Tuomas Kokko

TUOMAS KOKKO

Yhteiskunnallinen kyläkuvaus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

Savilahden talossa puitiin riihtä.

Oli elokuun aamu, ja metsä kylpi kastepisaroissa. Miljoonia seittejä riippui puitten oksilla, ja Savilahden isäntä, Tuomas, niitä silmäillessään ja riihestä pinottuja olkia sitoessaan jupisi itsekseen:

— Nytpä tulee mainio rukiinkylvöpäivä. Tänään tuo sopiikin viimeinen lohko siementää.

Riihessä kalisivat varstat. Muissa naapuritaloissa oli hankittu uusimallisempia puintivehkeitä, käsin väännettäviä ja moottoreilla käypiä, mutta Savilahden Tuomas ei välittänyt niistä. Sanoi tulevansa toimeen entisillä toistaiseksi.

Se merkitsi, ettei Tuomas kokonaan kieltäytynyt konepuuhista, mutta katsoi kai ajan sopimattomaksi. Sotavuosina, varsinkin viimeisinä, oli tosin tullut varoja, mutta mikä helposti tuli, se vielä helpommin meni. Työväki ja verot veivät paljon.

Nyt vielä ennustelivat, että ensi talvena jo tulisi kireä raha-aika.

Tuomas sitaisi pinosta viimeiset oljet ja jäi tarkastamaan riihimiesten työtä.

Se kävi tällä kertaa uneliaasti ja vastahakoisesti. Piiat puistelivat melkein silmäluomet kiinni pehkuja, ja rengit seisoivat uunin kupeella haravaan nojaten.

— Koettakaapa heilua, että päästään tästä aamiaiselle, sanoi isäntä ja äkeissään puraisi hammasta. Piru vie, miten laiskaksi kävivät palvelijat.

Tulee vielä huono vuosi. Millä heitä, vetelehtijöitä, elätettäneen.

Joutaisivat siitä, kun jaksaisi tehdä itse työnsä.

Alina, hänen vaimonsa, oli kyllä sanonutkin, ettei otettaisi kuin yksi naispalvelija. Hän itse hoitaisi karjan, kaksitoista lypsävää, ja palvelija saisi tehdä muut askareet.

Alina oli valittanut useimpain palvelustyttöjen käyneen omituisiksi. Heilläkin oli yksi sellainen, jota sai aina neuvoa ja joka unohtui nurkkiin seisomaan.

Kun saisi järjestetyksi sellaiseksi elämänsä, että tekisi itse työnsä ja söisi itse ruokansa..

Se varmaankin olisi, varsinkin nykyisinä aikoina, ihanteellista elämää.

Entäpä kuka irtolaisia töissään pitäisi?

Joutaisivat saada omaa maata asuakseen. Sitä kun olisi kuitenkin joka paikassa riittävästi.

Nyt olivat liikamaat yksityisten hallussa ja verotkin tulivat harvojen yksityisten maksettaviksi. Yksineläjiä kyllä verotettiin, mutta harvat heistä maksoivat mitään. Palkat otettiin etukäteen, ja mitään ulosmitattavaa ei ollut. Ulosottomiehet kiroilivat heitä turhaan ajellessaan.

Niin, maahan heitä olisi kiinni saatava ja taloista suuria viljelysaloja ja työväkeä vähennettävä.

Tuomas oli käynyt katsomassa oraspeltoa riihen takana. Kirkkaanvihreä laiho kimalteli kasteisena ja reipasta kasvua lupaavana. Toinen osa kylvöistä oli jäänyt myöhempään, kun ei saatu siementä ensimmäisistä uutisriihistä.

Tuomas heristi kuuloaan. Iso renki, Taave, kuului riihessä murisevan, että Savilahteen ei hankittu puimakoneita.

— …tana tätä pölyä saa nieleksiä joka aamu. Saisi puida itse riihensä.

— Eipä se Tuomas tänne tomuun pistä nokkaansa, sanoi toinen.

— Mikäpä sen on pakko, jolla on talot ja tavarat. Saa pitää piikojaan ja renkejään kuin rättiä seipäässä.

Tuomas tuli ovelle.

— Saadaan ne riihet puitua itsekin, jos niiksi tulee. Saa minun puolestani olla vaikkapa riihen takana.

Ei vastusteltu, mutta huulet venyivät pitkiksi. Ei ainoankaan kasvoilla näkynyt työn tuottamaa iloa.

Sitä ei yleensä viime aikoina saanut nähdäkään palkkatyöväen joukossa. Heistä useimmat luulivat varmaankin hyödyttävänsä työnantajaa suuressa määrin.

Työtä tehtiin kaavamaisesti ja venyvällä naamalla.

Mihin tuloksiin tässä oikein päästäisiin tämän maatyöväen kanssa, mietti Tuomas. Oli päästy työveroa maksavien torpparien ikäväksi käyneestä kysymyksestä. Heillä oli jo melkein kaikilla kontunsa ominaan, ja osa mäkitupalaisiakin sai jo kaipaamaansa omaa maata, mutta jäljellä oli vielä yksi osa, tämä maatyöväen irtolaisjoukko, päivätyöläiset ja vanhemmat renkimiehet. Mitä heidän kanssaan olisi tehtävä? Heistä olivat tehdassosialistit luulleet saavansa hyvän apajan ja varman kannattajajoukon, mutta tällä hetkellä oli Tuomas varma siitä, että jos vaalit tulisivat, ei ainoakaan heistä vetäisi viivaansa sosialisteille.

