Produced by Tapio Riikonen
HANNU; NUORI ANSSI; SYDÄN JA KUOLEMA
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1913-19.
SISÄLLYS:
HANNU
Kilpahiihto
Hyvästi koulukaupunki
Koti
Palmujen alla
Satakielten serenaadi
Graniittikalliot
Juhannusyö
NUORI ANSSI
I II III IV
SYDÄN JA KUOLEMA
Panin kaipaus
Kronoksen valitus
Poppelit
Akilles
Thebalaisten taistolaulu
Lynkeus
Hautaseppel
Melpomene
Theognis Kyrnokselle
Runokirje rakastuneelle Gallukselle
Oodi Albiukselle, runoilijalle
Klythia
Kostaja
Ateenan porvarit
Ystävät
Sydän ja Kuolema
Sydän
Minä laulan sun iltasi tähtihin
Onni
Kiuru
Elegia varjolleni
Kylmä tähti
Verenpunainen pensas
Sisarsielu
Yksinäisyys
Sonetti tulevaisuuden runoilijoille
Kädet
Soihdunkantajat
Kuolleet
Lothos
Kuoleman viiralla
Epitaafeja
HANNU
Erään nuoruuden runoelma
1913.
KILPAHIIHTO
»Ei maata alemmaksi, kuolemata ei pahempaa!» — kaks susta sivakkata, kaks sompasauvaa, harmaa sarkatakki ne lehahti ja törmäll' lumi tuiski, kun tuli, kallellansa puuhkalakki ja kaulass' suuri siniharmaa liina, mi siiven tavoin olkapäillä huiski, kuin nuoli Hannu poikain joukkoon jäälle, Hans Vilhelm Pouttu, koulun Catilina.
Hän oli harmissaan ja äkeissänsä, mut sentään hiukan paremmalle päälle hän tuli, seisten alas päästyänsä näin äkkijyrkimmästä hyppyristä — se hyvä suuren mainehensa tähden: se tiedettiinhän, Hannu laski, mistä paits häntä tuulihattu Flöjberg vain ja hänkin ainoastaan Eevan nähden.
»Quo usque tandem…» kuului kajahtain ja luokka lausui tunnustuksen julki. Sen hyvillänsä Hannu syömmeen sulki, mut teeskenteli poika huoletonta: »Saa moista hyppyriä olla monta ja päällekkäin, kuin rappusia ikään, eik' ole alastulo konsti mikään!»
Mut salaa etsiskeli silmillänsä hän Flöjbergiä, kilpaveljeänsä.
Tää oli poissa. »Missä lietkin, mies — jos sinut tunnen, tyttöparveen ties se vetää niinkuin suden lammastarhaan.» Näin päätellen hän otti vauhdin parhaan ja painoi suoraan tyttölaumaa kohti, niin lähelle kuin siinä tulla tohti, kun hiukan ujostutti hameväki.
Hän pysähtyi kuin pistänyt ois kyy: hän siellä kohta kilpaveljen näki ja Eevan kanssa. Kaikki harmin syy, se eilinen — se »peruukkien» tähden — se oli tyhjää tätä yhtä nähden: Karl Flöjberg Eevan kanssa kahden — nyt! Niin oli kuin ois kaikki pimennyt! Juur eilen vannoi Eeva viime kertaa, hän ettei Flöjbergistä hidun vertaa nyt enää piitannut, ei lähellään hän muka häntä tulis kärsimään! Niin oli mieleltänsä muuttuvainen, niin täynnä petosta jok'ainut nainen!
Hän seisoi siinä sinivalkeana — ne värit sähkötytti virstan päässä — niin salaperäisenä, nauravana, niin punoittavin poskin, ripset jäässä. Puol'ummistetut silmät vihersivät ja salaa syvyyteensä viettelivät. Ei hänest' irti saanut katsettaan, hän saattoi hulluks tehdä hurmallaan.
Hän oli lyseoiden kuningatar, noin parinsadan syömmen valtiatar. Hän ketä katsoi silmiin, sekaantui ja yönsä valvehilla uneksui. Maan matoisen hän muutti taivahaksi, hän teki pelkurinkin rohkeaksi, jos suosiotaan soi hän hiukan vertaa. Mut rakastanut oli kaksi kertaa — sen puolet maakuntaa jo kohta ties —: Karl Flöjberg ensimmäinen onnen mies ja toinen Hannu.
Ah, mut uudelleen nyt tunsi Hannu onnen kääntyneen!
Ol' aamu helmikuun, niin purevainen, niin pakkastyyni, kuuraa hohtavainen. Niin liukkahasti sukset notkahteli ja sauvat viuhui. Jumalainen keli! Ken tänään jääll' ei ollut jalkehilla, se varmaan hoippui haudan partahilla. Niin olikin se ikävöity huomen, maakunnan parhaita ja koko Suomen kun odotettiin maineen otteluun maankuuluisihin hiihtokilpailuihin — se oli viidestoista helmikuun. Se oli jännitystä ilman vertaa, se otti hamaan ytimiin ja luihin: ken jäisi voittajaksi tällä kertaa?
Jos kylmäsikin Eevan kavaluus, taas tunsi Hannu veren poskillansa, kun yksin äänin väkijoukko huus, kuin sankariaan tervehtävä kansa: »Tie auki, Luomajärvi tulee! Hoi! — Nyt toisiakin kohta vuottaa voi!»
Suur-Luomajärvi vanhus kautta maan hän oli korotettu kunniaan. Kakskymment' ajastaikaa Suomen mailla hän ollut oli vertaistansa vailla. Hän oli hiihtäjien kuningas ja kesken nuorempien kykyjen kuin vasallien kesken valtias. Vaikk' oli jättänyt jo tanteren hän jälkipolvellensa, kuitenkin hän aina kilpailuissa nähtihin.
Kuin ukko Luomajärvi suksiaan, niin lemmitty lie naista harvoin vaan. Kuin unessa hän kesät hoippueli ja syksyn ensi lunta odotteli. Ens suksikeli teki ihmehen: se nuoreksi sai ukon jällehen. Kuin taikomalla kohta voimaa karttui, kun sompasauvaan vanha koura tarttui. Kun toiset toukomaita ihasteli, ol' ukon ihanteena — oiva keli. Syys oli hälle mitä kevät muille.
Hän tuli hiljallensa hiihdellen ja vaatimattomuutta teeskellen, jos ollutkaan ei kuuro kuiskailuille. Kun kansa kunnioittain väistyi tieltä, se hivelevän näytti vanhan mieltä. Kaikk' ihailevat katseet tunteissaan hän koki maineen hurman uudestaan. Ja aatos entisissä askaroi ja vanhat hurraat korvissansa soi. Kun nuorempien parvi antoi alaa, hän keksi pormestarin, vanhan tutun, ja alkoi tämän kanssa pitkän jutun, jost' osalliseks muutkin pyrki salaa.
Mut vähitellen, kukin suunnaltansa, jo saapui itse päivän sankarit. He oli otteluhun valmihit ja kukin yhtä varma voitostansa.
Tuolt' tuli Ritala ja Aittamäki — vain ensi palkintoja kummallakin. Kun heidät jonkun matkan päässä näki, heit' yksin töyhtösistä hiihtolakin ois tainnut erottaa. Niin toinen toista he muistuttivat siinä painaissaan, niin kaikilt' eleiltään kuin varreltaan. Maakunta nähnyt paria ei moista miesmuistiin. Naapureina Kyminsuussa he rinnan isännöivät talojaan. He antoi myöten toisillensa muussa, mut maineen otteluss' ei milloinkaan. Ei voinut ensimmäistä sijaa jakaa ja sitä yksin ajoivat he takaa. Jos toinen vei sen, toinen kesken heitti ja hiljaisuuteen häpeänsä peitti, ens vuonna kahta kiukkuisemmin koittain ja takaisin taas mainehensa voittain.
Ja luokse Ritalan ja Aittamäen nyt kokoontuvan muunkin hiihtoväen jo nähtiin, suksillansa keinuellen ja tamineitaan lähtöön valmistellen. Ken suksenpohjaa silmäs tuota pikaa ja moitti jotain jalkavuuden vikaa, ken vielä paulojansa solmieli, ken somman kestävyyttä tunnusteli, ken jalkahihnan sitoi lujempaan, ken sujutteli muuten suksiaan, ken huoletonna uskoi kaikki silleen ja kuiskaeli naurain naapurilleen. Mut leikiss' oli mukana vain kieli, ja sydämessä oli juhlamieli ja lähestyvän hetken jännitys: nyt kunniasta oli kysymys.
Mi vilinä, mi sompasauvain huiske!
Mi näky silmää, mieltä lumoava!
Yht'äkkiä mies mieheltä käy kuiske niin hullunkurinen, niin naurettava. Sit' ensin uskoa ei tahdo kukaan: tään päivän otteluihin miesten mukaan ett' tulis koulupoika! Juuri-ikään hän lautakunnalta sai numeron. Nyt muka hänt' ei pidättäisi mikään. Sen pojan järki tuskin reilass' on!
Se oli Hannu. Kilpavalmistukset ja liikkuvaisen sauvametsän, sukset ja itse hiihtojoukon nähdessään hän huimauksen tunsi mielessään. Ei seissyt suksilla hän ensi kertaa. Hän ikäisistään turhaan haki vertaa, hän olihan jo kohta täysi mies ja miehen töihin pystyvänsä ties — hän, jumal'auta, miksei uskaltais? Maakunta vielä tänään tietää sais, ett' ensi sijan eräs Pouttu vei. Niin tuimaa suksimiestä vielä ei maakunta ikänänsä nähnyt toista, sen nuorukaisen, Poutun Hannun, moista. Hän kunniata kahmaloittain kasaa, hän Luomajärven kanssa maineen tasaa! Ja ihailua täys on Eevakin, ja laudalta hän lyöpi Flöjbergin.
Siis päätetty ja tehty. Tuomarein luo hiihti, lavan juureen, yksin tein. Hans Vilhelm Pouttu ilmoittautui mukaan. Vaan tuomarien suita hymyyn veti ja suostumusta annettu ei heti, mut vastustaakaan tahtonut ei kukaan: noin rehdin ryhdin alla, lempo ties, voi piillä vaikka minkämoinen mies!
Löi vihdoin lähdön hetki. Rintamaan mies miehen vierelle ja sauvat soimaan! Saa siinä luottaa jäntereiden voimaan, kuuskymmentä kun virstaa katkaistaan. Siks kokeneimmat suksiansa säästi ja leikin alussa he mielin päästi sen, kenen kiire oli, edelleen ja jäivät loppupäähän hiljakseen. Niin nähtiin Ritalan ja Aittamäen nyt jäävän jälkeen kaiken hiihtoväen. He painoi äänetönnä rinnakkain, vain joskus kompasanan vaihettain. Niin kauas taaksepäin kuin muistettiin he oli kilvan alkanehet niin.
Juur oli päivä noussut vuoteestaan ja karisteli silmist' uniaan ja joutui parahiksi näkemään, kun miehet joen mutkaan katosivat. Se viskas jälkeen kimpun säteitään. Ja metsät, lumikentät kimaltivat ja suksiladut auringossa kiilsi ja hohti, että silmäterään viilsi.
Ens rintamassa Hannu ponnisteli, ja painuin jäntevästi etukenoon hän työnsi kohta tulisimpaan menoon. Ja hanki narskui, suksi notkahteli ja sompa lauloi. Jumalainen keli! Näin ikinä ei ennen kiitänyt. Jo oli johdossa hän hiihtäjäin. Ei taakseen, sivuilleen hän silmännyt, vain yksi aatos hällä: eteenpäin!
Mut luokka seuras joentörmää hetken, ja pojat kiihkeästi kurkottain jo kiisti tuloksista miesten retken. Siell' liehui liepeet Hannun kaulaliinan. Kun pitäis poika puoliansa vain! Ja ennen kuin he tiesi itsekään, huus koulun uhmahengen, Catilinan, he kunniaksi hurraan äänekkään. Kuin vimmattuna huusi Flöjbergkin — ja sydämessään tunsi kuitenkin hän että Eevan tänään kadottaa. Nyt auttamatta hänet Hannu saa: jos tuossa Pouttu ottaa palkinnon, jää Flöjberg ikiajoiks varjohon.
Ja Eeva seisoi hänen rinnallaan ja katsoi säteilevin silmäterin pois, kauas hiihtojoukkoon katoovaan, Kun toiset ympäriltä vähin erin jo alkoi hajaantua, viipyi hän ja näytti jotain syvää miettivän. »Se vasta mies»! hän lausui korostain. Ja Flöjberg myönsi. Jospa häntä vain nuo kolme sanaa tarkoittaneet ois! Oi, niistä elämänsä antaa vois!
Viel' oli Hannun vauhti entinen ja virsta katkes virstan jälkehen. Mut vähitellen muutkin lämpenivät ja järjestyksestä jo kiistelivät. Kuin hurtat huohottain he rynnisteli — siit' oli kaukana nyt lasten peli. Ja sukset tuskin tapas hangen pintaan ja lumi lensi sompasauvain tiestä, kun kohta kaikki pani parahintaan. Siin' oli tuimaa tuittupäätä miestä: pois voitto vaikka viimeiseenkin hintaan! Sai Hannu heti kilpailijaa monta, ens sijaa vartioida — mahdotonta! Ja miehen miehen jälkeen kiukukseen hän laskea sai ohi, edelleen. Hän tunsi puolittain ja puolin näki kuin rinnan Ritala ja Aittamäki ne otti johtotoimen huolekseen, ne ketut kavaline juonineen. Nuo naapurit, nuo vanhat riitaveljet ne tunsi senkin seitsemäiset eljet: ne rinnan piti tietä hallussaan — ei sivu siit' ois päässyt lempokaan.
Se oli niinkuin näky aikain takaa: kun miehet vainolaista kiinni hiihti, kun hävitetyt kodit kostoon kiihti — niin oli joka katse kiivas, vakaa. Ja lumiaavaa riitti länteen, itään, ja päivä kaartain kulki aavan yli. Jo sitä odotteli illan syli. Mut miesten mielissä ei muuta mitään kuin rientää, ehtiä.
Jäi kylät, talot, jäi savuavat saunat hankihin. Jo kaukaa kajailivat vastaan salot, kun uskolliset hallit haukahteli. Ja säikkyneinä, siivin risaisin pois tieltä harakat ne luovaeli. Ja naiset, avannoilla askarrellen, ne pysähtyi ja katsoi siunaellen.
Kun vihdoin alettihin paluun retki, viel' oli kallihimpi joka hetki. Ei silmäystä mieheen lähimpään, jok'ikisellä kylliks itsestään. Jo rinnat huohotteli raskahasti, mut kestettävä oli loppuun asti.
Niin autereesta taivaanrantaa vastaan
jo kirkontornin tuttu pallo kiilsi.
Kaks, kolme virstaa enää ainoastaan —
kuin noiduttuna sukset lunta viilsi.
Myös Hannu teki työtä parahinta,
kuin pajan palkeet puhalteli rinta.
Ei tiennyt kuinka monta edellään,
ei kuinka monta vielä jäljessään.
Kuin unen läpi joskus kaikuvan
hän kuuli hurraa-huudon huikean.
Ja sauvoillansa lunta tupruttain ja parannellen vielä ryhtiänsä, jo näki hiihtolavan edessänsä ja painoi lähtöpaikkaan huohottain.
Ei vastaan hurraa-huuto kaikunut. Jo oli kansanjoukko harvennut. Hän tuskin itse tiesi kysyvänsä, kuin monta tullut oli edellänsä ja monesko hän itse oli mies — mut vastauksen kuulevansa ties…
Kuin rauta vihlaisi se mielehen
ja kirveli ja poltti:
viimeinen!
HYVÄSTI KOULUKAUPUNKI
Hän sanaa sanomatta hiihti pois. maan alle painua jos voinut ois, sen oisi tehnyt. Kilpa-kuumehessa kaikk' oli ollut niinkuin katehessa. Nyt tuli todellisuus: pilkan äänin Hans Pouttu mainittaisiin kautta läänin. Jo kuuli, näki olemattomia hän ympärillään irvihampaina. Kun Eevan sekä Flöjbergin hän muisti, hän vaivoin tuskanhuudon rintaan suisti. Ei heit', ei ketään kohdata hän vois! Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Hän oli voimaton ja uupunut, mut tuskassaan ei sitä tuntenut, hän hiihti, hiihti — minne, tiennyt ei. Mut sukset tuttuun pihamaahan vei. Ne nosti tikapuille paikoilleen ja astui porstuahan hiljalleen ja tuli täysin tuntoihinsa vasta, työpöytänsä kun eestä istumasta hän tapas itsensä. Hän muistutteli siin' itsellensä päivän kaikki vaiheet ja uudelleen hän tuskan elvytteli ja uudelleen myös häpeänsä aiheet. Ja sydän, tottumaton maailmaan, se oli pakahtua tuskassaan.
Mut väsymys ja nuoruus tuskankin
ne voittivat, ja unen helmoihin
hän vaipui hiljaa, huomaamattaan aivan.
Hän vuoroin hätkähti ja rauhoittui:
hän päivän ottelusta uneksui.
Ja uni lepoon viihdytteli vaivan,
ja unhon lääkitsevän pisaren
se vuodatti jo kalkkiin surujen.
Mut tunnin parin jälkeen heräämään
sai hänet tuttu ääni vierellään.
»Nyt huonosti on nuorenherran laita,
kun illallinenkaan ei enää maita.»
Se oli matami. Hän mukanaan
toi sisään parahia herkkujaan
ja kasasi ne Hannun etehen
ja katos.
Uudellensa unehen
juur oli Hannu vaipumassa, kun
hän sieraimissaan tunsi ruoan hajun.
Hän takaisin sai kohta täyden tajun
ja kävi raivoin keiton kimppuhun.
Mut siinä nälkähänsä syödessään
jo surunsakin virkos viiltämään.
Hän valveill' oli, ei siis uneksunut.
Se oli, oli tänään tapahtunut.
Ah, jospa unta ollutkin se ois!
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Tuoss' oli Eeva hänen pöydällänsä. Hän kuvan siirsi poies silmistänsä. Mut seinältäpä itse Napoleon se puitteistansa katsoi ilkkuen. — Oi, sinä heros taistelun ja teon! Kuin suurta alennustaan lymyten käs'varsihinsa painoi Hannu päänsä ja itki katkerasti häpeäänsä.
Mut vähitellen mieless' ankeassa jo elämän ja uhman vaistot heräs. Ne Hannun itsetunnon tähteet keräs: viel' oli hällä sijaa maailmassa! Hän jättää kaikki, Eevat, Flöjbergit ja koulun viheljäiset peruukit, niin kaikki, kaikki, lähtee maailmaan ja alkaa siellä leikin uudestaan. Ei enää huomen häntä täällä tapaa, hän tahtoo olla vapaa, vapaa, vapaa. Hän jättää koulun vikuroivan menon ja merille hän lähtee — luokse enon, tai muuten kulkemahan mailmanselkää. Ei vastuksia, vaaroja hän pelkää! Hän eikö kohtalonsa herra ois?
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Niin useasti eno Filemon se matkoiltansa kirjoittanut on: »Maa-myyristä jos saat sa kylläkses — ja varmaan saat — well — muisteles sa silloin enoas. Jos ympär', yli et pääsis siellä, tääll' on avoin syli. Sun täällä mieheks teen ma vaikka miksi niin — vaikka 'Albertassa' matruusiksi.»
Niin, äiti murehtii, se totta on, ja ehkä isäkin — mut kohtalon ken tahtoo ottaa omaan kätehen, hän hillitä saa ääntä sydämen. He pitää Kertusta ja Juhanasta ja Hannulla on kolmas sija vasta. He häntä muistelevat — jonkun verran — ja unhoittavat kokonansa kerran. On isä harmaantunut, vanhennut, ehk' ovat päivänsä jo luetut ja äiti oli joulun aikaan heikko. Mut onhan heidän luonaan sisko, veikko. Ois hänkin, jos vaan vaalin valtaa ois. Mut sit' ei ole — hänen täytyy pois!
Hän painoi otsaan polttavahan kättään. Niin kuumeisesti päässä askarteli. Mut toinen käsi melkein tietämättään se Eevan kuvan esiin hapueli. Hän katsoi sitä kauan, tutkivasti, kuin syvään sielun sopukoihin asti sen julman arvoituksen painaen. Ja sitten palasiksi repi sen.
Niin outo kylmyys täytti Hannun rinnan, kun nuoruutensa tuulentupain hinnan nyt kallihisti tunsi maksaneensa. Tienhaarassa hän seisoi elämän, mut varmaan tiesi hyvin valinneensa. Viel' äsken lapsi — mies nyt oli hän.
Viel' aamun hopeisessa hämärässä kun kansa, kadut, talot lepäeli jo nähtiin nuorukainen hiihtämässä. Hän alas meren jäälle suuntaeli. Hän viipyi hetken koulumäen alla ja katsoi ympärilleen: kaikkialla niin oli suljettua, hiljaisaa kuin korva ikuisuutta kuulostaa ois voinut, kaikkialla nukuttiin kuin tullut kuolema ois kaupunkiin, niin syvään, niinkuin silloin levätään, kun vasta tuomiolle herätään. Yltympär' oli lunta, lunta, lunta — kaikk' oli totta samalla ja unta.
Kuin toden rajoilta ja unien löi kirkon kello täyden tuntisen.
KOTI
Niin jätti nuoruutensa kaupungin Hans Vilhelm Pouttu. Auki edessään tien näki avarana elämään.
Niin oli nyt se tehty kuitenkin! Mies oli yksin niinkuin tullessaan hän oli kerran tähän maailmaan. Nyt hyvästi sa jääkin harmeines ja kouluines ja muine kiusoines, sa kaupunki! Jos vielä yhtyy tiemme, me jonkun verran vieraantuneet liemme! Me oomme usein yhteen iskeneet ja aina eri köyttä vetäneet — sa luulit, että minut lannistit!
Nyt hyvästi, te Eevat, Flöjbergit! Pois tämän miehen nimi pyyhkikää ja Herran huomassa te lempikää!
Ei vielä ristinsielu yksikään se aavistanut hänen lähtöään. Vain matamia varten jättänyt hän oli rivin: »Aurora ei nyt ois levoton, jos hiukan sattuisin ma viipymään.» — Huh hei, josp' olisin ma itse näkemässä ihmetystä, kun kestää vuodet sitä viipymystä!
Hän oli valmistanut pakoaan jo aamuyöstä salaa huoneessaan. Siell' oli sankartöitä vuotten mennen niin monta kertaa hautonut hän ennen, hän vielä sotilaaksi rupeaa, hän Garibaldin maineen saavuttaa. Ei kirjain kimpussa, vaan kautta teon myös oli suureks tullut Napoleon. Ken tiedetähän vaaraan valmihiksi, on tapa tehdä hänet kenraaliksi, ja vielä kuoltuansa runoilijan hän lauluissa saa taatun arvosijan. Tie maineeseen on sama tänäänkin kuin oli ennen aikaan Caesarin. Ja jotain taitaa — kuolema ja piina — kai aikaansaada koulun Catilina!
Näin oli suunnitellut itsekseen hän mainetöitä aikaan entiseen, kun turhat kouluharmit painoi mieltä. Nyt oli kaikki kiusat poissa tieltä! Ei konsti mikään ollut vapaus — hei, luja päätös vaan ja uskallus! Noh, tiedetäänhän nuoruusunien vain harvakseltaan käyvän totehen. Mut tuhat kertaa tää on parempaa kuin koulupöydän kanteen tuijottaa!
Niin eestyi Hannun matka. Mietiskellen ja sotajuontaan tarkoin noudatellen hän painoi yli lahden aukean ja pääsi petäjikön suojahan. Ja tutut niinkuin koulutiensä kadut siell' oli hälle parhaat suksiladut — ei seudun kalastajain kanssa suotta jo ollut hyvää pataa monta vuotta.
Vain ensimäisnä matkan määränään — se ehkä »vapauttaan» vastaan soti, mut sit' ei sivuuttaakaan voinut: koti. Sen tahtoi nähdä ennen lähtöään. Niin, aivan huomaamatta talonväen vain kaukaa hiihtää yli Poutunmäen. Hän ehkä aittain takaa kiertäissään vois nähdä vilahduksen äidistään ja ehkäpä, jos uskallusta sais, hän vielä pihamaalle kurkistais. Niin, milloin nähneekään hän ensi kerran taas Pouttulan — vain tiedoss' oli Herran. Sit' ennen monet hanget sulaa ehti ja monet oraat saivat vainiot ja kaikki haavat, kaikki koivikot sit' ennen monta, monta kertaa lehti.
Ens yönsä luona Altti kalastajan hän vietti. Meren kielekkeelle majan tää oli tehnyt leskeks tultuaan ja eli siellä yksin aikojaan.
Kun kalarannass' oli tutustuttu, heill' oli aina ollut kalajuttu toin'toisellensa kerrottava, siksi he kunnes oli tulleet ystäviksi. Nyt mitään ihmetystä näyttämättä löi Altti nuoren Hannu-herran kättä ykstotisena, tarjos parastaan ja laittoi uunin viereen nukkumaan. Ol' Altti ennen ollut suruton, mut eukko-vainajansa uskohon tään kuoltua hän oli kääntynyt ja oli hyvä körttiläinen nyt.
Niin painui ensi ilta ehtoolleen.
Kun Hannu oikaisihe vuoteeseen ja siinä lämpimässä unta vuotti, niin täytti Altin majan virren nuotti. Ei Altin ääni ollut lukkarin, se turvallisen tunnon kuitenkin toi mieleen. Hartahasti kuunnellen pois nukkui Hannu loppuvirtehen.
Ja Hannun ensi päivä maailmalla näin päättyi Altti-ukon lattialla.
Niin raikas oli helmikuinen salo. Kuun valoon vaihtui verkkaan päivän valo ja katsoin korkeudestaan hankiin alas taas tähdet vahtivuoroillensa palas. Kuun liepehillä Venus kaihomiellä se vaelteli taivaan valtatiellä. Mut ylpeänä, muiden seuraa kaihtain, tuoll' Aldebaran, valoansa vaihtain, se piti iloansa yksikseen. Sen oli Hannu tehnyt tähdekseen.
Kun metsä harveni, jo Hannu näki: tuoss' oli joen uoma, Poutunmäki. Ja talo töyrähällä myllyineen ja punapäätyineen ja aittoineen kuuvaloss' seisoi salaperäisenä — kuin tuttuna ja sentään ihmehenä.
Niin hiljaa alkoi soida muiston kieli, niin hiljaiseksi kävi pojan mieli.
Se koti olihan!
Viel' aikaa ois — nyt jäälle vaan ja sitten poikki pihan, ja kaikk' ois taas kuin entisaikaan ihan!
Ei heltyä! — Pois päästä täytyi, pois!
PALMUJEN ALLA
Yö. Kuutamo. Palmumetsikkö. Tie, jonka poikki on rakennettu matala varustus. Vallin harjalla Himalatan tasavallan lippu. Takana ampumahauta. Hannu ja Karl Flöjberg varustuksen suojassa.
FLÖJBERG, alakuloisena.
Me kuolemme kai, Hannu, tänä yönä?
HANNU.
Kai? Tietty että kuolemme.
FLÖJBERG. Niin, niin, se kuolema, se sotilaan on työnä.
HANNU. Ja tappelu — siin' eikö riittämiin! Jos peloittaa, niin ota koipes niskaan, ma yksikseinkin ensi hätään viskaan nuo punanaamat juuttaat takaisin.
FLÖJBERG. Sa tunnet huonosti Karl Flöjbergin, jos luulet, että säästäin omaa nahkaa hän käpäliinsä turvais päätäpahkaa. Mut mieli kummaks käy — se totta on —, näin omain peijaistemme pitohon kun tulimme.
HANNU.
Sst! Silmät auki nyt!
Tuoll' eikö jotain juuri välkkynyt?
FLÖJBERG.
Tuo tuollako? Vain latva liaanin.
Mut sanos, Hannu, mulle kuitenkin,
mit ajatteletkaan näin kuoloon mennen?
HANNU. Ma? Että testamentti sitä ennen kai tehtävä ois. Niinpä kuulillamme sen vihollisen selkään kirjoitamme ja viime luotimme sen sinetöi.
FLÖJBERG. Sun eikö mieles mitään ikävöi ja muistele ja kaipaa?
HANNU. Kylläkin — kun hyvät eväämme jäi leirihin!
Äänettömyys.
FLÖJBERG. Se eikö, Hannu, sentään ihmeellistä, maapallon että kaikist' ihmisistä juur sinun kanssas kyyristelen tässä?
HANNU.
Käikk' eikö ihmeellistä elämässä?
FLÖJBERG. Niin, niin. Kun Porta-Rasan satamaan yht'aikaa ankkuroimme — kerrassaan se oli ihmeellistä. »Aravan» sun keksin kannella ma seisovan. Sull' oli virkapuku luutnantin, mut ryhtisi ma tunsin kuitenkin. — Vaan kumma, kun ei vihollista näy!
HANNU. Nyt huomaa, Flöjberg, metsä hämärtäy. Kun kuu on kokonansa mennyt pilveen, ma arvaan, että aikamoisen ilveen me silloin saamme.
FLÖJBERG. Huh, kun väkisin tää pimeys se ihan karmii selkää!
HANNU. Niin, mieluummin myös minä näkisin, kun tulee kuolema.
FLÖJBERG.
Et yhtään pelkää?
HANNU.
Ei kuulu sotamiehen ammattiin.
Me itse tarjouduimme surman suuhun,
siis miksi tässä joutuisimme muuhun.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG.
Sa jotain sanoit?
(Hannu puistaa päätään.)
FLÖJBERG. Korvissani niin nyt soi ja humisee. Jos laulettais!
HANNU. Niin, ehkä uskot, että taivuttais nyt punanahat laulus simasuinen kuin tyttölapset serenaadis muinen!
FLÖJBERG.
Sa kuinka monta luulet tulevaksi?
HANNU.
Noin kaksituhatta.
FLÖJBERG.
Ja meit' on kaksi!
HANNU.
Kakstuhatta ja sata kaksi.
(Flöjberg katsoo ihmeissään Hannuun.)
HANNU.
Minä nääs olen kapteenina miestä sata ja korpraalina kaksi miestä sinä ja Himalatan lippu — kunniata! — on kaksituhatta.
FLÖJBERG. Hei! Tietkööt huutia, kun maistaa koko rykmentin he ruutia, näin saavat!
HANNU.
Flöjberg —
FLÖJBERG.
Hannu?
HANNU. Aamuhun jos eläisimme, vääpeliksi sun ma tekisin.
FLÖJBERG.
Suurkiitos.
Pakahdun,
jos en saa laulaa!
HANNU. Antaas tulla hiukan! En kuulu laulajiin — mut aivan tiukan jos ottaa, perässäsi jonkun matkaa voin laahata — saat sitten yksin jatkaa.
FLÖJBERG laulaa, Hannu hyräilee mukana:
»Meill' Pohjola luminen on kotimaa — sen rannoilla lietemme nyt leimuaa — siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks — ja jalosti povemme sykkäeli. — Ja usein Nevanvettä ratsut kaalella sai — ne ui yli Veikselin kuin pitoihin vai! — Ne aseemme Reinin rannalle toi — ja Tonavasta keisarin maljoja joi. — Sälöt poron ja tuhkan yl' josp' samoaa — valon kipinät välkkyvi kavioistaan. — Kuin koi miekan säihkyvi sivallus — ja Pohjolasta koittanut on vapaus.»
FLÖJBERG (laulun loputtua).
Ah, joka saiskin kuolla kotonaan!
(Äänettömyys.)
HANNU.
Miks sieltä lähditkään sa maailmaan?
Sull' oli koti… tyttö —
FLÖJBERG.
Eeva?
HANNU.
Niin.
Jos muistini ei petä, Flöjbergiin
hän oli pikiintynyt.
FLÖJBERG. Hannu, nyt mun täytyy tunnustaa: ma lähtenyt oon karkuretkelleni hänen vuokseen.
HANNU.
Oo!
FLÖJBERG.
Niin.
HANNU (matkien Flöjbergiä). Mut kotihis ja hänen luokseen sa taasen kaipaat. Jättikö hän, vai?
FLÖJBERG.
Hän! Jätti — jätti, liian lievä sana!
Sun lähtös jälkeen halpaa halvempana
mua piti, aivan suunniltaan mun sai —
(Hannu karkaa heltymystään peittääkseen pystyyn ja panee
pyssyn poskelle.)
HANNU.
Sst! Katsos, tuolla akasian alla,
siell' eikö metsäkissan silmät kiillä?
(Hampaittensa välitse.)
On myöhäistä sun luotiani piillä!
(Ampuu, hyppää varustuksen yli ja noutaa metsästä ampumansa pedon.)
Noh, Flöjberg, nyt sa olet maailmalla —
nyt itkee hän sun lähtöäsi varmaan.
FLÖJBERG. Ei, Hannu, löytänyt on uuden armaan jo ammoin.
HANNU (hullunkurisesti).
Flöjberg-parka.
FLÖJBERG. Vaan min vuoksi sinä lähdit? Epäilen sen että teit —
HANNU (tuimasti).
Vuoks Eevan? En!
(Hetken vaiti oltuaan.)
Tai ehkä sentään, Flöjberg … puolittain.
FLÖJBERG.
Siis sinäkin… Ja täällä tavataan!
No, arvaat, että tarinoita kulki
sun hävittyäs, salaa sekä julki.
Syyn yhden yksi, toinen toisen ties.
Niin, olit meistä merkillinen mies!
Ja ett' on esikuvas tehonnut,
sen näet.
(Hetken perästä.)
Kuule, etkö katunut
sa koskaan lähtöäsi?
HANNU. Kysymys! Ei kaduta mik' ompi täytymys. Seis sentään! Kerran hetken lyhyen — jos avomieliseksi rupeisin — oon tuntenut — no, voithan kuulla sen — kuin vietäväisen paljon kuitenkin mies jättää, kodit konnut jättäissään.
Se oli näin: ens matkaa etelään me tehtiin silloin — siit' on viisi vuotta kun ekvaattorin luona aivan suotta me kiinni takerruttiin, kokonaan kun tuuli lakkas. Purjeet lerpallaan me saimme jättää Herran huomaan laivan. Ja lisäks kaiken kiusan, harmin, vaivan niin oli helle polttavaisen kuuma, ett' oli yksin alin lastiruuma kuin tulipätsi. Kului viikko. Näin kuin houruinhuoneeks koko laiva muuttui: ken kiros, räyhäs, tappeli ja suuttui, ken murjotteli muuten allapäin. Ol' ihan kuin ois piru mennyt meihin, ain upseereista asti matruuseihin. Ma itse kyllästynyt vähimmin en ollut kaikkehen ja kaikkihin. Jok'ainut sai mun vimman valtahan ja itse vanha kieli engelskan niin pahalta ei soinut ikinään — se ihmeen kautta aivan toiseks muuttui, kun tuulen kohina ja meren puuttui — the deuce! damn! räyhättiinkin yhtenään. Ja kaiken surkeuden päälliseksi ja päätteeks kokki-vietävä se keksi, ett' oli pideltävä säästäen jo ruokavarojamme, uhaten jok'ikiselle nälkäkuolemata. Noh, kuivan laivakorpun kannikkata me sentään vielä saimme halun mukaan, mut vanhurskaaksi siit' ei tullut kukaan. Niin kului toinen viikko — viimeinkin me saimme vähän tuulta purjeihin. Me lasketimme Parahibaa päin, kun horisontin takaa suuri priki meit' alkoi lähetä. Kun päästiin liki, niin arvaas, jumaliste, mitä näin: »Elviira» — Saukon Matin — Kymilästä! Sen tiedät, että ilostuin ma tästä! Kuin kapteenimme taipumahan sain, en enää muista — summapa se vain, ma että kera kahden matruusin koht' olin veneessä ja lasketin »Elviiraa» päin. Nääs, kokin ruokalaari meill' oli määrä täyttää. Saukon vaari hän teki kauniin luovin tuulehen. Yks kaks »Elviiralla» me oltiin. Sen ma elävästi muistan, Saukko kuin mun nähtyänsä laukas levein suin: »No, eipäs kummempata, Poutun poika!» Niin me vielä pari sanaa vaihdettiin ja käytiin asiaan. No, tietenkin heill' oli jotain jakaa meillekin. »Ruisleipää Suomesta — kai tuntenet?» Nuo Saukon Matin harvat sanaset ja reikäleivät, jotka poika toi — ties mikä mahti niissä silloin voi mun aivan järjiltäni viedä — mut sen kerran ainoan ma katunut oon lähtöäin. Jos olen milloinkaan ma tiennyt olevaksi isänmaan, niin silloin.
