Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä

IHMISSYÖJÄIN VANKINA

Seikkailuja Afrikan aarniometsissä

Kirj.

VERNEY LOVETT CAMERON

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

I. Koulusta lähtö.
II. Merelle.
III. Vastenmielisiä uutisia.
IV. Varkaus ja pako.
V. Maissa käynti.
VI. Minut vangitaan.
VII. Mielenkiintoinen keskustelu.
VIII. Pakoni orjalaivasta.
IX. Alkuasukasten joukossa.
X. Pappien luona.
XI. Jännittävä matka.
XII. Sisämaassa.
XIII. Ihmissyöjäin vankina.
XIV. Kuolemaakin pahempaa.
XV. Pako ja kiinnijoutuminen.
XVI. Ystävällisiä arabialaisia.
XVII. Alkuasukasneuvosto.
XVIII. Puolustustoimenpiteitä.
XIX. Tulinen taistelu.
XX. Nyangwehen.
XXI. Lähtö rannikolle.
XXII. Virtahepojen keihästäminen.
XXIII. Riitoja alkuasukasten kanssa.
XXIV. Tanganjikan yli.
XXV. Vastuksia ja vaaroja.
XXVI. Onnellinen loppu.

I.

KOULUSTA LÄHTÖ.

Eräänä aamuna armon vuonna 18— ihastuin suuresti saadessani isältäni, priki Petrelin kapteenilta ja omistajalta kirjeen, jossa oli, että laiva oli saapunut turvallisesti Bristoliin kallisarvoisine lasteineen. Isäni sekä veljeni Ville, joka oli Petrelin toinen perämies, voivat hyvin, kirjoitti hän. Kirjeessä oli lisäksi, että isäni oli päättänyt ottaa minut mukaansa merille, josta päätöksestä hän oli kirjeellä ilmoittanut koulunjohtajalle, rehtori Stephen Poynterille. Parin päivän kuluttua tulisi Ville kuulema minua noutamaan ja minun oli laitettava kaikki valmiiksi lähtöäni varten hänen tuloonsa. Noudattaen koulun tapoja olin lukenut kirjeeni noiden kymmenen minuutin aikana, jolloin saimme kävellä leikkikentällä ennen koulun alkamista aamiaisen jälkeen, ja kuten jokainen ehkä ymmärtää, kiiruhdin heti ilmoittamaan sen sisällön koulutovereilleni, ollen mielestäni hyvin miehekäs ja merkityksellinen henkilö senvuoksi, että sain lopettaa koulunkäyntini. Kellon kilinä lopetti nopeasti sen perusteellisen kuvauksen Petrelistä, johon olin syventynyt, ja meidän oli kiiruhdettava rukouksiin, joiden loputtua ryhdyimme tavalliseen työhömme. Sijoittauduin paikoilleni pulpettini ääreen ja avasin kirjani. Minun on kumminkin pakko tunnustaa, etten ajatellut juuri ollenkaan niiden sisältöä, vaan luin salaa niiden suojassa uudestaan isäni kirjeen, joka oli ilmoittanut tuon elämäni tulevan muutoksen. Mielestäni menetteli rehtori hyvin väärin siinä, että hän antoi sellaisen tärkeän henkilön, jona nyt itseäni pidin, istua kovalla penkillä mustan pöydän ääressä laskemassa vaikeita laskuja. Sentähden vahdinkin herkeämättä luokan ovea nähdäkseni, eikö vanha vahtimestari Abe tulisi hakemaan minua rehtorin puheille.

Olin todellakin niin tarkkaamaton, että laskennon opettaja sanoi parikin kertaa: "Baldwin, ellet laske ahkerasti ja oikein, on minun pakko rangaista sinua." Hän oli juuri nousemaisillaan paikoiltaan tullakseen minun luokseni, kun ovi vihdoinkin aukeni, ja vanha Abe ilmoitti: "Baldwin, rehtori odottaa teitä huoneessaan." Tavallisesti oli tuollainen kutsu kaikkea muuta kuin hauska, sillä yleensä tapahtui se vain silloin, kun tuon käsketyn pojan oli vastattava jostakin koirankujeesta, eikä sellaista kutsua sen vuoksi ollut kukaan erittäin halukas noudattamaan. Koska minulla kumminkin oli puhdas omatunto, nousin heti, ja opettaja, joka ei vielä aavistanutkaan tulevaa poistumistani, sanoi: "Baldwin, rehtori odottaa sinua. Luultavasti olet tehnyt jotakin pahaa, ja rangaistuksen pelko on ollut syynä tarkkaamattomuuteesi."

Hymyilin niille tovereilleni, joille olin näyttänyt kirjeeni, ja mennessäni opettajan ohi näytin niin pöyhkeilevältä ja itsetietoiselta, että hän palautti minut paikoilleni ja minun oli poistuttava huoneesta kunnollisesti. Niin pian kuin olin tullut käytävään, vei vanha Abe minut kaksoisoville, jotka erottivat rehtorin yksityishuoneen kouluhuoneista ja joihin vain rehtorilla ja hänellä oli avaimet. Avatessaan sanoi hän hymyillen:

"Hän ei ole valinnut rangaistusvälinettä vielä. Missä vehkeissä te nyt taasen olette ollut mukana?"

"En missään, Abe. Aion vain lopettaa kouluni."

"Aiotteko lopettaa, vaikka lupaan on vain kuukausi enää? Mutta miksi?"

Vanhan Aben tuttavallisuus, johon pojat kyllä lukukauden kuluessa saivat tottua, suututti minua hieman ja sen vuoksi vastasinkin niin ylpeästi kuin suinkin: "Lähden merille."

"Sanoitteko merille? Siellä tulee teillä pian äitiä ikävä. Vai merille! Ovatko teistä suolainen liha ja madonsyömät keksit parempia kuin täällä saamanne ruoka?"

"Siellä ei minulle tarjotakaan madonsyömiä keksiä eikä suolaista lihaa.
Menen isäni omistamaan Petrel-nimiseen laivaan."

"Vaikkapa. En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan laivasta, jossa ei tarjottaisi suolaista lihaa. Mutta rehtori odottaa kai jo, ja teidän on kiiruhdettava hänen huoneeseensa."

Menin käytävän poikki, johon ovet aukenivat, ja lämpiöön päästyäni koputin rehtorin oveen. Heti koputukseni jälkeen kuulin hänen sanovan: "Sisään!" ja avattuani oven näin hänen istuvan nojatuolissaan isäni kirje kädessään. Hän viittasi minua istuutumaan erääseen vastapäätä olevaan tuoliin ja sanoi:

"Frank poikaseni, tiedät, miksi olen kutsunut sinut puheilleni, sillä isäsi sanoo kirjoittaneensa sinulle, että sinun on lähdettävä täältä parin päivän kuluttua. Niin, elämässäsi tulee nyt tapahtumaan suuri muutos, ja vaikka mielestäni kaikkien poikain pitäisi pysyä koulussa, kunnes he ovat vähintäin kahdeksantoistavuotiaita, luulen sinun kumminkin olevan tarpeeksi vanhan merimieheksi. Olet kuudentoista, etkö olekin?"

"Olen. Täytin kuusitoista pari kuukautta sitten."

"Haluan puhua sinulle vähän kiusauksista, joita tulet kohtaamaan, sillä vaikka tuletkin olemaan oman isäsi valvonnan alaisena ja niin ollen suojassa monilta nuoria tavallisesti uhkaavilta vaaroilta, on sinun aina muistettava, että vaikka voisitkin tehdä jotakin väärää, jota ei maallinen isäsi saisi tietää, näkee sinun taivaallinen isäsi kumminkin kaiken, sillä hän tietää meidän kaikki ajatuksemme ja tekomme. Nämä viisi täällä viettämääsi vuotta olet käyttäytynyt mielestäni jotensakin hyvin lukuunottamatta pieniä itsepäisyyden oireita ja taipuvaisuutta tottelemattomuuteen silloin tällöin. Muista, että laivaan tultuasi tottelet heti ja ehdottomasti, sillä sellainen on välttämätöntä, kuten pian tulet huomaamaan. Tottelemattomasta ja itsepäisestä merimiehestä ei tule milloinkaan kapteenia. Ja, puhuaksemme opinnoistasi, on isäsi varmaankin pitävä huolta purjehdusopinnoistasi, ja minä kirjoitan hänelle, mitkä muut tiedot mielestäni parhaiten palkitsisivat nyt tästä alkaen jatkuvat harrastuksesi. Koska luullakseni et enää voi tarkkaavaisesti seurata opetusta, ilmoitan herra Stonelle, että hän vapauttaa sinut kaikesta työstäsi kouluhuoneessa, ja koska pian tulet poistumaan luotamme, saat aloittaa tavaroittesi kokoamisen, niin että olet valmis lähtemään määrätyllä hetkellä."

"Kiitoksia", sanoin minä, ja rehtorin ystävällisen käyttäytymisen rohkaisemana pyysin tovereilleni lupapäivää.

"Pyydätpä melkein mahdottomia, Baldwin. Sinun on muistettava, etteivät he kaikki lähde merille, vaan opiskelevat tulevaa elämänuraansa varten. Sitäpaitsi on tutkinto jo kolmen viikon kuluttua, ja he haluavat käyttää jokaisen hetken hyväkseen voidakseen tuottaa koululle kunniaa tutkintotilaisuudessa."

"Niin kyllä, mutta jos minä lähden parin päivän kuluttua, en voi olla mukana luokkain välisessä krikettiottelussa. Mutta jos annatte meille luvan huomenna, voimme panna toimeen nuo kilpailut silloin."

"Tuo on epäilemättä mielestäsi hyvin pätevä syy, mutta minulle se ei merkitse mitään. Kumminkin lupaan ajatella asiaa. Minulla on vielä paljon tehtävää, joten sinä saat nyt mennä."

Läksin huoneesta hyvin hitaasti ja olin jo melkein uudistamaisillani pyyntöni, kun rehtori sanoi: "Muista, mitä sanoin tottelemisesta!" Silloin ymmärsin, että lupapäivän saanti riippui kokonaan siitä, miten nopeasti tottelisin, ja sanomatta enää sanaakaan poistuin huoneesta.

Vanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua takaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:.

"Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea läksyjänikään."

Hän katsoi minuun hymyillen ja sanoi:

"Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko elämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei tule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni odottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan hänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan teitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa vaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen."

Mielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja säilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut. Tultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle:

"Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta voisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan koulusta määrätyllä hetkellä."

"Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin tarkkaamaton aamusella, vai mitä?"

"Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden merille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa."

"Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat eivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen vasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti poistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan."

Muistin "tottelevaisuuden" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani käytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain kädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen hänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa. Siellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa järjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi.

Kun emännöitsijä, rouva Stevens, näki Aben ja minun tulevan arkku mukanamme, sanoi hän:

"Mutta, Abe, ettekö muista, miten tarkka rehtori on siitä, etteivät herrat saa itse kantaa arkkujaan?"

"Joutavia, rouva!" vastasi Abe. "Herra Baldwin lähtee merille, jossa hän saa tehdä vaikeampaakin työtä kuin auttaa vanhaa miestä tyhjän arkun kantamisessa."

"No olkoon nyt tämä kerta, Abe. Mutta muistakaa, että jos huomaan teidän rikkovan määräyksiä jälleen, kantelen rehtorille. — Nyt, herra Baldwin, luullakseni ette voi olla meille miksikään hyödyksi täällä. Jätän esille parhaimmat vaatteenne matkapuvuksi ja säästän sijaa kirjoillenne. Menkää seurusteluhuoneeseen ja kootkaa pallonne, mailanne ja muut tavaranne leikkikalulaatikkoonne."

Kun vanha Abe ja minä poistuimme huoneesta, sanoi Abe:

"Sellaista se on. Hän ei soisi vanhalle mitään apua. Mutta, herra Baldwin, mitä teette kaniineillenne ja kyyhkysillenne? Noiden poikain joukossa ei ole ketään, joka ruokkii ja hoitaa eläimensä niin hyvin kuin te. Ihmettelenpä, mihin ne joutuvat."

Aben sanat imartelivat minua kovasti, sillä pidin Himalaija-kaniinejani mustine kuonoineen ja korvineen, ja voimistelijakyyhkyspariani kaikkia poikain leikkikentällä hoitamia elukoita parempina. Ylpeilin senvuoksi suunnattomasti luullessani, että kaniinikoppini ja kyyhkyslakkani, jotka olin valmistanut omin käsin, olivat toverieni erilaisia kätköpaikkoja sirommat. Menin sentähden Aben minulle asettamaan ansaan.

"En tiedä, Abe. Mutta onhan Jones Majorillakin muutamia kyyhkysiä, joita hän hoitaa hyvin, ja Brown on menettänyt molemmat kirjekyyhkysensä. Sitäpaitsi on Smith halunnut ostaa kaniinini jo kauan aikaa sitten."

"Varmaankaan ei teidänlaisenne herra, joka juuri lopettaa koulunsa lähteäkseen merille, voi ajatellakaan kaniiniensa myyntiä. Merimiehet ovat aina hienoja ja anteliaita ja lahjoittavat tavallisesti paljon tavaroita. Muistan eräänkin, joka pari viikkoa sitten antoi muutamalle vanhalle miehelle kymmenen shillinkiä. Mutta te ette saa antaa noita herttaisia kaniineja tuolle nuorelle Smithille, sillä hän ei ymmärrä niiden hoitoa ollenkaan, ja ne kuolisivat viikon kuluttua. Ja mielestäni herra Brown piti kirjekyyhkysensä niin likaisina ja nälkäisinä, etteivät ne enää palanneetkaan päästyään vapaaksi. Ainoastaan minä, herra, voisin kohdella niitä hyvin. Rakastan sieviä kyyhkysiä ja sukkelia kaniineja, ja voin taata, ettei niiltä tulisi mitään puuttumaan."

Olin kyllä varmasti aikonut myydä sekä kyyhkyset että kaniinit maksaakseni muutamia pieniä koulupoikavelkoja, mutta koska mielestäni maineeni anteliaana merimiehenä oli vahvistettava ja koska en tahtonut olla huonompi kuin tuo nimetön merimieskään, joka oli antanut vanhukselle kymmenen shillinkiä, annoin kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle. Sitten hän pyysi minua mukaansa katselemaan kenkiäni ja saappaitani ja olisi pian kerjännyt minulta kaikki, ellei rouva Stevens olisi ilmestynyt näyttämölle ja lähettänyt häntä töihin. Abe murisi mennessään ja pahoitteli, että hänen piti poistua sellaisen herrasmiehen lähettyviltä, joka hänen mielestään oli kunnollisin mies, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Rouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun sanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska hän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän:

"Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette matkustanut täältä."

Silloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut heti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli tullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin viettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti kuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin ylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi Petrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja veljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin Centurion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset englantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla Pelikanillaan.

Mutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina pakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja miehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona. Pojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin rohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt hieman taipuvaiselta myöntämään sen.

Niin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith, Brown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat luokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun Himalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen sanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle.

Minun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja papukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka pitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni sellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi. Vastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa ne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa auttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle haitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet lupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu tervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin ryhdyttiin suurella touhulla.

Kouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin odottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä ollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin mennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä suunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen kertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja kauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme todellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten urhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu, jolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot niiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin ryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan mitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa lupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja ilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian todelliseksi.

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia tarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin ennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa Cliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville kuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa meille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me saimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan olisi pitänyt palata koulutaloon.

Olin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan itsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun pelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani viisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä lyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja seitsemällätoista kierrolla.

Veljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten, tunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän todellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni matkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki edellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet kasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen käsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne, jotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään paljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa jälkeen.

Vanha Abe sai häneltä puoli kruunua sanottuaan, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin pulskaa nuorta merimiestä. Ja Ville olikin todella oikea reippaan merimiehen perikuva. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias, viisi jalkaa, kymmenen tuumaa pitkä nuorukainen. Hänen hyvin istuvat siniset vaatteensa messinkisine ankkurinappeineen puki hänen atleettivartaloaan hyvin, ja hänen musta kihara tukkansa, ruskeat silmänsä ja rehellisesti hymyilevät kasvonsa kiinnittivät puoleensa kaikkien huomion.

Hänen herättämänsä ihailu miellytti minua, ja vaikka krikettikentällä saavuttamani menestys ylpistyttikin minua, olin kumminkin ylpeämpi komeasta veljestäni ja odotin kärsimättömästi päivää, jolloin palattuani joltakin seikkailurikkaalta matkalta voin hänen laillaan kertoa vanhoille huonetovereilleni innostuttavista kamppailuista. En silloin voinut aavistaakaan, että ennenkuin jälleen vierailisin vanhassa koulussani, saisin kokea niin paljon seikkailuja ja vaaroja kuin minun osalleni oli suotu.

II.

MERILLE.

Seuraavana aamuna lähetettiin arkkuni postikonttoriin, ja Ville ja minä sanoimme jäähyväiset koulutovereilleni, rouva Stevensille ja Abelle. Sain kuulla juuri ennen lähtöäni, että Abe oli myynyt kaniinit Smithille seitsemästä ja kyyhkyseni Jones Majorille viidestä shillingistä. Ja annettuani hänelle vielä nuo viisi shillinkiä, jotka hän oli saapa isäni minulle lahjoja varten lähettämistä rahoista, tuli hän saaneeksi minulta melkein punnan.

Viimeksi sanoimme hyvästit rehtorille. Hän antoi minulle hyviä neuvoja ja siunauksensa teroittaen erikoisesti mieleeni, mitä hän oli edellisenä päivänä puhunut minulle tottelevaisuudesta. "Ja nyt", sanoi hän, "annan minä sinulle purjehdusohjeet elämällesi. Veljesi voi kertoa sinulle, että kapteeni aina tultuaan tuntemattomille vesille tutkii purjehdusohjeitaan karttaakseen kareja ja vaaroja ja löytääkseen jostakin varman ankkuripaikan. Elämä on tuollainen tuntematon meri, jolle me kaikki purjehdimme, ja synnit ja kiusaukset ovat sen karit ja vaarat. Tästä raamatusta näet ohjeet, miten sinun on niitä kartettava, ja siitä löydät myös virvoitusta sielullesi silloin kun se on väsynyt. Siinä on myös selitetty, miten vihdoin pääsemme tuonne ikävöimäämme taivaaseen — sen ihanaan kirkkauteen. Jumala siunatkoon sinua, poikani. Saat kertoa isällesi, että olen ollut hyvin tyytyväinen johdollani suoritettuihin opintoihisi, ja toivoakseni on hän pian huomaava, etten ole käyttänyt hänen luottamustaan väärin. Hyvästi, Frank ja Ville. Muistakaa, että te kumpikin, milloin vain teille sopii, olette tervetulleet vanhan opettajanne luokse. Viekää terveiset isällenne. Nyt on teidän lähdettävä, sillä muuten myöhästytte postivaunusta."

Sanottuamme jäähyväiset rehtori Poynterille ajoimme siihen ravintolaan, josta Bristoliin menevät postivaunut lähtevät. Hevoset oli jo valjastettu vaunujen eteen ja pian me olimme matkalla Bristolia kohti.

Aion nyt muutamin sanoin kertoa perheeni tarinan, jotta lukijani voisivat ymmärtää kaikki vihjaukset, joita tulen tekemään kertoessani seikkailuistani.

Isäni oli erään Bristolin kauppiaan nuorin poika ja valitsi jo nuorena merimiesammatin elämänurakseen. Isoisäni pani hänet niin pian kuin suinkin erään Liverpoolin ja Länsi-Afrikan väliä kulkevan purjelaivan päälliköksi. Isoisän kuoltua möi hänen ainoa veljensä kaupan ja osti Somersetshirestä pienen maatilan. Isäni ollessa matkoilla vietimme veljeni kanssa kaikki lupa-aikamme isoisän veljen luona.

Isäni oli mennyt naimisiin vähää ennen isoisän kuolemaa, ja luovuttuaan merimiesammatistaan oli hän ruvennut liikkeen osakkaaksi. Pari vuotta syntymästäni kuoli äitini, ja isäni, huomattuaan kodin autiuden, rupesi erään liikkeen omistaman laivan päälliköksi. Hänen leskeksi joutunut sisarensa Fanni, jonka mies, Cr. Cartes, ei ollut onnistunut liikeasioissa, rupesi hänen taloutensa ja minun ja Villen hoitajattareksi.

Isäni matkat onnistuivat jonkun aikaa erinomaisesti, mutta sitten seurasi aikoja, jolloin tulipalot ja haaksirikot aiheuttivat hänelle suuria tappioita, ja hän huomasi, ettei hänellä ollutkaan enää riittäviä varoja muiden laivain kuin Petrelin varustamiseen. Tämän kertomuksen alkaessa oli Petrel ollut vesillä noin kolme vuotta, ja isäni teki sillä matkoja Afrikan rannikolle omaan laskuunsa. Hän odotti jo aikaa, jolloin hän voisi antaa päällikkyyden veljelleni Villelle ja jolloin hän, luovuttuaan raskaasta merimiehen ammatista, voisi asettua asumaan vanhaan Bristolin laiturin vierellä sijaitsevaan taloonsa, josta hän voi nähdä tulevat ja lähtevät laivat ja tarkastella, miten ne purkivat ja kuormittivat tavaroita. Hän arveli myös kokemuksiensa perusteella keksivänsä pian keinon, miten hän saisi sekä Villen että minut omien laivojemme omistajiksi ja päälliköiksi.

Tädistäni Fannista tuli toinen äiti Villelle ja minulle, ja vaikka hän olikin merimiehen sisar, pelkäsi hän niin merta, että hän usein pyysi isääni luopumaan Petrelistä ja rupeamaan kauppiaaksi, jolloin me pojatkin saisimme jotakin työtä, ellei hänen omasta niin ainakin jonkun hänen ystävänsä liikkeestä, sillä isälläni oli paljon vaikutusvaltaisia ystäviä. Hänen rukouksensa eivät kumminkaan saaneet mitään aikaan, sillä vaikka isäni näyttikin joskus olevan myöntymäisillään, pidimme Villen kanssa merimiehen ammattia kumminkin parempana ja vastustimme joka päivä tädin aikeita.

Viimeisellä matkallaan oli isäni, käytyään Kinsimbossa, jossa hän oli tehnyt hyviä kauppoja alkuasukasten kanssa, purjehtinut aina St. Paul de Loandaan, ajatellen voivansa siellä ehkä saada lastinsa täytetyksi nopeammin kuin missään muualla.

Häntä oli onnistanutkin suurenmoisesti, sillä muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen saapui paikkakunnalle eräs David Livingstone-niminen lähetyssaarnaaja Etelä-Afrikasta kuljettuaan siihen asti kokonaan tuntemattomien seutujen halki. Hänellä oli mukanaan muutamia Makololo-heimoon kuuluvia miehiä, jotka hakivat myyntipaikkaa elefantinluulle. Tuon elefantinluun sai isäni ostaa kohtuushinnalla ja ansaitsi niin ollen hyvin.

Ville ihaili suunnattomasti Livingstonea, jota hän piti suoraan sanoen sankarina, ja tämän matkoja. Hän sanoi minulle, että Afrikan tutkiminen ja matkustaminen siellä on tuottavampaa ja seikkailurikkaampaa kuin merimiehen elämä.

"Ajattelehan vain, Frank, että siellä saadaan ampua suuria elefanttilaumoja, kamppailla leijonien ja kaikenlaisten villien kanssa. Kuten alkuasukkaat rakastavat Livingstonea, voivat ne rakastaa jokaista muutakin miestä, joka kohtelee niitä hyvin. Livingstone olisi hyvin voinut matkustaa kotiin Loandasta, ja kaikki täällä olisivat juosseet hänen jäljessään kuullakseen hänen kertomuksiaan, mutta hän vastasi kaikille, jotka kehoittivat häntä palaamaan Englantiin, että hän oli luvannut Makololoin päällikölle Sekeletulle, että hän toisi tämän miehet kotiin, eikä hän voinut rikkoa annettua sanaansa. Eräs Sindbad-niminen härkä, jolla hän ratsasti, oli aivan yhtä hyvä kuin hevonen. Toivon, että isä antaisi minun koettaa tuollaista elämää. Rannikolle saapuu kaikenlaista väkeä myymään elefantinluuta ja kumia ostaakseen sitten pyssyjä, kuparilankaa, helmiä ja karttuunia, ja olen varma, että matka tuonne sisämaahan tuottaisi enemmän voittoa kuin tusina matkoja rannikolle."

Villen Afrikan kuume tarttui minuunkin ja minä kuuntelin hörölläkorvin kaikkia niitä metsästys- ja ampumistarinoita, joista hän oli kuullut Livingstonen miehiltä. Livingstonen itsensä osoittama urhoollisuus ja hänen alkuasukkaissa herättämänsä kunnioitus olivat Villestä suurenmoiset.

Nämä kertomukset ja kuvaukset Petrelin viimeisistä matkoista lyhensivät matkaamme niin, että olin melkein pahoillani postivaunujen pysähtyessä "Amiraali Nelsonin" edustalle.

"Tervetuloa, Frank!" huudahti meitä sinne odottamaan saapunut isäni. "Jack Adams", hän viittasi läheisyydessä seisovaan merimieheen, "pitää huolta tavaroistanne, sillä aikaa kuin me menemme varustaja Harrisin luo tilaamaan sinulle merimiesvarusteita. Ja sitten kuin olet käynyt tervehtimässä tätiäsi Fannia, voit mennä Petreliin, ja Ville saa näyttää sinulle, mihin saat sitoa riippumattosi. Laivan perä on kiinni juuri ovemme edustalla olevassa laiturissa. Kapteeni ja laivanomistaja ei voi toivoakaan talolleen parempaa paikkaa kuin Bristolin laituri on. No, Ville, millaisen suosituksen antoi rehtori Poynter pojalleni?"

"Hyvänpä tietenkin?" vastasi Ville. "Frank lopetti muuten koulunsa pelaamalla krikettiä niin hyvin, ettei hän ennen milloinkaan ollut kyennyt näyttämään sellaista taitoa."

"Oikein, Frank! Tee kaikki työsi hyvin aina. Ja vaikka sinulla ei tästä alkaen olekaan juuri tilaisuutta pelata krikettiä, niin muista, että samat edellytykset, jotka tekivät sinusta hyvän kriketinpelaajan, tekevät sinusta hyvän merimiehenkin."

"Ah, rakas isäni", sanoin, "olen niin iloinen nähdessäni teidät jälleen ja tietäessäni pääseväni mukaanne merille. Nyt ei minun tarvitse odottaa kuukausimääriä kuullakseni jotakin teistä ja Villestä."

"Aivan niin. Vien sinut kumminkin omaan laivaani pitääkseni sinua silmällä enkä hemmoitellakseni sinua. Toivon, että sinä, kapteenin poika kun olet, olet esimerkkinä muille aloittelijoille, ja muista, että ensimmäinen opittavasi asia on totella määräyksiä, kysymyksiä tekemättä. 'Tottele määräyksiä välittämättä niiden antajasta!' on erinomainen sananlasku."

"Rehtori Poynter teroitti minulle samaa, vaikkakin hieman erilaisin sanoin. Hänen mielestään oli tottelevaisuus minulle välttämättömin asia."

"Niin, poikaseni, siinä hän oli oikeassa. En ole huomannut sinussa vastustushalua milloinkaan, ja tätisi Fanni sanoo, että kun ei oteta huomioon pikku asioita, olet tottelevaisin poika maailmassa. Merellä kumminkin annetaan sinulle paljon sellaisiakin määräyksiä, jotka tuntuvat hyvin vastenmielisiltä ja kenties usein hullunkurisiltakin. Sinun ei pidä ruveta niitä punnitsemaan, vaan sinun on toteltava heti. Sinun on kuunneltava mitä Ville, joka nyt on jäänyt toiseksi perämieheksi, minä ja ensimmäinen perämies sinulle sanomme. Mutta tuossahan tuo Harrisin kauppa jo onkin! Tule nyt sisään valitsemaan tavaroita!"

Isäni monivuotinen tuttu Harris oli hyvin iloinen tavatessaan hänet, ja vielä iloisemmaksi hän tuli huomattuaan, ettei isäni kitsastellut määrätessään minulle tulevista tavaroista.

Tuntuu hauskalta katsella noita monia tavaroita, jotka hän sanoi olevan välttämättömät merille lähtevälle nuorukaiselle ja jotka, kuten Ville sanoi, jos olisimme ottaneet ne kaikki, olisivat täyttäneet koko prikin. Isäni tuli kumminkin väliin ja vähensi niitä melkoisesti. Sitten kuin kaikki nuo merkitykselliset määräykset sinisestä merimiesverasta valmistetusta puvustani messinkinappeineen, öljyvaatteistani ja merimieshatustani oli annettu, ihastuin äärettömästi saadessani valita kaukoputken, Marryatin keksimät merkkiliput ja neljäkön, jonka käytön isäni käski minulle opettaa niin pian kuin olimme päässeet merelle.

Harrisin kaupasta menimme tuohon laiturin vierellä olevaan taloon, missä täti Fanni odotti meitä valmiine päivällisineen, joka maistuikin minulle erinomaisesti Cliftonista Bristoliin postivaunujen katolla tehdyn matkan jälkeen. Mutta innostukseni saada nähdä niin pian kuin suinkin Petrel pakotti minut melkein heti rientämään erääseen alakerran huoneeseen, jota käytettiin konttorina ja näytehuoneena ja jonka ikkunasta saatoin nähdä laivan.

"Saat katsella sitä pian enemmän kuin kylliksesi, Frank", sanoi tätini minulle. "Istu nyt vain paikoillasi ja syö rauhallisesti päivällisesi. Uskallan sanoa, että tulet monta kertaa tulevilla matkoillasi toivomaan takaisin tähän vanhaan taloon ja ikävöimään näin hyvää ateriaa, johon nyt näytät suhtautuvan niin kärsimättömästi."

"Ehkä olet oikeassa, täti, mutta minä haluan katsella Petreliä. Sen lastia puretaan juuri parhaillaan, ja ah, siellä on niin paljon elefantin torahampaita! Isä, saanko mennä niitä katsomaan?"

"Heti, poikaseni! Ville, sinun on nyt mentävä vapauttamaan ensimmäinen perämies toimestaan, mutta katsokin tarkasti, etteivät tavarat purettaessa vahingoitu. Olen myynyt kaiken tuon elefantinluun Ringeille ja nyt lähden sinne tiedustelemaan, suostuvatko he kohottamaan öljyn ja kumin hintoja. Jätä Frank Jack Adamsin huostaan ja käske hänen opettaa pojalle hieman köysistön ja mastojen tuntemista."

"Ah, isäni, tiedän kaikkien mastojen, raakain ja purjeiden nimet ja osaan tehdä lukemattomia merimiehen solmuja."

"Hyvä, poikaseni, mutta sinun on opittava tietämään niiden käyttökin. Tänään et voi vielä kumminkaan aloittaa työtäsi, kuten ensin oli tarkoitukseni, mutta huomenna saat pukeutua purjekangasvaatteisiin ja todella aloittaa merimiehen opintosi."

Kuultuani tämän suosionosoituksen hyökkäsin alakertaan ja sitten suoraan Petreliin. Ville seurasi minua hitaammasti, koska hänen arvonsa toisena perämiehenä ei sallinut mitään hätiköimistä. Ensimmäinen perämies, Hammond, pani hänet valvomaan lastin purkamista, ja Jack Adams, joka parhaillaan vaihtoi vanhoja taljoja ja kuuttia uusiin, sai keskeyttää työnsä ja ruveta opettamaan minulle käytännöllistä merimiesammattia.

"Kuten näet", sanoi Jack, "on sekä merimiehen ammatissa että laivan rikissä paljon järkeä, ja vaikka moni mies luulee osaavansakin kaikki, kun hän osaa pleissata, reivata, pitää perää, luodata ja ommella purjeita, ei hän kumminkaan voi päästä sen pitemmälle, koska hän ei ymmärrä, miksi ruoriratasta on väännettävä milloin sinne milloin tänne. Hän osaa vain työskennellä, samoinkuin mustan Billin papukaija osaa puhua tietämättä sanojensa tarkoitusta. Mutta ehkä nyt kumminkin teen vääryyttä vanhalle Pollille, sillä heti, kun se huomaa kattilan kiehuvan päivällisen edellä, huutaa se: 'Kuumia perunoita!' jota se ei milloinkaan rääkäise aamiaisen eikä illallisen edellä. Mutta nyt on minun opetettava sinulle ammattisalaisuuksia, ja senvuoksi on meidän mentävä aivan keulaan aloittaaksemme kokkapuusta, joka on laivan pääkohta ja josta kaikkien muitten osien käyttö johtuu."

Seurasin Jack Adamsia ja sain pian syventyä tutkimaan laivan keulapuolen kaikkia sekä ulkonaisia että kannella olevia osia. Luulin, saatuani kuulla kerran kaikkien niiden nimet, muistavani ne, mutta Jack oli niin kokonaan merimies, ettei hän hellittänyt, ennenkuin sain päähäni vanhimman tervakangaspalasenkin tarkoituksen.

Jonkun ajan kuluttua oli hän tyytyväinen huomattuaan, että tiesin kokkapuun eri osien nimet, käytön ja missä ne sijaitsivat. "Nyt on sinun opittava tietämään, miten ne on pantu paikoilleen ja kiinnitetty", sanoi hän sitten. "Kuten näet, on meidän kokkapuumme päällystetty nahalla suojellaksemme sitä vahingoilta, etkä voi huomata, miten se on asetettu paikoilleen, vaan ainoastaan todeta tuollaisten läpimenevien kiilain ansion. Mutta tuolla on Kingin omistaman Mohikaanin keula aivan laiturissa kiinni, ja he rikaavat juuri parhaillaan kokkapuutaan. Nyt voit tulla kanssani katsomaan miten laivan tärkein osa laitetaan merikuntoon, sillä jokaisen kunnollisen merimiehen on se tiedettävä. Kaikki etu- ja sivutuet ja muukin laivan riki saavat olla miten hyvät tahansa, mutta jos kokkapuun tuet kiinnitetään väärin, katkeaa se ensimmäisessä myrskyssä, jolloin etumasto ja isonmaston nokka seuraavat välttämättömästi mukana. Tuo työ on mielestäni laivan rikauksen ydin. Kun se on tehty, on se piilossa sinun katseiltasi, mutta jos se pettää, sortuu silloin muukin. Sydäntäsi et voi nähdä, mutta jos se haavoittuu, kuolet sinä. En ole mikään etevä opettaja, mutta ymmärrät kai tarkoitukseni?"

"Varmasti, Jack! Mutta missä tuo Mohikaani sitten onkaan? Ah, onko se tuo laiva, jonka kokkapuusta riippuu tuollainen suuri tynnyri ja jonka keulassa muutamat miehet vääntävät vintturia?"

"On! Menkäämme nyt sinne katsomaan, miten ne asettavat osat paikoilleen ja kiinnittävät ne. Jos sitten tuonnempana muistat sen kaikki, et ole turhaan käyttänyt silmiäsi etkä korviasi tänään."

Saavuimme pian Mohikaanin keulan viereen, ja kun työtä valvova perämies kuuli, että olin kapteeni Baldwinin poika, käski hän minun tulla etukannelle ja selitti minulle kaikki. Kun miehet sitten lopettivat työnsä, huomasin täydellisesti ymmärtäväni kokkapuun rikaamisen.

Isäni näytti hyvin tyytyväiseltä kerrottuani hänelle, miten olin kuluttanut iltapäiväni, ja seuraavana päivänä, pukeuduttuani purjekangasvaatteisiin, sai Jack minut taasen huostaansa. Autoin häntä niin hyvin kuin osasin kuuttien ja taklauksen korjaamisessa. Muutamia päiviä myöhemmin työskentelin hänen kanssaan ylhäällä mastoissa, sillä isäni sanojen mukaan oli jokaisen kunnolliseksi merimieheksi aikovan aloitettava alusta, ja vaikka olinkin kapteenin poika, oli minun pistettävä käteni terva- ja rasvasankoon yhtä nöyrästi kuin muidenkin Petrelissä olevain poikain.

Vihdoinkin saatiin Petrelin kotiin tuoma lasti puretuksi, kansi puhdistettiin ja minut pantiin herra Hammondin johdolla opettelemaan, miten lastiruuma oli täytettävä. Iltasella näytti isäni minulle Afrikan matkalle hankkimiansa tavaroita selittäen, minkä arvoiset kaikki vaatteet, köydet ynnä muut tavarat olivat ja mihin ne vaihdettaisiin.

Koitti sitten lopultakin päivä, jolloin ruumat oli täytetty, purjeet pingoitettu, ja me olimme valmiit lähtemään merille. Isäni tilasi luotsin laivaan seuraavaksi aamuksi päästäksemme lähtemään, mutta onnettomuudeksi taittoi herra Hammond juuri sinä päivänä jalkansa, ja miehen hankkiminen hänen sijaansa vei hieman aikaa. Isäni hyväksyi ensimmäiseksi perämieheksi erään cornishilaisen Simson Pentlea-nimisen miehen, jolla oli hyvät todistukset viimeisen laivansa kapteenilta ja joka kaikesta päättäen oli kokenut merimies. Hänen luonteensa oli kumminkin aivan erilainen kuin tuon avomielisen, aina hyvällä tuulella olevan herra Hammondin. Tämä uusi perämies oli vaitelias ja harvapuheinen mies, joka ei milloinkaan katsonut toista silmiin, mutta näytti kumminkin huomaavan kaiken, mitä laivassa tapahtui. Kun hän puhui, tuntuivat hänen viekkaat silmänsä näkevän jokaisen sydämen syvyyteen ja saavan selville jokaisen salaisimmatkin ajatukset.

Isälläni ei ollut enää aikaa tiedustella herra Pentlean entisyyttä. Tämä sanoi kaikkien muiden paperiensa olevan eräässä kaukaisessa Cornwallin kylässä, johon oli niin huono postinkulku, ettei hän voinut ollenkaan sanoa, milloin hän voisi saada ne käsiinsä. Koska hän ei ollut purjehtinut Bristolista ennen, ei hän voinut hankkia suosituksia tästä kaupungista. Mutta kun hänen Afrikan rannikoille kulkevasta "Liverpoolin Kuningattaresta" saamansa paperit ilmoittivat hänen täyttäneen kunnollisesti tehtävänsä parin vuoden aikana, takasivat hänen täydellisesti ymmärtävän noiden matkojen tarkoituksen ja ilmaisivat hänen tuntevan kaikki Bight of Beninin ankkuripaikat, piti isäni itseään hyvin onnellisena, kun niin pian oli onnistunut saamaan pätevän sijaisen Hammondille.

Lähtömme kestäessä ei tapahtunut mitään mainittavaa, ja vinha itätuuli vei meidät hyvää kyytiä Bristolin kanaalista Lundyn sivu Amiraalimatalikkojen takaiselle merelle. En tullut ollenkaan merikipeäksi ja olin onnellinen katsellessani Petreliä, miten se kaikki lumivalkoiset purjeet levällään halkoi aaltoja sivuuttaen mennessään lukemattomia kalastaja- ja muita aluksia. Sen miehistöön kuuluminen täytti minut ylpeydellä.

Ja Petrel oli todellakin sellainen alus, josta jokainen olisi voinut ylpeillä. Ollakseen vain priki oli se sellaiseksi tavattoman suuri, sillä sen kantavuus oli kolmesataaviisikymmentä rekisteritonnia. Isäni piti sen aina niin hyvässä kunnossa, että sitä usein luultiin sotalaivaksi, mikä erehdys olikin aivan luonnollinen, kun muistetaan, että sillä oli neljä kahdentoista naulan tykkiä kummallakin laidalla. Miehistöön kuuluivat isäni, kaksi perämiestä, Simon Pentlea, veljeni ja kuusitoista miestä etukannella. Niiden joukosta mainittakoon Jack Adams, jota sanottiin poosuksi, purjemestari Sam Peters, kokki musta Bill, jonka isäni oli pelastanut monta vuotta sitten eräästä haaksirikkoutuneesta orjalaivasta, kirvesmies Tom Sentall, minä ja muudan toinen James Harris-niminen harjoittelija, jota me aina sanoimme Jimmy Dudsiksi, ja stevartti, eräs musta, Sierra Leonesta kotoisin oleva Augustin Warspite-niminen mies. Tuon nimen oli hän saanut erään sotalaivan mukaan, joka oli upottanut sen espanjalaisen orjalaivan, jonka elävään lastiin hänkin oli kuulunut. Isäni sekä Ville ja Pentlea asuivat perässä olevassa kajuutassa. Sen edustalla oli väliseinällä lastiruumasta erotettu välikkö, jota sanottiin kaupaksi. Adams, Peters, Sentall, Jimmy Duds ja minä säilytimme siellä arkkujamme, nukuimme ja söimme siellä. Musta Bill ja Augustus olivat ripustaneet lepoverkkonsa isonmaston edustalla olevan suuren kannen alle, mutta kuumaan ilmastoon tultuamme muuttivat he nukkumaan tilavalle ja komealle keulakannelle. Sen takapuolella oli pieni noin kymmenen jalan korkuinen puolikansi, joka upseereista oli hyvin käytännöllinen kuumaan ilmastoon saavuttuamme. Paitsi noita paria pelastusvenettä oli meillä vielä kaksi kutteria ja soutuvene, ja kuten Bristolista kotoisin olevissa laivoissa yleensä, oli meilläkin kirjasto, jota säilytettiin eräässä kaapissa huoneessamme. Sen hoidon uskoi isäni minulle. Laivamme oli siis varustettu aivan eri tavalla kuin muut tavalliset kauppalaivat. Sinne oli hankittu paljon pieniä mukavuuksia haihduttamaan miehistön Afrikan rannikolla lastia odottaessa tuntemaa ikävää ja lyhentämään yksitoikkoisia päiviä.

Kaikki miehet olivat kunnollisia bristolilaisia merimiehiä, eikä työtä tullut kenenkään osalle liiaksi, sillä jokainen mies kykeni täyttämään velvollisuutensa. Ja vaikka minulla oli aivan samat työt kuin Jimmy Dudsilla, minun oli nimittäin pakko vahdissa ollessani olla tähystämässä, kiinnittää ja aukaista ylimmäisiä purjeita, oli isälläni kumminkin aina tilaisuutta opettaa minulle nelikön käyttöä ja purjehdustaitoa.

III.

VASTENMIELISIÄ UUTISIA.

Matkallamme länsirannikolle ei tapahtunut mitään erikoista. Sivuutettuamme Madeiran ja Teneriffan, ja Kap Verden ja Sierra Leonen haihduttua näköpiiristämme ankkuroimme ensimmäisen kerran Solymahissa Afrikan rannikolla, johon isäni purki vähän tavaraa luottaen siihen, että paikkakuntalaiset hankkisivat vaihtotavaran kokoon siksi, kunnes palaamme. Isäni sanoi noita päälliköitä, joiden kanssa hän teki kaupat, hyvin luotettaviksi, vaikka orjakauppiaat aiheuttivatkin heille monia ikävyyksiä. Toiseksi ankkuroimispaikaksemme tuli Kap Mount, jossa oli pahamaineisen orjakauppiaan, kapteeni Caillandin päämaja ja johon tulomme säikähdytti niin kovasti kahta siellä ankkurissa olevaa espanjalaista kuunaria, että ne heti, huomattuaan tulomme, nostivat purjeensa ja huilasivat tiehensä. Mutta nähtyään, ettemme ruvenneet ahdistamaan niitä, käänsivät ne keulansa vastatuuleen, ja saatuaan selville Caillandin maalla olevista varustuksista annetut merkit, ettei meitä tarvinnut pelätä, palasivat ne ankkuripaikoilleen meidän viereemme.

Olin hyvin mielissäni saadessani nähdä oikeita orjalaivoja ja tutkia niitä tarkasti ja kauan kiikarillani. Ne olivat sangen kummallisia laivoja, pitkiä ja matalia, ja vaikka niiden mustissa rungoissa ei näkynytkään ollenkaan muita värejä, olivat ne hyvin siron näköiset, ja niiden mastot, piirut ja purjeet näyttivät olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Katsoessa niitä olisi hyvinkin voinut ajatella niiden olevan mieluummin innostuneitten purjehtijain kelluvia asumuksia kuin maailmassa esiintyvän mitä inhoittavimman kaupan välittäjiä.

Tarkastellessani niitä näin meitä lähinnä olevan kuunarin laskevan soutuveneensä veteen ja miehitettynä tulevan laivamme sivulle. Muudan raitaiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut mies, joka oli käärinyt punaisen silkkivyön pistooleineen ja tikareineen vyölleen, kiipesi kannellemme ja pyysi, murteellista englanninkieltä käyttäen, puhutella kapteeniamme. Isäni kysyttyä, mitä hän halusi, sanoi hän tulleensa kysymään, voisiko isäni luovuttaa heille muutamia välttämättömiä elintarpeita heidän päällystöään varten täysipainoisia espanjalaisia kultarahoja vastaan. Isäni sanoi ensin, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä orjakauppiasten kanssa, mutta espanjalainen sanoi hänelle kysymyksen olevan pakosta, sillä ellei isäni suostuisi antamaan heille noita tavaroita vapaaehtoisesti, jossa tapauksessa hän saisi runsaan maksun, olisivat hänen laivansa Santa Maria ja Santiago tarpeeksi vahvat pakottamaan hänet myöntymään.

Kun isäni huomasi, että hän parhaiten suoriutuisi asiasta myöntymällä toisen pyyntöön ja koettamalla ansaita niin hyvin kuin suinkin, jatkoi hän keskusteluaan tuon vastenmielisen vieraan kanssa annettuaan ensin käskyn stevartille. Heidän siinä puhuessaan tuli Pentlea kokasta, jossa hän oli ollut työskentelemässä, ja me hämmästyimme kaikki huomatessamme, miten espanjalainen häntä katseli ja heti puhutteli häntä omalla kielellään saaden myös samalla kielellä vastauksen.

"Halloo, herra Pentlea!" huudahti isäni. "Tunnetteko tämän henkilön ja osaatteko puhua espanjan kieltä?"

"Kyllä, kapteeni. Muutamia vuosia sitten olin perämiehenä eräässä ameriikkalaisessa kuunarissa, joka teki matkoja New Orleansin, Kuban ja Mobilen välillä, ja espanjan kielen taito oli meille välttämätön. Tutustuin tähän herra Camachoon Havannassa, ja puhuttelin häntä sittemmin monta kertaa sekä siellä että Santiagossa. Mutta silloin oli hän kunnon aluksessa, jolla ei ollut orjakaupasta aavistustakaan."

"Hyvä on! Mutta koska haluan olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin orjakauppiasten kanssa ja voimatta mitään tällaisille vastenmielisille sattumille, niin ottakaa selville, koska nyt kerran ymmärrätte hänen kieltään, mitä hän haluaa, että suoriutuisimme kaupasta ja pääsisimme heistä erilleen niin pian kuin suinkin."

Camacho ja Pentlea keskustelivat kauan viimeksimainitun kirjoittaessa muistiin orjakauppiaan haluamat tavarat. Koska me voimme luopua niistä helposti, käski isäni heti avata luukut, jotta ne saataisiin kannelle.

Laskeuduin Jack Adamsin mukana ruumaan auttaakseni häntä laatikkojen ja paalujen kokoamisessa yhteen nippuun kannelle nostettavaksi. Kun olimme päässeet alas, sanoi hän minulle, saatuaan varmuuden, ettei puheemme enää kuuluisi mihinkään:

"Tiedän, ettei minun tehtäviini kuulu huomauttaminen upseerien käytöksestä, mutta tuon espanjalaisen puhe perämiehellemme ei merkitse hyvää. Vaikka en osaakaan puhua espanjan kieltä, en ole sentään turhan vuoksi oleskellut Länsi-Intiassa ja Etelä-Ameriikassa. Ymmärrän nimittäin kuulemastani keskustelusta sanan sieltä ja toisen täältä, ja olen aivan varma, ettei tuo noiden molemminpuolinen pärpättäminen koskenut ainoastaan näitä tavaroita. Niin paljon sain nytkin selville, että hän kysyi, miten tämä meidän laivamme purjehtii, ja minne oikeastaan olemme matkalla. Tuollaisia kysymyksiä voi tietysti ystävä aina tehdä toiselle, mutta tuon espanjalaisen ei olisi tarvinnut kirjoittaa perämiehemme vastauksia muistiin ja saat ampua minut vaikka heti, elleivät nuo miehet tunne toisiansa paremmin kuin he ovat tuntevinaan."

"Mitä luulette heidän voivan meille? Luuletteko heidän aikovan hyökätä kimppuumme? Luullakseni pitävät tykkimme heidät loitolla meistä."

"Sellaista en pelkääkään. Cailland ei suvaitse mitään sellaista päämajansa lähettyvillä. Hän harjoittaa kyllä orjakauppaa, mutta muissa asioissa käyttäytyy hän aina kunniallisesti. Mutta kun ajattelemme, että noilla kuunareilla on kummallakin pitkät kahdeksantoista naulaiset tykit, ehkäpä kaksineljättä naulaisetkin, voivat ne purjehtia meidän tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle ja tehdä mitä haluavat. Luullakseni eivät he halua pistää kaulaansa silmukkaan, mutta ikävyyksiä saavat he varmasti aikaan ja mielipiteeni on, että heillä on sellainen tarkoituskin."

"Mitä meidän on tehtävä turvataksemme etumme?"

"Luullakseni ei mitään erikoista. Sanokaa kumminkin isällenne, että hän pitäisi silmänsä auki eikä luottaisi herra Pentleaan liiaksi."

"Hyvä, teen sen!"

Saimme pian nuo halutut tavarat kokoon ja Camacho palasi suuremmalla veneellä niitä noutamaan maksaen niiden hinnan noilla lupaamillaan kultarahoilla vähintäkään tinkimättä. Samaan aikaan saimme sellaisia tietoja maista, että isäni päätti olla tekemättä minkäänlaisia kauppoja täällä, vaan päätti heti jatkaa matkaansa Kap Palmasiin. Sieltä oli hänen tarkoituksensa ottaa laivaansa alkuasukkaita, joita aina käytetään Afrikan länsirannikolla suurien lastiveneiden soutajina ja muissa valkoisille merimiehille sopimattomissa töissä, joissa he voisivat loukkaantua tahi kokonaan menettää henkensä.

Nostimme ankkurin vähää ennen auringonlaskua ja levitimme laivapurjeet. Odottaessamme maatuulta, joka tavallisesti alkoi puhaltaa heti keskiyön jälkeen, purjehdimme varovaisesti rannikkoa pitkin pysytellen tarpeeksi kaukana rannasta välttääksemme vaaroja. Kun aurinko nousi, näimme metsäisen, tyrskyjen reunustaman Liberian tasavallan rannan, jolla alkuasukasten vaatimattomat kylät sekoittuivat merkityksellisempiin paikkoihin. Maatuuli tyyntyi pian kokonaan, ja me ajauduimme itäänpäin virtaavain merivirtojen mukana, kunnes heti kymmeneltä merituuli alkoi vilkastua ja kuljetti meitä pian seitsemän solmun nopeudella, sillä olimme levittäneet heti kaikki raaka- ja tukipurjeemme.

Sitten kuin purjeet oli kääritty ja nuoritettu, kutsui isäni minut peräkannelle kuuntelemaan hänen tavanmukaista päivittäistä purjehdusopetustaan. Kerroin nyt hänelle, mitä Jack Adams oli sanonut minulle eilen Pentleasta ja Camachosta. Hän naurahti ensin sanoen Jack Adamsia vanhaksi epäluuloiseksi laivakoiraksi, mutta juuri kun hän oli ennättänyt sen sanoa, tuli kokki peräkannelle kysymään isältäni, saisiko hän tappaa sian, mutta nähtyään, ettei hänen tarvinnut pelätä kuuntelijoita lisäsi hän:

"Suokaa anteeksi, kapteeni Baldwin, mutta luullakseni on tuo Pentlea kiero mies. Kun olin tuossa orjalaivassa, oli Camacho sen perämiehenä, käyttäytyen kuin raakimus, ja kun minä nyt näin hänen puhelevan Pentlean kanssa, rupesin ajattelemaan ja muistinkin, että ollessamme ankkurissa tuolla joella, josta minutkin ostettiin, Pentlea tuli orjalaivaan melko usein puhuttelemaan päällystöä."

"Joutavia, mies!" sanoi isäni. "Uneksit varmaan. Tarkoitatko, että
Pentlea on orjakauppias?"

"En voi sanoa sitä varmasti, mutta ollessamme Bristolissa, kun Pentlea tuli laivaan, luulin nähneeni hänet ennen jossakin, mutta vaikka ajattelinkin pääni ympäri, en voinut muistaa, missä, enkä senvuoksi puhunut mitään. Nyt kumminkin muistan hänen usein käyneen laivassamme."

"Hyvä on, Bill. Oletko puhunut muillekin tästä?"

"En! Luulin menetteleväni oikein kertoessani sen vain teille. Jos olisin kertonut tämän muille, eivät he olisi voineet pitää suutaan kiinni, ja Pentlea olisi pian saanut selville, kuka noiden huhujen alkuunpanija olisi ollut."

"Oikein, Bill! Älä kerrokaan luulojasi muille. Ja Frank, muista sinäkin olla puhumatta tästä kenellekään, ei Villellekään, sillä aion kertoa tämän hänelle itse. Niin, Bill, saat tappaa sian. Luullakseni tapaamme jonkun bristolilaisen laivan tänään ja mikään ei luullakseni maistu sen päälliköstä paremmalta kuin tuore englantilainen sianliha."

Bill poistui, ja pian ilmaisi sian äänekäs kirkuminen, että sen kurkku oli katkaistu. Isäni sanoi luennon loppuneen ja käski minun hakea Pentlean hänen puheilleen. Juoksin täyttämään käskyä ja tehtyäni sen ja vietyäni kirjani paikoilleen kiipesin etumaston ylimmäiselle raa'alle katsomaan läheisyydessä olevaa rannikkoa, kalastajakanootteja ja pieniä purjealuksia, joista monet olivat tulleet aivan meidän viereemme. Näin kiikarillani selvästi alkuasukasten pyöreät ja huippukattoiset majat ja keltaisella rantahiekalla kävelevät ihmiset. Hetken kuluttua kiintyi huomioni muutamien ankkurissa olevien purjelaivain mastoihin ja raakoihin, ja minä huusin huomioni Villelle, joka työskenteli kannella.

Tultuamme lähemmäksi huomasin ne bristolilaisiksi purjelaivoiksi, samanlaisiksi kuin meidän omakin laivamme oli. Kiinnitimme tukipurjeet ja huippupurjeet, ja ankkuroimme juuri ensimmäisen tuulenpuolelle. Sen kapteeni tuli heti laivaamme ja ihastui suuresti saadessaan kimpun kirjeitä kotoa ja mustan Billin juuri äskettäin tappaman sian toisen reiden. Sitten kuin hän oli vastalahjaksi kertonut isälleni kaikki uutiset rannikolta, jatkoimme matkaamme jälleen pysähtyäksemme seuraavan viereen, ja koko iltapäivän sivuutimme me vain Bristolista kotoisin olevia kauppiaita, jotka siihen aikaan saivat uutisia Euroopasta vain jonkun oman paikkakuntansa laivan saapuessa sinne, ellei joku orjakauppaa lopettamaan lähetetty eskaaderi ollut sattumalta poikennut tuomaan tuoreimpia uutisia.

Minusta tuntui äärettömän mielenkiintoiselta katsella kaikkia noita ankkuroituja prikejä, parkkeja ja muita laivoja, niiden levitettyjä päivänsuojia ja veneitä, joita alastomat neekerit kuljettivat, kuunnella noiden mustien murteellista englanninkieltä, jota he kaikki puhuivat ja joka, vaikka se nyt ei taida noudattaakaan Lindley Murrayn sääntöjä, on kumminkin ilmehikästä, nopeaa ja helposti ymmärrettävää.

Olimme jo melkein lopettaneet postinjakomme siltä päivältä, kun näimme noin neljän penikulman päässä meistä olevan suuren laivan ilmoittavan merkkilipuilla tahtovansa keskustella kanssamme.

Ennätettyämme noin neljännespenikulman vastatuuleen tuli sen vene luoksemme juuri kun aioimme laskea laivamme ajautumaan päästäksemme sen kanssa rinnan. Siinä ei ollut ainoatakaan valkoista miestä, vaan ainoastaan neekereitä. Muudan kiipesi laivaamme köyttä myöten ja tultuaan isäni luokse sanoi hän:

"Suokaa anteeksi, herra, mutta minulla on teille kirje Empressin kapteenilta. Kaikki sen valkoiset miehet ovat sairaita ja pari kolme on jo kuollutkin. Elleivät he saa jotakin sopivaa lääkettä, kuolevat he pian kaikki."

Isäni repäisi kirjeen auki ja näki sen Liverpoolista kotoisin olevan Empress-nimisen laivan kapteenin kirjoittamaksi. Siinä oli, että kaikki laivan valkoiset miehet olivat sairastuneet kuumeeseen ja että päivää ennen meidän tuloamme oli pari jo kuollutkin. Hän pyysi isää lähettämään jotakin lääkettä, jotta eloonjääneet voisivat pelastua.

Luettuaan sen käski isäni heti kääntää laivan päästäksemme niin lähelle kuin suinkin Empressiä, ja vihdoin ankkuroimme sen viereen tuulen puolelle vähennettyämme purjeita. Valittuaan sitten lääkevarastostamme sopivat aineet läksi hän Empressiin katsomaan, voisiko hän jollakin tavalla auttaa sen sairasta miehistöä.

Hän palasi noin tunnin kuluttua ja kertoi sekä kapteenin että perämiesten olevan niin tietämättömiä rannikosta, että he olivat laiminlyöneet melkein kaikki varovaisuustoimenpiteet, mutta koska laivassa oli tarpeeksi neekereitä työhön, oli hän kehoittanut kapteenia nostamaan ankkurin ja risteilemään hitaasti vastatuuleen, joka pian puhaltaisi kuumeen laivasta. Hänen heille antamansa kiinankuori ajaisi varmasti, sanoi hän, kuumeen melko pian laivan englantilaisesta miehistöstä.

Niin pian kuin isä oli tullut laivaan, käski hän levittää purjeet, ja jätettyään Pentlean vahtiin kannelle käski hän Villen ja minut mukaansa kajuuttaan, koska hän sanoi haluavansa kertoa meille tarkemmin näkemistään Empressillä.

Kun me olimme päässeet alas, sanoi hän heti: "Poikani, haluan kertoa teille nyt, kun tämä kaikki on minulla vielä tuoreessa muistossa, tuon laivan tilasta ja miten sellaista olisi voitu karttaa. Sen kapteeni on hyvin reipas nuori mies, mutta hän ei ole ennen milloinkaan ollut tällä rannikolla. Hän oli luullut voivansa menetellä täällä samoin kuin muuallakin maailmassa, eikä ollut seurannutkaan laivan omistajien hänelle antamia määräyksiä. Kun hänen miehensä, tottumattomia kun olivat tähän ilmastoon, olivat sairastuneet kuumeeseen, oli hän ajatellut saada ne jälleen jaloilleen antamalla niille enemmän rommia kuin tavallisesti, ajattelematta ollenkaan sen voivan muuttaa asiat päinvastaisiksikin."

Sanottuaan sen selitti isämme meille tarkasti, miten laiva ja sen miehistö oli pidettävä puhtaina, miten pakkasta ja yökastetta oli kartettava, sanalla sanoen, hän ilmaisi meille kaikki kolmenkymmenen vuoden kuluessa saamansa kokemukset Länsi-Afrikan rannikosta. Lopetettuaan lisäsi hän vielä: "Minulla on vielä muita ehkä merkityksellisempiä asioita kerrottavana teille. Frank tietää jo osan niistä, koska hän kertoi minulle Jack Adamsin epäluuloista ja oli myöskin täällä silloin, kun Bill kertoi minulle nähneensä Pentlean useasti siinä laivassa, johon hänet oli ryöstetty synnyinmaastaan. Pelkään, että meidän on pidettävä Pentleaa tarkasti silmällä, sillä vaikka en välitäkään suuresti, mitä Jack Adams on sanonut hänestä, enkä Billinkään puheista, että hän oli nähnyt Pentlean orjalaivassa, olen kumminkin suruissani sanoessani, että monet kauppalaivamme ovat liikesuhteissa espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa, vaikka ne tavallisesti hankkivatkin miehistön kaikkiin orjalaivoihin, jollaisen päällikkönä luulen nyt Pentleankin olleen. Sillä Empressin kapteeni tunsi hänet katsottuaan tänne kiikarilla ja kertoi minulle syyn, miksi Pentlea oli matkustanut Liverpoolista. Hän ei ollut päässyt laivaan siellä senvuoksi, että vaikka hän olikin tehnyt työnsä hyvin ollessaan entisessä laivassaan, oli siellä aina kierrellyt huhuja, että hän ennen sinne tulemistaan oli ollut orjakauppias. Siellä oli epäilty, että hän oli ollut liikesuhteissa entisten yhtiötovereittensa kanssa välittämällä heille tietoja missä englantilaiset sotalaivat milloinkin oleskelivat, ja muutenkin olemalla heille jollakin tavalla hyödyksi. Nyt en voi sanoa, miten paljon näissä huhuissa on totta, mutta koska me nyt olemme matkalla muutamiin pieniin paikkoihin, joissa ei tavallisesti ole muita purjelaivoja kuin orjakauppiaitten, on meidän vartioitava häntä tarkasti, ettei hän niiden avulla tee meille jotakin kepposta. En voi erottaa häntä vielä, ja jos voisinkin, ei voi saada ketään häneen sijaansa, joten teidän on autettava minua vahtimaan häntä tarkasti. Ja muistakaa, ettette puhu sanaakaan tästä kenellekään, ei Jack Adamsille eikä Billyllekään."

"Kyllä isä!" vastasimme molemmat heti, ja sanottuamme hyvää yötä poistuimme mennäksemme nukkumaan lepoverkkoihimme.

IV.

VARKAUS JA PAKO.

Tuulet ja virrat suosivat meitä niin, että saavuimme Kap Palmasiin hyvin pian saadaksemme nuo neekerit laivaamme. Prikin tulo, isäni lippu liehuen iloisesti mastossa, oli sellainen merkki, että koko laivan ympärystä oli pian täynnä neekerien kanootteja siinä toivossa, että niiden omistajat hyväksyttäisiin laivaamme työmiehiksi. Ihmettelin kovasti nähdessäni, miten nuo pienet ja kapeat veneet suoriutuivat kaatumatta rantatyrskyistä, jotka näyttivät hyvin vaarallisilta. Oli omituisen näköistä katsella, miten nuo mustat miehet ohjailivat ohuita veneitään. Ponnistaessaan päästäkseen lähellemme kaatui monta venettä, mutta niiden omistajat keikauttivat ne heti jälleen kohdalleen tyhjentäen niistä veden ja koko ajan huutaen olevansa kunnon miehiä ja soimaten kaikkia ennen heitä laivaan päässeitä roistoiksi, varkaiksi ja neekereiksi, pitäen tuota viimeistä sanaa kaikkein pahimpana haukkumasanana, millä he voivat ilmaista halveksumisensa.

He kiipesivät heti yläkannelle huutaen, riehuen ja hakien vanhoja tuttujaan miehistön joukosta ja kerjäten mustalta Billiltä kaikenlaisia jätteitä. Kun isäni huomasi miesten joukossa erään, joka oli purjehtinut hänen kanssaan ennen, kutsui hän miehen luokseen ja kysyi, missä hänen vanha poosunsa Paistinpannu oli.

"Paistinpannu on matkustanut sisämaahan vähäksi aikaa, herra."

"Miksi hän matkusti juuri silloin, kun Petrelin piti saapua?"

"Ah, hän ei tiennyt Petrelin tulosta, mutta parin kolmen tunnin kuluttua saa hän sen nyt kuulla."

"Mutta parissa kolmessa tunnissa varastavat nuo miehet laivani tyhjäksi."

"Huomaan, ettette pidä sellaisesta. Mutta ennenkuin Paistinpannu ennättää saapua työnjohtajaksenne, voitte käyttää minua sillä aikaa siihen toimeen."

"Sinuako, Olutpullo? Miehet eivät tottele sinua."

"Hyvin mahdollista herra, etten kykene estämään varkauksia, mutta Paistinpannun veli, Halkaisija, kykenee kyllä poosuksi. Hän on hyvä puhumaan ja voi estää varkaudet heti."

"No hyvä. Kutsu tuo Halkaisija tänne. Missä hän on?"

"Tuolla kanootissa", vastasi Olutpullo hypäten samalla mereen ja uiden erään kanootin luo, jonka keskellä eräs solakka neekeri istui kahden muun neekerin kuljettaessa venettä eteenpäin.

Niin pian kuin Olutpullo oli ilmoittanut tuolle miehelle, että kapteeni haluaa puhutella häntä, soudatti hän veneensä laivan sivulle, tarttui ankkuriketjuun ja heilautettuaan itsensä verkon yli tuli isäni luo ottaen päästään melko korkean ja pahasti rypistyneen hatun, joka oli hänen ainoa vaatetuksensa lukuunottamatta vyötäreiden ympärille käärittyä huivia, ja sanoi:

"Huomenta, kapteeni, mitä haluatte?"

"Miksi ei teidän veljenne ole saapuvilla? Tiedättehän, etten suvaitse varkauksia laivassani, ja useimmat teikäläiset ovat varkaita."

"Paistinpannu meni hakemaan hunajaa maaseudulta. Kun näin teidän lippunne, lähetin erään pojan viemään hänelle sanaa, että Petrel on saapunut."

"Hyvä! Käskekää nyt noiden miesten olla siivosti. Ajakaa kaikki muut pois, paitsi Paistinpannun ja teidän omat miehenne."

"Kyllä, herra", vastasi Halkaisija, ja kutsuttuaan Olutpullon ja muutamia muita miehiä avukseen ajoi hän kaikki liiat neekerit veneisiin, joissa ne seurasivat laivaa, kunnes se ankkuroi.

Halkaisijan miehet kiinnittivät purjeet, rassasivat raa'at nelikulmaan ja selvittivät köydet nippuihin, ja juuri kun he olivat lopettaneet, ilmestyi Paistinpannu itsekin laivaan. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen juhla-asuun voidakseen esiintyä arvonsa mukaisesti. Korkea, riikinkukon sulilla koristettu hattu oli ylpeästi kallellaan, raitainen paita ja merimieshousut olivat moitteettomat, ja kaulan ympärille kiedotusta messinkiketjusta riippuva levy kirjoituksineen "Kapteeni Baldwinin neekerien päällikkö Paistinpannu" näytti ylpistyttävän häntä hirveästi.

"Päivää, Paistinpannu!" sanoi isäni. "Miksi et ollut paikoillasi laivan tullessa?"

"Olen pahoillani, herra, mutta minulla on tuolla maalla moni tila ja kolme vaimoa, jotka valmistavat paljon makeata ruokaa."

"Vai niin. Kutsu nyt miehesi laivaan, että saan valita niistä kelvollisimmat."

"Hyvä; näin, että teillä on kaksi tyrskyvenettä. Niihin tarvitaan kymmenen miestä kumpaankin ja työnjohtajat — yhteensä siis kaksikymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa veneitä varten. Sitten tarvitsen vielä kymmenen miestä laivaan ja kolme kokkia."

"No olkoon! Otan kolmekymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa, mutta sinun on järjestettävä, että miehet keittävät itse ruokansa."

"Hyvä on! — Kuulehan, Märssyraaka, valitse sinä kymmenen miestä, ja sinä, Billy Barlon, myöskin kymmenen. Minä valitsen sitten loput."

Paistinpannu sai pian molempine työnjohtajineen nuo kolmekymmentä miestä valituiksi ja järjestetyiksi kannelle. Isäni käski minun kirjoittaa miesten nimet muistiin, sitten kuin hän oli ne tarkastanut ja saanut varmuuden, etteivät ne sairastaneet mitään tarttuvaa tautia.

Lukija voinee jo tähän asti kuulemistaan nimistä päättää, miten hullunkurinen tuosta nimiluettelosta tuli. Miesten joukossa olivat ensimmäiset Märssyraaka ja Billy Barlon, nuo molemmat poosut ja tyrskyveneiden tulevat ohjaajat, sitten vanha tuttavamme Olutpullo, Kaksi Lyöntiä, Billy Pöljä, Liverpoolin Jaakko, Bristolin Tomi, Sunnuntai, Meksikon Jussi ja Pieni Billy, joka oli melkein seitsemän jalan pituinen. Niin pian kuin heidät oli valittu ja nimet kirjoitettu muistiin, alkoivat he työskennellä, ja Halkaisija poistui laivasta saatuaan pienen lahjan ja lasillisen rommia.

Nuo molemmat tyrskyveneet nostettiin niitä varten rikattuihin taavetteihin. Laivan keskiosan ja päivänsuojan harjanuorien toiselle puolelle levitettiin myöskin päivänsuoja, ja pian esiintyi Petrel täydellisessä afrikkalaisessa asussaan. Tavaraluukkujen kummallakin puolella olevat terikat pantiin kuntoon kuormittamista ja purkamista varten, ja Paistinpannun vene kiinnitettiin keulaan ankkuriketjun alapuolelle.

Neekerit valmistivat keittopaikan itselleen eräästä suuresta ja matalasta hiekkaa täynnä olevasta laatikosta, johon he voivat sytyttää tulen keittääksensä riisinsä, joka oli heidän pääruokansa. Sen lisäksi saivat he vielä keksiä ja pienet määrät suolattua kalaa ja sianlihaa, joita oli otettu laivaan erikoisesti heitä varten.

Niinpian kuin kaikki oli saatu järjestykseen ja neekerit jaettu vahteihin, nostimme ankkurin purjehtiaksemme Whydahiin, seuraavaan määräpaikkaamme, jonne saavuimmekin mitään sen kummempaa tapahtumatta.

Miehistön englantilaisen osan tehtäväksi jäi nyt pääasiallisesti purjeiden hoito ja kaikki muutkin helpot työt. Paitsi noita töitä saivat he pitää perää ja luodata, missä työssä joku neekeri aina auttoi luotaajaa, kiskoen luodin aina laivaan, sen jälkeen kuin toinen oli sen heittänyt.

Whydahiin oli ennen meitä saapunut neljä tahi viisi laivaa, joiden joukossa oli eräs Länsi-Afrikan eskaaderiin kuuluva priki. Heti kun olimme ankkuroineet, läksi isäni maihin toisella tyrskyveneellä, jota Märssyraaka ohjasi tapaamaan asioimiston hoitajaa, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa. Ville ja minä saimme jäädä laivaan valitsemaan tullimaksuksi Dahomeyn kuninkaalle meneviä tavaroita sekä erottamaan sopivimmat lahjat Whydahin päällikölle.

Noin puoli tuntia isäni lähdön jälkeen käski Pentlea miehittää toisenkin tyrskyveneen sanoen lähtevänsä myöskin maihin. Tämä hämmästytti Villeä kovasti, sillä hän liesi, että isäni piti hyvin tärkeänä ensimmäisen perämiehen oloa laivassa silloin kun hän itse oli maissa. Ville uskalsikin senvuoksi huomauttaa siitä Pentlealle, joka myönsi Villen olevan oikeassa, mutta koska hänellä oli tärkeätä asiaa maihin, oli kapteeni luvannut hänen käväistä siellä.

Ville ei tietysti voinut sanoa enää mitään, vaan palasi huoneeseemme, jossa muutamista avatuista tavarapaaluista valitsimme erilaisia vaatekappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja rannikon päällikölle. Jack Adams, joka oli tullut meitä auttamaan, sanoi kuultuaan tapahtumasta:

"En ymmärrä tätä ollenkaan, sillä kapteeni Baldwin ei ole ennen milloinkaan luvannut perämiehen poistua laivasta sillä aikaa kuin hän itse on maissa ja erittäinkin Whydahin laisessa paikassa."

"Tiedän sen, Jack", sanoi Ville, "mutta mitä minä voin tehdä, sillä kapteenin ollessa poissa laivasta on minun toteltava Pentlean määräyksiä."

"Aivan oikein, mutta tehän voitte lähettää kirjeen kapteenille."

"Sen voin todellakin tehdä."

Hän lähti heti kajuuttaan kirjoittaakseen kirjeen isällemme, mutta nähdessään Villen menevän sinne Pentlea kiiruhti sanomaan: "Mitä teillä on siellä tekemistä, menkää työhönne!" Ja vähän myöhemmin lähetti hän Villen ja minut mastojen ylimmäisille raaoille tarkastamaan sen rikausta, kestäisikö se vielä, kuten hän sanoi.

Ollessamme tuolla ylhäällä laskeutui hän veneeseen, johon hän oli antanut sijoittaa neljä paalua kallisarvoisia vaatteita, ja soudatti itsensä maihin aivan eri taholle kuin missä tuo varastopaikka oli, mihin isäni oli mennyt.

Niin pian kuin olimme kadottaneet hänet näkyvistämme laskeuduimme kannelle ja menimme kajuutalle, mutta sen ovi olikin lukittu. Lähetimme sanan stevartti Warspitelle, joka kertoi Pentlean lähettäneen hänet keulaan, kun hän oli tullut kysymään, haluaisiko Pentlea jotakin ennen maihin lähtöään.

Emme ymmärtäneet oikein miten menetellä, sillä Pentlea oli varmasti ottanut kajuutan avaimen mukaansa, ja kuten olimme huomanneet, ei hänen aikomuksensa ollut ollenkaan mennä tapaamaan isäämme. Ahdingossamme kutsuimme Jack Adamsin ja Sam Peterin luoksemme neuvottelemaan ja hetkisen tuumailtuamme päätimme, että minä laskeutuisin köyttä myöten laivan peräpuolelle ja koettaisin ikkunoista katselemalla saada selville, mitä kajuutassa oli tapahtunut. Kurkistaessani sisään huomasin, että kaikkien hyttien ovet olivat lukossa, mutta kajuutassa olevat arkut oli nähtävästi avattu ja tutkittu.

Koetin tunkeutua sisään eräästä ikkunasta, mutta huomattuani olevani liian suuri mahtuakseni siitä käskin Villen hinata minut jälleen kannelle, ja päästyäni sinne ilmoitin tutkimukseni tulokset. Ajattelimme nyt olevan parasta särkeä kajuutan ovi, ja sitten kuin kirvesmies Stentall oli hakenut työvälineensä, pääsimme pian sisään huoneeseen, jossa oli paljon suurempi sekamelska kuin ikkunasta olin voinut nähdä.

Kaikki arkut ja lokerot oli avattu ja niiden sisältö oli levitetty pitkin lattiaa. Muudan laatikko, jossa isäni säilytti rahojaan ja papereitaan, oli myöskin tyhjennetty ja sisältö varastettu.

"Miten saan nyt ilmoitetuksi tämän isälle?" sanoi Ville, "tuo roisto on varastanut tavaramme, ja koska molemmat tyrskyveneemme ovat poissa, emme pääse maihinkaan."

"Pääsemmepäs, herra!" sanoi Sam Peters. "Onhan täällä vielä Paistinpannun kanootti, ja hän pääsee kyllä sillä maihin viedäkseen kirjeen isällenne."

"Niin, tuotapa en tullut ajatelleeksikaan. Kutsukaa Paistinpannu tänne!"

Kun Paistinpannu tuli ja huomasi kajuutassa vallitsevan sekamelskan, sanoi hän:

"Tuo perämies näyttää olevankin aivan sellainen roisto kuin olen aina ajatellutkin hänen olevan."

"Sille emme nyt enää mitään mahda, Paistinpannu", sanoi Ville. "Mutta nyt on teidän heti lähdettävä viemään kirjettä kapteenille."

Paistinpannu riensi heti kannelle, ja sillä aikaa kuin Ville kirjoitti kirjettä, laski hän kanoottinsa mereen, |a ottaen Olutpullon toverikseen läksi hän viemään isällemme sanaa Pentlean karkaamisesta ja hänen varkauksistaan.

Olimme määränneet, että Pentleaa oli vahdittava mastojen nokista, ja siihen toimeen pantujen neekerien terävät silmät näkivät, että hän päästyään maihin meni suoraan erääseen suureen taloon, jonka lipputangossa liehui Portugalin lippu. Tyrskyvene oli vedetty maalle, eikä huomattu mitään merkkiä, että hän olisi aikonut palata laivaan jälleen.

Niin pian kuin Paistinpannu oli lähtenyt, aloimme järjestää tavaroita ja huomasimme melkein heti, että Pentlea paitsi varkauksiaan oli tehnyt vielä muutakin pahaa, sillä laivan kronomeetteri ja ilmapuntari olivat molemmat särjetyt. Sitäpaitsi oli hän vienyt mennessään Camacholta saadut kultarahat ja suuren summan englantilaisia puntia, joita isäni oli säilyttänyt laatikossaan.

"Toivon, että saamme hänet kiinni", sanoin minä.

"Emme mitenkään!" sanoi Sam Peters. "Tuo talo, johon hän meni, on oikea orjakauppiasten majapaikka, ja hän on jo kaukana matkalla Lagosiin tahi Porto Novoon, ennenkuin kapteeni saa paikkakunnan päällikön lähettämään miehensä häntä kiinniottamaan."

"Mitä meidän sitten on tehtävä, Ville?" kysyin minä.

"Ei mitään muuta kuin koetettava saada nämä tavarat jälleen järjestykseen ja sitten jatkaa tuota työtämme, johon olimme syventyneet ennen tuon roiston karkaamista. Katsohan, hän on murtanut auki minunkin laatikkoni ja varastanut kelloni ja kaikki vähät rahani, jotka olin saanut kootuiksi."

"Hän on varmaankin heilunut hirveästi, sillä hänellä oli korkeintaan kymmenen minuuttia käytettävänään."

Käskimme Warspiten tulla järjestämään kajuutan ja palasimme huoneeseemme huomataksemme, että nuo neljä veneeseen laskettua paalua sisälsivätkin kallisarvoisia silkkikankaita, jotka oli tarkoitettu lahjoiksi suurille päälliköille. Ne oli tuotu huoneeseen sitä varten, että saisimme valita niistä sopivia kappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja paikkakunnan päällikölle.

Jack Adams ja Sam Peters tulivat luoksemme ja sanoivat luulleensa meidän voivan estää Pentlean lähdön. Mutta kun se ei ollut tapahtunut, oli heidän ollut pakko totella hänen määräyksiään.

"Kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa", sanoi veljeni. "En minäkään olisi voinut poistua vastoin perämiehen tahtoa, eikä kukaan meistä voinut aavistaakaan, mitä hän kajuutassa hommasi!"

Keskustellessamme Pentlean paosta ja järjestäessämme vaatteita isämme meille antaman luettelon mukaan tuli Warspite juosten huoneeseemme tuoden muassaan pari pientä muistikirjaa, jotka hän sanoi löytäneensä Pentlean hytistä. Niihin oli kirjoitettu muistiin kaikissa Gaboonin ja Kongon lahdissa ja joissa olevat ankkuripaikat ja luettelot orjista, joita oli otettu laivaan eri paikoista.

"Ah, tuo mies on todellakin oikea orjakauppias! Tähän kirjaan on merkitty kaikkien laivojen ja niiden kapteenien nimet. Tällä sivulla on luettelo kaikista eskaaderin laivoista. Siinä ilmoitetaan, mitkä ovat höyrylaivoja ja mitkä purjehtivat parhaiten hankatuulessa, ja tässä on täydellinen kuvaus Petrelistä ja selostus, missä kaikissa paikoissa aiomme käydä."

Villen selaillessa kirjasten sivuja katsoin hänen olkansa yli ja totesin näiden muistiinpanojen olevan Pentlean tekemiä. Hän oli merkinnyt, mihin meidän laivaamme voitaisiin käyttää, huomauttaen muun muassa, että siihen voidaan helposti sijoittaa kaksisataaviisikymmentä orjaa.

"Mitä? Oliko hänen tarkoituksensa saada se haltuunsa?"

"Kukapa sen tietää", sanoi Sam Peters. "Mutta varoitettu on jo valmiiksi asestettu, eivätkä luullakseni hänenlaisensa espanjalaisroistot kykene anastamaankaan bristolilaisten miesten miehittämää bristolilaisprikiä."

"Teidän on kumminkin pidettävä suunne kiinni tästä asiasta, ja jos minä saan kuulla, että te, Warspite, olette puhunut tästä, lähetän teidät työskentelemään neekerien loukkoon", sanoi veljeni.

Juuri kun hän sai sen sanotuksi, huusi tähystäjä kapteenin tulevan, ja me olimme hyvin iloiset ajatellessamme, että hän pian saapuisi luoksemme ja voisi itse päättää, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä.

V.

MAISSA KÄYNTI.

Niin pian kuin isäni oli tullut laivaan sanoi hän: "Mitä tämä tällainen merkitsee? Mihin Pentlea läksi ja mitä tämä sinun kirjeesi oikein tarkoittaa?"

Kerroimme hänelle heti, miten Simon Pentlea oli lähtenyt ja missä kunnossa kajuutta oli ollut meidän murtauduttua sinne. Tarkastettuaan paikat sanoi hän, että olisi voinut käydä paljon huonommastikin, sillä lukuunottamatta noita Camachon antamia rahoja ja noin viittäkymmentä puntaa, jotka perämies oli varastanut, ei hän ollut löytänyt paikkaa, jossa isäni säilytti muita rahojaan, korallejaan ja viidensadan punnan arvoista helmivarastoaan. Laskettuaan yhteen kaiken varastetun tavaran arvon lukuunottaen rahatkin nousi hänen kärsimänsä vahinko noin kahteensataan puntaan. Mutta kronometerin ja ilmapuntarin särkeminen oli hänen mielestään paljon vakavampi asia, eikä hän ymmärtänyt, miten hän saisi ne uusituiksi. Koska yö alkoi jo pimetä, emme voineet päästä päällikön puheille ennen aamua, ja senvuoksi oli hyvin luultavaa, että Pentlea pudistaisi tomun jaloistaan ennen sitä. Emme nimittäin voineet toivoakaan saavamme minkäänlaista apua hänen ystäviltään, jotka olivat itsekin orjakauppiaita.

Emme siis voineet muuta tehdä kuin järjestää kajuutan ja odottaa aamua. Isäni aikoi silloin jälleen lähteä maihin ja ottaa minut mukaansa kirjoittamaan muistiin kaikki hänen myymänsä tavarat ja ne, joihin hän ne suostui vaihtamaan.

Ihastuin suuresti päästessäni mukaan ja pukeuduin parhaisiin valkoisiin vaatteihini. Laskeutuessani veneeseen sanoi toisen veneen perämies, Märssyraaka, minulle: "Herra, luullakseni saamme vettä venheeseemme ja valkoinen pukunne menee pilalle." Nousin jälleen kannelle hakemaan öljytakkiani, jonka aioin pukea ylleni, mutta veljeni Ville esti sen käskien minun vain heittää sen hartioilleni, että voisin vapautua siitä heti, jos vene sattuisi kaatumaan.

Erottuamme laivasta istuutuivat neekerit veneen pohjalle lähelle laitoja ja katsoivat eteenpäin meloessaan venettä. Työskennellessään rupesivat he ajankulukseen laulamaan jotakin hurjaa laulua, johon Märssyraaka, seisoessaan perässä ja ohjatessaan venettä yhdellä airolla, lauloi yksinlauluosat, jos nyt tuota mölyämistä voitiin sanoa lauluksi, sillä sellaiselta se ei ainakaan englantilaisen mielestä tuntunut.

He meloivat niin voimakkaasti, että veneemme oikein ratisi, ja näytti aivan lentävän lasimaisilla aalloilla, jotka vyöryivät rantaa kohden. Luulin pääsevämme sinne minuutissa tahi parissa. Äkkiä käski Märssyraaka miesten lopettaa melomisensa ja isäni sanoi: "Nyt, poikaseni, on sinun istuttava niin hiljaa kuin suinkin, ja jos vene sattuu kaatumaan, on sinun heti koetettava päästä siitä niin etäälle kuin suinkin ja sitten turvauduttava neekereihin, jotka vievät sinut varmasti ja turvallisesti maihin."

Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran todella, että tyrskyjen halki kulkeminen oli kuin olikin vaarallista. Vaikka olin kuullutkin kaikenlaisia merimiesjuttuja tyrskyissä kaatuneista veneistä ja niille sattuneista tapaturmista ja olin toivonut, kuten pojat tavallisesti toivovat pääsevänsä seikkailuihin, että saisin olla mukana jossakin sellaisessa tapauksessa voidakseni näyttää urhoollisuuttani, en ollut kumminkaan aavistanut, että nuo toiveeni täyttyisivät näin pian. Kun näin edessämme olevat korkeat aallot ja kuulin niiden pauhun, kun ne syöksyivät rantaa vasten, aloin toivoa jotakin toista sijaani osoittamaan rohkeutta tällaisessa leikissä.

Istuin hiljaa, kuten isäni oli käskenyt, ja katselin Märssyraakaa, joka huolellisesti tarkasteli noita päällemme hyökkääviä vuorenkorkuisia aaltoja. Ne näyttivät voivan täyttää veneemme silmänräpäyksessä vaahtoavalla vedellään. Miehet meloivat jälleen tyynesti eteenpäin, mutta pysähdyttivät veneen äkkiä, kuultuaan Märssyraa'an lyhyen komennon, ja kun me samalla kohosimme erään suuren aallon harjalle, vetäisivät he melansa vedestä valmistautuen melomaan kuin henkensä puolesta oikean hetken tultua.

Eteemme avautui syvä kuilu ja veneemme näytti liukuvan taaksepäin aallosta, joka ryskyen ja vaahdoten syöksyi tuohon kuoppaan. Silloin pistivät miehet melansa veteen ja me kiisimme eteenpäin pikajunan vauhdilla veden kuohuessa valkoisena vaahtona ympärillämme ja Märssyraa'an koettaessa pitää airollaan venettämme suorassa. Vähitellen pääsi tuo kuohuva vesi etääntymään meistä ja toinen mahtava aalto kohosi uhkaavasti takanamme. Pysähdyimme jälleen antaaksemme sen mennä sivu ennen sen harjan kouristumista ja muuttumista vaahdoksi. Onnistuimme aikomuksessamme, ja jälleen kuului tuo äskeinen pauhu, ja tuulispään tapainen vauhtimme uudistui. Unhotin vähitellen kaiken pelkoni, sillä veneen ja veden liikkeet sekä toisiaan äärimmäisiin ponnistuksiin kehoittavien miesten huudot hurmasivat minut kokonaan. Toivoin lopulta, että tyrskyt, joiden läpi meidän oli kuljettava, olisivat olleet viisi kertaa leveämmät ja olin pahoillani, kun me vihdoinkin pääsimme maihin.

Samassa silmänräpäyksessä, kun veneen köli koski pohjaan, nakkasivat neekerit melansa veneeseen ja hypättyään veteen ja tartuttuaan veneen laitoihin vetäisivät sen kauas rannalle, minne aallot eivät enää ylettyneet.

Isäni, joka ei ollut kääntänyt katsettaan minusta tyrskyjen halki tullessamme, sanoi: "Nyt se on tehty, poikaseni. Millaiselta sinusta Afrikan ranta nyt tuntuu?"

"Isä, tuo oli suurenmoista! En muista kokeneeni mitään niin mukavaa kuin tuo äskeinen aaltojen harjoilla liukuminen oli."

"Niin, mukavalta se kyllä tuntuu, mutta se on vaarallista. Nyt on meidän kumminkin kiiruhdettava saadaksemme tuon Pentlea-roiston vielä käsiimme. Käske sinä, Märssyraaka, neljä miestä viemään nämä tavarat", isäni viittasi muutamiin näytepaaluihin, "herra Macarthyn taloon ja lähetä pari miestä sanomaan Billy Barlowille, että hän tuo veneensä tänne tämän toisen veneemme viereen. Tulkaa sitten molemmat luokseni tuonne taloon."

Whydahin ranta oli minusta hyvin kummallisen näköinen. Siellä oli kaikkien noiden satamassa olevien erilaisten laivojen veneitä tuomassa ja noutamassa tavaroita, siat ja kalkkunat telmivät liassa ja kaikenlaisissa jätteissä, suuret orjalaumat työskentelivät alkuasukasvirkailijoiden johdolla, Dahomeyn kuninkaan sotilaat kävelivät sinne tänne piilukkoisine pyssyineen ja pienillä vireillä ponyilla ratsastavat valkoiset ja mustat miehet kiiruhtivat asioilleen. Eurooppalaisten kauppiaitten suuret varastohuoneet aidattuine pihoineen, orjakauppiasten suuret parakit ja alkuasukasten kylä, joka oli todellinen kaikensuuruisten ja -lajisten majain sekasotku, josta päällikköjen ja muiden kuuluisain miesten asunnot erottuivat kuin sotalaivasto kalastajalaivastosta, muodostivat yhdessä niin väririkkaan taulun, etten ollut sellaisesta voinut uneksiakaan, saati sitten sellaista ennen nähnyt.

Saavuimme hetken kuluttua herra Macarthyn taloon ja noustuamme porraskäytävää myöten suurelle parvekkeelle tapasimme siellä valkoiseen pukuun pukeutuneen omistajan, joka juuri antoi määräyksiä muutamille apulaisilleen, jotka hän kumminkin lähetti heti pois nähtyään meidät.

"Hyvää huomenta, kapteeni Baldwin, onko tuo nuorukainen poikanne?"

Isäni vastasi hänen tervehdykseensä ja kysyi sitten, oliko hän saanut mitään uutisia Pentleasta.

"En vielä", vastasi hän. "Olen lähettänyt miehiä koettamaan, saisivatko he tietoja hänestä Souzan kaupasta, jonne hän on mennyt, mutta siellä ovat järjestään kaikki sellaisia roistoja, etteivät he halua sanoa mitään. Siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, kun he hyökkäsivät tämän varastoni kimppuun, ja minulla oli täysi työ puolustaessani omaisuuttani. Päällikkö on tuominnut heidät maksamaan minulle viisisataa naulaa palmuöljyä, mutta varmasti en saa milloinkaan tippaakaan heiltä. Olen lähettänyt sanan päällikölle ja hän tulee tänne päivän kuluessa. Oletteko ilmoittanut tapauksen sotalaivan kapteenille?"

"En! Voisiko hän mitenkään auttaa minua?"

"Tosin hän ei voi lähettää miehiä ajamaan takaa varasta. Mutta toivoakseni tulee kapteeni ja muutamia upseereita seuraamaan teidän keskusteluanne päällikön kanssa. Koetan saada ne lupaamaan enemmän kuin vaatimaan, mutta miten ne sitten täyttävät lupauksensa, en voi mennä takaamaan."

"Hyvä on! Kirjoitan kirjeen ja lähetän sen laivaan. Miksi tuota kapteenia sanotaan ja mikä on laivan nimi?"

"Laivan nimi on Rover ja kapteenia sanotaan Howardiksi."

"No silloinhan asia on selvä. Saanko kynän, paperia ja mustetta, niin kirjoitan heti ja Frank saa mennä viemään sen perille."

"Miksi ette mene itse?"

"En halua menettää mitään tilaisuutta kaupantekoon, ja päällikköhän voi saapua tänne sillä aikaa kuin olen poissa."

"No onhan tuo niinkin. Muistakaa kumminkin pyytää anteeksi, ettette tule itse."

"Tietysti ja ilmoitanpa vielä syynkin."

Kirje oli pian valmis ja Märssyraaka sai käskyn viedä minut hänen majesteettinsa, kuudellatoista tykillä varustettuun Rover-nimiseen prikiin.

Huomasin, että tyrskyjä vastaan meneminen olikin aivan toisenlaista hommaa kuin tuleminen maihin niiden halki, ja vaikka se ei olekaan niin vaarallista, on se kumminkin paljon vaivalloisempaa. Se ei aiheuttanut mitään tuollaista riemuitsevaa tunnetta kuin aallon harjalla liukuminen oli minulle tullessa suonut.

Pääsimme niiden läpi sen suuremmitta vaurioitta, saimme ainoastaan hieman vettä veneeseen ja pian olimme Roverin sivulla.

Muudan laskuportaitten vieressä oleva vahti kysyi minulta mitä halusin ja vastattuani tuovani kirjettä kapteenille käski hän minun kiivetä sukkelasti kannelle paria käytettäväkseni heitettyä köyttä myöten. Tartuin niihin ja päästyäni kannelle menin perälle unhottamatta isäni määräystä, miten minun oli tervehdittävä.

Hämmästyin nähdessäni jokaisen erikoisosan puhtauden ja sirouden, mutta minulla ei ollut paljon aikaa osoittaa ihastustani, sillä eräs merikadetti kysyi minulta heti, mitä halusin. Vastasin hänelle tuovani kirjettä kapteenille.

"No antakaa se sitten minulle", sanoi hän, ja otettuaan kirjeen minulta meni hän erään peräkannen ylihangan puolella kävelevän upseerin luo ja tehden kunniaa antoi kirjeen tälle.

Luulin ensin tuota herraa kapteeniksi, mutta hän menikin takaportaita kajuuttaan ja palasi hetken kuluttua kapteeni Howardin kanssa, jota kaikki kannella olijat tervehtivät.

"Kuulehan nuorimies", sanoi kapteeni Howard minulle, "tuletko
Petrelista? Miksi ei kapteeni tullut tänne itse?"

"Suokaa anteeksi, herra", vastasin, "mutta luullakseni toivoi isäni voivansa saada paremmin selville tuon asian jäämällä maihin."

"Ah, oletko sinä kapteenin poika! No kerropas nyt minulle, mitä tiedät tuosta karkurista — mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan?"

"Pentlea, herra kapteeni. Perämiehemme Hammond katkaisi jalkansa ja meidän oli otettava Pentlea hänen sijaansa juuri iltaa ennen lähtöämme. Hän oli meistä kaikista hyvin vastenmielinen ja lisäksi puhuu hän vielä espanjankieltäkin."

"Puhuuko hän espanjankieltä? Mistä sen tiedät?"

"Kap Mountissa tuli eräs Camacho-niminen espanjalainen luoksemme orjalaivastaan ja Pentlea tunsi hänet puhutellen häntä espanjankielellä."

"Todellako? Ja nyt hän on varastanut rahaa ja muutamia tavarapaaluja ja paennut Souzan kauppaan. No saadaanpas nähdä! Perämies, käskekää ensimmäinen luutnantti puheilleni."

Luutnantti tuli heti ja kapteeni Howard sanoi: "Kuulkaahan, Stannard, tuo täältä hakemamme roisto Camacho onkin Kap Mountissa. Millaiset olivat hänen laivansa, poikaseni?"

"Hänellä oli pari kuunaria. Santa Maria ja Santiago."

"Vai pari! Mitä asioita teillä niiden kanssa oli?"

"Möimme heille elintarpeita."

"Olivatko nuo laivat täynnä orjia?"

"En tiedä. Minä en kumminkaan nähnyt ainoatakaan."

"Olivatko niiden kyljet puhtaat vai likaiset?"

"Hyvin puhtaat, herra kapteeni. Mielestäni olivat ne aivan huvipursien näköiset."

"Vai niin. No siinä tapauksessa eivät ne olleet ottaneet orjia vielä laivoihin. Stannard, lähden maihin katsomaan, voisinko jollakin tavalla auttaa kapteeni Baldwinia ja sillä aikaa on teidän laitettava kaikki merikuntoon. Hinatkaa veneet ylös ja vääntäkää ankkurikettinki lyhyeksi. Lähden maihin tämän nuorukaisen veneessä. Sanokaa Smithille, kirjurilleni, että hän saa tulla mukaani. Perämies, tuokaa miekkani ja sadetakkini!"

Melkein lyhyemmässä ajassa kuin voin kirjoittaa olimme veneessä ja matkalla maihin. Roverin kannella alkoi heti kuumeinen työ purjeiden irroittamisessa ja ankkurin nostamisessa.

"Toivoakseni saamme tuon Camacho-roiston pian käsiimme. Hän on tehnyt meille pari rumaa kepposta, vai mitä, Smith", sanoi kapteeni Howard.

"Kyllä, kapteeni, ne ovat meillä vielä hyvässä muistossa", vastasi Smith, josta ei tyrskyjen halki kulkeminen näyttänyt tuntuvan ollenkaan miellyttävältä.

Pääsimme pian turvallisesti maihin ja menimme suoraan herra Macarthyn kauppaan. Isäni ja hän olivat jo odottaneet meitä hieman kärsimättömästi, sillä heille oli juuri tuotu sana, että paikan päällikkö tulee pian keskustelemaan Pentlean paosta ja varkauksista.

Tarkoitusta varten tyhjennettiin heti eräs kauppahuoneen alakerroksessa oleva suuri huone, ja kapteeni Howard, isäni ja herra Macarthy menivät sinne heti, istuutuen seinän vierustalla olevalle penkille. Herra Smith ja minä asetuimme pöydän ääreen kirjoittamaan muistiin päätökset, joita asiassa tultaisiin tekemään.

Rumpujen ja torvien pärinä sekä pyssyjen pauke ilmaisivat suuren päällikön tulon. Laskeuduttuaan kantotuolista, jolla hänet oli sinne kuljetettu, tuli hän huoneeseen tulkkineen, päivänvarjon kantajineen ja muine miehineen, jotka kantoivat virkansa merkkinä kultakahvaisia miekkoja. Päällikkö istuutui kapteeni Howardia vastapäätä olevalle tuolille.

Hän oli pukeutunut huolellisesti päärmättyyn vormuun ja lakeijan hattuun, jossa oli kultainen nauha ja kukon höyhenillä koristettu suuri kokardi. Vyötäreitten ympärillä oli komea silkkivyö, johon oli pistetty pari hopeahelaista pistoolia, ja hänen sääriensä ympärillä oli niin paljon helmiä ja kulkusia, että hänen oli hyvin vaikea kävellä. Smith kuiskasi minulle, että tuon komeuden kaikkein huomattavin ja kallein osa oli kaulan ympärille kiedottu suurista helmistä kokoonpantu nauha.

Niin pian kuin tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu ja välttämättömät likööri- ja viiniryypyt kulautettu, joita ilman ei mitään asiaa tuolla rannikolla voida panna alullekaan, avasi kapteeni Howard kokouksen sanoen päällikölle Dahomeyn kuninkaan olevan Englannin kuningattaren ystävän, jonka velvollisuus oli huolehtia, että hänen maassaan noudatettiin lakia. Lopuksi hän huomautti päällikölle, että tämä lähettäisi heti miehiä Souzan kauppaan noutamaan Pentlean kuulusteltavaksi.

Mutta päällikkö pyyteli vain anteeksi sanoen Souzankin olevan kuninkaan ystävän, joten hän ei voinut tunkeutua Souzan kauppaan.

Kapteeni Howard ei kumminkaan hellittänyt, ennenkuin päällikkö jotenkin myrskyisen keskustelun jälkeen lupasi, että jos Pentlea vain löydettäisiin, hänet tuotaisiin heti luoksemme.

Nyt tarjottiin jälleen ryyppyjä, ja ne nautittuaan poistui päällikkö.

Kun hän oli mennyt, sanoi kapteeni Howard: "Niin, herrat, luullakseni en voi nyt tällä kertaa auttaa teitä tämän paremmin. Minun on purjehdittava heti hakemaan noita teidän Kap Mountissa näkemiänne kuunareita, mutta tänne saapuu päivän tahi parin kuluttua Dragon-niminen rataslaiva, jonka kapteeni on kyllä ottava tämän asianne hoidettavakseen. Haluaisin kyllä hyvin mielelläni tutustua tuohon Pentleaan, sillä luullakseni on hän hyvin tunnettu ja kauan etsitty mies, sillä jos hän on tuo luulemani henkilö, on hän yhtä suuri merirosvo kuin orjakauppiaskin ja ansaitsee tulla hirtetyksi paremmin kuin moni muu roisto."

Kerroin nyt kapteenille noista muistikirjoista, jotka stevartti oli löytänyt Pentlean hytistä. Saatuaan ne isältäni ja katseltuaan niitä, sanoi kapteeni: "Näytän olleen aivan oikeassa. Jos voisin tehdä, kuten haluan, toisin mieheni maihin ja hakisin tuon miehen Souzan talosta joko kuolleena tahi elävänä, mutta ohjeeni ovat niin ankarat, etten uskalla ryhtyä siihen. Kapteeni Baldwin, teidän on oltava hyvin varuillanne, sillä tuo mies ei tilaisuuden sattuessa epäröi ollenkaan koettamasta saada teidän prikiänne haltuunsa. Voitteko luottaa jäljellä olevaan miehistöönne?"

"Toivoakseni, kapteeni Howard. Ne ovat kaikki Bristolista kotoisin olevia miehiä ja olen tuntenut heidät jo vuosikausia."

"No tuohan kuulostaa hyvältä, mutta muistakaa kumminkin varoa noita orjakauppiaita, erittäinkin herra Camachoa. Hän ei kyllä Caillandin piirissä uskalla tehdä mitään kepposia kenellekään, sillä vaikka tuo ranskalainen onkin orjakauppias, on hänellä kumminkin jonkunlaiset käsitteet kunniasta ja oikeuksista. Jos Camacho ja tuo puoliespanjalainen Pentlea vain pääsevät yhteen, muodostavat he silloin niin arvokkaan roistoparin, ettei sellaista ole vielä milloinkaan hirtetty. Mutta nyt on minun lähdettävä. Saako veneenne tulla viemään minua laivaan?"

"Kyllä, kapteeni. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."

"Hyvä! Tutustuin teihin mielelläni. Ja muistakaa nyt Dragonin tultua mennä kapteeni Thompsonin puheille. Hän tekee kyllä voitavansa pakottaakseen päällikön ryhtymään toimenpiteihin tässä asiassa."

Kapteeni Howardin poistuttua syventyivät isäni ja herra Macarthy liikeasioihin ja minä sain erään kirjurin johdolla lähteä katselemaan kylää.

Hämmästyin suuresti nähdessäni pyssyillä ja suurilla käyrillä veitsillä varustettuja naisia liikuskelevan kujilla, ja jouduin vallan ihmeisiin kuullessani niiden kuuluvan Dahomeyn kuninkaan säännölliseen sotajoukkoon, jonka luotettavimman osan nuo naispataljoonat kuuluivat muodostavan. Toinen omituinen asia, jota tuo kirjuri vei minut katsomaan, oli pyhien käärmeiden temppeli. Erään pihan keskellä olevassa suuressa majassa oli tuollaisia matelijoita sadoittain, luullakseni olivat ne kaikki python-käärmeitä. Ne olivat niin kesyjä, että niitä palveleva pappi sai aivan vapaasti liikkua niiden joukossa. Pappi salli, saatuaan rommia, meidän heittää niille muutamia eläviä lintuja nähdäksemme miten ne hyökkäävät saaliinsa kimppuun.

Sattui, että eräs noista linnuista oli komea pitkäpyrstöinen valkoinen kukko, jonka suurin käärme heti sieppasi suuhunsa.

Heti kun muudan pappi huomasi sen, riensi hän luokseni ja vetäisi kasvoihini pitkän viirun jollakin iljettävällä sekoituksella. Aioin työntää tuon miehen menemään ja pyyhkäistä pois tuon haisevan saastan naamastani, mutta oppaani pyysi minua olemaan rauhallinen, sillä meidän henkemme ei olisi minkään arvoinen, sanoi hän, jos jotenkin loukkaisimme noita tietäjiä. Pysyin sen vuoksi niin hiljaa kuin suinkin. Pari muuta pappia tarttui käsiini alkaen tutkia kämmeniäni, ja tuo ensimmäinen aukaisi paitani, ja nähtyään rinnassani olevan syntymämerkin viittasi hän siihen ja alkoi puhua pärpättää hyvin nopeasti ja kiihkeästi toverilleen.

Kysyin kirjurilta, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän ei sanonut oikein ymmärtävänsä, mutta luuli sen merkitsevän jotakin ikävyyksiä minulle. Jonkun ajan kuluttua lopettivat kiusaajani, sillä muuksikaan en voi heitä sanoa, hommansa, jättäen minut rauhaan. Oppaani sai nyt heidät selittämään, että olin suuri tietäjä, jonka aikomus oli kulkea kauas ja nähdä paljon asioita. Noilla matkoillani joutuisin minä moniin vaaroihin, mutta lopulta kumminkin selviytyisin niistä kunnialla ja palaisin terveenä kotiini. Tämän ennustuksen palkaksi oli minun ostettava heille enemmän rommia, mutta sitten minä kiiruhdinkin kauppaan peseytymään puhtaaksi tuosta saastasta ja heidän likaisten sormiensa jäljistä.

Mutta peseydyttyäni huomasinkin, ettei tuo aine lähtenytkään kasvoistani aivan tarkkaan. Isäni käski minun mennä laivaan heti ja pysyä siellä, kunnes jälleen voisin esiintyä kristityn ihmisen lailla. Ilta oli kumminkin jo niin myöhäinen, että hänkin tuli kanssani.

VI.

MINUT VANGITAAN.

Seuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä työskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini saamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt ollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack Adams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen viikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa.

Iltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota uuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin huolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle. Sitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin isämme lähtee rannalta laivaan.

Hän ilmoitti pian kahdella soitolla, kuten oli määrättykin, että vene oli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta laivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: "Nyt kaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!" Kiipesin heti mastoon ja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen nuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä ja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät aallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen kuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin, miten neekerit auttoivat hänet rannalle. "Eläköön, Ville, hän on turvassa!" huusin heti. "Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!" lisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin tehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa.

Laskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli miehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni halusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma oli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi.

Rukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi, käskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan, ja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja koska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat särkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan.

Ennenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi myrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen takaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan sanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: "En pelkää ollenkaan, nuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu veneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?"

"Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin, eteenpäin!"

"No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!" vastasi hän ja veneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he koettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn kauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan ajautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä päivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että aurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa kohti.