MANSIKOITA JA MUSTIKOITA II

"Soisin Suomeni hyväksi, Maani marjan kasvavaksi."

Helsingissä, Theodor Sederholmin kustannuksella, 1860.

Paino-luvan antanut L. Heimbürger.

AINEHISTO:

Santala:

Suomen laulu Suru on syömessäni Neidelle Kevät-laulu Hautauskellot Äiti ja lapsi Autuas kuolema Neuvoksi pojille Maailman menoja Jos kuolisin Elo on haamu haihtuvainen Torpantyttö

I:

Unelma Kaunisnummella

A:

Helkki

Suonio:

Kuun tarinoita Suksimiesten laulu Hurtti-ukko Lumisateella Lemmen aamu Warpunen Neidon tunnustus Suvilaulu Iltaselle Onneton Italian herääminen Juomalaulu Sydämelle Soittoa kuullessa Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta

Suomen Laulu.

(Schillerin mukaan).

Ei oo aika Augustuksen, Kolmannenkaan Gustavuksen Runollemme koittanut, Herrain kulta-kammioissa, Ruhtinasten armoloissa Kukkansa ei kasvanut.

Sydämensä sille sulki, Maahan, jalkoihinsa polki Mahtavimmat Suomenmaan. Niinpä tuota kerskatkohon Suomalain ja lausukohon: Sen on arvo itsellään!

Sentä kaikui korkealle, Sentä lensi maailmalle Laulu Kalevalasta. Suruissaan jos huokaellee, Täyttä rintaa riemahellee, Ei se tunne kahleita

1860.

Kuun tarinoita.

Johdatus.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja "Billerbog uden billeder". Mä ihastuin jo ensisivuihin ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo oli myöhän kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä ma'ata pannut; kauvan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuni ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, ehkä paljon kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mielehen, että kummahan se on kun ei meillä kuu kellenkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. — Kumottaahan meillä sama kuu kun Tanskassakin! — Lieneekö näillä poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Wai onkos kuu siitä ä'issään, kun kesän kaunehimpana ollessa, ei auringon valolta pääse ensinkään näkyviin. — Wai pitäneekö hänkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ettei sillä huoli huuliaan pilata? —

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — vaan minusta oli ikään kuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkiät olette aina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syypäät. En ole mä pakkasesta mykkä, eikä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, joka kaikki maat ja mantereet olen nähnyt ja kuullut kaikkein kansojen murteita, tuskin tunnen yhtäkään sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauvan täytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. — Teissä itsissä vaan on syy, jos ei se vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, Teillä on silmät ja ette näe, Teillä on ääni ja ette laula!"

Näin lausui kuu innoissaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun näki harrasta haluani hänen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi, ja on siitä päivin usein käynyt minulle juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, milloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista. Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan laiha lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.

1859.

Ensimäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia; kaikkien silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muista seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää: siellä ei meitä tunne kukaan. Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan kätemme työtä!" — Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieressä. Wähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen edessä verevä mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perillä. Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Woi niitä onnen päiviä!" Waimo nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leipäkannikkataan toisillensa kuiskuttaen: "huomenna saamme vehnäistä". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: "Amen, suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!"

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sieltä länteen päin, eiköhön jo ruvenne näkymään mannerta. — "Huomenna olemme Amerikassa!" huusi hän riemuten. "Terve, tuhannen terve Sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, elähtäneessä Europassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelkäisi kuni omaa surmaansa. Terve Sä toivoni maa!" — Pimeässä nurkassa seisoi synkeännäköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi itsensä suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankiudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! — — Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! — Siellä saan ruveta uuteen, parempaan elämään. Jumala on antanut anteeksi rikokseni! ihmiset sitä siellä eivät tunne!"

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, alkoi väki kannelta vähetä, toinen toisensa perään meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut yövartiat olivat enää valveella. — Kaikkia tätä katsellessa en ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan rannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei ilma asettunut eikä taivas selinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menemälläin. Minä heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut keritä satamaan, arvelin mä ja loin silmäni rannalle. Siellä missä Amerika ylpeästi kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, — se oli laivani lippu! —

Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; — he olivat päässeet toivonsa perille; — he olivat siinä maassa, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.

1859.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen maahan jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä sätehiään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni, että häntä ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: "Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!"

Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Kastrén.

1856.

Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta muistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se oli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. — Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä ajanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä pieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin säteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: kaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyhä pappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!"

Hiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en taida luopua, sillä se on tosi!" — Wihan leimaus välähti toisen silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. — Torilla oli näin aikaiseksi tavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin röykkiölle, milloin tornille päin. — "Tiedätkö mitä tuo merkitsee?" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten, mutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"

Heidän näitä puhuessa oli päivä valennut valkenemistaan. Taivaan itäinen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veressä ja tulessa. Yhtäkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli loppunut.

1859.

Neljäs ilta.

Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin tarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sinä olet mielessäis seurannut heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; Sinä olet vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heitä unesta herätti; heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassais, ehkä omassa pitäjässäiskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa? Waan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!

Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi huvikseni kulin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkoani. Mä satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä tää Suomen kirkkain järvi mutalampena lietereunojen sisällä. Penikulmien avaralle ulottui vielä valtansa ja pitkät, tasaiset lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä yön hetkenä se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä sileänä peilinä. Wälistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä ihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet eräälle korkealle voaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Yltympärillä niin kauvas kuin silmä kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi vielä männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä voara oli erinäköinen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta koivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen; tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Woaran niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että Sinä, kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan ihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Waan päätä itse!

Minä jo olen kauvan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmottihe voimaa ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta naitua läksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan. Ensikesän asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi, huononlainen kyllä — eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty, eikä kyetty saamaan — vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman kattonsa alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä loitommalle. Hänen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärillä. Silloin olisit nähnyt, että ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!

Waan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Toisna kesänä oli kontio kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuleskelivat hänen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja viikkokausia paraalla työajalla pitänyt tautivuotehella. Mennä vuonna oli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi talon jälelle jääneitä lehmiä vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin jatkeheksi oli petäistä pantu eikä sittenkään riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista unta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen, pait talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia. Isän ja äitin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron tiellä, mieron armoilla.

Näitä katsellessain alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? — Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sitä kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä peittelee. Waan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, se kuoletti!

Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljoansa ihaelemaan. — Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; päänsä painui rinnalle; mieliliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä oli nähnyt? — Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha henki itse ollut irvistelemässä.

Huuto oli vaimonki herättänyt; hän tuli ulos… kauvan aikaa ei kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui ja hän pani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: "Herra on antanut, Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikisesti!" "Amen!" sanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät takasin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. "Isä, meillä on nälkää!" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän suuta; mutta hän hillitsi itseään. Wakaasti otti kaapista viimeisen leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies hetken epäeli, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne heille. Sen tehtyä kääntyi vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna täytyy meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei enää ole pysymistämme!" — Mitäs arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?

1860.

Wiides ilta

Siitä jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläki hirvittää minua sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siitä kun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. Mä katselin Wienanmeren rantoja, siellä missä se on Kantalahden kaivanut syvälle Suomen maan poveen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on nimenä Kantalahti. — Kesä oli kauneimmallaan; sydänyölläkin paistoi ja lämmitteli päivä — pietarinjuhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella tanterella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat koettelivat voimiaan. Woi miekkoista sitä ken voittajaksi pääsi! Hurraa huusivat hänelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heittäen lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän luontiaan. Wanhat hongikon suojassa istuen katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. — Wihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja lähdettiin levolle.

Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi miehiä, julmannäköisiä kuni edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs kädessä. Hiljaan hiipien lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista huoneista karkasi puolialastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne pakenivat: takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne kädet väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt? Kuule ja hirmu tulee jäykistyttämään jäseniäsi! — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — se oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli Suomea! Woi hirveätä ja onnettomuutta! Weljet veljiä raatelee! Eri usko ja eri valtaajat ovat heitä niin vierottaneet, etteivät tunne toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen erottaa, mitä Jumala on yhteen luonut!

1859.

Kuudes ilta.

Mä äsken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui muistooni, mitä nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että olis luullut etelämpänä, Saksassa olevansa.

Eikä ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja pamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.

Wiipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhla-puvussaan; se oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä asemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijistä liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kun olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. — Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, koska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein suuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, Wuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi, ja päälliköt kallehissa vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehottamassa.

Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot; itse ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissä ja suruissaan seisonut. —

Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Wiipuri tullut Karjalan ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Wuokselta sekä Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa sota mielessä, vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Wiipurin kruunausjuhlaa, Saimaan kaivannon avausjuhlaa.

Jo Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen ajan palanneen: ilo loisti sen silmistä, se loisti yhä kirkkaammin, — yht'äkkiä se leimahti ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, mailmoille, että Wiipuri taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!

1858.

Seitsemäs ilta.

Mä tulen Wienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä missä Tundran tytti Pinega lankeaa Wienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun. Maantie kulkee kummun sivutse. Sitä katsellessain tuli siihen karahutti uhkea troika. Aisahevoinen tepasteli ylpeästi pää pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun hänen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen ja pyrkivät aisahevosta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaeli ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskahteli katehia selkään. — Re'en kuomassa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi. — "Kah, se on kurgan, herraseni", vastasi kyytimies. "Se on niitä Tschudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava Tschudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. — Jos, isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin juhannusaattoona, niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria kallistamassa. — Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! yrittihän kerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteet anastamaan; vaan mitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!" Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta näitä Tschudihaahmoja, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen ja nuolena katosi reki metsään.

Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten aikain haahmoja alkoi häämötellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen käynyt, käynyt silloin koska Tschudi vielä oli tämän maan ainoana haltijana. — Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalliita, sillä vene ole melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Weneessä makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä tulevia Tschudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan tempelissä kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartiatkaan enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä ja mikä hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! — Muu väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin, kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen tulen sytyttänyt, ettei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. — Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli

Wierryt maille vierahille, Kulkenunna kaukaisille Kullan kiiltävän hakohon. Hopeiden helisevien.

Nyt oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki — se hänelle kavahti kaulaan — se huusi hänen nimeään — hän heräsi. — — Ei häntä armaan käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut — se oli vanhan uskollisen palvelijansa kova käsi, äreä ääni, joka häntä unesta herätti. "Ylös isäntä! Miekka käteen! Norjalainen on päällämme!" — Nuori päällikkö kavahti jaloilleen ja töytäsi teltasta ulos. Siellä jo riehui tappelu tuimimmallaan. — Wartiat kun nukkuivat, oli Norjan vikingejä kenenkään älyämättä karannut päälle. — Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit tekivät lujaa vastarintaa. Wikingein etupäässä tappeli nuori uros rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypärä päässä. Mihin tapparansa iski, siihen kaatui mies kuni honka ukkosen nuolesta. — Häntä vastaan riensi Bjarmein päällikkö; kohta seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka välähti ilmassa, — mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. — "Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!" huusi vikingi. Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. — Tässä on hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Waan hänen kyynellähtehensä on jo kauvan kuivana ollut! — Koko Bjarmin kansa on jo ammoin rauvennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa, tarinoissa!

1860.

Kahdeksas ilta.

Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran käydä katsomassa. — Oli kirkas talviyö. Tarkastellessain kaikkia keksin pikkuisen puolihajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli sijaa kuitenkin läpi tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. — Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. — Wuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänen tunsin: hän on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. — Hän näytti kuolevaiselle kuinka synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla ja uskomalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui ja koreina kukkasina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana; — hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne ja jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossain niin eriskummallisesti, kasvaen hirveän suuriksi! — Työnsä tehtyä pappi läksi pois ja kohta sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän lempeästi tervehti sairasta; esiliinastaan kukkasia ottaen, antoi ne sairaalle käteen ja hymyili nähdessään kuinka tämä ne ilolla katseli. Sitten istausi vuoteen viereen, juuri siihen missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk' ei niin koreilla lauseilla, — mistäkös köyhä oppimaton akka net olis saanut, — puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti, käsissään pitäen akan tuomia kukkasia; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä rauhallisemmaksi…

Ikkunalla oli avattu kirja. — Mä katsahdin ja luvin: Jos ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin eikä olis minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! — Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olis minulla rakkautta, niin en mitänä olisi!

1859.

Yhdeksäs ilta.

Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. — Mä sen viskasin pöydälle ja otin toisen; vaan ei sekään ollut minulle mieleen. — Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen kotihin. — Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen eiköhän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:

Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä missä mutainen Elbevirta meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja tulee sokaisemaan. — Tuuli oli kauvan maalle ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin rienteli nyt laivoja Elbensuuhun päin. — Minä rupesin yhtä katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; purjeet tuulta täynnä ja kohossa; kokka hyrskien halkaeli aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jälessä. — Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haletaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä häämötteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutusa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; he jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. — Hän mielessään jo näki hietikössä heiluvaa rantakauraa. Hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkasia lasna oli maailman kaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki: seinät särkynein laivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä paistoi kullattu onnen jumalatar, entinen kokkakuva, jota hän lasna oli ihmetellyt, kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli ranta, jossa oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa vene, jossa isän kanssa usein oli väkeä laskenut lainehia myöten. —

Mä tiesin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, syyspäivätasauksen aikaan, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki sutena ulvoen. Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. — Koko meren väki oli nousnut sotaan. Pitkissä rivissä ryntäelivät aallot rantaa vastaan; ensimäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli jälestä; kaatuneitten hartioille nousten ryntäsivät edelle. — Jo olivat voittamassa; — jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät ikkunain luukkuja. — Luukun raosta katsoin sisään. — Pöydän ääressä istui vanhanlainen vakaannäköinen mies lasisilmät nenässä, ja luki ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolla istui vaimo lapsi sylissään, toinen vieressä. — Entisiä suurempi laine kolahti seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. — Waimon kasvot vaalenivat ja lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äitin sylihin. Mies herkesi lukemasta ja lausui: "Elkäät armaani pelätkö! Me olemme Jumalan kädessä; Hänen tahdotta ei taida hiuskarvaakaan päästämme karista! — Ja sitten", lisäsi hän hymyellen, "olemmehan ennenkin tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen".

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttua myrsky viihtyi niinkuin vanhus oli vakuuttanut. Ma tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. — Poika raukka! Kun kotisi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan sen sijassa! — Monta aaltoa kumpuna kohoaa, — vaan mikä niistä on vanhempies, sisaries hautakumpu? —

1860.

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri manner oli vielä ramua roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas kevät oli vasta tullut eikä vielä ollut huoneitansa kerinnyt siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkaismatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, josta kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teille kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. — Kun oli nähtävästi pahoissa tuulissaan; se oli tainnut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy manetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

— syksylinnun lähtevän Sävel niin on surullinen? Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten!

