METSÄNVÄKEÄ

Satuja

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1919.

SISÄLLYS:

Pihajänis.
Ensi lumi.
Jänöjussin jouluyö.
Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan.
Koirien kirkko.
Kruunajaiset metsässä.
Nallen jouluyö.
Pappilan hiirien joulu.
Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.
Puputin ihmeellinen retki.

Satu pihajäniksestä.

Pikku jänöjussi oli jäänyt orvoksi. Äiti oli eräänä päivänä eroittanut hänet perheestä ja käskenyt hakemaan metsästä henkielatustaan.

Oli lämmin kesäpäivä, ja jänö lähti suruissaan kuukkimaan aholle, jossa lehmäkarja makasi. Tuntui kurkkua kuristavan, kun äiti oli niin kova, että noin vain laittoi menemään. Miten tässä nyt osaisi oikein aloittaa elämänsä?

Lehmäkarjassa oli vasikka, joka seisoi muista erillään ja miettiväisen näköisenä märehti.

Huomatessaan Jussin astui se muutaman askeleen lähemmäksi ja kysyi:

— Mitäs kuuluu?

— Ei kuulu hyvää tällä kertaa, vastasi jänöjussi kapsahtaen istumaan ihan vasikan eteen. Äiti käski pois lähteä eikä edes neuvonut, miten tässä pitäisi aloittaa.

Jussin silmät samenivat ja pää painui maata vasten.

— Vai laitettiin sinut maailmalle, ynähti vasikka. No, eipä hätää mitään. Olethan sinä jo iso köntti, kyllä sinä toimeen tulet jo yksinkin. Varsinkin kun minä neuvon hyvän olinpaikan, jossa voit aloittaa uutta elämääsi.

— No, neuvo sitten, pyyteli Jussi.

— Älä nyt hätäile. Kun illalla tulevat karjaa kotiin hakemaan, lähdet minun mukaani. Neuvon siellä sinulle pihajäniksen paikan.

— Mikä on pihajänis? kysyi Jussi silmät suurina töllistellen.

— Ka, kun ei tuotakaan tiedä. Pihajänis on semmoinen, jolla on omat ruokamaansa ja olinpaikkansa jonkun talon tai torpan pellossa tai niityssä. Sillä on oma makuuksensa ladon kupeessa, eivät talon koirat siitä välitä mitään, eivätkä lapset laita sille rihmoja eikä loukkuja.

— Vai semmoinen. Kyllä minä lähden tänä iltana mukaasi, virkkoi Jussi iloisena ja heitti kuperkeikan aholla. Siltä oli jo suru unohtunut.

Tuli ilta ja karjatyttö tuli noutamaan lehmiään.

— Nyt lähdetään, sanoi vasikka Jussille. Elä tule aivan minun kintereilleni, pysyttelet vain näkyvissä. Lähellä tarha-aitaa minä sitten eroan muista lehmistä ja vien sinut uuteen paikkaasi.

Lähdettiin sitten menemään, ja Jussi puikki pensaikossa, seuraillen lehmäkarjaa, mutta pitäen erikoisesti silmällä vasikkaa.

Nyt tuli varmaankin tarhan aita. Kiemuroivan lehmisavun takaa näkyi mökin seinä ja kaivon vintti. Ääniä kuului pihasta.

Vasikka kääntyi omille teilleen ja antoi merkkiä Jussille. Pianpa tämä kipasikin hänen kintereilleen ja niin sitä rinnan mentiin vesakossa ja jututtiin.

— Onko siellä hyvät ruokapaikat? kysäisi Jussi.

— No huonoilleko minä sinua nyt veisin, mölähti vasikka. On maailman parhaat ruohopaikat. Tuoretta laihoa ja hienoa heinää ja syksyllä täysi kaurapelto. Kelpaa sun miekkosen siellä elääksesi.

— Onko tuossa mökissä koira? uteli Jussi.

— Onhan se siinä, mutta vanha ja huonokuuloinen ja -näköinen. Kun et ihan nenän eteen mene, niin ei se tiedä mitään. Eivätkä ne pihajäniksiä koirat hätyyttelekään.

Kierrettiin pellon aitovierustaa niityn laitaan, ja eräälle kohdalle, jossa oli kolo aidassa, seisahtui vasikka ja virkkoi:

— Tuossa se nyt on niitty, jossa sun sopii elellä. Menet vain tuosta kolosta ja sitten ojan vartta ladon kupeelle, jossa on sopiva pensas pesän paikaksi. Ja eipä nyt muuta kuin hyvää vointia vain. Käynpähän joskus katsomassa.

Vasikka kääntyi menemään, ja kiitettyään pujahti Jussi niittyyn ja lähti, ojan vartta seuraten, neuvottuun suuntaan. Kylläpä heinä olikin pitkää ja hienoa. Ja miten voimakkaasti se tuoksuikin. Tuota se olikin, jota hän joskus siellä kotiaholla asti oli vetänyt sieraimiinsa ja jäänyt ihmettelemään. Äiti oli silloin puhunut jotain niitystä, mutta hän ei siitä saanut selville sen enempää.

Ja tuossa oli sitten se lato. Katsotaanpa oliko siellä pesän paikka!

Olipas vain. Tiukka närepensas, jonka sisästä ei sopisi näkymään kenellekään. Ja vatun varsikkoa koko seinusta täynnä. Eipä totisesti olisi parempaa pesän paikkaa löytänyt etsimälläkään. Kelpasipa siinä torkahtaa.

Pikku pupu teki kierroksen ladon ympäri, pistäysi latoonkin ja puukkasi kuivaan kerppukasaan, joka kohahti ja rusahti. Sitä säikähtäen ponnahti hän takaisin ladon eteen ja hetkisen kuunneltuaan alkoi kupsehtia heinikossa ja illastella. Lähellä oli oja, josta sai lipaista vettä janoonsa. Ja siinä illastellessa johtui Jussin mieleen, että jospa äiti tietäisi hänen uuden olinpaikkansa, tulisipa varmasti katsomaan. Olisi ruokaa äidillekin…

Sen enempää kumminkaan surua tuntematta ryhtyi Jussi laittamaan pesäänsä kuntoon närepensaaseen ladon kupeella. Saatuaan sen mieleisekseen torkahti hän pää etukäpäläin päälle ja näki unta entisestä kotiahosta ja äidistä.

Eräänä päivänä käydessään juomassa ojan reunalla Jussi näki niityn laidassa kuukkivan samanlaisen jänöjussin kuin itsekin oli. Huomasipa hänkin, koskapa tuli lähemmäksi ja pakinoille lyöttäysi. Tehtiin liitot että elettäisiin yhdessä ja laajennettiin pesää. Pupu oli samanlainen orvoksi jäänyt kuin hänkin, ja päätettiin sovussa elellä uudessa olinpaikassa.

Vierähti muutamia päiviä ja toverukset päättivät tehdä pienen kävelyretken ympäristöön. Ja ensimäinen kävelyretki viehätti niin, että tehtiin toinen, vielä suurempi. Meni monta päivää sillä retkellä.

Kun toverukset palasivat retkeltään, kohtasi heitä kotiin tultua outo näky. Heiniä oli niityltä kerätty pieniin kykkösiin ja kokoihin. Ei missään näkynyt enää suojaavaa, hyvältä tuoksuvaa heinää pystyssä.

— Mistä tässä nyt illastaa, päivittelivät toverukset.

Nyt näkyi torppa ylempää ja torpan pellot, joita ei kumpikaan ennen huomannut niin lähellä oleviksi. Siellä näytti olevan kaurapeltokin. Pitäisi jonakin yönä käydä katsomassa.

Ja jo seuraavana yönä mentiinkin. Riihen ohi mennessä peloitti vähän musta oviaukko ja ovi, jota tuuli heilutteli. Kartanolla ei ollut mitään pelättävää. Ei edes koiraa näkynyt missään. Lehmätarhasta nousi savu ja kellokas makasi veräjällä märehtien. Ka, eikös ollut se vasikkakin siellä! Mentiin pakinoille ja Jussi esitteli uuden toverinsa Puputin ja kiitteli vielä olinpaikan neuvonnasta.

— Enkös sitä sanonut, ynähti vasikka.

Päätettiin tehdä retki joka yö torpan kartanolle ja ruokailla kaurapellossa, joka alkoi olla makeimmillaan. Ja siitä ilosta, kun uusi ruokapaikka oli löytynyt entisen hävitetyn sijaan, heitettiin kaurapellossa kuperkeikkoja ja kilpaa laukattiin ladon kupeelle.

Muutaman päivän perästä sattui taas uusi ihme. Toverukset olivat laukkailleet joka yö torpan kartanolla ja ruokailleet kaurapellossa mistään välittämättä. Päivisinkin jo uskalsivat päivänpaisteiselle niitylle, jossa heinäkeot tuoksuivat. Mutta eräänä päivänä tuli häliseviä ihmisiä niitylle ja alkoivat kantaa heiniä latoon.

Jussiparkojen sydän seisahtui. Aiottiinko kokonaan hävittää heidän mukava olinpaikkansa? Puputti olisi lähtenyt puikkimaan pesästä metsään, mutta Jussi sai sen aikeet estetyksi. Korvat selkää vasten painettuna, silmää räpäyttämättä ja sydän takoen siinä odotettiin, miten tulisi käymään.

Mutta kukaan ei heidän pesäänsä huomannut, ja kun saivat heinät latoon, menivät pihaan ja isäntä jäi vain ladon suuta tukkeamaan.

Poistuessaan käveli isäntä ihan pesäpensaan vieressä. Pisteli punaisia marjoja vattupensaasta suuhunsa ja poistui pihaan kirves kainalossa.

Jo uskalsivat Jussit heilahtaa hieman pesässään. Ehkäpä illan tullen uskaltaisi lähteä liikkeellekin, ehkäpä kaurapeltoonkin. Ja mikäpä oli yön tullen uskaltaessa. Ei näkynyt mitään pelättävää kartanolla. Sai kuukkia ja pyörähdellä vapaasti niinkuin mieli teki.

Ja niin vierähtelivät toveruksien päivät vähitellen syksyä kohti.

Ensi lumi.

Syksyn harmaat ja myrskyiset päivät olivat tulleet huomaamatta. Jänöjussi eleli nyt yksin niityllään, nukkui yksin pesässään. Oli kerran alkusyksystä tehty toverin kanssa tavanmukainen retki takalistolle ja sille tielleen se jäi toveri. Metsämies oli koirineen takalistolla ja mitään aavistamatta oli koira heidän kintereillään ja ajoi ympäri metsiä. Ensin he juoksivat peräkkäin, mutta sitten sovittiin, että erotaan ja eksytetään se räyhäävä peto kintereiltä.

Niin erottiin ja toverin jäljille osui hurtta. Kohta kuului metsässä pamahtavan, ja toveria ei kuulunut sen perästä. Hän oli säästynyt ja pötkinyt pesälleen. Ei sattunut hurtta hänen jälkiään löytämään.

Ja niin kuluivat syksyiset päivät. Lehdet putoilivat puista, ja tuuli rapisutteli niitä ladon nurkissa. Niitä satoi maa ihan keltaiseksi. Ne kahahtivat mukavasti käpälän alla ja niitten kanssa pelatessa kuutamoöinä unohtui melkein kokonaan suru ystävän menettämisestä.

Ja sitten tapahtui ihme. Eräänä aamuna hän huomasi käyneen käpäliensä päät valkoisiksi. Mitä ihmettä se oli? Hän koetti nuoleksimalla poistaa valkoista, mutta se ei lähtenyt. Ja sitten valkoista ilmestyi vähitellen muuhunkin ruumiiseen. Ja kaikki ympärillä kävi sitä vastoin mustemmaksi ja alastomammaksi. Ei ilennyt enää pesästään lähteä liikkeelle muulloin kuin pimeinä öinä, ja silloinkin vain kun tunsi kalvavaa nälkää.

Eräänä yönä sitten rupesi tippumaan taivaasta valkoisia pieniä hiutaleita. Oli siksi valoisaa, että näki niityltä torpan pihaan asti. Ja koko tämä väli oli täynnä tippuvia hiutaleita. Kaura-auman vieressä ruokaillessa huomasi Jussi, että niitä alkoi karttua vähitellen maahan. Tieurat muuttuivat valkoisiksi nauhoiksi ja puista pudonneet lehdet peittyivät nekin vähitellen kokonaan.

Sepäs oli somaa. Jussin teki mieli nauraa kurkun täydeltä. Pesän suulta sitä varsinkin oli soma katsella. Hiutaleita tuli vain yhä enemmän ja enemmän maahan, puiden oksille ja niityn aidalle. Ja kun Jussi hieman torkahdettuaan aamuhämärässä lähti ulos pesästään, oli kaikkialla vain valkoista. Pikku Jussin hupelo ei tietänyt, että oli satanut ensi⁻ lumen. Se ihmetteli ja katseli jälkiään, joita syntyi joka paikkaan, missä vain laukkasi.

Mutta ei vielä nytkään Jussi uskaltanut päivisin lähteä liikkeelle. Vasta kun tuli ilta ja tähdet syttyivät, puikki hän ladon kupeitse niityn aitovarteen ja siitä näreikköön. Valkoinen rutisi nyt somasti käpälien alla. Se houkutteli syvemmälle metsään, jossa lumi sinertävänä ja salaperäisenä hohti puiden oksilla.

Siinä näreikössä kuukkiessaan näki Jussi lumisten oksien alla jotain liikkuvan. Se oli yhtä valkoista kuin lumikin. Pitipä pistäytyä katsomaan.

Ka, mitä ihmettä! Eikös ollutkin entinen Puputti toveri siinä?

Ihan piti nousta takasilleen katsomaan. Se toinen nousi samoin siinä istumaan.

— Onko se Jussi?

— Onko se Puputti?

Mittailtiin vielä silmillä ja tunnusteltiin. Jussi oli lentää selälleen, tuntiessaan entisen toverinsa, jonka jo luuli kuolleeksi. Molemminpuolinen ilo oli valtava ja kuperkeikkojen lomassa kyseltiin toisiltaan kaikkea mitä oli sillä aikaa tapahtunut, kun jouduttiin eroon. — Kun minä luulin, että se metsämies ampui sinut, virkkoi Jussi.

— Samaa luulin minä ja hätäissäni painelin kauaksi korpeen. Makailin monta päivää kivien kolossa ja sitten en enää osannutkaan entisille olinpaikoille. Tällä välin minä olin jo uudessa seikkailussa, mutta pelastin nahkani, kun osasin turvautua koipiini.

— Kerrohan siitä minulle, pyyteli Jussi karistellen käpälillään lunta kuusen oksalta.

— Kerronpahan sitten siellä pesässä. Nyt kisataan, kun tuli lunta, virkkoi Puputti ja lisäsi tepastellessaan:

— Tämä ensi lumi se sai minutkin lähtemään näin pitkälle matkalle, ja onnipa se oli, että tuli lähdettyä. En olisi muuten tiennyt sinun hengissä olevankaan.

Toverukset lähtivät iloisina poikina puikkimaan kotiniitylleen, välillä ryöpytellen lunta käpälillään ja tehden kuperkeikkoja.

— Nyt eivät koirat meitä huomaa, kun tuli lunta, virkkoi Jussi.

— Saattavat jälistä päästä selville, arveli Puputti.

— Sotketaan jälet, näin…

Ja Jussi teki niin hassuja liikkeitä, että Puputin piti nauraa oikein makeasti.

Eipä maltettu pysähtyä pesälle, vaan jatkettiin matkaa torpan kartanolle. Rauhallista oli niinkuin ennenkin. Tuoreita hakoja oli ajettu pihaan ja reki oli kumossa halkokasan vieressä. Tallissa purra rouskutteli hevonen. Eipä ollut mitään pelättävää. Kierrettiin kerran saunan ja tuvan ympäri. Jussi aikoi pistäytyä hullutellessaan tallin ovessa olevasta pienestä kolosta talliinkin, mutta Puputti vakavasti kielteli. Riihen ovi oli raollaan ja sieltä tuoksui lämmin olkien haju. Olipa jäänyt kauralyhde riihen eteen. Siitäpä sopi ohimennen haukata nälkäänsä. Sitten laukattiin taas niitylle, niin että lumi pöllysi.

Eipä kehdannut vielä pesäänkään mennä. Ilo jälleennäkemisestä oli vielä siksi vilpitön, että sen kunniaksi oli vielä laukkailtava niityllä ristiin rastiin. Päätettiinpä pistäytyä vielä metsäänkin.

Ja sielläkös oli elämä herännyt. Ensi lumi oli houkutellut kaikki metsän väet liikkeelle. Oravat pyrähtelivät puusta puuhun, ravahtelivat runkoja myöten ja ryhtyivät toistensa kanssa hippasille. Toisiakin jänöjusseja oli ilmestynyt vesakkoaholle ja kylläpäs siinä tepasteltiin. Kärpät suikkelehtivat pensaasta pensaaseen ja tätä ilakoimista katsellen oli metsokin laskeutunut männyn oksalta alas ja tepasteli kotkotellen toisten joukossa. Mesikämmenkin, maattuaan jo jonkun aikaa pesässään, oli tuntenut tuoreen lumen tuoksun nenäänsä ja lähtenyt pienelle huvikävelylle. Eipä ukko piitannut nyt saalistamisesta, vaan kämmeniinsä vihellellen löntysti eteenpäin.

Mikko Repolainen oli edellisinä öinä vimmatusti saalistanut, mutta nyt, kun siihen olisi ollut kovin hyvä tilaisuus, kun koko metsän karja kuppelehti aholla, ei hän viitsinytkään. Valitsi semmoisen kiven, johon leikki sopi hyvin näkymään, kapsahti kivelle ja jäi siihen istumaan. Katselipahan siinä vain pää kallellaan ilonpitoa.

Entäpä pienet metsähiiret. Nekin hyppivät lumessa ja vikisivät ilosta, vaikka tiesivätkin, että nyt tulee kova talvi ja pakkanen pian puree pientä jalkaa ja nenän päätä.

Riekot olivat karkelosta myöhästyneet, mutta jopa nekin meluten tulivat joukkoon.

— Kopeok, kopeok, kun uni yritti pettää.

— Vokkökökököö, kylläpä tämä nyt on hauskaa.

Teeret eivät kehdanneet laskeutua maahan toisten joukkoon, kun niillä oli ylenmäärin lystiä karistellessaan lunta oksilta toisten niskaan. Missä vain jänöjussit jonkun näreen juurelle pysähtyivät juttuamaan, siihen teeretkin lunta karistamaan heidän niskaansa, naureksien sitten äänekkäästi kepposelleen.

Ensi lumen tuomaa iloa oli joka paikassa. Vasta aamuhämärässä toveruksetkin malttoivat puikkia pesäänsä ladon kupeelle.

Jänöjussin jouluyö.

Olipa kerran oikein vanha pihajänö, jota jänöyhteiskunnassa nimitettiin haltiajänikseksi. Hän oli valinnut olinpaikakseen vasikkahaan, joka oli aivan peltojen vieressä. Ensimäisinä poikakesinään oli hän asettunut asumaan talon läheisyyteen ja kunnialla säilyttänyt nahkansa koirilta ja metsämiehiltä. Paikka olikin turvallinen ja kaikin puolin mukava. Ranta oli lähellä ja siinä saattoi hyvin eksyttää koiran jäliltään syksyllä metsästysaikana. Laukkasi vain vesirajaa niin että vesi pirskui ja pistäytyi sitten rantalouhuun. Siellä sai olla varmasti rauhassa.

Muutamina syksyinä olivat koirat koettaneet saada häntä käsiinsä ja talon pieni poika lankaansa juoksuttaa, mutta kun näkivät turhaksi työnsä, jättivät viimein rauhaan.

Ja sitten on saanut olla omilla oloillaan ja nähdä monta syksyä ja kevättä, kesää ja talvea. Ruokaa on ollut syksyisin ja talvisin kylliksi talon laihopellossa ja kauramailla ja kesällä hienoheinäisillä niityillä. Talvella on ollut erikoisena hauskuutena laukkailla kuutamoöinä talon ympärillä ja pistäytyä välistä tallin oven kolosta vanhan ruunan pakinoille ja käpäläänsä lämmittämään.

Ruuna olikin vanha hyvä ystävä ja kertoili pitkinä talviöinä milloin mitäkin, kun ei jaloiltaan saanut nukutuksi, kun niitä pahojen ilmojen edellä pakotti aina öiseen aikaan.

Oli jouluaaton edellinen yö ja pakkanen oli taaskin ajanut jänöjussin pesästään liikkeelle. Kuun sirppi valaisi hankia ja pakkanen paukutteli aidan seipäissä ja talon seinissä. Kierrettyään talon pariin kertaan, pistäysi jänöjussi taas talliin lämmittelemään.

Vanha ruuna torkkui pää alhaalla parressaan. Ei huomannut jänöjussin tuloa, ennenkuin tämä kosketti käpälällään lerpattavaan alahuuleen.

— Ka, sinäkö se siinä, virkkoi vanha ruuna ja nosti hieman päätään. Rupesi vähän raukasemaan, kun eilen oltiin koko päivä halon ajossa ja matka oli vastamäkeä. Olisi tässä pitänyt ruveta pitkäkseenkin, mutta takaset ovat taas työssä niin jäykistyneet etteivät anna… On siinä tuossa kauralyhteen tähteitä, jos nälkä on. Pekka niitä siihen illalla kuletti.

Jänöjussi silpoi lyhteen tyngästä jyvät suuhunsa ja ruuna torkahti uudelleen. Taas piti nykäistä sitä käpälällä alahuuleen.

— Kuulehan, mitä sinulla huomenna ajetaan? kysäisi jänöjussi ruunalta.

— Jopahan se nyt raukasee… eivätkö ajane heiniä ja halkoja ja sitten Pekka sanoi mentävän joulukuusta hakemaan. Eikö liene jouluaatto huomenna, koskapa Pekka antoi kauralyhteitä. Jouluaaton edellisenä iltana se Pekka aina antaa kauralyhteitä.

— Mikä se joulu on, kerropas nyt siitä, pyyteli jänöjussi.

Ruuna vähän virkistyi, nosti päätään ja päristeli. Häntä huvitti jänöjussin tietämättömyys.

— Etkö sitten tiedä, mikä joulu on, jopa jotakin! Pitänee sitten tässä kertoa aamua odotellessa.

Ruuna päristeli vielä kerran ja aloitti sitten.

— Joulu on semmoinen, että aattona talon naisväet leipovat makeita leipiä, pesevät ja siivoovat huoneita. Aamupäivällä ajetaan minulla pyhiksi heiniä ja kuivikehakoja. Päiväsyötön jälkeen saa Pekka minut, hakeakseen joulukuusen metsästä. Sitten minut jo riisutaankin ja tehdään hyvä ape eteeni. Yöksi tuo isäntä minulle kauroja ja levittää loimen selkääni. Siitä loimen levityksestä saan arvata, että jouluaamuna aiotaan kirkkoon lähteä. Höh, höh, kylläkai ne lähtevät tänäkin jouluna, vaikka minä mieluummin olisin Pekan kansani kotona. Pekka antaisi minulle hyvää heinää ja toisi kädessään taas sitä makeata valkoista leipää.

— Mitä sillä kuusella tehdään? uteli jänöjussi.

— En minä niin varmaan tiedä, mutta Pekka puhuu, että siihen pannaan kynttilät, jotka illalla saunan jälkeen sytytetään. Sanoo Pekka vielä levitettävän kuusen oksia tuvan lattiallekin ja olkipahnoja nurkkaan. Ja hyvälle siellä tuvassa tuoksuu jouluaattona, tiedän minä sen, kun pihamaalla seison ja vedän sitä sieraimiini.

— Lähteekö Pekkakin kirkkoon?

— Lähtee se välistä. Ei se viime jouluna ollut, mutta kaikkina muina jouluina, jotka muistan. Ne ajavat jouluyönä niin kovasti, huokasi ruuna itsekseen.

— Minkälaista siellä joulukirkossa oikein on? kysyi jänöjussi silpoen parresta hienoimpia heiniä suuhunsa.

— En minä paljon hänestä… Silloin kun ovat kirkonaitaan sitoneet kiinni, olen kirkon ovea avatessa nähnyt, että paljon siellä on kynttilöitä tuikuttamassa.

— Etkö veisi minuakin joulukirkkoon? pyyteli jänöjussi.

— Mitenkäpä sinne sinua… Kyllähän sinä tämän matkan laukkaisit, kun mukaan lähtisit.

Sovittiin siinä, että jänöjussi lähtee jouluaamuna mukaan. Ruuna puistaa tiukujaan pihamaalla lähdön merkiksi, jolloin jänöjussin on oltava saapuvilla.

Jussukka heitti hyvillä mielin kuperkeikan parresta tallin permannolle.

— Nyt sinun on jo mentävä. Renki tulee kohta tekemään minulle aamuapetta, virkkoi ruuna.

— Puista sitten tiukuja.

— Kyllä minä…

Jänöjussi pujahti ulos ja parhaiksipa näkyi renki jo tulevankin porstuan ovesta ulos tallille päin. Eipä joutanut muuta kuin aika potkua pesälle painelemaan. Se löi vielä siellä käsiään yhteen ja ärähti. Älysipäs.

Valkeni jouluaatto. Ei ollut pouta, mutta ei vahvassa pilvessäkään. Olipahan vain kipakka pakkanen, että parhaiksi saattoi käpäliensä päällä maaten tareta. Lumihiuteita liihotteli hiljaa ylhäältä. Ne putoilivat verkalleen ja niitä oli hauska katsella.

