MANSIKOITA JA MUSTIKOITA II

"Soisin Suomeni hyväksi, Maani marjan kasvavaksi."

Helsingissä, Theodor Sederholmin kustannuksella, 1860.

Paino-luvan antanut L. Heimbürger.

AINEHISTO:

Santala:

Suomen laulu Suru on syömessäni Neidelle Kevät-laulu Hautauskellot Äiti ja lapsi Autuas kuolema Neuvoksi pojille Maailman menoja Jos kuolisin Elo on haamu haihtuvainen Torpantyttö

I:

Unelma Kaunisnummella

A:

Helkki

Suonio:

Kuun tarinoita Suksimiesten laulu Hurtti-ukko Lumisateella Lemmen aamu Warpunen Neidon tunnustus Suvilaulu Iltaselle Onneton Italian herääminen Juomalaulu Sydämelle Soittoa kuullessa Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta

Suomen Laulu.

(Schillerin mukaan).

Ei oo aika Augustuksen, Kolmannenkaan Gustavuksen Runollemme koittanut, Herrain kulta-kammioissa, Ruhtinasten armoloissa Kukkansa ei kasvanut.

Sydämensä sille sulki, Maahan, jalkoihinsa polki Mahtavimmat Suomenmaan. Niinpä tuota kerskatkohon Suomalain ja lausukohon: Sen on arvo itsellään!

Sentä kaikui korkealle, Sentä lensi maailmalle Laulu Kalevalasta. Suruissaan jos huokaellee, Täyttä rintaa riemahellee, Ei se tunne kahleita

1860.

Kuun tarinoita.

Johdatus.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja "Billerbog uden billeder". Mä ihastuin jo ensisivuihin ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo oli myöhän kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä ma'ata pannut; kauvan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuni ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, ehkä paljon kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mielehen, että kummahan se on kun ei meillä kuu kellenkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. — Kumottaahan meillä sama kuu kun Tanskassakin! — Lieneekö näillä poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Wai onkos kuu siitä ä'issään, kun kesän kaunehimpana ollessa, ei auringon valolta pääse ensinkään näkyviin. — Wai pitäneekö hänkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ettei sillä huoli huuliaan pilata? —

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — vaan minusta oli ikään kuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkiät olette aina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syypäät. En ole mä pakkasesta mykkä, eikä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, joka kaikki maat ja mantereet olen nähnyt ja kuullut kaikkein kansojen murteita, tuskin tunnen yhtäkään sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauvan täytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. — Teissä itsissä vaan on syy, jos ei se vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, Teillä on silmät ja ette näe, Teillä on ääni ja ette laula!"

Näin lausui kuu innoissaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun näki harrasta haluani hänen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi, ja on siitä päivin usein käynyt minulle juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, milloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista. Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan laiha lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.

1859.

Ensimäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia; kaikkien silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muista seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää: siellä ei meitä tunne kukaan. Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan kätemme työtä!" — Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieressä. Wähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen edessä verevä mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perillä. Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Woi niitä onnen päiviä!" Waimo nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leipäkannikkataan toisillensa kuiskuttaen: "huomenna saamme vehnäistä". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: "Amen, suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!"

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sieltä länteen päin, eiköhön jo ruvenne näkymään mannerta. — "Huomenna olemme Amerikassa!" huusi hän riemuten. "Terve, tuhannen terve Sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, elähtäneessä Europassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelkäisi kuni omaa surmaansa. Terve Sä toivoni maa!" — Pimeässä nurkassa seisoi synkeännäköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi itsensä suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankiudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! — — Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! — Siellä saan ruveta uuteen, parempaan elämään. Jumala on antanut anteeksi rikokseni! ihmiset sitä siellä eivät tunne!"

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, alkoi väki kannelta vähetä, toinen toisensa perään meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut yövartiat olivat enää valveella. — Kaikkia tätä katsellessa en ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan rannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei ilma asettunut eikä taivas selinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menemälläin. Minä heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut keritä satamaan, arvelin mä ja loin silmäni rannalle. Siellä missä Amerika ylpeästi kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, — se oli laivani lippu! —

Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; — he olivat päässeet toivonsa perille; — he olivat siinä maassa, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.

1859.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen maahan jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä sätehiään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni, että häntä ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: "Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!"

Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Kastrén.

1856.

Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta muistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se oli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. — Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä ajanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä pieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin säteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: kaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyhä pappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!"

Hiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en taida luopua, sillä se on tosi!" — Wihan leimaus välähti toisen silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. — Torilla oli näin aikaiseksi tavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin röykkiölle, milloin tornille päin. — "Tiedätkö mitä tuo merkitsee?" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten, mutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"

Heidän näitä puhuessa oli päivä valennut valkenemistaan. Taivaan itäinen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veressä ja tulessa. Yhtäkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli loppunut.

1859.

Neljäs ilta.

Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin tarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sinä olet mielessäis seurannut heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; Sinä olet vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heitä unesta herätti; heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassais, ehkä omassa pitäjässäiskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa? Waan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!

Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi huvikseni kulin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkoani. Mä satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä tää Suomen kirkkain järvi mutalampena lietereunojen sisällä. Penikulmien avaralle ulottui vielä valtansa ja pitkät, tasaiset lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä yön hetkenä se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä sileänä peilinä. Wälistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä ihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet eräälle korkealle voaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Yltympärillä niin kauvas kuin silmä kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi vielä männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä voara oli erinäköinen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta koivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen; tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Woaran niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että Sinä, kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan ihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Waan päätä itse!

Minä jo olen kauvan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmottihe voimaa ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta naitua läksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan. Ensikesän asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi, huononlainen kyllä — eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty, eikä kyetty saamaan — vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman kattonsa alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä loitommalle. Hänen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärillä. Silloin olisit nähnyt, että ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!

