MAATTOMIA
Yhteiskunnallinen maalaisromaani
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
1.
Savuniemen heinäniityllä oli vilkasta liikettä. Kuivia heiniä oli päivän kuluessa kasaantunut melkoinen määrä, ja nyt oli ne saatava ennen sateen tuloa korjuuseen. Työväki hääri vähissä vaatteissa isäntä-Hentu hoputteli mökkiläisiään, jotka olivat veroa suorittamassa, kiivaampaan liikkeeseen.
Tämä liiallinen kiirehtiminen näytti miehiä kovin sapettavan. Yksi ja toinen jo kirosi, mutta koetti vielä hillitä kiukkuaan pahemmin ilmoille purkautumasta.
Pilvi nousi uhkaavasti, ja useita kasoja oli vielä niityllä. Hevoset huohottivat ja miesten kasvoilta virtaili hiki. Muutamia pisaroita jo putoili.
— Heilukaa kiivaammin, kastuu kuivat heinät, helvetti! huusi isäntä.
Mutta silloinpa miesten sisu jo purkautui.
— Heilu itse!
— On tässä jo juostukin tarpeeksi. Kun kastuu, niin kastukoon.
Jo joku vielä lisäsi:
— On tässä taas riehkaistu niinkuin henki olisi kysymyksessä, mutta viimeistä kertaapa sitä rehkitäänkin verotyössä.
— Viimeistä…? Ala jo kääntää hevosta! hihkaisi Hentu välittämättä miesten puheista.
— Niin, niin. Etkös muista, että torpparit on jo vapautettu, sanoi edellinen. — Ei olisi pitänyt enää kiirehtiä, kun näkee, että kaikki koettavat parhaansa.
— Puhukaa sitten vapaudesta, kun olette sen ensin saaneet, sanoi isäntä kiukkuisesti kävellen miesten rinnalla, jotka menivät viimeisiä heinäkasoja noutamaan.
Oli jokaiselle tunnettua, että Savuniemen Hentu ei pitänyt uudesta torpparilaista.
— Toisen omaisuutta sen lain avulla riistetään, oli usein sanonut sen jälkeen kuin oli tullut huomaamaan, että hänenkin oli luovutettava palstat alustalaisilleen. Niin nytkin. Miehet näkivät, että isäntään oli sattunut heidän huomautuksensa. Silmät paloivat ja suupielet värähtelivät. Jos ei olisi pitkin päivää kiirehtinyt, ei olisi heidänkään puoleltaan ruvettu sanailemaan, mutta nyt kiehahteli sisu molemmin puolin. Sade pieksi heiniä, ja miehet kiirehtivät latoon, jonne Hentukin tuli viimeisenä.
Oli tuokion kestävä äänettömyys, jolloin jo luultiin äskeisen sanaharkan unohtuneen. Mutta se alkoi pian uudelleen, kun joku miehistä virkkoi:
— Paljon tuli tänään heiniä latoon. Hyvillään saa olla isäntäkin.
Hentu muljautti vihaisesti puhujaan.
— Olisi saatu kaikki kuivat heinät latoon, jos olisi liikuttu ripeämmin, sanoi hän.
Se oli kuin pommi, joka räjähti miesjoukossa.
— Voi helvetti mitä puhuu! Henki tuo oli jo melkein katkeamassa, kun yhteen menoon juostiin.
— Onhan se vanhastaan tiedetty, ettei tälle isännälle riitä työ, vaikka sitä tulisi miten paljon tahansa, sanoi toinen, ja kolmas jatkoi:
— Tuleekohan tuota vielä ensi kesänä yhtä paljon. On se nähty, ettei päiväpalkkalainen tee sitä, minkä verotyöläinen.
— Sitä ensi kesää te nyt odotatte ja toivotte, että talollisten työt jäisivät tekemättä, kuohahti Hentu. — Kyllä rahalla työt sujuvat.
— Kukapa tuosta iloinnee, jos työt tekemättä jäävät, sanoi Harjamaan Aapo, Hentun torppari. Siitä taas, että verontekijät pääsevät omalle palstalleen, ei voine olla kukaan kunnon ihminen iloitsematta.
— Sitten kun pääsee, jurahti Hentu.— Puhukaa sitten vasta, kun olette isäntiä. Nyt te olette vielä minun alustalaisiani ja teette mitä minä käsken.
— Niinhän on tehtykin. Mutta kun ei jaksa enempää kuin jaksaa, niin saa vihoittelut palkakseen.
— No muuta palkkaahan tästä verotyöstä ei tulekaan, naurahti joku.
— Ettekö muka mökkienne maista saa tuloina palkkaa verotyöstä, kivahti Hentu. Häntä jo sapetti niin, että nousi kiivaasti seisomaan, mutta löi noustessaan päänsä ladon katto-orteen ja kirosi karkeasti, painuen jälleen istumaan.
— Kyllä ne mökkien tilukset ovat tulleet jo verotöinä useimmilta maksetuiksi, ja vielähän niistä maksetaan lisääkin, sanoi Harjamaan Aapo.
— Ottakaa ilmaiseksi! kiukkuili isäntä. — Eihän siinä muuta kuin aloitatte taas kapinan ja julistatte maat yhteiskunnan omiksi, pisteli hän.
— Eikä oteta. Ei ole tässä joukossa yhtään miestä, joka olisi sitä tietä aikonut ottaa ennenkään. Mutta lain myöntämillä keinoilla otetaan, jos ei kerran vapaaehtoisesti anneta, jatkoi Aapo.
— Ei anneta! jyrähti Hentu.
— Antavatpahan monet muut.
