Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KAROLIINIT

Kertomuksia

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo

Porvoo, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)

Vihreä käytävä.
Saarna.
Vallansaaja.
Juhannusleikki.
Gunilla aittamuori.
Ranskan Mauno.
Sotarosvojen kuningatar.
Mazepa ja hänen airueensa.
Viidenkymmenen vuoden päästä.
Linnoitettu kartano.
Puhdas valkoinen paita.
Poltava.
Katso, minun lapseni!
Neuvostossa.
Kirkkomäellä.
Vanki.

(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)

Kun kellot soivat.
Kustaa Celsing.
Tuhma ruotsalaistyttö.
Bender.
Hänen ylhäisyytensä.
Paperi-kenraali.
Luutnantti Pinello apteekissa.
Tobolskin vangit.
Jalopeuran häkissä.
Kuninkaanratsastus.
Ruotsin saaristossa.
Marstrandin kirkossa.
Katrinuska, eukkoseni…
Pimeässä joulukirkossa.
Fredrikshall.
Kuinka Görtz vangittiin.
Sankarin hautasaatto.
Laiva.

Vihreä käytävä.

Linnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä kapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi heitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen ohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän solminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti kädet alati lievetaskussa.

— Ajakaa ulos hullu Ekerot! — sanoi palomestari. — Hän on röyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa parsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten kokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on kuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.

Yksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija Haakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin länkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut hevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti Ekerotin kainaloon.

— Minä saatan konstaapelia, — sanoi hän, — eli luutnanttia elikkä mitenkä sitä saapi sanoa.

— Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa, — vastasi Ekerot. — Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin. Täällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen tästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole teille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä rakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat, väärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää ja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.

— Ei luutnantin… elikkä… kapteenin tarvitse levittää pahempia maineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille kantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta on ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista riikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin tallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.

Ekerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen kiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään määrättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja hymisi itsekseen.

Luukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat obeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin trumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi kaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä Kuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko paistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä kynttilät palaneet kattokruunussa.

— Jaa, jaa, — hymisi Ekerot, — kaikki se palaa, kaikki — kaikki se, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen nähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni, näkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen että vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa sataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret heittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa sormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta toukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta syyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että Herra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.

— Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! — änkytti Haakoni.
— Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?

— Siinä vaiheella.

— Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille, jos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä on nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta ikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia kuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa peitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi ja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä hän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää sellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä. Kun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein ennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista alhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa ja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi pojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on hän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän ei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta. Vielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia, valtakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut salaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun rautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän kuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi: Auttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani arvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!

Haakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita alaspäin luukulta luukulle.

— Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa leskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes Tessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän siellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan haihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä. Silloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja laitokset kohisevat ja kahisevat… ja kultapäinen ruokokeppi luikahtelee lattialla…

— Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa ja sen ottaa ylös.

— Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha ja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on mennyttä, ja mikä on tulevaa.

— Ehkä niin! — Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista linnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha rakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli vielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. — No, kukas asuu tuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään… eikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut olla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut kuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista! Nähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa, niin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia männinkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät, kun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää käytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan linnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat. Niin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän tulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan kuninkaalliselle majesteetille itselleen.

He olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan yli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä, ja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten kopseen ja käskyhuutojen seasta. — Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta pohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä… He istuivat tiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä… Norrlannissa maksoi leiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa… Sotamiehet kuolevat nälkään… Rykmentit ovat tuskin puolessa määrässä…

Ekerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle jo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi kainalossa ja kädet takin helmataskussa.

Kun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla, vilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon pistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa ollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava häkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja riveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria ja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa Palmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet arvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.

— Hullu, — sanoi hän, — kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei hän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini edessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo tulee.

Loukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani takkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni piippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle valkean eteen.

— No, kerrotaan nyt! — sanoi Haakoni.

Ekerot kertoi:

— En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli siihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut pantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He, väli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun muuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi Hannu Wachtmeister olla itse. — Se mies on hullu! — huusi hän laivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan lakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun tieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka paikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten kantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän viimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun ja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat taskusta… ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat: Ruumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi voi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme tehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille itselleen… No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja kuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain minä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen konstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon päällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti meidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan leskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin veneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja manailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut piirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:

— Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?

Kun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.

— Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.

Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: — Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan. Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän käytävän läpi.

Niilo vastasi:

— Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon, niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini. Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.

Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.

Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva katto vuoti ja tippui.

Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan, mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua. Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko yön.

Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten selälleen.

Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri, että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin. Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat voisi mitään.

Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.

Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja kuiskasi hampaitten välistä:

— Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?

— Jumala siunaa! — sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.

Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein hän uskoi.

— Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, — murisi mies peittääkseen omaa hämmennystään. — Täällä katto niin vuotaa, että minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän tulla uusi talo… Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.

— Voi ollakin, — vastasin minä, — vaikka kyllä tunnen armollisen kamariherran Tessinin.

Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja valkoisia temppeleitä.

Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.

Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn. Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!

— Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! — sanoi hän. — Menemme heti sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!

Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.

Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:

— Jaha, jaa!

Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.

— Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, — sanoi hän, — ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.

Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin neuvostokamarein läpi — kiitos kunniasta! — ja edelleen sitä tietä, jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren naiset asuivat — hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.

Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä vieressä selkä muuria vastaan.

— Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, — sanoi
Hedvig Stenbock, — ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. —
Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme
takaisin.

Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.

— Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.

Tessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja tikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.

— Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja harmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin miehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä esittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen Ruotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma kultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä yönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan… ja sitten… addio! Italiassa on minulla ystäviä.

— Sen Jumala taivaassa tietää, — vastasi hän, — että aina kernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en mitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua ilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän ja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki Lindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa kanssa. — Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen käytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla anteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös… minun luokseni.

Tessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis siitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin jalosukuista neitiä.

Yö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli minulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili ystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko linna olisi ollut hänen.

Tanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa ilmaan ja huusi:

— Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada, eikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan tarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija, aatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä voittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja Aatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.

— Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! — supatti Tessin syrjässä naiselleen. — Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero! Lindskiöld on humalassa.

— Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.

Lindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.

— Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku panna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on kamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle suoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat minun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin taiteenne.

Tessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.

— Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, — sanoi Hedvig Stenbock, — ja niin se on oleva.

Lindskiöld pani kätensä sydämelleen.

— Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. — Mutta seppeleen minä kyllä teen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua omaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi… kas, niin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra olisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut? Uuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru, hyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.

Lindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana ja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen naamiaisviitan.

— Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi nyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta taaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun minä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken vahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle terveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen jälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee yökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti huomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti määrätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy kamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen majesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta… tarkoitan riikinleskeä… ein verschmitztes Weib… sitä ei pirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa kuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen huomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat lapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun seisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita kohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle majesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä, missä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.

Hämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin suorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle ylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.

— Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, — sanoi hän.

Mutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä kotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena pitkin kaupunkia… leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta, noidannuolia sääressä… ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille Palmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin taskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten olivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle majesteetille itselleen!

* * * * *

Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut kipeämmäksi.

Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin, että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille. Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän huikaisemilta onnellisilta.

Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa, istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita alas kadulle.

Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.

— Kas, kas! — sanoi hän. — Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki on palava, kaikki, kaikki!

Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin, ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.

— Paari palaa poikasi ruumiin alta! — huusi Ekerot osottaen sormellaan. — Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?

Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet, ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni, joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa — ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat. Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.

Saarna.

Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.

Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena, niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.

Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.

— Nähkääs! — sanoi muudan vaimo alipenkeissä. — Sen pitäisi vielä saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?

— Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään penkkiin kuin lupa on! — vastasi naapurin akka ja työnsi hänet päistikkaa käytävälle.

Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään, mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:

— Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut, vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.

Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar, joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä, mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa, piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.

Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain vanhaksi kuninkaaksi. Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.

Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään. Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki, kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan nouseva korkeuteen — ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista vuotiaana.

Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana, jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten saattamana taivaan ihanuuteen.

Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.

Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin. Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä jäi hän istumaan.

Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen, jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.

Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn, näytti hän pieneltä tytöltä.

Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat, alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän oli mielenliikutuksessa.

— No kaikkia! — murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin lasta. — Mitä se auttaa?

— Tehdään niinkuin olen sanonut, — vastasi kuningas. — Ja huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.

Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta, mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa. Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.

Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista, melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli tarkkaavaksi ja kuunteli.

Silloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki sitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa lapsuudessaan.

— Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen vietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen kunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.

Vanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja hiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan puhuvan.

— Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan perintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti Jumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida kristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan kutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias, joka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina tottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten sortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun pyhän nimesi tähden. Amen.

Vallansaaja.

Kuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa, jossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja tuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä oli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta toisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas — ja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä maistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:

— Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat kyllin happamesti irvistää?

Mustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla höyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia kankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten kirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä mustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot kuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto vaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa ja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten ilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun jälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille hämärinä joulunpyhinä.

Silloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi leskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän purnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.

— Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa Holsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä lähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti Gerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon matkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa. Älkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin! Kuuraamaan kiiltäväksi!

Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja sanoivat toisillensa ystävänsanoja.

Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn ja puhkuvan mourukarhun.

— Sano minulle, — kysyi kuningas vakavasti. — Kuinka tulee ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei koskaan mene mielestäni.

Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin kysymyksiin, vastasi hän:

— Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja… niin… Meitä kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren niskoilta.

Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:

— Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.

— Niin, niin, rakas Wallenstedt, — vastasi kuningas. — Itsessäni olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.

Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa. Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon tulleen.

Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun, joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan tiheään kirjoitetun paperin.

— Ota valta omaan käteesi, — seisoi siinä, — ja varo suuria herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.

Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt kamarista.

— Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa. Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa, arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan ennen, — yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan. Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.

Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.

Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille, joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!

Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.

Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja laukkasi ympäri huonetta.

— Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei, hei!

— Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan, mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella hevosella ja heilutti hattuaan.

Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat, mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:

— Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.

Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti silmää.

Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä hänen mieleensä ja hän meni ovelle:

— Klinckowström! — huusi hän. — Klinckowström, voitko sanoa minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa Kungsöriin karhun ajoon?

Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen hovipoika, vastasi:

— Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä hevosia ja soihturatsastajia?

— Onko sinulla parempaa ehdotusta?

— Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta…

— Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi että me tahdomme.

Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone, jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi. Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni säesti laulua.

Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.

— Se on hän itse! — puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. — Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun sydänreijästä.

Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.

— Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! — sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. — Ja puhdasta ja pyhää on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja voitelusarvi meni kirkon lattiaan.

Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi ohitse Karlbergiin.

Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.

Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.

— Menköön siitä helvettiin kauluksineen! — sanoi hän. Mies nauroi haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.

— Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!

Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan, mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse pitääkseen vierasta silmällä.

Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin, nousi hän ja käänsi alas kauluksen.

Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän käveli verkalleen käytävää pitkin.

— Se pääjunkkari! — porisi Malina muori. — Jokohan tuo menee jyristämään itse huvihuoneen ovelle!

Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.

Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä raivolla:

— Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei sanaakaan milloinkaan!

Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.

Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan. Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori, joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole juuri.

Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, sanoi hän:

— Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!

Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.

— Sinä et vastaa! — jatkoi hän. — Onko se kainoutta? Vastaa silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.

Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.

Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin askelin malmitarhasta pois.

Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.

Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla ja puhuivat pahaa surutalosta.

— Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.

— Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?

He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät portinkolkuttimella.

Malina muori raotti toista luukkua.

— Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, — sanoi hän kisällit tuntiessaan. — Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.

Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.

— Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi. Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.

— Olkoon menneeksi, — sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan. — Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa, niin että tuntuisi.

He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat
Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.

Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä, palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.

Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika, joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.

Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta. Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia. Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia. Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi. Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra Ruotsin maassa!

Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla ja kävivät kurkkuun kiini.

— Wer da? — huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja ratsasti takaisin veräjälle.

— Yksi meikäläisiä? Mitä? — kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen oli noussut pystyyn. — Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! — Schadet nichts! Nouse ylös ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä. Eteenpäin!

Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.

— Se kelpaa! — huusi Holsteinin herttua. — Hatut ilmaan! Kunpa nyt saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin, pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et scandalorum!

Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle, kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin pelästyksissä.

Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista Venus-kuvaa.

— Vorwärts! — huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa linnankappeliin ja penkkien kimppuun. — Saakoot pyhänä tikkuja housuihinsa!

Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström, joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa edessä voidakseen muka olla hiljaa.

— Rakkaat sanankuulijat! — alkoi herttua. — Ei mikään tekisi tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta. Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja. Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa! Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden tuli heitä kovin porottaa.

Kuningas hämmentyi ja vastasi:

— Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen tarvinne naimista ajatella!

Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.

— Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini. Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai viiniä, vain viiniä! Wein!

Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt, että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.

— Tämä saa jo riittää, pojat, — sanoi hän, ja koetti pistää miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.

Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.

— Jos en koskaan enään joisi viiniä! — ajatteli kuningas. — Minä en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.

He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.

— Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, — alkoi hän, — jolloin esitämme hallitus-asioita.

— Jos ne on rikos-asioita, kyllä, — vastasi kuningas, — vaan muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin itse oikeana pidän.

Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä. Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän täytyi takaperin väistyä pois kamarista.

— Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen valta-istuimelle, — toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin korvaan.

Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu ylös Elefantin rahakammiosta.

— Mikä sinun nimesi on? — kysyi hän hovipojalta. — Miksi et vastaa?

Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.

— No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.
Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.

Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:

— Nimeni on Rhoda… Rhoda d'Elleville… Kuningas näki, että hän oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat. Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja hienosti varjova juova väreili suuohessa.

Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.

Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.

Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden kumarrellen syrjään.

— Pardon, mademoiselle! — Hän raappasi jalallaan ja koputti korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä kauvemmaksi pois. — Pardon, mademoiselle, pardon!

Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän sanoi.

— Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista minun moiseni rohkeuden.

Hän polvistui matolle.

— Olen nähnyt teidät à cheval, sire… Olen nähnyt teidät ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.

Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.

— Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!

Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja katsoi häntä suoraan silmiin — ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja keventävään nauruun.

— Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta. Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte, että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.

Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen, vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen, niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.

— Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, — jatkoi hän, — rakastui rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan! Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä edes sanoa hyveeksi.

Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?

— Pardon, mademoiselle!

— Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään kuollut kuvataulu, sire.

Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.

— Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja hovipojan käsken minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen vierashuoneeseen.

Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja väsyneemmäksi.

— Hovipojan on toteltava, — vastasi hän.

Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys. Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.

Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.

Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja vanhaa hyytynyttä verta.

Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja sijoitettiin keskelle lattiaa.

Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.

Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda d'Ellevillen kanssa.

— Korkeaa lankoani ei siis kukaan saane yksipäisyydestään luopumaan. Ukko Hjärne — drollig in's Gesicht — puhuu keittävänsä rakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi perinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin Borgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun ei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki omasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana kello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja rusinoita.

Heidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni, joka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja huokasi tuskallisesti:

— Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään sellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala armahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen, sillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää ruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!

Juhannusleikki.

Haassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä istui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka tänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty pikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti katajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat käsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta lupsahteli koivuista ja lepiköistä.

— Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, — sanoi
Ulriikka ja osotti isoontaloon päin.

Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa tahdissa ja rallatellen:

Ja kevähällä lintuiset laulelevat,
Tule paimenpiika, tuu!
Illalla ne tanssivat ja soittelevat.

Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:

Ja kevähällä linnut ne lauleli niin,
Tule kuttuseni, tuu!
Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.

Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:

— Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä taitaa suojia kestää.

Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä. Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan, ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.

Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.

— Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin avuksi.

— Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja paljon huolta, johon en ole tottunut.

— Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan pojan. — Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja rauhan siunatuista vuosista!

Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.

Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista. Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa sileäksi kammattu tukka.

— Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? — kysyivät he Ulriikalta. — Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian läskiä ja juhannussipulia.

— Niin, niin, — sanoi vaari, — ja päästä sitten väki työstä illaksi.

Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli tuskallinen ja kuunteleva ilme.

— Mutta Ulriikka hoi! — huusi vaari. — Mitä tämä on? Ulriikka!
Tule tänne, Ulriikka!

Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.

— Eikös tuolta tule joku ratsain? — kysyi vaari. — Kolme kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.

Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn, sinetöidyn paperin.

Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään, että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä ja tavaili ääneensä muille.

Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi hänen silmiinsä.

— Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! — huusi hän, — ja juoksi hiekkapihan ylitse hakaan päin. — Jumalan nimessä!

— Mikä helkkari siellä nyt on, — vastasi Aksel Freedrik ja heitti pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön ääni.

Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.

— Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.

Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka puristi ja puisti hänen käsirannettaan.

— Rakkaat lapset, — änkytti vaari. — Että minun piti kestää tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.

Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja vastasi:

— En minä sinne mene.

Vaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit edes ja takaisin.

— Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä voitaisiin pestata joku toinen.

— Eiköhän tuota voitane, — vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.

Hän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina silmissään ja viskautui sänkyyn.

Illalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri, aikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen kätensä vapisivat nyt liiaksi.

— Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, — sanoi hän. — Tanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä ja konstintekijöitä kaikenlaisia — se on ollut jokapäiväistä ruokaa uudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat loppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se herrakulta saa maistaa toista velliä.

Aksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti nojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen Ulriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi puhettaan.

— Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta ja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien likimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen arvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli nuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli säilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja rumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään loimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me tiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.

Vaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.

— Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa, kuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin nerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka näyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset ja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja länsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa katsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. — No, nyt on tullut toiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata ja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Aksel Freedrik itsekseen: