E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KANSA JA SEN KUNINKAAT

Kertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Vihtori Lehtonen

Ruots. alkuteos: Svenskarna och deras hövdingar

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

I. Lukemattomien kivikirveiden päällikkö.
II. Vanha Ane.
III. Adilsin kultasepät.
IV. Ingjald Ilkeämielinen.
V. Lodbrokin pojat.
VI. Ansgarius.
VII. Kilpineito.
VIII. Sigrid Äveriään kosijat.
IX. Arnljot Jälliläinen.
X. Kreikan kuninkaan talonvahti.
XI. Vanha Sverker.
XII. Vetehinen.
XIII. Jättiläisnainen.
XIV. Eerikki Pyhä ja vuoren lumokas.
XV. Kuka oli vieraamme.
XVI. Birger Jaarli.
XVII. Hovan tappelu.
XVIII. Torkkeli Nuutinpoika.
XIX. Nyköpingin pidot.
XX. Joulu-yö Finnstadissa.
XXI. Maunu Liehakko.
XXII. Visby.
XXIII. Kuningas Albrektin aikaan.
XXIV. Engelbrekt.
XXV. Kaarle Nuutinpoika ja rotankesyttäjä.
XXVI. Pikku Sisar.
XXVII. Brunke-vuoren tappelu.
XXVIII. Tarina paksusta päämunkista ja Ljungbyn juomasarvesta ja pillistä.
XXIX. Vanhat lait, jäykät mielet.
XXX. Nuori herra Sten.
XXXI. Tukholman verilöyly.

I.

LUKEMATTOMIEN KIVIKIRVEIDEN PÄÄLLIKKÖ.

KANSA NURKUU.

Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja pensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea sakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja kuollutta metsässä.

Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista rinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä kuin koskaan ennen.

Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon sisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä paikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi. Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä. Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean lumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin osui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän keskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja kivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat edestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.

Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat soihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen päähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka useammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia koruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli parraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista erilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.

Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan uhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he edestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen suihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he heittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.

Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut mahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota loistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi, ahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.

Päällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat valkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan sukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.

Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät. Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea. Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä keskenkasvuinen, hinterä poika.

"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien, sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin? Tule heittämään arpaa kanssamme!"

Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi, jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"

Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".

Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.

Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se merkitsi, että hän oli voittanut.

Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän muukalaisen orjaksesi".

Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin, nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".

Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä, ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.

"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia, emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä. Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"

Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"

Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"

"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."

Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle. Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.

Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."

Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla. Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät hiukan taaksepäin.

"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"

"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.

"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan. Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin ennenkin.

Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla aikaisin!"

"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin ryömivät ihmisten luo majoihin.

KARILAS UHRIKIVELLÄ.

Karilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään.
Lunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen.
Sitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja
suun.

Muuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan ja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan mielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin. Mutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun hän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne ilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki kiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.

Hän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina johonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui siitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella vain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin. Siihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille. Siihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja keskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset, makasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. "Ei, täällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää", nyyhkytti hän.

Häntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi suloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: "Vielä on pitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu kiviveitsien paloiteltavaksi."

Kun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä itseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen kasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän koetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin että teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.

Hän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden myllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina, lukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän ylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan usvaan peittynyttä.

"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat", mietti hän. "Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin kaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin sinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä, joka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta" — tässä huuli hiukan vääntyi viistoon — "nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot huomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen".

Häntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat syöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin astui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat liikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla, niin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta myrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin ja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti hehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä lumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko, joka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi villihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa tulenhohtavana.

Karilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun uhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he kirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa hengissä. "Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon", sanoivat he, "eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene orjien joukkoon ja opi tekemään työtä."

URA-KAIPAAN KIVIKIRVEET.

Niin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta ryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä levähdettiinkin! Sananpartena olikin: "Aikaa ei meiltä puutu".

Toiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet kaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta pyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden tarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin. Muutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä, että ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä voitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset kiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten luu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.

Mutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa harmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen lohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä. Sitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki heidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet olivat heidän ylpeytensä.

Karilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli raskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja lopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti hänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua, että päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi Karilas.

Nämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli nälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna ja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski kirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten oli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. "Pian se on opittu", sanoi hän, "ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi kirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia, hyrr, hyrr!"

Luuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi voimakkaammin. "Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä päällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas", mietti hän, "saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä." Ja hän pani kairan pyörimään.

Pyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita
vähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän.
"Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle", neuvoi Sirrisilmä.
"Terävä santa se vasta kiveä syö."

Karilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa. Tuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. "Nyt olen minä jo ahertanut puolisen päivää", huokui hän lopulta väsyksissään, "eikä kirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas tässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet."

"Puolisen päivää!" huudahti Sirrisilmä. Hänen käsissään oli pyöreitä, mustahtavia känsiä, niin että ne näyttivät aivan koiran käpäliltä. "Aikaa ei meiltä puutu. En enää muista, kuinka kauvan olen jo näperrellyt tämän Ura-Kaipaalle aikomani sotakirveen varren koristeita."

Karilas vaikeni. Kun ilta alkoi jälleen hämärtää, kysyi hän:
"Sirrisilmä, milloin luulet saavasi kirveesi valmiiksi?"

"Kaksi vuotta kestää se vielä ainakin", vastasi ukko. "Pahinta on, että toinen käteni on tulossa hervottomaksi. Niin etten oikeastaan tiedä, milloin saan kirveen valmiiksi. Ellei siitä tule valmista, niin olen minä ollut orjana turhaan. Silloin ei minusta koskaan tule vapaata miestä. Mutta sinä olet nuori, sinä, ja sinä kyllä ennätät, kunhan et vain hellitä."

Seuraavana päivänä olivat Karilaan käsivarret kankeat, ja hän istui kirves edessään sitä liikuttamattakaan. Vanhimmat kuljeskelivat orjien joukossa tarkastamassa heidän työtään ja kun he tulivat Karilaan luo, joutuivat he vihan vimmoihin. "Sinä et kelpaa mihinkään, orja", änkyttelivät he, sieppasivat multaa ja heittivät sitä hänen päälleen halveksumistaan osoittaakseen. He vapisivat koko ruumiiltaan ja he aukoilivat ja puristelivat nyrkkejään.

Pari orjaa juoksi kiskaisemaan heiltä päähineet. Heidän paljastetussa päässään näkyi pieni pyöreän reijän katteeksi kiinnitetty kansi; reikä oli kaverrettu itseensä pääluuhun. Sellaista reikää pidettiin suuressa kunniassa ja se tuli vain arvokkainten osaksi. Sen kautta pääsivät näet pahat höyryt ulos, ja kun he kerran kuolivat, saattoi auringonvalo pilkistää siitä sisään ja imeä heidän henkensä.

He raottivat kantta, ja pahat höyryt lähtivät ulos, ja he rauhoittuivat jälleen. "Päällikkö", sanoivat he orjien asettaessa päähineitä paikoilleen, "sinun täytyy myöntää Karilas suureen kokeeseen."

Silloin heittivät työskentelijät kapineet käsistään, sillä he muistivat liiankin hyvin kaikkien niiden käyneen huonosti, jotka oli tuomittu suureen kokeeseen.

"Sitä te vielä vaaditte minulta!" vastasi Ura-Kaipa, joka seisoi ovi-aukossaan. "No niin, Karilas, sinun käsivartesi ovat heikot ja hyödyttömät. Miksi me siis sinua vaatettaisimme ja ruokkisimme? Näytä minulle, onko sinun älysi voimakkaampi kuin ruumiisi. Jos sinä osaat mitata Ura-Kaipaan rikkaudet, niin totisesti sinä saat elää. Silloin olet sinä kunnialla kestänyt suuren kokeen. Osaatko sinä laskea Ura-Kaipaan aarteet? Voitko sanoa, kuinka monta kivikirvestä riippuu hänen majansa seinillä?"

Karilas astui nopsasti esiin ja poimi yhdeksän kirvestä ja pani ne yhteen läjään. Orjat purskahtivat nauruun. "Noin pitkälle osaamme kaikki laskea. Mutta entäs sitten, entäs sitten? Mihin siitä pääset?"

Karilas seisoi hetkisen neuvottomana. Sitten otti hän taas yhdeksän kirvestä ja muodosti niistä uuden läjän.

Orjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen tarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli yhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. "Olkoon menneeksi", huusivat vanhimmat, "mutta vielä killuu kirveitä uhrimajan seinillä".

Karilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle omaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä selvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan: "Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja lisäksi kaksi".

Ihmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi sormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. "Tähän päivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina, laskemattomina", sanoi hän, "mutta kauvan olen minä jo huomannut tästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on korkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa moinen orja."

KARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.

Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia, hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä alhaalla järven rannalla.

Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.

"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana, sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".

Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään.
Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.

"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi, mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."

Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."

"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi kauppaa", vastasivat he. "Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille arvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon." He kohottivat kantta hiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä tarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin olisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään. Aine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi pronssiharkoksi.

Karilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi hän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen Ura-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo kotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin vaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään korkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja heitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen Karilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin katosi hän vihdoin puiden sekaan.

Päivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo järven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä veteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin sisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa ja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja nokiseksi. "Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan orjaksi", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, "mutta nyt saamme pojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää hän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan."

Karilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena käyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan unohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä hauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä paiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi suippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi ja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän kuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa rannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin värjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat pehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset nauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli silailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita pronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja villalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.

Läheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat vetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta Karilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen kielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä mustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.

Kaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen erinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi hänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti pari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa ja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän kuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu lehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä kellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä auringon puolisoksi.

Kuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja pesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa hiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta eläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen salaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.

Karilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle, mutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi liikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä hievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti silloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi, sisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen silmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö hänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki virittivät synkeän laulun.

Mutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan. Hän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa Karilasta. "Heretkää, heretkää!" huusi hän. "Suuri ihme on tapahtunut maanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen, ja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain vastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt vaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän näköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana uhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot."

"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt", vastasivat miehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan. "Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on tämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta nuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin Ura-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta, mutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo panna viljelykseen."

Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta hän oli puolikuollut. — Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas, vakava mies.

Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"

URA-KAIPAAN RASKASMIELISYYS.

Tällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta. Itse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista nähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.

Vanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat päälakikansiaan. "Heitä raskasmielisyytesi menemään", suostuttelivat he, "ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja anna pahojen höyryjen, lentää ulos!"

Mutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten.
Ruskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.

"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa", puhui hän kuin kuiskaten. "Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas oli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli jalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan ja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen pojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että tulen saastaiseksi!"

Äkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti sen vyöhönsä. "Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli luoksemme", jatkoi hän, "rangaistukseksi siitä, että me etsimme mukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet. Muinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan, ja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he menivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat suurimmat ja kummallisimmat."

"Niin he tekivät", vastasivat vanhimmat. "Kaikkialla oli heidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa, korkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan viljavainioilla."

"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet", kuiskasi Ura-Kaipa, "eikä kukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen. Ura-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja kaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin, susien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina kimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa Karilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa."

Kimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän peittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin vain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.

KELLANKIILTÄVÄT TULEVAT.

Eräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa nahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa irtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku. Ura-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan moisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät pelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne mustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä ja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi, pysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet koirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.

Sirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan. "Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia", selitti hän, "vaan lampaita". Muutamana tuulastusyönä oli hän sattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä vankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä sikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli muuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin nasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai tarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. "Se oli pukki", ähkyi hän, "paimenten ja ukkosenjumalan eläin".

Seuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari harjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan ja pitivät menoaan. "Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita, jotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan", huudahtelivat orjat. Mutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että kellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. "Niin kamaloita ovat ne ihmiset", lisäsi hän, "vaikka heillä onkin vaatteet kesäpilvistä ja aseet auringonpalasista".

Orjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski maihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita olisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet punertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi kaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset. Kun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli kiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät mylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. "Ne ovat lehmiä", selitti Sirrisilmä, "ja ne ovat heidän mielestään kaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet lehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi, auringosta turpeeseen asti!"

"Ei ainakaan teitä", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut maalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden suojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä suojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he taistelemasta.

He eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin kilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen rannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he vihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. "Minut, vapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon", sanoi hän. "Nyt otan minä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata otsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon minä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä kerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?"

Orjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.

Silloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main. Painunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit olivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran eteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt leivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon saamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää. Raskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako Ura-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.

Pähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne veitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että varressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi kuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä kurkkuun. "Sinä vihattu", sähisi hän, "sinä vihattu!"

Karilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli hänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan ilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi Karilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko ja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään. Säälien laski hän hänet vaon reunalle. "Sinun on ollut vaikea pysyä hengissä erämaassa", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista halkaistusta leivästä. "Syö maan hedelmää!" Mutta Ura-Kaipa kääntyi halveksuen poispäin.

Karilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli ystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta Ura-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin ymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.

"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen majaan, missä he ovat asuneet", sanoi Karilas, "mutta rakentakaa hänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat hänen muistolleen."

Aura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä siten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja vielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta kallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä kilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus oli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja maihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä silloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa säilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma asiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.

URA-KAIPAAN HAUTAJAISET.

Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa ja soraa.

Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan. Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla. Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas kesä-yö.

Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan. Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.

"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat. "Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"

Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet. Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista, ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa, että nyt sinä haluat olla yksin."

Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti päällimmäisten kivien raoista.

"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat, kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän, runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."

II.

VANHA ANE.

Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.

He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa, jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin, ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.

Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku. Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet, toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa. Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana kunniatuolissa istui, oli Ane.

Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa. Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:

"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"

Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:

"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän peltojamme."

"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse, että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin kupeella."

Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea, kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen", ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla lainkaan kuolematta?"

Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille, saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä talvea.

Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala, vastanneen:

"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."

Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni lapsi.

Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen, saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka riipuksissa sängynlaidalta.

Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään. Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta, ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan asti.

"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."

Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne aamuisin täytti sarven.

Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.

Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton, että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti, nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.

Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä, ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.

Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii, sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat tomupilvet.

Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.

Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.

"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä löyhyttää to-omua."

"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain
Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan.
Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian
rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."

Vanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän sarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin, sopersi hän hiljaa: "Me-ene u-uhripu-uulle!"

Hetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten kääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä nopeammaksi tuli käynti. "Isä, minä tottelen käskyäsi", mutisi hän. "Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut Odinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä joutsineni." Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä ritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa, kauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita, lunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi kansalle: "Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka olenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan kylläkseen?"

Kansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa, ympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen hautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen, nahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja kalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.

"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina kukonlauluun asti", sanoivat uhrintoimittajat. "Mutta siihen on kokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!"

"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan", vastasi hän ja kutsui runoniekat. "Älkää laulako niitä vanhoja lauluja", käski hän. "Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me olisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!"

Runoniekat asettuivat silloin hautakummun eteen ja öisen taivaan syttyessä lauloivat he viikatteen kulennasta viljapellolla, pursiseppien kalkutuksesta, uhkeista lohikäärmelaivoista, jotka syöstiin vesille ja jotka soutivat matkaan Svitjodin rannoilta. Heidän takanaan seisoivat harpunsoittajat, voimakkaasti kieliä näppäillen. Ja soiton ääni oli kuin salaperäinen jylinä hautakummuista, kuin myrskyn pauhina rajattomilla nummilla. Yö kului. Äkkiä vaikenivat kaikki harput, ja lähimäinen runoniekoista kuiskasi: "Miksi käännyt poispäin, Egil? Joko nyt väsyit meidän virsihimme?"

"Hetket ovat vierineet lentäen", vastasi hän ja katsahti taivaanrantaan, joka alkoi ruskottaa sukukumpujen takaa. "Minä kuulin jo kukon kiekunnan etäisimmästä kylästä."

"Voi meitä, jotka unohduimme uneksimaan voitoista, voitoista, joita sinä et koskaan saa voittaa!" huudahtivat runoniekat liikutettuina ja kiiruhtivat viemään häntä kauhun puulle. Hän ei nyt astunut reippaasti: hän hoippuroi. Aamuruskon valo himmensi soihtujen tulet ja levitti hänen kasvoilleen harmajankalpean värin.

Silloin syöksyi metsästä keihäsjoukkio, puettuna jättiläisiksi ja velhoiksi irvistelevin naamuksin ja irtonaisparroin. He ojensivat häntä kohti keihäittensä kärjet, nostaakseen hänet puuhun, mutta muuan miehistä sattui siinä kolhaisemaan häntä keihäänvarrella. Se nostatti Egilin poskille entisen punotuksen, ja raivoissaan tempasi hän mieheltä keihään ja alkoi taistella yksin koko laumaa vastaan.

Katselijat säikähtyivät, mutta sillä välin oli päivä ehtinyt yhä enemmän sarastaa, ja muuan ukko riensi juosten polkua pitkin kuninkaankartanosta. "Heretkää!" huusi hän, heti kun oli saanut sen verran henkeä vedetyksi, että kykeni puhumaan. "Te viivyitte liian kauvan harppuja soitellessanne. Vanha Ane täytti tänä yönä kaksisataa vuotta. Ja koska te ette vielä olleet uhranneet hänen poikaansa, kun kukko kiekui, vaipui hän juuri äsken ikuiseen uneen. Mutta ellei näköni petä, niin seisoopa tässä nyt kuningas, jonkalaista me svealaiset haluamme. Siksi kuuluukin neuvoni, että te nyt heitätte peitset menemään ja nostatte hänet kilville."

Sitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään
Skilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä
Tunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.

Egil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen hylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli kaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että Egil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota oli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut. Härkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen rintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.

He tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin kuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: "Odin, sinä annoit Vanhan Anen elää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin ikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha ei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän, se ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme tahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi, milloin vain kutsut minua."

Pian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan sukukumpuun.

III.

ADILSIN KULTASEPÄT.

TULO ADILSIN HOVIIN.

Jyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä pintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien asujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä, huomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä nostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.

Seppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he asuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he itselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita ja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes malmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle ja takoa ja kuumentaa ja muovaella.

Koko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja jonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. "Nyt on rauta tullut maailmaan", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli vasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.

"Onpa muutakin tullut maailmaan, jo aikoja sitten, vaikka teille se ehkä lienee uutta", vastasi Tole ja kutsui muut sepät majaansa. Siellä näkyi kypärejä, joihin hän oli sovitellut pronssilaattoja, ja mitä mainioimpia miekkoja. Hänen pajansa aarteita ei oltu koristeltu vain ympyröin ja viivoin, vaan osasi Tole taidokkaasti kuvailla yhteenkietoutuneita eläimiä, jopa sotureita ja jumaliakin. Mutta niitä hän ei nyt tänään tahtonut näytellä, vaan piteli hän kohotetussa kädessään kahta pientä, keltaista jyvää.

"Tämä on kultaa", selitti hän, "ja se on kallisarvoisinta kaikesta, mitä on olemassa. Olisipa minulla sitä vain senkin verran, mitä tähän kouraani mahtuu, voisin minä rakentaa itselleni mahtavan pylvässalin kunnia-istuimineen, ja päälliköt etsisivät minun ystävyyttäni."

Öjar oli myöskin rientänyt paikalle ja kuunteli nyt uteliaana. Ja mestari kääntyi hänen puoleensa, näin virkkoen: "Miten usein olenkaan puhunut sinulle Adils-kuninkaasta ja kultarikkaasta Uppsalasta, missä kultaa ja kuparia heitetään hautakumpuihin! Hänen keihäänsä rautakärkeen on juotettu kultaa, hänen miekkansa kahva on ylt'yleensä kultaa, kultaa on hänen kypärässään, kultaa juomasarvessa, ja kun hän miehineen istuu pelaamaan, pudistaa hän noppaa kultapikarissa."

Tole pysähtyi hetkiseksi, nauttiakseen nokisten kuulijainsa kummastelusta. Sitten hän jatkoi: "Terve Adilsille, Skilvingarein jälkeläiselle, svealaisten mahtavimmalle! Hän on lähettänyt minulle nämä jyväset. Enempää ei hän uskaltanut kuljetuttaa tänne erämaahan. Hän halusi tietää, luulenko minä voivani muokata moista ainetta ja osaanko minä korjata hänen kuuluisan Sveagris-renkaansa. Riennä heti edellä Uppsalaan, sinä oppipoika, ilmoittamaan minun tulostani! Tiedäthän, että minulta kulku käy vaivaloisesti kieron ja ponnettoman jalkani takia."

Öjar hypähti ilosta korkealle ilmaan ja lähti heti matkalle, paljain jaloin ja paljain säärin.

Oli jo myöhä, kun hän astui Uppsalan talorivien väliä, ja hän etsi itselleen yösijan eräästä ladosta.

Siinä horroksissaan alkoi hän uneksia kullasta, josta Tole oli kertonut Mutta heinä pisteli häntä sääreen ja tunkeutui paidan reijistä ihoa kutittelemaan, niin että hän piankin heräsi. Joka kerran, kun hän nukahti, uneksui hän aina kullasta, mutta joka kerran pisti häntä heinä, niin että hän kavahti istualleen. Suutuksissaan nousi hän viimein makuulta ja meni ulos.

Taivas oli helakan punainen, vaikka oli keski-yö, ja uhripuiden alla kulki muutamia sanattomia miehiä haravoimassa. Hän yritti puhutella heitä, mutta he panivat sormen suulleen ja kuiskasivat: "Nyt syntyy juuri Torin päivä. Etkö tiedä olevan kiellettyä puhumasta kovaa tai vaihtamasta tarpeettomia sanoja niin pyhänä päivänä? Seppä, jos etsit uhrilähdettä, niin tuolla se on tuon suuren puun takana."

Sitten he eivät hänestä enempää huolineet, vaan jatkoivat haravoimistaan. Uteliaana meni hän lähteelle ja näki koko sen pohjan kimaltelevan kaikenlaisten kalleuksien peittämänä.

Hän ammensi heti vettä käsillään ja pesi kasvonsa, vaikka noki valuikin lähteeseen ja samensi sen veden. Ihoa peitti kuitenkin vuosikausien lika, ja hän ei juuri tullut entistään valkoisemmaksi. "Täytyy kai lähteä tavaton voima pesemisestä moisella vedellä", mutisi hän. "Hyvät vedenhaltijat, jotka vartioitte tätä lähdettä! Minulla on vain yksi toive, mikä rangaistus sitten teostani seuranneekin, se nimittäin, että saisin usein pidellä kultaa käsissäni."

Poistuessaan oli hän havaitsevinaan voimainsa ja rohkeutensa kasvaneen, ja heti kun tuli täysi päivä, tiedusteli hän kuninkaan kartanoa.

Uppsalassa vallitsi kaamea hiljaisuus, sillä olihan Torin päivä. Ei saatu koskeakkaan värttinään tai tehdä muuta pyörivää työtä, ei keriä eikä luoda kangasta, ei puolata eikä kehiä. Myllynkivi ei pyörinyt sinä päivänä, eikä kukaan ajanut rattailla. Mutta kaikki paikat oli laastu ja puhdistettu, sillä seuraavana yönä saattoi tapahtua, että Tor itse tai Frigga tuli vieraisille, ja silloin kuuli talonväki eukon kehrätä hyrryttävän aamunkoittoon asti.

Kuninkaansalissa näyttivät kaikki hyvin vakavilta, ja Adils istui korkeana ja synkkänä lieden lähettyvillä. Vaikka olikin kesä, paloi pesässä tulonen puhdistukseksi ja suojaksi pahoja henkiä vastaan. Adilsia kaunistivat lukemattomat korut, ja ruskea tukka valui suorittuna harteille asti. Hänen vaimonsa Yrsa leikkasi sitä parhaillaan leveillä rautasaksilla; sakset olivat samaa lajia, jota vielä tapaa maalla ja jota sanotaan keritsimiksi. Sellaisilla saksilla leikattiin siihen aikaan kuningasten tukkaa.

Adils katsahti tuikeasti Öjariin ja painoi sormen huulilleen merkiksi, ettei hänen pitänyt puhua kovaa. Mutta Yrsalle kuiskasi hän: "Ymmärrän, että tuo mies on Tole Suurseppo, jota olen kutsunut luokseni. Anna hänelle Sveagris-rengas korjattavaksi. Ja valikoi hänelle samalla muutamia pukuja minun omasta vaatevarastostani! Noin kurjassa mekossa ei sellaisen suuren taitoniekan sovi kuljeskella minun talossani. Hänestä on tuleva minun kultaseppieni päämies."

Yrsa avasi arkun ja otti sieltä kultaisen renkaan ja Adilsin huonoimmat vaatteet, sillä hän tiesi liiankin hyvin Adilsin olevan kovin saidan. Syli täynnä tavaraa astui hän ovea kohti. Mutta sali oli suuri, ja kun hän oli ehtinyt Öjarin luo, hymisi hän Adilsin kuulematta:

"Tao taitavasti miekka
Pojalleni, Pohjan sankarille,
Ventona mi vierastaloss' istuu.
Varoita ja varo!
Nahkakaatut köyristävät selkää,
Silmää pyörittävät seinän pylväät."

Ne olivat hämäriä sanoja, mutta Yrsan ääni tuntui niin suruiselta ja uskottavalta. Kiertelevät kauppamiehet olivat usein kertoneet Öjarille kuninkaankartanosta ja Yrsasta. Hänen ensimäinen puolisonsa oli kaatunut taistelussa Adilsia vastaan, ja tämä oli sitten ottanut hänet mukaansa, vaikka hän oli vain pakosta suostunut. Hänen poikansa ensimäisestä aviosta, suuri soturikuningas Rolf Krake Lejrestä, Själlandin saarelta, oli nyt saapunut tänne, kaksitoista parasta miestä mukanaan. Ja hän majaili nyt vierastalossa odottamassa isänperintöään, jota rikas Adils ei tahtonut hänelle luovuttaa.

Öjar otti siis vaijeten vastaan sekä Sveagrisin että vaatteet ja asteli niin talon pajaan.

Hetkistä myöhemmin kuului kuninkaansalin ovelta kamalaa melua. Siinä tuli nyt oikea Tole, joka vihdoinkin oli ehtinyt perille etäiseltä suoltaan. Kun hän heitti selästään väkivasaransa ja työkalusäkkinsä, kumisi koko talo, ikäänkuin olisi itse Tor ajanut ovesta sisään ukkosenjyrinöineen.

Adils viittasi häntä olemaan hiljaa. Mutta Tole oli niin monena sekä huonona että hyvänä vuonna seisonut kalskahtelevan alasimensa ääressä, että hänen oli vaikeata kuulla hiljaista puhetta. Hän ventturoi peremmälle kieroilla jaloillaan, ja jokainen askel näytti kielletyltä pyörintäliikkeeltä. Tuon tuostakin pyyhkäisi hän mekostaan kädellään nokea vähemmäksi. Ja sitten pisti hän käden korvansa taakse ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi, ettei hän ymmärtänyt mitään.

Silloin ei Adils enää voinut itseänsä hillitä, vaan hypähti ylös. "Äsken otin minä Tole Suursepon vastaan kaikella sillä kunnialla, mikä kuuluu hänenlaiselleen taitoniekalle", sanoi hän. "Mutta nyt on hän raastanut mukaansa orjahylkiön, joka rikkoo Torin pyhitettyjä sääntöjä ja joka luulottelee myös saavansa komeat vaatteet. Vaiti, ei sanaakaan! Viekää hänet pajaan ja kahlitkaa hänet seinään siksi kunnes hän oppii paremmin kunnioittamaan talon tapoja. Siellä taoskelkoon hän yötä ja päivää kaikenlaista romua, mitähän osannee, mutta älkää päästäkö sitä miestä enää minun näkyviini!"

Tole heitti kalisevan säkkinsä jälleen harteilleen, ja talonmiehet veivät hänet pajaan ja kahlitsivat hänet seinään raskaalla jalkakahleella.

PAJASSA.

Öjar oli paisunut niin ylpeäksi, ettei hän enää viitsinyt tervehtiäkkään entistä mestariaan, vaan seisoi selin alasimen ääressä ja koki korjata Sveagris-rengasta. Mutta hän ei ollut mikään taitoniekka sepäksi ja hänen täytyi piankin jättää rengas Tolen käsiin. "Tao myös kaksitoista hyvää miekkaa!" käski hän lyhyeen ja alkoi sukia Adilsin vaatteita ylleen. Ne olivat kylläkin komeat, vaikka ne arkusta oli huonoimpina otettukin. Hän vain ei oikein tiennyt, miten niitä tuli käyttää. Kaatioiden alapäähän oli neulottu pari lyhyitä sukkia. Kärsimättömänä riipaisi hän sukat pois, voidakseen kävellä paljain jaloin, kuten oli tottunut. Paremmin ei käynyt viitan. Sen sisäpuoli oli mitä hienointa kangasta, ja siksi heittikin hän sen päälleen nurinpäin, sisäpuoli ulos. Niin lämpimästi ei hän ollut koskaan puettuna, ja hikihelmet otsalla tarttui hän suureen vesikulhoon juodakseen. Mutta kun hän ahneesti nosti astian kuiville huulilleen, vetäytyi hänen kurkkunsa kokoon, niin ettei hän voinut nielaista tippaakaan. Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta tuntui, kuin olisivat näkymättömät kätöset kuristaneet häntä kurkusta. "Suuttuneet vedenhaltijat rankaisevat minua, koska heidän lähteensä samensin", arveli hän kalveten ja työnsi luotaan kulhon yhtä janoisena kuin ennenkin.

Toiset sepät kuroivat suutaan ja katsahtelivat happamesti häneen, vaikkeivät uskaltaneetkaan tehdä ilmipilaa Adilsin suosikista. Ei Tolekaan puhunut mitään. Hän mietti: "Jos minä paljastan totuuden ja minua uskotaan, ottaa Adils häneltä hengen. Ja ellei minua uskota, ottaa hän minun henkeni. Mikäli tunnen Adilsia oikein kuulopuheista, saattaa hän surmauttaa meidät molemmatkin, jos vihansa siksi yltyy. Parasta on siis vaijeta."

Ja hän ei puhunut sanaakaan, ei takoessaan, ei levähtäessään vasaranvartta vasten. Siksi eivät muutkaan virkkaneet hänelle mitään — paitsi kerran, ensimäisenä yönä.

Sveagris-rengas loi näet niin voimakasta valoa hänen sitä korjaellessaan, että hänen kätensä paistoivat aivan kirkkaanpunaisina. Kun hän nopsasti ja taitavasti oli korjannut renkaan, ripusti hän sen monien valmiiden tai puolivalmiiden kultasepäntöiden joukkoon seinänaulalle. Rengas loisti yhä kuin paras lamppu ikään, ja Tole hypitteli yhä vasaraansa.

Silloin virkkoi muuan kultasepistä: "Kuuleppas nyt, vanha romuseppä! Adils kulki muinen kaukaisilla, voitokkailla viikinkiretkillä, mutta hän ei saavuttanut mielestään koskaan tarpeeksi mainetta, vaikka hän olikin urhokkain soturi, ja peljätty, mahtava kuningas. Kun hän huomasi nuoruutensa kuluvan ilman, että hän oli vielä hankkinut yhtä suurta sotamainetta kuin useat hänen esi-isänsä samassa ijässä, muuttui hänen mielensä murheelliseksi."

"Luulenpa tuosta kuulleeni", vastasi Tole ja nosti hehkuvan raudan alasimelle.

"Silloin tapahtui sellaista, joka vieläkin saattaa minut vapisemaan, kun siitä kerron", huudahti seppä. "Vendelissä, päivän matkan päässä täältä, ovat monet Adilsin esi-isistä ja heimolaisista saaneet viimeisen leposijansa. Niin loistavia päällikönkypäröitä, niin upeita aarteita kuin Vendelin maan poveen kätketyt, ei liene milloinkaan haudattu muuanne pohjoisiin maihin. Eräänä iltana, kun Adils ratsasti siitä ohi, huomasi hän jotakin kiiltävän muhkeimmasta sankarihaudasta, ja kun hänen miehensä alkoivat liikuttaa maata, syntyi siitä sellainen loiste ja kimallus, että he olivat hetkisen aivan kuin sokaistuina."

Tole unhotti työnsä ja pudotti pihdit kädestään paremmin kuullakseen.

"Kuollut sotija makasi suorana purressaan, aseet vierellään ja kypärä päässä", jatkoi seppä kertomustaan. "Hänen käsivarttaan kiersi eläimenpäillä koristettu rengas, ja siitä virtasi loistetta muihinkin kalleuksiin. Se oli Sveagris. Se oli silloin ollut jo monta vuotta haudassa ja siellä vähitellen saanut tuon voimakkaan hohteensa. — Tämä on pyhä paikka, sanoi Adils, ja svealais-kuningas ei ole mikään hautojen häpäisijä! Mutta minä selitän tämän hiljaisten haamujen merkiksi siitä, että he tahtovat antaa Sveagrisin minulle perintölahjaksi, jotta minä kantaisin sitä todistuksena Skilvingarein mahtavuudesta. — Ja niin kiersi hän renkaan käsivarrelleen ja lupasi voittaa kaikki kuninkaat ainakin rikkaudessa ja kulta-aarteissa. — Tao nyt ja melua niin paljon kuin tahdot, äijäseni, se ei haittaa mitään. Mutta ripustahan hyvä mies joku rääsy Sveagrisin peitoksi, muuten emme voi tuolta paisteelta nukkua."

Tole teki työtä käskettyä ja yötä ja päivää takoi hän sitten taidokkaasti miekan toisensa jälkeen.

FYRISKENTÄN VILJA.

Ennenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti talvet Lejressä sotatovereineen.

Lejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua Rolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui jättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista soturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli lopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.

Pian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa
Bodvar Bjarke Norjasta.

Kun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana nurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät pöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka hän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä taa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa suuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi hän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui hengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti hänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä päivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin muutkin.

Moisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He seurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja oikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan kohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen, mutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja muiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.

Siinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat koristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat täynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä vedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten karaistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät reippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä isku kohtasi aina iskun.

Öjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole oli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen piti sanoman: "Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle valmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!"

Mutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä saanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut sankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja puhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin ujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta moisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin niin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman pienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat sanat ja huudahti: "Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää pyörittävät seinän pylväät."

"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi pitkiin aikoihin", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen. "Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme, mutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin mielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta."

Näin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti miekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää, ja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet sinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan auttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto kaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden silmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden tilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat Adilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin, ja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he ryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.

Mutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon valo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä hiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta, haalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit olivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä. Bodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat niin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin hypyin.

Ensiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet hevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin pidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin hänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin rakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät niin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä rautapaitaisia miehiä.

Sillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka hän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven reunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui seinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.

"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi", sanoi hän hengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. "Tässä on se isänperintö, jonka minä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava hänelle, kun hän kiitää tästä ohi."

Yrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti kuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui niin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti sarveaan. "Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa, ja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat", huusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän, keneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä lainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä olisi nostanut äidin pojan satulaan.

Kun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän tomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät, ja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa ratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.

"Minä olen kylvävä Fyriskentälle viljan, jota svealaisten tulee olemaan kiire korjata", ivaili Rolf ja sirotteli kullan sarvesta tielle. Svealaiset hyppäsivät hevosiltaan, poimiakseen kultapaloja, vaikka Adils raivosta tulipunaisena karjui heitä ratsastamaan eteenpäin. Hän joutui nyt etumieheksi, mutta kun hän oli tullut niin lähelle, että hänen hevosensa puri Rolfin hevosta lautasiin, heitti Rolf myöskin hohtavan Sveagris-renkaan maahan. Silloin ei Adils enää voinut olla kumartumatta, ulottuakseen nostamaan sen ylös keihäänsä varrella. "Suopeampi on hän ollut kuningas Rolfille kuin minulle, hän, joka antoi vieraalle tämän renkaan", huokasi hän.

"Nyt taivutin minä svealaisten rikkaimman miehen selän", pilkkasi Rolf ja mäjähytti häntä aika tukevasti siihen kohtaan, missä selkä loppuu. Sitten sieppasi hän itse Sveagrisin ja pääsi miehineen vahingoitta pälkähästä.

Adils ei voinut enään istua satulassa. Hänet nostettiin maahan ja hänen täytyi virua siinä lynkämäisillään ruohossa, sillä välin kun hänen haavaansa sidottiin. Hänen vieressään kyhjötti Öjar, poimitut kullanpalat viitankulmaan käärittyinä, yrittäen juoda ojasta. Mutta yhä kuristi kurkkua, eikä hän vieläkään voinut nielaista, vaikka hän oli aivan menehtyä janoon.

Hän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin, viivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja laski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: "Rakas vanha mestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan voinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä meille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on oikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen, jonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi kaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!"

Mutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa työtänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja suuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.

Tole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen ja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon havumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki viittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.

Illalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään vuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan ei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun takana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä puhutella kuningasta.

Öjar eteni vuoteen päähän. "Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua kohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja kullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin vanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä ja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut häpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä niin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin minä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut siitä hetkestä alkaen."

Muuan talon miehistä nousi. "Jos minun on lupa puhua", alkoi hän, "niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut kuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin, ja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me keränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin jano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano."

Adils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan pyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput riippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa jälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas Adilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää koskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.

Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille, veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.

Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään, mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista, jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman, mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat auran ja miekan rautaa.

Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin
Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.

IV.

INGJALD ILKEÄMIELINEN.

Svitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää läpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat vielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla tai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen välitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin Ura-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa kamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää aurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän toivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski ensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia, helposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat erilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet saalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset Uppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan uinailemassa simasarvien ääressä.

Heidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan, kuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien jättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään kuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat uutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka suurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien välille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan Murto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.

Murto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan pikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan rakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan, ja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata myöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki luulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä poika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita koottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja joka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.

Pojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki kaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi mahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.

Kertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven uhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja poikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut johtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö. Hänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet kulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet, ja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin juhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat täynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla hovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus oli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen äänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin sinnekkään.

Ingjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon, katseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan Alfin luo ja kysyi: "Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?"

"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten", vastasi Alf, sillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen etäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli, oli parasta joka suhteessa.

Ingjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. "Teenpä sinulle sitten toisen kysymyksen", jatkoi hän: "Kuka on meistä väkevin, sinä vai minä?"

Alf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja jonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat kuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen parveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja peitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli heikompi ja sai selkäänsä.

Itkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten huonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena hänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.

Kun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi kasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän ei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan metsästäjän taidolla.

"On suuri häpeä", sanoi hän Ingjaldille "että svealaisten kuninkaan poika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä nyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta suoniisi!"

Ingjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin oli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut, mutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.

Suureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan nimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän jälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että hänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden halki maanvieremä surmannut.

Ingjald lähetti silloin sanan Ingvarille ja hänen pojalleen ja muille pikkukuninkaille ja pyysi heitä tulemaan Uppsalaan juomaan hänen isänsä peijaisia. Hän rakennutti mahtavan seitsemänkuninkaansalin seitsemine kunnia-istuimineen ja ripusti seinille kilpiä ja muita koristuksia. Kaksi pylväsriviä kannatti kattoa, ja keskellä roihusivat valtaisat tulet kolmella liedellä.

Pianpa raahattiin nyt saliin suuret mytyt Ingvarin haalistuneita päänalaisia ja peittoja ja heitettiin makuuoljille penkkien ja seinän väliin. Hänen hampaaton hovirunoilijansa köpötteli sisään ränsistyneine harppuineen, ja hänen perässään tuli Ingvar puuskuttaen ja nojautuen poikaansa, joka kerskui kovin ja tahtoi aina vain tapella. Sitten seurasi pitkä rivi muita pikkukuninkaita raskaissa, vanhanaikuisissa oravanahkaturkeissaan ja sarkavaatteissaan, ja he asettuivat kaikki mahtavina ja suurentelevina kunniaistuimille.

Arvokkain kunnia-istuin pysyi tyhjänä, ja sen vierellä jakkaralla istui Ingjald. Vasta kun Bragefullet kannettiin sisään, nousi hän seisaalleen. Täpötäysi sarvi ojennettiin hänelle lieden yli liekkien puhdistettavaksi kaikesta pahasta, ja hän tarttui siihen molemmin käsin. "Svitjodin oikeat kuninkaat", sanoi hän ääntään ylentäen, "ovat jumalat, joille me uhraamme, mutta svealaisten kuningas polveutuu heistä ja on heidän sijaisensa. Kuusivuotisesta asti olen usein karvain mielin ajatellut, ettei hän enää pitkiin aikoihin ole ollut kyllin mahtava. Sentähden lupaankin minä nyt tässä Bragefulletin ääressä, isäni muiston kautta, laajentaa valtakuntaani puolella joka ilmansuuntaan tai menettää henkeni."

Sarvi oli alkuhärän sarvi ja hyvin suuri, mutta hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan asti. Sitten johdettiin hänet kunnia-istuimelle merkiksi, että hän nyt oli ottanut koko isänperintönsä haltuunsa.

Pikkukuninkaat iskivät toisilleen silmää, sillä eipä hänestä näyttänyt olevan niin suuren lupauksen täyttäjäksi. Mutta he tiesivät, että nuori kieli mielellään laskettelee suuria sanoja, ja maistelivat siis uljaasti simaansa. Autuaallisina ja ylen tyytyväisinä itseensä avasivat he oravannahkaturkkinsa ja pöyhistyivät niin, että tuskin sopivat kunnia-istuinten patsaiden väliin. Heillä ei kuitenkaan ollut paljon toisilleen puhumista, vaan torkahtelipa jo yksi ja toinen, kun torvet toitottivat maatamenon hetkeä. Silloin tyhjennettiin sarvi viimeisen kerran Skilvingarein ja kaikkien sankarein muistoksi.

Sitten kääräsivät pikkukuninkaat turkit ympärilleen, hellittivät kaulusta ja ryömivät makuupaikoilleen penkkien taakse. Ingjald kutsui silloin lapsensa luokseen ja riensi pimeään yöhön. Nopeasti piiritti hän rakennuksen asestetulla väellään ja pisti tulen nurkan alle, niin että kohta koko seitsemänkuninkaansali leimahti roihuavaksi rovioksi.

"Pikkukuninkaat, alakuninkaat, nyt on teidän valtanne lopussa!" ilkkui hän siinä kummulla seistessään ja katsellessaan liekkien riehuntaa. Mutta äkkiä kumartui hän lastensa puoleen ja sanoi heille: "Älkää milloinkaan unohtako, mitä te nyt näette! Tänä yönä tapahtuu suurtyö. Kuka huolii surra sitä, että se tapahtuu petoksen avulla." Olavi kääntyi pois hänestä. Mutta Åsa paukutti käsiään ja tanssi, niin että punainen tukka leiskui, ja silmät kiilsivät vahingoniloa.

Muutamat pikkukuninkaat eivät olleetkaan peijaisissa. Mutta Ingjald tuhosi heidät myöhemmin vilpin ja tulen avulla. Kun hän sitten lopulta yksinään hallitsi koko Svitjodia, oli hän toimittanut surman kahdelletoista pikkukuninkaalle ja saanut liikanimen Ilkeämielinen.

Vuosia kului. Eräänä iltana myöhään istui hän kartanossaan Mälarin
Fogdsaarella ja tuijotti tuleen.

Hänen hovimiehensä olivat liehiviä imartelijoita, ja tukahuttaakseen hänen alituisia tuskiaan olivat he koko illan tapansa mukaan huudelleet: "Sinä olet suuri, Ingjald. Kuka svealaisten kuninkaista oli sinua mahtavampi?" Hänen konnamaisuuden avulla saavuttamansa voitto oli kuin väärä koriste, jota täytyi päivät pääksytysten hangata ja kiillottaa, jottei se paljastaisi mitättömyyttänsä. Nyt makasivat he penkkien vetosängyissä, ja juomasarvet törröttivät tyhjinä pöydillä.

"Kuulen keveitä askelia ja kultasolkien kilinää", sanoi kuningas ja heristi korviaan. "Minua ihmetyttää, kuka on lähtenyt katsomaan niin vihattua miestä. Niin kevyesti käy vain nuori, sorea nainen."

"Oma tyttäresi", vastasi kylmä ääni ja Åsa astui ovesta sisään. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja hänen vyötäisensä oli hyvin hoikka. Viitta hulmusi viimassa, ja hän työnteli kulmiltaan punaista tukkaansa.

"Tukkasi on märkä", sanoi kuningas.

"On kyllä, lumesta", vastasi tytär ja hengähti syvään. "Minua vihaavat ja vainoovat kaikki, ja nyt olen minä kaksi viikkoa pakoellut kartanosta kartanoon, jotteivät ne pistäisi minua hengiltä."

"Oletko yksin?"

"Viimeinenkin palvelijani hylkäsi minut hiljattain."

Ingjald oli naittanut hänet eräälle skånelaiselle kuninkaalle, eikä ollut tavannut häntä isoon aikaan. Siksi uteli hän:

"Entä puolisosi?"

Åsa kumarsihen eteenpäin käsi käden päällä ja nauroi. "Hänet minä tapoin", vastasi hän puoleksi laulaen. "Sen tempun opin minä isältäni, Ingjald Ilkeämieliseltä. Mutta ensin houkuttelin minä jalon puolisoni surmaaman oman veljensä. Ah! olisinpa minä opettanut hänet tappamaan myös veljensä pojan! Hän, Iivari, majailee nyt suuren sotajoukon kera vain päivänmatkan päässä täältä. Hän aikoo tulla kostamaan meille."

Hänen silmänsä tuikahtivat ja hänen hampaansa kirahtivat. Hän kääri tukkansa käsivarsiensa ympärille ja hymyili ja tuijotti hänkin tuleen ja ajatteli Iivarin sankarimainetta. Hänpä se sittemmin voittikin niin monta maata, että häntä sanottiin Iivari Laajavallaksi.

"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä niin häntä pelkäät?" kysyi Ingjald.

"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai hänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän nuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä pelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan tulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi Uppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit kerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa katkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!"

"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani", vastasi hän ja nousi seisaalleen.

Miekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen osasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen liedeltä ja tarjosi sitä hänelle. "Tässä on Ingjald Ilkeämielisen miekka", sanoi hän.

Ingjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä tyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja miehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli pelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän soikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi: "Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken ennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua."

Harva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä yhäti sama leveä ivahymy huulilla. "Heikot uskovat, että vilppi on voimaa", pilkkasi hän. "Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun sinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein selvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt sudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat tiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä ilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä niin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen olevan."

Kuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään. Åsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden reunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin mukavaksi kuin mahdollista.

"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee", vastasi kuningas, ja nyt hymyili hän vuorostaan. "Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken putoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi vanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten hävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista sankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko svealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne ja sinun isäsi!"

Savua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko kartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.

Hänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen siirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen Olavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan ja hänen sukunsa polveutuneen.

V.

LODBROKIN POJAT.

Kerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora Borgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen lohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan makasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja tyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan ja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi koko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman henkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi vartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen härkä.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo tärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö kuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi, tuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan tiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli ylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui hänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.

Toran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi luvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka voisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin tuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas keihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän oli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja suojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa nahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne pi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin hän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.

Tora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä hänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti kuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän oli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta, joutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät viholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta kieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo rutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti sanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja heitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään, vaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja purivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän sankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.

Kun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa ja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan hänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne törröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen meren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin Lodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään Hastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan puuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet, missä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun he öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista. Mutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja temppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän jalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat, jotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He olivat Afrikassa!

Vaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä. Näkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja, joilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui koukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. "Roomaan, Roomaan!" huusi Hastingin väki. "Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta missä on Rooma?"

"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle", vastasi keulamies, joka seisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti sormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja jonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.

Asukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he äkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä syöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään lohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat nyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.

Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä. Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen, ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".

Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi, että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.

Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa, heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi tulinen ottelu.

Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja, otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois. Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki, jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen rantakaupunki Luna.

"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan herttuakunnaksi.

Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf, koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti kuninkaan jalan huulilleen.

Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa, ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren merkkinä kuulumista normannein sukuun.

VI.

ANSGARIUS.

Mälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi. Saarella taas on muuan laakso, jota sanotaan "mustaksi maaksi", koska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta. Sieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja lasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine tai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty savenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien sormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien seiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja siten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia, pieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on saaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla näkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen kannattivat satamasiltoja.