MAJURIN HOLHOKIT
Kirj.
VASILI NEMIROVITSH-DANTSHENKO
Alkukielestä suomentanut
Emil Mannstén
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.
I.
Oletteko joskus talvella ollut kuulemassa aamumessua Iisakin tuomiokirkossa? Ulkona yltympäri templin vallitsee vielä pimeys ja hiljaisuus. Päiväntuloon on vielä pitkältä, niin pitkältä, ettei sitä edes ajattelekaan. Raskaita pilviä riippuu yli maan synkästi ummistettujen silmäluomien tavoin, ja turhaa olisi sieltä odottaa ystävällistä katsetta, nähdä vilaukseltakaan tähtikirkasta taivasta. On kylmää ja kolkkoa. Tuo suunnaton kivirakennus näyttää vielä mahtavammalta ja majesteetillisemmalta kuin muulloin. Lumi kivirappusilla narisee heikosti jalkainne alla. Uhkeiden graniittipylväiden luona häämöttää aavemaisia olentoja. Tuossa astuu esiin muudan, lähenee teitä, ja pimeässä arvaatte sen olevan kerjäläisen. Mutta eiköhän se ollut harhanäköä vain? Seuraavana hetkenä näyttää hän ikäänkuin hajautuvan ilmaan. Astutte sisään pienemmästä sivuovesta. Vielä muutamia askelia, ja teistä on kuin olisitte joutuneet tyhjään paikkaan, jolla ei ole rajoja. Todellakin äärettömään tyhjyyteen! Te näette mustia nunnain varjoja, jotka kirjat kädessä seisovat pitkässä rivissä, mikä häipyy jonnekin kuni viiva äärettömyyteen. Seinät ovat kadonneet hämyyn, haihtuneet ja rauenneet tyhjään. Pilareiden mahtavat profiilit katoavat korkeuteen, ja itse tuo korkeuskin tuntuu niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Siellä tuskin huomattavasti kuvautuu hämäriä viivoja, jotka saattavat teidät aavistamaan, että päänne yläpuolella kaareutuu toinen tyhjyys — kupuholvi. Etäältä kajahtaa vienosti, niin että korva tuskin erottaa, rukousveisuun raskasmielinen sävelmä. Mistä kuuluvat nuo sävelet, äärettömyyden sylistäkö ehkä? Ette voi sitä hetipaikalla sanoa. Tarkemmin katsoessanne näette himmeän valon kuorissa, joka loitolta näyttää niin pieneltä. Ne ovat sytytettyjen vahakynttiläin pienet liekit, jotka siellä sulautuvat valoisaksi usmaksi. Jos pysähdytte keskelle templiä, näyttää edessänne ja takananne kaikki kadonneen. Teistä tuntuu kuin liitelisitte salakätköisessä avaruudessa. Vielä hetkinen, ja teistä tuntuu kuin nämä kivilaatatkin jalkainne alla luisuisivat jonnekin alas. On samalla niin suloista ja niin tuskallista. Sielu avartuu kuin tahtoisi se täyttää koko tuon tyhjyyden. Ei kuulu askeltakaan lähellänne. Muutamia kyyryselkäisiä ämmiä, yhtä mustia kuin tämä hämäryyskin, sukeltaa siellä esiin, kulkee vilahtaen ohitse ja katoaa jälleen. Väliin luulisitte kaikkea tätä mielikuvituksen luomiksi. Aika ajoin sytytetään yhtäkkiä, meteoorin tavoin, kynttilä palamaan jonkin syrjässä seisovan pyhimyskuvan eteen, ja kynttilänliekin valossa leviää pimeyteen kimelteleviä säteitä kuvan kallisarvoisesta kultakehyksestä ja jalokivistä sen säteikössä, ja noiden säteiden loisteessa erotatte te madonnan lempeät, ystävälliset kasvot. Ja kun kynttilänliekki kehkeytyy täyteen kirkkauteensa, on teistä kuin kimaltelevia kyyneliä hiljaa valuisi hänen lempeistä, hyvänsävyisistä silmistään. Kenenkä tähden vuodatetaan nämä kyynelet, ja miksi? Ehkä niiden kärsimysten tähden, jotka näkymättömällä tavalla täyttävät tämän sankan, läpitunkemattoman, kaikki käsittävän pimeyden?… Tahi ehkä sen surun tähden, joka tavan takaa hienona kielenä värähtää rinnassanne teidän itsenne huomaamatta?… Mutta sivukuorin häämöttävässä sumussa ovat silmänne jo keksineet vanhan messupuvun, johon puettuna pappi toimittaa messua; ja hänen matala, ikäänkuin sammuva äänensä yltää töin tuskin kuuluviinne kolkuttaakseen vielä kerran sydämenne ovea ja ikäänkuin kehottaakseen: "avaudu vihdoinkin äläkä pysy kauemmin suljettuna…"
II.
Olin erään ystäväni luona käymässä ja viivyin siellä pitempään. Paluumatkalle kun läksin, oli jo myöhäinen, ja kulki tieni Iisakin kirkon ohi. Astuin sisään. Kuoriin, jossa aamumessu toimitetaan, en tavallisesti mene. Siellä vallitsee jo maailma, todellisuus. Joka rukouksen sana kajahtaa siellä tarkkamääräisenä, punnittuna. Ihmiset rukoilevat ja tietävät mitä rukoilevat. Tuo salakähmäinen, mystillinen "jokin" tai "kaikki" alennetaan siellä meidän pieniä, joutavia tarpeitamme vastaavaksi. Minä pysähdyin keskellä kirkkoa ja annoin ajatukseni kokonaan vaipua iäisyyden salaperäiseen helmaan. Minusta oli kuin jos pimeässä pääni päällä olisi auennut kaksi ääretöntä silmää ja että katse, jota ei edes koko maailma kyennyt rajoittamaan, olisi tunkenut sieluuni. Olin kuulevinani siipien salamielistä suhinaa. Syvin hiljaisuus vallitsi, mutta tuossa hiljaisuudessa liikkui ellei ääniä, niin äänten henkiä, ja samassa tuntui synkkä pimeys olevan henkiolentoja täynnä. Silmin ei niitä huomannut, mutta sydän aavisti niiden läsnäolon. Ajatukseni kiiti kauas, kauas taapäin ajassa, vaeltaen kuni yksinäinen muukalainen kuljettua tietä. Minusta oli kuin jos vanhat haudat olisivat auenneet ja kalliit, rakkaat henkilöt, semmoiset, joita en saata toivoa kohtaavani enää, nousseet noista haudoista ja puhelleet kanssani hiljaisella äänellä. Unheeseen joutuneita kuvia elämästä kohosi menneisyyden kätköistä, esiintyen entisen muotoisina ja värisinä, entisekseen elävinä ja liikkuvina… Ne astuivat esiin peittäen hetken todellisuuden, aivan kuin tuo "hetki" olisi ollut vain satua, varjokuva, mutta todellisesti oleva sisältynyt noihin muistoihin. Kuinka ystävällisesti soivatkaan menneisyydestä ammoin sitten vaienneet äänet, kuinka lempeästi hymyilivätkään minulle sieltä valoisat katseet rakastettujen ystävien silmistä!… Tuntui siltä kuin kärsimyksiä ja kuolemaa ei ensinkään olisi, vaan että koko tämä kolkko yksinäisyys olisi ollut vain unta, pitkää kiusallista unta. Ikäänkuin aallon sylissä lepäävänä kiinnyt tuohon haaveeseen, ja se vie sinut hiljaa, uinuttavasti keinutellen kauas pois, johonkin lumottuun maahan, ihmeitten maailmaan, missä ei tunneta suruja, ei eron katkeruutta… Yhtäkkiä ilmestyi silloin jokin todellisesti elävä, jonka esiintyminen muistutti minulle suuressa määrin epäsointua hiljaisessa melodiassa. Kuulin jotakin lausuttavan ja huomasin vierelläni ihmishaahmon.
— Hyvä herra!…
— Mitä tahdotte?
— Vanhalle majurille… olisiko pikkusen apua?… Kuinka?… Jumaliste… Ainahan sitä jotakin raskii…
Silmäilin tarkemmin miestä.
Hän oli lyhytkasvuinen, jopa aivan pienikokoinenkin, eron saanut upseeri. Mikäli pimeässä voin huomata, oli viitta hänen hartioillaan jokseenkin siisti. Tukka oli huolellisesti kammattu ylös kaljulle päälaelle, aivankuin olisi se kasvanut niskasta ylöspäin ja levinnyt siellä viuhkanmuotoisesti niinkuin mikähän latania. Tuommoinen siivo miehennappula ja sittenkin, kumma kyllä, toisti hän yhtäkkiä uudestaan:
— Kristuksen tähden, pyydän!… Ettekö antaisi pikkusen apua, — ainahan sitä jotakin raskii antaa!…
Moisissa tilaisuuksissa joutuu niin oudosti hämille. Ojensin hänelle mitä satuin löytämään taskustani.
— Kas niin, suuri kiitos… Jumala palkitkoon teitä!
Totta puhuen en hänestä sillä kertaa mitään hyvää ajatellut.
"Niin se on, — ajattelin — hän saa kyllä eläkkeen ja käy sittenkin kerjäämässä. Hän saattoi vain mielialani hämmennyksiin, veti minut alas maan päälle, tiesi Herra mimmoisista korkeuksista, ja nyt on mahdotonta kohota sinne jälleen!" Mutta samassa lähti kansa ulos kirkosta, ja majuri tepasteli toimekkaasti milloin yhden, milloin toisen luo. Erehdyksestä oli hän toistamiseen käydä minun kimppuuni, mutta tunsi sitten minut ja virkkoi, vieläpä naurahtaenkin:
— Teiltä olen jo… niin sanoakseni… ottanut ulos vero-osuuden. Ajattelette kaiketi: millainen hävytön mies tuo majuri… Enkö arvannut oikein? Kuinka? Taisipa se vain olla niin.