Waan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Toisna kesänä oli kontio kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuleskelivat hänen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja viikkokausia paraalla työajalla pitänyt tautivuotehella. Mennä vuonna oli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi talon jälelle jääneitä lehmiä vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin jatkeheksi oli petäistä pantu eikä sittenkään riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista unta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen, pait talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia. Isän ja äitin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron tiellä, mieron armoilla.

Näitä katsellessain alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? — Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sitä kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä peittelee. Waan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, se kuoletti!

Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljoansa ihaelemaan. — Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; päänsä painui rinnalle; mieliliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä oli nähnyt? — Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha henki itse ollut irvistelemässä.

Huuto oli vaimonki herättänyt; hän tuli ulos… kauvan aikaa ei kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui ja hän pani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: "Herra on antanut, Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikisesti!" "Amen!" sanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät takasin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. "Isä, meillä on nälkää!" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän suuta; mutta hän hillitsi itseään. Wakaasti otti kaapista viimeisen leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies hetken epäeli, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne heille. Sen tehtyä kääntyi vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna täytyy meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei enää ole pysymistämme!" — Mitäs arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?

1860.

Wiides ilta

Siitä jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläki hirvittää minua sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siitä kun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. Mä katselin Wienanmeren rantoja, siellä missä se on Kantalahden kaivanut syvälle Suomen maan poveen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on nimenä Kantalahti. — Kesä oli kauneimmallaan; sydänyölläkin paistoi ja lämmitteli päivä — pietarinjuhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella tanterella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat koettelivat voimiaan. Woi miekkoista sitä ken voittajaksi pääsi! Hurraa huusivat hänelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heittäen lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän luontiaan. Wanhat hongikon suojassa istuen katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. — Wihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja lähdettiin levolle.

Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi miehiä, julmannäköisiä kuni edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs kädessä. Hiljaan hiipien lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista huoneista karkasi puolialastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne pakenivat: takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne kädet väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt? Kuule ja hirmu tulee jäykistyttämään jäseniäsi! — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — se oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli Suomea! Woi hirveätä ja onnettomuutta! Weljet veljiä raatelee! Eri usko ja eri valtaajat ovat heitä niin vierottaneet, etteivät tunne toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen erottaa, mitä Jumala on yhteen luonut!

1859.

Kuudes ilta.

Mä äsken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui muistooni, mitä nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että olis luullut etelämpänä, Saksassa olevansa.

Eikä ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja pamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.

Wiipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhla-puvussaan; se oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä asemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijistä liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kun olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. — Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, koska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein suuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, Wuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi, ja päälliköt kallehissa vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehottamassa.

Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot; itse ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissä ja suruissaan seisonut. —

Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Wiipuri tullut Karjalan ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Wuokselta sekä Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa sota mielessä, vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Wiipurin kruunausjuhlaa, Saimaan kaivannon avausjuhlaa.

Jo Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen ajan palanneen: ilo loisti sen silmistä, se loisti yhä kirkkaammin, — yht'äkkiä se leimahti ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, mailmoille, että Wiipuri taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!

1858.

Seitsemäs ilta.

Mä tulen Wienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä missä Tundran tytti Pinega lankeaa Wienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun. Maantie kulkee kummun sivutse. Sitä katsellessain tuli siihen karahutti uhkea troika. Aisahevoinen tepasteli ylpeästi pää pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun hänen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen ja pyrkivät aisahevosta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaeli ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskahteli katehia selkään. — Re'en kuomassa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi. — "Kah, se on kurgan, herraseni", vastasi kyytimies. "Se on niitä Tschudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava Tschudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. — Jos, isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin juhannusaattoona, niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria kallistamassa. — Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! yrittihän kerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteet anastamaan; vaan mitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!" Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta näitä Tschudihaahmoja, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen ja nuolena katosi reki metsään.

Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten aikain haahmoja alkoi häämötellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen käynyt, käynyt silloin koska Tschudi vielä oli tämän maan ainoana haltijana. — Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalliita, sillä vene ole melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Weneessä makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä tulevia Tschudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan tempelissä kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartiatkaan enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä ja mikä hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! — Muu väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin, kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen tulen sytyttänyt, ettei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. — Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli

Wierryt maille vierahille, Kulkenunna kaukaisille Kullan kiiltävän hakohon. Hopeiden helisevien.

Nyt oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki — se hänelle kavahti kaulaan — se huusi hänen nimeään — hän heräsi. — — Ei häntä armaan käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut — se oli vanhan uskollisen palvelijansa kova käsi, äreä ääni, joka häntä unesta herätti. "Ylös isäntä! Miekka käteen! Norjalainen on päällämme!" — Nuori päällikkö kavahti jaloilleen ja töytäsi teltasta ulos. Siellä jo riehui tappelu tuimimmallaan. — Wartiat kun nukkuivat, oli Norjan vikingejä kenenkään älyämättä karannut päälle. — Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit tekivät lujaa vastarintaa. Wikingein etupäässä tappeli nuori uros rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypärä päässä. Mihin tapparansa iski, siihen kaatui mies kuni honka ukkosen nuolesta. — Häntä vastaan riensi Bjarmein päällikkö; kohta seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka välähti ilmassa, — mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. — "Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!" huusi vikingi. Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. — Tässä on hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Waan hänen kyynellähtehensä on jo kauvan kuivana ollut! — Koko Bjarmin kansa on jo ammoin rauvennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa, tarinoissa!

1860.

Kahdeksas ilta.

Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran käydä katsomassa. — Oli kirkas talviyö. Tarkastellessain kaikkia keksin pikkuisen puolihajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli sijaa kuitenkin läpi tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. — Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. — Wuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänen tunsin: hän on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. — Hän näytti kuolevaiselle kuinka synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla ja uskomalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui ja koreina kukkasina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana; — hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne ja jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossain niin eriskummallisesti, kasvaen hirveän suuriksi! — Työnsä tehtyä pappi läksi pois ja kohta sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän lempeästi tervehti sairasta; esiliinastaan kukkasia ottaen, antoi ne sairaalle käteen ja hymyili nähdessään kuinka tämä ne ilolla katseli. Sitten istausi vuoteen viereen, juuri siihen missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk' ei niin koreilla lauseilla, — mistäkös köyhä oppimaton akka net olis saanut, — puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti, käsissään pitäen akan tuomia kukkasia; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä rauhallisemmaksi…

Ikkunalla oli avattu kirja. — Mä katsahdin ja luvin: Jos ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin eikä olis minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! — Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olis minulla rakkautta, niin en mitänä olisi!

1859.

Yhdeksäs ilta.

Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. — Mä sen viskasin pöydälle ja otin toisen; vaan ei sekään ollut minulle mieleen. — Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen kotihin. — Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen eiköhän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:

Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä missä mutainen Elbevirta meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja tulee sokaisemaan. — Tuuli oli kauvan maalle ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin rienteli nyt laivoja Elbensuuhun päin. — Minä rupesin yhtä katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; purjeet tuulta täynnä ja kohossa; kokka hyrskien halkaeli aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jälessä. — Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haletaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä häämötteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutusa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; he jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. — Hän mielessään jo näki hietikössä heiluvaa rantakauraa. Hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkasia lasna oli maailman kaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki: seinät särkynein laivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä paistoi kullattu onnen jumalatar, entinen kokkakuva, jota hän lasna oli ihmetellyt, kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli ranta, jossa oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa vene, jossa isän kanssa usein oli väkeä laskenut lainehia myöten. —

Mä tiesin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, syyspäivätasauksen aikaan, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki sutena ulvoen. Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. — Koko meren väki oli nousnut sotaan. Pitkissä rivissä ryntäelivät aallot rantaa vastaan; ensimäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli jälestä; kaatuneitten hartioille nousten ryntäsivät edelle. — Jo olivat voittamassa; — jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät ikkunain luukkuja. — Luukun raosta katsoin sisään. — Pöydän ääressä istui vanhanlainen vakaannäköinen mies lasisilmät nenässä, ja luki ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolla istui vaimo lapsi sylissään, toinen vieressä. — Entisiä suurempi laine kolahti seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. — Waimon kasvot vaalenivat ja lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äitin sylihin. Mies herkesi lukemasta ja lausui: "Elkäät armaani pelätkö! Me olemme Jumalan kädessä; Hänen tahdotta ei taida hiuskarvaakaan päästämme karista! — Ja sitten", lisäsi hän hymyellen, "olemmehan ennenkin tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen".

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttua myrsky viihtyi niinkuin vanhus oli vakuuttanut. Ma tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. — Poika raukka! Kun kotisi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan sen sijassa! — Monta aaltoa kumpuna kohoaa, — vaan mikä niistä on vanhempies, sisaries hautakumpu? —

1860.

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri manner oli vielä ramua roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas kevät oli vasta tullut eikä vielä ollut huoneitansa kerinnyt siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkaismatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, josta kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teille kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. — Kun oli nähtävästi pahoissa tuulissaan; se oli tainnut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy manetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

— syksylinnun lähtevän Sävel niin on surullinen? Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten!

Ei ole Pohja suotta mainio lohtimisesta; Pohjalla on erinomainen lumousvoima.

Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen Sinullen siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi. —

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa. —

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liuhuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin kaulatuksin ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus soaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

"Mitäs Sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs Sinä suret kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jällehen saanut, siellä Sinut odottaisi kuolema. Tässä on Sinulla lempi ja siellä…" "Siellä on syntymämaa!" huusi nuorukainen.

1860.

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläin käyn lasten makuukammareita katselemassa. He lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuallisesti kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiineja, mutta niillä ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä tirkistelin sisään. — Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän käänteli, katseli. — Se oli ensimäinen raha, jonka omalla työllä oli ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: "Ilmari, kitkepäs tämä kukkaislava hyvin puhtaaksi, niin annan Sulle markan!" — Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön; koko iltapuolen oli latvan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyä oli isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se kiilteli kimalteli niin kirkkaasti, ettei sitä Ilmari kyllikseen saanut ihaelleeksi. Ei siitä ma'ata pannessakaan hennonut luopua; yhä vielä istui sängyssä markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaan vaipui tyynylle, — Ilmari nukkui. Waan markastaan ei luopunut sittenkään; sitä piti, puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. — Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissa näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen mahdottomalla rikkaudellaan piti tehdä. — Huulensa liikkuivat, hän sanoi: "Se, Edvard-raukka, osta sillä leipää itselleis!" Hän ojensi kättänsä; hopeamarkka kilahti sormista lattialle.

Woi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä! Kenties tulee Ilmari kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Waan nostanevatko hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa kuin tämä yksi hopeamarkka? — Ilmari ehkä tulee anteliaaksi ihmisystäväksi; hän ehkä tulee tuhansia uhraamaan ihmisveljeinsä hyödyksi. Mutta saaneeko milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa päätti köyhälle antaa.

1860.

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: Ilma oli hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, tuli lumiräntää, paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli kitaansa vyöryviä mutaisia laineita. — Kosken rannalla seisoi nuorukainen. —

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei rajunnut syksyn myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: "Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja hurja minä olenkin! Kuni tuo koski kallioita vastaan kuohuu, niin kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! — Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehottaa pyhänä, koskematoinna. Kosken vihainen virta sitä varjelee. — Ole Sä saarein, mä koskena ympärilläsi kuohun, käteni Sinua halaavat ja ei mikään voi rauhaas häiritä!"

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli maailmalle lähteminen. Koskena hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri yhä kauvemmin. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria — ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. —

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille tienoillen. Hänen mieleensä juohtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli entistä kultoaan. — Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan huoleen! —

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, hajotteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; — hän ei siitä huolinut, ei tiennyt; — hän vaan seisoi ja katseli koskeen. — Mitä hän myrskystä huoli — hänen sydäntänsä vihlaili, repieli omatunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt — hänen sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut — hänen sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynnyt karisevia lehtiä — hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatoinna. Hän vaan katseli koskeen. — Lainehet kohoelivat kuni pehmeät polstarit, kuohu lenteli valkoisina höyheninä. — Nuorukaisen silmät loisti: "kas tuossa ma saan lepoa, rauhaa!" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

1860.

Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara heissä kiiltelee kuni timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on sitä useinki mieleni tehnyt näkemään; vaan juuri silloin kun päivän koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niitä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista Te ihmiset kehutten.

Oli vielä talvi, mä kulin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; — päivällä oli siinä kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner, palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan eteen. Se rakkauden liekki oli talven nietoksetkin saattanut kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoisella lumella punaisia veriruusuja. — Tätä katsellessani läheni neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimein lankesi polville nuoren kaatuneen sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisaroita; ne tipahtivat veriruusuihin lumella. — Kah se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa!

1858.

Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan kuitenkin himmensivät valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä pyrkinyt selvälle; Se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui huokaukseksi. Wiimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.

Ystäväparka, arvelin siihen; samaten kuin Sinulle käypi monelle ihmisraukallekin. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; mutta kun synkkiä pilviä hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. — Eheä sydän on sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on terävät reunat, pistäväiset käret, — ken voipi estää ett'ei ne joskus sen kättä leikkoa, joka siihen koskee!

1860.

Selityksiä.

1) Huss (Tschechin kielellä Guss) merkitsee hanhea.

2) Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia kummin puolen Suomen rajaa. Milloin sotaa oli Ruotsin ja Wenäen välillä, he aina kävivät toisissaan hävittelemässä.

3) Wienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Wenäläiset Tschudeiksi.

4) Ettei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogensaari peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä raninkoilla nielee meri joka vuosi. 5) Ett'ei tätä kuvaa luultaisi varastetuksi, täytyy minun mainita, että se kirjotettiin juuri vähää ennen kuin käsiini sain "Weteranen" kalenterin, jossa on prov. Cygnaeus'en aivan samallainen kuvaus "Rosorna om våren 1808".

Helkki.

Läksi kerran nuori neitonen metsään. Silmät sillä olivat ruskeoita, tukka paksu, hiviä vaalean punainen ja vähäisen ahvankin panemaa. Sievä oli tyttö. Sillä oli sininen hame päällään ja valkea liivi; kultahelmiä häälyi sen kaulassa. Se astui kaunista kangasta myöten avojaloin ja tuohinen kädessä. Kankaalta tuli niitylle, jonka takana oli nurminen mäkimaa, lehdikkoja siellä täällä. Siinäpä oli suloisa olla. Kylän naiset kertoivat, että Mielikki, Tapiolan ihana emäntä, oli kerran palmikoinnut hiuksensa siellä kallion nojassa. Wieläpä vanha talon emäntä oli salaan sanellut, kuinka tuo mäkimaa lehväpuineen metsähaltioille oli lemmitty asunto. Waan Helkki ei epäillyt tuokiotakaan; hän otti pyhäaattona tuohisen ja läksi mesimarjoja poimimaan. Löysikin niitä ojan vierulla koko joukon ja seisahtui siihen iloitellen. Alkoi vireästi poimia, enimmän osan söi, vähimmän osan pani roppiseensa. Suurimmat ja mehuisimmat kokosi hän varuisasti kiehkuraan.

"Tästäpä tulee soma", lausui hän tyytyväisyydellä itsekseen ja nosti kiehkuran korkeammalle sitä paremmin katsellakseen.

Lehtiä varisi hänen vieressä. Pihlaja rinteellä näkyi liikkuvan. Nyyrikki tuli siinä. Tiesivätkö kylän naiset, Heikin huvitus-siskot, sitä nuorta metsän-haltiata, joka oli Nyyrikki nimeltä? Tiesivät kyllä; he sanoivat sen nuoreksi Jumalan poi'aksi, soma katsannoltaan, vaan kamala kohdella, sillä hänen valtansa metsässä antoi hänelle erilaisen ylevän luonnon, joka ihmisille oli outo.

Nyyrikki tuli pihlajan latvan alta ja katseli Helkin työtä.

Helkki käänsi vähäisen päänsä, katseli salaan sinne päin, kummastellen tekisikö se jotain eriskummaista. Se ei tehnyt mitään, ei kutsunut jäneksiä, eikä ajanut repoja. Tyttö siirteliikse poispäin, vain kuin ei haltia hievahtanut paikaltaan, viipyi Helkkikin rinteellä, puoleksi orjantappurapensaan taakse kätkettynä, ja katsoi siitä sitä ylevää olentoa, metsän valtaisaa haltiata.

"Tuleppas tänne, minä näytän Sinulle Sima-suun mesimarjikot!" sanoi Nyyrikki.

Helkki tuli hitaisesti eteenpäin.

Haltia ojensi kättänsä ja näytti suuren mättään kummallisen suuria ja mehuisia mesimarjoja täynnä.

Helkki neitonen katseli niitä, katseli haltiata, hymyili ja rupesi poimimaan.

Tässä alkoi välipuhe.

"Sinä olet ihana neito", sanoi metsän nuori Jumalan-poika.

"Niin olenkin", vastasi Helkki, vähän hämille joutuen.

"Oletkos Tapiolasta kuullut? Se on komea linna, akkunoilla varustettu, mäellä, pihlaja-metsikossa. Siellä asuu metsän lempeä haltiaväki; siellä myös löytyy mettä ja viljaa runsaalta. Ylisillä on koreat arkut, täynnä silkkivarusteita, hopeata ja kultaa".

"Olen kyllä kuullut", vastasi Helkki poimimasta hereten.

"Tahdotkos, neitonen, Tapiolaan tulla, Siniviitan kartanoihin? Minä annan sinulle hopeatuvan, punaiset nauhat ja mesi-arkun".

Helkki nauroi, että hampaansa kimaltelivat. Ei virkkanut mitään.

"Kuinkas mietit?" kysyi häneltä nuori haltia, Huippanan soma poika.

"En mieti mitään. Kyllähän siellä olis hupaisa olla".

"Tuleppas minun kanssani! Rupeappas minun morsiamekseni, kainaloiseksi kanakseni. Minä ensinnä vien Sinun Mielikin kultatupaan. Ihana ja lempeä on Mielikki, Tapiolan vireä emäntä. Minä annan Sinulle kultariskot kourittain".

Helkki nosti tuohisensa maalta. "Ei, Ei! Hyvästi jääköön armollinen haltia!" sanoi hän. "Minulla on kotonani hyvä kyllä".

"Kuule, kaunis ihmis-puoli, armas kukkasuu! Tapiolan pihoilla kasvaa tuuheoita pihlajapuita, joitten vertaisia ei koko Suomen niemellä löydy. Sinne tekevät satakieliset pesiänsä, siinä ne ihannellen lauloivat. Tuleppas heinä-kuussa niitten helkyttelemisiä kuuntelemaan, Tapiolan tupia pihlaja lehvakoilla soristamaan".

"Minä en tahdo luopua talostani, siskoisistani, kylän pojista ja kylän avaroista kedoista. Niissäkin kasvaa pihlaja-puita, vaikka ei Metsolan vertaisia. Siitä yönä, jona ei lopu päivä eikä al'a yö, me niillä soristamme meidän rakkaat pirtit, vaikka ei kulta niissä kiiltele, eikä hopeata helise".

"Eikö teille Tapiola ole rakas?"

"On se meille rakas!" Helkki neitosen silmäluomet olivat laskeutumaisillaan.

"Sinä olet soma neito", sanoi haltia. "Minä kuin Sinua katselen, ajatukseni kokoutuvat Sinuun, niinkuin valkea vaahto kosken pyörtehen kokoupi. Lähde kanssani Tapiolan kauniiksi kukaksi, Metsolan maita ilahuttamaan, rupea minun naisekseni, Nyyrikin lempi-linnuksi!"

"Minä olen kodon neito, kylän komea kukka, minä en lähde muita seutuja ilahuttamaan; oman kylän käki mulle jo keväillä lempeä kukkui, nuorukainen ja minä kuuntelimme sen ääntä; hän sai sydämeni", sanoi Helkki ja asteli nopeaan sieltä. Asteli aina nopeammasti mäki-maata myöten, että pian tuli kankahalle, jossa alkoi juosta hurratella kotia päin.

Pirttiin tultuansa kaasi hän tuohisensa maljaan talollisille ihmeteltäväksi ja kertoi, juoksustaan vielä punottaen ja läähättäen, että oli tavannut metsän nuorta haltiata ja mitä kaikki se oli sanonut. "Sepä oli kumma" miettivät akat ja ukot. "Sinulle tulee onnea elämässäsi", akat edustelivat, "koskas näit haltiaväkeä, kuin kävit metsän viljaa noutamassa".

Kaikki neitoiset ja veikkoiset ihastuivat siihen komeaan kertomukseen Tapiolan linnasta. Helkki sai istua heidän keskellä pöydän ääressä kuin runoniekkainen. Ja kun he kuulivat, kuinka Nyyrikki oli ollut hyvä hänelle, luvaten antaa hopea-tuvan ja mesi-arkun, jos tulisi Tapiolaan, kiittivät he suuresti haltiaväen lempeyttä ja suosiota ihmispuolia kohtaan. Määrättiin tehdä kiitosruno, ja että neitoiset illalla sitä laulaisivat pyhän puun ympärillä. Poi'at ja neidot tekivät yhdessä runon, jossa he ylistivät Nyyrikki-haltiata, anoen että hän vastakin kävisi heidän tienoilla, tuomassa kanssaan puitten menestymistä ja metsämiehen varaa. Metsät kyllä menestyivätkin ja metsämiehet saivat kyllältä metsän viljaa, vaan ei kukaan enää niillä tienoin nähnyt Nyyrikkiä. Tytkivällä sydämellä ja punottavilla kasvoilla kävi moni neitonen hellällä heinäkuulla mesimarjoja poimimassa, vaan punakypärää ei näkynyt. Mihin se sai? Menikö se Tapiolan tuville, Metsolan maille yksinäistä elämää viettämään, vai vieläkö se näkymättömänä oleskeli entisillä olopaikoillaan, Helkin kylän tienoilla? En tiedä.

Suksimiesten Laulu.

Ylös Suomen poijat nuoret. Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuileevi sukkelaan!

Heräs tuuli tuntureilla Lehahtihe lentämään, — Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään veikot kiistämään! Saishan koittaa Kuka voittaa, Eikö tuulta saavuttais!

Koti kontion on tuossa, — Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla Korpisuossa Wanhus nukkuu röhöttää. — Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — Lähtään otso painisille, Tässä löydät vertojas! — Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavat korpea.

Jo on karhu kaatununna; — Keihäs sattui rintahan; — Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. — Riemuellen, Soitatellen Wiekää saalis kotihin!

Waan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää. Silloin saalis toisellainen, Weikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen rauvan Teräväisen tempoaa.

Werihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senki suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

1860.

Hurtti-Ukko.

(Runeberg'in mukaan).

Tarinoita kuului nuotiolla Hurtti-ukko kun tulj parvehen; Monet illat istui puoleen yöhön Juttujansa kertoen; Sytytellen kärsäpiippua, Unhottain sen, tulta saatua.

Kolmas Kustavi hänest' olj miesi. "Sepä ottel' kanssa Wenäen! Sotamiehillä olj toinen aika Silloin kuin tää nykyinen! Kuningas ei vertaan säästänyt. Piilossa marsalkkikin on nyt!"