Ei ole Pohja suotta mainio lohtimisesta; Pohjalla on erinomainen lumousvoima.

Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen Sinullen siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi. —

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa. —

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liuhuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin kaulatuksin ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus soaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

"Mitäs Sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs Sinä suret kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jällehen saanut, siellä Sinut odottaisi kuolema. Tässä on Sinulla lempi ja siellä…" "Siellä on syntymämaa!" huusi nuorukainen.

1860.

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläin käyn lasten makuukammareita katselemassa. He lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuallisesti kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiineja, mutta niillä ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä tirkistelin sisään. — Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän käänteli, katseli. — Se oli ensimäinen raha, jonka omalla työllä oli ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: "Ilmari, kitkepäs tämä kukkaislava hyvin puhtaaksi, niin annan Sulle markan!" — Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön; koko iltapuolen oli latvan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyä oli isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se kiilteli kimalteli niin kirkkaasti, ettei sitä Ilmari kyllikseen saanut ihaelleeksi. Ei siitä ma'ata pannessakaan hennonut luopua; yhä vielä istui sängyssä markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaan vaipui tyynylle, — Ilmari nukkui. Waan markastaan ei luopunut sittenkään; sitä piti, puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. — Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissa näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen mahdottomalla rikkaudellaan piti tehdä. — Huulensa liikkuivat, hän sanoi: "Se, Edvard-raukka, osta sillä leipää itselleis!" Hän ojensi kättänsä; hopeamarkka kilahti sormista lattialle.

Woi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä! Kenties tulee Ilmari kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Waan nostanevatko hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa kuin tämä yksi hopeamarkka? — Ilmari ehkä tulee anteliaaksi ihmisystäväksi; hän ehkä tulee tuhansia uhraamaan ihmisveljeinsä hyödyksi. Mutta saaneeko milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa päätti köyhälle antaa.

1860.

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: Ilma oli hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, tuli lumiräntää, paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli kitaansa vyöryviä mutaisia laineita. — Kosken rannalla seisoi nuorukainen. —

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei rajunnut syksyn myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: "Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja hurja minä olenkin! Kuni tuo koski kallioita vastaan kuohuu, niin kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! — Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehottaa pyhänä, koskematoinna. Kosken vihainen virta sitä varjelee. — Ole Sä saarein, mä koskena ympärilläsi kuohun, käteni Sinua halaavat ja ei mikään voi rauhaas häiritä!"

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli maailmalle lähteminen. Koskena hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri yhä kauvemmin. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria — ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. —

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille tienoillen. Hänen mieleensä juohtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli entistä kultoaan. — Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan huoleen! —

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, hajotteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; — hän ei siitä huolinut, ei tiennyt; — hän vaan seisoi ja katseli koskeen. — Mitä hän myrskystä huoli — hänen sydäntänsä vihlaili, repieli omatunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt — hänen sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut — hänen sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynnyt karisevia lehtiä — hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatoinna. Hän vaan katseli koskeen. — Lainehet kohoelivat kuni pehmeät polstarit, kuohu lenteli valkoisina höyheninä. — Nuorukaisen silmät loisti: "kas tuossa ma saan lepoa, rauhaa!" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

1860.

Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara heissä kiiltelee kuni timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on sitä useinki mieleni tehnyt näkemään; vaan juuri silloin kun päivän koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niitä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista Te ihmiset kehutten.

Oli vielä talvi, mä kulin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; — päivällä oli siinä kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner, palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan eteen. Se rakkauden liekki oli talven nietoksetkin saattanut kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoisella lumella punaisia veriruusuja. — Tätä katsellessani läheni neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimein lankesi polville nuoren kaatuneen sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisaroita; ne tipahtivat veriruusuihin lumella. — Kah se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa!

1858.

Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan kuitenkin himmensivät valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä pyrkinyt selvälle; Se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui huokaukseksi. Wiimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.

Ystäväparka, arvelin siihen; samaten kuin Sinulle käypi monelle ihmisraukallekin. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; mutta kun synkkiä pilviä hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. — Eheä sydän on sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on terävät reunat, pistäväiset käret, — ken voipi estää ett'ei ne joskus sen kättä leikkoa, joka siihen koskee!

1860.

Selityksiä.

1) Huss (Tschechin kielellä Guss) merkitsee hanhea.

2) Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia kummin puolen Suomen rajaa. Milloin sotaa oli Ruotsin ja Wenäen välillä, he aina kävivät toisissaan hävittelemässä.

3) Wienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Wenäläiset Tschudeiksi.

4) Ettei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogensaari peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä raninkoilla nielee meri joka vuosi. 5) Ett'ei tätä kuvaa luultaisi varastetuksi, täytyy minun mainita, että se kirjotettiin juuri vähää ennen kuin käsiini sain "Weteranen" kalenterin, jossa on prov. Cygnaeus'en aivan samallainen kuvaus "Rosorna om våren 1808".

Helkki.

Läksi kerran nuori neitonen metsään. Silmät sillä olivat ruskeoita, tukka paksu, hiviä vaalean punainen ja vähäisen ahvankin panemaa. Sievä oli tyttö. Sillä oli sininen hame päällään ja valkea liivi; kultahelmiä häälyi sen kaulassa. Se astui kaunista kangasta myöten avojaloin ja tuohinen kädessä. Kankaalta tuli niitylle, jonka takana oli nurminen mäkimaa, lehdikkoja siellä täällä. Siinäpä oli suloisa olla. Kylän naiset kertoivat, että Mielikki, Tapiolan ihana emäntä, oli kerran palmikoinnut hiuksensa siellä kallion nojassa. Wieläpä vanha talon emäntä oli salaan sanellut, kuinka tuo mäkimaa lehväpuineen metsähaltioille oli lemmitty asunto. Waan Helkki ei epäillyt tuokiotakaan; hän otti pyhäaattona tuohisen ja läksi mesimarjoja poimimaan. Löysikin niitä ojan vierulla koko joukon ja seisahtui siihen iloitellen. Alkoi vireästi poimia, enimmän osan söi, vähimmän osan pani roppiseensa. Suurimmat ja mehuisimmat kokosi hän varuisasti kiehkuraan.

"Tästäpä tulee soma", lausui hän tyytyväisyydellä itsekseen ja nosti kiehkuran korkeammalle sitä paremmin katsellakseen.

Lehtiä varisi hänen vieressä. Pihlaja rinteellä näkyi liikkuvan. Nyyrikki tuli siinä. Tiesivätkö kylän naiset, Heikin huvitus-siskot, sitä nuorta metsän-haltiata, joka oli Nyyrikki nimeltä? Tiesivät kyllä; he sanoivat sen nuoreksi Jumalan poi'aksi, soma katsannoltaan, vaan kamala kohdella, sillä hänen valtansa metsässä antoi hänelle erilaisen ylevän luonnon, joka ihmisille oli outo.

Nyyrikki tuli pihlajan latvan alta ja katseli Helkin työtä.

Helkki käänsi vähäisen päänsä, katseli salaan sinne päin, kummastellen tekisikö se jotain eriskummaista. Se ei tehnyt mitään, ei kutsunut jäneksiä, eikä ajanut repoja. Tyttö siirteliikse poispäin, vain kuin ei haltia hievahtanut paikaltaan, viipyi Helkkikin rinteellä, puoleksi orjantappurapensaan taakse kätkettynä, ja katsoi siitä sitä ylevää olentoa, metsän valtaisaa haltiata.

"Tuleppas tänne, minä näytän Sinulle Sima-suun mesimarjikot!" sanoi Nyyrikki.

Helkki tuli hitaisesti eteenpäin.

Haltia ojensi kättänsä ja näytti suuren mättään kummallisen suuria ja mehuisia mesimarjoja täynnä.

Helkki neitonen katseli niitä, katseli haltiata, hymyili ja rupesi poimimaan.

Tässä alkoi välipuhe.

"Sinä olet ihana neito", sanoi metsän nuori Jumalan-poika.

"Niin olenkin", vastasi Helkki, vähän hämille joutuen.

"Oletkos Tapiolasta kuullut? Se on komea linna, akkunoilla varustettu, mäellä, pihlaja-metsikossa. Siellä asuu metsän lempeä haltiaväki; siellä myös löytyy mettä ja viljaa runsaalta. Ylisillä on koreat arkut, täynnä silkkivarusteita, hopeata ja kultaa".

"Olen kyllä kuullut", vastasi Helkki poimimasta hereten.

"Tahdotkos, neitonen, Tapiolaan tulla, Siniviitan kartanoihin? Minä annan sinulle hopeatuvan, punaiset nauhat ja mesi-arkun".

Helkki nauroi, että hampaansa kimaltelivat. Ei virkkanut mitään.

"Kuinkas mietit?" kysyi häneltä nuori haltia, Huippanan soma poika.

"En mieti mitään. Kyllähän siellä olis hupaisa olla".

"Tuleppas minun kanssani! Rupeappas minun morsiamekseni, kainaloiseksi kanakseni. Minä ensinnä vien Sinun Mielikin kultatupaan. Ihana ja lempeä on Mielikki, Tapiolan vireä emäntä. Minä annan Sinulle kultariskot kourittain".

Helkki nosti tuohisensa maalta. "Ei, Ei! Hyvästi jääköön armollinen haltia!" sanoi hän. "Minulla on kotonani hyvä kyllä".

"Kuule, kaunis ihmis-puoli, armas kukkasuu! Tapiolan pihoilla kasvaa tuuheoita pihlajapuita, joitten vertaisia ei koko Suomen niemellä löydy. Sinne tekevät satakieliset pesiänsä, siinä ne ihannellen lauloivat. Tuleppas heinä-kuussa niitten helkyttelemisiä kuuntelemaan, Tapiolan tupia pihlaja lehvakoilla soristamaan".

"Minä en tahdo luopua talostani, siskoisistani, kylän pojista ja kylän avaroista kedoista. Niissäkin kasvaa pihlaja-puita, vaikka ei Metsolan vertaisia. Siitä yönä, jona ei lopu päivä eikä al'a yö, me niillä soristamme meidän rakkaat pirtit, vaikka ei kulta niissä kiiltele, eikä hopeata helise".

"Eikö teille Tapiola ole rakas?"

"On se meille rakas!" Helkki neitosen silmäluomet olivat laskeutumaisillaan.

"Sinä olet soma neito", sanoi haltia. "Minä kuin Sinua katselen, ajatukseni kokoutuvat Sinuun, niinkuin valkea vaahto kosken pyörtehen kokoupi. Lähde kanssani Tapiolan kauniiksi kukaksi, Metsolan maita ilahuttamaan, rupea minun naisekseni, Nyyrikin lempi-linnuksi!"

"Minä olen kodon neito, kylän komea kukka, minä en lähde muita seutuja ilahuttamaan; oman kylän käki mulle jo keväillä lempeä kukkui, nuorukainen ja minä kuuntelimme sen ääntä; hän sai sydämeni", sanoi Helkki ja asteli nopeaan sieltä. Asteli aina nopeammasti mäki-maata myöten, että pian tuli kankahalle, jossa alkoi juosta hurratella kotia päin.

Pirttiin tultuansa kaasi hän tuohisensa maljaan talollisille ihmeteltäväksi ja kertoi, juoksustaan vielä punottaen ja läähättäen, että oli tavannut metsän nuorta haltiata ja mitä kaikki se oli sanonut. "Sepä oli kumma" miettivät akat ja ukot. "Sinulle tulee onnea elämässäsi", akat edustelivat, "koskas näit haltiaväkeä, kuin kävit metsän viljaa noutamassa".

Kaikki neitoiset ja veikkoiset ihastuivat siihen komeaan kertomukseen Tapiolan linnasta. Helkki sai istua heidän keskellä pöydän ääressä kuin runoniekkainen. Ja kun he kuulivat, kuinka Nyyrikki oli ollut hyvä hänelle, luvaten antaa hopea-tuvan ja mesi-arkun, jos tulisi Tapiolaan, kiittivät he suuresti haltiaväen lempeyttä ja suosiota ihmispuolia kohtaan. Määrättiin tehdä kiitosruno, ja että neitoiset illalla sitä laulaisivat pyhän puun ympärillä. Poi'at ja neidot tekivät yhdessä runon, jossa he ylistivät Nyyrikki-haltiata, anoen että hän vastakin kävisi heidän tienoilla, tuomassa kanssaan puitten menestymistä ja metsämiehen varaa. Metsät kyllä menestyivätkin ja metsämiehet saivat kyllältä metsän viljaa, vaan ei kukaan enää niillä tienoin nähnyt Nyyrikkiä. Tytkivällä sydämellä ja punottavilla kasvoilla kävi moni neitonen hellällä heinäkuulla mesimarjoja poimimassa, vaan punakypärää ei näkynyt. Mihin se sai? Menikö se Tapiolan tuville, Metsolan maille yksinäistä elämää viettämään, vai vieläkö se näkymättömänä oleskeli entisillä olopaikoillaan, Helkin kylän tienoilla? En tiedä.

Suksimiesten Laulu.

Ylös Suomen poijat nuoret. Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuileevi sukkelaan!

Heräs tuuli tuntureilla Lehahtihe lentämään, — Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään veikot kiistämään! Saishan koittaa Kuka voittaa, Eikö tuulta saavuttais!

Koti kontion on tuossa, — Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla Korpisuossa Wanhus nukkuu röhöttää. — Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — Lähtään otso painisille, Tässä löydät vertojas! — Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavat korpea.

Jo on karhu kaatununna; — Keihäs sattui rintahan; — Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. — Riemuellen, Soitatellen Wiekää saalis kotihin!

Waan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää. Silloin saalis toisellainen, Weikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen rauvan Teräväisen tempoaa.

Werihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senki suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

1860.

Hurtti-Ukko.

(Runeberg'in mukaan).

Tarinoita kuului nuotiolla Hurtti-ukko kun tulj parvehen; Monet illat istui puoleen yöhön Juttujansa kertoen; Sytytellen kärsäpiippua, Unhottain sen, tulta saatua.

Kolmas Kustavi hänest' olj miesi. "Sepä ottel' kanssa Wenäen! Sotamiehillä olj toinen aika Silloin kuin tää nykyinen! Kuningas ei vertaan säästänyt. Piilossa marsalkkikin on nyt!"

"Oisit herransa vaan muistanunna, Miehen kunnia min vaativi, Käsist' ei ois voitto luikahtunna; Kavaluuspa Kustan surmasi. Niinhän aina kostaa maalima — Sääl' on kuningasta semmoista!"

"Anjalassa kapinoitsijoille, Puheensa kuink' oli leppiä! Pii, kapraali, nykäs häntä kylkeen: Laukaisenko tykkiä? Ei, niin hälle vastas kuningas. Elä vielä, malta aikoas!"

Yhä semmoisia tarinoiden Ukko tulen istui ääressä, Harmaisena tukka liehui päässä, Poski viel' olj verevä. Nuorra joukoss' astui Kustavin, Nyt olj tullut Oravaisihin.

Ennen suurta tappelua siellä Yötä hongikossa vietettiin. Harva unta sai, vaan Hurtti vanha Waipunut olj nukuksiin. Muulloin aina valppain valvomaan Ennen muit' olj mennyt makaamaan.

Iltaa tok' olj hetken istuskellut Hongan tyvehen nojassa päin; Pannen piippuansa valitellut, Että sota kävi nurinpäin; Sanoi ruvenneensa miettimään. Paon kuinka saisi päättymään.

"Kaikin aijoin", niinpä ukko lausui, "Meit' on taivutettu juoksemaan! Paettu on pohjaanpäin jo kerta Sinne taaskin samotaan. Pako, muut' ei ookaan neuvoksi — Lempo tiesi kunne päättyvi!"

"Huomenna kun tappeluhun mennään, Aivon toista neuvoa pitää. Juoskoon kell' on notkeampi jalka, Mie en jaksakaan enää. Hurtti hävetä jo alkaa nyt Ett'ei kauvan ennen väsynyt!"

"Pakohon enään ei ukko lähde, Neuvon keksi ruumisraukalleen: Paras neuvo kun ei viitsi juosta, Pysähtyä paikalleen! Mutkan sen ken ompi oppinut Paeta ei koskaan tarvinnut!"

Sen sanottuansa oli pannut Ristihin kätensä rinnalleen; Sitten puuta vasten, missä istui, Hiljaan vaipunut uneen, Huoletoinna hymyten Uuteen neuvohonsa luottaen.

Toisna iltana olj Suomen joukko Wiime tappelussa voitettu; Wiime voiminsa olj ponnistellut, Woimansa olj sorrettu. Kuni aalto rantaan murtunut, Pohjaanpäin olj taaskin marssinut.

Missä kulki suru silmissänsä, Mielin synkkä rauhatoin, Huolta huokaeli joka rinta. Hurtti vaan olj huoletoin. Missä joukkonsa olj hajonnut Siihen ukko oli nukkunut.

Siinä nukkui kuni Kustavista Muistot haihtuneet ois mielestään; Makas siinä unta sikeämpää Kuni viime yölläkään, Huoletoinna hymyten Uuteen neuvohonsa luottaen.

1858.

Lumisateella.

Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Waan väsyneenä Waipuvat viimein, Rauhoa etsien, Povehen maan. Aurinko kunpa Keväinen kutsuu, Pilviks' ilmahan Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin. Maailman lapset Raatavat, lempivät, Taistelevat; Waan väsyneenä Horjuvat hautaan Huolista, töistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Herransa ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.

1860.

Lemmen aamu.

Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, — Kuin yö ol' mielein synkeä ja musta Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

Mä tulin luokses — poskes punastuivat! — Se oli lempein armas aamurusko! Ja toivo heräs jälleen sydämessäin.

Ja säde kirkas säihkys silmästäsi! — Se oli lempein ensi päiväkoitto! Ja pimeys sydämestäni haihtui.

Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! — Ja lemmen päivä kohos kokonansa! Ja nietokset mun suli sydämessäin.

1860.

Warpunen.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, —

Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielsen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Waan laulustani kuiten En huoli vai'eta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Parempii laulajoita Keväällä kun tulee. Niin kuunnellessaan noita Jo varpu vaikenee!

1858.

Suru on syömessäni.

(Burns).

Suru on syömessäni ja kyynel' silmässäin, Ma kaiholla jo kauvan valitin onneain. Ma yksin ystävittä kävelen huolissain, En ollenkana tunne ken lientäis' rintoain.

Monet ilosi lempi! ne tunsin rinnassain; Enemmät sun on tuskat, siis murhe muodossain. Woi rintaa riutunutta kourissa kuoleman! Jo tuskistani tunnen sun ratki raukeevan.

Oi, josko joutuisinki iloille lapsuuden. Tuon virran vieremille, joss' onnen päivät näin! Muistellen unia siellä mun kulkee kultani, Se kyllä kyyneleeni poskilta pyhkisi.

1855.

Neidelle.

(Heine).

Kun kukka hellä, hemmyt Oot armas impyein! Ma silmiisi kun katson, Saa suru syömmehein.

On kuin käet päällesi pannen Anoisin Herralta: Armaani aina ett' oisit Noin hellä, hempukka!

1855.

Kevät-laulu.

(Heine).

Hiljan hiivii mielessäin Säveli suloinen, Kai'u kauno laulusein, Loitollen iloinen!

Kai'u tuonne kartanoon; Kukat kusta kuultaa; Näetkö siellä ruusuisen, Tervehdi minulta.

1856.

Hautaus-kellot.

(Uhland).

Kappeli olj kalliolla. Katsoi laakson tyynehen, Wuoren alla, vainiolla Paimen lauloi riemuiten.

Surkealta kellot kaikui, Ruumisvirret vaikiaan; Riemulaulunsa lakastui Paimenelta kuullessaan.

Siellä hautahan ne saapi, Riemulapset laaksosen — Paimen, paimen! sieltä kerran Kellot soivat sullenkin!

1856.

Äiti ja Lapsi.

(Uhland).

Äiti.

Lapseni! taivaass' on nyt vainaja veljes; ei koskaan Mieltäni rikkonut hän, sentä sen enkelit vei.

Lapsi.

Ett'ei enkelit konsana sais' mua luotasi viedä, Wirkkaos vanhempain! mielesi millä rikon?

1855.

Autuas kuolema.

(Uhland).

Ma kuollehena Tulesta lemmen, Jo haudattihin Sylihin kullan; Ma nostatettiin Sen suudelmista, Ja taivas loisti Sen katsehista.

1855.

Neuvoksi Pojille.

(Uhland).

Suvella hanki morsian Kedolta kun sa saat; Kesällä päivät pitkät on, Ja yöt on lauhkeat.

Niin talvella jos vahva vaan Ja luja liittosi, Et seistä kylmin kuudan-öin Lumessa huolisi!

1856.

Maailman menoja.

(Uhland).

Ma iltasilla ainian Kun yksin kuljesken, Weräjän suussa seisovan Näen tyttö-tyynösen'; En koskaan häntä kutsunut, Miten lie siihen sattunut.

En syytä tunne tuohonkaan, Kun suuta hältä saan. En pyydä mie, ei anna hän, Waan ei vastustakaan. Kun suu se suulle pyrkivi, Ken hullu tuota estäisi!

Kukkaista tuuli tuuvittaa, Ei kysy: lemmitkös? Janoopi ruusu kastetta. Ei sano: antaos! Näin lempii toinen toistahan, Waikk' sit'ei virka kumpikaan.

1858.

Jos kuolisin — — —

(Hervegh).

Jos kuolisin kun ilta kultineen, Ja niinkun päivä loppu-koitollansa — Suloa voi näin vaipua uneen! — Syliin ijäisyyden vajoisin kanssa!

Jos kuolisin kun tähti taivahan, Heloittain hohtavilla loistehilla; Niin tyyneen toivoisinki hukkuvan Sinertävillä taivahan selillä.

Jos kuolisin kun tuoksu kukkien, Hajahtaen povesta ruusukaisen Kohottimilla kukka-ilmojen Uhriksi alttarille Taivahaisen.

Jos kuolisin kun kaste laaksossa, Jos aamuliekit lemmitellä saisi, Woi, jos kun häntä päivä polttava Kyllästynyttä sieluani joisi!

Jos kuolisin kun ääni taukoaa Kielillä kaikuvilla kanteloisen, Ku tuskin vasken vallasta vapaa Rintahan haihtuu soittajan iloisen.

Et kuolla saa kun ilta kultineen. Et huku tyyneen tähtien tavalla. Et vaivu niinkun kukkanen uneen. Sula ei sielukkana palavana.

Sä kuolet kyllä, tuikki tummahan, Mut murhe murtaa voimasi esinnä. Sulosti nukkunevi luonto vaan, Rikkoihin riutuminen ihmisrinnan!

1856.

Elo on haamu haihtuvainen.

(Thomas Moore).

Elo on haamu haihtuvainen, Ilomme hymy-huulillaan. Ja kaihon itku katkerainen On valhe kai kavaltavainen — Totinen ompi taivas vaan.

Jos kirkas kunnia-loistehemme, Pian sen pilvet peittävi; Ja kasvoin hohto, riemut lemmen, Ah, kukkasiksi haudallemme — Ijäit vaan taivas loistavi.

Näin aallot meidät lainoaapi, Katoomme tuiki tummahan; Ja joskin ilma leimahtaapi. Se synkän seudun kirkastaapi — Lepoo on taivahassa vaan!

1855.

Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta).

Ihana oli iltanen, Me käyskelimme niityllä; Jo päivä kerran viimeisen Myhäili maille mennessä. — Lehossa linnut lauleli Ja ilmassa viserteli — Ja kukkaisjoukko nurmessa Hajullaan täytti ilmoa.

Mun mielein olj juhlallinen Ja kuitenkin iloissahan; — Mä silloin oisin tahtonut Halailla kaiken mailman! — Me haastelimme ahkeraan; Mitä — en muista ollenkaan! Hän astui aina vieressäin Ja katseli mun silmiäin.

Mä kerran vilkahdin häneen — En tiedä miksikä sen tein — Hän kättäin kaapas äkkiään Ja suuta suihkas huulillein! Ja min' en vastustellutkaan Mä hälle suuta annoin vaan! Ja viel' en oikein tajua Mi mielehein lie juohtuna!

Sen tiedän varmaan kuitenkin Pahaa ei ollut mielessäin! Sen tehtyä kuin ennenkin Olj puhdas tunto syömessäin! — Ois toinen tiellein sattunut Sitäkin oisin suudellut — Waan — jos ois tullut toinen mies — Tok' en ois tehnytkään ken ties!

1859.

Unelma.

Kerta seisoin, niin näin unta, Meren reunal vieraas maas; Etääl siinti koti-ranta, Sinne mielin tulla taas.

Mutta uni, joka ensin Wei mun maastain, immestäin, Hänen siivillänsä lensin Jälleen koti-maahan päin.

Siirsin mielel intovalla Pojes Suomeen ihanaan, Siirsin vinhast pilvein alla. Siks kuin löysin kunnasmaan.

Tuima tuuli pilvet poisti Kaunis päivä paisto taas; Wuori loisti, viita loisti, Koski pauhas koti-maas.

Impein eteheeni väikky: Silmä iski salamoi, Kiharien yössä läikky Otsa niinkuin aamun koi.

Ihastelin otsan aamuu, Mesi-huulii suutelin. Suutelinko taivon haamuu? Hekumasta heräsin.

Kaunisnummella.

Tapauksen tahdon kertoo, vaikk'ei juuri Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.

Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat Humisivat ympärillä, päivän loimo Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal. — Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust Puitten välis, lapsi ihastelee; Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään. Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa, Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal Illan himeydes ympär Kaunisnummee. Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni Säikäyksest lankes. Waitina hän juoksi Kanervaista maata myöden: poski poltti, Weri suonis riehui, tuskan hiki-helmet Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun märsky, Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. — Wimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. — Mutta koska illan hymyilevä lamppu Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä Kummastuneena ja sydämmessä pelko. Lähti jälleen astelemaan äitii kohden, Astelikin ahkerasti, mut joutui aina Samaan paikkaan, josta vasta lähti. Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi; Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku. Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost, Kääri hänen helmohins ja ilons Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. — Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet, Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal, Jossa valkeni jo päivä, sillä pian Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'. Kelmeempi kuin ennen äiti oli, Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; — Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän Sydänt vastaan somas hiljaisuudes. Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli, Hieno niinkuin louna-tuuli, Joka, tultuansa yli vilja-pellon, Lähenevi meitä viherjäisel niitul.

Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä, Suvilintuna suloisna Lenteleisin, liitteleisin, Suomehen suhauttaisin. Sitte sinne saatuani, Perillenpä päästyäni Ilmassa ilotteleisin, Räystähällä riemuitseisin, Kesän kaunihin tuloa, Tuloo armahan auringon. Waan jos itkevän näkisin, Huolellisen huomaitseisin, Hälle mä viserteleisin: Mitäs itket ihmisparka, Murhehdit Sä Mannun lapsi — Kohtalosiko kovuutta? Sydämeskö sulatuutta? Katso luonnon kauneutta, Ihanuutta ilman kaiken: Suot jo läikkyvi sulana, Järvet jäiden kahlehitta, Nietos nurmelta katoopi, Häviääpi maasta hanki Päivyen taas paistaessa Ahavan puhaltaessa; Korpi kukkia on täynnä, Puiden latvat lintusia; Kukat ne hajuelevat, Lintusetpa laulelevat: Iloitkaamme, riemuitkaamme, Laulakaamme, kiittäkäämme! Suven meille Luoja saattoi Jumalamme joudutteli!

Ellös itke ihmisparka Murhehdi Sä Mannun lapsi Hänpä joka suven saattoi Näille pohjanki perille, Joka kaikki suot sulatti, Pani järvet aaltomahan, Kukat pienet kukkimahan, Lintusetki laulamahan Suven saattavi Sullenkin, Kesän kerran kerittävi. Sielus nietokset sulattaa Lempensä lämmittämällä, Huoles hattarat hajottaa Henkensä puhaltamalla!

1855.

Iltaselle.

Joudu ilta kaunis, Tyynen meille tuo! Lopun päivätöille Lepoo, rauhaa suo!

Asettele aallot Lammin läikkyvän, Ett' taas kuvastaisi Saaren viherjän!

Lampi läikkyväinen Mielein myöskin on, Päivän hälinässä Raukka rauhaton.

Waan kun joudut ilta, Häly viihtyvi, Näen ainoasti Kuvan kultani.

1860.

Onneton.

Päiväpaisteell' astuissani Warjo vieress' astuvi, Ei se musta, pimeäinen Luovu koskaan luotani.

Josko poies paennenki Iloisien joukkohon, Suru sielläki sydäntäni Puree, kalvaa ponneton.

Tulis yö ja auringoisen Tulet tuimat sammuttais, Warjo synkkä vierestäni Silloin kohta katoais.

Tulis Tuoni toivottuni Weisi rauhan majoihin, Nukkuessain nurmen alla Nukkuis musta murhekin.

1860.

Italian herääminen.