Ei yksikään. Maaseudun työväki ei luottanut enää sosialisteihin pennin edestä.

Ei liioin muihinkaan puolueryhmiin, ellei vain kommunisteihin, joihin maaseuduilla lukeutuivat vastahakoisimmat ainekset.

Moni vanhempi mies kiroili katkerasti sosialisteja, joilta oli ikänsä odottanut jotain hyötyä ja parannusta oloihinsa, mutta ei mitään saanut.

Tuomas hymähteli siinä olkipinoa tarkastellessaan.

Se siitäkin tuli.

Sosialistipuhujien ei ainakaan tarvinnut tulla enää maaseuduille. Hän oli kuullut monen heitä selkäsaunalla uhkailevan. Pesäero tuli sukkelaan ja kyllin selvä.

Kunnallisvaaleihinkin riennettiin ensin suurella riemulla ja uhkauksilla, että nyt taitetaan porvareilta selkäranka. Mutta pettymys tuli siinäkin suhteessa.

Heidän, työntekijäin, verot vain suurenivat. Kunnan verokuitteihin meni kohta puolet palkoista.

Työraavaitako syömään heitä oli sinne äänestetty ja puuhattu? Porvarillinen kunnallispolitiikka oli ollut huonoa, mutta tämä näytti vielä huonommalta. Rahaa tuhlattiin mitään harkitsematta.

Näin ollen koetti jokainen maaton mies päästä veronmaksusta kaikilla keinoilla.

Ja pääsivätkin. Verot jäivät maanomistajien maksettaviksi.

* * * * *

Tuomas siirteli painavia olkikupoja ripeästi latoon. Helposti se kävikin. Elokuun aamun raikas ilma nuorrutti jäsenet ja antoi uusia voimia.

Renki oli ennen siinä työssä vetelehtinyt melkein kokonaisen päivän.

* * * * *

Kartanolla helähti ruokakello kutsuen aamiaiselle. Riihiväki pölähti heti pihaan, ja elojen puhdistus jäi aamiaisen jälkeen toimitettavaksi.

Tuomas katseli riihen ovelta tyytymättömänä työn tuloksia. Miesten olisi pitänyt joutua kynnökselle, mutta nyt menisi vielä päivärupeama viljan puhdistuksessa.

Ei totta totisesti tullut enää mitään työnteosta. Kourallinen jyviä riihen nurkassa, ja päivä melkein kokonaan meni neljältä hengeltä.

Tuomas tuhautti nenäänsä.

Sitäkö se Alinakin joudutti sen aamiaisen… Olisi antanut ruokaa vasta riihestä päästyä. Mutta hänkin teki kaikki tunnilleen, säännöllinen ja tarkka kun oli taloudessa.

Tuomas käveli tupaan ja istui pöydän päähän, jossa oli hänen paikkansa.

Iso renki ryysti velliä ahneesti, ja hiki vierähteli pitkin nenänvartta.

Tuomas hymähti.

Saavat ne hikensä ainakin ruokapöydässä. Työssä niitä ei enää hikipäisenä nähnytkään.

Kun ateria oli lopetettu, kallistuivat rengit penkille imemään piippujaan. Iso renki silmäili piikoja. Saaraa varsinkin, joka oli pulska ja lihava. Iso renki katseli Saaran pohkeita nautinnolla.

Isäntä komensi riiheen, että jouduttaisiin jo iltapäivällä kynnökselle, mutta Taave ei sitä kuullut. Tuomaan piti hihkaista ihan korvan juuressa:

— Riiheen siitä! Koko päivä puidaan pätöisiä eloja.

Iso renki sylkäisi ja murahti:

— …itse joutuummin… tässä lepäämättä jaksa.

— Seistä haravan vartta vasten, naurahti Tuomas ovella mennessään.

— Voi helvetti, kirosi Taave, ja pikkurenkikin alkoi luontoilla.

— Menkää siitä jo kiroilemasta, sanoi emäntä. — Ette sitä ensi vuotena enää tällä tavoin maksa ruokianne.

No, silläkään ei olisi väliä. Olisi kai niitä vielä toisiakin taloja, arvelivat rengit.

Isäntä kirosi riihitiellä. Ei, eipä totisesti enää tullutkaan työnteosta mitään.

Savilahden talossa oli ollut maata neljättä sataa hehtaaria, mutta itsenäistyneet torpparit ja mäkituvat, viisi luvultaan, olivat siitä saaneet sataviisikymmentä hehtaaria. Tuomas oli välityksittä antanut maata riittävästi alustalaisilleen ja nytkin vielä, vastoin tavallisuutta, arveli sitä olevan liikaa itsellään.

Tuomas oli vanhaa turpeenpuskijasukua, joka toimeentulonsa haki ja sai maasta eikä elänyt metsäntuotteilla. Metsänmyyntiä oli pidetty Savilahdessa miesmuistiin vain sivuseikkana, jotavastoin pelloilla piti aina olla muutamata lantakasaa enemmän kuin toisten talojen viljelyksillä.