Tiesihän hän jotain joulusta. Kaikki metsän väethän siitä tiesivät ja juhlivat omalla tavallaan. Olipahan vain ruunalta kysellyt, miten sitä talossa juhlittiin. Nyt pitäisi lähteä kerran katsomaan, minkälaista kirkossa on.

Ilta hämärtyi. Lumi hohti sinertävämpänä ja kauniimpana puiden oksilla kuin muina iltoina. Ja kun tähdet syttyivät sinertävässä korkeudessa, tuikkivat ne kirkkaammin kuin muina iltoina. Juhlahenki oli metsässä. Jänöjussi tiesi, että toverit kokoontuivat tänä iltana yhteiseen illanviettoon, vaan hänpä aikoi pysyä pesässään ja aamulla seurata ruunaa kirkkomatkalle. Näin miettien teki hän tavan mukaisen iltakierroksensa, söi laihoa palohalmeesta ja metsätien varresta heinän helpeitä. Haukkasi lunta päälle ja puikkasi pesäänsä, sivellen käpälillään silmänsä puhtaiksi juhlan kunniaksi.

Jouluyö alkoi jo olla lopuillaan, kun jänöjussi heräsi tiukujen helinään. Kiireesti hän kapaisi pesästään oikopolkua pihaan. Mutta voi surkeus! Ruuna oli jo ehtinyt lähteä ja tiukujen ääni kuului jo kaukaa metsätieltä. Jänöjussi loikkasi metsätielle, mutta tiukujen helinä häipyi yhä kauemmaksi, ja hänen täytyi karvain mielin kääntyä takaisin.

Mieli kävi niin apeaksi, että silmät kostuivat ja hämärtyivät. Miten hän olikin niin raskaasti nukkunut! Kylläkai ruuna oli pihassa tiukujaan jo moneenkin kertaan helistänyt ja sitten nauranut, kun hän niin sikeästi jouluaamuna nukkui.

Jänöjussi lähti harmissaan loikkaamaan metsän halki, minne, sitä hän ei itsekään tietänyt, kunhan vain laukkasi. Hetken aikaa laukkailtuaan tuli hän korven laitaan, jossa oli aita ja pieni pelto. Pellon keskellä oli pieni mökki huurteisen koivun ja lumisen pihlajan alla. Ikkunasta loisti valojuova hangella.

Jänöjussi meni lähempää katsomaan, kurkistipa ikkunastakin.

Tuossa istui vanha mies pienen pöydän ääressä, kirja kädessään, ja pöydällä oli kuusi ja sen oksilla tuikki muutamia kynttilöitä. Vanha mies lauloi jouluvirttä hartaana ja lopetettuaan laski kirjansa hyllylle, kopeloi jotain uunista ja toi sieltä vadin pöydälle, otti sitten nurkkakaapista leipäpalan ja kastaen sitä vatiin, aloitti ateriansa. Eipä ollut ukolla herkkuja, mutta kasvoista loisti suuri tyytyväisyys ja aterioituaan korjasi hän ruuan tähteet ja aloitti taas uuden jouluvirren.

Jänöjussi oli unohtunut ikkunasta katselemaan tupaan. Kun ukko lopetti virtensä, sammutti hän kynttilät ja oikaisihe penkille lepäämään.

Silloin vasta jänöjussi huomasi, että päivä vaikeni. Tilhiparvi pyrähti pihlajaan, jossa punaiset tertut loistivat aamuhämärässä. Ka, olipas ukko laittanut joululyhteenkin! Lintuparvi pyrähti jo siihenkin.

Jänöjussi oli unohtanut kokonaan surunsa, katsellessaan tuvan ikkunasta. Iloisin mielin hän kääntyi äskeiselle polulleen ja verkkaan laukkaili, silpaisten sieltä täältä jotain suuhunsa. Olikin mentävä suoraa päätä laihohalmeeseen aamiaiselle, koskapa kaikki metsän asukkaat näyttivät olevan aamiaispuuhissaan jouluaamun hiljaisessa hämärässä.

Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan.

Kissayhteiskunnassa oli ilmestynyt syvää tyytymättömyyttä siitä, että sammakot herrastelivat heidän pyyntimaillaan. Kaikki hiirenpojat joutuivat heidän uhrikseen. Päätettiin pitää asiasta kokous ja kutsuttiin mirrit koolle erään niittyladon taakse.

Kutsua noudateltiin yleisesti. Valtava kissajoukko marssi metsätietä kokouspaikalle ja sangen meluavasti keskusteltiin asiasta, joka oli kohta tuleva kokouksessa esille.

Kun nähtävästi kaikki seutukunnan kissat olivat kokoontuneet paikalle, aloitettiin kokous ja valittiin vanhin joukosta, Alitalon musta Maija puheenjohtajaksi.

Kylläpä oli puhevuorojen pyytäjiä! Hännät pystyssä ja silmät sirrillä pyydettiin puhevuoroja. Maija oli kiivennyt nurkkaa myöten ladon katolle, jossa istui silmäillen mirriparvea. Jokainen heistä tahtoi puhua yhteen ääneen. Maijan piti jo kiivastua.

— Ellette tuki suutanne, heitän päähänne kiven katolta.

Muristiin tyytymättömänä. Mikä tämä Maija luuli olevansa, kun niin uhkaili. Mokomakin mustakylki! Joku jo ehdotti, että valittaisiin uusi puheenjohtaja.

Selvittiin siitä vihdoinkin kokouksen pitoon ja yksimielinen päätös tuli, että oli julistettava sota sammakoita vastaan. Johtajaksi valittiin suuri, kirjava Mikko.

Retkelle oli lähdettävä jo seuraavana aamuna. Ja kun pitkä matka olisi vaikea marssimalla mennä, päätettiin pyytää Mikkolan suurta koiraa kyytimään käsikärryillä matkuetta. Aamulla jo varhain päätettiin lähteä. Aseen sai itsekukin valita mieleisensä.

Tiesivätpä sammakotkin ajoissa tästä mirrien puuhasta ja päättivät järjestäytyä hekin puolestaan. Ei tarvinnut edes kokousta pitää, kaikki liittyivät vaaran suuruuden vuoksi sammakkokaartiin, jonka päälliköksi valittiin rumin joukosta, oikein vanha rupisammakko.

Ja kun saatiin tietää sekin, että kissat aikoivat ajaa heitä vastaan komeasti kärryillä, päättivät he ottaa auton, että näyttäisi komeammalta.

Valmistettiin kaikki seuraavaa päivää varten. Johtajat, lähetit ja vakoilijat. Ei puuttunut muuta kuin aseita. Mutta hyviä mukulakiviähän oli maantien ojassa. Ne kyllä kelpasivat.

Tuli sitten seuraava päivä ja sotaliikkeet aloitettiin molemmin puolin. Kissapataljoona lähti ensiksi liikkeelle. Ja kun matkalle lähtijöitä karttui niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet käsikärryille, joita Mikkolan suuri Moppe veti, niin nuoremmat marssivat jalkaisin, niinkuin sotamiehet ainakin. Aseeksi oli saanut mikä mitäkin, yksi kapustan, toinen hierimen, kolmannella keikkui olalla puntari ja neljäs heilutti luudanvartta, niin että aseistus oli täysin mallikelpoinen.

Marssittiin eteenpäin ja odotettiin sammakkokaartin hyökkäystä. Olihan selvää, että sammakot, jotka olivat niin häijyjä, ensiksi hyökkäisivät, varsinkin kun olivat saaneet tiedon kissojen liikekannalle panosta.

Ja siellähän sammakkokaarti jo tulikin mahtavasti ja eivätkö pahukset ajaneet oikein autolla! Kissapataljoona nosti hurjan sotahuudon ja hoputtivat Moppea eteenpäin. Mutta Moppe, joka oli lähtenyt vain kyytimään, eikä tappelemaan, karisti valjaansa, jättäen kissakuorman maantielle, samalla loikkien nauraen metsään.

Siinäkös äläkkä syntyi. Toiset huusivat sammakkokaartille, että väistyä pois tieltä, toiset lähtivät Mopen jälkeen, kurittamaan petturia, joka jätti heidät häpeällisesti keskelle tietä.

— Poistukaa tieltä ja meidän pyyntimailtamme! huusivat kissat kohti kurkkua.

— Pois alta! Me tässä herroja ollaan, kiljuivat sammakot ja ajoivat uhitellen autollaan muutamien mirrien varpaille.

Mirrit alkoivat hutkia aseillaan sammakoita kukkuroillaan olevaa autoa, vaatien metsästysmaitten luovutusta heidän yksinoikeudekseen.

Mutta hyvin järjestetyssä armeijassa on malttia ja reippautta.
Sammakkojohtajat perääntyivät ja vahvistivat hyökkäystä.
Kissapataljoona köyristi selkäänsä voiton huumeessa ja marssi eteenpäin.