"Oisit herransa vaan muistanunna, Miehen kunnia min vaativi, Käsist' ei ois voitto luikahtunna; Kavaluuspa Kustan surmasi. Niinhän aina kostaa maalima — Sääl' on kuningasta semmoista!"

"Anjalassa kapinoitsijoille, Puheensa kuink' oli leppiä! Pii, kapraali, nykäs häntä kylkeen: Laukaisenko tykkiä? Ei, niin hälle vastas kuningas. Elä vielä, malta aikoas!"

Yhä semmoisia tarinoiden Ukko tulen istui ääressä, Harmaisena tukka liehui päässä, Poski viel' olj verevä. Nuorra joukoss' astui Kustavin, Nyt olj tullut Oravaisihin.

Ennen suurta tappelua siellä Yötä hongikossa vietettiin. Harva unta sai, vaan Hurtti vanha Waipunut olj nukuksiin. Muulloin aina valppain valvomaan Ennen muit' olj mennyt makaamaan.

Iltaa tok' olj hetken istuskellut Hongan tyvehen nojassa päin; Pannen piippuansa valitellut, Että sota kävi nurinpäin; Sanoi ruvenneensa miettimään. Paon kuinka saisi päättymään.

"Kaikin aijoin", niinpä ukko lausui, "Meit' on taivutettu juoksemaan! Paettu on pohjaanpäin jo kerta Sinne taaskin samotaan. Pako, muut' ei ookaan neuvoksi — Lempo tiesi kunne päättyvi!"

"Huomenna kun tappeluhun mennään, Aivon toista neuvoa pitää. Juoskoon kell' on notkeampi jalka, Mie en jaksakaan enää. Hurtti hävetä jo alkaa nyt Ett'ei kauvan ennen väsynyt!"

"Pakohon enään ei ukko lähde, Neuvon keksi ruumisraukalleen: Paras neuvo kun ei viitsi juosta, Pysähtyä paikalleen! Mutkan sen ken ompi oppinut Paeta ei koskaan tarvinnut!"

Sen sanottuansa oli pannut Ristihin kätensä rinnalleen; Sitten puuta vasten, missä istui, Hiljaan vaipunut uneen, Huoletoinna hymyten Uuteen neuvohonsa luottaen.

Toisna iltana olj Suomen joukko Wiime tappelussa voitettu; Wiime voiminsa olj ponnistellut, Woimansa olj sorrettu. Kuni aalto rantaan murtunut, Pohjaanpäin olj taaskin marssinut.

Missä kulki suru silmissänsä, Mielin synkkä rauhatoin, Huolta huokaeli joka rinta. Hurtti vaan olj huoletoin. Missä joukkonsa olj hajonnut Siihen ukko oli nukkunut.

Siinä nukkui kuni Kustavista Muistot haihtuneet ois mielestään; Makas siinä unta sikeämpää Kuni viime yölläkään, Huoletoinna hymyten Uuteen neuvohonsa luottaen.

1858.

Lumisateella.

Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Waan väsyneenä Waipuvat viimein, Rauhoa etsien, Povehen maan. Aurinko kunpa Keväinen kutsuu, Pilviks' ilmahan Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin. Maailman lapset Raatavat, lempivät, Taistelevat; Waan väsyneenä Horjuvat hautaan Huolista, töistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Herransa ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.

1860.

Lemmen aamu.

Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, — Kuin yö ol' mielein synkeä ja musta Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

Mä tulin luokses — poskes punastuivat! — Se oli lempein armas aamurusko! Ja toivo heräs jälleen sydämessäin.

Ja säde kirkas säihkys silmästäsi! — Se oli lempein ensi päiväkoitto! Ja pimeys sydämestäni haihtui.

Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! — Ja lemmen päivä kohos kokonansa! Ja nietokset mun suli sydämessäin.

1860.

Warpunen.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, —

Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielsen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Waan laulustani kuiten En huoli vai'eta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Parempii laulajoita Keväällä kun tulee. Niin kuunnellessaan noita Jo varpu vaikenee!

1858.

Suru on syömessäni.

(Burns).

Suru on syömessäni ja kyynel' silmässäin, Ma kaiholla jo kauvan valitin onneain. Ma yksin ystävittä kävelen huolissain, En ollenkana tunne ken lientäis' rintoain.

Monet ilosi lempi! ne tunsin rinnassain; Enemmät sun on tuskat, siis murhe muodossain. Woi rintaa riutunutta kourissa kuoleman! Jo tuskistani tunnen sun ratki raukeevan.

Oi, josko joutuisinki iloille lapsuuden. Tuon virran vieremille, joss' onnen päivät näin! Muistellen unia siellä mun kulkee kultani, Se kyllä kyyneleeni poskilta pyhkisi.

1855.

Neidelle.

(Heine).

Kun kukka hellä, hemmyt Oot armas impyein! Ma silmiisi kun katson, Saa suru syömmehein.

On kuin käet päällesi pannen Anoisin Herralta: Armaani aina ett' oisit Noin hellä, hempukka!

1855.

Kevät-laulu.

(Heine).

Hiljan hiivii mielessäin Säveli suloinen, Kai'u kauno laulusein, Loitollen iloinen!

Kai'u tuonne kartanoon; Kukat kusta kuultaa; Näetkö siellä ruusuisen, Tervehdi minulta.

1856.

Hautaus-kellot.

(Uhland).

Kappeli olj kalliolla. Katsoi laakson tyynehen, Wuoren alla, vainiolla Paimen lauloi riemuiten.

Surkealta kellot kaikui, Ruumisvirret vaikiaan; Riemulaulunsa lakastui Paimenelta kuullessaan.

Siellä hautahan ne saapi, Riemulapset laaksosen — Paimen, paimen! sieltä kerran Kellot soivat sullenkin!

1856.

