AMPIAISPESÄ

Kyläkertomus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1917.

I.

Maaliskuu oli lopuillaan. Kolmojoki oli luonut jääpeitteensä ja virtaili tasaisesti lämpimässä auringon paisteessa.

Kolmojoki oli aikoinaan virtaillut koskemattoman metsän läpi. Vähitellen sen rannoille oli muodostunut viljelyksiä ja taloja, ja nyt se jo eroitti toisistaan kaksi kyläkuntaa, jotka olivat sen äyräille muodostuneet. Kyläkunta olisi oikeastaan sopinut olemaan yhtenä, mutta se oli jotenkuten eroittunut kahdeksi. Joen pohjoispuolinen kyläkunta sai joesta nimensä ja eteläistä sanottiin Korpijoeksi, koskapa sen kylän asukkaat vieläkin väittivät Kolmojokea aikoinaan sanotun Korpijoeksi.

Korpijoen kylässä on ainoastaan muutamia huomattavia taloja. Mikkola, kylän rehevin talo, on keskuksena ja siinä isäntänä Iisakki, Hämeestä aikoinaan muuttanut vanhapoika. Mainittava on myöskin Miirun talo, jossa toimeliaana isäntänä hääräilee Jooseppi. Hänellä on vaimona teräväkielinen Eveliina ja Eveliinalla Eedla-niminen tytär, ainoa talossa.

Kertomuksen vuoksi on myöskin mainittava, että Miirun peltojen päässä on mökki, jossa asuu räätäli Romppanen.

Mutta joen toiselta puolelta näkyy myöskin talojen kattoja. Näkyvätpä Ylä-Rietulan katot kaikkein kauimmaksi, ja savupiiputkin ovat niissä lukuisammat kuin toisissa taloissa, lukuunottamatta Mikkolaa, Korpijoen taloa.

Hieman alempana notkossa on Ala-Rietula, ränsistynyt talopahanen, jonka päreillä paikatut akkunat katselevat kuin avuton sokea kylään, missä talojen ulkomuoto paranee vuosi vuodelta, Ala-Rietulan jäädessä yhä katselemaan puolisokeana edistyksen kulkua Kolmon kylässä.

Vielä on mainittava Möttösen talo toisella puolella valtamaantietä Ylä-Rietulan naapurina. Se on myöhemmin rakennettu kuin toiset talot ja seinät kuultavat, vielä vaalean harmaina, kun sen sijaan toisten talojen seiniin on aika lyönyt tumman värinsä.

Ylä-Rietulaa hallitsee Mooses Rietula, pyöristynyt vanhapoika ja lautamies. Lyhyet raajat, jotka näyttävät kuin musertuvan omistajansa painosta, ovatkin jo hieman vääristyneet. Kapeat hartiat keskiruumiiseen verraten ja päässä takkuinen tukka, joka pörröttää rikkinäisen viltin lierien alta sakeana pöyrynä. Lihavat kasvot näyttävät ensi katsannolla hyväntahtoisilta, mutta lähemmin tarkasteltua on niissä salakavala ilme, joka on samalla ärtyinen. Mutta tästä huolimatta Rietula nauraakin joskus niin että vatsa lainehtii.

Ala-Rietulassa liikehtii verkkaan viisikymmenissä oleva Vernand, laiha ukon käppyrä. Vernandin kapeissa, luisevissa kasvoissa ovat punoittavat silmät, jotka näyttävät aina ihmetellen katselevan ympäristöään.

Vernandilla on myöskin poika, Hesekiel, joka on ilmetty isänsä kuva, vain hiukkasta pienempi. Samat ihmettelevät silmät ja samat luisevat kasvot. Liikkeissäänkin yhtä verkkainen. Emäntä on kuollut Vernandilta eikä hän ole tullut vielä uutta ottaneeksi.

Möttösessä on isäntänä Eerikki ja hänestä ei paljoa kerrotakaan. Hänellä on sitävastoin sisar, Taava, lihava vanhapiika, joka on yrittänyt kolmasti miehelään, mutta aviotoveri on hänet aina viimetingassa pumpannut takaisin Möttöseen ja siinä Taava on vain veljensä taloa hoidellut ja paisunut entistään pyöreämmäksi. Taava on sukkela suustaan, kuten tavallisesti savolaiset sisarensa. Ja hänellä on tarkat korvat. Mikään juorujuttu ei mene hänen korviensa ohi. Kuulemastaan hän tekee omat johtopäätöksensä, joihin toisten talojen emäntien on napisematta mukauduttava.

Yksi kyläkunta, mutta kaksi nimeä.

Kyläkuntien väliä on vain muutamisen sataa askelta, niin että selkeällä ilmalla saattaa pienempikin puhe kuulua yli joen toiselle puolelle. Tästä huolimatta ovat kylien asukkaitten välit olleet riitaiset. Salapuheet ja roskajuorut ovat asukkailla jokapäiväisenä ruokana. Jos Kolmossa tapahtuu onnettomuus, niin siitä Korpijoella salaisesti iloitaan, ja jos korpijokelaisia onni potkaisee, niin Kolmossa saattaa joku isäntä tai emäntä tulla pahoinvoivaksi.

Mikkolan isäntä Iisakki, muutettuaan tänne Hämeestä, aikoi käydä kylien pahaa sopua parantamaan, mutta toimenpiteestään joutui kolmolaisten, jopa kyläläistensäkin, vihoihin. Ja kun Iisakki on turpeasta olemuksestaan huolimatta hieman kumaraharteinen, alettiin häntä ensin Kolmon puolella haukkua kyrmyniskaksi, ja vähitellen tämä nimi tuli käytäntöön hänen omien kyläläistensäkin keskuudessa. Asianomainen aikoi ensialussa harata nimensä muutosta vastaan, mutta taipui vähitellen, ja Kyrmyniskaksi häntä nyt sanotaan koko Kuivalan pitäjässä.

On mainittava, että kyläkuntiin tulee kerran viikossa posti, joka tuo jokusen sanomalehden kylän vauraimpiin taloihin. Ja siinä on kaikki henkinen viljelys, lukuunottamatta kituvaa raittiusseuraa ja kylien keskeisiä juorupuheita, joilla asianomaiset ravitsevat itseään kotoisista pelloista saadun viljan ohella.

II.

Lämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo upottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi jo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi.

Kyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli itsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta paistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä.

— Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan pihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko lienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska edelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle Rietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan pihaan.

Rietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja katselevan Mikkolaan päin.

— Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi omille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka olivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan.

— Niitä se siellä tarkkailee… kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi. Kolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan pelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä katselee.

Iisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät alas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui ulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille, antoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti välkehtivää veden pintaa.

Iisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa tietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne oli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli koettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen vanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi?

Mutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan yhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa sykähti niin kuin ennen nuorena miehenä.

Päivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot paljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin säilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua.

Iisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan hyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki, ja Iisakin täytyi istua perään melomaan.

Iisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun. Mistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä? Tämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh, olipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä aina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin kalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa ojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan, vaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi.

Venheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut vielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään.

Kymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin saanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään. Niinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti kaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo on tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että kuuluu kylälle asti.

Talonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein välit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja hosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin takanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta olkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen. Sekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran se on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin tarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee.

Iisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi ketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen ja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan.

Iisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä asettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän hätkähti jo ihmeissään seisomaan.

— Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä rysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna.

Iisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan.

— Kuka kehveli se…

Sattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan seisomassa ja virnistelemässä.

— Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi Iisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen pyydyksiäni pitämään?

Miehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän.

— Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti pitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula.

Iisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko sovinnolla selviytyä naapuristaan.

— Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun minä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi pyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa haastamatta, arveli Iisakki.

Rietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti:

— Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan, valtasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja jos et sitä usko, niin koetetaan!

Ja Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos tarvittaisi.

Iisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui olemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies sen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään Rietulalle:

— Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja vielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia vieraita varten säästellyt.

Rietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan.

III.

Iisakki istui kamarissaan keinutuolissa ja antoi sen hiljaa liikkua. Iltapäivän aurinko paistoi ikkunasta sisään ja muodosti kirkkaan valojuovan lattiapalkeille. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.

