MANSIKOITA JA MUSTIKOITA III

"Soisin Suomeni hyväksi, Maani marjan kasvavaksi."

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.

Paino-luvan antanut L. Heimbürger.

AINEHISTO:

Kansanlauluja:

Lauluin kaipaus (Iivanainen Nilsiässä.)* Aikain muuttuvaisuudesta (Pentti Lyytinen Rautalammilla.) Pojat tytöille (Savosta.)* Riika, piika parka (Savosta)* Rakkauden tuskissa valitus (Luultavasti Heinäveden lukkari Wenell.)*

N.N.:

Horation ode XVI Lib. II. (Karjalassa suomennettu.)*

A.:

Kolme velimiestä (Jerem, Gotthelff.)

O.D.:

Minne?

B.F.G.:

Vapunpäivä (Auerbach.)

Santala:

Heinäkuun 5:s päivä (Runeberg.) Poikani syntyessä (Petöfi.) Maansa pettäjille (Petöfi.) Joudu, joudu, kultani! Muinoin mullakin sydän sykki.

*) Näin merkityt runoelmat ovat kirjallisuusseuran varoista.

Suonio:

Laulu auringolle (Arvidsonin ruotsinnos Ossianista.). Kultain ja miekkain (Petöfi.) Lorelei (Heine.) Kun. Taavetin 1 psalmi 12 " 19 " 23 " 42 " 139 " Suomalainen maamme Ruotsalaiselle Runoniekan sydän Sotamiesten laulu Varotus Varotus tytöille Kaste ja kyynel Laulu Anakreonin tapaan Neidon rukous Suurelle herralle Neuvo Elämän menot Kova rangaistus Yhteen kasvaneet koivut Nuoruuttaan surija Kultaa odottaessa Pohjolan valkeneminen

Tuokko:

Wilhelm Tellin kuolema (Uhland.) Syyslaulu (Runeberg.) Kanteleeni (Thomas Moore.) Iltasella (Thomas Moore.) Nuori runoilija (Thomas Moore.) Äl' unhota hautoja urhoin (Thomas Moore.) Kannel Taaraan linnassa (Thomas Moore.) Maan jako (Schiller.) Nuoren sotijan ero kodistaan.

Lauluin kaipaus.

Lauloi ennen laululaumat, Sulomielin soittelivat Äänellä helisevällä. Kuminalla kultarinnan. Lauloit puussa, lauloit maassa, Lauloit luonnon laaksoloissa, Lauloit päivistä pahoista, Lauloit päivistä hyvistä. Lauloi ennen laululinnut, Kultarinnat kuikutteli Suomen suurilla saloilla, Kaunihilla kankahilla, Lauloit vierillä vesillä, Vetten päällä veisasivat Kesän kaunihin ajalla, Ajalla suven suloisen; Soitot kaikui kankahille, Laulut laaksoihin leveni; Sit' oli korvin kaunis kuulla, Ilo meidän mietiskellä. — Ei nyt laula laululinnut, Kultarinnat kuikuttele, Josta laulu luonnon saisi, Ilo soittohon sopisi. Halla on pannut laulun luonnon, Kylmä laulajat lumonna, Pakkanen pojes ajanut, Talvi jättänyt jälelle Varpuset valittamahan, Tijaiset tirisemähän, Harakat hatsattamahan. Mut on tuolla toisiakin Lintuja liriseviä, Soman laulun laativia, Uutta ääntä antavia Tuossa siistissä salissa, Hyvin sievässä häkissä Ilona asujamilla. Net linnut, lihavat linnut Eivät Suomea selitä; — Vieras kieli, vieras mieli! Ei se luonto laulussansa Suomen luontohon sopisi. Siis ne laulut laulajoitten Eivät kai'u kunnahille, Eivät laaksoihin levene. Jos kerran kesä tulisi, Saisi Suomiki sulonsa, Isänmaammekin ilonsa, Luonto loisi laulurinnat, Suomen mieli, Suomen kieli Soisi soittoja somia, Jotka kauvas kaikuisivat Oman Suomemme sulona Ilona imantehena!

Aikain muuttuvaisuudesta.

Ajat aina muutteleksen Sekä vuodet väisteleksen Niinkuin Salomo sanopi. Koko luonnon valtakunta Ain' on muutosten alainen. Aika asettaa asiat, Aika laitkin laittelepi, Aika muuttavi monarkit, Valtakunnat vaihtelepi. Aika linnat liittelepi, Aika vallit vahvistapi, Myöskin muuttapi muruiksi. Aika kaupungit kutopi, Aika poroks polttelepi. Aika sytyttää sodatkin, Aika riidat ratkaisepi. Aika kansat kasvattapi, Aika mullaks muuttelepi. Aika kaikki kääntelepi, Kaikki paikat kallellensa, Mailmanki mahtinensa Muuttelepi mullinmallin. Aika muuttanut minunki, Tieni monenmutkaiseksi, Kun olen elänyt ennen, Vaeltanut vaivan kanssa Ylös ja alas mäkeä. Aika antoi onnen mulle, Aika antoi aika käellä, Aika antoi arvon mulle, Aika arvoni alensi. Kyllähän minäi kykenin Nuotallen nuorempanani, Vaan nyt vanhana vapisen, Voimatoinna voivottelen. Aika kummasti kulupi, Aikalaillansa ajelee, Aika viepi vuodet kaikki. Aika viikot vierettäpi. Aika arvon ansaitsepi, Aika kaikki kirjottapi, Aika Amenen sanopi.

Pojat tytöille.

Tytöt hyppi, helmet helkki, Nuorten miesten silmät välkki, Nuoret miehet laulamaan: Jos oisit maassa mansikkaisna, Maan povessa puolukkaisna, Söisin sun sydämehein.

* * *

Riika, piika parka, Meni aivan varhain Laumaans katsomaan. Käkilinnun kuuli, Vaikk' ol' raskas tuuli Oksall' kukkuvan, Kuudest' käki parkas, Siitä Riika arvas Naimavuotensa; Itkusuulla huusi: Pitkää vuotta kuusi Miestä odottaa!

Rakkauden tuskissa valitus.

Minne on rientänyt rinnastain rauha. Sortunut sieluni raittius? Alati povessain myrsky nyt pauhaa, Mennyt on entinen vapaus.

Ennen ma käyskelin talosta taloon, Miellytin tyttöjä ilossain; Nyt mua murhe vaan työntävi saloon, Löydä en sielläkään lepoain!

Ennen ma juttelin jalosti juuri, Lasketin lauseita lystikseni; Nyt olen ääneti aivan kuin muuri, Kaino ja kehnokin mielessäin.

Ennen ma kantelen ääressä lauloin, Sopivatpa soitollen sormeni; Nyt ovat kynteni kiedotut pauloin. Ei taho taipua ääneni.

Muutos on julmasti murtanut mielein Toimista tarkoista viettänyt; En toki soisi kujertavan kielein, Tyydyn vaikka taivas on pimennyt.

Nyt vasta viisaus virvottaa alkaa, Luonnonki salasuus selviävi; Yksin en oo minn' astuukin jalka, Tuttuja mulla on salossaki.

Taivahan piiri ja luonnonki luodut, Eläimet, linnut, virvat ja puut, Opiksi mulle ne kaikk' ovat suodut, Vaikka en siksi heit' omistanut.

Lintuki laulavi rakkaudesta, Luvaten ikuisen lempeyden; Virtaki virkkavi kaipauksesta, Lehdissä näen katoovaisuuden.

Sitten jos katselen piiriä taivaan. Tähdet ne tuikkavat taukoomata, Lupaavat lujasti jälestä vaivan Iloa, onnea loppumata.

Miksikäs annan murheelle sijaa, Toivossa aikani kuluvi vaan; Onnipa mullakin kukoistaa pian. Autuutta minäki maistella saan.

Taivossa yhtyvät ystävät jälleen, Tavata tuttuni taivossa saan; Tätäpä toivon ma taas ilotellen. Rupean lauluja latelemaan.

Horation ode XVI. Lib. II

(Karjalassa suomennettu)

Hahtimies rauhaan haluaa, merellä Myrsky kun kohtaa sekä pilvi musta Pois valon viep', ei nävy tähdet varmat Laivaväellen.

Vaittelee rauhaa väki tuima Turkin. Vaittelee Greekan sotasankaritkin; Ystävät! Kalliimp' lepo, rauha on kuin Kulta ja korkuus;

Sillä ei rikkaus eli ruhtinasten Vahtikaan salpaa sydämestä vaivaa Eikä linnoihin tulemasta estä Lentoja murheen.

Eletään kelvoin vähäsellä, kun on Pöytä herkutoin, oma suola, leipä. Unta eik' estä paha pelko eikä Saastanen ahneus.

Miks' anoin paljoo lyhyt aika voiman Tuhlataan kauvas kotomailta kulkein? Maalta pois muuttain kuka muutti koskaan Mieltä ja luontoo.

Laivahan kiipee suru vaskettuunki, Ratsumiehen myös suru kiinni ottaa, Liukkahamp' peuraa sekä tuulta aikaan Myrskysen ilman.

Mieli kun tyytyy osahans unhottaa Huomenen huolet, kovat onnet ottaa Naurusuin vastaan. Alituista onnee Eip' ole kellään.

Kuoli pois varhain ulias Akilles, Vaipui vanhuuttans ijäkäs Tithonos, Mullen ehk' antaa mitä sulta kieltää Rientävä hetki.

Ammoovat karjat monet ympärilläs, Hirnuvat sulla kenokaulat orhit. Verkaset vaatteet etähältä tuodut Päälläsi kannat.

Luoma peltoisen vähän antoi mulle Ynnä myös pienen runotaidon, että Naapurien nauruks' ite irvihampaat Laulelen ilkeet.

Heinäkuun 5:s päivä.

(Runeberg.)

Nyt kesäpäivä loistavi, Niin outo ompi mieleni Täll' aamupuhtehella. Lähetkö poika lehtohon, Suvinen siellä ilma on Nyt meidän lainoskella: Tää päivä juhlapäivä on.

Soturi sen kun lausuvi, Hän korjaa työnsä, nousevi Ja käden mulle antaa: Ja kylän kautta astumma. Ja niitun kukkapolkuja Sinisen lammin rantaan, Ku loisti kasteen helmissä.

Voi sitä maata, taivasta! Sanaa ei vanhus virkkana, Hän senkuin katsasteli. Välistä silmä kyynelti, Puristain viimein kättäni Hän hiljaa lausutteli: "Tään eestä voisko kuollaki?"

En vastannunna. Silmä vaan Sai syömestäni vastaamaan. Hän toist' ei tahtonunna. Ja hetken aikaa ääneti Kun seutua, kuin ennenki. Hän oli katsellunna: Sanoiksi virkki viimeinki:

"Jaa, poika, tältä rannalta Palasen näet sä Suomea, Jok' isänmaa on sulla. Näin kaunihit kuin Virtaan veet, Saimaan on saaret, niemekkeet. On missä Wuoksi tulvaa, Imatran koski kohisee.

Ja saitko kauvas Pohjahan, Maan sielläi yhtä armahan Näkisit vaaroiltansa; Ja rannetta jos aukeaa Näit Pohjanlahden huuhtomaa, Ois Suomi sulossansa Ja sytyttäisi sinua.

Vaan arvaatkos sa mieltäni, Ja ymmärrätkö silmäni, Se miksi kyynelöipi? Ja tämä päivä, tiedätkö Tää sulon sulo miksikö Niin katkera mull' ompi. Tää viides Heinäkuuta on.

Koittaapi päivä, vierevi; Kuin moni jälkee jättävi Kun toista saat jo oottaa? Heinäkuun viides päivä, ah! Jälett' ei mennyt, muistanpa Sen seitsentoista vuotta; Silloin sai Duncker surmansa.

Olj muinoin kansa Suomessa, On vieläkin: se onnensa Kaikk' oppi kantamahan. Ei säästele se henkeään; Jaloa, jyrkkää mieltähän Ei murra kuolokahan. Se kansa ompi meidän tää!

Sinä sen näet nyt rauhassa, Sit' eivät sorra, haaskaha Ja syömes sille sykkii, Mie näin sen koiteltaessa, Sodan ja näljän tuskassa, Samana näin kuin nytkin. Mi mielein voinet arvata!

Ma näin sen verta vuotavan, Näin tappioita, voittoja, Vaan pettäjää en nähnyt. Kussa ei noussut päiväkään. Sotijan jäätynehenkään, Pakohon miel' ei tehnyt, Vaikka turvaa ei, ei toivookaan.

Mi malttamusta, miehuutta, Mi neroa, mi intoa, Mi mieltä miehen siksi. Mi uros-töitä tarvitsi, Tää, jota kansa, miehetki Sanoisi sankariksi, Ja kuoltua kunnioittaisi.