Mutta voi surkeutta! Nyt ne rupikonnat jo taas hyökkäsivät heittäen kiviä tiheänä sateena kissojen pataljoonaan. Päitä ja silmiä puhkeili, hierimet ja kauhat jäivät tielle ja yksi toisensa perästä alkoi pötkiä karkuun. Kohta oli ratkaiseva voitto sammakoilla, jotka eivät kylliksi osanneet riemuaan ilmaista.

Häpeissään, hännät alhaalla, päät ja käpälät kääreissä palasivat mirrit sotaretkeltään. Tien vieressä taistelun kulkua seurannut Mikko Repolainen virnisteli heille ja harakat nauroivat tien kahden puolen. — Ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, huusi vielä Repolainen mirriparoille, jotka valitellen marssivat kotiinsa.

Koirien kirkko.

Kylän koirat, Moppe, Mikko ja Julle keskustelivat kerran kirkkomatkasta, joka oli päätetty tehdä ensi sunnuntaina.

— Minusta olisi mukavampi istua venheen kokassa, kun toiset soutavat. Nythän kuljetaan venheillä kirkoissa, kun ei ole moottoreita eikä muitakaan vesikulkuneuvoja näin sota-aikana, puhui viisaasti Moppe, pieni pihakoira.

— Niin minustakin, virkkoi Julle, iso villakoira. Satuin kerran hevoskyydillä kirkkoon lähtemään ja ruumiini tuli ihan kipeäksi. Ajoneuvoissa huojutti niin, että ihan pahaa teki. Parasta, että ensi sunnuntaina lyöttäydymme venheen kokkaan, kun taloista kirkkoon lähtevät, vai mitä sanoo Mikko?

Mikko, nulikkamainen jäniskoira murahti. — Samapa minulle on, miten mennään. Omasta puolestani kyllä pidänkin enemmän hevoskyydistä, varsinkin talvella. On niin mukava haukahdella hevoselle, joka ottaa aina silloin tuiman ravin.

Näin oli tuumittu ja kerran tehty yritys kirkkoveneen kokkaan. Mutta se oli ollut turha vaiva koiraparoiille, venemiehet olivat potkaisseet heidät maalle ja ulisten jäivät nämä katselemaan menijäin jälkeen.

Matka oli liian pitkä lähteä jalkasin taivaltamaan ja päätettiin jäädä odottamaan talvea. Pianhan se tulikin ja silloin toverukset vartomaan tilaisuutta kirkkoon päästäkseen.

— Ja silloin minä istun kuskille ja näytän, miten saan hevosen laukkaamaan, uhkasi Mikko.

Tulipa sitten tilaisuus. Moppe oli kuullut eräänä päivänä tuvassa sanottavan, että renkipojan on mentävä kirkolle. Silloin Moppe juoksuttamaan sanaa toisille, että lähtökuntoon valmistautuvat. Ja kun poika ajoi raudikolla, niin yks' kaks' hyppäsivät koirat tienvierestä rekeen ja Mikko asettui kuskille. Poika nauroi eikä kehdannut ajaa koiria pois reestään. Olihan lämpimämpi koirien kupeessa kovalla pakkasella.

Ja niin sitä mentiin kirkonkylään. Moppe haukahteli ahkeraan kuskilla ja ruuna ravasi niin että tierat paukkuivat. Mikko ja Jullekin jo ihastuksesta haukahtelivat ja poika nauroi. Luminen metsä tien kahden puolen vain vilahteli kun reki tulista vauhtia luisti eteenpäin.

Päästiin kirkonkylään ja kun oli sunnuntai, kirkkokin oli tulijoille avoinna. Koirat menivät kirkkoon ja kiertelivät ihmeissään katsellen joka paikkaa. Olipa soma talo, kun penkkejäkin oli permanto täynnä. Ja sitten semmoiset soittovehkeet! Ihan selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.

Mutta suntio huomasi koirat ja suurella kuhmurakepillään ajoi heidät ulos kirkosta. Ei auttanut sekään, että Julle uhkaavasti murisi ja Mikko haukahteli. Julle sai vielä suntiolta kengän korolla iskun takapäähänsä kirkon ovella.

— Samapa se, tuumivat toverukset. Onhan tämä komeus nyt nähtynä. Parasta, kun tehdään oma kirkko sinne kotimökille, niin ei tarvitse kenenkään siellä meitä pois ajella.

— Niin tehdäänkin ja tulkoonpas sinne suntio, niin näytetään sille, murisi Julle.

Matka tosin oli näin talvella hauskaa kirkolle, mutta kun ei aina onnistuisi hevoskyytiäkään saamaan, niin parasta oli ryhtyä rakennustyöhön heti.

Mentiin taas samaa kyytiä kuin aamullakin ja päivällisen syötyä pääteltiin käydä kylän koirien kanssa keskustelemassa asiasta.

Pidettiin kokous, jossa Julle toimi puheenjohtajana.

— Suntioiden ilkeys on teille kaikille tunnettu ja se kuuluu olevan joka paikassa samanlaista, niin minä ehdotan, että rakennetaan oma kirkko ja käydään heti käsiksi rakennustyöhön.

Haukahdettiin ja muristiin tyytyväisyydestä. Julle oli sitten mainio!
Osasi puhua kuin mies ja saada innostumaan. Heti vain työhön käsiksi.

— Ja mitä käytetään rakennus aineena? kysyi Julle nuoleksien tyytyväisenä partaansa. Kiitos oli hänelle kuin makea herkkupala.

— Jaa, miten sen rakennusaineen kanssa, aprikoivat toiset, heilutellen mietteissään häntäänsä.

— Ehdottaisin tehtäväksi lumesta, haukahti Julle, kannatetaanko?

Ihan ulistiin ilosta. Se tuo Julle oli sitten nerokas keksimään!
Lumesta tietysti! Ei olisi puutetta rakennusaineesta.

Seuraavana päivänä koottiin kaikki kylän koirat ja kun sattui vielä suvi sää, oli mainio aloittaa rakennustyö. Hyvin se sujuikin, ja kun piskit olivat muutaman viikon puuhailleet, niin jopa eräänä päivänä vietettiin harjaorren nostajaiset. Julle puhui hyvästä sovusta, joka oli vallinnut rakennustyössä ja toivotti kirkolle pitkää ikää.

Ja seuraava päivänä saatiin katto valmiiksi, eikä puuttunut enää muuta kuin risti vain kiinnitettäisiin harjalle.

— Minä vanhimpana joukosta pyytäisin sen työn osakseni, pyysi Julle. Samalla saan sieltä yläilmoilta lausua läsnä olijoille jonkun mieleenpainuvan sanan.

Julle kiipesi kirkon harjalle risti kainalossaan. Mutta katto oli rakennettu hutiloimalla ja Julle muksahti sieltä katon mukana alas. Satuttipa vielä pahasti kuononsa ja koipensa.

— Minä jo varoitin teitä, rakkaat seurakuntalaiset, huonosta työstä, ulisi Julle. Näin tässä kävi. Käpälä on poikki ja kuono kaikki kappaleina. Vieköön nyt ristin harjalle kuka vain uskaltaa.

Neuvoteltiin asiasta ja jätettiin katon korjaus toiseen kertaan.
Kellään ei ollut halua lähteä sinne putoamaan.

Tulipa sitten keväiset lämpimät ilmat. Seuraavana sunnuntaina päättivät koirat lähteä toimittamaan kirkkonsa juhlalliset vihkiäiset.

Mentiin paikalle, mutta voi ilkeys! kirkosta ei ollut muuta jälellä kuin pahainen hyhmätönkkö ja sekin romahti näkymättömiin ja suli auringon paisteessa vedeksi.

— Tämäpä oli nyt sangen surullinen juttu, muristiin yleisesti. — Kuka se neuvoi semmoisen rakennusaineen?

— Tuo Jullehan se oli niin viisas, haukahti Mikko.

Julle lähti häntä koipien välissä jurppimaan pois paikalta, toisten jäädessä surullisina tuijottamaan kirkkonsa raunioita, vesilammikkoa ja hyhmäriekaleita sammalmättäiden keskellä.

Kruunajaiset metsässä.

Pikku Pentti kiipesi äidin polvelle.

— Kuulehan äiti, miksi karhua sanotaan metsän kuninkaaksi? kysyi hän.

— Siksi, kun se on mahtavin ja väkevin kaikista metsän asukkaista.

— Onko sitten kuningas aina väkevin kaikista?

— On tämä metsän kuningas.

— Onko karhu sitten oikein kruunattu kuninkaaksi?

— Onpa kyllä. Tahtoisit varmaankin, että kertoisin siitä.

— Kerro sitten, mutta oikein hauskasti.

— Jos vain osaan. No, kuule nyt sitten.

Eräänä syksyisenä päivänä kiistelivät kettu, susi ja ilves, kuka olisi heistä voimakkain. Päätettiin koettaa. Susihan siinä voitolle jäi voimassa, mutta ilves sukkeluudessa. Tuli koppelo kokoukseen, lentää kohautti hongan oksalle ja uteli, mistä on kysymys. Sanottiin kiistainen asia koppelolle. Susi kehaisi koetuksessa voitolle päässeensä ja virkkoi viimeiseksi:

— Minä olen voimakkain metsässä.

— Hah, hah, nauroi koppelo, kylläpä vähän tiedät. On se vielä yksi, joka on sinua voimakkaampikin. Kämmenellään se sinut rutistaa.

— Kuka se on? kysäisi susi hieman nolona.

— No karhupa tietenkin.

— Vähänpäs kyllä, väitteli susi. Tulkoon koettamaan. Olkoon sitten kuningas metsässä, jos voimakkaammaksi jää.

Kutsuttiin karhu voimain koetukseen.

Valittiin tervaskanto, joka piti nostaa ylös maasta.

Susi kävi ensiksi koettamaan. Hukka parka reutoi ja tempaili niin, että hiki tippui otsalta. Ärähteli ja suuttui voimattomuuteensa, karjasi karhulle:

— Ei se nouse sinultakaan!

Karhu kävi vuorostaan koettamaan. Sylkäsi kouriinsa ja iski ne kantoon.
Jopa kanto rusahteli arveluttavasta. Tarttui uudelleen ja karjasi.
Silloinpa kanto keikahti kumoon ja kontio voitonriemusta hihkasi, niin
että metsä kajahti.

Voimain koetusta oli koko, metsän väki hirvestä hiirenpoikaan asti katsomassa. Osoitettiin karhulle suurta suosiota.

— Kontio on voimissa väkevin. Susi saa hävetä.

— Kontio kuninkaaksi!

— Suostuuko kontio meidän kuninkaaksemme? kysyivät kurki ja koppelo, niiaten ja kumartaen mesikouran edessä.

— Kun minä vain osaisin, mörähti karhu. Kyllähän minä koettaisin jokaista suojella ja auttaa taitoni ja kykyni mukaan.

Tapahtui kuninkaan vaali, ja kontio huudettiin kuninkaaksi.

— Nyt ei sitten muuta kuin kruunajaisvalmistuksiin, kotkotti koppelo kannon nenässä. Kuka valitaan juhlan valmistajaksi ja juhlamenojen ohjaajaksi?

— Koppelo ohjaamaan juhlan valmistusta ja Mikko Repolainen juhlamenojen ohjaajaksi!

Kaikki olivat yksimielisiä ja puheenvuoroja ei tarvinnut käyttää.

— Käydäänpä sitten valmistuksiin käsiksi ja kaikki minua auttamaan, komensi koppelo. Ylihuomenna on adventtijuhla, se sopii mielestäni kruunajaispäiväksi. Työhön joka kynsi!

Valikoitiin kaunein paikka korvessa valtaistuin saliksi. Ympärillä oli kaunista kuusikkoa ja hongikko oli seininä joka puolella. Juhlasalin keskeltä kohosi valtava mätäs, jonka nenässä törrötti tasapäinen tervaskanto. Oltiin taaskin yksimielisiä, ettei parempaa paikkaa juhlasaliksi voisi löytää.

— Ja nyt koristamaan valtaistuinta, komensi koppelo. Sammalta, kauneimpaa mitä löytyy, kantamaan joka-ainoa. Hukka saa toverineen taitella kuusen oksia ja tuoda paikalle. Me Repolaisen kanssa niitä järjestämme mielemme mukaan.

Työ alkoi ja hyvin se sujuikin. Olipa siinä elämää. Teeret, metsäkanat ja muut linnut repivät sammalta ja kantoivat kannon juurelle, jossa oli toinen työväki, Repolainen eukkoineen ja poikineen ja pari kurkea puuhaamassa. Koppelo kääntelehtihe kannon nenässä ja neuvoi, miten työ oli suoritettava. Susi tovereineen kantoi kuusen oksia paikalle ja hän murisi tyytymättömänä. Hän oli ollut kokonaan eri mieltä kuninkaan vaaleissa, ja näin jouduttuaan häviölle, päätti hän mielessään tehdä kepposet uudelle kuninkaalle.

Oli vain yksi päivä kruunajaisiin ja työtä tehtiin kuumeisella kiireellä. Hirvi lähetettiin pyytämään Tapiota, juhlapäiväksi koristamaan juhlasalin lumikoristeilla. Oravat kantoivat naavoja, joilla valtaistuin oli päätetty verhota. Jänöjussit tepastelivat tietä laitellen, jota myöten hallitsijan oli määrä saapua paikalle. Olipa siinä iloista touhua. Kontio hyvillä mielin salaa katseli ja susi poikineen kadehti.

Seuraavan päivän iltana oli kaikki valmiina, katseltiin ja ihasteltiin valtaistuimen suuremmoisuutta. Sammalista ja havuista oli kaikki valmistettu koppelon taitavalla johdolla. Poistuttiin juhlapaikalta, luvaten aamulla jo aikaisin saapua nallea odottamaan.

Mutta hukka mietti jutkua itsekseen. Oli siitä jo puhunut tovereilleenkin ja saanut heidän suostumuksensa ja kannatuksensa. Oli huomattu, että kanto, jolle valtaistuin perustettiin, oli laho ja muutenkin huojuvalla perustalla. Kun vähän kaivettaisiin vain maata sen alta, olisi hyvä pyydys siinä valmiina kontiolle. Nurin niskoin siitä kellahtaisi siihen noustuaan.

Yön tultua ryhdyttiin tuumaa toteuttamaan ja kaivettiin kannon alta maata pois ja asetettiin kanto lahojen pönkkien varaan. Sitten laitettiin kaikki taas jälleen paikalleen.

— Saa siitä tuleva kuningas aikamoisen pyöräyksen, naureksi yksi ilkeän työn tekijöistä.

— Hyvä, ettei selkäänsä katkaise, arveli toinen.

Poistuttiin ilvehtien ja odotettiin aamua.

Mutta taivaalta alkoi tipahdella suuria lumihiuteita ja yön tullen tuli pyry. Aamupuolella lakkasi lumen tulo ja Tapio, jolta oli viimeistä kaunistelua pyydetty, siirteli taivaan verhoja, että tähdet pääsivät tuikkimaan. Pakkasukkoa pyyteli vielä Tapio avukseen ja kohta paukahteli metsässä hänen kuhmurainen keppinsä, kun hän rakenteli huurrevaippoja puihin ja kuningasistuimen ympärille.

Ja kun tuli aamu ja aurinko nousi, kimalteli juhlasali ja koko metsä komeimmissa timanteissaan. Metsänväki ryhmittyi valtaistuimen ympärille odottamaan mesikämmentä.

Hetken kuluttua tulikin kurki eellimäisenä ja hänen perässään kontio tallustellen hitain ja arvonsa mukaisin askelin paikalle. Kurki otti juhlallisimman ilmeensä ja kumarteli kontiolle.

— Herra kuningas, suvaitkaa nousta valtaistuimellenne, koko metsä palvelee nöyränä alamaisena teitä.

Karhu kiitti kunniasta ja luottamuksesta, jota hänelle oli osoitettu ja alkoi kavuta kannon nenään. Mutta hukka tovereineen naureksi salaa kouraansa ja jännityksellä odotti, miten nallelle kävisi.

Kontio pääsi kannon nenään, joka alkoi jo arveluttavasti raskaan painon alla huojua. Koppelo laski kanervanvarsista ja jäähileistä tehdyn kruunun hänen päähänsä ja aikoi ruveta puhetta pitämään, mutta silloinpa istuin petti ja nalle kellahti korkealta alas mättään juurelle suurella ryskinällä.

Hukka päästi tovereineen iloisen naurun, mutta toiset kävivät sanattomiksi hämmästyksestä.

Nalle oli satuttanut selkänsä kiveen ja hirveästi ärjyen kömpi hän jaloilleen, karjasi vielä niin, että siivekkäät koholle hypähtelivät ja kävi kourin käsiksi valtaistuimeensa ja hajoitti sen perustuksiaan myöten.

Mikko Repolainen oli salaa seurannut hukan työtä ja suhahti nyt koppelon korvaan tapahtuneesta petoksesta. Koppelo otti nyt puhevuoron ja kiirehtien karhulta pyytämään anteeksi, ilmaisi yleisölle hukan salajuonet. Samalla pyysi hän, että nalle olisi heidän kuninkaansa kaikesta huolimatta.

Hukka käskettiin koko sukunsa kanssa poistumaan ja kun tämä oli muristen vaatimuksen täyttänyt, voitiin jälleen ryhtyä juhlaa jatkamaan.

Iltapäivällä, kun istuttiin yhteisellä juhla-aterialla, suli nallen mieli jo täydellisesti, kun hänelle tarjottiin makea vasikkapaisti marjojen kanssa.

Ja siitä lähtien on nalle ollut metsän kuningas eikä hänen valtaansa käy enää kukaan riistämään.

Nallen jouluyö.

Nalle oli joulun edellisenä päivänä kääntänyt kylkeään ja nukahtanut uudelleen. Mutta seuraavana yönä oli pakkanen paukutellut niin korvia särkevästi, että nalle oli herännyt ja haukotellut pitkään ja sitten ärjähtäen ponnahtanut pesästään ulos. Olihan se tosin vastoin tavallisuutta, että hän unensa katkaisi keskellä talvea, vaan olipa tässä vielä aikaa maatakin, jos hieman pistäytyisi töllistelemään, mitä nyt metsässä oikein puuhattiin, koskapa pakkasukkokin niin mahtavasti moukaroi.

Nalle istui takasillaan ja haisteli ilmaa, kylläpä oli tiukka pakkanen! Ihan nenänpäähän otti. Kas, miten metsäkin oli vahvassa huurteessa ja luntakin näytti olevan kovin vahvasti. Eikös kuukin näyttänyt naamaansa metsän takaa. Olipa laihtunut. Ei ollut kuin puolikas naamasta jälellä.

Mitähän, jos tekisi pienen kierroksen metsässä. Hyväksi se kai olisi, kun jäsenetkin tahtovat jäykistyä. Ja olipa korea kuunvalokin metsään vetämässä.

Nalle vihelsi kämmeniinsä, joita pakkanen oli hieman puraissut, ja lähti sitten löntystelemään. Ääh, miten jäykäksi ne takaset taas olivat tulleetkin! Ja kylläpä hankikin upotti. Taitaisi olla parasta, jos kääntysi pesäänsä takaisin.

Nalle oli löytänyt metsätien ja tarkasteli sitä. Ähäh, sepäs kannatti.
Pitääpä katsoa, minne se menee.

Nalle löntysteli ja raapaisi mennessään pihkaa puun kupeesta suuhunsa. Vihoiteli ja ärähteli, kun huurretta sattui niskaan karisemaan puitten oksilta.

Ka, mikäs sieltä nyt tuli kelkkansa kanssa? Ihminen taisi olla, mikä lienee partaniekka. Heh, eiköhän liene ihan vanha joulu-ukko liikkeellä. Olipas vain!

— Hyvää iltaa, ukko! Mihin sinä taas tuon kelkkasi kanssa taivallat? kyseli nalle, lyöden olalle vanhaa joulu-ukkoa kämmenellään, niin että tämä oli hankeen tuiskahtaa.

— Sitäpä vanhaa tointani hoitelen. Pitäisi vain jouduttaa kilteille pojille ja tytöille näitä tavaroitani. Mutta mitä vanha veli nyt aikoo, kun on pesästään noussut. Varmaankin jonnekin joulunviettoon?

— Onko nyt sitten joulu? kysyi nalle ihmeissään.

— Sitä se on, kun aina makaa, ei tiedä joulustakaan mitään. Aatto-ilta on toki parhaillaan. Pitäisi tässä näitä viimeisiä tavaroitani joutua jakelemaan. Hauskaa joulua vain sinulle!

Joulu-ukko lähti kelkkoineen eteenpäin ja nalle jäi siihen ihmettelemään. Vai oli nyt joulu, sepä mukavata! Pitääpä katsoa, vieläkö metsässä vietetään joulua niinkuin ennenkin.

Nalle tassutteli ja puhalteli kouriinsa Kovinpa se pakkanen nyt tungetteli. Ihan huurteeseen veti naamankin. Kas, eikös olekin metsän väki liikkeessä. Tuosta on Repolainen loikkinut joulupaistin hakuun ja metsäkanat kuppelehtivat tuolla niityllä.

Nalle vihelsi ja riekot vastasivat: — Väkkärä, kärä, kää, pakkanen on.
Teeriparvi kotkotti ja karisteli lunta koivusta hänen hartioilleen. —
Malttakaahan, ärähti nalle, jospa pääsen sinne puuhun, niin…

— Jäykätpä ovat takasesi, ilvehtivät koppelot. Tassuta vain siellä maassa.

Nalle tunsi tulevansa juhlatuulelle. Olikin virkistävää lähteä kerran talvessa jaloittelemaan, varsinkin näin jouluyönä. Kah, jänöjusseja, mitä iloaan pitävät! Kylläpä niillä on hauskaa.

Puputit, huomattuaan nallen, tulivat ja ympäröivät hänet piiriin keskelleen, ja sitten aloitettiin joululaulu.

Hei, hei, nalle kulta, nyt on joulu, metsänväeltä jo loppui touhu, kilvan käymme kaikki karkeloon. Kopsis, tupsis, metsän vanha ukko, laita pesäs päälle lumilukko, hei, hei, kaikki joutaa karkeloon.

— Menettekö siitä! tuhahti nalle ja hotaisi jussukoita kämmenellään, mutta nämä vain jatkoivat piiriään ja teeret ja metsot karistelivat lunta lisää hänen hartioilleen. Eivätkös pienet lumilinnan tontutkin kuulleet, että nalle on lähtenyt liikkeelle. Lumisten näreitten alta alkoi kiilua iloisia silmiä ja nauravia suita ja kohta tontut lehahtivat jänöjussien kanssa samaan piiriin. Ja nytkös laulettiin niin että metsä kaikui. Nalle hörähteli, mutta ei osannut suuttua, vaikka pikkutontut jo nykivät häntä turkistakin.

Ja koko metsänväki tuli leikkiä katsomaan. Hukka kiipesi isolle kivelle ja Repolainen tovereineen nousi ladon katolle näytelmää kallella päin seuraamaan.

— Mitäs nyt keksitte, mörähti nalle hyväntuulisesti, kun laulu oli loppunut.

— Nyt lähdemme saattamaan mesikämmentä pesälleen, sanoivat jänöjussit. Ja kun nalle katsoi parhaaksi tämän iltakävelyn lopettaa ja kääntyi pesälleen, lähtivät ensin jänöjussit, sitten tontut ja näiden perään koko metsänväki. Olipa komea saattue nallella.

— Mutta ettekö pahanilkiset tarjoa mitään syötävää minulle? ärähti nalle, olisipa nyt vasikanpaistia ja puolukoita!

— Niitä herkkuja emme sulle saa, mutta muuta hyvää tuomme, kun istut vain odottamaan.

Nalle istui tien viereen ja mietti mitä hänelle tarjottaisiin. Jokohan toisivat ihan jouluherkkuja.

Kylläpä metsässä kävi rapina, kun irroitettiin pihkoja puista. Ja kohta tontut kantoivat sylin täydeltä pihkaa ja sulloivat sitä nallen suuhun.

Nalle maisteli. Mitä? Pihkaahan se oli, pätö herkkua, ja vielä jouluyönä. Eipä kestinkiä kehdannut kehua. Parasta, kun lähtee untaan jatkamaan.

Ja nalle lähti löntystelemään hieman tyytymättömänä muristen, kun juhlakestitys oli ollut niin keskinkertaista laatua. Ja metsänväki seurasi kulkueena pesälle saakka, jossa vielä molemmin puolin toivoteltiin rauhan joulua metsänväelle ja nallelle hyvää unenjatkoa.

Pappilan hiirien joulu.

Vanhassa pappilassa oli joulun edellisenä päivänä pantu kaikki mullin mallin. Vanha Riitta oli oikein suursiivoustuulella, niinkuin aina ennenkin suurien juhlien edellä. Mutta nythän oli tulossa kaikista suurin juhla ja vanha Riitta sai oikein poskensa punakoiksi puuhatessaan.

Hiiriperhe oli asunut jo vuoden pappilassa. Ruokakonttorin komeroissa oli hyvä piileksiä vaanivalta kissalta ja sieltä löytyi yhtä ja toista hyvin makeata maisteltavaakin. Hiiriemo tiesi, että joulu oli tulossa. Se oli puhunut siitä pojilleenkin ja kaikin odottivat he nyt,, milloin ruokakonttorin hyllylle ilmestyisi jouluherkkuja. Vesi kielellä kuvaili hiiriemo niiden makeutta pojilleen.

Hiiriemo ei ollut muistanut ollenkaan juhlien edellä käypää suursiivousta. Niinpä hän nytkin hämmästyi, kun pappilan palvelijat kolistelivat huoneissa luutineen ja vesisankoineen ja tulivat viimein ruokakonttoriinkin, vanha Riitta komennellen ja koluten hyllyillä. Eivätkös pistäneet kynsiään ihan joka komeroon! Hiiriemon täytyi sukkelasti käyttää pieniä jalkojaan, päästäkseen pakoon.

Aikansa touhuttuaan ne menivät ja hiiriemo palasi jälleen katselemaan minkälaista siellä nyt oli. Kylläpä olivatkin osanneet panna kaikki hyllyt ja komerot puhtaiksi. Haisi vain luudalta ja vedeltä eikä yhtään ruoka-aineilta. Mitä tässä nyt suuhunsa pistäisi jouluherkkuja odotellessa. Isähiirikin tuli työstä jo päivälliselle ja tahtoi ruokaa. Pojatkin siinä jo nälissään vikisivät.

— Mistä minä nyt teille ruokaa annan, kun kaikki on näin puhdasta, valitteli hiiriemo. Parasta on kai ruveta odottamaan jouluherkkuja.

Isähiiri jupisi huonosta taloudesta ja pujahti koloonsa. Oli kai mentävä aittaan nakertamaan raakaa lihaa. Hän olikin ollut sinne sopivaa koloa etsimässä ja päivälliselle lähtiessään löytänytkin. Raaka liha ei tosin maistuisi kovinkaan hyvältä, mutta nälkä siitä toki lähti. Ja isähiiri pujahti kolostaan seinän alitse lumipolulleen ja aittaan. Huh! kylläpä siellä oli kylmä ja liha niin jäässä, että hampaita paleli! Mitä se oli! Tuliko sieltä joku? Pakkanen taisi vain nurkissa paukutella.

Palattuaan perheensä luo, tunsi isähiiri nenäänsä hienon paistetun lihan lemun. Ruokasalissa kalisteltiin astioita ja kuului vanhan rovastin ääni. Ahaa, olivat kai päivällisellä. Kohta kai tuotaisiin tähteet ruokakonttoriin ja silloin saisi emo ja pojat popsia lämmintä lihaa ja muitakin mukavia ja hän, höperö, oli lähtenyt suotta jäiselle aterialle aittaan. Harmitti vähän. Emo ja pojat vielä naureksivat hänen hätäilylleen.

Siinähän Riitta jo toikin ruuan tähteitä. Kun nyt menisi vain pois. Kas, eikös ollut leipäkorissa tuoretta leipääkin, ja miten herkullisen näköistä oli liha paistiastiassa! Ei muuta kuin käsiksi vain!

Sopipa nyt kylläisenä jäädä odottelemaan jouluherkkuja. Kai niitä jo valmistettiinkin, koskapa keittiöstä tuli niin herkullinen tuoksu nenään.

Hiiriperhe odotti. Vihdoin viimeinkin toi Riitta kopan ja asetti sen hyllylle. Ihan vesi tuli jo kielelle.

Vai rinkilöitä ja pieniä leipiä! Ah, tämäpä mainiota! Maisteltiin. Hiiriemo kehoitti isähiirtä tekemään leivoksista kassaa pyhiksi ja isähiiri ryhtyikin oitis toimeen.

Mutta voi ilkeys! Riitta oli tullut niin hiljaa ruokakonttoriin, ettei kukaan heistä huomannut, ennenkuin tämä löi käsiään yhteen ja hihkasi.:

— Hiiriä! Pitääpä hakea kissa!

— Niin se nyt kävi taas sinun huolimattomuutesi takia, porasi isähiiri emolle. Nyt joutuun piiloon!

Riitta toi kissan ja meni pois. Emohiiri tarkasteli loukostaan, mitä tuo nyt aikoisi. Käpäliään nuoleksi ja näytti tyytymättömältä. Se oli kesken makeinta untaan riepoitettu salin sohvalta tänne. Köyristeli selkäänsä ja vastahakoisen näköisesti asettui vahtiin.

No nyt tuotiin keittiöstä jo torttuja! Olisipas vain päässyt maistamaan! Ihan piti sylkeään nieleksiä.

Mirri ei näyttänyt välittävän nyt saalistamisesta. Sen häntä nytkähti yhtäkkiä ja se nousi köyristellen. Veti sitten käpälällään oven auki ja meni matkaansa.

— Hei vaan! iloitsivat hiirenpojat. Nyt isä ja äiti kantamaan torttuja piiloon ja maistelemaan! Mutta tortut olivatkin niin painavia, että vaivoin sai hiiripari niitä liikkeelle.

— Ponnistapas nyt! kehoitti isähiiri ja torttu vierähti permannolle.
Tuli taas torat äidille huolimattomuudesta ja käytiin uuteen käsiksi.
Se ei liikahtanutkaan! Parasta oli, että kävi niitä vain siinä syömässä.

— Herra isä! Kun ihan yritti kiinni saada! siunasi emohiiri ja hiiriperhe pujahti taas loukkoonsa. Pappilan nuori poika oli tulla touhunnut ruokakonttoriin ja kahmaissut kouransa täyteen torttuja. Keittiössä mennessään kuului puhuvan hiiristä, ja taas toi Riitta kissan, tällä kertaa toisen, ja silmäili leivoksiaan ja nosti ne toiseen paikkaan.

— Niin se nyt kävi, pahoitteli isähiiri. Jos oltaisiin varovaisempia, ei olisi tuota petoa tuotu. Tunnen minä tuon mirrin siksi, että ei se nyt tehtäväänsä kesken heitä.

Eikä mirri heittänytkään. Koko yön vartioi ja seuraavana päivänä pujahti vain syömässä ja tuli uudelleen.

Vanha Riitta kävi vielä nostamassa leivoksensa uuteen paikkaan. Jätti kumminkin eräänlaiseen laitokseen yhden tortun ja pisti sen aivan heidän kolonsa suulle.

Se oli varmaankin tarkoitettu jouluavuksi.

Ja kun kissa taas pyörähti konttorista pois, riensi isähiiri suoraapäätä haukkaamaan tuosta tortusta. Mutta hän saikin laitoksesta niin ankaran iskun päähänsä, että oli vähällä pyörtyä. Ja kun siitä selvisi, tuli verta nenästä, jota kauheasti pakotti.

— Tämä oli suora murhayritys meitä vastaan, huusi emohiiri. Eipä luulisi noin hävyttömiä ihmisiä olevan ja vielä sitten pappilassa. Parasta, kun lähdemme pois koko talosta. Ei tässä kumminkaan koidu mitään joulurauhaa meille.

Ja niin päätettiin lähteä vierailemaan toiseen taloon, ainakin joulun pyhiksi.

Kohta oli perhe matkalla ja kartanon taitse taivallettiin kirkkoa kohti, joka näkyi metsän takaa. Isähiiri oli arvellut, että se mahtoi olla vielä rikkaampi talo kuin pappila, koskapa oli suurempikin.

— Vik, vik, vik, iii! riemuitsivat hiiripoikaset päästessään maailmaa katsomaan hiukan ulommaksi pappilan nurkkia.

Päästiin kirkon aidan sisään ja isähiiri löysi ensiksi pienen hiiripolun, joka vei kirkkoon. Mitäs muuta kuin rohkeasti sisään, koskapa ei sieltä kuulunut edes mitään liikettä. Polku ja kolo sen päässä vei suoraan sakaristoon. Eipä näkynyt mitään peljättävää. Nurkasta kuului vain rapinaa. Siellä oli varmaankin talon asukkaita.

Messupaitojen takaa pujahti kirkon isäntähiiri ja huomattuaan vieraita, toivotti nämä tervetulleiksi. Kun emäntähiirikin oli tullut paikalle ja tutkittu ja tunnusteltu toisiaan, huomattiin, että oltiin sukulaisia pappilan hiirien kanssa. Samaa sukua, vieläpä ihan läheisiä.

— No tämäpä oli nyt hauskaa, sanoi emäntähiiri ja pyysi vieraitaan lähtemään suurempaan huoneeseen, kirkon puolelle.

— Kylläpä teillä on täällä komeata, virkkoi emohiiri ja katseli kynttiläkruunuja ja pylväitä.

— Taitaa olla muutenkin ruokaisa talo, arveli isähiiri, joka näin nenäkääreeltään hädin tuskin kykeni puhumaan.

— Noo, se on nyt niin, että ruokien kanssa on välistä vähän niin ja näin, mutta toimeenhan me täällä tulemme. Se on kumminkin kaikista parasta, että kissoja ei ole täällä rauhaa häiritsemässä.

— Nehän ne saivat meidätkin jättämään kotimme pappilassa ja sitten eräs laite, puhui emohiiri ja selitti kirkon hiirille koko historian.