FLÖJBERG.
Ihmettä!
HANNU. Kaks asiaa on siitä asti mulle isänmaa: se leipä, jota söin ma kodissain, se kieli, jota puhuin.
FLÖJBERG (hämmästyksissään).
Sitä vain!
(Naurahtaen.)
Mut, Hannu, isänmaas on silloin — suussa.
HANNU. Niin, miksei, Flöjberg! Sano, missä muussa se oisi.
FLÖJBERG.
Luonnossa. Sen unohdat.
HANNU.
Muut maat on meistä usein kauniimmat.
FLÖJBERG.
Ja kansa, ihmiset —
HANNU.
Ne kaikkialla
on yhtäläiset taivaankannen alla.
Vain leipä, kieli —
FLÖJBERG. Kuinka kerrassaan sa tänään saatkin sanas sattumaan kuin paras pappi. Kesken surman yötä meill' ois siis puolet isänmaata myötä, on kieli —
HANNU.
Niin.
(Äänettömyys.)
HANNU. Mut missä punanahat nyt viipyvätkään? Aavistukset pahat mull' on, ett' ovat toisen suunnan aivan he valinneet. Ja meille turhan vaivan siis tehneet.
FLÖJBERG. Luuletko? Niin, toivokaamme ett' armonaikaan pidennystä saamme me tällä tavoin. Ehkä täysikuu on heitä peloittanut. Jumalansa se ehkä silloin sotaa paheksuu.
HANNU.
Ties heitä.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG. Kuules, tämä kumma kansa se hurskasta on kaiken kaikkiaan!
HANNU. Me sitä vastoin — hm — vain toisinaan — kun hyväin suntioiden haaveihin me pudotamme pienen kolehdin.
FLÖJBERG (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa Jumalaan kai uskot, Hannu?
(Hannu on vaiti.)
FLÖJBERG. Häälynyt siin' asiassa oon ma Tuomaan lailla, ma uskoin, epäilin ja uskoin — nyt ma uskon - äsken oli vähän vailla. Ei tuomiolla syykseni se tulle: kuin mieliala Jumala on mulle.
HANNU.
Mut nyt … seis!
FLÖJBERG.
Mitä?
HANNU.
Aseen kilinää!
Flöjberg.
Sa kuuletko —?
HANNU.
Se vihollinen on.
Pois paikoilles!
FLÖJBERG.
En minä mitään nää.
HANNU.
Nyt paikoilles ja tähtää, onneton!
FLÖJBERG. Jo nään. Voi, Hannu, tänä yönä siis me kuolemme —
HANNU.
Sst! tähtää! — muusta viis!
FLÖJBERG (tunteellisena).
Niin hyvästi nyt, Hannu!
HANNU (lempeästi).
Flöjberg!
FLÖJBERG.
Voi!
(Molemmat odottavat tähtäysasennossa.
Äkkiä Hannu alkaa nauraa.)
FLÖJBERG.
Sa naurat?
HANNU.
Naura sinäkin! Ho-hoi!
FLÖJBERG (riemastuen).
Ho-hoi, ho-hoi! Ma mitä kummaa näen!
Hannu.
Niin, poikaseni, värit oman väen.
(Hyppäävät vallille, tempaavat lipun ja liehuttavat sitä.)
HANNU ja FLÖJBERG. Viva la Himalata, viva!
TASAVALLAN SOTAMIEHET. Viva la Himalata, viva!
SATAKIELTEN SERENAADI
Jo nukkui koko leiri, unestaan kun Hannu herätettiin. Noutamaan hänt' oli tultu telttaan kenraalin. Sai vaatteet yllensä hän kiiruimmin, siit' ihmeissään, mi kumma aatos saikaan Don Pedron aivokoppaan tähän aikaan. (Hän öisin aina vuoksi donnien muut seikat siirsi aamuun mieluiten.)
Don Pedro de la Pomba, tuima mies niin sodassa kuin lemmen asioissa, hän viittas istumaan. Jo Hannu ties, kun näki Pedron hahmon, että poissa ol' leikki: miettivänä kuljeskeli hän ees ja taa ja vuoroin siunaeli ja vuoroin kiroili.
»Kas, kynnen alla kuin syhyy Himalatan leijonalla», niin mietti Hannu, jääden seisomaan ja vartoin hyvään tapaan sotilaan.
»Te, kapteeni, mik' onkaan enemmän kuin isänmaa … tai liitto ystävän … tai rakkaus?»
»Se, herra kenraal', on kai sana kunnian.»
»Niin, ystäväni. Siis asiaan. Tää käärö kädessäni on … nuoren Tasavallan vapaus. Don Borron omiin käsiin teidän on se vietävä. Ja tietty, vaaraton ei tehtävä. Vain yksi lupaus: te teette minkä voitte, enempää en pyydä. Kapteeni, nyt rientäkää!»
Viel' oli hetki aikaa aamuhun ja vahdinvaihtoon, ratsuinensa kun täysravia jo Hannu laski yöhön, Karl Flöjberg mukanansa, hauskaan työhön ain' yhtä valmihina. Loittonivat ja vihdoin kaukaisuuteen katosivat.
Ol' laskenehet sulkain loistehen jo lepoon linnut palmuin pimennoissa, ja metsän varjoisissa viidakoissa siell' lymyilivät pedot väijyen. Mut leipäpuissa boat riippuen ne unenhorroksissa soutelivat — ja kaikki ilman ääret vaikenivat. Vain joskus niinkuin kuuman kostean yö painoi yli seutuin suudelman.
Soi metsän hämärähän hiljaiseen näin kavioiden kapse ainoastaan. Yö kajahteli silloin tällöin vastaan ja painui unehensa uudelleen.
He ratsastivat päivän umpehen, vain joskus hevosiaan juottaen, jos lähteensilmän keksivät he missä. Niin eläimet kuin miehet näännyksissä he hyljättyhyn paimenmajahan jäi levätäkseen hetken, painuvan kun päivä näkyi aarnioiden taa.
Y-ii, y-ii — niin alkoi äkistään kuin huilu soida — tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa! Se oli satakieli.
I-yy, i-aa — niin vastas kohta toinen ääreltään. Ja toisillensa tulvan säveleitä ne iltaan heittelivät ilman teitä. Niin oli kuin ois jouhta pingoitettu puun latvast' toisehen ja laulatettu. Ne vuoroon soitti, kuuntelivat vuoroon — jo kolmas, neljäs, viides yhtyi kuoroon. Kuin oisi soinut joka ruoko, puu! Ja tähdet syttyi yöhön, nousi kuu — kuin maisiin sävelihin yhtyneet ois ikuisien kuoroin säveleet.
Ja miesten mieli kävi oudoks niin. He muistelivat jotain, unhoksiin jok' oli hautautunut vuotten taa — — —
Y-ii, y-ii, tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Nyt katkes laulu. Hiljaisuus taas palas, niin äkkiä kuin isku salaman ois pudottanut linnut puista alas. Mik' oli niiden? Jotain liikkuvan he tunsi ympärillään. Vavisten ja kavioillaan maata kuopien miks päristeli ratsu? Mistä pelko? Mik' oli tullut? Tuost' ei vielä selko, kun kuului viidakosta laukaus ja yössä kaikui hurja karjahdus.
»Ken ampui?»
»Tiikeri on lähimailla!
Tuoll' on se.»
»Ei vaan tuolla!»
»Liekin lailla se liikkuu. Pidä varas. Maahan painu. Meist' on ja hevosista sillä vainu.»
Hui! Taasen viidakossa joku laukas. Ja samassapa metsä sylin aukas ja aarnioiden herran, tiikerin, he näki syöksähtävän esihin. Sen kultaisessa turkiss' oli verta. Se vaipui maahan, karjas vielä kerta, ja huuto viilsi yöhön pehmeään.
Se heitti henkensä. Ken ampui sen? Miss' oli metsämies? Ei missäkään hänt' ollut näkyvissä. Ihmehen kun eessä miehet seisoi parhaillaan, taas kuului risahdus.
»Kautt' taivaan, maan — ma luulen, itse lempo liikkeess' on!»
Mut samassapa yöstä viidakon tul' esiin … jokin … juosten majaa kohti. Taas tiikerikö?… Ei — vaan … tyttö! Jäsenet puol'alastomat kuutamossa hohti kuin musta hiili. Pyssy välähteli. Siis ampuja! Kuin kissan liikkehet ja silmät. Paikallensa seisahtui, kun näki miehet. Nauroi, siritteli…
Tul' ensimmäisnä Flöjberg tajuihin:
»Hänt' tiikeriksi luulin — huomaankin,
hän satakiel' on.»
Hannu sekaantui ja puisti päätään. Mutta eroomaan ei saanut tytöstä hän katsettaan.
Ja Flöjberg lauloi: »Sata-Satakieli, jos mull' ois valta, niinkuin mull' on mieli.»
Mut Satakieli, hänpä hiipien jo oli tullut miesten etehen. Hän katsoi heihin silmin kiiluvin, mut kääntyi luota tumman Flöjbergin ja liukui luokse Hannun, vaalean, ja Hannun pellavaiseen tukkahan hän hautas kätensä, siit' tempaeli ja nauroi, siritti ja silitteli.
Mut Hannu käsivarsin väkevin
hän tempas Satakielen sylihin.
Ja metsästä — iyy-iyy-iaa —
soi helkkyen: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Ja ystävykset seisoi vastakkain
ja viha leimus heidän silmissään.
Sai Hannu viimein: »Flöjberg, lähdetään!»
»Ooh, veikkoseni, Herran haltuun vain, jos kiire!»
»Flöjberg!»
»Mene hiitehen! Sun tähtes toista kertaa naisest' en ma luovu.»
»Flöjberg!»
»Sun ja Eevan vuoksi jo monet vuodet multa hukkaan juoksi. On Satakieli mun.»
»No hyvä, lähden siis yksin. Naisen tähden, naisen tähden!»
Ja Hannu lähti yöhön yksinään ja kuume kiehui hänen veressään. Mit' oli nainen? Ystävä? —
Hiis vie,
ain' oli varmin yksinäisen tie!
Mut takanaan - iyy-iyy-iaa —
hän kuuli: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
GRANIITTIKALLIOT
Ol' aamu pohjolan ja kesäkuu ja lokit valkeat — i-uu, i-uu! — ne kirkueli ympärillä laivan. Viel' oli hiljaa, aamuvarhaist' aivan. Ees-taakse, laivankantta mittaellen, vain joku mister kulki haukotellen: ehk' oisi nähtävänä jotakin, kun uutta rantaa liki tultihin.
Mut yläkannellapa mietteissään mies seisoi liikkumatta. Silmillään hän edestänsä maata, rantaa haki. Mut sinen-kuultavainen taivaanlaki se yhtyi meren aavaan vihreään. Ei näkyvissä maata missäkään. Se oli jossain sentään, siellä, siellä, ja vuotti — ah, sen että todeks tiesi Kuin lähestyi hän sitä juhlamiellä!
Hans Vilhelm Pouttu oli matkamies.
Ja äkkiäpä säteet auringon tuolt' etähältä kimpos takaisin: ne taittui seinämästä kallion — ja Hannu tunsi Suomen graniitin.
Se uskollisna uhmas tuulta, merta, ei taipunut se aikain vaiheisiin: sen löysi samana kuin jätti kerta.
Niin tuli Hannu Suomenkaupunkiin.
Siell' oli ollut kerran ennen vaan, kun poikana hän jätti kotimaan. Niin suuri sekä outo silloin — nyt niin pieni sekä tuttu. Vierinyt siit' oli vuosia… Mut kuitenkin kaikk' kadut, torit, talot, kivetkin hänt' tuntui tervehtivän tutun tavoin. Ja taivaan kansi oli kuulas, avoin kuin silloin entisaikaan… Lehmukset ja köyhät kukkalavat pohjoiset ja monet pikku seikat — tiesi miks ne kohta kävivät niin omaisiks. Ja ympärillä kuului tuttu kieli. Niin hyväntahtoiseksi sydän suli. Jok'ikiselle, joka vastaan tuli, ois hattuansa nostaa tehnyt mieli. Ja milloin viipyin, milloin kiirehtäin vei askel karkelossa eteenpäin.
Mut iltasella oli toista, kun hän joutui hyvään kotimaiseen seuraan: sai pyynnön pieneen iltakutsuhun hän, sattumalta, »Suomen Jalopeuraan». Siell' oli pari lapsuusystävää ja tutun tuttuja. Ja seura tää kun oli koolla, siinä huomattihin yks professori, yksi taiteilija, yks runo-, yksi proosakirjailija ja muita nimiä, jos kääntyi mihin. (Ol' aina haluttuja höystämään he pöydän nautintoja nerollansa. Myös alust' aikain otsan-hiessään he kyllä tekivätkin parastansa.) Kun pohdittihin päivän polttavaa, jo leimus monta neron salamaa. Ja lasihin kun hiukan katsottiin, nous runoilijan henki kuohuksiin ja seuran ihaillessa kalskuvia hän liikutteli hengen miljoonia. (No, ehkä hiukan halvan kurssin mukaan, mut merkille ei sitä pannut kukaan.) Sai sitten professori puheenvuoron ja raikuessa taatun naurukuoron hän alkoi kertoella juttujaan, joist' oli kuuluisa hän kautta maan. (Eik' ihmekään, kun professorin jutut ol' aina Himalataa myöten tutut!) Sai viimein taideproosa sanansijan ja kiukuksi ja harmiksi runoilijan niin kertoi herkullisen juttusen, ett' oli tuomio vain yksi: hyvä! hyvä! Mut ihmisylenkatse, Weltschmerz syvä se valtas runoilijan.
Maljojen näin eessä nerokkuutta tuhlaeltiin. Poiss'olevista hiukan juoruttiin ja läsnäolevia imarreltiin. Niin päästiin vihdoin oikein tunnelmiin. Ja seuran nuorin, vasta tohtoroinut, ei intomieltään pidättää hän voinut, vaan puheita hän piti viisi, kuus ja isänmaasta pauhasi ja huus ja siitä kuinka konttinentti vähän on heitä tunnustanut päivään tähän ja kuinka kadehtia sitä seuraa, jok' kunnioitti »Suomen Jalopeuraa», vois Ranska, Saksa…
Mutta syrjähän vei Hannu vanhan lapsuusystävän ja alkoi tiedustella viime säitä ja muuta joutavata. Niitä näitä kun siinä kahdenkesken kuiskaeltiin, niin lapsuusmuistojakin kosketeltiin. Niin, vanha koulu oli paikoillaan ja Aurora hän hoiti poikiaan kuin ennen. — Luokka? Maailmalle nyt, se tietty, oli ammoin lähtenyt. Suo primukselle leivän juridiikka ja ultimuksella on estetiikka. Kaks, kolme oli päässyt kopistiksi ja pari oli pyrkimässä siksi. Ja luokan lohduttomin visapää hän viisauttaan lehtiin levittää. Kaks miestä pieksi puolueissa kieltä ja muutti kerran marraskuussa mieltä — se oli ihmeellinen marraskuu. Myös eespäin pyrkimässä luokka muu se oli. — Flöjbergistä kertoivat — ain oli hänest' uudet tarinat — hän että hänkin himojansa piinaa ja käännyttää nyt kristinuskoon Kiinaa. Niin oisko luonnostansa luopunut se tuulihattu!
Eeva?
Eeva? — hullannut hän oli monta miestä onnetonta, mut kuinka olikaan, niin joutuikin hän rouvaks äveriään leipurin — ja rinkeli se vasta mahti on, kun vaan se paisuttaapi kukkaron. Jo pikkuleipureita oli monta ja lisää tuli. Perhe luettiin nyt koko kaupunkinsa hienoimpiin.
Ja saarnatessa nuoren tohtorin
näin vanhat muistot läpi käytihin.
Ja mennyt vuosikymmen ohi kulki.
Niin, maljasessa muistoin parhaimpain
siis oli jäljellä nyt sakka vain,
se tunnettiin — ei lausuttu vaan julki.
Mut suotta, sydän, rinnassa sa hakkaat,
sa pieni nikkari, on turhat työs!
Kaikk' ovat poltettavat laivat rakkaat.
Ken leikkiin menee, kestäköön sen myös.
Mut seura jatkoi yhdess'oloaan ja suuret aatteet pääsi kunniaan. Ja mielialat sinne tänne sousi. Mut kurssi ihmisyyden, ihanteen, se ensiks varoen ja verkalleen ja vihdoin huimaavasti nousi, nousi,
Ja tämän ensi päivän jälkehen niin usein tuli Hannun mielehen: ei helppo piirtää kehää ympyräksi ja päästä jälleen lähtöpisteeseen. Jos käsi keksitähän häälyväksi ja huomatahan syrjään liukuneen — niin paljon vaikeampi sydämen, kun rataa kestää vuosikymmenen.