Vaan kysy sotavanhusta, Ketään jos saanet kohdata Sit' joukkoo urhokasta: Tiesikö miestä kuitenkiin, Jot' yli muita mainittiin, Ja varmahan hän vastaa: Jaa, Duncker häntä kutsuttiin.

Ja suvun suuren lahjatta, Sai tämä mökin lapsena Syvistä sydänmaista. Ja korotettiin kunniaan, Ja mainittihin ympär' maan Varminna vartioista, Ja unohdu ei Suomessa!

Ja tämän kunnialoistehen, Hän lemmellänsä voitti sen, Syvimmän sydämensä. Valan hän vannoi maallensa, Sen kuin emonsa, kultansa Edestä kuollaksensa. — Tää lempi tuotti kuulunsa!

Hän kaatui; mutta kuitenkiin, Oi onnellista, kenpä niin Saa kuolla kunnialla; Uhaksi unhon-järvenki, Sen aalloista hän nousevi Vihannan luodon lailla — Ja elää kuoltuansaki!

Nyt loista kukkasissa maa! Sä kaikkialla aallosta Vihanta nosta ranta! Rusottaa anna vaarasi, Veet anna vilkkuu virtasi, Ja kohti taivon kantta Luo loistain Saimasilmäsi!

Niin jotta Muisto, mainiten Tänään nimeä Dunckerin Sinusta silloin voisi Kehua: Kah noin kauniina Lempensä saanut loisti maa, Ken syttymättä oisi? Tään kullan eestä kuoli hän!"

Poikani syntyessä.

(Petöfi.)

Saakaa tänne poikani, Likistelläkseni soisin! Katso! elonpuustani Vesa nuori mulle nousi!

Sikiö sa sieluni! Terve tuhannesti tullut! Riemulauluiltani en Parkujasi vielä kuullut.

Kasvojasi katselen, Isänmieltä miellytellen. Papittai sua kastan jo Itse ilo-kyynelillän.

Tähteintutkijaksi sain Tätä tähteä tarkastaksein, Ko'in silmist' ennustain Onneansa aavistaksein.

Toivon, riemun kukkapuu On hän minun silmissäni; Elköön panko halla vaan Ennen aikaa kukkaistani!

Kuolo! ethän julma lie Kukkivata katkomahan! Ei minulle — muista se! — Maallein suon sen kasvamahan.

Niinkö poikain! — saatuas' Kerran mieheks' aivot koittaa Isän astuu jälkiä, Ell'et häntä jaksa voittaa!

Sitte kerran haudallain, Luottavasti lausutahan: Kuoltuaanki maallensa Henkens' elää poi'assahan!

Maansa pettäjille.

(Petöfi.)

Te pahkat maamme ruumiissa! En mainita voi teitä. Ett'en tulena korventaa Sois teidän sydämeitä!

En ole liekki polttava, Vaan laulut julmat mulla, Ne annan kirouksena Ma teidän päähän tulla.

Rikasko maamme ompi niin, Ett'ei se teistä huolis?… Sa köyhän köyhä kuitenkin, — Kun kurjuuteen ei kuolis!

Te rosvot! minkä vaivoin vaan Sai maamme kasvamahan: Neronne voiman, oppinne, Sen veitte toiseen maahan!

Jos nälkähänki nääntyköön Tää kallis isänmaanne, Se verta vaikka itkeköön. Te piätte riemujanne.

Ja jällehen jos saattekin, Niin köyhät palajalle, Ja maata, jota ryöstitte, Mierolla vaellatte.

Siis koska maataan hyljätä Olj teistä teko mielu; Niin luokoon hauta luunne pois, Ja taivas teidän sielut!

Wilhelm Teliin kuolema.

(Mukailema.)

Koht' Alpit vihoittavat, Kuin lum' on paennut, Ja vuoret verhon saavat, Kun jää on rauennut. Tää teille, Alppein kansa, On kaunis kuvaus, Kuin päässyt kahleistansa On maanne vapaus.

Kah tuolla Schächen-virtaa, Kuin juoksee vuoresta, Se kalliotki murtaa, Puut vääntää juuresta. Se tien, kuin kulki sieltä, Kuohuillaan hautasi Ja nuorukaisen tieltä Matkaavan tempasi.

Myös tielle rientää juuri Nyt toinen vuorilta; Ei häntä surma suuri, Ei kuolo kauhista, Kuin kotka pojan luokse Hän rientää vaipuvan; Vie kuololta sen, itse Sai vanhus kuoleman.

Kuin kuolleena luo rannan Hän juoksi virrasta, Niin ääni kaiken kansan Niin kaikui surusta. Kuin siirtynyt ois sieltä Perustus kallion: "Nyt Tell on mennyt meiltä, Jo kuollut Telli on!"

Jos paimenena oisin Mä lumivuorilla, Tai jos ma souteleisin Noill' Urin virroilla, Niin murheissani luoksen Mä Tellin rientäisin Ja kyyneleeni juosten Noin virren veisaisin:

Nyt oot sä hengetönnä, Kuin muille turvan toit; Sä vielä harmaapäänä Työn urhon tehdä voit. Sä lapsen hengen säästit Omallas; — isänmaa, Jon kahleistansa päästit, Vapaana kukoistaa.

Se lempi, jonka valta Sun saatti surmahan, Se lyömähän sun kerta Sai maasi sortajan. Et huollut kuolemasta, Vaan valmis auttamaan Sä olit nuoruudesta Ain' asti kuolemaan.

Jos aika nuorukaisen, Jon nyt sä pelastit, Viel' ois sinulla, tai sen Eloo nyt eläisit. Niin sulta mainetöitä Nyt toivois isänmaa; Vaan työtä, jon nyt teit sä, Ei löydy sulompaa.

Kuin kunniaa jo kyllä Soi sullen korvihin, Niin kuolon-huudon vielä Sä kuulit heikonkin. Ken kunniaa jo kantaa Ja eestä hurskaiden Voi henkens' uhriks' antaa, — On uros vapaiden.

Kuin koston työtä teit sä, Niin säilyi henkesi; Nyt vasta armotyössä Sun hylkäs' onnesi. Ei taivas henkeäsi Maas' eestä vaatinut, Sen vasta syytöin lapsi Oil sulta ansainnut.