Surkeina sotavuosina ei leipä loppunut Savilahden aitoista, ja sitä sai jokainen joka tuli pyytämään. Niinä aikoina sai olla yksi palvelija yhtämittaa leipää leipomassa.

Kapina-aika meni sekin mitään erikoisempaa vaikuttamatta Savilahden elämään. Tuomas lausui jyrkän tuomionsa veljessotaan yllyttäjistä, mutta talon ainoana miehenä ei voinut lähteä vapaustaisteluun.

Ehkäpä ei tahtonutkaan.

— Kun ovat tappelun aloittaneet, niin hoitakoot sen myöskin ja vastatkoot seurauksista, kuultiin hänen sanovan. — Syytä on molemmin puolin. Nälkäistä, typerää kansaa on onnenonkijain ja konnien hyvä kiihoittaa, mutta jos olisi maata jaettu aikaisemmin maattomille ja nälkäisille leipää, olisi tämä surkeus jäänyt näkemättä. Ryssät olisi yksissä neuvoin voitu ajaa maasta pois.

Ja kiroten oli Tuomas vielä jatkanut:

— Sitä varten ne antoivatkin hallitusohjat holtittomille.

Talon työväki ei uskaltanut kapina-aikana puhua puoleen eikä toiseen.
Jos joku aloitti, virkkoi Tuomas:

— Pitäkää vain huoli tehtävistänne. Täytyy kai tässä edes muutamien leipää laittaa, kun toiset tappelevat.

Kun tultiin pyytämään viljaa vapausarmeijalle, sanoi Tuomas:

— Mitä Savilahdessa on liikaa, sen tarvitsevat oman kylän nälkäiset.

Tämä oli kovaa puhetta, ja Tuomasta pian sanotuinkin punikiksi. Sille
Tuomas nauroi. Vähänpä tässä miestä tunnettiin.

Se oli sitä aikaa ja nyt toista. Se vaikea aika oli eletty, mutta nyt tuli toinen eteen. Verotus uhkasi viedä kaikki tulot.

Tuomas asteli verkkaan peltosaroilla ja kylvi ruista pehmeään multaan. Ajatuksiaan ei voinut hetkeksikään siirtää pois tulevasta ajasta. Tästäkin viljan kylvöstä oli ennen tuntenut nautintoa, mutta nykyään meni maamiehen nautinto omasta työstäänkin vähiin. Tulevaisuudenpelko sen vei.

Näki kaikesta, että oli tulossa kovat ajat, ellei pelastusta tulisi ajoissa ja sitä osattaisi etsiä oikealta taholta, maasta.

Naapuritalon, Eerikkilän, isäntä näkyi lähestyvän tiellä, aikoen kai
Tuomaan puheille. Tyhjä säkki oli hänellä kainalossa.

Mitähän Eerikkilän ylpeä isäntä sillä aikoi? Eihän vain siemenviljaa.
Sitä oli hyvin moni käynyt Savilahdesta pyytämässä.

Miehet istuivat ojan reunalla. Puhuttiin kylvöistä ja muista. Eerikkilän isäntä valitti siemenrukiin puuttuneen pellostaan. Oli tullut sitä naapurilta lainaamaan.

— Jäihän tuota… Et ole puinut riihessä, virkkoi Tuomas.

Eerikkilä kuului puimakoneosuuskuntaan ja odotteli nytkin konetta kotiinsa.

Kauniita ilmoja oli kestänyt viikkomääriä, ja kuhilaat olivat kuivia pelloilla. Varstoilla niistä olisi lähtenyt jyvät vähillä vaivoilla, missä työväki olisi ollut vähänkään kunnollista.

— Eihän tuota… sitä konetta on taas pitänyt vuotella. Kylää kierreltyään taitaa taas joutua syksyllä meille, napisi naapuri. — Pitäisi hankkia itselle ne kojeet.

— Ei sekään kannata teollisuustuotannon nykyisillä hinnoilla, sanoi Tuomas. — Siihen yritykseen pitäisi panna vähintään kaksitoista tuhatta, ja sen korko tekee nykyään vähintään yhdeksän ja puoli sataa. Tähän on lisättävä kulutusprosentti, noin kuusisataa, ja tällä puolitoistatuhantisella puit viljasi koneita odottelematta, vaikkapa työt kävisivät venymälläkin, niinkuin yleensä nykyään käyvät. Sitäpaitsi viljan kuivaus vie vielä aikaa ja varojakin.

— Niinhän se… mutta kun koneita käyttäen saa viljansa puitua sukkelammin.

Tuomas naurahti.

— Kyllä maamiehelle jää aikaa viljanpuintiin riihessäkin. On pitkiä syyspuhteita ja sadepäiviä. Nykyhetkellä en kannata pienviljelyksessä konepuintia. Se on vasta tulevaisuuden aste. Meillä mielestäni aina aloitetaan väärästä päästä. Parikymmentä hehtoa saadaan hehtaarilta kauroja, mutta puimakoneet täytyy olla, vaikka pelto ensin kaipaisi työtä ja voimaa.

Tuomas tuprutteli vahvoja savupilviä piipustaan.

— Ja sitäpaitsi pitäisi meidän nykyään ostaa koneita niinkuin muutakin mahdollisimman vähän. Katsohan vain, miten paljon valtio tarvitsee, tarpeelliseen ja tarpeettomaan, ja meidän maamiesten on se kaikki saatava kokoon.

— Mutta onhan muutakin väestöä, joka maksaa, sanoi naapuri.

— Hehe, vai maksaa, naurahti Tuomas pilkka suupielessä. — Etkö ymmärrä, että teollisuusväki elää meidän kukkarostamme samoin kuin muutkin.

— Ei aivan kaikki, vastusti Eerikkilä.

Tuomas jo kiivastui. Tämäkö rikas ja laiska naapuri luuli olevansa viisaampi!

— Vai ei kaikki. No, katsohan. Minä en laske omistaan eläväksi ketään muita kuin peltomiehet, kyntäjät ja kylväjät, ja ne, joiden avulla harjoitetaan ulosvientiä. Mistä luulet kaupankävijän, teollisuusmiehen tahi kaupunkien tyhjäntoimittajan elävän, jollei leivästä. Ja kuka heistä sitä itse hankkii maasta?

— Me myymme sitä heille rahasta, sanoi toinen ja nähtävästi nautti toisen kiihtyvästä mielestä.

— Ja ne rahat annamme heille tyhjästä himphampusta ja veroista. Tästäpä tämä yhteiskunnallinen kierous johtuukin, joka käy vastaisuudessa yhä sietämättömämmäksi. Minun mielipiteeni on, että kaikki irtain väestö maahan kiinni, ainakin osiksi, virkamiehet ja kaikki. Ensin kuitenkin maaseutujen väestö.

No, siinä myönsi naapurikin olevansa samaa mieltä.

* * * * *

Aurinko alkoi painua laskumailleen. Maa tuoksui voimakkaasti. Se oli saanut aurinkoa, ja yö toisi sille kosteutta, että miljoonat solut voisivat luoda elämää.

Äestä vetäviin hevosiin oli tarttunut miesten raukeus. Päät alhaalla torkkuen ne nostelivat multaisia jalkojaan. Rengit väänsivät jousiharojen jäljessä kuin vaivaistukit.

— Katsohan tuota, virkkoi Tuomas ja nyökäytti päällään sinne, missä renkiparat nostelivat tassujaan. — Sietäisivät vähän ruutia ja tulta riippuviin housuihinsa, saadakseen enemmän eloa.

Eerikkilä nauroi.

— Semmoisia ne ovat.

— Mutta uskohan, jos olisivat omalla turpeellaan, niin löytyisi varmasti toinen ryhti. Nykyään ei palkkaväen työ lyö leiville. Viljelyksiä pitäisi pienentää.

Eerikkilän isäntä ei näyttänyt käsittävän. Hymyili vähän epäluuloisesti.

— Niin, niin. Suurien alojen tuotannosta menee kohta puolet veroihin ja toinen puoli työväen palkkoihin. Itsellesi ei jää mitään.

— Sama kai se on pienemmissäkin.

— Niin veroihin nähden, mutta jäähän edes palkat.

* * * * *

Talon pihamaalla kalisivat karjan kellot. Lehmät olivat ryöstäytyneet pihaportista peltoaitaukseen ja ahmivat jälkiapilasta haasioilta. Piikojen piti ajaa ne navettaan, mutta nämä jäivätkin juttusille muutaman kylästä tulleen akan kanssa, kun emäntä ei ollut seutuvilla.

— Piru, pääsi Tuomaalta.

Mies nousi kuin ampiainen pientareita.

— Ne völlikät eivät saa lehmiä navettaan. Käyhän pihaan, naapuri.

Rengit riisuivat hevoset, koskapa saunakin näkyi joutuvan. Kylvöstä oli jäänyt vain kaksi sarkaa äestämättä. Siinä ei olisi mennyt kuin puoli tuntia, ja sen ajan kyllä sauna tarvitsi raitistuakseen. Iso renki kuitenkin arveli, että oli parasta joutua silloin navettaan, kun tytöt olivat lypsyllä. Lehmän alle kyyristyvien, rehevien piikojen pakaroita oli mukava tarkastella. Se oli ison rengin mielestä palkka koko päivän vaivoista.

* * * * *

Tuomas vei vieraansa sisään ja nautti siitä, että tupa oli siisti ja kamareissa erinomainen järjestys ja puhtaus. Valkoiset liinat hohtivat, ja huonekalut kiilsivät puhtauttaan. Lapset lukivat läksyjään tuvan pöydän ääressä, ja vanha kello kävi verkalleen.

Palvelijat hoitivat karjan, kun emäntä oli heitä siihen ensin opettanut, ja tekivät muita ulkotöitä Savilahdessa, mutta emäntä laittoi ruoan ja kutoi kankaat. Minkäänlaista kankaan palastakaan ei tuotu puotien hyllyiltä Savilahteen talon tarpeiksi. Kun piiat tahtoivat pitovaatteista musliinia, saivat sen rahana. Muutaman kerran risukoissa hypeltyä olivat hulmahtelevat hameet riekaleina, ja emäntä nauroi.

— Pitäisi kannattaa kotimaista teollisuutta, aloitti Tuomas puheen, miesten tultua kamariin, — mutta piru häntä maamiehen puolesta kannattakoon. Meillä muuten tehdäänkin kaikki kotona, ja soisin muuallakin niin tehtävän.

Tuomas silitti kädellään kirkasväristä raanua, joka oli sängynpeittona. Se oli hänen vaimonsa kutoma, samoin kuin kaikki verhot ja liinat huoneessa.

Eerikkilä nauroi niin että vatsa hytki.

— Mutta teollisuuden ja kaupan pitäisi kukoistaa, sanoi hän.

— Ja meidän kannattaa sitä kauppaa ja teollisuutta ja antaa ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Huomaatko, naapuri, mihin tässä ollaan menossa. Tuohan, Alina, se kahvisi, että päästään tästä saunaan.

Eerikkilälle:

— Et kai aikonut kantaa ruissäkkiä selässäsi tuolla hienolla trikootakillasi?

Eerikkilä oli niitä isäntämiehiä, joilla harvoin nähtiin työvaatteita ja jotka kävelivät työmaalla, kulkien välillä kaikenmoisissa osuuskuntien kokouksissa.

— E-en, renki saa ne noutaa aamulla.

Eerikkilä oli hieman hämillään naapurin huomautuksesta, joka koski vaatteita.

Eerikkilässä kulutetuinkin ostovaatetta tuhansien arvosta vuodessa.

Emäntä toi kahvin ja kaakun pöytään.

Tuli puheeksi sen sisällys.

— Vain osaksi siihen vehnää käytetään ja sitten vain kotitekoista siirappia — hunajaa.

— Niin, teillähän on mehiläisiä, virkkoi vieras suu täynnä mehevää kaakkua.

— Tuo eukkohan se niitä… Menin kerran pesälle, niin tarttuivat pirut huuleeni kiinni.

Tuomas nauroi ja haukkasi ison palan kaakustaan.

Puhuttiin valtion menoista.

— Valtio kiskoo, piru vie, ja meidän täytyy vain tyytyä, virkkoi Tuomas irvistellen, täytellessään piippuaan.

— Niin, meidän maankollojen mielestä pitäisi hallituksenkin noudattaa suurempaa säästäväisyyttä.

— Virkamiehiä on liikaa.

— Ja sotalaitos vie paljon.

— Kaikissa menopuolissa voisi vähän säästää, arveli Tuomas. — Me hukumme verojen paljouteen. Tuleva vuosi vie meidät puille paljaille. Suututtaa niin vietävästi, että sotalaitoksessa saamme elättää suuren joukon epävarmaa väkeä.

— Sanos muuta. Sellaiseen sitä sitten voi luottaa. Mutta maan puolustus…

— Häh, puolustus… kivahti Tuomas. — Kyllä tässä puolustetaan, jos tarvitaan. Eivät ne ole aurojensa ääressä miehet tiukemmassa kuin ennenkään. Oikea kyntömies lyö siihen kymmenen kuin sellaiset nahkapojat yhden.

— No sitä minäkin, arveli Eerikkilä. — Eipä niitä ollut suuria armeijoja vapaustaistelussakaan.

— Niin, ja jos olisivat kaikki olleet saman asian puolesta, niin sen olisi pitänyt mennä noin.

Tuomas pyyhkäisi leveällä kämmenellään pöytää niin, että liina luisti ja kahvikojeet olivat lentää lattialle.

— No älähän, nauroi emäntä. — Kyllä kai jos ryssät ja muut olisivat kahvikuppeja, niin lentäisi niitä yhdellä kouraisulla seinään enemmänkin kuin kymmenen.

— Niin on, että mitä vain tarvitseisi, vahvisti Tuomas ja riisuutui alusilleen saunaan mennäkseen.

— Niin minustakin, että jos suojeluskunta-aate oikein kehitettäisiin, mutta siinäkin on yksi paha puoli.

Tuomas katsoi kysyvästi, jatkoa odottaen.

— Sosialistit ja kommunistit, mitä lahkoja ja luokkia heissä lieneekin, näkevät suojeluskunnissa luokkapuoluevartioston ja vaativat niitä hajoitettaviksi, vaikka heidän oikeastaan pitäisi olla siinä puuhassa mukana.

— Mutta eiväthän he sitä voi, yhteiskuntaolojen tällään ollessa, sanoi Tuomas. — Luokkavastakohdat ovat vielä liian suuret. Toiset saavat tehdä työtä nääntyäkseen toisten laiskotellessa ja viettäessä loisteliasta elämää. Minun näköpiirissäni kangastelee yhteiskunta, jossa jokaisen täytyy tehdä tuottavaa työtä, etupäässä maatyötä, ja jokaisen puolustaa sitä yhteiskuntaa ulkonaisilta vaaroilta.

Eerikkilä vaikeni. Naapuri taisi olla oikeassa. Ehkäpä kommunistiset haaveet johtuivatkin puutteesta ja nälästä, yhtämittaisesta raskaasta työstä ja valistuksen puutteesta.

Tuomas meni tupaan ja hänkin nousi lähteäkseen.

Ovella piti vielä kääntyä ja katsoa ympärilleen. Omituisen kodikas ja viihtyisä henki oli talossa.

Heillä Eerikkilässä oli hienosti laitetut huoneet, tapetit seinillä ja topatut huonekalut, mutta sittenkin niin ahdasta ja ummehtunutta. Lapsetkin porasivat aina.

Täällä näkyi pitävän tuvassa liikkua hiljaa ja puhua matalalla äänellä. Tuoleissa ei ollut toppauksia, ja seinissä hohti punertava honka, mutta silti oli niinkuin jossakin pappilassa.

— Käykäähän talossa, kehoitteli Eerikkilä emäntää hyvästellessään.

— Eipä sitä jää aikaa, sanoi tämä. — Jos puoli päivää on poissa, niin pari päivää saa parsia jälkiä.

Sitä mietti Eerikkilä mennessään ja sitäkin, että hänelle oli taitanut sattua huono akka-onni. Kirkonkylästä oli tuonut sellaisen hetalehempukan. No, lihoihan se ja paisui ja oli ainakin yhdessä asiassa hanakka. Palkkanainen hoiti heillä kuitenkin taloutta, ja se ei ennustanut hyvää. Vaimo haaksi, vaimo hauta, sanottiin, ja hän uskoi sen täydellisesti. Hänen vaimonsa purjeissa ei ollut ainakaan tuulta.

Ulkona satoi.

Täällä sisällä oli hiljaista ja mukavaa. Kamarin ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului vanhan kaappikellon verkkainen käynti. Ikkunasta näkyi tuulinen järven selkä ja kellastuneet metsät. Tuuli jo lennätteli kellastuneita lehtiä.

Tuomaan suurin nautinto oli tällaisina sadepäivinä lueskella kirjallisuutta ja hiljaa keinahdella kamarin vanhassa keinutuolissa. Jo poikasena hän oli oppinut rakastamaan kirjallisuutta ja hankkinut niteen toisensa jälkeen omilla säästörahoillaan. Aikuisena miehenä oli lukuhalu vain lisääntynyt, ja kirjapinkka ilmestyi joka kerta kamarin pöydälle, kun sattui kirkonkylässä käyntiä. Niitä oli jo karttunut permannosta kattoon ulottuva leveä hylly aivan täyteen. Naapurit sitä pitivät turhuutena ja luulivat Tuomaan hankkineen kirjoja vain komeuden vuoksi, mutta sunnuntaisin kyläillessään Savilahdessa ja huomatessaan silloin Tuomaan syventyneenä kirjoihinsa alkoivat hekin ostaa kirjoja silloin tällöin itselleen, varsinkin kun Tuomas ei suostunut lainaamaan kirjoja naapureilleen.

Kirjat olivat nyt jo yhtä välttämättömiä hänelle kuin jokapäiväinen leipä.

* * * * *

Syys lyheni ja talvi läheni. Aikoja sitten oli saatu Savilahdessa viljat puiduiksi. Tuomas ei saattanut olla hymähtelemättä kyläläisille, joilla useimmilla oli vielä suviviljaa puimatta. Koneitten kuljetus oli sulan aikana hankalaa, ja silloin kun sattui kirkkaita ilmoja, oli aina milloin mitäkin tehtävää ja sateella ei käynyt puiminen.

Eerikkiläiselle oli tullut tuntuvia vahingoita tänä syksynä, kun vieras työväki sai omin päin koota viljat ja niihin pääsi sadevesi. Isännällä oli niin paljon kokouksissa ja muualla käyntiä, ettei joutanut olemaan työväen mukana.

Eerikkilä huomasi, että hänen taloutensa ei kannattanut. Metsää täytyi myydä se ainoa kappale, joka oli vielä myymättä. Siitä tuli kyllä rahaa tänä syksynä, mutta ihmeen pian se kului, yhteen ja toiseen. Ja sitäpaitsi sai metsärahoista varata huomattavan osan veroihin.

Tuomas sulki kirjan ja nousi katsomaan, eikö sade jo taukoaisi. Hän kuului osuuskaupan hallitukseen, ja tänään oli kokous. Sateessa kai sai lähteä sinne rämpimään.

Tänään hän aikoikin erota hallituksen jäsenyydestä. Osuuskunnan kokouksissa ei tehty muuta kuin riideltiin ja haukuskeltiin toisen osuuskaupan jäseniä ja hallitusta. Osuustoiminta-aate loi hänen mielestään jotain paljon parempaa ja tärkeämpää kuin turha suunsoitto.

Ei saattanut käsittää tällainen järeä turpeenpuskija sitä, että osuustoimintakin oli tehty puolueasiaksi.

Niinkuin moni muukin…

Yhteisvoimia siten vain haaskattiin.

* * * * *

Tuomas käveli kartanolla ennen kokoukseen lähtöään. Rengit hän oli laittanut aamiaisilta silpun hakkuuseen, mutta löysi heidät piikojen luota saunasta, jossa nämä harjasivat liinoja.

— Eihän täällä synny silpun hakkuu, sanoi Tuomas saunan ovelta miehille.

— Tultiin tänne silppukoneen terää tahkoamaan, valehteli iso renki.

Tuomas silmäsi ympärilleen. Mitään terää ei näkynyt.

— Piikoja tulitte tahkoamaan, ei muuta. Ja nyt suorikaa työhönne.

— Osataan tästä käskemättäkin.

Tuomas kirosi hiljaa. Täytyi totisesti kerätä kaikki kärsivällisyytensä niiden juhtien kanssa.

* * * * *

Kokous oli jo alkanut, kun Tuomas saapui. Tupakansavuisessa kamarissa turisivat miehet hevoskaupoista ja muusta asiaankuulumattomasta.

Kaupanhoitaja esitteli asioita, mutta vain muutamat niihin syventyivät.

Tuli kysymys siitä, lopetetaanko rihkama- ja kangastavaran myynti kaupasta.

Siinäpä olikin kysymys. Ukot kynsivät korvallistaan.

— Ei ole siihen asiaan oikein syvennytty, arveli joku.

— Saisi sillä rihkamalla kuitenkin rahaa, sanoi toinen. — Ostavat ne sitä muualta kuitenkin.

— Ja tarvitaanhan niitä neuloja ja naskaleja ja piipunkoppia, lasketteli kolmas.

Tuomas Kokko vaati puolestaan kangas- ja rihkamakauppaa poistettavaksi.
Välttämättömästi tarvittavaa vain saisi olla saatavissa.

— Lampaan villasta ja liinasta saa kyllä kankaita, ja rihkama on turhaa rojua.

— Mutta sitä ostetaan muualta.

— Antaa ostaa, mutta osuuskauppaväen pitäisi pysyä niistä erossa.
Neuloja ja ompelulankaa vain tarvitaan, päätteli Tuomas.

— Entä nappeja? hohotti Välimäen Ville.

— Niitäkin voi naisväki kotona valmistaa, kivahti Tuomas. —
Tehdasnapeilla ei teekään mitään.

— Ja miesväki voi tehdä tällaisia, jurahti Koiviston mies ja näytti housuihinsa vuoleskelemaansa puunappia, joka oli kuin keittiöhalko.

— Mutta ethän voine kai kuvitella yhteiskuntataloutta ilman pikkutavaraa ja tehdastuotetta, arveli viisaana silmälaseja käyttävä Rönnbergin Otto. — Mehän kunnollisena osuuskauppa; väkenä iloitsemme siitä, että teollisuus ja kauppa kasvaa ja edistyy.

— Ja että siat tekevät paljon porsaita ja kanat munivat kaksi munaa päivässä, kuohahti Tuomas. — Älä sinä Römpelin mies puhu mitään osuustoiminnasta ja teollisuuden kannattamisesta, kosk’et näy ymmärtävän mitään. Meidän peltojussien ei totisesti tarvitse kannattaa mitään muuta teollisuutta kuin kotivalmistetta eikä siirtomaantavaroita ostaa muuta kuin suolaa ja rautaa.

— Mutta kyllä kai kuitenkin kotimaista teollisuutta?

Ukot hymähtelivät Tuomaalle, jonka ajatuksia he eivät jaksaneet ymmärtää.

— Mistä syystä kotimaista enemmän kuin muutakaan? Jos kotimainen teollisuus ei kestä kilpailussa ulkolaisen kanssa, mitä hintaan ja laatuun tulee, niin pitääkö meidän maamiesten sitä kansallisuussyistä kannattaa?

Tuomas seisoi kädet selän takana ja otsa rypyssä veteli piippuaan.

— Teollisuus saa kyllä verohelpotuksia, mutta saammeko me kyntöjuhdat? Meidän täytyy pitää teollisuus pystyssä ja maksaa vielä osa heidän veroistaan. Se ei vetele. Eläköön vapaa kilpailu, ja silloin saamme ostaa halvemmalla ja vain kestävintä.

— Mutta mitä siihen tulee, katsohan — Rönnbergin Otto viittasi kädellään — niin emmehän voi peltokoneita valmistaa kotona, et kai sitä tarkoita?

— En kaiketi, naurahti Tuomas. — Mutta niitä varten me voisimme hyvinkin laittaa osuuskonepajat, jotka voisivat koneemme valmistaa. Vai eikö?

Tuomas mittaili miehiä silmillään.

Nämä hymyilivät. Varmasti Tuomaan mielipiteille.

— Ja sitten… mihin joutuisi teollisuustyöväki, jos teollisuutta niin supistettaisiin? Sanohan se meille.

— Maahan kiinni. Vai ettekö luule viljelemättömien ja viljelyskelpoisten maitten riittävän? Kannattamaton laidunruokinta pois; vihantarehua karjalle ja laidunmaat palstoiksi maattomille. Perustettakoon vasta sitten tehtaita ja kukoistakoon teollisuus, kun ensin kaikki ahot ja suot on saatu viljellyiksi. Maanviljelys, metsän- ja karjanhoito, siinä työalaa meille.

— Pitänee sitten Tuomas Kokon mielipiteitten mukaan ryhtyä tässä maan taloutta hoitamaan, pisti Välimäen Ville.

— Hoitakaa miten haluatte — tämäkin kauppanne. Tulin sanomaan itseni irti hallituksen jäsenyydestä. Ostajana olen edelleen uskollinen osuustoiminnalle, vaikka en sitä nykyisessä muodossaan hyväksykään. Kokouksissa myöskään en jouda aikaani kuluttamaan.

Sanoi ja lähti.

Kuuli naurua ja pistopuheita jälkeensä, mutta ei siitä välittänyt. Pakottavana huolena oli tällä kertaa Tuomaalla vain nurmien kääntäminen. Hänen itsensä täytyi ryhtyä siihen. Isosta rengistä ei näyttänyt enää olevan mihinkään. Parasta olisi pienentää vieläkin Savilahden viljelyksiä ja antaa maattomille maata. Silloin voisi itse hoitaa viljelyksensä ja nähdä, miten entiset laiskat rengit ja päiväläiset tekisivät työtä uutterasti omalla turpeellaan.

Lokakuinen sunnuntai Savilahdessa.

Jo aikaisin aamulla on Tuomas jättänyt talousmietteensä ja asettunut kirjojensa ääreen kamarissaan. Tuvassa liikuttiin aamuaskareissa, ja emäntä kävi väliin kamarissakin, mutta Tuomas oli niin syventynyt luettavaansa, ettei kuullut mitään.

Tuomas täytti piippunsa ja kallistui tuolissa lepäävään asentoon. Oli mukavaa luetun välillä antaa ajatustensa liikkua vainioilla ja kotipiirissä.

Lamppu paloi siinä pöydällä, ja uunissa hehkui hiillos.

Koko viime viikon päivät oli vielä pinottu suota kuivamaan, ja sitä olikin nyt pariinkymmeneen lantakasaan riittävästi. Rengit joutavatkin tästä puolin kokoamaan puita ja puhdistamaan metsää. Sitä saisivatkin tehdä lähelle joulua.

Jos heitä huolii pitää lainkaan.

Hänellä tosin ei ollut vielä renkiä. Oli koettanut etsiä uusia miehiä, mutta palkkavaatimukset olivat huikeita. Viisituhatta oli vähin määrä vaatimuksena ja vielä kenkiä ja vaatteita. Huhut suurista tukkityömaista nostivat palkkavaatimukset korkealle. Niitä oli mahdoton täyttää.

Pitäisipä kysyä, mitä iso renki vaatii palkakseen.

Tuomas kutsui miehen puheilleen.

— Rupeatko Savilahteen ja mitä tahdot ensi vuodelta?

Taave mietti vähän aikaa ja määräsi empimättä:

— Kuusituhatta ja kaksi paria kenkiä ja rukkasia ja yhdet alus- ja päällysvaatteet.

— Oho, eipä ole paljoa.

— No ei, pitäisi olla, arveli Taave tosissaan.

— Kuuluvat seitsemänkin tuhatta maksavan.

— Mutta minun ei kannata maksaa kolmea ja puolta tuhatta enempää, kaikki rahaksi laskettuna, ja talosta ruoka.

— Ei sitten vetele, sanoi Taave. — Tukkitöissä saa enemmän kuin renkinä.

— Hyvä on. Kohta kai sinne pääsee.

Pitänee koettaa tehdä itse työnsä, mietti Tuomas ja keinahteli hieman kiihtyneenä..

Iso renki istui aikansa uunin kupeella ja meni tupaan. Isäntä koetti syventyä luettavaansa, mutta mieli oli kovin myrtynyt.

Totisesti maamiestä koettivat mahdollisimman monet syödä ja painaa maan tasalle.

Ehkäpä se oli tarpeellistakin siellä, missä koetettiin kaikin keinoin pysyä kiinni suurviljelyksessä.

Tuleva vuosi sen jo voisi näyttää kokonaan kannattamattomaksi. Työtä toisen maalla ei kukaan halua tehdä muutoin kuin uhkapalkalla. Työvoiman tarjonta teollisuuteen lisääntyy, jota lisäystä se ei voi käyttää hyväkseen.

Seuraa työttömyys.

Samalla verot nousevat ja maatalous joutuu yhä suurempaan puristukseen verojen suhteen.

Teollisuustuotantoa täytyy pienentää, kun sitä maatalousväki ei jaksa kuluttaa ja sille ei voida ajatellakaan vientiä. Tehtaita suljetaan. Työttömyyttä, työttömyyttä. Joka haaralla.

Ja viljelemätön maa huutaa työntekijöitä, tarjoaa rikkautta ja hyvinvointia, mutta kukaan ei sitä ajattele eikä huomaa.

Jos maassa saattaisiin entisten itsenäistyneitten torpparien ja mäkitupalohkojen lisäksi viisikymmentätuhatta viljelmää, joissa jokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi pientä karjaa.

Sitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä hoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin viedä ulos suunnattomat määrät.

Ehkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.

Nälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.

Ja sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat yksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan menoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.

Metsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään maatyöllä.

Emäntä tuli kamariin.

— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.

Isäntä naurahti.

— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.

— Että mitä?

Alina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.

— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat kaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne eivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset palkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset kun ovat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso renki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle. Ei, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä pienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä eteenpäin ja itsenäisenä.

— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina. — Kyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt talven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.

— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion vuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani tehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.

— Ehkäpä sitä minäkin… sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan. — Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai mitä?

Tuomas naurahti hyvillään.

— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.

Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita.
Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.

— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?

— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.

— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen maata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä hyvinkin lohkaista Savilahdesta.

— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.

— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.

— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen, arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle maata annetaan.

Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.

Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti paljastunut.

Keskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.

Savilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja lauantai-iltaan ne olivat valmiina.

Tuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella muraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat pihasäiliöstä.

Tuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria syksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja erottanut näille viljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin asukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.

Tarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit maanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.

Iso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin mukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.

Renkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi ne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja vaatteisiin ei jäänyt mitään.

Ruoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.

Rauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin missäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.

Siinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.

Apumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan Vikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana, mutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.

Ensialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä murahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:

— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.

— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi emäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.

— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa suoriutua omin voimin kaikesta.

— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on apulainen.

— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?

— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.

— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.

* * * * *