Niin, mennyt nuoruus, huolettomat päivät ja kaikki, jotka kerran jälkeen jäivät, ei tavannut hän niitä milloinkaan.
Hän tapas graniittiset vuoret vaan.
JUHANNUSYÖ
Yö oli valkea ja Juhannus ja pihlajoiden tuoksu kaupungilla. Ja taivahalla illan kajastus se aamun koittoon suli. Hopeisilla se säteillänsä leikki ikkunoissa ja taloin seinillä ja puistikoissa.
Mut Hannu seisoi koulukaupungissaan ja koulumäen alla, muistelmissaan. Vuoskymmen unhottui ja jällehen hän siinä seisten oli poikanen.
Mut katoovata aikaa mitaten löi tornin kello täyden tuntisen.
Niin oli menneet vuodet unen lailla ja kohta oli koko nuoruus mailla. Niin omituiseks Hannun mieli suli.
Mit' oli aikonut hän lähteissään?
Hän oppinutko oli läksyään?
Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.
Mit' tiesikään hän elämästä nyt? Niin monet suuret unet, toivehet vain oli välkettä ja valekultaa. Ja poikki oli vanhat sitehet ja isä sekä äiti oli multaa.
Mit' oli aika hälle jättänyt?
Maan, pilvet, taivaan tuulet, valon tuolla!
Niin helppo elää, keveätä kuolla.
Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan niin oli ihmeen valkeata vaan.
NUORI ANSSI
1918.
Kaatuneiden muistolle.
I
Kulki kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, kulki kuohuissaan ja tunnustellen puukkoansa sarkatakin alta. Pakkastyyni oli pyhäaamu, siinti hanki silmänkantamihin, suoraan ilmaan nousi taloin sauhut. Tutut katonharjat, kaivonvintit kohottivat lakeasta päätään. Korkealla, ylempänä muita, nousi kirkontornin kultaristi kelmeässä talviauringossa. Kirkoss' oli kaikki körttikansa, vaari, isä, äiti, lapset — Anssi, yksin surutonna, varhaisesta aamust' asti oli kuljeskellut toisen kyläkunnan poikain kanssa salakähmäisissä askareissa.
Palas kotiansa kohti Anssi, palas kuohuissaan ja hautoellen mielessänsä kostoa ja surmaa, silmissänsä kaikki kauhunkuvat, kaikki kyläläisten kertomukset konnuuksista, tihutöistä ryssäin. Etelästä oli varmat viestit hirmutöistä verta salpaavista, viestit, että uhkas uudellensa ryssän rutto tätä Suomen maata.
Syrjäkyläss' oli harjoitettu jalon sotataidon salaisuuksiin kymmenkunta poikaa — nuorin heistä oli Anssi, joka vanhempainsa, kautta seudun tuttuin heränneiden, tietämättä oli mennyt mukaan. Aseistus ei ollut suuren suuri: pari haulikkoa, luotipyssy, suusta syötettävä ikäloppu — aidanseipäät, helapäiset puukot sentään täydensivät aseistuksen. Oppimestariksi oli saatu itse vallesmannin muonarenki, joka viisitoista vuotta sitten oli rakuunoissa opetellut sodankäynnin taidon, joka tiesi niinkuin viisi sormeansa, kuinka parahiten ryssä kuritetaan. Kyllin oli kauhuja jo kuultu, tullut oli toimen, toden aika, puheet pois ja kiväärihin kiinni! Tullut oli toimen aika, sillä ryssäin puolelle jo pettureita oli mennyt punaisista parvi, idän taudin tartuttama joukko. Jumal'auta, vielä nähtäisiinkin, missä miehet on ja konnat missä!
Riensi kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, riensi kuumana ja kuohuissansa, riensi helapäistään tunnustellen. Puolenpäivän aikaan oli määrä poikain lähteä jo liikkehelle parin peninkulman päähän, missä, asemalla, sopimuksen mukaan, pitäjistä oli miehet koolla ryssää vastaan lähtövalmiit aivan. Siellä ehkä aseet saataisihin joka mies, ja armahtakoon silloin ryöstäjäin ja murhamiesten laumaa!
Varma oli Anssin lähtöpäätös. Yhtä varma suostumus ei isän, äidin. »Älä tapa, sanoo Herra», niin jo kuuli äidin vastauksen korvissansa poika — isän kielto yhtä ehdoton ei ehkä ollut. Tiesi sentään heidät, hurskaat! Niinpä ilman heidän suostumustaan oli lähdettävä miehen, minne häntä isänmaa ja omatunto kutsui. Tavaraa ei tarvis mukaan, yksin miestä oli tarvis. Joutuin matkaan!
Tömisteli lunta jaloistansa kodin portaill' Anssi. Vastaan juoksi koira iloisesti haukahdellen. Ei nyt aikaa sua varten, Vahti! Pian voivat kirkkomiehet tulla — eivätkö jo soikin kellot? Hoi, sa muori kulta, viikon eväät konttiin! Poies haihatus, ei aikaa tässä pitkiin selityksiin. Reppuun rieskaa! Tulipahan matka miehen eteen! Kiireessänsä akkunasta Anssi näki, kuinka verkkaan kirkkotietä liukui sanankuulijoiden jono, niinkuin tumma nauha lumen halki välkkyvässä talviauringossa.
Heitti repun selkään Anssi, nousi suksille ja painoi oikopäätä kotivainioiden halki, laski törmält' alas jokiuomaan, missä syvät, kauniit suksiladut juoksi seuraellen rannan kaarteluita, puolehensa susta houkutellen, kauemmaksi, etäisyyttä kohti. Kuuli takanansa tiu'un soiton, aisakellon harvat läppäykset kirkkokansan kotiin ajaessa. Kauas eelle riensi Anssin aatos, mainetöihin riensi, taisteluihin vuosisataisvihollista vastaan. Poltti viima pojan poskipäitä, kiukku poltti palavammin, viha perivihollista vastaan. Tuskin malttoi poiketa hän vallesmanniin, missä päätöksensä mukaan poikain tuli toisiansa odotella.
Pian oli koolla poikaparvi, joukko, jonka hartioita vuodet eivät painollansa rasittaneet. Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle! Suhahtivat poikain sukset, heidän painaessaan hyvään alkuvauhtiin. Eellä hiihti vallesmannin renki, selässänsä ainut luotipyssy, retkikunnan ylpeys ja aarre. Kaksitellen taikka kolmitellen painoi pojat hänen perässänsä mainetöihin palavaisin mielin. Keltä morsian jäi naapurihin, keltä salaisesti rakastettu, mutta naisia nyt muistamahan aikaa ollut ei. Nyt toinen alkoi, toinen, toden leikki Suomenmaassa! Kerrottiinhan, että kenraalilta oli tullut sana, että miestä oli joutuisasti tarvis, sillä röyhkeäksi alkoi käydä ryssä. Taisi tässä tulla suuri sota! Niinpä tulkohonkin, Ryssänmaalle ajettakoon viimeinenkin ryssä. Sujui sukkelasti poikain matka huudoin, leikkipuhein, kompasanoin. Oli ensi retkellänsä moni kotinurkkiansa kauemmaksi, ensi matkallansa maailmalla. Oli eessä outo matka, outo oli myöskin mieli, juhlallinen, niinkuin pitkän koululuvan eellä.
Likenivät määräpaikkaa pojat sammuvana tammisunnuntaina. Yhtyi miestä heidän joukkohonsa joka suunnalta kuin yhtyy puro kevättulvan aikaan toiseen puroon kuohuvaista voimaa paisuvana valmistamaan suurta suvi-aikaa. Asemalla oli miestä koolla niinkuin metsää, pieksuniekkaa miestä. Kellä kivääri ja kirves kellä, kaikill' yhtehinen intomieli. Yltyi siinä poikienkin into, yltyi niinkuin tuli tappuroissa: tulkoon vaikka lempo ryssän kanssa, sata yhtä vastaan, täältä saavat lähtöpassit parempaan he paikkaan! Saapi kerran korkoinensa ryssä, mit' on hälle velkaa suomalainen. Koron korolle on kasvanutkin pitkät vuosisadat umpeen täällä ryssäin mahtailut ja mekastukset. Jo nyt tuli loppu, äkkiloppu! Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!
Huomenessa odotettiin junaa, joka toisi aseet, joka veisi mukanansa miehet rintamalle.
Painui olkilyhtehelle Anssi kylki kylkeen toisten poikain kanssa, painui ladon kuuraisehen nurkkaan. Meni miettiväksi Anssin mieli, muisti kotia ja vanhempia. Mitä sanoisikaan isä, äiti, mitä vaari, jonka silmäterä oli Anssi aina ollut, näin kun lähti omin luvin sotaan poika. Jäi vain pieni veli heille, vielä lapsenkengissänsä kulkevainen.
Ladon harvan seinän läpi loisti suuri, kylmä, yksinäinen tähti talvi-illan yöksi tummetessa.
II
Oli jalkeilla jo poikaparvi aamun vihreänä sarastaissa. Yöllä oli raiteen kahden puolen syntynyt kuin täysi sotaleiri. Miesten kesken naisiakin nähtiin hääräilevän naisten askareissa. Välkkyi nuotiolla pyssynpiiput, paukkui näreet kattiloiden alla, joissa aamukeitto kypsytettiin, räiskyi leiritulten tervaspölkyt.
Hiukan syrjemmällä muista nähtiin pieni parvi miehiä, ja heidän kulmaltansa kuului virrenveisuu, körttiläisten tuttu aamuvirsi. Painui hartahasti tasatukat maata kohti hetken rukoukseen.
Hätkähteli Anssin sydämessä tutun virrennuotin kuullessansa: heränneitä täällä, körttikansaa! Nyt se totta maarin sota nousee, jommoista ei nähty näillä mailla. Kaukana on silloin leikki, koska tarttuu kivääriinsä körttiläinen. Jospa näkisivät isä, vaari, häntä lempeämmin tuomitseis he!
Yöllä oli tullut upseereita, ryhmäin, joukkueiden johtajia, korkeamman koulun käynehiä. Niiltä ohjeet saatiin, aseitakin, sikäli kuin riitti. Anssin haltuun joutui vanha venäläinen pyssy, ensi otteluissa anastettu, piikkinensä miehen mittahinen.
Komennettiin pojat riviin, saivat vallesmannin rengin sijaan toisen päällikön ja toisen esivallan Karskit komennukset kuullessansa sotaisemmaks yhä Anssin into kasvoi siinä rintamassa seisten. Oisi taistelu jo tänään, kyllä tulis punaisista puhdas jälki, ryssistä ja muista ryöväreistä!
Saapui kansaa kaukokulmiltakin, tuli ajaen ja hiihtämällä. Niinkuin aalto nousee myrskysäässä valtavana vettä vyörytellen yhtä rintaa — niinpä noussut oli yhtä aikaa miesten mielet maassa. Torpan mies ja talollinen oli noussut renkipojan kanssa rinnan, moni vanha mennyt nuorten mukaan, sillä vaara väijyi kallehinta, kotikontua ja isänmaata.
Nousi talvipäivän kylmä kiekko veripunaisena taivahalle, nousi ankarana, säteetönnä niinkuin sodan merkki metsän ylle. Vihelteli radan kääntehessä juna, porhalteli asemalle.
Aseet tuli! Välkkyväiset aseet, tuli piikit, pyssyt, kuularuiskut! Eipä ollut enää hädän päivää! Sotaan miehet, sotaan ryssää vastaan! Seis, ei kaikki vielä saapunehet: ajoi asemalle rekijono kiireesti kuin autuutensa eestä.
Tunsi täynnä ihmetystä Anssi, tunsi kotipuolen hevoset hän, tunsi raudikot ja liinaharjat, tunsi oman nimikkonsa myöskin, tunsi kotikylän kirkkokansan, vaan ei virsikirjat kainaloissa, mutta haulikot ja susipyssyt.
Ketkä ensimmäisnä reestä nousi? Isä, vaari! Syöksyi esiin Anssi, itsens' unohtaen, rintamasta juoksi vaaria ja isää vastaan. Eipä kuullut moitteen sanaa heiltä, eipä nähnyt ankarata silmää, näki vaarin leuan liikutuksen, näki tutisevan seppelparran, näki isän hyväksyvän hymyn, kuuli isän äänen, kun hän huusi, seisten kylän körttiläisten kesken, kristikunnan jäykkäin sotilaiden:
— Miehet, pirua ja ryssää vastaan!
III
Kastui hurmehesta Pohjan hanget, miehien ja poikain hurmehesta, koska käytiin Suomen suuri sota, tehtiin vapauden veritouko, Suomen vapauden suuri kylvö.
Kauan oli viipynytkin kevät, vuosisadan pitkän talven ajan, orjuuden ja alennuksen ajan — viipynyt, mut vuotettuna aina, ikävöitynä ja vuotettuna. Pohjan mies ja karjalainen nousi ennen muita, sillä Pohjanmaalla sekä Karjalassa kiivaampana paloi miesten sydämissä veri. Savonmaa ja Satakunta nousi yhtä alttihina, nousi Häme, kilpaellen vaaran kunniasta. Puukoin pattereita otettihin, paljain käsin ryssän kanuunoita. Ylivoimin etelästä tullen vihollisen voimat hyökkäsivät, mutta Suomen miesten rivit kesti, seisoi vankkumatta paikoillansa, yksi kymmentä ja sataa vastaan. Kalleimpansa antoi joka koti, joka mies ja nainen parhaimpansa, uhras Suomen omaan pyhään sotaan, vapauden sotaan ryssää vastaan.
Askel askelelta ostettihin uudellensa Suomen kallis manner Suomen sankarien veren hintaan. Vilppulan ja Antrean ja Raudun nimet Suomen kunniasta kertoi, Suomen oman sodan urhotöistä, kertoi kirkkaammin kuin Narva, Lützen, Porrassalmi taikka Siikajoki. Painui rivit etelätä kohti, kevättä ja vapautta kohti. Suli verkallensa Suomen hanget lähestyvän suven lämmön tieltä, suli verkkaan vihollisen voima rynnistäissä Suomen sotajoukon.
Laskettu ei siellä mainetöitä, missä Suomen raskas kämmen iski vuosisataisvihollista vastaan. Muita raskaampana, tiedettihin, usein iski körttiläisen koura »nimeen Jumalan ja kotikonnun». Heränneiden lipun alla soti myöskin Anssi, Anssin isä, vaari, kolmen sukupolven edustajat, kolmen polven rakkauden ja vihan. Hiukan joskin vanhuudesta vapis vaarin käsi, Anssin nuoruudesta, sitä varmemminpa tähtäs isä, kun hän pyssyn liipasinta painoi. Missä rynnistykseen komennettiin, ketjuun vihollista vastaan, siellä kantoi Anssin nuoret jalat eellä isän sekä vaarin. Mutta missä tuli puolustaa, ei rynnistellä, niinkuin muuri seistä, siellä seisoi vaari vankkumatta. Paon taito oli jokaiselle yhtä outo.
Kasvoi vielä Suomen voima, kasvoi niinkuin kymi kasvaa kevätsäässä: saapui Saksanmaalta jääkäreitä, sodan koulun kokenutta miestä, jotka ensimmäisnä uskaltaneet oli nostaa Suomen viirin siellä, missä vapaat kansat voimiansa tappotanterilla mittailivat. Kansan lämpimimmän uhrimielen, palavimman vapaudenuskon kantaneet he oli maailmalle Suomen nimeen, Suomen pyhään nimeen. Kuurinmaalla olivat jo ryssät tuta saaneet heidän iskujansa, Suomen sorron kostajien iskut. Juhlamielin heidät vastaanotti isänmaa ja nuori sotajoukko johtajinaan, neuvonantajinaan vapauden vuosisataistyöhön.
Saipa myöskin körttiläisten parvi heistä johtajansa, joiden kanssa taisteluun ja kuolemahan meno oli niinkuin hartauden pito. Heidän johdollansa juhlaa oli rynnistellä, päälle käydä, käydä vaikka piruakin sarviin kiinni, kiukkuisata sielunvihollista. Oli vormut heillä Wilhelmiltä, sotakojeet Saksan sepän työtä, mutta sydän oli suomalainen, kotoinen myös oli kouran laatu. Körttisotilaankin käsi nousi, vaikka muutoin kankea se oli kunniahan, lakin reunaan, koska jääkärupseerin hän ohi astui, 'Jumalalta säätyn esivallan'.
Usein illoin leirivalkealla, koska tehty oli päivän toimet, vihollinen vankina tai lyöty, kokoontuivat yhteen körttiläiset veisamahan virsiänsä taikka puhumaan myös uskon asioista, Herran vihasta ja rienaajasta, joka kavalasti ansat laskee, pyydystääpi syntisparan, niinkuin erämiesi teeren turvattoman. Syrjäss' istuin kuuli Anssi miesten puheet ikuisuuden asioista. Jotakin jo ymmärsi hän niistä. Kuunteli ja mietti itseksensä: ihmeellinen eikö elon juoksu, joka kaiken syntynehen määrää kuolon kovan tietä kulkemahan! Eipä tiedä, koska lähtö tulee, tänäänkö vai ehkä huomenessa. Eipä tule pasuunalla soittain, tulee niinkuin kelmi varas yöllä. Löytää kuolo rauhan töissä miehen, saati sotilaan, joll' ammattina onkin surman kanssa seurustella.
Hiiltyi nuotio ja hiljallensa painui miehet levolle, mut Anssi valvoi kesken humisevan metsän, jossa lumen alta kevätvetten solina kuin heikko soitto kuului. Kävi yksinäiseks Anssin olo, turvattomaks toisten nukkuessa, hiipi mieleen vaarin opetukset, körttiläisten puheet nuotiolla, heränneiden luottamus ja usko Jumalaan ja isään ylähällä. Nousi yössä pojan ajatukset turvaan yli kaiken ihmiselon.
Niinpä luki vuotten jälkeen Anssi, luki hiljaa herransiunauksen sekä nukkui sitten toisten viereen.