Nyt seisoo templi rauhan Avoinna paikalla, Joss' ammuit kerta konnan Joutsella tarkalla; Vaan jossa pojan kannoit Sa kuolon kourista, Sait, vaikka henkes' annoit. Vaan ristin louhista.

Sun työtäs urhollista On kiitos kaikuva, Ja maasi pelastusta Jok' aika kertova; Vaan paimen aamuin illoin Käy kullan-ruskossa, Ja kuolostasi silloin Hän laulaa laaksossa.

Syyslaulu.

(Mukailema.)

Syys on tullut, Lehti kellastuu, Hautahan jo lakastunut Kukka kallistuu; Kohta sen jo peittää hanki; Mutta joille vaan sen henki Antoi riemun kesän loistossa, Kukoistaa se vielä muistossa.

Kauneus sen Hetken kesti vaan; Eipä aikaa kukoistuksen Ihmis-kukkakaan Saanut kestäväistä täällä; Hänkin kohta myrskyn säällä Surkastuu ja hautaan kaatuupi Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.

Sä, kuin loit mun Maasta maailmaan, Suo mun puhtahana ruusun Lailla loistamaan! Että, kuin on mennyt multa Kukoistuksen aika-kulta, Jättäisin myös muiston armahan Tänne, vaikka vaivun hautahan.

Kanteleeni.

(Thomas Moore.)

Nyt kanteleeni kerta vielä Ma kieliäsi viritän Ja kanssas ehkä murhekiellä Myös veisaamaanki yritän. Ei riemu ääntä anna sullen; Kuin sulot soitot Sionin Kahleissa Israelin ollen, Sä soit vaan surusävelin.

Vaan sitten kuin ma viime kerta Sun soivan kuulin, rauhakin On käynyt meidän maata, merta Ja sytyttänyt sieluihin Tuon tulen toivon, jonka leimu Jo turhaan taas on rau'ennut. Vaan sulle, muilla kun oil riemu Ei riemun taivas au'ennut.

Ken iloo tehdä taisikahan Sun kielilläsi kantele! Kun joutsen viihtyy kuolemahan Ei iloo leivo laulele. Ja vapautta kuinka saisin Sun soimaan kannel-kultainen, Kun seppeleiskin kaunokaisin On milt'ei kahleen kaltainen!

Ah riemua, jos vielä saisin Jos hetkenkin vaan huokua, Niin mailmalle näyttää voisin Kuin herttaisesti kaikua Tää armas kanteleeni voipi Myös murheensakin ajalla — Kuin pakahtunut patsas soipi Eikyptin korven sannalla.[1]

[1] Dimidio magicae resonant ubi Memnone chordae.

Iltasella.

(Th. Mooren mukaan.)

Kuink' armas hetki on, kuin illan tullen Jo aurinkoinen aaltoon alenee! Niin mennyt aika muistuu mieleen mullen Ja huokauksein luokseis pakenee.

Kuin katselen tuon valon kulta-kaarta, Jon länsirannan laine kuvastaa, Sen sätehillä etsiin rauhan saarta Mä tahtoisin pois maasta matkustaa.

Nuori Runoilija.

(Th. Moore.)

Runoilija nuori käy sotaan nyt, Hän Tuonen jo lähenee rantaa; Hän miekall' isäinsä on vyöttäinnyt Ja kannelta vielä hän kantaa. "Oi runoini maa! jos maailma sun Myös hylkäisi — vieläkin koittaa Ain' armasta suojella miekkani mun Ja kannel sen kunniaa soittaa."

Runoilija kaatui — kahle hänt' ei Nyt ahdista — vapaana tahtoi Hän kuolla ja kantelen soinnon hän vei, Kuin kädellään kielet sen katkoi. "Ain' ollos kahlehin saastumaton, Sä lemmen ja kunnian kieli! Sun soittosi luotu vaan vapaille on, Ei niille, joill' orjan on mieli!"

El' unhota hautoja urhoin!

(Thomas Moore.)

El' unhota hautoja urhoin! Kuin uljaat henkensä heitti Vapauden eestä — ah silloin Myös multa toivomme peitti!

Ah, voisimme kuolosta ostaa Henget, kuin kulkivat meiltä! He konnille voisivat kostaa, Meit' ohjata orjien teiltä.

Jos kahleemme voisimme murtaa, Jos kohtakin hetkeksi vaan, Ei voimaa maatamme sortaa Ois maassa, ei taivaassakaan.

On mennyt jo kaikki — ja tulkoon Nyt kuuluksi voittajamme — Vaan kirottu kunnia olkoon. Kuin ahdistaa sielujamme!

On parempi haudassa maata Ja kahleiss' uljaana olla. Kuin kunniaa surmalla saada Ja vapauden kuololla.

Maan jako.

(Schillerin mukaan.)

"Te ihmislapset, tulkaa!" huusi Luoja, "Maat, meret — kaikki lahjaks' ottakaa! Se kusta kunkin elolle on suoja, Sen saa hän — vaan kuin veljet jakakaa!"

Se silloin, kulla kädet, kohta riensi Saaliin saantaan — vanhat että nuoret: Koht' askeleensa maamies ketoon käänsi, Ampujalle jäivät metsät, vuoret;

Mit' aittaan mahtui kauppamies sai koota, Viinoista vei pappi parahimmat, Vaan kuninkaalla työt' ei ollut muuta, Kuin ottaa muilta kalut kallihimmat.

Kuin jakaus jo ammoin oli tehty, Runoilija sai saapuville vasta. Vaan paikkaa herratont' ei enää nähty, Jakoa toist' ei ollut toivomista.

Hän tuskissansa riensi sentään vielä Nyt Luojan luo ja hälle lausui näin: "Ah, armas Luoja! nyt oon mieron tiellä! Mä poikais paras osatt' yksin jäin."

— "Jos unelmien maassa muuta mietit, Kuin muill' oil saalis", Luoja vastasi, "On vikais oma — vai miss' aikais vietit?" — "Mä seisoin", lausui hän, "sun luonasi."

"Mä katselin sun kasvois kirkkautta. Maailmaa siis muistaa en mä tainnut; Ja kuunnellessain taivaan sointoisuutta, Kutsuais ei korvain kuulla voinut."

— "Ei antamista nyt oo mitään mulla, Jo kaikk' on viety, meret, vuoret, maat." Niin lausui Luoja, "vaan jos tahdot tulla Mun taivaasein, sinn' aina tulla saat."

Ossianin laulu auringolle.

(Lopussa runoelmaa Carhonn ).

Arvidsonin ruotsalaisen käännöksen mukaan.

Oi kulkija taivahan tein, Kupera kuin urhojen kilpi, Kust' on valos ruostumatoin, Ikunen, oi, paistehes, päivyt? Kun kuljet kirkkaussais, Tähet tieltäs kaikk' katoaa Ja piiloon kalpea kuu Pakenee pois pilvihin lännen. Ypöyksinäs Sä vaellat — Ken tohtisikaan toveriksi? Korkea kaatuvi tammi, Murskaks kalliokin murenee, Noustuahan meri taas alenee, Vuoroin taivahan kuu katoaa, — Sinä yksin voittajana vaellat, Kuljet riemuten kirkkaudessas! Myrskyss' synkistyy mailma Säikähtäin jyrinää, salamoita, — Kasvos pilvest' tirkistelee Taivasten myrinää myhäellen!

Silmäni, voi! sua nähdä ei saa, Taida ei kasvojasi tähystellä! Pilvivuoteheltais Itämaissa Aamuin kuin kohoat hajahiuksin, Taikka Lännessä lähenet Vavisten pimeät meren portit. — Lienetkös vai kaltaisenain, Mahtava hetken ja toisena marras? — Rientäös riemuten päivänen siis, Riemuten vierrös nuoruen voimin. Vanhuus synkeä on sulotoin Kuni kuun valo kalpeaposken, Sitä koska hattarat himmentää, Utu harmaja hautoja peittää, Pohjanen parkuvi kankarehilla Ja vaivoin astuvi matkaaja mies.

Kultain ja miekkain.

(Petöffin mukaan.)

Taivaall' on sija tähden. Katolla kyyhkysen, Vaan kainalossain kullan On sija suloisen. Niin kainalossain lepää Mun hempuhelmeni, Heinässä heiluvassa Kuin kaste välkkyvi.

Halata häntä saanko, Ja suudellako saan? Ei suukkosista suuni Oo köyhä, saitakaan! Me puhumme — vaan kesken Puheemme vaikenee Ja sulosuutelohon Se kuollen raukenee.

Voi onnen autuuttamme Mi säihkyy silmistä! Se siitä kirkkahana, Heloittaa helmenä. — Mut vanha miekkain siitä On mielipahoillaan; Karsaasti katseleepi Se tuota vaarnaltaan.

Mitä karsasteletkaan. Sä vanha kumppali? Kadehtimaanko, kärrys, Jo mieles yltyvi? Oi sotaveljyeni, Täst' äl' oo milläskään! Naisvirkahan ei miehen Pitäisi ryhtymään.

Ja eihän sull' oo syytä Impeeni suuttua; Tunnethan tyttöistäni, Eloni hemppua. Sa sieluansa tunnet Enkelinkaltaista, Jonk' ei oo maailmahan Luotuna vertaista.

Ja tämän kätein kerran Kun vaatii kansani, Omin hän kätösinsä Sun vyöllein vyöttävi, Ja vyöllein vyöttäessä Hän lausuu innolla: "Nyt elkäät hetkekskänä Eroka toisista!"

Joudu, joudu kultani.

Sylihin sydämelleni Joudu, joudu kultani! Yksin täällä huokailevi Ikävissään impesi.

Muinaisia muistelevi Armahia aikoja, Jolloin rinnallansa kulki Kumppalina kultansa.

Läksi armas muille maille, Lupas tulla jällehen, Käkesi jo kevähäksi Suvilintuin parvehen.

Tuli kevät kukkinensa, Tuli linnut lauluneen. Vaan ei kuulu kullaistani. Lemmityistä lempineen.

Sylihin, sydämelleni Joudu, lennä lintuni! Taikka lemmen auringolta Kuihtuvi jo kukkasi!

Muinoin mullakin…

Muinoin mullakin sydän sykki, Riemu rintaa nosteli, Sydän sykki ja silmä suihki, Veri kuohuen aaltoili!

Silloin taivahan tanterella Tähdet kirkkahat loisteliit, Tähdet loisti ja lehvikossa Lemmen lintuset lauleliit.

Nyt en tiedä mi mielen muutti, Kuka kumma lie saanutkaan, Ei nyt tähtyet taivon loista, Laula lemmen ei linnutkaan.

Surun pilvi on peittänynnä, Taivon tanteren tähtineen, Kullan kylmyys on karkoittanna Lemmen lintuset lauluneen.

Siit' ei sykkine sydän mulla, Siit' ei rintani riemaha, Siitä kurja jo huokailenki; "Terve tultua kuolema!"

Kun. Taav. Ps. N:o 1.

Ah autuas ken käyskele Ei retkii riettahien, Ei synnin teitä astele. Ei polkui pilkkaajien; Vaan aina töillä, kielellään, Herraansa kiittää mielellään, Häll' onni kumppalina.

Hän on kuin istutettu puu Min juurta virrat juottaa, Mi kuihtumatta kukoistuu Ja hedelmiä tuottaa. Hän saalistansa rauhass' syö, Vaan jumalattomien työ Hajoo kuin tuhka tuuleen.

Ja viimein jumalattomain Kuin käypi tuomiossa? Ei sijaa katumattomain Oo taivaan kartanossa. Luo Herran hurskaitten käy tie; Vaan jumalattomien vie Ikuiseen kadotukseen.

Kun. Taav. ps. 12.

Oi Jumalani, joukkosi On sangen pieni maassa, Ja harva, Herra, toukosi On vainiossa taassa! Sanas on sangen halpana; Totuuden eessä salpana On viekkaus ja valhe!

Nyt jaaritukset joutavat On meissä valloillansa, Nyt hullut kaikki houraavat Ja viettelevät kansaa, Nyt kiiltää ulkokullaisuus, Nyt rehkii rikkiviisaus Ja syntyy eriseuroi!

Näin lausuvat: "kyll' aikanaan Ol' sana Herran hyvä; Vaan alkaa tuntuu vanhallaan Eik' ole kylläks' syvä. Uus' oppi, usko ottakaam, Ja Jumalaks' julistakaam Nyt jalo ihmisjärki!"

Kun sanoasi solkkivi Näin vihollisten vaino Ja pyhiäsi polkevi, Oot Herra turva ainoo. Sä joudut julmat häätämään, Ja piinat, kiusat päättämään; Siit' ijän ylistämme!

