Mäenpään isäntä

MÄENPÄÄN ISÄNTÄ

Kyläromaani kapinaviikoilta

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä. Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten ilonpito.

Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä. Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja entisyydestä poikkeavaa.

Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he eivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin. Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään näy, mutta muuten painostaa.

Ja nytkin painosti.

Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet. Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle vaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä karehti pirullinen hymy.

Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi. Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat. Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan, ja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin sai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.

Posti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia. Rengit ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja »Raatajan voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta välittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai tavallisesti töykeän vastauksen.

— Hyvää se tekee teillekin, kuunnelkaa vain…

Juho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa emäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät estäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.

Ja nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet myöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin, jotka eivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja sosialistilehtien kirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa. Välistä se paisui suuriääniseksi meluksi.

Ja kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset neuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka paikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän hetki hetkeltä.

Sellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle raakuuksia ja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta tarkoitus oli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään päin. Sillä Juhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi. Kenenkään henki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta puhumattakaan. Siltä varalta oli kyllä joku kuukausi sitten perustettu tällekin paikkakunnalle salaa suojeluskunta, mutta mitä sekään voisi, kun ei saatu aseita. Eivät edes omaa henkeään voisi säilyttää. Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo tietää suojeluskunnan perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan saadaan aseita, niin näytetään »lahtareille».

Nepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän kirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle. Heillä kuului olevan käsipommejakin…

Tien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset vaihdettiin, mutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti Hakamaankin isäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.

— Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan Mikko. — Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä olevan enää mitään muutakaan keinoa jäljellä.

— Eipä näytä… Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä jotenkuten sovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu pois laskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan… Ja ne on saatava maasta pois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.

— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. — Suojeluskuntia on perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita. Kyllä ryssät sen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän. Tässä sitä nyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu liian kärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa omia kansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään, että kehtaavat.

Tultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan, mutta tämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste juttelemaan.

— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat liian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.

— Kieltäisit saarnaamasta.

— Ei uskalla.

— … olla isäntä omassa talossaan!

— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu meidänkin pään varalle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.

— Mh… pr… kyllähän ne nyt räyhäävät, mutta kuinkahan pitkältä…

— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään nykypolvessa.

— Saatpahan nähdä, virkkoi Hakamaan isäntä mennessään.

»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo alkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.

Talonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän astuessa pöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin yhteisestä sopimuksesta.

— Tänään se tulee taas postikin, sanoi yksi.

— Nähdään mitä ne siellä suuressa maailmassa puuhaavat.

— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas, talon vanhin poika kylmästi.

— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs päiväläinen kuohahtaen.

Mieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa purtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.

— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku verotyöläinen ääni vapisten.

— Kyllä se nyt työläisten sorto loppuu.

— Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on sortanut.
Puutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.

— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita, joiden luokkaan minä kuulun.

— Ehkäpä lähdet punakaartiinkin, sinkosi talon nuorempi poika, Lauri.

— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.
Sattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.

— Jaa. Se on kohta lahtareilla tiukka paikka, puuttui toinen leveilemään.

— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla olivat pehmitelleet hyvänpäiväisiksi.

— Kyllä ne matruusit pehmittää, on ne semmoisia poikia…

— Joo. Kyllä ne sisun ottaa…

— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän päästä. —
Häpeäisitte!

— Ihminen se on ryssäkin.

— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten isäntäkin jo kiittäisi.

— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. — Veljeilkää minkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se lysti loppuu!

Kiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka asettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä suuriäänisesti keskenään.

Ilta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja hetkistä myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja sanomalehdet pöydälle.

»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin lehteään, mutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt kellään. Juhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?

Joku miehistä huomasi isännän hämmästyksen ja purevasti virkkoi:

— Taisi jäädä porvarilehdet tulematta.

Juho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet piippujaan polttelemaan tuvan sänkyyn.

Joku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston vallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka hetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin vangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.

Tuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt isänsä huoneeseen ja virkkoi:

— Nyt se siis alkaa.

— Siltä se näyttää.

Juhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla viimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti velvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen varaansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja polttamaan.

Lauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta pistäytynyt naapuritalon poika, Hakalan Timo.

— Mitä kuuluu? kysäisi Lauri.

Timo osoitti pöydälle, jossa oli paperilappu. Lauri otti sen käteensä.

»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa. Kolmen päiväneväs mukaan.»

Timo otti lapun ja kätki poveensa.

— Nyt se siis alkaa.

— Nyt se alkaa, ja meillä on jo aseitakin, kuiskasi Timo.

— Mitä?

— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo tupetkin niihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.

— Onko haulikot otettu mukaan? kysyi Tuomas.

— On, virkkoi Timo ja riensi ulos.

— Siellä tavataan.

— Siellä.

Pojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko neuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.

— Kun saisi hevoset valjaisiin niin, etteivät punaiset huomaisi.

— Huomatkoot. Nyt sitä mennään.

— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.

— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä miestä ja kahta vähemmän.

— Voidaan sitä mennä suksillakin.

— Kai se niin on parasta.

— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten järjestetään seisova joukko.

— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.

— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.

Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät vielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään tai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti ketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi jo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa oli aika tuntunut pitkältä.

Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt se syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään. Kunpa vain terveinä palaisivat!

Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin tulemaan.

— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta, virkkoi
Juho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen löivät.
Säästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka
on pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta rangaistuksen.

— Pian kai sitä nähdään, virkkoi Lauri helpottaakseen eron tunnelmaa.

Yö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset luistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.

Sinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä peitettiin kirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään; harjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.

II.

Mäenpään veljekset hiihtivät peräkkäin tähtikirkkaassa yössä. Hiihtäessään naapuritalojen peltoja he arvailivat, joko kaikki toiset olivat lähteneet taipaleelle. Siinä oli Hakala ja Tienpää. Isännän kamarin ikkunassa vain näkyi tulta. Uni ei tullut näinä helmikuun öinä. Aikoihinpa tosiaankin oli eletty! Talontyöt ne nyt jäävät, kun miesten täytyy sotateille suoriutua. Kotiin vain jää vanhukset ja lapset. Naisetkin uhkaavat lähteä keittämään ja haavoja sitomaan.

Kaksi hiihtäjää sukelsi esiin metsästä.

— Nuija!

— Tappara!

Ne olivat tunnussanat, jotka vaihdettuaan miehet lähenivät ystävällisesti ja jatkoivat nyt matkaa rinnakkain hiihtäen.

— Ei sitä ole ennen vielä tällaisia retkiä käyty.

— Eipä ei. Nyt on aika jo lähteä. Veri tässä alkoikin jo sakoa.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi naapurinpoika Tuomaalta.

— Mikäs siinä? Lyödään ryssät liiskaksi ja tehdään punaiset vaarattomiksi. Silloinhan se on selvää.

— Niin, puhdasta jälkeä sitä nyt tehdään. Ennen ei palata kotinurkille.

— Saisi nyt vain aseita.

— Kyllä hallitus aseita puuhaa.

— Mikä sen tietää, jos ovat jo vankeina.

— En usko: Kyllä ne varansa pitävät.

Lauri oli toisten huomaamatta jäänyt jäljelle ja hiihtänyt erään metsätien varteen ladon kupeelle. Punamäen Kaisu oli luvannut tulla puoli yhden aikoina sanomaan hyvästit Laurille. Viestintuojan mukana oli Kaisu lappusen lähettänyt Laurille, jonka tiesi mukaan lähtevän.

Siellähän tyttö jo odottikin ladon kupeella. Painoi kainosti päänsä alas, kun Lauri hyppäsi suksiltaan.

— Nytkö sinä sitten menet? kysyi tyttö hiljaa.

— Niin, enkö sitten saisi mennä?

— Kyllä sinun on mentävä. Muutoin et mies olisikaan! Kunpa minäkin pääsisin mukaan!

— Sinä? Mitä siellä sinä tekisit?

— Kaipa siellä olisi työtä tällaisellekin.

Tytön ääni värähti.

— Mitä sinä Kaisu nyt noin…

Lauri laski kätensä tytön olkapäälle. Tyttö näytti tähtien valossa aivan kalpealta.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Lauri tunsi itsensä tällä kertaa kovin neuvottomaksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin rohkaisevaa tytölle, mutta tunsi itse olevansa rohkaisun tarpeessa. Tuntui hieman oudolta lähteä ensi kertaa taisteluun, joka kenties tulisi kestämään kauankin.

— Tämä taitaa sitten olla meille viimeinen tapaaminen, virkkoi tyttö hiljaa.

— Miten niin? Voihan tämä piankin selvitä, ja kyllä minä terveenä palaan.

— Sen minä uskon, mutta muuten… sinä et välitä minusta enää tämän jälkeen.

— Nyt minä en yhtään sinua ymmärrä.

Tyttö loi kirkkaat silmänsä Lauriin ja virkkoi hiljaa:

— Kyllähän sinä tiedät, miten punaisia kotoväkeni ovat, ja nyt… — tytön ääni takertui kurkkuun — Kustaa lähtee punaisten puolelle.

Hetkiseksi Laurin kasvot synkkenivät.

— Oletko koettanut estää?

— Olen, mutta mikään ei auta. Sepä minua nyt niin painaakin. Onhan sinun näin ollen mahdotonta minua ajatellakaan. Unohda pois. Ja tee kaikki mitä voit. Minun ajatukseni seuraavat siunaten sinua joka paikassa. Hyvästi nyt vain.

Tyttö ojensi kätensä Laurille.

— Näin sinä et saa mennä. Veljesi ei pääse enää lähtemään, jos ei hän tänä yönä ole lähtenyt. Eikä se meidän välejämme voi rikkoa. Minä tulen takaisin ja otan omani vaikka punaisten pääpesästä! Nyt minun täytyy mennä.

Lauri epäröi hetkisen, mutta astui sitten reippaasti suksilleen.

— Näinkö sinä menet? kysyi tyttö tuskin kuultavasti.

Lauri hyppäsi suksiltaan ja sulki tytön syliinsä. Tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, suulleen ja silmilleen, horjahti kuin juopunut ja pyrähti suksilleen. Lauri jäi kuin typertyneenä seisomaan, nousi vihdoin ja lähti voimainsa takaa hiihtämään tavoittaakseen toiset.

Miehet olivat jo saapuneet määräpaikkaansa. Viisikymmentä vahvaa nuorukaista reppuineen ja aseineen. Toisilla vanha luodikko tai haulikko, joihin kiireesti valettiin kuulia ja täytettiin panoksia. Tikareita tahkottiin ja vöitä viimeisteltiin. Miesten jokainen liike osoitti teräksistä reippautta.

— Tulipahan nuijasota vielä kerran.

— Saadaanpahan tosiaankin tapella. Kunpa nyt olisi tässä ryssiä alkajaisiksi!

Ja puhuja heilutteli ilmassa välkkyvätä asettaan.

— Tässä on ryssien varalle!

Muuan mies heitti sylyksen pamppuja lattialle.

— Selkä ensin pehmeäksi tavaritseilta ja sitten rajan taakse!

— Punikit samaan matkaan!

— Kukapa jouti ja kehtasi ryssiä kuljettaa. Auetkoon vain maa ja nielköön heidät!

— Suomen multa on liian hyvää ryssien peitteeksi. Rajan taa, sanon minä!

— Ja viekööt naisensa mukanaan!

— Taitaisi kertyä niitä yhtä paljon kuin ryssiäkin. Hyi helvetti moista häpeää! Suomen naiset ryssien hutsuina.

— Hirsipuun ansaitsisi jokainen!

Aseet ja selkäreput olivat kunnossa, rivit järjestyivät lähtemään.
Kuului komennus.

— Asentoon! Rivit kaksintakaa! Eteenpäin mars!

Portaissa törmäsi vahtijoukkueen johtaja vastaan ja ilmoitti, että punaiset piirittävät taloa parhaillaan. Joku urkkija oli saattanut heille sanan suojeluskunnan kokoontumisesta, ja punikit olivat kerääntyneet talon riihen taakse, josta hyökkäsivät piirittämään taloa.

Miehet neuvottelivat silmänräpäyksen.

— Onko niillä aseita?

— Joku kivääri ja haulikoita.

— Kuinka paljon heitä on?

— Ehkä noin viisikymmentä.

— Me vangitsemme ne kaikki. Kymmenen miestä tuvan tälle seinälle, ikkunat rikki ja muutamia hälyytyslaukauksia. Loput muodostavat kaksi ketjua, jotka kiertävät talon. Valmiina!

Ikkunat helähtivät rikki, kuului muutamia laukauksia. Punaiset hyökkäsivät kaikki sille puolelle rakennusta, josta laukaukset kuuluivat.

— Suojelkaa itseänne, kunnes me teemme saartoliikkeen. Ketjuun!
Eteenpäin mars!

Punaiset saarrettiin pian ja he laskivat aseensa.

Ei edes yhtään laukausta ehditty ampua heidän puoleltaan.

Kulmakunnan pelätty punakaarti oli vankina talon saunassa, ja pilapuheita sinkoili heille kuin rakeita.

— Lämmitelkää nyt siellä huomiseen.

— Sopii hautoa jäsenet norjemmiksi, kun kerran tapella aikoo.

— Kiitoksia vain kivääreistä, ne olivat hyvään tarpeeseen.

— Älkää nyt suotta siellä hätäilkö, kyllä ryssät tulevat teitä sieltä auttamaan.

— Ja Siltasaaren herrat.

— Ei ne jouda, kun istuvat senaatissa.

— Hei, onpa meillä nyt jo kättä pitempää! Joka miehelle ase. Ihan tämä joukko nyt jo näyttää sotaiselta.

Joukko järjestyi uudelleen ja lähti marssimaan. Oli saatu vauhtia äsken suoritetusta sotaliikkeestä. Kovaksi tallattu tanner kumahteli miesten askelten alla. Viimeisenä ajeli joku hevosella kuljettaen punaisilta saatuja ampumatarpeita.

Aamun sarastaessa joukko majoittui kirkonkylään. Pyhä sota oli alkanut, vapauden jano nostatti valkoisen armeijan ensi rivit liikkeelle..

III.

Seuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville. Kovinpa raskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo kuudetta.

Paikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa, ja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat ärjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun kerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla univelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin viimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty lopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun toisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja saatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä liikkeelle.

Tartuttiin haluttomasti puhdetöihin, haukoteltiin ja ärjähdeltiin.

— Pitäisi mennä talliin, kuului isäntä käskevän.

Rengit täyttivät käskyn vastahakoisesti.

Hetkistä myöhemmin asetuttaessa aterialle kysyi joku miehistä:

— Missä ovat Tuomas ja Lauri?

— Lienevät kylään pistäytyneet, virkkoi isäntä jurosti.

— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi olla nyt parasta pysyä kotonaan.

— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi isäntä painavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen tiliä tehdä menoistaan palvelijoille.

— Nyt onkin toinen aika, kuului uhkaavasti.

— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä eteenpäin kuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän päästä. — Kapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä osaaottamasta, niin kauan kuin olette minun työssäni ja leivissäni.

Sanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli tulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta mokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja koettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää hillitä itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan. Varmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä mukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin syyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä kuin perheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän opettajansa. Sen oppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat hedelmää.

Juho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja unohtua. Emäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti jotakin askaretta tekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti huokailevan, mutta ei tullut valittamaan. Mahtoi surra poikien kohtaloa. Pelkäsi kai heidän joutuvan punaisten uhreiksi.

Juho sytytti piippunsa, mutta ei muistanut sitä sen enempää.

Mitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen? Tietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta taloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on saatava tieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat menneet, mutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta ja väkivaltaa. Mikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.

Suojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja tänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin olisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas vihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin aseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi muka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun olisi nyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien kärsimykset hyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä semmoisen iskun, että eivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta heillä on aseet ja varustukset ja meidän oma työväkemme mukana. Kyllä taisi tulla nyt kaikesta loppu.

Juho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi tipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena aukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo jääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.

Juho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia talon peltoja. Jos nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen aikaan, miten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat haaskan kimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan saa. Sillä ei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla ja suussa vain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.

Niin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto paloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti osansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten tähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja jättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä pellon paikasta.

Joku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät. Vieras kuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.

— Ka täällähän se on, päivää! Tulin tuomaan uutisia.

Vieras, Tiehaaran isäntä, veti oven kiinni perässään.

Juho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi kiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä raskaina päivinä oli mieluinen asia.

— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime yönä vangittu.

— Älä! No sehän nyt olisi…

Juho haki sikarilaatikon esille.

— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita.
Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!

— Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?

— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta tekemässä.

— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli tullut ovelle kuulemaan uutisia.

— Ja on täällä vieläkin uutisia…

Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin sanomalehden.

— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein joka paikassa.

Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.

Hetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi keventyneenä:

— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista ryssistä pian selvä tulisi.

Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.

— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää… punaisten käsiin.

— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin. Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä on tehtävä voitavansa.

— Ja mielellään tekeekin.

Juho nousi käskeäkseen miehet töihin.

Mutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.

— Mihin miehet ovat menneet?

Tuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta murahti:

— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.

Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit päättäneet yrittää.

Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien talosta pyyteli pian palaamaan.

Lähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:

— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon ja pari muuta miestä.

Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi jälleen askareihinsa.

— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.

IV.

Punamäen torpassa odotetaan punakaartia harjoituksiin. Iltapäivällä on pidetty salainen neuvottelukokous. Viestintuoja on tuonut sanoman, että Taka-Kinnulan punakaarti on hölmöyttään antautunut vangiksi, mutta aiotaan kirkonkylän ja naapuripitäjän punakaartin avulla heidät vapauttaa ja samalla vangita lahtarit, jotka ovat majoittuneet kirkonkylään.

Kello 11 illalla on kutsuttu kaarti koolle Punamäkeen, jossa kerran vielä harjoitetaan ja sitten pienissä joukoissa pitkin metsiä hiihtämään kirkonkylään. Sieltä kaartit yhtyneinä jatkavat matkaa naapuripitäjään, jossa saadaan apujoukkoja ja aloitetaan pitäjien puhdistus. Tänä iltana saadaan keskuskomitealta tarkempia määräyksiä.

Torpan ikkunat on peitetty rievuilla ja matoilla. Vanha Kustaa käy vähän väliä kuulemassa, eikö tulijoita jo näkyisi. Vanha Saara valmistelee kahvia isolla pannulla.

Työväen punaisella painettu vallankumousjulistus on pöydällä. Vanha
Kustaa katselee sitä myhäillen.

— Punaisella se on räntätty. Jokohan olisivat lahtarien verellä painaneet?

— No niin se raatari Aapo sitä vakuutti, virkkoi Saara hellan äärestä. — Veren kuuluvat tiristävän paikalla, ja kyllä sen saa ottaakin. On sitä köyhälistönkin verta imetty. Nyt sen saavat tuta, mitä iankaikkinen — sorto maksaa. Vieläköhän nyt herjaavat roletaaria, kun se valtaan nousee ja näyttää… kyllä ne nyt riemuitsevat tämänkin pitäjän porvarit, että jopahan otetaan nirri pois köyhälistöltä, vaan nauraisin minä, jos jo huomenna olisivat joka sorkka kynsillään.

— Vaan piruko sen tietää, jos niillä lahtareilla on vaikka minkälaiset aseet, jurahtaa Kustaa maaten ryntäillään ja syljeksien.

— Aseet… haist… vieläkö sinä näitä puollat, saatanoita. On niitä aseita tälläkin puolella, ja joka päivä kuuluu tulevan monta junanlastia Pietarista. Jumaliste, jos minä olisin nyt mies, niin minä lähtisin. Mäenpään ja Hakamaan ukon ja akan minä ensiksi pistäisin niin kuin sian vain. Saisivat kerrankin nähdä, että on sitä voimaa ja valtaa muillakin, ei vain heillä.

— Lähteähän tästä minunkin pitäisi. Saisi siellä nyt tavaraa ja muuta hyvää, mutta nuo nivuset…

— Niitä nivusiasi sinä aina huudat. Laiskuus sinua vaivaa ja arkuus. Pelkää muka henkensä menevän, nahkiainen. Menisi edes tavaraa hakemaan, kun nyt kerrankin sitä tasataan. Mutta mitäs tämä, ruopii vain korvallistaan ja nivusiaan huutaa. Kyllä sieltä Kustaa saa mitä vain tahtoo. Lupasi kengät ja vaatekankaan lähettää. Lähettäisi Kaisullekin, vaan ei kuulu ryökinälle kelpaavan. On muka varastettua tavaraa. Kustaa poika se ei muita odotellut. Sanoi painavansa pääarmeijaan. Suurena miehenä se sieltä palaa. Sanoi sitten Mäenpään ottavansa heteilleen, ja mikäpä on ottaessa. Kyllä se jo huomenna niiltä asukkailta joutaa.

Saara kiehui ja vapisi sisäisestä innostuksesta. Keikautti kahvipannun hellan laidalle ja meni ulos kuuntelemaan. Palattuaan sieltä alkoi jälleen pauhata:

— Lahtareita kuuluu maantien täydeltä ajavan etelään päin, mutta suden kurkkuun sinne nyt menevät. Suutari-Jannen Kustaavakin nauroi, että huomenna sitä leivotaan jo joka kylässä vehnästä lahtarien jauhoista. Suutari kuuluu olevan esikunnassa ja oli sanonut sokeria ja vehnäjauhoja varaavansa koko vuodeksi. Kustaava lupasi minullekin puuhata. Kyllä se nyt loppui niiltä itseltään vehnäsien syönti.

Porstuasta kuului kolinaa, tuvan ovi reväistiin auki ja reuhaava miesparvi syöksyi oven täydeltä sisään.

— Hei hulinata, onko kahvi valmis? Voi jumaliste, jos nyt olisi litra pirtua!

— Kyllä sitä pojat huomenna saadaan. Oikein vesi minunkin kihahtaa kielelleni. Halituli, halitun, halituli… kuulkaas, pojat, pidetään tanssit huomisiltana lahtarien päämajassa!

— Saakuri, siitä tuleekin hauskaa! Apteekista haetaan pirtua! Hei, onko se sakin päätös?

— On, on, suostutaan. Pidetään vain tanssit ja viimeiseksi halataan kaikki kirkonkylän hienot naiset!

— Kaaja sinä ämmä kahvea kuppiin, tässä tulee, pojat, kuuma yö!

— Missä Kustaa on?

— Se on jo paremmissa paikoissa. Pääleiriin sanoi menevänsä.

— Kattos poikaa. Olisi meidän sakiin lähtenyt.

— Ottakaa pojat nyt karski luonto päällenne. Tänä yönä kattotaan mitä lahtarit ovat viimeksi syöneet!

— Olisi pitänyt ottaa taloista hevoset ja ajaa oikein komiasti kirkonkylään.

— Vielä sitä ajetaan ruunallakin. Tämä poika valikoi parhaan oriin kirkonkylän herrojen talleista, ja sitten sitä hilsun kanssa ajetaan.

— Ei täss' nyt joura hilsuja ajeluttamaan. Ohimennen vain halataan!

— Huomisiltana, pojat, nukutaan höyhenpatjoilla. Mennään pappilaan yöksi ja ryökinät otetaan kavereiksi!

— Ja nyt kiväärit esiin ja temppuja tekemään!

Pojat! Tulee pirunmoinen yö. Nyt ei saa pelätä perkeleitäkään!

Lattialuukun alla olivat kiväärit kätkettyinä pistimineen. Ne otettiin esille, niitä ojennettiin, tähtäimiin ja keksittiin edelleen raakoja sukkeluuksia. . — Mitä näillä tämän vertaisilla! Ja ammuksiakaan ei kuin kourallinen. Helvetti!

— Kyllä siellä on toisilla aseita. Nyt asentoon, pojat!

Joukko, joka oli sangen kirjavaa, asettui riveihin. Johtaja näytti hieman neuvottomalta.

— Silloin kun komennetaan rintamaan, asettuu jokainen noin sylen päähän toisistaan, aloitti hän.— Ja kun komennetaan eteenpäin, niin joka miehen on silloin, jumaliste, hyökättävä. No, eteenpäin mars! Suorassa rivissä! Paikoillanne! Pyssy poskelle vie! Laukaiskaa! Näitä komennuksia ei saa joka kerta jäädä odottamaan. Silloin kun lahtarit hyökkäävät, on ammuttava niin p—leesti, ja silloin kun taas lahtarit eivät ammu, on meidän parasta tehdä hyökkäys. Koetetaanpa uudestaan. Asentoon! Eteenpäin mars! Älkää nyt p—le seinästä läpi menkö! Hiljaa! Silloin kun komennetaan perääntymään…

— Mutta sitäpä ei peräännytä, piru vie!

— Kun peräännytään, niin juostaan taaksepäin niin s—n asti!

— Älä nyt piruja puhu. Kuka takaperin juoksee?

— Sinäkö tässä komennat vai minä!

— No älä nyt p—le kovin pröystäile. Kyllä tässä tuommoisia komentajia on.

— Kyllä tämä jo riittääkin. Neuvoisit vain miten isojen herrojen vatsa aukaistaan!

— Kyllä se temppu osataan! Täss' on puukko jo siltä varalta!

Vahti tuli ulkoa ja sanoi kuuluvan ääniä metsästä.

Joukko hätääntyi.

— Jokohan lahtarit p—leet! — Pyssyt piiloon!

— Miehiä tuvasta vähemmäksi! Ulos pellolle, p—le!

— Nouskaa uunin päälle!

Silmänräpäyksessä tuli tuvassa hiljaista. Kuului vain uunin päältä, jonne osa miehistä oli hyökännyt, hiljaisia kirouksia ja hätäistä huohotusta. Rohkein miehistä oli ulkona kuulostamassa tulisiko ketään. Mutta vielä ei ketään kuulunut. Mies palasi sisään ja kiroili toisten tyhmyyttä.

Viestintuojahan sieltä vain oli tulossa.

Hiihdosta hiestynyt mies astui sisään. Äskeinen melu alkoi uudelleen.
Viestintuoja kertoi kuulumisia, lisäillen omiaan.

— Eläköön vallankumous!

— Hiljaa, olkaa hiljaa! Täällä on tärkeä julistus.

Viestintuoja otti taskustaan paperin, piirin keskusneuvoston tiedonannon.

Oli muodostettava heti paikkakunnalle vallankumousoikeus, joka ottaisi pohtiakseen ja tuomitakseen vastavallankumoukselliset sopivaan rangaistukseen. Oikeus saisi istua heti ja tehdä tuomionsa, jotka pantaisiin seuraavana päivänä täytäntöön, kun punakaartit yhtyvät vangittuja tovereita vapauttamaan.

— Mitä läsnäolijat sanovat tästä? Asioilla olisi kiire.

— Perustetaan heti oikeus. Onhan tässä vielä kaksi tuntia aikaa ennen lähtöä.

— Vahteja olisi kai ulos lisättävä.

— Siitä huolehtii päällikkö. Valmistellaan me kokousta, joka valitsee vallankumousoikeuden. Kuka puheenjohtajaksi?

— Suutari Ripatti.

— Ollaanko yhtä mieltä?

— Ripatti astukoon esiin. Kuka kirjuriksi?

— Räätäli Kannisto. Kannatetaanko?

— Kannatetaan.

Ripatti astui pöydän taakse otettuaan astiahyllyltä Saaran sokerivasaran puhemiesnuijakseen.

— Kokous on alkanut Minä vaadin hiljaisuutta.

Ottaen juhlallisen ilmeen aloitti suutari:

— Näinä päivinä on Suomen köyhälistö astunut ratkaisevan askeleen.
Vallankumous on julistettu ja…

— Ei mitään pitkiä puheita. Pääasiaan vain!

— … ja työväestö on ottanut vallan käsiinsä ja tahtoo lausua tuomionsa kansanvallan kavaltajille. Vielä tänä yönä ratkaistaan vastavallankumouksellisten kohtalo koko maassa, ja kuten toverit kuulivat, on meitäkin pyydetty asettamaan vallankumousoikeus tälle paikkakunnalle. Tämän toimituksen tärkeyden toverit kyllä ymmärtävät ja ehdottavat siis ensiksi, kuka valitaan oikeuden puheenjohtajaksi.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus, joka tuntui omituisen juhlalliselta. Olihan työväelle ensi kertaa annettu valta istua oikeutta ja tilaisuus valita oikeuden jäsenet. Tilanteen kaameutta lisäsivät tuvan peräseinää vasten läjätyt kiväärit pistimineen. Ne tulisivat olemaan välineinä tuomioita täytäntöön pantaessa.

Joukko neuvotteli. Hiljaista kinasteluakin kuului. Omituista, että kukaan ei nyt kiroillut. Jokin outo kaameus esti kiroukset tulvimasta. Salaperäinen raskas käsi painoi läsnäolijoita, vaikka he itse eivät sitä käsittäneet.

— Valitaan Ripatti puheenjohtajaksi, tuomariksi, kuului joukosta.

— Onko se yksimielinen päätös?

— On, on.

Puunuija kumahti pöytään.

— Ja keitä kokous ehdottaa jäseniksi. Pitäisi olla ohjesäännön mukaan kuusi jäsentä.

Neuvoteltiin hetkinen. Jäseniksi valittiin paikkakunnan räätälimestari, peltiseppä, pari työmiestä ja kaartin johtaja varamiehineen.

Pöytä siirrettiin peräseinälle. Vanha Saara levitti sille liinan ja asetti tuolit ympärille. Hetken aprikoituaan meni hyllylle ja toi sieltä vanhan raamatun, jonka asetti pöydälle.

— Mikä se on?