Eikä hän väärässä ollutkaan. Minä olin vähällä sanoakin hänelle suoraan totuuden, mutta sitten ilmestyi viereeni mies, arvatenkin kauppias, supinnahkainen turkinkaulus kuomin tavoin pystyssä. Hitaasti kuin mitkäkin kyytivaunut tallusti hän kirkon läpi.
— Jefrem Samoilovitsh kaikessa kunniassaan! huudahti majuri läheten nopeasti miestä.
— Hoo, intendentuuri-rotta! Holhokeille varmaankin?
— Niin juuri, teidän arvoisuutenne!
— "Toinen toistaan pienempiä, isä leski, lapset turvattomia!" Eikös niin?… No, Jumalan haltuun — ota tämä seteli ja pistäy sitten maitopuotiin… kuuletko? Tänään minä olen hyvä.
Vanhan majurin käytös suututti minua niin kovin, että koetin välttää häntä sen enemmän kohtaamasta ja riensin kiireimmiten pois. Luulin hänessä keksineeni yhden noita tavallisia kauppahallityyppejä: "Vaimoni on leski, lapset orpoja!" — Tietenkin esiintyy hän vapaaehtoisesti ilvehtijänä kaikissa noissa maitopuodeissa, muutenhan ei tuommoinen möhömahainen kauppias suinkaan kutsuisi häntä luokseen ja ojentaisi paperirahoja hänelle.
III.
Minä pidin "majuria" häpeämättömänä tyhjäntoimittajana; ja kun me muutaman päivän perästä sattumalta tapasimme toisemme Nikolain rautatien asemahuoneella, niin kohtelinkin tätä "intendentuurirottaa" jotensakin tylysti. Samaten kuin tuomiokirkossa ilmestyi hän nytkin aivan äkkiarvaamatta vierelleni. Nähtävästi oli hän varustettu häikäilemättömällä rohkeudella. Hän tunsi minut, nosti vanhaa lakkiaan ja lausui:
— Kohtaamme eri paikoissa toisiamme… Hyvä herra! Olisiko ehkä mahdollista… Pyytäminenhän ei ole syntiä, vai mitenkä?…
En antanut hänen lopettaa.
— Ettekö häpeä ollenkaan? Upseeri vielä olette… Tottahan te olette palvellut niin kauan että saatte eläkkeen?
Hän vetäytyi omituisella tavalla köyryyn, joutui intoihinsa ja lateli hyvin sukkelasti:
— Kuinkas, kuinkas. Aivan oikein, en saata valittaa, täyden, täyden eläkkeen… Vääryyttä en suinkaan ole kärsinyt… Kuten kaikki muutkin, laissa säädetyn eläkkeen…
Ja hän vilhui neuvotonna sivuille, ollen nähtävästi hämillään.
— Jollei noita "isättömiä ja äidittömiä lapsia" olisi…
Tämä suotta-kerjäävien klassillinen fraasi saattoi minut täyden suuttumuksen valtaan.
— Tehkää niin hyvin ja jättäkää minut rauhaan! Pyydystelkää edelleen turkkikuomeissa tallustavia kauppiaita jos lystäätte. Mutta minä en pidä ollenkaan ilveilystänne. Hyvästi!
Asemahuoneen ovella katsahdin ympärilleni. Majuri seisoi hatutta päin, niin säälittävän kurjan ja nöyryytetyn näköisenä, silmät maahan luotuina, liikuttaen hullunkurisesti käsiään ja sormiaan. Minun tuli yhtäkkiä jotakin häpeä. Olin vähällä kääntyä takasin pyytääkseni häneltä anteeksi, mutta pidätin itseni ja menin pois.
Nyt ei hän ainakaan ole ahdistava minua, ajattelin. Mikä julkeus todellakin! Kuinka monta todella kurjaa onkaan, jotka tarvitsevat toisten apua, ja hän vie leivän heidän suustaan. Moisella ajatuksella koetin puolustaa menettelyäni oikein virallisesti.
Ja minä saavutin sen minkä halusin saavuttaa.
Muutamia päiviä sen jälkeen kohtasin jälleen majurin. Hän kohotti jo kättään tarttuakseen lakkiinsa, mutta antoi sen hetikohta vaipua jälleen ja kulki arvokkuudella ohitseni. "Se tepsi, ajattelin mielissäni. On hän tosiaankin miettinyt itselleen elinkeinon!" Mutta siinä oli kumminkin yksi seikka, joka tuotti minulle päänvaivaa: sellaisiahan kuin hän ovat tavallisesti kaikki piintyneet juopot, mutta niihin ei tämä salaperäinen tuntematon majuri kumminkaan näyttänyt kuuluvan. Päinvastoin ilmaisi koko hänen pieni, siisti, puhtoinen olentonsa tavatonta säädyllisyyttä, silminnähtävää tottumusta järjestykseen. Napit olivat täysilukuisina paikoillaan, saappaat oli kiillotettu ja ratkeamat viitassa yhteenparsittu. Eläkkeenmaksu-päivinä läänin-ränttereissä näkee koko joukon tuollaisia ukkorahjuksia, jotka kaikki ovat huomattavassa määrässä omanarvontuntonsa läpitunkemia, jopa käyttäytyvätkin ylvästelevästi, ja heidän kuulee ikäänkuin sanovan: "me olemme, se tietäkää, palvelleet isänmaata uskollisesti ja kunniallisesti ja nyt nautimme lepoa…" Myöskin olivat majurin viikset asianmukaisesti kerityt, päät ylöskierrettyinä, eikä partakaan leuassa rehottanut ruokkoamattomana harjasmetsänä, vaan oli se ohjesäännön mukaisesti puhtaaksi ajeltu, niin että tummanharmaat posket juhlallisesti paistoivat. Minun saamani mielivaikute oli nähtävästi vallan oikea, sillä muudan huonoille jälille joutunut tyttö katsahti ohikulkiessaan majuriin ja virkahti nauraen:
— "Ka, mimmoinen siivon näköinen vanha eronsaanut pappa-ukko siinä käyskentelee…"
Ilmeisesti oli majuri-vanhus rykmentissä ollessaankin ollut mallikelpoinen upseeri ja ihan varmaan oli hän kaiken aikaa palvellut kruunua säntillisestä; luultavasti oli hän tullut toimeen lainaamatta juutalaisilta sekä ottamatta palkkaansa etukäteen ja kaiketi oli hän osannut pitää palvelijankin tarpeenmukaisessa kurissa.
IV.
Saatoimme hautaan erästä kirjailijaa. Alallaan hän oli vähemmin huomattu. Päivää ennemmin menin vainajan kotiin polvistuakseni hänen tomunsa ääressä. Suruharso-ruusukkeilla ympäröidyt vahakynttilät paloivat valjusti pienessä huoneessa, jossa vainajan ruumis lepäsi kultakirjo-vaatteella verhotussa kirstussa. Laihtuneissa kasvoissa oli toinen silmä puoleksi avoin, toinen sitä vastoin luonnottoman tiiviisti kiinni puristettu, juurikuin kuollut olisi iskenyt silmää meille ja hyvillään jostakin, hymyillyt verettömin huulin.
— Te saatte vielä huolehtia ja kärsiä, vaan minä olen valmis. Minä olen päässyt lepoon. Täällä puhtaudessa on minun niin hyvä, helppo… Sain palvelluksi loppuun, Jumalan kiitos!…
Leski, syvään surupukuun puettuna, astui päänalasen luo ja katseli miestään niin kummallisesti, juuri kuin olisi ihmetellyt jotakin. Ja kun hän siirti katseensa ylös vahakynttiläin pitkiin, utuisiin, suihkuaviin liekkeihin, ei hän oikein näkynyt ymmärtävän miksi noiden kynttiläin juuri piti seista tuossa. Hän risti nopeasti itseään, teki ristinmerkin miehensäkin yli ja pyyhkäsi pois hiustupsun, joka itsepintaisesti pyrki vainajan otsalle. Joku läsnäolijoista astui vihdoin hänen luokseen, tarjosi kätensä ja talutti hänet toiseen huoneeseen, jossa leski sitten hieman hämillään alkoi kertoa miehestään, aivankuin olisi ollut puhe jostakin vieraasta henkilöstä: "Kun hän jo makasi henkiheitollaan, kosketti hän vähän väliä tätä kohtaa nenänsä juuressa ja alkoi sitten yhtäkkiä kysellä: miksikä katto painuu noin alas? kuka siellä nyt jyskää yläkerrassa? Ja sitten, juuri ennenkuin hän antoi henkensä, kääntyi hän yhtäkkiä minun puoleeni ja lausui: 'mainion turkin on itselleen hankkinut reportteri Dolgunow, vaikka ei saa kuin kolme kopekkaa riviltä. Masha kuule, anna minulle päällystakki, minä lähden toimitukseen…' Ei, kyyhkyläiseni, minä sanoin, et sinä mene enää minnekään, et minnekään…"
Ja hän ratkesi itkuun.
Sielumessua toimitettiin parhaillaan. Väkeä ei ollut kokoontunut paljo. Sanomalehti-kolportööri, muutamia konttori-apulaisia ja pari kolme ammattiveljeä. Äkkiä huomasin heidän joukossaan vanhan majurin. Mitä hänellä lie ollut täällä asioitavaa? Hän käänsi katseensa minuun, ja hänen muotonsa kävi hieman synkäksi. Hän asettui seinäviereen ja näytti vaipuvan rukoukseen.
"No, ajattelin hieman ilkullisesti, et suinkaan sinä täällä tule kauppojasi kehumaan!" Hän näytti rukoilevan hartaasti ja tunsi varmaankin itsensä väsyneeksi tänään, sillä hänen nähtiin myötänsä pyyhkivän hikeä otsaltaan punaruutuisella nenäliinalla, johon Saksan valtakunnan kartta oli kuvattu. Kun rukousvirttä alettiin laulaa, laskeutui hän polvilleen. Sitten astui hän kirstun luo, silmäili tarkasti kuollutta, pyyhkäsi niinikään hiustupsun pois hänen otsaltaan, teki ristinmerkin hänen ylitsensä ja astui sitten ovea kohden. Sivumennessään kääntyi hän minuun ja lausui:
— Eläessään en nähnyt häntä koskaan. Nyt tulin saadakseni ainakin kumartua hänen tomunsa ääressä. Hän, vainaja kirjoitti niin kauniisti lapsista; saakoon hän periä taivaanvaltakunnan! Hyvästi!
— Oliko tuo vainajan sukulaisia? kysyi minulta utelias uutistenkerääjä, joka kirjoitti muistiin läsnäolijain nimet.
— En luule… mutta en kumminkaan tiedä.
— Entä hänen nimensä?
— Minä vain kohotin olkapäitäni.
— Samantekevä, minä merkitsen "kenraali".
— Kuten tahdotte, sehän ei kuulu minuun.
— Se merkitsee kaikissa tapauksissa enemmän, ja onhan se leskellekin suurempi kunnia… kenraaleja!… Toimittaja on niinikään oleva mielissään, kun näkee millaiset miehet ovat pitäneet arvossa hänen avustajiaan.
Referaatissa sielumessusta luettiin todellakin seuraavana päivänä: "Vainajan tomun ääreen rukoilemaan oli niinikään saapunut muutamia sotilashenkilöitä. Nähtiinpä joukossa kenraalejakin. Osotaiksen siis, että vaineeseen vaipuneen ammattiveljemme näennäisesti vähän huomattu toiminta oli tunnettu laajemmissa piireissä, kuin mitä olisi saattanut uskoa…"
V.
Minä matkustin pois ja unhotin majurin ihan kokonaan. Vuoden kuluttua palasin jälleen. Muistan vieläkin sen kolean syyspäivän. Näytti siltä kuin kaikki ympärillä olisi vuodattanut kyyneleitä — taivas, kadut, kartanojen seinät, ikkunaruudut, vieläpä lehdettömät puutkin bulevaardien laitamilla. Kylmän läpitunkemat muistopatsaat näyttivät kutistuneen kokoon kylmän kosteilla aluksillaan, ja ainoa Pietarissa, joka ei yskinyt, lienee ollut Falconet'in Pietari suuri pronssihevosensa seljässä. Ei ole maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin pohjoinen ilman-alamme tähän vuoden-aikaan. Suvi on ikävä sekin; mutta syksy on kerrassaan sietämätön. Se on kuin pitkä ja tuskallinen kuolinkamppaus, jolloin kaikki ympärilläsi, verkkaan ja raskaasti, vaipuu kuolemaan.
Juuri tämmöisenä päivänä käyskelin Fontankan rantakatua, kun yhtäkkiä loitolla äkkäsin majurin. Halkopihan portilla istui omassa korkeassa persoonassaan ja kaikessa loistavuudessaan muudan tylppänenäinen kauppias, poskipäät ulkonevat ja ulkomuoto niin luonnottoman villin näköinen, että hän missä toisessa maassa tahansa heti olisi herättänyt kaikkien katseluhaluisten ihmisten huomion, olisipa voinut löytää impressaarionkin, joka olisi ottanut koko maailmalle esittääkseen tätä Jumalan luomusta. Majuri, joka kahdenkymmenen askelen päässä oli huomannut tämän kummallisen ihmisen tiukan katseen, teki kunniaa ja asettui "asentoon" hänen edessään. Kauppias viittasi häntä luokseen. Samassa ehdätin minäkin heidät.
— No, mitenkä ne sinun pienet jaksavat? Vetäyvät kai kuuruun, luulemma?
— Kuinkas!… Täytyyhän niiden, Merkul Savitsh, tämmöisessä kylmässä — pieniä ovat vielä… Kissallakin on paremmat päivät kuin heillä; se saattaa ainakin kätkeä turpansa käpälänsä alle ja olla lämpimissään…
— Käskenkö antaa sinulle vähän, vai mitä sanot?
— Olen valmis heittäymään jalkojesi juureen siitä.
— Sekapuita. Olkoon menneeksi. Haapoja ja petäjiä puoliksi. Lienee vähän tähteenä. Hieman tuoreita tietysti — pinon pohjalta.
— Meistä ykskaikki!
— Käskee olla! Ka kun et vielä rupeaisi lahjahevosen suuhun katsomaan! "Ykskaikki" sanot; haluaisinpa tietää, mitä sen muuta pitäisi olla. Mutta kuule, pidä huoli siitä, että lapsinulikkasi rukouksiin mennessään heti rukoilevat edesmenneitten Eufimian, Vasilisan ja Glycerian puolesta. Lasten rukous on otollinen Jumalalle. Lapset ovat parhaimpia asianajajia mitä vainajilla saattaa olla.
Ja tuntematta minua katosi majuri yhdessä isännän kanssa portista halkopihaan.
Tämä ei enää saattanut olla vain paljasta kerjuuta. Minun on mahdotonta saada sanotuksi, miten suuresti nyt olin huvitettu tästä vanhasta majurista. Mikä eriskummainen olento! Minä en päässyt asiasta sen selvemmälle kun otin ajatellakseni, että morrinkaiset sellaiset kuin tuo portissa istuva kauppias, kohtelevat kerjäläisiä vallan toisella tavalla. Ja jos antavatkin niin eivät anna puita, vaan ennemmin kolikon, ja siitäkin saavat ihmisparat kyllikseen kumarrella. Olisin mielelläni odottanut majurin takasintuloa, mutta kylmä viilteli luita niin yltiösti ja hengittäminen raakeassa ilmassa oli niin vaikeata, että kiireesti nostin kauluksen pystyyn ja läksin kotiin. Huomasin selvästi ettei majuri viime kuluneena vuotena ollut yhtään muuttunut. Samaan tapaan kuin ennen levisi hänen tukkansa latanialehden muotoisesti niskasta ylöspäin yli koko kaljun päälaen; sama vanha, vaan siisti viitta ja sama sateenvarjon muotoinen lippa virkalakissa. Nenäliinakin oli sama kuin minkä olin nähnyt tuolla säntillisellä upseerilla viimeksi sielumessussa ammattiveljeni luona — suuri, punainen, Saksan valtakunnan kartalla varustettu. Viikset vain olivat entisestään valjenneet, mutta olivat silti hyvin hoidetut kuten ennenkin — kerityt harjan tapaan, samoin olivat harmahtavat posket sileiksi ajetut.
Ei, tämä oli jotain muuta kuin vain paljasta kerjuuta.
Siitä päivästä alkaen tulin oikein uteliaaksi. Kukahan oli tuo mies ja millaista elämää vietti hän?
VI.
Eipä kulunut kauan ennenkuin aivan äkkiarvaamatta jouduimme hänen kanssaan silmitysten.
Minä olin puodissa ostoksilla. Ovela kauppa-apulainen koetti tyrkyttää minulle kaikenmoista tarpeetonta tavaraa, mutta ei ollut kiireissään näyttämään minulle mitä olin pyytänyt. Minä olin jo vähällä suuttua, kun kiusanhenkeni yhtäkkiä suisti ovelle ja huusi ulos kadulle:
— Teidän korkea vapaasukuisuutenne… Herra… Olkaa niin hyvä ja tulkaa… meillä on juuri semmoista mitä teillä on tarvis.
Sitten palasi hän jälleen luokseni. Kohta hänen jäljestään tuli puotiin eron saanut majurini.
— Isäntä on käskenyt, että teille huomiseksi juhlapäiväksi annettaisiin naula teetä ja kolme naulaa sokuria… Ja lisäksi on tässä vähän mitä on jäänyt pussien pohjalta. Ei ne pilaantuneita ole, vaan enimmäkseen särkyneitä. Maku niissä on sama, mutta ostajat eivät huoli niistä. Säädyttömyyttä, sanovat.
— Kiitos, kiitos! Kyllä nyt possuni tulevat iloisiksi!… Kunhan tapaan Semjon Vasiljevitshiä, niin kiitän itse häntä hänen hyvästä teostaan. Mutta mitäpä minun kiitokseni siksi toiseksi merkitsee? Jumala maksaa kyllä säntilleen laskut meidän kaikkien puolesta. Niinpä niin, veli, sanoi hän osottaen ylös kattoon, — siellä ei mikään hyväteko jää palkitsematta… Siellä tehdään samoin kuin lääninränttereissä: puolikopekatkin merkitään erityisiin sarekkeihin niin että ne aina ovat nähtävissä. No niin, kosta Jumala Semjon Vasiljevitshille!
— Mutta kuulkaa, jos te pistäysitte teurastaja Jegorovin puotiin tässä kulmassa.
— Miksi niin?
— Tänään on ummelleen vuosi siitä kun hänen vaimonsa kuoli sydämenvikaan. Siellä pidettiin sielumessun yhteydessä puolipäivä-jumalanpalvelus vainajan muistoksi, ja Jegorov vaan itki itkemistään. Hän rakasti vaimovainajaansa enemmän kuin kauppasäädyssä on tavallista. Aivan kuten ranskankielestä käännetyissä romaaneissa näkee. Rakastipa häntä niin, että kun vaimo kuoli, tahtoi hän, samainen Jegorov, mennä luostariin.
— No, kiitos, kiitos!… Minä menen heti sinne.
— Eikö teidän tule raskaaksi kantaa?
— Ei tee mitään. Oma taakka ei paina hartioita. Vielä kerran, kiittäkää Semjon Vasiljevitshiä.
Majurin viitassa näkyi olevan joitakin pohjattomia kaivoja. Kaikki nuo kääryt katosivat niihin tuossa tuokiossa, ja hän seisoi tyhjin käsin. Sitten meni hän ulos. Minä pyysin että ostokseni lähetettäisiin kotiin ja läksin seuraamaan outoa tuttavaani. Minä en heti mennyt teurastajapuotiin, ja kun sitten vähä viivyttyäni lähennyin tiskiä, istui majuri jo viereisessä huoneessa Jegorovin seurassa, jota hän koetti lohdutella:
— Älä sinä sure. Meidän surumme on Hänen edessään syntiä. Sanoithan itse, että hän oli niin hyvä. Tarvitsethan sinäkin suojelusenkelin.
— Mutta hän oli niin nuori, vasta kuudenkolmatta vuotias.
— Älä riitele Herran kanssa, Hän kyllä itse tietää mitä varten Hän koettelee. Meidän sydämemme kovenisivat muuten niinkuin siannahka ja ottaisivat harjaksia, ellei juuri suru pakottaisi meitä pyytämään tulla Hänen kaltaisikseen, tulla Hänen kuvakseen. Jos vaimosi oli hyvä, niin sitä parempi hänelle itselleen siellä ylhäällä. Sinun ei ole tarvis rukoilla hänen puolestaan, hänen se on tehtävä sinun edestäsi. Hän on jo tehtävänsä maailmassa päättänyt, mutta sinä seisot vielä kiusauksille alttiina… Me olemme täällä vielä ikäänkuin eläimen muodossa. Jos hänellä olikin joitakin syntejä, niin Jumalan silmissä ne ylhäältä katsoen näyttävät tuollaisilta pieniltä, eikä Hän suuressa laupeudessaan tahdo niitäkään huomata. Jo on vuosi aikaa sanot?
— Niin. Ummelleen.
— Saatkin sitten olla iloinen.
— Kuinka niin?
— Sinua kohtasi suru — sinä olet tämän vuoden elänyt siveästi ja olet pysynyt rukouksissa. Ja Hänen valtaistuimensa tykönä on sinulla nyttemmin huolehtija. Emmehän tule ikuisesti täällä elämään, kaikki saamme jälleen yhtyä. Mutta sinä käytä itseäsi niin, että olisit mahdollinen tulemaan hänen rinnalleen, jottei teitä erotettaisi toisistanne, vaan että saisitte jatkaa elämäänne yhdessä tulevassa maailmassa.
— Minä lähetän joukollesi neljänneksen vasikkaa… Mutta sinun pitää useammin käydä täällä haastelemassa. Sinä majuri olet saanut korkeamman viisauden. Niitä ei ole monta korkeihinkaan virka-arvoihin kohonneissa, jotka niin taitaisivat hyvän puoleen…
— Olkoon niin. Kyllä ne meillä nyt tulevat iloisiksi. Ja iloiseksi tulee vaimosikin. Murhe, veliseni on kuin kaste. Sydän avautuu sille kuten kukka. Ja tuoksuaa… Surutta se pian kuivettuu. Huolitta me, veliseni, pian kaikki kivettyisimme, tulisimme kuin kuvapatsaat. Onni paaduttaa…
Kauvemmin minun ei ollut sopivaa viipyä. Läksin pois käsittämättä mitään siitä, mitä silmäini edessä tapahtui.
VII.
Mutta pian kaikki minulle selvisi. Läksin eräänä iltana muutaman ystäväni luo. Sinä päivänä oli hänellä vastaanotto, joten tiesin varmasti tapaavani hänet. Niin kävikin. Lähes vuosikauteen eivät olleet minua nähneet ja sentähden oli vastaanotto sitä sydämellisempi.
— Peto hyökkää pyytäjää kohti! naurahti isäntä.
— Jos minä olisin vaikka pyytäjä, mutta missä peto on?
— Tänään tutustutan sinut sellaiseen tyyppiin… vallan harvinaiseen. Saat hänestä hyvän aiheen.
Minä kupristin ehdottomasti kulmiani. Heti kun olet tullut kirjailijaksi, ovat tuttavasi valmiit tyrkyttämään sinulle tyyppejä. Ja tavallisesti ovat nuo tyypit sangen epäintressantteja henkilöitä. Miksi ne toisista ovat mieltäkiinnittäviä, sitä en mitenkään pysty arvaamaan. Vielä pahemmassa pelissä olet naisten kanssa. He pyrkivät itse "tyypeiksi". Jokin arvoisa rouva, joka aikanaan on voitollisesti taivuttanut miehensä valtikkansa alle, ilmoittaa heti kohdatessaan teidät: "Ah, minun elämäni on koko romaani!" Niin vastenmielistä kuin entisten erhetysten tunnustaminen lieneekin, latelee hän teille tuon romaanin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ollen muka itse kolmantena henkilönä siinä, mutta silmien vilkunnasta ja kerronnan sävystä saatatte huomata, että hän se juuri päähenkilö onkin. Ystäväni tajusi millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, ja hän naurahti.
— Saat kohta nähdä. Ja olet vielä kiitollinenkin tuttavuudesta. Bobkovin kaltaisia et joka askelella kohtaa. Minä en ainakaan tunne useampia kuin yhden sellaisen.
— Mikähän eksemplaari se on?
— Harvinainen. Ensiksikin ihmeteltävän rehellinen; rehellisyytensä tähden hänet päällikkö ajoi virastakin pois.
— Sinä puhut tänään vain arvoituksissa.
— Kuuntelehan ensin: tämä Bobkov antautui palvelemaan intendenttiosastossa. Siitä on nyt jo kauan aikaa. Hänelle annettiin toimeksi jokin erinäinen tehtävä. Hän teki työtä viiden edestä, sai tehtävänsä valmiiksi ja esitti säästöä suunnattoman summan. Tiedäthän tuommoisen astronoomillisen luvun, jossa nollat katoavat äärettömyyteen. Kaikki huudahtivat ihmeissään. Toverit alkoivat omaan tapaansa selitellä: "virassa kohoaminen on muka hänellä ainoana tarkoitusperänä. Yksinäinen kun on eikä tarvitse rahoja, niin hän vain virkaylennyksiä ajaa takaa." Ja ylenihän se virkakin, tosiaankin. Hänet kutsui luokseen "itse", pyysi nojatuoliin istumaan, puristi kättä, vaikka kapteeni Bobkov sitä ennen oli saanut seista asennossa hänen edessään, kädet sivuilla eikä uskaltanut ovensuusta tulla askeltakaan etemmäksi.
— Kiitän teitä, lausuu hänen ylhäisyytensä, — vihdoinkin olen tavannut virastossani todellakin rehellisen miehen.
Kenraali itse oli oikein persoonoittu rehellisyys.
— Ajattelin, jatkoi hän, että kuolen näkemättä kunnollista upseeria intendentin puvussa… Kiitän teitä… Mutta nyt täytyy minun sanoa teille suoraan, ystävä hyvä, että teidän on välttämättömästi jätettävä erohakemus sisään.
— Kuinka, herra? ja Bobkov kavahti ylös.
— Tahi siirryttävä minne tahdotte tai hyväksi katsotte. Sillä minä pyydän sanoa teille, että semmoisille epä-itsekkäille kuin te, ei meillä Venäjällä ole sijaa muualla kuin kenties luostarissa, eikä teitä sielläkään valita rahastonhoitajaksi, vaan asetetaan teidät ehkä taikinapurtilon ääreen. Ilomielin tahdon aina jatkaa tuttavuutta kanssanne ja minä pyydän teitä tästä lähin ilman muuta käymään vieraissa luonani. Olen kernas kaikkialla suosittelemaan teitä mitä lämpimämmin, mutta olkaa te hyvä ja siirtykää pois minun läheisyydestäni.
— Mutta mistä syystä, olkaa hyvä ja sanokaa!
— Ei mistään syystä, vaan tunnustukseksi erinomaisista ansioistanne. Minulla ei ole tilaa semmoisille kuin te, ja paitsi sitä tulee ottaa lukuun vielä yksi puoli asiassa, n.k. virallinen… Tullaan ajattelemaan; kaikki toiset minulla ovat siis konnia. Sillä eihän kukaan, paitsi te, ole esiintuonut säästöä… Te olette ikäänkuin tikkuna kaikkien silmissä. Seuraavaisesti… mikä nimi on heille annettava? Itsekin oivallatte mimmoiset nimi- ja laatusanat siinä pyrkivät kielelle. Tahi täytyy minun antaa potku heille kaikille ja sallia teidän yksin jäädä paikallenne. Mutta ettehän te yksin saata hoitaa koko virastoa? Siis, ystävä hyvä, minä olen iloinen siitä että saan lukea teidät tuttavakseni, mutta kaikissa tapauksissa on minun pyytäminen, että erkanette meistä kauemmaksi. Minulla on sydän täynnä ilman teidän säästösuunnitelmiannekin.
Tämän isällisen neuvon saatuaan Bobkov lähti pois. Hänen käsiinsä ei ollut kruunun kopekkaakaan tarttunut. Rohkeasti voi hän katsoa jokaista silmiin. Hänen paikallaan ihmiset, jopa kaikkein yksinkertaisimmatkin, olivat helposti koonneet satoja tuhansia ja jälkeenpäin saavuttaneet ihmiskunnan hyväntekijäin maineen, jota vastoin hän oli köyhä kuin kirkkorotta… Vai olisiko ehkä rikkaudeksi katsottava se kahdenkymmenenseitsemän ruplan eläke, jonka hän saa?
— Oliko hänen sitten mahdotonta saada mitään paikkaa?
— Kyllä kai hän olisi saanut! Kenraali tosiaankin suositteli häntä mitä "lämpimämmin." Mutta hän osottautui sopimattomaksi virkaan. Rintamapalvelukseen ei hänestä ollut, taloudellisella alalla sellaisia peljätään, ja sivilivirkaan, niin näes, miehellä oli kunniantuntoa siihen aikaan. Omituinen! Minä, arveli hän, olen keisarini majuri, enkä saata myöntyä siihen, että kuka hyvänsä kauppias, pullovartiset saappaat jalassa, tulee minua mielin määrin komentelemaan. Siitä asti on hänellä jo ääni paljon alentunut, niinkuin laulajilla ääni alenee, kuten tiedät. Sen jälkeen otti hän eron virasta, sai majurin arvonimen ja Stanislain ritarimerkin lohdukkeeksi kaulaansa. Mutta katsohan kummaa, siinä susi kussa mainitaan. Sallikaa minun esittää teidät: majuri Bobkov…
VIII.
Minä jouduin kokonaan ymmälle tästä äkkiarvaamattomasta yhtymisestä, ja nähtävästi oli majurinkin yhtä tukala ollaksensa. Minä häpesin jotakin siihen määrään, että ilman muuta kysyä pöläytin:
— Kuinka on teidän terveytenne laita? Johon hän yhtä sattuvasti vastasi:
— Mainio ilma, lunta sataa ja kaduilla on likaista.
Isäntä aluksi ihmetteli, sitten ratkesi kovaan nauruun ja, ottaen minua kainalosta, huomautti:
— Arvatenkin olet jo tutustunut Bobkoviin hieman eriskummaisissa oloissa, ja sinä, hyväntekijä, kääntyi hän tämän puoleen, — olet kai tältäkin koettanut kiskoa veroa pienten mierolaisparkojesi hyväksi!
Majuri siihen vain hymyili, ja hänen hymynsä oli niin herttaista ja hyvänlaatuista, että se paikalla mursi sydämeni kylmyyden.
— Tunnustan että niin oli laita. Mutta kyllä sainkin heiltä jalomielisen ojennuksen! Kaikkien sääntöjen mukaan!
— Kukas sitä voi arvata mitä varten sinä hulluttelet? Eihän asia ole jokaiselle tunnettu.
— Suokaa anteeksi, lausuin vihdoin toinnuttuani. — Minä ihan todellakin luulin teitä silloin…
— Anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia. Minä sen siksi ymmärsinkin enkä ollenkaan suuttunut teihin. Semmoista sattuu minulle usein. Kerran passitettiin minut jo kerjäläiskomiteaankin.
— Vaikka minäkin olen tietämätön asian todellisesta laidasta, nimittäin siitä, mikä teidät, herra majuri, pakottaa antaumaan niin… kuinka häntä sanoisin?… niin…
— Alentavaan toimeen? Onko siinä mitään alentavaa? Minähän pyydän Kristuksen tähden… Kuka tahtoo, hän antaa, kuka ei tahdo — on antamatta. Ja paitsi sitä on minun laitani todella, kuten Semjon Pavlovitsh äsken mainitsi, erinäinen. Jos asia koskisi vain itseäni, olisi se, aivan oikein, alentavaa. Mutta minähän teen sitä "turvattomien" hyväksi.
— Lapset isättömiä ja äidittömiä, lipsahti suustani.
— Aivan niin, turvattomia lapsia.
— Eivätkö ne ole teidän?
— Nyt ne kyllä ovat minun, sittenkun minä olon heidät korjannut kadulta kuten hyljätyt koiranpenikat.
— Anteeksi, mutta eikö teillä ole omia lapsia?
— Ei niitä toki ole koskaan ollutkaan… minä olen poikamies.
Nyt selvisi asia yhtäkkiä minulle täydessä valossaan. Ja samalla tunsin itseni niin syylliseksi ja kurjaksi tuon vanhan majurin edessä, että pääni vaipui rintaan.
— Te oikein kärvensitte minut silloin. Olisin kyllä halunnut selittää teille asian, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. Te ruhjoitte minut niin kokonaan, etten paikalla löytänyt sopivia sanojakaan; kaikissa tapauksissa oli menettelynne minua kohtaan jaloa ja jossakin toisessa tilaisuudessa se olisi ollut ihan paikallaan. Minä olen aina poikavuosistani asti, nähkääs, kovasti pitänyt tuollaisista pikku palleroista. Jo kadettikoulussa ollessa minä aina autoin uusia tulokkaita. Kun välistä kävin tervehtimässä ala-ikäisten komppaniaa — olkaimetonta komennuskuntaa, kuten nimitys kuului — niin kyllä minä olin kuin yksi sydän ja yksi sielu noiden myyriäisten kera. Jos joku teki heille pahaa (totta on että heitä ensi aikoina kohdeltiin meillä sangen tuimasti), niin olin minä heti heitä puolustamassa. Senpä tähden minä sainkin kokea yhtä ja toista: tappeluja, nuhteita päälliköiltä, jopa selkäsaunojakin; karsserissa istumisia en huoli ottaa lukuunkaan. Minä olin kyllä varma kadetti, varsinkin mitä aseharjoituksiin tulee: marssin niinkuin ei mitään täysinäinen vesilasi päälaella läikäyttämättä tippaakaan. Meidän aikaan semmoiset temput olivat tavallisia. Kivääriharjoituksissa niinikään suoriusin mestarillisesti. Kun huudettiin "tehkää kunniaa", niin lämäytin sillä tavalla, että ikkunanruudut järisivät… Meillä tahdottiin että sen piti rämähtää, ja sentähden höllitimme tahallamme kiväärin ruuveja kovemman räminän aikaansaamiseksi. Kohta minut sentähden ylennettiin korpraaliksi, minä sain nauhan oluksiin ja tulin siirretyksi ala-ikäisten komppaniaan. Ja kas, silloin minusta vasta oikein tuli uusien tulokasten puolustaja. Mutta kyllä minä olinkin suosittu heidän keskellään. — Tieteissä minä sen sijaan olin jotensakin jäykkä. Luoja ei ollut lahjoittanut minulle terävää ymmärrystä. Matematiikassa en milloinkaan päässyt Pythagoraan sääntöä pitemmälle ja historiassa takerruin puunilaisiin sotiin. Kaikista pahin viholliseni oli kronolooginen luettelo. Vielä äskettäinkin näin pahusta unissa. Oli kuin minut olisi kutsuttu esiin ja sanottu: "no, toinen puunilainen, annas kuulua!" Heräsin sitten hikeä valuen. Viidennen luokan menin mitenkuten läpi, mutta ensimäisessä erikoisluokassa tuli reput. Aineena oli jotkin trajectoriat ja allegoriat, ja ne ne tekivät pystyn… Sen jälkeen päästettiin minut linnoitusväkipataljoonaan. Siihen aikaan määrättiin vähemmän kyvykkäät paraastaan linnaväkeen. Mutta siinä minä en ollut kauan. Sopivaisuuteni vuoksi taloudellisissa toimissa valittiin minut ensin kivalteriksi ja siirrettiin sitten intendenttiosastoon, jossa palvelin viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti. Ei yhtään syntiä omallatunnolla enemmän keisarin kuin Herrammekaan edessä. Puhdas, niin ettei höytyvääkään ollut tarttunut kärsään.
— Siitä olen jo kuullut kerrottavan.
— Vai niin; no kai te sitten tiedätte senkin, miten minä rehellisyyden tähden sain potkun virasta?
— Tiedän.
— Vai niin. Siten se kävi.
— Miksi ette ole mennyt naimisiin, te joka niin rakastatte lapsia?
— Siksi että nuoret neitosemme ovat liiaksi sointuvia.
— Mitä tarkoitatte? minä kysyin, kun en oitis käsittänyt häntä.
— Selitän kohta paikalla… Sallikaa minun ensin tervehtiä emäntäämme ja suudella hänen kättään.
IX.
