HENKIVAKUUTUSHERROJA
Romaani
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.
I
Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.
Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa vasten.
Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten. Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee nyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.
— Ai perhana!
Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.
— No, eikö se ole Varsala? Päivää!
— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala purkaa sisuaan.
— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin
Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.
— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.
— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.
— Etpäs nyt arvannutkaan.
Kantele löi näppiä ja jatkoi.
— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin sinäkin.
— Älä.
— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.
— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt… katsos…
Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.
— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?
— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani. Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä Cataniin.
— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.
He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja hetken niistä nautittuaan.
— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn, ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen. Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela. Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen: — Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus päätettiin.
Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan Varsala jatkoi.
— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten. Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja muokata maata asiamiehille.
— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.
— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan. Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?
— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä ihmisiä piinatessa tarvittavan?
— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään, ennen kuin on saanut hänet antautumaan.
— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa joukossamme, virkkoi Varsala.
Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.
— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa kamareissa.
— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista. Ja kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus olla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen kaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus karvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun osakseni suotu.
— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.
Varsala naurahti.
— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi puret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.
Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.
II
Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista laiskimmat.
Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.
Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,
Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen
Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.
— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua kiinni.
— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.
— Se.
— Taitaa olla hyväluontoinen mies?
— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi
Ville.
— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta asiamiestä.
— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.
— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.
— Häh?
— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.
— Eihän tuo nyt oikein… On se välistä paremminkin…
— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.
Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten asentoaan sanoi:
— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.
— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.
— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.
Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.
— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.
— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville. Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison vakuutuksen.
— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana. Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee emäntä?
— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona…
Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka kiusasivat ylen määrin Kanteletta.
— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.
Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä esiliinaan ja tervehti vierasta.
— Mitä sitä kuuluu? kysyi.
— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti semmoinen kyseleminen.
— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja, arveli emäntä.
— Ei tämä tästä pitäjästä… Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti
Ville.
Emäntä vähän sävähti.
— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari olla viileämpikin.
— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin meille ensin päivällistä.
— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.
— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka pistäytyi tupaan.
— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.
Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.
— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko… kun on tullut vieraita ja sinä syntinen vain makaat.
Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:
— Mikä lienee tarkastaja… jos lienee kuin iso herra.
— Häh?
— Että nouse nyt
— Nousenhan minä.
Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.
Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.
— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.
— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.
— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että talossa on järjestystä.
— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,
— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme sieltä meiltä viimeksi.
— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi muistanut sen nimistä yhtiötä.
— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?
— Eipä sitä vielä…
— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin, että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta; vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.
— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.
— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?
— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.
Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.
— Joko isäntä on vanha?
Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.
— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.
— Johan se viideskymmen lienee menossa.
— Jokohan tuo missä asti?
Emäntä joutui selittämään.
— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.
Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää, ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.
— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina suuna ja päänä.
— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin, kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa suurimman varmuuden vakuutetuille.
— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.
— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.
— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.
— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.
Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:
— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.
— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä…
— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.
— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin taloriekaletta.
— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta lisänä.
— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.
Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.
— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.
— Joo… puh… huu…
Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa kamariin.
— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli emäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?
— Ei ole.
— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.
— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin että saa vahvasti kuorsata.
Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle, joka tästä vimmastui.
— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.
— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä
Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?
— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?
— Kyllä.
— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on vakavaraisin, neuvoi Kantele.
— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.
— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja, jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.
— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi synkälle saloseudulleen.
— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun, lupasi Ville innostuneena.
— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.
Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.
— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän
Kanteleelta.
— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt ehdottaa mihin mennään.
Ville mietti hetkisen ja virkkoi:
— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.
— Onko tästä sinne pitkältä?
— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,
— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että valjastavat.
Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan turkinpunaisena.
— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.
— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua, lupasi Ville.
Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.
III
Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle, vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan heidän vaivalla saamansa vakuutukset.
Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan, ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa kyläkunnalle.
— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi niitä herroja minunkin nähdäkseni.
— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.
— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija.
Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.
— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle… Ja väkeviä niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää, niin pulassa tässä ollaan.
— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko odotellen emäntää maitoa mittaamaan.
— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.
Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.
Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla ja kuunteli hänen torailuaan.
— Herra siunatkoon, kun se on tuossa… enkä yhtään huomannut.
— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.
Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies, joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi päiväksi.
— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja vakuutusherroja kuin entisetkin.
Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:
— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.
— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi
Pörjönen samaan äänilajiin.
Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.
— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta.
Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui
Pörjönen.
— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan hyvissä voimissa.
— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin meidän rivit horjuvat.
— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla pitkään syljeksien ja murahdellen.
— Puoluepukari… joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.
Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?
Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.
— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?
— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.
— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.
— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa, tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.
— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.
Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.
— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta. Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.
— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.
Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:
— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.
— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.
— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.
— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja virkkoi hetken perästä:
— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.
— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla näppiään.
— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.
— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.
— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään, naurahteli isäntä.
— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.
— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.
— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat aina pyörimässä.
Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin.
Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan.
Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden
lehtisilmujen tuoksu.
IV
Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.
— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?
— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven poikki, selitti isäntä rauhallisesti.
— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.
— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli kilometriä Kana-ahoon.
Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.
— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.
— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.
— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.
Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.
— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen tuhdolle hätäilivät pojat.
Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja, kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta, repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa, johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen poikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.
Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi, niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta tämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi puolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan mittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä maihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä, ja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista uimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan huomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä, tulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla vedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle saakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.
— Uih uh… uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua, kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.
— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin. Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon, neuvoi eukko.
Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle paikkakunnalle.
Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista ja jos mahdollista kuumaa saunaa.
— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä
— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.
— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen aikeissa tulla tänne?
— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.
— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen
Kanteleen vettä valuvia vaatteita.
— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?
— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo pöydässä, toimitti emäntä.
Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan, varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja suunsoittajia.
— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta näyttävään persoonaansa.
— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.
— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.
— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä järvetkin.
Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.
— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.
— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.
— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!
Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä virkkoi Varsala naureksien.
— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa. Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt, mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi kundeiltani.
— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.
— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.
— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele ynseästi.
Naukkunen naurahti.
— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään palvelemaan Honka-yhtiötä.
— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut hänen muistiinsa syöpyä.
— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.
— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille, kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.
— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.
Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin alkoi majatalon emäntä murista.
— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia; narraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä, kuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa kantaa, pahuuksille.
V
Petäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin ruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli suorittanut päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti vieläkin tiukasti miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä kenttämiehiltä hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli alkanut maaseudulla eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö oli tehnyt laajoja valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli viime viikkoina noussut puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt tuntuvasti miehistöään, ja Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija, vaikka mainitun yhtiön hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua. Maaseudun, varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää nenästä, ja Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella. Hänen täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä edesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja ratkaisemaan tottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet päästävän häntä pulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia vietettävä. Sitä varten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle saadakseen miettiä rauhassa.
Samassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon toimitusjohtaja Kurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa. Raskaat mietteet painoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli ilmestynyt syvät mieterypyt hänen otsalleen ja silmät näyttivät punehtuneilta, joka seikka oli ennen osoittanut hänen olevan ankaroissa aivoponnistuksissa. Huomatessaan Petäjän nauttimassa verkkaan illallistaan, näytti Kurkivuori melkein ilostuvan.
— Kas päivää, häiritsenkö?
— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin hieman nyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli alkanut selvetä jo hänelle.
— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.
— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä olet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet aloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.
— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden yhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen taitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa paremmin kuin totuus.
Kurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä illallisensa.
Hetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.
— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in herrojen puuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä loukkaavia valheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen saanut tietää yksityisraporteista.
— Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.
— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla? kiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?
Petäjä hymähti.
Hän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka ne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla oli yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka sivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa ruokapöydässä istuessaan.
— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin voimakeinoon tässä on nähtävästi ryhdyttävä.
— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää sen pitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on lisättävä, — mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle alkusuunnitelmiaan asian ratkaisussa — ja palkattava maaseudulle uusia miehiä peruuttamaan Djefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi mainittu ajatus kumminkin teki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä hyötyisi myöskin osaltaan Honkayhtiö ja Leimauskin, joka nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä elinvoimaisemmalta.
Petäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna yhtiönsä koneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta voimaa kansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän oli, ainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä hänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia, kunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita, jotka eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava kenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan innostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.
Kurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat tehneet suuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.
— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?
— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella ruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa määräykset kiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne joutuisivat lähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten sopisi vähän itseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.
Kurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.
Siinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja heitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen aivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin, että hiki nousi kaljulle päälaelle.
— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä enemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman pisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.
— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei tarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.
Pörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli myöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän aivan heidän läheltään.
— Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio pöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen kertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin näin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden henkivakuutusyhtiön. Osakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä ja perustava kokous pidetään täällä näinä päivinä.
Tämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään tilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla, suorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt sitä muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo uutiseen täysin rauhallisesti.
Hänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen sensijaan sähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen permannolle ja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan, katkesi tikku hampaan koloon.
— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan probleeminsa ratkaisun.
— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.
Tämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.
— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio käyttäen äskeistä äänilajia.
— Emme.
— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.
— Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle. Olisit tullut samaan pöytään.
— Kiitos kunniasta.
Sammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin olisi hetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta, mutta nyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita painoi Djefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön perustaminen.
Sammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana äänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina kohoamistaan kohosi.
Vihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi poistumistaan, samalla mennen jo ovessa.
— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi hän laskeutuessaan kadulle.
VI
Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi. Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan, jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä, varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät oikeutetuksi.
Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta. Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi, ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut, ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari, kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu, jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin. Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset vastalauseet mitään auttaneet.
Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa, joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.
— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.
Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.
— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän sopii tämä ilta olla yhdessä.
— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.
— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.
— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä vastaan?
— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle, arveli Kantele.