KAROLIINIT

Kertomuksia

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo

Porvoo, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)

Vihreä käytävä. Saarna. Vallansaaja. Juhannusleikki. Gunilla aittamuori. Ranskan Mauno. Sotarosvojen kuningatar. Mazepa ja hänen airueensa. Viidenkymmenen vuoden päästä. Linnoitettu kartano. Puhdas valkoinen paita. Poltava. Katso, minun lapseni! Neuvostossa. Kirkkomäellä. Vanki.

(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)

Kun kellot soivat. Kustaa Celsing. Tuhma ruotsalaistyttö. Bender. Hänen ylhäisyytensä. Paperi-kenraali. Luutnantti Pinello apteekissa. Tobolskin vangit. Jalopeuran häkissä. Kuninkaanratsastus. Ruotsin saaristossa. Marstrandin kirkossa. Katrinuska, eukkoseni… Pimeässä joulukirkossa. Fredrikshall. Kuinka Görtz vangittiin. Sankarin hautasaatto. Laiva.

Vihreä käytävä.

Linnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä kapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi heitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen ohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän solminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti kädet alati lievetaskussa.

— Ajakaa ulos hullu Ekerot! — sanoi palomestari. — Hän on röyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa parsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten kokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on kuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.

Yksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija Haakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin länkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut hevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti Ekerotin kainaloon.

— Minä saatan konstaapelia, — sanoi hän, — eli luutnanttia elikkä mitenkä sitä saapi sanoa.

— Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa, — vastasi Ekerot. — Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin. Täällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen tästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole teille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä rakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat, väärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää ja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.

— Ei luutnantin… elikkä… kapteenin tarvitse levittää pahempia maineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille kantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta on ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista riikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin tallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.

Ekerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen kiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään määrättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja hymisi itsekseen.

Luukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat obeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin trumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi kaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä Kuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko paistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä kynttilät palaneet kattokruunussa.

— Jaa, jaa, — hymisi Ekerot, — kaikki se palaa, kaikki — kaikki se, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen nähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni, näkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen että vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa sataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret heittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa sormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta toukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta syyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että Herra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.

— Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! — änkytti Haakoni. — Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?

— Siinä vaiheella.

— Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille, jos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä on nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta ikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia kuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa peitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi ja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä hän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää sellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä. Kun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein ennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista alhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa ja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi pojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on hän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän ei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta. Vielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia, valtakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut salaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun rautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän kuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi: Auttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani arvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!

Haakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita alaspäin luukulta luukulle.

— Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa leskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes Tessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän siellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan haihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä. Silloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja laitokset kohisevat ja kahisevat… ja kultapäinen ruokokeppi luikahtelee lattialla…

— Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa ja sen ottaa ylös.

— Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha ja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on mennyttä, ja mikä on tulevaa.

— Ehkä niin! — Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista linnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha rakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli vielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. — No, kukas asuu tuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään… eikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut olla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut kuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista! Nähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa, niin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia männinkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät, kun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää käytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan linnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat. Niin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän tulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan kuninkaalliselle majesteetille itselleen.

He olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan yli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä, ja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten kopseen ja käskyhuutojen seasta. — Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta pohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä… He istuivat tiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä… Norrlannissa maksoi leiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa… Sotamiehet kuolevat nälkään… Rykmentit ovat tuskin puolessa määrässä…

Ekerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle jo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi kainalossa ja kädet takin helmataskussa.

Kun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla, vilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon pistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa ollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava häkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja riveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria ja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa Palmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet arvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.

— Hullu, — sanoi hän, — kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei hän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini edessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo tulee.

Loukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani takkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni piippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle valkean eteen.

— No, kerrotaan nyt! — sanoi Haakoni.

Ekerot kertoi:

— En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli siihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut pantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He, väli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun muuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi Hannu Wachtmeister olla itse. — Se mies on hullu! — huusi hän laivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan lakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun tieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka paikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten kantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän viimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun ja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat taskusta… ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat: Ruumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi voi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme tehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille itselleen… No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja kuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain minä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen konstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon päällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti meidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan leskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin veneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja manailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut piirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:

— Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?

Kun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.

— Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.

Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: — Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan. Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän käytävän läpi.

Niilo vastasi:

— Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon, niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini. Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.

Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.

Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva katto vuoti ja tippui.

Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan, mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua. Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko yön.

Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten selälleen.

Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri, että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin. Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat voisi mitään.

Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.

Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja kuiskasi hampaitten välistä:

— Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?

— Jumala siunaa! — sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.

Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein hän uskoi.

— Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, — murisi mies peittääkseen omaa hämmennystään. — Täällä katto niin vuotaa, että minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän tulla uusi talo… Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.

— Voi ollakin, — vastasin minä, — vaikka kyllä tunnen armollisen kamariherran Tessinin.

Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja valkoisia temppeleitä.

Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.

Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn. Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!

— Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! — sanoi hän. — Menemme heti sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!

Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.

Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:

— Jaha, jaa!

Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.

— Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, — sanoi hän, — ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.

Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin neuvostokamarein läpi — kiitos kunniasta! — ja edelleen sitä tietä, jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren naiset asuivat — hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.

Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä vieressä selkä muuria vastaan.

— Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, — sanoi Hedvig Stenbock, — ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. — Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme takaisin.

Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.

— Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.

Tessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja tikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.

— Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja harmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin miehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä esittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen Ruotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma kultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä yönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan… ja sitten… addio! Italiassa on minulla ystäviä.

— Sen Jumala taivaassa tietää, — vastasi hän, — että aina kernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en mitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua ilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän ja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki Lindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa kanssa. — Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen käytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla anteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös… minun luokseni.

Tessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis siitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin jalosukuista neitiä.

Yö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli minulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili ystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko linna olisi ollut hänen.

Tanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa ilmaan ja huusi:

— Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada, eikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan tarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija, aatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä voittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja Aatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.

— Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! — supatti Tessin syrjässä naiselleen. — Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero! Lindskiöld on humalassa.

— Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.

Lindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.

— Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku panna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on kamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle suoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat minun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin taiteenne.

Tessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.

— Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, — sanoi Hedvig Stenbock, — ja niin se on oleva.

Lindskiöld pani kätensä sydämelleen.

— Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. — Mutta seppeleen minä kyllä teen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua omaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi… kas, niin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra olisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut? Uuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru, hyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.

Lindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana ja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen naamiaisviitan.

— Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi nyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta taaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun minä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken vahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle terveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen jälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee yökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti huomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti määrätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy kamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen majesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta… tarkoitan riikinleskeä… ein verschmitztes Weib… sitä ei pirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa kuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen huomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat lapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun seisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita kohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle majesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä, missä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.

Hämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin suorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle ylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.

— Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, — sanoi hän.

Mutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä kotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena pitkin kaupunkia… leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta, noidannuolia sääressä… ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille Palmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin taskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten olivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle majesteetille itselleen!

* * * * *

Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut kipeämmäksi.

Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin, että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille. Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän huikaisemilta onnellisilta.

Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa, istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita alas kadulle.

Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.

— Kas, kas! — sanoi hän. — Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki on palava, kaikki, kaikki!

Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin, ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.

— Paari palaa poikasi ruumiin alta! — huusi Ekerot osottaen sormellaan. — Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?

Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet, ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni, joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa — ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat. Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.

Saarna.

Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.

Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena, niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.

Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.

— Nähkääs! — sanoi muudan vaimo alipenkeissä. — Sen pitäisi vielä saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?

— Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään penkkiin kuin lupa on! — vastasi naapurin akka ja työnsi hänet päistikkaa käytävälle.

Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään, mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:

— Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut, vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.

Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar, joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä, mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa, piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.

Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain vanhaksi kuninkaaksi. Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.

Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään. Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki, kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan nouseva korkeuteen — ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista vuotiaana.

Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana, jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten saattamana taivaan ihanuuteen.

Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.

Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin. Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä jäi hän istumaan.

Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen, jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.

Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn, näytti hän pieneltä tytöltä.

Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat, alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän oli mielenliikutuksessa.

— No kaikkia! — murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin lasta. — Mitä se auttaa?

— Tehdään niinkuin olen sanonut, — vastasi kuningas. — Ja huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.

Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta, mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa. Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.

Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista, melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli tarkkaavaksi ja kuunteli.

Silloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki sitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa lapsuudessaan.

— Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen vietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen kunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.

Vanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja hiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan puhuvan.

— Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan perintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti Jumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida kristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan kutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias, joka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina tottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten sortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun pyhän nimesi tähden. Amen.

Vallansaaja.

Kuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa, jossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja tuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä oli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta toisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas — ja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä maistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:

— Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat kyllin happamesti irvistää?

Mustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla höyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia kankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten kirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä mustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot kuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto vaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa ja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten ilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun jälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille hämärinä joulunpyhinä.

Silloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi leskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän purnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.

— Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa Holsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä lähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti Gerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon matkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa. Älkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin! Kuuraamaan kiiltäväksi!

Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja sanoivat toisillensa ystävänsanoja.

Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn ja puhkuvan mourukarhun.

— Sano minulle, — kysyi kuningas vakavasti. — Kuinka tulee ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei koskaan mene mielestäni.

Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin kysymyksiin, vastasi hän:

— Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja… niin… Meitä kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren niskoilta.

Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:

— Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.

— Niin, niin, rakas Wallenstedt, — vastasi kuningas. — Itsessäni olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.

Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa. Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon tulleen.

Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun, joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan tiheään kirjoitetun paperin.

— Ota valta omaan käteesi, — seisoi siinä, — ja varo suuria herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.

Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt kamarista.

— Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa. Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa, arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan ennen, — yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan. Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.

Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.

Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille, joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!

Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.

Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja laukkasi ympäri huonetta.

— Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei, hei!

— Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan, mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella hevosella ja heilutti hattuaan.

Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat, mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:

— Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.

Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti silmää.

Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä hänen mieleensä ja hän meni ovelle:

— Klinckowström! — huusi hän. — Klinckowström, voitko sanoa minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa Kungsöriin karhun ajoon?

Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen hovipoika, vastasi:

— Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä hevosia ja soihturatsastajia?

— Onko sinulla parempaa ehdotusta?

— Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta…

— Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi että me tahdomme.

Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone, jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi. Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni säesti laulua.

Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.

— Se on hän itse! — puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. — Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun sydänreijästä.

Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.

— Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! — sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. — Ja puhdasta ja pyhää on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja voitelusarvi meni kirkon lattiaan.

Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi ohitse Karlbergiin.

Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.

Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.

— Menköön siitä helvettiin kauluksineen! — sanoi hän. Mies nauroi haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.

— Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!

Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan, mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse pitääkseen vierasta silmällä.

Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin, nousi hän ja käänsi alas kauluksen.

Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän käveli verkalleen käytävää pitkin.

— Se pääjunkkari! — porisi Malina muori. — Jokohan tuo menee jyristämään itse huvihuoneen ovelle!

Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.

Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä raivolla:

— Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei sanaakaan milloinkaan!

Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.

Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan. Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori, joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole juuri.

Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, sanoi hän:

— Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!

Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.

— Sinä et vastaa! — jatkoi hän. — Onko se kainoutta? Vastaa silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.

Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.

Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin askelin malmitarhasta pois.

Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.

Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla ja puhuivat pahaa surutalosta.

— Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.

— Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?

He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät portinkolkuttimella.

Malina muori raotti toista luukkua.

— Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, — sanoi hän kisällit tuntiessaan. — Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.

Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.

— Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi. Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.

— Olkoon menneeksi, — sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan. — Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa, niin että tuntuisi.

He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.

Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä, palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.

Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika, joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.

Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta. Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia. Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia. Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi. Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra Ruotsin maassa!

Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla ja kävivät kurkkuun kiini.

— Wer da? — huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja ratsasti takaisin veräjälle.

— Yksi meikäläisiä? Mitä? — kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen oli noussut pystyyn. — Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! — Schadet nichts! Nouse ylös ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä. Eteenpäin!

Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.

— Se kelpaa! — huusi Holsteinin herttua. — Hatut ilmaan! Kunpa nyt saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin, pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et scandalorum!

Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle, kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin pelästyksissä.

Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista Venus-kuvaa.

— Vorwärts! — huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa linnankappeliin ja penkkien kimppuun. — Saakoot pyhänä tikkuja housuihinsa!

Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström, joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa edessä voidakseen muka olla hiljaa.

— Rakkaat sanankuulijat! — alkoi herttua. — Ei mikään tekisi tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta. Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja. Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa! Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden tuli heitä kovin porottaa.

Kuningas hämmentyi ja vastasi:

— Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen tarvinne naimista ajatella!

Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.

— Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini. Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai viiniä, vain viiniä! Wein!

Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt, että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.

— Tämä saa jo riittää, pojat, — sanoi hän, ja koetti pistää miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.

Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.

— Jos en koskaan enään joisi viiniä! — ajatteli kuningas. — Minä en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.

He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.

— Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, — alkoi hän, — jolloin esitämme hallitus-asioita.

— Jos ne on rikos-asioita, kyllä, — vastasi kuningas, — vaan muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin itse oikeana pidän.

Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä. Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän täytyi takaperin väistyä pois kamarista.

— Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen valta-istuimelle, — toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin korvaan.

Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu ylös Elefantin rahakammiosta.

— Mikä sinun nimesi on? — kysyi hän hovipojalta. — Miksi et vastaa?

Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.

— No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi. Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.

Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:

— Nimeni on Rhoda… Rhoda d'Elleville… Kuningas näki, että hän oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat. Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja hienosti varjova juova väreili suuohessa.

Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.

Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.

Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden kumarrellen syrjään.

— Pardon, mademoiselle! — Hän raappasi jalallaan ja koputti korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä kauvemmaksi pois. — Pardon, mademoiselle, pardon!

Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän sanoi.

— Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista minun moiseni rohkeuden.

Hän polvistui matolle.

— Olen nähnyt teidät à cheval, sire… Olen nähnyt teidät ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.

Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.

— Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!

Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja katsoi häntä suoraan silmiin — ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja keventävään nauruun.

— Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta. Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte, että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.

Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen, vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen, niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.

— Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, — jatkoi hän, — rakastui rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan! Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä edes sanoa hyveeksi.

Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?

— Pardon, mademoiselle!

— Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään kuollut kuvataulu, sire.

Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.

— Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja hovipojan käsken minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen vierashuoneeseen.

Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja väsyneemmäksi.

— Hovipojan on toteltava, — vastasi hän.

Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys. Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.

Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.

Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja vanhaa hyytynyttä verta.

Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja sijoitettiin keskelle lattiaa.

Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.

Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda d'Ellevillen kanssa.

— Korkeaa lankoani ei siis kukaan saane yksipäisyydestään luopumaan. Ukko Hjärne — drollig in's Gesicht — puhuu keittävänsä rakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi perinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin Borgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun ei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki omasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana kello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja rusinoita.

Heidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni, joka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja huokasi tuskallisesti:

— Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään sellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala armahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen, sillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää ruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!

Juhannusleikki.

Haassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä istui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka tänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty pikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti katajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat käsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta lupsahteli koivuista ja lepiköistä.

— Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, — sanoi Ulriikka ja osotti isoontaloon päin.

Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa tahdissa ja rallatellen:

Ja kevähällä lintuiset laulelevat, Tule paimenpiika, tuu! Illalla ne tanssivat ja soittelevat.

Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:

Ja kevähällä linnut ne lauleli niin, Tule kuttuseni, tuu! Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.

Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:

— Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä taitaa suojia kestää.

Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä. Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan, ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.

Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.

— Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin avuksi.

— Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja paljon huolta, johon en ole tottunut.

— Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan pojan. — Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja rauhan siunatuista vuosista!

Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.

Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista. Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa sileäksi kammattu tukka.

— Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? — kysyivät he Ulriikalta. — Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian läskiä ja juhannussipulia.

— Niin, niin, — sanoi vaari, — ja päästä sitten väki työstä illaksi.

Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli tuskallinen ja kuunteleva ilme.

— Mutta Ulriikka hoi! — huusi vaari. — Mitä tämä on? Ulriikka! Tule tänne, Ulriikka!

Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.

— Eikös tuolta tule joku ratsain? — kysyi vaari. — Kolme kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.

Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn, sinetöidyn paperin.

Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään, että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä ja tavaili ääneensä muille.

Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi hänen silmiinsä.

— Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! — huusi hän, — ja juoksi hiekkapihan ylitse hakaan päin. — Jumalan nimessä!

— Mikä helkkari siellä nyt on, — vastasi Aksel Freedrik ja heitti pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön ääni.

Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.

— Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.

Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka puristi ja puisti hänen käsirannettaan.

— Rakkaat lapset, — änkytti vaari. — Että minun piti kestää tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.

Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja vastasi:

— En minä sinne mene.

Vaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit edes ja takaisin.

— Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä voitaisiin pestata joku toinen.

— Eiköhän tuota voitane, — vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.

Hän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina silmissään ja viskautui sänkyyn.

Illalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri, aikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen kätensä vapisivat nyt liiaksi.

— Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, — sanoi hän. — Tanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä ja konstintekijöitä kaikenlaisia — se on ollut jokapäiväistä ruokaa uudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat loppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se herrakulta saa maistaa toista velliä.

Aksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti nojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen Ulriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi puhettaan.

— Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta ja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien likimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen arvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli nuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli säilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja rumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään loimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me tiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.

Vaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.

— Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa, kuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin nerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka näyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset ja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja länsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa katsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. — No, nyt on tullut toiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata ja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Aksel Freedrik itsekseen:

— Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä tulla hauskat päivät sotaleirissä.

Vaari pudisti päätään.

— Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat halki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.

— Jaa, kävellä en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja pitkät ruskeat vankkurit.

— Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään hurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia sitä nyt pitää olla.

— Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on jokseenkin kelvollinen.

— Katsotaan, katsotaan! — Vaari innostui ja kommerteli lattian yli ja avasi vaatekaapin. — Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä kuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka ovat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa Ruotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue nyt takista!

Ulriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja luki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:

— Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori krapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä, neljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin sivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.

— Kahdeksan… kaksitoista… Se on oikein. Nyt tulee housut.

— Housut hyvää pukinnahkaa taikka hirvennahkaa kolmella napilla säämiskällä päällystetyt.

— Pahastipa ne on satula hangannut. Pian siinä on pyllyssä silmät. Mutta voisihan Elias katsoa sinulle parin uusia matkalla. Mutta hattu ja käsineet. Missä ovat hattu ja käsineet?

— Ne ovat aitan arkussa, — sanoi Aksel Freedrik. Ulriikka luki:

— Käsineet suurilla kauloilla keltaiseksi säämystettyä, pitävää ja lujaa härännahkaa ja kädensija pukin- tai vuohennahkaa. Kengät hyvää Ruotsin vahanahkaa ja hihnat ehjästi leikatut. Anturassa yksi sisuspohja ja yksi välipohja. Kengänsoljet vaskea.

— Kengät ja vahanahkasaappaat ovat täällä ja kelpaavat vielä. Voit saada minun kannukseni. Sinusta pitää tulla uljas ruotsalainen knihti, rakas poikani.

— Kaulaliina, yksi mustaa Ruotsin villaharsia, viisi korttelia pitkä ja runsaasti yhdeksää tuumaa leveä puolen kyynärän pituisilla parduaaninauhoilla kummassakin päässä, sekä kaksi valkoista.

— Ne saa Elias ostaa sinulle Örebrossa.

— Pistooleja, kaksi paria. Pistoolihuotrat mustaa nahkaa ja kaulus ruusutettua villavaatetta.

— Saat ottaa minun pistoolini. Ja minun miekkani on kunniallisessa reilassa vasikannahkatupessa ja kannin hirvennahkaa. Sellaiselta pitää Ruotsin soturin näyttää! Meidän on nyt ajateltava Eliaan varustusta ja säälittävä evässäkit ja muut.

Aksel Freedrik oikoi käsiään.

— On kai parasta että menen ylös maata ja kunnollisesti lepään edeltäpäin.

Nytkös alkoi melu ja juoksu isossatalossa. Siellä naulattiin ja tomuutettiin joka päivä ja takassa leimusi ja porisi, ja öisin paloivat kynttilät. Ainoa pimeä huone oli Aksel Freedrikin kamari.

Viimeisenä yönä ei mennyt levolle kukaan muu kuin Aksel Freedrik, ja kun päivä sen verran koitti, että kaikki valot voitiin sammuttaa, herättivät tädit hänet ja toivat hänelle sänkyyn lämmintä juomaa ja vahvistavia tippoja, sillä he olivat kuulleet, että hän oli yskinyt.

Kun hän tuli alas saliin, olivat muut jo siellä koolla, myöskin piiat ja rengit, ja kaikille oli katettu yhteinen ateria. He söivät puhumatta sanaakaan, mutta kun ateria oli loppunut ja he nousivat pöydästä, kannettiin raamattu vaarille, ja Ulriikka luki tukehtuvalla äänellä. Kun hän lopetti, pani vaari kätensä ristiin ja puhui silmät ummessa.

— Niinkuin minun isäni ennen minua tehneet ovat, niin tahdon myöskin nyt minä eron hetkellä panna käteni sinun päällesi, minun tyttäreni poika, ja siunata sinua, sillä minun vuoteni ovat moniksi tulleet eikä kenkään tiedä, koska minun tiimalasini on juossut. Jumalaa, ylimmäistä, huudan minä avukseni matalasta majastani, että hän mahtaisi johdattaa sinua kunniaan ja että ne raskaat koettelemukset, jotka odottavat, ainoastaan ylentäisivät pientä kansaamme vielä suuremmaksi ja ihanaisemmaksi.

Pöydän korvalla seisoi Aksel Freedrik ja peukaloi ja kiikutti lautasta, ja ulkoa kuului kolinaa, kun pitkät ruskeat vankkurit ajettiin esiin.

Kaikki menivät nyt ulos, ja Aksel Freedrik nousi Eliaan viereen, vaarin sudennahkaturkissa ja aivan hiestyneenä, sillä räystäät ja puut tippuivat kevätpäivässä.

— Tässä on voipytty, — sanoivat tädit, — ja tässä leipäsäkki. Kuule nyt, Elias! Istuinlaatikossa on juustokaakku ja vahvistavia tippoja. Jos vaivat ja vaarat käyvät liian vaikeiksi, rakas Aksel Freedrik, niin älä unhoita, että tie kotia on suora.

Mutta vaari tunkeutui heidän väliinsä ja pisti kätensä vaunujen taakse.

— Onko arkku oikein köytetty? Ja katsotaan vielä! Tässä on harja ja pyyhinvaate ja sukat… ja tässä on apesäkki ja juomapullo. Se on niinkuin olla pitääkin. Luotivuoka ja kuulapihdit ja valinkauha ovat arkussa.

Ulriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja sanoi hyvin hiljaa:

— Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan ilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut ylemmäksi aamulla…

— Nyt on kaikki reilassa! — sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä kuullut. — Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!

Talonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.

Mutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään kiini ohjista.

— Tämä matka voi käydä pahasti! — sanoi hän.

— Pahalta se kuitenkin näyttäisi, — vastasi Elias, — jos nyt riisuttaisiin hevoset valjaista.

Aksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin ihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.

* * * * *

Viikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin kanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan ja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen takku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit jääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi auringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat vieretysten.

Hevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta heitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa huolettomassa levossa.

Silloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu ratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti äkisti hevosensa vaunujen viereen.

Elias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta Aksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:

— Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.

Elias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.

— Nouskaa ylös, nouskaa ylös! — kuiskasi hän.

Laiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä — mutta samassa lehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki kunniaa vankkureissaan.

Hän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas itse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut ja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama kuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja. Hän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet, mutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä säteili lumoava auringonloisto.

— Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, — sanoi hän lyhyesti. — Maahan on ollut kauvan viheriä.

Aksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut turkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi niitä ja laski.

— Menee mukiin, — sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, — ja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.

Aksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi vaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:

— Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen edessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha kuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin tulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.

Kuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän ei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai innostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.

Turkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut hämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt telttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä katettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta tapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa käsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät pilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin laivaston mastometsässä.

Huomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu oli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli laivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten perässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun kirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia ankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja auringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.

Laineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla pinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla ja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin, seikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja lepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä kuin sadussa.

Silloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan voitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi peräkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset soturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa. Itse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin laivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja ahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.

Niinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja rummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin amiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu yhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.

Elias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä ahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien välissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen ja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen katosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli päätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi:

— Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes minä ehdin perässä!

* * * * *

Muutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään pitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet siitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat tupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat nousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.

Hän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.

Päiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan kulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty vanhalla purjeen kappaleella.

Kun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat heti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen hirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli portaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.

Elias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä pysähtyi hevonen itsestään.

Silloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli pitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.

— Otin hänet mukaan kotia, — sanoi Elias. — Hän sai kuulan rintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle majesteetille vesipullonsa.

Gunilla aittamuori.

Eräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla aittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja jänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia harvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli päässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.

Rukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan edessä.

— Mummu, — sanoi hän, — etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä en ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.

Mummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.

— Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka venäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin? Kiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen ihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä kurjempi kuin hänen maineensa!

— Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä tahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.

— Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari teeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän synteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt tulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot ja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi vallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?

— Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin lähden?

— Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien vääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin. Tahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko sinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä kuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin pitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä olet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja kaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.

Poika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.

— Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan ja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha kenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää kaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden, lähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat, menettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole koskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit harhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?

Mummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.

— Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen hoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen tavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään, joka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn? Mitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala, joka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!

Janni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.

— Mummu, mummu!

— Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja kehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos päästäkseni tästä maallisesta elämästä!

Poika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja läksi holvista.

Rukki hyrisi ja hyrisi kunnes tuli oli palanut loppuun. Seuraavana aamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.

Piiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä läksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja kykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko Riiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille kerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle. Miehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa repelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja kalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen esikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset sotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.

Kun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli ollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina sijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä tuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä pelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että hän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys puistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään vallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin levollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja pelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin tyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan hiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä syntymästään saakka.

Eräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas, seitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista. Hän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten rakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta retkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita vaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo rypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden melkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut kovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli vapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui portaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi:

— Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia, heidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella ja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa… meillä on sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu täynnä kirpelimpiä pumpuloita!

Hänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi hän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut ketään.

Muutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja soittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi hajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat torjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki kapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun rintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua poikaa.

Eerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen. Eikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet ruskeakiharaisesta tukasta.

Porttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen istumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä kumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.

— Mitä! — huusivat he ja astuivat takaisin. — Sehän on vaimo-ihminen!

Ihmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan. Pää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle, niin että valkeat haivenet tulivat esiin.

— Se on Gunilla aittamuori, — Sibylla!

Hän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.

— En tahtonut jättää poikaista yksin tähän pahuuden maailmaan, mutta koska otin miehenvaatteet ja yöt päivät olen palvellut muiden joukossa vallilla, luulin ilman vääryyttä syöväni miesten leipää.

Sotamiehet ja upseerit katsoivat neuvotonna Eerikki Dahlbergiin, jonka käskyjä hän oli rikkonut. Hän seisoi yhtä umpimielisenä ja synkän kovana, ja keppi hänen kädessään vapisi ja kopeloi kivitykseen.

Hitaasti kääntyi hän pataljoonaan päin, ja ohuet huulet liikkuivat.

— Liput kunniaa! — sanoi hän.

Ranskan Mauno.

Nahalla päällystetyt sotavankkurit olivat jääneet kiini Puolan suohon ja hevonen oli jo päästetty aisoista. Vankkureilla seisoi nuori mies, joka äskettäin oli tullut joukkoihin palveluksessa yletäkseen. Toverit kutsuivat häntä Ranskan Maunoksi, sillä hän oli opettajana seurannut muutamia ylhäisiä herroja Ranskaan ja siellä koonnut arkkuunsa kaikenlaista tavatonta tavaraa. Kapteeni Olavi Oxehufvud odotti muutamain aliupseerien ja knihtien kanssa liejussa vieressä, ja lumimyrsky heitti ryöppyä heitä vasten silmiä.

— Vankkurit ja arkku saavat jäädä, — sanoi Oxehufvud.

Ranskan Mauno avasi arkun ja noukki sieltä esille niin paljon kuin jaksoi kantaa.

— Onpas siinäkin kirjava yönuttu ja neulokset ja tupsut! — huusivat Oxehufvud ja aliupseerit. — Kylläpä on pienet ja kurjat tohvelit. Ja valepohkeet! Ja bonetti!

— Se on cadeau ma…

— Potkaiskaa se lumiroskaan.

—… mammalta.

— Nähkääs pikkuperuukkia!

— Ja väliperuukkia!

— Ja suurta kähäräperuukkia!

Nyt ei saattanut Oxehufvud enään hillitä itseään, vaan kävi hänen koipiinsa.

— Potkaiskaa ne hiiden laitokset lumeen, — minä sanon! Ranskan Maunon vaaleanveriset ja hienot kasvot leimahtivat punaisiksi ja hän löi miekkaansa.

— Herra kapteeni, niin tär…

— Niin tärkeä henkilö kuin te saa hyvin viivyttää marssia, arvelette kai?

— Ei, niin voitokkaan armeijan, tahdoin sanoa, ei kaiketi tarvitse kulkea malproperissa puvussa ja Aatamin aikuisissa yönutuissa.

— Pöhöhölöttäjä! Petitmaitre! Kunnon pässinpää!

— Kapteeni kohtelee minua kuin renkiä, vaikka minulla on edukasioonia ja olen kulkenut Franskassa, niin, seissyt itse Vaubanin edessä.

— No, mitäs Vauban sanoi?

— Mitäkö sanoi?

— Niin juuri.

— Va-t'en! — se sanoi, sillä se oli hänen omalla portillaan ja minä olin tiellä.

— Jeesus! Jeesus! Alas vankkurilta ja paikalla! Tänne kaksi miestä ja ottakaa se otus kultatuolille!

Ranskan Mauno kokosi tohvelit ja peruukit yönuttuun ja otti sen selkäänsä ja nosti vähän väliä nenälasia silmälleen.

Kun hänet oli kannettu kuivalle, pysähtyi Oxehufvud hänen eteensä, niinkuin oli, pitkä, kaponen ja tummanpunainen poskiltaan ja pienet mustat viikset nenän alla.

— Kuulkaa nyt, munsööri, mitä hän oikeastaan sodassa tekee? Aikooko hän yletä?

— Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun kerran minäkin aateliskirja taskussani.

— Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!

Tässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa täällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.

Oxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen toverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan levollisemmin:

— Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin valtakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin laiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät ihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi laastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä. Me muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska meitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei minulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa ahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.

Oxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni rakennukselle reppu selässään.

Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana seinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin kiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä hyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä ja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.

Huoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi hän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen nenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.

Silloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi välkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja veti miekkansa.

Musta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja viskoi lunta korkealle takakavioillaan.

Tuota mustaa en tahtoisi pidellä, ajatteli Ranskan Mauno. Jos tuollaisen villiintyneen hevosen selkään hyppää knihti, niin nousee kuoliaaksi ammuttu omistaja suosta ja juoksee takaapäin ja tempaa miehen satulasta. Sellaista kerrotaan joka yö nuotioilla.

Hän pelotti hevosta miekallaan ja meni käytävään ja työnsi toisella puolella olevan portin auki, niin että sieltä näki paremmin. Hän näki nyt että rakennuksen ovi oli muurattu kiini.

Korskuen ja polkien tuli hevonen takaisin, mutta Ranskan Mauno ajoi sen taas pois. Sitten meni hän ulos ja huusi ylös ikkunoihin. Harmaahapsinen naispalvelija pisti päänsä ulos.

— Asuuko täällä kuningas Stanislauksen ystävä vai Saksin juoppolallin? — kysyi hän.

— Täällä asuu vanha erakko, joka ei ole kenenkään vihollinen eikä kenenkään ystävä.

— Hyvä, silloin ei hän voi kieltää majapaikkaa paleltuneelta ruotsalaiselta soturilta.

Naispalvelija katosi ja tuli vihdoin takaisin tuoden tikapuut, joita myöten Ranskan Mauno kapusi sisään.

Huone oli suuri, ja rumat vaan siistit puutuolit seisoivat jäykästi rivissä pitkin tyhjiä seiniä. Kun hän sattui miekantupellaan työntämään yhtä tuolia, riensi naispalvelija heti panemaan sitä määrätylle paikalleen. Kaksi siniseen puettua kalpeakasvoista ja kiharatukkaista tyttöä kulki edestakaisin puhumatta sanaakaan, ja niin pian kuin toinen jäi muutamaa askelta jälkeen, juoksi hän pelokkaasti toisen rinnalle. He hivelivät toisiansa ja hapuilivat pitkillä sormillaan, ja vaikka vielä oli kirkas päivä, kantoivat he kahta palavaa lamppua.

Kun naispalvelija oli hieronut saven pois hänen jaloistaan ja tarkoin pyyhkinyt ne märät laikot, joita kengän pohjista lähti lattialle, avasi hän hiljaa ja varovasti viereisen kamarin oven.

— Ei saa käydä kovin kovaa, — kuiskasi hän.

— Siellä seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli yönuttu yllään ja mitä julkein ja terävin nenä, mutta ei kellään ollut koskaan ollut sirommin käherrettyä puuteriperuukkia, ja valkoisissa sormissa hohti jalokivisormuksia.

Ranskan Mauno laski maahan reppunsa ja tarkasteli häntä nenälasillaan. Tultuaan hyvin tyytyväiseksi hänen huolelliseen ulkopukuunsa, teki hän sitten suuren liikkeen käsillään ja kumarsi lattiaan.

— Tarkoitukseni ovat ritarilliset, — sanoi hän, — ja nöyrin pyyntöni on että suotte armon tietääkseni, kenenkä ritarismiehen kanssa on onni minulla keskustella.

— Istukaa, herrani. Minä en ole mitään muuta kuin unohdettu vanha ärmätti, mutta koska olette homme de qualité tahdon heti selittää yhtä ja toista, joka voi näyttää kummalliselta.

Molemmat herrat kävivät istumaan kankeina ja suorina kädet polvillaan.

— Ennen olin hauska ilotoveri ja kultakirjatakkini oli koko Varsovassa kuuluisa, mutta kun oli kolmaskymmenes syntymäpäiväni ja istuin yhdessä toverien kanssa maljoja maistelemassa, nostin tuopin ja puhuin jokseenkin seuraavaan tapaan. Ystäväni! Vuosi vuodelta tulee silmänne yhä kovemmaksi ja sydämmenne yhä sikistyneemmäksi. Yksi uskoo valkoposkista kuningas Stanislausta ja toinen möhömahaista kuningas Augustia. Sitten viritätte te juonenne sen mukaan ja etsitte virkoja ja palkintoja. Minä en tahdo mennä hautaan sillä kamalalla muistolla, että jokainen veljeni lopuksi muuttui Kainiksi. Minä pidän ystävyyttä paljon korkeampana kuin rakkautta, sillä se on yksinomaan sielujen yhdysside ja sen vuoksi sanon minä teille tänään hyvästit, kun vielä kaikki olemme nuoria. Minusta ette koskaan saa kuulla enään mitään, mutta sellaisina kuin teidät nyt näen tulette te silmissäni vielä kulkemaan ympärilläni kamarissa ja seurustelemaan kanssani, kun istun yksinäni ja vanhana. Kun palvelijatar oven takana kuulee minun itsekseni puhelevan, on hän sanova: nyt puhuu ukko rakkaiden nuoruudenystäväinsä kanssa.

— Ja kun te niin olitte sanonut heille jäähyväiset?

— Niin minä tulin kotiini ja annoin muurata portin kiini. Palvelusväkeni saa kulkea ulos ja sisään miten parhaiten taitaa.

— Niin hienotunteisen isännän luona on vieras varmasti viihtyvä.

— Viihtyvä… mitä te ajattelette? Molemmat kaksoistyttäreni, jotka kulkevat täällä huoneissa ja valaisevat lampuillaan, ovat heikkomielisiä… heidän äitinsä oli ryöstetty nunna… viihtyvät kaikkein huonoimmin.

— Te kentiesi tarkoitatte että minä tulen häiritsemään,

— No niin… enhän tahdo sitä sanoa, mutta… täällä kummittelee.

Hänen sieramensa levisivät kulmikkaiksi ja hän nousi ylös ja hieroi tyytyväisesti käsiään.

— Katson isännän velvollisuudeksi niin ensimmäiseksi kuin viimeiseksi kertoa totuuden. Täällä kummittelee kuollut lakeija, jonka nimi on Joonatani. Hän seisoskelee ikkunakomeroissa ja ovien takana ruskeissa mustanauhaisissa vaatteissa. Virka-into on lakeija parkaan jäänyt niin visaisesti kuolemankin jälkeen, että hän palvelee ja pitää huolta vieraista, kun he vähimmin sitä aavistavat. Onneksi käy täällä harvoin vieraita. Sanokaa minulle oletteko kreivi?

— Minäkö? En.

— Oletteko vapaaherra?

— En… vapaaherra en vielä ole.

— Ettekö ole kuitenkin tavallinen aatelismies.

— Onko herran tarkoitus herjata?

Ranskan Mauno punastui hämillään. Kyllähän aateliskirja on ollut rakkain unelmani, ajatteli hän, ja Jumala suokoon että se jo olisi takintaskussani. Silloin ei enään kukaan huutaisi petit maitre. Silloin sanottaisiin: siinä miehessä näkyi aatelisleima jo kauvan ennen kuin hän sai kirjan.

— Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? — lausui erakko vielä tyytyväisemmin.

— Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.

— Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani on kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen ylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin hän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.

Ranskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti rasittuneena nenälasiaan.

— Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? — kysyi hän.

— En.

— Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia. Mieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo källätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu kastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.

— Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?

— Ne ovat valoisia.

— Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta. Jos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään! Onko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.

— Ei meillä ole eikä koskaan tule.

— Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.

— Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut Ranskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen illan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.

— Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?

— Olenpa niinkin… teaatterissa… vaikka sain vain kurjan seisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt toista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen tervehdystapaansa.

— Ruotsin kuningas on mies myöskin.

— On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten köyhä yhtäkaikki!

— Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki kruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa, eikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua ja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja kenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset pöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka pitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset… ja lopuksi kiitti hän ja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. — Oletteko itse köyhä?

— Köyhä… minäkö?

Ranskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat neulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän noputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan:

— Minulla on suunnattomat kulungit… ja peli huvittaa minua… en kulje koskaan ilman kymmentä louisdoria taskussa.

— Lainaisitteko minulle viisi louisdoria? Ranskan Mauno katsoi kattoon.

— Juuri tänään unohtui pahaksi onneksi kukkaroni takkiini teltan orrelle. Mutta pidän onnenani saada lähettää tuon vähäpätöisen summan ensi tilaisuudessa. Herrani, älkää pitäkö meitä kömpelöitä ruotsalaisia suuriherroina. Vaikka korkeallekin kohoon, pilkistää aina meidän Matti saumoista.

— Olittepa koko kömpelöitä äskettäin meidän Puolamme kuningasvaalissa, jossa Arvid Horn istui muistikirja kädessään ja kirjoitti kaikkien nimet, jotka äänestivät Ruotsalaisten käskyjä vastaan, ja jossa maamarsalkka kiukuissaan löi poikki sauvansa. — Mutta pitäkää nyt taloani kotonanne. Tupakkapiippu on hajuvesipullon vieressä, ja hajuvesipullo on puuterirasian päällä ja puuterirasia on tupakkalaatikolla ja tupakkalaatikko yöpöydällä… Sitä taas saatte hakea, niin kuluu aika huvemmin.

Hän otti sitä sanoessaan käteensä nahkasiteisen kirjan ja istui lukemaan.

— Kiitoksia, kiitoksia, — vastasi Ranskan Mauno ja katseli häntä syrjästä nenälasillaan alkaen häntä epäillä, mutta itsessään hän ajatteli: Odotahan, kun kerran istun aateliskirjoineni suurissa juhlavammissani! Silloin sitä sanotaan: se on uusi ritarillinen Mauno Gaabriel herra!

Molemmat tyttäret sipsuttivat vähän väliä ohitse huoneen läpi ja valaisivat häntä lampuillansa, ja joka kerran nousi hän seisoalleen ja kumarsi. Kun erakko kuitenkin jatkoi lukemistaan ja vähitellen näytti kokonaan unohtavan hänen läsnäolonsa, otti hän viimein reppunsa ja meni takaisin eteiskamariin.

— Alkaa pimetä, — sanoi hän palvelijattarelle, — ja olen niin väsynyt, etten enään jaksa pitää seuraa.

— Herralle olemme laittaneet vuoteen tänne vasemmalle suureen saliin. Se on ainoa lämmitetty huone.

Sali oli valkeaksi sivuttu ja pitkä ja siellä oli kolkkoja tuoliriviä ja pari karkeaa vetopöytää. Aivan oven vieressä oli vuode ja sen uutimet Hollannin palttinaa. Eukko sytytti neljä kynttilää jalustassa ja jätti hänet yksikseen.

Hän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten aukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle ripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta neljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen sitten takaisin jalkaan.

— Julkeata joukkoa! — hymisi hän. — Kernaammin olisin jäänyt ulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä valveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja tähyämässä.

Hän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa eikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä saappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin ja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.

Väliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista ajoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli hiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi valaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti nenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle, mutta makasi muuten aivan liikkumatta.

Silloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän, suoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.

Kouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä pyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua koetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.

Hiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin sängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti sitten oikean säärensä uutimista ulos.

— Joonatani, — sanoi hän, — vedäppä saapas jalastani!

Lakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei liikkunut paikaltaan.

Ranskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä takaisin.

— Joonatani, niinkö sinä palvelet aatelisväkeä?

Lakeija irvisti vielä rumemmin ja huiskutti halveksivasti ja kieltävästi kättään.

Nyt ymmärsi Ranskan Mauno, että lakeija näki läpi hänen valeensa ja katseli häntä niinkuin nousukasta ja aatelitonta, ja hänen kauhistuksensa kasvoi niin että hän ähkyi ja valitteli hiljaa, mutta säärtänsä piti hän yhä ulkona.

— Vedä saappaani, Joonatani!

Hänen äänensä oli nyt vain kuisketta.

Lakeija hieroi kupeitaan ja irvisti mutta seisoi alallaan ovipielessä.

Samassa hirnahti hevonen ajoportista pitkään ja kimakasti, ja etäältä lumituiskusta vastasi useita hevosia.

Ranskan Mauno hyppäsi ylös sängystään.

— Minä laiminlyön palvelukseni! — huusi hän. — Se on vihollinen!

Hän juoksi pöytään päin ottaakseen miekkansa, mutta hänen rinnallaan seurasi lakeija pitkillä askelilla ja tuijotti häntä silmiin.

Silloin lamautui hän jälleen ja pysähtyi. Sillä välin tarttui lakeija miekkaan toisella kädellään ja kurotti toisen kynttilänjalustan yli ja nosti kahdella sormellaan suuren kähäräperuukin ilmaan ja pudotti sen sitten niinkuin sammuttajan palavan kynttilän yli.

— Taivaan herra Jumala! — sopersi Ranskan Mauno. — Harvoin olen ollut huoneessasi ja sen sijaan lellinyt ja leikitellyt kaikenlaisessa turhuudessa, mutta auta minua tänä ainoana hetkenä, etten laiminlyö virkaani ja joudu häpeään. Sitten rankaise minua ijankaikkisesti.

Hirnumista kuului yhä lähempää ja lähempää ja polkien ja korskuen karkasi villiintynyt hevonen piilostaan.

Silloin koukisti Ranskan Mauno nyrkkinsä päänsä yli ja ryntäsi pimeässä lakeijan päälle.

— Sinä Belsebubin kyöpeli! — huusi hän.

Hän tempasi miekan itselleen ja huitoi joka puolelle pimeässä, ja tuolit kaatuivat maahan. Missään ei hän Joonataniin osannut, mutta lopuksi töytäsi hän käsillään seinään, ja ovi aukeni. Molemmat sisarukset tulivat sieltä lamppuineen ja suurisilmäisine kalpeine kasvoineen ja aivan aivinaisillaan ymmärtämättä siitä hävetä. He vain hivelivät toisiaan ja tuijottivat muukalaista, joka metelillään oli heidät herättänyt. Hän ei tällä kertaa joutunut heitä tervehtimään, mutta aukaisi ikkunan ja hyppäsi maahan. Yönutussaan ja miekka kädessä juoksi hän seinäviertä, ja takanaan kuuli hän käreän äänen ikkunasta, mutta ei tiennyt, oliko se ärmätin vaiko Joonatanin vai olivatko ne molemmat sama.

— Minä näin, että sinä olit narri, — huusi ääni, — suuri narri, verraton narri, ja minä tahdoin sinusta päästä. Mutta jos nyt ratsumiehet näkevät sinut ja tässä syntyy kahakka… taloni, kotini, pesäni muuttuu tuhkakasaksi ennen kukon laulua…

Taakseen katsomatta juoksi Ranskan Mauno metsään, ja koko ajan ajatteli hän: Nyt on upseerin valtakirja kysymyksessä! Ja sitten aateliskirja, aateliskirja!

Kuutamo paistoi lumituiskussa, ja hän näki puolalaisia keinuvine höyhentöyhtöineen vilahtavan ohitseen niinkuin varjoja. Kun he tulivat liian lähelle, heittäytyi hän pitkäkseen risukkoon tai asettui puunrungon taakse.

Viimein äkkäsi hän vanhan, lumen peittämän murroksen, ja hirsien takaa nousi sotamies ja kysyi kuiskaten:

— Wer da?

— Jumala kanssamme! Hyvä toveri! — vastasi Ranskan Mauno ja kapusi murroskolmioon. — Vihollinen on kimpussamme!

— Minä olen kauvan ollut kuulevinani kavion kopsetta, — sanoi Oxehufvud hiljaa. — Viisainta ehkä olisi juosta alas talolle ja miehittää se.

— Kapteeni, älkää käskekö minua tietä näyttämään! Minut otettiin siellä vastaan vieraaksi ja minä olen ritarismies ja annan ennen ampua kuoliaaksi itseni.

— Ja mitenkä teitä siellä kohdeltiin?

— Niinkuin ylhäisyyttä.

— Saammehan nähdä… Nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Tähdätkää! Ampukaa!

Joukko puolalaisia laukkasi hevosineen esiin ja hyökkäsivät keihäineen hirsiä vastaan, mutta ensimmäinen rivilaukaus teki heille pystyt.

— Ohahoo! Ohahoo! — kaikui metsässä, ja ratsastavia varjoja ja pitkiä riviä jalkaväkeä keräytyi niin pitkältä kuin silmä näki. Hämärässä näyttivät ne mustilta viidakoilta, jotka liikkuivat tuulessa.

— Taidammepa saada hyvän saunan vihollisen kanssa, — sanoi Oxehufvud. — Meitä on kaksikymmentäviisi miestä ja ympärillämme on varmaan kolme täyttä pataljoonaa.

— Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, — vastasi Ranskan Mauno ja tempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.

— Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, — sanoi Oxehufvud hetken kuluttua.

Luotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun ratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta kun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi heidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut murroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä ja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta. Oxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:

— Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista… nyt ei meitä ole enempää. Paha luku.

Hänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja erään kaatuneen patruunalaukusta.

— Toveri! — sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa yönutusta. — Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.

— Nyt on meitä vain seitsemän, — vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja ampui. — Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.

— Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei ruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs toverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa korealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.

— Nyt on meitä vain kaksi.

— Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, — vastasi Oxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. — Tuskin kahta!

Ranskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi yltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa ympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois, ja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten joukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi kömpiä.

Kun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli siellä hiljaista.

He ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta kun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he hänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.

Nyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja! Aateliskirja tulee sitten.

Hän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän hangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.

Sen heittiö! — kuiskasi hän. — Se on kiitos siitä että pelastin hänen pesänsä.

Koko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla myöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.

Telttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia esivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot eri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat sotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä tuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti Bråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti Örbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia, joka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman silmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari, valitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat niin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa. Siellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä sukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta herttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa Lidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle saamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen edessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser, joka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina pyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan. Kaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen harmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta salli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei mitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen iloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä oli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.

Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin. Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan nuorinta poikaansa maan päällä.

Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta säteillen teltan suulle.

— Majesteetti, — huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, — herätkää, herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa vihollisen kanssa!

Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.

Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi ja hampaat tärisivät.

Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.

— Oxehufvud puhui oikein, — sanoi hän. — Herroilla on ollut kelpo löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.

Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.

— Ranskan Mauno! — porisivat he. — Nyt ei uskalla kukaan enään nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!

— Vaiti, vaiti! — sanoi Schmiedeberg. — Palkinnot ovat raukkoja varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi yksin vain kunnian vuoksi.

Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta lähemmäksi tulta.

— Ettekö nähneet? — kuiskasi hän. — Ettekö nähneet, että kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin vertaistaan?

— Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! — sanoi Ranskan Mauno.

Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.

— Ja vapaaherrakirjasi, — vastasi Schmiedeberg hiljaa, — sen sinä saat, kun kaadut.

Sotarosvojen kuningatar.

Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille. Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja. Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista, olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren. Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.

Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?

— Ahaa, äijäpaha! — huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan omenanraakiloita ja sipulia tulessa. — Tekisikö mielesi saada jotain maistavaa suuhusi siellä!

Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.

— Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! — mutisi hän ja nousi seisomaan niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.

Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan, jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.

Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.

— Tule ulos, lapseni! — sanoi hän.

Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän uudisti käskynsä.

— Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi elää ruuatta ja juomatta. Noh?

Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.

— Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois, ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka oli juoppo — totta puhuakseni, — oli tallirenkini ja kerran veti minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?

Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.

Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.

Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan isäntä ja isä.

— Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, — sanoi hän ja taputti häntä ystävällisesti paljaalle olkapäälle.

Liina Antintytär katsahti ylös. — Ei mutta se on vain sitä, — sanoi hän, — että minua palelee niin kovin.

— No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle. Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa! Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.

— En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.

— Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.

— Kyllä minä uskallan.

Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin porttikäytävään.

Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja ruskean peiton.

— Sitä minä juuri kaipasinkin, — hytisi Liina Antintytär ja veti esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski selälleen höylänlastuihin.

Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu sileästi taakse aina palmikkoon saakka.

Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.

— Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä, kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä. Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.

Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.

— Katsokaa! — huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri käski häntä vaikenemaan sanoen:

— Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.

Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia. Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.

Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän suulleen ja kuoli.

Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä. Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.

Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan kantta miekan tupella.

Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä, viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen. Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin, ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.

— Minulla on nälkä, — sanoi Liina Antintytär.

Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten alkoi hän komentaa.

— Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!

Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat. Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin, toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:

— Kun musketti soturilla toverina on, Mitä huolisi suruista lainkaan! Kapakoissa on hällä elo verraton, Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on, Vaan rahaa ei ole lainkaan!

Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos teltasta.

— Rakas taattoseni, — sanoi yksi kantajista, — Iivana Aleksievits, luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.

Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla. Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan sävyiset ja hyväntahtoiset.

— Onko hän järiltään? — jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka hän itse asiassa säikähti kuin poika. — Laskekaa arkku maahan ja murtakaa kansi auki!

Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.

Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin. Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit. Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat niinkuin nukella.

— Kaikkien pyhien nimessä! — huusi Ogilvy. — Ei edes pyhän Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.

— Ei vainkaan, — vastasi eräs hänen upseereistaan. — Minä lähetin toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.

— No niin olkoon! — vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan päin. — Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. — He, he, he, sokeriruusuni!

Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.

Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.

Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.

— Niin sen pitää olla, — sanoi hän, — niin sen pitää olla! Minä teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi. Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin arkusta Narvassa.

Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne ahnaasti itselleen.

Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi nappien välistä.

— Hohoo, hohoo! — huusivat kenraalit. — Noista käsistä tulee lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä! Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta katsella.

Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa! Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi. Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.

— Vie, vie! — huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. — Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?

— Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! — vastasi Liina Antintytär.

— Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi pienet vastoinkäymisesi!

Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa, niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan. Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.

Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia, sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. — Odota, — ajatteli hän, — kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan! Siihen saakka menköön kuinka menee.

— Vie, vie! — huusivat kenraalit. — Mitenkä hän kantaa laahustaan! Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!

— Kantakaa te! — sanoi Liina Antintytär. — Kantakaa te! Se sopii teille.

Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.

Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän kääntyi Ogilvyyn.

— Saanko puhua suoraan?

— Luonnollisesti, poikani.

— Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?

— Kunniani kautta. Mutta sanohan se!

— Tsaari on matkalla leiriin.

— No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina Antintytärtä.

— Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, — sanoi Ogilvy.

— Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!

— Hyvä. Käskekää joukot aseisiin… ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!

Nyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet rämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin, ja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.

Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä pakenemisen tarkoitusta.

— Tsaari! — vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa olkansa yli tyttöön.

Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.

Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä. Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja putosi revittynä pensaisiin.

Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa, noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi. Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja lauloivat luikuhuilun nuottia.

— Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! — sanoi piika.

— Lyö sitä, lyö sitä! — huusi eukko, mutta laivuri siirteli itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.

Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.

Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.

— Eikö häntä hävetä, — sanoi hän, — jättää minun naisiani nälkään, kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.

— Sinun naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.

— Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa hän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.

Korpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja katsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä. Kuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri musketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla ja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi kuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin kukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat joukot yhä riemuisammin:

— Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!

Naiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain täytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä hänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas jalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen viidelle sotamiehelleen: — Hyvin retkeilty, pojat!

Siitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan nimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän heille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he alhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori vaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija, ojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen kukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän kuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa etupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket ja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien vieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan ja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian hänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi kädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen ja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä ja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin tiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.

Kun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen Saksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että kaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.

— Opettakaa häntä pysymään omissaan! — mutisi Liina Antintytär ja ajoi rauhallisesti eteenpäin.

Mutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten joukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja väänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.

— Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet kaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.

Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita hän ei koskaan ollut nähnyt.

— Schmutzige Dirnen! — mutisi hän. — Nyt saan vihdoinkin nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen eväskonttinsa kevenee.

Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.

— Eikö ole ketään, — sanoi hän, — joka osaisi virren: Mä kuljen kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!

Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja, ryömi polvillaan pensastoissa.

Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.

— Lapsiraukat! — sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. — Lapsiraukat, minä en jätä teitä… Mutta nyt pitää teidän, piru vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.

Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan ylimmällä penkereellä.

Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.

— Vivat kuningas Karolus! — huusivat he sekaisin tuhansin äänin. — Ja eläköön… Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman musketti kädessä.

Mazepa ja hänen airueensa.

Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky, höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin peitossa. Se oli Mazepa.

Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.

— Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, — kuiskasi pappi luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. — Itse on hän pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!

— Iivana Stefanovits! — sanoi korotetulla äänellä toinen muukalaisista ja lähestyi vuodetta. — Meidän jalomielinen tsaarimme, sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.

Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.

— Me ymmärrämme sinut! — huusivat sanansaattajat toinen ja toinen. — Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!

— Minä pelkään, — mumisi pappi syrjään, — että täällä on loppu lähellä.

Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista selkä edelläpäin.

Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.

— He ovat menneet! — sanoi hän.

Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan, ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa, hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.

— Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!

Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta, ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä näyttivät kuolleen pääkallolta.

Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.

— Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain! Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä sinusta.

Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.

— Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan! Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!

— Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni, ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!

— No hyvä, minkälainen oli keikailija?

— Keikailijako?

— Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö luule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin mikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on tuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain läimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet nichts! — Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä kauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja hänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen utelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!

— Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön olkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja sokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista ja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta kuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten jumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan valitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä sanoessaan lakkiaan.

— No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.

— Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin ennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä…

— Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.

— Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään olkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän takana… Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.

— Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten! Sellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet sinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en voi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa: Ruotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta hänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä, ja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä harvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie heitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he taikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa, että hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta polvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet nähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä rankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei taistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa kostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi äskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän kamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon venäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli… ja omantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta everstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka oli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan… Saksilta vaati hän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta Sobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat ruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti hän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja lähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin viralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä kaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei hän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan kummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!

Mazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että silkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea sormea ja vastasi:

— Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän kurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli. Hän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin, herra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä kaikista. Siksi tahdon mukaantua.

Hän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.

— Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen kuljeksinut juuri sinun ovellesi?

— Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.

— Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan kuvassa oli pari jalokiveä…

— Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa hiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja kirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.

— Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta, Johan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan niin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että muudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana hevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi hän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa! Minä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää päätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja Machiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki on vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija. — Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä seisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä olet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta rahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja koska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä ja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin tie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi. Sinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan. Tässä ovat paperit.

Pappi heitti yltään kaapunsa ja seisoi kasakan puvussa pistoolit vyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.

Mazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa painettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän pyhimyskuvan edessä.

— Rummut! Rummut! — sopersi hän mielenliikutuksessa.

Mutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.

— Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.

Sen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän ääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa ja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi maitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja puolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän lopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä kumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna ylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja liikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta peilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä partaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.

Vasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti ratsuansa aina laukassa.

* * * * *

Kun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja eräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin sattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän ympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet ja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut ratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä ruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja. Juopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia Puolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja päässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat heiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla ja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat jonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko, joka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden hetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata kohden.

— Mazepa, — alkoi pappi matalalla äänellä puhua. — Sinä lupasit tulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa, mutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.

Mazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi myöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.

— Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä useampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa miestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta kultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun harvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin. Pian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.

Kun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:

— Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta hapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni. Lähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana Stepanovits!

Mazepa vastasi:

— Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä. Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.

— Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä kuin kuormarenki.

— Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.

Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi satulassa.

Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin mahdollista että kuningas kuulisi heitä.

— Kun minä tulen Moskovaan, — sanoi Antti Lagerkrona, — paikkaan minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.

— Häpeä! — vastasi Akseli Sparre. — On vanha ennustus, että Sparre kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.

— Tänne! — huusivat vänrikit. — Ampukaa maahan jokainen joka uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä ikinä häntä huvittaa.

Kuningas hymyili ja hyräili: — Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee! — Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.

— Majesteetti! — huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja säihkyvin silmin. — Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.

— Siitä saanevat oppineet riidellä, — vastasi kuningas hyvillään, mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. — Ellei raja ole kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme käyneet Aasiassakin.

Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.

— Aasia, — mutisi hän, — Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa, kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi yksityisestä ihmisestä!

Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.

Viidenkymmenen vuoden päästä.

Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen, näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti, mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.

Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.

— Niin, — alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta toiseen, — sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa. Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten, jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan oli saattanut mukaan päästä… Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.

Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.

Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat, mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.

Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää, jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.

Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet, huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle, mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.

— Seis! — huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.

— Seis! Seis! — toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi siitä huolimatta kulkuaan.

Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän edelleen.

— Seis! Pysähdy! — pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan järjestykseemme. — Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?

— Seis! Pysähdy! — kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.

— No Jeesuksen nimessä, — lausuin minä, — pahempaa emme voi kokea kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva, ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.

Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia. Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta. Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät nähdessään.

Pitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan avannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi lähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen naisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä Varvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat joka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia kuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin suurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui selälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä liivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön lyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.

— Me emme aijo tehdä mitään pahaa, — sanoin minä ja koetin niin hyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. — Olkoon kaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme nälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme…

— Kuivia vaatteita, — sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.

Ensi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen roikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin hävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti portin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle tietä, mutta minä vastasin kiusalla:

— Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.

— Jumala varjelkoon siitä, — vastasi hän ja löi kantapäitään yhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta ja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen kovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:

— Taikka otti piru vänrikin.

Silloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja kun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin, jossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni. Pitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä hirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä hohti tinakannuja.

Palvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka puoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti kuiskailemaan.

Hetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet olla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun minä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut ymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä kovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet jo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut kertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he ettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan minkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät parastaan vieraitten palvelemiseksi.

Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa, ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään pysyä vakavana — ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.

Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen, jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni, kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja kolinaa viereisestä huoneesta.

Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.

Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi pehmeällä äänellään — hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen aikaan ja pulska poika… Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin kaivanut kaikki holvit paitse yhtä… paitse yhtä… yhtä… yhtä, jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.

— Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, — sanoi hän minulle ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi. Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.

Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden, ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet, saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina. He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin, jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.

Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän olla aina varuillaan.

Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja kilistin heidän kanssaan ja join.

— Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, — sanoin minä. — Hänestä tulee lopuksi kukatiesi… niin kukatiesi neuvosherra, — (se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka tappelevat kynätikuilla…) — mutta armolliset neidit tietävät että korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään oikealle tolalle.

Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni, riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet ristissä miekan nupun yli.

Nyt kuulen sipsuttavia askeleita! sanoin itsekseni unessa. Ne tulevat yhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta mitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka olen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa tapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen jaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä olen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun jälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja seisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä… Seuraavassa silmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja sitten on kaikki lopussa… Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä en voi pysyä jos sinä juokset… Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään maailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin kuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla — sitä en voi… Pang! Kas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen? Ja sitten kellarin holvi… Miksi sanoit juuri että se oli… oli… yksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi, seitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.

Nousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko virren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä että minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.

Olen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla heräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni selkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että aivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla pöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona kyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen ämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli Makaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt unta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt esille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat että läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia perheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat kuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.

Nyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta, ja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse ja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.

Hän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä suutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi jalkeille reippaasti ja iloisesti.

— Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse epäillä sinua, — sanoin minä. — Toimita nyt minulle raitista vettä ja suolaa.

Kun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei varsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli hänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni ja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien huoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne oli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen oinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen nojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua palmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun kuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni harvoin oli sykkinyt lämpimämmin.

Kaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt seurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan teitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne. Joka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle enkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen piloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea tömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja. Löyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan, niin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone kaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin vanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin pöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä rynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että hänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka sillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa toivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.

Katariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen itseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli kokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat hänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu, ettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain huvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä kaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja sitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se minusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli liian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan, jossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen ajatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä silloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä jo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja käsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista että iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin hänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi. — Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, — sanoi hän ja alkoi kiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä nahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.

Herra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä halveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän, sillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin korkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra vänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me molemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle tuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää. Hän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua pidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen sydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen heräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.

Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo oli murtamassa lukittua puuovea.

— Anna sen olla! — käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja ponnistamista.

Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä, ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria — ja samassa ovi aukeni.

Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla, ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa, joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi. Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta jättäisimme hänet henkiin.

— Olkaa rauhassa, — vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta ylös. — Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me menemme pöytään.

Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi istuen pöydän laidalla heidän välissään.

En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani. Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä, joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua kirjettä, ja luin:

'Anna tämä Johanneksen käteen.

Rakas poikani.

Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja vapistusta sisälle ajavat…'

Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä. Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti niinkuin kelloa.

Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin. Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja huusin hetken muka haparoituani pimeässä:

— Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?

Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi nyyhkytys kurkussaan kaulaani.

— Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja tappavat teidät molemmat.

Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.

Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen, äkillinen vaara… En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai riippui molemmistakin.

— Jos voisin ottaa sinut mukaani — sopersin.

Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli ja huusin kuuluvalla äänellä:

— Miksikä luulet minua, tyttö?

Samassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki näki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin säilänsä.

Silloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen ruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja hänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni yhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen sormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka näki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta ja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän kuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun, mutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta sitä hellittää.

Niin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan pihisevän kyökissä.

Mutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat ulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui täyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä kiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten päitten yli.

Nyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään päästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin kuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän seisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua molempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella taipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä sen saivat.

— Vänrikki, — sanoi hän, — sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen ja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme, että upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi hän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään miekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä ja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä laukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä nytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella kädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.

Meidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty hopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat kalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi mustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja minä tartuin hänen vielä terveeseen käteensä ja pusersin sitä veljellisesti ja sanoin:

— Nyt olen oppinut näkemään, mikä olet miehiäsi, Jussi, ja jos täältä pääsemme, emme koskaan luovu toisistamme.

Hän ei vastannut mitään. Toinen silmä oli kiini, toinen oli aivan auki, ja minun edessäni kaatui hän raskaasti lattiaan.

Se oli viimeinen kerta kuin näin Pitkän Jussin, jolle niin usein olin nauranut, mutta jolle minun nyt piti tarjota ystävän ja vertaisen kunnioittava kädenlyönti.

Hetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta vähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi. Minuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa ja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen etusormeeni.

Onneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista ja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen valon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.

— Mitä näet? kysyivät toverit.

— Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä enemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät mättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa että saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena. Takanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita kellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata poltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin varvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän tanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi maalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja kun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka on merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän tutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet apuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa juuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä kirjettään.

Varmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että niin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.

— Mitäs nyt näet? — kysyivät toverit. — Olet kavunnut ylemmäksi.

Latvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa sumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni siristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa tulimajakkain tervasvalossa.

— Tuo tulenleimu, — kuiskasin tovereilleni, — on korea omena, jossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta odottakaahan, se ei ollut venättä… Kuulitteko kahta esivartijaa, jotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa kallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön piru!

Kuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella ravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten lakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja terveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta kestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin kannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän naurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta esiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni kuohui ilo.

— Minulla on kirje kapteeni Baggelle! — huusin minä.

— Jo kauvan sitten ammuttu!

— On minulla kirje Cederstjernallekin, luutnantille…

— Kaatunut!

Kompastuin kuolleeseen hevoseen, joka kangistuneena irvistykseen oli kärventyä kytevästä nuotiosta. Sade oli sammuttanut liekit, ja valaistussa savussa kekäleitten takana näin minä ryhmän ankaroita upseereja istumassa. Heidän keskessään makasi pitkänään maassa mies, joka oli vetänyt karvalakkansa alas ja kääntänyt viitan kauluksen kasvoilleen. Aijoin astua hänen ylitsensä ja huiskutin kirjepakkaa, mutta käsi tarttui olkapäähäni, ja lyhyesti ja koreasti seisauttivat minun seuraavat sanat:

— Oletko järiltäsi? Etkö näe, että se on hänen majesteettinsa?

Silloin löin minä kantapäitä yhteen ja nostin käteni kirjetukkoineen ohimolle, ja kyyneleet, jotka pulpahtivat esille, juoksivat pitkin poskia.

* * * * *

Kapteeni Höök nousi ja lopetti kertomuksensa ja sanoi hyvää yötä, mutta kun hän tuli porstuaan, kuulivat toiset, miten hän jäi seisomaan ylisten portaille.

Silloin otti toinen palveluspiioista palttinaröijyn päälleen ja irroitti haarakynttilästä pöydältä viimeisen pätkän. Kantaessaan sitä piti hän toista kättään alla, ettei karsta putoisi olkiin. Varovasti meni hän sitten valaisemaan kapteenille tietä, sillä kaikki tiesivät miten hän, kaarlelainen, oli niin pimeän-pelko, ettei hän koskaan uskaltanut yksin kulkea vintin läpi.

Linnoitettu kartano.

Talvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja sekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian siellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä kylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle ja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja sääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat yhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että valkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään, saivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina seisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja monta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia kuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä hihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai ruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja, jotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden katselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat rukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin kaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla punaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen päälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja varpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini, oli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne räpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle kuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.

Torin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo, josta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan vänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin, kohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä kuulla:

— Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!

Ovessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen mukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan. Äänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven taakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.

Itse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja uurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.

— Minä sanon, että kaikki on hulluutta, — tiuskasi hän, — hulluutta, hulluutta!

Terävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään ja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta sotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan ääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi vihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki olivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli ja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut, sitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa nuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä pullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut vihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään niinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen otsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi hampaittensa välistä:

— En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa. Mutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista taitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita ja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan urhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan, pidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia risukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi. Suoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa anteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin leirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään parannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. — Myöskään, — vastasi Piper, — ei hänen majesteettinsa nykyänsä vaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa ennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin toinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa kulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä hymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.

Hän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka hän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän vielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi lensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta vielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut jotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui pöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen kasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle sapekkaasti korvaan:

— Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä auttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.

Jos Rehnskiöld nyt olisi herennyt viheltämästä, olisi Lewenhaupt vielä voinut hillitä itsensä ja ottaa esille povestaan paperikäärön ja istua pöydän päähän, mutta sen sijaan suuttui tuo kunnianarvoisa ja muuten niin harvapuheinen mies yhä pahemmin ja pahemmin. Hän kääntyi kahdella mielellä ja meni ulko-oveen päin, mutta siinä hän äkkiä pysähtyi, ojensi itsensä ja löi kantapäätä yhteen niinkuin halpa sotamies. Nyt lakkasi Rehnskiöld. Ovi aukeni. Jääkylmä tuulenhenki puhalsi kamariin ja vänrikki ilmoitti niin korkealla ja venytetyllä äänellä kuin vahti, joka kutsuu tovereitaan aseisiin:

— Hää-änen majesteettinsa!

Kuningas ei enään ollut entinen soaistunut ja ihmettelevä puolilapsi. Ainoastaan poikamainen vartalo ja kapeat hartiat olivat entiset. Takki oli nokinen ja likainen. Uurre vähän ylöspäin nousseen ylähuulen ympärillä oli tullut syvemmäksi ja hiukan irvistävämmäksi. Nenää ja toista poskea oli pakkanen vikuuttanut, ja silmäluomet olivat reunasta punaiset ja turvonneet pitkällisestä palelemisesta, mutta ennen aikojaan paljastunutta päälakea seppelöi ylöskammattu tukka niinkuin okainen kruunu.

Hän piti nahkalakkiaan molemmissa käsissään ja koetti peitellä kainouttaan ja ujouttaan kankealla ja kylmällä koukeroimisella ja kumarsi hymyillen kullekin läsnäolevalle.

He kumartelivat monet kerrat vielä syvempään ja kun hän oli ehtinyt keskilattialle, pysähtyi hän ja kumarsi rasittuneena vielä pari kertaa molemmille puolille, vaikka vähän lyhemmin ja nähtävästi aivan sitä ajatellen mitä hän aikoi sanoa. Sitten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa aivan ääneti.

Sitten astui hän Rehnskiöldin luo ja tarttui lyhyesti kumartaen hänen takinnappiinsa kiini.

— Tahdon pyytää, — sanoi hän, — että ylhäisyytenne hankkii minulle pari kolme tavallista sotamiestä vartioksi pienelle retkelle. Minulla on jo kaksi henkivartijaa kanssani.

— Mutta, teidän majesteettinne! Tällä seudulla vilisee kasakoita. Jo se, että on ratsastettu teidän majesteettinne leiristä tänne kaupunkiin niin pienellä vartioväellä, oli kovin uskallettua.

— Noo, joutavia! joutavia! Ylhäisyytenne tekee niinkuin olen sanonut. Joku läsnäolevista kenraaleista, jolla on aikaa, voi myöskin nousta satulaan ja ottaa miehen mukaansa.

Lewenhaupt kumarsi.

Kuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan lattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista ympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.

Vasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin erikseen ja lähti ulos.

— Noo? — tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle entisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. — Vänrikki pääsee mukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa silmästä silmään.

— En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.

— Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen toisia.

He seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden eläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan nopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut arvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi kaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli seitsemän miestä.

Hevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin, mutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä säälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli koko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja vihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei Jumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko ikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon kummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan, mutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf Göttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä, mutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen lapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen mieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän oli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa temmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen kuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta kuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista kohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin huomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten levännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla oli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä kahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan, johonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi, että sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin miehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin moittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli jäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti menettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä tuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi tuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin kuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.

Äkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen siten vaikuttavansa kuninkaaseen.

— Kunniallinen Affjaksini! — sanoi hän ja taputti höyryävää hevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole varaa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä tässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet! Seuratkaa kuningasta, joka voi!

Kun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin, puhui hän hiljaisella äänellä:

— Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu niinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai torumaan.

Kuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin jatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman päämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.

Vielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja ratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten itse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.

Viimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he olivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain kävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa nokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri. Samassa kuului laukaus.

— Kuinka kävi? — tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.

— Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri vain hatun kulmaa, — vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään kokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui murretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna onnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan suurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:

— Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?

Vastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä oli hän maassa.

— Sidomme konit tänne pensaisiin, — sanoi hän vallattomasti ja posket hohtavina. — Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi jok'ikisen, että sihisee.

He jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä ylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia kasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien pahantekijäin päät.

— Katso! — kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. — Nyt ne koettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.

Hänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin suureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin päänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta portista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli usein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi kuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja viides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.

Siellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi tukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:

— Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät koskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet ostanut itsellesi paremman aseen!

Kasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja väistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja kauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla ja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!

Kuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä vihollista: — Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä vain heittiöitäsi!

Pihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului loppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta kanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven auki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä oli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat ottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas lukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä ei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä tallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu seinän rautarenkaaseen.

Lyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta epävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle. Kuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He astuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli kaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa aavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka oli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.

Kun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he holsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä värvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain kynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni polvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:

— Majesteetti, minä ei usko minun silmä… Minä suuri kiitos…

Kuningas keskeytti iloisesti hänen puheensa ja kääntyi vänrikkiin.

— Tuo molemmat hevoset talliin! Kolmin miehin emme mukavasti aja kahdella hevosella ja siksi jäämme tänne, kunnes joitakin kasakoita kulkee tästä ohi, joilta me saamme uuden hevosen. Itse jää herra porttivahdiksi.

Sitten meni kuningas takaisin asuintupaan ja pani oven perässään kiini. Nälkiintyneet hevoset, jotka ahnaasti kalvoivat pensaitten kuoria, tuotiin talliin sillä välillä, ja vänrikki asettui vahdiksi.

Pitkäksi tulivat tunnit. Kun hämärä alkoi tulla, yltyi myrsky vihaiseksi ja lumi tuiskusi auringonlaskun aikana lohduttomilla lumiaavikoilla. Kalmankeltaisia kasakan päitä nousi pensaista tähystelemään ja tuuli kantoi kauvas kuljeskelevain ruumiinraastajain huutoa: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Silloin tuli Feuerhausen tallista, missä hän oli istunut hevosten välissä, jotta ei kylmänvihoja tulisi köysien hankaamiin haavoihin. Hän meni asuintuvan suljetulle ovelle.

— Majesteetti, — toimitti hän, — kasakka kokoontuu enempi ja enempi, ja pian tulee pimeä. Minä ja fänrikki molempi päälleistuu yksi hevonen. Josko viipyy täällä tulee se yö suurivaltaisen majesteetin viimeinen, kuin Jumala tutkimattomalla neuvolla estäköön!

Kuningas vastasi sisältä:

— Sen täytyy olla niinkuin olemme sanonut. Kolmin miehin ei mukavasti ratsasteta kahdella hevosella.

Holsteinilainen ravisti päätään ja meni vänrikin luo.

— Sellainen majesteetti, te kirotut ruotsalaiset! Minä tallissa kuulee kuinka hän astua eteen ja taakse. Kipu ja paha omatunto on tullut. Kuin pater familiae seisoo Moskovan tsaari alamaistensa seassa. Sokeripaakarigesällin ylöspanee hän omaksi ystäväkseen ja vähäinen palkkapiika hänen kunniallisimmalle keisarilliselle troonille. Lysti on hänen käytöskin kestipidoissa ja hän tekee kuurit frouvasväelle Franskan tavalla. Mutta hänen ensimmäinen ja viimeinen parolli on aina: Ryssänmaan terveydeksi! — Kuningas Karolus jättää maansa kuin suitsuava hävitys ja ei omista yksi ainoa ystävä, ei edes hänen lähimmäistä. Kuningas Karolus enemmän yksinäinen kuin yksi köyhä trossikuski. Ei edes olla toverin polvi missä itkeä. Furstien ja metressien ja peruukkien sekaan tulee hän kuin yksi kyöpeli tuhatta vuotta vanhasta haudasta, ja kyöpelit kulkee enemmän yksikseen. Onko hän viisas valtiomies? Oi, armahda! Ei mieltä yleisiin! Onko hän sotapäällikkö? Hyvästi! Ei ymmärrä joukkoja! Ainoastaan tehdä siltoja, asettaa vallikoreja, taputtaa käsiä yhdelle valloitetulle lipulle ja kahdelle torvelle. Ei ymmärrä säätyä ja armeijaa, ainoastaan ihmisiä!

— Saattaapa sekin olla ymmärrys! — vastasi vänrikki.

— Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo niin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta vedettyä säiläänsä.

Holsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja jatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:

— Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset ja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen! Kuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa ulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja parterri viheltää! Uhii!

— Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään, — vastasi vänrikki, — juuri sentähden.

— Ei suuttua, kultaseni. — Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun me ensin tapasi.

— Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua palelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?

Holsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi hän:

— Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen sielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää koskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän piinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.

— Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää majuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.

— Holsteinilainen teki työtä käskettyä ja kävi sitten taas kuninkaan ovella. Hän löi molemmilla käsillään otsaansa. Harmaansekaiset ja suttuiset viikset törröttivät suoraan eteenpäin, ja hän mutisi:

— Jumala! Jumala! Pian tulee liian pimeäksi palata. Vänrikki huusi:

— Hyvä herra, uskallanko vielä pyytää teitä hieromaan kasvojani lumella. Posket paleltuvat. Jalan kivistyksestä en tahdo puhua. Voi, minä en tätä kestä.

Holsteinilainen otti kädet täyteen lunta.

— Anna minun sijastasi, seistä vahti, — sanoi hän, — vain yksi tunti.

— Ei, ei. Kuningas on sanonut, että minun on seistävä tässä portilla.

— Ak, se kuningas! Minä hän tuntee. Minä tahtoo tehdä hän iloinen, puhua filosofia, kertoa frouvasväkihistoria. Hän aina huvitettu kuulla rakastajasta, joka vaarallisesti kiipee ikkunat läpi. Hän usein sivusta katselee frouvasväki, jos hän on kaunis. Se on kuva hänen mielessä, mutta ei ruumiissa, sillä siinä ei ole tunto. Ja hän on niin ujo. Jos se kaunotar yksi kertaa tahtoo astua hänen yli silkkikengällä, täytyy hänen itse tehdä ryntäys, mutta pelata paeta ja kaikki muut pitää vastustaa yhtyminen. Hänen kaikkein suurivaltainen frouva muori tärvellyt kaikki, huutaa: Naiminen, naiminen! Kuningas Karolus on kiire ja kantapää niinkuin se ruotsalaisten kuningatar Kristiina, vaikka todellinen miespuoli. Ne molemmat pitäisi istua naimisissa toisen kanssa samalla troonilla. Sepä olisi nätti pari olla! No, hui, hui! — Te, ruotsalaiset! Jos ajaa yksi mies, että hevoset läkähtyy ja antaa valtakunta ja kansa hävitä, hän on kuitenkin puhdas sydämmessä ja ylimmäinen kaikkein seassa, vaikka hänen veri on liian hidas rakkaushistoriaan. Oo, anna minun mennä! Minä tuntee puhdassydämmet sankarit, jotka on uskollisesti rakastetut kaksi kolme eri neito eli frouva yksi ja samana viikkona.

— Niin, sellaisia me olemme, sellaisia olemme. Mutta Kristuksen laupeuden tähden hierokaa vielä kerta minun kättäni! Ja antakaa anteeksi minun valitukseni ja huokaukseni.

Pihapuolella lähellä porttia, jota ei voitu saada kiini, makasivat maahan hakatut kasakat, huurteesta valkoisina kuin marmori. Keltainen taivas harmeni, ja yhä moniäänisempänä ja lähempää kuului hämärässä valittava huuto: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Nyt aukasi kuningas ovensa ja tuli pihan poikki.

Päänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet tuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat yksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin hän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli vielä nokinen musketinluodista.

— Ilma raitistuu, — sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän taittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin hän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen vahdissa olevan vänrikin hartioille.

Hämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä käsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa leipäänsä.

— Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla sanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.

— Huonompikin majapaikat löytyy, — alkoi hän, yhä haukaten ja pureskellen. — Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi hauska seikka ulkopuolella Dresdenin.

Kuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen alensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli uteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi hymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja puolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.

Vasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää keskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas uudelleen yksivakaiseksi.

— Joutavia! Joutavia! — vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me vain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen saakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja iskemme miekoillamme.

Holsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän alkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden etäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt aivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen sisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia hämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki toistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun kuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti uusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi auringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti tutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.

— Joko, — lausui hän, — täytyy maan olla maailman kaikkeuden sydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla Ruotsia suurempaa.

Muurin takana huutelivat kasakat, mutta heti kun holsteinilainen rupesi heidän uhkaavista liikkeistään puhumaan, tuli kuningas harvapuheiseksi.

— Päivän koitteessa lähdemme takaisin Hadjatshiin, — sanoi hän. — Meidän pitää vain siksi, saada käsiimme kolmas hevonen, niin että kukin voi mukavasti ajaa omassa satulassaan.

Näin puhuttuaan meni hän takaisin asuintupaan. Holsteinilainen tuli nopein askelin vänrikin luo, ja viitaten kuninkaan oveen huusi hän:

— Antaa anteeksi, fänrikki. Me saksalaiset ei räättää sanoja, kun haava kirvelee nuorien perään, mutta minä pudottaa aseet ja antaa herralle voitto, sillä myös minä voi vuotaa veri sen miehen edestä. Josko minä rakastaa häntä! Ei kukaan koskaan ymmärtää häntä, joka ei ole nähnyt häntä.

— Mutta fänrikki, te ei saa viipyä kauvan ulkona ilmassa.

Vänrikki vastasi:

— Ei mikään viitta ole lämmittänyt minua suloisemmin kuin tämä, joka nyt on ylläni, ja minä perustan kaiken toivoni Kristukseen. Mutta Jumalan nimessä majuuri, menkää takaisin ovelle ja kuunnelkaa! Kuningas saattaisi tehdä itselleen mitä pahaa.

— Majesteetti ei hukkua omaan miekkaansa mutta ikävöi toisen.

— Nyt kuulen minä hänen askeleensa aina tänne saakka. Ne tulevat yhä kiivaammiksi ja levottomammiksi. Hän on yksin. Kun minä näin hänet Hadjatshissa kenraaleille kumartavan ja kumartavan, saatoin minä vain ajatella: kuinka yksinäinen hän on!

— Jos tämä holsteinari-poika elävänä pääsee pois täältä, hän tahtoo aina muistaa ne askeleet, kuin me kuullut tänä yönä, ja aina kutsua tämä maja Yrttitarhan linna.

Vänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:

— Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten välissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella kuningasta ja valvoa häntä.

Sitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:

Sun haltuus rakas isäni…

Holsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä tärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:

ma annan aina itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Jeesu, vastahan.

— Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.

Holsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin kauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun vaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo pihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.

Portille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät liikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat huhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia vastaan.

Kun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti hänen käsivarteensa.

— Mikäs nyt? — kysyi hän. — Paloviinaako?

Samassa päästi hän kätensä.

Vänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja kädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.

— Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, — sanoi kuningas ja veti miekkansa lumesta, — saatamme lähteä matkaan kukin omalla hevosellaan, niinkuin sanottiin.

Holsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha uudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään kuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen kätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi kiristää satulavyöt.

Kasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi paikallaan.

Silloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti hevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari välkähteli niinkuin auringon säde.

Holsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa lieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi käsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:

— Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! — Kiitos, toveri!

Puhdas valkoinen paita.

Ratsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja toverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori Rabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin muurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä pensaista.

— Herra olkoon kanssasi! — kuiskasi Rabenius isällisestä ja hiljaa. — Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?

Pentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat silmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa olivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen kalpeus näkyi ainoastaan huulissa.

— Enkä, — vastasi hän.

— Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi kouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen tahtoansa aukenivat puhumaan.

— Kerran kai, — sanoi hän verkalleen, — saa kurjin ja repaleisinkin sotamies puhua.

Hän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä särkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin tuskista.

Hän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei lehtiä putoaisi viinaan.

— Ja tällaista, — änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, — tällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Sotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja näkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka pystyssä.

— Tukkikaa sen miehen suu! — huusi hän. — Hän on aina ollut itsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin muutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri joukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin kanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy lähtemästä eteenpäin… Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!

Rabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella kähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.

— Kapteeni, — sanoi hän, — kuolevan ääressä käskee ainoastaan Herran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen kuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin kulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään kanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä puhumasta.

— Kenenkä kanssa olisin puhunut? — kysyi verissään makaava ratsumies katkerasti. — Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa. On mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole koskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina, etten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene soiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.

Rabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.

— Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt, kuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä, jolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa äitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?

— Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä kellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene tieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?

— Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?

— Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun sinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä kärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua musketillani kuoliaaksi. — Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö ole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka he kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon perässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää terveisiä äidille! — He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi. Ja siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on pahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä paidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa ratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta muistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski tekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin puhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina? Tänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle olen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava maailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.

— Ystävä rukkani, — vastasi Rabenius hiljaa. — Mustassa pataljoonassa, — jos sinä uskot sellaisen olevan, — saat sinä paljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner makaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita? Muistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti meidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt makaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin kedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas Uppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja lunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään osottaa, missä hän makaa.

— Kymmenen tai korkeintaan viidentoista minuutin perästä ei sinua ole enään elävitten joukossa. Ehkä ne minuutit voivat korvata menneet kolme vuotta, jos ne käytät oikein. Sinä et kuulu enää meidän joukkoomme. Etkö näe, että sielunpaimenesi on polvillaan edessäsi pää paljastettuna! Puhu nyt ja sano viimeinen toivosi, eli käskysi. Muista vaan yksi asia. Rykmentti on hajonnut sinun tähtesi, ja muut sillä aikaa kulkevat eteenpäin kunnialla ja nousevat ehkä jo rynnäkkötikoille. Sinä olet pelottanut nuoremmat miehet kuolinhaavallasi ja valituksellasi, ja ainoastaan sinä voit enään asiaa auttaa. Nyt kuulevat he vain sinua ja sinulla yksistään on voima saada heidät menemään vihollista vastaan. Muistappas että viimeiset sanasi unohdetaan vasta viimeiseksi ja kerran kentiesi kerrotaan kotona oleville, jotka istuvat kiukaalla naurispaistikkaineen.

Pentti Geting makasi liikkumattomana ja hänen katseessaan näkyi miettimisen varjo. Sitten nosti hän kätensä hiljaa ylös ikäänkuin avuksi huutaen ja kuiskasi:

— Herra auta minua tekemään tämäkin!

Hän viittasi, että hän jaksoi vain kuiskata, ja Rabenius painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen mitä hän sanoi. Sitten viittasi Rabenius sotamiehille, mutta hänen äänensä vapisi, niin että hän tuskin sai puhutuksi.

— Nyt on Pentti Geting puhunut, — sanoi hän, — hänen viimeinen tahtonsa on, että te otatte hänet musketeillenne ja kantaisitte hänet vanhalle paikallensa riviin, jossa hän on yksipäisesti kulkenut vuosi vuodelta ja päivä päivältä!

Rummut rupesivat nyt pärisemään ja sotasoitto alkoi, ja poski nojalla toisen sotamiehen olkapäähän kannettiin Pentti Getingiä askelittain kedon yli vihollista vastaan. Ja koko rykmentti seurasi häntä, ja hänen takanaan kulki Rabenius vielä paljain päin eikä huomannut, että Pentti Geting jo oli kuollut.

— Minä toimitan, — kuiskasi hän, — että saat puhtaan valkoisen paidan. Tiedäthän, ettei kuningas pidä itseään alhaista sotamiestä parempana, ja niin tahtoo hän itse kerran maata.

Poltava.

Vapunpäivänä piti sotamarsalkka Rehnsköld iltakemut ja eversti Appelgren sai siellä pääntäyden ja tuli nokkaviisaaksi ja hypisteli leipää ja mulkoili silmiään.

— Voiko teidän ylhäisyytenne sanoa, miksi Poltava heti pitää saartaa?

— Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja tataarit ehtivät avuksi.

— Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa alkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat valtioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet kamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä… ja piikkospalatsit ja kuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.

— Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja tulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa. Poltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.

Sotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.

— Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät puolusteleimaan!

Hän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat yhtämittaista ampumista.

Valleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä kuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa! — Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään kuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda suojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli ääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä, ei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä huutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen sitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita ja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja niittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä olevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin sotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin, alkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.

Sillä tavoin oli ampuminen alkanut.

— Kas niin! — sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan ja Pikku Prinssin kanssa. — Niin suurta hämminkiä saattaa pieni tapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä esittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni yhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset kotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin kaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki päivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on ainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa on kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän kanuunan suusta ulos.

— Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin kuin vallipaalu.

— Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.

— Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä juuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt täytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman vähintäkään vaaraa.

Kuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle. Häntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin nuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.

Kaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun juoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen tykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle. Pikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa hiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän, jonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri, jota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli nahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat. Liikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla seisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan tähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista näkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät he paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa, niinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät soraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat lyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja kivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.

— Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! — huusivat sotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas alkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja avasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.

Siinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja kenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla kertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot hiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse erehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää Klinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei voinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä piirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti raskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien maljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin höystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän katsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne tulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain hallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi joka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän ei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä, mutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet… ja kuinka suloista olisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja tietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu pilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata… Se oli elämän syksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi näyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei hän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.

Saarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä alallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa ei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse kuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan ratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli ja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään kirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas niinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän hyppäsi alas ja juoksi paikalle.

Maassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni yhdeksänvuotias tyttö.

— Se on isä, — sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. — Me olimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa…

— No niin, kotia tullessa…

— Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on isän kirsikkapuu.

Saarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi tukkaansa ja istui maahan.

— Jumala minua armahtakoon… eihän ukko ole koskaan tehnyt minulle mitään vääryyttä… Rakas lapsi… et sinä tätä ymmärrä, mutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä, tyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha äijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi kun en koskaan tarttunut lapioon… tiedätkö mikä lapio on… vaan istuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin musketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.

Tyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön polvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.

— Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen päivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten ei ollut minulla mitään.

— Voiko tällä rahalla ostaa?

— Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin, niin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas armahtakoon… Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle puolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.

Hän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti sen siihen.

— Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä koskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei saa murhata! Ei saa murhata!

Hän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän d'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja lukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein alkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.

— Mitä kuuluu? — kysyivät sotamiehet huomenissa Brakelin punatukkaiselta muonaajalta, pieneltä rikkiviisaalta länsigöötiltä, joka harmaassa puserossaan seisoi riippuvain patain ja vaatteiden keskellä.

— Kuuluuko? Saarna-Martti on varmaan saanut auringonpiston keskellä yötä ja tullut valmiiksi hullujen arkkuun. Hän kulkee avopäin rannalla ja huutaa. Kun saarnatauti tulee häneen, on hän aina ollut jossakin ja ampunut jonkun.

Synkkinä ja äänettöminä ottivat sotamiehet tuskin puolillaankaan olevat läkkikulhonsa.

— Leipä tai kuolema! Miksi emme saa tehdä rynnäkköä, ennenkuin se on myöhäistä?

— Kuningas koettelee juoksuhautoja ja Gyllenkrok saa tehdä työtä yöt päivät. Kuulkaa nyt Saarna-Marttia tuolta veden puolelta! Täällä on viime aikoina ruvettu niin paljon rukoilemaan ja virsiä veisaamaan että oikein sydän lämpenee kun sotamarski kuuluu hulluttelevan.

Hämärissä hiipi Saarna-Martti kirsikkapuulle, missä häntä jo oli odottamassa pikku yhdeksänvuotias, jolla oli sileä pellavankeltainen, melkein valkoinen tukka ja vakavat kasvot.

Martilla oli mukanaan päiväannoksensa, ja hän antoi tytölle viimeisen kopeikkansa ehdolla että hän saisi suudella tyttöä molemmille poskille.

— Elääkö äitisi? Tyttö pudisti päätänsä.

— Mikä on nimesi!

— Dunja.

Martti tahtoi taas suudella tytön poskia, mutta tyttö ryöstäytyi irti.

— Anna ensin kopeikka!

Martti meni takaisin leiriin, — ja kerjäsi kopeikoita kaikilta, joita hän tapasi.

— Tahdon pitää häntä silmällä, kun rynnäkkö alkaa. Se on kuin pieni prinsessa juuri. Minäpä säästän palkkaani hänelle, että hän vielä saa vähän myötäjäisiä… Mikseikö hän menisi naimisiin… Tietysti, tietysti! Onhan minulla eukko kotona ja onhan minulla eukko trossissa myös. Ja minähän olen murhaaja. Totta pikku prinsessan pitää naimisiin mennä!

Hän oli saanut jäljennyksen Johanneksen evankeliumista ja hän istui lukemaan sitä d'Albedyhllin rakuunoille.

Kevään kaikki kukkaiset putkahtivat esille kunnaisilla niittymailla Worsklan keltaisia lutakkoja myöten, mutta sotamiehet katsoivat vain Poltavaa, joka ylängön metsistöistä paistoi valkoisine luostariseinineen, puutorneineen, linnapaalutuksineen ja valleineen, joille miehet ja ukot, naiset ja lapset vierittivät rintavarustusta multasäkeistä ja vaunuista ja risukimpuista ja tynnöreistä!

— Mitä kuuluu? Eikö koskaan päästä vihollista vastaan? — utelivat sotamiehet muonaajalta.

— Vihollinen on kyllä niin kohtelias että itse tulee tänne, — vastasi hän ja pyyhkäsi otsaa puseroonsa. — Yöllä kuulin mitenkä se jyryytti tykkejänsä. Ei se kova ampuminen tule ruotsalaisilta, sillä meillä ei ole jäljellä muita kuulia kuin ne mitä zaporogit kentältä noukkivat. Tsaarin koko armeija on jo toisella puolella jokea.

Silloin saapui kenraalimajuuri Lagercrona täyttä laukkaa ajaen ja huusi että kuningas on saanut haavan jalkaansa, ja kuninkaan vuodepaarin ääressä näytti sotamarski taskukirjastaan niiden seitsemäntoista varustuksen asemat, joita vihollinen jo oli alkanut kaivaa Pietruskan kylän maalle.

— Mitä kuuluu? — sohisivat sotamiehet joka päivä muonaajan ympärillä.

— Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja näytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. — Kuningas on saanut kylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa. Vähän puuroa on minulla teille vielä tänään — mutta sitten sekin on lopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan. Piru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden päiviä.

Hän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi niinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta tuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät katseensa maahan.

— Ei saa murhata! — kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.

Niin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi. Sotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta eivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä, pitkiä kankaita.

Sunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon, jossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista ensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa ja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi häntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään. Viimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme kertaa poskelle.

Kun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat soturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka väliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin muonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt ruveta tappelemaan.

Nurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja everstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä raskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja latinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui ylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona pitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi pöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä hän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan itsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista piirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella itse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja purppurapunainen tyttö-suu nupullaan.

* * * * *

Pimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa, ja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan henkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja kurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla kerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja ja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista tykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli moneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat turhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat satulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä jalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi jakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla kädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille, jonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat kenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten. Kukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa, alkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui mietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja kunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia runoja.

Kun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja valaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki kenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella nukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun jalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa oli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä pienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja kosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta huulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.

Karoliinien kuningas oli unessa näkevinään loppumattoman rivin sipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa kourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat he kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he loistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla ajaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin silkkikangasvaatteisiin. — Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava ruotsalainen! — huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen. — Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan Länsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten. Mitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä harventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni ovat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta vähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon sellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi, ja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin veistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat minun työtäni.

Kuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja Lewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.

— Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan suojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.

Aamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti. Hän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka seisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin ja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän nyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään — mutta uni oli vielä elävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi pitänyt nähdä se. — Minun kansani, — sanoi hän, — on liian pieni rakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan suuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka ulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja. Mitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei itsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän kysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä voitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi, mutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen kautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.

Lewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:

— Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me koskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule, kuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok ei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin vitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.

— Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden, sentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on hävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä eli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään tapahtuu ainoastaan alku.

— Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt ihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan toista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon itseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei hän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin nuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka jumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt…

— Niin mitä?

— Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja teeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat ovat heidät hyljänneet.

— Lewenhaupt painoi hatun päähänsä ja veti miekkansa, mutta kääntyi vielä kerran Creutziin ja kuiskasi:

— Kukatiesi miehet sellaiset kuin minä, jotka pidämme huolta miehistöstä, ja Gyllenkrok sirkkelikuvineen ja paalutettuine linnanpiiroksineen emme aina ole häntä oikein ymmärtäneet. Sinä miekkoinesi olet sokeasti totellut. Olkoon meille kaikille tänäpäivänä suotu hänen kanssansa täyttää hänen tehtävänsä, sillä minä ennustan, että se, joka elää iltaan saakka, on kadehtiva niitä veljiä, jotka jo silloin ovat päässeet taivaan autuuteen.

Ratsumiehet hyppäsivät nyt satulaan. Lewenhaupt meni jalkarykmentteinsä luo, ja päivän koitteessa näkivät he edessään odotetun tantereen. Se oli musta. Se oli jo poltettu. Se oli tuhkainen erämaa, joka kantamatta kukkaa tai kortta hävisi autioiden arojen metsistöjen väliin. Tanner oli niin tasainen että kanuunavaunuja helposti saatettiin siellä ajaa edes ja takaisin.

Suurimman venäläisen varustuksen eteen tuli punaiseen puettu ratsumies ja laukaisi pistoolinsa. Silloin antoi vihollinen päristää kaikkia rumpujansa esivarustusten takana, joiden päälle ilmestyi lukemattomia sotilasjoukkoja ja lippuja ja kanuunoita ja tykkiä, ja heti vastasivat ruotsalaisten rummut pitkin kaikkia rykmenttejä.

Pelvoton Aksel Sparre ja Kaarle Kustaa Roos syöksähtivät pataljoonineen sotajoukon edelle ja tekivät rynnäkön kenttävarustuksia vastaan. Hevoset korskuivat, hihnat narisivat, karpiinit ja miekat kalisivat ja tuhkaa ja tomua satoi metsistöihin, niin että lehtien vihreys sammui.

Kuningas lähetti Creutzin viemään vasenta sivustaa voitollisen Sparren jälkeen, ja valloitettujen varustusten takaa ajettiin vihollisen ratsuväki pakoon alas Worsklan nevaisille niityille päin. Toisella puolella kävi Lewenhaupt jalkaväkineen päälle, valloitti kaksi varustusta ja järjesti väkeään hyökätäkseen etelän puolelta pistimellä vihollisen leiriin. Leirissä tuli levottomuus niin suureksi, että naiset alkoivat riisua hevosia kuormastovaunuista, mutta tsaaritar itse, muutamia vuosia yli parinkymmenen vanha, pitkäkasvuinen nainen, jolla oli korkea rinta, valkoinen otsa ja helakka väri poskilla, seisoi vielä haavanside-kaistaleittensa ja vesipullojensa keskellä melkeinpä ylpeän levollisena ulkona sairaitten ääressä.

Sillä välin kokoontuivat kenraalit Ruotsin kuninkaan paarin ympärille, joka kulki lähellä Itä-Göötanmaan jalkaväkirykmenttiä ja laskettiin maahan erään suon rannalle. Siellä komennettiin seisahdus, ja ryhmä läsnäolijoita alkoi jo ottaa hattuja päästään ja syvästi kumarrellen toivotella hänen majesteetilleen edelleenkin menestystä. Lakeija Hultmanin siivilöidessä vettä hopeapikariin, sanoi kuningas:

— Kenraalimajuuri Roos on saarrettu, ja sotamarski on sen vuoksi pidätellyt muita joukkoja, mutta Lagercrona ja Sparre on käsketty takaisin Roosia noutamaan, joka saapunee jo pian tänne.

Niinmuodoin jäi armeija siihen vähäksi aikaa odottelemaan, mutta pian tuli Sparre, veriruiskeesta märkänä ja kertoi ettei hän voinut päästä vihollisen ylivoiman läpi. Joukot marssivat nyt kauvan aikaa edes takaisin, eivätkä upseerit tietäneet, minne olisivat heidät vieneet, ja aikaa näin hukattaessa saivat ryssät uutta rohkeutta. Silloin läksi Lewenhaupt äkkiä liikkeelle ja marssi sinne metsikköön, jonne Creutzin ratsu-eskadroonat olivat asettuneet, ja asetti siellä jalkaväen rintamaan vihollista vastaan. Kukaan ei tietänyt mistä se käsky oli tullut, ja vihasta kuohuen ajoi sotamarski laukkaa kuninkaan paarin luo, joka kulki kaartin vieressä.

— Onko teidän majesteettinne käskenyt Lewenhauptia asettamaan jalkaväen vihollista vastaan?

Kuningas ällistyi kysyjän arvoa-antamattomasta äänestä, ja niinkuin äkkiä auvenneen taikalyhdyn valossa näki hän miten väsyneesti ja kylmästi hänen lähimmätkin suosikkinsa hänen ympärillään tuijottivat häneen.

— En, — vastasi hän vitkastellen, mutta lehahti tulipunaiseksi, ja kaikki ymmärsivät, että hän valhetteli.

Silloin sammui raivoisaksi vimmastuneelta marskilta viimeinenkin kunnioituksen ja uskon kipuna. Hän rupesi sen harmin ja epätoivon ääneksi, joka oli kytenyt kaikissa jo päiviä ja kuukausia. Totuudenrakkaudestaan huudettu kuningas oli yhdellä kertaa alennettu haavoitetuksi sotamieheksi, joka oli käyttäytynyt tyhmästi ja nyt tahtoi päästä pelistä karkeilla verukkeilla. Hän ei arvellut. Tilin hetki oli tullut. Hän ei enään voinut itseänsä hillitä. Hänen täytyi saada kostaa ja rangaista ja nöyryyttää. Hän ei viitsinyt teeskennellä uskovansa valhetta. Hän ei viitsinyt edes käyttää tavanmukaista puhuttelusanaa.

— Jaa, jaa! — huusi hän hevosen selästä. — Niin tekee herra aina! Jumala suokoon että herra antaisi minun määrätä!

Samalla käänsi hän hänelle selkänsä.

Kuningas istui liikkumatta paarilla. Koko sotajoukon edessä oli hänet häväisty, ja hänen ujoutensa ja halunsa karttaa riitoja oli vietellyt hänet malttamattomaan, raukkamaiseen yksinkertaisuuteen. Hän ei voinut peruuttaa sanaansa joutumatta vielä enemmän häpeän alaiseksi. Hänen omat miehensä olivat kuulleet hänen valhettelevan niinkuin tutkittavan kuormakuskin. Alennus, johon hän ihmisenä oli joutunut, oli hänestä vaikeampi kestää kuin kruunun menetys. Hän tahtoi rynnätä ylös, hypätä ratsun selkään ja temmata mukaansa syvät rivit, hänen miehensä, jotka vielä uskoivat että hän oli Jumalan valittu. Mutta kivistävä jalka ja suuri heikkous sitoivat hänet. Posket vielä hehkuivat, mutta se oli kuumetaudin punastusta, ja ensi kerran vapisi miekka siinä kädessä, jota hän nyt tuskin jaksoi nostaa.

— Paari rintamaan! — huusi hän. — Paari rintamaan!

— Ratsuväki ei ole vielä ehtinyt esille, — riensi Gyllenkrok kiivaasti sanomaan. — Onko mahdollista että tappelu voidaan jo alottaa?

Nyt ne marssivat, — vastasi kuningas rasittuneesti, — ja vihollinen tuo linjoistaan jalkaväkeänsä.

Silloin jätti Gyllenkrok kuninkaan Jumalan huomaan ja nousi ratsunsa selkään kaartin vierelle, joka jo eteni ja ampui ensimmäisen yhteislaukauksensa.

Taistelumerkkinä oli olki hatussa, ja pamahdusten ja trumpeettien ja oboein ja rumpujen ja ratsupaukkojen melusta kuului joukkojen sotahuuto: Jumala kanssamme! Jumala kanssamme! — Tungoksessa ja kauvempana tantereella tapasivat toisensa vanhat sotatoverit tai läheiset sukulaiset, jotka muinoin tuolla kotona olivat yhdessä riemuinneet häissä ja ristiäisissä, ja he huutelivat toisilleen viimeisiä tervehdyksiä. Missä oli leveämpää tilaa, marssivat kapteenit ja luutnantit ja vänrikit pataljoonainsa edessä, kalpeina kuin ruumiit, soiton tahdissa ikäänkuin olisivat marssineet paraatiin vanhan "Kolmikruunun" linnapihalle, mutta sotamiehet puristivat nyrkkiinsä tyhjiä patruunitaskujaan. Suoraan läpi varustuksista ampuvan tulen marssivat henkivartio-kaartilaiset kankeissa rivissä musketit olalla, mutta kun he pääsivät vihollista likelle, puistivat he hurjasti syttymättömiä kivääreitään ja kävivät pajunetteihin käsiksi. Tomu ja noki peitti kaikki harmaaksi niin ettei vihollisen viheriäisiä takkeja voinut erottaa sinisistä ja ruotsalaiset nostivat pyssynperän ruotsalaisia vastaan. Krusen rakuunain edessä syöksyi kornetti Qveckfelt hevosen seljästä luoti ruumiissaan ja lippu sylissään. Ratsumestari Ridderborg, joka aamulla oli nähnyt harmaahapsisen isänsä kaatuvan vartiossa kuninkaan paarin ympärillä, kannettiin tainnoksissa käsirysäkästä. Uudenmaan rykmentin edessä kaatui eversti Torstenson, ja luutnantti Gyllenbögel seisoi ampumahaava kummassakin poskessa, niin että saattoi päivän nähdä läpi. Pensaikossa Skånen säätyrakuunain takana horjui kapteeni Horn, pahoin haavoitettuna oikeaan jalkaansa, ja hänen uskollinen palvelijansa Daniel Lidbom piteli häntä vyötäröltä pystyssä ja pyyhki hänen otsaansa. Ratsumies Pietari Windropp istui kuolleena satulassa kädessään rikkirevityn komppania-lipun päärme, ja luutnantti Pauli, joka luuli häntä vain haavoittuneeksi, tarjosi hänelle vesipulloaan. Kalmarin rykmentin edessä vaipui eversti Rank, sydämmeen ammuttuna, majuri Lejonhjelm makasi jalka poikki, ja everstiluutnantti Silfversparren ruumiin vieressä taisteli katkenneella miekalla lippua pelastaakseen vänrikki Djurklo kunnes hänkin vaipui kuolevana maahan. Hänen ympärillään makasi puolet alipäällystöä ja puolet miehistöä kunniavahtina. Jönköpingin rykmentti, joka oli ollut ensimmäisenä varustuksilla, kantoi mukanaan haavoitettua everstiään ja kun everstiluutnantti Natt och Dag ja majuuri Oxe olivat veriinsä kaatuneet, rupesi kapteeni Mörner komennukseen. Hänen vieressään makasi suullaan maan tuhkassa vänrikki Tigerskiöld peittäen kasvonsa käsillään ja vuotaen verta viidestä haavasta. Tuskin neljäsosa rykmentistä saattoi vielä käyttää aseitaan. Samassa ratsasti siihen sotamarski ja huusi Mörnerille sopimattomalla kiihkolla:

— Missä hiidessä ovat rykmentin upseerit?

— Haavoitettuja tai kaatuneet!

— Miksette tuhannen helvetissä tekin makaa samalla lailla?

— En, vanhan äitini rukoukset ovat kutsuneet Jumalan suojeluksen ylitseni ja sen vuoksi minä elän ja on minulla kunnia komentaa tätä rykmenttiä, joka on tehnyt ja on tekevä velvollisuutensa rehellisinä sotilaina. — Seis, pojat, seis!

Eversti Wrangel makasi jo kuolleena ja tuntemattomana, ja hänen värvätyt miehensä koettivat turhaan tukea häntä kainalosta. Eversti Ulfsparre, joka kulki Länsi-göötalaisten edessä, kaatui painaen kädellään sydäntään, hänen majuurinsa, pelvoton Sven Lagerberg, keikahti taapäin musketinluodin saatuaan. Koko vihollisarmeija meni hänen ylitsensä. Häntä poljettiin ja potkittiin ja kieritettiin tuhkassa ja liassa kangistuneitten ruumiitten ja vaikeroivain haavoittuneiden seassa kunnes muudan haavoittunut rakuuna vihdoin otti hänet hevoselleen ja armeliaasti vei kuormastoon.

Rakkaat vanhat liput liehuivat vielä joukottain ihmismeren yli, mutta ne huojuivat ja horjuivat, repeytyivät ja taittuivat ja vihdoin vaipuivat ne ja katosivat yksi toisensa perään. Uplannin rykmentti, joka oli koonnut enimmät miehensä Ruotsin seutujen sydämmestä, svealaisten keittopaikoilta Mälaren-laaksosta, kamppaili kuolemassa. Liput, joiden nurkassa oli ristillä koristettu omena, väännettiin kaadettujen pusertavista käsistä, ja kasakan piikit ja pyssyntukit ja sapelit sortivat eversti Stjernhöökin tantereelle hänen yhä sopertaessaan: — Nyt on tullut hetki, jolloin huutakaamme: Isä, se on täytetty! — Everstiluutnantti von Post ja majuuri Anrep kaatuivat melkein vieretysten. Kapteenit Gripenberg, Hjulhammar ja luutnantti Essen ja kolme lapsellisen hentoa ja parratonta vänrikkiä, Flygare, Brinck ja Düben, olivat jo kuolemankamppauksessa. — Seis, pojat, seis! — huusivat upseerit ja sotamiehet ja kaatuivat toistensa yli, niin että ruumiista ja vaatteenrepaleista ja turpeista ja hiekasta muodostui kumpu, jota hengissä olevat voivat käyttää rintavarustukseksi. Vinkuvia raehaulia ja musketin luotia, granaatteja ja rätiseviä kartesheja satoi taistelevien ja kaatuneiden päälle, ja ilma oli nyt niin täynnä tomua ja savua, että väki saattoi nähdä ainoastaan hevosen pituudelta eteensä.

Silloin rupesivat joukot väistymään. Lewenhaupt veti pistoolin kotelosta ja tähtäsi omaa väkeään. Hän uhkasi ja löi. — Seiskaa, pojat, Jeesuksen pyhän nimen tähden! Minä näen kuninkaan paarin! — Jos on kuningas täällä, niin seisomme, — vastasivat sotamiehet. — Seis, pojat, seisokaa, pysähtykää! Jumala kanssamme! — huusivat miehet itselleen, ikäänkuin pakottaakseen vapisevia, hiestä ja verestä tihkuvia jäseniään. Mutta askel askeleelta painuivat he taaksepäin, ja ratsumiehet perettivät hevosiaan ja kasvot ja kädet rikkilyötyinä kääntyivät he vihdoin hurjaan pakoon mies miehen kinterillä ja toinen toisensa päälle ajaen. Nousevain savupilvien alta näkivät he kuninkaan, joka makasi maassa kaatuneiden henkivartijain, kantajain ja palvelijain seassa lakitta päin kyynärpäilleen nojaten ja kipeä jalka rikkoutuneella paarilla, jolle oli levitetty ammutun henkivartijan Oxehufvudin saveen tahrautunut viitta. Jäykät kasvot olivat noesta patamustat, mutta silmät tuikkivat ja hän soperti: — Ruotsalaiset, Ruotsalaiset!

Perääntyvistä riveistä pysähtyi nyt moni kuullessaan äänen, sillä heistä tuntui että jospa he nyt pelastuisivatkin, täytyisi heidän kuitenkin kuolinvuoteellaan jälleen kuulla päänalusensa päältä tuon aran ja yksinäisen äänen. Hän ei jaksanut nousta pystyyn, mutta he nostivat hänet ristiin pannuille keihäilleen niinkuin tuomitun ja tahdottoman potilaan. Vieri viereen kuitenkin kaatuivat kantajatkin ja vielä veriinsä vaipuessaankin kohottivat he käsiään tukeakseen häntä, ettei hän kaatuessa loukkaantuisi. Silloin nosti majuuri Wolffelt hänet hevosensa selkään ja kaatui sitten itse takaa ajavain kasakkain aseista. Jalka, joka oli aseteltu hevosen kaulalle, vuoti kovasti verta, ja side laahasi tuhkassa. Varustuksista tullut kanuunankuula katkaisi hevoselta jalan, mutta henkivartija Gierta nosti kuninkaan juoksijansa selkään, ja nousi itse haavoittuneena kolmijalkaisen, verta vuotavan hevosen selkään. Ratsumiehet, jotka keräytyivät kuninkaan ympäri, saattoivat töin tuskin hätyyttää ahdistajia pois. Sillä aikaa laukkasi Gyllenkrok ympäri ketoa ja kutsui harhailevia sotamiehiä kokoontumaan, mutta he vastasivat hänelle: — Me olemme kaikki haavoittuneita ja meidän upseerimme ovat kaatuneet! — Hän tapasi silloin sotamarskin, ja nyt, tilinteon päivänä, ei enään ollut mistään väliä. Gyllenkrok huusi hänelle loukkaavasti:

— Kuuleeko teidän ylhäisyytenne että vasemmalla sivustallamme vielä ammutaan? Täällä on joukko eskadrooneja, jotka ovat hevosselässä. Käskekää niitä jonnekin.

— Täällä on kaikki hullusti! Täällä kyllä muutamat tottelevat laahustaen, mutta ei sydämellä, — vastasi sotamarski ja ratsasti yhä enemmän ja enemmän vasempaan. Samalla näki Gyllenkrok Piperin kansliaherroineen ratsastavan pois oikealle. Olivatko molemmat ylhäisyydet puhuneet toisilleen? Hän huusi heille että he menivät suoraan vihollista vastaan, muuta he eivät kääntyneet. Silloin löi hän kätensä satulan nuppuun ja ymmärsi että kärsivällisyyden viini nyt oli loppuun juotu ja että nyt oli jäljellä vain vankeus tai kuolema.

Hänen takanaan ei ollut mitään ketoa. Siellä nousi maasta silmänkantamattoman suuri kulkeva metsä, mutta puitten rungot olivat ihmisiä ja oksat aseita. Se leveni. Se täytti koko maiseman ja yhä ja yhä eteenpäin se kulki haavoittuneiden ja kuolevain yli. Se oli tsaarin sotajoukko, joka tuli ottamaan maataan omaan haltuunsa ja vihkimään valtaansa tulevaksi ajoiksi. Yhä lähempää ja lähempää kuului kammottava ja kumea hengellinen hymni. Hitaasti ja askelittain niinkuin ruumissaatossa kannettiin heiluvain suitsutusastiain välissä tuhannen tuhansien päiden yli jättiläismäistä lippua. Lipussa näkyi tsaarin sukupuu pyhimysten piirissä, ja ylinnä kolminaisuuden alla oli hänen oma kuvansa. Ruotsalaiset pakolaiset kokoontuivat kuninkaan luokse kuormastolle, jossa Ruotsin aatelis-lippukunta ja muutamia muita rykmenttejä oli vahdissa. Hän oli sitonut jalkansa ja pyyhkinyt nokea tuntuvasti pois ja istui sinisissä vaunuissa haavoittuneen eversti Hårdin vieressä.

Missä on Adlerfelt, kamariherra? kysyi hän.

Ympärillä olijat vastasivat:

— Hänet tappoi kanuunan luoti aivan teidän majesteettinne paarin takana.

Taalain rykmentti kulki samassa ohitse, hajallisena ja suuressa epäjärjestyksessä.

— Taalalaiset, — kysyi kuningas, — missä on everstinne Siegeroth ja majuuri Svinhufvud… ja missä on lystikäs Drake, joka kuuluu niin urheasti otelleen varustuksissa, että hänen pitää saada oma rykmentti?

— He on ammuttu kaikki.

— No missä sitten ovat Pikku prinssi ja Piper ja sotamarski?

Läsnäolijat pudistivat päitään ja katselivat toisiaan. Sanoisivatko hänelle suoraan koko totuuden? Paljastaisivatko tänä maailman lopun päivänä hänen koko yksinäisyytensä? Sanoisivatko hänelle myöskin että hänen rakkain sisarensa, Hedvig Sofia, jo puoli vuotta oli maannut ruumisarkussa… hautaamatta? Ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut.

— Vankina! — vastasivat he viimein.

— Vankina? Moskovalaisen vankina? Ennen sitten turkkilaisen! Eteenpäin!

Hän kalpeni, mutta hän puhui levollisesti ja melkein riemuiten, muuttumaton hymyily huulillaan.

Harmaantunut taalalainen sotamies kuiskasi tovereilleen:

— Totisesti! Noin nuorteana ja onnellisena en ole nähnyt häntä sitten kuin Narvassa, kun olimme Stenbockin mukana. Tämä on hänestä voiton päivä.

Vaunut pyörivät pois, ja järjissään järjestymätön, villiintynyt, pakeneva sotajoukko ylpeitä rääsyläisiä, kiroilevia kuormasto-akkoja, ääneensä voivottavia raajarikkoja ja ontuvia hevoskaakkeja, kulki karoliinein kuningas liehuvin lipuin ja helisevin soitoin niinkuin suurimman voittonsa tantereelta.

* * * * *

Jo kello kahden aikana oli viimeistenkin laukausten kaiku kuollut ja sen jälkeen oli hiljaisuus levinnyt taistelutantereelle, missä Mazepan viimeisiä kasakoita ja lukemattomia zaporogeja elävältä naulattiin paaluihin. Talot ja myllyt oli poltettu, puut ammuttu säröiksi, ja kaatuneet sankarit makasivat tuhkassa ja maassa ja silmät kaikilla seposelällään, ikäänkuin ne muista maailmoista nyt katselisivat menneitä vuosia ja eloon jääneitä. Muutamia vangiksi joutuneita sotapappeja ja sotamiehiä harhaili pitkin kenttiä etsimässä kansalaisiaan, ja välistä kaivoivat he matalan haudan, jonka yli hautaussanat kaukaisen kotimaan kielellä kuiskattiin hiljaisessa kesäkuun illan hämärässä. Sitten mullattiin hauta umpeen ja niin se jäi saraheinän ja karkean ohdakkeen kasvettavaksi, ja vuosisatoja ne ovat arotuulessa rahisseet noilla kolkoilla suoseuduilla, joille venäläiset antoivat Ruotsinhautain nimen.

Kun muudan pappi löysi everstiluutnantti Wetzelin, joka oli kaatunut molempine poikineen, otti hän kaatuneen vierestä tyhjät rukouskirjan kannet, joissa oli koristuksena suvun vaakuna.

— Sinä olet sukusi viimeinen, — sanoi hän, — ja kuinka monta sukua onkaan tänään sammunut tällä kentällä! Galle, Siegeroth, Mannersvärd, Rosensköld, von Borgen… Kun nyt revin rikki vaakunan tästä kannesta ja hajoitan palat tuuleen, murran samalla surevan, muserretun kansani nimessä teidän kaikkein vaakunat.

Joukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän taistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa, ja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja leuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni avaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä. Surkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät miekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen, tempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin horjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja luettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu rakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta kuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja otti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. — Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! — Sitten saarnasi hän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla äänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä ääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa taivaalla.

Saarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä, jatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän, jolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono talonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja kaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut luopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet pistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti paikalle.

— Ei saa tappaa, ei saa tappaa! — kuiskutti hän, ja ryöstävien naisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen prinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi molemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain kuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.

— Tuo on se ilkeä ruotsalainen, — huusi hän, — joka lahjoi minua saadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!

Hän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä korvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui selälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät häneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen evankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun höyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat, mutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi, riuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni paitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.

— Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, — hymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi hänen seuraansa. — Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio. Kaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.

Kaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet haavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset niemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin järvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset olivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa näkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä verisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat vasta sitten kuin hän jo oli ohitse.

Aurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia sairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit pitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin puoleen.

— Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta ja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä vastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on vain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä soudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan ja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.

— Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista valtiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin miehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi kun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.

Creutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä hansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta naamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.

— Majesteetti mietiskelee?

— Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen. Tahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten saa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan paidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.

Creutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä alemmaksi, hän niinkuin muutkin.

— Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta henkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman mielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa… noh Jeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan pysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun teidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja kun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin jäljelle — ja joutuu vangiksi!

— Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on seistävä yksinään kaikkiakin vastaan.

— Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit sotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa vastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia raukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin miekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen siis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan itseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne yksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli Aleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon heittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit kyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa jaa, niinpä niin! — Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata suvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko maailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille, joiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia eikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus ymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja siksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat sotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne, uhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli. Päivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä ole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä eikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään täällä eikä antamaan maailmalle aihetta.

— Laitattakaa veneet kuntoon! — käski kuningas.

Ritarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat tukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä. Parvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä, ottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja heittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin vaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka seisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle liisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli kirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina katosi sileälle virralle.

— Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, — hymisi Creutz Lewenhauptille. — Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset. Siinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen tulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna, vanhana?

Lewenhaupt vastasi:

— Seppele, jota hän sitoi itselleen, vaipuikin hänen alamaisilleen. Se jää ikuisiksi ajoiksi noille unhotetuille haudoille tuonne suoseuduille. — Niin saamme me kiittää häntä kaikesta siitä, miksi hän on meidät tehnyt.

Etäältä kuului yön pimeydestä Saarna-Martin valittava ääni:

— Ja minut on hän tehnyt maailman pilkaksi, — sanoo Job. — Ja pilkaksi olen minä tullut, ja minun silmäni on täytetty murheella, ja minun jäseneni ovat kaikki kuin varjo. Katoovaisuudelle minä sanon: minun isäni, madoille: minun äitini ja sisareni. Ja kussa on siis minun toivoni? Kuoleman porteille se kulkee, ja makaa minun kanssani mullassa.

Päivä sarasti, ja verisessä paidassaan ratsasti Saarna-Martti parvesta parveen ja kuulusteli miehistöltä katekismusta ja raamatuntaitoa. Äänettöminä seisoivat sotamiehet kuninkaan tyhjän teltan ääressä, mutta kun huuto nousi, että heidän täytyi antautua ja kun auringon ruskettama venäläinen kenraali Bauer tuli kunnaalle ottamaan sotamerkkejä vastaan, silloin kävi Saarna-Martti hevosen selästä maahan ja väänteli käsiään.

Yli ympäri istui väsyneitten ja huohottavien hevostensa selässä kasakoita messinkikypärit päässä ja keihäät kädessä ja heidän eteensä laskettiin maahan puukat ja rummut ja torvet ja musketit, jotka ennen olivat panneet ukkosen jytisemään pataljoonien päällä, ja tutut liput, joille veräjiltä ja portailta ja ikkunoista äidit ja vaimot olivat jäähyväisiä viittoneet. Kanervikko välkehti ja kipunoi. Karskit vanhat aliupseerit syleilivät toisiansa nyyhkyttäen. Muutamat repivät irti haavasiteensä ja antoivat verensä juosta, ja kaksi sotatoverusta lopettivat toistensa elämän miekoillaan samassa hetkessä kuin heittivät ne voittajille. Mykkinä ja uhkaavina tulivat raajarikkoiset esille. Tuli nuorukaisia paleltunein poskin ja nenättöminä ja korvattomina, niin että he olivat niinkuin kalman väkeä. Kainalosauvoin kompuroi vielä lapsi-ikäinen vänrikki Piper, joka oli menettänyt kantapäänsä. Tuli hovimies Günterfelt, joka oli menettänyt molemmat kätensä ja saanut sijaan Ranskasta kaksi puukättä, jotka sileinä ja mustina pompottivat takin liepeellä. Puujalkoja ja keppejä ja paareja ja sairasvaunuja kalisi joka puolella.

Saarna-Martti seisoi kädet ristissä. Hänen silmänsä säkenöi. Hänessä kuohui ja vinkui veri, ja vanha saarnahenki tuli niin väkevästi hänen päälleen, että hän itse kuuli, miten hänen äänensä hetkittäin läkähtyi ja tuli käheäksi, mutta seuraavana hetkenä paisui niin vahvaksi, että hänestä tuntui kuin olisivat hänen äänensä siivet kantaneet hänet pois ja hän muuttunut tulen liekiksi.

Hän hoippuroi esiin maahan viskattujen aseitten viereen ja osotti sormellaan tyhjää kuninkaan telttiä.

— Hän yksinänsä on rikkoja! Sinä surupukuinen äiti tai leski, käännä hänen kuvansa nurin seinään! Kiellä pienokaisiasi lausumasta hänen nimeänsä! Sinä, pieni Dunja, joka leikkiystäviesi kanssa pian poimit kukkia haudoilta, rakenna pääkalloista ja hevosen päistä hänen muistomerkkinsä! Sinä raajarikkoinen, kopista sauvallasi kumisevaa multaa ja kutsu häntä luoksesi sinne alas, missä ne tuhannet, jotka hän on uhrannut, häntä odottavat! — Ja kuitenkin minä tiedän, että me kerran vanhurskauden tuomioistuimen edessä kaikki kalkutamme esille puujaloillamme ja sanomme: Anna hänelle anteeksi, isä, niinkuin me olemme hänelle anteeksi antaneet, sillä meidän rakkautemme tuli hänelle sekä voitoksi että turmioksi.

Kun ei kukaan hänelle vastannut vaan kaikki seisoivat kumarruksissa ja äänettä niinkuin olisivat jo siihen vastanneet, silloin tuli hänen epätoivonsa vielä suuremmaksi. Hän peitti kulmikkaan naamansa käsiinsä.

— Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! — huusi hän. — Sanokaa että hän elää!

Günterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:

— Hänen majesteettinsa on pelastunut!

— Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.

— Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! — sopersi hän. — Jos kuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä kohtalo kannettavakseni panee.

— Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! — sanelivat ruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit päästään.

Katso, minun lapseni!

Korpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten kankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten ja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan haavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa säästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli uupumaisillaan tuskiinsa — mutta samassa hetkessä kuin hän nosti pullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.

— Hyvä Jumala, — änkytti hän, — miksi saisin minä yksinäni juoda, kun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille että kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän lähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien mainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät puhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne rievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne, ettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin minun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.

Antti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän pois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla vankkureillaan polttavassa kuumeessa.

Kuninkaan huulet olivat kuivaneet kiini hampaisiin, ja halkeilivat ja vuotivat verta, kun hän aukasi niitä.

— Ei, ei, — kuiskasi hän. — Anna vesi haavoitetuille. Olen äsken saanut pikarillisen.

Antti Gråberg tiesi varsin hyvin, ettei kuningas mitään vettä ollut saanut. Itse oli hän ainoa, joka oli huomista päivää ajatellut ja tallettanut, eikä kaivoja eikä soita ollut moneen peninkulmaan. Mutta kun hän nyt kääntyi vankkureita pois, tuli heikkous ja kiusaus jälleen hänen päällensä. Hän pani pullon taasen sivulleen ja kulki ja kulki antamatta sitä haavoitetuille. Hän kouraili pullon peltikantta, hän taisteli sisällisesti, mutta joka kerran kuin hän nosti pullon huulilleen, laski hän sen jälleen alas eikä hennonut juoda.

— Kukaties, mietiskeli hän, voin saada paremman mielen virvoituksen, jos nöyrryn muussa.

Puolipäivän aikaan, kun aurinko poltti kuumimmillaan, näki hän harmaatukkaisen aliupseerin kulkevan melkein alastonna, sitomaton haava olkapäässä. Hän repi silloin paitansa ja sitoi hänen haavansa ja antoi hänelle takkinsa, mutta niin pian kuin hän taasen kourasi pullonsa kaulaa, heräsi omantunnon rauhattomuus uudelleen. Sen jälkeen antoi hän saappaansa sairaalle kuormapojalle, joka kulki vaikeasti paljain verisin jaloin, mutta kun hän ei kuitenkaan voinut levollisella mielellä niellä vesikulausta kaikkien muiden janoovaisten keskellä, sydäntyi hän ja kovettui. Hän osotti sadatellen ja pilkaten mukana kuljetettuja rahatynnöriä, jotka täynnänsä kultaa ja hopeaa helskyivät kaksissa vankkureissa voimatta hankkia onnettomille edes lusikallistakaan haisevaa suovettä.

— Lyökää hevosia! — huusi hän. — Lyökää hevosia, etteivät vain rahatynnörit jää jälkeen. Lyökää miehiäkin!

Sotamiehet eivät mitään vastanneet, sillä he tunsivat nyt hänet samaksi entiseksi, joka myötäkäymisen päivinä astui rivinsä edessä kiukkuisena ja sättien. He eivät huomanneet, että hän tuskin oli kuullut oman äänensä kuin hän jo taas alensi päänsä ja jälleen alkoi mietiskellä ja kuiskailla itsekseen.

— Täytyykö minun sitten välttämättä uhrata se ainoa, joka minulle nyt enään on jonkin arvoinen? — ajatteli hän. — Hahaa! Vierittäisimme kerrankin rahatynnörit maahan emmekä koskaan enään kajoisi niihin sormillammekaan! Hyvänen Jumala! Weperikillä kuulin kerran kuinka ratsumies Pentti Geting kuolemaisillaan kadehti niitä kaatuneita, jotka ovat saaneet puhtaan valkoisen paidan. Niin korkealle minä en uskalla toivoa. Minähän pyydän niin vähän… Niin, vain sitä, ettei minua jätetä makaamaan arolle muitten jälkeen, vain sitä, että minut lasketaan hautaan, että saan mullan ja nurmen päälleni… ja pari muistosanaa kirjoihin. Nyt sinne kirjoitetaan: Antti Gråberg, kohtalo tuntematon. Hämärissä pysähdyttiin hautaamaan päivän kuluessa kuolleita, ja pari zaporogia pisti jo lapionsa maahan. Okaisessa ruohistossa kasvoi matalia kirsikkapensaita, joiden hedelmiä upseerit ja sotamiehet odotellessaan poimivat ja jakoivat keskenään niinkuin Jumalan omin käsin maksaman palkan. Silloin hiipi Antti Gråberg pensaitten taakse juomaan veden muitten näkemättä. Mutta heti alkoivat toitottajat puhaltaa merkkiä että takaa-ajavat venäläiset olivat taas tulleet näkyviin taivasta vastaan kulokortisen erämaan äärimmäisillä aaltomaisilla rannoilla.

Antti Gråberg avasi peltikannen, mutta kuta kauvemmin hän henki kosteaa ilmaa, sitä ankarammin poukutti hänen rintansa, ja lähimmissä vankkureissa nousi kuolemaisillaan oleva aarreknihti Börje Köwe koholleen ja katsoa tuijotti häneen.

Antti Gråberg koetti kestää hänen katsettaan, mutta ei kestänyt, ja vielä kerran torjui hän virkistyksen luotaan.

— Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, — sanoi hän.

Niinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän pulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi veden viimeiseen pisaraan saakka.

Antti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas lähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen ruohikkoon.

— Minulle ei ole tilaa vankkureissa, — sanoi hän ja tempasi itselleen lapion. — Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen uupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta antakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät, edes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki rauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa korviini: katso, minun lapseni!

Taas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien ympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia vaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä arolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.

Ei ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.

Neuvostossa.

Neuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään maaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa vaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.

Herroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä ähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä, havahti yhtäkkiä.

— Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja patenttineen, — sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.

Silloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen tuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:

— Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään Eeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi silkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!

— Perhanan perhana! — vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä sormillaan tuolinselkää. — Täällä parjataan ja parkataan päivät päästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta, mutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä, joka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä suurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun kunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä rakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla oli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin, niin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan hänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii onnettoman kansan johtajalle?

— Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! — vastasi Horn ja korjasi tuolinsa paikoilleen ja istui. — Hiukan laverrusta naisille, verukkeita ja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan keskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan mieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on tilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.

— Kerranko, sanot! — jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain käsivarsiensa varalle. — Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset muuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni eikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin tämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet ovat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt rupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.

Kunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen äänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.

— Kokous alkaa, — sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. — Minä en ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat nuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen epäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin… isä ja äiti, koti, muistot, kaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös, että kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen ajatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se mies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se, joka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen palvellakseni sinua! — Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei koskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme päässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.

Hän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla äänellä Falkenbergiin:

— Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa löytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta… Jos yksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin, eiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!

Wrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla äänellä: — Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt… tahdotko kieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?

Herrat tulivat saliin, mutta sauvaansa nojaten kulki Falkenberg eteishuoneessa yhä edestakaisin. Kun hän vihdoin istui neuvospöytään, oli sihteeri jo lukenut pitkän kirjoituksen, ja nimien allekirjoitusta pyydettiin.

Ei kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Falkenberg istui kokoon vaipuneena selkätuolissaan. Hänen silmänsä olivat kosteat ja sumeat. Unhottaen ikäjärjestyksen ojensi hän hapuillen kättään joka puolelle ja kuiskasi:

— Kynä! Kynä!

Kirkkomäellä.

Harteva Juho Snare pisteli puuroa naapurimiestensä, Maunun ja Matin kanssa. Hän oli niin visu, että hän kaiken talvea veteli unia laskusängyssä pärettä säästääkseen. Akkunareijän häämöttävässä valossa paistoi hänen suuri parraten latuskanaamansa rumemmin ja ryttyisemmin kuin paholaisen, ja hän puhui hitaisesti syvällä korisevalla äänellä.

— Minä ennustan, — sanoi hän ja löi kättä pöytälautaan, — että tässä tulee pettuleipä eteen. Huomenna tapan viimeisen lehmäni. Joka vuosi otetaan uusia miehiä sotaan, ja nyt vievät vielä kirkonkellotkin ja viinirahat ja jyvät kirkkoaitasta.

— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.

Hän kynsi harmaita poskiaan ja otti vielä hyppysen suolaa puurolusikkaansa, sillä nyt oli sapatti. Muuten oli Maunukin niin ahnas että hän kiersi naapureissa ja luki suolarakeet puuroonsa ja lastut patansa alle.

Mutta Matti vain makasi pöytää vastaan ilkeyksissään naama viirussa ja mustat hampaat irvissä ja kaksi tirkistävää tinttiä silmien sijalla. Hän se kuitenkin vei kitsaudessa voiton kaikista kolmesta. Ahnaampaa talonpoikaa ei siinä pitäjässä ollut koskaan ollut. Hän oli niin kitsas, että hän meni sakaristoon käskemään pappia käymään arkipäivisin puukengissä niinkuin seurakuntalaisetkin.

— Minä yksinkertaisesti katson, — jonotti hän, — että Jumala on meidät rahvaan asettanut kruunun kukkaronauhoja kiristämään. Ei loovunrahaakaan lähde minulta voudille.

— Mutta toisten salkkiverkot sinä varastat, — vastasi Juho.

— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.

Matti irvisteli ja paloi leipää kirveenhamaralla.

— Minkäs sen tekee kun nälkä pakottaa!

Juho suori pitkiä pasmaisia pellavahaiveniaan ja nousi pöydästä, ja kauvas tuvan seinäin läpi kuului hänen puheensa.

— Sen teet, laapus, että ota sinä isäsi vanha musketti seinältä ja pudota vouti ja voudin kirjuri ja pistä heinäsuovaan. Ja ennenkuin helisemään joudut ja killut hirressä, niin tule minun kanssani Tukholmaan ja opetetaan ne helkkarin herrat talonpojan tavoille. Rauhaa me tahdomme ja rauha pitää tehtämän!

— Se on totta puhetta se. Lähdemme matkaan — sanoi Maunu ja nousi pöydästä että polvet heilui.

Mattikin nousi ja löi kättä Juholle.

— Ensi työksi me lähdemme kirkolle pitäjää puhuttelemaan, — sanoi hän surkealla äänellään. — Tässä täytyy puolustaa talonpojan oikeuksia ja etuisuuksia!

— Kyllä minä puhun, minä, — vastasi Juho, — ja rauhan me teemme. Sitä me vaadimme.

He läksivät pirtistä ja puhuttelivat matkallaan vaimoja ja piikoja ja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa perässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.

Kylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen ja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä hääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta rippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä olleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot pitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa ja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän itsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset valkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat nahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä he pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen hidastelevat ja raskaat sanansa.

— Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, — huusi hän heille. — Meneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.

Kukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.

— Kuningas on otettu vangiksi! — huusivat he. — Kuningas on otettu vangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!

— Onko kuningas vankina?

Juho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä mieheen.

— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.

— Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! — karjui Juho Snare ja nosti hiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.

Hän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät jättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.

— Onko kuningas otettu vangiksi? — kysyi hän vielä.

— Sellainen puhe kulkee mies mieheltä. Eräs Falunin seppä tässä tiesi kertoa, että kuningas on pakanain vankina.

Matti laittautui lähemmäksi ja kyyristyi ja kurotti pitkiä sormiaan.

— Mitäs siitä sanomasta sanot, Juho Snare, minä yksinkertaisesti kysyn?

Juho Snare istui kädet polvissa, ja aurinko paistoi hänen puumaiseen värähtämättömään otsaansa ja hänen koville huulilleen. Hän katseli maata.

— Mitä sanot? — melusi Taalain väki. — Tukholmassa antavat neuvosherrat rahansa lahjaksi kruunulle ja toiset pöytähopeansa ja kolmannet ehdottavat, että jokainen toimeentuleva alamainen antaisi kaiken omansa eikä omistaisi tästälähin enempää kuin köyhät. Riikin leskikuningatar vain yksinään vaatii saatavansa koskematta, se tyyskäkynsi, ja katurahvas heittää Piperin kreivittären ikkunat rikki…

— Ja meidän, — sanoi Matti, — pitää ottaa musketti seinältä, sanoo Juho Snare.

— Se on totta puhetta se! — vakuutti Maunu.

Juho Snare oli vielä vaiti, ja nyt tulivat kaikki niin kuuntelevaisiksi, ettei kuulunut muuta kuin kellojen soitto.

— Niin, — vastasi hän hetken kuluttua, ja hänen äänensä korisi syvemmin ja katkerammin kuin milloinkaan ennen. — Meidän pitää ottaa musketit seinältä ja lähteä mies talosta. Jumalan nimeen, hyvät Taalain miehet, jos on kuningas vankina, niin me vaadimme päästä vihollista vastaan, että saamme kuninkaan kotia.

Matti meni miettiväksi, mutta sitten otsa selkisi, ja hänen harmaat silmänsä kiiluivat viekkaasti.

— Nähkääs, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja etuisuuksiimme.

— Se on totta puhetta se! — sanoi Maunu.

— Niin, niin, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja etuisuuksimme, — pakisivat taalalaiset ja nostivat kätensä valan tekoon. Siitä syntyi sellainen meno ja meteli, ettei kukaan enään kuullut kelloja.

Vanki.

Kaukana Smoolannin ja Finnvedin korpiperillä nähtiin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, ja kun ei työllä enään ollut mitään arvoa eikä huomisella mitään toivoa, näki kansa nälkää tai söi ja joi yhdessä humussa ja itsekseen kiroillen. Jokaisessa talossa oli surupukuinen äiti tai leski. Päivän askareissa hän puheli kaatuneista tai vangiksi joutuneista, ja öisin kavahti hän unistaan ylös luullen vielä kuulevansa niitten kamalain vankkurein kolinan, joilla mustiin vahakangasviittoihin puetut kuskit kuljettivat pois ruttoon kuolleita.

Ritariholman kirkossa makasi jo kahdeksatta vuotta prinsessa Hedvig Sofian ruumis hautaamatta rahanpuutteen vuoksi, ja nyt oli arkku valmistettu vanhalle leskikuningattarelle Hedvig Eleonoralle, Kaarlein äidille. Pari unista hovineiteä oli ruumiin valvojaisissa, ja vahakynttilät paloivat himmeästi vainajan ympärillä, joka oli peitetty halvalla pellavaisella peitteellä.

Nuorin hovineideistä nousi haukotellen tuoliltaan ja meni ikkunaan ja siirti mustaa suruvaatetta syrjään katsellakseen eikö jo päivää näkynyt.

Liikkaavia askelia kuului eteishuoneesta, ja vääränvisaisen ja äkäpäisen näköinen mies, joka kaikin tavoin koetti varoa puujalkansa kolinaa, astui arkun ääreen ja nosti syvillä kunnianosoituksilla peitteen syrjään. Hänellä oli vaalea, melkein valkoinen päänsukainen tukka, joka ulettui niskaan kaulukseen saakka. Pullosta kaatoi hän palsamoimisvettä suppiloon, joka hameen ja hameenliivin välistä oli pistetty kuninkaalliseen ruumiiseen. Vesi vuoti kuitenkin hyvin hitaasti, ja sitä odotellessaan pani hän pullon paarimatolle ja meni hovinaisen luokse ikkunaan.

— Eikö kello ole vielä seitsemää, Blomberg? — kuiskasi hän.

— Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja jalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan pitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa pois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen toimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti kurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan edessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja Upsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa tuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja… ja nyt palaa riikin kaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti, mutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha sananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran puolella.

— Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä. Blombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin pitkäksi.

Blomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän väliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.

Molemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti asetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten istuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja Blomberg alkoi kuiskaten kertoa.

Minä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut puujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin kuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja. Pahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta laupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti ruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä sopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja, jotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet sotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä, väliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja saatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.

— Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, — minä sanoin tasaisesti, — mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään pahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.

— Anna anteeksi, laupias herra, — kuiskasi zaporogi. — Ruotsin tsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja Moskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja tappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin, jotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä vihastu, jumalinen herra.

Nähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan tulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä näin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko aseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on saaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan kaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies kyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä zaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti sen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut poika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään nurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään Falkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin tavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti zaporogi valon.

— Oletko hullu, herra, — kuiskasi hän, — älä ilmaise meitä ruumiinryöstäjille.

Minä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen kertaan:

— Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana se, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle kuin sinä valhepuvussasi.

— Jahkahan nähdään, — vastasi zaporogi. — Mutta se meidän pitää luvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen sielun edestä.

— Se on luvattu, — minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja tuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta raakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.

Hän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen pitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä kompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat he peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset ulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan kannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun meikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin sanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:

— Ich Schwede, saakeli soi!

Zaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon yläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme me haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin. Siellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli nutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta kalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä. Sillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että joka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella puolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten olisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle sopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa olo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo kun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin, kun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen aina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän pillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään seuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat rakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo Paavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä Herra on väkevä kostaja sen kaiken yli.

Minä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä säädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen, käänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.

Vaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan nojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä suuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset ja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen pysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui häntä Feodosovaksi.

Kun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä meillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä silmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli oikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin kanssa olille nurkkaan.

Paitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta revittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille useampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut, menin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi naapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut naimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty palmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän leski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.

Kun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin varastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois ja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme viereen ystävyksinä.

Minua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni iloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni menin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.

Feodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten toisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin zaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat kalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat. Kaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan, heräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden keskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja laattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen. Vuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos aina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni, en kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut minun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan vapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan taloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin tulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.

Kun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään laattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen, enkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä seisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä häntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi kätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta vetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni ja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten koskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni ja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin puhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri, joka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi sinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin erikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen niitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen talojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa antaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä ja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille raukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä, minkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää, minä sanoin.

Zaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut epäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja meni.

Tuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle sillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon suuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei näkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.

Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken kuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan ja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea lyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän ei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet puhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään ymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen kieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai hän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän viimein ne otti.

Perin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi palasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja painoin häntä seinää vastaan.

Tuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo ajattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja heittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.

Silloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin. Feodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli niitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että rohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten keskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.

— Rouva ei saa panna pahakseen toverin vallattomuutta ja taitamattomia eljeitä, — minä solkkasin.

Hän nyppi kukkasia vielä kiihkeämmin ja vastasi hetken kuluttua:

— Miehelläni oli eläessään usein tapana sanoa, ettei ole toisia niin kiireestä kantapäähän kauniinmuotoisia sotamiehiä kuin ruotsalaiset. Hän oli nähnyt naisten riisuvan ja vitsovan ruotsalaisia vankia ja oli nähnyt että naiset lopuksi tulivat niin liikutetuiksi heidän kauneudestaan, että he panivat raipat pois ja itse nyyhkyttivät kidutettujen sijasta. Senvuoksi olen minä näinä päivinä ollut hyvin utelias… Ja ne rakkauslaulut, joita te soitatte, kuuluvat niin ihmeellisiltä.

Hänen puheensa ei minua juuri miellyttänyt, eikä minusta ollut luvallista vastata samassa hengessä ja ylistellä hänen varttansa ja valkoisia käsivarsiaan. Sen sijaan minä kumarsin ja otin peltihuiluni ja soitin mieli virteni: Hädässän huudan Herraa.

Sitten me puhelimme monenlaisista asioista, ja vaikka minun sanavarani oli vähäinen, ymmärsimme me pian toisiamme niin hyvin, ettei ole koskaan päivä huvemmin kulunut.

Päivällisten aikaan, kun hän oli vähän aikaa kalistellut ruukkujaan ja vatejaan ja lehtiläpällä leuhutellut tulisijan hiilustaa, otti hän katosta haavin, jolla hänen miehensä ennen oli nostanut kalasia virrasta. Haaviin pani hän kehlon höyryävää kaalia ja puuleilissä oli kvassia, ja haavin varsi oli niin pitkä, että hän ylettyi sillä antamaan aterian kujan yli. Kun minä join hänen terveydeksensä, nyökkäsi hän ja hymyili ja sanoi, ettei hän pitänyt vääränä että hän sääli vangittuja pakanoita. Illan suussa muutti hän rukkinsa ikkunaan, ja me puhelimme vielä pimennossakin. Minä en enään pitänyt syntinä että olin onnellinen keskellä sitä surua, jossa me elimme, sillä minun aikomukseni oli viaton ja puhdas. Niinkuin olin linnavallin poltettujen ja autioitten huoneitten keskellä nähnyt tähtikukkien loistavan tuhkaläjistä ikäänkuin ylistysvirreksi Jumalan hyvyydestä, niin tuntui nytkin minun sydämeni ilo.

Kun yö joutui ja olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja vielä kerran tavoitin hänet nuuskalusikkani varkaudesta, rupesi tuo kielevä mies matalalla äänellä minulle puhumaan ja sanomaan:

— Näen kyllä, taattoseni, että olet Feodosovaan rakastunut, ja tosiaan hän onkin hyvä ja puhdas vaimo, jonka voit ottaa vaimoksesi. Ettet koskaan rupea muunlaatuiseen rakkauskauppaan, sen olen ensi hetkestä älynnyt.

— Joutavia juttuja! — minä vastasin. — Joutavia juttuja!

— Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, tapaat itse sanoa.

Kun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän jatkoi.

— Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä ruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä oikeaan uskoon.

— Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani hevosselässä kotia, niin sen tekisin.

Seuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun oli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.

Minullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin itseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta vänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä välin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös? Mitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni, jolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen vanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin tämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään vihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja kaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.

Kun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En tahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari askelta eteenpäin.

Silloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.

Nostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla kavahti hän ylös ja huusi:

— Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!

Minä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja tunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja täyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin jotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että vielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta, että vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja kurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.

Hatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja toria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi heille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman savun piipusta, jota he lainasivat minulle.

Luullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä, että minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen ikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin milloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset rakuunat ja käskivät minua kotiani.

Katusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten ilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen ikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä ruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut, nyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!

— Joudu sieltä! — ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani, ja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.

— Rakas taivaallinen isä, — minä sopertelin. — Rehellisesti olen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että nuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa heittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se on palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään alennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.

Kun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin näin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään helpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin puujalkani kopinan.

— Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, — kuiskasi zaporogi.

En vastannut hänelle mitään. Onneni, kukkaseni, joka oli kasvanut tuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin itse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin minä zaporogin kuiskeista!

— Voi, — jatkoi hän, — kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja sanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi ymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit pyytänyt häntä vaimoksesi.

Hiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni suuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki painoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.

Viereissalin oven minä avasin ja aloin puhua toisille vangeille.

— Niinkuin villiaasit erämaassa me menemme vaivalloisesti ravintoamme etsimään. Kedoilla, jotka eivät meidän ole, täytyy meidän käydä leikkuussa ja korjata jumalattomain viinamäkeä, maata alastoinna koko yön vaatteitten puutteen tähden ja ilman peitettä kylmyyttä vastaan. Vuoriston rankka sateet meidän ylitsemme vuotavat, ja katosta vailla me suljemme kallion syliimme. Mutta emme sinulta huojennusta kerjää, kaikkivaltias Jumala. Me rukoilemme vain: johda meitä, ole meitä läsnä! Katso, meidän kansamme puoleen olet sinä kasvosi kääntänyt ja pistänyt oan kenkäämme, että me sinun palvelijasi ja lapsesi olisimme. Sotakedon mullassa nukkuvat veljemme, ja kauniimman voitonpalmun kuin miekan voittojen valmistat sinä valituillesi.

— Niin, herra, johda meitä, ole meitä läsnä! — sanoivat kaikki vangit perässä hymisten, ja pimeimmästä loukosta nousi väräjävä ja yksinäinen ääni ja huusi:

— Oi, että olisin niinkuin entisinä kuukausina, niinkuin niinä päivinä, jolloin Jumala minua varjeli, kun hänen lamppunsa paistoi minun pääni päällä, kun minä hänen valonsa johdolla pimeydessä vaelsin! Niinkuin minä olin minun syksyni päivinä, kun Jumalan ystävyys oli minun majani päällä, ja kaikkivaltias oli minun kanssani ja minun lapseni minua ympäröivät! Niin huutaa minun sydämmeni ynnä Jobin kanssa, mutta minä en sitä enään kuule, enkä enään sopertele: ota koettelemuksesi pois! Korvallani olen minä sinusta kuullut puhuttavan, Jumala, mutta nyt on minun silmäni nähnyt sinut.

— Vaiti, vaiti! — kuiskasi zaporogi ja tarttui minuun, ja hänen kätensä olivat kylmät ja vapisivat. — Se ei saata olla kukaan muu kuin tsaari, joka tulee solassa!

Sola oli täynnä ihmisiä, kerjäläisiä ja poikia ja eukkoja ja knihtejä. Keskellä väentungosta kulki tsaari, pitkänä ja hoikkana ja aivan rauhallisesti ilman henkivartijoita. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin joukko hyppiviä ja kirkuvia kääpiöitä. Väliin hän kääntyi ympäri ja syleili ja suuteli isällisestä pienintä kääpiötä otsaan. Siellä täällä pysähtyi hän talojen eteen, missä hänelle tarjottiin paloviinapikaria, jonka hän pilaillen tyhjensi yhdessä ainoassa siemauksessa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin tsaari, sillä hänestä näki heti, että hän yksin hallitsi ihmiset ja kaupungin. Hän tuli niin lähelle minun ikkunaani, että olisin voinut koskea hänen viheriäverkaiseen reuhulakkiinsa ja ruskean takin puolikuluneisiin vaskinappeihin. Paidassa oli hänellä suuri halvalla jalokivellä koristettu hopeanappi ja säärissä karkeat villasukat. Hänen ruskeat silmänsä kimelsivät ja vilkkuivat, ja pienet mustat viikset seisoivat pystyssä hänen kiiltäviltä huuliltaan.

— Kun hän näki Feodosovan, tuli hän niinkuin hulluuden viemäksi. Kun Feodosova tuli alas kadulle ja polvillaan tarjosi juomapikaria, nipisti tsaari häntä korvasta ja nosti leuvasta hänen päätään ylös, niin että hän näki silmiin.

— Sano, lapsikulta, — puhui hän, — mistä saan tilavan kamarin, jossa voin syödä? Eiköhän sinulla olisi?

Tsaarilla oli harvoin matkoillaan mukana juhlamenojen mestaria tai muuta hovijunkkaria. Hän ei pitänyt matkassaan vuodetta eikä vuodevaatteita eikä ruokavaroja, ei edes kyökki- eikä pöytäastioitakaan, vaan kaikki oli siinä tuokiossa hankittava, missä hyvänsä hänen päähänsä pisti ruveta majaa pitämään. Senvuoksi nytkin syntyi juoksu ja hyppy kaikissa portaissa ja ovissa. Yhtäältä lennätettiin pataa, toisaalta saviastiaa, kolmannelta taholta kauhaa ja juotavia. Ylhäällä Feodosovan kamarissa levitettiin paksuja pahnoja lattialle. Tsaari itse oli työssä niinkuin muukin mies, ja ylintä käskyä piti kyttyräselkäinen kääpiö, jota sanottiin Patriarkaksi ja joka tämän tästäkin pani peukalon nenäänsä ja aivasteli ilmaan tsaarin nenän edessä tai keksi muita konnankoukkuja, joita ei sovi kertoa vallasnaisten edessä.

Kerran, kun tsaari käsivarret ristissä kääntyi ikkunaan päin, äkkäsi hän minut ja zaporogin, ja nyökkäsi meille niinkuin toveri. Zaporogi heittäysi suulleen maahan ja änkkäsi hokuansa: — Ich Schwede, saakeli soi! — Mutta minä häädin häntä jalallani syrjään ja pyysin häntä kerrankin pitämään suunsa kiini ja nousemaan pystyyn, sillä sillä tavoin ei kukaan ruotsalainen käyttänyt itseään. Peitelläkseni häntä niin paljon kuin mahdollista, astuin minä hänen eteensä ja tein kunniaa.

— Dat is niet übel, — sanoi tsaari, mutta rupesi heti taas puhumaan omaa kieltään ja kysyi, kuka olin.

— Blomberg, välskäri Uplannin rykmentistä, — vastasin minä.

Tsaari tutki minua silmät sirrillään niin läpitunkevaisesti, etten koskaan ole tavannut kaikkianäkevämpää silmäystä.

— Sinun rykmenttiäsi ei enään ole olemassa, — sanoi hän, — ja tässä näet Rehnsköldin miekan. — Hän nosti miekan huotrineen vyöltään ja heitti sen pöydälle, että maljat hyppivät. — Mutta varmasti olet sinä jokin heittiö, sillä sinulla on kapteenin tai vänrikin takki.

Minä vastasin:

— Tämä on kova puhe, sanoo evankelista Johannes. Takin olen lainannut kun omani meni repaleiksi, ja jos se on pahoin tehty, niin tahdon kuitenkin toivoa armoa, sillä minun sananpartena on: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

— Hyvä. Jos se on sinun valiolauseesi, niin on sinun otettava palvelijasi mukaasi ja tultava tänne että saamme puhettasi koetella.

Zaporogi vapisi ja horjui tullessaan minun perässäni, mutta heti kun tulimme sisään, viittasi tsaari minua istumaan tuolille pöydän ääreen muitten joukkoon, niinkuin olisin ollut hänen vertaisensa ja sanoi:

— Istu, Puujalka!

Hän piti Feodosovaa sylissään, ajattelematta vähääkään mitä siitä voitaisiin sanoa, ja ympärillä polkivat ja viheltelivät kääpiöt ja joukko pajareja, joita nyt oli alkanut kokoontua. Muuan kääpiö, jota sanottiin Juudaaksi, koska hänellä oli kaulaketjuissaan sen pääheittiön kuva, otti kourallisen kuoriaisia lähimmältä lautaselta ja heitti ne kattoon, niin että niitä satoi ruokain ja ihmisten yli. Kun hän sillä tavoin oli saanut muitten huomion puoleensa, osotti hän tsaaria irvistellen jos jollakin ilveellä ja huusi aivan kylmäverisesti hänelle:

— Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista Feodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä haalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.

— Niin juuri! — yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä. — Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!

Tsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä kuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä käännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa auringossa.

Minä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle yhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta näytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon enempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi passailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin minä ainoastaan hänet… ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset vähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin portilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.

Pääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain puhutuksi:

— Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa pahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta, sillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka on teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on viimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.

Tsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.

— Niin, Pyhän Antin kautta! — sanoi hän. — Minä en ole veljeni Kaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä niinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä tavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan niinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!

Tsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta maljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin leukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui kaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa univormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone, joka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi ruudinsavuunkin.

Tsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden melussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun luopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti Feodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui ryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki, niinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei ollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään ranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi. Olisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja häpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa. En ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin selvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen luojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit sydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli sinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!

Tunnit kuluivat ja kemuja yhä kesti. Tiedottomimmat pajarit ja kääpiöt makailivat jo pökertyneinä olissa ja antoivat ylen tai heittivät vettänsä, mutta tsaari itse nousi aina ylös ja kumartui ikkunasta ulos. — Juo, Puujalka, juo! — käski hän ja ajoi takaa minua malja kädessä ympäri kamaria ja antoi pajarien pidellä minua kiini kunnes olin joka pisaran juonut. Nytkimiset hänen kasvoissaan tulivat yhä kamalammiksi, ja kun vihdoin taas olimme pöydän ääressä, työnsi hän kolme reunojaan myöten täytettyä kivimaljaa eteeni ja sanoi:

— Nyt, Puujalka, täytyy sinun esittää piirijuonti ja opettaa meitä ymmärtämään sananpartesi tarkoitus.

Minä nousin pystyyn niin hyvin kuin taisin.

— Maljasi, tsaari, — huusin minä, — sillä oletpa todella syntynytkin käskijäksi!

— Miksikä, — kysyi hän, — sotamiehet tekisivät musketeillaan temppujaan ja minua tervehtäisivät, jos joku toinen olisi arvollisempi käskemään? Mitä voi olla kurjempaa kuin kelvoton ruhtinas? Sinä päivänä kun näen oman poikani arvottomaksi perimään suurta, rakasta valtakuntaani, sinä päivänä pitää hänen kuoleman. Sinun ensimmäinen totuutesi, Puujalka, ei kaipaa maljoja.

Pistoolit pamahtivat, ja kaikki joivat paitsi tsaari.

Silloin kokosin minä ymmärrykseni sirpaleet niinkuin ahne rahansa, sillä minä uskoin, että jos voisin saada tsaarin armolliseksi ja lempeäksi, voisi kukatiesi Feodosovani pelastua.

— Niinpä niin, tsaarillinen majesteetti, — minä siis jatkoin ja nostin täyden maljan ylös. — Tämä on Astrakanin olutta, pantu simasta ja paloviinasta ja höystetty pippurilla ja tupakalla. Kovin se polttaa ennenkuin se ilottaa, ja kun se ilottaa, niin se nukuttaa.

Samassa paiskasin maljan lattiaan niin että se meni tuhanneksi kappaleeksi. Sitten nostin toisen maljan.

— Tämä on Unkarin viiniä. Älä silleen vettä juo, kirjoittaa apostoli Paavali Timoteukselle, vaan nautitse jotakin viinaa sydämesi tähden ja ettäs myös usein sairastat. Niin puhuu pyhä mies raukoille ja pirtinistujille. Mutta mene sotakedolle kylmään ja kipuun ja sano minulle: kuinka monelle huokaavalle tämä makean viinin malja riittäisi kirvelystä lieventämään ja kuolemaa keventämään!

Samassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi. Sitten nostin kolmannen maljan.

— Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä he eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat ainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan samassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias samassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat ja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon paloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

— Oikein, oikein! — riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi ja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. — Sinä saat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro Poltavasta.

Minä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:

— Tsaarillinen majesteetti… alhaisuudessani ja yksinkertaisuudessani… teidän luonanne istuu… puhdas ja hyvä vaimo.

— Hahaa! — kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. — Hahaa! Hahaa!

Tsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.

— Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa, rakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat hyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka rupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa meikäläiseksi.

Feodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin. Mitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin eikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin hoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen kanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin nostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö rehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään. Kentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi säteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun kulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa ääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö ketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä erämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo kuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö. Olin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä. Mutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut muita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin jotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse ja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin selittää.

Minä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta hän kuiskasi:

— Tsaarin kättä! — Tsaarin kättä!

Silloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.

— Uskonoppiani, — kuiskasin yhtä hiljaa, — ja kuninkaallista herraani en saa pettää.

Tsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat säikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria nauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi tsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat ja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui zaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan, niin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella ja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi hän:

— Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin tulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt itsesi ruotsalaisiin vaatteisiin… Teloittakaa hänet! Teloittakaa!

Kaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja kauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:

— Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa nähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.

He tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa hänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.

Silmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan kadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt rupesivat laulamaan.

Silloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä lupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta hartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät ajatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman syntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa kanssa harhaili autioilla aroilla.

* * * * *

Välskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä ruumisalttarin ääreen.

— Amen! — sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen vahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.

Kun kellot soivat.

Eteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä maantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti nousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja siinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty. Mylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli nimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia päiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti nyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut eikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta pappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella, juuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja valitellen, — hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan koskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä tupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka kattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa perästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun häntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai puistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään. Vartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka näkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun kuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät ja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei koskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet hänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet, oliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla kumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa pyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan hämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.

Eräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin käärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla saatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.

— Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai pahoja, — sanoi hän —, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi olkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen. Minua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön, jotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen kärsinyt.

Poika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki hänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen liinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina istui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti luki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut. Harvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus liinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli muita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. —

Niityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen lemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan merkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi tähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet olivat auki.

Silloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli Pultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan maihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.

Eräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja pyysi yösijaa.

Johannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö hänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.

— Ei, — vastasi tämä, — minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.

Silloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja itse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään kupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.

Pitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli täydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi suunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin tiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän valvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan aivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle, kuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia rallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan aamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit. Kun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen, mihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta, ja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä kaiku peninkulman päästä vastasi.

— Se on Maunu Bock! — huuteli rahvas. — Se on meidän urhea kenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies taistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta kuin meitä Jumala auttakoon!

— Johannes, — sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle kasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen koskaan kuullut. — Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä istumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin isävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan. Pistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy sitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan. Sitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet huutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.

Poika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja polkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi, niin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä ja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon reunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven partaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.

Tuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen pinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet, vajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti hän kalliolle.

Vielä kohisivat metsäiset ahot, mutta järvi oli tyyni ja pienet, kellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi. Äärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus vuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli torviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun kupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.

— Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta? — kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi vuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa. Hän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli nahkaset varsikengät hartioillaan.

— Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja kivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.

— Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä. Yhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni elellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi, silloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi männynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.

Tyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään vaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.

— Tässä sulle annan onkisiiman, — virkkoi hän ja jatkoi sukkaa kutoen kävelyään.

Sinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun aamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen kimppuun.

Kun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan, lähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki maaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli, että hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy. Hiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä tapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän salaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti. Tulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo maukas saalis.

Sitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että hän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että maja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos hän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen harjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä sinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta rakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin tukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan. Puuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan kokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.

Usein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli aina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan murrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen rakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden ääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö hänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.

— Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää ukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää. — Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa kaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee punasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän sekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman Valkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit! Silloin sillä on isän sydän paikoillaan…

Mutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.

— En ole vielä koskaan — kertoi hän — saanut nähdä noita pitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla päästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on muuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita, jotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta se putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta merkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään, kun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee käsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata mukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä, kimaltelevilta pisaroilta.

— Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, — huudahti Johannes.

— Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun ensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta, että näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet kiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa lahoovasta risukasasta.

— Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan tulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on korkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin liukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.

Nuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut kirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi hänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.

— Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn, tuon ruudit ja lyijyt.

— Saareeni et pääse koskaan.

— Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään kasvinjuurilla ja ilman niitäkin.

— Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni nähdä, — jos sinne itse voit päästä.

Niin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.

— Vihollinen on rannalla, — virkkoi hän kuvailemilleen saaren rantavartijoille — mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa saadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme hurskaina ja hyvinä.

Mutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän paimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien nojassa.

— Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen — jatkoi hän silloin, — mutta ompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille purjehtimaan niinkuin laiva.

Hän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui pinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.

Sitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo. Mutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi vuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta, jolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle sanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta lattiasta, virkkoi vain:

— Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle. Vaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan levitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren rantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.

Pojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan. Vielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan. Palmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon voivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista, kiinnittivät he sen sauvomilla selälle.

— Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, — virkkoi Johannes, — nyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.

— Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, — virkkoi tyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.

Aroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen edustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan aterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta Leena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa, kietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän kuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä, jotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni viides… siinä kuudes… seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen mielilaulunsa pätkä:

Oli seitsemäs viikon päivä, Kun kellot ne messuhun soi, Silloin morsian itki ja huokas, Vaikka seppele viel' vihannoi.

Seuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja kolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan saarta "meidän saareksi". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja Leena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta loukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan, miten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän huomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui ja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat siltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika aina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän syrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.

He eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin kirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa. Silloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne metsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän. Ja tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta, joka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein he pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että Jumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista siementään.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta raskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.

Yöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota palasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen lomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat kuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen lettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa vain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain ajatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä Johannekselle ja hänelle?

Silloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.

— Muistatko kurkia, joista puhuit? — kysyi hän. — Nyt voin jo seistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven näköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä enemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole niitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin…

Tyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.

— Ne eivät ole kurkien ääniä.

— Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.

Hän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin sunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä pidättämään rupesi.

— Elä mene, Johannes, — rukoili tyttö. — En päästä sinua luotani, seuraan mukanasi.

Hiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän läpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli kanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon saakka.

— Johannes! — huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti sulhonsa takinliepeeseen. — Palaa takasin, tule kanssani saareemme!

Poika vastasi sävysästi:

— Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla aholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat, joista kerroit, ne ovat siellä nekin… Siellä on Maunu Bock sotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä mukana!

Rutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve ratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen välitse lähti hän juoksemaan aholle.

Hätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika kävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon keskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen salotoverinsa.

Kun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin vieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.

— Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? — kysyi kenraali.

— Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.

Leena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.

— Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä on metsässä, erämaalla, oma mökkimme.

— Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja hänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.

Silloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että se tismalleen sopi nahkatakkiin.

— Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, — huudahti kenraali. — Ota pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne valansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran nimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme voimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin, jota kuullessani sydämmeni lämpenee.

Sauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi. Ratsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä mahduttaa satulan jalustimiin.

Kun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin meni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli lähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä sekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja käännettiin.

— Liepeen tunnen oikeaksi, — puhui Kerstin Bure, — ja vaikka en kernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne, kunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret, sillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja juosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön pystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.

Tämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa siitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt, vaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet pyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan pitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin, jotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.

* * * * *

Kun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä liiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika palavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle vastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä tuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa tietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän laidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, — Ruotsi, Ruotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman luona voittanut koko vihollisen sotajoukon!

Kerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui vain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa villoja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan loristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan eteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa asettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle astui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa seuraamana.

Vielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti marssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä. Siinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat miehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset, siniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja piilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja tukka aaltoili hartioille, — niin palasi kotiin joukko voitostaan. Edellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin kappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa kellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät ja kirkonkellojen kiitosvirsi.

Heinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu Bock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan asemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien esiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien puoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!

Kun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn toisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.

Kerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään silmiään ja katsoi, katsoi… vaan Leena, joka ei ollut koskaan peljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut odottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien suulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.

Vaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille, kunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin hän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes haavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena kuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.

Leski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.

— Hän oli siis sittenkin sellainen miehenalku, jota toivoin, vaikka toisin käskin, hänen mieltään oikein koetellakseni. Siksi hän saakoonkin, vaikka hän onkin Kerstin Buren kasvatti, pitää omanaan sen, jonka hän itse on valinnut, vaikka tyttö olkoonkin köyhin vuohenpaimenista.

Samassa hän kuuli, kuinka lukkari ja soittajat rapistivat kirkontapulin luukkuja ja suurkellon ensi helähdys kajahti.

Leski kävi miettiväksi, meni myllyyn ja virkkoi:

— Ei ole viljaa jauhatettavaksi, vaan koska lukkari kelloja soittaa, vaikkei hänellä poikaa ole sodassa ollut, silloin täytyy meidänkin myllynsiipien pyöriä.

Ritisten rupesi tomunen napahirsi liikahtelemaan ja pyörimään ja, talonpoikaisjoukon marssiessa laulaen ohi, kieritti tyhjä mylly yhä nopeammin suuria siipiään.

Kustaa Celsing.

Sulttaani, joka valepukuisena ja viikunavasua päälaellaan kantaen oli kuljeskellut kadulla ja tutkiskellen puhutellut kansaa ja janitsaarejaan, tapasi Seraljin puutarhassa äitinsä.

Tämä nosti hunnun jo ryppeyneeltä otsaltaan ja teki käsivarsillaan vilkkaan liikkeen.

— Kansa hehkuu sotaintoa, — virkkoi hän. — Milloin kutsut sen kokoon ja käyt auttamaan pohjoista jalopeuraani tsaaria vastaan? Käske soturiesi kantamaan Muhamedin lippua Ruotsin kuninkaan edessä ja häntä taisteluun seuraamaan!

Sulttaani laski viikunavasun kiviselle pöydälle ja vastasi:

— Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian eivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä. Miten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä olennollaan valloittaa kokonaisen kansan? — Sitä en ymmärtänyt, vaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän pakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan. Kansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa. Sotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla… Mutta kuule! Tehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa miehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas, joka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut. Suurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin ääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti kuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin lipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi sen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta valtakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä päällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut äärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä taisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti ja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä, viheriöitä tupsuja… Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset ajat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja monenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut, mutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden… Suurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme noille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä. He ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet totuuden!

Ilta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana neuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka lähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat huolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä, silloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan pataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.

— Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä kaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin. Suurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti suuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin saada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla hän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen meitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka heidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen saisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan valituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta kaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että hänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi, ja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa todeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on todistuksia…! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia raamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.

Herman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen Agrellin eteen.

— Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy minun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi Ranskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän nyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain maailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme? Suurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!

Tämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän päässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten tietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen sulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän ei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. — Päivä, joka tänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin moskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen päivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän hyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen välikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.

Näitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin seuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki lyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.

— Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä… Ja minä näin sen vaimon juopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti, koska minä sen näin…

Celsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella Agrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti kämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki heräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot loiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella kasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat virtensä.

Ikkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut siirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.

Silloin välähti keskiraosta ensimmäinen säde suoraan hänen omaan silmäänsä, kirkkaana ja huikaisevana.

Niin rutosti hän silloin nousi, että hänen, hämilleen joutuneena, täytyi keksiä syy menettelylleen.

— Hyvät herrat, en voi oikein hyvin, menen ylös huoneeseeni lepäämään.

Hän oivalsi, että hänen ei enää tarvinnut hakea auttajaa, vaan itsenäisenä ja yksin hänen itsensä tuli totuuden todistajaksi ruveta. Aamuvalo täytti koko hänen kammarinsa. Se oli juuri sen huoneen yläpuolella, jossa toiset olivat koolla, ja tuon puutalon seinät ja lattiat olivat niin ohkaset, että hän vielä selvästi saattoi kuulla Agrellin äänen.

Hän avasi matka-arkkunsa, jossa oli joukko turkkilaisia pukuja ja vaatteita lähettiläiden käytettäviksi, kun nämä joskus tuntemattomina tahtoivat kaupungilla liikkua. Kultaompeleet ja värikkäät tupsut kimaltelivat ja verkalleen hän avasi ruotsalaisen takkinsa, vaihtaakseen sen tuohon vieraaseen pukuun. Ja kun hän sen vuoteelle laskettuna näki, kun hän näki sapelin viiltämät haavat, jotka olivat parsimalla korjatut ja kun hän vuorissa tunsi neulanjälet, joilla hänen äitinsä siihen oli neulonut kiinni hänen todistuksensa ja passinsa, silloin hänestä tuntui vaikealta tuosta vanhasta puvusta erota. Hän heittäytyi silmilleen vuoteelle, syleili nukkavieruja vaatteitaan ja peitti kasvonsa takinvuoriin, kuin pehmeään patjaan.

— Jumalani! — kuiskasi hän. — Senkö tehtävän olet ruotsalaisille antanut, että heidän huonossa maailmassa tulee osottaa, mitä köyhyys ja avoin otsa jaksavat toimittaa. Eikö heitä voitettu juuri köyhyytensä vuoksi! Eivätkö he juuri köyhyytensä avulla nostaneet päätään, niin että heitä ihmiset kunnioittivat. Jos heillä olisi rahoja lahjoakseen koko Seraljin eivätkä häpeisi niitä käyttää, olisivat kaikki sulttaanin sotaväet heidän käskettävinään. Eikö ole sinun tahtosi, että, kun tsaari maksaa rahalla, tulee heidän maksaa hengellään!

Lattian läpi hän vielä kuuli, kuinka Agrell luki raamattua.

— Ja maan kuninkaat parkuvat häntä, jotka hänen kanssaan huorin tekivät ja hekumassa elivät, koska he hänen palonsa savun näkevät; ja niiden pitää taampana seisoman hänen vaivansa pelvon tähden ja sanoman: Voi, voi sitä suurta kaupunkia Babylonia, sitä väkevätä kaupunkia…! Sillä yhdellä hetkellä tuli sinun tuomios. Ja kauppamiehet maan päällä itkevät ja murehtivat häntä, ettei kenkään enempi heidän kalujansa osta; Kulta- ja hopeakaluja ja kalliita kiviä ja päärlyjä ja kalliita liinavaatteita ja purppurata ja silkkiä ja tulipunaista ja kaikkinaisia kalliita puita, ja kaikkinaisia astioita elephantin luista ja kaikkinaisia astioita kalliimmista puista ja vaskesta ja raudasta ja marmorista, ja kaneelia ja hyviä hajullisia ja voidetta ja pyhää savua ja viinaa ja öljyä ja sämpyliä ja nisuja ja karjaa, lampaita ja hevosia, rattaita ja orjia ja ihmisten sieluja…

Celsing näki edessään suuren kaupungin ja sulttaanin, joka läheni hevosensa seljässä ja hän näki itsensä, jonka tuli valituskirjan antaa. Mutta sitten hänestä näytti, että turbaanit muuttuivat koiranputkiksi ja voikukiksi erään veräjän vieressä, jossa muutamat avojalkaiset mäkilapset ojan partaalla leikkivät kaarnaveneillä. Mökin kupeella, istuinlaudalla, istui hänen äitinsä ja näytti, kuinka taitavasti hän oli salakätköön ommellut paperit takinvuorin sisäpuolelle. Celsing nousi ja pyyhkäsi otsaansa, sekä lausui ääneensä, kuin jos olisi hän äidilleen puhunut:

— Kernaammin kuin suonemme, että ruotsalaisista tulee ivalaulun esineitä ja kerjäläisiä, joita sauvoilla taloista häädetään, kernaammin heistä yksi henkensä uhratkoon!

— Kenen kanssa puhut? — kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita ylöspäin kamariin. — Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo minun levätä vuoteessani?

Celsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn tarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän kirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei kukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista soturintakkiaan.

— Hyvä veli — huusi hän Agrellille. — Elä suutu minun ominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia silmänräpäyksiä.

Sillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti lipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen takin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle, sovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti ikkunan.

Agrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon kääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän, eihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi sopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin seikkailuihin.

Hän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:

— Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli Celsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi viljelemään… Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet lattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?

Mutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia myöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä viimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.

Puutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa ja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta pinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon toisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta kadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle torille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja raajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala minulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te köyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun maamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!

Ei hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat kapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä yön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä portinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin lipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista pienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse tuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen portin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän tien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain väliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa ja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä kauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki kurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti sulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista loppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät: — Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain maamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.

Tuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten kavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli päiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian vähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas kuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit ja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät kulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän nähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä vilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat, vapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.

Kauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä Hagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren. Celsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista jälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja veisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien marttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista tiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan, voidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista näki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän kauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat, tummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset telottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat käsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin läheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas, tulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.

Celsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.

— Jumala armahtakoon tuota onnetonta! — kuiskailivat hätääntyneinä kerjäläiset. — Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.

He tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he olivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset häntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje korkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja asettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan etukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä. Hevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti sen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa poimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet Janitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin alapuolella.

— Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, — sanoivat he. — Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset siihen, mitä olet kirjoittanut?

Vanki havahtui ja vastasi:

— Todistukset.. Sanani… Ottakaa henkeni, ottakaa vereni todistukseksi!

He puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta vankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde, yhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään päätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa otsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.

Hän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja lyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde seinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja piirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo äidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa savipeittoseinään:

Näin riemulla nälkää Mä sankarin puolla; Vain parhaimmat miehet Sai kaatua, kuolla…

Kun hän oli kaivanut valmiiksi sanan "kuolla", kalpeni säde ja pimeys valtasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin, taholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.

Silloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui puoliääneen käsiään vääntäen:

— Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja enkä syöminkejäkään… Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota ihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on, kun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha sotatakkini käärössä pääni alla… Mutta maailmassa oli niin paljo, paljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin vapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon ja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka vilahtelevat ruohostossa… Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti tykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä vielä tielleni paistoi!

Pitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi saadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen reijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen ympärillään oli kaikki pimeää.

Silloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä, joita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että jos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun alla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei koskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset sanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan kohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa saanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa pääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:

Näin riemulla nälkää Mä sankarin puolla; Vain parhaimmat miehet Sai kaatua, kuolla. Nyt vankina lauma on Nuori ja vanha, Kuninkaan tähtikin Pilvihin peittyi. Nyt aroilla ventojen Sankariheimot Saa kerjäillä, nöyrtyä Lopuss' on keinot. Hän oljilla makaa Mi kaikist' on suurin. — Te nälkää jos näätte Ja kärsitte tuskaa Vaan muistakaa häntä!

Hänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo sormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön. Oliko se vihdoinkin päivän koitto?

Mutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä ja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja avainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.

Kaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä permannolle he laskivat käärityn mytyn.

Toinen orjista kohotti soihtunsa ja virkkoi:

— Padisja sinua tervehtää ja sanoo: Niin suuri on hänen kunnioituksensa ruotsalaisia ja Ruotsin kuningasta kohtaan, että hän mieluummin olisi sinut tahtonut nähdä vieraanaan kuin vankinaan. Kirjoitustasi hän tahtoo tutkiskella. Pukeudu omiin vaatteihisi ja käy rauhassa taloosi.

Celsing polvistui ja avasi käärön ja löysi siitä omat, ruotsalaiset pukimensa. Hän kohotti takkia korkealle tuohuksen valossa nähdäkseen, että se todellakin oli hänen oma takkinsa. Ja kun hän tunsi sapelin haavat hiassa ja äitinsä ompeleet vuorissa, silloin hän orjain nähden riisui pois turkkilaiset samettivaatteensa ja pukeutui omaan kunniapukuunsa.

Hattu kädessään astui hän ulos kuutamon valaisemalle pihalle, mutta kun hän Korkeuden portin luona saapui nukkuvan kerjäläislauman luo puun alle, tarttui hän lähintä ukkoa hartioihin ja suuteli häntä.

— Et tunne minua, — virkkoi hän. — Vaan jos oikein tuntisit, seuraisitkin minua kansani luo ja siellä sinä oppisit, miten matka kulkee ylöspäin. Usein olen nähnyt kuninkaan makaavan, niinkuin sinä nyt tuossa, kivi päänsä alla.

Tuhma ruotsalaistyttö.

Oli kerran talviaamu ja sumu lepäsi Marmaranmerellä kuin luminen kalliosaariryhmä, mutta keltasen Stambulin puutarhatalot hehkuivat jo punasilta aina talojen alimmalle parvekkeelle saakka. Eunukki, sulttaanin äidin palvelija, oli käynyt entisen herransa haudalla rukoilemassa. Kotimatkallaan hän torilta osti Valkosen orjattaren, jonka korkea, kookas vartalo oli hänen huomionsa herättänyt. Hän seurasi muutamia askeleita jälempänä orjastaan ja viittasi tuontuostakin hopeahelaisella bambusauvallaan, mitä tietä oli kuljettava. Mutta sitä tehdessään hän aina puisti päätään ja ajatteli: — Mitähän taas tällä kerralla sanottanee, sitä ei voi profeettakaan ennustaa. Tytöllä on jalat leveät kuin raudankantajalla. Hän opasti tytön ulomman seraljipihan ylpeäin ja välinpitämättömäin vahtien ohi ja kääntyi sitten alemmas, veden puolelle. Siellä koputti hän pienen, viiniköynnösten melkein piiloon peittämän mökin ovelle.

— Lapseni, — sanoi hän orjattarelle, sillaikaa kuin he odottivat. — Ukko, joka tulee ovea avaamaan, on nimeltään Viraltapantu Messias ja sinun on parasta jo heti oppia tietämään, että hän on vaarallinen ja ihmeellinen mies. Nuoruudessaan oli hänen nimensä Sabathai ja eli hän silloin juutalaisena Smyrnassa, niin väitetään. Silloin rupesi hän saarnaamaan, että hän muka on toinen Messias, mutta kaupungin päällikkö käski jousenampujansa koettaa missä määrin hän oli haavoittamaton, ja silloin hän pyhyydestään luopui ja rupesi sen sijaan Seraljin portinvartijaksi.

Lukko narahti ja portti aukeni verkalleen ja varovasti pilkisti raosta ukko, jolla oli uumeillaan likanen, musta huivi vyöksi sidottuna.

Eunukki laski kopeasti mustan kätensä hänen olkapäälleen.

— Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä ohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle. Epäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi yli… Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja antakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.

Kun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä katsomaan ja puheli:

— Suora viiva… menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan myrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla… Aivan suora… ei mutkaa, ei polvea… Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa kertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.

— Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut, vanha petturi! — vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen hyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. — Muistatko kun saarnasit ja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit ratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!

Viraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki ja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari askelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät pahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:

— Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis kirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot! Nyt olen sulle ennustukseni lausunut.

Näin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin jälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.

Eunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä jyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He saapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja näkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki hänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen. Sypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli laululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään parosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän kautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki orjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.

Plataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski, jonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut ja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja hyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat. Suoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan ruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia nauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin äiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa kukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään kasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi, että järkensä himmeni.

Niin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin janitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta sysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen ja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän muisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen haareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi, sillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita jutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään sulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti, jolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa hedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan istuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään ja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja tanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman pehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.

Eunukki viskautui silmilleen hänen eteensä, mutta nousi taas sulttaaninäidin viittauksesta ja rupesi puhumaan.

— Kerran löysi lapsi Haivanseraissa suuren timantin, kauniin kuin kirkkain vesihelmi. Ei kukaan tiennyt, miten se sinne oli joutunut, mutta eräs oppinut kirjaintutkija kertoi, että juuri tällä paikalla oli muinoin erään riemusaaton aikana keisari Justinianus pudottanut ruumin päästään. Ja sinäkin olet kuullut, korkea sulttaaninäiti, että muuan kerjäläinen kerran löysi ihanan jalokiven rikkaläjästä Egripu-portin vierestä. Niin vähän aavisti hän kiven arvoa, että hän vaihtoi sen kolmeen hopealusikkaan, mutta nyt se kivi sitoo otsavyön poikasi turbaanissa. Kaikenlaatuisia kalleuksia on muinaisajoista saakka kätkettynä tämän kaupungin soraraunioissa, ehkäpä maassa juuri jalkaimme allakin, vaan kun aarteenkaivaja tulee lapioineen, etsii hän väärästä paikasta ja löytää vain luusiruja ja homehtunutta savea. Samoin käy usein minun, kun olen orjattaria ostamassa. Kokonaisen vuoden olen tuskalla huolehtinut käskyäsi, hankkia keltakiharaisen ja rotevakasvuisen orjattaren. Raittiin lähdevesi on minusta tunkkauneelta maistunut ja pehmein patja on maatakseni tuntunut kovemmalta kuin kiviporras, sillä haluni täyttää toivomuksesi ei ole mulle rauhaa suonut. Vasta tänään, — juuri kun hetkeksi unhotin huoleni ja kävin rukoilemaan puolisosi haudalle —, antoi hyvä Jumala minun aavistamatta nähdä orjattaren siihen malliin, minkä halunnut olet.

Näin sanoen nosti hän sen karkean huivin, joka orjattaren pään peitti, ja siinä seisoi nainen, keltanen tukka sileäksi suittuna ja kasvojenpiirteet kirkkaat ja avoimet.

Sulttaaninäiti laski lelun kädestään ja vastasi hymähdellen:

— Poikani näki eräänä yönä pyhällä viikolla unta, että minä syleilin ja suutelin rotevakasvuista naista, jolla oli keltainen tukka. Kun sellaista ei koko Seraljissa ollut, sai tuo uni minut uteliaaksi. Mutta enpä oikein tiedä, minkä viran tälle uudelle tulokkaalle annamme. Tanssijattareksi hän on liian pitkä ja kömpelö ja poikaani palvelemaan hän ei sovi. Hän rakastaa ennen kaikkia pieniä jalkoja ja pieniä käsiä.

— Se on totta, — vastasi eunukki, joka huomasi, kuinka vähän hänen löytönsä hallitsijan äitiä miellytti, — vaan vielä en ole sulle tästä naisesta merkillisintä kertonut. Enpä uskoisi omaa puhettani, ellei orjakauppias olisi sielunsa autuuden kautta sitä mulle todeksi vannonut. Tunnen tuon kauppiaan ja tiedän, että hän on hurskas ja oikeamielinen mies, joka ei koskaan valehtele orjattariensa ikää eikä syntymäseutua. Tämä nainen osaa sitäpaitse jo moniaita sanoja meidän kieltämme ja voi itse todistaa kauppiaan puheen todeksi. Kuule minua siis, sulttaanin korkea emo, ja päätä, onko mulla koskaan ollut sinulle jätettävänä harvinaisempaa jalokiveä. Sinä innostut, sinä hurmaannut, aina, kun puhut Benderissä olevasta, ylpeästä leijonastasi, ruotsalaisten suuresta kuninkaasta. Tiedä, tämä nainen on hänen kansansa tytär, syntynyt hänen kaukaisessa valtakunnassaan, jossa ei ole ruohoja eikä kukkasia, vaan jonka keskikesälläkin peittää syvä lumi.

Äsken niin väliäpitämätön kuningatar nousi ihmetyksen valtaamana seisalleen. Hän unohti oman arvokkuutensa ja kiersi läheltä orjattaren, häntä tyystin tarkastaen. Hän tarttui tytön käsiin, tutki niitä, nosteli niitä ja pudotti ne taas alas. Hän avasi tytön suun ja tutki hänen hampaansa. Hän tunnusteli hiuksia ja hipiää, mutta tämän pitkän tarkastuksensa ohessa hän yhäti hymyili.

— Tällä naisella on kaikki niin suurta… suu ja leukakin ovat suuria… tyttö, näytä mulle sääresi!

Orjatar teki kömpelön, inhoa kuvaavan liikkeen, kääntyi pois ja sopersi suuttuneena omalla kielellään:

— Hyi, mitä hullutuksia niillä on!

— Hän on sangen typerä, — vakuutti eunukki selitykseksi. — Sen huomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei hän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi koristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.

— No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee… Lapseni, paljasta sääresi!

Tuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli tiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.

— Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!

— Mitä hän sanoo?

— Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa pesuvaatteita kantamaan.

— Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu palvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden Tuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä voi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän uuden tulokkaan tehtäväänsä.

Sulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu väsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.

Päivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle papukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua, istuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain häkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias, pieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen. Kerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman papukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi käynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa lemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja Iltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä kaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.

— Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.

— Vähän mulla on kertomista. Lapsena seurasin majuri Enebergin rouvaa eräästä kaupungista, jonka nimi oli Nyköping, erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Riika. Siellä jouduin naimisiin jumalisen ja kelpo sotilaan kanssa, jonka nimi oli Andersson; mutta kun sitten kaupunkia ruvettiin piirittämään ja rutto rupesi siellä riehumaan, koetti Andersson pelastaa meitä muutamia naisia pakoon. Silloin jouduin venäläisten vangiksi; nämä minut sitoivat ja kulettivat rattailla pitkät matkat, kunnes möivät turkkilaiselle orjakauppiaalle. — Sano minulle… osaatko tuon ihanan tarun tanssin hengettärestä? Etkö? Onko maailmassa mitään sen onnellisempaa, kuin saada tanssia?

Iltatähden Tuike nousi hiljaa tanssimaan ja silmät puoliummessa kääntelihe hän ympäri, niin että selälle valahtava huntu aaltoili kuin persialaisen pyhänsavun sinivalkoiset renkaat.

— Viraltapantu Messias on mulle ennustanut, että minulle kerran annetaan kaksisataa huivia ja oma kioski, jonka seinät ovat punaisella damastilla verhotut. Uskon varmasti, että hänen sanansa toteutuvat, jos vaan saan tanssia padisjan edessä. Tiedätkö, en voi nukkua öisin, sitä vain maatessani ajattelen. Ehkäpä, niin ajattelen joka ilta, ehkäpä jo huomenna saan tanssia padisjan edessä. Vielä hän minua tuskin on nähnyt… Mitä ajattelet sinä tavallisesti illoin? Niin, tarkotan, että mitä sinä unelmoit, mitä toivot? Etkö juuri mitään? Onko sinusta sitten niin kovin hauskaa kävellä täällä papukaijain parissa ja hoitaa yksitoikkoista, vaivaloista virkaasi? En ole sitä iloa kuullut kenenkään ennen kehuvan.

Minusta on oikea kiusa ruokkia noita tuhmia elukoita. Sinä olet kummallinen tyttö, jota ei kukaan voi oikein ymmärtää.

Tuhma Ruotsalaistyttö istui ääneti ja murjottavana. Hän leikki tuon häkissä olevan, lähes yhdeksänkymmenenvuotiaan papukaijan kanssa ja koetti opettaa sille joitakin kotikielensä sanoja, kuullakseen sitten elävän olennon niitä lausuvan.

— Opi nyt kauniisti sanomaan Andersson, — kehotti hän.

Mutta tuo ylpeä ja pahantuulinen lintu korisi vain ja rääkyi eikä matkinut häntä.

Silloin hän rupesi tuijottamaan sitä venetialaista kauppalaivaa, joka siinä lahdella, kullatut lyhdyt etumastossaan ja ympärillä liehuvain kalalokkien ja vihanneksia kauppaavain palkoveneiden keskessä, kuivasi iltapäivän paisteessa hervottomina lepattavia purjeitaan. Viiritankojen lipunkielet olivat niin pitkät, että ulottuivat veteen saakka ja palkovenheiden soutajapojat koettivat kilvan tavotella niiden liepeitä, joita iltatuuli heilutteli.

Ensi kertaa ruotsalaistyttö oikein omaa tarinaansa mietti. Hänestä se oli hullunkurinen ja mahdoton, oli kuin sulttaanin kyttyräselkäinen narri olisi sen satuna kertonut, puistellessaan hatussaan rannerenkaita ja nauriinkuoria ja kukonsulkia ja langanpäitä. Kun hän näki oman varjonsa, jonka ilta-aurinko pitkäksi venytti kivitantereen kuvioita myöten, täytyi hänen hymyillä, aivan kuin jos hän olisi sulttaanin hautakappelissa jalallaan töksähtänyt ruotsalaisia matka-arkkuja vastaan ja pyhältä rukouspöydältä, löytänyt parin smoolantilaisia vuohennahkaisia lapikkaita. Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut kauaksi vaipua kädet sylissä mietteisiin ja pian hänet käytävältä kuuluvat askeleet herättivät.

Sieltä tuli silmälääkäri kantaen ihmeitä tekevää kollyriumi-voidettaan agaatipuisessa rasiassa, mutta itse hän oli sokea, joten häntä täytyi kädestä taluttaa. Korkeiden sipulikasvien takana liehui siellä puutarhanhoitajan vaalea kauhtana ja kantotuolissa, joiden esiriput olivat huolellisesti alasvedetyt, kuuntelivat kadehtit kadinit (sulttaanin lemmikkivaimot) hetkisen meren laineikon loisketta. Tunturintapaisena kohosi taaempana miltei synkällä uhalla koko tuo tälle maalliselle onnelle vihitty luostari, jonka korkeimpiin huippuihin ainoastaan onnen rohkeimmat rimpuilijat uskalsivat kiivetä, sieltä vaivainsa palkkioita poimiakseen tai romahtaakseen maahan verisinä vainajina. Tuuheat plataanit ja tammet varjostivat rantaa pitkin vihannoivaa ruohokkoa. Ensimmäisen muurin yläpuolitse kohottelihe myrtti- ja laakeripensaitten takaa haaremin pitkä seinä, joka oli melkein viiniköynnösten ja ruusukasvien peitossa ja jonka pienten ikkunain edessä oli puinen ristikko. Mutta ylinnä, siellä, mistä kaikkivaltias olento katseli alas valtakuntaansa ja missä hän sekotti jääkylmää viiniä tahotuihin turkkilaislaseihin, siellä kohisivat lehtikuuset ja sypressit tummahtavina kuin tunturin metsä, ja marmoriset huvimajat loistivat niiden lomitse kuin valkonen lumi.

— Päivä laskee, — virkkoi Iltatähden Tuike. — Kävelkäämme alas ruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?

— On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut… Mutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei se raukka vilustu.

— Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule, sisarkulta, tässä käteni!

Tuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin eikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita loppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni Hagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan, mutisi hän itsekseen omalla kielellään:

— Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan vartioita pensaikon takana vaanimassa!

Sen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen toiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä harhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa vahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen Olympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden Tuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain hänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:

— Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!

Eikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei ikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää kuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti yhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta ympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan joskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella hellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt yhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli vanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin kristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua syötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret huomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä helteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen juoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken nukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän ajatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän päätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset kuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä selvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi, otti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön pimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti kiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä haaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä luottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi kukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.

Papukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus häntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin tunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi kuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan risteilivät.

Eräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin Perikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski hänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa, odottamaan siellä päivänlaskun aikana.

Vastaukseksi tyttö tapansa mukaan murahti muutamia outoja sanoja, ja sitä hän yhä jatkoi häkkejä alas kantaessaan. Kun sitten hämärissä lukemattomat pienet lasilamput valaisivat tulppaanipenkereet, joten koko puutarha näytti loistavan maasta nousevain liekkien valossa, pukeutui hän siihen kurjaan mekkoon, jota hän ei ollut käyttänyt sen aamun jälkeen, jolloin hän orjatorilla seisoi.

Hänen astuessaan Perikioskin eteiseen olivat kaikki sulttaanin tanssijattaret jo siellä koossa, päässään pienet papukaijan höyhenistä tehdyt hunnut ja samanlaisia höyheniä koristeina puvuissaan ja hopealta kuultavissa harsoissaan. Keskessä seisoi tuo lihavahko ylihoitajatar silmillään neliskulmaiset, kultareunaiset lasit ja kädessään suuri pergamenttikäärö. Hän oli näet hyvin oppinut ja kirjoitustaitoinen ja sepitteli kauniimpia runoja ja satuja kuin yksikään miehinen mies koko sulttaanin valtakunnassa.

— Kas tässä, lapseni, — virkkoi hän, ja kiinnitti pienen höyhenruunun Tuhman Ruotsalaistytön lujalle solmittuun palmikkonutturaan. — Nyt on meidän valmistettava ilohetki korkealle sulttaanittarelle, padisjan äidille, ja sitävarten vietämme vanhanaikaisen vuosijuhlan, jota kutsutaan Papukaijain, Seppelöimiseksi. Kaikki nämä orjattaret ovat taitavia tanssijoita, sinä yksin et sitä taitoa osaa. Juuri siksi tulee sinun seistä piirin keskellä ja koettaa matkia toisia pitkillä käsivarsillasi ja suurilla jaloillasi… Siitä juuri tulee illan hauskin numero.

— Niin, niin, — paapatti Iltatähden Tuike ylihoitajattaren selän takana matkien hänen ääntään, — siitä juuri tulee illan hauskin numero.

— Eipähän, siitä ei mitään tule, vastasi ruotsalaistyttö. — Osataanhan sitä meilläkin tanssia, vaikka siellä tartumme toistemme käsiin… näin… ja sitten tanssimme näin… ja tahtia poljemme, että tanner soi, ja sitä tehdessämme laulamme: Hei, vilivili valssaamaan.

Hän oli tempassut pari tanssijatarta mukanaan ja veti heitä raskaaseen polkutanssiinsa, mutta hovin ylihoitajatar säikähti siitä niin, että neliskulmaiset silmälasit valahtivat nenältä. Hän tempasi taskustaan pienen hopeasuomuksilla peitetyn sauvan, jonka päähän sinetti oli kaiverrettu, ja koputti sillä vilkkaasti ovipieleen:

— Huoneeseen, tuon esiripun taa, voi sulttaanin äiti minä hetkenä tahansa saapua ystäviensä seurassa. Ylihistoriankirjoittaja siellä jo varalta istuu, kertoakseen tästä juhlasta Häitten kirjaan. Olettehan järjiltänne, kun sellaisen metelin nostatte! Aasit tallissa voivat tuolla tavoin tömistää jalkojaan, mutta tanssia se ei ole, sillä tanssin tulee ennen kaikkea olla kauniin.

Tanssijattaret nauroivat, suussaan imien sokeroittuja kastanjoita, hihittivät ja läähättivät, niin että heidän täytyi sohville levähtämään istua, vaan eunukit kätkivät nauravat kasvonsa ja valkoisilta paistavat hampaansa oviuudinten taa.

Silloin ei ruotsalaistyttö enää tiennyt mitä hän teki. Kaikki se katkeruus ja kiukku, joka hänessä vuosikausia oli kytenyt, suli yhtäkkiä yhdeksi vihan virraksi ja sanat tulivat kotimaan karkealla kielellä torvenaan hänen suustaan:

— Vie minut hitto, jos vähääkään välitän teistä taikka teidän mustista naamoistanne… en tuon enempää. Te, jotka elätte hekkumassa ja haureudessa ja synnissä! Ette osaa rupattaa muusta kuin niistä kahdestatoista onnellisesta, jotka saavat padisjaa palvella… herra jesta, niin, onnellisesta…! ja seitsemästä kadiinista (lemmikkivaimosta), jotka saavat jokainen kaksisataa huivia… Onko se siivoa, kun on yhdellä miehellä joka kamarissa vaimo pitkin koko taloa! Hyi, ja vieläkin hyi! Minä olen rehellinen nainen, semmoinen, jommoista ette koskaan ennen ole nähneet tässä pirun pesässä… Nyt te, hitto soi, kerran saitte totuuden kuulla!

— Hyvin hyvästi! — virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan ymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. — Oikein hyvin! Noin juuri sinun on riehuttava… lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni hieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin riittää… hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota nyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko. Olen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä ei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi päättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille perlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.

Kankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä, mutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti hän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä talossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt; nyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan hauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen hän todellakin oli.

Huilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja hetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä. Silloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat kaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit olivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti tervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti hovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen puheensa.

— Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja ihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten eli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla maalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani. Eräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä, näki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti kierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. — Jos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella tanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä kalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia kalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi. — Poika vastasi: — Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle isäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan päällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee kasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on Jumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata, vaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta. — Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti ja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut ja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän kumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun hän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja takkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin lensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva jalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle, sitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa lähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui sen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat leikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen tanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.

Tämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja tanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät matolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään väljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen ääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä keinuvasta laivasta.

Silmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle, onnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää kauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja hiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta muuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että padisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat punasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.

Keskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma Ruotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista riippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse ollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä seisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä olivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta Brussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle johtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen riemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään sujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan kiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei ollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä Tserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja oppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä ei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan katsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä tähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.

Kauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti; hän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina. Huojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.

Kohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen viskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.

Ja kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä kuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen kömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli tyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja kukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi ja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena istui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän tuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan ja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti kori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.

Silloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja, korin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme, jolla oli leveä, litteä pää.

Hetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin siihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi nopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa kohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi meluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen vartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa kioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli hujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija se kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli koettanut opettaa:

— Andersson! Andersson! Andersson!

— Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut lattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu Messias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle vasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia oli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille pakoon.

Varovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo. Käärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen nosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi sen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään, oli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä hänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä ennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan sen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja jäi seisomaan, selällään seinään nojaten.

Nyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään; mutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt janitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin ulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut "äänetönten" hiipivät askeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki kauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.

— Kallis lapseni, — virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli kuolevaa ruotsalaista orjatarta. — Olet hengelläsi pelastanut lempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean arvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi ja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin rakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää narripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä, että et ole tuntenut tanssin salaisuutta… Lapseni! Helpompi tuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä kiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien kasvattaa meidän poikiamme!

Kun sitten lamput sammutettiin ja öinen tuuli puistossa kohisi, istui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. — Onko siis maailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin kaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole sanonut?

— Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, — kuiskasi eräs hänen ystävättäristään, — jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet häntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.

— Elä sure häntä noin, — kuiskattiin seuraavana yönä, — jos miestä olet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te tserkessiläistytöt olette niin hehkuvia…

Mutta sulttaanin äiti virkkoi:

— Sulla on tummat renkaat silmiesi alla, sinun täytyy pian ruveta punaamaan huuliasi. Sillä jos padisja sinut tuollaisena näkee, saat kauankin odottaa omaa kioskia ja punasia damastiseinäverhoja.

Iltatähden Tuike kuoli ja haudattiin Skutarin mäenrinteeseen, tanssivain dervishien luostarin edustalle, saman akasian alle, jonka alla ruotsalainen orjatar jo lepäsi. Dervishit istuttivat hyasintteja puun ympärille ja hoitivat sitä kauan ja kutsuivat kumpua Kahden sisaren haudaksi.

— Siinä lepää kaksi prinssessaa, — kertoivat he, — jotka elivät paljo, paljo aikaa sitten. — Niistä vanhempi luuli, että Jumala asuu hurskaissa teoissa, ja nuorempi, että hän asuu tanssissa, mutta sisaruksiksi heidät kutsuttiin siksi, että kumpanenkin kilvan koetti palvella häntä.

Kun pienet käsirummut ja puuhuilut hiljaisina iltoina soivat luostarissa, kuulosti siltä, kuin lapsilauma olisi leikkihuilujaan soitellut; mutta avoimesta portista lähtivät toisinaan hurskaat dervishit, valkopukuisina ja avojaloin, ulos kentälle ja liikkuivat siellä niin hiljaa, että saattoi kuulla akasiain humisevan tanssijain välissä.

Bender.

Tuo harventunut joukko, joka seurasi kuningasta arojen yli sulttaanin valtakuntaan, oli leiripaikakseen valinnut ihanan jokilaakson. Moni upseeri asui edelleen vankkureissaan, kuten huoleton mustalainen, mutta talveksi rakennutti kuningas puumökkejä ja multamajoja ja sulttaani lähetti joka päivä riittävästi varoja ja elintarpeita. Ilosesti elettiin leirissä, jossa rummut ja torvet kutsuivat aterioille ja jumalanpalvelukseen. Pasja ja janitsaarit kilpailivat osottaessaan kunniaa tuolle voitetulle sankarille, joka ei koskaan maistanut viiniä ja halveksi asua kaupungissa ja jonka henkivartijat eivät koskaan saaneet mennä naimisiin. Kun seudun maanviljelijät näkivät noiden sinisten ratsumiesten karauttelevan viinitarhojen välitse, kiirehtivät he niitä vastaan ja kulta- ja hopearahoja sateli heidän esiliinoihinsa ja vasuihinsa. Vihdoin kumminkin väsyi sulttaani täyttämään kullillaan noiden tuhlaavain vierasten kahmaloita ja heidän soimiaan heinillä. Dukaatit kävivät taas leirissä harvinaisiksi ja se turkkilainen kunniavahtikin, joka oli ollut sijoitettuna leirin viereen, marssi tiehensä.

Silloin vasta lähti kuningas teltastaan, jossa tulvivan joen vesi jo kohosi puoliväliin saapasvartta.

Hän tarttui översti Grothusenin käsivarteen.

— Me olemme ilmoittaneet, ettemme ennen palaa takasin kristittyihin maihin, kun saamme saattojoukoksemme viisikymmentätuhatta turkkilaista, ja siinä päätöksessä pysymme. Ja juuri siksi, että meille ei enää rahoja anneta, täytyy meidän niitä taikomalla hankkia. Hovinpito on järjestettävä kolmea vertaa komeammaksi, täällä on, paitsi kuninkaanpöytää ja päällikköjen pöytää vielä joka päivä katettava runsasvarainen pöytä vieraitten varalle.

Sitten hän astui väkensä luo ja käski sotilaittensa korkealle rantaäyräälle, Varnitsan kylän olkimajain edustalle, rakentaa kuninkaalle talon ja kokonaisen kuninkaankaupungin leveine katuineen ja kivitettyine katukäytävineen.

Tuo sulttaanin alueelle rakennettu uusi kaupunki sai nimekseen Carlopolis. Reippaalla mielellä pukeusivat arpiset soturit raatajan pukuun ja alkoivat, hämmästyneiden turkkilaisten sitä katsellessa, valmistaa taidokkaita lukkoja ja pulskia ovia ja ikkunapuitteita. Voittoiset kenraalit ja överstit komentelivat päiväpaisteessa kirvesmiehiä ja muurareita ja kivenhakkaajia ja lasinleikkaajia ja heidän keskessään asteli ontuva kuningas, poskillaan terve puna ja otsa pilvetönnä, kuin jos kaikki Ukrainan onnettomuudet jo aikoja sitten olisivat hänen mielestään häipyneet.

Keskiaikaisen linnan näköisenä kohosi pian kuninkaantalo kaupungin keskessä; katto oli korkea ja jyrkkä ja räystään alla oli punaseksi maalattu parveke, josta oli laaja näköala yli vuolaan Dnjestervirran. Kiiltokivillä koristettuja samettisatuloita ja turkinpunasia pistoolinhuotria ja vöitä ripustettiin tilavaan ullakkoon. Leikkauksilla koristetut ovet, joiden vaskiset lukot kirkkailta kimalsivat, johtivat eteiseen ja sieltä kahteen saliin ja kahdeksaan kamariin, joihin ripustettiin ranskalaiset seinäverhot ja joiden seinämille asetettiin pehmeäpeittoiset divaani-sohvat. Matot olivat niin pehmeät ja paksut, etteivät raskaimmatkaan soturinsaappaat synnyttäneet vähintäkään melua ja katoista liehui iltasin punasia lamppuja, ikäänkuin valaistakseen tanssivia orjattaria. Katujen reunoilla siinä ympärillä oli sitten upseerien ja käsikirjurien sieviä seikkailijahuviloita. Kaunis, monivärinen puusilta vei syvän kaivannon poikki Varnitsaan ja koko leirin ympäri luotiin vallit ja rakennettiin varustukset. Uutterat ruotsalaiset rakensivat siten itse lyhyessä ajassa koko tämän linnoitetun kaupungin, — kohta kun olivat rahatta jääneet. Seutuja tuntematon kerjäläinen, joka taivalsi jokirantaa pitkin, luuli, että maalaisrahvas oli valinnut yhden paimenistaan kuninkaakseen ja hänelle rakentanut rauhaisan pääkaupungin viinitarhojen ja paimentorvien ja linnunlaulujen keskelle.

Kuninkaantalon edustalla makaili kesyjä hirviä ja kauriita kynnykseen päin tähystellen ja ne seurasivat kuningasta, aina kun tämä läksi ulos kävelemään; ja suurisiipiset perhoset lepäilivät turvallisesti tuon keltasen lipun liepeissä, jota kolme kruunua koristi ja joka oli etuvartion rumpujen ja pyssyjen eteen pystytetty. Silkkiäispuiden varjossa, ruohoisilla, kukkaisilla rinteillä istuivat veden äyräällä alasti kylpevät soturit, muistamatta menneitä vaivojaan, sillä he unhottivat haavainsa kivun kohta kuin ne olivat umpeenkasvaneet ja ruvettuneet. Toiset piloillaan pilkkaan ampuivat, tähdäten vikloja ja jäneksiä, taikka kuljeskelivat vainioilla puuvillaistutusten ja puhvelikarjain välissä, aina noiden loivain ja kaarevain vuorten rinteille saakka, jotka syleilivät koko tuota kaunista maisemaa, sitä sinisenä reunuksena seppelöiden. Paitahiasillaan makasivat Hård ja Gierta, jotka vielä olivat heikkoja saamainsa vaikeain haavain takia, viinipullon ääressä ja pelasivat suuriäänisen Aksel Sparren kanssa lautapeliä. Kasten Feif ripusteli matalan talonsa seinälle niitä vaskipiirroskuvia Tukholman uudesta linnasta, joita hänelle äsken oli Ruotsista lähetetty. Hän kiisteli sitä tehdessään joka aamupäivä kuninkaan kanssa, joka, vielä ankarammin kuin Tessin, jyrkästi vastusti minkäänlaisten kuvanveistosten tai tarpeettomain koristeiden panemista linnan seinämille ja puolusti ainoastaan jaloja viivoja ja suuria pintoja rakennustaiteessa; eikä hän koskaan saanut kuninkaan mieltä muutetuksi. Maunu Ranskalainen, josta nyt oli tullut niin turkkilainen, että ainoastaan hienoin tupakka hänelle kelpasi, istui piippuaan hoidellen, ja siinäpä työtä olikin, kun hänen täytyi sitä pidellä ja täytellä samalla kädellä, häneltä kun näet vasen käsi oli ammuttu pois. Henkilääkäri Skraggenstjerna survoi joitakin rohdoksia kattilassa ja hänen yläpuolellaan riippui seinällä saviastioita ja pisangipulloja. Kapteeni Konrad Sparrella, joka ystäväinsä Loosin ja Gyllenskeppin kanssa äsken oli palannut Niilin varsille ja Jerusalemiin tekemällään toivioretkeltä, oli huoneensa täynnä jumalankuvia, muumioita ja täytettyjä krokodiilejä. Leirissä oli siten, kuten kaupungissa ainakin, kaikki tarpeelliset kokoelmat ja virastot, mutta palatseista eivät monetkaan olleet sen korkeampia, kuin että omistaja saattoi pystössä seisten leväyttää kyynäspäitään katolla. Kaupungin asukkaat herätti aamusin raikuva torvi ja sen käskystä he illoin maatakin menivät; ja aikusin aamusilla, kun sumu hälveni, nähtiin lempeäkasvoisen miehen, jolla oli kankea upseerinpuku ja korkeat olkapäät, soutavan rannasta vastavirtaa joelle. Se oli Hultman, joka korkealla tinakannulla kävi hakemassa kirkkainta juomavettä kuninkaalliselle isännälleen.

Vähän etäämpänä, siellä, mistä muuttolinnut syksyllä tavallisesti pitkässä jonossa lensivät ohi, oli se synkän harmahtava Benderin linna, jonka torneja suippohuippuiset hatut kattoivat, ja sieltä tulvi joka päivä leiriin joukottain janitsaareja, tarttarilaisia, armeenialaisia ja mustalaisia. He tungeskelivat ensiksi tsaporoogein luolain ympärillä joen partaalla, missä Mazeppa oli kuollut pää lemmikkinaisensa sylissä, ja kun he saivat kameelinsa ja aasinsa sidotuiksi puihin, kävivät he uteliaina haistelemassa, mitä keittiössä paistettiin ja kuinka hevosilla tallissa oli rehua. Samalla he markkinoita pitivät, tarjoilivat joka taholle viinirypäleitään, lampaitaan ja kanojaan ja heitä täytyi pyssyn painetilla häätää ulommas, kun joku vieras lähettiläs saapui Ruotsin kuningasta maanpaossa tervehtimään. Joskus he kohtasivat ratsastavan postinkuljettajan taikka avojalkaisen pommerilaisen talonpojan, joka kenenkään käskemättä oli taivaltanut tuon pitkän matkan halki Euroopan, tuodakseen kuninkaalleen matkarahoiksi sata tukaattia. Tiheimmin vilisi kumminkin turkkilaiskauhtanoita ja turbaaneja kuninkaantalon edustalla, jonka parvella kolmekymmentä musikanttia viuluilla ja patarummuilla soitteli. Kun nämä vaikenivat, virittivät turkkilaiset alhaalta kadulta soiton vaskilevyillä, rummuilla ja sorapilleillä. Sillävälin syleilivät janitsaarit ruotsalaisia ystäviään taikka istahtivat tyytyväisinä ja miettiväisennäköisinä maahan ja tuijottivat kansliahuoneen ikkunoihin, joiden ääressä kaksi kirjoittavaa, omituista olentoa näkyi nojautuvan vastakkain pöydän yli. Kun nuo herrat tahtoivat toisiaan silmiin katsella, täytyi heidän kääntää koko ruumistaan, sillä he olivat silmäpuolia molemmat. Tuo toinen, joka myötään pisti hanhensulan hampaittensa väliin, oli virassaan vanhentunut hovikansleri Müllern. Toinen taas, jolla oli taskussaan makeisia, joita hän sieltä myötään noukki ja pisti kielelleen, oli översti Grothusen. Hän istui silkkiseen, karmosiinikarvaiseen yönuttuun puettuna. Kaulassa oli hänellä vaalea ranskalainen huivi ja pikimusta tekotukka heilui ja huojui, mutta jaloissa hänellä oli raskaat sotamiessaappaat; kuningas oli näet eräänä yönä hiipinyt ikkunan kautta hänen huoneesensa ja pistänyt hänen samettitohvelinsa uuniin. Kasvot hänellä oli keltaset kuin kuivuneen sitroonan kylki, mutta veitikkamainen silmä pälyili ja vilhui ja kun hän suunsa avasi, silloin rupesi Müllern kohta tuolillaan hytkymään ja nauramaan.

Vaan pian keräytyi pilviä vuorten ympärille ja Dnjestervirran jäätyneellä pinnalla saivat soturit turkkilaistuttavainsa kanssa kelkoilla liukua, niin että turbaanit jäätä pitkin vierivät. Ikkunat suljettiin ja eräänä harmajana, pilvisenä aamuna viskasi Grothusen hanhenkynän luotaan semmoisella vauhdilla, että ikkunanraosta huokuva tuuli sai siitä kiinni ja lennätti sen kauas lattialle.

— Müllern! — virkkoi hän. — Heinien puutteessa on meidän jo täytynyt ampua 19 hyvää kuormahevosta. Jos en nyt saa hyvin pian vielä jostakin lainaksi tuhannen tukaattipussia, niin pieti meidät perii. Koko Carlopolissa ei enää ole hevosenkenkää, jonka oikein omaksemme voisimme sanoa, — eikä tule apua, koetin minä tinkiä miten tahansa sekä kristittyjen että juutalaisten kanssa. Luotto on lopussa. Bien. Va la banqve! Me tosin emme ole liikkeelle lähteneetkään rahoja kootaksemme, vaan hävittääksemme maailmasta niiden merkityksen.

Hän kohautti tekotukkaansa ja siveli kuumaa kalloaan, mutta Müllern se yhä kirjoitti, kirjoitti ja kysyi ruikuttavalla äänellä:

— Entä hänen majesteettinsa?

— Hän istuu tällä hetkellä ruokasalissaan ja lukee Corneill'iä, mutta hänellä on veitikka kumpasenkin korvan takana ja hän nipistää minua kyljestä kuten hänen tapansa aina on, kun hän juuri on tehnyt jonkun rohkean päätöksen. Hän siitä iloitsee niin, että toisenkin syntinen sydän lämpenee jo ennenkuin oikein tietääkään, mistä on kysymys. On olemassa seikka, joka minua aina on suututtanut. Maailma on täynnä kuninkaan ihailijoita ja majesteettimme mainetta toitottavat he syystä, että hän voi nukkua kinoksissa ja juoda vettä puisista maljoista. Ja semmoinen mies hän onkin, joka päivä hän meissä uutta hämmästystä herättää. Minä sanon vain, että hän on vielä enempääkin. Tuon hatun alla ei ole pelkkiä sotaunelmia. Kuulisitpa hänen väittelevän Feifin kanssa kaunotaiteesta taikka minun kanssani filosofiiasta! Ja sitten näiden avujen rinnalla nuo — salvo honore — pienet, selvät kömpelyydet, eihän hän säädyllisesti saa kokoonraapituksi lyhyttä, luettavaa kirjettä! Ettekö tunne tästä kaikesta ruotsalaisen luonteen lahjoja, kun ne ovat komeimmillaan? Kultalangoista kudottu kimalteleva kangas… ja siinä tuontuostaankin suuria, mustia repeämiä, joista kätensä voi pistää sisään! Ihmetteleppäs, että ruotsalaiset ovat sellaisen miehen puolesta valmiit kuolemaan! Häneltä elä pyydäkkään, että hänen katuvaisna syntisenä pitäisi luikkia kotiinsa kuin tuhlaajapojan ja kääntää nurin tyhjät housuntaskunsa. Sano mieluummin, mistä hitosta me saamme rahoja? Nyt pisti Müllern kynän korvansa taa:

— Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan suosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan täällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni kassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan överstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on meillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti Benderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski meidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa aikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen miekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman pituudelta esillä huotrasta?

— No niin, siis saamme iskeä ja tapella, — kunhan siitä joku pää tulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät… Herein, käykää sisään vain!

Grothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen yli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja ruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta olevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista oli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat kasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin sirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä tulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved Tolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän oikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin käsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät ja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys virrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti hänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja kädet hiansuihin pistettyinä.

— Olen kutsuttanut teidät tänne, — virkkoi Grothusen ja viskasi päänsä taaksepäin. — Me nimitämme teidät ilman sen enempiä arvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti upseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja rohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa, joka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo olemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.

Puhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen miekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja, joka koputti lasiin.

Se oli kuningas.

Hän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi tyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli koruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja olivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi palmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä kerran ikkunaan.

— Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!

Epävarmana juoksi översti portaille.

— Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne lähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on ikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa. Katsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat ennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää paidatkin päältämme.

Kuningas hymähti ja nyökytti päätään.

Silloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo seuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun vieressä.

Vasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien varrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi maalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan vikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan huiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin katujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja sotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta he hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan väkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat toinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun he äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa polki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas keihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.

— Haha! — ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. — Hänen päänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni noiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!

Mutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.

— Allah, olisippa meillä sellainen herra!

Ja niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen lehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen tielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin. Vaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin ruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.

Tyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi kuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan päivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.

Grothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.

— Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun vieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan hauta…! Niin voi maallinen loisto päättyä.

Kuningas nojautui sivulle ja laski ystävällisesti kämmenensä suosikkinsa polvelle.

— Grothusen, ystäväni! Jos kuivunut lehti putoo maahan tästä päivästä tasan sadan vuoden perästä, niin se tapaus on seuraus lukemattomista muista pikkutapauksista. Tämäkin silmänräpäys on rengas tapausten vitjassa, jotka ulottuvat aina ijankaikkisuuteen saakka ja päättyvät Jumalan luojankäteen. Jos nytkin lehti putoo maahan, tapahtuu se siksi, että juuri sen seikan, eikä minkään muun, täytyi tällä hetkellä tapahtua. Jos voisimme nähdä kaikki, mitä on tapahtunut, yhtä selvästi kuin rivin numeroita, silloin voisimmekin laskea kaikki, mitä tulee tapahtumaan, aina maailman loppuun saakka. Silloin voisimme sanoa päivän ja tunnin, milloin meidänkin hetkemme on tullut. Siksi elkäämme koskaan meltomielisesti huolehtiko!

Puolittain alamaisen kunnioituksella, puolittain todellisen ystävän hellyydellä tarttui Grothusen kuninkaan ojennettuun käteen. Hän oli nähnyt, että kuningas Varnitsan viinitarhojen välissä urhean joukkonsa keskessä oli viettänyt elämänsä ehkä onnellisimmat vuodet, työpäiväinsä sunnuntailevon, oli nähnyt, että hän siellä hyvänä toverina oli käynyt yhä tuttavallisemmaksi seuralaisilleen. Kolakka helmikuunilta oli tähtikirkas ja kaunis ja tässä Mazepan haudan luona tahtoi Grothusen puhua, vaikkakaan hän ei enää omaa ääntänsä voinut täysin hallita.

— Lähtekäämme kotimaahamme, — kuiskasi hän. — Niin totta kuin elän, Kaarlo kahdestoista on oleva suuri rauhankuninkaanakin, on paneva täytäntöön, mitä ei Kristiina voinut, koska hän oli turhamainen nainen. Kapina on Ruotsissa tekeillä. Matkustakaa kotiin! Elkää sanoko, ett'en tunne ruotsalaisia. Heillä on vaimot ja lapset heilläkin. Jos saisimme suuren turkkilaisen sotajoukon mukaamme, silloin voisimme perustaa protestanttisen liittovaltion, jonka johtaja Ruotsi olisi. Mutta turkkilaisten laita on kuin helmien: ne maksavat rahaa. Kohta mulla ei enää ole yhtään kultarahaa lahjoihin käyttääkseni. Meidän täytyy taipua, taipua oman köyhyytemme edestä. Sillä se meidät on voittanut, eikä ihmiset… On katkeraa, kun näkee oven auki ja siltä täytyy väistyä pois ainoastaan siksi, että kerjuupussi on tyhjä!

Kun kuningas ei vastannut, nojautui Grothusen häntä kohden puolipimeässä, mutta vetäytyi samassa lannistuneena etemmäs. Hänen omat sanansa olivat turmelleet sen onnellisen hetken, jona hän oli saanut keskustella kahden kuninkaan kanssa täydellä luottamuksella. Nyt oli ystävä kadonnut kylmän, vaikka vielä hymyilevän naamarin taa.

Silloin koetti Grothusen kääntää puheensa leikiksi:

— Niin, jos meillä olisi rahoja, silloin varustaisimme leirimme jykeillä kanoonilla, tekisimme siitä voittamattoman viikinkilinnan keskelle vihollisen maata, henkivartijain tavoin sitoutuisimme olemaan naista koskaan rakastamatta. Siellä sitten hävittäisimme rahalta kaiken merkityksen ja söisimme yhteiseltä ruokapöydältä, mutta Leibnitzin ja muut suuret ajattelijat kutsuisimme vieraiksemme kunniapenkille istumaan. Heidän avullaan saisimme eri opeista yhden, eheän järjestelmän, joten meidän linnastamme, vaikka olisimme vailla maata ja alustalaisia, tulisi ikuinen totuuden ja sovituksen temppeli. Sen kaiken tekisimme… Vaan nyt meillä ei ole muuta neuvoa, kuin joko väistyä tai taistella!

— Meillä ei ole muuta neuvoa kuin taistella! — vastasi kuningas ja painoi kannuksensa ratsunsa kylkeen sellaisella voimalla, että Grothusen jäi istumaan kuninkaan tyhjä hansikas kädessään.

Hän käänteli ja katseli tuota suurta hansikasta. Vihdoin hän sitä suuteli, kätki sen takkinsa povelle ja kuiskasi:

— Siellä saat levätä siksi, kunnes minun luotini kuuluu vinkuvan!

* * * * *

Piiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten päähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti kirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä joi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he mielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä eikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas olikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti kultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan alle. Niin ei ollut muun joukon laita.

Åbergin kurttuset kasvot kuvastuivat usein kaivoon. Turvekuokka kainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa ja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He rakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi panivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa väliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä itse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden väliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi, mutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan päähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan kenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon tinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui sen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia janitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä. Vieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta, ranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä komeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän joka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten kultatukaatteja täynnä.

Joskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja korjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan turkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten vahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään velvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen tapaan.

Kuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä ja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin tuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja ullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin talteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät kirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset ja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään sovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa jaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä kuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä omasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että siitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä juhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella lakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai viskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin välissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin, neuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet musteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. — Katsokaapa majesteettia! — kuiskasi hän Düben'ille. — Rohkeus on sielun riemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain se hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi häntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken säiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko siinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja kolmeakymmentä tuhatta vastaan?

Kun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime kerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta lähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi. Ruotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle säilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja rahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen takkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada kiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset, vuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja kätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden lemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle. Kamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja hautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.

— Olen jo vanha mies, — sanoi hän — ja luuvalo ja muut taudit ovat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun. Mieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille ryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin maanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä vieraalla maalla.

Kun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja kääntyi.

Posket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana kuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä ulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät ylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan luona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen päällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien käänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen, milloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki häntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki arpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.

— Kas tässä, — huudahti hän, ja osotti rintaansa, — tässä on todistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta uhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka surmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme pian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme, ettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet mitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa takasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat viljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi ovat he saaneet julkista halveksumista…

Kuningas vastasi:

— Turkkilaiset myövät itsensä enimmän tarjoavalle ja siksi he halveksimista ansaitsevat. Ennen olette te taistelleet kuin urheat soturit, mutta nyt te puhutte kuin pelkurit. Totelkaa, se on teidän velvollisuutenne, ja osottakaa vastakin olevanne mitä näihin asti olette olleet.

Niin sanoen taputti hän Daldorffia olkapäähän kuin hyvää toveria ja suuttumatta hän ratsasti kuninkaantaloon, samassa kuin vihollisen kenttätykit rupesivat paukkumaan.

Klysendorff, joka oli hiljainen ja nöyrä mies, seisoi vielä soturien joukossa ja puhutteli heitä hiljaa.

— Tiedän kyllä, että maailma on kovasti tuomitseva armollista kuningastamme siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan, ja pitämään häntä houkkiona. Mutta suurempia houkkioita ovat ne turkkilaiset, jotka luulevat voivansa pelottaa hänet pois väkivallalla. Jos kaikki muut hänet hylkäisivätkin, osottakaa te rintaman halvat miehet, missä rinnoissa uskollisuus syvinnä piilee!

Kirkuvat huudot täyttivät nyt koko tuon kauniin seudun ja vihollinen hyökkäsi eteenpäin, mutta Grothusen seisoi kultareunaisessa paraatihatussaan rintavarustuksen luona ja pysäytteli janitsaareja heitä ystävällisesti tervehtimällä ja heille kompia laskettelemalla. Summia hän taskustaan kaivoi tukaatteja, saksantalereita ja makeisia. Niitä hän viskeli joka taholle ja kun hän viittasi leiriin päin, paistoi kuninkaantalon kohdalla taivaalla kolminkertainen sateenkaari ja oven edessä istui kuningas tyynenä ja korkeana huuruavan ratsunsa seljässä.

— Ei, ei, — murisivat janitsaarit ja käänsivät miekkansa omia päällysmiehiään vastaan, sekä marssivat takasin kaupunkiin päin. — Tuota rautapäätä emme rupea ahdistelemaan. Olemme hänen ystäviään. Antakaamme hänelle miettimisenaikaa vielä huomiseen.

* * * * *

Päästiin sunnuntaihin ja kuninkaantalossa virittivät ruotsalaiset aamujumalanpalveluksen ensi virttä rauhallisesti kuin ainakin. Ikkunat olivat melkein tukkoon varustetut, niin että sali oli hämärän linnapihan näköinen. Valkosella liinalla peitetyllä pöydällä paloi kaksi vahakynttilää ja sotapappi nojausi syvälle raamatun ylitse nähdäkseen lukea päivän tekstin.

— Ja kun hän astui laivaan, seurasivat hänen opetuslapsensa häntä. Ja katso, myrsky rupesi riehumaan merellä, niin että aallot laivan peittivät; mutta hän nukkui.

Kuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän oli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja ilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen kuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi nousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma herransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän nähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut kutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä hehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja saada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova, Rääveli, Viipuri, Käkisalmi… jokainen nimi, joka hänen muistonsa läpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä siitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia ikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.

— Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra auta meitä, sillä me hukumme!

Ensi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui kiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:

— Te heikkouskoiset, miksi epäilette?

Muuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:

— Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt hyökkäävät turkkilaiset.

Kuningas vastasi:

— Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta jokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.

Kuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin taalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. — Allah! Allah! — vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit liehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten yli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat janitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat veljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja tuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan, näki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa maahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia, mutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja yksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne, jotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.

— Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne, seuratkoot minua! — huusi hän.

Silloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet ja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli opetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla taistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen hevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset maahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta, raivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia yritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa kuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan ikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään hiukan sivulle, — ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi Hårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat, sitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat ja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman henkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka rautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen seurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin kiinni.

Tällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön sotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt hänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa, kun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä, joita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti päätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja pyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin ja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät salamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa etupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet. Roos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja hampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan turkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved Tolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista toistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän kiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja tulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat säilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.

Suuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat aukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten mestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää savun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan. Hurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset kiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan ruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää tavanneet muuta kuin tyhjän ilman.

— Ne ovat noitia! — mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun luo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu pääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen ovien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti savuisissa huoneissa.

Kun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas jälelläolevat sotatoverinsa — niitä oli 32 miestä — pieniin ryhmiin joka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista luodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja hän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella oli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan kahden turkkilaisen kanssa.

— Näenpä — virkkoi hän, — ettei Roos ole minua jättänyt, vaan miten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?

— Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan katse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja talutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit tupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli melkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten välitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa kehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko pihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.

Viinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja kuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista soturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta ainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut, haettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli miehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.

— Onhan parempi, — virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen kestänyt, — että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen hengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme ikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme kipeneen jatkaaksemme.

Kiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli tykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet, joiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat kiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton niitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen paimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen piiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö miehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat selässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen tuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle tuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit kohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet peittyivät savuun ja liekkeihin.

Yksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan kammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen huudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli hän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi jäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja ja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset, rehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen vöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin vitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä orjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään ruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon luo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi kuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja puristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena säilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan jalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.

Kukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta tarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää herkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit pään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan pärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua. Huoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien romahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet paloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit laukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on Ruotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa miehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston, vaan ihmettelyn riemua.

Pimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat pihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.

— Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain miestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.

Hän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään. Hän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen yksin seisomaan.

Roos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka lävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja peräytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan, sylissään jaloin henkivartioistaan.

Raivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa kohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja valaisivat huoneet kirkkaiksi.

— Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, — virkkoi pasja. — Poltava oli kansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.

Silloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag portaille ja teki kunniaa.

— Antakaa tilaa, — huusi hän. — Kuningas, kuningas!

Miestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja ne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan ja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa ja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain. Kannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko viskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään vääntää pois.

— Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen jääneet, — virkkoi hän. — Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.

Noustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja hän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille; jotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet tuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta takistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän purppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja riemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken olisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä, kun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.

Eikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit siitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset Carlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset rupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota kristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat muukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja kasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien maahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi, ja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä syyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta miekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.

Hänen ylhäisyytensä.

Torvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta palaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa ja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit. Tiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka esittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka nuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä syvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset kehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien taikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään särmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja niille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen ylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten kristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin katua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi voitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita Ruotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne orjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He huusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä kuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka kaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat kaikki muut äänet.

Etummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten harmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri oli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa parroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet kuin yhdestä suusta: "seisomme tässä", jota toiset eivät ymmärtäneet.

— Te rakkaat Suomen veikot, — niin huutelivat vangitut naiset ikkunoista, — omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti meidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet sitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon ajaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien partaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!

Sitten marssivat upseerit, alimmat ensiksi, ylimmät sitten ja heidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään rekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena iltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat ratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka usein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä pärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa ja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui juoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään. Niiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat olivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne laahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat noita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten puolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin Södermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain ja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää vuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan sydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili rahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:

— Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!

Silloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat Ruotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja tyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit maahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään asteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen ylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan keskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan rinnalla.

Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli sanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään vastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä kaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään olisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.

Kun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen joen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt silloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri peiton hänen ympärilleen.

Taas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi vuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.

Francken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän taivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja hänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies. Puutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein aikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin, ainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.

Tapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan ja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen maamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja hänestä oli tullut murtunut ukko.

Oli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja sotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan. Pietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta valloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla, oli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen ylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista päivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää raitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä poimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi tuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat suudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen jonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa tukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai nuuskarasioita.

Muutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen ylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi Bredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri äsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien Moskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.

— Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet täältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi hoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin pimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja nyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman eläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä maallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme on, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja vaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja lastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä aina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä hoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut…

Piper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon. Hän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli kaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän, pääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut vihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia? Hänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet lasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin kaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet, jotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät ruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet. Hän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten Angsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan ruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista rukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa kuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan ryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan lumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo onnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata, johon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten mahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa niskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi horjui majansa luona, — vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja muukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän niin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.

— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi Bredenberg, — monet tämänkaltaiset kirjeet saapuvat Ruotsiin, saapuvat kuninkaankin nähtäville, ja kerrotaanpa, että hän jo on puoleksi leppynyt. Tsaari on nyt näinä nälkäkidutuksen päivinä taivuttanut teidät kirjallisesti puolisoltanne anomaan 30 tuhatta talaria lunnaiksi, päästäksenne vihdoinkin vankeudesta… Sitä päätöstä elkää katuko. Silloin pahat kielet sanoisivat, että te teette sen ahneudesta. Kunhan vapaaksi pääsette, voi kaikki vielä kääntyä hyvin päin niinkuin noina entisinä vuosina.

Piper vastasi hiljaa:

— Noita vuosia en takasin halaa.

— Nyt Kristukseen mun sieluni palaa.

Mutta samassa kääntyi hän tulipunaisena kasvoiltaan papin puoleen ja ärjäsi vihasella äänellä:

— Mitä tuhannen peeveliä te oikeastaan tahdotte? Salaa olen kirjoittanut vaimolleni, että hän kehottaa kuningasta kieltämään rahojen lähettämisen… Sillä on juttu selvä. Tänne olen maamiesteni seurassa joutunut ja heidän luo tahdon jäädäkin, kosk'ei meidän aseettomain suotu luodin lävistäminä kaatua.

Bredenberg hymähti vanhan kreivin tuittupäisyydelle, mutta laski katseensa alas ja jäi penkin viereen seisomaan.

— Sanotaan, että tsaari aikoo lähettää teidän ylhäisyytenne kovaan vankilaan Lyyssinän linnaan, ja lähes 70-vuoden ijässä on ruumis heikko astia… Siksi hartaasti yksinkertaisuudessani pyydän: palatkaa kotiin, jonne kaikkien meidän mielet halaavat, vaikkakin häpeä hartioitamme painaa. Elkää lisätkö nöyryytyksiimme sitä lähtemätöntä häpeää, että se mies, joka on ollut kahden kuninkaan lähin neuvonantaja, kuolee nälkään ja viluun maanpakolaisena ja tekemättä sovintoa kansalaistensa kanssa.

Piper nojautui horjahtaen majan seinään.

— Kumartakaa päänne alttarin edessä elkääkä ihmisten suistettujen suuruuksien edessä! Mutta jos luonani olette, kun vapautuksen hetki saapuu, silloin pitäkää huolta, että maalliset jäännökseni peitetään yrtteihin tai suoloihin, jotta ne kotimaahan voidaan viedä. Päiväni ovat pian luetut. Jos olen ruotsalaisia palvellut kahden herran aikana, silloin lie kohtuullista, että heitä loppuun saakka palvelen siellä, missä nyt heidän onnettomat poikansa kärsivät.

Kun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä senaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina lammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean kauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti tunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut ja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat jo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.

Ylempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset työvangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä maamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat kolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä kuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut toivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä kahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota vierasta kaupunkia.

Piper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:

— Tuolla ovat veljeni! — virkkoi hän.

Bredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi hiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen ja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä häneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen oli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän sieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi kannelle kuvattua ristiä.

— Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, — kuiskasi hän, — että tuosta miehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu, kunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!

Paperi-kenraali.

Kello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan ulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa. Kenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä kuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa pörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria, surullisia silmiään.

Muutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen ja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi kyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.

Juutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa sormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä vanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen oli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä rintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään ollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen mielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen ja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja nassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin sakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.

— Minä olen vain halpa kauppias Tulasta — änkytti hän — ja olen tullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän puolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa. Vaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin vallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että sydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin paljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä kirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen tupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri ei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät, kun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria ruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä hikoilla..

Lewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen hämärä.

— Kas tässä! — sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi kynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut paperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.

Juutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen ja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän vaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli papereita. — Merkillinen kenraali tuo, — ajatteli hän — tuollaisen näkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?

— Kansa, — Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo — ja valtio, se on sama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa ja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän finassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen maisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä on meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana! Sinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren sanan salaisuuden!

Hän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja laski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa ja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman kirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin nahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin itsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.

— Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan. Mutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus on kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli se pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat ryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä matoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee sinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa, ettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut saada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti halajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua syvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala, että minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani kuin hallitsijaani maan päällä.

Sängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka hän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän oli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen kirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi vähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä hyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa, Gemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten, kirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti kohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.

Juutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi ja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:

— Kansa ja valtio… vielä keskellä vankeuttakin… se on todellakin kaunis näky.

Luutnantti Pinello apteekissa.

Luutnantti Pinello, italialainen, istui eräänä päivänä vankien apteekkituvassa Tobolskissa ja joi väkeviä rohtoja. Tiskin takaa vei aukinainen ovi puolipimeään latoon, jossa vänrikki Kraemer nahkurina työskenteli ja käänteli suuressa ammeessa olevia vuotia.

Pinello oli hyvä toveri ja hänen päässään, harmahtavan tukkansa keskessä, oli pitkä miekanarpi Poltavasta, jossa hän taistelutantereella oli maannut kaksi päivää kuolleiden joukossa. Mutta kun hän nyt istui ja maisteli maustimilla sekotettua paloviinaa, harmitti häntä Kraemerin itsepäinen ahkeruus!

— Niin, niin, täällä ollaan uppiniskaisia piruja, — puhui hän vähän kieltä murtaen. — Koko yö seistään parkkiammeen ääressä. Ei tulla maistamaan lasillista väkeviä rohtoja vanhan ystävän seurassa. Enkö kenties ole vapaaehtoisena rehellisesti palvellut ruotsalaisten armeijassa, niin, enkö ole täällä vankeudessani siirtynyt heidän paavin kiroomaan uskoonkin. Mitäpä siihen sanot, giovane mio?

— Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia, — vastasi Kraemer.

— Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia sinä, mutta minä tunnen häränvuodan, jossa meillä ulkolaisilla on parkitsemista, ja se on ruotsalaisten härkämäinen mieli. Minä otin äsken kauniin luutnantti Rothliebin mukaani tuonne vuorelle ja, virkoin hänelle, asettaen käteni hänen sydämmelleen: Rothlieb, notkista tällä paikalla polvesi ja kiitä taivasta, että se on sinut niin kauniiksi luonut ja niin naisia miellyttäväksi! Etkö häpeä olla happamennäköinen leikissä…? Santa Maria! Mitä luulet miehen tehneen? Tuo suuri mies rupesi nyyhkimään ja minä tunsin, kuinka tyhjänä sydän hänen rinnassaan sykähti. Menin silloin luutnantti Bäckin rouvan luo. Vaikka hän on pyhimys ja vanha, kuivunut näre, jonka kuori sitä terävämmin pistää, kuta kuivempaa se on, on hän kaikissa tapauksissa nainen. Olin tuntimääriä hänen luonaan. Nenä oli hieman kesakoissa ja silmät kuin kirkkaan sinervät vesipisarat, tuntui oikein viileältä tuo päivä kuumassa syyskuussa. Kun minä kerroin, kuinka kukkaiskentällä länsituulen huminassa kuulin hyvän Jumalan kaikkein enkelein laulavan, vastasi hän vain siten, että sanoi luutnantti Rothlieb'iä huonoksi ihmiseksi. Sitten hän muuttui kärtyisäksi, nokkautuvaksi, ylpeäksi, mutta enpä luule sen muuta merkinneen, kuin että hän oli hieman hämillään. Kun ensin Ruotsin lipulle uskollisuutta vannoin, silloin tuomion pasuna soi ja repäsevä oli mieli. Nyt lämmitetään uunia noita ennen ilosia vankiraukkoja varten, jotka näyttelevät ilvenäytelmää. Ei, toveri, minä olen nähnyt kotimaassani pyhiä sisaria, jotka tuoksuvat vilpittömintä nöyryyttä ja taivaallista rakkautta. He puhuvat Jumalan pyhyydestä, vaan eivät ihmisten ilkeydestä. Ei, toveri, tule ja katso meidän maamme naisia, kun he syleilevät lapsiaan taikka istuvat vahakynttilöjensä ääressä ja itkevät haudoilla! Silloin saisit nähdä sydämmien palavan. Mitäpä siihen sanot?

— Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia.

— Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia, mutta tiedätkö, miksi ruotsalaiset ovat ja pysyvät pienenä kansana, miksei se kansa, vaikka se voittoja voittaa, ei paisu koskaan 10:nen miljoonan kansaksi? Tiedätkö, miks'ei Ruotsi ja ruotsinkieli koskaan ole käyvän viinin tavoin tulvahtanut Euroopan kartan yli eikä muodostanut jakamatonta maailmanvaltakuntaa? Minä sanon miksi. Heidän kyntensä eivät ole tuliset. Ruotsalainen kansanluonne on alun pitäin ollut niin kovaa häränvuotaa, että sitä ei ole voitu pehmittää muun kuin velvollisuuden kylmällä vasaralla. Rakkaudesta ruotsalaiset eivät koskaan ole osanneet voittaa eikä kaatua, ainoastaan velvollisuudentunteesta. Heidän luonteensa on kivikkomaa, jota ainoastaan me puolalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset vapaaehtoiset olemme seikkailijaverellämme kostuttaneet niiltä paikoin, missä nyt linnut lehtipuissa laulavat. Tuon seikkaili ja veren pisaroita on teidän ylhäisimpäin sukupuittenne oksilla, niinkuin pumeranssia tammen kyljessä, ja sitä samaa keltaväriä on usein itse juuressakin, tiedätkö sen! Tätä ulkomaista mehua virtaa omankin sankarikuninkaasi suonissa. Senvuoksi kuulkaa, te rakkaat ruotsalaiset! Kun te sotamiesluetteloissanne tapaatte meidän seikkailijanimemme, elkää unhottako, että me lukemattomissa vaaroissa olemme sekottaneet veremme teidän kanssa, että me muukalaiset olemme olleet sotureista iloisimmat… olleet huiluja, kun te olette olleet rumpuja! Rakkaudesta olemme liittyneet Ruotsin lippuun ja rakkaudesta minä sen valani pidän viimeiseen hengenvetooni, sillä katsokaa, rakkauden ja velvollisuuden täytyy lopuksi yhtyä. Ojenna kätesi, toveri, hilpeälle italialaiselle ja kaikille hänen vertaisilleen. Mitäpä siihen sanot!

Nyt Kraemer pyyhkäsi käsivartensa esiliinaansa ja astui apteekkitupaan.

— En ole niin paljo matkoja tehnyt enkä niin paljo kokenut, kuin sinä, Pinello. En tiedä paljoa siitä, mitä olemme olleet, tuskimpa siitäkään, mitä olemme. Mutta jää meidän mieheksi. Palaa meidän mukana kotiin Ruotsiin ja nouse Brunkevuorella olevaan palotorniin ja huuda, että kaikki ne ympärillesi kokoontuisivat, jotka uskaltavat henkensä jonkun urosteon vuoksi… sama se minkä, samapa, vaikka aivan päättömän leikin vuoksi… aivan sama, vaikkapa ehdottaisit, että olisi yksöistä jäätä myöten lähdettävä Ahvenanmeren poikki. Silloin sinä kalpenet, sillä sinä huomaat viskanneesi tulikekäleen. Sinä silloin ymmärrät, että kuiva havunoksakin voi palaa ja palaa tuoksuttaen, kun itämaiset pyhät savut ja hajuyrtit.

Veljellisesti hän tarttui mustapintaisen muukalaisen kämmeneen.

— Mutta miksi sitten niin uutterasti yötä myöten työskentelet? — kysyi italialainen.

Kraemer vastasi:

— Siksi parkitsen häränvuotaa, että heti sen valmistuttua voisin antaa sen Bäckin rouvalle ja hänen koululapsilleen. He ompelevat niistä ihotakkeja, joita salaa puemme päällemme hurstinuttujemme alle. Meillä on salaliitto tekeillä, siihen kuuluvat vangit Archangelista Kasaniin saakka. Ase kädessä aikovat ruotsalaiset vaimoineen, lapsineen hyökätä Venäjän halki kuninkaan luo Benderiin. Sellaisiksi ovat ruotsalaiset muuttuneet. Seuraatko mukana, sinä kitaransoittaja?

Tobolskin vangit.

Erään Tobolskin tyhjän kadun varrella oli maalaamaton puutalo ja sen ullakkokamariin kokoontui muutamia ruotsalaisia sotavankeja. Pöytä oli katettu: siinä oli liotettuja kapanhaukeja, uunipiirakasta ja kauravelliä ja tuo jumalaapelkääväinen rouva Beck, joka rouva Moronille avuksi opetti koululapsia, oli siksi illaksi valittu emännäksi.

Raskaita askeleita kolisi vintinrappusissa ja aina vähänpäästä aukeni ovi. Sinne saapui kapteeni Wreech hartauskirjoineen ja tuo harvasanainen vänrikki Stjernflycht, jonka huulia ei mikään voinut houkutella hymyilemään, sinne tuli vilkas luutnantti Köhler, jotka kaikki opettajina Tobolskissa ansaitsivat niukan leipänsä. Luutnantti Sprengtporten, jolla vieläkin käsiranteissa näkyivät niiden kahleiden arvet, joita hän Kasailin tornissa oli kantanut, keskusteli siksi ääneen kauniin luutnantti Rothliebin kanssa, että rouva Beckin täytyi heihin kysyen katsahtaa. Ontuva kapteeni Rubzoff, joka Memel-virran luona oli kulkenut heti kuninkaan jäljissä, ja vankina ollessaankin aina yhtä keikarimainen kapteeni Wult hypeltelivät ja tutkivat niitä nuuskarasioita, hiusverkkoja, tekotukkia ja yömyssyjä, joita Kornetti Ennes ystävineen oli valmistanut ja nyt tuonut näytteille. Tuli kapteeni Stralenberg, joka juurikaan oli noussut työstään karttojensa äärestä, vedettyään ensimmäisen meridiaanin Tobolskin yli. Kornetit Fries, Westfelt ja Toll, jotka olivat kuljeskelleet ja pihoilla laulamalla koettaneet ansaita varoja, helistelivät tyhjiä säästölaatikkojaan. Ratsumestari Hall, josta oli tullut värjäri, sirotteli tummansinisillä käsillään paperipussista sokuria piirakkaalle. Ratsumestari Ridderborg, joka henkensä pitimeksi neuloi koruompeleita, poimi takintaskustaan hopealankakeriä ja asetteli niitä vadin ympäri koreiksi pääsiäismuniksi, mutta luutnantti Beeth, joka oli ruvennut kultasepäksi, asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi kirkkaan tukaatin, — ensimmäisen, minkä heistä kukaan kahteen kuukauteen oli nähnyt.

Nuoremmat miehet asettuivat kankeina ja ujoina seinämille, kädet selän takana, seisomaan. Haberman, tuo rehellinen lukiolainen Viipurista, joka palveli renkinä ja jonka housut olivat paikatut, pysyttelihe niin liikahtamatta ovenpielessä, että ratsumestari Blachin, joka itse asui kosteassa panimohuoneessa, täytyi vetää häntä pöydän luo. Myöskin Bergmann, jolla oli ollut kornetin arvo, vaan joka oli alennettu sotamieheksi syystä, että hän, tuolla pitkällä marssilla Poltavasta, oli kironnut oman päällikkönsä, lymyili niin ujona uuniloukossa, että rouva Beckin täytyi siihen hänelle tuoda ruokia.

Nyt läimäytti Wreech käsiään vastakkain ja rupesi puhumaan.

— Kiitämme sinua, taivaallinen isä, hyvyydestäsi meitä viheliäisiä vankiraukkoja kohtaan, jotka nyt joka sunnuntai voimme kokoontua yhteisen aterian ympäri niinkuin muinoisin. Lähinnä sinua kiitämme niitä uutteroita tovereitamme, jotka käsiensä työllä ovat saaneet aikaan, että joskus voimme ruokkia köyhimpiäkin ja puutteellisimpia veljiämme ja koululapsiamme. Äsken on Belau, entinen uskollinen lääkärimme, joka on kuollut Moskovassa, testamentissa määrännyt meille silkkisen yönuttunsa, josta on myötäessä saatu seitsemän ruplaa kaksikymmentä kopekkaa. Vaikka vankeus meille onkin terveellinen koetus, näemme joka tunti, että kätesi meitä suojellen johtaa. Olemmehan näinä päivinä kuulleet, että Erik Armfelt, joka kaula- ja käsiraudoissa on niin kauan ollut vankilanseinään kytkettynä, nyt on päässyt vapaaksi, ja me kiitämme sinua, että hänen ylhäisyytensä, meidän vanha Piper, tultuaan elävän uskon tuntoon ja nälkäkuoleman kautta puhdistettuna kaikista inhimillisistä heikkouksista, nyt on sinun taivaasi vanhurskauteen astunut.

Kun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.

— Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä, kaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa ja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa kiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet, kuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki asetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa maannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä Tauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos totta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin luostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka istuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders Oxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan länget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja sano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka ne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee. Jotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka ennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata. Meidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran voideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa, hän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain seassa…

Tuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.

— Rakas rouva Beck, — kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän ääreen tuoleja vanhemmille herroille, — yhtä vain vielä kaipaan. Missä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti? Puhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan sykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin vilposta, kirkasta kesäyötä.

Ennenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer kiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä. Hän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.

— Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne tahtone, — virkkoi hän matalalla äänellä. — Se on Leijon. Koetan saada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme kärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan… Sydämmestään hän ei ole ensinkään paha.

— Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, — vastasi rouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.

— Elkää olko niin ankara, rouva Beck!

Rouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja huusi alas porraskäytävään:

— Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään piiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!

Mies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi; hänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja vilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin kuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti, vaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei kukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä tarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin vastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja rakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin, syleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni noiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden sinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin viereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa Kraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät ja puhui:

— Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en välitä teidän Jeesuksesta… Tahdotteko, että Leijon taas käypi mieliänne reipastuttamaan… mutta silloin antakaakin oikea ryyppy alotteeksi! Hä?… Kraemer kunnon mies… Niinpä niin, niinpä niin…! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi mieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa onnettomuudessa… ei juoda itseään kuoliaaksi… Istua vain ja suutaroida viiden äyrin edestä viikossa… Ei, tiedättekö mitä minä teen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi ja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle morsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä suloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko olkivuode pehmeämpi?

— Rakas ystävä ja veli, — vastasi Kraemer hiljaisesti. — Sinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan. Mutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme velvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo maailmassa.

Hänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle päätään ja jatkoi:

— Jokin ilo… Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi venäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä ainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että opetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan… Tänään minä tutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia Krokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan kapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla, vaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla… Ja venäläiset turkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen hekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja ajoi minut ulos… Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko maailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä heitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.

Kraemer katseli häntä syvälle silmiin.

— Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen salakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.

Mutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana kuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään oluthaarikon hänen edestään.

— Minä en pidä juominkeja huoneessani! — virkkoi hän ankarasti. — Emme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.

Kraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata tämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa alas huoneesta.

— Minä menen hautuumaalle! — huudahti Leijon. — Sen vieressä on kaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua ja terveyttä!

— Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään taloa.

— Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se nurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.

Kraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva pohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään. Lumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset edelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä ruotsinkieliset kirjoitukset.

— Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa Ukrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden kuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin saakka…

Kraemer nykki häntä vaipasta.

— Tule! Tämä on hulluutta!

— Nurmi on jäätynyt… Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona? Eivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle, Kraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti mieleeni vaikuttavat.

— Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia ajattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.

— Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona, silloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona… ymmärrätkö sen sanan… kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?

— Sinä et tiedä mitä puhut, Leijon. Minä olen heikompi kuin sinä.

— Kotona… Eikö totta, sinä olet myöskin sitä sanaa ajatellut… Olet kulkenut ja sitä hiljaa itseksesi hokenut: kotona, kotona! Se alkaa siitä, kun lapsi lukee naulat kotisillan lattialaudoista… Koti, veliseni, on jotakin, joka alkaa pienestä siemenestä ja päättyy suureen puuhun. Se alkaa lastenkammarista ja siitä se kasvaa, siitä tulee useita huoneita ja talo ja kylä ja kokonainen maa… ja sen maan ulkopuolella ei ole ilmalla eikä vedelläkään virkistävää makuaan… Etkö voi mulle taata, että toverimme, jotka täällä allamme makaavat vieraassa, kivikossa maassa, ovat kotona?

Kraemer veti häntä yhä kovemmin käsipuolesta.

— Tule, pakene täältä! Meidän velvollisuutemme on olla puhumatta noista tunteistamme, tuosta turhuudesta, meidän täytyy miehistölle osottaa hyvää esimerkkiä.

— Haha! nytpä jouduit satimeen? Entä itse… Luuletko, että ilonen soturi todellakin suree ja haaveilee? Etpä tunne silloin minun kerjäläislauluani, jonka olen sepittänyt pihoilla laulaakseni, kun joskus olen kopeekan tarpeessa.

Hän käveli yhä edemmäs joen ahdetta ajotietä myöten ja Kraemer, joka jäi seisomaan kalmiston veräjälle, kuuli hänen laulavan kerjäläislauluaan:

On aukeilla Upsalan Mökkini armas Ja tuulet ne vaahteran Oksissa laulaa. Vaan tuuletkin vaihtuu Ja vierivät vuodet, Mut' koditon vanki Vain mierolle haihtuu.

Yhä etäämmältä kuului laulu myrskyn keskestä.

Oon ääneni juonut, Ja kielen on höplä. Vaan ryypyn kun suonut Ken lie, vielä laulan. Hei, maljoja viisi, Kun tuonette, — kohta Oon, vie minut hiisi. Taas leijona julma, Ja vankina laulan. Oon haavoja saanut Oon lumessa maannut. On vertakin juonut Mun nälkänen kaulan! Nyt miekkan' on hiekassa Kahvaansa asti Jo Dnieper sit' huuhtoo Niin huolehtivasti. Siis lanttisi anna Nyt laulajan massiin Ja ryyppysi kanna, Sen janoovaan lasiin. Juon maltaat ja hiivat — Juon maljan, sen, josta Sä kiistit. Nyt kosta! Rex Carolus vivat!

Ääni heikkeni ja kuoli pois ja yksin palasi Kraemer köyhään mutta hyvin hoidettuun kamariinsa, jonka pöydällä ei tomun hiukkaa ollut. Hän riisuutui ja pani maata. Mutta uni ei tullut. Ehtimiseen hän hypähti pystyyn ja kuunteli.

— Se on tuuli, joka vonkuu, ajatteli hän ja veti peiton korvilleen. Mutta tuokion kuluttua istui hän taas valveilla pystössä. Kuuluihan aivan siltä, kuin joku olisi viskannut hiekkaa ikkunalle.

Hän sammutti talikynttilänsä ja meni paitasillaan ikkunan luo.

Avattuaan ikkunan näki hän kadulla pienen miehen, joka hänelle viittoi. Hän tunsi lammasnahkaturkista ja lyhytvartisista saappaista venäläisen talonpojan.

— Kuuleppas nyt ukkoseni, — puhui talonpoika. — Olen usein tavannut sinut tuon iloisen ruotsalaisen Leijon'in seurassa… Se mies ei ole mulle koskaan muuta kuin iloa suonut, vaikka hän on kauan asunut meidän tuvassa. Ja vaikkei hän koskaan ole vuokraa maksanut, pidimme, vaimoni ja minä, hänestä paljo ja iltasin hän meille kertoi, kuinka hän Ruotsin kuninkaan seurassa Puolan metsissä oli moni aukonut tiikerein ja meripetojen kitoja ja tappanut helvetin petoja… Istui hän väliin äänetikin kapakkahuoneessa, vaan jos hän silloin sai ryypyn, oli hän kohta taas sama vanha leikinlaskija.

— Ah, se ruotsalainen reippaus, sen tunnen! — huoahti itsekseen Kraemer. — Enkö ole sanonut: tunnen salakäytävän sen alla.

— Niin, kuules nyt, ukkoseni, kun ei luutnantti tänä iltana tullutkaan tupaamme tarinoimaan, menin aittaan, jossa hänen vuoteensa oli… Ja siellä hän makasikin. Mutta hän oli itsensä lopettanut. Tuo reippaus ja mielen hilpeyskö hänelle lie sittenkin niin raskaaksi käynyt.

Yö oli myrskyinen ja pimeä. Seuraavana aamuna kirjoittivat vangit päiväkirjoihinsa, että luutnantti Leijon on kuollut. Ja siihen alle he kirjoittivat, että Kraemer yöpimeässä oli asunnostaan kadonnut. Ei kukaan hänestä mitään kuullut eikä mistään hänen jälkiään löytynyt, vaan upseerit kertoivat miehistölle:

— Hän on pelastunut, päässyt kotiinsa.

Jalopeuranhäkissä.

Num Eddaula oli totuudenpuhujain veljeskunnan esimies. He asuivat jokainen kodissaan kauppamiehinä taikka vanhojen kirjoitusten oppineina tulkitsijoina, vaan joka vuosi, kuun ensi kerran noustessa beiram-juhlan jälkeen, kokoontuivat he yöllä, tulisoihdut kädessään ja valkoisiin pukuihin puettuina, kaukaiseen rotkoon.

Eräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi sellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua kantoi:

— Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme totta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista hyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme ja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta ijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei ole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä ruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule minua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet sulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei heille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen helposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä tahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ, joka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla ei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni aavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua viimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata ja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut tuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin tahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.

Kun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat Timurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle kedolle.

Nähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula ymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että Ruotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä, puolittain vankina, puolittain kunniavieraana.

— Käykäämme tuolla linnassa, — virkkoi hän palvelijalleen. — Itse olen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni, vanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.

He kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja pensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä Brandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan portaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat käyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani janitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja heitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin peitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana iltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän tahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.

Ovi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo ja katseli sen raosta kuningasta.

Tuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein olivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka niin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan katselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla telttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni. Vieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta, vaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut sen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi, jos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä vierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo voitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin, että hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen aseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle joka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta tahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut mitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta saakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei tahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa sohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä Skraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä rupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät edes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta lattialla.

Num Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen on tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.

Yskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle pitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa mukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät mustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan sängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle messinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja katseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.

— Voisikohan pelkällä miekalla tappaa täyskasvuisen krokodiilin? — virkkoi hän. — Niin, miksei voi; kun tahtoo, niin voi.

Nukkavieru hovikansleri von Müllern, joka nyt oli ruvennut palvelemaan myöskin kokkina, kun muita ei siihen toimeen enää ollut, hiveli hymähdellen vaalenneita takinliepeitään.

— Voiko, jos tahtoo, tehdä pannukakunkin ilman munia ja kermaa?

— Voi hankkia mitä puuttuu… jos ei muuten, niin miekalla.

Grothusen kohotti nuuskanruskeat sieramensa kattoa kohden ja kääntyi, kultareunaista virkahattuaan rummuttaen, hiljaa Müllern'ille virkkamaan:

— Kaikkein pahimmissa tapauksissa hankitaan mitä puuttuu maksamalla neljäkymmentä korkoa sadasta.

— Nuo jalot pasjat ovat niin ilosen näköset. Mistä ne juttelevat? — kysyi Num Eddaula lähimmältä lakeijalta. Tämä kävi ensiksi vähän ymmälle, vaan vastasi sitten summia:

— Ne puhuvat muutamasta Evankeeliumin kauniimmasta paikasta.

Mutta näitä selitellessään tuli hän hiukan heilauttaneeksi esiripun lievettä. Kuningas huomasi tuon kunnianarvoisen vanhuksen, viittasi hänet luokseen ja kutsui Grothusenin tulkiksi.

Kuningas virkkoi:

— Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta seistä siinä, missä luodit vinkuvat?

Num Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta partaansa, joka uumeille asti ulottui.

— Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni lukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle opettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä… Jos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat: elä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi touvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta… Olisiko sulla rohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja tunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja pyöveleillesi?

Kuningas rypisti otsaansa.

— Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?

— Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua kuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret ovat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella. Luulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat jotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat, että sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka tuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän raskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki olisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä lapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, — ja häntä vastaan. Totuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät, onnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja nyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja kuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana, vilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta. Halusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä tuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala tahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi! Luovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja naisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit. Mene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job tuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis itsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, — ja juuri sitä ei Jumala koskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään koskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei ole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen viskannut, kuin sinut… ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen ihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut niinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne ovat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.

— Ja ketä ne ovat?

— Ne ovat narrit. He ovat huomanneet tuon poimun suusi kupeella ja he tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois. He takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin, laakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he tahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen olet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka Hidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita päiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun kuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala on kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten kätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa sattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.

— Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.

— Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet sankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?

Kuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän istahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä ympäri.

Num Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:

— Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen heläytti hatullaan messinkitarjotinta.

— Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja… kuka on sanonut, ettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut, ettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?

Num Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.

— Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua, likaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan nöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset Aatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä, jos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki viimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut pimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi ääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! — Ainoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli meidän kaltainen! — Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat he sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta tapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa. Siinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat pääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos narrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä voit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä nöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, — silloin olet koettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi vielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla punninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.

Num Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.

— Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään tullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, — jos mulla ei ole arpia nahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua. Minä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina sen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä tukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen haudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä ihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön levottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.

Vastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa. Vihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan kultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan vuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta jätti.

— Elä sinä, kuole sinä, — virkkoi hän, — aina on taistelu sinun ympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.

Aikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan edustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi rauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.

Palvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja kun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä kyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian kasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä varjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä taipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut ihminen.

Kuninkaanratsastus.

Hovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä Ruotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän nosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.

— Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä — virkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen, — mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän ruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon niinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko ne pyöreät vai neliskulmaiset.

— Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! — vastasi Grothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. — Kuningas, hovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene lainattuja lantteja… ja niin eletään pienessä turkkilaisessa kauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan kuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on tämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos joskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei lainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha rahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten ehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä tavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen majesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta saamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät Karlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles, pikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat polvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama se, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle rumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille sopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä saadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin jäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä patjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja tupsuja… ja sehän on pääasia… Ja enkö itse ole ylhäisyyden näköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, — puhtainta tukaattikultaa…! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka sulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita, piippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin käyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain nähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!

Kuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin hän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.

— Mitä sinä siellä? — kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin kaulustan pystyyn.

— Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä hänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan täydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.

Grothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi pari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi:

— Tuonnäköiset ovat rahat! Eläkööt ruotsalaiset ja heidän antelias, suuri, mahtava kuninkaansa!

— Viskeletkö omia rahojasi vai ruunun rahoja?

— Kunpa sen tietäisin!

— Sullahan on tapana pitää omat rahasi vasemman liepeen taskussa ja kuninkaanrahat oikean.

— Vasemmalla taskulla on korkein armollinen lupa saada hätätilassa lainata oikeasta. Rakas veli, minä teen rehellisesti tiliä. Joka ilta näet lasken, paljoko kaikkiaan on vielä jälellä.

Kansa riemuitsi, mutta tyytymättömänä nosti Müllern piiraspannun tulelta.

— Sulla on kevyt mieli, veli! Mutta en uskonut teitä koskaan niin ylhäisiksi, että teille joku vapaaherra ja hovikansleri kokiksi rupeaisi, vaan hyvilläni olen, että piirakkaani teille maistuvat. Usein olen itseltäni kysynyt, kuinka me niin kernaina ja ilomielisinä olemme voineet kestää nämä pitkät vuodet.

— Sen sulle selitän. Ihmisillä on erityinen nautinto saada myötään olla yhdessä niiden kanssa, jotka heidän elämisestään määräilevät. Minäpä luulen, että taivaallisen autuuden kerran meille muodostaa juuri tuo nautinnontunne.

— Olisi hyvä, jos sellainen ajanviete myöskin tekisi ihmiset jalommiksi ja paremmiksi.

— Kiitos, veli! Sen sanan sinä mulle sanoit. Hyvin sen tiedän, ettei minua selkäni takana teidän joukossa paljo säästetä. Nimittäkää minua kevytmieliseksi roistoksi, — sama se! Epäilijä ja filosoofi sellainen kuin minä, joka nukun arveluttavan lähelle aamujumalanpalvelusta, hän ei voi teiltä ruotsalaisilta suurta rakkautta odottaa. Ainoa lohdutukseni lie, että kuningas ei sellaisissa asioissa ole yhtä turhantarkka kuin te. Kotona Ruotsissa ei tainne tulla kysymystä muusta kuin taistelemisesta ja kaatumisesta ja silloin saat nähdä, veli, ettei vanhan Grothusenin musta tekotukka kätkeydy rivien taa.

— Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko hänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä sotaväkeä?

— Toivoo… ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee valtiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä tunne… Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua koronkiskuria velihopeaksi… ja ellei olisi koronkiskureja, eipä taitaisi olla ritareitakaan… Mutta kunnia ja kalpa, se on taas toinen asia!

— Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta minusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä, mitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.

— Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.

— Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa olevia… Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa… Kuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!

— Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!

— Minkä?

— Ruotsalaiset!

Müllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat tuokin vastakkain.

— Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä miehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.

— Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen alamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan, ratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun… Mitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista…? Virastot ovat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla. Valtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta… Meillä olisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa olisi niin lainkuuliainen kansa… ja siksi toiseksi, onhan hän meidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan tämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi… eläkä säästele noin hiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle… ja pää pystöön, noin. Hyvästi!

Müllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä lattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys, sillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle rummuttajalle:

— Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja tule minun matkaani basaari-myymälään.

Müllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.

— Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä aikoo hän tehdä rummulla?

* * * * *

Seuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta, alkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja peninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi. Heidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja armeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä. Siinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa. Kuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän hunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi kaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan, hänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon hänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset palvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa ammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän taskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren vaatearkkunsa kannen auki.

— Rakas ystävä, paras ystävä, — puhui hän. — Tämän tavattoman hienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä käyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto… Ja sinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit. Sinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa… Katsos, omissa jaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta kovilta tunnu… Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki…

Hän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.

Kun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa pasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen teltan ja jalokivikahvaisen sapelin.

— Nyt menee soopeliturkkini! — virkkoi Grothusen puoliääneen kuninkaalle. — Muuta vastalahjaahan meillä ei ole, teidän majesteetilla ei itsellänne ole muuta kuin tomunen takki ja puolen tusinaa karkeita soturinpaitoja.

— Lainaa mulle myöskin mustepullosi ja piippusi, jotka äsken sait, — vastasi kuningas veitikka silmässään. — Täytyyhän minun lahjoittaa jotakin myöskin janitsaarisaattueen päällikölle.

— Lahjota koko Grothusen eunukiksi sulttaanin seraljiin! — huudahti Grothusen ilonilveellä ja hykelsi käsiään yhä vallattomammin, kuta hullunkurisemmiksi asiat kehittyivät. Samassa hän näki rummuttajansa, joka puikot kainalossa alakuloisesti asteli tietä pitkin.

— Sinun rumpusi on käynyt mykäksi! Siinä on jotakin varastettua tavaraa! — huusivat toiset rummuttajapojat ilkkuen.

Ja he tarkastivat rumpua ja näkivät, että se oli neljällä sinetillä suljettu. Ja vedet kihahtivat pojan silmiin.

— Päryytä sinä vain ahkerasti käheää rumpuasi, — käski Grothusen. — Minä sen olen sinetöinyt niinkuin Pilatus Kristuksen haudan… ei tee mitään, vaikka vähän suruvirttä soipikin noille turkkilaisille koronkiskureille, jotka nyt meidän sijasta maanpakolaisuuteen ajavat.

Mutta iltasin, kun ruotsalaiset jonkun hetken levähtivät leiritulen luona, nakuttivat ja puistelivat soittajat tuota käheää rumpua ja arvelivat, että se oli täynnä ruunulta kavallettuja rahoja ja arvopapereita.

— Sellainen vekkuli! — kuiskivat he. — Eipä ole mikään ihme antelijaasti tyhjennellä vasenta taskua, kun pitkin sormin lainaa oikeasta.

Jo kahden aikaan yöllä komensi kuningas matkaa jatkamaan. Tuohusten valossa ratsasti hän kallioiden lomitse. Kun hän Pitest'issä taas saapui kristittyjen maiden rajalle, tapasi hän siellä Benderiin jääneet joukkonsa ja viimeiset zaporoogit, jotka niin monissa vaaroissa olivat hänelle uskollisina pysyneet, kuuntelivat siellä polvistuneina hänen jäähyväissanojaan. Sitten meni kuningas Grothusenin puheille.

Tämä laski parhaallaan niitä kultarahoja, joita hänen palvelijansa oli käynyt Siebenbürgenistä lainaamassa. Kuningas hänelle virkkoi:

— Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja Kosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa Stralsundiin.

Silloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen upseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.

— Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki… ne ovat poisannetut, — peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka ja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan ihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne on sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti naisten suosiossa, ei hitto soi — salvo honore, — kukaan kapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta puolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata tällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki…

Mutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen edeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka rannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.

Päivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita molempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut. Kun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja hypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että Düring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs. Eikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka häntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän aamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia tautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä sulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt aikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren sotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin seuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.

Kaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja viininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:

— Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? — kysyivät he. — Jos se on joku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken hänet latooni olkiin.

— Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, — vastasi Düring. — Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka eräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä hän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata…

Mutta itsekseen hän lisäsi:

— Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa… Siitä siis tuli meidän viimeinen taistelumme!

* * * * *

Sinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen keulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin päin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran luki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta. Kohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki sieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun hän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:

— Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?

Vahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina vallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä kuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana aamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista jaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.

— Teidän majesteettinne. Bin verliebt! — puhui hän.

Kuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.

— Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä, kuin liehakoida neitosia.

— Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti että äidinäiti, ainakin voisi olla… Enkä häntä muuten tunnekaan… Mutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän majesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.

Grothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli numeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän sen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:

— Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin taloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli niin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä. Siellä istui nainen ikkunan edessä… Ei, nyt teidän majesteettinne laskee väärää numeroriviä!… Ne kaksituhatta guldenia, jotka tästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut… Niin, hän istui siellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti. Hänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit ja niistä kuvastui sanomaton lempeys… Hän oli varmaankin päälle seitsemänkymmenen… mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään niin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen läheisyyteensä… hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä legendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun asioilla ohi kuljetaan…

— Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha sukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo holsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös olevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.

— Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän majesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin heti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen yrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä vaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys. Täällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri… Görtz on rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut Holsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin kymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt ei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje vanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.

Kuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille kynän.

— Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.

Kuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:

— Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla pyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä neitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne, mutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee lähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire…

Grothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan tileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis, käänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja hetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.

Vihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka myöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa työskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja ilmoitti:

— Herra parooni Heinrich von Görtz!

Silmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään kalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui Grothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne rinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta herraa.

— Sanokaa mulle suoraan, — virkkoi Görtz viitaten päällään kuninkaan huoneeseen päin, — paljoko siitä on aikaa, kuin sankarimme viimeksi kylpi?

Grothusen vastasi:

— Annahan kun muistelen! Hän kylpi viimeksi mennä kesänä Demotikossa… Mutta hän kaadattaa väliin niskaansa jääkylmää vettä… Sellaisista asioista voi teidän ylhäisyytenne huoletta hänen kanssaan laskea leikkiä. Mutta yhden neuvon annan. Ei ole syytä tarpeettomasti puhua ruotsalaisista!

Görtz sulki silmänsä ja nyökäytti päätään sekä meni kuninkaan luo.

Hieno varjo lensi Grothusenin päivettyneelle otsalle ja hän virkkoi hiljaa Müllern'ille.

— Sillävälin kuin hänen majesteettinsa myö itsensä pirulle, menen minä, luulenma, alas markkinatorille ja viihdyttelen mieltäni.

* * * * *

Kun Görtz oli tervehtinyt kuningasta, astui hän maailmanmiehen huolettomalla tavalla imartelevaa sanaa sanomatta kuninkaan luo.

— Merkillistä! — virkkoi hän. — Jos pudottaa lantin suuren salin lattialle, vierii se koko sillan poikki kunnes se kätkeytyy kaapin alle.

Kuningas, joka ei vielä oikein luottanut tuohon vieraaseen onnenonkijaan, otti tukaatin kukkarostaan, joka oli auki pöydällä, ja viskasi sen lattialle. Se vieri hetkisen kehässä ja jäi makaamaan hänen eteensä.

— Sapristi! — virkkoi Görtz. — Sapristi! Jos tahtoo, että lantti vierisi kaapin alle, silloin se asettuu keskelle lattiaa.

Samassa kuningas huomaamattaan tuli miekkansa kahvalla sysänneeksi kukkaroa, joten kaikki tukaatit kilisten kierivät lattialle. Niinkuin säikähtynyt lammaslauma hulmahtivat ne pyörimään joka taholle ja kätkeytyivät kaapin alle ja pöydän alle, jopa muutamat uunin taaksekin.

Nyt vasta rupesi Görtz kumartelemaan syvemmälle.

— Siinä näette. Uskon asiassa olen heikko, sen tunnustan kernaasti, vaan yhdessä asiassa olen kuitenkin taikauskoinen. Räjähdyspommi voi pudota tiheimmän pataljoonan keskelle vahingoittamatta ketään, mutta vielä ei ole koskaan tapahtunut, että voileipä olisi pudonnut lattialle niin, ettei voipuoli olisi kääntynyt lattian tomuun. On olemassa kokonainen armeija pikkuveitikoita, joita paholainen itse komentelee. Jos ne eivät olisi näkymättömiä, olisivat ne pienten, ruskeaselkäisten, lenteleväin mehiläisten näköiset. Suurta pahaa ne eivät koskaan tee, vaan kyllä paljo ilkeyttä ja harmia; ja kun näitä pieniä harmeja kasaantuu joukottain, voi niistä lopuksi muodostua suuri onnettomuus. Noita näkymättömiä pikkuveitikoita ovat ruotsalaisten kiiltävät aseet ärsyttäneet. Jos lippu nostetaan, kätkee lippuköysi. Jos sotamies käy jäätyneen haudan yli, murtuu jää. Suoraan puhuen: teidän majesteettianne vainoo onnettomuus nyt yhtä itsepäisesti kuin ennen seurasi onni.

Kuningas hyräili hiljaa:

— Kuinka siis tallataan Kannoin kuolemaan Nuo mettiset maan?

— Qvilibet fortunae suae faber! Niitä pelotellaan! Ensiksi karkotetaan läheisyydestä kaikki pikkumaiset ihmiset, sillä sellaisilla on aina mukanaan housunliitingissä yhtä paljo noita pikkuelukoita kuin kuormarengillä kirppuja. Sitten paljastetaan kalpa koko maailmaa vastaan ja seurataan oman onnensa tähteä.

— Ruotsin herrat vakuuttavat, ettei kotona Ruotsissa saa enää verona yhtään äyrinrahaa.

— Silloin täytyy lyöttää uusia äyrinrahoja! Mitä ovat rahat? Ne ovat velkakirjoja, jotka vastaavat todellisuudessa olemassaolevia arvoja. Eiköhän ole se kuningaskunta, joka tuolla pohjolassa on, vielä arvoesine, joka vastaa melkein kuinka monta velkakirjaa tahansa?

— Olen itse jo kauan ajatellut hätärahan lyöttämistä. Mutta onko se oikein? Hallitsijan tulee olla oikeamielisen. Hänen kunniansa ei saa olla täplikäs. Muistakaa se!

— Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä rahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan oikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo tähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi nuolen takonut!

Kuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen ikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut koskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta sieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen siitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan ollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa. Tukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten rohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen välikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski muiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat ja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan syntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu saada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat sysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut kuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään arvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa kahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin talareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla halpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse upeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee tuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan hävitettävä pois.

Hetken mietittyään virkkoi kuningas:

— Entä ehdot?

— Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita apumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot ovat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..

Kuningas katkasi hänen lauseensa.

— Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani saa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka sovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon Ruotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua väijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.

Nyt vasta notkisti Görtz polvensa.

— Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää vannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta raukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja ennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne näkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea Ruotsin suurvallan palosta… josta niissä jo silloin kerrottiin, peruuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee kokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee miehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun sydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät, tahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka, sen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.

— Se leikki on uskalias.

— Mikä on uskaliasta, se on mieluisaa. Rohkean valtiomiehen täytyy joka päivä olla yhtä valmiina telotuslavalle kaatumaan kuin soturin taistelutantereelle. Jos kaikki käy hullusti, silloin tuosta rakennuksestamme tuleekin rovio, joka valaisee yön kirkkaaksi kuin päivän ja tekee vihollisista pelkkiä varjoja ja kääpiöitä. Minulle jää vain kunnianhimo, saada siinä roviossa palaa Herkkuleeni rinnalla. Kelpo Luteeruksemme mielilause: Wein, Weib und Gesang on minusta aina haiskahtanut liiaksi ravintolalta ja minun tekisi mieleni korjata tuo laulu tämännäköiseksi: Wer nicht liebt Weib, Ruhm und Macht, en bleibt ein Narr bis Todes Nacht!

Hetkellisen avomielisyytensä ja lämpönsä innostamana oli Görtz unhottanut muuttaa myöskin sanan Weib, vaan kuningas ei siitä välittänyt, käveli vain säteilevin silmin paroonia vastaan.

— Minun kuvaani ei saa panna hätärahain leimaksi.

— No, voimmehan siihen käyttää vaikka kaikki Olympon viraltapannut jumalat.

Kuningas seisoi kauan ääneti. Sitten hän lisäsi hiljaa ja epävarmalla äänellä:

— Eikä niihin saa panna Ruotsin valtakunnan vaakunaakaan!

Hänen kulmakarvansa loivat raskaan, tumman mielenhaikeuden varjon hänen kasvoilleen.

Hätääntyneenä ja kiirehtien nousi Görtz lattialta, käveli ikkunan luo ja viittasi torille.

— Kun katkerat ajatukset teidän majesteettianne rasittavat, silloin käykää vain ikkunan luo ja katselkaa ihmisiä. Silloin raskaus pian sulaa iloiseen nauruun.

— Onpa pitkä aika siitä, kuin ilosesti olen nauranut… Siellä torilla vehnäinmyyjäin kojujen lomissa käveli Grothusen markkinatyttöjen keskessä edestakasin ja hänen takanaan seisoi rummuttajapoika kantaen sinetöittyä rumpua.

— Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän ympärillemme! — käski Grothusen.

Poika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja pysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi rummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa, jota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä oli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja kaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja. Hän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet kasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan kaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja kolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.

— Kas, kas, — jatkoi Görtz, — kuinka översti jakelee pakanain koruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme, mutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo kahdettatoista palvelemaan…

Kuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.

— Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen viekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta työskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa kenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan puolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin tuosta sinetöidystä rummustakin… Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja ja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas palvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa pistänyt… Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.

Görtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla liikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.

— Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin kauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi kuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki nappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.

Stralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien paukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin miehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan. Aamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään Frauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa pimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat hänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa vielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se hänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että reippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä taivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan kuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.

Hän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan. Se kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo vapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin kuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan ruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten häviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo hänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti sitä kohden lapsenkättään.

Ehtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta omia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät, olivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan vihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan ja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä enemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli hänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä likasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää näkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta olikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja hattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan tahto, sitä seuraan. — Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja levitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta jos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli takkinsa nappeja ja oli vaiti.

Eräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla sotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin kohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen heilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.

Hän kutsui rummuttajan luokseen.

— Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on vielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen luo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt on rumpu tyhjä!

— Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.

— Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen kiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne preussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen meidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle ja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin Grothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon tuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi rahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja vaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!

Kun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen vielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen. Ja kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään tytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien pielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen rumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen seinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta. Rohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa. Kuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä ratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti tykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari hevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken keksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.

— Siitä tulee tuima ottelu, — virkkoi hän — ja vasta kun hänen majesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa kuninkaanratsastuksen päättyneen.

* * * * *

Syysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja rannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla Jumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin rukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat. Ruotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi asettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen hyrskeen keskitse.

— Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, — virkkoivat soturit.

Maalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta sadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi maihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli kymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi kirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen aikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin hiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.

Kuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi Daldorffin ja henkidrabanttien puoleen:

— Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka tietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän päivämme päättää.

Grothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän reunushansikkaan ja vastasi:

— Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä ole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni pitänyt lämminnä.

Silloin paljasti Daldorff päänsä:

— Kun minuun kuolinluoti sattuu… jos silloin haavojen repelöimä ruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin joukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille, kiitollisen kumppanin siunausta… Ah, jospa voitto vielä kerrankaan tietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää vanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala vaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit pystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia vanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme vain sen, että hän on meitä vastaan.

— Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei voi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän meille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.

— Ne ovat tosia sanoja! — vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit, jotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet, enää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin tunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta taistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan omasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja oman tahtonsa täyttämistä kohtaan.

Keskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet, liput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä paljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa kolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä vastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä saarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä:

— Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja tuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat hyvin käyttäneet aikansa… Eteenpäin!

Varustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä ja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta ruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja hyökkäsivät vallia vastaan.

Cronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja tupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka taholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin sataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät niin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden lomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta näyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun melske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien ulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät soturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin muinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä ottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä viimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken Euroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä uhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin rinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun määränä oli sankarikunnia tai häpeä.

Översti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl Ulrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen varustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä, iski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni Adlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:

— Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin armeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle. [Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]

Avopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään itselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi vertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään, nöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran irvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot hänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita. Pyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen sotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret häntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa. Eräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella kädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen kourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin tanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja Dessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia sivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka taholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.

Kenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta espanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja kuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen alta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin sirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma hänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi hiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.

Överstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa. Kumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi repeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta. Ja kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes hän kaatui ja heitti henkensä.

Cronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana, nostaneet eräälle kenttätykille.

— Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, — virkkoi hän, — jotka tänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.

Hänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä kädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan keskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana seisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.

— Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille, niinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän koirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut repivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi, että meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa näille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille pehmeämmäksi kävisi…

Bassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs kahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa kaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja joka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä Holofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana. Laukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä ja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen valossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet hevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon, jotka lähtivät peräytymään.

Silloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja kun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan päivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi paikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi upseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri, kultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään ja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa; ja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli kosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.

— Kuka on tuo kaatunut? — kysyi kuningas.

Ratsumestari Ridderstadt vastasi:

— Se on urhea soturi Jumalan edessä, mutta jota useat ihmiset ovat häväisseet… Se on teidän majesteettinne suosima ystävä… Se on Grothusen!

Tämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui hänkin.

* * * * *

Oli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa soutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista. Düring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin kuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla, vaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä kulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen, ja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että jäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.

Vihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle. Turhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa, Snapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä vastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin nousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen lastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla purjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se ylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta sitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin käsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän näköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi lastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui kuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra, josta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana sievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä tervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin puristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin merilipun alla.

— Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta Snare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on ammuttava!

Myrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin hukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan vielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella… Jos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja purjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat ihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet pois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja siinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen paukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan kotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta lähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä tuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti sen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän, ennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas Hultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin eikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta, haaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset yhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä, joka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet hiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton kuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle ennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa. Hän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat seuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset olivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet, että niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin ja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: "voitto tai kuolema."

Kun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen hiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä helpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja sanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön ratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut kinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että viattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän seisoi kauan.

Kirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä lämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset kodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen poissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden jälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta, ilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei katsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen ajatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan, kostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan, rahattoman, vallattoman pakolaisen… mutta suurta, kuninkaallista kostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä monet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet myöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille hän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua rakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut Ruotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa, mutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata sitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän aikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa olivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten salaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan itseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa Ruotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle uskollisina.

Päivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen. Mutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin kylmältä ja vieraalta.

— Tämäkö siis on Ruotsinmaata, — mutisi Rosen itsekseen, astellessaan kaulus pystössä. — Enpä sitä enää tunnekaan.

— Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, — vastasi kuningas. Ja sitten hän lisäsi: — Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan muut tuntevat meidät!

Yhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä kasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja ja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan kanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo kolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen välitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet vieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle silmilleen, itki salaa kuin lapsi.

Kun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän matkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi ainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut mukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla terveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea rehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä sekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta juutalaiselta.

Sanaa puhumatta pisti hän tuon vieraan rahan ruotsalaisen talonpojan kouraan.

Ruotsin saaristossa.

Majapaikasta majapaikkaan marssivat ruotsalaiset soturit pölysissä vaatteissa ja rikkinäissä kengissä. Rämisevillä rattailla heidän edessään kuljetettiin niitä suomalaisia naisia, jotka kuningas oli lunastanut vapaiksi turkkilaisilta ja naittanut sotureilleen ja oljissa vaununistuimen alla oli häkki, jossa säilytettiin ne kameleontit, joita maisteri Eneman oli tuonut Aasiasta. Naisten kärryt jäivät pian jälelle ja elukat kuolivat, mutta päivettyneet soturit taluttivat vielä keskessään kuninkaan ratsua Brandklipparia, joka oli vuosiltaan väsynyt ja käynniltään kankea ja joka ei enää kantanut voittoisaa sankaria selässään.

Kappaleen muitten edessä kulki aina pitkä, laiha mies, jonka katseet levottomina pälyivät ja jonka otsa oli kurtuissa. Hänen poskensa oli tumma kuin pajunkuori, mutta hampaat kimaltelivat harmajalta kajastavan parran sisästä, jota leikkaamaan häneltä ei riittänyt aikaa. Viheliäisin mieronkiertäjä olisi halveksinut hänen tahraista takkiaan; kaiken omaisuutensa hän mukanaan kantoi: säkin ja sauvan. Tosin oli juuri hän matkan alussa kierrellyt maita rahoja lainailemassa, mutta ne olivat aikoja sitten huvenneet. Jotteivät muukalaiset halveksuen sormellaan osottaisi häntä ja hänen syntymämaataan, nimitti hän itsensä halvaksi sotamieheksi, mutta tositeossa hän oli henkivartija ja oli nimeltään Ehrenskiöld. Nuoruudessaan oli hän eräänä syysyönä pistänyt kuoliaaksi muutaman Gyllenstjerna nimisen vänrikin ja vaikka hän oli iloisin mies juomaseuroissa, makasi hän öisin valvoen levottomissa mietteissään. Tuskin oli päivä sarastanut, kun hän sauvallaan takoi majatalon lattiaa herättääkseen tovereitaan.

Kun väsynyt joukko iltasin keräytyi ruokapöydän ympäri ravintolahuoneeseen, jäi hän seisomaan ja kohotti ilosesti kannua kaikkien niiden uteliasten nähdä, jotka ulkopuolelta kurkistelivat ikkunasta.

— Kas, kas, — huutelivat kurkistelijat. — Jokainen arpi näiden miesten kasvoissa kertoo urostyöstä. Tässä kulkevat Ilionista palaavat sankarit.

Ja he lisäsivät, nähdessään Brandklipparin pihamailla kankeasti kömpivän:

— Puuhevosensakin he ovat ottaneet mukaansa. Mutta silloin kertoi Ehrenskiöld, että hevonen on Kaarlo XII:n ratsu ja sen kuultuaan laskeusivat jalosukuiset kreivittäret vaunuistaan antamaan sille leipää ja sokuria, voidakseen sitten jälkeläisilleen kertoa, että Brandklippari kerran on heidän kädestään syönyt. Vaan Ehrenskiöld tyhjensi oluthaarikkonsa ja koputti sauvallaan pöytään tovereilleen merkiksi, että taas oli lähdettävä.

— Sinä et koti-ikäväsi takia raski antaa meidän istua etkä maata, — napisivat toverit. — Jos ateria valmistetaan, heti meille huudat, että on lähdettävä matkaa jatkamaan, ennenkuin lihaa on ehditty paloihinkaan leikata…

Silloin hän närkästyi tovereihinsa ja eräänä aamuna hiipi hän edeltä matkalle.

Hänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän tiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän aina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä rasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet lähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta joita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän pysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta huomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin sateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois joltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi kuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei hän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta leivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet syrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo ruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja tukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli soturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti pöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä ollut tavallinen varas käynyt.

Ennen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui vihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan seikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan, joka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan. Mutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan kajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.

— Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon, ilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja partani ja saapua kannelle.

Laivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun taas sauva kolkutti kajuutan kattoa.

— Kotiinpäin, kotiinpäin… — sopersi Ehrenskiöld ja tarttui laivurin käteen. — Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies, sanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa, että ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee rauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin päällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava vahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa miekkaani… Kivet olivat niin valkosen näköiset… sypressit seisoivat siinä niin välinpitämättöminä… Jos minut itseni olisi siihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin raapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa…

Laivuri vastasi:

— Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on luonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat. Kääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja merimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.

Vaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen vieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.

— Täällä kylkiluuni alla on luoti — puhui Ehrenskiöld, — enkä ole koskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin terveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri tällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei vielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.

Matka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä laskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia alas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva oli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne valahtivat korvain yli.

— Armollinen herra, — puhui laivuri ja asetti lyhdyn naulaan. — Nyt olemme Ruotsin saariston luona Uddevallan kohdalla, mutta myrsky painaa meitä alaspäin ja yö on musta ja sumuinen… Meidän täytyy kääntyä ja palata ulapalle odottamaan kirkkaampaa säätä.

— Niin, kääntäkää pois laiva! — huusi Ehrenskiöld, niin että kajuutta kajahti. — Enhän minä kotiin ikävöi! En, en, mitä olisi mulla siellä tekemistä! Kalmarin kirkossa makaa isäni ja sen muurilla on hänen vaakunakilpensä… veljeni on vankina… ja pikkusiskot ovat ikäihmisiä, naimisissa… Ne eivät nekään enää ole ennallaan… pikkusiskoja ei enää ole… Kotia ei enää ole…

Niin hän vastasi laivurille, vaan kun tämä yritti lähtemään, tarttui hän hänen takinhiaansa.

— Ei, elä kuuntele minua! — virkkoi hän. — Jatka vain urheasta entistä kurssiasi. Kelpo soturi ei saa, palveltuaan kauan ja rehellisesti kuningastaan, palata kotiinsa pelkurina.

— Entäpä laivani, armollinen herra? Se on ainoa omaisuuteni ja sen päällikkö olen minä. Tosin olen näkevinäni majakkatulen koillisesta, mutta saaristo on täällä vaarallinen ja merirosvoja täysi ja ne voivat pian väärillä tulilla vietellä laivamme ansaan.

Nyt ei Ehrenskiöld enää ollut potilas. Hän karahti pystöön vuoteelta ja tarttui laivurin käsivarteen raudankovalla kouralla.

— Jos pidät upseerin tahtoa missään arvossa, niin purjehti eteenpäin vain. Tosin minulla ei täällä ole sulle muuta annettavaa kuin nämä kehnot ryysyni, joita kumminkin ylpeällä mielellä kannan, kun kerran Ruotsin mantereelle nousen, mutta Kalmarin kaupungin vieressä on mulla pieni talo, ellei sitä multa kukaan ole poissaollessani vienyt. Sen saat palkaksi, jos laivasi hukkuu.

Laivuri luuli, että koti-ikävä oli samentanut upseerin järjen; hän tiesi varmaan, että ellei peräsintä pian käännettäisi, oltaisiin aivan karien keskessä. Hän taisteli, päästäkseen irti. Hiha irtausi olkaompeleesta ja käsivarsi paljaana riensi hän kannelle.

Silloin laiva jysähti ja tärähti niin valtavasti, että kynttilä lyhdystä kaatui ja sammui.

— Taivas auttakoon! Tuossa, herraseni, tunnette Ruotsin saariston!

— Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä keveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.

Ehrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja sauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen ylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että laiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä parastaikaa riisti aseita laivaväeltä.

— Anna pois mitä sulla on! — karjasi hänelle punapartainen mies, ojentaen pyssyään. — Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.

Ehrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle kerjuupussinsa.

— Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut, ette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi sulle käydä kalliiksi, mies… Minä olen kuninkaan upseeri…!

Empien laski punaparta pyssynsä alas.

Luodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä karien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui sairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin käärittynä ja kainalosauvat vieressään.

— Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta kimeästi vihlovalla äänellä. — Kiirehdi työtäsi, välemmin!

Punaparta vastasi:

— Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi ampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan… Hei mies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi sotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko ollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi Gatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän päällikkömme!

— Nimeni saat tietää, — vastasi Ehrenskiöld, — jos ensin hankit mulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä, mitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä eläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät jumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä maa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin… vaan kaikissa tapauksissa, minä olen kotona… Olen kotona! Hengestäni luovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta ruotsalaiselle luodolle.

— Se on kohtuullinen pyyntö, — vastasi Gatenhjelm.

— Mutta kiirehdi, kiirehdi!

Hän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.

Ehrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja laskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi polvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi poskensa sitä vastaan.

— Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, — kuiskasi hän, — sulle, joka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin kodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!

Silloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä poskelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.

Kun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin rannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa palannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.

Marstrandin kirkossa.

Levottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs kalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa laivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.

Martti Rosengård, lukkari, käveli torin poikki avainkimppu kädessään ja astui suoraa tietä tungoksen läpi kirkkoon puhuttelematta ketään.

— Hän on vähäkuuloinen ja vanha — virkkoi kansa. Vanha Martti vastasi hiljaa itsekseen:

— Mutta se vanha Martti muistaa hyvin, erinomaisen hyvin. Hän ei unhota koskaan sitä päivää, joka antoi hänelle iloa ja rohkeutta koko elämän ijäksi. Hän ei unhota Baggea, vaikka tämä mies jo on haudassa maannut viisi vuotta, Benderistä tuotu valtakirja päänalaisenaan. Hän oli opettajamme ja vielä haudastaan hän meitä opettaa. Siksi meidän tänään tulee muistella häntä. Hän on meidän miehiämme, vaikka hänen elämäntyönsä kuuluukin menneisiin aikoihin. Meidän sydämmissämme on linnoitus, jota ei vihollinen voi koskaan valloittaa. Väännelkää te vain käsiänne! Nyt on sunnuntaiaamu ja vanhalla Martilla on vähän toimia.

Hänen kuivettunut vartalonsa kasvoi päätä pitemmäksi ja hän nyökytti niin tuiki tyytyvästi päätään, kun hän kirkkoon astui ja sen oven jälleen sulki. Hän asetteli kynttilöitä jalkoihin ja levitti auki käsinkudotun Vadstenanmallisen alttariliinan. Nuoruuden muisto täytti siihen määrään hänen ajatuksensa, että hän tuossa tyhjässä kirkossa miltei oli kuulevinaan ääniä ja kannusten kalsketta.

Oli silloinkin ollut sunnuntai ja Gyldenlöw, joka tanskalaisten päällikkönä äsken oli valloittanut saaren, oli käskenyt kirkkoherra Fredrik Baggen pitää kiitosmessun ja lukea Tanskassa tavallinen rukous kuningas Kristianin ja hänen voittoisan sotajoukkonsa puolesta. Gyldenlöw istui itse päällikönpenkissä ja käytävällä seisoi vieraita sotilaita aina oveen saakka, niin että Baggen messupuku näytti vaalenneelta ja halvalta noiden kaikkien kimaltelevain vormupukujen keskessä. Ruotsalaiset miehet ja naiset, jotka istuivat alimmissa penkeissä, tuijottivat tylsästi eteensä ja monet heistä katkerasti kuiskivat, kun näkivät pappinsa rauhalliset kasvot avonaisen ikkunan kautta, jonka läpi varpuset lentelivät.

Hän messusi heleämmällä äänellä kuin ennen koskaan, ja kun messu oli päättynyt ja hän nousi saarnastuoliin, virkahti Gyldenlöw hiljaa:

— Bagge, sinusta me hyvän papin saamme!

Pappi puhui saarnastuolilta voiton suuruudesta sellaisella hehkuvalla innolla, että yksin raakain soturien silmät kävivät kosteiksi; mutta kun hän saapui rukoukseen kuninkaan puolesta, risti hän innolla kätensä kasvojensa tasalla ja rukoili vanhan rukouksensa ruotsalaisen kuninkaan puolesta.

Silloin hypähti Gyldenlöw penkistään ja tuossa pienessä kirkossa rupesi kuulumaan meteliä ja kirouksia ja aseiden ja kannusten kalinaa; mutta yli kaiken metelin kuului Baggen ääni, kun hän rukouksensa loppuun asti tyynesti luki.

— Jos et muuta osaa rukoilla, — kiljui Gyldenlöw, — niin takaanpa sulle kuolemanrangaistuksen taikka elinkautisen vankeuden.

— Vielä mulla on vähän lisättävää.

Alimmista penkkiriveistä kuulunut nyyhkintä vaikeni ja tanskalaiset kävivät äänettömiksi kuunnellakseen.

Silloin rupesi Bagge rukoilemaan Ruotsin sotajoukon puolesta, noiden rivissä seisovain halpain soturien puolesta, rukoili voittoa ruotsalaisille, rukoili, että he vielä palaisivat ja valloittaisivat takasin hänen saarensa.

Gyldenlöw käveli tulenpalavana alttarin edustalla ja paukutti ilmaa hansikkaillaan.

— Tuokaa tänne nuo käsiraudat, jotka ovat kirkon ovella häpeäjakkaran vieressä! — käski hän.

Kaksi sotamiestä meni ulos ja he raahasivat sieltä vitjat kirkkoon, niin että ne kilahtelivat kivilattiaa vastaan. Gyldenlöw pysähtyi Baggen eteen.

— Minä uskon, että sinä olet hurskas mies ja että tämän olet ymmärtämättömässä hartaudessasi tehnyt. Siksi tahdon sulle armon antaa, jos kadut… Mutta, kautta Jumalan, jos vielä niskoittelet, et voi muuta odottaa, kuin tuomiota ja rangaistustasi. Sinulla on koti ja perhe… Mietippäs tarkoin! Minä tässä kärsivällisesti odotan, kunnes sinä itsesi tutkit. Laskekaa hänet irti, miehet, nouskoon hän kerran vielä saarnastuoliin. Tekin, jotka siellä penkissä istutte, olette sanani kuulleet!

Bagge tasotti vaippansa poimut ja lähti saarnastuolin portaita kohti astumaan ikäänkuin totellakseen. Vaan siitä hän taas kääntyi seurakunnan puoleen.

— Minulla on todellakin jotakin kaduttavana, se on oikein puhuttu. Ja minä voin sen ilmaista tästäkin, tarvitsemattani saarnastuoliin nousta.

Gyldenlöw työnsi lähimmät upseerit syrjään ja asettui paikoilleen, mutta levottomasti hänen sormensa hypeltelivät miekan kahvaa ja kaikki kuuntelijat seisoivat jo käytävillä tai penkeissä.

Bagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.

— Minä kadun — puhui hän, — että olen liian pitkälle lykännyt sen rukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.

Ja hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja, rukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja heinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin kansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän saisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.

Silloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa eteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen ranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina välissään linnaan päin.

Katrinuska, eukkoseni…

Oli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan itkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee. Seppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu Moskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin ennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta ja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria. Papit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi lihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman kirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua rauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin niillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa kantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut hulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa ääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina saappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä kuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen päivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan soittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan rumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä näitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja sarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät partansa.

Kuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet ja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka katto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli maalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli jumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita pyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla, jota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle orjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti, että häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan ruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin silkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän oli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia ja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi astuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa viettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana hänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot soivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin tulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän oli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä tinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.

Ovi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja jäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan ja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet kasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se oli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään pitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin vehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen sairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä! Tuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena paennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka nyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin nurkkaan.

— Aleksei, — käski tsaari, — sinun tulee tänä iltana olla isäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.

Juuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä seisovaa miestä korvalle ja huusi:

— Anna sen kiertää ympäri pöydän! Ei usko kukaan, kuinka tarpeellinen näille tällaisille herroille, jotka ruhtinaan pöydässä istuvat, korvatelli on.

Korvatelli lensi kajahdellen miehestä mieheen pöydän ympäri aina ajutantti Wjasemskiin asti, joka istui lähinnä tsaaria toisella puolella. Hän oli nuori ja vielä kokematon upseeri ja käsi jo puoliojossa hän kalpeni ja katseli tylsästi tsaaria. Ei ollut koko juomaseurassa yhtään, johon tsaari niin lämpöisesti oli kiintynyt kuin tähän keltakiharaiseen nuorukaiseen, mutta juuri tänä yönä oli eräs huhu kuiskannut, että tämäkin oli liittynyt Alekseihin ja kapinallisiin. Siksi tahtoi tsaari häntä koetella ja Ivan julman katse silmässään, vaan moskovalaisen pikkuporvarin hyväntahtoisella hymyllä, virkkoi hän nuorukaiselle:

— Wjasemskij, poikaseni. Omassa valtakunnassani ei kohta kukaan uskalla lausua nimeäni kiroamatta minua. Tässä on poskeni. Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa nimessä vaadin sulta suoruutta. Jos olet häpäisijäini puolella, lyö, silloin en ansaitse sen parempaa kuin nuo toisetkaan. En sulta pyydä muuta kuin suoruutta… siitä kiitän sinua.

Wjasemskij nousi ja siirsi tuolinsa syrjälle, ikäänkuin polvistuakseen, mutta sitten loi hän katseensa kynttilään ja kuiskasi:

— Käteni eivät ole puhtaat. Käyn ensiksi pesemässä ne.

Tsaari nyökäytti raskaasti päätään ikäänkuin hyväksyen ja katseli hänen jälkeensä.

— Hänkin! Toisinpa olin odottanut.

Hän piti tyhjää pikaria edessään ilmassa ja tsaaritar, joka koko illan oli syrjästä hänen liikkeitään seurannut, astui sisälle yksinkertaiseen, siniseen pukuun puettuna ja istahti häntä varten varatulle tuolille. Tsaari laski kätensä puolisonsa käsivarrelle ja kääntyi Aleksein puoleen.

— No, mikset kaada laseihin ja juo maljaamme. Isoin, — vielä kerran! Ja vielä. Nouse pystyyn — pikemmin! Ei, istukaa te muut, sinun vain tulee seistä. Ja sinun täytyy siitä vastata. Onko totta, että munkit ovat sinulle uskotelleet, että koko kansa rakastaa sinua ja kiinnittää sinuun toiveensa?

Aleksei seisoi pöydän toisella puolella ja vihan väreet häntä puistattivat ja hänen ryppyiset kasvonsa kävivät tuhankarvaisiksi ja vanhannäköisiksi. Isäkin oli poikansa karvainen ja joka kerran kuin isä kysyi, kierasi Aleksei pitkän kaulaliinansa pään yhä tiukemmas sormensa ympäri, mutta ei vastannut mitään.

— Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä odotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset? Onko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi marttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin niitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin olla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä… Mutta kuka voi sanoa tuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt juuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka suonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te tarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän, jonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni, mitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?

Hän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa käsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen toisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet sellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin talonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka reunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he pelkäsivät henkeään.

— Katrinuska, lapsueni… Milloin vain koko Euroopassa lyötetään muistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina narrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin? Yhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja johtaa niitä kohti Norjan vuoristoja… Sinnekö siis meidän molempain tuli ehtiä, vaikka eri tietä… Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä nähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on kyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua vai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!

Hän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar hiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun nuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:

— On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit, Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy. Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.

— Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että on paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän siellä oven takana ja empii? Taikka ehkä… Rakastaisiko hän minua?

Mentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön. Hänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo arvomerkkejä rinnassaan.

— Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka kantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari, kun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit näkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi taikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme vanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä… Minun täytyy totella sinun hallitsijakäskyäsi.

Hän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:

— Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen kätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä? Sitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.

Kun Mentsikoff tuli takasin, kantoi hän käsissään suurta, kuperaa tinavatia, joka oli puolillaan punertavaa nestettä, mikä näytti vaahtoavalta viiniltä.

— Ajutanttisi Wjasemskij on kuollut, — virkkoi Mentsikoff. — Hän pesi kätensä omassa sydänveressään.

Tsaari sulki taas silmänsä ja nojasi päänsä puolisonsa käsivarteen, ja sillävälin kuin tämä hiveli hänen tukkaansa ja sitä sormillaan suki, kuuli hän tsaarin kuiskaavan:

— Hän ei minua rakastanut… hän ainoastaan pelkäsi… Katrinuska, eukkoseni!

Pimeässä joulukirkossa.

Oli joulunaatto. Udenäsin pappilassa istui kappalaisen leski ja tarkasteli miesvainajansa laskuja. Hänen leninkinsä miehusta oli tehty vainajan moneen kertaan käännetystä virkatakista, hänen kankean käsiliinansa oli hän sitonut huiviksi päähänsä ja siinä hän kylmästä sinervillä käsillään selaili papereitaan. Kasvultaan hän oli tavallisia naisia pitempi ja laihempi ja kaikki häntä panettelivat ja vihasivat hänen ahneutensa ja ilkeytensä takia. Eipä entisinä hyvinä aikoinakaan raskittu talikynttilöitä polttaa pappilassa. Palkolliset ajoi hän vuoteelta kolmen aikana talviaamuina, vaikka nämä eivät nähneet tehdä työtä päresoihdun hämärässä valossa, vaan istuivat tarinoiden karsinassa. Rengin kävellessä pihalla tallin ja navetan väliä, varotti hän tätä, että hänen tulisi riisua puukengät jalastaan ja säästää ne sunnuntaiksi ja jos kenet langetettiin kirkkosakkoihin, silloin tiettiin aina, että pappilan muori oli ollut ilmiantajana.

Oli jo hämärä, vaan yhä liikahtamatta katsoa tuijotti hän puoleksi lumipeitteisen ikkunan läpi lastukattoista puukirkkoa ja kellotapulia. Hänen vieressään seisoi isotukkainen mies, jonka punertavat posket olivat alituisessa hymyssä. Se oli ruukin taloudenhoitaja Trulsson.

— Uskotteko hänen tulevan? — kysyi muori hätääntyneenä. — Hän oli ainoa renkini ja sittenkuin hän kaupunkiin lähti, ei hänestä ole mitään kuulunut. Ja siitä on jo kolme päivää… Selkäänsä hän tarvitseisi. Luultavasti hänet maanantaina tavattiin kapakasta ja silloin hän uuden asetuksen mukaan pistettiin sotamieheksi.

— Pelkäsinpä, että tässä talossa olivat huonosti asiat vainajan jälkeen, — vastasi Trulsson ystävällisesti — ja siksi tänne ratsastin. Elkää valittako, muori Ingebritt, sillä oikeastaanhan ei ole onnen ja onnettomuuden välillä niin suurta erotusta, kun luulemme. Kumpasestakin tulee, mitä siitä tahdomme. Näkisittepä isäntäni, tuon vanhan, kauniin herra Soop'in, kun hän suorana ja sanaa puhumatta seisoo ruokapöytänsä ääressä ja laskee suuriin kasoihin rahoja vuosiveroaan varten. Kuusisataa talaria hopearahaa ylellisyysverona vaimonsa ulkomaisista silkkikankaista, kuusikymmentä talaria pitseistä, neljäkymmentä sopuliturkistaan, kaksikymmentä hienommista hatuistaan ja pukimistaan, neljä teestä ja kahvista, neljäkymmentä vaunujensa kullatuista koristeista, neljäkymmentä tupakanpoltostaan ja sitten kuudennesrahan maksut, kulkuveromaksut ja ulosteot tilastaan ja alustalaisistaan. Muistakaapa sen lisäksi, että tehtaan tuote, rauta, on ensiksi tarjottava valtiolle, jolla ei ole mitään millä maksaa, ja että koko tehtaassa tuskin on kolmea työhönpystyvää miestä, joita voi pitää työssä pajoissa. Ja kumminkin seisoo vanha Soop siinä niin uljaana ja arvokkaana ja puistelee Görtzin vaskijumalia pussistaan. Te tallennatte liian ahnaasti tämän maailman tavaroita, se on kaikkien käsitys.

— Köyhyys pakottaa säästäväksi, — mutisi muori karkeasti. — Tällainen hätä ei ole koskaan mitään kansaa ahdistanut. Sitten viime marraskuun olemme syöneet pettuleipää ja voidakseen pitää miestä ratsuväessä työskenteli puolisovainajani itse pelloilla kuin renkimies, kunnes nääntyi ja heitti henkensä. Naula sokuria maksaa viisi talaria, silakkanelikko maksaa viisikymmentä ja suolatynnyri päälle sadan talarin. Huomenna on joulupäivä, aamukirkkoon olisi mentävä, vaan talia ei ole yhteenkään kynttilään. Eikä meillä ole pappiakaan, joka voisi meille jumalansanaa lukea, eikä lukkaria. Hevoset on viety kuormastohevosiksi ja ellei renki palaa takasin, olen minä hukassa, sillä silloin ei ole enää miestä talossa. Jumalan nimessä, sanokaa, että hän tulee!

Hän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.

— Hän tulee! — vastasi Trulsson. — Kuulen askeleita ulkoa.

Samassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä, repaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli ja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä, enimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen tunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli otettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.

— Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, — komensi yksi sotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.

— Täällä ei ole mitään, ei mitään! — vastasi eukko liikahtamatta.

— Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä tätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.

Miekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori käveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen katseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna niskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:

— Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime talvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle. Ne leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa hädässä olkaamme kaikki ystäviä.

Soturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja kaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja ja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka luun vieressä madot paleltuneina kekottivat.

— Elkää vain rähiskö hyvät miehet! — kehotti heitä Trulsson isällisesti ja ystävällisesti. — Niinkuin talven pakkanen on tappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää, tappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.

Puhuessaan katseli hän Ingebritt-muoria, juurikuin olisi hän erityisesti tälle puhunut, mutta muori katsoi poispäin. Trulsson puhui melkein papillisesti ja saarnaavalla äänellä ja kääntäen selkänsä tuleen päin pysähtyi hän kädet ristissä muorin eteen ja jatkoi:

— Elkää vain rähiskö, hyvät miehet, elkääkä aterioinaan käykö ennenkuin rukoilette! Sellaisen onnettomuuden yön, kuin tämä on, lähettää Jumala kaikkivaltias ihmisille, tehdäkseen heistä hyviä ja suuria ja jotta pieni kansa näyttäisi kauniimmalta köyhyydessään, kuin muut kultaisessa komeudessaan.

Muori käveli avatun kaapin luo ja siirteli kalistellen maljoja edestakasin, ettei hän kuulisi puhujan ääntä. Vaan sitten hän taas kääntyi.

— Trulsson, minä luulin teitä hyväntahtoiseksi mieheksi…

— Te hallitsette ankarana tuvassanne, muori, mutta ruokarukoustamme ei kukaan voi kieltää.

Hurjistuneet miehet asettuivat siivoina seinämille ja ristivät kätensä, Yhä tarkastaen Ingebritt-muoria tyyneillä katseillaan ja pannen painon joka sanalle, alotti Trulsson Isämeidän kovalla äänellä.

Muori hypelteli hätäisenä esiliinaansa ja vapisi ja koetti katsoa syrjään, mutta uudelleen ja uudelleen pakotti rukoilija lempeällä luonnollaan hänet kääntämään katseensa puoleensa, ja joka kerralla hän yhä kovemmin läähätti. Kun Trulsson vihdoin ehti sanoihin: "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", katkasi muori yhtäkkiä hänen puheensa.

— Ei enempää! — virkkoi hän.

— Mitä? Enkö saa lukea Herran rukousta?

— Et tänä yönä. Huomenna se lukekaamme. Muori tarttui rukoilijan käsivarteen ja veti hänet eteiseen.

— Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? — kysyi hän niin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei olisi puhunutkaan, vaan itse sydän.

— Niin sanoin.

— Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä tulisi parempia ja suurempia.

Trulsson nyökäytti päätään.

— No niin, seuratkaa minua! — sanoi muori ja he lähtivät ulos talviseen yöhön.

Hanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain yläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu pistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli vinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan ja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.

Kauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä pysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain kädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi pelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja hän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset olivat vähentyneet.

Pakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi siitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja pysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet erääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja pojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja tuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän tuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi Trulssonin ja hän pysähtyi.

Tuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan turkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen ruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli noussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua tässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana tervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?

Ingebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei hän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.

Trulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa tarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut hirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla seinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää lämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää eläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.

— Jumala meitä armahtakoon! — sammalsi Trulsson astuen tupaan. — Eihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!

Mutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut muutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa nostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden pituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota ja siinä oli rautaset kädenpitimet.

Ingebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin, jossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen selkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori tarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen ympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa kohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle. — Mene nyt takasin pappilaan — sanoi Ingebritt-muori, — ja istu isännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni täytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä kun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun toimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.

Trulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän mietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan järjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen hoidettavaksi.

Kun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin tavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten kirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani alalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti puitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa kulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia eikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan vaiennut.

He sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään Ingebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään kynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä enemmän.

Vähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet vieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot tapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt suljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa. Pappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei virttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli lukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.

Silloin Ingebritt-muori nousi ja pyyhkäsi hiussuortuvat otsaltaan, mutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida, tavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt kattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen kynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa valossa.

— Eilen loppui rukouksemme — virkkoi hän — sanoihin: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. — Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein kuiskahtaen: — Anna meille meidän syntimme anteeksi!

Samassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon kynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori arkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.

— Onnettomuus tekee ihmeitä, — virkkoi hän. Ja kaikista kirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi valo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.

Kuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi ne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa pussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin käsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun esiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes arkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.

Fredrikshall.

Maaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä talaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja sata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset iskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan, jotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin viisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen pakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli ryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä, avasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai pakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat neuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat kulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit ja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa ei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut pajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja vietetty kotilieden ääressä.

Silloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla tai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka marttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden kadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli kuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja ihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että hän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa sotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat pelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti, ettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja. Yksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa kantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin kuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan rauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan äänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia, joista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä voitaisiin toteuttaa ja käsittää.

Näihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä lukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin raivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään runoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen nimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian hentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän näki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina yhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt, kunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia teitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se käsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan välillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa kaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän piilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa tyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä jumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina helistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä syvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan edestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt päähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä sellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen mukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi Tolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä seikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta isänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut. Oliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat rakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden suurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia talonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat viljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen linnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka mäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät tuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina saapasvarressaan… Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä, heinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja valituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin. Herrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut hopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei ainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista tehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten kuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson kuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes ollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas itse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden ulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten ja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan sepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen. Siellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se heti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta mieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa hänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa istuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka. Pappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja pitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin, kerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten virastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen sormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs harmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin viralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan tiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi, kuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja papinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa viinin asemesta.

Näin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin tällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita toisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja noista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia. Mutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan heidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen kirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan jouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain joukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla kirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu. Kalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin kanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa, vaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen neitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten venäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän puolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita juhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli heidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi tuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten joukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui professori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten risteiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin, johon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin vieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena ja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa porvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja kertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan saapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla Göteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan. Silloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä ja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut matkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat pystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat hänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä avomielisemmäksi.

— Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin ennen koskaan, — virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. — Kuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy omaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään? Mutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää poikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla on jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen hallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo kärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna… kenties tänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu hiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa… Kenties hän juuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi on uneen uuvuttava sankareista suurimman.

Eräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja silmät surumieliset, taputti häntä olalle:

— Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme kihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän kova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä mahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin valtakuntaa… Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme ja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta toistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei koskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun olisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen juoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin yhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan meidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän uhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo voittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.

Tolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina hänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.

— Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa arvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan lumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla valettu…

Samassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin annettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat istuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni, kun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain alla.

— Kas niin, poikani! — huudahtivat he hänelle ja taluttivat hänet käsivarsista vankinaan ulos. — Koska niin kauniisti osaat puhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä läheisyydessä, missä luoti vinkuu… Nytpä saimmekin oikein kelpo saaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä… niin, ymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!

— En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä sotamieheksi! — vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti, mutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. — Tipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!

Siten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin, jota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia tapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt vakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin, kun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet itsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten ja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen kannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja telakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten valossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies, ruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja kengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa heitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli Polhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki Tolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja virkkoi:

— Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen nähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi rasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole jäsenissään.

Ne oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän Upsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis silmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.

— Minä olen haaksirikkoutunut raukka, — kuiskasi hän, sekottaen puheeseensa oppinutta latinaakin, — siunaisin ja kiitteleisin, jos saisin hyppysellisen nuuskaa.

— Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, — vastasi Svedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun iltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.

— Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! — kuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä pikimmittäin kuljetaan.

— Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä kohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt vaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, — niillä oli hän silloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään nukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat pahoja.

Kun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan, lipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan. Useita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon ja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen kirjoitettuja poikia.

Silloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että Tolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun rumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen talari ja kokoonkääritty paperi.

Se oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että näkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä kädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:

— Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota kutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä Rungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten Luodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät Kukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.

— Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! — huudahti Tolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja polki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli lähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun hän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se olisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.

Kun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan, kasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä maailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan yhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta koivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.

Metsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä jyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään rasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä poskilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan ruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt, olivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi jatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät hänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän myöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan uskaltanut häneen koskea.

Vaikkei hän siitä kenellekään puhunut, mietti hän aamusta iltaan ja aprikoitsi, mitähän tuo merkillinen kirjoitus saattoi merkitä. Miksi tahtoivat pahat ihmiset valita juuri hänet aseekseen? Muuten hän ei voinut asiata selittää. Ja kun tuo tomuinen joukko vihdoin saapui pääleiriin Tistedaliin, jossa telttoja oli pystytetty ja havumajoja rakennettu, pysähtyi hän äkkiä ja, tietämättä itsekään mitä hän teki, osotti hän sormellaan suurta koivua, josta lehdet jo olivat pudonneet pois.

— Koivu, koivu, tuossa se on! Se on Kynttilänjalka, minä tiedän sen… Sen nimi on ihan varmaan Kynttilänjalka…

— Täällä sulla ei ole puheenvuoroa, totella vain sinun tulee! — vastasi korpraali ja asetti hänet heti riviin reunamieheksi, sillä tarkastuksen piti alkaa.

Kun korpraali samassa tarttui hänen käsivarteensa, siirtääkseen hänet paikoilleen, tunsi hän, että jäntereet olivat aivan pehmeät. Ja kun hän näki tuon rotevan miehen horjuvan käsissään, virkkoi hän:

— Tuon olisimme kernaammin voineet jättää kotiin. Hänessä on kaikki haprasta ja pehmyttä.

* * * * *

Eräänä marraskuun päivänä pysähtyi yksi sotaväenosasto muutamaan vuorensolaan; kello kävi vasta kolmea, vaan siltä oli jo hämärä. Arojen paahtavan päivän ruskeiksi polttamina ja turkkilaisten tupakkimassia vielä käyttäen katselivat monet vanhentuneet upseerit tätä talvivaltakuntaa, jonka metsäisissä sydänmaissa sotajoukko nyt marssi uusia seikkailuja kohden. Vangiksisaadut sissit kertoivat kummia juttuja noidista ja jättiläisistä ja miehenpituiset, rotevakasvuiset naiset, joilla oli pellavankellervä tukka, tulivat öisin leiritulien äärille ja surmasivat kirveillään nukkuvia ruotsalaisia.

Lunta satoi ja vuorenseinämäin välitse loi aurinko kellahtavan valon tunturinrinteellä kasvavaan vaivaismetsikköön ja ulkoneviin kalliosärmiin.

Siellä seisoi kinoksessa täysiaseinen sotajoukko kalpeita viisitoistavuotiaita poikasia, puolikasvuisia lapsia. Pienikasvuiset länsigootilaiset, joilla oli terävät nenät ja pälyilevät silmät, kuiskasivat toisilleen:

— Kuningas kuuluu sanoneen, että jos emme tahdo nähdä nälkää, saamme näistä Norjan vuorista kiskoa ravintomme…

— Kiskokaamme siis, — vastasivat smoolantilaiset pitkäveteisesti ja vaikeroiden.

Taalalaiset ja bohuslääniläiset nojautuivat synkkinä pyssynpiippuihinsa, mutta Södermanlannin pataljoonat rupesivat napisemaan. Silloin pysäytti Rutger Fuchs hevosensa ja asettui heidän rintamansa eteen. Hänen toinen jalkansa oli vinosti jalustimessa, sillä Gadebuschin luona, jossa hänet kannettiin taistelutantereelta, oli häneltä pyssynluoti murskannut sääriluun.

— Hävetkää, sörmlantilaiset! huusi hän Skoonen murteella. — Jos ette saa ruunun leivän jatkoksi vielä särvintä, rupeatte te heti napisemaan. Te näytätte kaikki alakuloisilta, vaan nyt juuri miehuutta ja urheutta kysytään, sillä sen teille sanon, että koskaan eivät Ruotsin miehet saa sellaista sankaria palvella, kuin kuninkaamme on, ja mielelläni minä ainakin hänen tähtensä vereni vuodatan. Katsokaa minua! Miksi minua kutsutaan? No, sanokaa pois!

— Rikkaaksi Fuchsiksi, — vastasivat soturit kaikki, ja heidän piirteensä kirkastuivat.

— Niin, se on totta. Minua on kaiken ikäni kutsuttu rikkaaksi Fuchsiksi… Mutta arvatkaapas, mitkä minun rikkauteni ovat? Se, joka voi astua esiin ja vastata, saa kaksi vaskirahaa.

Ei kukaan astunut esiin.

Silloin otti Fuchs taskukirjansa rintataskustaan, selaili sitä ja piti seuraavan puheen:

— Mitä hittoja se rikkaus oikeastaan merkitsee? Eihän se ole muuta kuin kirjaanpanotapa, pojat! Uskotteko, että kaikki omaisuus kantaa korkoa? Koettakaapas! — Kuunnelkaa nyt mitä luen. Velkoja: ei ensinkään. Siinä on rikkauteni toinen puoli. Sitten on meillä Schlippenbachvainajan yönuttu… Oletteko kokonaan unhottaneet kelpo Schlippenbachin, entisen överstinne, joka testamentissaan jätti mulle sekä yönuttunsa että rykmenttinsä, kaikki mitä hänellä kalliinta omaisuutta olikaan tässä maailmassa? Tuo yötakki on mulle niin kallis, etten sitä tahtoisi myödä vähemmästä kuin viidestä tuhannesta talarista. Silloin sillä onkin tietysti juuri tuo arvo. Siis, kuulkaa. Omaisuutta:

Schlippenbach vainajan yönuttu, viisituhatta talaria, Södermanlannin rykmentti, kymmenentuhatta talaria, rakas eukkoni Kreeta, joka on kotona, seitsemänkymmentätuhatta talaria, Koirani, jonka toin Holsteinista, tuhat talaria, Kapakkani, Kultanen aasi, kaksituhatta talaria.

Piru vie, se on kaikki halpaan hintaan arvioitua, mutta siinä onkin sitten kaikki mitä mulla on. Tiedättekö, missä kapakkani, Kulta-aasi, on?

— Se on varmaankin överstin sotateltta! — vastasivat soturit.

— Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen ilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme siis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan tuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee toisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko sadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla todistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria. Näettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi, ja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa ja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette sangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin, vaikka vatsa vähän kuriseisikin.

— Eläköön, eläköön rikas Fuchs! — niin kaikui nyt rivejä pitkin, mutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät kunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean, ontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä karvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.

Se oli kuningas.

Hän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat pitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse hän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja suljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien kuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä poimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle vastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen. Päälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat hakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne kinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa ja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat muuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu huurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja sytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle, käskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.

— Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan puskemalla tapella, — virkkoi kuningas. — Miehet sellaiset kuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat, haudattavat kultasiin arkkuihin.

Marski Mörner vastasi:

— Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä, jotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne. Hirtämmekö heidät?

— Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä ajasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien tehtäviin.

Mörner laski äänensä matalammaksi.

— On olemassa muitakin, vielä korkeampia sala-ampujia. Sain äsken rovasti Brenneriltä kirjeen, jossa kerrotaan uusista salahankkeista ruunua ja henkeänne vastaan. Jos häntä saisi uskoa, seisoisi vaarallisia vihollisia juuri tässäkin, tuskin viiden kyynärän päässä.

— Seisokoot vain, jos eivät suvainne istua. Sota-aikana ei ole tilaisuutta ruveta tutkimaan.

Mörnerin palvelija, kääpiö Luxemburg, toi nyt vesipullon. Kun kuningas oli juonut, ojensi hän kääpiölle kiiltäväksi kuluneen katajasauvansa, ikäänkuin pelotellakseen tuota pientä miestä, ja virkkoi:

Eräs turkkilainen on mulle ennustanut, että minun tulee varoa itseäni narreilta. Koetappas nyt sinä, tokko minua pelottaa.

Luxemburg otti katajasauvan käteensä ja soitteli sitä kuin muka kitaraa sekä heläytti ranskalaisen lemmenlaulun.

Silloin astui Mörner lähemmäs kuningasta ja kuiskasi:

— Miehistö näkee nälkää.

— Kylläinen soturi tekee huonosti tehtävänsä.

— Mutta nälistyneeltä soturilta putoo pyssy kädestä.

— Kun sulatetaan lunta, saadaan vettä. Kun pureskelee kuusenhavuja, voi nälän helposti saada vaikenemaan moneksi tunniksi.

— Täällä on toki kansa meidän silmäimme edessä… mutta siellä kotona… Papit kuuluvat saarnastuoleista aivan julkisesti rukoilevan Korkeimman kostoa. He arvelevat, että kun nyt Jumala on ruotsalaiset masentanut ja antanut merkin, että heidän valtansa on paloiteltava, taistelee teidän majesteettinne ainoastaan oman kunniansa puolesta.

— Onko heidän kunnia ja minun kunnia sitten muuttuneet eri asioiksi? He niskottelivat ensiksi, minä vastasin. Nyt tahdon pakottaa heitä kestämään viimeisiin asti. Eikö se tapahdu yhtähyvin heidän kuin minun vuoksi? He väittävät, että minä kiusaan Jumalaa. Minä väitän, että minä tottelen Jumalaa. Sen sanon kuninkuuteni nimessä! Sen sanon totuuden nimessä, sen vannon! Kuka on tässä tuomarina?

Näin sanoen pani kuningas taas karvalakin päähänsä, nosti pystöön takinkaulustan, sekä laskeusi niin rauhallisesti makaamaan kuusenoksille, kuin jos hänellä ei yhtään vihamiestä olisi ollut maailmassa.

Düker antoi kovalla äänellä käskyjään upseereille. Mörner nukahti istuvaltaan, nojautuen hongan kylkeen; hän ei jaksanut enää kuunnella pienen Cronstedtin sukkeluuksia ja hiljainen Stjernroos, joka oli käynyt vakoilemassa, palasi leiriin lammasnahkaturkkiin ja puukenkiin puettuna, selässä tyhjä nassakka. Kuningas jo liikahtamatta nukkui, ajattelematta kirjeitä ja uhkauksia. Hän oli uskonut henkensä sotilaittensa suojaan.

Mutta kaksi silmää häntä seurasi: Tolle Årasson, joka edellisenä päivänä oli pistetty Södermanlannin rykmenttiin korpraaliksi ja halonhakkaajain päämieheksi, ei voinut olla ulontamatta katsettaan nukkuvista miehistään. Rikkaan Fuchsin sanat hänen mieltään vielä pitivät vireillä.

— Voisinhan ehkä minäkin pitää tuollaista talouspäiväkirjaa, — ajatteli hän. — Viisikymmentä tukaattia on maassa Kynttilänjalkakoivun juurella!

Hän tuijotti kirkkailla ja ystävällisillä silmillään niin tiukasti kuningasta, ettei hän huomannut, kun rikas Fuchs tuli aivan hänen viereensä.

— Mikäs miestä vaivaa? — virkkoi Fuchs ja taputti hyväntahtoisesti häntä olalle. Tässä on käskykirje vietävänä Tistedaliin, nyt meidän näet on hyökättävä Fredrikstenin linnaa vastaan sitä sytyttämään. Ota kaksi miestä mukaasi ja tukun tulisoihtupäreitä tietäsi valaistaksesi… ja juokse rutosti! Se, jolla on nahkansa alla niin runsas ruokasäkki kuin sulla, ei tarvitse maata nuotiotulilla eikä syödä kuin joka kolmas yö, jos hän vain oikein osaa käytellä Jumalan antamia lahjojaan.

Tolle Årasson lähti kahden sotamiehen seuraamana metsään päin, mutta vielä kaukaa kääntyi hän kuusien lomitse katselemaan kuningasta.

Kun hän aamun sarastaessa saapui Tistedalin kylään, pysähtyi hän Kynttilänjalkakoivun alle ja pisti siellä viimeisen tervaksen maahan, palava pää alaspäin.

— Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, — virkkoi hän sotamiehille. — Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä että pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina murkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen laskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta ole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös, olen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn tämän puun rungon kimppuun.

Hän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.

— Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin… En ole koskaan nähnyt miestä uljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän elää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää ihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada häntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana hitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja itkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään aika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä, kuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten hitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman… Miks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle maahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana uppoaisi multaan…

Sotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:

— Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!

Tolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta Kynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen ja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:

— Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän, tuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon ja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa liipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon. Vaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan ole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista kuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden, ainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään, niinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut esiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen kultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne käsiraudat, herraseni, — siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa muistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies, joka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu mutta niin kauan kuin hänen nimensä elää, elää minun. — Ja silloin käsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille ja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan ei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei olisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin. Ja herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja pappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa, huudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta poltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea, joka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset ystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen mulle sateisena yönä yösijaa… he vanhenevat, he käyvät valkeiksi, mutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin, me kutsuimme häntä sinuksi. — Niin tulee käymään. Ja aina kun matkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra toiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. — Sen viereiseen peltoon on satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa lepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! — Ja silloin vastaa toinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!

Tolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa kun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen taas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.

Sotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille, että he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli käynyt kalpeaksi kuin vainaja.

* * * * *

Kuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan reunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne siirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa sotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli usein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön yksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata vuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin ulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa työskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä voinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo unettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa vastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen muuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen väliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin ruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt uhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä päällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto hänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli kovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon hänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki kurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen katajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.

Toisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä, jotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun, sulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: — Kolmesataa… kolmesataakahdeksankymmentä… yhdeksänkymmentä… yhdeksänkymmentäneljä… neljäsataatuhatta riikintalaria! — Voineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten voi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän perästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa levittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee? Kuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut erakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet nimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen ruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille sopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät koossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala, jonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky? Nyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan vetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä hänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla, joissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä sotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän toisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi ja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi hän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa. Ankaruutta oli hän käskenyt… ei koskaan tietensä mitään väärää. Nyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään seisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien tien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka kädessä.

— Miekka kädessä! — Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli tapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. — He väittävät, että minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä henki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu keskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas siihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu. — Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä sorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut silloin kuoliaaksi!

— Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, — sanoivat soturit, kun näkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.

Hän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:

— Ei vielä!

* * * * *

Ensi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi sumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli mieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän penkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä oli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja aina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen arkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin oli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa. Hän luki:

— Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on se, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi. Hyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin hyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla ei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis ja samalla sielu tuntee… Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen luomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset osat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen yhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin osa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän ja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä samaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin jokin sen osa tai jäsen kuoleutuu… Syy, miksi Sielu on osallinen molemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan lihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun ominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun välityksen kautta… Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi, on ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta, joka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä eri tavalla…

Hän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön:

— Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka taloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei, elä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa, jonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun jonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen koettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi vihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän ajattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus, täydellinen tyydytys… jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi tuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää, mutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä pidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset sen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen ainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta tarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko ja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei ole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä, joista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka paljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!

Mörner vastasi:

— Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa väittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme kaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi, niinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan vastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös joka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu…

Hän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia sinetillä suljettuja kirjeitä:

— Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla todenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä aseen kädestä.

Kuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt kirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä miehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin. Kuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen. Eikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt valmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella. Hän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa matalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen sotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi tavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.

— Vastaa minulle rehellisesti! — virkkoi hän hetkisen ääneti oltuaan. — Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita taistelussa… vaan jos kaikki käy meitä vastaan.

— Täytyykö minun vastata? Käskettekö?

— Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?

— Ette yhteenkään.

Rummut pärisivät tuvan ulkopuolella, jossa joukot marssivat jumalanpalvelukseen ja Hultman astui sisään virkkaen:

— Saan alamaisuudessa ilmoittaa, että jumalanpalvelus alkaa. Päivän teksti käsittelee herramme Jeesuksen Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin.

Kuningas pesi nyt noen kasvoiltaan ja käsistään ja puki päälleen aivan uudet, siniset vaatteet ja uudet hirvennahkaiset hansikkaat. Sillaikaa kuin Hultman pani puuterijauhoja hänen tukkaansa, joten se muuttui valkoseksi kuin vanhuksen pää, nojasi kuningas toista jalkaansa takan vieressä olevaan halkoläjään ja virkkoi aivan hiljaa ikäänkuin pääasiallisesti itsekseen:

— Se teksti on mulle rakas… Mutta kansa levitti vaatteita tielle ja toiset leikkasivat oksia puista ja sirottivat niitä tielle. Ja kansa, sekä ne, jotka hänen edessään kävivät, että ne, jotka jälessä kulkivat, huusivat ja sanoivat: Hosianna, Daavidin poika, siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen. Hosiannaa korkeudessa!

— Niin, niin, armollinen herra, — vastasi Hultman melkein kuiskaten, — niinpä huutanevat pyhätkin, joka kerran kuin oikeamielinen, Jumalalle otollinen sankari ratsastaa sisään taivaalliseen Salemiin.

Silloin kääntyi kuningas tulen luota ja astui ulos joukkojensa luo. Paljain päin asettui hän Kynttilänjalkakoivun alle. Soturit, jotka olivat tottuneet rakastamaan hänen katajasauvaansa ja tahrattua pukuaan, tuskin hänet tunsivatkaan.

Koko päivän viipyi hän leirissä ja vasta iltamessun jälkeen, kun aurinko rupesi mailleen menemään, ratsasti hän metsäiselle harjulle ja vallihaudan luona olevaan lautakojuunsa.

Tolle Årasson työskenteli sotureineen ulommaisissa kaivannoissa. Ranskalaisen Maigret'in johtamina ryömivät ruotsalaiset lapiot kädessään eteenpäin ja askel askeleelta vierittivät he risukerppuja ja tekovarustuksia edessään suojaksi linnasta tulevia luoteja vastaan. Vihollisten ammunnasta soi kaiku vuoristossa kuin rautapuomien kalke, kuin nuijaniskut maanalaisten vankilain ja holvien rautaportteja vastaan.

Nähdäkseen tähdätä ja varoakseen äkkiarvaamatonta hyökkäystä nostivat linnan puolustajat palavia pikituohuksia pitkien riukujen nokkaan ja ammutut valoluodit valoivat pikaisen heijastuksensa kallioille. Tulta ja savua tuprusi Fredriksstenin linnan muureista ja sen valossa tunsi Tolle Årasson ruotsalaisten turpeilla peitetyn piiritysvallin ylitse kuninkaan suuren hatun ja pienen pään.

Kaivannon pohjalla vallin varjossa tarttui hän erään kaatuneen toverin pyssyyn ja kulki kumarassa kappaleen matkaa maavallia pitkin lähemmäs. Vasta kun hän oli päässyt niin lähelle, että saattoi kuulla kuninkaan sanat niille upseereille, jotka hänen vieressään seisoivat, pysähtyi hän.

— Ihmeellistä, — ajatteli hän. — Näiden vallien kupeilta kaatuu joka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi mies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan, ilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista sanaa: Me emme tottele!

Hän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa itselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut. Hän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi hänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois, olisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan ei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain vitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän veti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä kohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan ja vuodattavan verensä, — mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna liipasimella.

Askeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä ja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä kainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse. Edessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan iltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle ja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan ja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle. Tolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:

— Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen viime aikoinaan… Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua seurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla nimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia jälelle entisajan miehistä…

— Jumala, armollinen Jumala, — huokaili Tolle Årasson ja keinui edestakasin pyssy sylissään.

Hän näki kuinka Hultman taas poistui kuulasateeseen, näki kuninkaan nojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka oli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.

Ruotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja kuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan, kuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret, joka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja virkkoi:

— Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten… Räjähdyskuulat ja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta sotamiestä.

Silloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi sen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan paukkeeseen.

— En koskaan! — sopersi hän. — En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies sitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä tukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai kaatua itse. Mitä minä tukaateista… Hänen henkeäänhän tavottelin… ja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö ole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua kuninkaan.

Tolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja kuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät pojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.

— Mitä sinä täällä teet poikani? — kysyi kuningas. — Käy vain eteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.

Tolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa kohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta astumaan alas.

Kuningas vastasi heille:

— Elkää peljätkö!

Silloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja alkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja risukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin. Useat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön juostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä takasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan, joka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon ja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan tarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin, eikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen vaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin takana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista jäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt noista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan luki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi pahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.

Hän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti autiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen, piiloutui hän suojavarustusten taa.

Muutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla ratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan vallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa raudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata vuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään jotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja rautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan lahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin kääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa kilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.

Pitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle Årasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet ristissä.

— Tämä on sellainen yö — sammalsi hän itsekseen — jolloin taivas on auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta… koettakoot piiloutua… olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai sotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa… Sankari… kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka, kestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja, sinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi tuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi ja sankari nojaa päänsä mullikkoon… ja makaa siinä sovinnon saaneena…

Tolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen rintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen konstapelin puhuttelevan sotilaita.

— Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän etuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo vanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä poiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin lähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa tuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.

Puhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti sitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa kohden.

Tolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta liekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli syrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja saadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:

— Olin aikonut tappaa tuon miehen… ja nyt tahdon pelastaa hänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista palvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.

Nyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti häntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän ruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas se leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.

Se oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä yönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden rinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia savupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin. Kirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta itse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän laukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.

Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei muistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan hämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän tuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan ukkoset tuntureilla.

Ei hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa eikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten saapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa. Kaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.

Hän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi kaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen valetukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli pantareunainen sotilaslakki painettu.

— Kuka on tuo kaatunut? — kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti Culberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta kyljeltä, mitään kuullut.

— Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, — vastasi jälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti katsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti polvilleen painon alle.

Paarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja lakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja puhkiammuttuja ohimoitaan.

— Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! — huudahtivat kantajat ja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.

Tuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi luottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit, saven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita käsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.

— Suuri, rakastettu kuninkaamme!

Överstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli oltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.

Raskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen samoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä oli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun, joka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.

Puoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle ruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat, saatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki tiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä huokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä vielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä, myllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat pimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle ratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota synkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa, jossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen kuninkaansa vieressä.

Hiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi vasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina riippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän tuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille haavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen siten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka multaan olivat kaivetut.

— Nukkumaan, nukkumaan kirottuina…! Miksei päryytetä rumpuja? Nuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla itke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit ja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan ruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!

Hän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka hän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut sinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa kaikuivat kauas läpi äänettömyyden.

Sitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa leimahti hänen sielussaan.

— Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat pudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita kohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun sinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin yöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa kelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon muutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat. Taikka… mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä, taidoton mies… Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä minun siis täytyy uskoa… Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla pimeydessä.

Upseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun vainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa iskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti tuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.

Tunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa saapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä kulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että kuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan puristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.

Jokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun oksia sivulle.

— Tuo miekka…? — kysyi hän itsekseen. — Oliko se paatunut, niin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon ruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka oliko…

Hän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi käheästi:

— Tuo miekka… ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö minua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne mies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin syvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.

— Ystäväni, en ymmärrä kysymystäsi.

— Ketä vastaan, kysyn minä. Ketä vastaan ojensi hän miekkansa!… Vaan minä tiedän sen itse. Ketä vastaan, niinkö kysyn? Kaikkia vastaan. Eikö se vastaus riitä? Eikö juuri niin tule sankarin kuolla?… Hän uskoi asiansa oikeaksi… Sellaisille uskoville antaa Jumala anteeksi… Sellaisille uskoville antavat ihmisetkin anteeksi!

Kuinka Görtz vangittiin.

Görtzin vangitseminen oli yhtä vaikea ja viekas tehtävä kuin revon satimeen pyytäminen; mutta Hessin perintöruhtinaalla oli pääkorttelissaan etevä lakeija nimeltä Pihlgren, joka vanhempana miehenä sitten usein kertoi, kuinka tuo tehtävä suoritettiin. Vielä monta vuotta sen jälkeen kuin Pihlgren hurskaasti oli kuolemaan nukkunut, säilytettiin eräässä Vermlannin pappilassa vanha käsikirjoitus, johon tuo kaikki oli tarkoin kirjoitettu. Ei kukaan oikein tiennyt, mistä se käsikirjoitus oli kotosin, mutta kun rovasti sai silmälasit päähänsä ja kellastuneen paperin eteensä, luki hän ankaralla äänellä seuraavaa:

Sinä yönä, jona kuningas ammuttiin, istui Hessin perintöprinssi ruokapöydässä Torpumin kylässä muutamain upseerien seurassa. Ranskalainen Siqvier astui silloin sisälle ja kuiskasi jotakin prinssin korvaan ja prinssi kuiskasi sen korvaan, joka hänen vieressään istui ja kun he olivat hetkisen kuiskanneet, laski prinssi veitsen ja kahvelin kädestään. Sitten käski hän satuloida ratsunsa ja käski lakeijan itseään seuraamaan. Pihlgren, joka sinä yönä piti vahtia prinssin luona, pisti äkkiä prinssin levätin satulalaukkuun ja ratsasti prinssin ja upseerien jälestä sen piiritysvallin luo, mihin kuningas oli kaatunut.

Siihen olivat paaret juuri tuodut, ja prinssi käski nostaa tuon jalon herran paareille, mutta niin lujasti oli tuo verraton sankari kuolinhetkenä tarttunut miekankahvaan, että kenraalien oli hyvin vaikea saada sormia siitä auki. Kun ruotsalaiset herrat vihdoin olivat riistäneet aseet suurelta vainajalta ja ottaneet haltuunsa sen miekan, josta hän niin vastahakoisesti luopui, jäi hänen kätensä kauaksi aikaa lepäämään heidän käsiinsä ja kaikki, jotka siinä ympärillä seisoivat, olivat sitä mieltä, että Jumala itse sinä hetkenä ikipäiviksi vahvisti sen kädenlyönnin.

Kun nyt paaret olivat pois kannetut, kutsui prinssi upseerit neuvotteluun siihen paikkaan, mihin kuningas oli kaatunut, ja ympärillä seisoi jonkun matkan päässä kolmekymmentä sotilasta tulisoihdut kädessään.

Bomgarten, joka silloin oli aatelislipullinen översti ja kamariherra, meni vihdoin syrjään överstiluutnantti Björnschiöldin kanssa ja koko ajan hän Pihlgreniä syrjäsilmillä katseli. Senjälkeen tuli Björnschiöld Pihlgrenin luo ja kehui hänen viisasta ymmärrystään ja kekseliäisyyttään sekä käski hänen prinssin nimessä seurata mukana pitkälle ratsastukselle, josta hän lähemmin kertoisi vasta, kun he olivat ehtineet matkalle.

Pihlgreniä tämä hiukan kummastutti, vaan kun hän aamulla ratsasti Bomgartenin ja Björnschiöldin seurassa, sanoivat nämä hänelle: Nyt me olemme matkalla pyytämään Görtziä.

Silloin täytyy, vastasi Pihlgren, sukkelasti liikkua sekä kielen että käden, mutta mitä minuun tulee, olen rehellisesti tehtäväni suorittava, sen kyllä herrat tietävät. Missä se syntinen ihminen nyt on?

He vastasivat: Hän ei liene kaukana, mutta jos hän Tistedaaliin asti ehtii, panee hän aikamoisen näytöksen toimeen.

Kun he olivat taivaltaneet tietä eteenpäin vielä yön ja päivän, kohtasivat he noin viiden tienoissa iltapäivällä Görtzin, joka ratsastaen läheni Rabalsin veräjän luona.

Kun Pihlgren sormellaan osotti veräjälle päin, pilkkasivat häntä Bomgarten ja Björnschiöld ja huusivat ivaten hänen korvaansa: Luuletko, että se suuri herra viitsisi ratsastaa?

Mutta Pihlgren vastasi: No hitto vie, se on Görtz! Tunnenhan hänen pikettinsä Petteri Bergin, joka hänen rinnallaan ratsastaa ja joka on minun kelpo vanha ystäväni ja veljeni.

Kun he tulivat lähemmäs ja huomasivat, että Pihlgren oli puhunut totta, nousi Bomgarten satulasta ja tervehti hänen ylhäisyyttään sangen nöyrästi ja vakuutti hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas ei ole koskaan ollut terveempi kuin juuri nyt.

Ja minne on teillä matka? kysyi Görtz.

Bomgarten, joka vihasi Görtziä kaiken sen pahan vuoksi, mitä hän hänelle oli oli tehnyt, kumartui ivallisesti yhä syvemmälle, niin että hänen päästä nostettu hattunsa kosketti tietä. Ja siinä hän sukkelan valheen keksasi. Olen matkalla Göteporiin ostamaan saappaita rykmentilleni, sanoi hän.

Görtz kääntyi nyt Björnschiöldin puoleen, jonka saksalainen vaimo oli hänen serkkunsa, ja virkkoi: Entä sinä, kuomaseni?

Björnschiöld karahti punaseksi kasvoiltaan, mutta turvautui hänkin yksinkertaisimpaan valheeseen: Minäkin olen matkalla Göteporiin erään karille ajautuneen laivan johdosta, jossa oli perintöprinssin tavaroita.

Bomgarten alkoi nyt taas kumarrella ja raappia maata ja oli niin iloisen näköinen, että hänen kasvonsa milteipä kiiltäneet, ja samassa hän lateli uuden valheen: Harmillisinta kaikista on, että meidän nyt juuri täytyy palata, — ajamme vain ensiksi Raballseen hankkimaan uudet hevoset. Sotapaikalla taitaa olla kysymys jostakin hyökkäyksestä. Perintöprinssi on lähettänyt tämän tuhman lakeijan meidän jälkeemme ja käskenyt meidän palata.

Kun he näin olivat puhuneet, iski hän silmää Pihlgrenille, jota hän todellisuudessa piti yhtä rehellisenä kuin sukkelana, miehenä ja arvosteli kymmentä muuta järkevämmäksi. Ellei hän seuralaisekseen olisi saanut niin taitavata lakeijaa, olisi Görtz mahdollisesti kulkenut vapaana vielä tänä päivänä ja kuka tietää, eikö tuo jumalankieltäjä, joka oli niin perillä taikataidossa ja monissa muissa kielletyissä vehkeissä, sitten olisi osannut jatkaa syntistä olemassaoloaan, niin ettei häntä vuodetkaan olisi vanhentaneet eikä hautaan kaataneet. Olipa senvuoksi varmaankin Jumalan tahto, että Pihlgren oli siinä saapuvilla, vaikka hän sitten siitä palkakseen sai pelkkää kiittämättömyyttä.

Koska Pihlgren oli Petter Bergin vanha tuttava, oli hän vähällä kertoa tälle kaikki, mutta hän sai lyhyessä ajassa kuulla niin monta valhetta, että hänen täytyi itsekseen hymähtää ja kohta oli hän yhtä hullunkurisella tuulella kuin kaikki muut.

He eivät voineet käydä Görtziä vangitsemaan siinä julkisella maantiellä, mutta hän kysyi heiltä hyvin kohteliaasti: Mihin aijotte ajaa yöksi, hyvät herrat? Ettekö tahdo ajaa jälestäni Tanum'in pappilaan ja syödä illallista minun seurassani?

Tästä herrat yhä riemastuivat ja kiittivät petollisella sydämmellä, mutta keskenään he supattivat, että he kyllä tulisivat olemaan sellaisia vieraita, jotka tiesivät ottaa parhaita paloja eteensä.

Görtz ajoi nyt edeltä Tanum'in pappilaan, mutta yksi kornetti ja yksi ajutantti seurasi häntä salaa jonkun matkan päästä, ettei hän kääntyisi pois siltä tieltä, jota oli kulkea aikonut; ja jos hän näytti pyrkivän pakoon, oli heidän määrä luodilla lävistää hänen päänsä. Bomgarten ja Björnschiöld olivat hyvillään yrityksen onnistumisesta; mutta Raballsen kievarista he eivät saaneet uusia hevosia, sillä kaikki hevoset olivat otetut kuljettamaan Görtzin runsaita tavaroita. Pihlgren yksin sai itselleen hankituksi hevosen, joka oli levännyt kolme päivää. Hän näet heittäysi hyväksi ystäväksi palvelustytön kanssa ja houkutteli tämän ulos ikäänkuin hetkiseksi supattelemaan; ja kun tyttö ei voinut sellaista pyyntöä vastustaa, vaan seurasi mukana sateeseen, kävi Pihlgren kohta totiseksi ja lupasi tytölle kauniin rahan, jos tämä hänelle heti hankkisi levänneen hevosen.

Bomgarten ja Björnschiöld hämmästyivät kovin, kun näkivät Pihlgrenin taluttavan esiin liinakon, joka oli niin virkku, että se korskui ja hyppi, ja he olivat niin hyvillään, että heti käskivät Pihlgrenin ajaa edeltä pappilaan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa tilata kirkkoherralta lämpösen kamarin ja vuoteet.

Oli kylmä ja koko yön satoi rankasti. Kun Pihlgren saapui pappilaan, johon Görtz jo oli asettunut, tapasi hän kornetin ja ajutantin, jotka piiloilivat pimeässä vaunuliiterissä. He eivät uskoneet silmiään, kun näkivät hänen ratsunsa, joka vieläkin oli niin virma, että heissä tuskin oli sen pitelijää, ja he kehuivat Pihlgreniä ja olivat iloissaan, kun heillä oli mukanaan niin taitava lakeija.

Pitkälle kului ilta, ennenkuin toiset ehtivät jälestä saapua väsyneillä koneillaan. Hiljaa he asettivat hevosensa vaunuliiteriin, ettei heitä kukaan huomaisi. Kaikissa ikkunoissa oli valoa, vaan ulkona oli musta pimeys. Ennenkuin he menivät sisälle kamariinsa, jonka Pihlgren sangen varovasti oli tilannut sivurakennuksesta, ottivat he jokainen pistoolin mukaansa.

He olivat läpimärät paitaa myöten, mutta ajosta niin kuumat, etteivät sitä huomanneet, ja kun he hiljaa kuiskien astuivat kamariinsa, sanoi Bomgarten rovastille: Meidän asiamme on täällä vangita Görtz, sillä nyt on kuningas Kaarlo kuoliaaksi ammuttu.

Rovasti, joka oli pieni ja kapea mies, lempeäkatseinen ja harvahapsinen vanhus, käveli kerran poikki havunoksasilla peitetyn lattian ja asetti kalottinsa kohalleen: Jumala siunatkoon herra överstiä, sanoi hän, joka tahtoo lopettaa tuon ilkeän maanvaivaajan suuren vallan ja mahdin. Hän on Akitofel ja kuka tietää, eikö piru itse pilkoillaan matkiakseen korkeampaa luomamuotoa olekin hänessä ihmisruumiiseen pukeutunut ja siten itse tänä iltana tullut syömään minun vähäpätöiseen majaani. Siitä hetkestä saakka, jolloin tuo kadotettu heittiö tuli sateessa ratsastaen talooni, kohisee ja raiskaa tuli kyökinuunissa, niin että säkenet leimahtelevat savupiipusta, mutta kumminkin näyttää siltä, kun tuli ei voisi pannuja lämmittää, vaan pysyvät ne jääkylminä.

Bomgarten, vastasi silloin: Olkaa rauhassa, rakas rovasti! Asettakaa nyt renkinne kaikki kirves kädessä ikkunain alle ja sitten houkuttelee Pihlgren, joka oli sukkelampi kuin me kaikki yhteensä, hiljaisuudessa Görtzin palvelijat tähän huoneeseen, kunnes ne kaikki saadaan lukkojen taa.

Pihlgren meni silloin ulos ja tapasi aitassa vanhan ystävänsä ja veljensä Petteri Bergin, jonka hän pyysi sisälle ottamaan mukaansa salasen kirjeen Holsteinin pikkuherttualle. Berg, joka aitassa hommasi Görtzin monien nassakkain ääressä, tarjosi Pihlgrenille lasillisen hyvää viiniä ja kiitti hyvästä ja uskollisesta ystävyydestä, jota oli kestänyt aina siitä saakka, kuin he olivat olleet pienet. Mutta kun Berg tuli kamariin ja näki siellä kornetin ja ajutantin pistoolit kädessä ja miekat paljaina, rupesi hän itkemään ja huusi: En olisi koskaan uskonut Pihlgrenin tekevän mitään tällaista!

Sillaikaa tutki Bomgarten Bergin taskut ja löysi niistä sata tukaattia, mutta kun tuo raukka vakuutti, että ne kaikki olivat hänen saamiaan juomarahoja niiltä ajoilta, jolloin hän Feifiä palveli, sai hän pitää rahansa sillä ehdolla, että hän muuten kertoi kaikki mitä tiesi.

Hiljaa ja hädissään kertoi hän silloin, että muutamissa aitassa olevissa nassakoissa on kyllä sekä ranskalaista että unkarilaista viiniä, mutta toisissa on Görtzillä helähteleviä rahoja.

Silloin pysähtyi rovasti keskelle lattiaa ja löi kätensä yhteen ja Bomgarten puisteli päätään ja nakutteli pöydän syrjään eikä herennyt huutamasta: Tässä saammekin paremman saaliin kuin koskaan saatoimme arvata!

Pihlgren meni nyt taas ulos, sieltä pimeästä kalastaakseen valheen koukulla useampia miehiä, ja pian olivat kaikki Görtzin lakeijat huoneessa salvan takana, paitsi kamaripalvelijaa, joka oli sisässä herransa luona. Sitä Pihlgrenin oli vaikein pyytää, mutta hän luotti taitoonsa ja asettui vaanimaan kyökin ikkunan taa, joka oli pihalle päin.

Satoi niin että tohisi ja hän näki kuinka piika, joka Görtzille ruokaa valmisti, siirteli pannuja edestakasin piisillä, saamatta suurimpiakaan liekkejä kuumentamaan niinkuin olisi tahtonut. Onneksi tuli kamariherra pian kyökkiin, vaan kun hän oli tavoiltaan hyvin ylhäinen herra, älysi Pihlgren hyvästi, miten häntä oli käsiteltävä, eikä mennyt etemmäs kuin aukinaiselle kyökinovelle. Mein lieber Herr, niin alkoi hän kumarrellen, kysyisin nöyrimmästi, suvaitseisitteko olla niin suosiollinen, että seuraisitte minua tuonne pihan poikki, översti Bomgarten tahtoo teitä puhutella.

Mutta siellähän sataa, vastasi kamaripalvelija.

Nyt ei Pihlgrenkään tiennyt, mitä hän enää keksisi, vaan seisoi hetkisen neuvotonna ja tuijottaen. Mein lieber Herr, virkkoi hän vihdoin, siellä on varmaankin kysymys hänen ylhäisyytensä nassakoista.

Silloin tuli kamariherralle yhtäkkiä kiire seurata häntä pihan poikki, mutta kun tuo hieno herra saapui kamariin ja näki nuo kiiltävät miekat, yritti hän kääntyä takasin ja rupesi vihasena Pihlgreniä haukkumaan. Nyt ei Pihlgren enää kutsunut häntä nimellä "mein lieber Herr" vaan kävi häntä kohti ja virkkoi: Ole siinä kauniisti vaiti! Minä olen sangen rehellinen ihminen ja kenties jalompi, parempi, urheampi… kentiespä viisaampikin… niin parempaa palvelijaa kuin minä olen, ei ole kellään herralla koskaan ollut. Sillä se on kuitti.

Leveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.

Sitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.

Mutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään ainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka oli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa suulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on paljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi, lyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä veitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme työhömme.

Pihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki ja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin istui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään varjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä, ei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika siirteli pannuja noille kylmille liekeille.

Pihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä pitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin oli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat märät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä rupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.

Kun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat Görtzin luo.

Hyvää iltaa, alkoi Bomgarten.

Görtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit nenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta. Tuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.

Bomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että herra salaneuvos on vangittu!

— Kuka — minäkö?

— Nii—in.

Görtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti sormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut? Elääkö kuningas vielä?

Bomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.

Görtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä kyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin hänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään myötäkäymisestä, istui hattu kädessään.

Minä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon Bomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut hattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä ja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on ruotsalaisten kuningas!

Bomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen silkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli lukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin haki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa penkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka suuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.

Kohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan hänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin kirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi vartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen lintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä taas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja, mutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan riikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi lieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja viskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei Pihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet kärventyivät.

Seiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et ole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin valtakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.

Görtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi kokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan; tuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka oli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna, nähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä äänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää paljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista ruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi miekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan velvollisuus tarjota lohdutustaan.

Görtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä puhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua että miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te ymmärrätte siitä, mitä minä uskon.

Rovasti virkkoi: Teidän ylhäisyytenne on nojautunut maallisen ruhtinaan suosioon.

Görtz vastasi: Hän, joka on elänyt vieraissa maissa kaukana teistä tyhmyreistä, on osottanut mulle kunniaa tarjoamalla mulle suosionsa. Jos tahdotte saarnata, kelpo rovasti, niin malttakaa sunnuntaihin saakka. Ihminen on eläessään vesikupla, kuoltuaan matojen ruoka.

Silloin mulla ei ole mitään lisättävää, huoahti rovasti, tahdon vain kysyä, käskeekö teidän ylhäisyytenne, että ruoka nyt on asetettava pöydälle.

Bomgarten kävi siihen väliin ja vastasi varsin tyyneesti Görtzin puolesta: Niin, mullapa onkin oikein nälkä. Katattakaa viipymättä ruokapöytä.

Kun ruokalajit, jotka hyvin olisivat parhaalle kuninkaalle kelvanneet, olivat kannetut esiin, istahtivat Bomgarten ja Björnschiöld Görtzin kanssa aterioimaan, vaan he eivät uskaltaneet antaa hänen käyttää veistä, vaan leikkasivat ruoat hänen lautaselleen. Sana "ylhäisyys", jota oli käytetty Raballsen veräjällä, oli nyt Bomgartenilta unhottunut ja hän kysyi: On kai salaneuvoksella jotakin viiniäkin mukana?

Görtz säikähti pahasti: — Viiniä… on!

Sekä keltasta että punasta?

Molempia… On kyllä!

Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille suomeksi, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, että hän toisi aitasta pari Görtzin viininassakkaa ja myöskin rahanassakat, mutta ääneensä hän virkkoi: Tuo nyt sisään punaviiniä. Lasillinen Volnayta maistaa tänään mainiolta… ja sitten hiukan kullankeltasta jälkiruoan kanssa.

Rovasti ja Pihlgren nostelivat nyt yhdessä sisään noita raskaita ja merkillisiä nassakoita. He asettelivat ne lattialle pöydän viereen ja Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille: Kelpo Pihlgren, laske mulle lasillinen hyvää viiniä, sen todella tarvitsen ja olen sen erityisesti tänään ansainnutkin. Ja juokaa itsekin lasillinen, toverini, sillä enpä tiedä, miten ilman teitä olisi käynyt.

Görtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei jaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen leikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta luokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan. Teillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole syöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé avec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale kapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on oikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille sotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin herkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy kiinni ruokaan.

Saan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta, vastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan yhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole kerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra översti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka sopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko Ruotsin valtakunnassa, niin, ei…

Pidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.

Kun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa ollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli usein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut koskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran kanssa.

Björnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään ja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään, söivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat sydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti Pihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille, mutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin, kuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli tartuttava.

Vihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz otti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin viiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas jättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki, mitä hän sinä iltana söi.

Bomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja tarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme saa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta ranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu suureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä ja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee varmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.

Näin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita tukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.

Görtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli eteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä rovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut Görtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan eteisessä ylöskäärityin hamein.

Mutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti pystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin täytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin: Kirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen juomaan on mieltynyt!

Amen, amen, sanoi rovasti.

Niin nousivat kaikki pöydästä ja rovasti otti toisen vahakynttilän ja valaisi Görtzin sisälle siihen kamariin, jossa hänelle oli vuode laitettu. Jälkimmäisenä kulki Pihlgren kantaen tuota kallista miekkaa ja silkkiliinaan käärityltä papereita.

Görtz käveli varsin ylpeänä, vaan heitti sitten tekotukan ja liivit eräälle tuolille ja aikoi niinikään kannussaappaat jalassa viskautua rovastin sänkyyn, jossa sänkyvaatteina oli mitä hienointa palttinaa. Siitä kävi rovasti nurjamieliseksi ja ja rupesi siitä syystä vetämään Görtzin jaloista saappaita, mutta Bomgarten pidätti häntä sanoen: Te olette liian kelpo mies, vetääksenne noin likasia saappaita. Mutta jos tahdotte kutsua piikanne vetämään, niin hän sen tehköön!

Kutsukaa tänne kamaripalvelijani, pyysi Görtz.

Minä olen rehellinen ruotsalainen, vastasi Bomgarten, ja voin tulla toimeen ilman kamaripalvelijaa ja renkiä, jos niin on pakko. Teidän tulee kiittää herra rovastia, joka tahtoo antaa piikansa vetää saappaanne…

Piika tuli heti, vaan ei voinut saada saapasta jalasta ja Bomgarten kielsi kerran vielä sekä Pihlgreniä että rovastia häntä auttamasta. Vihdoin täytyi tytön istua saappaille, ja niin ratsastaen nytkyttämällä vetää ne hyvin hitaasti pois ja Görtz irvisteli ja oli yhä vihasemman näkönen, mutta ei nytkään sanaakaan virkkanut.

Jos salaneuvos nyt kauniisti tahtoo lukea iltarukouksensa ja kiittää hyvästä päivätyöstä, niin ei mikään häntä sitä tekemästä estä, sanoi Bomgarten ja pisti hänen käteensä vuoteelle yhden noita Cartesiuksen pakanallisia latinakirjoja, jonka hän Görtzin tavaroista oli tavannut. Mutta tämä ei kirjaan koskenut, kuiskasi ainoastaan hiljaa itsekseen:

Le rideau descend. Je sors, Je sors d'une grande tragédie; le héros et sa belle patrie, les amants malheureux sont morts. Allons nous coucher, c'est fini! Allons nous coucher, c'est la nuit!

Niin, nyt on peli meidän hallussa, sanoi Bomgarten. Aikasin huomisaamuna saavat rovastin rengit auttaa ruunun palvelijoita viemään miestä Uddevallaan ja sieltä eteenpäin ratsuväen saattamana Tukholmaan! Mutta ennen kaikkea täytyy meidän laatia kertomus tästä vangitsemistapauksesta ja heti tänä yönä lähettää se pääkortteliin, Norjaan. Ei ole ketään muuta kuin Pihlgren, jolle sen kirjeen voin uskoa.

Sen herra översti tietää, vastasi Pihlgren, että jos joskus joku palvelija on uskollisesti ottanut vaikeita tehtäviä suorittaakseen ja rehellisesti ja huolellisesti ja kenties rohkeastikin…

Eikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan, kuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin, iski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te, Pihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen… und leben sie wohl!

Vaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että hän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja ratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten vaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld sai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin sanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa, hän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.

Sankarin hautasaatto.

Hirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä talvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun ei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin kääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan päin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot kädessä.

— Hyvää iltaa, toverit! — virkkoi hän. — Ei ole tulija vaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin lyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa katselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.

Toinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja heijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan partaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan samettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen välissä.

Duval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi hammastensa välistä:

— Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni Görtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa se, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja hartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te löitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet kuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen viimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?

— Nyt rupeavat hautakellot soimaan! — virkkoivat palvelijat ja kohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen heijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. — Kuulkaa, kuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!

Duval vastasi:

— Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset vielä taistelevat… Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin erääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä rekeen arkun peitolle… Ammottavathan aukinaisina vielä veriset haavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan? Huutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet… Kuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!

— Ja mitä teille vastattiin?

— Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä, ulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan voi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata toisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat epäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat toisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita olemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla, mutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan yhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen ympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi. Katsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle ja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan pysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja se pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja, millä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä luulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara siltä hänen otsallaan, — eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään kiviä… Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä vihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.

Palvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.

— Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?

— Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki laivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla päivällä… Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset matka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos ei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten hautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa ja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä joku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen kelloa…

Sillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät lapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin valossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän puhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen ja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele. Hymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että hampaat osaksi olivat näkyvissä.

Yrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli pantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan sitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka päälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella pään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa henkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin, mustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä vanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä Ukrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä tuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut ja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen hetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut kuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi sameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä sen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen soturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt liehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.

Kun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki juhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan saakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja pilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan joukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja ankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa olevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä Veli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä valtioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita, ja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.

— Liikahtamatta ne seisovat, — ajatteli hän. — Mutta sehän onkin luonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan ja ihmisten hylkäämä erakko… sankari!

Kun ensimmäiset kunniavahdit saapuivat Kuningattarenkadulle, jossa porvaristo Jalkasin muodosti rintamarivin, astui Wreden talosta hoviseurue ulos pitkiin vaippoihin puettuna. Etunenässä kulki Düben. Hän asteli yhtä kankeana kuin Benderissä, jossa hän harjoitteli kyökkipalvelijoita sotatemppuja tekemään, vaan kun hän etäältä huomasi valtakunnan lipun, jota tuuli niin raivokkaasti repi, että se vähältä oli suistua alas, taivutti hän päänsä alas. Niin kulki hän kumarassa, etteivät hänen sukulaisensa häntä tunteneet. Hänen jälestään astui ritaristo ja aateli Cronhjelmin talosta ja maamarsalkka Per Ribbing, joka vaivaloisesti laskeusi liukkaita portaita alaspäin, kääntyi puoleksi ja virkkoi:

— Lohdutukseni on se, että olen lapseton, sillä tänä iltana muuten muisteleisin niitä kaatuneita poikiani, jotka eivät voi tukea vapisevaa käsivarttani.

Mutta kun hän ympärillään tunsi ne suvut, jotka olivat harvenneet kuin metsä, mistä joka toinen puu on kaadettu, lisäsi hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen:

— Jos mullakin olisi ollut kaatuneita poikia, ehkäpä silloin yksinäiset askeleeni eivät olisi tuntuneetkaan näin raskailta. Dulce et decorum est pro patria mori!

Tulen hohde valaisi ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa ja kirkon tornissa, mistä soittajat kumartuivat alaspäin avatuista luukuista. Askel askeleelta liikkui jono eteenpäin patarumpujen ja käheiksi käyneiden vaskirumpujen jyristessä ja ruumisreki huojuili kinoksessa. Norrbron ympärillä kuohui virran musta vesi, johon kerran Pikku Karinin sulhanen oli säkkiin suljettuna heitetty ja jossa muta peitti ne vajonneet venheet, joita muinoin oli pidetty ankkurissa Agnefitin tammien varjossa. Ritariholman hautuumaalla, jonka hautaoikeuksista maan isoiset entisinä aikoina olivat maksaneet viisikymmentä markkaa, seisoi uusi henkikaarti paraatirintamassa. Jokaisen seitsemännen miehen perästä oli tyhjä sija, jossa tuohustuli paloi, ikäänkuin kaatuneille ja kadonneille pystytettynä muistokynttilänä. Kansa siitä mietteitään kuiskaili, mutta nöyrästi ja hiljaa. Ei yksikään itkenyt eikä yksikään uhkaillut. Kaikki ruotsalaiset aavistivat, että vuosituhannet tulisivat tätä iltaa ihmetellen muistelemaan. He tunsivat, että he nyt hautasivat toisen puolen omaa olemustaan.

Tuo merkillinen kirkko, jonka ympärille aina eri aikoina oli rakennettu erilaisia pyhätöitä edesmenneille merkkimiehille, loisti kirkkaana kuin jouluaamuna ja tornista kaikui kellojen teräksinen ääni. Veli Yrjänältä oli jo aikoja sitten kansanjoukkojen tarkastaminen unhottunut ja hän tarttui lähimmän hovijunkkarin takkiin.

— Ei ole koskaan kellojen soitto näin mieleeni koskenut… On kuin riemuisa rukous joka heläyksessä, on aivan kuin kruunajaisiin soitettaisiin. Ja niinhän melkein onkin. Palaahan kuningas tänä iltana pääkaupunkiinsa oltuaan täältä poissa kahdeksantoista vuotta. Tämähän on nyt se odotettu voittokulkue.

— Entä voitto?

— Hänen tahtonsa sitkeys voitti tuona yönä Fredrikshallissa, jolloin Jumala löi hänet kuoliaaksi.

— Sitä sitkeyttänsä käytti hän ruoskana meitä vastaan.

— Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän oma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa epäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa vastaan?

Veli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä erakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu päättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen sitkeydestään enin olivat kärsineet.

Kun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo viisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina pääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää, että tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua soitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla, juhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli kaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä oli ollut.

Oikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla kerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut, mutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä yhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.

Niiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.

Hovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden luo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina lepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja iloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa Fogelvikin lahdesta!

Urhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo luuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän sauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla. Siellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia, kaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.

Jokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot kuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan kulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien ja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen marskin kanssa. — Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla koristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja hänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa kantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia niitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää. Torvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee kuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin päin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee kuperahattuisin lainein, — ja koko ajan helisevät ikkunat.

Lippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo Niilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale alttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle, sinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille paimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule laulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu taikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun, harmaakivisen, kuvan päällä!

Käytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani keihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan hurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin kaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee pyhäin harpunsoittoa taivaasta!

Astunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta, mihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen poikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan kättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, — eikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena, harmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan kalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman linnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu paperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut ne verkkaseen soivat.

Vahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein mustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta punaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta ruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia, uhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten otsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin: itsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys yleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja sitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. — Nuo viime sanat loistivat verenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat kelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä, jolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?

Mustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin ja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen ja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat vainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui paareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten hän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen, joka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas satulaan… ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka naiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat silittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja kuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä. Kaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas heidän asuntoihinsa.

Kirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli vaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle, paukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin ikkunoista.

Niin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa tuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella sytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan takasin linnaan.

Veli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän liikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:

— Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan! Missäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä meidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä onnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!

Henkivartijat tekivät kunniaa.

Nyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että kuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla äänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja raskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas hautaholviin.

Rappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin sivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana, kultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka ympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso Mooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista ja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! — Minne katosivatkaan nuo kultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?

Sillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella ennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana, polvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän nousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa, kävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei tullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan päälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa yleisön palmunoksien kahinaa.

Siten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä alttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli saarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut maassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas, joka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen. Te kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te tähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko? Kuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen te aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta, joka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne… tuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun sadun kaiku.

* * * * *

Kaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.

Laiva.

Kirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas ulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen talonpoikaisrahvas ja saaristoväki.

Yhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin raskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa kuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat jo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja kutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja päiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina tapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista huolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin retkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu. Kun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä salmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin yhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka sängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle viimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.

Kapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen joukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas tyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat koko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat niin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo häntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin kirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.

Hyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen saaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa tyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä, joiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia tykin laukauksia.

Vapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin, puhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa teki öinen valaistus vielä harmajammaksi.

— Kapteeni! Te olette lähettänyt venheemme, joilla tänne tulimme, sisäsaaristoon hakemaan lisää väkeä. Nyt ei meillä ole kuin kaksi ravistunutta ruuhta millä pelastua, jos vihollinen nousee maihin, ja meitä on yli neljäkymmentä miestä. Elkäämme salatko totuutta! Meidän harvalukuinen joukkomme ei voi enää mitään toimittaa. Olemmehan kuulleet, että rikas Fuchs jo on Södermanlantilaistensa kanssa lähtenyt Etelä-Staketiin voittamaan vihollisen tai uhraamaan henkensä ja että Düker taalalaistensa ja vestmanlantilaistensa kanssa pian lähtee jälestä, vaan me tiedämme myöskin, että Boossa ja Vermdön ja Södertörnin saaristossa ei pian ole kallioilla mitään muuta enää löydettävissä, kuin mustaa tuhkaa. Antakaa puheeni anteeksi, vaan kaikki olemme me kuulleet, että Trosa on ryöstetty ja että Nyköping palaa, niin että tulen hohde näkyy kauas Tukholmaan saakka. Norrköpingissä ryöstävät ruotsalaiset talonpojat ja sotamiehet julkisella kadulla pakolaisten kuormia. Vikbosta antavat asukkaat lakanoilla merkkejä venäläisille laivoille, tehdäkseen niiden kanssa yksityissovintoja ja vannoakseen uskollisuudenvaloja tsaarille, ja Marstrandissa on Tordenskjöld jo nostanut Tanskan lipun. Minne vain katsomme, on ilma täynnä tulipalon liekkejä ja savua… Lopussa on Ruotsi, kotimme, kotimme!

— En salaa mitään, — vastasi Resslöf, — mutta luottakaa siihen, että yhdennellätoista hetkellä saavat ruotsalaiset aina apua. Harvoin se ennen tulee.

Papinpoika hymähti pilkallisesti ja vastasi poistuessaan:

— Nyt on yö ja kymmenes tunti on kulunut. Toivokaamme!

Kansa keräytyi tiheälle Resslöfin ympäri suuressa levottomuudessa. Vielä jyrisivät tykinlaukaukset, mutta jo heikompina ja etäämmältä mereltä.

Silloin tuli kalpea papinpoika uudelleen juosten kallioita pitkin. Hän kompasteli ja luisui, mutta hän juoksi. Hän tunkeutui väkijoukon keskelle eikä häntä pysäyttänyt mikään.

— Ei ole nyt, hyvät ihmiset, oikeat vallat kulussa. Tuolta tulee mereltä laiva, jolla on lyhty palamassa keulassa, mutta ei ole mastoa, ei purjetta eikä airoja. Enkä näe yhtään ihmistä laivankannella, ei ketään ole peräsimessä. Mutta laiva kulkee siltä eteenpäin… kulkee, joskin hitaasti, hitaasti.

Rahvaasta kuului taikamaisen pelon huminaa, mutta nuo harvasanaiset saaristolaiset seurasivat Resslöfiä salmen suuhun korkeimmalle kalliolle. He luulivat papinpojan nähneen näkyjä, sillä he eivät huomanneet mitään koko aavalla merellä, jonka ympärillä öinen taivas hehkui.

Mutta yhtäkkiä pääsi heiltä kaikilta kummastuksen huudahtus ja tuo jälempänä tuleva kansa rupesi nyt sekin ääntelemään. Vuorisen niemen takaa ilmestyi hyökyaaltojen keskitse raskaasti ja hitaasti sotalaiva ilman purjeita ja mastoja, mutta sillä oli valkosiksi maalatut tykinsuunreijät ja keulassa palavan lyhdyn alapuolella oli kultanen jalopeura, joka jalkojaan kuin hypätäkseen kohotteli.

— Se on kummituslaiva! — huusi rahvas.

Epäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa pyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.

Varovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa, mutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään vastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se oli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty vain paloi lepattavin liekein.

— Armahtakoon Jumala! — kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää vaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. — Lipussa on meidän värit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin… Se on brigantinilaiva "Ruotsalainen Jalopeura".

— Niin, se on "Ruotsalainen Jalopeura", — toisti kansakin saarelta.

He pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat siihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen ikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä käsikopelolla kulkea eteenpäin.

— Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? — kysyi Resslöf ja korotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.

Silloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat siellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen laivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia laivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki miehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten sanoi hän seuralaisilleen:

— Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan sitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin maininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme siten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden ruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja uppoomatta kestänyt.

Vanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin ja erilleen muista.

Kun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä sisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui kesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.

* * * * *

Tykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut sotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien lomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden ja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta äidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja lukemattomia kysymyksiä lenteli.

— Onhan tämä "Ruotsalainen Jalopeura", joka palaa taistelusta! — vastasi laivassa oleva kansa.

Silloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini umpimielisyydestään ja nousi pystöön.

— Tämä on muutakin kuin laiva! Ojentakaa mulle kätenne! — virkkoi hän nuoremmille miehille ja veti heidät tiheästi ympärilleen. — Hatut päästä, veikkoseni, hatut päästä! Tämä mastoton laiva on kuin Ruotsin maa, joka pelastaa itsensä, viimeiset joukkonsa ja kaatuneet vainajansa kotisaarten suojaan. Millaista ikävää ovatkaan ne vangit tunteneet, jotka ovat paenneet satojen peninkulmain päästä Siperian jokia pitkin… Yksinäisinä, valepukuisina ovat he seisoneet valaanpyytäjälaivain kannella, edessään jäämeren tutkimaton vedenpinta, ja huudellen Jumalaa hädissään, että hän ei heidän elämänliekkiä sammuttaisi, ennenkuin kotoisen katon alla. Kotoinen katto? Hiiltyneenähän se on romahtanut maahan! Voitettu, masennettu on meidän kansamme, pilkottu on valtamme ja raunioita rannikoillamme savuaa. Sinä keksimätön, ijankaikkinen Jumala, eikö jo aamu koita?… Hiljaa, hiljaa, veikkoseni, aamu koittaa vielä! Jonakuna aamuna vielä Siperian vangit, jotka ääneti istuvat käsitöittensä ääressä, nytkähtävät ja hypähtävät pystöön, nähdessään ratsumiehen torilla heiluttavan valkoista lippua merkiksi, että rauha on solmittu. Janoiset suut tulevat juomaan Fredrikin ja Ulrikan kultareunaisista laseista ja naiset tulevat vielä ilman surupukua kattamaan joulupöytiä. Vielä kerran tuoksuu Ruotsissa niitetty heinäkin! Kirkonkellot soivat. Kokonaisen vuoden ne aina puolenpäivän aikaan soivat rauhan kunniaksi… ja kaatuneiden muistoksi. Missä ovat silloin vanhat pataljoonat, missä Grothusenin rumpu ja missä turkkilaisesta silkkikankaasta neulotut liput? Ja hän, joka piti meitä koossa tuossa suuressa taistelussa ja joka ei koskaan tahtonut uskoa, että Jumala meidät oli hyljännyt, hän, jonka sankariluonnossa kaikki meidän halumme ja toivomme piili… missä elää hän? Kysykää lapsilta, jotka laulavat! — Niin, he menevät matkoihinsa, toinen toisensa perästä nuo vanhat sotatoverit. Missä vain kuljemmekaan maaseudulla, Jalkasin tai kyytirattailla, yösumussa me tunnemme nuo pienet valkoset kirkot, joissa kahdeksan tai kymmenen vankkaa poikaa on nostanut hautakiven sotavanhuksen haudalle. Ja missä vieraassa maassa kukkii niin kaukana kenttä, ettemme voi istahtaa mättäälle ja kuiskata: onkohan tämä sellainen paikka, jossa yksi meikäläisistä nukkuu, yksi verensä tyhjiin vuodattaneita? — Karkeissa puvuissa he hetkisen luonamme viipyivät nuotiotulen ääressä ja lähtivät sitten ja kaatuivat. Sellaisia he olivat, sellaisina heidät muistan. Sellaisina he myöskin kiitollisen isänmaan muistoissa ja taruissa elävät… Rakastettu olkoon se kansa, joka suuruutensa suistuessa osasi hankkia köyhyydelleen maailman edessä kunniaa!