— Voitteko arvata monastiko minä olen kosinut? kysyi hän tuokion perästä palattuaan. — Säntilleen kolmetoista!… Pirun tusina sanovat ihmiset. Ulkomuodoltani en ollut erittäin viehättävä. Ja semmoinen kuin olin, olen vieläkin. Hiukan pienehkö kasvultanikin; Vjatkan rotua, kuten amerikkalais-ruotsalaiset hevoset, jotka pietarilaisten vuokra-ajuriemme keskuudessa ovat niin hyvässä maineessa. Eikä myöskään sovi sanoa, että univormumme linnaväessä olisi ollut ylen huikaiseva. Mutta mielitekoni olivat hienon hienoja, eivät ollenkaan virka-arvoni mukaiset. Sillä minä nähkääs olen aina pitänyt paljon lukemisesta; herra Senkowskin "kirjaston" olen ahmimalla lukenut läpi; osasinpa ulkoakin useita sivuja, jotka käsittivät hellempiä tunteita. Siihen aikaan oli tavallista, että romaaneissa kaikki rouvat ja neidot välttämättömästi kuvattiin kaunottariksi. Ei ollut niinkuin nyt — rokonarpiset ja pystynenäiset eivät tulleet kysymykseenkään. Yksinkertaisuudessani ja kokemattomuudessani uskoin kaikkea tuota todeksi, luulin elämässäkin kaikki niin olevan. Kuinka monta jo yksin Benediktowkin saattoi harhaan: kukapa ei runoilijaa uskoisi? No niin, olihan meillä siellä maaseudulla ihania kaunottariakin. Ja minä olin koko lailla mielistynyt niihin. Vieläpä kirjoitin värsyjäkin heille… moisiin pikkumaisuuksiin sitä mentiin! Se oli silloin muotina… Ja otin minä osaa tansseihinkin! Kadettikoulussa minä mielemmin pysyttelin uunin läheisyydessä kun toiset tanssivat. Mutta nyt ei auttanut muu kuin lähteä mukaan. Kun sitten hetkinen oli aikailtu ja minä olin töllöttänyt tarpeekseni, niin rohkaisin viimein mieleni. Virkatakki yllä ja valkoiset hansikkaat, ja niin oikaisin suorinta tietä tytön luo, joka oli hetken juhlallisuuden esineenä: niin ja niin, minulla on jalot ja rehelliset aikeet. Mutta kuten jo mainitsin, meidän naiset olivat niin kauhean sointuvia, ja siksi asia päättyi vihdoin siihen, että minun oli hiivatin nimeni vuoksi mahdotonta mennä avioliittoon tytön kanssa, joka olisi ollut minulle sopiva. Sain niin monasti kuulla: ajatelkaa toki herra luutnantti (aina siihen arvoon saakka kohosin naimatuumissani), johan kaikki ystävättäreni minulle nauraisivat. Sanoisivat minua "bobkov-voiteeksi" [laakerivoide]. Meillä oli eräs vänrikki Rosanov, ulkomuodoltaan oikea ukonoinas, mutta hänkin tuli ja sieppasi tytön pois aivan nenäni edestä. Tyttö oli jo tullut kahden vaiheelle, niin silloin piti hänen tuppautua siihen. Hienohelma arveli kai, että oli parempi sittenkin olla rouva Rosanov kuin "bobkov-voide". — Kerran sattui oikein hullunkurisesti: asemapaikkanamme oli silloin Serpuhov niminen kaupunki. Erään sikäläisen kauppiaan luo saapui silloin vieraisille hänen naimaton sisarensa Perejaslav'ista. Hänen nimensä oli Gumosov. Armenialainen nimi, sillä he olivat armenialaista sukuperää. Tyttö oli kuin kukkanen, omiansa vaikka bukettiin pantavaksi. Pienet kätöset — "peaux de soie"!… Minä olin tietysti heti tulena ja liekkinä, ja korvissani kaikui jo vihkimälaulu: "Esaija riemuitse!" Annoin palvelijan huuhtaista parin valkoisia hansikkaita, pirskoitin vaatteeni Alfons Ralle'n resedalla ja läksin hänen luokseen. No, kyllähän minut hyvin otettiin vastaan. Veli toi heti pullon madeiraa, marmelaadeja, pastilleja — kaikki niinkuin olla pitää. Sitten aloin huovata asiaani, ja minä jo huomasin että minulla oli hyvät menestymisen toiveet. Kauppias piti minua suuressa arvossa raittiuteni tähden. Mutta sitten juolahtaa veljelle jotakin hullunkurista päähän ja hän sanoa tokaisee:
— Mitähän siitä oikein tulee kun gumosalaastari [kummilaastari] menee bobkov-voiteelle naimisiin?
Tulipunainen neitonen päästi kimakan huudon ja syöksi ovesta ulos. Vielä nytkin kaikuu tuo ulina korvissani.
Ja sen koommin en häntä nähnyt.
Silloin käännyin veljen puoleen:
— Etkö häpeä? minä sanoin.
— Niin no, semmoinen on sinun onnesi! Sinä et ole sointuva. Kyllä sinulla on hyvä käytös ja säästeliäs olet luonnostasi, mutta nimesi ei ole sointuva.
Ja niin meni sekin toive myttyyn.
Huonommista tytöistä minä en välittänyt, ja paremmat karttoivat minua kuin paholainen pyhää savua. Kun sitten luovuin virasta niin olin ihan yksin. Mutta mitäpä siitä naimiskaupastakaan olisi ollut: toiset minun asemassani ovat ruvenneet avioliittoon, Jumala tiesi kenenkä kanssa, ja alkaneet sitten ryypiskellä niin että kaikki on mennyt nurinniskoin.
— Mutta sanokaa, miten olette saaneet nuo lapset?
— Siihen oli syynä paha ilma.
— Anteeksi, minä en ymmärrä teitä.
— Pahan ilman johdosta. Jos ilma olisi ollut kaunis, ei sitä silloin kenties olisi tapahtunut.
X.
— Niin, juuri pahan ilman johdosta. Huono sää on aina tehnyt minut hyvin alakuloiseksi. Siinä istut kotosalla, ja sade pieksee ikkunanruutuja. Ei koskaan yksinäisyys tunnu niin raskaalta kuin silloin. Olet kaikkien hylkäämä, ei kukaan sinua tarvitse! — Niin sattui kerran, minä muistan sen vielä, että istuin tuolla tavalla ison aikaa, kunnes en jaksanut kauemmin kestää sitä. Läksin silloin ulos. Väliäpä tuolla, ajattelin, jos kastunkin läpimäräksi; on se ainakin parempi kuin istua kotona happanemassa. Nostin kaulukseni ylös ja läksin matkaan reippaasti polskien lätäköissä. Tuli heitä vastaan kenraaleja kuinka paljon tahansa, kaikki olisivat he saaneet likaräiskeitä kasvoilleen, sillä kalossini olivat siihen varsin omiaan; veneiksi olisin voinut niitä nimittää. Ystävilläni oli tapana sanoa, että ne oli kuutta airoparia varten tehty. Niillä olisi voinut vaikka valtameren poikki matkustaa. Ei ketään näkynyt tällä syrjäkadulla. Se oli "Pensioonikatu", jonka varrella luuvaloiset lesket ja minun vertaiseni asuvat. — Sitä katua kun kuljin, tuulen vinkuessa ja sateen ropistessa, oli minusta kuin joku olisi itkenyt. Ihmettä ja kummaa, kukahan se olisi? Ja niin omituista sitten: itkeä älähtää kerran, säikähtää ja on taas kotvan aikaa vaiti… Kuljen etemmäksi sitä suuntaa, mistä päin ääni kuuluu. Ja mitä näenkään, laupias Jumala! Kadun kulmassa seisoo polven korkuinen pieni olento, matelijainen, joka vapisemistaan vapisee. Minä riennän sinne. Pieni, pieni pojan napero! Olisi hyvin sopinut hatun alle piiloon tai pöydän alla pystysuorana esteettömästi marssimaan.
— Mikä sinun on, pieni tyhmyri? minä kysyin. Hän vastasi:
— Minä pelkään!
— Mitä sinä pelkäät?
— Minä pelkään, setä kulta!
— Mutta kuinka sinä, tuommoinen pieni kirppu, olet tänne joutunut?
— Äiti jätti minut.
— Kuka äiti?
— Minun… Malanja on hänen nimensä… Toissilmäinen… Muudan sotamies löi häneltä silmän pois kauluurullalla.
— Mistä te tänne tulitte?
— Kylästä… Minä pelkään…
— Mistä kylästä?
— Meidän kylästä.
— Mikä sen kylän nimi on?
— Ei meillä ole muuta kuin se yksi kylä…
— No, kuinkas se äitisi sinut jätti?
— Hän sanoi, seiso tässä ja odota, porsas. Minä tulen kohta. Ja niin hän lähti.
— Joko siitä on kauan?
— Hän lähti jo aamulla… Minä pelkään, setä…
— Ketä sinä pelkäät?
Hän vaikeni. Minä otin häntä kädestä, ja hän takertui kiinni pikkusormeeni niin lujasti, kuin jos se olisi ollut hänen ainoa tukensa ja turvansa suuressa, avarassa maailmassa. Hän piti siitä kovasti kiinni, sillä välin yhä toistaen: "minä pelkään, minä pelkään!"
— Mutta sanohan, ketä sinä oikein pelkäät?
— Minä pelkään kaikkia…
— Pelkäätkö minuakin?
Hän vilkasi minuun salavihkaa, niinkuin säikähtynyt pieni metsä-elävä. Sitten kääntyi hän pois.
— No, kuulehan, pelkäätkö sinä minuakin?
— En, jupisi hän nyt, — en minä pelkää sinua… Älä sinä vain lyö minua.
Ahaa, hän jo "sinuttelee" minua; siitä näkyy, että hän todella luottaa minuun, minä ajattelin.
— Tahdotko sinä jotakin? minä kysyin. Ja hän vastaa:
— Minä tahdon syödä.
