HÄPEÄ
Romaani
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundament, 1918.
I.
Kesäkuun sunnuntaiaamu valkeni poutaisena ja kirkkaana. Kaste oli maasta haihtunut auringon paisteessa ja hiljainen etelätuuli värisytti puiden lehtiä. Heinämäen Tuomas käveli morsiamensa Annan kanssa kirkkomaan aitaviertä mietteisiin vaipuneena.
— Tänään siis meitä ensikerran kuulutetaan, virkkoi Anna naurahtaen.
— Niin.
Tuomas sanoi sen alaspainetuin katsein ja hieman masentuneella äänellä.
— Mikä sinun on? kysyi ihmetellen Anna. Sinähän näytät niin kovin alakuloiselta.
— En ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa. Se on jokin outo ahdistus, jota minä en ymmärrä. Olethan sinä, Anna, minun aivan yksin, aivan kokonaan?
Tuomas käänsi katseensa Annaan ja hapuili tämän kättä omaansa.
Anna naurahti iloisesti, melkeinpä vallattomasti.
— Etkö sinä nyt sitä tiedä? Kenenkäs muunkaan minä nyt enää olisin.
Kuulethan sen kohta kirkossa, jollet muuten usko.
Tuomaankin täytyi jo naurahtaa. Mitä hän turhia kyselikin. Hänenhän oli kaunis, Rotkan mökin kaksikymmenvuotias Anna. Kohta hän tulisi liitolleen saamaan vahvistuksen, jota hän oli odottanut rauhoittuakseen. Tästä huolimatta hän ei voinut vapautua kokonaan painostavasta tunteestaan. Niinkuin jokin näkymätön, raskas käsi olisi häntä painanut. Ja niinkuin jokin salainen ääni hänen korvaansa kuiskannut outoja, selittämättömiä aavistuksia.
Anna pyörähti portista kirkkotarhaan ja Tuomas seurasi hänen perässään.
— Vieläkö sinä yhä vain murjottelet? virkkoi Anna happamesti.
Tällaistako se nyt onkin? Toisenlaiseksi minä tämän päivän kuvittelin.
Anna käveli ripeästi nurmettunutta käytävää ja heitti olkansa yli halveksivan katseen Tuomaaseen.
— Kuulehan! ehätti Tuomas hänen rinnalleen. Enhän minä sillä mitään tarkoittanut. Et nyt suuttuisi tuommoisesta. Olenhan minä sitä jo niin monesti sinulta ennenkin kysynyt.
Anna katseli Tuomaaseen epäluuloisesti.
— Etkä vieläkään sitä tiedä?
— Kyllähän minä sen jo…
— Niinpä elä sitten…
— Ka, kun ihan suuttui.
Tuomas koetti naurahtaa ja laskea kätensä Annan vyötäiselle.
— Mitäs kun aina sitä samaa…
Anna pyörähti edelleen kävelemään Tuomasta odottamatta.
— Anna.
— Mitä?
— Muistatko illan siellä Halmeahon rinteellä? Silloin lupasit, ettei enää milloinkaan riideltäisi.
— Itsehän sinä riitaa rakennat aina epäilemällä minua.
— Mutta itsehän sinä olet sanonut…
— Mitä?
— Että sinulla on ollut muitakin…
— Eikö sinulla sitten ole ollut?
— Ei. Sinä saat minut aivan koskemattomana. Kaikki unelmani ja tuulentupani olen sinun kanssasi rakennellut.
— Niin mitä sitten?
Annan kysymys oli särmikäs eikä Tuomas ehtinyt siihen mitään vastaamaan, kun kellot tapulissa helähtivät soimaan. Hän paljasti päänsä ja seisahti Annan rinnalle. Hänen vakavat kasvonsa värähtivät liikutuksesta ja hän etsi Annan käden omaansa ja puristi sitä lujasti.
— Meidän on mentävä kirkkoon, sanoi Anna hiljaa.
Kirkkomäellä kulki heidän ohitseen Topias Isotalo hymyillen ilkeästi morsiusparille. Anna huomasi tämän ja punastuen kiirehti Tuomaan edellä kirkon ovelle, josta kuului ulos urkujen humina ja virren veisuu.
Kirkonaidan luona seisoi ryhmä miehiä verkkaisesti keskustellen.
Hekin olivat huomanneet Heinämäen Tuomaan morsiamineen kirkkoon menevän ja vaikenivat hetkeksi.
— Nuorenpa se Tuomas vielä saikin, virkkoi vihdoin yksi joukosta.
— Vaikka itse on jo yli kolmenkymmenen…
— Muuten on kunnon mies.
— Miesten parhaita. Saa syntymään käsistään mitä vain tahtoo.
— Olisi Tuomas ollut paremmankin vaimon veroinen, virkkoi Isotalon vanha isäntärenki.
— Miten niin? kysyi joku.
— Niin vain, että pietyn piikaisen taisi Tuomas saada, virkkoi edellinen.
— Olisikohan…?
— Isotalon palveluksessa ei kukaan säily koskemattomana. Omin silmin sen olen tullut näkemään, vahvisti isäntärenki ja lähti astumaan kirkkoon.
— No sen korvaa nuoruus ja kauneus. Anna on pulskin tyttö paikkakunnalla, virkkoi siihen joku miehistä ja keskustelu raukesi.
II.
Tuomas kyntää paloa helteisenä kesäkuun päivänä, yllään hurstiset housut ja paita, hattu kannon nenään nostettuna, jaloissa paikatut lapikkaat, saumoista auenneet.
Jo varhain aamulla on Tuomas käynyt työhönsä ja raatanut levähtämättä joskus hihallaan hikeä otsalta pyyhkien.
Taloissa on ruokakello kutsunut aamiaiselle, mutta Tuomas ei ole sitä huomannut. Vasta keskipäivällä hän seisottaa ruunansa, painaa sahrat kannon juureen ja istuu kärventyneen koivunrungon tyvelle lepäämään.
Kohta kaksi vuotta ummelleen on Heinämäen Tuomas raatanut isältään Korpi-Tuomaalta perimässään mökissä Isontalon takalistolla. Parannellut kartanon, perkannut peltoja, lisää raivannut niittyä koskemattomaan korpeen ja iloinnut työnsä tuloksista. Anna, hänen vaimonsa, ei vaan osannut iloita. Pyrki mukisemaan muka puutteista, joita ei ollut, ei edes torppaa rakennellessa. Valitteli aina paljoja töitä, vaikka Tuomas oli vuosi sitten, kun pikku Matti syntyi, ottanut palvelijan vähentääkseen työtä vaimoltaan.
Tuomas pyyhkieli hikeä otsaltaan koivunrungolla istuessaan ja mietti sitä yhtä ja samaa, mitä oli jo viikkokausia miettinyt.
Miksi Anna oli yhtämittaa pahalla tuulella ja tyytymätön oloonsa? Mikä häntä vaivasi? Olihan kaikkea mitä tarvitsi, leipää yltäkyllin ja koti semmoinen, josta olisi saattanut moni ylpeillä, toki olla ainakin kiitollinen. Anna vaan ei ollut. Yhtämittaa mutisi, milloin mistäkin. Viimeksi tänä aamuna siitä, että hän vaati joka aamu varhain nousemaan. Ja siitäkin, ettei saanut kylissä käydä, vaikka mieli teki.
Tuomas puraisi piippunsa vartta. Hänen sisässään kuohahti. Maatkoon, maatkoon vaikka päivät läpeensä. Juoskoon kyliä, kun haluttaa ja kun ei koti miellytä. Menköön, menköön vaikka hiiteen. Moni tyttö olisi varmaankin ollut kiitollisempi saadessaan semmoisen kodin kuin Heinämäki. Anna ei vaan ollut.
Kylillä häntä kiitettiin uutterimmaksi ja kykenevimmäksi mieheksi paikkakunnalla, mutta tuskin sitä Anna huomasi, koskapa yhtämittaa kohteli olantakaisesti.
Semmoiseksiko se elämä nyt muuttuikin? Ainako vain saisi Annalta nurjan mielen palkaksi vaivoistaan ja hyvyydestään? Tokkohan Anna enää rakastikaan häntä?
Se ajatus sattui kipeänä ja vihlaisevana.
Tuomas tuli tahtomattaan muistelleeksi menneitä päiviä. Valoisat, vuoroin synkät kuvasarjat alkoivat kulkea hänen ohitseen.
* * * * *
Keväinen lauantai-ilta.
Koivuissa on lehti hiirenkorvalla ja hakametsässä laulaa rastas. Poika kävelee karjapolkua mietteisiin vaipuneena. Takaapäin kuuluu askeleita. Mökin Anna on lähtenyt vispilänvarpoja taittamaan. Poika kääntyy katsomaan ja jää odottamaan. Tytöllä on kimppu koivunvarpoja kainalossa, joista hän yhtä kuorii huomaamatta poikaa, joka odottaa hymy suupielissä.
— Hyvää iltaa, sanoo poika.
— Hui, kun minä säikähdin!
Ja tyttö nauraa niin, että valkoiset hampaat välkkyvät.
— Mitä sinä täällä teet?
— Tulin vain huvikseni kävelemään ja etsimään variksenpesiä, sanoo poika.
— Näytänkö minä sinun mielestäsi nyt niin variksenpesältä? kysyy tyttö suupielessä veitikka värähdellen.
Poika hämmästyy.
— Enhän minä sinua… enkä minä luullut sinua täällä tapaavanikaan.
Molemmat nauravat. Hakametsä tuoksuu, rastas katkonaisia säveleitään kaiuttaa.
Poika kävelee tytön rinnalla, joka vikkelästi kuorii varpujaan ja silmää joskus salaa poikaan. Tiesiköhän tuo minun tulevan? Mitähän tuo aikoo?
— Tuossapa olisi hyvä torpan paikka, sanoo poika ajatuksissaan katsellen sileää rinnettä, jossa kasvaa muutamia nuoria koivuja. Antaisikohan Isotalo rakentaa tuohon torpan?
— Rakentaisitko?
— Kyllä, jos vain…
Ja poika katsoo naurahtaen tyttöön.
— Jos mitä?
— Eipä mitään. Ajattelin vain, että kukapa siihen sitten emännäksi tulisi.
Tyttö saa uuden lämpimän silmäyksen pojalta.
— Hui hai, eihän sinulla ole mökkiäkään vielä, sanoo tyttö helähtäen nauramaan ja lähtien juoksemaan karjapolkua lehtoon.
Poika juoksee jälessä, koppaa tytön syliinsä ja sanoo läähättäen.
— Tulisitko…? sinä…
— Tulisin, sanoo tyttö ja karkaa metsään.
* * * * *
Toinen kuva.
Juhannus-yö. Kyläkeinulta ovat kokkotulien viimeiset liekit sammuneet ja nuoriso parvittain hajaantunut kyläteille. Tanssiin on jo kyllästytty ja soittajan hanurin sävelet kaikuvat kastepisaraisessa metsässä.
Muuan pojista on istunut syrjässä tanssia katsellen, palannut yksin hämärään pirttiin ja painunut penkille pää käsien varaan. Hän on saanut istua koko illan yksin. Mökin Anna on lentänyt käsivarrelta käsivarrelle tanssin pyörteessä. Tuskin yhtään sanaa on häneltä riittänyt pojalle koko iltana. Joku pojista on osoittanut häntä sormellaan: "Kas, mikä körri tuo Takalan Tuomas, kun ei puhu eikä pukahda".
Pojan sydäntä raastaa pakahduttava tunne ja kurkkua kuristaa pidätetty nyyhkytys. Toinen käsi on nyrkkiin puristettuna ja toisella tukee hän päätään, jossa suonet takovat niin hurjasti.
— Kurja nainen!
Kello tuvan mustuneella seinällä lyö rämisten. Montako? Poika ei sitä huomaa. Hänen päänsä painuu yhä alemma ikkunalautaa vasten ja kuumat pisarat putoilevat penkille.
Tuvan ovi aukeaa hiljaa ja tyttö astuu sisään hiljaisin askelin.
— Tuomas… täälläkö sinä oletkin?
Poika ei vastaa mitään. Hänen povessaan värähtää oudosti ja käsi pusertuu nyrkiksi.
Tyttö tulee lähemmäksi ja istuu penkille. Raollaan olevasta ikkunasta kuuluvat hanurin mollisävelet jostakin hyvin kaukaa, yli hiljaisien vesien.
— Oletko sinä minulle vihainen? kysyy tyttö hiljaa koettaen olla vakava, vaikka toisessa suupielessä nytkähtelee pidätetty nauru.
— En minä sinulle voi vihainen olla, sanoo poika nostaen kostean katseensa tyttöön, joka siirtyy lähemmäksi istumaan ja tapailee pojan kättä omaansa.
— Kyllä sinä olet suuttunut minuun, minä näen sen. Mutta enhän minä voinut olla tanssimatta, kun minua aina vain pyydettiin.
— Eikö sinulla siellä olisi ollut yhtään ystävällistä sanaa minulle?
— Elä viitsi nyt enää… Voinhan minä olla vasta tanssimattakin.
— Mitäpä nyt siitäkään…
Aurinko nousi ja värähteli tuvan ikkunassa ja kukkaan puhjenneen verenpisaran lehdillä. Poika painoi päänsä tytön syliin ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen.
— No mitä nyt…?
Painava, hiljainen äänettömyys.
Hetken kuluttua kohotti poika kirkastuneen katseensa tyttöön ja virkkoi.
— Minä olen antanut sinulle kaikki parhaimpani. Unelmani ja mitä kauniita ajatuksia minulla on ollut. Ja tämä kaikki on minulla ensi kertaa niinkuin tuolla kukkasella tuossa ikkunalla, mutta sinä leikit vain minun kanssani ja lennät milloin minkin käsivarrella. Minä näin nytkin, kenen kanssa sinä läksit kokoilta ja nyt… nyt sinä jo istut tuossa. Voinko minä enää koskaan sinuun luottaa?
— Voit. En minä enää koskaan…
Aurinko hymyili yhä kultaisemmin. Tyttö koetti hänkin hymyillä ja kurotti punaisen suunsa suudeltavaksi.
Poika ei voinut enää vastustaa, vaan nosti tytön syliinsä.
— Oletko sinä sitten yksin minun?
— Olen, virkkoi tyttö miettien äskeistä saattajataan.
— Kun minä sen vain oikein varmasti tietäisin, niin minun onneni olisi niin suuri ja kokonainen. Mutta sano minulle, onko sinulla koskaan ennen ollut tällaista? Onko tämä sinulla ensimäistä kertaa?
— On, virkkoi tyttö miettien kyläsoittajaa, joka oli ollut hänen luhdissaan viime yönä. Voiko sitä tällaista olla muuta kuin yhden kerran vain, jatkoi hän.
Poika puristi tytön lujasti syliinsä.
— Nyt minä aloitan jo huomisen päivän perästä tupani veistoksen ja laulaen käyn työhöni ja pian nousee yhteisen pesän seinät. Kuulehan, virkkoi poika hetken kuluttua, nyt minä vasta käsitän, miten suuri onni on antaa koskemattoman suoruutensa koskemattomalle, niinkuin sinä nyt olet.
Tyttö katseli ulos eikä puhunut mitään.
— Syksyn tullen minä sitten vien sinut omaan tupaani, niinhän?
— Ehtiihän siitä nyt vielä…
— Etkö sinä tahtoisikaan vielä niin pian?
— Kyllä, mutta…
— Mitä?
— Puhutaan sitten toiste siitä. Sinun täytyy nyt jo mennä. Isäntä voi pian nousta.
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin.
Tuomas on saattanut häätaloon morsiamensa. Viulut vingahtelevat ja lattia notkuu tanssivien parien alla. Anna on kiitänyt koko illan Isontalon nuoren isännän Topiaan käsivarrella. Kun Tuomas pyytää häntä jo lopettamaan tanssin, vastaa Anna niskojaan nakaten.
— Minä tahdon nyt tanssia vielä tämän kerran etkä sinä saa nyt minua kiusata. Mene yksin kotiin, jos et jaksa, minua odottaa.
— Mutta enhän minä nyt hääyönä yksin…
— Istu sitten nurkassa ja odota.
Topias vie Annan uudelleen tanssiin ja väläyttää ilkeästi silmää
Tuomaalle.
Tuomaan kädet puristuvat nyrkeiksi ja uhkaava tuli pajaa hänen poskipäillään.
* * * * *
Ruuna kuopi maata ja hirnahteli. Tuomas heräsi ajatuksistaan. Kuinka kauan hän siinä lienee istunutkaan. Kädet olivat tiukasti nyrkeissä ja hengitys kulki raskaasti. Mitäs jos Anna ei pitäisikään hänestä enää? Jos ei olisi pitänyt ennenkään? Mitä varten Isotalo kävi heillä niin usein? Ja aina sillä oli vielä se ilkeä katseensa, josta ei saanut selvää, mitä se oli. Eihän se nyt sentään Annaa katselle, toisen vaimoa? Eihän toki. Mutta miksi Anna on yhtämittaa nyreissään, eikä salli itseään hyväillä niinkuin ennen. Ja mietteissään kulkee kesken askareittensa ja seisahtelee tuijottamaan. Mitäs jos Anna ja Isotalo…?
Veri nousi Tuomaan päähän, niin että silmät säkenöivät, kun sitä ajatteli. Uskaltaisiko se nyt semmoista? Olihan kyllä tapahtunut ennenkin samanlaista.
Tuomas nousi, riisui ruunan, laski sen veräjästä hakaan ja läksi miettien kävelemään pihaan.
— Minkä tähden sinä et tullut aamiaiselle, kysyi Anna Tuomaan tupaan tultua.
— En muistanut. Ruuna viimein rupesi tahtomaan…
— Et muistanut… On siinä mies, kun ei muista syömään tulla… Kun nyt ruunan piti ihan muistuttaa.
Ja Anna nauroi hytkähdellen.
— Mitä siinä nyt on virnuamista, virkkoi Tuomas kärsimättömästi.
— No eikö sinulle saisi yhtään nauraa?
— No jos niin haluttaa. Onko sinulla voita?
Ei jaksaisi paloa kyntää suolavesileivällä.
— Eipä sitä kannattaisi.
— Syöthän sinä itsekin. Miks'en minä saisi?
— Ei sinun tarvitse minun syönnistäni sanoa. Saanhan minä olla syömättäkin, jos se niin on.
— Enhän minä ole kieltänyt.
— Vai et. Kun sanoit, että syöthän sinä itsekin.
— Niin niin. Ei se nyt kieltämistä…
Anna toi voilautasen ja heitti sen kolisten menemään pöydälle.
— Siin' on!
— Elähän nyt noin vihassa…
— Mitäs sinä aina…
Tuomas söi vaieten ja Anna pesi karsinapuolella astioita. Pikku Matti, ensimäisen vuotensa täyttänyt poika, leikki lattialla. Tuomas katseli pojan piirteitä. Sillähän olikin melkein mustat silmät, nyt hän sen vasta tuli oikein huomanneeksi. Heidän suvussaan ei ollut kellään mustia silmiä. Annalla oli tosin tummat, mutta…
Poika jokelsi ja katsoi tuottavasti isäänsä. Mitä hän oli ajatellutkaan. Tuomas tunsi häpeävänsä. Kaikkeakin sitä… Oma poika…
Anna liikkui askareissaan mitään miehelleen virkkamatta.
Yhtämittaa se on vain äkeissään, mistä lienee. Onhan se kaunis ihminen, kun vain olisi hyväluontoisempi. Tulleekohan tuo minun aittaani ensi yöksi nukkumaan, vai menneekö omaan aittaansa.
Tuomas tunsi yhtäkkiä hillitöntä rakkaudenkaipuuta. Ihan sydäntä kouristi ja suonet lakkasivat lyömästä lyödäkseen jälleen sitä hurjemmin. Lopetettuaan syöntinsä meni hän vaimonsa luokse, laski kätensä tämän vyötäisille ja hymyillen virkkoi.
— Etkö tulekin minun aittaani tänä iltana?
— Mitä vielä!
— Mutta kun minä nyt kerran pyydän.
— Senpähän sitten näkee.
Se oli kuin lupaus ja kevein mielin astui Tuomas ulos tuvasta mennäkseen kynnökselle.
— Kuulehan, Tuomas kääntyi vielä ovelle, lämmittäisitkö saunan. Palo tulee tänä iltana kynnökselle.
— Joka iltako sitä nyt pitää äyhkyttää.
Annan ääni oli taas jäinen niinkuin tavallisesti.
— Mentäisiin sitten saunan jälkeen verkon laskuun, sanoi Tuomas kuin sovitellakseen.
Otettuaan suitset portailta meni Tuomas hakaveräjälle. Siinä tuli häntä vastaan Topias Isotalo kainalossaan vitsaskimppu. Oli käynyt Tuomaan hakametsästä vitsasvarpoja hakemassa, kun ei löytänyt muualta.
— Kynnökselleenkö se Tuomas…?
— Niin. Mistä päin se isäntä nyt…?
— Vitsaspuitapa katselin enkä löytänyt muualta kuin tuosta sinun haastasi. Näkyi niitä siinä olevan, niin päätin minäkin ottaa.
— Onhan niitä siellä…
— Eikö liene yli oman tarpeen.
Isotalo koetti naurahtaa hyväsuopaisesti ja tarjosi tupakkaa Tuomaalle.
Tuomas istui veräjäpuulle ja silmäili salavihkaa isäntää, joka näytti aikovan sanoa jotain erikoisempaa.
Mitähän se nyt aikoo? Sillä on se entinen salakavala ilmeensä. Tuomas tunsi vihaavansa Isotaloa jostakin salaisesta syystä, joka ei ollut oikein selvillä hänelle itselleenkään.
Epäröityään hetken aloitti Isotalo.
— Kun tässä tuli hankituksi täksi kesäksi vähän työvoimaa taloon, niin olen aikonut muuttaa verosi päivätöiksi, kun sinullakaan ei ole tässä erikoisempia kiireitä mökkisi töissä. Onhan se sopivampi senkin vuoksi, ettei mene rahoja verosta. Olen ajatellut, että tekisit kaksi päivää viikossa muulloin paitsi heinäaikana. Heinäviikko saisi jäädä silleen, tahi jos vaimosi kävisi muutamana päivänä…
Tuomas kopisti vihaisella liikkeellä porot piipustaan.
— Ei se käy päinsä. Minulla on kylliksi työtä torpassa ja rahakauppa on aina selvempi. Mitäs sitä nyt muuttelemaan, kun se on ollut näin ennenkin.
— Kyllä se nyt täytyy muuttaa, virkkoi Isotalo kylmästi.
— Ja minkä tähden se nyt täytyy muuttaa, kun se on näin kauan saanut olla ennallaan?
— Johan minä sanoin, että minä tarvitsen työvoimaa, ja sitä minä saan sillä neuvoin parhaiten.
— Mutta kun se ei sovi minulle, tenäsi Tuomas.
— Kyllä sen täytyy sopia.
— Kuka siihen pakon panee?
— Minä, sanoi Isotalo jyrkästi.
Tuomas vaikeni. Hänen sisässään kuohui ja toinen käsi puristi lujasti suitsia, toinen aidanseivästä niin, että se ruiskahtaen katkesi ja pää jäi Tuomaan käteen. Topias väistyi hätkähtäen. Hänen silmissään välähti oudosti. Aikoiko Tuomas tosiaankin tarttua aseeseen?
Tuomaan pää painui alas ja hän istahti raskaasti veräjänpuulle. Mitä oli tehtävä? Ja mitä Isotalo aikoi, kun työveroa vaati? Mikä oli tarkoitus? Hänen isänsä Tuomas oli suorittanut Heinämäestä veronsa rahassa, miks ei Tuomaan poikakin sitä voinut suorittaa samoin?
— Asia pidettänee siis sovittuna ja ylihuomenna sinä tulet töihin?
— En voi sitä luvata. Tuomas Tuomaanpoika ei tee mitään harkitsematta, virkkoi Tuomas ja astui veräjältä hakaan.
— Jos aiot asua Heinämäessä, niin olet ylihuomenna kello neljän aikana
Isontalon kesantopellolla, huusi isäntä hänen jälkeensä.
— Osaa se olla ylpeä kuten isävainajansakin, mutisi hän vielä ottaessaan maasta vitsaskimppunsa ja lähtiessään kävelemään Heinämäkeen johtavaa tietä.
III.
Anna oli lehmiä lypsämässä pelto veräjällä. Lehmisavu kiemurteli tasaisena ja levisi tuoksuvana pilvenä vesaikkoon, jossa kellokas seisoi märehtien. Anna kuuli kopsetta polulta ja nousi katsomaan, kuka sieltä mahtoi tulla. Isotalo! Anna punastui ja painoi päänsä piiloon lehmän kylkeä vasten. Mistähän se nyt? Näkiköhän sitä Tuomas? Kun nyt pysyisi siellä palollaan. Sanoi sen kohta loppuvan. Täytyy pitää varalta.
— Hyvää iltaa!
— Iltaa. Mistä sinä nyt tulet?
— Kävelin vain tuolla metsässä. Oli Tuomaalle asiaa.
Anna naurahti.
— Mitä sinulla Tuomaalle?
— Vaadin verosta päivätöihin. Pari päivää viikossa ei muuta. Kun nyt sinulle ei tulisi vaan ikävä?
— Pyh! Kyllä joutaakin siitä kurnuttamasta.
Isotalo rämähti nauramaan.
— Sitähän minäkin, että parempi se on vero työnä suorittaa. Ei ole aina siinä kintuilla pyörimässä.
Anna kaatoi maidon kiulusta saaviin, taputti Omenaa ja nousi yli veräjän.
— Tuletko tupaan, kysyi hän suorien hamettaan ja katsellen vierasta veitikka silmäkulmassa.
— Tulen tietysti.
Tupa tuoksui koivunlehdille. Pikku Matti nukkui kehdossaan. Anna jäi seisomaan ikkunan ääreen katsellen tyvenelle järvelle.
Isotalo läheni ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.
— No, ei saa, oli Anna kieltävinään.
— Miksei saa?
— Sattuu Tuomaskin tulemaan.
— Ei tule. Paloaan meni kyntämään. Tapasin hänet hakaveräjällä.
— Mitä varten sinä sen tosiaankin päivätöihin käskit?
— Johan sanoin. On siinä aina kintereillä kieppumassa.
Isotalo istui penkille ja veti Annan polvelleen. Anna vähän vastusteli, mutta jäi kuitenkin.
Oletpa sinä lämmin ja tuoksuva, virkkoi Isotalo sieraimet värähdellen.
— Eikö oma vaimosi ole? ilakoi Anna.
— Semmoinen koranka. Kuiva kuin kuusen kanto. Kylmä kuin kivi kaivossa.
— Johan nyt!
— Semmoinen on.
— Mitäs otit.
En arvannut ottaessani.
En minäkään, sanoi Anna nauraen.
— Sama vahinko sinulle kuin minullekin.
Pikku Matti heilahti vuoteessaan ja äännähteli.
Anna meni hyssyttämään.
Isotalo katseli pienokaista pitkään ja hymyillen.
Mitä sinä katsot, kysyi Anna.
Että kun ei siinä vain olisi minun poikani.
Anna naurahti hämillään.
— Olisiko tuo.
Onko se sinusta Tuomaan näköinen?
— Ei.
— Siinäpä se.
— Mistäpä sen nyt niin varmaan tietää, sanoi Anna hiljaa.
Isotalo rämähti nauramaan.
— Mutta Tuomas pitää tietysti poikaa omanaan?
— Saahan pitääkin.
— Kyllä minun puolestani.
Anna istui jälleen penkille ja Isotalo siirsihe lähemmäksi.
— Ylihuomenna tulee Tuomas meille. Saanhan tulla silloin tänne?
— Et nyt tulisi kuitenkaan.
— Miks'en?
— Sinä käyt liian usein täällä. Tuomas voi tulla tietämään.
Isotalo naurahti ja kysyi.
— No mitä silloin?
— Saattaa vaikka tappaa minut kun tietää.
— Päh! Semmoinen retus!
Molemmat nauroivat. Isotalo veti Annan pään kainaloonsa ja suuteli keskelle suuta.
— Näin minä vaan teen. Ja kummallisen hyvälle se maistuukin toisen omalta.
— Et nyt puhuisi noin, pyyteli Anna punastellen ja alaspainetuin katsein.
Isotalo hyväili Annan täyteläisiä jäseniä silmissään samea kiilto.
— Mene nyt jo pois. Tuomas saattaa tulla minä hetkenä tahansa, kielteli
Anna.
Isotalo nousi ja virkkoi ovella.
— Sitten ylihuomenna.
— Eikö mitä.
— Varmasti!
— Jollei Tuomas tulekaan työhön.
— Hänen täytyy tulla!
— Ei se minun kehoituksestani ainakaan tule, arveli Anna…
— Kyllä minä saan hänet tulemaan, sanoi Isotalo porstuassa mennessään…
Anna istui ikkunaan nojaten ja katseli järvelle mietteissään.
On siinä komea mies. Jäsenet aivan kuin rautaa. Ja miten tuima katse sillä on. Ihan panee värisemään. Mikä hänessä lieneekin niin viehättävää? Miksi hän ei ottanut minua silloin kuin..? Mutta rikas oli kai silloin parempi. Nyt ei enää kelpaa. Voi, voi kuitenkin, onkohan tämä nyt suurikin synti pitää hänestä. Kun voisi ainoastaan pitää, mutta kun… Sen katseiden alla aivan pökertyy. Kyllähän pitäisi Tuomasta kohdella kuitenkin paremmin, kun vain voisi. Jos koettaisi edes joskus olla hänelle oikein hyvä… Nyt se sieltä jo tuleekin.
Tuomas astui tupaan kumaraisena ja väsyneenä ja istui huoahtaen penkille. Anna kiirehti hänelle ruokaa laittamaan. Kantoi täyden viilikehlon pöytään lampaan koiven ja voiastian. Lisäksi äsken leipomaansa ohraohukaista.
— Syö nyt. Saunakin on jo valmis.
— Eipä tuo nyt tee mieli ruokaa, virkkoi Tuomas allapäin.
— Miksei? Mikä sinun nyt on? e
— Isotalo tuo kävi verolle vaatimassa, vaikka itselläkin olisi työtä liiaksi.
— Ja siitäkö sinä…?
— Sepä se tässä niin painaa.
— No käyhän nyt siltä syömään. Toin siihen vähän parempaa, kun saat aina yksin raataa.
Tuomas katsahti vaimoonsa. Mitä se nyt haastoi? Eihän se ennen noin…
Kas, eikö olekin pöydässä viilikehlo ja voitakin.
Anna sai mieheltään kiitollisen katseen. Hiukan keventyneenä hän virkkoi.
— Pitänee sitten haukata, että pääsee kylpyyn. Etkö sinäkin tule syömään?
Anna tuli.
— Jospa sinä nyt kumminkin menisit verotyöhön. Saattaa muutoin isäntä suuttua.
— Mitä siitä, jos suuttuu.
— Ajaa pois mökistä.
Tuomaan kasvot synkkenivät.
— Millä oikeudella?
— Kyllä ne aina oikeutensa löytävät, arveli Anna.
— Mutta minulla kun on työtä kylliksi kotonakin. Pitäisikö minun sitten yöllä vielä raataa omilla vainioilla.
— Eihän tässä nyt enää niin… kevättyöt jo lopussa. Jos tuolle kelpaisi minun työni heinäaikana. Saisit sinä olla kotitöillä.
Tuomas katseli oudoksuen vaimoansa.
— Olisiko sinusta verotyö niin mieluista?
Annan katse painui alas.
— Eipä se niin… mutta ajattelin, että sinä suorittaisit enemmän kotiniityllä.
— Parasta se on sinun olla kotitöillä, sanoi Tuomas melkein jyrkästi.
— Sinä et sitten päästäisi minua minnekään, virkkoi Anna nyreissään.
— Kyllähän minä sinua muuanne, mutta eihän nyt verotyöhön.
Tuomas nousi pöydästä ja painoi puukon seinän rakoon.
— Mikä lienee tarkoitus isännällä, kun työhönsä tahtoo. Ei tuo ole ennen tahtonut. Joko nyt lienee rahaa liiaksi, kun ei kelpaisi verostakaan… Joko sitä sitten saunaan…?
— Mene vain, käski Anna.
— Etkö sinä tulekaan?
— En. Menköön piika-Iida löylyä lyömään.