Kah kuin Etnan kupehessa Kukat, ruohot rehottaa; Työmies viinatarhasessa Pelvotonna rallattaa. — Kivisissä Kahlehissa Tuli nukkuu vankina.

Raskaan kiviriippans alla Ehkä on jo sammunut. — Ei! — se miellä vihasalla Pohjaan vaan on painunut. Siinä riehuu, Kuohuu, kiehuu, Keittää julmaa kostoa.

Kah — jo vuori puhkeaavi — Päiväks muuttuu musta yö, — Tulipatsas kohoaavi, Pilviin leimahellen lyö, — Kallioita, Lohkareita Ilmaan lentää, sinkoilee.

Kuule maasta jyrinätä! — Manner vahva vapisee; — Meri säikähtäen tätä Paikoiltansa pakenee. — Wiinatarhat, Pellot parhaat Laava peittää laineillaan.

Jalot näin Italjalaiset, Unestanne havatkaa! Ikeet raskaat saksalaiset Poies päältä survaiskaa! — Ruoskinensa, Kahleinensa, Kah, jo peikot pakenee!

"Terve joukkoon vapahien ihana Italia!" Näinpä nyt iloitsevien Weljein kaikuu rinnasta. Riemu raikkuu Huuto kaikuu: "Eläköön Italia!"

1860.

Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag).

Maljane, veikkoset, täytelkää! Suonissam veren kuohuvi kosket, Nuoruus viel' punastuttavi posket; Nuoruun olkohon maljame tää! Mietteet murheiset Poies haihtukoon; Tuskat turhaset Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon! Ensimaljame nuoruus saa! Sen maljamme nuoruus saa! Hurraa!

Toinenpa maljame armahan on! Mit' olis nuoruus rakkaudetta? Niin olis kuin kevät kukkahisetta, Kolkkoinen, iloton, suloton! Autuus taivahass' Lempi on sula vaan. Maass' jo autuas Oon kun katsoa kultani silmihin saan. Toisen maljame armas saa! Sen maljame armas saa! Hurraa!

Kannun pohja jo pilkkoittaa. Wiimisen kerran täytän mä maljain. Tehkä se myös: päin juokame paljain! Maljan viimisen saa kotimaa! Huokaus viiminen Suomen olkohon! Suomen etehen Wiimeiseen pisaraan veri vuotakohon! Maljan viimisen saa kotimaa! Weren viimisen Suomenmaa! Hurraa!

1860.

Sydämelle.

Sydän, sydän saastahinen, Kuinka tohditkaan Sa kurja Pyhää impee ihaellen Toivoin tykyttää?

Katso, silmäns aurinkohon Tomun laps kun tohtii luoda, Puhtahasta kirkkauusta Silmät sokeentuu!

Kerran ainoon vaan mun anna Häntä nähdä, ihaella! Sokeentuu kun siitä silmäin, Muut' ei nää kuin häntä vaan!

1860.

Soittoa kuullessa.

Kai'u, kai'u kaunis ääni, Sävel soi'os suloinen!

Soidessasi mielen myrsky Rauhaan viihtyvi; Sydämessä huima hyrsky Aaltoin tyyntyvi.

Kai'u, kai'u kaunis ääni, Sävel soi'os suloinen!

Ketoa kuin kuivuvaista Kaste kostuttaa, Niinpä rintaa rintuvaista Soittos virvoittaa.

Kai'u, kai'u kaunis ääni, Sävel soi'os suloinen!

Kukat toivon kuihtunehet Tointuu tuoksuumaan; Syämen linnut paennehet Taas saa laulamaan.

Kai'u, kai'u kaunis ääni, Sävel soi'os suloinen!

1860.

Torpan tyttö.

(Runedergin mukaan).

Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta, Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta; Wäsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi, Se työnsä tehnyt riemulla kotiinsa kulkevi.

Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna, Wihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna. Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi, Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.

Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhannunna, Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna. Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.

Jotakin etsi silmänsä — mi lienee miel'-alansa? Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa; Niin vaiti mutta valppaana hän istui innossaan, Kuin sydämensä sykkivää ois saanut kuulemaan.

Waan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmällänsä Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä, Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä, Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.

Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi, Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi, Walittamatta otsansa kätehen vaipuvaan, Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.

"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista, Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä! Hän, jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt, Elossa on, sua muisti hän ja elää sentä nyt".

"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut, Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kartaellut. Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtona, Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia".

Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista, Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttääpäin, Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa, Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa: "Wiel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi, Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"

Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä, Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä; Mut kylmä tervehtiissä käs kuin yön on tuulonen, Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.

"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi, Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni. Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli, Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki".

"Kun joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen. Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein, Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein".

"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista, Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä. Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä".

1860.

Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta.

(Luvento pidetty Toukokuun 19 p:nä 1860 ylioppilas-huoneen hyödyksi).

Näin haastaa vanha tarina: Luoja maailman alussa kutsui ihmiset kokoon, antaaksensa jokaiselle osan siitä, mitä heidän hyödyksi oli luonut. Kaikki muut joutuivat jaolle; mutta runoniekka salossa kävellen ja hyräellen, ei muistanutkaan määrä-aikahan tulla. Kun vihdoin hänkin paikalle saapui, oli jo kaikki jaeltu mitä maassa, vedessä sekä taivaalla löytyi, ja hänen osakseen ei ollut enää jälellä mitään. Mutta Luojan oli häntä sääli. Maallista hyvää ei hänelle enää tainnut antaa, antoipa unelmien maailman. Siinä runoniekka nytkin, maassa köyhänä ja osattomana ollen, kuninkaana hallitsee; siinä on hänelle kaikki mitä mielensä haluaa.

Samantapainen on Suomen kansankin elämän satu. Yksinäisissä saloissa yleten, leikitellen korpijärvein lainehilla, siitä kasvoi unennäkijä, pilvenkulkija. Mielensä oli jo alusta asti enemmän taipuva ajatteluun ja runoelmin kuin tekoon ja maallisiin vehkeisin. Tämä jo näkyy Kalevalanki runoista, jotka Suomalaisten sankari-aikaa kuvaelevat. Koko kuvauksen pohjana (fond) on niissä kyllä kansallinen aine, Kalevalan taistelu pimeätä Pohjolaa vastaan; mutta kuitenkin kuvaelee runo perheellistä elämää ja luonnon kauneutta mieleisemmin ja runsaammilla, loistavammilla värillä kuin itseä sotaa, tappelua. — Onpa vielä toinenki seikka huomattava. Kalevalan sankarit urhotöitään eivät tee ruumiin voimalla, harvoin torjuvat vihollista miekalla; useimmiten, ainakin silloin kun ei ruumiin voimat vältä, ponnistavat hengen neroa. Sanalla, laululla, loihdulla pakottavat luonnon voimat palvelukseensa ja sortavat vihollisensa maahan. — Mikä eroitus kun tähän vertaamme Skandinavian sankarien sotasaa, retkihin tekohon palavaa mieltä; heillä on käsi, miekka, tappara kaikkena; hengen voimia tuskin mainitaan.

Tämmöisiä olivat Suomalaiset jo luonteeltaan, ja historialliset tapaukset työntivät heidän mieltään yhä edemmä sitä latua myöten, jolle se jo alusta oli poikennut. Perimäisessä Pohjassa viljelyksen rajavartiana taistellen kolkkoa ja kovaa luontoa vastaan, ei ollut Suomalainen vielä kerinnyt saada valtiollista tilaansa oikein perustetuksi ja vakuutetuksi, kun väkevämmät, virkummat naapurinsa hänen kukistivat allensa. Siitä päivin on Suomen kansa ainoasti toisen palvelijana, toisen aseena ollut osallinen maailman tapauksissa. Ja omanki valtiollisen tilansa järestämisessä on hänellä vasta viime-aikoina ollut sanan sijaa. Koko elämänsä sulettiin yksityis- ja perhe-elämän ahtaisin rajoihin. — Mutta jokaisessa turmeltumattomassa ihmis- sekä kansasydämessä palaa sammumaton halu vapaasen työhön ja avaraan vaikutukseen. Semmoisen työn alan on Suomen kansa hakenut ja löytänyt runon kukkaiskedoilla ja opin viljavainioilla. Siinä se on itselleen perustanut vallan, johon ei mikään valloittajan miekka ulotu; siinä hänen nimensä loistaa valaisevana, lämmittäväisenä liekkinä, josko elämänsä muuten mahtavien ja viisasten silmissä näyttäneekin mitättömältä, hyödyttömältä. Suomen kanteleen säveleet tulevat kaikumaan kuolematoinna, katoomatoinna, silloinkin kun viimeisen soittajansa sormet Tuonen koprissa ovat rauvenneet. —

Onkos Suomalaiselle yleisölle tarvis luvetella Suomen runohengen tuottehia?

Jalona ja vankkana kuin Suomen muinaiset korpikuuset ovat Kalevalan runot vuosisatojen kuluessa kestäneet ilkeitä ilmoja, kestäneet viluisia viimoja. — Nälkä usein näännytteli Suomen lapsia, sota söi Suomen urohot, vaan Suomen kansa ei kuitenkaan kuollut, ei kadonnut. Uusia vesoja versoi ikivanhasta juuresta; veristä ja tuhkista virkeni Suomen kansa uudestaan elämään ja sen kanssa säilyivät Kalevalan runot. Nyt ovat ajat muuttuneet. Mitä ei pakkaset, ei nälkä, ei sota ole kyenneet tekemään, sen tekee, sen on tehnyt uusi väkevämpi vihollinen. Wiljelys ja sivistys leviävät päivä päivältä syvemmin Suomen saloihin; kirves kaataa korven kuunikuisia honkia; uudet mietteet, uudet vehkeet ajavat muinaisajan runoja kansan muistista. —

Muinoin muuttui joka tunne Suomalaisen sydämessä suloiseksi säveleksi; ilon, murheen, lemmen ja kaipauksen äänet kaikuivat joka mökistä, joka rinnasta ja sulivat yhteen yhteiseksi hyminäksi. Se oli Suomen laulurunon kevät. Kantelettaressa säilyvät sen suloiset säveleet. — Nyt on jo syksynsä tullut ja hajottanut, karkottanut laululaumat. Muinainen laulurunokin on Suomenniemeltä katoamaisillaan. Ainoasti maamme itäisillä rajoilla, johon ei nykyajan sivistys vielä ole kerinnyt ja jossa laulurikasten Aunukselaisten ja Inkeriläisten läheisyys sammuvaista liekkiä yhä uudelleen sytyttelee, se vielä jotenkin elää.

Se kuitenkin olisi suuri erehdys, jos sentähden luulisimme laulun kokonansa Suomesta kadonneen. Ainakin niissä seuduin maatamme, missä Karjalaisia asuu, pannaan mielellään runopukuun kaikki mitä mieltä liikuttaa. Oulusta Wiipuriin saakka on useimmissa pitäjissä runoniekka jos ei useampiakin, jotka säädyltään ovat talonpoikia tahi maakästyöläisiä ja kaupungeissa työmiehiä. Löytyy siellä täällä runoon taipuvia naisiakin.

Siitäpä laulaa Makkonenkin:

"Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita!" Niinpä lauloi laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Wirrenseppä Wäinämöinen Walitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä: "Ei mua Suomi soitattele, Omat lapset laulattele, Miellytä nykyiset miehet!"

Waan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kodissa käyneet Eikä kirjahan kerinneet. Wiel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja. Wiel' on vanhan Wäinämöisen Laululuonto liikkehellä Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa. Wiel' on soittoja somia, Kanteleita kaunoisia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa. Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Laulelevi lempeästi, Niinkuin alli aallon päässä, Pensahassa pieni lintu, Kansa suuri Suomen maassa.

Muinoin ei ollut runo yhden, vaan koko kansan tekemä; tekijän omituinen mielenlaatu siinä harvoin ilmottihe, ja jokainen sitä laulaessa pani omia lisään. Sentähden ei alkuperäisen tekijän nimestä huolittu eikä sitä pantu mieleen. Näinhän runossakin lauletaan:

En tiedä tekijätäni, Enkä varsin syntyäni! Tuuli lienee taattonani, Ahavainen äitinäni.

Nyt on toista. Runotyöhön ei enää jokainen kykenekään; runotaitoa on vaan muutamilla. Ne joille se kallis lahja on suotu, pidetään suuressa arvossa, ja heidän nimensä elää kansan muistissa. Tätä nimien säilymistä auttaa sekin seikka, ettei runoja nyky-aikana ainoasti muistin säilyttäväksi uskota, vaan tavallisesti leviävät kirjotettuna, tai painettunakin. Itsetkin runosepät pitävät siitä lukua että heidän nimensä mainioksi tulisi. He mielellään antavat runonsa painoon ja muutamat ovat niin turhanaikuisia ja kunnianhimoisia, että esim. muudan Taskinen (jota muuten ei juuri oikeaksi runoniekaksi voi sanoakaan) on runonsa neljä erää lähettänyt Suomalaisen kirjallisuuden seuralle; sillä kun ei niitä painoon viitsitty antaa, miesparka taisi luulla äpärettensä eksyneen metsään. — Onpa niitäkin jotka runokerääjille ovat ominaan antaneet muiden parempain laulajain käsialoja.

Tavallisesti runoniekat eivät ainoastaan ole runolahjoilla etevämmät pitäjäläisiänsä, vaan myös opillakin. Raamatun, joka niin kauvan on ollut Suomen rahvaan pian ainoana tietolähteenä, he tavallisesti perinpohjin tuntevat. Sen tiedon lisäksi on viime-aikoina tullut, mitä sanomalehdistä ja kirjoista ovat saaneet. Tällä opillaan he välistä vähän kopeilevat ja mättävät sitä runoihinsa, arvelematta sopiikos se siihen paikkaan vai ei. — Mitä runoseppäin elämään tulee, niin antavat valitettavasti usein laittajalle sijaa siinä, että ovat viinaan meneväiset. Tähän on varsinkin se syynä, että heitä kaikissa pidoissa käytetään ja siellä runsaasti ryypyillä ravitaan, että muka heiltä laulu paremmin sujuisi. Makuun tultua virvottelevat sitten itseään kotonakin viljakullalla.

Häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa laulamansa runot he tavallisesti paikalla sepittävätkin. Tottuneelle ei ole tämmöinen työ järin vaikea, sillä runomitta on hyvin yksinkertainen ja sisällyksen kauneuteen ei semmoisissa tiloissa niin tarkoin katsota, kunhan runo vaan sujuu sukkelaan. Runonteko käypi siinä sillä lailla, että kaksi miestä penkillä vastakkain istuu, käsi kädessä, ja hiljaan kiikkuen laulaa. Runoniekka laulaa muutamia säkeitä, joita tuosta toinen (puoltaja) kertoo; sillä välillä kerkiää laulaja taas jatkoa miettiä. — Toisinaan sepitetään runoja, varsinkin pilkallisia, oikein miehissä, niin että jokainen panee sekaan, mitä kompia mieleen juohtuu.

Toisia runoja tehdään itsekseen arvelemalla. Maanmiehen työ on sitä laatua, ettei se ajatusta estä muissa aineissa liikkumasta. Synkeät salot ja yksinäiset metsäjärvet, joita talonpoika ulkotöissään näkee, herättävät mielessä runollisia mietteitä ja unelmia. Siinä syntyvät runot niinkuin lauletaan:

Sade saatteli sanoja, Wirttä toista tuulet toivat, Meren aaltoset ajoivat, Linnut liitteli sanoja, Puiden latvat lausehia.

Näiden runoin sepittämiseen menee usein kauvan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. kuuluu eräällä runoniekalla olevan tekeillä runo kirkonrakennuksesta, jota alotti koska kirkon perustuskivi pantiin ja johon yhä uusia värssyjä lisää sitä myöten kuin kirkko kohoaa. Talonpojissa useinkin tapaa erinomaisen tarkan muistin; sillä runoniekatkin pitävät mielessään satoja värssyjä. Kun sitten runo on valmiiksi joutunut ja talonväki, ehkä naapuritkin, pyhäaattona keräytyvät kokoon, niin runoniekka heille uutisensa lukee. Kuulijat sen kohta oppivat ulkoa ja sillä lailla hyvä runo pian leviää ympäri pitäjää, jopa laajemmallekin. Korhosen, Puhakan ja Makkosen runot ovat hyvin yleiseen tutut Suomenmaan itäpuolla ja ovat yli rajankin samonneet niin kauvas kuin Suomen kieli kaikuu. Näillä vaelluksillaan runot vähitellen muuttuvut, niin että toisintoja syntyy. Nyky-aikoina, kun runoniekat tavallisesti osaavat kirjottaa, leviävät runot, niinkuin jo mainittiin, enimmiten kirjotettuna ja eivät enää suuresti muutu.

Rahvaallemme olivat ja ovat osaksi vielä nytkin runot sanomakirjallisuuden sijasta. Mitä pitäjässä merkillistä tapahtuu, siitä heti runo tehdään. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut, ja muita rahvaan oloon ja eloon vaikuttavia asioita. Runoniekka aluksi tavallisesti valittaa voimainsa vähyyttä, taitonsa puuttuvaisuutta ja kutsuu Wäinämöistä t.m. avuksi. Semmoisia alkusanoja ovat esim.

Ikä kuitenki kuluvi, Lauluittaki lankeavi, Eiköhön nyt joitakuita Lauleskellen laiha lapsi?

Tai:

Kun ei muut lihavat laula, Laulan minä laiha lapsi!

Taikka:

Waka vanha Wäinämöinen, Anna armosta minulle Ymmärrys ylettyväinen, Kieli kirkasta koreeksi, Jotta saattaisin sanoa Asioita arvoisia.

Tai:

Jospa tuuli tunnit toisi, Ajan antaisi ahava, Läkin saisin lähtehestä, Paperin pajun lehdistä, Sulan rannan ruokosista, Wirkoaisi Wäinämöinen, Aukaiseis sanaisen arkun, Kirjottaisin virttä vielä Suomen kansasta sanoisin.

Makkonen.

Sitten kuvaelee runoniekka tarkimmasti miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä nauloinensa ja ruukin rattainensa, ketrinensä, ja lopuksi lukee kiitoksia työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot ei juuri sisällä totista runohenkeä; he vaan ovat runomittaan pantuja tavallisia asioita, kalunkirjotuksia runoksi. — Toisia aineita saapi runo-niekka merkillisistä luonnon sattumista: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja kiitosvirsiä milloin Herra maata viljalla runsaasti siunaa. — Muita runoja tehdään rakasten pappien ja muiden virkamiesten kuolemasta tahi pois muutosta. Nämät viimemainitut runot ovat välistä kauniita. — Waan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa. Hän laulaa myös koko kansaan koskevia asioita. Paljon on runoja uusista tärkeistä asetuksista tahi hankkeista esim. Saimaan kaivannosta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemasta, sotalauluja, riemurunoja rauhasta j.m.s. löytyy myös historiallisia runoja. Kotimaankin rajojen yli samoavi runoniekan miettehet, herätettynä sanomalehtein antamista tiedoista tahi rahvaan seassa lentelevistä juorupuheista. Omituinen ja Suomen rahvaan käsitystä semmoisista asioista kuvaava on esim. Puhakan runo 1848 vuoden tapauksista. Hän laulaa:

Maailma on mullin mallin, Europa edestakasin…

Sitten kertoo kuinka on:

Siellä juhlina jyrytty, Pyhät käyty pyssy käissä; Papit pietty pilkan alla, Ruhtinaat rumasti lyöty; Kuninkaat on kulkemassa, Keisarit kävelemässä.

Tuosta hän valittaa että juuri ne kansat, joista

Ennen säihkyivät sätehet, Tännekin kipunat kiiti,

nyt ovat hairahtuneet jumalattomain tielle. Lopuksi hän kiittää Suomalaisia, joita on ennen

Pietty metsiköinä, Apinoiksi arvaeltu,

että ovat pysyneet uskollisuudessa.

Kaikista kansallisista aineista on yksi muita tenhosampi runoniekkoja lauluhun nostamaan, sitä he laulavat tulisemmalla tunnolla, ylevämmällä runo-innolla, kuin heissä tavallisesti tapaa. Tämä aine on Suomen kielen tila. Karvaita ja surullisia valitusrunoja kaikuu heidän kanteleesta, siitä että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista sulettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku ikivanha este murtuu; kiitosrunoja virtaa sydämen pohjasta kaikille Suomen kielen edistäjille ja puolustajille, varsinkin Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Mutta kuitenkin ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on vaan halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on, ylevimpäin ajatusten ja syvimpäin tuntoinsa puku. Runoniekat eivät paljon vaadi; he tahtovat vaan, että Suomi kelpaisi oikeudessa ja että virkamiehet osaisivat kansan kieltä. Tämä halpa käsitys pilaa useinkin runojen kauneutta. Tästä aineesta on lukemattomia runoja; näytteeksi panen tähän otteita kahdesta. Korhonen laulaa.

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Runo tässä lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia? Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla; Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitkeissä, Waikka on jo vanha kyllä. Eipä taida tullakana Siitä miestä milloinkana. Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä, Aikamiehen askelia, päästä päähän pitkän pöydän Isommille istumille, Rinnalla rikasten kielten, Waltakielten kumppaliksi. Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti Pesissänsä pienempänä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu.

Makkonen runoelee:

Missä syntyi Suomen neito Kussa kasvoi kainu lapsi, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna; Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi. Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Kyntömiesten kartanoissa. Jos kerran kävi hovissa, Saipa käydä kartanolla, Seinävierissä väristä, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Oven suussa orpolapsi. Muoto murheesta hänellä Tuli aivan turmiolle. Nuttu päällä nukkavieru Warsin vanhasta sarasta. Tuntui tuhmalta sanoista, Yksinkertanen opilta. Waanpa herrat Helsingissä Alkoi tuota armahdella; Jopa alkavat aluksi Opetella orpolasta. Silmät siistivät liasta. Korvat kanssa kaunihisti, Kaulan karstasta puhdistit Kultaketjuilla koristit, Wartalon valelit veellä, Hapset harjasit hyvästi Kähäräksi kaikki tyyni. Rinnat kaunistit kukilla. Parahilla palmupuusta. Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta, Röijy saatuna Savosta, Hame käyty Karjalasta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit: Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita. Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni: Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit koreat Ruskeat kuin ruusukukka; Silmät on sininnäköiset, Lemmen lehtiset, leveät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä. Jo nyt saattavi salissa, Seista suurien seassa. Kirjat kaunihit kädessä Laulelevi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metässä. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla; Herrat nuoret, naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

Paitse kertomus- ja kiitos-runoja ovat vielä erikseen mainittavat opettavaiset runot. Niissä on semmoisia, joissa runoniekka puhuu tietonsa josta kusta aineesta, mielellään loihturunoin tavalla mennen syvimpiin syihin ja syntyihin. Muita on jotka tapoihin koskevat. Näillä runoniekat paljon vaikuttavat. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tahi säätyin vikoja ja pahoja tapoja vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuni Juutalaisten muinaiset prohveetat, osottaen yhteisiä tapaturmia niinkuin sotia, kulkutautia, katovuosia j.m.s. Jumalan rangaistuksina, milloin nostaen kaikki pilkan henget liikkeelle. Sarvipäisiä kokkia, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päähän, taitavasti kipeimmille paikoille sattuen. Monta näistä rangaistusrunoista saattaa lukea Suomen nykyisen kansarunon paraisin tuotteisin. Näytteenä tästä runolajista olkoon Wäänäsen runo kummasta kalakukosta.

Lystillinen runolaulu, siitä kummasta kala-kukosta lookisti kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä.

Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Ruotsin ruuasta rumasta, Kummasta kala-kukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvanen sisähän. ** Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhä iltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja, Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten. Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: "Kusta nyt saisin kumpanita Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Käpäsemään kaupungissa; On mulla talia taasen, Wielä voitakin vähäsen, Waikk' on huono heinä-vuosi, Muret muustakin ruuasta". Miehet yksi-äänisesti Siihen vastaten sanovat: "Meillä on miehillä samoilla Matka pitkä mielessämme; Lähteä sitä pitäisi Alamaahan marsimahan. Kohen Oulua kokehen". Kohta yksi koiran silmä Sanoopi väen seassa. "Jopa kotoa kyllä Joulun eellä jouvetahan. Olis mielessä minulla Lähtö pojes pohjan maalle; Lähtisin minäkin muuten Käpäsehen kaupungissa, Waan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut. Wietihin minulta viimein, Wäkisin vasikan paisti; Kuin näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Pojes matkan pitkän päässä. Kylläpä täällä tarvittoovi Pureskella porvarissa'. Weipä sittekkin väkisin; Sen kanssa meni sisälle, Wielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä, Kun ovat viekkahat viriät, Omin mielin ottamahan, Talon-poikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aikalailla Minua torui tolvanaksi, Kun en mä kakkua kätehen, Sysännynnä syökärille. Antoi hälle lemmon lintu, Omalle tulli nälkäiselle. Kuuluupi kyllä puhuvan, Kieli-lakkarin latovan, Ett' on muutamat monasti, Kotonaan nivuiset koiran, Pannullansa paistanehet, Rasvan kanssa raskinehet; Woilla sieväksi silattu, Mennessäns on antanehet, Tulli-miehelle kätehen, Sysännehet syökärille. Tuon konstin minä kotona Saatan vielä viisahammin, Tehdä toisehen tapahan". Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Päätä pankkohon sukasi, Oikian olan takoa. Uunin nurkkahan nutisti, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä, Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä, Etteipä isäntä saisi Kattia kakun sisähän, Panna paljaan karvan kanssa. Emäntä isännällensä Sanoopi sanalla tällä: "Kosk' on herja herjennynnä Naaras kissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisit sievät, Turkin puuhkat pulskiammat". Ukko uunilta puhuupi, parta-vaari paukuttaapi: "Kylläpä sinä siivo muori, Oikehin hyvä olisit Syökärille syölähille; Kun nyt siitä kuoren pojes, Weisitkin nahan väkisin, Käden kesken paistumisen, Siitäpä syökärit rupeais, Arvelehen aivossansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa: Siitä mielehen menisi Talon-poikien tavarat; Wastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis. Ann' olla katti karvonensa, Että tulee tuntemahan, Mik' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan". Samasta sanasta tästä, Kävi kärryksi emäntä, Rupeaapi rohkeasti, Koukulla kapasemahan, Ukon päätä uunin päällä; Waan ei toki tohtinunna, Ett' oli vaari vahvallainen; Kyll' olis muori muuten lyönyt, Takan vierestä takonut, Äijän päätä oiva lailla. Isäntä ihasteleepi, Lieden vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän. Wielä se vinkui uunissakin, Kurasi kukon sisällä. Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli kovaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäsi, Paneepi säkin sisähän. Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marsimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen. Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa; Kumppanit heti kysyvät: Joko nyt jokia menemme, Linnan tullista livumme, Käymmä kautta köyhän miehen? Juuruksen tykö tulivat, Kestikiivarin kedolle. Silta-vouti Simpermanni, Oli juossut Juuruksehen Tukkihin hakojen kanssa Tietä kiini kiiruhusti, Ettei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana. Siin' oli kiellyt Simpermanni, Talonpoille puhunut: "Ei saa mennä Pielis-miehet, Eikä muu Muhoksen väki, Eikä käyä Paltamosta Oulun suuhun ollenkana, Kuratullihin kukana. Siihen siikoja isoja, Kuljettavat Kuusamosta Punasta poron lihoa. Waikka sen tähden vähäsen Norsorsi välistä saapi, Tutummilta tullin luona, Kuusamon mätimahoilta". Ne jotka jokia aivot, Mylly-tullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangas-tullihin kävivät. Pistit ensin pienen leivän, Tulli-herralle kätehen; Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: 'Ketä sinä tällä kerjulaista, Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kala-kukkoja komeita? Anna mulle muudankahan, Teidän maanne maistiksista'. Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa; Hetipä käski tulli-herra, Tämän miehen tupahan, Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punsit, Wielä viinatkin lisäksi. Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni kadulle, Sieltä poikkes porvariinsa.

Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Wäänäseltä; Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takasen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaselle ilkeälle. Haukkasi palasen päästä, Toukaseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit; Luuli hauin hampahiksi Eli lahnan leuka-luuksi, Eipä usko ensinkänä. Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siellä, Karvaton katin sisällä; Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä:

"Eipä tuota turkastakaan Luullut nyt minä polonen Perkelettä petturiksi. Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhranunna. Ei sitä tiedä ihmis rukka Mitä syödä synnis paran, Wasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorra näitä nähty, Noita kummia rumia."

Jop' on laulu laskettuna, Loppu lookisti rakettu, Somahammilla sanoilla.

Että semmoiset pilkkarunot, joita pilkatun kotitienoilla paraten ymmärretään ja enimmän lauletaan, kipeästi koskevat, on tietty asia. Sentähden pelätäänkin runoniekan vihaa pahemmin kuin pirua. On niitä, jotka talosta taloon kulkien elävät muiden varoilla, kun ei kukaan heiltä tohdi ruokaa kieltää. Mutta vaikka muutamat tällä tavoin taitoansa väärin käyttävät, niin on ylipäätään myöntäminen, että runoniekkain vaikutus on kansan tavoille terveellinen. Ma sanoin ett'ei runoniekkoja tohdita suututtaa. Sattuupa kuitenkin välistä niinkin, että virkaveli pilkkaajata samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa josko ei aina terävyydessä vertoja vetänee Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Walheita ja perättömiä syyttämisiä vilskuu näissä yhtähyvin kuin oppineinkin kirjallisissa riidoissa. Wälistä ei vastaaja puhu omasta puolesta, vaan puolustaa koko seurakuntaa tahi säätyä, jota toinen on soimannut. Runo muuten ei aina ole ainoa kosto, jonka pilkkaaja saapi sanoistaan. Sattuu niinkin että ne, joihin pilkka sattui, tarttuvat toisiin kuin mielen aseisin ja että pilkkaaja saapi kuuman selkäsaunan kylpeä. Ompa moni tullut oikeuteenki vedetyksi. Koska siinä runoniekka käsketään runonsa laulamaan, että oikeus saisi päättää onko kanteessa syytä vai ei, niin useimmin heittää pois pahimmat paikat, vaan pistää kuitenkin niin paljon salaista pilkkaa sekaan kuin vaan vaaratta taitaa panna. Muudan Ryynäinen kuuluu sen kerran niin taitavasti tehneen, että tuomari lautakuntaneen pyrskähti nauramaan ja asia jäi sillensä. Mutta on niitäkin, jotka oikeudessa oikein uhalla laulavat runon alkuperäisessä karvaudessaan, vieläpä lisäävät pistopuheita. Kun sitten sakotetaan, mainitsevat senki ylpeydellä runossaan. Niin lauloi esim. muudan Kinnunen Kiannolta, joka papista oli soimausrunon tehnyt ja saanut sakkoa:

Kohta tuomari tulevi, Kysäisee sanoilla näillä: Ootkos Sinä pellon Pekka, Joka rumilla runoilla Papin pilkkasi pahasti. Pekka ei kiellä ensinkänä, Keräjässä kerskahtavi: Oonpa pekka pellon päästä, Jok' oon laulun laatinunna, Wirren oikein vetänynnä. Jos sata sakotetahan, Tuhat täältä maksetahan. Arka noita säikähteli Wiittä, kuutta hallavuotta, Seitsentä sotakeseä.

Ma sanoin Suomen kansarunon syksy-ajan jo joutuneen. Jokaisen, ken Kalevalaan ja muinaisiin laulurunoihin vertaa nykyisten runoniekkain käsialoja, täytynee tätä kovaa päätöstä todeksi myöntää. Harvoin ilmottaikse nykyisessä kansarunossa syvempi tunto, jalompi into, totinen runohenki, joka aineensa kaunistaa, kirkastaa. Useimmin runoniekka laulaa ainettaan koristamatta aivan semmoisena kuin sen todessa näkee; vertauksia ja kuvia kyllä löytyy, mutta vähän. Harvoin ovat uusia, omituisia; useimmiten raamatusta, virsikirjasta tahi vanhoista runoista lainatut. Ja vaikka vertaus toisinaan on uusi, niin he sitä yhdessä runossa niin monta kertaa käyttävät ja venyttelevät, että tulee ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkä-piimäisiksi niihin pannuista raamatun sanoista, sanalaskuista ja muista höystimistä. Runomitta onkin senlaatuinen että viettää, pakottaa pitkällisyyteen. Runomitta on leveä, höllä puku, jota runottaren on suurella taidolla poimuihin sovittaminen, ettei säkiltä näytä. — Tämän luvettua moni kummeksinee kuinka Suomen nykyisestä kansarunosta enää viitsii puhuakaan. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri maistuisikaan. Mutta Suomen kielen runollinen luonto, rikkautensa kuvaelevista sananparsista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus tekevät sen, ett'ei näitä runoja saa aivan halpana pitää. Jos niissä paitsi sitä tapaamme josko ei syvää ja ylevää, niin kuitenkin vakaata ja lämmintä rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunnon näemme puettuna kaunistamattomaan mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka erille perattuna pitkäpiimäisyyden kuoresta, kiiltävät kalliina runohelminä, niin täytynee runottaren ihanimpiinki antimiin tottuneen myöntää, että vielä saattaa puhua runollisuudesta Suomen rahvaan seassa. Rahvaallemmepa, jolle muinaisten runoin haihduttua ei heitä paitsi olis muuta runollista ravintoa tarjona ollut, kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katketut ja runnellut pätkät tahi vielä huonommat, sisällyksenki puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Heidän ansioksi on luvettava, ettei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti tullut turmiolle; he ovat heidän mieltä ylentäneet, niin ett'ei he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kihertyneet maallisiin, rahallisiin asioihin. — Muistettava on myös opettavain ja pilkkarunojen terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua. Tässä kuvaeltuin runoin vieressä on viime aikoina ylennyt muukalaista mukaeleva, vaihtelevammissa mitoissa liikkuva kansalaulu, joka edellä mainittua alkaa syrjälle sysätä. Mitä siitä aikaa myöten tullee, on vaikea sanoa. Hänessä jo nytkin näkyy palavampi tunto ja suurempi rikkaus kuvista. Mutta pitkäpiimäisyyden on se runoilta perinyt (lempilaulussa saattaa toisinaan olla 30, 40, 60 värssyä), ja on siinä runoja huonompi, että uusiin mittoihin tottumattomat runoniekat eivät niitä oikein saa sujumaan ja että riimin vuoksi pistävät ajatukseen sopimattomia sanoja sekaan.

* * * * *

Katseltuamme Suomen nykyisen kansarunollisuuden yhteistä luontoa, pitäisi vielä saattaa lukijan tuttavuuteen tämän vuosisadan mainioimpia runoseppiä rahvaan seassa. Mitä elämäkertoihin koskee, niin kuitenkin ei saa mitään erinomaista odottaa; sillä heidän elämänsä on tavallisesti hiljaisuudessa kulunut kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Kuuluisin rahvaassa, ja herrassäädyssäkin, josko vaan nimeksi, yleisimmin tuttu on epäelemättä Korhonen, se mainio Wihtapaavo. Runonsa ja nimensä ovat levinneet kaikkiin avaran kotimaamme seutuihin ja yli Suomen rajankin kauvas samonneet. He eivät ole ainoasti suusta suuhun kulkeneet; tämän vuosisadan alusta saakka on hänen runojaan sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut enemmän painetuksi kun minkään muun runoniekan. Wieläpä on hän ainoa runoseppä, jonka teoksia yhteen kerättynä erinäisenä kirjana on painettu.

Hän syntyi vuonna 1775 [tämä elämäkerta on yhteenveto prov. Lönnrotin tekemästä, joka seuraa kirjaa "Korhosen runoja"] Wihtajärven talossa Rautalammin pitäjää. Lapsuudestansa hän itse laulaa:

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjotusta; Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi. Isä ennen I:tä neuvoi, Ä:tä äitini opetti; Siihen sain sitten enemmän Opetella itse vielä; Aloin kirjottaa kynällä Ja panna paperin päälle Jouto-aikoina jotakin Miesten muidenkin katsella, Tulevaisten tunnustella.

Laululahjansa ilmestyi hyvin aikaseen. Ulkonaisena herättimenä oli siihen eräs nimismies Kokki, niillä tienoin mainio lahjakontti ja rahankiskoja. Hänestä Korhonen laittoi pistävän pilkkalaulun, joka heti levesi pitäjälle. Missä pitoja oli, siihen Korhonen kutsuttiin sitä laulamaan.

Kohta ruvettiin hänellä muitakin runoja teettämään. Sittemmin kun kuulunsa kauvemmin oli levinnyt, tuli usein kankaisista pitäjistä lähettiläitä häneltä runoja, varsinkin pilkallisia, pyytämään. Waan ei Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessa aina sepitteli runoja. Ett'ei ne aina onnistuneet sen vertaisiksi kuu heitä olis tahtonut ja toivonut, näkyy seuraavasta valituksesta:

Minun täytyi kynteäkin, Kulkea kuressa aatran Koko viikot vieretysten. Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Wiivyin siellä toiset viikot, Kuivi läkkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankeaksi Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiinni. Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.

Paitsi näitä runoja, joita ajattelemalla sepitteli, on monta, joita iloisissa pidoissa äkkiä innostuneena lauloi. Semmoinen on esim. yleiseen tuttu laulu:

No miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset Ja yhä toista tuodaan!

Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmin sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä hupa-aikaisia on monta Korhosen kirjotetuistakin runoista ollut; sillä Korhonen ne jakeli ystävilleen siitä huolimatta mihin joutuivat. Mieleltään muutenki nöyrä, ei Korhonen runoelmistansakaan suurta lukua pitänyt. Kuinka paljon niitä on hävinnyt saattaa arvata hänen omasta vastauksestaan, kun kysyttiin montako runoa oli sepittänyt: "Taitaisihan niitä tulla tuo arkullinen!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhinna poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta hän tämän kunnian ja huolen antoi nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenki syy, nimittäin että Paavo oli viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos hän siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti; varsinkin oli taitava ketunpyytäjä. Kaikki mitä saaliistaan sai rahaa, antoi aina äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päiväänsä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja lemmellä kohteli, ja muutenki eli talonväen kanssa sovussa; sillä siveä ja vakainen mielensä ennen kärsi pientä vääryyttä, kuin rupesi riitelemään. Synnystään ollen selvällä ymmärryksellä ja ihastuttavalla runotaidolla lahjotettu ja sen lisäksi talonpojissa harvaan tavattavalla opilla varustettu, olisi Paavon maine ja arvo ollut vielä suurempi, jos ei oisi tullut viinan surkeaan orjuuteen. Itsekin sitä karvaalla mielellä suri, vaan ei itseään siitä kyennyt vapahtamaan. Kuinka hän siihen oli joutunut, siitä laulaa näin:

Palkka mulle maksettihin, Wielteltihin viinan kanssa, Pyydettiin putellin kanssa. Se oli opista voitto, Että jouduin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle eikä pyhää ehtoollista nauttinut sitten kun oli ripille päässyt. Kuolemansa taitaa olla kaikille tuttu. Syksyllä 1840 hän eräänä päivänä oli lähtenyt kalaan, vaan ei tullut takasin. Useampia päiviä etsittyä, veljensä hänet löysi veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Siinä lepäsi korven yksinäisyydessä mainio Wihtapaavo. Hänen kuolemasta on useampia runoja, ja pait muita on prov. Cygnaeuskin sitä Ruotsiksi kauniisti laulanut. Kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin ja kuinka syvän surun kuolemansa vaikutti, näkyy seuraavastakin T. Savolaisen runosta:

Ei ole kuolon kiertänyttä, Surman vanhan voittanutta! Ei niin järjestä jaloa Tahi taidosta isoa, Joka saisi surman jousen, Julman jäntehen edestä, Nuolen sen terävän tieltä! Ei niin kielestä komeeta Eikä suustahan suloista Löydy laulumestaria, Joka surman suosittaisi, Kuolon poies käännyttäisi, Surman saisi estäneeksi, Lauluillansa lahjoneeksi, Niin nyt kuuluvi sanomat, Ett' on viisas Wihtapaavo, Kuollut kuulu Korhonenkin; La'annunna laulamasta, Wirren töitä tutkimasta. Kuolema on kouristana, Saaren päähän sorruttana j.n.e.

Jos nyt käännymme Korhosen runoja tarkastelemaan, niin näemme että häneltäkin puuttuu ylevämpää runo-intoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaellen, aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa tiesi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme sitä taida kummaksi katsoa, että rahvas häntä niin suuressa arvossa piti. Muuten on sekin hänelle ansioksi luvettava, että hän runoellessa osasi mieltänsä malttaa eikä pistänyt sekaan kaikki mitä mielehen juohtui. Kertomarunoissaan on kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkkorakennuksista ja muista seurakunnan vehkeistä, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta (jossa lyhykäisyydessä antaa opinpuhdistuksen historian) j.m. Opettavaisissa runoissaan panee useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mieli-karvaudella katselee nykyisen maailman menoja. Niistä kuvaa runo "Turhuudesta" elämää kirkkomäellä: lystillinen on monin paikoin runo "Wiinasta". Moiterunoista mainittakoon runo "Mustalaisista" ja varsinkin "Herrojen kyyti-ajosta". Jos hän näissä runoissa pelkäämättä rankaisi vian-alaisia, niin hän toiselta puolen aina oli valmis säätyänsä ja maamiehiänsä puolustamaan, milloin heitä syyttömästi soimattiin. Tähän kuuluu "Savonmaan puolustus". Kiitosrunojakin on hän paljon kirjottanut sekä herrasmiehille että talonpojille ja myös Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Näille ovat myös sukua valitusrunonsa, joita on kirjottanut keisari Aleksanterin j.m. kuolemasta.

Kalevalan sankarista on kaksi Korhosen tekemää runoa nimittäin "Wäinämöisen veljenpojasta" ja "Ilmarisen hevosen kengittämisestä". Kummassakaan ei näy Kalevalan syvää ja ylevää käsitystä maailmasta; yhtä vähän sen runollista kieltä. Aine on jotenkin tavallinen, vaikka kyllä Kalevalan sankaria siinä tulee esiin. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle heimoa, että heissä paljon loihditaan ja kaikki kalut ovat eriskummallisia. Niinpä esim. Ilmarinen oravaa kasvattaa hevoseksi, joka teräväkynsi ollen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä ajamaan. Yhtä kummanlaiset ovat ajokalutkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. — Wiimeksi on mainittava että jo Korhonenki kirjotteli uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli että Korhosen esimerkki ja maine muitakin kehotti runoelemaan. Ei voikaan mikään muu pitäjä kehua niin monesta tietystä runosepästä kuin Rautalampi, ja pieniä nurkkamestareita löytyy siellä useammassa kylässä.

Muista mainittavat ovat Juhana Ihalainen ja Pentti sekä Opatti Lyytinen. Ihalainen oli kurjuutehen luotu. Isäänsä ei hän koskaan saanut nähdä; köyhän äitin täytyi lähettää Juhanaa kerjuulle. Hyvien ihmisien avulla hän kyllä oppi räätäliksi, mutta tauti hänen saattoi vaivaiseksi, niin että loppupäivänsä taas täytyi ruotiukkona elää muiden armoilla. Nämät kärsimiset ja tuskat ovat hänen runoilleen antaneet ykstotisen, synkeän luonteen; hän niissä enimmiten moittii pahoja tapoja ja kehottaa parannukseen.

Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää. Ukko on näöltään eriskummallinen. Wartaloltaan on hän vähäinen mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen): harmaat hiukset valuvat hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan, joita usein kirjottaa virsikirjan runomittoihin, ilmottaikse sama leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin. Paraita on runonsa "Keskievarin viran painosta", josta tähän panen kappaleen.

Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin, Niin on piikit pistäväiset Wiran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpolailla Kunniata kuuluisata, Waan on harmi hartioilla Walvottaissa valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Wireätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella Kiirehesti kirjotella. Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palvelijat. Saavat valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksytysten; Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyydin Winkaiseepi virsut vielä Kipeästi kiirehessä. Yksi huutaa halikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi tottia, Toinen tahtois punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Winkaiseeppa viinoakin, Joka tuiskusta tuleepi. Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista: Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritki. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Kiidätäppä kirppuryyppy Muutamille Mooseksille. Jätä sitten jäähyväiset, Astupas ulos ovesta, Yritäppäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen: Kohta paukkuupi pihalla, Heliseepi herran kello! Nouseppas ylös nopeesti, Joudu ukko taas uralle, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi. Pane pöydälle pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina. Annas aika aamun tulla: Emäntä ensin käsihin; Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskeat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset; Rohotappas roppiryypyt, Wielä pienet piiskapiiput; Wyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän. Waljastapa valmihiksi Kyllä kymmenen hevosta, Pidä värkkisi vireillä; Jos et äkkiä älyä, Aivan joudu juoksemalla, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.

Pentti Lyytisen veljenpoika on nuori 27 vuotinen Opatti Lyytinen, joka asuu Sonkarinsaarella Wesannon kappelia ja Rautalammin pitäjää. Kesän niillä tienoin viettäessään keksi hänen ylioppilas Slöör runoelijaksi ja lähetti muutamia hänen runojaan sanomalehtiin pantavaksi. Hän on pait runoja myös kirjottanut lauluja, jotka häneltä sujuvat paremmin kuin miltään muulta runoniekalta. Hellemmällä, lämpimemmällä tunnolla ja olevammalla runo-innollaan on Opatti useampia runoveljiään etevämpi. Näytteenä olkoot seuraava laulu ja runo.

Mä etsin huvitustani Ja elän tällä lailla: Kuin kesälintu laulelen Mä näillä Pohjanmailla.

Waikk' on kylmät kylämme Näillä sydänmailla, Waan on luonto lempeä Laulamahan aina.

Kuullaksesi kultani En laulamasta lakkaa, Kun mä etsin ja nyt löysin Ystäväni rakkaan.

Kun on meillä rakkaus, Niin ei puutu mitään; Ennen kaikki maailmassa Unhottoman pitää.

Waan kussa puuttuu rakkaus, Kaikki meiltä jääpi. Maailma ja rikkaus Karvahaksi käypi.

Rikas neito.

Täss' on tyttö, neito nuori, Hieno, valkea hiveä; Täss' on tyttö, tyyni mieli, Sievä, kaunis ja siveä; Mieleltänsä tyytyväinen, Tekemähän taitavainen. Paljon ompi aitoissani, Huonehissa huiviloita, Orret täynnä täkkilöitä, Naulat hameita nakattu; Yksi seinä aivinaista, Toinen pantu palttinaista; Aina on omilla mailla Kilvan kihlan kantajia, On niitä etempätäkin Aina markan antajia; Pojat polkuja pitävät, Aina luokseni ajavat Orihilla välkkyvillä, Hevosilla hirnuvilla; Kihlat kilkkavat povessa, Kultarahat kukkarossa: "Ota tästä neitoseni Kihlat kullan kiiltäväiset!" Kyll' on niitä monta käynyt Hopealta hohtavata; Waan ei ole vielä ollut Lämpimeltä löyhkävätä! Enpä kullalla eroa Kotoani kultaisesta, Enkä taivu talerilla Wasten mielen vaatimusta! Waan jos omani tulisi, Näköseni näytteleisi, Wasta ottaisin omalta Kultakihlat kullaltani.

Muita Savon runoniekkoja niinkuin Wilho Laitinen Suonenjoella, Pietikäinen Pielavedellä, Iivanaiuen Nilsiässä, Savolainen Kuopiossa j.m. mainitsen vaan sivumennessä ja käännyn kuuluisaan Olli Kymäläiseen. (katso: Suomet. 1855 ja H:fors Morgonblad 1845.)

Hän syntyi v. 1790 ja eli kaiken aikansa Heinäveden kappelissa. Kauvan aikaa oli myllärinä Karvion hovin tiluksilla. Muutamia vuosia ennen kuolematansa tästä virasta luopui ja muuttui torppariksi. Mutta maanviljelys ei ollut hänelle mieleen; sen toimen heitti kokonaan vaimolle ja lapsilleen; itse vaan nikkaroitsi ja sepitteli kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erinomainen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Waikkei pitäjän mahtavia ollen, pidettiin hän kuitenkin suuressa arvossa. Koti-elämässä ei ollut aivan onnellinen; sillä pikainen, kiukkuinen luonteensa teki hänen usein tylyksi perheelleen. Runoelu sujui häneltä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvaeli hän luonnon ihanuutta niin lämpimellä tunnolla ja taitavalla kädellä, että sen tautta epäelemättä ansaitsee ensimäisen sijan tään vuosisadan runosepissä. Kymäläisellä oli myös kaunis ääni ja hän laulua hartaasti harjotteli. Pahaksi onneksi ei hän osannut kirjottaa ja runonsa ovat kenenkään korjaamatta kansan muistista karisseet ja kadonneet. Lauluveljensä Sormunen, joka ennen aikaan kuuluu enimmät osanneen, on naidessa kerettiläisvaimolleen luvannut semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enään ei puuttuvansa, ja onkin ne melkein kokonaan unhottanut. Säilyneistä on erinomattain kaunis:

Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.

Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta Tahdon muille muistutella. Mutta kuinka Sulle suuri Luojani, Isä ihana, Minä taidan mitätöinnä, Minä suuri synnin orja Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuodesta hyvästä, Kesän kaunihin tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meidän ihmisten iloksi, Meidän vaivaisten varaksi. Jot' ei nähnyt nuori kansa Eikä varsin vanhat vielä Muista näitä nähnehensä. Kerran kun kesäksi lähti, Taittoi talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat. Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko varisti paistoi; Lumet lähti, maat sulivat, Wirrat aukesi äkisti. Eipä viikon viipynynnä, Tuskin viipyi viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Weti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi. Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitsevi itseksensä, Että heitä Herra auttoi, Heitä vankia vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin vedestä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Tetret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta; Pienet linnut pensahilla Kaikki istuvat ilossa, Wisertävät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen Arveleepi aikojansa, Kyseleepi kyntömiestä, Alkajaapi aatrojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Ollut ei sitä oritta, Tamman varsoa talossa, Jot' ei viety vainiolle. Itse niin talon isäntä Kylvii sitten siemenensä: Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihen antoipa apua, Kaunihimman kastehensa, Että lämpimen lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimemmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Wuoren rotkot ruohokkaiksi. Kaikki kukkaset kedolla, Kaikki niityt potkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna Eikä ruoste raiskannunna. Waan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät. Että kykkyjä kylillä On ja aumoja ahoilla, Pieleksiä pellon päässä. Sitä ei ole sisarta, Ei sitä emosen lasta, Joka saattaisi sanoa Ruokapuolen puuttehesta, Waikka niit' on varsin harvat, Joilla tapana talossa Kiitosvirttä veisaella. Kaikki kukkaset kedolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi; Miks' ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meitä luonut, Luonut luontokappaleita Wielä muita viisaammaksi; Kielen antanut puhua Että järjen ymmärrellä!

Tätä suloista luonnonkuvausta lukien myöntänee jokainen Kymäläisen suurta runolahjaa, josko ei kokonaan suostuneekaan siihen, mitä prov. Runeberg hänelle sanoi: "Jos Sinä Olliseni kirjottaa osaisit, niin tulisi Sinusta paljon etevämpi runoseppä kuin minä olen!" Tämä kuuluu tapahtuneen syksyllä 1845, koska Kymäläinen Helsinkiin matkatessa kävi Porvoossa. Siihen aikaan oli Helsinkiin tullut eräs Budkovski prov. Lönnrotin muotokuvaa maalaamaan; muutamat Suomen runollisuuden ystävät silloin päättivät samalla miehellä maalauttaa muutamia runoseppiä. Ylioppilas Cajander lähetettiinkin heti semmoisia hakemaan ja toi heitä kolme: Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heitä kohteliaasti vastaan ja pidettiin hyvänä. He vietiin katselemaan kaikkia mitä vaan erinomaista oli nähtävänä; he käytettiin ylioppilasten kokouksissa; heille pidettiin suuria juominkeja. Joka paikassa he lauloivat runojansa ja Kymäläinen kantelettakin soitti. Tästä matkastansa ovat tehneet runoja, joista lystillä tavalla ilmottavat ihastuksensa kaikista näkemistään ihmeistä, sekä ilon ja kiitollisuutensa hyvästä kohtelusta. Näistä on runo Punkaharjusta (Kymäläisenkö vai Makkosen tekemä on riidanalaista) niin kaunis, ett'en sitä voi olla tähän panematta.

Runo Punkaharjusta.

Oli kerran miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Wirstantolppa toistajana. Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun. Astuivat ylämäkehen, Katsomahan kartanoita, Jotk' on ruunu rakentanut. Kääntelekset, katselekset, Istuvat, ajattelevat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista: Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan. Kaikki näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahden lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa! Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata! Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista, Joss' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus. Wiel' ei vaivu vuoliaiset Eikä arkut alta murru.

Kymäläisen matkakumppaleiksi mainitsin Pietari Makkosta ja Antti Puhakkaa.

Edellinen [katso H:fors Morgonblad 1845] syntyi v. 1785 ihanassa Hanhijärven talosta Kerimäen pitäjää. Nuoruutensa ynnä osa miesikäänsä kului vaivoissa ja köyhyydessä, mutta sitten pääsi varakkaaksi. Äitiltään oppi lukemaan ja sai semmoisen halun kirjoihin, että ahmaeli kaikki mitä sai käsiinsä. Kun sitten kirjottamaanki oli oppinut, heräsi hänessä, niin kertoo itse, halu kirjoja itsekin laittelemaan. Lukiessa ei milloinkaan umpisilmin uskonut mitä kirjoissa sanottiin, vaan arveli aprikoitsi itsekin asiaa ja tutki sopiko kirja-oppi kokemuksen kanssa yhteen. Minkä tällä lailla todeksi oli havainnut, sen pani runoihin muillekin opiksi. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Ensimäisen runonsa kirjottaessa oli jo 59 vuoden vanha. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään tuli runoniekka nimeltä Kokki, joka oli juoppo ja koirankurinen. Tämä teki sielläki temppujaan ja Makkonen rankaisi häntä pilkkarunolla. Waan ei toinenkaan ääneti ollut ja tästä nousi julma runokahakka, jossa toisiansa armottomasti parjaelivat. Wiimein sopivat jälleen ja Makkonen ei sitten ole kellekään antanut runojaan Kokista; tälläpä semmoista mielijaloutta ei ollut laisinkaan. Makkonen oli seuduillaan hyvin mainio taidoltaan, jota aina käytteli lähimäisten hyödyksi. Todistus siihen arvoon, jossa häntä pidettiin on se, että kuudennosmieheksi pantiin ja että kirkkoa rakettaessa sai kassan holhottavaksensa. Hän kuoli v. 1858. Poikansa Antti on keskievarina Anttolassa Savonlinnan ja Punkaharjun välillä, ja näkyy isän runolahjaa vähän perineen.

Laadultansa ovat Makkosen runot enimmiten opettavaisia; hän niillä tarkottaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji tahtoo aina olla kuivan- ja kylmänlaista, koska hänessä älyllä on enemmän valtaa kuin tunnolla. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy kuinka hartaasti hän soisi rahvaan edistymistä ja sivistymistä; Makkosen opetusrunoja tekee viehättäväksi elävä kuvaustaito, hilpeä, leikillinen, usein vähän pilkkaelevainen esitystapa ja monet ihanat vertaukset. Runossaan "Wiinan töistä", jonka tähden pääsi Suomen kirjallisuuden seuran jäseneksi, hän viinaa ikään kuin ihmistä puhuttelee, moittien kavaluudesta sekä konnankujeista:

Waikk' oot kaunis katsannolta, Aivan loistava lasissa, Niin on myrkky mielessäsi Niinkuin kärmehen kavalan. Waikka kautta kaulavarren Wiina vatsahan valuvi, Kohta päähän kohoaapi, Asti aivoihin ajaikse.

Tuosta surkuttelee viinapannua, muka viinan äitiä, kun sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun tämppelin poskeensa. — Runosta "Saimaan kanavasta" on hän matkalaisen puheesta Matin talonpojan kanssa ilmottanut Savolaisten toivoja siitä vehkeestä. Runossa "Ukkosesta", jossa pelkääväisille lapsilleen selittää tämän ilmiön syntyä, on kaunis luonnon-kuvaus.

Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, ilmottaikse Makkosen runolahja vielä sulavammin. Niin esim. runoissa: "Suomen kielestä" ja "Ei oo yksin elänyttä"; samate laulussa "Suomen kielestä" ja runossa "Punkaharjusta", jos se nimittäin olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.

Kolmas Helsingissä kävijöistä oli Antti Puhakkaa[katso: H:fors Morgonblad 1845]. Omaa arveluansa myöten pitäisi hänen olla Ruotsalaista aatelissukua, joka IX:nen Kaarlen vihaa muka olis pitänyt paeta Pielisjärven autioille rannoille. Sieltä olisi sitten Puhakoita haara levinnyt Kontiolahdellekin.

Siellä syntyi Antti v. 1819. Isänsä oli toimellinen, totinen ja ankara mies, jonka vähintä silmän-iskuakin lapset tottelivat. Hän ei laiskuutta ja joutilaisuutta millään muotoa suvainnut. Ennenkuin Antti vielä työhön kykenikään, otti hänen isä mukaansa metsään ja siellä työtä tehdessään pani pojan likitienoilla edestakasin astumaan, ettei hetkeäkään saisi loikkua ja vetkehtiä. Työssä oli isä kaiken ikänsä viettänyt; työssä, kirves kädessä, kuolikin.

Antti peri Heinävaaran vasta aletun uudistalon, vanhan talon oli isä jo eläessään antanut vanhemman poikansa haltuun. Nyt alkoi aika, joka Antin voimia koetti. Melkein lasna, 15-16-vuotiasna, oli nyt tullut ala-ikäisten veljeinsä holhoojaksi, ja isännäksi taloon, joka äsken oli Tapiolta vallotettu.

Mitenkä hänen piti tulla toimeen? Kykeneisikö kantamaan kaikkia niitä vaivoja, jotka hänen edessä oli? Näissä miettein käveli synkässä salossa, kolkossa korvessa ja tuska painoi hänen sydäntänsä. Mutta yhtäkkiä tuntui kuin olis jää hänen rinnassaan puhkennut ja siitä kumpusi runo, josta tähän panen kappaleen.

Entisiä muistellessa.

Näitä laulan laulunani, Wierettelen virsinäni, Kasvinaikoja katalan. Isä heitti itkemähän, Äiti tänne ärjymähän, Weikko laittoi vieremähän Maalle muulle mustemmalle, Pellolle peripahalle, Tuolle kallion karille, Kivikolle, kunnahalle, Joss' ennen metsän petoset, Möröt louhessa möräsi, Karhut kiljui kankahalla. Noissa mustissa metsissä, Haikeoilla halmemailla Peurat juoksi joukoissansa, Porot poikia tekivät. Läksi sinne, läksi tänne, Mustat puut mukana kulki, Hongat huojui kumppalina: Rimmit suuret liikkumatta Korvet kylmät kuokkimatta j.n.e.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, mykistyneenä hän palausi kotiin. Siinä tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä käännyttää. Pienenä poikana oli aikamiesten keralla työtä tehnyt; se tottumus hänelle nyt oli hyödyksi. Muutamia vuosia raadettua sai kontunsa kuntoon.

Silloin juohtui hänelle mieleen että talossa tarvittaisiin emäntä. Hänen mietteensä kääntyivät varakkaan talonpojan tyttäreen. Kosiessa ilmottihe Puhakan jäykkä luonto, joka ei huolinut mukaantua muiden turhia luuloja myöten, vaan ennen hiihti uutta omaa latua. Niillä seuduin asui eräs mainio puhemies nimeltä Forsberg, jonka avutta ei kukaan tohtinut mennä kosimaan. Puhakka uhkallaan otti sen sijaan tuhman talonpojan ja onnistui yhtähyvin, josta Forsberg-paran kuulu ijäks päiväksi hupeni. Muissakin tiloissa Puhakka mielellään taisteli joutavia luuloja ja epäuskoa vastaan. Niin esim. kerran sairaana ollessa, tuotti luokseen mainion tietäjän, sillä nimellä että häntä parantaisi, mutta oikeastaan tullaksensa poppamiesten temppujen perille ja ilmi saattaaksensa niiden turhuutta ja joutavuutta. — Tällä tautivuoteella, kun ei ulkotöihin kyennyt, luki läpi koko raamatun.

Jo pienestä pojasta oli hänellä ollut erinomainen tietohalu. Kirjottamaan oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan pappi niin muka joutavasta työstä epäsi. Kirjotuksensa on nyt selvä ja jotenkin korea. Kun sitten ylioppilas Cajanderilta sai kirjoja, niin oppi myös oikein kirjottamaan. Niistä kirjoista sai myös ohjeita runonrakennukselle, joista hänelle oli suuri hyöty. Itsestäänkin oli hän jo kotitienoillaan ruvennut vanhoja runoja keräämään ja sanomaton oli hänen ihastuksensa, kun Cajanderilta sai Kalevalan sekä Kantelettaren.

Puhakan runoissa ei saa hakea totista runo-henkeä; hän ei Kymäläisen tavalla osaa luonnon ihanuutta kuvaella, eikä niinkuin Makkonen kannistella runojaan kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina kuin todesta ovat, mutta hän ne osaa niin eläväksi kuvata, kirjotustapansa on niin leikillinen, pilkkansa niin sarvipäinen, että monta niistä kyllä mielellään lukee. Pilkkarunoissa onkin hän mestarina. Niillä on hän varsinkin kuulusaksi tullut; niiden tähden häntä kovasti pelätään. Paha vaan ett'ei nykyinen aika siedä pahoja tapoja niin paljaanaan näytettäväksi, kuin Puhakka usein tekee. Abraham a Santa Claran, Fischart'in ja Rabelais'n aikoina olisivat ne naurattaneet sivistyneimpiäkin seuroja. Nytpä ei niin roskaisia asioita saa olla tietävinäänkään. Pilkkarunoissaan hän ei vaan talonpoikien pahoja tapoja ruoski, rohkeneepa ryhtyä herrojenkin, virkamiesten vikoihin. Sillä kuuluu hän paljon hyvää tehneen, josko välistä onkin syyttömiä soimannut. Yksi on mieliaine, josta vartavasten on monta runoa kirjottanut ja josta muissakin runoissaan, milloin vähänkin aihetta saapi, mielellään virkkaa pari sanaa; tämä aine on Suomen kielen polettu tila. Hän yhä uudestaan kuvaelee mikä haitta siitä on rahvaalle, että virkakielenä on vieras kieli; hän oikein vihanvimmassa parjaelee, soimaelee noita nurkkaherroja, jotka tästä saavat tilaisuuden rahvaan varoista lihota. Paras ja yleisin tuttu runonsa tästä aineesta on:

Tuhman Jussin Juttureissu.

Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä; Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pidetty Wanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjotamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Wihapäässä viskotahan: "Mistäs tullut tuhma Jussi. Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on Suomeksi soaissut, Savon kieltä kirjottana?" Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa: "Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin Suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!" Sitten pannahan paperit, Ulos viedähän ovesta, Pois pihalle potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan: "Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä Suomeksi sokaise, Hae Ruotsiksi lukija, Wenskan kielen kirjottaja!" Jussi juoksi joutusasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskusta lapatti, Waskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu ränttärissä; Rahat loppui lakkarista, Waskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi. Jussi puittavi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua. Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kuin rahat rakosta loppui, Waskikullat kukkarosta. Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolillansa vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealla holvattuna, Saappahat soman näköiset, Kuultokengät kelvolliset. Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella: "Mitä oot pahoilla mielin, Katselet katua pitkin?" Jussi huono huokaiseksen, Murehella muistelevi: "Siitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Waikk' ol' Suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin". Tuohon virkki virkaheitto, Wenskan veijari vetäisi: "Kuules ukko kuin sanelen Jutustasi Suomen Jussi! Käypäs karttakamarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjottelen". Jussi päästävi paperit, Kaivoi kartan kainalosta; Heitto karttaa katselevi, Kohta Jussille julisti: "Käy nyt tänne kamarihin, Pannahan paperin päälle, Saapi Ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa. Kohta kirjat korjatahan. Juttusi julistetahan". Jussi ei julennut sanoa Kartan kaupasta mitänä! Jo rahat rakosta loppui, Waskikullat kukkarosta. Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna. Kunpa oli kirjottanut, Wirkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti: "Nyt on kirja kirjotettu, Saapi Ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselista Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle". Jussi heikko henkäisekse, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Polosille polvillehen, Kädet väänti vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti, Lausui aivan rakkahasti, Sanoi hellillä sanoilla: "Nyt on julkinen Jumala Edes tuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Waikk' on kullatkin kuluna, Hopeatkin huovennunna!" Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, Wielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti: "Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kuluna, Rahat loppuna rakosta?" Jopa tähän virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraten otti, Keinon Jussille julisti: "Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi; Sitten alttariin asetan Tämän uhrin tyyrihimmän Suurten syntien edestä, Anon armoa isältä Suomen kansan suosioksi!" Jussi juoksi laukun kanssa. Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostestansa: "Onko laukusta rahoa Rupiloita rukkasista?" Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias kadulla, Joka ostoa osasi, Tehdä kaupan laukun kanssa; Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa. Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti; Sitten rientäsi rupilat. Kuin tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan arkustansa, Käski käydä kansselihin. Jussi juoksi joutusasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen. Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kanselissa, Kohta Jussille julisti: "Tämä on kelmin kirjottama! Oisit saatava sakolle, Weettävä rahaverolle!" Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla: "Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista". Jussi huono huokaisekse, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti sydäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan; Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla; Wielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tuli kerjäten kotihin: "Warjele vakainen Luoja, estä niistä enkelistä Niistä seikoista selitä, Kelmi herroista keritä!" Warjele vakainen Luoja Suomen suuren ruhtinaita, Kaiken kansan haltijoita, Että voisit voimallansa Nämät seikat selvitellä, Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen, Että soisi Suomen kieli Kaupungissa kulkiessa; Että me poloiset pojat, Kurjat raukat Karjalaiset Suomen saisimme sanoa, Suomen kirjat kirjotella Suomen oikeustuvissa, Kanselissa kaunihissa.

Puhakkaa Karjalan rahvas pitää suuressa arvossa. Pait runoillaan on hän muutenkin paljon vaikuttanut rahvaan herättämiseksi. Milloin sen maakunnan hyödyksi jotain on puuhattu, on hän terävällä älyllään ja väkevällä innollaan aina ollut ensimäisissä. Toiselle puolellekin Suomen rajaa on vaikutuksensa ulottunut, sillä Wenäen puolelta Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansalaisuuden tuntoa.

Tietty on että pilkkarunonsa hänelle ovat paljon vihamiehiä nostaneet. Walitettavasti on hän niille antanut moitteeen sijaa sillä, että viime vuosina paljon on asiamiehenä kulkenut keräjissä, jossa välistä kuuluu poikenneen oikeuden suoralta tieltä.

Wartaloltaan on hän pienenläntä, musta tukalta ja silmiltään; luonteeltansa hilpeä, innokas; puheessa leikillinen ja rikas lystistä sananmutkista ja parsista.

Muita Karjalan runoniekkoja esim. Karjalais - ja Kettus -vainajia, toinen Liperissä, toinen Ilomantsissa, Mähästä Tohmajärvellä, Hirvosta Rääkkylässä j.m. en voi muuten kuin sivumennessä mainita. Samaten Pohjanmaan runoseppiä: Kalakukkorunon tekijää Wäänäis -vainajaa Oulussa, Elias Tuorinientä, joka oli seppänä pyhäjoella ja vielä elävää ruotusotamiestä ja sotalauluin tekijää Juhana Rännäriä.

Mutta vähän laveamman maineen ansaitsee Wiipurilainen Pietari Mansikka. Hän on syntynyt v. 1825 Kelkkalan kylässä Wiipurin pitäjää, jossa isällänsä oli tila. Hänessä heräsi jo pienenä lasna halu kouluun päästäkseen, vaan vanhempain varat ei sitä kannattaneet. Kuitenkin oppi vanhemmalta veljeltään, joka muutamia vuosia silloista Wiipurin piirikoulua oli käynyt, kirjotusta, luvunlaskua, vähän maantiedettä ja historiaa. Talonpoikaiseen elämään tyytymätönnä läksi Mansikka 19-vuotiasna Käkisalmeen siltavoudiksi ja rupesi sitten paremmin Ruotsin kieltä oppiaksensa puhtaaksikirjottajana seuraamaan tuomaria. Käkisalmessa ollessaan oli ahkerasti lukenut kaikellaisia kirjoja. W. 1848 muutti Wiipuriin palovartiakapraaliksi, mutta otti kivuloisuuden tähden siitä virasta eron v. 1857. Palkinnoksi toimestaan sai maistraatilta ravintola-oikeuden, jota on arennille pannut. Itsellä on työtä puhtaaksikirjottamisessa ja asianajamisessa. Mansikka on näöltään pulska, käytöksessään rehellinen ja totinen. Se vaan on viaksi luvettava, että niinkuin moni muu runoveljistään on viinaan menevä. — Waimonsa lapsineen ovat kaikki kuolleet.

Wirsipätkiä sepitteli jo lasna ja sitten taas Käkisalmessa, jossa rakkaus taisi panna runolähdettä lirisemään. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisena pitänyt, sanoo ne "metsässä käydessä, etulatinkina ampuneen jänesten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi runo-intonsa v. 1856, koska Sanalennätin rupesi ulostulemaan. Mansikka siihen lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimittajalta kehotuksen enemmän kirjottamaan. Sitä onkin ahkerasti tehnyt. Hänen runojaan on Sananlennättimessä paljon.

Jos nyt näiden arvoa tarkastelemme, niin täytyy sanoa, että Mansikkakin enemmän älyllä niitä sepittelee kuin tunnolla ja mielikuvailolla. Harvassa heistä ilmottaikse oikeata runo-intoa. Paljon näkyy luonnonperäistä runolahjaansa pilanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden jokapäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausemuotoa hän liian usein on mukaellut. Mansikka on runoon pannut monta ainetta pipliähistoriasta, samate katkismuksenkin; nämät kokeet ei juuri ole runollisia, vaan sietäisivät kuitenkin tulla painetuksi; sillä lapsille olisi niissä hupasaa lukemista. Monta laulua ja runoa (Juteinin tapaan on hän sepittänyt riimirunojakin) on hän tehnyt tärkeistä tapauksista esim. viime sodasta, vaan ne ovat aivan vähänpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimempi tunto puhkeaa ilmi ja mieli asioita elävästi kuvaelee. Paraita ovat vertausrunonsa, joissa usein on syvä ajatus pohjassa. Semmoinen on esim.

Oravan valitus.

Kuulin kerran kuusikosta, Mäen päällä männikössä, Miten oksalla orava, Ruikutteli rekkohäntä; Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsi-kultaiseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks' on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla; Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloset mun poikaseni, Katalat mun kantamani. Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, Walittelen vaimoneni, Miks' ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla? Wielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Wirren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kuikuttelen kultaneni!

Pait runoja on Mansikka myöskin kirjottanut suorasanaisenkin kertoelman, vieläpä yrittänyt näytelmänkin tekoon. Tämä kyhäys kyllä on vaillinainen ja siinä tapahtunu mahdottomiakin esim. että käsi taitetaan ja hetkessä taas saadaan paratuksi, mutta se on kuitenkin elävä ja uskollinen kuvaus porvari-elämästä Suomen kaupungeissa, ja kokkapuheita siinä on viljalta.

* * * * *

Ma olen syksyn-ajaksi sanonut nykyistä Suomen kansarunon aikakautta; ma olen yleisölle katseheksi tuottanut niitä kukkia, joita ei kylmä vielä ole kerinnyt kuihduttaa. Heidänkin on kohta kuihtuminen, kuoleminen, vaan peittyneekö Suomen kansalaulu sittenkään ijäksi päiväksi kinosten alle? — En sitä usko! — Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin juurtunut, ett'ei sitä siitä milloinkaan saa poistetuksi. Muinaiset miettehet ja tunteet, joita runot kuvaelivat, pakenevat uusia. Niinkuin nyt Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat mereksi auvenneet, niin on Suomen rahvaanki tähän asti syrjässä asuva sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näkö-ala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia hänenkin mielessä heräjää ja panee sydämen aallot korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, sulosemmin, runsahammin kuin milloinkaan ennen!