Kuin valkeasta vilkahtaa Hopea hohtavaksi, Tai kuumeest' ahjon kilkahtaa Kuin kulta kirkkaammaksi, Niin sanas myöskin vaivoista Ja riettahien raivoista Vaan yltyy ylemmäksi!

Kun. Taav. ps. 19.

Mailmat ihmetellen ratki. Taivahatki Herran julistavat työt; Päivillensä päivät julki Teot tulkkii, Öilleen ilmoittavat yöt.

Kussa kaikuu ihmiskieli, Missä mieli Sydämissä leimuaa, Nimi lausutahan Luojan, Armon suojan Kiitos ilmoin kohoaa.

Avaruudess' ääretöinnä, Määrätöinnä Luojan makaa mailma. Aatoksemme lentimetki Kerkeimmätki Aluss' uupuu matkoa.

Niinkuin ylkä kaunis, nuori Häihin suorii. Päiväns nousee liemuten Tahi voitollen kuin sankar', Urho ankar' Rientelevi riemuten.

Herra auringon on kirkkaan Valovirkaan Asettanut voimallaan; Madon myös matelevaisen, Matalaisen Herra kaitsee hoimellaan.

Luojan laitos muuttumatta, Puuttumatta Polvet kaiket kestävi; Herran lauseet, lupaukset, Todistukset Ikuisesti täyttyvi.

Käsky Jumalan on jalo Silmäin valo, Sieluun riemun johtavi. Kultoakin kirkkahammin, Loistavammin Herran pelko hohtavi.

Usein himot haivuttapi, Taivuttapi Mua synnin vauloihin; Usein tyhmä tietämättä, Tahtomatta Pahoin puutun pauloihin.

Herra Sun on voima, valta! Synnin alta Minun kehnon kirvoita! Rukoukseni kuule Herran'! Mua kerran Taivahassas virvoita!

Kun. Taav. ps. 23.

Kun mua Herra paimentaa, Ei multa mitään puutu; Hän laitumelle johdattaa, Mi milloinkaan ei muutu. Ain' nurmet onpi nuorena Ja lähde aina tuoreena Sanansa laitumella.

Jos kuinki myrsky pauhoaa, Tää tyynen' onpi keto; Ei rikkomahan rauhoa Voi tänne päästä peto. Sen paimenemme torjuvi Ja hämärässä horjuvii Lohduttaa lampaitansa.

Äl' anna Herra haipua Mun karjastasi kauvas Eik' eksyteille taipua, Vaan nosta paimensauvas, Sill' uhkaellen häristä Tai mua lyöden väristä Sikskun ma käännyn jälleen.

Ei häpeähän häätyne, Ket' armokätes johtaa Siis päiväni kun päätynee, Niin kuljen, Herra, kohta Sun kanssas taivaan karsinaan Sun luonas aina asumaan Ijäisess' autuudessa.

Kun. Taav. ps. 42.

Niinkuin peura janossahan Lähtehelle himoaa, Sieluni niin tuskassahan Herrahansa haluaa; Pyrkii luokse Jumalan, Eläväisen Jumalan. Ah, ah! koska pääsnen kerran Kasvoi katsomahan Herran?

Kyyneleet on ruokanani, Juomanani päivin, öin. Pilkka pistää: "Jumalasi Miss' on nyt näkymätöin?" Näissä murhemiettehin Sydän tulvaa silmihin. Jumalan, ah, joukon kanssa Miilloin pääsen majahansa?

Vaan miks' suret sydän kurja, Miksi liehut levotonn'? Vaikka mailma kaikk' ois nurja, Heikon turva Herra on! Kasvos kääntää puoleheis, Huojennusta huoleheis Kerran armons antaa. Siitä Ijäti saat Häntä kiittää.

Luojain! niinkuin luodon päällä Istun tässä tuskassain, Koska meri myrskysäällä Riehuin ryntää rantahain! Hyrsky kuohuu kauhiast', Aallot aivan ankarast' Vastahani vyöryy, pauhaa. — Herra, Herra suo'os rauhaa!

Sakin kuinkas, kallioni, Hädässäin mun hylkeät? Katso, kurjan kasvohoni Vihansuovat sylkevät! Sydämeni raukeaa Kuullen pilkkaa kauheaa: "Kuss' on nyt ken avun luottaa? Herrallasi, hullu luota!"

Vaan miks' suret sydän kurja, Miksi liehut levotonn'? Vaikka mailma kaikk' ois nurja, Heikon turva Herra on! Toivo, toivo tuskassais! Pysy, pysy uskossais! Herraan luja luottos liitä; — Kerran armostaan saat kiittää!

Kun. Taav. ps. 139.

Herra Sä mun tutkii tiennet, Tiedät suuret, tiedät pienet. Joko istun, nousen, makaan Isän silmä näkee rakkaan. Edelt' ajatuksein arvaat, Luet hiuksein kaikki karvat.

Tiedät kaikki mutkat mielein! Sanat kaikki tunnet kielein! Mikin mitä päivä tuopi, Jumala sen mulle suopi. Kätens armollisen alta Mu' ei mikään tempaa valta!

Töitäs kaikki tunnustellen. Armoasi ajatellen, Ihmehellä täyttyy mielein, Ei voi kyllä kiittää kielein; Ylety ei ymmärryksein, Kykenekkään käsityksein.

Kuhun paennen kasvojasi, Mihin, Herra, henkeäsi? Taivaasen jos kohoaisin, Sinut siellä kohtoaisin! Helvettiin jos vajonnenki, Sielläi läsnä Herran henki!

Jos mun aamurusko veisi, Siivin suhautteleisi Meren äärimpäänki rantaan, — Kätes mua sielläi kantaa, Pivos vahva piteleepi, Voimas aina varjeleepi!

Huutanenko: "Pimiä peitä Näkemättömäksi teitän'!" Herran välttää en voi silmii, Syntin' saapi Hällen ilmi. Valkeana Häll' on pimjä. Päivänä on yökin himjä.

Mielein miettehet siis tutki Sydämeni salatutki Himot, Herra, tunnustele, Munaskuuni koettele! Väärällä jos lienen tiellä, Käelläs käännytä mun vielä!

Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.

Oi lyö'ös liittohon nyt kätes veikkoin! Käet yhdistäin väki voittavi heikkoin! Ken meitä voi murtaa. Ken Suomea sortaa, Kun yhtenä kilpenä seisotahan?

Mun päivyt nouseva paisteli kehtoon, Sun pesähäs aurinko nukkuvi ehtoon; Vaan yksiä teitä Tok' Jumala meitä On käskenyt veljinä kulkemahan.

Sun kalliohos meren murtuvi hyrsky, Mun lampeni tyyni ei tuntena myrskyy; Mut tuulien tuiske Ja kuusien kuiske On kumpoai lapsena viihyttänyt.

Sun rantasi Ruotsin lauluja raikkuu, Mun korpeni Suomen runoja kaikuu; Mut yksi on mieli Ja kummanki kieli Tok' vaan sulo-Suomea yht' ylistää!

Sun kasvoi vainios vehneä, ruista. Ma pettuni vuoltelin korpeni puista; Mut maan yhen juotti Tok' vereni, mi vuoti Tään armahan Suomenmaan etehen!

Siis veljeni heittäöm pois viha, vaino! Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo; Siit' olkohon riita Ja kiistamme siitä, Ken Suomea parhaten rakastanee.

Runoniekan sydän.

Meri täynnä heliöitä helmii, Jotk' ei vois ihastuttaa ihmissilmii, Jos myrsky ei, mi pohjaan asti telmii, Ne syvyydestä saattais ilmi.

Sotamiesten laulu.

No miehet, miekat naulahan Nyt pankaa riippumaan! Käs' vasen neidon kaulahan Ja malja oikeaan! Kuin syksyn kukka kerkiä On sotamiehen elämä: Sen mettä aik' on imeä Kun vielä kukoistuu!

Mi siitä josko juotanee Nyt liika pisara, — Se verenämme vuotanee Jo ehkä huomenna. Siis juokahamme veikkoset, Ett' tappelussa punaiset Ei loppuis veren lähtehet Tok' ennen aikojaan!

Jos huuleen huuli haipunee, Hiis tuota moittikoon! Koht' Tuonen päämme vaipunee Jo kylmään kainaloon. Siis lempikäämme veikkoset! Siis suudelkaamme siukkoset! Kun vielä huulet lämpöset Nyt suuta tarjoaa.

Varotus.

Poikani, lemmen purpuraperhoo Mielin pyytäesäis palavin, Hellin oi tempaos hyppyisin, Ett'ei sen runtau vienoinen verho!

Varotus tytöille.

Sydän poikien lampena lie. Min pintahan tien vene piirtää; Vaan tuuli kun venheä siirtää, — Taas tietymätönnä on tie!

Kaste ja kyynel

Kukkanen kaunis on kauneinnaan, Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel. Viel' ikävän haluhelmiä täynnä, Silm' ilon säikkyy sulohinnaan.

Laulu Anakreonin tapaan.

Kukka kuihtuvi ihana Synkeän käsissä syksyn; Perhon liedon liipottimet Runneltuupi, raukeaapi Talven kourissa kovissa. Nyt on aika armaiseni, Kukkaiseni, kaunoiseni, Aika suuta suihkaella, Hunajata huuliltasi Imeskellä ahnehesti, Kun on kerkiän kevähän Päivyt vielä paistamassa Aurinko alenematta!

Neidon rukous.

Mikä kultaa kiiltävää rukoelevi, Mikä ankaraa anovi valtikasta, Viisautta Salomo kuningas suuri Pyys' polvillahan.

Mitäpäs rukoellen ma neito-raukka? Soisin lähteheks' sydämein puhtaimmaksi, Sulokuvan siihen armaan sulhaseni Ain' asumahan.

Suurelle herralle.

Kuin pilvi paksu peittänyt Oot meiltä taivahan Ja varjon valjun heittänyt, Mi synkistävi maan.

Sä maasi hikihelmet joit, Siit' oot Sä aittunut! Sä veren veljiesi söit, Siit' oot niin paisunut.

Mut vihans ukko valkeat Kun kerran virittää, Sä pilvi synkkä halkeat Ja taivas selkiää!

Neuvo.

Pojallensa pilkkasuulle Neito närkästyen lausui: Mikä turva on Sinussa? Olet heinä heiluvainen, Kaikkia kumartavainen. — Miten luotan ma Sinuhun? Olet laine läikkyväinen: — Lempein aaltohon asetan. Pian aalto pettänevi. — Miten uskon ma Sinua? Olet lieto perhokkainen: Kukan kerran suutelevi, Muihin sitten lentelevi.

Poika vastas pilkkasuinen: Vähä turvoa vesassa, Heinäsessä heiluvassa, — Ota kanto turvaksesi! Vankka tynkkä on tukena, Jos ei juuri kaunokainen, Musta, paksu ja rypinen. Paha aalloilla asua: Yhä laine läikkyilevi; — Jäähän luottosi aseta; Jää ei läiky lainehena, Josko kylmiikin kuvetta.

Ei oo perho uskottava, Lieto kun lepertelevi; — Ota toukka toveriksi! Se on aina uskollinen, Se ei luotas lennäkänä. Josko syöpikin sydämes.

Elämän menot.

Nuoruus nopsakenkä tepastellen Elon tanssiin rientävi Vanhuus sauva käessä hoiperrellen Ringist' eri pyrkivi.

Kova rangaistus.

Neito:

Hyi poika häijy, sydämen Kun ryöstit rinnastain! Sua ilkiöt' en ikinä Nyt laske linnastain!

Sa olet aartein armaimman, Kalleimman ryöstänyt; Siit' otan ikiorjaksein Ma sielus, ruumiis nyt.

Kovasti sormes sitonut Oon kultapaulahan Ja kahleheksi kytkenyt Käsvartein kaulahan.

Muill' leipeä ja vettäkin Varkaill' on ruokanaan; Sun rangaistukses julmempi, — Saat suuteloita vaan.

Poika:

Oi neiti, rangaistukseni On aivan armoton Ja sieluinkin ett' orjana, — Se kauhe'inta on!

Niin vahvast' olet vanginnut Mun sieluin, että sois, Ett' ijät kaiket kestävä Tää orjuutensa ois.

Yhteen kasvaneet koivut.

Kaks kasvoi koivahaista, Kaks vesoi valkeaista Yksillä perillään; Yhtehen juuret juuttui, Yhtehen tyvet puuttui, Latvat on erillään.

He niillä huiskiellen, He niillä kuiskaellen Virkkavat toisilleen: Oi kumppalini kulta, Kuin tiesit tänne tulta, Kuin vierrä vierehein?

Mun emä maahan puotti, Sun kevättuuli tuotti Kaukoa siipisin. Meist' toinen nyt jos sortuis, Jo murehisin murtuis Myös kohta toinenkin!

Nuoruuttaan surija.

Voi aika autuas! minunkin Kun silmä päärlynä päilyi, Kun minä ruusuna rusotin Ja hemppuheinänä häilyin; Kun luoksein perhoset lenteli Ja vieno tuulonen kuiskeli Mun korvahain mesihuulin!

Jos oisin silloin ma vaipunut Lepohon turpehen alla, Ma oisin kukkana karissut Min keväinen pani halla. Mu' oisit surreet ja itkeneet Ja huolivirsiä laulaneet. Voi kuolo autuas, armas!

Nyt ompi poskeni vaalennut Ja koko muotoni musta; Jo muit' on kukkia puhjennut, Tulj kuloheinä minusta. Muit' ihaellahan, kiitetään; Mua poljetaan, mua hyljetään — Voi mua neitoa parkaa!

Kultaa odottaessa.

Istun ikävissäni, — Kauvan kulta viipyvi, — Verkkaan aika vierevi, — Riennä, aika riennä!

Joudu linnun lentimin, Sotkan siivin sukkelin! — Verkkaan vierret kuitenkin, — Riennä, aika riennä!

Tullut on jo kultani. Lepää kainalossani. Mailma kaikk' unohtuvi, — Viivy, aika, viivy!

Pohjolan valkeneminen.

(Laulettu Porthanin juhlassa Marrask. 9 p:nä 1861.)

Pohjolan pitk' oli yö! Kauvan ol' synkkä, Suomeni, kulkus, Pimeydessä riemuton polkus, Vaikea vaiva ja raskas työ. Pitk' oli Pohjolan yö!

Vaan ei yö valoton! Tähtyet tuikki välkähytellen; Otavanais, Sua tiell' opastellen, Loisteli säihkyen sammumaton Lempi Juslenion.

Vaan jopa Pohjolaan Aurinko aamun riens' rusotellen; Vaikeni, loistollaan herätellen Kalevan urhot kaikk' unestaan, Nerosi, oi Porthan!

Pitk' oli Pohjolan yö! Vaan pimeää kesäpäivä jo poistaa, Sätehin sammumattomin loistaa. Pohjolan, kun kesähetkens lyö. Päivänä paistaa yö!

Lorelei.

(Heine.)

En tiedä mistähän lienee Näin mielein murheinen! Sen ehkä tarina tiennee Tää vanhanaikuinen. —

Jo vilvas on illan ilma Rein tyynenä rientävi, Tuon vuoren takoa silmä Viel' auringon välkkyvi.

Kas kalliolla neiti Tuoss' istui ihana Ja hajallehen heitti, Hän kultahiuksensa.

Net sukien kummanlaisen Hän laulun lauleli; Se laulu lumoavainen Sydämet vietteli.

Venheessään poika sousi; — Het' iskuin palavin Tuonn' ylös silmäns nousi. Ei katsonut karihin.

Ma luulen kitahansa Sen poikasen pyörre vei. — Sen lumouslaulullansa On tehnyt Lorelei!

Nuoren sotijan ero kodistaan.

Nyt sodan ääni saloissamme soi, On rauha rakkain mennyt majoistamme; En levon unta siis ma maata voi, Kun vihollinen väijyy rajoillamme.

Siis aik' on tullut käydä kodistain Ja rakkaus ja rauha jättää teidän; En kauhulla mä lähde, armahain! Kun teidät nyt mä Herran huomaan heitän.

Sä isäin armas! mielessäis mit' on, Sen silmästäis nyt nään mä suruisesta; Sä suret, voimas' ett' on voimaton Ja jäsenesi jäykät vanhuudesta.

Sä kilvoitella vielä kultaisen Maas' eestä soisit, kuollen kunnialla; Sen vuoksi sielus' on sun suruinen Ja rinta raskas huokaa huolen alla.

Vaan vaikka voimas onkin rauennut Ja kukkais kuihtui alla syksyn hallan, Niin majastais ei miehuus paennut Viel' oo, sen vannon eessä Kaikkivallan.

Jo lapsukaisna kuulin huuliltais Kuink' isille on maa tää kallis ollut; Ain' asti siitä mietin: "ah ken sais' Elää kuin he" — se riemu-aik' on tullut.

Ja kultain armas! kuin mä näin nyt nään Sun kyyneleissä, hellän hempukkaisen! Mä tiedän kuolla eestä maamme tään, Ei kallihin, vaan eestä taivahaisen.

Mä riemulla nyt vielä muistelen, Kuink' aina murhe multa viihtyi aivan, Kuin kuulin ääneis ja sun kantelen, — Kuin harppu Saulilta vei sielun-vaivan.

Kuin kunniasta muinoin kuuntelin, Niin rintain aaltoili kuin järven laine; Sun näin, niin lempi — kohta huomasin — Oil suurempi, kuin kunnia ja maine.

Siis riemulla mä riennän miekkahan! Nyt lemmen kylvön elonaik' on mulla; En lempee, kunniata saakahan Nyt muualla, kuin urhoin vainiolla.

Kannel Taaraan linnassa.

(Thomas Mooren mukaan.)

Se kannel, kuin niin kauvan soi Tuon Taaraan linnassa, Ei soida suloa nyt voi, Äänt' ei sen rinnassa. Niin maine muinais-aikojen Ja henk' on herjennyt, Kuin kunniasta urhojen Ei rinnat riehu nyt.

Ei kannel kaikua se saa Urosten voitosta. Nyt katkeissaan vaan kajahtaa Sen kieli kuolosta. Niin vaivoin myöskin vapaus Nyt tointuu unestaan, Vaan kuolon kuin käy huokaus, — Sen näät viel' elossaan.

Minne?

Minne siivillänsä mieles lentää Yli maita, yli lahdelmoita, Kun sa istut loistavaisin silmin Lorisevan joen vieressä?

Herkkä pilvi kulkee taivahalla, Kah! se lentää, lentää punaiseksi, Niinkuin immen omat ruusu-posket.

Tulen varastiko sydämestäs, Ruskon ottikohan poskiltasi, Että kantaisi ne kaukaiselle, Että veisi tiedon armahalle?

Pilvi lentää, edellensä lentää. Ilta joutuu pimentojen kanssa, Vaan sa istut liikahtamatoinna, Pilven tietä silmilläsi seuraat.

Sano, Impi, minne mieli lentää, Missä viipyy? — oisko minun luona?

Kolme Velimiestä.