Osotaiksen että poika parka ei ollut maistanut ruuan murua sitten aamusen. Minä pojan kanssa kohta ruokapuotiin, ostin sieltä makkaraa, leipää, munia — ja sitä kyytiä kotiin. Siellä konttasi hän kohta nurkkaan ja katsoa piirutteli sieltä kuin peltorotta kolostaan. Seurasi minua alati katseillaan. Minä käskin tuoda teekeittimen sisään. Ja minun täytyy tunnustaa: kun näin, miten ahnaasti hän syöksyi ruuan kimppuun, niin kyynel kiertyi silmistäni. Hän vaan söi ja söi.
— Tahdotko vielä? minä kysyin.
— Vielä!
Minä annan hänelle lisää, ja hän hotmasee suuhunsa kaikki, ahnaasti kuin koira. Kuului vain miten hän maiskutti huuliaan, tuo pieni porsas.
— Tahdotko vielä? kysyn uudestaan. Ajattelevan näköisenä painaa hän sormellaan mahaa ja vastaa:
— Jo nyt piisaa.
Sitten antoi hän ruuan jäädä ja hänen silmäluomensa alkoivat vähitellen painua kiinni.
No, ajattelin, tiedustelut jääkööt huomiseksi, nyt pitää sinun nukkua. Sitten riisuin pojan ja panin turkin hänen peitteekseen. Hän oli jo uneen vaipumaisillaan, kun hän yhtäkkiä kavahti ylös:
— Kuuletko… Jos Orefi setä tulee humalassa kapakasta, niin laita minut piiloon. Sillä hän on repinyt niin paljon hiuksia minulta tästä, päästäni.
— Veikkonen, tänne ei Orefi setäsi pääse.
— Oho, ei hän kysy lupaa. Kun hän on päissään, niin…
Mutta nyt hän ei voinut kauemmin vastustaa unta, suu aukeni yhä enemmän ja pian kuultiin hänen kuorsaavan.
Varmuuden vuoksi lukitsin oven ja kätkin avaimen. Kuka tietää, ajattelin, hän voi havahtua ja mennä matkoihinsa. Kun minä aamulla nousin ylös, niin poikanen vielä nukkui. Minä satuin jollakin jysähyttämään, ja hän repäisi silmänsä auki.
— Eikö äiti ole käynyt täällä? hän kysyi.
— Ei.
— Eikä Orefi setäkään?
— Ei ole häntäkään näkynyt.
— Merkillistä!… Ehkä hän on mennyt naapuriin… Mutta vartuhan kyllä hän vielä tulee ja antaa sinulle kyytiä!
Koko viikon johdin tiedusteluja ja tuloksena oli, että kaikille tuntematon Malanja oli tuonut Grishkan Pietariin ja jättänyt hänet kadulle siinä toivossa, että löytyisi joku hyvä ihminen, joka ottaisi pojan huomaansa.
— Eikähän ne eukon tuumat pettäneetkään!
— Kuinka niin?
— Löytyihän se semmoinen ihminen.
— Ahaa, te tarkoitatte minua! Minä en sitä tehnyt hyvyydestä, vaan ennemmin oman yksinäisyyteni vuoksi. Ja hupainenpa nallikka se poikanen olikin. Kolmantena päivänä kysyi hän:
— Kuulehan setä kulta, milloinkas rupeat minua ruoskimaan?
— Miksikä minä sinua ruoskisin?
— Mutta jos tulet juovuksissa kotia?
— Minä en tapaa olla juovuksissa.
Poika miettimään. Ensin näkyi hänen olevan mahdoton uskoa sellaista ihmettä.
— Meillä Orefi setä lupasi jättää juomisen pois, kirjoittipa hän Johannes kastajan kuvalle oikean kuitinkin siitä. Mutta ei hän kumminkaan voinut olla juomatta. Ja niin pieksivät he häntä sitten kyläkuntahallituksessa niin julmasti…
Jonkun ajan perästä saapui luokseni konstaapeli poliisikonttorista.
— Asuuko tässä majuri Bobkov, hän kysyi, — joka on haltuunsa ottanut eksyksiin joutuneen pojan?
— Tässä asuu.
— Komissaarius on toimittanut lapselle sijan orpokodissa, teidän korkea vapaasukuisuutenne.
No, minä tuumin ja tuumin, katselin ympärilleni… ja äkkiä tuntui minusta, että jos lapsi otetaan minulta pois, niin minulle ei jää enää mitään, enemmän kuin madolle tyhjässä pähkinänkuoressa. Oikein rupesi pelottamaan. Olin jo ehtinyt tottua Grishkaan.
— Minä olenkin päättänyt, että pidän hänet itse.
— Siinä tapauksessa olkaa hyvä ja antakaa minulle kirjallinen sitoumus, vastasi konstaapeli.
Minä kirjoitin sitoumuksen. Ja niin alkoi meillä, Grishkalla ja minulla, hauska yhdyselämä.
— Mutta miten nuo toiset lapset ovat teille joutuneet?
— Eri tapauksien kautta. Toisen lapsen ottamiseen oli Ferghanan kaanikunta syynä.
— Te, majuri, puhutte pelkästään arvoituksien kautta… Mitä kaanikunnalla on sen asian kanssa tekemistä?
— Saattepa kuulla mitä kaikkea tässä maailmassa saattaa tapahtua.
XI.
Oli eräs luutnantti Krutojar-Sladetski. Hän oli rakkaudesta mennyt naimisiin ja asui silloin täällä Pietarissa. Mutta ennen pitkää huomasi hän että oli mahdotonta tulla toimeen kolmenkymmenenviiden ruplan kuukausipalkalla täällä. Hänen nuori rouvansa halusi sitäpaitsi joskus vähän herkutella, ja syntihän olisi ollut sitä kieltää. Luutnantti tuumaili sinne tänne ja vihdoin sai luvattu kaksinkertainen palkka hänet houkutelluksi hakemaan siirtoa Turkestaniin. Niin sanoi hän vaimolleen — tämä oli sivistynyt nainen, osasi ulkoa joukon ranskalaisia värsyjä ja pianolla soittaa kaikellaisia helppoja tansseja ja oli lukenut erään kenraalin rouvan johdolla — niin hän sanoi vaimolleen: "jää sinä tänne niin kauaksi, kuin minä saan järjestetyksi meille asunnon siellä; ja sitten, kun kaikki on valmiina, niin minä kirjoitan ja sinä tulet perästä." Luutnantti vuokrasi hänelle huoneen seinätysten minun asuntoni kanssa. Siinä hän usein istui ja tuumaili, millaiset huonekalut miehensä ostaa ja mimmoisen pienen talon hän vuokraa heille asunnoksi. Rouva tahtoi että siinä välttämättömästi tuli olla vähäinen pihamaa sekä puutarha — plataaneja, kirsikka- ja persikkapuita, aurinkoa ja sen semmoista. Keväällä kaikki seisoisi täydessä kukassa, niin ettei paratiisissa olisi parempi olla. No niin, hänen naapuruutensa oli minulle erittäin hyvään tarpeeseen. Ulos mennessäni pyysin usein että hän pitäisi silmällä Grishkaa, ja hän oli aina siihen suostuvainen ja ylimalkain hyvin avulias. Hänellä oli tapana pestä pojan kasvot hienolla saippualla ja paikata hänen housujaan. Tahi luki hän jotakin satua pojalle. Hänen luutnanttinsa oli jättänyt hänet… te tiedätte, kuten perhe-elämässä on tavallista — perillisen toivoon. Ja tämä teki, että hän silloin erityisellä rakkaudella oli kiintynyt lapsiin. Matkalle lähtemistä ei hänen siihen aikaan ollut ajatteleminenkaan. Kunpa kotonaankin olisi onnellisesti voinut täyttää luonnonlain. Kerran kun hän oli saanut kirjeen mieheltään, tuli hän luokseni ja kertoi: mieheni kirjoittaa, että pihamaassamme kasvaa viikunapuu — "indshir", joksi sitä siellä nimitetään — sekä silkkiäispuita. Ja hän vain toivoi ja uneksi päästä sinne, noiden "indshirien" luo niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin juuri sattui, kuin jos itse paholainen olisi veivannut, että Skobelev saapui sinne kukistamaan Ferghanan. Hän kokosi heti luokseen joukkoja Turkestanista ja niiden muassa — luutnantti Krutojarin. Vaimon ja kirsikkapensasten sijasta suoraa tietä tappotanterelle. Jos hän olisi kaatunut edes taistelussa, olisi leski ainakin saanut lahjapalkinnon tahi korotetun eläkkeen miehen urhoollisuuden tähden, mutta hän kuoli aivan yksinkertaisesti punatautiin eräässä lasaretissa. Vaimo oli juuri tähän aikaan synnyttänyt lapsensa. Kaksi kuukautta pidimme kuolintapauksen häneltä salassa. Maito olisi muuten helposti saattanut nousta hänelle päähän. Jonkun ajan perästä meni hän itse meidän tietämättämme esikuntaan. Niin ja niin, haluaisin saada tietoa luutnantti Kjutojar-Sladetskista, sukulaiset ovat huolissaan, kahteen kuukauteen ei ole mitään kuulunut. Virkamies otti selvän asiasta ja lausui sitte aivan levollisesti: hän on kuollut, jo kolmatta kuukautta takaperin. Romaus, ja siinä makasi onneton lattialla. Hän tuotiin sitten meille kotiin, jossa hän virkosi jälleen, mutta siitä päivin oli hänen terveytensä ainaiseksi murrettu. Usein istui hän katsellen ikkunasta ulos, mutta hänen silmänsä eivät nähneet mitään. Aamuin sekä illoin makasi hän sängyssään itkien. Talouskapineistaan täytyi hänen myydä yhtä ja toista hankkiakseen itselleen elatusta. Tilapäinen raha-apu hänelle myönnettiin, mutta muutamien kuukausien kuluttua oli sekin lopussa. Silloin kääntyi hän sukulaisten ja sen kenraalinrouvan puoleen, jonka johdolla hän ennen oli lukenut. Mutta viimeksimainittu, joka jo oli ottanut toisen kasvatustyttären itselleen, sanoi: sinä olet jo lentänyt ulos pesästä, katso nyt itse eteesi. Sen jälkeen pantiin hänen hyväkseen pikkanen rahankeräys toimeen. Parisen vuotta hän sillä tavoin elää kitkutti, mutta kuoli sitten kolmantena. Hautajaisten jälkeen kysyi Grishka minulta:
— Mitä me nyt teemme Senjkan kanssa, setä?
— Minkä Senjkan?
— Sen, joka nyt on jäänyt yksin.
— Mitä me voimme tehdä? Kyllä kai Jumala auttaa häntä löytämään majapaikan jostakin.
— Jumala kyllä auttaa… Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet.
— Miksikä niin?
— Otithan sinä minutkin… Miksikä hänet sitten hyljätä?
Minä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi käynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut päästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin hyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt häntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta hellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän sitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa — hellyyttä vaiko makeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi silloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa ilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin mustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että pysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi kärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta tavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja otin huostaani Senjkan… Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi pienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.
— Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?
— Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä talossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: "ripillä ollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut, että löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää huolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän, ja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä elämässä." Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.
Jonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran ulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia ja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän suustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.
— Mistä hän heidät sai käsiinsä?
— Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on, kapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat istuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän otti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli kutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät poliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; "vielä heitä poliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan. Viedään majurin luo, majuri elättää."
Ja sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi sielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä te sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni ei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin tahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni. Ajattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän itkasinkin sitten.
— Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?
— Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata ja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa minä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon vain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla, liitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja kuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden vallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu tuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan pysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien ja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja armahda manalle muuttaneen sielua." Niin meidän silloin on tehtävä.
— Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?
— Minä olen aina oleva mielissäni siitä.
— Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein häpeämättömästi.
— Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti — hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte tuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen kuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen ihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin luo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle toisen napin kohdalla. "Te, majuri — hän sanoi — olette lyöttäynyt kerjäämään!" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän oli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin sitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin latelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. "Miksi — sanoi hän — ette heti maininnut sitä?" Sitten pani hän kätensä hartioilleni, vei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä ja pisti ne taskuuni. "Ottakaa ne, majuri — sanoi hän — ja älkää panko pahaksenne… ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa suoraan minun luokseni." Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä nyt elätän… Kristuksen nimessä… Sirunen täältä, toinen sieltä — ja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä yhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi… Kerran koetin kääntyä hyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita apuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun vaan pääsin heistä.
— Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?
— Niitä on sellaisia patruunan rouvia.
— Patruunittaria?
— Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain pyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!
— Miksikä niin?
— Ellette jo ole kyllästynyt minua kuulemaan, niin kerron kohtsillään teille kaikki. He ovat niin hirveän tarkkoja, niin tarkkoja ja turhamaisia, että elävän ihmisen on vaikea tulla heidän kanssaan toimeen…
XII.
Saatuaan asiastani tiedon, pitivät he heti kokouksen… Kokouksessa on heillä sihteeri — tuommoinen nykyajan keikari, te tiedätte, tukka kammattu sivuille, joten näyttää ihan siltä, kuin jos kallonsa olisi haljennut kahtia, silmännurkassa lasipalanen; puhuu niin äitelästi ja suutelee vähä väliä heidän käsiään, ihan ehtimiseen moiskauttaa. — Yhtäkkiä räsähtää hän minulle:
— Millä oikeudella?
— Mistä on kysymys?
— Millä oikeudella — ärjyy hän — te otatte suojaanne lapsia?
— Miksi te sitä kysytte?
— Te ette saa ilman lupatodistusta ottaa suojaanne lapsia! Lapset on pidettävä yleisissä lastenkodeissa.
— Ennen kuin he pääsevät teidän lastenkoteihinne, kuolevat he jo nälkään.
Ja nytkös mies vasta pääsi purkamaan sisuaan, kaikki vain ranskaksi, vain ranskaksi. Mutta eipä liene ollut turhaa se, kun minut kadettikoulussa vietiin harva se lauantai asehuoneeseen suomittavaksi ranskankielen tähden: "Imbecile" — sen ymmärsin vallan hyvin. Meillä oli ranskankielen opettajana muudan "Rochere", laiha miehenroikale. Hänellä oli tapana, kun hän suuttui, kutsua jonkun oppilaista luokseen, jolloin hän sormellaan koputti sen otsaa ja myöskin huusi: "Imbecile"! —
Kauemmin en minäkään enää kärsinyt, vaan tulistuin. "Tepä, hyvä herra — sanoin sihteerille — ette itsekään ole mikään ulkomaalainen imbecile, vaan suoraan sanoen venäläinen narri!" Saattaako moista edes ajatella! Ikään kuin minä sitä varten olisin palvellut viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti!… Minä olen tsaarini majuri — ja yhtäkkiä tulee tuollainen syöttöporsas ja kutsuu minua imbecileksi! Mutta kun olin sinkauttanut hänelle tuon vastauksen, niin hän nolostui. Lasipalanen kirposi heti silmästä ja huulilla näkyi kuolaa. Pirskuttaen sitä ympärilleen puheli hän, mutta hänen sanojaan oli mahdoton ymmärtää. Viimein rauhoittui hän.
— Minä en tarkoittanut teitä.
— Enkä minäkään tarkoittanut teitä, minä vastasin, ja niin oli siis välimme suora. Kumpikin oli saanut mikä hänelle kuului, ja Jumalalle kiitos siitä.
Mutta sitten kääntyi minuun tuo patruunanrouva, jonka kättä hän alinomaa suuteli, pani lornetin nenälleen ja virkkoi:
— Te, majuri, menkää nyt rauhassa kotiin ja olkaa vakuutettu siitä, että me emme jätä asiaanne varteen ottamatta. Me ryhdymme toimiin ja annamme hankkeistamme aikanaan teille tiedon. Nyt tulee teidän vain toivoa ja rukoilla. Jumala auttakoon teitä. Ennen kaikkea tulee teidän turvata Häneen.
Juuri kuin minä ilman hänettä en olisi tuntenut Jumalaa!
Sitten minä raapaisin jalkaa ja läksin kotiin.
Ja ihan oikein — eivät he minua hyljänneet. Sittemmin vieri jok'ikinen päivä vaunuja pienen talomme eteen. Vaunuissa — daami. Palvelija hyökkää sisään: "Ruhtinatar se ja se, tehkää hyvin ja ottakaa vastaan. Miksikä täällä ei ole suitsutuspuikkoja poltettu?"
Sitten astuu hän sisään — uh, niin turkasen ylhäinen!… Nyrpistää heti nenäänsä.
— Mimmoinen haju täällä on!
— Millainenkas se muuten olisi? Lapsenhajua, se on tietty!
— Lapset ovat enkeleitä, ei ne haise tällä tavalla.
Palvelija pistää hajuvesipullon nenän alle hänelle. Sitten seisoo hän ja tarkastelee lapsia.
— Miksi heillä ei ole univormut?
— Millaiset univormut?
— Heillä tulee kaikilla olla samallaiset puvut. Pienet univormutakit… Kuulkaas, lapset, eikö teille tehdä pahaa täällä?
Ja tuota hän kysyy minun läsnäollessani! Mitä arvelette?
— Teistä täällä ei tiedetä mitään. Muistakaa — tämä tarkoitti jo minua — muistakaa että jos jotakin tapahtuu, niin seuraa ankara tutkimus. Nyt jääkää hyvästi; rukoilkaa Jumalaa ja turvatkaa Häneen; yhdistyksemme ei ole hylkäävä teitä.
Trrr — ja vaunut vierivät pihalta kadulle. Seuraavana päivänä — taaskin daami, numero kaksi, vielä hirmuisempi palvelija seurassaan. Kun olisi rapsauttanut langan poikki, niin olisi hän paikalla lennähtänyt ilmaan, niin pöyhkeätä oli mokoma. Ja taas samalla tavalla:
— Turvatkaa Jumalaan ja rukoilkaa, me emme hylkää teitä.
Kolmantena päivänä samaten. Ja taas yhtä myrkyllinen palvelija. Daami edeltäjäänsä vielä ylhäisempi.
Kuukauden päivät kesti tätä rettelöimistä. Ja aina oli heillä mukanaan hajuvesipullo, mutta ettäpäs olisivat lapsille tuoneet kuinka vähäpätöisenkään lahjan — kyllä kanss'! Kului sitten melkoisen pitkä aika.
Yhtäkkiä ilmestyy sihteeri lasipalasineen, tulla lennähtäen hienoissa vuokravaunuissa.
— Me olemme päättäneet — sokelsi hän — sijoittaa lapsenne meidän orpokotiin. Oletteko hyvä ja luovutatte meille kaikki hallussanne olevat varat.
— Mitkä varat? Olipa kuin olisi hän korventanut minut. — Mitkä varat?
Pääoman, jolla pidätte heitä kaikkia yllä.
— Minähän teen sen Kristuksen nimessä; mitä onnistun saamaan, sillä minä pidän heidät kylläisinä.
Hän oikein hypähti kohoksi.
— Kristuksen nimessä, kuinka? Luuletteko sellaista saavan tapahtua hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa?