E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PYHÄN BIRGITAN VAELLUS

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Y. H.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

I

Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.

Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa, ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen, olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä. Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi, kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on "ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut" on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen, voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.

Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus, jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö, mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi — loitolle rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla, eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään sotaretkelle hämäläisiä vastaan.

Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt, joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa. Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen, niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.

Rannasta — länteen Rökne-saarista — pistäikse niemi, joka on kuin kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon, jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar", Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon. Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi, kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä, kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen, väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se sana merkitsi Pyhää Birgittaa!

Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:

"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"

II

Oli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka halkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan seutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla. Skärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko kuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet piirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin harmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi ensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä — ne oli aiottu sillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet lauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja suipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat ääneti yli vereksen lumen.

Äkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta tuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka hunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen kummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja vyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:

"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä
Vadstenan maahan?"

"Ole huoleti, isä", vastasi lähin ajomies. "Ei kiiltojäätä, ei railoja. On vain seurattava reenjälkiä."

Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta… ja niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala paratkoon, ei pane sormiaan väliin."

"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään", sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri, öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.

"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee", jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."

"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään, jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea yrityksissään."

Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen. Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."

Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi. Älkää peljätkö, keitä lienettekin."

Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä hänellä oli kirves.

Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja sitoi ne seinän rautarenkaisiin.

Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa, pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän mumisi:

"Missä on kirkkoherra… Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa… Ei koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri rauhattomuus painoi minua matkalla… ei kuitenkaan Närkevuorten rosvojen tähden."

"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."

Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti. Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa. Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.

"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta, jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"

Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan valjentamat.

"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari, mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan tornikamariin.

Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä. Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine kattiloineen.

Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista. Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän ensin ympärilleen.

"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin! Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään… Sitten suloinen ja suopea kainostelevin katsein… Juuri sellainen lienee peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"

Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.

Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin, jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja hän kuuli Birgitan lausuvan:

"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa, oli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla lohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun tietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden minä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun ylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi säiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa koti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä hetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin… Sinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka sytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni Mattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas Maunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia."

"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää."

Maisteri Mattias huokasi raskaasti.

"Sisar ja rouva", hän sanoi. "Minä olen johdattanut sinut tiedon polulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi italialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle, että pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain ihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan helmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit. Väsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua enää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata sinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en kestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni, sillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta ristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni, ennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä äsken ratsastaessasi painoi mieltäsi."

Birgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää hieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.

"Ei, ei, ei nyt", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten äitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän käsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. "Ennenkun nukun tahdon tunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla ajatuksilla äläkä puhu erosta… Maisteri, anna minulle lupa luoda silmäni ylös ja olla iloinen!"

"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!"

Birgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät tunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.

"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on levähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!"

Hän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan ympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä lukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta ja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten miehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen hienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei kylmästä piitannut.

"Rauhattomuus vallitsee", hän sanoi, "rosvoja liikkuu, heinäsuovia sytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa. Rauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee painattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää, ja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari rakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi ja äidiksi… Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä minulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä. Juokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi."

Hän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja heidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi leilin suulle tulpan.

"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka minun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun saisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer valtaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä on tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain — ajatus muodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille."

"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna", vastasi maisteri
Mattias.

Birgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.

"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se kuitenkin niin kuin minä sanon."

"Silmät alas!" käski maisteri Mattias. "Vielä hetken olet rippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni."

Birgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.

"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen… mutta yhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt, ellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni? Kuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte! Mitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina mieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on uusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan, johtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin nainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan yli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että kaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! — Vanhan Briitta-äidin ääni se siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja riidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette koskaan voineet."

"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!" sanoi maisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.

Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä. Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti, kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia, mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"

"En. Odotan rippiäsi."

"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä… ja minä rakastan heitä kaikkia."

III

Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.

Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä. Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.

"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi, "ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä uuteen… Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen, että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin. Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi… ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen alla… niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti… Ja nyt istun tässä ja naaraan mateita… Olisipa edes kysymys mateitten nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."

"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. — Ylistetty olkoon maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa, että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta itsesi: sitten, jos voit."

Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän puhui vihapäissään.

"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki helvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien ja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen rinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai begiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä talo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen, hän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen… Mutta itse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä kyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin sinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on minulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa."

Maisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki kaksi madetta.

"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan", hän sanoi ja meni maalle päin.

Kun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä auringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa. Yhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva pauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa pilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua viistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten ja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.

Ylös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka luostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon. Sen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen aikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui rivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi haavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti kattiloita tuhalla ja hiekalla.

"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon lahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta sano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä… sillä minä rakastan häntä." Palvelijavaimo vastasi:

"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme, sillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi tuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun hän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven juurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet kantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään, maisteri!"

Maisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi; mutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi etsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.

Sisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna karkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla lakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja nyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen hiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.

Vähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin Ingeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä laakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin olkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin voimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen sotanainen.

Maisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin että maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui vain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:

"Sisar ja rouva, kevät on tullut!"

Birgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias astui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan kun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen muotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi. Se tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin muiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski liikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.

"Kevät", hän sanoi, "niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen ratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse vaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön lapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja köyhilleni."

Hän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.

"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso", hän sanoi hiljaa, "ja minä rakastin häntä kuin omaa elämääni." Maisteri Mattias asettui hänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen vyössään.

"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra, joskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja lupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin lapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle hän lauloi, että kankaat kajahtelivat."

"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä katoavaisesta."

"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta sinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi vierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä ystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois. Voimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin ja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi palannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai ratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi… Sensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin, jossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän ei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän… puhtaastieläjä! Sydäntäni kirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme, muinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen, lallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän rakasti sinua ja antoi sinulle kaikki… ja sinä otit."

"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna."

"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen. Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein kimmeltävä ehtoollisastia… Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä, rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."

"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta, ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."

"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"

"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan valtakuntain välillä?"

Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden, tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.

"Ei niin, maisteri, ei niin!"

Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi katajanoksiin lattialle.

"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."

"Unohtaa… sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran, armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä! Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä, enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin… kuinka sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään. Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"

"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni, mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät työaseikseen. Missä on rajakivi?"

Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi käsivartensa Birgitan vyötäisille.

"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut toisten tähden. En voi."

"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä! Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut korkeudessa."

Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.

"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin, "ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."

Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:

"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi olla sokea ja kuuro… Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa, mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."

Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.

"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi vähäpätöisinkin sana… Vesi painoi niin raskaana rintaani, että päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton, kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin, säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste… ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."

Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.

"Missä ovat lapseni?" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. "He ovat luvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni."

IV

Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni, että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan, ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa, ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että hän on se kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme, ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden kansoille meren toisella puolen… Ne ovat sanoja, joita kannattaa kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra! Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän, että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä… yö pysyy yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona… sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin… Nyt on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan. Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari. Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta. Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa, Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat kalistellen kavahtivat taaksepäin.

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan. Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan. Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit, jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa. Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon, maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille tässä maassa… Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On vuotanut kylliksi verta sukuni osalle… ja minä inhoan nähdä verta omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen… ja jälkeenpäin poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani. En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani, ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta, kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös, munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko, sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka. Tunnustele… tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla, sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi seulaa… Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha… Niin, totta vieköön, paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen… Kuulin heidän kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan silmiin… Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi. Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään, ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen, ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri
Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi, ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa. Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme, häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla, mutta joita he sydämissään halveksivat! — Niin huutavat onnettomat helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista, jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys… Tule tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"

V

Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja. Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan vieraaseen maailmaan.

Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään. Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa, oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen, mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi metsästäjälle:

"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"

Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.

Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin kesyksi, että se seurasi häntä alati.

Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä, niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan. Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.

Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen. Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen katoille ja siirtää ne minne tahtoi.

"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja istuutui pöydälle räätälin viereen.

"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä minut vielä kerran. En sano, missä."

"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.

"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa. Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa, väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa. Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina liian avara… Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt, veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."

Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin Birgitan luo.

"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon… Älä nyt vain anna kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske Jumalan nimessä!"

"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi siihen."

Birgitta kumartui hänen puoleensa.

"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä usein, mutta en muista oikein."

"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"

Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.

Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella, ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"

Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan oli kulkenut perintönä isältä pojalle.

"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta.
"Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"

Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.

"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"

"Ruskeat, onnelliset… Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"

"Se on minun salaisuuteni."

Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.

Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna ristikkoa vasten.

VI

Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.

Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen vuoristo.

Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden, aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen, päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia, ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen. Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla, mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään, että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.

"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut. Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin. Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."

Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon, mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla kultaripsillä.

"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.

"Kuinka tietäisin sen?"

"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin. Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni. Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen, että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on poskillasi pieniä punaisia täpliä."

Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.

Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:

"Nyt kaduilla paareja kannellaan,
ja kellot kaikuvat yöhön,
mut munkki peittelee pohkeitaan.
käy tiuku hatussa työhön;
ja kotona katselee katujaan
Roma aeterna.

Nyt muureilta usma kastaa maan.
kun kulkevi ristinkansa,
mutta nunnakin karkaa kopistaan,
käy tanssihin armaimpansa
ja karjan laidun on kerrassaan
Roma aeterna."

"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta
Birgitta pidätti hänen kätensä.

"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula, ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat… Nyt vasta näen tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä ole jäävä almutta."

"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla enemmän, jos haluat."

Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:

"Huvitarhassa Avignonin voi
perin oivasti isämme ylin,
kun maidossa kylpee ja kopeloi
ilotyttöä tutisevin sylin;
mut korpeille parahan asunnon soi
Roma aeterna.

Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa
ja kirkoissa pauhatkaatte,
että paavia satulaan vuottaa maa,
ja te keisarin johtajaks' saatte!
Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,
Roma aeterna."

Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja neljännen ja viidennen.

"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut minun sielustani."

"Näin paljon rahaa, jalo rouva… Roponen minulle, se riittää, ja loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä, on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."

"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."

Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle
Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan
Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen
pussin uhkumasta yli reunojensa.

"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta. "Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua ympärilläsi."

Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.

"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä: maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen, sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä, niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun! Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa. Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan olla mitä täydellisin, ja se joka moittii… Niin, hänelle minä soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua, niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja iankaikkisesti.]

"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan. Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti nukun hänen viitallaan."

Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä peräytyi.

"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja… Ja nyt me olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen… ja kaksi munkkia, jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina tynnyrin päällä… aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin mukaan oli maisessa elämässään… Kardinaalipiispa on kirjottanut todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään… kerran kun hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen… aivan kuin pitää ollakin. Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni, kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa, ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi. Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"

Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat piirileikkiä kynttilät käsissä.

Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua, ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.

"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon. "Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki, jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole viheriöitsevä."

Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."

Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.

"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri Pietarilta:

"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä kurkistelemme?"

"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.

Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä, ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan, toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.

Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.

Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.

"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."

Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen huulensa liikkuivat.

"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.

"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."

Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan äänettöminä.

"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg ja vaipui takaisin patjalle.

"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei sydäntäsi syövyttäisi suru."

"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin
Sibylla… ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."

"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä kuolet."

"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta. Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."

"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat, tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta riistää, niin silloin saat surra."

"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."

"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit takovat kruunua, ja se on sinun."

"Nyt pelästytät minut taas… Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa kaikki muut?"

Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan. Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.

"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."

Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"

"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."

Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.

"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi totella."

"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"

"Siksi että minä rakastan sinua."

"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos minun itse pitäisi kirjottaa."

"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.

Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.

"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!
Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."

VII

Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan, nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet kontassa.

Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita kasvoja.

Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.

"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen köyhyyteen."

Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.

Birgitta pani kirjan pois.

"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille, ja polta vyö!"

"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."

"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten katseita."

"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella…"

"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman katuja!"

"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi lapseksi… mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni, pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä, jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."

"Ilmaisenko sinulle aavistukseni… En, en vielä. Jatka kertomista."

"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin… vihdoin, kun hän makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi: 'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa… minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."

"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"

"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se käy yhä kylmemmäksi… tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."

Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.

"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes kirvely tuo parannusta!"

Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.

"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä… käy kumarassa, ettei kukaan näe kasvojasi!"

Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse ulos.

Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.

"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha kaduilla?"

"Sotamies arvelee niin."

Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.

Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun. Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.

Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.

"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee kyynelpäivä."

He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.

"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."

Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään kumaraisemmaksi — mutta hän ei rukoillut.

Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle, oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille, ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa, tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla, mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen äänensä oli tuima ja jyrisevä.

"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"

Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli aseet vaatteiden alla.