Kansa ja sen kuninkaat: Kertomuksia nuorten ja vanhain luettavaksi

KANSA JA SEN KUNINKAAT

Kertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Vihtori Lehtonen

Ruots. alkuteos: Svenskarna och deras hövdingar

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

I. Lukemattomien kivikirveiden päällikkö. II. Vanha Ane. III. Adilsin kultasepät. IV. Ingjald Ilkeämielinen. V. Lodbrokin pojat. VI. Ansgarius. VII. Kilpineito. VIII. Sigrid Äveriään kosijat. IX. Arnljot Jälliläinen. X. Kreikan kuninkaan talonvahti. XI. Vanha Sverker. XII. Vetehinen. XIII. Jättiläisnainen. XIV. Eerikki Pyhä ja vuoren lumokas. XV. Kuka oli vieraamme. XVI. Birger Jaarli. XVII. Hovan tappelu. XVIII. Torkkeli Nuutinpoika. XIX. Nyköpingin pidot. XX. Joulu-yö Finnstadissa. XXI. Maunu Liehakko. XXII. Visby. XXIII. Kuningas Albrektin aikaan. XXIV. Engelbrekt. XXV. Kaarle Nuutinpoika ja rotankesyttäjä. XXVI. Pikku Sisar. XXVII. Brunke-vuoren tappelu. XXVIII. Tarina paksusta päämunkista ja Ljungbyn juomasarvesta ja pillistä. XXIX. Vanhat lait, jäykät mielet. XXX. Nuori herra Sten. XXXI. Tukholman verilöyly.

I.

LUKEMATTOMIEN KIVIKIRVEIDEN PÄÄLLIKKÖ.

KANSA NURKUU.

Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja pensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea sakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja kuollutta metsässä.

Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista rinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä kuin koskaan ennen.

Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon sisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä paikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi. Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä. Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean lumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin osui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän keskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja kivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat edestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.

Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat soihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen päähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka useammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia koruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli parraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista erilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.

Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan uhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he edestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen suihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he heittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.

Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut mahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota loistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi, ahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.

Päällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat valkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan sukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.

Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät. Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea. Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä keskenkasvuinen, hinterä poika.

"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien, sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin? Tule heittämään arpaa kanssamme!"

Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi, jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"

Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".

Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.

Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se merkitsi, että hän oli voittanut.

Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän muukalaisen orjaksesi".

Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin, nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".

Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä, ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.

"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia, emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä. Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"

Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"

Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"

"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."

Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle. Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.

Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."

Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla. Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät hiukan taaksepäin.

"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"

"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.

"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan. Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin ennenkin.

Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla aikaisin!"

"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin ryömivät ihmisten luo majoihin.

KARILAS UHRIKIVELLÄ.

Karilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään. Lunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen. Sitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja suun.

Muuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan ja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan mielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin. Mutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun hän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne ilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki kiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.

Hän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina johonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui siitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella vain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin. Siihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille. Siihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja keskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset, makasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. "Ei, täällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää", nyyhkytti hän.

Häntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi suloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: "Vielä on pitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu kiviveitsien paloiteltavaksi."

Kun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä itseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen kasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän koetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin että teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.

Hän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden myllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina, lukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän ylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan usvaan peittynyttä.

"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat", mietti hän. "Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin kaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin sinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä, joka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta" — tässä huuli hiukan vääntyi viistoon — "nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot huomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen".

Häntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat syöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin astui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat liikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla, niin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta myrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin ja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti hehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä lumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko, joka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi villihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa tulenhohtavana.

Karilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun uhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he kirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa hengissä. "Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon", sanoivat he, "eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene orjien joukkoon ja opi tekemään työtä."

URA-KAIPAAN KIVIKIRVEET.

Niin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta ryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä levähdettiinkin! Sananpartena olikin: "Aikaa ei meiltä puutu".

Toiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet kaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta pyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden tarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin. Muutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä, että ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä voitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset kiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten luu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.

Mutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa harmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen lohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä. Sitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki heidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet olivat heidän ylpeytensä.

Karilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli raskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja lopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti hänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua, että päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi Karilas.

Nämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli nälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna ja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski kirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten oli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. "Pian se on opittu", sanoi hän, "ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi kirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia, hyrr, hyrr!"

Luuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi voimakkaammin. "Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä päällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas", mietti hän, "saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä." Ja hän pani kairan pyörimään.

Pyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita vähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän. "Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle", neuvoi Sirrisilmä. "Terävä santa se vasta kiveä syö."

Karilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa. Tuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. "Nyt olen minä jo ahertanut puolisen päivää", huokui hän lopulta väsyksissään, "eikä kirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas tässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet."

"Puolisen päivää!" huudahti Sirrisilmä. Hänen käsissään oli pyöreitä, mustahtavia känsiä, niin että ne näyttivät aivan koiran käpäliltä. "Aikaa ei meiltä puutu. En enää muista, kuinka kauvan olen jo näperrellyt tämän Ura-Kaipaalle aikomani sotakirveen varren koristeita."

Karilas vaikeni. Kun ilta alkoi jälleen hämärtää, kysyi hän: "Sirrisilmä, milloin luulet saavasi kirveesi valmiiksi?"

"Kaksi vuotta kestää se vielä ainakin", vastasi ukko. "Pahinta on, että toinen käteni on tulossa hervottomaksi. Niin etten oikeastaan tiedä, milloin saan kirveen valmiiksi. Ellei siitä tule valmista, niin olen minä ollut orjana turhaan. Silloin ei minusta koskaan tule vapaata miestä. Mutta sinä olet nuori, sinä, ja sinä kyllä ennätät, kunhan et vain hellitä."

Seuraavana päivänä olivat Karilaan käsivarret kankeat, ja hän istui kirves edessään sitä liikuttamattakaan. Vanhimmat kuljeskelivat orjien joukossa tarkastamassa heidän työtään ja kun he tulivat Karilaan luo, joutuivat he vihan vimmoihin. "Sinä et kelpaa mihinkään, orja", änkyttelivät he, sieppasivat multaa ja heittivät sitä hänen päälleen halveksumistaan osoittaakseen. He vapisivat koko ruumiiltaan ja he aukoilivat ja puristelivat nyrkkejään.

Pari orjaa juoksi kiskaisemaan heiltä päähineet. Heidän paljastetussa päässään näkyi pieni pyöreän reijän katteeksi kiinnitetty kansi; reikä oli kaverrettu itseensä pääluuhun. Sellaista reikää pidettiin suuressa kunniassa ja se tuli vain arvokkainten osaksi. Sen kautta pääsivät näet pahat höyryt ulos, ja kun he kerran kuolivat, saattoi auringonvalo pilkistää siitä sisään ja imeä heidän henkensä.

He raottivat kantta, ja pahat höyryt lähtivät ulos, ja he rauhoittuivat jälleen. "Päällikkö", sanoivat he orjien asettaessa päähineitä paikoilleen, "sinun täytyy myöntää Karilas suureen kokeeseen."

Silloin heittivät työskentelijät kapineet käsistään, sillä he muistivat liiankin hyvin kaikkien niiden käyneen huonosti, jotka oli tuomittu suureen kokeeseen.

"Sitä te vielä vaaditte minulta!" vastasi Ura-Kaipa, joka seisoi ovi-aukossaan. "No niin, Karilas, sinun käsivartesi ovat heikot ja hyödyttömät. Miksi me siis sinua vaatettaisimme ja ruokkisimme? Näytä minulle, onko sinun älysi voimakkaampi kuin ruumiisi. Jos sinä osaat mitata Ura-Kaipaan rikkaudet, niin totisesti sinä saat elää. Silloin olet sinä kunnialla kestänyt suuren kokeen. Osaatko sinä laskea Ura-Kaipaan aarteet? Voitko sanoa, kuinka monta kivikirvestä riippuu hänen majansa seinillä?"

Karilas astui nopsasti esiin ja poimi yhdeksän kirvestä ja pani ne yhteen läjään. Orjat purskahtivat nauruun. "Noin pitkälle osaamme kaikki laskea. Mutta entäs sitten, entäs sitten? Mihin siitä pääset?"

Karilas seisoi hetkisen neuvottomana. Sitten otti hän taas yhdeksän kirvestä ja muodosti niistä uuden läjän.

Orjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen tarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli yhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. "Olkoon menneeksi", huusivat vanhimmat, "mutta vielä killuu kirveitä uhrimajan seinillä".

Karilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle omaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä selvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan: "Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja lisäksi kaksi".

Ihmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi sormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. "Tähän päivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina, laskemattomina", sanoi hän, "mutta kauvan olen minä jo huomannut tästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on korkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa moinen orja."

KARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.

Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia, hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä alhaalla järven rannalla.

Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.

"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana, sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".

Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään. Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.

"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi, mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."

Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."

"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi kauppaa", vastasivat he. "Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille arvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon." He kohottivat kantta hiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä tarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin olisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään. Aine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi pronssiharkoksi.

Karilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi hän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen Ura-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo kotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin vaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään korkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja heitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen Karilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin katosi hän vihdoin puiden sekaan.

Päivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo järven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä veteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin sisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa ja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja nokiseksi. "Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan orjaksi", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, "mutta nyt saamme pojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää hän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan."

Karilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena käyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan unohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä hauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä paiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi suippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi ja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän kuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa rannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin värjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat pehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset nauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli silailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita pronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja villalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.

Läheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat vetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta Karilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen kielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä mustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.

Kaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen erinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi hänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti pari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa ja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän kuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu lehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä kellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä auringon puolisoksi.

Kuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja pesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa hiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta eläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen salaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.

Karilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle, mutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi liikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä hievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti silloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi, sisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen silmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö hänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki virittivät synkeän laulun.

Mutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan. Hän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa Karilasta. "Heretkää, heretkää!" huusi hän. "Suuri ihme on tapahtunut maanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen, ja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain vastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt vaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän näköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana uhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot."

"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt", vastasivat miehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan. "Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on tämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta nuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin Ura-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta, mutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo panna viljelykseen."

Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta hän oli puolikuollut. — Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas, vakava mies.

Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"

URA-KAIPAAN RASKASMIELISYYS.

Tällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta. Itse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista nähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.

Vanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat päälakikansiaan. "Heitä raskasmielisyytesi menemään", suostuttelivat he, "ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja anna pahojen höyryjen, lentää ulos!"

Mutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten. Ruskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.

"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa", puhui hän kuin kuiskaten. "Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas oli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli jalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan ja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen pojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että tulen saastaiseksi!"

Äkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti sen vyöhönsä. "Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli luoksemme", jatkoi hän, "rangaistukseksi siitä, että me etsimme mukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet. Muinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan, ja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he menivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat suurimmat ja kummallisimmat."

"Niin he tekivät", vastasivat vanhimmat. "Kaikkialla oli heidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa, korkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan viljavainioilla."

"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet", kuiskasi Ura-Kaipa, "eikä kukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen. Ura-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja kaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin, susien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina kimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa Karilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa."

Kimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän peittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin vain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.

KELLANKIILTÄVÄT TULEVAT.

Eräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa nahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa irtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku. Ura-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan moisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät pelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne mustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä ja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi, pysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet koirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.

Sirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan. "Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia", selitti hän, "vaan lampaita". Muutamana tuulastusyönä oli hän sattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä vankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä sikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli muuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin nasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai tarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. "Se oli pukki", ähkyi hän, "paimenten ja ukkosenjumalan eläin".

Seuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari harjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan ja pitivät menoaan. "Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita, jotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan", huudahtelivat orjat. Mutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että kellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. "Niin kamaloita ovat ne ihmiset", lisäsi hän, "vaikka heillä onkin vaatteet kesäpilvistä ja aseet auringonpalasista".

Orjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski maihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita olisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet punertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi kaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset. Kun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli kiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät mylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. "Ne ovat lehmiä", selitti Sirrisilmä, "ja ne ovat heidän mielestään kaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet lehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi, auringosta turpeeseen asti!"

"Ei ainakaan teitä", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut maalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden suojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä suojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he taistelemasta.

He eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin kilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen rannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he vihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. "Minut, vapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon", sanoi hän. "Nyt otan minä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata otsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon minä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä kerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?"

Orjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.

Silloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main. Painunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit olivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran eteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt leivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon saamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää. Raskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako Ura-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.

Pähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne veitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että varressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi kuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä kurkkuun. "Sinä vihattu", sähisi hän, "sinä vihattu!"

Karilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli hänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan ilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi Karilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko ja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään. Säälien laski hän hänet vaon reunalle. "Sinun on ollut vaikea pysyä hengissä erämaassa", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista halkaistusta leivästä. "Syö maan hedelmää!" Mutta Ura-Kaipa kääntyi halveksuen poispäin.

Karilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli ystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta Ura-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin ymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.

"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen majaan, missä he ovat asuneet", sanoi Karilas, "mutta rakentakaa hänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat hänen muistolleen."

Aura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä siten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja vielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta kallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä kilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus oli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja maihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä silloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa säilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma asiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.

URA-KAIPAAN HAUTAJAISET.

Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa ja soraa.

Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan. Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla. Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas kesä-yö.

Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan. Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.

"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat. "Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"

Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet. Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista, ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa, että nyt sinä haluat olla yksin."

Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti päällimmäisten kivien raoista.

"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat, kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän, runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."

II.

VANHA ANE.

Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.

He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa, jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin, ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.

Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku. Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet, toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa. Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana kunniatuolissa istui, oli Ane.

Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa. Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:

"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"

Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:

"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän peltojamme."

"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse, että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin kupeella."

Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea, kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen", ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla lainkaan kuolematta?"

Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille, saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä talvea.

Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala, vastanneen:

"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."

Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni lapsi.

Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen, saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka riipuksissa sängynlaidalta.

Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään. Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta, ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan asti.

"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."

Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne aamuisin täytti sarven.

Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.

Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton, että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti, nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.

Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä, ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.

Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii, sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat tomupilvet.

Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.

Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.

"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä löyhyttää to-omua."

"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan. Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."

Vanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän sarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin, sopersi hän hiljaa: "Me-ene u-uhripu-uulle!"

Hetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten kääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä nopeammaksi tuli käynti. "Isä, minä tottelen käskyäsi", mutisi hän. "Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut Odinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä joutsineni." Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä ritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa, kauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita, lunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi kansalle: "Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka olenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan kylläkseen?"

Kansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa, ympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen hautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen, nahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja kalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.

"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina kukonlauluun asti", sanoivat uhrintoimittajat. "Mutta siihen on kokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!"

"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan", vastasi hän ja kutsui runoniekat. "Älkää laulako niitä vanhoja lauluja", käski hän. "Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me olisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!"

Runoniekat asettuivat silloin hautakummun eteen ja öisen taivaan syttyessä lauloivat he viikatteen kulennasta viljapellolla, pursiseppien kalkutuksesta, uhkeista lohikäärmelaivoista, jotka syöstiin vesille ja jotka soutivat matkaan Svitjodin rannoilta. Heidän takanaan seisoivat harpunsoittajat, voimakkaasti kieliä näppäillen. Ja soiton ääni oli kuin salaperäinen jylinä hautakummuista, kuin myrskyn pauhina rajattomilla nummilla. Yö kului. Äkkiä vaikenivat kaikki harput, ja lähimäinen runoniekoista kuiskasi: "Miksi käännyt poispäin, Egil? Joko nyt väsyit meidän virsihimme?"

"Hetket ovat vierineet lentäen", vastasi hän ja katsahti taivaanrantaan, joka alkoi ruskottaa sukukumpujen takaa. "Minä kuulin jo kukon kiekunnan etäisimmästä kylästä."

"Voi meitä, jotka unohduimme uneksimaan voitoista, voitoista, joita sinä et koskaan saa voittaa!" huudahtivat runoniekat liikutettuina ja kiiruhtivat viemään häntä kauhun puulle. Hän ei nyt astunut reippaasti: hän hoippuroi. Aamuruskon valo himmensi soihtujen tulet ja levitti hänen kasvoilleen harmajankalpean värin.

Silloin syöksyi metsästä keihäsjoukkio, puettuna jättiläisiksi ja velhoiksi irvistelevin naamuksin ja irtonaisparroin. He ojensivat häntä kohti keihäittensä kärjet, nostaakseen hänet puuhun, mutta muuan miehistä sattui siinä kolhaisemaan häntä keihäänvarrella. Se nostatti Egilin poskille entisen punotuksen, ja raivoissaan tempasi hän mieheltä keihään ja alkoi taistella yksin koko laumaa vastaan.

Katselijat säikähtyivät, mutta sillä välin oli päivä ehtinyt yhä enemmän sarastaa, ja muuan ukko riensi juosten polkua pitkin kuninkaankartanosta. "Heretkää!" huusi hän, heti kun oli saanut sen verran henkeä vedetyksi, että kykeni puhumaan. "Te viivyitte liian kauvan harppuja soitellessanne. Vanha Ane täytti tänä yönä kaksisataa vuotta. Ja koska te ette vielä olleet uhranneet hänen poikaansa, kun kukko kiekui, vaipui hän juuri äsken ikuiseen uneen. Mutta ellei näköni petä, niin seisoopa tässä nyt kuningas, jonkalaista me svealaiset haluamme. Siksi kuuluukin neuvoni, että te nyt heitätte peitset menemään ja nostatte hänet kilville."

Sitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään Skilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä Tunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.

Egil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen hylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli kaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että Egil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota oli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut. Härkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen rintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.

He tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin kuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: "Odin, sinä annoit Vanhan Anen elää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin ikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha ei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän, se ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme tahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi, milloin vain kutsut minua."

Pian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan sukukumpuun.

III.

ADILSIN KULTASEPÄT.

TULO ADILSIN HOVIIN.

Jyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä pintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien asujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä, huomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä nostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.

Seppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he asuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he itselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita ja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes malmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle ja takoa ja kuumentaa ja muovaella.

Koko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja jonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. "Nyt on rauta tullut maailmaan", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli vasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.

"Onpa muutakin tullut maailmaan, jo aikoja sitten, vaikka teille se ehkä lienee uutta", vastasi Tole ja kutsui muut sepät majaansa. Siellä näkyi kypärejä, joihin hän oli sovitellut pronssilaattoja, ja mitä mainioimpia miekkoja. Hänen pajansa aarteita ei oltu koristeltu vain ympyröin ja viivoin, vaan osasi Tole taidokkaasti kuvailla yhteenkietoutuneita eläimiä, jopa sotureita ja jumaliakin. Mutta niitä hän ei nyt tänään tahtonut näytellä, vaan piteli hän kohotetussa kädessään kahta pientä, keltaista jyvää.

"Tämä on kultaa", selitti hän, "ja se on kallisarvoisinta kaikesta, mitä on olemassa. Olisipa minulla sitä vain senkin verran, mitä tähän kouraani mahtuu, voisin minä rakentaa itselleni mahtavan pylvässalin kunnia-istuimineen, ja päälliköt etsisivät minun ystävyyttäni."

Öjar oli myöskin rientänyt paikalle ja kuunteli nyt uteliaana. Ja mestari kääntyi hänen puoleensa, näin virkkoen: "Miten usein olenkaan puhunut sinulle Adils-kuninkaasta ja kultarikkaasta Uppsalasta, missä kultaa ja kuparia heitetään hautakumpuihin! Hänen keihäänsä rautakärkeen on juotettu kultaa, hänen miekkansa kahva on ylt'yleensä kultaa, kultaa on hänen kypärässään, kultaa juomasarvessa, ja kun hän miehineen istuu pelaamaan, pudistaa hän noppaa kultapikarissa."

Tole pysähtyi hetkiseksi, nauttiakseen nokisten kuulijainsa kummastelusta. Sitten hän jatkoi: "Terve Adilsille, Skilvingarein jälkeläiselle, svealaisten mahtavimmalle! Hän on lähettänyt minulle nämä jyväset. Enempää ei hän uskaltanut kuljetuttaa tänne erämaahan. Hän halusi tietää, luulenko minä voivani muokata moista ainetta ja osaanko minä korjata hänen kuuluisan Sveagris-renkaansa. Riennä heti edellä Uppsalaan, sinä oppipoika, ilmoittamaan minun tulostani! Tiedäthän, että minulta kulku käy vaivaloisesti kieron ja ponnettoman jalkani takia."

Öjar hypähti ilosta korkealle ilmaan ja lähti heti matkalle, paljain jaloin ja paljain säärin.

Oli jo myöhä, kun hän astui Uppsalan talorivien väliä, ja hän etsi itselleen yösijan eräästä ladosta.

Siinä horroksissaan alkoi hän uneksia kullasta, josta Tole oli kertonut Mutta heinä pisteli häntä sääreen ja tunkeutui paidan reijistä ihoa kutittelemaan, niin että hän piankin heräsi. Joka kerran, kun hän nukahti, uneksui hän aina kullasta, mutta joka kerran pisti häntä heinä, niin että hän kavahti istualleen. Suutuksissaan nousi hän viimein makuulta ja meni ulos.

Taivas oli helakan punainen, vaikka oli keski-yö, ja uhripuiden alla kulki muutamia sanattomia miehiä haravoimassa. Hän yritti puhutella heitä, mutta he panivat sormen suulleen ja kuiskasivat: "Nyt syntyy juuri Torin päivä. Etkö tiedä olevan kiellettyä puhumasta kovaa tai vaihtamasta tarpeettomia sanoja niin pyhänä päivänä? Seppä, jos etsit uhrilähdettä, niin tuolla se on tuon suuren puun takana."

Sitten he eivät hänestä enempää huolineet, vaan jatkoivat haravoimistaan. Uteliaana meni hän lähteelle ja näki koko sen pohjan kimaltelevan kaikenlaisten kalleuksien peittämänä.

Hän ammensi heti vettä käsillään ja pesi kasvonsa, vaikka noki valuikin lähteeseen ja samensi sen veden. Ihoa peitti kuitenkin vuosikausien lika, ja hän ei juuri tullut entistään valkoisemmaksi. "Täytyy kai lähteä tavaton voima pesemisestä moisella vedellä", mutisi hän. "Hyvät vedenhaltijat, jotka vartioitte tätä lähdettä! Minulla on vain yksi toive, mikä rangaistus sitten teostani seuranneekin, se nimittäin, että saisin usein pidellä kultaa käsissäni."

Poistuessaan oli hän havaitsevinaan voimainsa ja rohkeutensa kasvaneen, ja heti kun tuli täysi päivä, tiedusteli hän kuninkaan kartanoa.

Uppsalassa vallitsi kaamea hiljaisuus, sillä olihan Torin päivä. Ei saatu koskeakkaan värttinään tai tehdä muuta pyörivää työtä, ei keriä eikä luoda kangasta, ei puolata eikä kehiä. Myllynkivi ei pyörinyt sinä päivänä, eikä kukaan ajanut rattailla. Mutta kaikki paikat oli laastu ja puhdistettu, sillä seuraavana yönä saattoi tapahtua, että Tor itse tai Frigga tuli vieraisille, ja silloin kuuli talonväki eukon kehrätä hyrryttävän aamunkoittoon asti.

Kuninkaansalissa näyttivät kaikki hyvin vakavilta, ja Adils istui korkeana ja synkkänä lieden lähettyvillä. Vaikka olikin kesä, paloi pesässä tulonen puhdistukseksi ja suojaksi pahoja henkiä vastaan. Adilsia kaunistivat lukemattomat korut, ja ruskea tukka valui suorittuna harteille asti. Hänen vaimonsa Yrsa leikkasi sitä parhaillaan leveillä rautasaksilla; sakset olivat samaa lajia, jota vielä tapaa maalla ja jota sanotaan keritsimiksi. Sellaisilla saksilla leikattiin siihen aikaan kuningasten tukkaa.

Adils katsahti tuikeasti Öjariin ja painoi sormen huulilleen merkiksi, ettei hänen pitänyt puhua kovaa. Mutta Yrsalle kuiskasi hän: "Ymmärrän, että tuo mies on Tole Suurseppo, jota olen kutsunut luokseni. Anna hänelle Sveagris-rengas korjattavaksi. Ja valikoi hänelle samalla muutamia pukuja minun omasta vaatevarastostani! Noin kurjassa mekossa ei sellaisen suuren taitoniekan sovi kuljeskella minun talossani. Hänestä on tuleva minun kultaseppieni päämies."

Yrsa avasi arkun ja otti sieltä kultaisen renkaan ja Adilsin huonoimmat vaatteet, sillä hän tiesi liiankin hyvin Adilsin olevan kovin saidan. Syli täynnä tavaraa astui hän ovea kohti. Mutta sali oli suuri, ja kun hän oli ehtinyt Öjarin luo, hymisi hän Adilsin kuulematta:

"Tao taitavasti miekka Pojalleni, Pohjan sankarille, Ventona mi vierastaloss' istuu. Varoita ja varo! Nahkakaatut köyristävät selkää, Silmää pyörittävät seinän pylväät."

Ne olivat hämäriä sanoja, mutta Yrsan ääni tuntui niin suruiselta ja uskottavalta. Kiertelevät kauppamiehet olivat usein kertoneet Öjarille kuninkaankartanosta ja Yrsasta. Hänen ensimäinen puolisonsa oli kaatunut taistelussa Adilsia vastaan, ja tämä oli sitten ottanut hänet mukaansa, vaikka hän oli vain pakosta suostunut. Hänen poikansa ensimäisestä aviosta, suuri soturikuningas Rolf Krake Lejrestä, Själlandin saarelta, oli nyt saapunut tänne, kaksitoista parasta miestä mukanaan. Ja hän majaili nyt vierastalossa odottamassa isänperintöään, jota rikas Adils ei tahtonut hänelle luovuttaa.

Öjar otti siis vaijeten vastaan sekä Sveagrisin että vaatteet ja asteli niin talon pajaan.

Hetkistä myöhemmin kuului kuninkaansalin ovelta kamalaa melua. Siinä tuli nyt oikea Tole, joka vihdoinkin oli ehtinyt perille etäiseltä suoltaan. Kun hän heitti selästään väkivasaransa ja työkalusäkkinsä, kumisi koko talo, ikäänkuin olisi itse Tor ajanut ovesta sisään ukkosenjyrinöineen.

Adils viittasi häntä olemaan hiljaa. Mutta Tole oli niin monena sekä huonona että hyvänä vuonna seisonut kalskahtelevan alasimensa ääressä, että hänen oli vaikeata kuulla hiljaista puhetta. Hän ventturoi peremmälle kieroilla jaloillaan, ja jokainen askel näytti kielletyltä pyörintäliikkeeltä. Tuon tuostakin pyyhkäisi hän mekostaan kädellään nokea vähemmäksi. Ja sitten pisti hän käden korvansa taakse ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi, ettei hän ymmärtänyt mitään.

Silloin ei Adils enää voinut itseänsä hillitä, vaan hypähti ylös. "Äsken otin minä Tole Suursepon vastaan kaikella sillä kunnialla, mikä kuuluu hänenlaiselleen taitoniekalle", sanoi hän. "Mutta nyt on hän raastanut mukaansa orjahylkiön, joka rikkoo Torin pyhitettyjä sääntöjä ja joka luulottelee myös saavansa komeat vaatteet. Vaiti, ei sanaakaan! Viekää hänet pajaan ja kahlitkaa hänet seinään siksi kunnes hän oppii paremmin kunnioittamaan talon tapoja. Siellä taoskelkoon hän yötä ja päivää kaikenlaista romua, mitähän osannee, mutta älkää päästäkö sitä miestä enää minun näkyviini!"

Tole heitti kalisevan säkkinsä jälleen harteilleen, ja talonmiehet veivät hänet pajaan ja kahlitsivat hänet seinään raskaalla jalkakahleella.

PAJASSA.

Öjar oli paisunut niin ylpeäksi, ettei hän enää viitsinyt tervehtiäkkään entistä mestariaan, vaan seisoi selin alasimen ääressä ja koki korjata Sveagris-rengasta. Mutta hän ei ollut mikään taitoniekka sepäksi ja hänen täytyi piankin jättää rengas Tolen käsiin. "Tao myös kaksitoista hyvää miekkaa!" käski hän lyhyeen ja alkoi sukia Adilsin vaatteita ylleen. Ne olivat kylläkin komeat, vaikka ne arkusta oli huonoimpina otettukin. Hän vain ei oikein tiennyt, miten niitä tuli käyttää. Kaatioiden alapäähän oli neulottu pari lyhyitä sukkia. Kärsimättömänä riipaisi hän sukat pois, voidakseen kävellä paljain jaloin, kuten oli tottunut. Paremmin ei käynyt viitan. Sen sisäpuoli oli mitä hienointa kangasta, ja siksi heittikin hän sen päälleen nurinpäin, sisäpuoli ulos. Niin lämpimästi ei hän ollut koskaan puettuna, ja hikihelmet otsalla tarttui hän suureen vesikulhoon juodakseen. Mutta kun hän ahneesti nosti astian kuiville huulilleen, vetäytyi hänen kurkkunsa kokoon, niin ettei hän voinut nielaista tippaakaan. Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta tuntui, kuin olisivat näkymättömät kätöset kuristaneet häntä kurkusta. "Suuttuneet vedenhaltijat rankaisevat minua, koska heidän lähteensä samensin", arveli hän kalveten ja työnsi luotaan kulhon yhtä janoisena kuin ennenkin.

Toiset sepät kuroivat suutaan ja katsahtelivat happamesti häneen, vaikkeivät uskaltaneetkaan tehdä ilmipilaa Adilsin suosikista. Ei Tolekaan puhunut mitään. Hän mietti: "Jos minä paljastan totuuden ja minua uskotaan, ottaa Adils häneltä hengen. Ja ellei minua uskota, ottaa hän minun henkeni. Mikäli tunnen Adilsia oikein kuulopuheista, saattaa hän surmauttaa meidät molemmatkin, jos vihansa siksi yltyy. Parasta on siis vaijeta."

Ja hän ei puhunut sanaakaan, ei takoessaan, ei levähtäessään vasaranvartta vasten. Siksi eivät muutkaan virkkaneet hänelle mitään — paitsi kerran, ensimäisenä yönä.

Sveagris-rengas loi näet niin voimakasta valoa hänen sitä korjaellessaan, että hänen kätensä paistoivat aivan kirkkaanpunaisina. Kun hän nopsasti ja taitavasti oli korjannut renkaan, ripusti hän sen monien valmiiden tai puolivalmiiden kultasepäntöiden joukkoon seinänaulalle. Rengas loisti yhä kuin paras lamppu ikään, ja Tole hypitteli yhä vasaraansa.

Silloin virkkoi muuan kultasepistä: "Kuuleppas nyt, vanha romuseppä! Adils kulki muinen kaukaisilla, voitokkailla viikinkiretkillä, mutta hän ei saavuttanut mielestään koskaan tarpeeksi mainetta, vaikka hän olikin urhokkain soturi, ja peljätty, mahtava kuningas. Kun hän huomasi nuoruutensa kuluvan ilman, että hän oli vielä hankkinut yhtä suurta sotamainetta kuin useat hänen esi-isänsä samassa ijässä, muuttui hänen mielensä murheelliseksi."

"Luulenpa tuosta kuulleeni", vastasi Tole ja nosti hehkuvan raudan alasimelle.

"Silloin tapahtui sellaista, joka vieläkin saattaa minut vapisemaan, kun siitä kerron", huudahti seppä. "Vendelissä, päivän matkan päässä täältä, ovat monet Adilsin esi-isistä ja heimolaisista saaneet viimeisen leposijansa. Niin loistavia päällikönkypäröitä, niin upeita aarteita kuin Vendelin maan poveen kätketyt, ei liene milloinkaan haudattu muuanne pohjoisiin maihin. Eräänä iltana, kun Adils ratsasti siitä ohi, huomasi hän jotakin kiiltävän muhkeimmasta sankarihaudasta, ja kun hänen miehensä alkoivat liikuttaa maata, syntyi siitä sellainen loiste ja kimallus, että he olivat hetkisen aivan kuin sokaistuina."

Tole unhotti työnsä ja pudotti pihdit kädestään paremmin kuullakseen.

"Kuollut sotija makasi suorana purressaan, aseet vierellään ja kypärä päässä", jatkoi seppä kertomustaan. "Hänen käsivarttaan kiersi eläimenpäillä koristettu rengas, ja siitä virtasi loistetta muihinkin kalleuksiin. Se oli Sveagris. Se oli silloin ollut jo monta vuotta haudassa ja siellä vähitellen saanut tuon voimakkaan hohteensa. — Tämä on pyhä paikka, sanoi Adils, ja svealais-kuningas ei ole mikään hautojen häpäisijä! Mutta minä selitän tämän hiljaisten haamujen merkiksi siitä, että he tahtovat antaa Sveagrisin minulle perintölahjaksi, jotta minä kantaisin sitä todistuksena Skilvingarein mahtavuudesta. — Ja niin kiersi hän renkaan käsivarrelleen ja lupasi voittaa kaikki kuninkaat ainakin rikkaudessa ja kulta-aarteissa. — Tao nyt ja melua niin paljon kuin tahdot, äijäseni, se ei haittaa mitään. Mutta ripustahan hyvä mies joku rääsy Sveagrisin peitoksi, muuten emme voi tuolta paisteelta nukkua."

Tole teki työtä käskettyä ja yötä ja päivää takoi hän sitten taidokkaasti miekan toisensa jälkeen.

FYRISKENTÄN VILJA.

Ennenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti talvet Lejressä sotatovereineen.

Lejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua Rolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui jättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista soturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli lopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.

Pian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa Bodvar Bjarke Norjasta.

Kun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana nurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät pöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka hän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä taa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa suuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi hän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui hengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti hänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä päivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin muutkin.

Moisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He seurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja oikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan kohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen, mutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja muiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.

Siinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat koristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat täynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä vedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten karaistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät reippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä isku kohtasi aina iskun.

Öjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole oli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen piti sanoman: "Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle valmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!"

Mutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä saanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut sankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja puhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin ujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta moisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin niin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman pienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat sanat ja huudahti: "Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää pyörittävät seinän pylväät."

"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi pitkiin aikoihin", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen. "Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme, mutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin mielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta."

Näin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti miekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää, ja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet sinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan auttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto kaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden silmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden tilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat Adilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin, ja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he ryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.

Mutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon valo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä hiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta, haalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit olivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä. Bodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat niin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin hypyin.

Ensiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet hevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin pidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin hänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin rakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät niin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä rautapaitaisia miehiä.

Sillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka hän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven reunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui seinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.

"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi", sanoi hän hengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. "Tässä on se isänperintö, jonka minä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava hänelle, kun hän kiitää tästä ohi."

Yrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti kuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui niin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti sarveaan. "Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa, ja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat", huusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän, keneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä lainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä olisi nostanut äidin pojan satulaan.

Kun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän tomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät, ja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa ratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.

"Minä olen kylvävä Fyriskentälle viljan, jota svealaisten tulee olemaan kiire korjata", ivaili Rolf ja sirotteli kullan sarvesta tielle. Svealaiset hyppäsivät hevosiltaan, poimiakseen kultapaloja, vaikka Adils raivosta tulipunaisena karjui heitä ratsastamaan eteenpäin. Hän joutui nyt etumieheksi, mutta kun hän oli tullut niin lähelle, että hänen hevosensa puri Rolfin hevosta lautasiin, heitti Rolf myöskin hohtavan Sveagris-renkaan maahan. Silloin ei Adils enää voinut olla kumartumatta, ulottuakseen nostamaan sen ylös keihäänsä varrella. "Suopeampi on hän ollut kuningas Rolfille kuin minulle, hän, joka antoi vieraalle tämän renkaan", huokasi hän.

"Nyt taivutin minä svealaisten rikkaimman miehen selän", pilkkasi Rolf ja mäjähytti häntä aika tukevasti siihen kohtaan, missä selkä loppuu. Sitten sieppasi hän itse Sveagrisin ja pääsi miehineen vahingoitta pälkähästä.

Adils ei voinut enään istua satulassa. Hänet nostettiin maahan ja hänen täytyi virua siinä lynkämäisillään ruohossa, sillä välin kun hänen haavaansa sidottiin. Hänen vieressään kyhjötti Öjar, poimitut kullanpalat viitankulmaan käärittyinä, yrittäen juoda ojasta. Mutta yhä kuristi kurkkua, eikä hän vieläkään voinut nielaista, vaikka hän oli aivan menehtyä janoon.

Hän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin, viivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja laski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: "Rakas vanha mestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan voinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä meille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on oikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen, jonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi kaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!"

Mutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa työtänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja suuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.

Tole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen ja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon havumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki viittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.

Illalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään vuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan ei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun takana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä puhutella kuningasta.

Öjar eteni vuoteen päähän. "Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua kohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja kullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin vanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä ja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut häpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä niin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin minä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut siitä hetkestä alkaen."

Muuan talon miehistä nousi. "Jos minun on lupa puhua", alkoi hän, "niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut kuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin, ja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me keränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin jano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano."

Adils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan pyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput riippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa jälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas Adilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää koskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.

Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille, veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.

Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään, mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista, jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman, mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat auran ja miekan rautaa.

Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.

IV.

INGJALD ILKEÄMIELINEN.

Svitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää läpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat vielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla tai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen välitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin Ura-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa kamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää aurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän toivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski ensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia, helposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat erilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet saalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset Uppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan uinailemassa simasarvien ääressä.

Heidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan, kuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien jättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään kuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat uutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka suurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien välille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan Murto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.

Murto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan pikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan rakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan, ja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata myöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki luulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä poika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita koottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja joka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.

Pojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki kaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi mahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.

Kertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven uhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja poikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut johtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö. Hänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet kulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet, ja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin juhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat täynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla hovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus oli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen äänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin sinnekkään.

Ingjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon, katseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan Alfin luo ja kysyi: "Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?"

"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten", vastasi Alf, sillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen etäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli, oli parasta joka suhteessa.

Ingjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. "Teenpä sinulle sitten toisen kysymyksen", jatkoi hän: "Kuka on meistä väkevin, sinä vai minä?"

Alf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja jonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat kuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen parveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja peitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli heikompi ja sai selkäänsä.

Itkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten huonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena hänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.

Kun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi kasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän ei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan metsästäjän taidolla.

"On suuri häpeä", sanoi hän Ingjaldille "että svealaisten kuninkaan poika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä nyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta suoniisi!"

Ingjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin oli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut, mutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.

Suureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan nimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän jälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että hänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden halki maanvieremä surmannut.

Ingjald lähetti silloin sanan Ingvarille ja hänen pojalleen ja muille pikkukuninkaille ja pyysi heitä tulemaan Uppsalaan juomaan hänen isänsä peijaisia. Hän rakennutti mahtavan seitsemänkuninkaansalin seitsemine kunnia-istuimineen ja ripusti seinille kilpiä ja muita koristuksia. Kaksi pylväsriviä kannatti kattoa, ja keskellä roihusivat valtaisat tulet kolmella liedellä.

Pianpa raahattiin nyt saliin suuret mytyt Ingvarin haalistuneita päänalaisia ja peittoja ja heitettiin makuuoljille penkkien ja seinän väliin. Hänen hampaaton hovirunoilijansa köpötteli sisään ränsistyneine harppuineen, ja hänen perässään tuli Ingvar puuskuttaen ja nojautuen poikaansa, joka kerskui kovin ja tahtoi aina vain tapella. Sitten seurasi pitkä rivi muita pikkukuninkaita raskaissa, vanhanaikuisissa oravanahkaturkeissaan ja sarkavaatteissaan, ja he asettuivat kaikki mahtavina ja suurentelevina kunniaistuimille.

Arvokkain kunnia-istuin pysyi tyhjänä, ja sen vierellä jakkaralla istui Ingjald. Vasta kun Bragefullet kannettiin sisään, nousi hän seisaalleen. Täpötäysi sarvi ojennettiin hänelle lieden yli liekkien puhdistettavaksi kaikesta pahasta, ja hän tarttui siihen molemmin käsin. "Svitjodin oikeat kuninkaat", sanoi hän ääntään ylentäen, "ovat jumalat, joille me uhraamme, mutta svealaisten kuningas polveutuu heistä ja on heidän sijaisensa. Kuusivuotisesta asti olen usein karvain mielin ajatellut, ettei hän enää pitkiin aikoihin ole ollut kyllin mahtava. Sentähden lupaankin minä nyt tässä Bragefulletin ääressä, isäni muiston kautta, laajentaa valtakuntaani puolella joka ilmansuuntaan tai menettää henkeni."

Sarvi oli alkuhärän sarvi ja hyvin suuri, mutta hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan asti. Sitten johdettiin hänet kunnia-istuimelle merkiksi, että hän nyt oli ottanut koko isänperintönsä haltuunsa.

Pikkukuninkaat iskivät toisilleen silmää, sillä eipä hänestä näyttänyt olevan niin suuren lupauksen täyttäjäksi. Mutta he tiesivät, että nuori kieli mielellään laskettelee suuria sanoja, ja maistelivat siis uljaasti simaansa. Autuaallisina ja ylen tyytyväisinä itseensä avasivat he oravannahkaturkkinsa ja pöyhistyivät niin, että tuskin sopivat kunnia-istuinten patsaiden väliin. Heillä ei kuitenkaan ollut paljon toisilleen puhumista, vaan torkahtelipa jo yksi ja toinen, kun torvet toitottivat maatamenon hetkeä. Silloin tyhjennettiin sarvi viimeisen kerran Skilvingarein ja kaikkien sankarein muistoksi.

Sitten kääräsivät pikkukuninkaat turkit ympärilleen, hellittivät kaulusta ja ryömivät makuupaikoilleen penkkien taakse. Ingjald kutsui silloin lapsensa luokseen ja riensi pimeään yöhön. Nopeasti piiritti hän rakennuksen asestetulla väellään ja pisti tulen nurkan alle, niin että kohta koko seitsemänkuninkaansali leimahti roihuavaksi rovioksi.

"Pikkukuninkaat, alakuninkaat, nyt on teidän valtanne lopussa!" ilkkui hän siinä kummulla seistessään ja katsellessaan liekkien riehuntaa. Mutta äkkiä kumartui hän lastensa puoleen ja sanoi heille: "Älkää milloinkaan unohtako, mitä te nyt näette! Tänä yönä tapahtuu suurtyö. Kuka huolii surra sitä, että se tapahtuu petoksen avulla." Olavi kääntyi pois hänestä. Mutta Åsa paukutti käsiään ja tanssi, niin että punainen tukka leiskui, ja silmät kiilsivät vahingoniloa.

Muutamat pikkukuninkaat eivät olleetkaan peijaisissa. Mutta Ingjald tuhosi heidät myöhemmin vilpin ja tulen avulla. Kun hän sitten lopulta yksinään hallitsi koko Svitjodia, oli hän toimittanut surman kahdelletoista pikkukuninkaalle ja saanut liikanimen Ilkeämielinen.

Vuosia kului. Eräänä iltana myöhään istui hän kartanossaan Mälarin Fogdsaarella ja tuijotti tuleen.

Hänen hovimiehensä olivat liehiviä imartelijoita, ja tukahuttaakseen hänen alituisia tuskiaan olivat he koko illan tapansa mukaan huudelleet: "Sinä olet suuri, Ingjald. Kuka svealaisten kuninkaista oli sinua mahtavampi?" Hänen konnamaisuuden avulla saavuttamansa voitto oli kuin väärä koriste, jota täytyi päivät pääksytysten hangata ja kiillottaa, jottei se paljastaisi mitättömyyttänsä. Nyt makasivat he penkkien vetosängyissä, ja juomasarvet törröttivät tyhjinä pöydillä.

"Kuulen keveitä askelia ja kultasolkien kilinää", sanoi kuningas ja heristi korviaan. "Minua ihmetyttää, kuka on lähtenyt katsomaan niin vihattua miestä. Niin kevyesti käy vain nuori, sorea nainen."

"Oma tyttäresi", vastasi kylmä ääni ja Åsa astui ovesta sisään. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja hänen vyötäisensä oli hyvin hoikka. Viitta hulmusi viimassa, ja hän työnteli kulmiltaan punaista tukkaansa.

"Tukkasi on märkä", sanoi kuningas.

"On kyllä, lumesta", vastasi tytär ja hengähti syvään. "Minua vihaavat ja vainoovat kaikki, ja nyt olen minä kaksi viikkoa pakoellut kartanosta kartanoon, jotteivät ne pistäisi minua hengiltä."

"Oletko yksin?"

"Viimeinenkin palvelijani hylkäsi minut hiljattain."

Ingjald oli naittanut hänet eräälle skånelaiselle kuninkaalle, eikä ollut tavannut häntä isoon aikaan. Siksi uteli hän:

"Entä puolisosi?"

Åsa kumarsihen eteenpäin käsi käden päällä ja nauroi. "Hänet minä tapoin", vastasi hän puoleksi laulaen. "Sen tempun opin minä isältäni, Ingjald Ilkeämieliseltä. Mutta ensin houkuttelin minä jalon puolisoni surmaaman oman veljensä. Ah! olisinpa minä opettanut hänet tappamaan myös veljensä pojan! Hän, Iivari, majailee nyt suuren sotajoukon kera vain päivänmatkan päässä täältä. Hän aikoo tulla kostamaan meille."

Hänen silmänsä tuikahtivat ja hänen hampaansa kirahtivat. Hän kääri tukkansa käsivarsiensa ympärille ja hymyili ja tuijotti hänkin tuleen ja ajatteli Iivarin sankarimainetta. Hänpä se sittemmin voittikin niin monta maata, että häntä sanottiin Iivari Laajavallaksi.

"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä niin häntä pelkäät?" kysyi Ingjald.

"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai hänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän nuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä pelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan tulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi Uppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit kerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa katkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!"

"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani", vastasi hän ja nousi seisaalleen.

Miekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen osasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen liedeltä ja tarjosi sitä hänelle. "Tässä on Ingjald Ilkeämielisen miekka", sanoi hän.

Ingjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä tyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja miehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli pelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän soikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi: "Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken ennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua."

Harva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä yhäti sama leveä ivahymy huulilla. "Heikot uskovat, että vilppi on voimaa", pilkkasi hän. "Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun sinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein selvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt sudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat tiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä ilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä niin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen olevan."

Kuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään. Åsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden reunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin mukavaksi kuin mahdollista.

"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee", vastasi kuningas, ja nyt hymyili hän vuorostaan. "Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken putoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi vanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten hävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista sankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko svealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne ja sinun isäsi!"

Savua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko kartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.

Hänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen siirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen Olavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan ja hänen sukunsa polveutuneen.

V.

LODBROKIN POJAT.

Kerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora Borgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen lohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan makasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja tyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan ja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi koko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman henkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi vartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen härkä.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo tärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö kuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi, tuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan tiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli ylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui hänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.

Toran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi luvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka voisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin tuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas keihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän oli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja suojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa nahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne pi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin hän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.

Tora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä hänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti kuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän oli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta, joutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät viholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta kieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo rutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti sanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja heitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään, vaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja purivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän sankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.

Kun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa ja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan hänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne törröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen meren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin Lodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään Hastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan puuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet, missä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun he öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista. Mutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja temppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän jalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat, jotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He olivat Afrikassa!

Vaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä. Näkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja, joilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui koukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. "Roomaan, Roomaan!" huusi Hastingin väki. "Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta missä on Rooma?"

"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle", vastasi keulamies, joka seisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti sormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja jonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.

Asukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he äkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä syöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään lohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat nyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.

Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä. Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen, ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".

Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi, että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.

Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa, heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi tulinen ottelu.

Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja, otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois. Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki, jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen rantakaupunki Luna.

"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan herttuakunnaksi.

Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf, koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti kuninkaan jalan huulilleen.

Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa, ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren merkkinä kuulumista normannein sukuun.

VI.

ANSGARIUS.

Mälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi. Saarella taas on muuan laakso, jota sanotaan "mustaksi maaksi", koska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta. Sieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja lasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine tai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty savenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien sormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien seiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja siten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia, pieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on saaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla näkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen kannattivat satamasiltoja.

Siellä sijaitsi ennen rikas kauppakaupunki Birka.

Eräänä kesä-iltana oli siellä paljon väkeä koolla. Ne, jotka eivät saaneet kaupungin taloissa suojaa, asuivat ulkopuolella lehtimajoissa. Kisakentällä ilakoi nuoriso ja kulki sitten pilan ja laulun raikuessa ylös vuorelle, missä törrötti suurista mukulakivistä kyhätty kehälinna ja mistä näkö-ala oli lavea ja vapaa. Miellyttävä viileys raitistutti ilmaa. Talot, jotka oli väliin rakennettu hirsistä, väliin kudottu oksista ja sitten tiivistetty savella, kuvastuivat leppien ja riippakoivujen välitse tyyneen veteen.

Vilkkain oli kuitenkin hyörinä alhaalla satamasilloilla, sillä useita ulkomaalaisia laivoja oli hiljattain laskenut rantaan, ja Frislandin villakudoksilla oli suunnaton menekki.

Maihin kiipeilevillä muukalaisilla oli kaikilla kovat kantamukset, mutta kaksi heistä kulki tyhjin käsin. Ne olivat muuan tummaihoinen, kahdeksankolmatta vuotias benediktiiniläismunkki Corbien luostarista Pikardiasta ja tämän ystävä munkki Vitmar. Hänen nimensä oli Ansgarius, ja hän tarttui heti ensimäistä vastaantulijaa kaulasta ja suuteli häntä molemmille poskille.

"Meidät ovat viikingit ryöstäneet puti puhtaiksi", puheli hän reippaan ja iloisen ystävällisesti. "Ne ottivat meiltä kaiken omaisuutemme, jopa kirjatkin ja ne lahjat, joita kuljetimme keisarilta teidän kuninkaallenne. Nyt ei meillä ole mitään, millä maksaa yösijamme. Ihmettelen tässä juuri itsekseni, kuka oikeastaan tahtoisi ottaa suojiinsa kahta niin typösen tyhjää matkalaista?"

Mies, jolle hän puhui niin avonaisesti ja sukoilematta, näytti hyvin tuimalta. Sattui näet niin, että mies olikin itse kaupungin päällikkö Härger. Hän oli ahavanpurema, harmaahapsinen viikinki, joka vasta vanhoilla päivillään oli asettunut kodin lepoon, ja hän katseli epäluuloisesti sananjulistajia. Hän kyllä tiesi, keitä he olivat, sekä että keisari oli lähettänyt heidät kuninkaan pyynnöstä puhumaan kansalle, mutta hän vastasi yksikantaan: "Kuningas Björn on metsällä."

Kaikilta tahoilta ojentui silloin vieraanvaraisia käsiä, ja muuan vanha leski, Frideborg nimeltään, tarttui Ansgariuksen vyököyteen. "Olisi loukkaus hyvää oikeuttani kohtaan", puheli hän, "ellen saisi teitä vieraiksi tupaani, joka on tässä kaikkein lähinnä. Vaikka katto siinä on hieman matala."

Ansgarius ja Vitmar astuivat kiitollisina hänen majaansa. Heti peseydyttyään ja korjaeltuaan yksinkertaista vaatetustaan kävivät he levolle.

Seuraavana aamuna astui Härger tupaan, sillä hän tahtoi koetella heitä. Hän tapasi heidät istumasta lattialla verkkoja kutomassa, Ansgarius oli hyvin laiha lihankidutuksesta ja paastoamisesta, ja hän mumisi ulkoa kappaleita Davidin psalmeista, jotka muutoin olivat hänen mielilukemistaan, kun hän vain pääsi kirjojensa pariin.

"Koska kuningas Björn on poissa", alkoi Härger teeskennellyn leppeästi, "olen minä hänen sijastaan valmistanut teille muhkeat pidot. Te olette varmaankin kovin nälkiintyneitä pitkän matkanne jälkeen, ja mitään ei tule puuttumaan, ei harpunsoittoa eikä maittavia ruokia."

"Me ansaitsemme jokapäiväisen leipämme kättemme työllä", vastasi Ansgarius nöyrästi ja hiljaa. "Siksipä kudommekin nuottaa, voidaksemme kalastaa ja varustaa itsellemme ja hyväntahtoiselle emännällemme välttämättömimmät tarpeet. Sinun pidoissasi olisi meidän paha olla."

Tultuaan linnaansa takaisin, sanoi Härger palvelijalleen: "Tässä on aimo ruukullinen viiniä. Vie se Ansgariukselle ja kurkista sitten ovenraosta, voiko hän olla vahvistamatta itseään kunnon kulauksella."

Ansgarius otti ruukun palvelijalta ja kiitti, mutta sitten sitoi hän sen suulle peitteen ja asetti sen nurkkaan. "Tästä saimme ehtoollisviiniä kuoleville", sanoi hän. "Säilyttäkää sitä hyvin, äiti Frideborg. Saisimmepa yhtä nopeasti kirkkomme pystyyn!"

Birkassa eleli joukko sotavankeja kristityistä maista, ja heistä oli tehty orjia. Kun he kuulivat munkkien tulosta, kokoontuivat he ilonkyyneliä vuodattaen talon edustalle, onnellisia onnellisempina siitä, että saivat vielä kuulla kristillisiä opettajia. Monet birkalaisetkin seurasivat uteliaina heitä ja huutelivat: "Ansgarius, milloin puhut sinä meille siitä uudesta jumalasta?"

"Hänestä puhun minä mielelläni joka hetki", vastasi hän ja astui oven eteen auringonpaisteeseen. "Kiitollisena tunnen sydämessäni, että te svealaiset olette kunnon väkeä, jota minä ensi näkemältä olen oppinut rakastamaan. Matka oli vaikea tänne läpi pimeiden metsien ja yli sisäjärvien, jotka olivat suuria kuin meri. Mutta minkä maan olettekaan te saaneet asuaksenne! Täällä on yltäkyllin viljaa ja hunajaa ja polttopuuta ja jokia ja merenlahtia, ja tuvissa telmivät reippaat, iloiset lapset. Parempia laivoja en ole nähnyt monen rakentavan. Usein näin minä kylien ympäristössä miesten kunnioittavasti kantavan multaa eri kihlakunnista jonkun suuren päällikön hautakumpuun. Mutta kun minä kuulin, että hän oli ollut merikuningas, joka oli hävittänyt rauhallisia rantoja, silloin muistin minä, miksi olin matkalla. Kristus on Toriakin väkevämpi."

Kumeana murinana kaikui uhkaava vastaus. Kuningas Björn, joka nyt oli saapunut metsästysretkeltään, seisoi myöskin kuulijain parvessa. Sodassa tottelivat svealaiset häntä sokeasti ja innostuneina, mutta rauhan aikaan pohtivat he hänen kanssaan lakia ja oikeutta käräjillä, ja nyt tervehtivät he häntä kättä paiskaten.

Härger kuiskasi hänelle: "Ansgarius, jonka olet kutsunut tänne, on ihmeellinen mies ja voittamaton ja melkein kuin jalo soturi. Hän on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Useita kertoja olen häntä koetellut ja nyt tahdon tehdä sen viimeisen kerran." Sitten kääntyi hän Ansgariuksen puoleen näin sanoen: "On oikein ja laadullista, etteivät sinulta koreat sanat puutu. Mutta jos sinun jumalasi on niin mahtava kuin sanot, niin odotamme hänen todistavan sen ihmeellä."

Ansgarius vastasi: "Jos minä olisin arvollinen rukoilemaan herraltani ihmettä, niin tapahtuisi se siksi, että hän tahtoisi minusta ja meistä kaikista tehdä hyviä ihmisiä. Silloin saisimme kyllä rakennetuksi ensimäisen kirkonkin."

"Mitä sinuun tulee, Ansgarius, on hän jo sen ihmeen toimittanut", vastasi Härger ja seurasi kuningasta. Sitten seisahti hän äkkiä ja huudahti nauraen, kädet rinnalla ristissä: "Mutta jos sinä haluat kirkon rakentaa, niin saatpa kutsua jättiläisiä avuksesi, muuten et saa sitä jumallinnaasi pystyyn."

Ansgarius kääntyi pahoille mielin, ja illalla, kun hän virui vuoteessaan, voimatta nukkua, luuli hän kuulleensa oudon äänen. Se kaikui pehmeältä ja pelokkaalta kuin pienen lapsen, ja samalla hänestä tuntui, kuin olisi hänen oma sydämensä kuiskannut: "Ansgarius", sanoi ääni, "päällikkö puhui totta".

Hän kauhistui ja nousi aikaisin ja souti verkoilleen. "Varo vastaista rantaa", huusi Frideborg hänen mennessään. "Siellä vuorten vinkaloissa asuu vielä monta jättiläistä."

Se johti hänen mieleensä vielä kerran äänen sanat. Tuolla etäällä kohosivat kalliot torneina, ja kun hän nosti päätään, luuli hän melkein näkevänsä jättiläisten istuvan siellä ylhäällä, ja heidän ihonsa oli kuin kaarnaa, ja heidän sormensa olivat kuin kouristuneet valtavain paatten ympärille, ja heidän tukkansa oli valahtanut otsalle.

Päivän ensi tuuli suhisi mäntyjen latvoissa, ja Ansgarius risti kätensä silmien yli. Niin istui hän hetkisen ajatuksiin ja kyselyihin vaipuneena. Vähitellen syttyi hänen sielussaan sisäinen valo ja antoi heti toisen mielen äänen sanoille.

Hän käänsi ruuhensa jälleen Birkaa kohti, ja kun hän oli päässyt rannalle puiden ja pähkinäpensaiden sekaan, leikkasi hän itselleen korkean ristin. Sen heitti hän olalleen ja meni kedolle, minne kansa juuri kokoontui käräjiä pitämään.

Niin kuin Ansgarius puhui sinä päivänä, ei hänen vielä koskaan eläessään oltu suotu käytellä sanan lahjaa. Ei ollut lopulta enään ainuttakaan ihmistä Birkassa, joka ei olisi rientänyt häntä kuulemaan. Sairaat ja vanhukset, jotka tuskin kykenivät liikuttamaan jalkojansa, orjat, kauppiaat ja lapset, kaikki ohjasivat askeleensa käräjäkedolle. Toiset istuivat ruohostossa, toiset kantoivat vielä olallaan lapioitaan tai muita työkalujaan, ja suuret joukot antoivat pukea itsensä valkoisiin vaatteisiin, ja heidät kastettiin rannalla. Vihdoin ryhtyi kuningas Björn kyselemään jumalilta, sallivatko he Ansgariuksen rakentaa huoneen uudelle jumalalle. Ansgarius seisoi voitonvarmana ja iloisena hänen vieressään. Kuningas veisti siis muutamia lastuja ja piirsi niihin riimukirjaimia. Kun hän sitten heitti lastut maahan, asettuivat ne niin, että vastaus tuli myöntäväksi.

Hetket olivat sillä välin kiirehtineet, ja vielä kerran alkoi ilta hämärtää. Vienot kultapilvet kuvastuivat järveen, metsissä vaikenivat vähitellen kaikki äänet, ja kuusten latvat ulottuivat jo auringon alisyrjään.

Otsa rypyssä ja silmät salamoiden, etäisyyteen tähdäten kohotti Ansgarius ristin eteensä, ja hurmautunut kansa seurasi häntä molemmin puolin. Astuttuaan muutamia askeleita ylenevälle kummulle, iski hän ristinsä lujasti maahan.

Vielä äsken niin voimakas ääni vapisi. "Vihdoinkin on hetki tullut", puhui hän melkein kuiskaten. "Tähän on tuleva kirkon kynnys, ja tuonne, minne varjo osoittaa, alttari. Joka vuosi saman pyhimyksen päivänä kuin tänään, kun tuoksu yhtä suloisena leviää niityiltä ja puista, on viimeinen auringonsäde kulkeva samaa tietä kuin nyt varjo ja valaiseva ovelta alttarin kultaa."

"Onko sinulla itselläsi tarpeeksi kultaa moista huonetta rakentaaksesi, sinulla, joka elät vedellä ja leivällä?" kysyi Härger.

Ansgarius vastasi: "Jos minun jumalani on voimakkain, silloin tiedän minä myös, että niiden jättiläisten, jotka rakentavat hänen kirkkonsa avaraksi saliksi yli koko maan, täytyy olla niin väkeviä uskossa ja tahdossa, etteivät he hiero kauppaa omaisuudesta eikä palkasta. Ja sinut itsesi on valittu kasvamaan sellaiseksi jättiläiseksi, Härger. Siinä on se ihme, jota pyysit. Valkoiset vaatteet odottavat sinua, ja huomenna minä sinut kastan."

Kansa kääntyi katsomaan, minne varjo osoitti. Silloin havaittiin, että se ojensi kärkensä juuri Härgerin talon edustalle.

Härger seisoi siinä vaiti, ja vaikeata oli arvata hänen ajatuksiaan. Hän taisteli kovaa taistelua, mutta vähitellen kirkastuivat järeät piirteet ja muuttuivat lempeämmiksi, rauhallisemmiksi entisestään. Vihdoin meni hän taloonsa ja toi sieltä muinoisen laivakirveensä. "Tehkää kuten minä", neuvoi hän. "Ottakaa kirveenne ja seuratkaa minua yli järven metsään! Yö on valoisa, ja meidän on nyt sopiva kaataa parhaat puut ensimäiseen kirkkoomme."

Vaikka jättiläiset olisivat kirveitä heilutelleet, eivät he olisi voineet kaataa ja karsia mahtavampia honkia kuin ne, mitä nyt seuraavina vuorokausina hinattiin ruuhien perässä yli järven. Puhuttuna ehtoona kastettiin Härger ja Frideborg.

Suuren riemun vallitessa rakennettiin kirkko valmiiksi ja vihittiin. Ansgarius heitti silloin hyvästit uudelle seurakunnalleen etäisessä Pohjolassa ja ystävänsä Vitmarin seurassa alkoi hän pitkän paluumatkan. Useat birkalaiset saattoivat heitä heimolaisten ja tuttavien luo, ja kaikkialla otettiin heidät vieraanvaraisesti vastaan.

Mutta kotona Birkassa avasi Frideborg säkkinsä ja arkkunsa lahjoittaakseen köyhille kaiken omaisuutensa. Mutta köyhiä ei ollut rikkaassa Birkassa, vaan täytyi hänen määrätä tavaransa vietäväksi toisiin seutuihin, missä paremmin tarvittiin hänen pieniä lahjojansa. Olipa hänen tuvassaan kuitenkin jotakin, jota hän säästeli ja vartioi kuin kallisarvoisinta aarretta. Hän säästeli ja hän vartioi viimeisiä pyhän viinin tilkkoja, jotka vielä olivat jäljellä ruukussa. Hän kaatoi ne pieneen pulloon ja kätki sen huolellisesti. "Tiputa sinä ne tilkat suuhuni, kun viimeinen hetkeni on tullut", pyysi hän tytärtään, "ellei ketään hengenmiestä ole silloin kaupungissamme".

Kuningas Björnin kuoltua tulivat sitten rauhattomat ajat, ja uhmailevat päälliköt kohottivat uudelleen epäjumalankuvia Birkaan. Joka aamu saivat kuvat vadillisen lihaa ja neljä leipäkyrsää syödäkseen. Kristityt, joita usein pilkattiin, elelivät hiljalleen omaa elämäänsä, ja Frideborg istui majassaan ja vanheni. Ansgarius lähetti silloin Birkaan erakko Ardgariuksen, joka ehti kaupunkiin paraiksi vuodattaakseen viimeiset tilkat pyhää viiniä kuolevan Frideborgin huulille.

Ansgariuskin tuli vielä kerran tervehtimään rakasta seurakuntaansa Birkassa, ja vaikka hän oli hyvin nuori vasta, oli hän jo silloin piispa ja lavealti kuuluisa mies. Hänet haudattiin Bremeniin.

Myöhemmin hävitettiin Birka maan tasalle, ja kristityt kokoontuivat Sigtunaan. Sinne rakensivat he useita kirkkoja, mutta hurjat virolaiset tunkeutuivat laivoillaan Mälarille ja hävittivät Sigtunankin. Kerrotaan heidän muiden kalleuksien joukossa ryöstäneen Neitsyt Maarian kirkosta myös kaksi kuorinovea, joiden vieläkin pitäisi oleman tallella Novgorodissa. Sulkeakseen Mälarin vastaisilta hyökkäyksiltä, alkoivat silloin svealaiset linnoittaa muurein ja tornein saarta, jolle sittemmin Tukholma kasvoi.

Lähellä muinaista Birkaa kohoaa nyt vuoren huipulla kiviristi muistoksi Ansgariuksen, Pohjolan apostolin. Niinkuin risti joka päivä muuttaa varjonsa kaikille tahoille auringon kulkiessa taivaalla, niin rakennettiin myös aikojen kuluessa kristillisiä alttareita kaikkialle maahan, etelään, länteen, itään ja pohjoiseen.

VII.

KILPINEITO.

KUUN PAISTEESSA.

Torgrim oli mahtavin talonpoika Roslagenissa ja eräänä iltana istui hän tarinoimassa vieraittensa kanssa. Seinänrakoihin pistetyt päreet paloivat vähitellen loppuun, mutta kuu paistoi katto-aukosta ja levitti pehmeätä, ystävällistä valoaan yli pöydän ja kunnia-istuimen. Mahtavuuden ajat olivat koittaneet niin svealaisille kuin götalaisillekin, ja puhuttiin vain urotöistä ja seikkailuista, sillä talonpoikaistuvan vieraat olivat hiljattain palanneet sotaretkeltä.

Silloin juoksi muuan orja tupaan ja laski kypärän keskelle pöytää Torgrimin eteen. Sitä koristi neljä piikkiä, ja se seisoi niiden nojassa kuin pata jaloillaan. Kypärässä virui äsken syntynyt alaston tytöntylleröinen ja se takoi käsiään ja potki ja huusi.

"Sinun maasi ovat avarat, isäntä", sanoi orja. "Kuka on ne perivä ja kuka niitä hoitava? Tähän asti olit lapseton, mutta tänä iltana sinulle syntyi tytär. Voi meitä, ettei se ollut poika!"

Vieraat purskahtivat nauruun, ja kypärä pantiin kiertämään pitkin pöytää, niin että jokainen sai nähdä lapsen ja pidellä sen pieniä käsiä. "Niinpä niin, Torgrim", sorisivat iloiset äänet, "tästä sinä sait oikean auramiehen! Tätä sinun sopii pukea ja laitella ja lellitellä ja istutella. Mutta suurta hyötyä et hänestä saane koko hänen elinaikanaan."

Kun kypärä oli vaeltanut kädestä käteen ja saapunut niin pöydän alapäähän, minne kuun valo ei ulottunut, vaan missä pimeys vallitsi, otti orja sen kainaloonsa ja asteli ovea kohti.

"Talonpoika", sanoi hän, "on kai viisainta minun viedä tämä lapsi metsään kuolemaan."

Mutta samassa joutui hän kuljettamaan pienokaista kuun valojuovan poikki, niin että Torgrim näki sen vielä kerran.

"Ei, hyvät tupani vieraat", huusi hän ja hypähti seisaalleen. "Toista pitää teidän havaitseman. Kun tyttö kerran ojennettiin minulle kypärässä, jota nuoruudessani niin usein kannoin, kun omalla laivallani ulapoita lasketin, niin otan minä nyt seinältä kilpeni ja saarnikeihääni ja lasken nekin sen viereen. Pese tyttöä lumella, orja, ja pistä palanen karhunydintä sen suuhun, niin se lakkaa kirkumasta. Tytär, tässä kirkkaassa kuunpaisteessa annan minä sinulle nimen, ja nimitettäköön sinua Kypärättäreksi."

Sarvet täytettiin siis uudelleen, ja iloiset vieraat joivat lapsennimittäjäisiä kuun paisteessa.

RIIMUKIRJOITUKSET.

Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.

Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa. Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.

Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.

Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa, tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä, sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi niin oikopäätä metsään.

Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi vavista.

Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä. Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste Torgrimin tuvassa.

"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon. "Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."

Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi myös: "Nimeni lienee Unhe".

Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar, pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä, ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen Unhe, hänkin."

Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.

Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin, sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.

Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.

Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.

Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta, mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää? Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni. Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."

Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme. Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä te olette surmanneet unheen."

Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni matkaansa.

Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella, ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja painakoon sen mieleensä."

KYPÄRÄTÄR RATSASTAA EERIKKI VOITTOISAN LUO.

Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.

Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli jäänyt yli nenän ulottuva arpi.

"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."

"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.

"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."

"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.

Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen. Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen kuninkaankartanoon.

Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa. Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä paikallaan.

Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat, kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät tallissa.

Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"

Mutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi voimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.

"Kilpineito ei seuraa ketään", vastasi Kypärätär, voimatta vieläkään hillitä nauruaan. "Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi kuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä olen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä kunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi sotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!" Styrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa lähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut keltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti liukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle, välitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli, nousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta laivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia kaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli rantojen ja sanoi miehilleen: "Ellei minusta kerran tule tämän maan kuningasta, en tahdo elää."

STYRBJÖRN MERELLÄ.

Hän purjehti nyt kaikki meret ja valloitti linnoja ja maita ja sai lisänimen Väkevä. Niin tuli hän myös Wollinin saarelle Itämeressä, missä oli kuuluisa Jomsviikingien linnoitus Jomsborg.

Sitä pidettiin valloittamattomana, ja sadut kertovat sen muurien sisällä olleen niin suuren sataman, että kaksisataa suurta laivaa sopi sinne vieri viereen. Styrbjörn pääsi selville, että päällikkö oli poissa, ja hän käski väkeään soutamaan ankarasti. Poikittain sataman suulla kohosi muurattu, torniin päättyvä holvi. Aukoista sateli kiviä ja palavaa pikeä niiden niskaan, jotka yrittivät lähetä muuria, ja raudoitetut portit sulkivat sisäänkäytävän. Jyrisevin sotahuudoin heittäytyivät kaikki soutajat taaksepäin yht'aikaa, ja Styrbjörnin laiva lensi viuhuen läpi vaahdon. Ryskyen, kuin olisi paatinen vuori haljennut, musertuivat telkeet, ja portit pamahtivat auki, mutta laivakin sai töytäyksessä loppunsa. Soturit paneutuivat silloin airojen varaan ja uivat linnaan. Ja sitten pakotettiin hurjat ja ylpeät Jomsviikingit ottamaan Styrbjörn Väkevä päällikökseen.

Ketään ei päästetty Jomsviikingien joukkoon, joka oli nuorempi viittätoista tai vanhempi viittäkymmentä vuotta. Hänen piti olla karaistu ja reipas, eikä hänen tullut arkailla taistelemasta yksinään kahta vastaan. Moisille nuorukaisille ja miehille oli todellinen ilo seurata sellaista johtajaa kuin Styrbjörn. Hän olikin melkein alituiseen sotaretkillä. Jomsviikinkinä ei hän koskaan saanut näyttää murheelliselta, ei valittaa eikä vaikerrella, mitä sitte tapahtuikaan, ja aseleikeissä ja aaltojen tanssissa olikin siihen harvoin aikaa. Mutta soutumiehet kuulivat hänen öisin heittelehtivän vuoteellaan, unetonna. Mainetta ja valtaa ja kaikkea, mitä merikuningas suinkin saattoi halata, oli hän saavuttanut, ei vain sitä ainoata, mistä hän uneksi öin ja päivin: seisoa isänsä hautakummulla Uppsalassa svealaisten kuninkaaksi huudettuna. Harald Sinihammas Tanskasta, joka tarvitsi hänen apuaan, antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Mutta usein ajatteli Styrbjörn vielä sitä ylvästä keihäsneitoa Eerikki Voittoisan salissa, ja hänen mielensä yrmistyi yhä. Uhkauksin pakoitti hän Harald Sinihampaan kaksinsadoin laivoin saapumaan luokseen.

Kokoontuneet laivat eivät lopulta sopineet edes Jomsborgin suureen satamaan, ja tuhannenkahdensadan lohikäärmepurren päällikkönä lasketti nyt Styrbjörn Itämerta ylös yhä valoisampia öitä ja yhä metsäisempiä saaria kohti.

Saatuaan miehensä maihin Mälar-järven suulle, poltti hän uhmaten laivansa. Mutta kun Harald Sinihammas näki liekit, käänsi hän äkkiä purtensa tuuleen ja pakeni kotiinsa Tanskaan. Styrbjörn ei tuosta kuitenkaan kadottanut rohkeuttansa, vaan läpi metsien raivasi hän itselleen tien, matkaten Fyriskenttää kohti. "Joko minä pian istun kunnia-istuimella Uppsalassa", mumisi hän, "tai luodaan minulle hautakumpu maasta, joka olisi pitänyt olla minun".

FYRISKENTÄN TAPPELU.

Eerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas, oli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten sotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että kumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.

Kun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille. Savupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies, joka surumielisesti katseli häntä. "Ymmärrän, että sinä ennustat minulle kuolemaa", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. "Paljon sinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin. Sellainen on ihmisen kohtalo!"

Sillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen jumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti kultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein askelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. "Kymmenen vuoden kuluttua annan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat minulle voiton", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut puheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään painettuna. "Niin kuulutte te siis kaikki minulle", sanoi haamu, ojensi hänelle keihään ja katosi.

Päivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa häntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa oli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen, ja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen ja kavioitten poljennasta. "Kaikki Odinille!" huusi sitten Eerikki Voittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen sadekuuro nuolia ilmaan.

Kun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen viikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä heitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi esiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin, ja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä koukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho punautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt kuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti pakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä, vaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin huomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä laski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin, ja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi hänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat samana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi, että niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi hänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut kuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.

Eerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään pientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi Sylikuningas.

Alhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika. Äkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä ja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut runoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on runotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän kultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin katse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä ainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.

Laulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat jo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen. Ylpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia, ja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin sisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle, missä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat kaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa rinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.

Muuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti ylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina herätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän valon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta kalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin vietiin hänet Odinin saliin.

Sen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat kultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat sotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan miekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta. Mutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista välittämättä. "Minulla ei ole ketään odotettavana", huokasi hän raskaasti. "Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun niin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas."

Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim. Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti: "Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin miekaniskuihin."

Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.

Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen, seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita siitä, että hänellä oli tytär!"

VIII.

SIGRID ÄVERIÄÄN KOSIJAT.

Eerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan, Skaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista kartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.

Eerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin kovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta ensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista kultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin. Siellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja näädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa. Hän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä kosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä hänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta, mutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja poltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta johonkin toiseen kartanoonsa. "Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan naista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona", sanoi hän.

Viimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat kunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren, kullankimaltelevan renkaan. "Muistatko vanhoja päiviä?" tervehtivät he. "Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa itsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi hänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen! Ne kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt Odinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa häntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan ja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät lähestyy."

Sigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle käsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi tukea kyynärpäätä toisella kädellä. "Onpa se raskasta kultaa, jota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa", vastasi hän ja lupasi tulla kohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.

Lähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä punniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään. Kuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät pilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta täytyi heidän puhua suora totuus. "Rengas on väärä", sanoivat he. Kun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän pelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa, muistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen virkaa Laden jumalainhuoneen ovella.

"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän", huudahti hän vihastuneena. Mutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä tapaamaan.

Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein, kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän ripustanut kilpensä."

Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti: "Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."

Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin poistuessa laivoilleen.

"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä, eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.

Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa. Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet kuningattarekseen.

Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita. Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.

Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista, mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.

Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme. Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme. Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle. Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.

"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko ja muhkeimmat laivat mukanaan.

Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana, että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat saarelle tappelua katselemaan.

Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö, että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen alituisesti kuulostavan oveen päin.

Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä. "Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko veteen. Se oli Pitkä Käärme."

"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."

"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas! käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa kannelta kannelle. — Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. — Norja käsistäsi, kuningas! vastasi mies. — Minä olin silloin raivannut itselleni tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."

"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina, että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen, jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna. "Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi. Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan urhokkaimman uroon."

Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten, vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin. Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa. "Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt kuollut."

Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta. "Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"

Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä. Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä ylväs ja kallionkova kuin hänkin.

IX.

ARNLJOT JÄLLILÄINEN.

MURHA.

Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.

Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan, miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden mukana pöydässä.

Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään moisen tihutyön tekijäksi.

Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli talon tytär.

Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt, mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää, mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita. "Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun päin. "Ingefrid!" sanoi hän.

Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.

Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun paitaan sydämen kohdalle.

Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän käräjiä.

Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet, etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi. Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi. Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."

Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan. Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.

Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.

Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika, ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.

Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen ilme.

"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia, talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"

"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä tulleen takaisin oikeaan aikaan."

"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta supattelevatkaan!"

Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen läikän paitaan."

"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."

Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.

Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.

"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten onnistunut."

Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän kankeen.

Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."

Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot, voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta hengensakkoon."

"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla, "sitä sakkoa saatte te odottaa!"

Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista sudenkosto sille lainuhmaajalle!"

Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois täältä, susi!"

Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa ja lauloi samalla:

"Sutena, sutena saat sinä kulkea, Sutena surmaasi syöstä, julkea!"

Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille, jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa lukea totuutta ihmissilmästä — teille julistan minä ikuisen sodan!" Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli takaisin taloon.

Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.

Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi. Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan, joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä. Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa, kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"

"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole uskaltaneet lähellekkään."

"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain talokas höyhenpatjoilleen.

ERÄMAAN KAIPUU.

Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden. Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta. Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri, lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä. Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.

Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski keihäänsä pois.

"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa. "Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa? Eikö olisi siis syytä itkeäni!"

Nyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. "Torland tuolta alhaalta kylästä", sanoi hän, "ampui nuolillaan porojani, kun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni. Ja sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan talonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon. Ei kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja iski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut taistella. Eikö olisi syytä itkeäni!" Puhuessaan hypitteli hän herkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan. "Ihana on nähdä maan tanssivan", lauloi hän ja rummutti yhä kiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. "Kerran olimme mekin väkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah, sinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule! Ota sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten lappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule siipiniekka!"

Pieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi sielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti pilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja mannerten.

Arnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun seuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä huolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja sauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen naisen Ingefridiksi.

"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään mailla", sanoi Ingefrid. "Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin sinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa kestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä, että me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo pikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä häntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä siinä, mitä hän ymmärtää."

Hänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi silmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi hän ajatella untansa.

"Lappalaisen unet ovat kauniita", sanoi hän, ja hänen säkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta auringonpaisteessa. "Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu usean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein ja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas seisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja puuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla olisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika nauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen punainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen varustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän ylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä hetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista ihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä sentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla."

Lappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä lomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän uutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja ystävä.

Sisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. "Tuolla kaukana tunturein välissä on syvä notkelma", sanoi Ingefrid, "ja siitä näen minä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa sielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä sinä, mitä sinä ajattelet?"

"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa", vastasi veli. "Talokkaat ajattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin jättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee lumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville siitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan", lisäsi hän ja viittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.

Sieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka heidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin komea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos reijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi Haraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan, mutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten kuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot Jälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.

Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot! Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa vauhtia.

Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi. Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"

STIKLASTADIN TAPPELU.

Arnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.

Eräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan ryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän hämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta takana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi hänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: "Monen matkustajan tavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella rehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on täällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen norjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet."

Arnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi sissiä.

Ehdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen leiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa. Olavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa, Tormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin ilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:

"Päivä on noussut, kukko jo kiekui. En herätä minä teitä viinikemuihin, en kauniin kultakutrin kuiskeisiin, vaan veriseen miekanmittelöön herätän minä teidät!"

Koko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille palkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.

Sitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat lähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat sitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit, mutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan etumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen katseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi kypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi. Silloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat vain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja sanoi: "Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut omiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas."

Kun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään yht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. "Vain kerran ennen on minut vallannut moinen heikkous", mumisi hän itsekseen, "kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä askeleella epäröimään."

Olavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet sotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: "Eteenpäin, eteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!"

Taistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä tuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien yllä kiiriskeli sotahuuto: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!"

Etumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset ampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä nuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni tunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi linnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin myrskyrakeita.

Kamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas, joka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja siihen hänet vihollisen keihäs lävisti.

Kun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen ladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. "Oletpa kamalan kalpea", sanoi lääkenainen, "mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä ja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin hajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi."

Tormod heitti silloin vaatteet päältään ja vastasi: "Ei minussa mitään puurotauteja ole. Leikkaa paremminkin haava tässä rinnassani auki ja anna minulle pihdit, niin vedän itse ulos katkenneen nuolenkärjen. Kultarenkaani saat palkastasi, ja se onkin kallisarvoinen koru, sillä äsken sain sen Olavi Haraldinpojalta." Nainen toi pihdit. Kun Tormod veti kärkeä, seurasi mukana valkeita ja punaisia säikeitä sydämestä. Hän tarkasti niitä ja ennenkuin vaipui hengetönnä nurmelle, sanoi hän: "Hyvin on kuningas meitä syöttänyt, koska minunkin on niin rasvaa sydänjuurissani."

Kuninkaan ruumis kuljetettiin sitten salaa pois ja haudattiin viimein erääseen hiekkamäkeen. Vasta kahdentoista kuukauden viiden yön kuluttua kaivettiin se jälleen ylös. Sen huomattiin silloin niin hyvin säilyneen kuivassa hiekassa, että posket vielä rusottivat ja että tukka ja kynnet olivat kasvaneet. Tukka leikattiin ja pantiin vihittyyn suitsutusastiaan, mutta kun sitten suitsutus oli palanut, ei tukalle ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Kansa sanoi silloin, että kuningas oli tosiaankin ollut pyhä mies, ja hänen ruumiinsa käärittiin kallisarvoisiin liinoihin ja asetettiin Nidarosin pää-alttarille. Partoineen ja punaisine paitoineen ei kuningas paljoa eronnut muinaisen Torin kaadetuista kuvista, ja häntä palveluinkin sitten Norjan suojeluspyhimyksenä.

Mutta kaukana tunturien keskellä eleli Ingefrid majassaan, ja lappalainen kantoi uskollisesti puita ja vettä hänen liedelleen. Kokonaisen vuoden oli Ingefrid huomannut hänen kulkevan alakuloisempana ja hiljaisempana kuin ennen. Vihdoin hänen kysyessään lappalaisen surun syytä, kertoi tämä Stiklastadin tappelusta. "Sieluni lenteli lintuna nuolisateessa", kuiskasi hän murheellisesti hymyten. "Ensi kerran näin silloin Arnljot Jälliläisen kalpenevan ja vapisevan. Hän ei luottanut enään omien käsivarsiensa väkeen, vaan Olavi Haraldinpoikaan. Silloin ymmärsin minä hänen hetkensä tulleen. Kun talonpojat toistamiseen jännittivät joutsiansa, oli hän jo kaatunut."

Ingefrid istui ovella kädet polven ympäri kierrettyinä, ja hänen katseensa harhaili pitkin loppumattomia tunturijonoja, joilla ei milloinkaan paimenen torvi raikunut. "Miehet, te, jotka asutte alhaalla kylissä, ja te, jotka metsissä elelette", mumisi hän, "talokkaat ja erämaanmiehet! Kun te luotatte omiin voimiinne, käy teidän parhaiten!"

X.

KREIKAN KUNINKAAN TALONVAHTI.

Talo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan takana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.

Kun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla liikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja kohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa. Heidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he pienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa, tai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja poissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut. Niin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun joulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän muistolleen.

Oli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen kuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin vilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien edessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä kuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli rakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo jalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää kerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen ahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi hyvinvointia taloon.

Nyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He tahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti kunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka oli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta. Häntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta silloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että hänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin silmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.

Kun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: "Älä unohda, veliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle! Minä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään tahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet näkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät kyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat ympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät, jos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti kaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää menestyksestämme."

Faste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika hyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti ankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea, melkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät loistivat iloisesti ja ystävällisesti. "Olisipa tosiaankin hauska nähdä sitä tonttua", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa, kun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi hän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni painanut.

Kun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa. Hän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti rappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati koipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi puuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän siinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon vanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin ijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.

"Hahahaa!" nauroi Faste. "Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon veitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan niinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet oikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen joukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin."

Tonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti jalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin suutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä sataan vuoteen. "Niin", sanoi hän, kääntäen selkänsä. "Mene sinä vain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta henkivartijaa."

Mutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa, sillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle metsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään ei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina tyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua tai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja akanoita.

Silloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei jäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. "Talo on käynyt ahtaaksi kahdelle", sanoi hän synkästi. "Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme talosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin veljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään kaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla! Hän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet kelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos puheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä käsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa."

Faste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen. Sitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He ripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen — ja pian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.

Kun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste käsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: "Tästä lasketti Rurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren valtakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma meidän!"

Syntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi alkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta kohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan ryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa ylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja kupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Linnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti pehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen. Mutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä, tervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli Olavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat varustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.

Joskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata pitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö vielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli tuonut Svitjodista.

Muutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki toisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita viinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he tulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.

Vihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita. Faste kiiruhti heidän luokseen. "Missä on Ingvar, päällikkönne?" kysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen puhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: "Hiljaa! hiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet Mälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja sinä saat vastauksen." He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo, vetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. "Ingvar Vaeltaja on kuollut", kuiskasivat he. "Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän viedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule siinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet pyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin."

Rauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli. Mutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: "Siellä ei uni maistu."

Mutta sotureilleen sanoi hän: "Ingvaria emme saaneet palvella. Tulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan kuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy aina niinkuin minä tahdon."

Miklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä ja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat maalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän istui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena ja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan sisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja lähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja. Hän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja koska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua pystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan päähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena istuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja täytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin vartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin suinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken, kun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.

Mutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin hänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin ruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä, ikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi leveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut auttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän valeli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja sanoi: "Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa? Totisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen marmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat purjeesi."

Mutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä. Eivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He olivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi käsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä kaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta tuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea erääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät ankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen takaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan temppelivuorelta.

Soturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset perheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat he vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet eläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se oli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan, ikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.

"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä pelottelemaani" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan. "Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe, että me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet herroiltasi."

"Odottakaapas", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin että kyyneleet kihoilivat silmiin. "Minä panen koiran kaulaan nauhan, joka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet isännät."

Ja hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja alkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret riimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin ryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin koivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien vieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen tehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut käsistään. "En voi enää kauvempaa pettää itseäni", huokasi hän. "Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin monen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten kuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua tässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti, vartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin käskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!"

"Niin, kohti pohjoista!" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja niin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet viuhuneet vaahdonpärskeiden yli.

Kaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä Amunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen nurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti hän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista pajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen pylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja kaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.

Usein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle veistelemään niin että lastut lentelivät. "Ihaninta on kuitenkin rakentaa omaa taloa", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka seisoi siellä rinteellä metsäladon luona.

Hän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan imarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut sitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa. "Kuule, ukkoseni", alkoi hän ja katsoi työhönsä. "Sinä tuomitsit minut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä olen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta kiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä, lähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi minulle!"

Tonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja kierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului hänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon alkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti hän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat levittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota lapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle opettanut. "Muistakaa", sanoi hän, "että tarvitaan toimelias tonttu ja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa".

Kirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen satamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja veivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei ole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia, jotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on erääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja laivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja merenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä tänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat marmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää voi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle minkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on kertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.

XI.

VANHA SVERKER.

Pakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus kuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain götalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta mitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi ja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä penkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa valaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat asuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne paljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän ratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta temppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen. Hänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata. Siitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen, ja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen kukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen. Jumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle rakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa ilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.

Vanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite lieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli Itägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli enimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä Om-vuorta kohti.

Vuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari kirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi, missä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat pahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset luostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja toivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat he paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli haudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat, miten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän oli aina ollut heille hellä äiti.

Vuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker akkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät kiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut götalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain vielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui löyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä, mutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin olisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut tyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille lahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret istuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet tukassa, ja lauloivat ja ompelivat.

Päivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja metsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen elämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi heidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja riehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin, olivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. "Leikin tuolla alhaalla pienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda", huohotti hän ja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. "Näetkö, isä, miten olen repinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?"

"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?" huusivat tyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.

Sverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. "Itseäni on minua kylliksi rangaistu", sanoi hän matalalla äänellä. "Miksi muita rankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven voin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen voi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä auttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on vain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa pian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa ajatuksineni."

Muuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa, astui silloin saliin ja sanoi: "Miksi aina akkunan ääressä, kuningas Sverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin päin?"

"Siksi, että siellä minua hauta odottaa."

"Katsoppas hetkinen minuakin!"

"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia."

Kerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei seisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen ruhtinaanpoika. "Nimeni on Olavi", sanoi hän ja astui Sverkerin luo. "Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on salakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen huntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker, niin autan minä sinua vuorostani. Tiedä", — hän kumartui hänen korvaansa ja alensi ääntään — "että sinulla on vihollisia minun maassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät salaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat silmät ummessa, kuningas Sverker!"

Sverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti. "Joka päivä tulee tänne pakolaisia", vastasi hän. "Muutamat kosivat rikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin apua — turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti iloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen kastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana maahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin me kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon rautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden taistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä ajattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja rakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea orjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken antaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä saat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän sanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten yksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne ennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!"

Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.

Ja hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana mieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta sisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen oli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa. Päällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti molemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli käräjille, lyötiin hänet hengiltä.

"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni", huokasi Sverker riutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen tukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje. Svealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa asettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat valinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen kutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla hevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli huonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä ja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi salin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali lämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi sitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta vuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien kasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: "Kuuloni on tavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä olen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän tannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en kykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on sukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois."

Sverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan kuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin läpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa taloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia hirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä muuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä sopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan saattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä lumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen luikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin peräytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen Värendissä.

Se oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen, missä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla oli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja muistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun kosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja alkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle, ajettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai voiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen päristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin sotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja rautapaitaan.

Siellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui kahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille, jotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita, että heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat ruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun talonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen kutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista kangasliuskoista neulonut taistelumerkin.

"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän on itse itseämme auttaminen", sanoi hän, noustuaan vanhalle tuomarinpaikalle kummulla. "Värendin naiset, eivätkö meidän hääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö me peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot, mutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin miehet!"

Kaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon oli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi määrätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni vihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä, ja sanoi hymyillen: "Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme ovat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän helliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!"

Tanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot järjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei näkynyt. "Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät käpälämäkeen", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä parhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet kyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja nukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda seuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet yrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.

Kun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen vuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat näkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti sisäänkäytävä tukkoon.

Itsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin illansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä tuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean viittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui loistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä monen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi sekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he itse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja rautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä näkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.

Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker, joskus sietää sentään läimähytelläkin!"

"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä. "Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."

Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja! Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."

Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen. "Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi luostarin portille.

Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin, ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron partaalle on pystytetty muistokivi.

Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle yleni solakka tammi.

XII.

VETEHINEN.

Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi empimättä myöntävästi.

Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin, mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".

Jouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen pöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka kolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin, ateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä. Toa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen pukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja -helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän astua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta sanoi hän: "Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan sitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja sinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi kun saa oikein itkeä."

Renki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. "Parempaa minä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit vuodattaa, sinut lopulta surmaisivat."

Tyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin nousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan kunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta sarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka lähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki istui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa maistamattakaan.

"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!" kiljaisi isäntä vimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka silloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.

Useita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen, mutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää vasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän valo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa salata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne säkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta niin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei ollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän pitkään huoaten ovelle ja painui ulos. "Eikö siis minulle löydy mitään vapahdusta", voihki hän, "minulle kadotetulle, minulle ijankaikkisesti kadotetulle!" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo, ja isäntä sanoi: "Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan ymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän palvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai tuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele taloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!"

Mainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki menivät hyvin aikaisin levolle.

Toa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin hiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu oli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden olikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli ylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.

Se oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran sen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän viulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki sen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse näki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi oli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: "Jospa sinä aavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten, keskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne autuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!" Mutta tyttö sulki sydämensä ja vastasi: "Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä henki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!"

Tyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an läpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt heittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä sanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä hellittänyt avainta luotaan.

Kun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti isäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi sininen hame päällä ha'assa. "Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen auringonpaiste!" huudahti hän ja paukutteli käsiään. "Puuttuu vain soittoniekka." Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu ja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja sananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal — kaikki väreili valoa, ja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.

Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta." Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen, ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen, mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an aina joen rannalle saakka.

Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen. Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä minun, Toa!"

Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola, missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin pahaako sinä minulle suotkin?"

Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle: "Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan seinältä… jos hän vielä siihen kykenee."

Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle. Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei, minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän vapahtajani elävän."

Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi näkyvistä.

Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.

XIII.

JÄTTILÄISNAINEN.

Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar, sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"

Ynnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli tuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi siellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata tukkaansa.

"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä", sanoi Grimma ja pillahti itkemään. "Mutta jos mielesi tekee, saat ne kyllä nähdä." Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli kattilantäyteinen puhtainta hopeaa.

Ynnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista jalkaansa viipotellen. "Älähän itke, Grimma", sanoi hän viimein, "vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä tasan neljä paria!" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa, mutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa ja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. "Mielisinpä uskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani", sanoi hän. "Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin jättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee sinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello, joka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se pitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa nukkua."

Ja hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti vihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.

Pian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja värendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria kirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa komeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa, mutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät ja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe, ja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle mahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana, vaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.

Kun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se paikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren kiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että kun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.

Iltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän rutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan voita. "Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny", sanoi hän, "mutta kyllä se täksi illaksi välttää".

Seuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja kun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi ateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän yhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä töitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän kaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi hän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui kovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli aina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui, että Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun kirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi ajatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät kylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.

Synkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella pääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia sen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja piirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat kyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta ärsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta, vaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma istui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin iloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.

Vuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: "Tyttäreni, kuule, mitä sanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä yönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan kaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä se niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset, rauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua kytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä kuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli."

Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen, astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin, kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin kuulet minun huutavan sinua!"

Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti: "Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"

Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina odottelemassa.

Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.

Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo kotona!"

Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä, olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut niin heikko?"

"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää, niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."

Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello veti hänet mukanansa syvyyteen.

Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti, ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä, tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa kaukana, kaukana maailmalla.

XIV.

EERIKKI PYHÄ JA VUORENLUMOKAS.

Oli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja kääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat myötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin kädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä saattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.

Heidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua sotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan upeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu kultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan. Hänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli sotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan hautakumpujen keskeen.

Metsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon, jolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään ja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei häiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä. Vasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.

Kääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen ja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki ristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä vesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia taoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui jotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta. Mutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa. Hänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen vyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.

"Vieras", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. "Sinä teit äsken vasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli tapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko hän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt muistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori lumoihinsa."

"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua", vastasi Eerikki, "sillä enpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä".

"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö", jatkoi hän, ja hänen äänensä lujeni. "Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista korskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas ja istuudu untuvatyynyilleni!" Siinä oli vain kurja multa- ja sammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että kaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. "Mikä komea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi", pyysi hän ja katsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle tarjosi, oli vain harmaa kivenpala. "Pienet kääpiöiseni, tuokaahan vierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa ja kuulla uutta ihmisistä." Kääpiöiset kantoivat silloin esiin sisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla hiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he saivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.

"Vuorenlumokas-parka!" sanoi Eerikki. "Sukukunnat ovat kuolleet toistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa. Tule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!" Hän nosti tytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina seurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa. Heistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri, kun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.

Mutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa lepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala. Ei näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan metsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin taloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. "Se on pyhän Kolminaisuuden kirkko", kertoi Eerikki. "Nyt osaavat ihmiset rakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle ilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti ja taitavasti."

Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se niin kumisi ja lauloi.

"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."

Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet, miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.

"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.

"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."

Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.

"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille rakkaampaa kuin henki."

Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen. Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä poikki.

"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.

Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana, kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian ja taivaallisen autuuden hetki."

Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa, ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena, ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa Uppsalan tuomiokirkossa.

Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni. "Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt, kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."

Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.

XV.

KUKA OLI VIERAAMME?

Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa. Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan sanomatta ovensuupenkille.

Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.

"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli, joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna, "mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet, muukalainen?"

"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat, silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."

Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen. Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja, jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa. "Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä olen kuningas Sigurdin sisar."

Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä, joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin, rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"

Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle: "Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan itsellesi yöpuuta."

Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle: "Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän rouva Birgittan kustannuksella."

Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki, mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna, rakkaat hovimiehet!"

Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."

"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin, että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa kuin puhua totta."

Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika. Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan, jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"

Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä. Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet, "päälliköksi olet sinä syntynyt!"

"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"

Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he, "niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"

"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan", vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi. "Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus Norjaan kuin minullakin."

Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"

Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet. Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä, mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.

"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena, nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi. Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu. Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."

Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä kynttilää.

"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat koristivat vielä ovien pieliä.

"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein keskeen."

Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä. "Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos. Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat hovimiehiä ne… Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet hengiltä… Pankaapa nyt tulta patojen alle!"

Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita. Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska pelkäsivät tulevansa ilmi.

Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia, että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta voitosta.

Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset, ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään, rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.

Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."

Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."

Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna kaikki joutuvat surman omiksi."

Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä tarpeeksi kauvan."

Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.

"Minne te kaikki nyt häivyitte?" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi väistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui kuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti laivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä."

Seuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän työt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä, kostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut polttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki katsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä, vielä kehkeymättömiä silmikkoja.

Silloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita, rautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita. Ylinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt, ja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus. Kynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin Vittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen voittosaaliinsa tappelutantereelta. "En surmannut ketään jaarlin miestä", selitti hän, "mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta."

Birger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti häntä. "Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella", pilaili hän. "Mutta vastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?"

"Päälliköksi oli hän syntynyt", vastasi Vittiko ja veti henkeä. "Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa kuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa he totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen samanlainen nousee."

XVI.

BIRGER JAARLI.

Bjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie oli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.

Harmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse sillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja ja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä puuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän katsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan ja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu paikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta hiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan pöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä loistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon tuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin ei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi sahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon huolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin sinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen pauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.

Rauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja paistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä. Muuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla, auttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen nimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka oli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi Sune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet seinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa kimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: "Sune, minä ja minun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä."

"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä", ivaili hän katkerasti ja katsahti ovelle. "Siinähän on sinun suurin riemusi."

Muuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa. Sisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka aaltoilevana valui mustalle puvulle — siinä kaikki, mitä hämärässä saattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti katon savu-aukosta yöhön.

Ylpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta. "Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki", sanoi hän hiljaa. "Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä seison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain sarkaa."

"Kath, kath kun tähdet paithtaa!" sammalteli kuningas, ja hänen äänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi pitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi. Mutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. "Ken lienetkin, matkalainen", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, "niin istu rauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista rouvaamme Ingrid Ulvaa."

Lyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän kahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman avaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva Ingrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia hameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet, kunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.

"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa", ajatteli hän ja kuunteli pienintäkin kolahdusta. "Ovatko ne palvelija-vetelykset sitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa ne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä. Ja tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne? Piiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten tarvitsee?"

Vallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän vain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua tuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin lattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. "Tässä ei auta muu", kuiskaili hän itsekseen, "kuin jatkaa samalla tavalla kuten aloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä jättää sinne pimeään yksinkään istumaan."

Hän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään puuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt näkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput. Mutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi. "Mahtava Ingrid-rouvamme", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa väliin, "on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa kanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen."

Silloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti hänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut tavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen peukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen. Ja kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä hämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi muutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä ja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen piirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan voinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin kiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten ovesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Sune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia sanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin, ennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut johonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan huomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. "Te maahiset olette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina ollut hyvä teitä kohtaan", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta. Hän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen helmirivan tukkaansa.

"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!" huusi hän palvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. "Hevosen selkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin kanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut kotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella."

Pianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin pöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä olikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli hampaissaan kuljetellut!

Kun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella hälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta tälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen oma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi veitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti, joka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain teräsmiekkojen välissä.

"Terve sinulle, jaarlin äiti!" huusi hän voitonhurmoissaan.

"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja", huomautti Ingrid Ulva töykeästi.

"Terve sinulle, kuninkaanäiti!"

"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän kulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja sitten kuivuvat oksat."

"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla Alvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen, mutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin paljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän näki?"

"Sarkavaatteisen orjattaren."

"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas, vaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut kultasormuksestasi."

Birger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen silmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. "Ja silloin", jatkoi hän, "silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan Folkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen arvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon — kunhan se pian tapahtuisi! — täytyy tuon naisen pojasta tulla minun jaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska ei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. — Sellaisten ajatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä iltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!"

Pilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen lattianrakoon. "Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä iltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!"

Sune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä pöytään. "Heimolainen", sanoi hän synkästi, "petoksellako sinä alat?"

Birger katsahti ankarasti häneen. "Varokaa seuraavaa petosta, Folkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!"

"Entä jos seuraamme sinua?"

"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan ja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään."

"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?"

"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka polttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret ovat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla varustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja kotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni riittämään!"

"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia ikävöineet", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin nurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten Birger ratsasti pois, seurasi hän mukana.

Aika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän maailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten sananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa ja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt seurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit ristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat ritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa pyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja he manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään sotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili puhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli ontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky. Sitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat roponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan kunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille. "Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!" huusivat ritarit, ja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän viittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka ulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien välitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat he koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet, kalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin taivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja hänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin puuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet lykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko laivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.

Astuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi armahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta kajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista. Erämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen kristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan ruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt tukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten keinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.

"Nyt käy paras tuuli", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille piilopaikoistaan katajapensaiden takaa. "Tulkaapa katsomaan metsää, miten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!" Ristiretkeläiset vetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen ja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle polulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi syrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. "Käänny, käänny, onneton muukalainen!" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua kovaa. "Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto." Mutta Jaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho kasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti pihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti liritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin: heidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he nauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko vai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen juurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja hopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli Jumala.

"Jaarli", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse. "Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on tullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut."

"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni", vastasi jaarli ja pyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään. "Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu nyt ruotsalaisten uusi kuningas!"

Mutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan korvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. "Mitä te kuuntelette?" kysäisi hän. "Jumalan vastausta", kuiskivat he. "Hän sanoo: Et sinä saa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan rangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa."

Jaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella kastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla rannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin miekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi valloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.

Kun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä: "Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi, koska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua." Raivostunut jaarli kysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen poissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar Sininen, hänen eteensä ja vastasi: "Ellet vaaliin tyydy, saatan minä tästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan." Silloin sulki jaarli suunsa.

Sune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa kapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan kahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan katkaistavaksi.

Valdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla kiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse synkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi yksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa, mutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon alkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja hän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen tavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa viattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen kiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja äitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen lain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti hän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken ajoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat he: "Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää Ruotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa kuninkaankruunua."

XVII.

HOVAN TAPPELU.

Ramundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha muurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat sudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan. Kerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin kuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.

Iloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä siellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja sen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa majaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu oli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt etelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.

Tiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia olentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä ja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan kastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka uskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat lähteille ja kiville. "Me emme päästä ketään metsämme läpi", sanoivat he ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan sydämestä.

"Miten kauvan täällä asunenkin, koskaan en sitä löydä", sanoi muuan vanha eräkäs, jonka nimi oli Hulv Skumble, "joka päivä keksin minä mustia lampia, joissa en ole koskaan kalastanut, rämeitä, joista en ole ennen tiennyt mitään, yrttejä, joita en ole ennen poiminut."

Hän nojasi kainalosauvoihinsa ja hän peittyi melkein valkean partansa ja tukkansa suojiin. Eteenpäin yritellessään osui hän niin mahtavain jättiläishonkain keskeen, ettei hän ollut uneksinutkaan moisista puista. Paikka tuntui hänestä vähemmin metsältä kuin rajattoman suurelta, pilvenkorkuisten pylväiden kannattamalta salilta. Ei ainuttakaan eläintä näkynyt, ei sääskiä eikä kärpäsiä, ei mitään lentävää eikä keveätä, ei auringonpilkettä, tuskin viheriää ruohonkortta. Kaikki oli vain harmaata ja harmaata. Havuneulojen peittämä maa oli tasainen ja sileä kuin permanto, mutta ylhäällä latvoissa kohisi ja ulvoi, ja puut käärivät punertavat käsivartensa toinen toistensa ympärille ja löivät sylipainia. Mutta sinne ylös oli niin pitkä matka, että kohina kuului vain kaukaiselta humulta, ja alhaalla maassa vallitsi hiljaisuus.

Kuljettuaan vielä kappaleen matkaa, keksi hän lähteen. Sinne pääsi aurinkokin kurkistamaan ja siellä ei ollut yhtä autiota. Hän kurotti kättänsä juodakseen, mutta veti sen heti takaisin sen peilikuvan pelästyttämänä, joka näkyi hänen olkapäänsä yläpuolella. Kiivaasti käännähti hän ympäri.

Hänen edessään seisoi Ti-jumala, jota muut metsänkävijät olivat ikimuistoisista ajoista turhaan etsineet. Mutta siitä huolimatta olivat he aina vakuutelleet toisilleen, että hänen vielä täytyi piileskellä jossakin metsänsä salasopukassa.

Hänen edessään seisoi yltä päältä sammaltunut kanto, jonka oksantyngät olivat ruiskukansiniset ja terävät ja jota esti hajoamasta rautavanne. Vyön yläpuolelle oli kaiverrettu suu, mistä näkyi aivan kuin useampia rivejä vinoja ja madonsyömiä hampaita. Ne olivat uhrattujen ihmisten kyynärluita, sillä Ti oli taistelun jumala, ja käsivarsi oli ihmisen synnynnäinen ase. Kaarnakuoriaisten kaivelema kuori oli täpösen täynnä ukonvaajoja, ruostuneita veitsiä ja katkenneita nuolenkärkiä, niin että koko jumala näytti joltakin piikkinahkaiselta otukselta. Sen juurelle olivat muurahaiset rakentaneet valtavan keon. Ja keskellä kaikkea tätä hävitystä ja murenevia murha-aseita kiipeilivät huolettomina kultakuoriaiset, keväänjumalattaren eläväiset, seulaisten seitsemän mustaa merkkiä punakeltaisilla suomussiivillään.

Hulv Skumblen mielestä oli moinen löytö hyvä enne. Hän huhuili muille, mutta piteli korviaan, päästäkseen kuulemasta kamalaa kaikua.

He kokoontuivat silloin kaikki lähteen ympärille ja levittivät viittansa naisten suojaksi. "Hovassa soitetaan", sanoivat he. "Tappelu on alkanut, ja pappi seisoo alttarin edessä. Mutta Valdemar kemuilee tyynesti Ramundebodassa. Siinä tekee hän oikein. Hän luottaa metsään ja meihin."

"Kaikkien vanhojen merkkien mukaan on tämä päivä yksi vuoden onnenpäivistä", vastasi Hulv Skumble. "Mutta kenelle? Maunulle vaiko Valdemarille? Se saattaa riippua meistä. Kuu, joka määrää ajan, on juuri syntynyt, ja teidän tulee illaksi hankkia itsellenne soihtuja. On olemassa vain yksi keino, joka varmasti on tuottava voiton meikäläisille, ja se on ihmisuhri. Mutta sinulle, Ti, sanon minä: Sinä olet tullut voimattomaksi. Kukaan ei ole sinulle pitkiin aikoihin uhrannut vertansa ja jäseniänsä. Mitenkä saattaisit sinä auttaa meitä, ellet sinä auringon noustessa voi katsoa vihollista silmää räpähyttämättä! Minä lahjoitan sinulle silmäni. Olen elänyt tarpeeksi kauvan, eikä minulla ole niistä enää mitään iloa, vain harmia ja katkeruutta."

Kun ilta oli tullut ja kun soihdut olivat sytytetyt, tempasi hän irti pari ukonvaajaa, koetteli niiden kärkiä ja valitsi terävimmän. Sitten sidotutti hän itsensä kantoon ja kätensä selän taakse. Kun muuan suomalainen ukko kiskaisi ukonvaajalla hänen silmänsä kuopistaan, heitti hän henkensä, ja kun ne silmät pudotettiin lähteeseen, painuivat ne heti pohjaan ja katselivat sieltä suurina ja kirkkaina ja tulen hohteesta rävähtämättä.

Silloin valtasi kaikki, sekä miehet että naiset, hurja kiihko, ja he singahuttivat soihtunsa uuttakuuta kohti, ja hevonen hevosen jälkeen talutettiin lähteen reunalle ja uhrattiin loitsujen hymistessä. Verta siveltiin puiden runkoihin, ja sitä valui pitkin maan sammalpeitettä. Kukaan ei enään epäillyt, että vanhat kasvien haltiat nyt pyhän Hannun aikoihin, jolloin kaikki iti ja versoi, ryhtyisivät viimeiseen vimmattuun taisteluun ja että ne nyt tänä yönä iskisivät sammaltuneet keihäänsä ritarien miekkoihin.

Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin. Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin jumalana.

Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin. "Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"

Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa. Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello pimpatti vimmatusti.

Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu, mutta tyhjä sali.

Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen. "Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta meitä!"

Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.

Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa jälkeen.

Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä rivi piikkinuijia ja keihäitä.

Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin, raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen, pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene rauhassa! Jeesus Kristus elää."

Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]

He tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he tulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen ylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös kookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin silmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin aina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät ylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan kulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen tarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen, ja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät loitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli kukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja ryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne kuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.

"Voi meitä, tuhon omia", huusivat metsänkävijät. "Nyt ottavat ritarit maan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!"

Herttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun ympärillä:

Ritarit näin rukoilevat Luojaa: Antaos paistaa armosi tähden Kypärään, mi otsaamme suojaa Orpoin, kurjain, osatonten tähden!

Heti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat alhaalla suon reunassa:

Ritarit näin rukoilevat Luojaa: Keskellä maailman kyynelteitä Sodista verisistä suojaa, Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!

Maunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä paljastuivat. "Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!" huusi koko ritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään, sillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.

Valdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta Maunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen kaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan menestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja taru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta suojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.

XVIII.

TORKKELI NUUTINPOIKA.

Kun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella ja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli Nuutinpojan luokseen. "Kolme poikaani ovat vielä pieniä", sanoi hän. "Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!"

Poikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli viisas holhooja, ja kansa sanoi: "Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä turnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä maanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin kuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä."

Kun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan kuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas aikaisemmin nainut hänen sisarensa.

Häät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan pussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja kierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa tuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä. Jokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin huudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän peitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia lippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu, kun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista ei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä. Hän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä, näytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja taivaan pilvistä. "Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!" sanoi hän aseenkantajalleen. "En halua hangata jalkaani rääsyihin." Mutta väkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.

Vihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka istuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit päässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa ryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana varustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin kansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi huitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään asetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen hirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien kemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita polvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä kaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa hampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se kohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin lautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä tappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien pidoissa.

Herttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän tullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän sitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa, jota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu Latolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: "Isä, opeta minua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!" Mutta syvällä hänen sydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi synkkä ääni: "Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan kruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä."

Kauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella astui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen suojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella oli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset hiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla äänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon vahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja, inhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger löi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: "Havahtuos pahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle kuuliainen!" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka ripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin hänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä. Ja niin oli Eerikki ritari.

Torkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen kärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti komeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin sekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän kaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli tyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden piirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta vielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen kahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille sotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen. Ja kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella Ruotsin vallan laajentamista.

Komea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten rantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta missä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja räkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.

Venäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä silmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita solumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski vedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta. Komeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset leiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti Kättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti sotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi vain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän luokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän oli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun tulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.

Venäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään ei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa selässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi painua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan, missä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta aamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa taistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.

Marski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta.

Hän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli naittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta valtakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät he voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat hänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he kuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä toisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti Birgerin puolella. "Niin kauvan kuin hän elää", ajattelivat he, "ei meillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa". Sentähden uskottelivatkin he Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä epäsopuun.

Päivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli vetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin raotti palvelija ovea ja kuiskasi: "Minä näen kuningas Birgerin tulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin rekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!" Torkkeli katsahti häneen hämmästyneenä ja vastasi: "Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä hyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen ystävänsä."

Joukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat huusivat: "Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa meidän veljesten välille." Birger seisoi heidän vieressään tuhkan harmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi Torkkeli jaloilleen ja huudahti: "Häpeää saat sinä kantaa tästä, kuningas, koko elinikäsi!"

Sitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen jalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten lumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin aurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset oli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon Tukholmaan ja torniin suljetuksi.

Valdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa kopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut herraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset viettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden valtaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja sanoi: "Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo sinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle tällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni asti."

Sitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori nykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa parikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan miekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin hänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa ja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen onnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun kevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien kirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon muistopaadesta. "Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko", ajattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. "Miten on nyt käyvä poikiesi?"

XIX.

NYKÖPINGIN PIDOT.

VAIHDOKKAAN LAHJA.

Metsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa talvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika tupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi oli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun latva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei häneltä koskaan tuli loppunut.

Väliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen ja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen ovensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne olivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne iloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan kahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia köntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä ne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne niin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat permannolle.

Talvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että kukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat kaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun aurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa oljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. "Nyt sinut paha perii, sinä häijy rumilas", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa takaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. "Kyllä minä tiedän, millä tavalla moisesta otuksesta loppu tehdään."

Kun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen ja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta pussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa metsästyslaukkua.

Siihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta seuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären Cicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli leskimies. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, kun hän herätessään näki ruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista tukkaansa. "Nimeni on Trulla-Ho", vastasi vaihdokas ja keikkui maitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin pitkät, että sormet laahasivat maata.

Se söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää kasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista, sinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho jäi silloin yksikseen tupaan.

Tuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat sitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä metsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät ihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho opetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.

Kappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa haudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat noita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he voita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin ja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit loimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu. Muuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi ja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi hän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan sääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma harmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:

"Kuolonhirsi vihannoi, Kallo vainaan teutaroi, Hurme huppeloi.

Hiiden ukon Uhri suuri: Jalka kukon, Lepän juuri.

Musulavi, avi, extraborum, sumulus sumin peccatorum, ai ain et arri."

Kalpea mies kullankimaltelevassa puvussa läheni pensaiden välitse. Hänen silmäluomensa olivat punaiset kuin itkusta tai unettomuudesta, mutta hän hykerteli mielipuolen lailla käsiään ja katseli huvitettuna ja tyytyväisenä ympärilleen. Hänen asemiehensä kantoivat joutsia ja haukkoja, sillä hän oli metsältä palaamassa. Ne koettivat saada häntä kääntymään pois, mutta hän piti oman päänsä. "Minä olen kuningas Birger", sanoi hän noita-akoille onnellinen hymy huulilla. "Märta, kuningattareni, saisitpa vain kerrankin nähdä moisen ilveilyn, niin varmasti hymyilisit!"

"Onko sinun kuningattaresi sitten niin vaikeata vetää suutansa nauruun?" kysyi Trulla-Ho, ja karkelo taukosi.

Birger painui alakuloiseksi ja katse harhaili. "Hänen huulenseutunsa tästä näin ovat jäykät", kuiskasi hän ja nosti sormet kasvoilleen. "Tiedätkö siihen mitään keinoa, noita-akka?"

"Luulenpa, että hän saa nauraa vielä kymmenen kertaa hullummalle noitajuhlalle kuin tämä, jos tahdot." Ja hän ojensi Birgerille hiukan nöhtää, jota oli kihnautunut kahden yhteenkasvaneen puun välistä. "Epäsopua ja veljesvihaa ne hahtuvat sisältävät", mumisi hän niin hiljaa ja sekavasti, ettei kuningas kuullut mitään. Sitten lisäsi hän hiukan kovempaa: "Heitä tätä muutamia hyppysellisiä mesijuomaan, kun kemuilet veljiesi kanssa, kuningas Birger!"

Kuningas Birger pisti lahjan viittansa kätköihin ja jatkoi sitten, onnellinen hymy huulilla, kolkkoa vaellustaan läpi kuunpaisteisen metsän.

CICILLA METSÄSSÄ.

Mikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa tuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä ja melua Håtunan kuninkaankartanossa.

Syyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella verhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin lahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä niistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan kulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon kasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.

Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat he vielä pitkät matkat hevosten välissä.

Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi. Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja, joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta kasvattaa ritarin."

Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.

Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet. Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.

Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja. Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.

"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä, täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"

"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.

"Onko se joku rikas talonpoika?"

"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas. Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se Eerikki Menvedkin on."

"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te kasvatte niin suuriksi."

"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan merkkejä kuusenrunkoihin.

Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein yksinään.

Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä. Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan ikiselkeällä vedellä.

Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun aurinko metsässä kulkee."

MÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.

Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.

Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"

Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa linnaan.

Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä. Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."

Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion janon. Anna pienten piipattaa!"

Birger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin kumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat kantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä ei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin ja rummunpärinöin.

"Kuka nauraa?" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa. "Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti." Trulla-Ho vastasi: "Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama, jonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä kuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta."

Kun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa kaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa jäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään julmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena. Hänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä neljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä valkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies oli poistunut linnasta, sulki hän portin. "Kuningas Birger", sanoi hän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin. "Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät otsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä uudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä olet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin."

Hän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää tapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.

Silloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion käytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. "Herkeä, herkeä, veli Valdemar, tässä ei auta tappelu!" kuului Eerikki huutavan. Pian astelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä, paljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen, mutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui Birger tuijottavin silmin: "Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko Håtunan temppua!"

Heidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös heidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta, kytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui koko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja varustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas Birger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: "Siunatkoon Pyhä Henki kuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!"

Seuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa hänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan vankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät kahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja kun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen silmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.

Vangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti linnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen naurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet kaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle yli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt huhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän ystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika Finnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat rohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.

Birger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili rautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin ylös pilviin. "Satuloikaa hevoset", käski hän epävarmasti. "Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos lopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia entisen maani asukkaita."

"Halveksunta" — Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa — "on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät eniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi mitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan. Ole iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun sinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy huulillasi ja pakenet täyttä laukkaa."

"Hän luulee minun epäröivän", mutisi Birger ja kääntyi poispäin. Kasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta useampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti suljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen jokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.

Haudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään, asettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa kanssa.

Vielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään alhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin oli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo läheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja toi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin paareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin nähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että heidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua Eerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun valtaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko Nyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.

Muutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne Tukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten Maarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.

Piirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan. Raivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle kirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat kiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja poutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja lauloi:

Kuin kuiva kaarna palakoot Sun, linna, seinäs jylhät! Ne taasen uhmin nostakoot Sun muuris uljaat, ylhät: Mutt' voivotukset nousevat, Kun myrskyt, viirit ulvovat, Sun maastas huokaavasta Ei surut, ruumissaattueet Sun porteistasi puuttuneet, Ei ennen eikä vasta!

MAUNU TULEE EERIKKI MENVEDIN RITARIT MUKANAAN.

Cicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli kasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän eroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi lukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa polkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta vuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen herttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi hänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.

Silloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden pieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua, sillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa luolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. "Hän ajatteli kuitenkin tullakseen takaisin", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä lovet puiden rungoissa. "Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä." Monet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian osui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan kuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.

Maunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. "Sinä olet tervetullut", vastasi tyttö ujosti. "Täällä ei ole oikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää." Tyttö tuli totiseksi ja kuiskasi nopeasti: "Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi, suurin konna Folkungein suvussa… hänen tähtensäkö sinä tulet?"

"Hänhän on kuitenkin isäni", sanoi Maunu ja katsoi maahan. "Kaikki ovat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon ja täytyy minun taistella."

Tyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu hänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet kuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. "Ne kihlasivat minut norjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli määrätty Eerikille", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. "Mutta Eerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä hänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne ryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat."

"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?"

"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani. Minä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle uskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla, paikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton päivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle."

Hän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa. Sitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois sotureineen. "Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi", hyräili tyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.

Tiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin laudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat soittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin tuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen päällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu. Havaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet mukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.

Minne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina, eikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger oli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut Gottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit oli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi siellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana, pitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli hänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit raivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla ojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset kerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta sitä hän ei voinut.

Sillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi lautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas Birgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita täpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien välitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin. Hänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi. Maunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata linnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän kätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin. Vaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he hänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen neitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu valtionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli tasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä, mahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen henkäyksensä.

Elämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten kun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin täytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli liikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja. Hitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä kirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin kukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle ristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan nunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien poskessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita. Siellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin pidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan Brunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi muureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla, joka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä, oli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä näystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri kansanpaljous.

Sotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja muodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan sisältä kuuluivat sanat: "Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä isäsi on rikkonut!" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen, mutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen. "Hän on viaton!" huusi kansa. "Hän on vain taistellut isänsä ja perintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena kuoleman?" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas Birgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla. Laulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät he hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu Latolukon haudalta.

Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar, päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.

Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä, joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus. Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.

Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras, oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä nuo oudot sanat.

Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja, jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin. Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet ristissä.

Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen vaiheistaan.

Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!

XX.

JOULU-YÖ FINNSTADISSA.

Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.

Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville: "Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies, mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! — Ulv, sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"

Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"

Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.

Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon, mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa. Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti". Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!" Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä. Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia vieraita. Kukahan nyt tulee?"

Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin asioita mietittäväksi.

Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja. Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren. Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.

Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat: "Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"

He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia, sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven, tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.

Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista, mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle. Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.

Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä." Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa olkapäitään myöten.

"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät, jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan, sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen kello kaulassa.

Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."

Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän, mutta nyt vapisi hänen äänensä.

"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [ Ihmissusi ruotsiksi "varulv"], vastasi puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."

Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen, mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin pikarin."

Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.

Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun. Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa, vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa aamukirkkoon."

Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"

"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista, olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme kokonaan unohtaneet."

Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste. "Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.

Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui kattohirsiin asti.

Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia, karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen, jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle. Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen toisensa käsiä.

Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän: "Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja elävät ylistäkööt silloin Herraa!"

Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki, niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat maljoja pitkistä sarvista.

Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää pitkin.

Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä syödä näpertelemään.

Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä? Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi loimoksi."

Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa, ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin hennon minä kertoa sitä unta muille."

Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa, missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.

Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon. Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.

"Ulv Gudmarinpoika", sanoi laamanni. "Ota Birgitta eteesi satulaan ja pysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!"

Ulv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi. Hän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli pakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua kiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan lapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.

XXI.

MAUNU LIEHAKKO.

MORAN KIVILLÄ.

Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet. Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.

8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan. Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja munkkikirjaimia.

Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki, niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.

Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista, upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista ymmärtäväistä talonpoikaa.

"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan. Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia kuninkaita!"

Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on", vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"

Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan, ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden. Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa, pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut teräspukeisten ritarien syleilyihin.

Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään. Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.

Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta säteilevässä kirkossa.

HERTTUATAR INGEBORG.

Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär. Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.

"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä. "Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä yhä enemmän."

Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa, haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei", huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle valtaa ja maata!"

Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren säilössä.

Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin, jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän Porsen miekkaa, kärki alaspäin — miekkaa, jolla piti valloitettaman kuninkaankruunu.

Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla. Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se mahtoi merkitä.

Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen ylpeään, pystyyn asentoonsa.

SUURI VALTAKUNTA.

Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.

Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa. Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.

Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan. Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan. "Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan, että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan. "Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.

Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut, puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta. Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.

Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa, voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet, mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden kielen."

Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa. Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.

Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen: "Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."

Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen. Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa, mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.

"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar, kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin, jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas, että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus. "Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa. Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri. Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."

Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu, täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa. Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta, mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.

Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo, pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan orjantappurakruunua!"

Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä. Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen, matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja luuttujen säestyksellä.

Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun, ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani, mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."

Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten. Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle: "Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta, saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."

"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui. "Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku, kuningas Maunu Liehakko!"

Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla. Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä, voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa. Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja porraskivillä.

MUSTA SURMA.

Eräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja muuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui hirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli rääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet kuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle vesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.

"Vesikin on pilaantunutta", änkytti hän. "Kunhan vain saan istuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut pitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin uneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan näyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön aikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi. Kenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja mitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!" — Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. "Rutto on maassa. Runotyttö tanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta kädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki. Ja ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän haravoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko kaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto on jo täällä kaupungissa."

Hän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon. "Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?" nauroi hän ja nousi pystyyn. "Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku tytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo käärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!"

Hän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos taakseen katsahtamatta.

Tultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä vyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata häntä juosten kaupungista. "Kyllä me nyt pakenemme", huusi hän, "mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa ei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat, ja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat raunioiksi."

Minne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet valmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli pantu näkyviin. "Olen väsymyksestä menehtymäisilläni", sanoi hän, "enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille vuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan uskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta saamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme." Ja hän, tuo muuten oikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.

Ruoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä päällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia kerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne pelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka hetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin, vanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.

Eräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni sitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet olivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse sidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan. "Heittäkää minut tuleen!" huusi hän. "Minä olen myrkyttänyt rutolla kaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa." Rovion takana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin luudallaan.

Asmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja, joka karahutti ohi. "Minne kiire?" kysyi hän. "Sanoma kuninkaalle Ingeborg-herttuattarelta", vastasi ratsastaja pysähtymättä. "Kaksi poikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat makaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää."

Aamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli vedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin piirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin kellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi tornissa.

"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"

"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin", vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene tiehesi, munkki!"

Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.

Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?" Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.

Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta. Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava liekki.

Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä, kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.

Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita, paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle, ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista. Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty. "Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun häntä seurata."

Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi: "Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."

VANKEUS JA MAANPAKO.

Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta, ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.

Kun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä, kääntyi Maunu ja kysyi: "Missä on minun vanhin poikani, missä on Eerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla minulle hyödyksi." Blanka vastasi: "Hän käyskentelee tuolla ylhäällä tornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan. Tästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan tapaan."

Nyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat ylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen osan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen. Hän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi hänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin ulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille ja julistivat hänet pannaan. "Samoin kuin minä sammutan tämän kynttilän", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan ja polkiessa sen sammuksiin, "samoin eroitan minä kuningas Maunun ja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden osallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä ja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään sieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut, sillä he ovat maan kirous."

Mutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut paarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä kulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja hänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden kesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: "Nyt syyttää kansa meitä ja sanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme."

Maunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli käynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet Köpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin tyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen.

Haakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä kääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja julistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan metsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet kuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.

Kulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien haalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä kuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet vietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän seisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa valojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina se vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa, ymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä latvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi vuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän, pienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan kulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan, jotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden väliä seinällä, leikkien kuin lapsi.

"Kuningas Maunu Liehakko", puheli hän, "sinä tahdoit hallita suurta valtakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa vastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt kerjäläiseksi."

Kuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi akkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä lokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta. Vartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa kuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa Haakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat mustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja suonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi hänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.

"Etpä minua sentään unhottanut", sanoi hän. Liikutettuna ja murheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään. "Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi", vastasi hän. "Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei hänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä poikaa huonompi?"

Ja sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain kuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä valtakunnasta.

Eräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu laivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä joutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän näki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi hänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä kuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen maalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa, jotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti hän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin viimeinen Folkunga-kuningas.

Norjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.

Häntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin paljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä. Kauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi munkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on, siitä ei ole kenelläkään tietoa.

XXII.

VISBY.

Pengermittäin kohosi merestä Visby, Pohjolan ylpein, kaunein kaupunki. Myöskin meren pohja sataman ulkopuolella laskeutui levein pengermin, niin että vesi auringon paistaessa sen kalvoon oli ensin vaaleahtavaa, mutta syvemmillä paikoin smaragdinvihreää. Ja syvimmällä kohdalla keinuivat aallot kirkkaan sinisinä. Päätytalot ja lukemattomat kirkot kilpailivat keskenään korkeudesta, ja koko tämän rikkaan hansa-kaupungin ympäritse kiipeili muuri torneineen kolmasosa peninkulman pituisena. Pyhän Niklaksen kirkon korkeaan torniin oli värikivistä laitettu koristus, joka välkkyi kauvas merelle kuin rykelmä lyhtyjä.

Pietari Snuggissa, joka juuri hyppäsi maihin rantaan kiinnitetystä purresta, ei ollut juuri paljoa katsottavaa. Hän oli vain köyhä kutojankisälli, joka oli ollut maailmalla vaeltamassa ammattitietojensa lisäämiseksi. Otsatukka valui alas silmille, ja kasvultaan oli hän vähäinen ja hintelä. Mutta onnelliselta hän näytti. "Uneksinko, vai olenko valveilla?" änkytti hän ja hinasi matkalaukkua hartioilleen.

"Kyllä sinä nyt tosiaankin olet kotona jälleen", vastasi hänen entinen mestarinsa, joka odotti häntä avoimin sylin. Hän kuljetti nuorukaista ohi gottlantilaisten puuastioiden, turkisten ja hiekkakivilohkareiden, joita paraillaan toimitettiin laivoihin. Väkevä tuoksu levisi mauste- ja suitsutuslaatikoista, jotka olivat tulleet Levantista asti, ja pari kolme kauppiasta purki varovasti kääreistä koralleja, kultalankaa, samettia ja norsunluuta.

Torilla oli vaatimattomampia tavaroita tarjolla. Siellä myytiin palttinaa ja yksinkertaisia kenkiä, naudanlihaa ja humalaa. Pietari Snugg oli aivan pyörällä päästään, kun hän vihdoin avatusta myymäläluukusta kurkisti mestarin pieneen taloon, missä kisällit parhaillaan tarkastelivat erilaisiksi värjättyjä lankavyyhtejä ja keriä.

Vaikka mestari Siimeon yhä asui sen matalan katon alla, jonka suojassa hän oli alkanut ansaita leipäänsä kutojana, oli hän nyt luotettava kauppias, jolla oli oma myymälä ja jota mainittiin Visbyn ylpeydeksi ja kunniaksi.

Tukka ja parta valui pitkin, muhkein kiemuroin hänen mustalle puvulleen, ja hän näytti aivan apostolilta. "Jos tahdot olla hurskas poika ammattisääntöjen mukaan", sanoi hän Pietari Snuggille, "niin laske matkalaukkusi penkin alle ja jää palvelukseeni. Mutta koska ilta on kaunis, niin lähtekäämme hiukan kävelemään!"

"Herra isä", vastasi Pietari Snugg, ylen iloissaan siitä, että oli jälleen päässyt vanhoille, tutuille paikoille. "Kunnia olkoon ammatille, mestareille ja kisälleille! Lupaan totella sinua kaikessa nöyrästi ja uskollisesti."

Vanhimman kisällin nimi oli Pietari Dask. Hänestä oli mestari Siimeon paras mies maailmassa, ja hän heitti sukkulan kädestään ja katkeroittui kateudesta, kun hän huomasi mestarin ystävyyden tulokasta kohtaan.

Mutta mestari ja hänen suojattinsa olivat melkoisen ylpeitä kaupungistaan, vaellellessaan siinä pitkin kiemurtelevia katuja. Päivällä oli satanut, ja kattokourujen avokitaiset lohikäärmeet ruiskuttivat valtavia vesisuihkuja. Kauniisti hakattujen ruusujen, liljojen ja apilanlehtien alta aukeni pieniä, muurivihreän ympäröimiä ovia luostarinpihoihin, missä munkit istuivat silkkiäispuiden ja pähkinäpensaiden varjossa lukemassa hartauskirjojaan. Ristikon läpi saivat he ihailla lipasta, missä väitettiin olevan Maaria Magdalenan jäännöksiä, ja Kristus-kuvapatsasta, joka oli tehty puhtaasta kullasta ja joka oli viisivuotiaan lapsen kokoinen. He astuivat alas kynttilänhohtoisten, kauttaaltaan hopeapukeisten alttarien ääreen maanalaisiin kappeleihin, ja he nousivat kirkkoihin, jotka oli rakennettu toistensa päälle. Mestari otti vihdoin nuorukaista kädestä ja vei hänet ulos kaupunginmuurin suippokaariportista. Sieltäpä näkyi ihmeellinen niitty. Kukat loistivat monivärisinä ruohossa, ja nuoriso karkeloi iloisten sävelten kaikuessa. Vaeltajat pysähtyivät vasta hirsipuiden alle hirsipuumäelle. Raskaita pilviä kerääntyi taivaalle, ja lybekkiläisiä, skotlantilaisia ja hollantilaisia laivoja lasketti täysin purjein satamaa kohti.

Pietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään taaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla silmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. "Niin", sanoi hän ankaran juhlallisesti, "opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo kisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä vuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme. Kaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn suuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka monen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi emäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa aherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!"

Kun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet lehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He paiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen jalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen Pietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä aika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi käsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. "Nyt sinä saat oikein isän kädestä", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että paukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui penkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo säyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään ihmetellä.

Häpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen lakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli hän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta sitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi hänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se johti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut milloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi työkammiokseen. "Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune kultaa eikä hopeaa", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista ja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. "Kun mestari huomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja niiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun onnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun."

Hän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset kädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä tapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja paperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili hän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä numeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis näytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi saattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi molempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä kiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja peseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.

Mestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti kynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa lakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain kisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään kädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen, nähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan peseytynyt. "Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on olla hänelle isän asemassa", ajatteli hän. "En tahdo tehdä häntä onnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa." Hän painoi sukkelasti lakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön tapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: "Teidän molempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja molemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana en voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin mikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä haluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan ammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa minua!"

Syyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena, sillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää hänen toverinsa lakki työkammiostaan. "Kaikki antaa hän anteeksi tulokkaalle", mietti Pietari Dask matkalla. "Ei hän poikaa rankaise, vaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan minäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän kostan."

Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti ja kaksi kynttilää.

"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.

"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.

"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän. "Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana, sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin sinä!"

Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti. Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa. Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko. Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin. Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista, jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.

Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.

Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta, koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se, joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä, on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"

Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä. Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen", sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."

Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen, ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri, ihana Visby.

Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin. Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut. Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset, mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.

Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on myös tulla kunnon kisälliksi?"

Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa. "Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"

Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."

Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby pelastettu.

Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä", sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."

Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä", puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa, mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."

XXIII.

KUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.

VERENIMIJÄT.

Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt vanhaksi.

"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta ja ojentaminen hänelle.

"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."

"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita, jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä, teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.

"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista ja raastoivat sen mukaansa.

Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan. Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa asua. Minne pitää minun siis menemän?"

Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset. Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja vaelsi matkaansa.

Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko, auringon lintu.

Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se lentämään.

"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin, rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem, missä sinä olet?"

Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle. "Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt kuningas Albrektia vastaan."

Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski. "Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman", ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja saksiaan eikä hallita valtakuntia.

Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa, jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.

Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville, ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen, hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua. Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella puolestaan.

Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä. Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia? Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää pitkä laahus."

"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella", vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."

Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas Tukholma.

HATTUVELJET JA KAAPPARIT.

Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan. Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.

Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä, että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä, sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta lähtien.

"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille, "mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.

Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen. He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi säteisiin.

Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia? En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan, missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin kätkeytyi hän.

Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä, oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.

Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi, vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän haastelustaan.

Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin. Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa, koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan nuhaa vastaan."

Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä. Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen, enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"

Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen pisti hän vaatteidensa kätköihin.

Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa Roomaan.

BIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.

Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat. Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"

Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme, sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"

Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon, ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään. Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja, joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle. Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen "Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.

Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle. Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta, minne hänen luunsa oli viety.

Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.

Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen, olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita, humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.

Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä. Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä. "Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne ikipäiviksi.

Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään ja ystäviään vastaan.

Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista. Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla, eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.

Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein, alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä, sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."

XXIV.

ENGELBREKT.

TAALAALAISET.

Nyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä avasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua täytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.

Eräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan. Niin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän oli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön vanhoja. Ja hän laski näin: "Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin vihkimisestä… Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä Malinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan miesvainajansa messusta…" Hän tutki ja haisteli huurteista karhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua tarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa, tiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä suloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.

Äkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: "Mitä kilinää tuo on?"

Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista. Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin että koko ruumis hytkyi satulassa.

"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista porsaistanne."

"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan. "Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa, jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen", nauroivat sotamiehet.

Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka, ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan. Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa. Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli. "Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä. "Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."

Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.

"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli hänelle uutta ja outoa.

"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen lopun noista voudinheittiöistä?"

Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia vuoltiin.

Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle, joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi. Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.

Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa. Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.

Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia, siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun ristivetoon."

Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina. "Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan. Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."

Herrat tottelivat.

Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.

He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki kiersi kaikilta puolilta.

Muutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa, ja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin näkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta nelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa. Sitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko laitoksen Matille. "Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan, jahnajaakko", sanoi hän. "Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin opit ukkostakin tekemään!"

Matin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle, metsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen mielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti hän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.

Paukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä ja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan huomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin ainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.

Engelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi hän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta nelikosta ja näytti sitä miehille. "Te Taalain miehet", sanoi hän, "nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa kukaan ennustaa."

Ikäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa linnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli kokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin siitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä laukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä rautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli aivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.

Ylhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa, ihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin kääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi pyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui sitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan laukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä ja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä oli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli painoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat he kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat kivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä sinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja kaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. "Täältä tulee herkkuja illalliseksi, Styke!" kiljuivat he.

Engelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. "Paremmin pitää teidän oppia sotimaan", torui hän. "No, no, ukkoseni, sinähän olit nuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana", kuului vastauksia hänen ympärillään. "Opeta meille se uusi taito, opeta meitä ampumaan ruudilla!"

Epäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin valmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista, joiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin puoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli vain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä pyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia virrasta miten paljon tahansa.

"Sinä tiedät kaikki", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin luo. "On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt on tekeminen?"

"Minä olen keittänyt tulikiveä", vastasi hän, "joka syttyy palamaan heti, kun se tulee kosteaksi." Ja hän otti kiven takkinsa povitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti liekehtiä.

Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.

"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen toiselle puolen. Tulkaa!"

He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.

Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja virittivät laulun:

Herra apumme ja pyhimykset! Joutsi, käsi meidän varustukset. Jo alkaa taisto, jo leikki käy. Nyt, vouti, heti linnas heitä! Tai muuten uimaan ennättäy Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!

Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa. Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta. "Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän, "ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"

KYNTTILÄJUHLA.

Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti mustaan viittaansa kääriytyneenä.

Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon. Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan välkähti teräshaarniska.

"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari. "Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle jäähyväisiksi?"

Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi… että minä itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä… että hän nyt istuu Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa. Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"

"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen, "olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."

Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin narri, jos olisin heitä parempi."

Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."

Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi pimeyteen.

Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.

Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja, ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui kansalle.

Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea. Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.

Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea. "Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"

Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä, ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu, ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka ahkerasti.

Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma joutua liekkien uhriksi.

Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja meidän täytyy valita valtionhoitaja."

Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona piteli Matti hänen hevostaan.

Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua." Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on ainakin yksi seikka varma… että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu parhaimpiin ihmisiin."

Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn, niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."

Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi, jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon sellaisia nyrpeänaamoja."

Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan — "viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on valittu valtionhoitajaksi."

Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt, teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"

Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen taistelun uudelleen.

Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin makaat haudassasi."

Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.

GÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.

Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin, mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta, sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.

Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan, ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita. Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.

Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin höyryävän padan alle.

Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle. Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.

"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen. Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."

"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea maihin!"

"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."

Sanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui käteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt sitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että hän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.

Toisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota hengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin vaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.

Kiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi vangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään portille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja että hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä, mutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän valkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja vetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä eivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat teille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä omantunnon rauhaa.

Kun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle, missä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen ruumiistaan ja puhelivat keskenään: "Tähän kattoi hän tyynesti illallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän Engelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan lippunsa juurella."

He kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja sieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä kynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.

Savu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja vapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela Jösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan talonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita alas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä reessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen päänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän oli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin, ja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä välkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin kaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten heräämistä julistaen.

Kerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle, näkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti taalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun, mutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi, ja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.

"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?" kuiskivat he. "Nyt, kun hänet on karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa merirosvojen päällikkönä."

Matti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. "Nyt on kai aika", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, "jokaisen mennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi".

XXV.

KAARLE NUUTINPOIKA JA ROTANKESYTTÄJÄ.

KAARLE NUUTINPOJASTA TULEE KUNINGAS.

Tukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset, samoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen kuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt kulki hän komeasti kaupunkiin.

Hän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät kärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä niillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen, ja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta. Päästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt iloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon. Mutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi kansa huutaa: "Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä on Kaarle Nuutinpoika?"

Muuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin nurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle. Hänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut kuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen kuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat löivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin suurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa rauhassa puuputkeansa. "Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi", vastasi hän ja nosti rotat polvelleen. "Kaarle Nuutinpojan kypärässä välkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua."

Se ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit ajat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä "pettukuningas". Kun kansa nurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti, että tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen sellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui Kristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan, mukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina hopeanhohtaviin rautapaitoihin.

Oli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta vietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit ja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä saattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja ja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat ilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat he ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli valkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste länsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä taajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa. Veljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän riemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut ankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa kulki onni.

Tuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja tuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan pillinsä. "Seuraa minua nyt, ilvehtijä", huusi hän ystävällisesti ja voitonriemuisesti, "niin hankin minä sinulle kohta paremman katon pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut suojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä."

"Jalo ruotsalainen herra", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa. "Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos mieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä minä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun lammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat."

Nauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa. Ja hän soitteli sitten tosiaankin "rotille", vaikka tavalla, joka hänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti kestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat kunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä tuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen katolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin sisä-osiin asti.

Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen, että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä, kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.

Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan, niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät — jotka olivat väliin kirkkaat, väliin levottomat ja julmat — liekehtivät vallanhimon tulta. "Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista vaapsahaisenpörinää!"

Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla että itse kokoushuoneessa.

Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.

Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.

Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle, minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa vääryyttä."

ONNETTOMUUDET ALKAVAT.

Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."

Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin", sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta. Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset, ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."

Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"

Hän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi Kaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita, torventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä salinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva — niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti ruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina. Sitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon, että kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet löytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. "Juomanlaskijasi on sinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika", ilvehti kerran muuan kateellinen sukulainen. "Totta", vastasi hän, "mutta minun ilonani on havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani". Hän jakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja kallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita alallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin Tukholmassa, sai hakemalla hakea.

Kun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein porttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa Jumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja levinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä ruumiita.

Eräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen valossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä uskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän, ketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta kuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan hiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: "Huomenna ei tanssita enää Kaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen sinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi tullakseen!"

Kaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa. Viipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat jo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.

Mutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa, joka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan talonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan suuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien täytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka leikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. "Mitä sinä teet?" kysyi talonpoika. "Minä veistän raamun joka kymmenenneltä päältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta miestä hänellä on mukanaan taistelussa." Talonpoika meni kotiinsa, keitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän jälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä, joutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu Ruotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja leikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita. "Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?" kysäisi talonpoika. "Nuku yösi rauhassa, ukkoseni", vastasi mies, "ja palaa huomenna päivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan. Mutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on silloin kulkenut ohi."

Mutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa rauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan nunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen silmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli jokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois, kaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.

Tornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen honkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns Pentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana, jottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä sammuttamaan. "Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?" kysyi hän.

"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan", vastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän seisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: "Kuninkaan suuri armeija havitteli tosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut ja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin eteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole ainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi vahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!"

Jöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. "Minä näen ratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä", sanoi hän. "Tule!"

Ratsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei näyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet aseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana, astui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui hän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi ja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle Nuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän haarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. "Ei mikään maailman komeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen sinun messuasi, Pyhä Neitsyt", sanoi hän, "ja sinua, sinua yksin tahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua. Sittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan enää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!"

Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.

Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan. Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä enää tarvitse!"

Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä niille.

Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään. Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä. Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin lukkoihin.

Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta, kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?" kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna. Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.

Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka kiidätti hänet ulapalle.

Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?" huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."

Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa, isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä, munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai ystävällisen sanan.

Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen, olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.

Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään, vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.

Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta. Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.

"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti: "Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista." Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi, jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään päiviäni tornin holvissa."

Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se vielä hänen vuoteensa oljilla.

Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia, ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin, vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili hiljaa:

Herrana kun olin Fågelvikin armaan, Ma olin rikas, mahtava ja ylväs; Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs, Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.

Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.

KUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.

Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä pensasta.

Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."

Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa, jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa. Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.

Lumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja upplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin päällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat katajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat porvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin musta vaate.

Kaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa eteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän, joka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun kuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: "Nyt saanen minä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa tavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä saan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa."

Kaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta paluumatkalla linnaan virkkoi hän: "Tulkoon sinusta viisas valtionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä mies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian viittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja." Hänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä. "Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme", vastasi herra Sten häntä tukiessaan, "mutta minä arvelen, että sinä olit oikea ruotsalainen ritarikuningas."

Ja niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan Maunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.

XXVI.

PIKKU SISAR.

Jalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan luostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän vuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen sarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin kohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta palttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista pyörykkää.

Kaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen tyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä alttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas saapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa jäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken aikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen olivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan paistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran viedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan. Muistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit, joille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja heittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. "Päänunna", sanoi piispa. "Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun tilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin hänet sait!" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän nunnana Vadstenan luostarissa.

"Oletko sinä niin vanha", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin, "että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten seassa?" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja siitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.

"Pikku sisar", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen — ja siitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain "Pikku Sisareksi" — "niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme kuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain silloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti käyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki kynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena voikaan koskaan palaa."

Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla. Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.

Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.

Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään", sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."

Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja suri katkerasti.

Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.

Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."

Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla, nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää valittavan.

Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta sydämestämme!"

Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan tytär pesi sairaiden vaatteita.

Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi, sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona, että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle ijankaikkisen valon!"

Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki ruusut Pikku Sisaren ruumiille.

Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.

XXVII.

BRUNKE-VUOREN TAPPELU.

Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen, vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa. Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan. Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."

Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.

Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä. Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala. Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.

Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä. Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas, sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä väistymättä minun kanssani!" — "Niin teemme Jumalan avulla!" huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:

Me Herran nimeen vaellamme, Hänen armoonsa me uskallamme. Kulkumme käy isoon Tukholmaan! Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!

Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä, laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan, ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas. Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle tietä musertavin iskuin.

Kiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti. Heidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä kaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman Nuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian välkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla kädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui hetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita haavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi viedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi taivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin miekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain, ja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan lipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat sen maata kohti.

Sillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen puolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että tanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa kohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti Näck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen kannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka eivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää aseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi Sten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.

Tykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa Tukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas tervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin Sten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja kirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset Jumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.

Vapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon komea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei ole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.

Sten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan painettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin Pohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi ainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen kuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa Hannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan kuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti sitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä, antautui hän vangiksi.

Sten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui hän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin kauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä Tukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään muistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen isäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa selkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea silmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja jokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät sammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä. Ruotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää ja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante Niilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja asetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä ritarista.

Sten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole koskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien, jaloimpien miestensä joukkoon.

XXVIII.

TARINA PAKSUSTA PÄÄMUNKISTA JA LJUNGBYN JUOMASARVESTA JA PILLISTÄ.

Ljungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan ja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi. Nykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset, mutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja sen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät piiriä.

Jens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi mahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä maalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt aina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa. Jo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa, Bäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet oveluudellaan.

Eräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi Hiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin tulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle ilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa, äkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä kiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui ympäryshautansa veteen.

Pian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän käski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen kannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen eteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista ja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin urhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että puhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa kahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta, mutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä perättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.

"Kunnioitettava ystäväni ja isäni", sanoi silloin Jens Holgerinpoika, "minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman että sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista henkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin."

"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!" puuskui päämunkki ja virkisti itseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. "Olen palkitseva sinua parhaani mukaan."

"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin vastenmielisesti", jatkoi Jens miettiväisenä. "Mutta vanhan ystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me vahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa ja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa hoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin."

Sopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat vahvistivat sen nimillään.

Kun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan, vei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista ja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti tiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui häneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet mitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne alasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä nauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä sepille, meni hän matkaansa.

Päämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja piti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän syödäkseen.

"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat", vastasivat sepät. "Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää ja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle ateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä maistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!"

Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina. Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi tuskin tilkkaakaan jäljelle.

Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa työssään.

Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle tapahtunut."

Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä, että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin. Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että paljaat sääret olivat yhtä mustat.

Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle ja Tanskan kuninkaalle.

Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä iloista mieltään.

Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan, vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski hevosmiehensä ratsastamaan sinne.

Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta, pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen pillin molempiin päihin!"

Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille. Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti sormeaan.

Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös, ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.

"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois tältä seudulta."

Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin Hiidenkivelle.

Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä Ljungbyhyn.

Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.

XXIX.

VANHAT LAIT, JÄYKÄT MIELET.

Lähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli niin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille osoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin olla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden punaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.

"Kenelle siitä tulee?" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen ympärilleen. "Minulle siitä tulee!" huusi yksi. "Minä olen vanhin". — "Minua se pukisi paremmin", väitti toinen, joka oli kaunein.

"Saatte pitää sitä vuorotellen", vastasi äiti ja leikkasi poikki viimeisen langan.

Tullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon. "Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme messuun mennessämme", ivaili hän. "Ja kukin sunnuntainamme saamme me kuljeskella ryysyissämme."

Hän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja reutoili hametta itselleen.

Äiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli, että parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi hän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja kääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko jupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi horjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen tyttärensä, mutta liian myöhään.

"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut", sanoi pari kunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. "Ingiäll, hetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut köyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet sinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme heidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja lyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain astua voimaansa."

Tullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun kylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse. Ja niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun. Maalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli hyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto kuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja tikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.

Yöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää, jotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka oli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: "Rakas lapseni, mitä ei äiti antaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua auttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka polvillani kerjäisin sinulle armoa."

Tytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden kuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt heitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. "Jos se voi tuoda sinulle jotakin lohdutusta, tyttäreni", huokasi hän, "niin pidä se yksinäsi! Sisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan koskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä koreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku milloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä leski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin heikko?"

Heti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli sitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen tyytyväisenä. "Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon lapsi, joka ei käsitä vielä mitään", sanoi äiti papille, joka juuri läheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut, jolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.

"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll", vastasi hän ja tuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. "Niin kauvan kun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi olla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää tarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa tyttärensä silmiin!"

Muhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa punahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma oli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan. Eräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain määräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle ripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen ja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen. Silloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan olennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi lasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät pelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin pisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin hiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.

Pitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen tapahtuman paikkaa.

XXX.

NUORI HERRA STEN.

SAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.

Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa alussa vuotta 1512.

Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet, kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.

"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."

Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.

"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi. Helmikuun sää on tullut."

Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni, valtionhoitajaa?"

Munkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä kuulleet. "Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta vuorimiesten kanssa Västeråsissa", kuiskasi hän ja kumartui alas. "Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon, ja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin hänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä ei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien ruotsalaismielisten toivo!"

Herra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen olennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli Stureille ominainen. "Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua, vaan menet matkaasi?" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia harmaasta parrastaan.

"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan vaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei, ei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse ollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita, tanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita, sellaisia ovat nuoret!"

"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne", ajatteli herra Sten satulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään kehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään, pysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he taistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen joukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt ratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi tahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja hän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.

Miekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat haltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille ja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen valtionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta ja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä, ja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin virkaansa.

Ensimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta istua akkunapenkillä päivää paistattamassa.

Uppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan huhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat vetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa, ja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta täyttyi. "Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa harjoittaa väkivaltaa", sanoivat talonpojat. "Ja miten vilpittömänä ja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa samettipuvussaan!" huudahtelivat eukot. "Ja kukaan ei voine kieltää, ettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa hihojensa suihin."

Herra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen päänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen kädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.

Toimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan valaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun valmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka vanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja ottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa käteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat ajatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella hymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut Linköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa Trolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina puoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät huoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa kultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa komeutta ja loistoa.

Herra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä. "Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän isänne valtionhoitajaksi kuin minut", kuuluivat hänen sanansa. "Mutta unohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani hankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!"

"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista. Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten käyköön huonosti tai hyvin."

Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen, melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin, että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.

Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan. Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea tavallista vauhtiaan parrasta partaan.

Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen. "Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden käyttöä.

Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa. Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa polviltaan."

Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.

Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala avarin.

Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain, säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa. "Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."

"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä hänen vihollisillaan on odotettavissa."

Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista. "Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla, puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."

Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat. "Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."

Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."

Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten takaisin Stäketiin.

Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin, vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän. Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."

Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan. Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene", kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat, jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.

Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä, kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.

BRÄNNKYRKAN TAPPELU.

"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia", ajatteli kuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen ruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke vuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin, ja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren laivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.

Ruotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli reipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin ylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset alkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä joutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen tukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan keulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin hakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä voittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa talonpoikaa virui verissään.

Seuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian Tyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori Kustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa herra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä lipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä. Siellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki kävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta tohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.

"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan", sanoi eräänä iltana herra Sten ystävällisesti. "Minuako sinä nyt aiot pistää?"

Kuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra, naurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. "Herra Sten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen. Hänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä olet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis vähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä ei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut Kuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen suudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on, kuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian."

Rouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä, joka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski kannun kumahtaen pöytään. "Siinä on petosta pelissä", puhkesi hän puhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi: "Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle sinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle panttivangeiksi."

Herra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli ja vastasi: "On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota meidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä, jotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen kohottamalla pikarinsa!" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain oli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.

Eräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä, soutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän taaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien välitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti heitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät veneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina mukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.

Kuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta paistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi maalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset vedenneitoja.

Aseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi Vaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden, mutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä olalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin oli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja kumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.

Kaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean ääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan. Hänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan, purjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät herra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: "Moisen petoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas Kristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja kuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!"

ARCIMBOLDUS.

Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva, jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja. Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus. Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea, mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.

Hän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia vielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän kyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn. Vilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja hänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti silloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja avaimilla koristettua ristiä. "Tänne, hyvät talonpojat!" huusi hän innoissaan. "Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun pelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon ylimääräisiä hyviä töitä", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään, "että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit anteeksi".

Laivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat kurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen uhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan kannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka oli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että paavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi hänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään. Siihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin onnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan Arcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti järven ulapalle.

Oltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa ruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja paleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet olivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi kylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina kuin kesäisenä iltana.

Pehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta, missä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen paavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen. Rakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja sentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. "Kaikkialla tapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa", sanoi Arcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan, "mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä mitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne. Riemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle jättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko. Ja sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on peräisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista."

Herra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita, jotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat värejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa pukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan lämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen katseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten pitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.

ENSIMÄINEN LAUKAUS ÅSUNDEN-JÄRVEN JÄÄLLÄ.

Kun Trolle oli vihdoin lopullisesti pantu viralta, matkusti Arcimboldus maasta. Mutta Kristian Tyranni, jonka mielestä anekauppias oli asettunut ruotsalaisiin nähden liian ystävälliselle jalalle, ryösti häneltä täysinäiset rahakirstut. Ruotsalaisia ane-uhreja ei siis sulatettukaan kultakoristeiksi tai hurskaasti kumajaviksi kelloiksi ikuiseen Roomaan, vaan hankittiin niillä tanskalaisille luotipyssyjä, ruutia ja joutsia. Eikä isoja aikoja viipynytkään, ennenkuin paukkina alkoi Borgholman ja Kalmarin edustalla. Skotlantilaisten, ranskalaisten, holsteinilaisten ja mecklenburgilaisten palkkasoturien saattamana kulki Tanskan lippu läpi Smålannin metsien Länsigötanmaata kohti.

Herra Sten järjesti talonpoikansa Åsunden-järven jäälle. Sivuille hakattiin avantoja ja selän suojaksi rakennettiin rannalle puista ja havuista valtava rytövarustus. Talonpojat puhaltelivat hyppysiinsä ja takoivat jalkojaan jäähän, pysyäkseen lämpiminä ja tappelu-innoissaan heiluttelivat he piikikkäitä, nuijiin ketjuin kiinnitettyjä rautakuuliaan. Toiselle rannalle rakensivat viholliset ampumavarustuksen vaunuistaan ja seisoivat siellä hajasäärin joutsipyssyjään jännittämässä.

Herra Sten ratsasti pelottomana väkensä etunenässä. Hänen valkea hevosensa näkyi kauvaksi, ja muuan karkuri ilmaisi sen ratsastajan vihollisille. Ensimäinen kuula kimmahti jäästä ja lävisti sekä hevosen että nuoren valtionhoitajan säären. Muuan tanskalainen pappi hyppäsi silloin ampumavarustukselle risti kädessä ja huusi: "Tiedä, että kirkkojen oviin naulataan jo pannajulistusta niitä Ruotsin herroja vastaan, jotka hävittivät arkkipiispan linnan. Nyt olemme tulleet tänne rankaisemaan kerettiläisiä Rooman isän nimessä!"

"Taisteluun oikean asiamme puolesta!" vastasivat talonpojat, ja ruudinsavu peitti hetkiseksi kahakan kuin usva. Mutta heidän johtajansa virui verissään jäällä, ja heidät lyötiin kerta kerralta takaisin. Töin ja tuskin ehtivät he kantaa hänet rekeen ja hajaantua sitten hurjassa paossa metsiin ja jäätyneille soille.

Tivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten Antonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut talo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät oksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien akkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan uskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi talosta, oli rautapaita kaapunsa alla.

"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit sanoman isäni kuolemasta", tervehti herra Sten raukealla äänellä. "Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata minua."

"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin ajatuksiin", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen, kainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. "Me erakot tunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan minä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin pieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa."

Reki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei herra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne hän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan puolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä synkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa, rauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka uutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.

"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa", kuiskasi herra Sten, kun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli ohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat tietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa ääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä kukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä reessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen valtionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa, havaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.

Oli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti linnan pihalle. "Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet, munkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?" kyselivät vartijat paikalle kiiruhtaessaan.

"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus", vastasi munkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi, nostaakseen hänet olkivuoteeltaan. "Tässä pitelen nyt parasta ruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan häntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina, ja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään, mitä hän on oppinut Stureilta!"

Seuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät toisiltaan: "Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin poika on vasta kuusivuotias lapsi." Seuraavana aamuna alkoivat he kuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo porttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä punoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva sana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin kaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja notkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan enää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin saarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.

Eräänä päivänä sanoi hän: "Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna Eerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä jatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se ole keihäsmetsä?" Linnanvouti selitti: "Trolle on pannut jälleen päähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin hänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä vastaamme heille?" "Mene alas", sanoi rouva Kristiina, "ja vastaa heille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien kuin tulivatkin!"

Kun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat, että hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien nurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin Gråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi, hiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin monta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat miehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta joka alituisesti häipyi käsistä.

Kevät läheni ja jäät lähtivät. Kristian Tyranni purjehti virtaa ylös sulkemaan Tukholmaa meren puolelta, ja kumpaisellakin nummella seisoi piirittävä sotajoukko.

XXXI.

TUKHOLMAN VERILÖYLY.

KRISTIAN TYRANNIN KRUUNAJAISET.

Eräässä päätytalossa Tukholman Ison Torin varrella asui Klavus Boye-niminen porvari. Hän oli niin kookas ja leveä, että hänen vaatteisiinsa meni neljä kertaa enemmän kangasta kuin muiden ihmisten. Se kävi kalliiksi, mutta hänen vaimonsa oli onneksi taas erinomaisen pieni ja hintelä. Lapset tulivat äitiinsä ja olivat myös pieniä. He olivat kuin kaksi riviä omenaposkisia nukkeja, kun he istuivat siinä hänen polvillaan aamupuolella 4 päivää marraskuuta vuonna 1520 jälkeen Kristuksen syntymän.

Yli kaiken muun maailmassa rakasti Klavus lapsiansa ja vaimoansa Mettaa. Tuo pieni hopeahapsinen eukko oli aina säteilevän iloinen, mutta tänään ei hänen tyytyväisyydellään ollut rajoja. Hän siroitteli tuoreita katajanhavuja auringonläikkiin lattialle ja ajatteli ajattelemistaan, että kaupungin portit vihdoinkin oli avattu pitkän piirityksen jälkeen. Hemming Gad ja Strängnäsin piispa Matias olivat kertoneet niin paljon hyvää ja kaunista Kristian Tyrannista, esim. miten anteliaasti hän jakeli suolaa ja silliä talonpojille, että tukholmalaiset olivat lopulta ruvenneet hieromaan sovintoa. Rouva Kristiina Gyllenstiernan oli silloin pakko jättää kaupunki parittajille lukuisia kauniita vakuutteluja ja lupauksia vastaan, ja juuri nyt vihki Trolle Kristiania kuninkaaksi Isossa Kirkossa.

"Minun puolestani saavat mahtavat riidellä ja torua parhaansa mukaan", sanoi Klavus, "mutta emmekö sentään mene tuonne kansan keskeen kirkon edustalle sitä komeutta katselemaan. Meidän ei tarvitse peljätä mitään, pikku Mettaseni, sillä minä en ole koskaan sekaantunut herrojen kiistelyihin." Ja hän otti neljä pientä nukkelastansa mukaansa ja istutti kaksi nuorinta olkapäilleen. Toiset saivat pidellä viitanliepeestä. Hänen edellään sipsutteli Metta-eukko hiljaa laverrellen ja äidillisen ylpeänä.

Tie linnasta kirkkoon oli katettu punaisella kankaalla. Avonaisesta telttakäytävästä olivat viimeisetkin kruunajaisvieraat jo kulkeneet, ja kelpo Klavuksemme tunkeutui kirkon ovelle. Kristian Tyrannin syvä ääni kuului rappusille asti. Kolme sormea pyhänjäännösarkulla vannoi hän hallitsevansa valtakuntaa maassa syntynein miehin ja pitävänsä kunniassa Ruotsin lait ja oikeudet. Sitten antoi Trolle hänelle rippileivän. Mutta tanskalaiset herrat kantoivat hänelle kruunun, valtikan, omenan ja miekan. Kun hänet oli kruunattu, istuutui hän tuolille ja jakoi ritarilyöntejä, mutta vain tanskalaisille miehille. "Ruotsi on miekalla voitettu", huusi airut, "ja sentähden ei kukaan ruotsalainen voi tulla osalliseksi ritarikunniasta." Tämän jälkeen nousi kuningas seisomaan ja nojasi kyynärpäätänsä pääalttariin. Hänen lankonsa keisari Kaarle Viidennen lähettiläs astui silloin esiin ja sitoi hänen kaulaansa nauhan, josta riippui säteiden ympäröimä kultainen oinaantalja. Kultaisen tähdistön merkki oli uusi osoitus Kristianin mahtavuudesta, sillä sen kautta oli hänet otettu burgundilaiseen ruhtinasliittoon.

Vavistuksen tunne valtasi kaikki sillä hetkellä, sillä he luulivat melkein näkevänsä tuon peljätyn keisarin, kun hän kalpeana ja pontevaleukaisena kulki kantotuolissaan siellä etäisillä vuoriteillä. Hänen valtansa ulottui niin avaralle, ettei aurinko koskaan laskenut hänen maissaan, sillä kun se vaipui mereen läntisillä rannoilla, paloi jo aamurusko idän rajoilla.

Ylpeänä moisen suojelijan suosiosta viittasi Kristian Tyranni silkkihansikkaallaan ovella seisoville porvareille. Alhaison seurassa hän tavallisesti parhaiten viihtyi. Leveä hymy punaisenruskeassa parrassa istahti hän mielellään heidän yksinkertaisen ateriansa ääreen ja maisteli heidän oluttansa. Mutta tänään ympäröivät häntä ylimykset, ja siksipä ehkä saivatkin hänen silmänsä nyt niin kovan ilmeen. Ja kukapa tiesi, eikö hän nytkin, keskellä ylhäisten kunnianosoituksia, muistellut Dyvekeänsä, pikku kyyhkyläistänsä, jonka äiti oli ollut vain halpa ravintolanpitäjätär? Niin, sitä tyttöä oli hän rakastanut, sen tiesi kansa.

Kerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa, ja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen tähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se tyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen sydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha Sigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan mahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin sukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin oli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan läheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja julmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin kansa.

Ajatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai miettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin kerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin kulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo mielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi pian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen taistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?

Laulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi alhaisempaa kansaa kuin ennenkin.

Koko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen ja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö milloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä, joka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan talonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?

TUKHOLMAN LINNASSA.

Kolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman porvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä kuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik Slagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat usein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä kutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä, porvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.

"Klavus, Klavus!" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin kamaria. "Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee mennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta kuin nuo töykeät juutilaisetkaan."

Ja meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli kursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä, jotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät kuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli turkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti oikealta jättiläiseltä. "Pane nyt solmu sormikkaihisi", neuvoi eukko, "jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha majaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä olemmehan kaikki kristityltä ihmisiä… Mitenkä se nyt oli?"

Mies pyyhkieli otsaansa. "Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin… Ei, nyt taisi mennä hullusti!" Metta-muori kävi totiseksi, mutta ylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka tapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä. "Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo", torui hän. "Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on pyyhkinyt sormensa!"

Mutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. "Vai niin, sepä nyt kelpaisi", penäsi hän, "jos kuningas näkisi, etten panisi mitään arvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa röykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari." Klavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä ja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä poskille ja silitteli vaimonsa tukkaa. "Pyhimykset olkoot kanssanne, rakkaat, rakkaat omaiseni", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja venytteli sormikkaitaan. "Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen takaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä kannun pohjalle iltasoiton aikaan."

Hänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin tavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin pitkin askelin.

Mutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan saliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan akkunanloukkoon.

Kuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun kaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui Trolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi ja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa ja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen voitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata sisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin kirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.

Rouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla valtakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan. Silloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien hämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."

Kiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa, sillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi vapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun kuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät täytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata kysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa sydämessään puhui hän sitä suoremmin. "Vanha Klavus", sanoi hän itsekseen, "etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa. Päinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka sinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta Senkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat meille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden puoltajat kokea kovia päiviä."

Hän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän hänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista äskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet saliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen ja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat vangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin. Murhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä kahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä muurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva, Kustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-, Gyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista. Muutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki Juhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja syötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.

Kohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja saleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet suljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa lattialla, miten paraiten taisivat.

Suurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva kiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada hänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä tuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä sisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti vetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan hänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan valo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja tunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei tiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän ylöspäin askel askeleelta.

Päästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä. Rikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta kuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt ja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin punapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti teloitusmiekkojaan.

Hänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen lattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui pöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen kätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se nyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja viisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin sanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä miettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa syvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.

Didrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana, kyynärpäät kyljissä ja kädet auki. "Vasta kun Teidän Armonne tekee lopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee rauha tähän maahan", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. "Omasta puolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille anteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta."

"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman", lisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta suostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.

Hänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä tuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka kultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa. Kilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.

VERILÖYLY.

Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei ehdolla eikä millään.

Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella, käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.

Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi, vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos linnan portista.

Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi. Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui silloin torilla.

Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.

Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän, olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.

Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan. Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan ruotsalaiset.

Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet, jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon ritarien joukossa.

Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio, missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.

UUDENVUODENVALVOJAISET.

Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin surmattaviksi.

Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies", pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.

Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen, ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.

Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita — niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy, niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.

Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä. Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat leveäpäisiä nuoliaan.

Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille, eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.

Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään. Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.

Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä kesänä oli julistettu pannaan.

"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä tunnen uuden, puhtaamman opin."

Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa liekehtivät.

Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.

"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"

* * * * *

Me olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki vähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset uhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia taisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme joutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja tietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat ja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista kuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan ihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa tarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja kellojen kuminan heidän paariensa äärestä!

Siellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja minä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi uudenvuodenyön raikuvin äänin: "Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule taalaalaisinesi!"