Iisakin piippu oli sammunut ja sitä pitävä käsi valahtanut riippumaan tuolin kaiteen yli. Miehen otsalla oli syvät mieterypyt.

Kyllä vain korpijokelaiset ja kolmolaiset olivat asettaneet hänet kovalle koetukselle. Hän oli jo päättänyt, ettei kajoo heidän riitoihinsa, vaan pysyy kaikista erillään, mutta myttyyn meni se päätös.

Kylät olivat päättäneet perustaa yhteisen osuuskaupan ja asiasta oli jo pidetty kokouksia, ja osuudet olivat merkityt, vaan paikasta oli syntynyt riitaa. Kolmolaiset tahtoivat kauppaa puolelleen ja samoin vaatimuksin esiintyivät korpijokelaisetkin, vaatien kauppaa joen rannalle, jossa oli sopiva kartano heidän kylänsä puolella.

Korpijokelaiset olivat käyneet tänään miehissä puhumassa Iisakille asiasta. Miehet tulivat kiihtyneinä, hiukset pystyssä vaatimaan Iisakkia sovittajaksi asiassa ja pitämään heidän puoltaan kiistanalaisesta kaupan, paikasta.

Kokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja varustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle oli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta täytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki hetkeltä syvenivät Iisakin otsalla.

Varmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun viitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa voinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla kysymykseen.

Joen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime kokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen sillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat isännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin luullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä.

Iisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen näki kaikista heidän puuhistaan.

Kello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että kokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja keinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua.

Menen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä selän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa vaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin kuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit!

Se olisi niille parhaiksi.

Isäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi:

— Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja… menkää nyt joutuun, hyvä isäntä… tässä on kunnia kysymyksessä.

— Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan.

Renki painoi oven kiinni ja ihmetteli isäntänsä murahtelua.

— Ei ole nyt meidän ukko oikealla tolalla. Viime aikoina onkin istunut ja miettinyt… sitä akattomuuttaanko surenee.

Ja kun isäntä laskeutui portailta ja meni aitan ohi maantielle, arveli renki vielä työnsä keskeyttäen:

— Ei se tänään kävelekään sillä tavoin, että siinä olisi puolensa pitäjätä. Mikä pahus sitä vaivaa…?

Iisakki kävellä köhnysteli joen sillalle ja siinä vasta huomasi, että oli tullut ohi Miirun tiehaarasta. Aikoi kääntyä, mutta huomasi nais-ihmisen joella pesupuuhissa. Kukahan se olikaan? Pitääpä katsoa tarkemmin! Miirun Eedla. Eikös ollut Eedla tosiaankin vaatteita karttuamassa!

Iisakki sanoi hyvän päivän ja nojasi kaidepuuhun.

— Päivää vain. Kokoukseenko se isäntä oli menossa?

Eedla näyttikin vastoin tavallisuutta olevan puhetuulella.

— Sinnehän tässä… Sattui tuossa vähän viemään ohi.

Iisakki kaivoi housuntaskusta piipun ja pisti hampaisiinsa muistamatta sitä täyttää.

No, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea sitä…

Eedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista. Oli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat, pyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita huuhtomaan.

Iisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin katsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen.

Ja siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa, yksinäiset ikävät päivänsä.

Jo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan, vaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi ollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt sattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla… Se on näyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö, olipa sitten järeltään mikä tahansa.

Iisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen.

— Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi.

— Eikö mitä… Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt kalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla.

— Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki.

Eedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista välittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi.

— Eedla kävisi siellä meillä kevätkalaa maistamassa jonakin päivänä, virkkoi Iisakki lähtien menemään. Vielä lähdettyään hän vilkaisi Eedlaa, joka siellä puuhaili vieraista välittämättä.

— Pahus, kun tuota Edlaa en ole ennemmin huomannut, pahoitteli Iisakki. Siinähän se on emäntä Mikkolaan, mitä sitä sen kauempaa… Kun nyt vaan ei ehtisi joku toinen ennen minua.

Sitä ajatellessa tuli Iisakin käynti kiireisemmäksi ja povessa tuntui semmoinen outo, hiljainen kaikerrus.

Se asia täytyy ottaa käsille nyt aivan heti. Se on tärkeämpi kuin osuuskauppa-asia ja kaikki muut kaiken maailman asiat yhteensä.

IV.

Rietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan isäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi, mutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin karjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai jo ukon mielenpurkauksista osansa.

Rietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin ulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui jotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys, mutta isäntä kuuli sen.

— Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes!

Pörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta. Renki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä sotkeutui paitaansa.

— Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi riekaleiksi hänen käsissään.

— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on jotain, tiedä se, poika!

Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi pelkällä sanan voimalla.

— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.

— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.

— Joko minä sitten lautamiehelle…

— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.

— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.

— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.

— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.

— Pahan hengen nulikka… vai meni tämä ottamaan isännän hevosen. No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa tiehensä, ennenkuin minä tulen.

Rietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului vielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita.

Rietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan. Hierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään. Se mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä kävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu osuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut syynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan outoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta Ylä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut:

— Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi ja hetipä taukosi, kun eukon otin.

Niin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata ajatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää naimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt ei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella… Toinen, paljon tärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt täytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka paikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat kaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan haraamassa.

Miirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän käynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli kumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja reippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa ohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet ajattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat kysymyksessä.

Niinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla huomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli siinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli heti mieleen, että siinä olisi sopiva…

— Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi tulevansa hyvälle tuulelle.

Eedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan hyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa:

— Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa olla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa.

— Mitähän lienee, jurahti Eedla.

Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä tässä vastikään sopivaksi…

Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos tiedustaisi tytön vointia.

— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.

— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.

Rietula alkoi jo suuttua.

Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja tiuskahti kuin kiusotellakseen.

— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo muutaman askelen mennäkseen.

— On se, murahti Eedla.

Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan lautamiehen taloon.

Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.

Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään ja unelmat alkoivat versoa.

Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään, mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä, ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän nuoren naisihmisen sydän.

V.

Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on syljeksitty märäksi ja niljaiseksi.

Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron.

— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta, mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita, ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää, miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät… tuota… meidät perii hiisi joka sorkan!

Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi, niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.

Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen iskentä permannolle.

Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin väsyneesti lerkkumaan.

Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:

— Se taisi haukkua meitä.

— Kuka?

— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.

— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.

— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo
Möttösen Eerokin.

— Sille pitäisi antaa vastasanat.

— Niin, oikea vastamyrkky!

— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo miehissä.

Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on… kyllä se… Rietulaa nykäistiin kylkeen:

— Kuuletko sinä…!

— Ka, mitä?

— Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui?

— Ka, enhän minä…

— No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille.

Rietula terästyi.

— Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli
Romppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan.

— Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat.

Kolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se siinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki, vaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt vain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia?

Rietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa itseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin pään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että leukalihakset korkealle jännittyivät.

Kolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto nousee.

Ja Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin Iisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä sen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui lähimäisen rakkaudellaan.

Jo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa.

— Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula ja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat suusta vienyt.

— Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta puolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne ampiaispesään, mutta…

— Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero.

— Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen puhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä, aloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun sinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä. Sinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt näissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta me emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut ajetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian koko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet tänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan.

Rietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi tipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli tällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin.

Taisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin pehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla…? Kyllä se taisi olla sen ansio, että ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä…! Ilmankos se Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos Simsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan lepukkata, minkä teki!

Rietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet silmillään ja partaisista suista kuului murahduksia:

— Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen.

— Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta…?

— Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli
Romppanenkin.

— Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan.

— Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen
Eero.

Mutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään
Rietulan nolouden.

— Hyvä tästä tulee, supistiin.

— Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin eiköhän sisu mieheltä pettäisi.

— Jo se sanoi tiukat sanat.

— No ihan niin kuin naulan päähän!

— Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin.

Iisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita. Nuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä, hyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut Iisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti padan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten keikutellen ulos.

Iisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä.

Emäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin niin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä miesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun…

— Kuuletko sinä!

Miirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen.