— Antakoot! Min' en anna muutoin kuin pakolla!
Joku joukosta sanoi tähän:
— On siinä mies, kun puhuu omaa tekemäänsä lakia vastaan.
— Ei ole minun tekemäni, sanoi Hentu.
— Edustajiesi tekemä ainakin, virkkoi joku vanhempi mies. — Olithan tuota samaisen lain syntyä huutamassa joka päivä, mutta nyt kun tuli aika panna lakia käytäntöön, onkin toinen ääni kellossa.
— Semmoinen siin' on mies, jurautti muuan vanha mäkitupalainen ja purautti suustaan vahvan purusyljen, joka meni isännän kengän kärjelle.
— Elä sylje varpaille, kiukkusi Hentu.
— Vahingossa se… Minullekin tämä lupasi aina antaa torpan maat, jatkoi mies, — mutta kun tulin pyytämään, niin toiseen kertaan aina jäi, ja nyt olen jo vanha mies enkä kykene torppaa rakentamaan. Pojatkin ovat menneet maailmalle, kun ei ollut omaa kontua. Semmoista se on. Vielä häntä sitten puhuu ja pulittaa.
Naurettiin. Ukko sylkäisi uuden syljen, kuin kaikkea katoovaista halveksien, ja kellistyi heiniin kyljelleen.
Hentu koetti pitää puoliaan, mutta huomattuaan jokaisen mielipiteiden olevan häntä vastaan, vaikeni kokonaan ja katsella murjaili ladon suulta sateiselle niitylle. Hittojako heidän kanssaan rähisemään, mietti hän. Ovat nyt niin peevelin komeita, kun päästään muka isänniksi. Jos sitten heistä kykenee yksikään isäntänä olemaan ja omaa maata hoitamaan. Siihen työvoimaansa muka luottavat. Sattuu sairaus tai muu tulemaan, niin silloin meni palsta vieraalle. Mutta ottakoot ja koettakoot. Sittenhän sen tietävät. Vieväthän ne häneltäkin maita, mutta viekööt. Loppuu kerran jurnuttaminen ja niskoittelu.
Hentu nousi ja mitään virkkamatta lähti astumaan pois niityltä.
Miehet naurahtelivat.
— Jopa Henterin niska nyt punoitti, virkkoi joku miehistä.
— Sai kerrankin kuulla totuuden, sanoi toinen. — Jos olisivat kaikki maanomistajat tuonlaisia, ei uuden lain käytäntöönpanosta tulisi mitään. Riitaa ja rähinää olisi maailma täysi.
— Paljon on tällaisiakin isäntämiehiä, arveli joku.
— Se on tietty. Enin osa heistä kuitenkin mukisematta tyytyy lain määräyksiin.
— Samaa maata se on Arvolan Aatamikin kuin tämä, sanoi joku. — Kuuluu pihisevän ja puhisevan, kun on monta torpparia ja mäkitupaa ja menee paljon maata heille.
— Niinkuin muka liian vähän itselleen jäisi. Melkein kokonainen manttaali miehellä.
Sade rapisi kattoon ja oli oikein mukava jutella ja levähtää tuoksuvissa heinissä. Väsyneimmät olivat kellistyneet heinille ja kuorsasivat äänekkäästi. Alkoikin olla jo ilta käsissä. Ennen neljää oli aamulla tultu töihin ja aherrettu lepäämättä koko päivä.
Monellekin miehistä oli vielä riittävästi verotyötä, vaikka omatkin työt olisivat tekijätä kaivanneet. Mutta kangastelihan tulevaisuus lupaavana. Ensi suvena saisi jo tehdä omaa työtään. Vastenmieliseksi käynyt verotyö loppuisi vihdoinkin.
2.
Rinteen Otto palaa myöhäisenä heinäkuun iltana verotyöstä. Arvolan hovitilan niityllä on tänään ollut raskas päivä, ja Otto laahustaa kumaraisena ja väsyneenä kotimökilleen. Ilta on lämmin ja autereinen, ja metsän salaperäiset tuoksut ympäröivät kulkijaa, mutta Otto ei sitä huomaa. Hänen aistimensa on raskas työ tylsistänyt. Nenä tuntee vain piimäleilistä tulevan kirpeän hajun, kun leili siinä hänen selässään heiluu kepin nenässä. Yksi ajatus vain takoo miehen päässä: — Pääsee kohta kotiin ja Riikka ammentaa puuroa kuppiin ja käskee syömään. Saunarenkkana on ehkä lämmitetty… saa hautoa noita raajoja. Kova päivä niityllä… kotona puuro ja sauna… saattaa olla kahvikin.
Joku uusikin ajatussarja koettaa päästä eloon, mutta se painuu voimatonna takaisin, ja taas tulee se entinen.
Rinteen Otto on iältään vähän yli viidenkymmenen. Pitkä, laiha ruumis huojahtelee kävellessä, ja kasvot ovat kuopalla. Silmät ovat nuorempana saattaneet olla siniset ja virkeät, mutta nyt niissä on ainaisen arkipäivän eloton harmaus.
Kohta kolmekymmentä vuotta on hän ollut mäkitupamökissään Arvolan takamaalla. Renkinä oli ensin talossaan ja siitä nai piian ja tuli sen kanssa takaliston mäkituvassa lapsia siittäneeksi niin, että viisi vanhinta on maailmalla ja neljä vielä kotona leipää huutamassa ja yhteistä toimeentuloa niukentamassa.
Kuluneet sotavuodet ja kapina-ajat olivat köyristäneet Oton selkää, joka siihen asti raskaasta raadannasta huolimatta oli koettanut pysyä jotenkin suorana. Pitivät vähän aikaa vankina, ja leipäkin oli vähissä perheeltä, ja se miestä vanhensi. Aatami-isäntä oli joka vuosi lupaillut torpan maita Otolle, ja siinä toivossa oli koettanut kaikin voimin raataa talon laajoilla vainioilla. Kaksikymmentä vuotta oli sen lupauksen täyttäminen jäänyt vuodesta vuoteen, ja nyt se tuntui jo häipyvän olemattomiin. Vuosi sitten oli Otto kerran vielä kysäissyt isännältä:
— Tuleekohan siitä torpan saannista mitään?
Siihen oli isäntä vain naurahtanut:
— Mitä sinä vanha mies enää torpalla… toisten hyväksi sitä perkkaamaan ja rakentamaan.
Siihen se jäi, ja silloin Otto tiesi sen toiveensa jättää kokonaan. Kapina-aikana temokraatit saivat uskotelluksi maanjaollaan, ja silloin kituvat toiveet oman maan saannista näyttivät toteutuvan, mutta ainoastaan hetkiseksi. Nyt ei enää tehnyt mieli ajatella koko asiaa.
Otto on päässyt jo kotiveräjälleen. Siinä ovat vastassa nuorimmat lapset, risaisina ja likaisina. Ei ole Riikalla aikaa pestä pyykkiä, ja hajoisivat vain pahemmin mukuloiden ryysytkin pestessä.
— Menkäähän tuosta… hosii Otto lapsia, jotka ovat siinä jalkoihin sotkeutua.
— Onko äitinne keittänyt puuron ja lämmittänyt saunan? kysyy Otto.
— Ei oo puuroa, mut sauna on.
— Ka, miks'ei puuroa?
— Kun ei oo jauhoja.
— Joko ne perhanat on taas lopussa, kivahtaa mökinmies kärsimättömänä ja astuu tupaan.
Riikka, Oton vaimo, on ainaisen köyhyyden kynimä, elämäänsä kyllääntynyt olento. Nytkin hän kähnii siinä hellan ääressä ja korvallistaan raapien kohentelee tulta kahvipannun alle.
— Toitko sinä jauhoja? kysyy Riikka.
Ottoa sapettaa se kyseleminen. Syövät täällä laiskana, akka ja lapset, ja hänen pitää kulkea työssä.
— Helvetistäkö niitä aina piisaa, jurahtaa hän ja kaivaa piipun, ainoan ystävänsä, housujensa taskusta.
Akka vaikenee. Ei halua tällä kertaa riitaa rakentaa, kun niin muutoinkin laiskottaa. Helteinen ilma on koko päivän raukaissut. Maha kyllä mouruaa ja vaatii vahvempaa ruokaa kuin kuivunutta leipää, mutta tuleepa yö ja saa unta, joka on kaikesta parhainta.
Otto vetelee savuja ja Riikkaa katsellen miettii omia mietteitään. Ne ovat muuttaneet äskeistä suuntaa ja kiertelevät nyt laihan ja unisen avion lähettyvillä. — Ihme, miten rumaksi tuo akka on käynyt, on Otto aikeissa sanoa ihan ääneen, mutta huomaa, että se saattaisi loukata akkaa, eikä sanokaan mitään. Ajattelee vain. — Oli ennen lihava ja punakka ja nyt on tuommoiseksi käynyt. Lapsenteossa ja muussa puutteellisessa elämässä lienee surkastunut. Sitä ennen halasi mielellään, ja siksihän noita lienee tullut niin paljon lapsiakin.
Otto naurahtaa mietteilleen, ja Riikka kivahtaa:
— Mitä sinä naurat? Sitäkö että jauhot loppuivat?
— Mitäs minä siitä… tuli tuossa vain vanhat ajat mieleen. Kun olit komea ja lihava.
— Hyh… vieläkö sinullakin pitäisi olla korea akka mukamas. Nälkä se on minutkin ruotinut.
Riikan uneliaisuus on hävinnyt, ja hän aloittaa tavanmukaisen valitusvirtensä ja haukkuu lopuksi miehensä, joka ei ole kyennyt enempää hankkimaan.
Otto menee ulos ja pihakivellä istuen odottelee saunaan menoa. Jotenkuten joutuu siinä maattomuus mieleen. — Olisi minullakin torppa ja oma hevonen ja neljä lehmää. Hätäkö olisi silloin perhettä elättäessä. Arvolan maillakin on puuttomia ahoja ja soita, jotka eivät tuota mitään ja joutaisivat maattomille, minullekin, mutta ukko ei anna. Ei sano antavansa palstoja torppareilleenkaan, vaikka laki kuuluisi semmoinen olevan. Tokko heille sitten lakikaan enää voinee mitään, maanjusseille. Semmoisiksi ovat paisuneet.
Omituisen tylsänä istuu Otto siinä pihakivellä. Lämmin tuulen henkäily hivelee ruumista avonaisesta paidan aukosta ja puistelee mennessään pihahaavan lehdet liikkeeseen. Otto kuulee jossain lehtien liikkuvan, mutta väsynyt ruumis ei tunne enää tuulen hyväilyä. Lyhyt ajatuksen tynkä on vain elossa. — Kuuluvat saavan torpparit omaa maata, jos saavat. Mäkituvat ei saa, en usko. Ja mitä sillä tyhjällä. Saakoot. Menen tästä ruunun töihin. Talo ei huoli enää vanhasta ja vaivaisesta.
Siihen se katkeaa ja tapailee taas samoja asioita. Nukuttaakin jo.
Otto herää siihen, että ulapan äärellä jyrähtää tärisyttävä ukkonen ja salama leimahtaa yli taivaan. Vilunväreitä tuntien juoksee hän saunaan. Löyly virkistää hetkeksi mieltä, ja kohta hän jo haastaa Riikalle:
— Olisi meilläkin torppa, niin olisi riittävästi leipääkin. Nyt saataisiin ehkä omaa maatakin.
— Elä horise. Eivät rikkaat sulle maitaan anna, kivahtaa Riikka.
Ja siihen se katkeaa. Ei puhu Ottokaan enää mitään. Kiuas vain hiljaa pihisee ja sade rapisee saunan kattoon.
3.
Elokuu on jo menossa. Harjamaan Aapo odottaa vuokralautakuntaa, jonka pitäisi hänen torppansa erottaa emätalosta. Savuniemeläinen ei ole suostunut vapaaehtoisesti maata luovuttamaan Aapolle. Lautamiehen on vaatinut papereitakin antamaan.
Savuniemen rintamailla ei ollut muita torppia kuin Honkamaa, toiset mökit olivat takamaalla. Vain muutamat talolliset olivat pitäjässä itse tarjonneet torppareilleen maitaan lunastettavaksi ja sovussa oli rajat aukaistu ja hinnoista sovittu. Muutamassa talossa oli lautakunta käynyt vain sovittelemassa, kun isäntä ja mökkiläinen olivat yhteisesti pyytäneet. Riitaa ei sielläkään haastettu.
Savuniemen Hentu oli toista maata. Uhkasi mäkitupalaisensakin ajaa pois, jos aikoivat maata ryhtyä vaatimaan. Sanoi heidän loisia olevan.
Aapo käveli pihamaalla ja tarkasteli, eikö jo miehiä näkyisi. Olihan isäntä uhannut vastustaa palstan luovutusta. Eihän tietänyt, mitä keinoja oli sillä mielessä. Saattoivat auttaa häntä lakimiehetkin, niinkuin oli kehunut.
Hänen palstansaantinsa piti olla yhtä suora ja selvä kuin toistenkin. Uutta lakia ei hän tosin tuntenut. Olisi pitänyt lukea se ja tutkia kaikin puolin.
Aapo oli vielä nuori mies, iältään vähän vailla kolmekymmentä. Isältään oli hän saanut torpan, jossa ei muuta perhettä ollut kuin hänen isänsä ja äitinsä. Isä oli heikko ja sairaalloinen, mutta äiti kykeni vielä hoitamaan torpan pienen karjan ja muutakin taloutta. Aapo oli paikkakunnan tunnetuimpia työmiehiä, ja jo senkin vuoksi olisi Savuniemeläinen pitänyt hänet edelleen veroatekevänä torpparinaan. Aapo taas ei mitään niin kiihkeästi toivonut kuin että pääsisi vapaaksi verotyöstä ja saisi kontunsa omakseen. Ensimmäisten joukossa oli hän palstoitusta pyytämässä.
* * * * *
Lautakunnan miehet saapuivat, ja Aapo vei vieraansa tupaan.
Isäntää ei kuulunut, vaikka määrätty tunti oli jo ohi kulunut.
— Jokohan jättäysi tulematta, virkkoi Asko, lautakunnan puheenjohtaja, muuan nuori torpanmies.
— Mennään tästä hakemaan, jos ei muuten tule.
— Tehdään Hentulle iso huutosakko. Opetetaan miestä potkimaan lakia vastaan.
Miehet naureksivat ja laskettelivat pilojaan. Toisina lautakunnan jäseninä oli Seppä, parrakas ja pyöreä palstatilallinen, ja Taneli, talonpoika, jolla oli valtavassa ruumiissaan perin hyvä tahto saada syntymään pikkutiloja niin paljon kuin mahdollista. Omille alustalaisilleen hän oli jo jakanut palstat ja hinnoittanut ne alhaisempaan kuin yksikään vapaaehtoisista maanantajista. Miehet saivat olla yhtämittaa liikkeessä. Anomuksia tuli torppareilta joka päivä, ja homma oli vaikeata ja kaikin puolin vaivalloista, missä ei maanomistaja itse helpottanut lautakunnan työtä.
Kun lautakunnalla oli tiedossa, että sovintoa ei tulisi syntymään Harjamaassa, lähtivät miehet mittaamaan Aapon viljelyksiä Hentua odotellessaan.
Aapo ei osannut ryhtyä mihinkään toimeen. Hänen tarjoamaansa apua eivät miehet sanoneet tarvitsevansa, ja Aapo sai kävellä tyhjin toimin kartanolla.
Aapon isä, puolisokea ja -kuuro ukko, tuli kartanolle ja puheli puoliääneen itsekseen:
— Vähäinenkin sopu se särkyy niitä rajoja aukaistessa, semmoisen unen näytti. Eikö saane poika siirtää tästä asumasijojaankin toiseen paikkaan. Sinnepäin se uni vähän viittailee.
— Että mitä? huutaa Aapo isälleen, jonka on kuullut taas itsekseen puhelevan.
— Sitä vain tässä, että outoa unta näytti viime yönä. Olisit tyytynyt torpparina olemaan, niin olisit saanut pitää entiset asumasijasi, isäsi rakentamat. Ei tule tähän taloa sinulle.
— Mihin sitten? naurahti Aapo, vaikka tunsi käyvänsä totiseksi.
— Ei sanottu sitä unessa, virkkoi ukko ja meni tupaan, puuttumatta sen pitempiin puheisiin poikansa kanssa.
Taitaa ukko turhia höristä, mietti Aapo, mutta ei jaksanut sitä heti pois mielestään jättää.
Isäntäkin tuli, ja lautakunnan miehet tavalliseen tapaansa kävivät leikittelemään:
— Pitäisi tässä tehdä Aaposta isäntä. Mitä siihen entinen isäntä sanoo?
— Pitänee tälle Aapolle antaa nyt maata oikein pitkällä mitalla, hyvä työmies kun kerran on.
Hentu kuunteli miesten puheita ja jurahti viimein:
— Ei taida olla maanomistajalla tässä asiassa mitään sanan valtaa.
— No eipä sitä paljoa ole, virnaili Seppä. — Otetaan pakolla, jos ei mielisuosiolla anneta.
— Polsevikkilakihan siitä torpparilaista tuli. Maat riistetään väkipakolla pois, juritti Hentu.
— Kyllä sitä vielä jää sinulle samoin kuin muillekin, vaikka mökkiläisillekin annetaan osansa, sanoi Taneli. — Ja helpompihan sinunkin on tästäpuolin olla heinäniityllä. Ei tarvitse laiskojen verotyöläisten kanssa kinata, jatkoi hän.
Se jo suututti Hentua, joka istui polvet pystyssä pihakivellä, piippuaan imeksien.
— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä omien työmiesten! kanssa riitelen. Kaikkia sitä, minkä sinutkin, pannaan tällaisiin toimiin. On mies sitten vielä maanomistajien puolesta lautakunnassa.
Taneli naurahti suopeasti ja kertoi miten oli omia maitaan antanut alustalaisilleen.
— Niinhän hullu tekee. Minä olenkin viisaampi.
— Päinvastoin, naapuri. Sinä vastustat lakia, joka on yhteisesti laadittu. Ei kukaan tässäkään kylässä…
— Ei Arvolainenkaan tunnusta tätä lakia muuksi kuin miksi sitä äsken sanoin, keskeytti Hentu. — Olisihan valtio saanut ostaa maita ja jakaa tilattomille.
— Ja sinä luulet, että torpparit olisivat jättäneet kotinsa ja entiset olinpaikkansa ja lähteneet sitä valtion ostamaa raivaamatonta maata anelemaan, sanoi Taneli.
Miehet näyttivät jo kiihtyvän molemmin puolin.
— Jos kaikki maanomistajat olisivat samaa mieltä sinun kanssasi, ei palstoittamisesta tulisi mitään, kivahti jo rauhalliselta näyttävä Askokin. — Muutamat maanomistajat sopivat vapaaehtoisesti ja ilman riitaa luovutettavista alueista.
— Tällä Hentu-poloisella kun on niin vähän maata, niin ei raskisi antaa, pilaili Seppä.
— Kahden talon maat, eikä yhtään voimaperäisesti viljeltyä lohkoa, sanoo Taneli. — Sen sijaan ihmisviljelyksessä tämä Hentu pitää puolensa. Monesko se jo onkaan sinulla, Hentu, niitä perillisiä?
Keskustelu meni asiattomaksi, ja kohta haukuskeltiin molemmin puolin.
Taneli leikillään, Hentu punaisena naamaltaan, syljeksien ja kiroillen.
— Mitä tässä sen kanssa riitelemään ja hosaamaan, mennään katsomaan ja suunnittelemaan rajoja.
— Sopikaa edes rajoista vapaaehtoisesti, kehoitettiin.
— En kajoa mihinkään. Tehkää vain rajanne ja antakaa minulle pöytäkirjasta valitusosoitus, sanoi Hentu ja nousi kotiinsa lähteäkseen.
— Ei vielä saa mennä, esteli Seppä.
— Sinäkö minua kiellät menemästä? sanoi Hentu pihaveräjällä.
— Minä. Pysy vain nyt paikoillasi.
Hentu jäi seisomaan veräjän pieleen, kun toiset lähtivät suunnittelemaan tulevan talon rajoja.
— Pysähtyipäs, hymähti Aapo, joka istui tupansa portailla. — Mitähän se siinä nyt hautoo mielessään. Jos sitä koettaisi pyytää sovintoon.
— Kuulehan, Hentu, jos tehtäisiin sovintokaupat, kun sinun täytyy kuitenkin sitä maata antaa. Mitä vaatisit hehtaarilta maastasi?
Miehet olivat melkein samanikäisiä, Hentu vain muutamia vuosia vanhempi. Aapo ei ollut häntä puhutellut isännäksi kuin joskus leikillään.
— Ei siitä tule mitään. Ja mitä sinä hintoja kyselet? Saathan sinä sitä lautakunnan kautta melkein ilmaiseksi.
Siihen se loppui. Aapo vaikeni.
Ilta jo läheni. Miesten iloiset, hoilaavat äänet kuuluivat metsästä. Aapo istui valoisissa mietteissä tupansa portailla, Hentu nojasi veräjän pieleen synkkänä ja sanattomana.
4.
Tuli seuraava päivä, ja Savuniemeläisenkin täytyi lähteä lautakunnan suunnittelemia rajoja katsomaan.
Valittamista oli Hentulla, sen tiesi.
— Tästä kulkee talon tie ja sitä ei muuteta, sanoi hän aluksi.
— Mutta hyvä mies, kun oikaiset mutkan tiestäsi, saat sen vielä sileämmälle maalle, sanottiin. —
— Ja sitten jää Aapon palstan taakse minun niittyni. Maanjakajat eivät taida sitä huomata, mutta siinä se onkin naula, joka vetää, kehaisi Hentu.
Lakimiehetkö häntä olivat näin neuvoneet?
— Ja sitten on palsta liian suuri viljelyksiin verraten, jatkoi
Savuniemeläinen. — Puolitoista hehtaaria on liikaa.
— Mutta kun torpparilta jää talon puolelle valmiita niittyjä, jotka ovat maanlaadultaan arvokkaampia kuin vaihtomaa, niin lisäys johtuu siitä. Ja metsäkään ei muuten riitä, selitettiin Hentulle.
Ei auttanut. Hentu uhkasi valittaa.
Alakuloisena poistuivat lautakunnan miehet, ja Aapo samosi synkkänä metsään.
Kävisikö sittenkin niin kuin vanhus oli ennustanut? Menisikö asia niin pitkälle Hentun kanssa, että hänen pitäisi jättää peltonsa ja syntymäsijansa ja muuttaa toiseen paikkaan.
Aapo oli tätä kysellyt Askolta, mutta hän ei sanonut tietävänsä siihen mitään. Laki tosin edellytti sellaisiakin tapauksia.
Laki oli siis sellainen. Ja sitä voitaisiin tulkita monella tavalla. Sellainenko siis uusi laki olikin, ettei se suonut turvaa ja oikeutta vähempiosaiselle?
Tuuli humisi metsässä, jonka poveen luikertavaa polkua Aapo kulki. Eivätkö nuo sitten olisikaan hänen puitaan, tuo metsä hänen metsäänsä. Joku päivä sitten hän oli vielä uskonut niin, mutta nyt tuntui epämääräiseltä ja melkein toivottomalta. Päätös näin ollen siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Hän ei saakaan vielä omaa maata niinkuin ne maattomat, jotka olivat tekemisissä oikeamielisten isäntien kanssa, ja saivat palstansa viivyttelemättä omikseen.
Aapo oli kävellyt ajatuksissaan Puromäkeen, naapuritaloon asti. Siellä oli Liina, nuori tyttö, joka oli lupautunut hänen uuteen taloonsa emännäksi.
Mitä sanoisi nyt Liinakin, kun kuulisi miten oli käynyt?
Isäntä korjaili pellonaitaa ja tuli tervehtimään.
— Joko pääset omaan maahan käsiksi? kysyi, kun tiesi lautakunnan olleen
Harjamaassa.
— En vielä.
Aapo kertoi lyhyesti, mitä Hentu oli uhkaillut.
— Mitäpä se niillä valituksillaan saa aikaan. Minä puuhasin toki mittarinkin valmiiksi alustalaisilleni.
— Niinhän sitä pitäisi…
— Paljon niitä vaan on maanomistajia, jotka niskoittelevat, vaikka on isäntiä, jotka eivät tarvitse edes välittäjiäkään.
Miksi ei Savuniemeen sattunut sellaista isäntää, mietti Aapo palatessaan hämärtyvää oikopolkua myöten kotiinsa. Miksi ei monille muille? Lujalle otti maanomistusolojen uudistus.
5.
Seppä, Asko ja Taneli istuivat tiepuolessa eräänä syksyisenä päivänä. Miehet olivat istuneet levähtämään monipenikulmaisen taivalluksen jälkeen. Kokonainen rupeama oli poljettu asumattomia maita. Kapea polku luikersi milloin synkkään korpeen, milloin taas ahoja, joita oli joskus kaskettu, lepikkorinteitä, joissa väkevä maa lepäsi joutilaana ja kasvoi sanajalkaa. Väliin polku poikkesi järven rannalle ja kohosi rinnemaille ikäänkuin näytellen miehille:
— Olisi tässä maita asuttaviksi, olisi saloa ja järven rantaa ja lihavamultaista viidakkoa.
— Olisipa, olisi, tuntui miesten katse myöntävän. Kun nämä vain annettaisiin maattomille, niin pian olisi omassa maassa leipää jokaiselle riittävästi.
Miehet istuivat kaatuneen hongan tyvellä.
— Olisi tuossakin pikkutalon paikka, sanoi
Seppä, katsellen ulapan rantaan viettävää, kivetöntä rinnettä. —
Kenenkähän maata tämäkin lienee?
— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla on maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä itsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin. Siitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille omistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni kynsin ja hampain.
— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi irtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.
— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka takoisi, naurahti Seppä.
— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin puolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.
— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.
— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin. Mitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy heidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.
— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä se vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka sitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän mielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.
— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi Taneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia laatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan maanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja selvänäköisimmät myöntävät itsekin.
— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä muutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin tutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja lisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä jokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa. Ollessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he tulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun, jolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.
— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti
Seppä.
— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.
— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua ja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen, toiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja on loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.
— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.
— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.
— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa ainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen maa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.
— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti
Taneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.
Seppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut selvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.
— Olisi kaksikin keinoa.
Seppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.
— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia liikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi seitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi tuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa, vaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.
— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.
Miehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa, leikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.
— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se kuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin verotuskeino.
— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle, joka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.
— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten teorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni, mutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet tepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille. Maata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia, lasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy, kun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi… maa menee pieneksi… voi kuitenkin, kun pitää antaa.»
Seppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää toisten nauraessa.
— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta hämärtyy.
— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi Taneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää kuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.
— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.
— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos laittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.
— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.
Kohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään kivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa. Kovat sydämet pitää pehmitettämän.»
Mutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat. Sitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut vain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei pakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä kuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.
6.
Arvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta isäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo oli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin Arvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta pilantekoon.
Talo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto oli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien hehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan aluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.
Seppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen. Peltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka puolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja metsät satojen tuhansien arvoiset.
Jos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja tytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät väliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret osasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.
Seppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi viisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha Aatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan mäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi pienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja käytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.
Emäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin hikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä voimain ponnistuksesta.
Vanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin permannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että mökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.
Mutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen istumaan.
— Mitä sitä nyt kuuluu… kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä muutoin harvoin pistäytyy.
Seppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä ystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää. — Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä itsekseen.
Emäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.
— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt itselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä kokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut… Mihinkä se nyt taas katosikaan, ukon pöllikkä?
Ja emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi vielä Sepälle sanomaan:
— Se on semmoinen saituri, meidän ukko. Olen pyytänyt, että annettaisiin talo pojille ja otettaisiin joku sivukartano ja vähän peltoja itselle. Pidettäisiin piika ja renki, ja olisihan näitä omiakin tyttäriä. Mutta ei kelpaa. Minulla sitten ajetaan joka päivä kuin työhevosella, niin että olen aina siihen paikkaan läkähtyä. Tietää sen, tämmöisen ihmisen, kun on liikaa lihaa karttunut ruumiiseen. Hiisikö tuota lienee paisuttanut. Ka, sitä ukkoahan minun piti haeskella.
Seppä nauroi yksinään tyhjässä tuvassa. Emäntä olikin pohjaltaan sitä parasta ainesta, jota vielä hyvätuulisuus kaunisti. Nyt se mennä hynttäsi siellä pihamaalla leipälapio kädessä ja kohta palasi, ajaen edellään isäntää tupaan. Ovessa vielä pukkasi lapiolla Aatua takapuolista.
— Menetkö siitä… vai pakoon tässä… kun kerran toisetkin antavat maata kirjoitta ja kartoitta.
Isännän olemus oli melkein samassa määrässä kunnioitusta herättävä kuin emännänkin. Pitkä, harittava tukka levisi lakin alta, ja suurehkosta, liian lihan turvottamasta naamasta kiiluivat vihaiset, teräksenharmaat silmät.
Tervehtimättä Seppää istui isäntä penkille. Seppä kynsi partaansa, ja silmistä tuikahteli veitikka. Aikoi odottaa ensimmäistä sanaa Aatamilta. Isäntäkään ei kiirehtinyt puhetta aloittamaan, ja näin ollen syntyi Sepän sisuksia kutittava äänettömyys.
— No mikä sinulla on, kun et puhu vieraalle mitään, karjaisi emäntä karsinaikkunan äärestä Aatamille.
Seppä naurahti.
— No eihän tässä kiirettä. Antaahan isännän ensin miettiä.
Se oli pientä pilaa, ja Aatami vilkaisi vihaisesti Seppään.
Seppä kaivoi paperit taskustaan ja esitti ne isännälle.
— Näihin pitäisi sitten isännän kirjoittaa nimensä.
— Enkä kirjoita.
— No ka…
Miehet mittailivat katseillaan toisiaan, Seppä muhoilevana, Aatami vihaisena, puhisevana.
— Pakana! Pitääkö minun tässä vielä todistajat hakea, sanoi Seppä.
— Sinäkin, vanha mies, kehtaat kulkea tuollaisilla asioilla.
Isännän ääni vapisi kiukusta.
— Hyvä asia… sama se, kuka kulkee, kun kerran kuljettava on.
Maattomat saavat maata.
— Onko heissä sitten sen viljelijää? Parannetaan muka maailmaa ja on parannettu minunkin elinaikani, ja pahemmaksi vain on tullut.
Seppä laski pöydän kulmalle paperit. Aatami pyyhkäisi ne siitä menemään.
— Ka, kun ihan vihassa… uskovainen mies, pilaili Seppä. — Mitenkäs se raamattu sanoo: »Elä kokoa maallista tavaraa…»
— Pidätkö sinä suusi!… Vai raamattua tässä, syntinen mies…
— Samantekevä. Ei tämä keskeytä asiain kulkua.
Seppä otti paperit ja pisti ne taskuunsa jättäen taloon tulevat osat pöydälle. Aatami köpitti ulos, ja emäntä tuli pyytämään Seppää kahville.
— Semmoinen riiviö se on, Aatu-parka. Ei ymmärrä tätä nykyistä maailmaa. Olen monasti sanonut sille, että kuolisit, pössikkä… joutaisit kyllä jurnuamasta, mutta eihän tämä… Vanha on jo kun Noakin arkki, mutta kova on vielä sisu poloisella.
Ja emäntä jatkoi valitteluaan, kerran alkuun päästyään.
— Mitätöntä on koko talon väki. Pojat laiskoja ja tyttäret samaten. Pojat ei muuta kuin maataan ja kannetaan salaa rukiita sydänmaalle ja niistä sitten viinaa. Ryypitään sitten ja remutaan. On hyväkkäillä vielä muutkin hyvät tapansa. Kesät kuljetaan tyttöjen aitoissa ja pidetään vielä siihen piiat lisäksi.
Ja lähentäen suunsa Sepän korvaan kuiskasi emäntä:
— Kuuluu näes olevan tämä piika Iita meidän Paavolle lasta tekemässä.
— Ka… hitsiläistä…
—- Niin, — emäntä kovensi ääntään, — ja entäs nämä tyttäret! Lihavia ovat häikköläiset ja laiskoja. Aamiaisille maataan ja sitten peilataan ja rustetaan. Ja sitten kun on se vaatetavara niin kallista, kyllähän sen Seppä tietää, niin ei silti kelpaa kotoinen. Satanen siepataan vähän päästä ja otetaan velaksi. Eihän ne ukolta aina saa. Minun pitää olla salaliehtarina, kun näes ei kehtaa kuunnella sitä poraamista, jos eivät saa. Ja sitten ronkkiaan heilutellen kuljetaan kylissä ja tehdään liittoja poikain kanssa. Yöt maataan sitten heidän kanssaan, ja jos sanoo siitä, niin äyskitään ja puhistaan. Semmoisia ne ovat lapset minulla.
— Jopa ovat, vahvisti Seppäkin.
— Ei näy sekään auttavan, että on jumalinen isä, jatkoi emäntä. — Olisi touhun mies, kuten naapurinsakin, niin jos lapsetkin olisivat toisenlaisia. Minua, syöttiläs, sitten syyttää, sepä ukko pakana.
Seppä oli pois menossa.
— Antakaa vain maata mökkiläisille, ei siitä jurilaasta tarvitse välittää, toimitti emäntä. — Kyllä niitä työmiehiä saa. Ovatkin tässä mökkiläiset ikänsä raataneet. Eihän sitä miten aikaa omille töille, kun aina pitää mokomista tilkuista veroa tehdä.
— Täytyyhän sitä maata heille lain määräämä osansa antaa, sanoi Seppä.
— Pian tullaan uudelleen.
— Laista tässä vähät, kun kerran naapuristakin antavat, niin pitää sitä meidänkin… Onkin kerännyt ukko kaiket maat käsiinsä, syöttiläs.
Sepän mentyä käveli isäntä pihamaalla, ensin saatuaan emännältä hyvänmoisen ripityksen.
Sitä se on, jos omaisuutta kokoo, niin siitä sanotaan. Jos laiskottelee ja on saamaton, tulee talottomaksi ja naapurit saavat pilkanteon aihetta, mietti Aatami. Jos on mökkiläisilläkin hyvät olot, niin parempia vain toivotaan. Kun nyt maat jaetaan ja pirstotaan, niin luullaan sillä autuus maan päälle saatavan. Ei isäntinä eikä itsenäisinä kaikki osaa olla. Myydään ja vaihetetaan niitä palstoja niinkuin renkipojat kehojaan ja viimein köyhinä kierretään mieroa.
Se oli hänen ajatuksensa.
Ja Aatami nyökytti vielä päätään, pisteeksi ajatuksilleen.
7.
Pitkästä taivalluksesta väsyneet raajansa oikaisivat miehet nautinnontunteella Petäjäniemen pirtin leveille honkapenkeille. Näki kaikesta, että vieraita oli odotettu taloon, ja lisäksi vielä mielivieraita. Pirtin lattia hohteli valkoisena pesun jäleltä, ja tupaa oli muutenkin siistitty. Emäntä ja tyttäret valmistelivat miehille ateriaa keittiön puolella.
Jänkän Simo, Petäjäniemen torppari, istui pöydän kulmauksessa ja neuvotteli isännän kanssa, mistä olisi sopivin ottaa lisää metsämaata hänen palstalleen.
Lämmin sopu kuvasteli miesten kasvoista ja tuli kuuluviin keskusteluista. Jänkän Simolle tulisi kuusi hehtaaria viljelysmaata ja kolme sen vertaa metsämaata.
— Riittänee kai se sinun tarpeisiisi, kun rakennat asuinhuoneet uudestaan ja laitat lämpimänpitäviksi, puheli isäntä.
— Jo toki riittääkin.
— Ja onhan se hyvää metsää, kun säästäen käyttelet.
— Säästää pitää. On pidettävä metsää hellävaroen kuin silmäterää, sanoi
Simo.
— Niinhän olet tehnyt ennenkin.
— Olen ainakin koettanut… turhaa se on metsän haaskaus.
Antti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin monesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt omin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.
Taneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut
Arvolasta.
— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli.
— Ovat kuin rakkaita veljeksiä.
— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti alakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo ennastaan pieni.
— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista omata suuria maa-aloja, arveli Taneli.
— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata haluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme, jos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti, sanoi Asko.
Isäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.
— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata kaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan kaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän saa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan, selitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?
— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. —
Rajoista olette kai myöskin sopineet?
— Kyllä ne on jo osiksi aukaistukin, kun vain mittari lisäilee. Yhdeltä puolelta on raja jätetty mittarin tehtäväksi, kun ei tässä Simon kanssa päästy niin tarkoin siitä selville. Eiköhän se niin sopine?
— Kyllä vainkin. Sula sovintokauppa siis tuli. Onhan se kaunista, puheli Taneli.
— Palstan maksussakaan emme tarvitseisi valtion välitystä, tämä Simo saisi maksaa vointiaan myöten, mutta taisi tulla niihin papereihin se pykälä, en häntä niin muista.
— Kyllä maksussa täytyy nyt käyttää valtion välitystä, kun anomus on kerran tehty, selitti Asko. — Se oli kyllä tarpeetonta tässä tapauksessa, kun myyjä on niin aulis ehtoineen.
— Emme tietäneet sitä. Yhdessähän niitä papereita Simon kanssa teimme. Vasta nyt minäkin huomaan, että olisihan omaansa saanut antaa ilman välikäsiäkin.
— No eihän se pahenna, jos on nyt näinkin.
— Eipä ei. Ja sitten jos miehet lähtisivät harjakaisten jälestä saunaan, pyyteli isäntä. — Ovat kai paljosta kulkemisesta kintut kipeytyneet.
Miehet kiittelivät Anttia.
— Velvollisuuttanipa tässä vain olen koettanut täyttää, sanoi hän.
— Sitäpä vain eivät täytä puoletkaan. Saa kokea monenlaista. Eräästä talosta emme saaneet ruokaakaan, kertoi Taneli.