Metsä ja kartano

METSÄ JA KARTANO

Eläinsatuja

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLTÖ:

Puputti vasikkahaassa.
Tahvo Tasulainen ja Harakka Hajulainen.
Ristijäiset Mirrilässä.
Hukka Hujulainen ja Julle Jutustainen.
Mirriläiset vierailevat Naukuniemessä.
Repolaisen kalakeitto.
Pekka ja Polle.
Sammakkolaiset kalastaa.
Kukko Kiekujainen ja Mikko Repolainen.
Nallen juhannusyö.

PUPUTTI VASIKKAHAASSA.

Vanha Puputti oli ikävissään. Päivä paistoi ja niityn kukat loistivat, mutta kaikki, yksinpä lintujen laulukin, haukotutti vain jänöparkaa.

Heinäkuun aurinko lämmitti vähän liiaksi. Pesä oli varjopaikassa, mutta se oli käynyt kuumaksi, ja jos pesän suullakin makasi, niin hiki tahtoi tulla sittenkin.

Olisi oikeastaan pitänyt laittaa uusi pesä johonkin kiven koloon, synkän viidakon keskelle, mutta siinäkin olisi ollut niin kovin paljon puuhaa, ettei kehdannut. Tottapahan päivät jaksoi, kun kerran öillä oli viileää, että saattoi edes ruokapaikoilla käydä.

Jos koettaisi kuitenkin lähteä hieman jaloittelemaan.

Puputti loikkasi heinikkoon ja siitä ojaan, ilman vain huvikseen. Mutta ojassa olikin vettä ja se räiskähti mukavasti niin että naurattamaan rupesi.

Olisihan hänen pitänyt muistaa, että ojassa oli vettä, mutta ei se mitään. Viileämmältä vain tuntui.

Ihan virkisti.

Puputti jännitti takasensa ja otti muutaman pitkän hypyn. Hei, miten hauskaa sittenkin oli kesällä, kun niitty oli vielä niittämättä ja heinä täydessä kukassa.

Kelpasi kupsehtia ja silpoa hienoimpia helpeitä suuhunsa.

Jos lähtisi vaikka järven rannalla käymään, koskapa nyt jaksoi paremmin liikkuakin, kun ojassa sai sen kylvyn. Siellä saisi huuhtoa hieman turkkiaankin, joka oli rypeytynyt mutaisessa vedessä.

Lepikkoahoa on sitten mukava viilettää, tuumaili Puputti ja kierteli valoisampia paikkoja ja yht'äkkiä huomasi joutuneensa vasikkahaan aitavarteen.

No, eipä hulluimpaa, vaikka pistäytyisi vasikkahupeloitten pakeilla, kun kerran näin sattui.

Puputti kapsahti istumaan ja kuunteli. Sieltä kuului vasikan kello, kaksikin, ja vesakko rapisi. Löytäisi nyt vain sopivan kolon, josta pujahtaa…

— Ka, Puputti, mölähti iso vasikka, jolla oli iso kellokin kaulassa ja luuli olevansa muutenkin viisain vasikkaparvessa. — Jopa olet näköinen, jatkoi. — Varmaankin Repolainen on sinua ryvettänyt.

— Mitä sinä hupelo tiedät Repolaisesta, naurahti Puputti. — Hyppäsin ojaan ja siitä se… Mitenkäs teillä aika kuluu?

— No, meneehän se, vaikka juotavaa saisivat tuoda vähän useammin, sanoi vasikka. — Kärpäsetkin tahtovat ahdistaa.

— Minuun ne eivät uskalla koskea lainkaan, sanoi Puputti. — Teitä näkyykin kiertävän kaikki metsän pörriäiset. Tietäähän sen, kun on vain vasikka.

— Ja mikä sinä sitten luulet olevasi, mölähti mullikka, joka oli vasta tullut paikalle.

— Minä olen haltijajänis, sanoi Puputti, eikä kukaan uskalla koskea, minuun. Minä osaan kiertää kaikki ansat ja pyydykset, eikä koirat välitä minusta mitään; käyvätpähän välistä pakinoilla luonani.

— Niin, mutta minä olen emännän nimikko ja nämä toiset tässä ovat pikkutyttöjen… Minusta tulee oikein kaunis lehmä ja saan sitten syödä kaikkein parhaimpia heiniä.

— Ja minua ruopottaa isäntä kaulasta, kun sattuu joskus täällä käymään, mölähti mullikka.

— Hah, hah, nauroi Puputti. — Eihän teillä taida olla edes nimeäkään, ja silti ollaan noin olevinaan. Kaikkea sitä…

— Vai ei ole, ynähti iso vasikka. — Minun nimeni on Lystikki, tuo tuossa on Tiistikki ja tämä Heluna.

— Ja minun nimeni on Jussi, myrähti mullikka.

Puputtia nauratti yhä enemmän.

— Vai on teillä semmoiset nimet ja tämäkin sitten mukamas ihan kaima —
Puputti sipaisi käpälällään mullikan nenää — voi tätä jussipahaista.

Se suututti, semmoinen, mullikkata ja sieraimiaan tuhauttaen lähti se vesakkoon.

— … tuommoisten kanssa rupea seurustelemaan, möyryi mennessään.

Puputti laukkasi muutaman askelen ja kapsahti sitten istumaan. Kylläpä oli näilläkin vasikkahupeloilla hyvät päivät, kun ruohoa oli polveen asti ja rannalla sai käydä vettä lipaisemassa. Sitten tuotiin vielä kahdesti päivässä eri juomiset, kuin hyvillekin…

— Vai pitäisi sinusta tulla oikein emännän nimikko, sanoi Puputti Lystikille. — Entäs jos sattuu käymään niin, että nahkasi joutuu syksyllä kepille. Isännästä se kai riippuu, pääsetkö talvelle, vain mitä?

Vasikka huiskautti häntäänsä semmoisille puheille. Totta kai emäntä tiesi niin paljon kuin isäntäkin, ja enemmänkin. Piti vähän Puputille vielä selvittää.

— Kohta puoleen minä saan jo kulkea toisten mukana karjassa ja maata lehmisavuilla niinkuin toisetkin ja iso härkä suojelee minua laitumella, jos joku vieras lehmä meinaisi tulla puskemaan. Ja aina minä jo vähän itsekin — vasikka nosti niskansa jäykäksi ja mullisti silmiään — pidän puoliani.

— Eihän sinulla ole sarviakaan, nauroi Puputti.

— Ei niitä nykyisin käytetäkään oikeilla lehmillä, kun näes pitää pää olla pyöreä ja semmoinen juova seljässä kuin minullakin.

— Ptrui juomaan, ptrui juomaan, kuului veräjältä.

— No nyt ne toivat juomista, sanoi iso vasikka ja tömisti ensimäisenä paikalle.

— Pitäkää puolianne, sanoi Puputti toisille ja otti muutaman askelen, nähdäkseen, miten kävisi.

Toiset vasikat pukkasivat Lystikkiä kylkeen ja mölähtäen kellahti tämä nurin. Maitoa ei ollut enää kuin pisara sangon uurteessa, kun iso vasikka painoi päänsä siihen.

— Voi pahus, minkä tekivät.

— Se oli parhaiksi sinulle kehujalle, sanoi Puputti.

— Kyllä minä sen vielä maksan, uhkasi Lystikki ja pukkiloi pienempiä kylkeen.

Puputille johtui pieni hauska temppu mieleen.

— Lähde rantaan minun kanssani, niin minä opetan sinut uimaan, pyysi hän vasikkaa. — Sehän on näin kuumalla mukavata, vai pelkäätkö?

— Minä en pelkää mitään, sanoi iso vasikka ja oli valmis lähtemään.

Rannalla oli iso kivi ja Puputti kapsahti sille.

— Nousehan sinäkin tänne niin yhdessä hypätään veteen.

Vasikka nousi ja koetti olla rohkea, vaikka hirveästi peloitti.

— Minun pitää katsoa, miten sinä hyppäät alas, että osaan neuvoa sitten. Ala jo mennä, minä tulen jälessäsi.

Vasikka hyppäsi kiveltä ja upposi kaulaansa myöten veteen ja säikähti kovin. Rannalle päästyään sanoi:

— Ethän sinä tullutkaan.

— Jopahan minä nyt… kun sinua vain juksasin, nauroi Puputti.

— Jopa teit huonon tempun, mölähti vasikka ja vihaisena lähti hakaan.

Pörriäinen lensi lepikossa ja vasikka sitä pakoon sen kuin jaloistaan pääsi. Puputti loikki jälestä ja ilkkui:

— Sinähän pelkäät pientä pörriäistäkin, hupelo. Ei sinusta tule emännän nimikkoa, ei ikinä.

Puputti lähti loikkimaan omille teilleen ja nauroi ylpeällä, tyhmällä vasikalla mennessään.

TAHVO TASULAINEN JA HARAKKA HAJULAINEN.

Iso ja lihava possu makasi kyljellään talon karjapihan takana. Aurinko paistaa rellitti niin että nahkaa kirveli, eikä silmiään kärsinyt avata. Tietää sen, heinäkuisen auringon, mitä se tekee. Possunkin piti jo kääntää toinen kylki auringolle ja sitten hieman lipaista mukavasti kielellä kärsää ja huokaista tyytyväisyydestä.

— No, noh, paista nyt sitä toistakin kylkeä, ohoh, noh, no.

Sattuipa Harakka Hajulainen lentämään kartanolle ja tutkittuaan possun ruoka-altaan ja huomattuaan sen nuoltuksi, lentää hupsautti karjakartanon taakse ja meni possun pakinoille.

— Sinä vaan aina makaat, sanoi se possulle. — Eikö käy ruumiisi kipeäksi alituisessa makaamisessa?

— No, noh, mitäpä tässä muutakaan, kun on niin kovin vari, sanoi possu.
— Makaisit sinäkin, niin kasvaisit niin suureksi kuin minäkin.

— Ja sitten en pääsisi yhtään lentämään, nauroi Harakka. — Mikä sinun nimesi on?

— Noh, kah, Tahvohan se taitaa olla.

Tahvo nousi istumaan takastensa varaan ja haukotteli.

— Mikähän aika lienee päivästä, tiedätkö sinä Hajulainen?

— Ei ole vielä päivällisen aika, koskapa talon väkikin on vielä niityllä. Annatkos vähän sitten minullekin, kun tuovat ruokaa sinulle? pyysi Harakka.

— No, miten tuon kanssa nyt tekisi. Kun tässä mietin.

— Enhän minä kun muutaman nokallisen vain, sanoi Harakka.

— No, jos et muuta kuin nokallisen, niin saat, lupasi Tahvo. — Sinä kyllä saisit hankkia ruokasi muualta, kun sinulla on siivet ja pääset nopeasti liikkumaan, mutta saathan nyt maistaa. Ja ollaanhan tässä niinkuin tuttaviakin.

Tahvo laskeutui taas pitkäkseen ja huokasi. Taisi olla jyryä ilmassa kun niin raukasi.

— Kerroppas minulle, minkälaista on siellä metsässä, pyysi Tahvo.

— Jos annat minun syödä altaastasi mahani täyteen, niin sama lienee, lupasi Hajulainen. — Se ei vähennä kuin yhden sinun suullisesi päivällisestäsi.

Tasulainen maiskutti suutaan. Ei tosin olisi hennonut antaa niin paljoa, kun jo alkoi nälkäkin tulla, mutta olisi niin hauska kuulla, mitä siellä metsässä oikein on.

— Noh, jos kerrot oikein mukavasti, niin saat syödä mahasi täyteen. Ja ala nyt jo kertoa.

Tahvo laittoi itselleen oikein mukavan asennon ja sulki silmänsä. Olipa siinä nyt mukava kuunnella.

— Siellä metsässä on vaikka mitä, aloitti Harakka. — Kun on niin korkeita puitakin, ettei tahdo jaksaa yli lentää. Ja niin suuria kiviäkin on kuin tämä navetta ja lato yhteensä. Mikko Repolainen sanoo niitä haltijain saunoiksi, mutta minä en sitä oikein usko. Kivi kuin kivi, eihän sen sisällä ketään asu. No, joko sinä nukut?

— Öö, öhhöh, en minä vielä…

— Ja sitten siellä on semmoisia lampia, joissa on niin suuria kaloja, että ihan peloittaa. Ovat ihan yhtä suuria kuin sinäkin.

Tahvo raotti vähän silmiään.

-— Nyt taidat valehdella, sanoi. — Ei niitä toki missään semmoisia kaloja…

Tahvo sulki jälleen silmänsä. Kylläpä se aurinko nyt hautoi kun ihan hiki kohosi pinnalle. Pitäisikin tässä lähteä savihautaan uimaan, kun kehtaisi.

— No, ethän sinä kerrokaan. Minä en anna yhtään nokallista muuten…

— Mitäs teit valheeksi, tirskahti Harakka..— Ja turha sinun on sillä ruuallasi mahtailla, mokomallakin sotkulla.

— No, noh, älä nyt haasta riitaa, vaan kerro, kun kerran lupasit.

— Ja sitten siellä on niin suuria eläimiäkin, että yhdellä suupalalla sinut hotkaseisivat, sanoi Harakka. — Jos nimet tahdot tietää, niin yhden nimi on Nalle Karhunen, toisen Susi Hukkanen, ja kolmannen Hirvi Herranen. Ne ovat semmoisia petoja, että ihan hirvittää. No, johan sinä taas nukut?

Hajulainen löi nokallaan Tasulaista kärsään.

— Öh, kah, noh, mitä sinä nyt… että minkälaisia ne elukat olivatkaan?
Taisin todellakin vähän nukahtaa.

— Semmoisia, jotka syövät sinut heti suuhunsa kun vain näkevät, sanoi
Harakka ja nauraa tirskutti.

Tahvo kiljasi pelästyksestä ja nousi istumaan.

— Eihän ne vaan tänne kartanolle tullene? kysyi.

— Saattavat ne tulla tännekin, jos niiksi sattuu. Pitää varoa nyt naapurin, ettei vaan joutuisi petojen ruuaksi.

Tahvo kellahti takaisin syrjälleen.

— Ähhäh, nnoh, kyllä sinä valehtelet nyt ihan kouraantuntuvasti. Ei niitä ole semmoisia petoja. Ja jos olisikin, eivät ne uskalla tulla tänne talon kartanolle. Isäntä kun ottaisi seipään, niin silloin tulisi suloinen lähtö. Ajoi se yhden kerran jo minuakin seipäällä.

— No mistä syystä?

— Satuin menemään perunapeltoon ja siitäkös tämä hyväkäs suuttui hirveästi. Karjui ja hotaisi seipäällä, että monta päivää jomotti nivusia.

— Vai semmoinen tämä isäntä. Äkäinen sillä on poikakin. Menin kerran pihamaalta jotain suuhuni hamuamaan, niin tämä hävytön ampua roiskautti, mutta eipäs toki sattunut. Siinä oli jo henki vaarassa, kertoi Harakka.

— Hyvä se isäntä on minulle sitten sen jälkeen ollut. Käy aina korvan tauksia ruopottamassa ja hokee: »kosu, kosu». Toi yhden kerran kaurojakin. Siitä hyvästä minä olen sille lahjoittanut kaksi kertaa oikein kauniita porsaita.

— Mutta saat uskoa, että vielä se syö sinut suuhunsa, isäntä, sanoi
Hajulainen.

Tahvo nousi taas istumaan ja heristi kuuloaan.

— Että mitenkä?

— Niin, että syö sinut suuhunsa.

Tahvo mietti hieman ja sanoi sitten:

— Ohoh, mitenkä se sen tekisi?

Harakka naurahti. Tuo Tahvo on sitten aika ällikkä, kun luulee saavansa aina elää.

— Roiskauttaa pyssyllä korvan juureen ja sitten nylkee nahkan päältäsi ja keittää lihoistasi soppaa.

— Ohhoh, sitä valhetta. Kyllä sinulle ei passaisi antaa sitä ruokaa yhtään, kun sinä puhelet noin paljon joutavia, sanoi Tasulainen. — Mitä varten se sitten olisi minua näin isoksi kasvattanut, jos kerran aikoisi korvan juureen roiskauttaa?

— Sitä varten, että saa sinusta enemmän lihaa, sanoi Harakka.

— Sitä minä en oikein ymmärrä, enkä uskokaan. Puhutaan muista asioista.

— Samahan tuo on, sanoi Harakka ja hypähti karjatarhan aidalle ja siitä tarhaan.

— Mitä sinä siellä? kysyi Tahvo.

— Pitää katsella jotain suuhunsa, kun niin hiukasee. Eivät ne tuokaan ruokaa sinulle tänään.

Tahvo alkoi miettiä sitä, että jos eivät toisi ruokaa, niin nälkä tulisi, ja alkoi vinkua.

Harakka hyppäsi aidalle.

— No mikä sinulle tuli? kysyi.

— Pitää tässä aloitella sitä ruokavirttä. Sitä saa aina laulaa hyvän aikaa, ennen kuin tuovat. Öäää, örni, örni, vorniinkorni.

— Elä veikkonen, kun ihan korvat halkeaa, sanoi Hajulainen. — Näkyivät tulevan niityltä, pian ne ruokaa tuovat, kun maltat odottaa.

Talon ruokakello helähti soimaan ja Harakka lensi navetan katolle odottamaan Tahvon ruoka-annosta, saadakseen siitä luvatun mahantäyden.

RISTIJÄISET MIRRILÄSSÄ.

Mirrilä on iso talo. Tietäähän sen, kun on niitä mirrejä, nytkyttelijöitä, kokonaista kymmenen ja vielä poika ja tyttömirrit lisäksi. Onhan siinä perhettä.

Ja nyt oli Mirrilän perhe vielä lisääntynyt viidellä pikkumirrillä, jotka olivat kaikki poikia. Onnellinen mirriäiti makasi vakassa ja hoiteli pienokaisiaan.

Tietää sen, että siinä nakatettiin ja maristiin. Kun nyt niin monta poikaa saatiin yht'aikaa Mirrilään.

Eipä malttanut isäntämirrikään lähteä töihin vaan kähräili siinä vakun ympärillä ja veteli pitkiä haikuja piipustaan. Siinä käpsehti mirrivaarikin ja lateli juttuja, joita kukaan talonväestä ei uskonut. Oli näes hänkin niin hyvällä päällä, että rupesi valehtelemaan. Ihan piti nauraa mirrien sillä vaarilla, kun tekaisi niin pitkiä valeita.

No, eihän siinä muuta, kun ristijäisiä puuhaamaan, kun kerran mirriläistenkin piti niitä tapoja noudattaa.

— Ja ne ristijäiset pitää puuhata ihan paikalla, sanoi isäntämirri ja sylkäsi ja sähähti. Vai ei tässä mukamas ristijäisiä, kun kerran viisi koreata kissanpoikaa tuli yht'aikaa perheen lisäksi.

Emäntämirrillä oli tosin ilon ohella huoliakin.

— Mistä heille ruokaa saanee riittämään, virkkoi. — Maitoa sitten vielä pitäisi olla ja herkkuja. Eikö pitäne karjaa lisätä Mirrilään.

— Noo, kyllä Mirrilässä peltoja on ja leipä riittää ja ostetaan vielä yksi lehmä. Sammakkolaiset kuuluvat kokeilleen lehmänhoitoa ja kun siitä ei ole tullut mitään, myyvät koko kapineen. Pitääpä lähteä ostamaan se huiskahäntä sieltä.

Isäntämirri pisti piippunsa housujensa taskuun ja sylkäsi päättävästi. Samalla saa pyytää Mikko Repolaista toimittamaan pienten mirrien kastamisen.

— Senkö kujeilijan sinä taas meinaat kuljettaa, ärähti muorimirri isännälle, mutta tämäkin tokaisi:

— Eipä sitä metsänväessä ole muita niinkään pystyviä siihen tehtävään kuin Repolainen. Eikä se nyt aina Mikkikään kujeile, varsinkaan niin tärkeässä tehtävässä.

Mikäpä siinä, paistettiin ja puuhattiin. Pitäähän sitä toki ristijäisissä olla tarjottavaa, varsinkin semmoisessa talossa, kuin Mirrilässä. Hiki valui muorimirrinkin parrasta, kun keitti ja paistoi ja mirrineidot tomuttivat ja siivosivat.

Sieltäpä se jo Repolainenkin tuli kummien kanssa. Yhdeksi kummiksi oli saatu salon haltijajänis, Puputti ja muina oli naapurin Moppe ja Kippi, pieniä pihakoiran retuksia. Hukka Hujulainen oli lupautunut tulemaan laulajaksi juhlaan.

Arvokkaana istui Repolainen pöydän päässä ja haasteli ilmoista, ja muista Mirrilän vanhemman väen, setien ja tätien kanssa. Viimein jo kyllästyi siihen hökötykseen.

— No tuleeko siitä mirripoikien kastamisesta mitään. En minä tässä jouda koko päivää semmoisen asian takia… pitää joutua lakia lukemaan Harakka Hajulaisten käräjiin, kun kuuluvat taas riitelevän ja räiskävän keskenään.

Siinä tuli jo kiire, kun Mikko semmoisia haastoi. Pojat tuotiin kummeille ja Repolainen aloitti toimituksen.

— Mitä näille nimiksi pannaan? kysyi.

— Voi hyvänen aika, kun tässä ei ole muistettu sitä lainkaan, sanoi emäntämirri ja muorimirrikin murisi:

— Enkö sitä jo sanonut. Minijä ei muista mitään, kun nyt ei sen vertaa, että nimet lapsille. Minä teen ehdotuksen. Yhden nimeksi pannaan Mirumaru, toisen Lirularu, kolmannen Niuniu, neljännelle jos pistettäisiin Mimumamu ja viidennelle Lorunloppu.

— Mutta lorunloppua ei pistetä nimeksi, ärähti emäntämirri. — Vai pitäisi tässä nyt nimellä pilata yksi Mirriläisten suuresta parvesta, kun kerran minullakin on sananvaltaa. Olen ajatellut, että tästä punaisen kirjavasta tehtäisiin Nikunaku, kun se on niin kaunis nimi.

Jopa nyt nauratti Mikko Repolaista.

— Sehän on sian nimi, hohotti. — Eikö passaisi paremmin Höpsy eli
Kepsu. Nehän ovat semmoisia herrasnimiä.

Isäntämirri jurotteli. Koko mirriläisten perheessä ei ollut yhtään Jussia, hänen kaimaansa, ja se oli paha asia. Eipä kehdannut siitä huomauttaa nytkään, tehkööt pojista vaikka sammakon kaimoja.

Minijä huomasi toki tämän ajoissa ja yksi nakattajista päätettiin kastaa isännän kaimaksi.

No tietäähän sen, että se oli löksöttävähousuisesta isäntämirristä kovin mieluista ja eikös kehveli pistänyt kesken koko toimitusta piippuunsa. Mällinkin latasi vielä poskeensa ja sylkeä roiskutteli sitten toisten mirrien varpaille.

Tuotiin vesisaavi pöydän viereen ja Mikki piti mieltä ylentävän puheen mirriläisten viisaudesta ja nauroi välillä kouraansa sillä kompailullaan. Eivät mokomat nakattajat käsittäneet hänen puhettaan pilkaksi, vaan sivelivät ylen liikutettuna partojaan. Isäntämirri oli niin mielissään, että mälli putosi suusta.

Mikki alkoi mätkiä poikasia vesisaaviin.

— Siin'on Mirumaru, siinä Lirularu, nyt meni Mirnumarnu ja… mitenkäs se nyt olikaan, ne toiset nimet unohtuivat.

Sanottiin nimet Mikille, mutta kuuli väärin.

— Tässä Huihai ja tuos' on sitten se Lassi.

Repolainen punttasi viimeisen pojan veteen.

Syntyi hätä ja hämminki.

— Jussihan sen piti olla.

— Nyt pojat hukkuvat veteen.

— Eikä se toinenkaan ollut huihai. Nyt yksi jo veti veden henkeensä.
Voi hyvä isä.

— Antakaa Mikille lähtimet.

— Pistäkää tuli häntään mokomalle.

Saatiinhan siitä pojat kuiville ja Mikki naureksi rauhallisena. Jopahan nyt olisi pakoon lähtenyt, kun kerran kesteihin käskettiin. Palkkojaan tahtoi vaivoistaan ja sanoi tyytyvänsä kolmeen kalakeittoon, kun tässä oltiin näin naapureita.

Tietää sen, että kyllä nauvuttiin ja nakatettiin, syljettiin ja sihistiin.

Kun ihan juhlan pani piloille tämä Mikon kehveli.

Mirriläiset tekivät päätöksen, etteivät kutsuisi Mikkoa koskaan avukseen, mutta Mikki vain naureksi sillä päätöksellä, kun tiesi, ettei menisi kauankaan kun mirriläiset taas tarvitseisivat hänen apuaan.

HUKKA HUJULAINEN JA JULLE JUTUSTAINEN.

Julle, iso jänökoiran vöntti lötkötti pirtin lattialla ja koetti nukkua. Eihän siitä mitä, nukkumisesta, kun oli jo kärpäsiä tuvassa. Oli kärpäsiä tosiaankin, vaikka oli vasta huhtikuu. Mutta ulkona olikin niin kovin lämmin että kärpäset saattoivat lentää navetasta tupaan. Julle oli nähnyt niitä navetassa ja uskoi varmasti, että sieltä niitä tuli, rauhan häiritsijöitä.

Julle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että saattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle jussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta sadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä, sitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä. Kylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat merkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset lehdet niin silloin saa olla valmiina.

Niinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.

Julle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun ei ketään… lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät leikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää jo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla vesisateet tulossa.

Joko taas.

Julle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja puraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta, piti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt metsään.

Sinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne… antaa puputtien rauhassa pesiä ja poikasia puuhata.

Isäntähän se aina niin…

Niinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin häirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran malttia, että antoi niitten olla… Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka kuinka vakuuttaisi.

Jos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä keväinen ilma…

Julle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se siitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin metsissä.

Niin, metsissä. Siellä olisi nyt mukavaa, hyppiä mättäältä mättäälle ja tavata vanhoja tuttavia, Hukka Hujulaista ja Mikko Repolaista. Voisipa pistää ihan rauhallisena juttua Puputinkin kanssa, senpä haltijajäniksen, jota ei ole kehdannut enää moneen vuoteen ajaa.

Jos kävisi kävelyllä riihen luona ja pellon veräjällä.

Siitä ei nyt ainakaan moitittane. No ei nyt luulisi ainakaan.

Ka, ka, kun päälle tullaan.

Piiat siitä kulkivat vesikorvon kanssa ja olivat vähällä kaataa Jullen.

Sieltä tuli Jussi kirves kainalossa, laski kirveensä tikapuulle ja tuli hyväilemään.

— No mitäs se Julle… voi Julle poikaa… onko ikävä metsään?

Julle haukahti ja vikisi.

Vielä sitten kysyy, että onko ikävä. Kun ei käy enää syöntikään. Kyllä kai sinä antaisitkin juosta metsässä, mutta isäntä ei anna. Jos minä olisin sinun koirasi, Jussi, niin antaisitko?

Jussi ei ymmärrä Jullen ulahtavaa kysymystä, menee tupaan ja kohta sieltä ulos, talliin mihin mennenee.

Julle jurpottelee sitä ainaista samaa latuaan riihen luokse ja siitä peltoveräjälle, mutta ei uskalla metsään asti.

Nyt kuitenkin tuntuu tulevan ihan eri luonto, kuin muina päivinä. Ilmassa on niin soma kevään tuoksu ja yöllä, kun kylmää, kantaa hanki varmasti, se mitä on enää hankia ja lunta metsässä.

Mitäs jos lähtisi salaa, kun kaikki hukkuvat, yöllä, kuun paisteessa, pitkin rapisevia hankia?

Aamupuolella saisi tulla takaisin, eikä kukaan tietäisi mitään. Jopa hän on ollut koko vätys, kun ei ole jo ennemmin lähtenyt yölliselle retkelle.

Nyt sitä pitää lähteä, ja ihan varmasti.

Kun talossa nukuttiin, lähti Julle Jutustainen hipottelemaan pitkin kantavia hankia.

Jopa oli mukavaa. Katseltavaa oli ihan joka puolella ja metsä tuoksui pihkalle ja mahlajille.

Pitää mennä suoraan Hukka Hujulaisen mökille, kuulemaan metsän uutisia. Hujulainen oli hänen hyvä ystävänsä sen jälkeen, kun hän oli kerran pelastanut Hukan varmasta kuolemasta, päästämällä Hujulaisen jalan kiven kolosta, johon oli tarttunut.

Ka, eikös mennytkin tuolla jänöjussi, olipa toinenkin. Olkoon. Saapa heitä sitten syksyllä hätistellä makuuksistaan.

Julle koputti Hujulaisen ovelle.

— Kuka siellä? kysyi Hukka.

— Julle täällä vain on, laskehan sisään, että jututaan.

Avasihan Hujulainen oven parhaalle ystävälleen ja hauskaa oli kumpaisestakin, kun tavattiin.

— No mitä sinulle kuuluu? kyseli Hujulainen Jullelta.

— Mitäpä sitä… päiväkaudet saa maata ja pyöriä yksissä jalkainsa teissä, hätäjälin pellon veräjälle päästetään.

— Vai on kuoman asiat niin hullusti, sanoi Hujulainen. — Minulla se on elämä vapaata, kun ei ole ketään kieltämässä eikä käskemässä. Saa olla niinkuin haluttaa.

— Onhan se muutamilla mukavaa, tämä elämä Lähtisihän sitä koettamaan ominpäinkin, mutta kun on niin tottunut niihin ihmisiin.

— Eikös ja vähän… kyllä sitä tottuu pian tähän metsäläiselämään, kun vaan tahtoo. Olisihan tässä tilaa meille molemmille, jos niinkuin muuten passaantuisi sinulle, esitteli Hukka. — Yhdessä syötäisiin, mitä saataisiin.

Julle tuli ihan liikutetuksi Hujulaisen ystävällisyydestä. Lupasi miettiä asiaa ja muutamana yönä käydä sanomassa Hukalle päätöksestään.

Hujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa, jonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli kevätilojaan pitämään.

— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.

— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.

Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään. Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia, jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan kantavalla hangella.

— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.

— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä enemmän.

— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.

— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.

— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. — Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi ystäväni.

— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.

Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.

Ei hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän väelle.

Eikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän asunnoissaan ja hyväiltävänään.

Vähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle kotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.

Vielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.

MIRRILÄISET VIERAILEVAT NAUKUNIEMESSÄ.

Mirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä kauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.

Nyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja Mirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä kiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi, soutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.

No mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies, vaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään kylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.

Ei muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.

Mirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika takaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli tapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.

Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran vierailtukin toisissaan.

Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla, Liisa Kurnaulla.

Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:

— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven kyläkustistani.

Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:

— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä saatte.

Ja äitimirrille kivahti:

— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.

Mirrimuori sähähti:

— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.

Jopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien hännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei näkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.

— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi
Lirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.

— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. —
Kyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.

— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja
Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.

— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. —
Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.

Mirrimuori murahti:

— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.

Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan, pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.

— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.

— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät, ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin lesken kehrättäväksi.

Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.

— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi hän.

— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.

Päästiin siitä lähtemään.

Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.

Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.

— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. —
Pian tulee taas se talvi.

— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.

— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan, nakatti Lirularu.

Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.

— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.

Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.

Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.

Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan. Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:

— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa lapsilleen.

Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa kärkeä.

— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se riita alkoi.

Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:

— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia, eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.

Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:

— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.

Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.

Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.

Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen iskuja kestänyt.

Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa silmille.

Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:

— Tämä on jo kauheata!

Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät sen sisällön mirrineitojen päälle.

— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.

Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.

Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:

— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.
Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.

Äitimirri nyyhkytti.

— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.

Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän kylvyn paluumatkalla.

Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi ja mirrin mötkäleet uimaan.

— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki kallistit sitä venhettä?

— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja päristeli vettä turkistaan rantakivillä.

Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.

Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:

— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.

Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty olalla lähti Mikki mökilleen.

REPOLAISEN KALAKEITTO.

Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa, järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan, mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa, rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.

Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa, saamatta mitään.

Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa. Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen, samalla vähän naurahtaen.

Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin kun kalaa keittävät.

Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne mirriläiset, nakattajat.

Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa, ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin partaansa.

Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.