— Että mitä?

— Kun minä tässä sohitan etkä kuule… että ota vielä puheenvuoro ja jyrise niille niinkuin tuomiopasunasta.

— Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla ja nyt on makean vuoro.

Ja Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan.

— Kuulkaahan, rakkaat ystävät…

— Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta.

— Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä pari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja hyvämultaiset pellot kuin täälläkin.

— On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan.

— … ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin. Ihan kuin veljeksiä ikään…

— Älä tolita!

— … kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa veljeksissä ja…

— Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä…

— … ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja…

— Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka päältä nuljahtaisi!

— Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että…

— Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska!

— … tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt vertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä arvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa korkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat kukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin…

— Kuulkaahan sitä!

— Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä!

— … kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää ja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja…

— Ulos, Kyrmyniska!

— Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni!

— Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä!

Kolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa olivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti.

Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet ulos riepoittaakseen.

Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat pakenivat pelästyneinä seiniltä:

— … kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta. Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja…

Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan päästäneet.

Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen mennä sekaisin.

— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja… perhana… vai minua tässä vielä syytetään.

Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen. Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.

VI.

Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä, että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa, koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.

Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa. Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen elämäkerrasta.

Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.

Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella, vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.

Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa katselemassa.

Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.

Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava, että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.

Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli teki.

Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti hieman, kun Iisakki astui tupaan.

— … vää!

— … antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.

— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.

— Tuota… ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla… tuota… mutta ensi viikolla minä tulen varmasti.

Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:

— Tuletko heti vai et!?

Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:

— En!

Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.

Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan. Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten surkeasti, pulahti kylmään veteen.

Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.

Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen, pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja komensi renkiään:

— Tartuhan kiinni!

Ja tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä harasi lestejään.

Horttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa hävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään.

Horttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja neuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita.

Rietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi piippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen piippuunsa ja virkkoi:

— Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten, mutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä maksetaan.

— Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula.

— Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä vedessä… Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se…

Kustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli:

— Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat?

Suutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi:

— Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi.

VII.

Huhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät yhä kylmemmiksi ja pahemmiksi.

Nuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja sunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä joskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin välinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat nuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen sillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui niin että sanakiista ei muuten selvennyt.

Kuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja pitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän saarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta kävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän heitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt papinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen.

Kyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä kumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät katsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle. Mikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan. Sanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät naureskellen.

Huhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien matkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten kahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea pilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina saattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla, miten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa taistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen, että miehet vetivät suunsa naurun mareeseen.

Suutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut jostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan virkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa rauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä, kantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli jälessä kantamuksineen.

Miirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi kysellä, minne on matka.

Jortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin aidan raosta, ja virkkoi:

— Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä kurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää kuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei vieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä ihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää…

— Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja lähti menemään miehensä häntä seuratessa.

Mutta Jooseppi virkkoi pahoitellen:

— Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä!

VIII.

Eräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme. Kolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin. Emännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja kiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta tuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin.

Kukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään tapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi kyläkuntien historiassa.

Korpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän merkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen. Emännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja ruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen mukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia kapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla.

Voisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko purkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta? Vaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa korkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja aloitettavaksi ryty talojen pihamailla?

Mutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole nytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä, otsat kurtussa suunnittelevat.

Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät, eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta, jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.

Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu, ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.

Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken tuvan seiniä arvellen:

— Kova se vielä on.

— Kyllä siitä tulee.

— Jos vaan nurkkapäät kestävät.

— Pitää liikutella varovasti.

Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin tuvan nurkille.

— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti, miehet, komensi Iisakki.

— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.

— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.

— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.

Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä tarttui kankeihin.

— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.

Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin, että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.

— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:

— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä… vielä vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi… hyvä on!

Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli, että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.

— Voi saakeli!

— Viekää terveisiä!

— Oli varmaankin kaksikymmentä!

— Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään…

— Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti.

Mutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla nurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen sijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua.

Emännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken kiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä.

— Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne…?

— Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä.

Kohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan edustalle ja kysyi:

— Joko saa tulla pesemään?

— Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa.