METSIEN MIES
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Tampereella, Kansan Lehden Kirjakauppa, 1914.
HENKILÖT:
NEVALAINEN, metsänkävijä.
ELINA, hänen vaimonsa.
MARJATTA, hänen tyttärensä.
TUURA, työmies Nevalassa.
ANTERO VAARALAINEN, uutisviljelijä.
ROVASTI ÄYRÄPÄÄ.
HALLIPURO, sotamies.
Aika: Mennyt.
Ensimäinen näytös.
Talvi-ilta. Takkavalkea palaa Nevalan pirtissä. Tuura veistelee kirvesvartta. Elina kehrää karsinapuolella. Marjatta harjaa liinoja takan ääressä.
Elina: (Marjatalle.) Kauvampa isäsi viipyy metsässä.
Tuura: Ei liene tulta lähtenyt lainaamaan.
Marjatta: Äiti, minä vähän pelkään.
Elina: Mitä sitte?
Marjatta: Jos susi on isän yhyttänyt. (Katsoo ulos ikkunasta.)
Elina: Kyllä isäsi aina yhden suden kaikkoaa.
Tuura: Lienee isomman otuksen yhyttänyt.
Marjatta: Eihän vaan karhu olisi —?
Tuura: Hirvi kuuluu Repokorvessa liikkuneen.
Marjatta: Kuka kertoi?
Tuura: Antero sanoi nähneensä, kun oli käynyt rihmojaan kokemassa.
Marjatta: (Tuuralle.) On minullakin rihmoja vireessä. On jänislankojakin.
Tuura: Ei Tapio sinulle elukoitaan anna.
Marjatta: Miks’ei?
Tuura: (Hymähtäen.) Kun susia ja karhuja pelkäät.
Marjatta: Senpähän näkee, kun käyn kokemassa.
Tuura: (Hymyillen Marjatalle.) Minä kun tai'at neuvon, niin saanet.
Marjatta: Minä viis tapoistasi! (Menee peräikkunan ääreen, katselee ulos.) Kuu paistaa niin heleästi.
Elina: (Lakaten kehräämästä.) Ja kuollut ajaa keveästi.
Marjatta: Eihän kuolleet liiku.
Elina: (Hymähtäen.) Liikkuu välistä. Pahoilla ilmoilla.
Marjatta: (Naurahtaa.) Siksipä minä en uskallakaan ulos pyryllä.
Elina: Pitänee navetassa käydä. Käynet sinä saunaa katsomassa. (Menee ulos.)
Marjatta: (Palaa takan luo.) Minä en usko olevan kummituksia.
Tuura: (Naurahtaa.) Uskonpahan minä.
Marjatta: Sinä! Eiväthän kuolleet liiku.
Tuura: Liikkuu joskus kuolleiden henget.
Marjatta: (Jää tuijottamaan hiilokseen.)
Tuura: Pelkäätkö?
Marjatta: Tuntuu niin oudolta. Nyt en uskalla öisin yksin nukkua.
Tuura: (Istuu penkille Marjatan viereen.) Kyllä minä haaveet pois ajan.
Marjatta: (Hymyillen.) Satut nukkumaan.
Tuura: Minä joka ilta viimeksi valvon.
Marjatta: Minkätähden?
Tuura: Mietin, milloin sinut omaksi saanen. (Hyväilee Marjattaa.)
Marjatta: Elähän, jos äiti sattuu tulemaan.
Tuura: Mitähän jos tietäisi?
Marjatta: Sinut ehken pois ajaisi.
Tuura: Sinut mukanani veisin.
Marjatta: Minut! Ei — äiti anna.
Tuura: Ellei kerran hyvällä anna, vienen väkisten.
Marjatta: (Naurahtaa.) Suuttuu. Ajaa jälestä.
Tuura: Ei kauan aja. Kyllästyy… Isäsi?
Marjatta: Luulen olevan sinulle suopeamman. (Naurahtaa.) Mihin minut veisit?
Tuura: Repokorpeen tupamme rakentaisin.
Marjatta: Siellä karhut karjamme söisi.
Tuura: Minä karhun kaikkoisin.
Marjatta: (Naurahtaa.) Kyllä otso sinut voittaisi.
Tuura: (Nousee, aikoo syleillä.) Sinä!
Marjatta: (Juoksee peräikkunan luo.) Jopahan isä tulee.
Elina: (Tulee.) Joko kävit saunassa?
Marjatta: En muistanut. Nyt menen. (Menee.)
Elina: Ei kuulu metsämiestä.
Tuura: Jopa tuo näkyy tulevan.
Elina: (Ikkunassa.) Ka, eikö tule! Ja komea hirventalja hartioilla.
Nevalainen: (Astuu huurteisena pirttiin. Heittää taljan ja jäniksen lattialle.) Tuoss' on tuomiset!
Elina: Löysitpäs hirven. Tässä jo Tuura sanoikin sen Repokorvessa liikkuneen.
Nevalainen: (Alakuloisena.) Vanha on vakka. (Istuu peräpenkille synkkänä.)
Marjatta: (Palaa saunasta.) Käykäähän saunaan.
Tuura: Ompahan jänis käynyt…
Nevalainen: Marjatan lankaan.
Marjatta: Minunko? (Tuuralle.) Eipä pelkää metsän väki vaikka sanoit!
Tuura: (Hymähtää.) Vahingossa lienee käynyt.
Nevalainen: Pelkäävän nuo minua näkyy, otukset.
Elina: (Tuo oluthaarikon.) Et hirveä nähnyt?
Nevalainen: Ei tuo metsänväki ennen omaansa pelännyt.
Elina: Pelänneekö nuo nytkään.
Nevalainen: Ei ole metsä suosiollinen kuin ennen.
Tuura: Vähenee jo näillä mailla otukset.
Nevalainen: Eipä tuo ole ihmekään. Vieraita latuja näkyy ilmestyvän.
Tuura: (Osanotolla.) Mistähän nuo on lähtöjään.
Nevalainen: Kukapa niistä selvän ottaa. Joka suunnalla on hiihdetty.
Elina: Ei hanget hiihtäen kulu.
Nevalainen: (Vihaisena.) Mieliin kai se sinusta on kun naapureja ilmestyy.
Elina: Eihän tuosta niin vihoittelemaan. Käyhän saunaan.
(Nevalainen ja Tuura menevät)
Marjatta: (On levittänyt taljan lattialle.) Ompa se komea.
Elina: Kun ei vaan toisi onnettomuutta tuokin.
Marjatta: Kuinka niin?
Elina: Sanovat olevan sakon hirven taposta.
Marjatta: (Pelästyneenä.) Ja isä vaan tappoi. On tappanut jo monta.
Elina: Eihän tuosta mitään liene. Kukapa täällä korven keskellä muuten eläisi, jollei metsänanteilla.
Marjatta: Huono oli metsäonni isällä.
Elina: Siksipä olikin nyreissään.
Marjatta: Synkkänä kulkee isä kotona.
Elina: Vielä synkempänä metsässä. Pelkää vieraita erämiehiä liikkuvan laduillaan.
Marjatta: Minäkin pelkään tuota korpea. Se öisin niin oudosti kohisee.
Elina: Ei ole lapseni siellä mitään peljättävää. Koski siellä vaan öistä lauluaan laulaa.
Marjatta: (Hetken kuluttua.) Minkätähden isä niin ikävöi tänne korpeen?
Elina: Metsä häntä miellyttää. Ei ole isäsi milloinkaan ihmisten ilmoilla viihtynyt Mikä lienee painajainen hänessä.
Marjatta: Eikö isä ole ollut koskaan iloinen?
Elina: (Hetken kuluttua.) Oli nuorempana. Siksi häneen hyvästyin. Luulin että hän maata muokkaisi, perkaisi peltoja. Tänne korpeen piti päästäkseen, kesät kaskia kaataa ja talvet metsissä hiihtää.
Marjatta: (Hetken kuluttua.) Etkö ole oikein tyytyväinen häneen, äiti?
Elina: (Säpsähtäen.) Olenhan. Olisin kumminkin ihmisten ilmoilla mieluummin.
Marjatta: (Hetken kuluttua.) Olisipa kotimme siellä Kotalammin rannalla. Siellä päivä kauniimmin paistoi. Kuu kohta koreammin kumotti.
Elina: Pois ajoi isäntä torpasta. Siellähän muutoin olisimmekin.
Marjatta: Minkätakia hän ei antanut meidän siellä asua?
Elina: Ka, kateeksi lienee käynyt kun hyvin toimeen tulimme.
Marjatta: Kaatoihan salama karjan. Hevonen suohon sortui.
Elina: (Huoaten.) Kohtalo lienee sortanut.
(Nevalainen ja Tuura tulevat.)
Tuura: (Istuu takan ääreen,) Leppeä on kylpy korven keskellä.
Nevalainen: (Asettuu hänkin takan ääreen.) Huomenna käymme ilveshautoja kokemassa.
Elina: Olen tästä aikonut minäkin lähteä.
Nevalainen: Mihin?
Elina: Käväsempähän naapurissa. Kuuluu tulevan pappi selityksiä pitämään.
Nevalainen: (Jyrkästi.) Et tule niistä selityksistä hullua hurskaammaksi.
Elina: Tahdon kumminkin kuunnella Jumalan sanaa.
Nevalainen: (Naurahtaa.) Jumalan! Ei ole niistä Jumalista.
Elina: Mistä sitten?
Nevalainen: Ei mistään. Milloinka olet niiden nähnyt auttavan?
Elina: Auttavat salaisesti.
Nevalainen: (Kuohahtaa) Salaisesti!
Tuura: (Naurahtaa. On pukenut päälleen. Aikoo ulos.)
Nevalainen: Minne ai’ot?
Tuura: Pyydyksillä käväsen. Suorin heiniä hevoselle. (Menee.)
Elina: (Hetken kuluttua.) Etkö sinä kumminkin pelkää?
Nevalainen: (Jyrkästi.) En.
Elina: Mutta täytyyhän ihmisen kumminkin johonkin uskoa.
Nevalainen: Ei ole pelkoa.
Elina: Minä vaan pelkään.
Nevalainen: Mitä sitten?
Elina: Että meitä vielä joku onnettomuus kohtaa.
Nevalainen: Kun minä en sen ukkorähjän edessä pokkuroi.
Elina: (Painuu hervotonna istumaan.) Sinähän pilkkaat jo Jumalaa!
Nevalainen: Mitäs minulle aina sitä Jumalaasi tyrkytät.
Elina: (Hetken kuluttua.) Meillä on aina vastoinkäymistä.
Nevalainen: (Synkistyy.)
Elina: Muut näkyy hyvin edistyvän.
Nevalainen: (Ivallisesti.) Kumarra ukkoa jos sinulle antaisi! Minulle ei ole antanut.
Elina: (Varovasti.) Eläisit kuten muut elävät. Perkaisit peltoa.
Nevalainen: Ja halla sitten viljan veisi. Veisivät pellot vieläkin, kuten jo veivät.
Elina: Ei tuosta näy metsän käynnistäkään kostuvan.
Nevalainen: (Kuohahtaen.) Kun ei saa pitää rauhassa pyydysmaitaan kaiken maailman kiertäjiltä.
Elina: Sinä vihaat naapuriasi.
Nevalainen: Rakasta sinä niitä sitä enemmän.
Elina: Tahtoisin kumminkin joskus naapurissa käydä.
Nevalainen: Käy, käy!
Elina: Aina sieltä jotakin uutta oppia ja tietoja saisi.
Nevalainen: Minä en ainakaan niitä tietoja tarvitse. Omat on tietoni paremmat.
Elina: Ei ne tiedot sinullekaan pahaa tekisi.
Nevalainen: Minä vihaan niitä tietoja, jotka tulevat ulkopuolelta kotipiiriäni.
Elina: Miksi.
Nevalainen: Siksi että ne tulevat sieltä, josta minut köyhtyneenä ja murtuneena miehenä häädettiin pois, jossa osoitettiin minua sormella ihmisjoukoissa, ja sanottiin: »tuossa on outo mies, hän tahtoo elää omilla voimillaan, erillään muista».
Elina: Synkkänä sinä kulet täälläkin, vaikka ei näy liioin ihmisiä.
Nevalainen: Minä aavistan, että minä en saa rauhaa täälläkään. Ne tulevat vielä kerran tännekin.
Elina: (Panee puita pesään.) Ikäväksi vaan minun aikani käy täällä joskus.
Nevalainen: Erehdyin kun sinut otin. Luulin korpikumppalin saavani, sainkin naisen markkinamelua rakastavan.
Elina: (Poistuu perään, katselee ulos.) Kukahan näinkin myöhällä ajanee.
(Pihasta kuuluu kulkusen helähdys. Nevalainen nousee
säikähtäneenä ylös.)
Elina: (Ikkunassa.) Outo on vieras.
Nevalainen: (Pelästyneenä.) Sulje ovi!
Elina: Ka, eihän tuo purematta niele.
Hallipuro: (Astuu sisään.) Terve taloon.
Elina: Terve vieraalle. Mistä vieras näin myöhällä ajaa?
Hallipuro: Tulen suoraan kirkonkylästä.
Nevalainen: (Takan ääreen istuen.) Aikoneeko vieras etemmäksikin ajaa?
Hallipuro: (verkkaan.) Eipä ole asiaa etemmäksi. Kaukanapa tuo on tämäkin talo ihmisten ilmoista. Päiväkauden saa korpea ajaa.
Elina: Käykäähän peremmälle. (Ojentaa haarikan.)
Hallipuro: Kaukana on tosiaankin asumuksesi, Nevalainen. En yrittänyt osatakaan.
Nevalainen: (Itsekseen.) Eipä tuosta niin väliä, jos olisit eksynytkin.
Elina: Mitä kirkonkylään kuuluu?
Hallipuro: Ei liikoja kuulu. Kuukauden päästä on käräjät (Nevalainen hätkähtää) ja samalla jaetaan kirkonkylässä maanviljelyslainoja kuntalaisille.
Elina: Vai viljelyslainoja. Kellenkä nuo antavat. Antanevatko jokaiselle?
Hallipuro: Antavat jokaiselle, joka peltoa perkaa, niittyä raivaa.
Elina: (Nevalaiselle.) Pitäisipä sinunkin käydä kuulemassa.
Nevalainen: Ei ole minulle ennenkään apua annettu.
Hallipuro: Voisivat nyt antaa.
Nevalainen: Elän omillani.
Elina: Elähän sano. Huono on vuosi ja paljo on vaurioita ollut.
Nevalainen: Ne kestetään.
Hallipuro: Hyvä se olisi sinullekin Nevalainen, jos kävisit pyytämässä.
Nevalainen: Kumpahan rikkaimmillekin riittäisi. — Eikä uhita sinne ottavia.
Hallipuro: Sinä vaan elelet metsän käynnillä.
Nevalainen: Käynhän joskus metsässäkin.
Hallipuro: Kesällä kaskia kaadat?
Nevalainen: Lieneehän tuota tullut kaadetuksi.
Hallipuro: Parempi olisi kumminkin kun peltoa perkaisit.
Nevalainen: Perkasin jo peltoakin.
Hallipuro: Eikö auttanut?
Nevalainen: (Jäykästi.) Etkö tuota tienne. Ilman vaan kyselet.
Elina: Halla vei viljan. Pois otti isäntä pellot.
Hallipuro: (Naurahtaa.) Siitä suutuit ja korpeen samosit.
Nevalainen: Täällä elän lopun ikäni.
Hallipuro: Et sinä liiku muilla maailmoilla?
Nevalainen: Pidän kotini parempana.
Hallipuro: Et sinä käy kirkossa.
Nevalainen: Eipä tuota tunnu tarvitsevan.
Hallipuro: Olisi se kumminkin hyväksi.
Nevalainen: Hyväksikö lie vai pahaksi.
Hallipuro: (Naurahtaa.) Sinusta on tullut julki jumalaton.
Nevalainen: Minun ei tarvitse siitä muille tiliä tehdä.
Hallipuro: Mutta hän ei jätä sinua rankaisematta.
Nevalainen: Kuka?
Hallipuro: Jumala!
Nevalainen: Hyh!… rangaiskoon nyt kerrankin muita, minua on jo kylliksi rangaissut. — Jos Jumalaa lienee.
Hallipuro: Kunnon mies olet. Nyt sinua kumminkin esivalta rankaisee.
Nevalainen: (Hätkähtää.) Häh?
Hallipuro: (Nousten seisaalleen.) käsken sinua saapumaan tuleviin käräjiin vastaamaan luvattomasta hirvientaposta. Käräjät, niinkuin kuulit, alkavat kuukauden perästä.
Nevalainen: (joka on edellisen puhuessa noussut seisomaan, painuu hervottomana istumaan.)
Hallipuro: Mitäs siitä sanot?
Nevalainen: Sinä valehtelet!
Hallipuro: Sittepähän valheeni näet. (Aikoo poistua.)
Nevalainen: Herroilleko se olisi pitänyt jättää.
Hallipuro: Ei saa ottaa valtion omaa.
Nevalainen: (Nousee seisomaan.) Kestän minä sen vielä. Ulos sinä siitä! Se on sinun työtäsi! Pois! (Vaipuu istumaan. Hallipuro poistuu.) Enkö saa rauhaa täälläkään? Luulin liikojen eksyvän talottomalle taipaleelle, vaan ne löytävät tiensä tännekin. Minä en saa olla yksin. Onko se kohtalon kirous joka painaa?
Elina: (Hiilustan ääressä.) Enkö jo sanonut sinulle, että kosto sinua kohtaa.
Nevalainen: Siitäkö, etten liiaksi kumarra ketään, en sitä sinun Jumalaasikaan!
Elina: Siitäpä juuri.
Nevalainen: (Hetken kuluttua nousten seisomaan.) Niinkö luulet etten ennen rukoillut, vaan sainko apua? Tulkoon tuho, mutta minä en kumarra. (Pukeutuu, ottaa jousensa, aikoo ulos.)
Elina: Minne ai’ot?
Nevalainen: (jurosti.) Korvessa käväsen. Siellä mieleni tyyntyy. (Menee.)
Marjatta: (Tulee ulkoa.) Äiti, kuka se vieras oli? Huu, kun on kylmä!
Elina: Olipahan mies kirkonkylästä.
Marjatta: Mitä hän isältä tahtoi?
Elina: Lienee hirventaposta hätyytellyt.
Marjatta: Johan minä pelkäsin. Mihin isä nyt meni?
Elina: Lie ulkona mennyt käymään.
Marjatta: Ottihan jousensa.
Elina: Lie otuksia peltojen perillä.
(Pakkanen paukahtaa pirtin nurkassa.)
Marjatta: Hui. Mikä se oli?
Elina: Pakkanen siellä vain… (Hiilos on sammunut takassa. Uunin takaa kuuluu sirkan laulu.)
Tuura: (Tulee.) Huh, ompa siellä pakkanen. Luulisi metsänväen lämpimikseen liikkuvan. Outo mies näkyi hiihtävän metsän rantaa.
Elina: (Naurahtaa.) Liekö tuo niin outo ollut. Simo tästä lähti hiihtelemään.
Tuura: Pitemmälle metsämatkalle sanoi huomenna lähtevänsä. Lie mennyt aseitaan terästämään.
Esirippu.
Toinen näytös.
Pappilan pirtti, jonka perällä pöytä, jossa valkea liina ja muutamia kirjoja. Karsinapuolella kangaspuut. Hämärä talvinen päivä. Nevalainen ja Antero istuvat vastakkain takan luona penkillä.
Nevalainen: Repokorvesta sanoit tulleesi.
Antero: Niin. Läksin vähän hiihtelemään.
Nevalainen: Läksin minäkin kerran kirkonkylässä käymään.
Antero: (Naurahtaa.) Etpä usein liiku talostasi. Olet kotirakas kuin minäkin. Et asioitta liiku?
Nevalainen: (Hetken kuluttua.) Onhan vähän asiaakin. Kuuluvat maanviljelyslainoja antavan.
Antero: Senpä takia minäkin.
Nevalainen: (Arvellen.) Antavatko nuo minulle.
Antero: (Naurahtaa.) Kuinka osaat kumartaa.
Nevalainen: (Samoin.) Osasin ennen. Nyt ovat jo jänteeni jäykistyneet.
Antero: Niin olisi minunkin, vaan — puutteet käskevät.
Nevalainen: Nepä ne…
Antero: Puutteista emme pääse. Ne kiertävät joka suunnalta.
Nevalainen: (Naurahtaa.) Liekö muita sinulla puutteita.
Antero: Ilmankos tässä apua anomaan.
Nevalainen: Vaikeata se on avunpyynti minustakin. En ole tottunut apua anomaan.
Antero: (Naurahtaa.) Niin se on, vaan täytyy — sinunkin.
Nevalainen: Enhän olisi tänne kerjäämään tullutkaan, jollei… (Keskeyttää.)
Antero: Mitä?
Nevalainen: (Vältellen.) Ei mitään… Sitä vaan tahdoin sanoa… että metsä ei anna omiaan.
Antero: Eipä näy antavan. Ikäväksi käy jo minustakin metsänkäynti.
Nevalainen: Näkyy ilmestyvän outoja erämiehiä.
Antero: Sinne missä on parhaimmat eräpaikat (Hetken kuluttua.) Kun nyt saisit lainan sinäkin.
Nevalainen: En heidän edessään matele! Antakoot tahi ei.
Antero: Ka, elähän kiivastu. Sattuu rovastikin tulemaan. (Äänettömyys.)
Antero: (Varovaisesti.) Sinulle taisi tulla tuomio hirventaposta viime käräjissä.
Nevalainen: (Jäykästi.) Niin. Mikä sitte?
Antero: Eipä mitään. Ikävä vain, jos kärsimään joudut.
Nevalainen: Kestän pienet kärsimykset
Antero: Näytät kumminkin masentuneelta.
Nevalainen: Täällä ihmisten ilmoilla outo ahdistus mieltäni painaa.
Antero: Lie muitakin murheita mielessäsi.
Nevalainen: Milloinkapa niitä ei minulla liene.
Antero: Etkö uskoisi huoliasi minulle?
Nevalainen: (Naurahtaa.) Sinulle! Puhelen metsän puille, haastan haavan lehtisille. Ne minua ymmärtävät.
Antero: Tahtoisin kumminkin olla ystäväsi.
Nevalainen: Ei ole ystävistä, ovat silloin sitä, tällöin tätä.
Antero: (Hymähtää.) Olet ihmisvihaaja.
Nevalainen: Väärin ymmärrät sinäkin minua. Kohtalo on kolhinut minua pahasti. Luulin ennen kohtalon kuljettavan minne rautainen miehen tahto ajaa, vaan — yhä kireämmälle kiertyy verkko. Kohta en pääse yli enkä ympäri. (Vaitiolo.)
Antero: Aijot suorittaa sakot, jos saat lainan.
Nevalainen: Niin. Lienen muuten mennyttä miestä.
Antero: Tiedätkö, kuka on kertonut nimismiehelle?
Nevalainen: Mistäpä sen tiedän. Jos tietäisinkin, jousellani lävistäisin. (Vilkaisee syrjäsilmällä Anteroa.)
Antero: Ethän minua epäile?
Nevalainen: Mitäpä minä sinusta.
Antero: (Hetken kuluttua.) Et ole kertonut kotiväestäsi. Miten jaksanevat?
Nevalainen: Siinähän nuo — torailevat.
Antero: (Naurahtaa.) Vaimosi taitaa olla välistä — ankara eukko.
Nevalainen: Ei ole liiaksi lempeä.
Antero: Mutta Marjatta?
Nevalainen: Ainoa kotini valo. Tähdentuike talviyössä.
Antero: (Salaperäisesti.) Mutta jos tuo tähti kerran sattuisi — sammumaan.
Nevalainen: Mitä tarkoitat?
Antero: Empähän niin erityistä. Ai'otko vielä pitää Tuuran talossasi?
Nevalainen: Ka, miks'ei. Tokkopa muuanne mielineekään.
Antero: Eihän vaan nuoret toisiaan lähennelle?
Nevalainen: Entä jos lähenteleisi?
Antero: (Itsekseen.) Hän ei siis tiedä mitään. (Ääneen.) Antaisitko tyttäresi Tuuralle?
Nevalainen: Mikäpä siinä muukaan auttaisi, jos kerran…
Antero: (Itsekseen.) No nyt ei kunniankukko laula! (Ääneen.) Pitänee käydä Tuuraa puhuttelemassa.
Nevalainen: Käy vaan. (Äänettömyys.)
Antero: Eipä kuulu kirkonmiestä.