Äiti ja Lapsi.

(Uhland).

Äiti.

Lapseni! taivaass' on nyt vainaja veljes; ei koskaan Mieltäni rikkonut hän, sentä sen enkelit vei.

Lapsi.

Ett'ei enkelit konsana sais' mua luotasi viedä, Wirkkaos vanhempain! mielesi millä rikon?

1855.

Autuas kuolema.

(Uhland).

Ma kuollehena Tulesta lemmen, Jo haudattihin Sylihin kullan; Ma nostatettiin Sen suudelmista, Ja taivas loisti Sen katsehista.

1855.

Neuvoksi Pojille.

(Uhland).

Suvella hanki morsian Kedolta kun sa saat; Kesällä päivät pitkät on, Ja yöt on lauhkeat.

Niin talvella jos vahva vaan Ja luja liittosi, Et seistä kylmin kuudan-öin Lumessa huolisi!

1856.

Maailman menoja.

(Uhland).

Ma iltasilla ainian Kun yksin kuljesken, Weräjän suussa seisovan Näen tyttö-tyynösen'; En koskaan häntä kutsunut, Miten lie siihen sattunut.

En syytä tunne tuohonkaan, Kun suuta hältä saan. En pyydä mie, ei anna hän, Waan ei vastustakaan. Kun suu se suulle pyrkivi, Ken hullu tuota estäisi!

Kukkaista tuuli tuuvittaa, Ei kysy: lemmitkös? Janoopi ruusu kastetta. Ei sano: antaos! Näin lempii toinen toistahan, Waikk' sit'ei virka kumpikaan.

1858.

Jos kuolisin — — —

(Hervegh).

Jos kuolisin kun ilta kultineen, Ja niinkun päivä loppu-koitollansa — Suloa voi näin vaipua uneen! — Syliin ijäisyyden vajoisin kanssa!

Jos kuolisin kun tähti taivahan, Heloittain hohtavilla loistehilla; Niin tyyneen toivoisinki hukkuvan Sinertävillä taivahan selillä.

Jos kuolisin kun tuoksu kukkien, Hajahtaen povesta ruusukaisen Kohottimilla kukka-ilmojen Uhriksi alttarille Taivahaisen.

Jos kuolisin kun kaste laaksossa, Jos aamuliekit lemmitellä saisi, Woi, jos kun häntä päivä polttava Kyllästynyttä sieluani joisi!

Jos kuolisin kun ääni taukoaa Kielillä kaikuvilla kanteloisen, Ku tuskin vasken vallasta vapaa Rintahan haihtuu soittajan iloisen.

Et kuolla saa kun ilta kultineen. Et huku tyyneen tähtien tavalla. Et vaivu niinkun kukkanen uneen. Sula ei sielukkana palavana.

Sä kuolet kyllä, tuikki tummahan, Mut murhe murtaa voimasi esinnä. Sulosti nukkunevi luonto vaan, Rikkoihin riutuminen ihmisrinnan!

1856.

Elo on haamu haihtuvainen.

(Thomas Moore).

Elo on haamu haihtuvainen, Ilomme hymy-huulillaan. Ja kaihon itku katkerainen On valhe kai kavaltavainen — Totinen ompi taivas vaan.

Jos kirkas kunnia-loistehemme, Pian sen pilvet peittävi; Ja kasvoin hohto, riemut lemmen, Ah, kukkasiksi haudallemme — Ijäit vaan taivas loistavi.

Näin aallot meidät lainoaapi, Katoomme tuiki tummahan; Ja joskin ilma leimahtaapi. Se synkän seudun kirkastaapi — Lepoo on taivahassa vaan!

1855.

Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta).

Ihana oli iltanen, Me käyskelimme niityllä; Jo päivä kerran viimeisen Myhäili maille mennessä. — Lehossa linnut lauleli Ja ilmassa viserteli — Ja kukkaisjoukko nurmessa Hajullaan täytti ilmoa.

Mun mielein olj juhlallinen Ja kuitenkin iloissahan; — Mä silloin oisin tahtonut Halailla kaiken mailman! — Me haastelimme ahkeraan; Mitä — en muista ollenkaan! Hän astui aina vieressäin Ja katseli mun silmiäin.

Mä kerran vilkahdin häneen — En tiedä miksikä sen tein — Hän kättäin kaapas äkkiään Ja suuta suihkas huulillein! Ja min' en vastustellutkaan Mä hälle suuta annoin vaan! Ja viel' en oikein tajua Mi mielehein lie juohtuna!

Sen tiedän varmaan kuitenkin Pahaa ei ollut mielessäin! Sen tehtyä kuin ennenkin Olj puhdas tunto syömessäin! — Ois toinen tiellein sattunut Sitäkin oisin suudellut — Waan — jos ois tullut toinen mies — Tok' en ois tehnytkään ken ties!

1859.

Unelma.

Kerta seisoin, niin näin unta, Meren reunal vieraas maas; Etääl siinti koti-ranta, Sinne mielin tulla taas.

Mutta uni, joka ensin Wei mun maastain, immestäin, Hänen siivillänsä lensin Jälleen koti-maahan päin.

Siirsin mielel intovalla Pojes Suomeen ihanaan, Siirsin vinhast pilvein alla. Siks kuin löysin kunnasmaan.

Tuima tuuli pilvet poisti Kaunis päivä paisto taas; Wuori loisti, viita loisti, Koski pauhas koti-maas.

Impein eteheeni väikky: Silmä iski salamoi, Kiharien yössä läikky Otsa niinkuin aamun koi.

Ihastelin otsan aamuu, Mesi-huulii suutelin. Suutelinko taivon haamuu? Hekumasta heräsin.

Kaunisnummella.

Tapauksen tahdon kertoo, vaikk'ei juuri Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.

Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat Humisivat ympärillä, päivän loimo Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal. — Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust Puitten välis, lapsi ihastelee; Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään. Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa, Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal Illan himeydes ympär Kaunisnummee. Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni Säikäyksest lankes. Waitina hän juoksi Kanervaista maata myöden: poski poltti, Weri suonis riehui, tuskan hiki-helmet Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun märsky, Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. — Wimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. — Mutta koska illan hymyilevä lamppu Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä Kummastuneena ja sydämmessä pelko. Lähti jälleen astelemaan äitii kohden, Astelikin ahkerasti, mut joutui aina Samaan paikkaan, josta vasta lähti. Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi; Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku. Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost, Kääri hänen helmohins ja ilons Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. — Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet, Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal, Jossa valkeni jo päivä, sillä pian Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'. Kelmeempi kuin ennen äiti oli, Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; — Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän Sydänt vastaan somas hiljaisuudes. Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli, Hieno niinkuin louna-tuuli, Joka, tultuansa yli vilja-pellon, Lähenevi meitä viherjäisel niitul.

Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä, Suvilintuna suloisna Lenteleisin, liitteleisin, Suomehen suhauttaisin. Sitte sinne saatuani, Perillenpä päästyäni Ilmassa ilotteleisin, Räystähällä riemuitseisin, Kesän kaunihin tuloa, Tuloo armahan auringon. Waan jos itkevän näkisin, Huolellisen huomaitseisin, Hälle mä viserteleisin: Mitäs itket ihmisparka, Murhehdit Sä Mannun lapsi — Kohtalosiko kovuutta? Sydämeskö sulatuutta? Katso luonnon kauneutta, Ihanuutta ilman kaiken: Suot jo läikkyvi sulana, Järvet jäiden kahlehitta, Nietos nurmelta katoopi, Häviääpi maasta hanki Päivyen taas paistaessa Ahavan puhaltaessa; Korpi kukkia on täynnä, Puiden latvat lintusia; Kukat ne hajuelevat, Lintusetpa laulelevat: Iloitkaamme, riemuitkaamme, Laulakaamme, kiittäkäämme! Suven meille Luoja saattoi Jumalamme joudutteli!

Ellös itke ihmisparka Murhehdi Sä Mannun lapsi Hänpä joka suven saattoi Näille pohjanki perille, Joka kaikki suot sulatti, Pani järvet aaltomahan, Kukat pienet kukkimahan, Lintusetki laulamahan Suven saattavi Sullenkin, Kesän kerran kerittävi. Sielus nietokset sulattaa Lempensä lämmittämällä, Huoles hattarat hajottaa Henkensä puhaltamalla!

1855.

Iltaselle.

Joudu ilta kaunis, Tyynen meille tuo! Lopun päivätöille Lepoo, rauhaa suo!

Asettele aallot Lammin läikkyvän, Ett' taas kuvastaisi Saaren viherjän!

Lampi läikkyväinen Mielein myöskin on, Päivän hälinässä Raukka rauhaton.

Waan kun joudut ilta, Häly viihtyvi, Näen ainoasti Kuvan kultani.

1860.

Onneton.

Päiväpaisteell' astuissani Warjo vieress' astuvi, Ei se musta, pimeäinen Luovu koskaan luotani.

Josko poies paennenki Iloisien joukkohon, Suru sielläki sydäntäni Puree, kalvaa ponneton.

Tulis yö ja auringoisen Tulet tuimat sammuttais, Warjo synkkä vierestäni Silloin kohta katoais.

Tulis Tuoni toivottuni Weisi rauhan majoihin, Nukkuessain nurmen alla Nukkuis musta murhekin.

1860.

Italian herääminen.

Kah kuin Etnan kupehessa Kukat, ruohot rehottaa; Työmies viinatarhasessa Pelvotonna rallattaa. — Kivisissä Kahlehissa Tuli nukkuu vankina.

Raskaan kiviriippans alla Ehkä on jo sammunut. — Ei! — se miellä vihasalla Pohjaan vaan on painunut. Siinä riehuu, Kuohuu, kiehuu, Keittää julmaa kostoa.

Kah — jo vuori puhkeaavi — Päiväks muuttuu musta yö, — Tulipatsas kohoaavi, Pilviin leimahellen lyö, — Kallioita, Lohkareita Ilmaan lentää, sinkoilee.

Kuule maasta jyrinätä! — Manner vahva vapisee; — Meri säikähtäen tätä Paikoiltansa pakenee. — Wiinatarhat, Pellot parhaat Laava peittää laineillaan.

Jalot näin Italjalaiset, Unestanne havatkaa! Ikeet raskaat saksalaiset Poies päältä survaiskaa! — Ruoskinensa, Kahleinensa, Kah, jo peikot pakenee!

"Terve joukkoon vapahien ihana Italia!" Näinpä nyt iloitsevien Weljein kaikuu rinnasta. Riemu raikkuu Huuto kaikuu: "Eläköön Italia!"

1860.

Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag).

Maljane, veikkoset, täytelkää! Suonissam veren kuohuvi kosket, Nuoruus viel' punastuttavi posket; Nuoruun olkohon maljame tää! Mietteet murheiset Poies haihtukoon; Tuskat turhaset Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon! Ensimaljame nuoruus saa! Sen maljamme nuoruus saa! Hurraa!

Toinenpa maljame armahan on! Mit' olis nuoruus rakkaudetta? Niin olis kuin kevät kukkahisetta, Kolkkoinen, iloton, suloton! Autuus taivahass' Lempi on sula vaan. Maass' jo autuas Oon kun katsoa kultani silmihin saan. Toisen maljame armas saa! Sen maljame armas saa! Hurraa!

Kannun pohja jo pilkkoittaa. Wiimisen kerran täytän mä maljain. Tehkä se myös: päin juokame paljain! Maljan viimisen saa kotimaa! Huokaus viiminen Suomen olkohon! Suomen etehen Wiimeiseen pisaraan veri vuotakohon! Maljan viimisen saa kotimaa! Weren viimisen Suomenmaa! Hurraa!

1860.

Sydämelle.