Pyhän Birgitan vaellus

PYHÄN BIRGITAN VAELLUS

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Y. H.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

I

Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.

Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa, ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen, olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä. Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi, kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on "ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut" on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen, voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.

Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus, jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö, mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi — loitolle rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla, eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään sotaretkelle hämäläisiä vastaan.

Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt, joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa. Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen, niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.

Rannasta — länteen Rökne-saarista — pistäikse niemi, joka on kuin kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon, jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar", Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon. Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi, kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä, kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen, väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se sana merkitsi Pyhää Birgittaa!

Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:

"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"

II

Oli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka halkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan seutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla. Skärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko kuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet piirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin harmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi ensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä — ne oli aiottu sillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet lauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja suipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat ääneti yli vereksen lumen.

Äkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta tuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka hunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen kummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja vyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:

"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä Vadstenan maahan?"

"Ole huoleti, isä", vastasi lähin ajomies. "Ei kiiltojäätä, ei railoja. On vain seurattava reenjälkiä."

Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta… ja niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala paratkoon, ei pane sormiaan väliin."

"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään", sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri, öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.

"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee", jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."

"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään, jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea yrityksissään."

Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen. Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."

Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi. Älkää peljätkö, keitä lienettekin."

Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä hänellä oli kirves.

Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja sitoi ne seinän rautarenkaisiin.

Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa, pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän mumisi:

"Missä on kirkkoherra… Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa… Ei koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri rauhattomuus painoi minua matkalla… ei kuitenkaan Närkevuorten rosvojen tähden."

"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."

Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti. Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa. Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.

"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta, jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"

Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan valjentamat.

"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari, mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan tornikamariin.

Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä. Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine kattiloineen.

Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista. Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän ensin ympärilleen.

"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin! Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään… Sitten suloinen ja suopea kainostelevin katsein… Juuri sellainen lienee peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"

Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.

Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin, jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja hän kuuli Birgitan lausuvan:

"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa, oli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla lohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun tietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden minä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun ylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi säiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa koti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä hetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin… Sinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka sytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni Mattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas Maunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia."

"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää."

Maisteri Mattias huokasi raskaasti.

"Sisar ja rouva", hän sanoi. "Minä olen johdattanut sinut tiedon polulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi italialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle, että pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain ihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan helmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit. Väsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua enää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata sinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en kestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni, sillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta ristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni, ennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä äsken ratsastaessasi painoi mieltäsi."

Birgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää hieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.

"Ei, ei, ei nyt", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten äitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän käsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. "Ennenkun nukun tahdon tunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla ajatuksilla äläkä puhu erosta… Maisteri, anna minulle lupa luoda silmäni ylös ja olla iloinen!"

"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!"

Birgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät tunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.

"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on levähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!"

Hän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan ympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä lukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta ja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten miehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen hienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei kylmästä piitannut.

"Rauhattomuus vallitsee", hän sanoi, "rosvoja liikkuu, heinäsuovia sytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa. Rauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee painattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää, ja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari rakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi ja äidiksi… Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä minulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä. Juokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi."

Hän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja heidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi leilin suulle tulpan.

"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka minun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun saisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer valtaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä on tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain — ajatus muodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille."

"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna", vastasi maisteri Mattias.

Birgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.

"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se kuitenkin niin kuin minä sanon."

"Silmät alas!" käski maisteri Mattias. "Vielä hetken olet rippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni."

Birgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.

"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen… mutta yhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt, ellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni? Kuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte! Mitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina mieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on uusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan, johtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin nainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan yli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että kaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! — Vanhan Briitta-äidin ääni se siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja riidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette koskaan voineet."

"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!" sanoi maisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.

Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä. Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti, kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia, mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"

"En. Odotan rippiäsi."

"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä… ja minä rakastan heitä kaikkia."

III

Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.

Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä. Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.

"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi, "ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä uuteen… Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen, että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin. Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi… ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen alla… niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti… Ja nyt istun tässä ja naaraan mateita… Olisipa edes kysymys mateitten nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."

"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. — Ylistetty olkoon maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa, että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta itsesi: sitten, jos voit."

Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän puhui vihapäissään.

"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki helvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien ja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen rinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai begiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä talo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen, hän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen… Mutta itse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä kyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin sinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on minulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa."

Maisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki kaksi madetta.

"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan", hän sanoi ja meni maalle päin.

Kun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä auringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa. Yhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva pauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa pilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua viistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten ja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.

Ylös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka luostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon. Sen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen aikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui rivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi haavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti kattiloita tuhalla ja hiekalla.

"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon lahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta sano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä… sillä minä rakastan häntä." Palvelijavaimo vastasi:

"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme, sillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi tuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun hän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven juurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet kantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään, maisteri!"

Maisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi; mutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi etsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.

Sisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna karkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla lakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja nyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen hiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.

Vähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin Ingeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä laakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin olkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin voimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen sotanainen.

Maisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin että maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui vain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:

"Sisar ja rouva, kevät on tullut!"

Birgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias astui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan kun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen muotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi. Se tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin muiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski liikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.

"Kevät", hän sanoi, "niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen ratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse vaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön lapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja köyhilleni."

Hän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.

"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso", hän sanoi hiljaa, "ja minä rakastin häntä kuin omaa elämääni." Maisteri Mattias asettui hänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen vyössään.

"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra, joskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja lupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin lapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle hän lauloi, että kankaat kajahtelivat."

"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä katoavaisesta."

"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta sinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi vierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä ystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois. Voimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin ja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi palannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai ratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi… Sensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin, jossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän ei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän… puhtaastieläjä! Sydäntäni kirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme, muinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen, lallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän rakasti sinua ja antoi sinulle kaikki… ja sinä otit."

"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna."

"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen. Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein kimmeltävä ehtoollisastia… Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä, rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."

"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta, ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."

"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"

"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan valtakuntain välillä?"

Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden, tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.

"Ei niin, maisteri, ei niin!"

Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi katajanoksiin lattialle.

"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."

"Unohtaa… sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran, armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä! Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä, enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin… kuinka sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään. Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"

"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni, mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät työaseikseen. Missä on rajakivi?"

Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi käsivartensa Birgitan vyötäisille.

"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut toisten tähden. En voi."

"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä! Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut korkeudessa."

Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.

"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin, "ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."

Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:

"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi olla sokea ja kuuro… Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa, mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."

Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.

"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi vähäpätöisinkin sana… Vesi painoi niin raskaana rintaani, että päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton, kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin, säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste… ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."

Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.

"Missä ovat lapseni?" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. "He ovat luvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni."

IV

Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni, että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan, ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa, ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että hän on se kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme, ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden kansoille meren toisella puolen… Ne ovat sanoja, joita kannattaa kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra! Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän, että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä… yö pysyy yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona… sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin… Nyt on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan. Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari. Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta. Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa, Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat kalistellen kavahtivat taaksepäin.

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan. Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan. Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit, jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa. Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon, maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille tässä maassa… Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On vuotanut kylliksi verta sukuni osalle… ja minä inhoan nähdä verta omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen… ja jälkeenpäin poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani. En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani, ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta, kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös, munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko, sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka. Tunnustele… tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla, sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi seulaa… Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha… Niin, totta vieköön, paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen… Kuulin heidän kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan silmiin… Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi. Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään, ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen, ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi, ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa. Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme, häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla, mutta joita he sydämissään halveksivat! — Niin huutavat onnettomat helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista, jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys… Tule tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"

V

Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja. Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan vieraaseen maailmaan.

Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään. Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa, oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen, mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi metsästäjälle:

"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"

Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.

Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin kesyksi, että se seurasi häntä alati.

Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä, niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan. Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.

Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen. Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen katoille ja siirtää ne minne tahtoi.

"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja istuutui pöydälle räätälin viereen.

"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä minut vielä kerran. En sano, missä."

"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.

"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa. Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa, väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa. Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina liian avara… Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt, veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."

Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin Birgitan luo.

"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon… Älä nyt vain anna kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske Jumalan nimessä!"

"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi siihen."

Birgitta kumartui hänen puoleensa.

"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä usein, mutta en muista oikein."

"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"

Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.

Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella, ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"

Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan oli kulkenut perintönä isältä pojalle.

"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta. "Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"

Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.

"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"

"Ruskeat, onnelliset… Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"

"Se on minun salaisuuteni."

Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.

Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna ristikkoa vasten.

VI

Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.

Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen vuoristo.

Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden, aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen, päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia, ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen. Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla, mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään, että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.

"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut. Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin. Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."

Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon, mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla kultaripsillä.

"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.

"Kuinka tietäisin sen?"

"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin. Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni. Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen, että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on poskillasi pieniä punaisia täpliä."

Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.

Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:

"Nyt kaduilla paareja kannellaan, ja kellot kaikuvat yöhön, mut munkki peittelee pohkeitaan. käy tiuku hatussa työhön; ja kotona katselee katujaan Roma aeterna.

Nyt muureilta usma kastaa maan. kun kulkevi ristinkansa, mutta nunnakin karkaa kopistaan, käy tanssihin armaimpansa ja karjan laidun on kerrassaan Roma aeterna."

"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta Birgitta pidätti hänen kätensä.

"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula, ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat… Nyt vasta näen tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä ole jäävä almutta."

"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla enemmän, jos haluat."

Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:

"Huvitarhassa Avignonin voi perin oivasti isämme ylin, kun maidossa kylpee ja kopeloi ilotyttöä tutisevin sylin; mut korpeille parahan asunnon soi Roma aeterna.

Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa ja kirkoissa pauhatkaatte, että paavia satulaan vuottaa maa, ja te keisarin johtajaks' saatte! Sun valtas hän syöksemään ratsastaa, Roma aeterna."

Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja neljännen ja viidennen.

"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut minun sielustani."

"Näin paljon rahaa, jalo rouva… Roponen minulle, se riittää, ja loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä, on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."

"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."

Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen pussin uhkumasta yli reunojensa.

"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta. "Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua ympärilläsi."

Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.

"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä: maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen, sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä, niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun! Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa. Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan olla mitä täydellisin, ja se joka moittii… Niin, hänelle minä soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua, niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja iankaikkisesti.]

"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan. Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti nukun hänen viitallaan."

Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä peräytyi.

"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja… Ja nyt me olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen… ja kaksi munkkia, jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina tynnyrin päällä… aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin mukaan oli maisessa elämässään… Kardinaalipiispa on kirjottanut todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään… kerran kun hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen… aivan kuin pitää ollakin. Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni, kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa, ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi. Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"

Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat piirileikkiä kynttilät käsissä.

Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua, ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.

"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon. "Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki, jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole viheriöitsevä."

Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."

Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.

"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri Pietarilta:

"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä kurkistelemme?"

"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.

Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä, ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan, toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.

Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.

Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.

"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."

Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen huulensa liikkuivat.

"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.

"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."

Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan äänettöminä.

"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg ja vaipui takaisin patjalle.

"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei sydäntäsi syövyttäisi suru."

"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin Sibylla… ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."

"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä kuolet."

"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta. Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."

"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat, tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta riistää, niin silloin saat surra."

"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."

"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit takovat kruunua, ja se on sinun."

"Nyt pelästytät minut taas… Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa kaikki muut?"

Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan. Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.

"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."

Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"

"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."

Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.

"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi totella."

"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"

"Siksi että minä rakastan sinua."

"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos minun itse pitäisi kirjottaa."

"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.

Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.

"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus! Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."

VII

Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan, nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet kontassa.

Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita kasvoja.

Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.

"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen köyhyyteen."

Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.

Birgitta pani kirjan pois.

"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille, ja polta vyö!"

"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."

"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten katseita."

"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella…"

"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman katuja!"

"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi lapseksi… mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni, pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä, jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."

"Ilmaisenko sinulle aavistukseni… En, en vielä. Jatka kertomista."

"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin… vihdoin, kun hän makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi: 'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa… minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."

"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"

"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se käy yhä kylmemmäksi… tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."

Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.

"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes kirvely tuo parannusta!"

Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.

"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä… käy kumarassa, ettei kukaan näe kasvojasi!"

Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse ulos.

Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.

"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha kaduilla?"

"Sotamies arvelee niin."

Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.

Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun. Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.

Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.

"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee kyynelpäivä."

He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.

"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."

Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään kumaraisemmaksi — mutta hän ei rukoillut.

Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle, oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille, ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa, tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla, mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen äänensä oli tuima ja jyrisevä.

"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"

Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli aseet vaatteiden alla.

"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma, jonka jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa, marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni, tässä on ropo ja ole hiljaa!"

Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä rahat, jotka olivat hänen sylissään.

"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain sukulainen."

Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, — ja eräs kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:

"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"

Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.

"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet. Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi oli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"

"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta…"

"Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."

Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.

"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta kielen edessä."

Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään, hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta, ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien: "Hiljaa, herrasmiehet!"

Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.

"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä [kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen olisitte te arvoinen."

Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.

"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti. Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde. Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.

"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"

"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan hänen kivijumaliaan."

"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen. Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin…"

"Sinäpä sen sanoit, maisteri."

"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."

Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja laski.

"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö… Äidin ja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa… Minä näen sanansaattajan tulevan Ruotsista… Vielä hän on kaukana. Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja laukussa hän kantaa hyviä viestejä."

Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.

"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella järkevien olentojen parissa."

"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."

"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista elämää, johon sinä minut tuomitset."

"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"

"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."

"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat… mutta anna hänen pitää vitsa."

Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.

Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän pysähtyi.

Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia, kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.

Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja herkeämättä toisen kerran — mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut. Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan yli palvelijain portaille.

Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka hulmusivat polviin asti.

"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt moista tukkaa, maisteri?"

Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin. Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.

"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme, pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"

Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.

"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä, maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin ei ole äidin laita?"

"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa… ja hänen omat lapsensa vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys, juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan. Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin… Ei, puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle… suoraan, yksinkertaisesti, silloin tällöin hauskan leikillisestikin… niin että sielun terveys saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."

Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä kaavun laskoksiin.

"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi? Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani, ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet. Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen. Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa… ja niin tulee pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt minut salpaatte!"

Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli kynnyksen.

VIII

Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä saapuivat kirjeineen Ruotsista.

"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin, totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä varmasti on kaksi liikaa… Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi! Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."

"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin, siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä tuomaan onnellisia sanomia… Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa meille muille."

Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä. Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:

"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan Tukholmaan."

"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.

"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.

"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa… Saanko ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"

Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin käsin ja vei sen suulleen.

"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään… Tapahtuuhan kaikki äidin tahdon mukaan… Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."

"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja lukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"

"En uskalla, ennenkun äiti tulee."

"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja istuutui lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan ensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet itsellemme suuria levähdyksiä."

Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta, ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi. Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu siltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse tauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää itsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen. Silloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja hoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri häneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi heidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan kuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta painui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin vuoteelleen ja heitti henkensä."

"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.

Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole enää mitään meille kerrottavaa!"

Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.

"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."

Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.

"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."

Priori kumartui ja tavasi.

"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."

"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua sopii minun hyvin kantaa… riemussa."

Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.

"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen päästään.

Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.

Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä tuskin kuului kivilattialla.

Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet, jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen, jätti hän sen avaamatta.

"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta, mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi — että hän on kuollut."

Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:

"Äiti on surmannut hänet!"

Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt tuulenpuuskana läpi huoneen.

Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi, mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:

"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"

Kaarina työnsi hänet pois.

"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän tekeekin toivioretkiä."

Birgitta vastasi:

"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"

Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.

"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."

Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.

"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen… Jos minä nyt sanon totuuden, ovat nämä pussit minun."

"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"

"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin…"

"Ja sinne olet sinä ennättänyt."

"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki, mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon, otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi olin iloinen omistaessani omani laukussa."

"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja hädänalaisia."

"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."

"Ei, Pietari… Kaikki!"

"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää loputonta tietä."

Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin. Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen omaan vyötärysnauhaansa.

"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.

Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä, oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.

Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.

Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin, mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.

"Kiittää tahdon minä…" hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen. "Kiittää tahdon minä… Ei, en voi… en vielä."

Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne putosivat toinen toisensa perään.

"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa, nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta, jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä, joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."

Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla pehmeällä äänellä:

"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."

Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.

"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me löydämme toisemme… sillä tapahtua sen täytyy… Nyt tuoksuu mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt, ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."

Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.

Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja pani sen hakaan kaulan kohdalta.

"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.

"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.

"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat. Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että palvelijat."

Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa, vaan istuutui penkille keskilattialle.

"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin köyryinen leski kuin olenkin… Minä näen, että otsasi punehtuu, maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani, minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen, joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"

"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."

"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa! Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta, mutta matkaa alas helvettiin!"

"Pyhän Neitsyen nimessä!… Armollisin rouva… Kuulinhan sinun välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä…"

"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni kuhmu tai kuperuus luussa… ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori — hän joka nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä — että se oli jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni, mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi, eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa. Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni, ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani, niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua. Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni, mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi! En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."

Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.

"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus, vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen, silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä, rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää… jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi… kuinka paljon helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja oppikaa minusta."

"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti, kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit, jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."

Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja vastasi varsin hiljaa:

"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."

IX

Joka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri Pietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät rukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu käsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan tai kohottamatta sormiaan siunaukseen.

Eräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan siirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi pohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti kumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli Birgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä, työnsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.

"Jumala on pelastanut meidät", hän sanoi. "Kokoontukaamme kaikin kiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi vahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä, säveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi laulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa."

Hän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät sivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti laulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen poskensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta ja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan. Kansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli sillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti pöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän ajan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki jakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan ruotsalaisen noitaväen.

Yhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu piiritettyjen vastauksena:

"Ave, Maris Stella, Dei mater alma Atque semper virgo, Fleix coeli porta."

Kun laulu oli loppunut, antoi Birgitta merkin kaikille asettua pöytään ja alottaa iltasen, mutta maisteri Pietari, joka istui häntä lähinnä, kuiskasi:

"Sinun iloinen mielesi ihmetyttää minua paljon vähemmän kuin luulet. Joukko tiesi hyvin, kuka olit. Ei kukaan sanonut sinua kerjuriakaksi. Rooma alkaa tuntea sinut. Kuninkaan sukulainen saat olla ja harhauskoinen, joka lähettää kurituskirjeitä paaville ja piispoille. Sellainen ei tuota sinulle sydäntuskaa, Briitta-äiti."

Birgitta tulistui silmänräpäykseksi, mutta punastus muuttui avoimeksi ja miltei vallattomaksi hymyksi:

"Maisteri", hän vastasi yhtä matalasti. "Ehkä nyt alkaa se myötäkäyminen."

Paisti oli jo jaettu ja syöty, kun palvelijan, joka toi soppamaljaa, täytyi väistää ovessa kutsumatonta ja odottamatonta vierasta. Talon katsastaja siinä astui sisään. Laihana ja pitkänä mustankäherine hiuksineen ja kotkannenineen hän asettui pöydän eteen, ja kumarrettuaan ja tartuttuaan molemmin käsin sauvansa sakaraan hän lausui jäykästi ja arvokkaasti:

"Hyvä rouva! Teidän pitäisi useammin ajatella, että kenttä tuolla ulkopuolella on mestauspaikka. Tuolla te itse voitte nähdä kivijalustan, jota vielä harmentaa hiili ja tuhka ja jolla moni syntisparka on saanut tehdä tilinsä tämän maailman mahtaville. Totisesti, maa ei ole taivaanvaltakunta, mutta te ette voi tehdä ihmisiä paremmiksi kuin Jumala on heidät luonut. Te käskette paavin palata Roomaan ja vertaatte häntä Juudakseen ja Lusiferiin ja sanotte taivaan kuningatarta rakkaaksi anopiksi. Te menette paroonien ja piispojen luo ja poltatte heidät helvetillä, jonka käytäviin ja kätköihin teidän täytyy olla erittäin perehtynyt. Te puhutte näkymättömästä kirkosta, kiihotatte köyhiä rikkaita vastaan ja salaatte kuljeskelevia fraticellejä huoneisiinne. Hänen ylhäisyytensä kardinaali, paavin oma herra veli, jolla on valta tässä talossa, suvaitsi jo aikaa sitten sopivasti ja ystävällisesti huomauttaa teitä toisesta asuinpaikasta, koska hän itse tarvitsi huoneitaan. Minä näin teidän itkien harhaavan pitkin katuja majatalosta toiseen ja minä kirjotin ja sain aikaan muutoksen." Katsastaja katsoi keppiinsä ja kieputti sitä sormiensa välissä.

"Siitä ovat ajat muuttuneet, hyvä rouva. Rahvas alkaa taas huutaa tribuuniaan Cola di Rienziä, eikä huolestuneilla parooneilla ole enää varaa palkata vartiostoa kaupungin eri sokkeloihin. Tänä yönä minä tahdon Orsinin sotilailla häädättää roskajoukon, mutta sitten te saatte etsiä itsellenne uuden kodin tai muuttaa kadulle paljaan taivaan alle!"

"Seis, ystäväni!" huudahti Birgitta katsastajalle, joka heilautti keppiään kaaressa ja kääntyi mennäkseen. "Ei maksa vaivaa kutsua Orsinin sotilaita, sillä ilman Jumalan tahtoa ei niin hiuskarvakaan koukistu päässäni."

Hänen vielä niin puhuessaan alkoi ukkonen jyristä ja sataa rankasti. Sammuvin soihduin ja alasvedetyin hatuin hajaantui kansa ympäri kenttää. Katsastajaa alkoi paleltaa, vaikka ilma oli hiestävä. Hän katsoi milloin ikkunaan, milloin Birgittaan, joka veti povestaan kirjeen ja laski sen eteensä, käden koskettaessa murrettua sinettiä.

"Eräs roomalainen ystävättäreni on tänään kirjoittanut minulle ja tarjonnut taloaan, jonka voimme nähdä täältä Campo di' Fiorin toisella puolen. Todellakin, maisteri, myötäkäyminen alkaa, ennenkun tunnen itseni mahdolliseksi sitä kohtaamaan."

Sade taukosi, mutta ukkonen pauhasi yhä, ja kaukana kaupungilla läpätti yksinäinen kello Pyhän Pietarin kirkossa. Yhtäkkiä iski niin valkea salama pilvien lomissa, että koko kenttä kirkastui, ja kun jyrinä vyöryi pois, oli yksinäinen kello vaiennut.

"Kristus auttakoon!" änkytti katsastaja, pudotti keppinsä ja otti sen taas lattialta ja meni ovelle, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti Birgittaan. "Salama iski Pietarinkirkkoon!"

"Se merkitsee, että Lusifer kuukertui istuimeltaan", vastasi Birgitta. "Neljän päivän kuluessa on paavi Klemens makaava kuolleena Avignonissa naistensa ja soittoniekkojensa itkemänä. Vanhurskas tuomari, jos minun puheeni on sinun vaikutustasi, kuule sitä ja lyö vihollisesi!"

X

Ruotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta katsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat sentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin osa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta ja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi Kaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun, jonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan kuningattaren kuvan.

"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!" mutisi katsastaja heidän jälkeensä ikkunasta.

Ennen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan puutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt katkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän peittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän maistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen katselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin siivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti seurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin myrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita. Hän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine kivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän tutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin sotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja hammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus lähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.

Sitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja määräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen sivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän antoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan kuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei sallinut sijottaa sinne.

Kaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia, mutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli, ettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen päivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan luona Arbogassa.

Edellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät portaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää portaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta, vaan oli kuin joku toisten varjo.

Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.

"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta Roomaan?"

"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.

Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:

"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."

"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja kätki silkkinauhan poveensa.

Vanhus otti kitaran selästään.

"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa. Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys. Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja täpötäysillä pikareilla."

"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja suojatonna?"

"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani, vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni, tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa. Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen, joka oli varattu ylpeille."

"Ja nyt sinä tulet varottamaan?"

"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä. Ennen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan ja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää mitään niinkuin kuolon valtakuntaa… Liikkumattomana minä istuin kauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi lievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta, jotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja arvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena vain tunnin."

"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?"

"Niinkuin sinä kultatupsuasi… Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja nyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen."

Hän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat ja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui hän puutarhaan päin.

"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta sinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei nähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen kaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä."

Hän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja alkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän vyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta katsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.

* * * * *

Täysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä, Birgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri Pietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut oli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä äänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.

Ruokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka Birgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta niukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin kapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa päässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen. Alvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan luostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi vähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa hänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca Papazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli kutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä täyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen hiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun maisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti hymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan, nyökkäsi hän Birgitalle.

Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain, ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa. Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä oli sanottavaa.

Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi, että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin lähettilään rinnalla.

Sunnuntaina — mennessään messuun Aracoeliin — hän oli kuullut valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.

Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen — ja siinä hän istui häpeissään ja veripunaisin otsin.

Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen, mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.

"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.

Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.

Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.

Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.

"Kansantribuuni on siserooni!"

Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen päänsä yli kuin musertaakseen sen.

"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja… Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten kanssa… Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista… juoksevat ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut, näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät, ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."

"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle piilopaikan… Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana, melkein kuin maalla, Campagnalla… On kuin raskaat, laahaavat paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon minä tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä varmaa kultajalkaa."

Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.

"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella… leveitten ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle, lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se riippuu lähellä Kapitoliumia!"

"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin. Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli kansantribuuni, vaikka olin vaiti."

Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin. He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:

"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti… salatakseen vavistusta. Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"

Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.

"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen kirkastamana, niin ainakin hän."

"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin saastuttama."

"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta…"

"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti käsiänsä.

Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca seurasivat häntä.

"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt on ateria lopussa… enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin. Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki kauppa olevan seisahduksissa… Kaarina, miksis seisot ovella?"

"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."

"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla aterianjätteitään."

"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat on kulutettu."

"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan tinamaljan!"

He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi auki portin, kuuli hän äidin sanovan:

"Missä ovat minun kerjäläiseni?"

Portaat olivat tyhjät.

Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi katolta:

"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja, silkkaa hopeata… Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen multakummuilta."

Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.

"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin… Minä tahdon kotiin, äiti!"

"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"

Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.

"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"

"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."

Kaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän ääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla paperia.

"Rakas lapsi raukkani," hän mutisi, "miten nuorta sydäntä kirveleekään!"

Riemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin monta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.

Silloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan ääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen kauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo sidottuna vyötärenauhaan.

"Meidän täytyy myydä kruunu", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin nukella.

"Rakas olento", vastasi Pietari Räätäli, "silloinpa tulen oikeaan aikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen rahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa satavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika sanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus."

Kaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä vallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi vienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään tunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna. Kaarina sulki oven hiljaa. "Äiti nukkuu."

Pietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun simpukoita. Vihdoin hän sanoi:

"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän kestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä. Pitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä harhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea Pyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia minä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi seurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle kaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut."

XI

Joka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken pitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä kyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät hereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan kädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat uudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.

Kaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet mahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän aamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu pyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai pyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen hohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia ja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä Vadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri Pietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston Aisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.

Sen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille, ja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa. Aamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät nuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein ja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun Birgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin orjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä kypressit uskaltaisi suhista.

Loitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi kasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava Tuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden muutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle mustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja, luunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä, ja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän nosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan tulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan hiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun kolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä oli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien ja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi salaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi. Hetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen saattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten kanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi, että nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon valtakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden haamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään kansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän ikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan tarkottamatta.

Niin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi, että muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki heittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet aikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa kahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.

Eräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia [Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin kellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien vuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut Monrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman, sillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.

Hän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen säikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän pilkko pimeässä.

Aikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista. Mutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit eikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli harvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä katkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken talossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta maailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset munkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai jumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat aamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin, joka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin seppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun talon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja valitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi esineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja autiommiksi.

Kaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten ahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat. Silloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa pöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että Birgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:

"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän on kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä maassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle hän on lähettänyt erityisen kutsun… mutta ei meille. Kenties hän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin kaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme. Siksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian raihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja sydämeni yksinäiseksi."

Kaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja sitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan sukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta nyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut hiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun uneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä tuskalla.

"Äiti kulta", hän pyysi, "saanhan olla menemättä!"

"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin, kuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja matkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!"

Vihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli paljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla neuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ määrättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei nauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta ennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame niin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka vapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan päähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian syvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat niin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät, että Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse kruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko kaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta ratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja tarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja, hengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.

Sitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.

"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista päivääsi."

Hän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne sitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. "Nyt on parempi, ja voi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen."

"Äiti kulta", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet ristissä, "saanhan olla menemättä!"

"Ei, mennä sinun pitää!" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei hänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran taluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa seurassaan.

"Nainen ja äiti…" kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti ruokapöydässä. "Se ei koskaan kuoleudu!"

"Näytä nyt iloiselta, lapsi", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin huostaan, "mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies puhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!"

Kaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina hevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka oli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi, ympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja takana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen, joka ratsasti juhlille.

Matka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät tunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät heidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle Kapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi, vapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja maisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli saanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät siellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina joutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen aitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä olivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon edessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja ateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli kunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana seisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko säteitten ja tähtien ympäröimänä.

Kaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut ruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä aamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin Panispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista, aluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä kultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe syvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän teki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään suuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti vähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän vaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai selitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä kirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan. Sitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen hänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin kohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle äyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun sekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että ilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka pursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä oli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti lähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet ja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen hänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin jatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja unohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn sanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella ja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa arvokkuuttaan.

Äkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman mitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää keksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua naapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa. Silloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja ajo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi. Riminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja nousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni eivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat: Monrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman kansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta mullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta kukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet nimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä pelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia kalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva juhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä voitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi läpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä nousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa vilpittömyyttä.

Eräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat vaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien ja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa kerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja korotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin, ja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin yövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi ikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.

"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!"

Paduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui likinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen viittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän tarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti, astuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi tyttöjä.

"Urho!" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. "Kun minä juon sinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli täällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa pöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja lapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin. Voiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden perustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat linnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan. Minulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän vapaasta tahdostanne minä olen olemassa."

Hän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi, sillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin lähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä riippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon, mutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.

"Täällä on sana vapaa", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa kävivät valkeiksi kuin liitu, "mutta olkoon se senvuoksi myös arvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä tarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja keihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona turvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu antamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä, astukoon hän esiin ja puhukoon!"

Kuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien kahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.

Herrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään ja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta silmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa katukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja kuiskasi:

"Minä rakastan teitä."

"Ei", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.

"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen sanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni syvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää silmänräpäyksen…"

"Kyllä", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja kuiskasi: "Olen sairas."

Hän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri meni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan leppeästi ja hiljaa:

"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista sukua. Viisi askelta takana!"

Herrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta Kaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä kerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja silmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään kuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.

Kun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun. Linnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien sytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän sanoi:

"Nyt minä olen terve taas… terve kuin äiti kotona!"

Kadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että maisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset jäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo kaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos luukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo mennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja hän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä ennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana sanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava Tuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän toisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla, vaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään kaupungille.

Heti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet, antoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota hän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin, joka seisoi oven ulkopuolella.

"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu", hän sanoi, "myy se huomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan pane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan."

Maisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa, sammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto. Hän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun peitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen ristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli jääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.

"Äiti kulta, äiti, äiti!" hän hoki unissaan.

XII

Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella, mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin vaipuneena.

Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.

"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti. 'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina… mutta pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa läpi… ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan… En mitään saata enää maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä, etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en löytänyt sitä sieltäkään."

"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!" vastasi Kaarina.

Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut oli suljettu, palasi hän luolaan.

Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta, ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.

Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.

Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli, niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla, ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti, mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.

Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen. Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.

Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin. Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan, mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta kuin kylmä seinä.

"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."

"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.

Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti, ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.

Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena nousi istumaan.

Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.

"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.

"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle ja istuudu lavitsalle!"

Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä, istuessaan penkillä vitsoineen.

Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.

"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää kotona hautakiven alla?"

"En."

"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat huutavat sinun jälkeesi?"

"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä poljen rikki sydämiä… sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."

"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen. Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."

"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä ole enää yksin."

"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä selaat papereitasi."

Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.

"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi. Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen, joka nyt on alkanut!"

Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt, joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan muutamien autioitten talojen taa.

Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä tutkiakseen viipymisen syytä.

Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.

Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.

"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."

XIII

Oli vierinyt vuosia.

Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan. Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa elämäänsä.

Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä — niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon. Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V, uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta. Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan… Entä luostarisäännöt, jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin? Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon, tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali, joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä; mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.

Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle, jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.

Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.

Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.

Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja — ja niitä, joilla nyt oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke, mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun, jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä! vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he välttivät sen kiusauksen!

Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he odottivat eteisessä.

"Nyt, Briitta-äiti!" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään hän piti harmaata täysinäistä rahapussia. "Nyt on sinun suoritettava vanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo valmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi. Talon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata kunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus itse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään kuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi."

"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä", vastasi Birgitta ja meni pukeutumaan.

Tultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin hiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei hänen omaan huoneeseensa.

"Nukkuuko Kaarina?" hän kysyi maisterilta. "Hän tarvitsee lepoa pitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa."

Maisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli parantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.

"Hän on jo pukeissa, hänkin", vastasi maisteri, "mutta varo kivilattian kylmyyttä!"

"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka kulkisin jäällä."

Birgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää tasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti rakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja niityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.

Kaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan häntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen tarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.

"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi ole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne eivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä maidolla ja yrttimehulla… Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet paranemista… Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään odottaa."

Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo poissa.

"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa", mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti alkanekin lakata puremasta!"

Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut ilmestyksiään ja mietteitään.

Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa. Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.

Kansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat tuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan, niin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä kohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot painautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja sairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein hänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen telttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous hänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.

"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä vanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka senvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka päivä?"

Hän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla ja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun. Veisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja, ja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi mustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari Räätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten menettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret kappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini liikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta, joka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä ja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja kuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin olisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja seurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.

Ostiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän pystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet genualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin kuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat äiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja katselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen valkoiselle vilukkovuoteelle.

"Äiti", hän sanoi ja alkoi yskiä. "Minä ikävöin käytellä miekkaa uskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko jokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati uneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt minulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun maassani."

XIV

Airolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle, ja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat kalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen ja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi Kaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.

"Kerro, kerro!" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. "Tämäpä olisi omistuksen arvoinen valtakunta!"

"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?" kysyi puhuteltu. "Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla, kammionsa."

Kaarle-herra ei kuunnellut häntä.

"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca istutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle."

Herra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä hopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.

"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen, missä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan."

Herra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa ja ripusti sen hänen olalleen.

"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä valta on. Voiko sen vallata miekalla?"

"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella voi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain joskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä uusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa… ja onneton se, joka ei polvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan kolmatta kertaa leskenä."

Kaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.

"Onko hän kaunis… onko hän vanha?"

"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen… Onko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle. Neljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa."

"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni."

Hän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa kohden.

Pyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle, mutta Birgitta rauhotti heitä.

"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee jotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen jouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun kakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa miesvainajaani."

Likomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat tulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä majataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut tervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja hurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen piti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen sairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli kuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä ja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he eivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien toisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät, huolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki päiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli heillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat kuin hopea.

"Äiti", sanoi Kaarle, "se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!"

Kärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta ja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello dell' Ovoon.

Kuin jylhä ja jyrkkä kalliosaari luolineen ja lehväisine pengermineen yleni harmaa linna, ja meren kuohut pärskyivät korkealle sen muureja vasten. Birgitta johdettiin avoimeen suojamaan, jossa muinoin keisari Fredrik II tapasi katsella saraseninaistensa tansseja, ja holveissa kimmelsi vielä arabialaisia kultakutouksia.

"Lapset", sanoi Birgitta ja oikaisihe hiukan sirommin kuin muulloin, "nyt emme saa unohtaa hyvää hovitapaa, joka on peräisin muinaisilta ajoilta. Muistakaa, että kun ylhäinen nainen suvaitsee tervehtää teitä, pitää teidän notkistaa vasen polvenne ja suudella hänen kenkäänsä."

Herra Birger asettui äidin viereen tummanruskeassa levätissään, mutta toisella puolen seisoi Kaarle-herra kärpännahkaviittoineen ja kilkkuvine hopeatiukuineen.

Parvi hyppiviä neekereitä viskoi suitsutusta hiiliastiaan ja kääri auki levantilaisen maton. Ovessa näyttäytyi hovimestari, joka suurine turbaanineen muistutti jotakuta kohtuuttoman isopäistä hopeahohtoista hyönteistä. Vihdoin tuli kuningatar Johanna. Tiukkaan vedetyn hunnun alta näkyivät hänen punaiset hiuksensa ja vahvasti maalatut poskensa, joille aurinko loi kimaltelevia säteitään kuten valkeaa esivaatteen läpi koreakukkaiselle ikkunaruukulle. Hänen hymyilynsä oli säteilevä, mutta liikkumaton, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan pää vanhan vaimon lyhyenvantterassa ruumiissa.

"Oi", hän sanoi, "minä olen kovin iloissani, kovin iloissani… kun saan tervehtiä niin hurskaita vieraita."

"Jos teen jonkun hulluuden, niin auta minua, sinä maisteri!" kuiskasi herra Kaarle.

Kaikki miehet polvistuivat, ja herra Birger kumartui heti hänen kenkäänsä suutelemaan niinkuin äiti oli käskenyt, mutta kun kuningatar tuli herra Kaarlen luo, hypähti tämä ja tarttui häntä niin lujasti molempiin käsivarsiin, että hän ei saattanut liikahtaa. Sitten hän suuteli kuningatarta intohimoisesti huulille.

Hovimestari, joka seisoi kuningattaren takana, veti miekan iskeäkseen, mutta maisteri Pietari siveli häntä kädellä poskelle.

"Viisi askelta taaksepäin, olkaa hyvä! Herra Kaarle on myös kuninkaallista verta. Viisi askelta taaksepäin!"

Birgitta loi silmänsä mattoon ja veti hilkan syvempään otsalle, mutta sitten kävi raikas tuulahdus hänen sielunsa läpi, ja hän sulki kätensä nopean päättäväisesti kuten aina.

"Tapahtunut on tapahtunut", hän sanoi.

"Jumalisella rouvalla on pahantapainen poika", vastasi kuningatar yhä hämmästyksissään, vaikka hymyillen. "Mutta yhden suutelon tähden en ole milloinkaan antanut mestausmiekan välähtää… Nyt pitää teidän kaikkien jäädä luokseni illaksi, niin että saamme aterioida yhdessä."

Pöytä katettiin avoimeen suojamaan, ja vaikka hyöky vyöryi alhaalla muuria vasten, ei tuntunut tuulta ilmassa, niin että soihdut paloivat kirkkain liekein. Lempeänä vanhuutensa kauneudessa istui Birgitta kuningattaren vieressä ja kehotti häntä ajoissa parantamaan elämänsä, mutta kuningatar ja herra Kaarle katselivat koko ajan toisiaan, vaikkeivät koskaan vaihtaneet sanaa. Kellot soivat välistä kaupungin yli kerkeään ja lyhyeen kuin leikillä, ja kuutamo välkkyi vedestä pitkin hiekkarantaa, missä kalastajat istuivat verkkojensa ja veneittensä keskessä.

"Mene naimisiin, Johanna!" huusi merikansa kuningattarelle, tuntiessaan hänet ylhäällä suojamassa istuvana. "Mene naimisiin jälleen, jotta sotamiehet saavat päällikön ja sydämesi tulee iloiseksi kuin meidän!"

Kun pyhiinvaeltajat palasivat majataloon, istuutui herra Kaarle lieden ääreen, ja Birgitta kääri hänen ympärilleen lämpöisen peitteen ja pisti pieluksen hänen selkänsä taa.

"Olet sairas, poika. Kätesi ovat jääkylmät kuin kuolleella, mutta otsaasi kuumottaa."

"Sairas tai terve, yhtä kaikki! Onneni on miekankärjessä, rakas äiti! Kotona käy kansa kanervikkoa ja nuristen, kateissaan ja kiukuissaan riitelevät herrat, ja maan päämies saa tuskin ilman pilkkaa tyhjentää olutsarkan. Se ei ollut koskaan oikea maa minulle, ja siellä sinä tulit pahaksi ja ylpeäksi etkä uskaltanut ilmaista oman sydämesi kainoutta ja hellyyttä. Mutta nyt olen löytänyt paratiisin."

"Ja nuori vaimosi, joka kaipaa kotona?"

"Ketäpä hän kaipaisi? Hän on kova ja kylmä kuten kaikki muutkin. Ja eikö paavi voi purkaa avioliittoa?"

"Kyllä."

"Lyököön hän siis poikki kahleeni. Rautaa ovat ne, eivät myrttiä. Etkö luule, että kuningatar Johanna mielellään menisi miehelle, joka on meidän mahtavaa sukuamme, ja antaisi sinun hurskautesi tulla vastapainoksi hänen omille synneilleen? Hänen merilinnassaan minä elän vastaiset päiväni mieleni mukaan, mutta sinulle tahdon lahjottaa rahaa ja maata, niin että sinä tänne voit rakentaa luostarisi, rikkaamman ja kauniimman kuin milloinkaan ikävissäsi olet nähnyt. Sinä vallanhimoinen ja kunniansairas nainen, pane nyt kruunu poikasi päähän!"

Birgitta otti hiilipihdit ja kohensi tulta.

"Ihmeellisesti sinä rankaiset, ikuinen Jumala! Kaikki, mitä olen tavotellut, sinä ojennat minulle, ja kun minulla se tosiaankin on kädessäni, heitän minä sen pois häveten. Niin sinä kuritat ylpeitä, sillä lyönneistä ja iskuista ei ole mihinkään!"

"Äiti, sinä olet tullut niin leppeäksi ja kaunoiseksi sittenkun hiuksesi vaalenivat. Ei kukaan, ei kukaan ole kuin sinä, äiti. Täällä tyytyväisten ja ystävällisten ihmislasten parissa sinä tulet siksi helläksi ja lempeäksi, joka unohtaa vihankielen."

"Olen nähnyt kylliksi vallan valhekuvia, rakas poikani. Ja miksi puhut enemmän merilinnasta kuin irstaasta vaimosta, jolla siellä on asuinpaikkansa! Jos olisi kysymys sydänsurusta, silloin minun todellakin täytyisi koettaa antaa anteeksi sinulle, sillä Jumala kyllä tietää, että minä itsekin — niin vanha kuin olinkin — vielä kauan tunsin sydämen hyppivän rinnassani, vaikka minä sekä kuritin itseäni että rukoilin… Mutta sinä tahdot linnan kruunun."

Birgitta alensi äänensä ja tuijotti liekkiin. "Hallita, omistaa kokonainen valtakunta… kukkuroittaan kultaa kaiken halunsa toteuttamiseksi… saada vanhentua rauhassa… Ei, poika, menköön sekin kiusaus meistä!"

"Seuraa sitten omaa tähteäsi, äiti! Minä seuraan omaani."

Koputettiin ovelle, ja linnan hovimestari tuli sisään ja toi kirjeen, joka oli kääritty vaaleanpunaiseen silkkikankaaseen. Kolme eri kertaa hän polvistui, ennenkun uskalsi lähestyä ja jättää sen herra Kaarlelle, mutta Birgitta otti sen ja heitti avaamatta tuleen.

"Mitä sinä teit, äiti? Se oli kuningatar Johannalta…"

Birgitta sulki silmänsä.

"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja tulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies mieleni mukainen… Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari, ja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut… Sinua paleltaa, poika, niin että väriset… Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite…"

Mandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat, ja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti jäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa liedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä, kunnes hän oli vaipunut uneen.

Birgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot kalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan kurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.

"Jos sinä menet pois, äiti", kuiskasi Kaarina, "niin en tahdo koskaan väsyä jatkamasta työtäsi loppuun."

"Minä tiedän sen, lapsi", vastasi äiti, "ja juuri nyt minä kuulin kellon soivan Vadstenan lahden yli."

"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua."

"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille, että he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan luo."

Kun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata vielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan mennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan Birgitta sai pääsyn.

Kuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.

"Anna minun odottaa", sanoi Birgitta, "äläkä keskeytä minun tähteni hartaudenharjotustasi."

"Hartaudenharjotusta…" vastasi kuningatar. "Niin, kirja on vakava kyllä… 'ja kun Dianora kohtasi rakastettunsa luolassa, missä suihkuvesi pulppusi, istuutuivat he sammalvuoteelle ja suutelivat toisiaan hellästi'… Mitäs sanot siitä, kunnioitettu ystäväni?"

"Minä sanon, että jos sinä, joka jo olet vanhanpuoleinen, olet Dianora, ja jos minun poikani, jolla jo on vaimo kotona, on hänen rakastettunsa, silloin ei se synti saa koskaan tapahtua."

"Enkö siis ole hallitsija omassa maassani, koska et ensiksi kysy minun tahtoani? Minä tulen tyttäreksesi, ja kaikki mitä minulla on kuuluu myös sinulle. Mitä sinä olet miettinyt ja minkä hyväksi taistellut koko elinaikasi, se on oleva lakini, ja paavi itse tekee poikasi sulhokseni. Minä huudan kovaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että minä rakastan häntä. Kun minä rakastan, ei mikään mahti maailmassa voi hillitä minua, kaikkein vähimmin vanha köyhä vaimo, joka on koditon ja turvaton."

Birgitta risti kätensä.

"Sitten on minulla vain yksi toivomus, vain yksi rukous, nimittäin että poikani saisi kuolla."

Kuningatar tarttui niin kiivaasti tiililamppuun, joka oli hänen vieressään matolla, että öljy syöksyi ylös yli sydämen. Puoleksi sammunut lamppu kädessä hän kavahti seisaalle ja astahti Birgittaa kohden.

"Voin unohtaa sanasi, mutta itse unohdat, että avuksihuutosi liiankin usein tapaa tulla kuulluksi. Tahdon käskeä kaikkien piispojeni ja pappieni juhlallisesti rukoilla hänen henkensä puolesta. Tiedätkö, että puhut siitä, jota olet kantanut oman sydämesi alla?"

"Minä puhun pojastani, kyynelten pojasta, ja nyt on ainoana rukouksenani, että hän saisi kuolla."

Hän polvistui, suuteli kuningattaren tohvelia ja meni nopein askelin portaita alas.

"Menkää kotiin!" hän sanoi maisterille ja herra Birgerille. "Vanha vaimo löytää häiritsemättömänä tien."

Valitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa, missä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä alla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät häntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu sairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat aamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät tovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot, joiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia kirjaimia.

Auringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja hänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna. Kravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa kiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa pusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan eläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu nahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille, ja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin puoli-uponnut puinen shakkinappula.

Birgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän erotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli puhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin julmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että maan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko se totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen, vai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen silmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän istui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan kohtaloonsa.

Aurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat polviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.

Hänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden tuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella sairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja kuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin vieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar käänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan kasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat hänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.

Joka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja istuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan enää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina kylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti syntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän kallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:

"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua kutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri sittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi."

Laskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä ei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.

Fransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan kaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten he kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen. Saatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja ritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa talojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät hänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.

Surujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit luostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas kuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet lähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään luo, joka oli etäisimpiä — ja ulkona ruohoisella luostaripihalla tuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.

XV

Pyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein kiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa peräsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat peitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät soutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina istuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä olivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä, joilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun naiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he nähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä keulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt suolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat kaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä pisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai läjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu ja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn vieressä liehui ristinlippu.

Itse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan, niin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo iltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas ruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen itselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä kuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin että saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset pukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa. Mainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä merenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen näkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla hän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli käheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen, niin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten herättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut niinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui Petrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui purjepuussa, ja ruoski selkäänsä.

Isäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä puukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän antoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa maljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle antaa.

"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään", sanoi Birgitta, ja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen katseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa keskusteluun vaipuneelta.

"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!" ilmotti maisteri Pietari ja pisti päänsä oviaukosta. "Tänne saakka saatan nähdä valkoiset ristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!"

"Ei", sanoi Kaarina, "meidän pitää totella äitiä."

Palavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he kuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa, kaatoi viiniä puupikariin ja joi.

Kukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät rukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat venetsialaisen kauppalaivan loiskeen — se purjehti läheltä ohi. Kun ylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät villit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän päälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja virvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja teljoille.

Vähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he olivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan Birgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat puutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta, joka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä oivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain eteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat seeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky, joka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.

Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa, mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.

Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus, ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.

"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi peräsimessä.

"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."

Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, — että merimiehet tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.

Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki, kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa, ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on Jeesus Natsarealainen!"

Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.

"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan rangaistukseni… Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."

"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.

Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt tyhjät taskunsa.

"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle… mutta täällä me saamme hautamme syvyydessä."

"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."

Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.

"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa kuin verraton hurskaudessa… Loitsi vesi!" Birgitta havahtui. Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi naiseksi.

"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä alus tuulta vasten!"

Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.

"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten… Ja sitten on vielä eräs asia."

"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.

"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten veneet ehtivät maalta."

Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu. Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn. Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.

Arabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin vyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja. Kohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat he suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa ja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat matkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin syvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän hevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja melkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten lomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan merenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen harvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin. Silloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä, ja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä, pystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi hän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista. Sitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa ruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.

Tuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset tömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus taas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin kaikki.

"Rouva Birgitta Birgerintytär!" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen päätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin varjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. "Sinun ajallinen vaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi määränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat maatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset kirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet antavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me saamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on vihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen linnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä paha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme. Rauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan alttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo muuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja sinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki, mitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut. Mitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi ja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta, jonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut lauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla oli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!"

Birgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.

"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?"

Punastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys oli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli nuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.

"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva… Pitääkö minun kehottaa sinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?"

"Maisteri", kuiskasi Kaarina, "mitä tahdot sinä äidin sanomaan sinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä omallatunnollaan?"

Silloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet pyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät ilosta.

"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen itsesokeuteen", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien jokaista sanaa. "En vain tapaa oikeata vastausta… Myötäkäymistä, joka on tullut, en ansaitse… Sen alkamisesta asti olen tuntenut itseni heikoksi ja tahdottomaksi… ja häpeillyt kuin kerjäläisakka, joka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin esiliinaan mahtuu… Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan. Ajatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä omasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle miettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun hän voi tehdä niistä tilin isännälle… Minä kuulen äänien puhuvan, ja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin lähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä kuulen enkelien harpunsäveliä!" Maisteri otti puuristin alttarilta ja asettui pyhiinvaeltajain eteen.

"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa", hän sanoi. "Ja niin on se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa, maanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä riittää, hamaan Jerusalemiin saakka!"

Taas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät hattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.

Ramlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat heille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat uudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken he lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he eivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt heitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja kiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa. Polvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.

XVI

Oli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot tekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo levisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä pingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin kuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen solinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne kuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet juutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin valtaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat liitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen yllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen painuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi matkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi kuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan kirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja ovet oli suljettu.

Pyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen rinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin luostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.

Valvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.

"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo", hän ajatteli ja torkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä vieläkin suurempana ja kirkkaampana.

Hän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän torkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas silmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi ja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran kirkossa.

Silloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä liikkumattomana, ja Birgitta heräsi.

"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."

"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja hengittää."

Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta ponnisti istualleen ja katsoi häneen.

"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."

"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti, vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit… sillä jos sinä ajattelisit minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole mitään tunnustettavaa."

"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."

"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen… Sano, että sinä olet epävarma… että minä olen vaihdokas, että joku palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa… ja että se lapsi olen minä."

"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni, josta tuli tuekseni kainalosauva… ja minkä minä olen alottanut, sen sinä täydennät."

Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.

"Olemme täällä min yksinämme… Enkö saa kutsua sisaria?"

"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?"

"Pelkään."

"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?"

"Pelkään."

"Tahdonhan sinulle vain hyvää."

"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa ikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos tarvitsemme häntä."

Birgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.

"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän, että tuntilasi pian on juossut tyhjiin."

Kaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut vastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja kumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.

"Kun sinä tulet pyhien joukkoon… rukoile silloin minun ja kaikkien niiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän kansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!"

"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."

Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään silmiin.

"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan… Sinulla on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen. Kirkonoven ääressä on multapaarit… ja on kylmä yö, ja kaikissa puissa on kuuraa… ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä, jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi… Sano minulle, vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa äitiäsi?"

"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi säikähdyin… Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä koskaan et saa täyttä vastausta… Ulkona lepää hyljätty Siion, Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet…"

"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"

"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."

"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"

Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he kuulivat maisterin kolkuttavan portille.

Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:

"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."

Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon. Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa, mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain joukkoon ovensuuhun.

Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin, ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät häntä siivillään.

Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella. Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin näkyihinsä.

"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."

Nostamatta päätään Birgitta vastasi:

"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."

Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.

"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan? Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin, olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen tuhlattu siemen."

Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä, joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot. Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä, jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.

Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman. Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein, nukkuiko hän vai valvoiko.

Pietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi, jos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella Birgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti korkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat ja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin veripisaroita.

XVII

Birgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki tuloaan.

* * * * *

Aironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä Kypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja kuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen läheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.

"Teillä on raskas päivätyö", hän sanoi, "eikä minulla ole enää rahoja teille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne."

Kun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa penkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia, tekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän ympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen edestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.

Peläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi joskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle, antautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti vahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui alakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan pois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi voineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle kuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan oli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin salaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät ne kitisisi.

Kun pyhiinvaeltajat nousivat maihin Neapelissa, oli Birgitta niin murtunut, että hänen täytyi nojata sauvaan, eikä hän voinut nauttia muuta kuin viinissä ja keitetyssä vedessä pehmitettyä leipää. Koko ranta oli mustanaan ihmisiä, ja kuningatar Johanna tuli vastaan katuvana, polvistui ja suuteli hänen jalkaansa kuin olisi Birgitta nyt ollut oikea hallitsijatar. Kuningatar pyysi häntä rukoilemaan Neapelin asukkaitten puolesta, joita onnettomuudet ja rutto äkkiä olivat rangaisseet. Vaikka pyhä ei enää saattanut kohottaa käsiään ristiin, vaan hänen täytyi tukea niitä sauvan sakaraan, pysähtyi hän ja rukoili kaiken kansan puolesta. Ilmestyksen, minkä hän sitten sai vastaanottaa hämyhetkien aikana, naulasi arkkipiispa tuomiokirkon porttiin, ja koko yö kuultiin kaduilla makaavien sairaitten huutavan Birgitan nimeä, siten hellyttääkseen itse kuolemaa.

Pääsiäisen lähestyessä pyhiinvaeltajat vihdoin saavuttivat vanhan kotinsa Campo de' Fiorin varrella, hyvillään varjoisan puutarhan ja hiljaisten huoneitten jälleennäkemisestä. Valvonta ja paasto oli kuitenkin niin tyhjentänyt Birgitan voimat, ettei hän pian enää kyennyt käymään kirkoissa. Paavin lähettiläät, prinssit ja kardinaalit ja munkit kolkuttivat joka päivä hänen portilleen, ja kun heidät vastaanotettiin huoneessa, tapasivat he vanhan ennustajavaimon, joka avoimin syvin silmin ja pitäen tyttärensä kättä omassaan istui nurkassa kivilattialla harmaitten ja repaleisten olkipielusten tukemana. Silkkitupsu vilkkui vielä jouhipaidasta, mutta purppuraväri oli vaalistunut ja kaikki kulta poissa.

Vihdoin huomasivat ne, jotka häntä hoitivat, ettei hän enää voinut sietää kivilattian kylmyyttä, ja he tekivät hänelle vuoteen samalle pöydälle, jonka ääressä hän ennen oli istunut kumarassa haikaransulkineen ja papereineen. Vaikka posket olivat kuopalla, tuntui heistä kuin ei hän koskaan olisi ollut kauniimpi.

"Kristus puhuu minulle", hän sanoi "ja näin kuuluvat hänen sanansa: Minä olen menetellyt sinun suhteesi kuin ylkä, joka kätkeytyy hetkeksi morsiameltaan, että hänen ikävänsä paisuisi palavammaksi. Muutaman ajan olen salassa ollut, ja se on ollut koetusaikasi, mutta nyt on lupaukseni täytännön hetki, ja viidentenä päivänä tästä lukien aamulla pitää sinun odottaa minua. Minun alttarini edessä sinut puetaan morsiamekseni ja vihitään Vadstenan nunnaksi ja äidiksi, mutta tiedä, että ruumiisi sinä jätät tänne Roomaan, kunnes se tulee siihen paikkaan, joka sille valmistetaan. Sano rippi-isillesi, että he kertovat kaikki sanani, jotka mieleesi johdatin, veljille. Heihin minä sytytän henkeni tulen, ja kun hyväksi näen, ilmestyy ihmisiä, jotka auvon ja onnen valtaamina vastaanottavat taivaalliset ilmestykset."

Kuin soturi voittokentällä pystytti maisteri Pietari alttarinsa Birgitan huoneeseen. Nuoremmat kappalaiset jäivät oven ulkopuolelle sen vartijoiksi. Pietari Räätäli varustautui taas pullolla ja laukulla, ollakseen valmiina lähtemään sanansaattajana Alvastraan, ja kaikkien kasvoja kirkasti hiljainen ilo kuin häätalossa.

Viidennen päivän aamulla, kun piti veisata messu, saapuivat Kaarina ja Birger, tuoden vahakynttilän, ja panivat sen kuolevan käsiin. Se loisti hänen kasvoilleen, jotka olivat valkeat kuin palttina hunnun alla, ja hän sanoi heille:

"Mitään, mitään inhimillistä en ole enemmin rakastanut kuin miestäni ja lapsiani, enkä kenellekään tuottanut runsaammin surua… ja itse en saata enää surra. Ne eivät huuda enää jälkeeni haudoista uhatakseen ja välittääkseen, vaan vetääkseen ristit yli velkakirjan ja kiittääkseen minua. Eivätkö ne hartaassa hyvyydessään ansaitse tuhatkertaisesti suurempaa kunniaa kuin minä? Kaikkiin kysymyksiini sinä olet vastannut, ikuinen tuomari, mutta niin usein kun olen sopertanut sitä kysymystä, on pimeä tullut ympärilleni, enkä minä ole enää kuullut puhettasi. Kerjäläisen kaksi tyhjää kättä on kaikki mitä saatan sinulle ojentaa. Siis on sinun tarkotuksesi, että nekin, jotka palavimmin ikävöivät palvella rakkauttasi ja vanhurskauttasi, tekevät pahaa niinkuin pahat, ja katkera itku seuraa heitä yli maan."

Hän katsoi jäykästi liekkiin silmää räväyttämättä, ja ympärillä seisovat ymmärsivät, ettei hän enää kyennyt näkemään kynttilää, mutta samassa valahti vahapisara hänen kaulalleen, ja silloin kirkasti onni hänen kasvonsa kokonaan.

Ja aamumessua nyt veisattaessa nukkui hän iäksi, tuo pelätty ja ankara, suloinen ja hurskas.