Produced by Tapio Riikonen

ATALA

Seikkailu aarniometsässä

Kirj.

F. R. de CHATEAUBRIAND

Suomentanut Felix Borg

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino

SISÄLTÖ:

Fr. de Chateaubriand.
Esipuhe.
Metsästäjät.
Uurastelijat.
Murhenäytelmä.
Hautaus.
Jälkilause.

François-René de Chateaubriand.

Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen varrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksinkertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin:

— Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, noitten jalosukuisten ylimysten jälkeläisiä, joilta vallankumous oli säälimättä riistänyt kaikki. Hänen ainoa veljensä oli vaimoineen päättänyt päivänsä mestauspölkyllä; hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet vankilassa kärsimyksiinsä. Itse oli hän ajoissa lähtenyt Ranskasta, samoillut pari vuotta Amerikan aarniometsissä, palannut jälleen kotiin, taistellut emigranttien joukoissa ja joutunut vihdoin maanpakolaisena Englantiin.

Brumairen 17:nä oli synnyinmaa taas avannut sylinsä hänelle, ja hän tuli takaisin, ansaiten niukan toimeentulonsa "Mercure de France"-lehden avustajana.

Mutta Amerikassa oleskelunsa aikana oli hän aarniometsissä, leiritulien ääressä, kirjoittanut kertomuksen nimeltä Atala. Kertomus oli kysymyksessä olevana päivänä ilmestynyt kirjakauppoihin, ja juuri tämä teos oli tekevä hänet "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi".

Huomispäivä toi hänelle mainetta. "Atala" saavutti suuremmoisen menestyksen, ja sen tekijän nimi joutui parissa päivässä kaikkien kirjallisuutta harrastavien huulille. Napoleon Bonaparte, joka silloin hallitsi Ranskaa ensimäisen konsulin arvonimellä, lähetti Chateaubriandin Roomaan Ranskalaisena ministerinä. Hänen välinsä Napoleonin kanssa rikkoutuivat pian, mutta hän antautui taas, tämän kukistuttua, valtion palvelukseen, ollen lähettiläänä ensin Berlinissä ja sitten taas Roomassa, kunnes vetäytyi takaisin yksityiselämään.

Hänen kirjailijamaineensa ei himmennyt. Vuonna 1826 möi hän eräälle kustannusyhtiölle koottujen teostensa painattamisoikeuden 500,000 frangista; kymmenen vuotta myöhemmin möi hän elämäkerralliset kirjoitelmansa 250,000 frangista ehdolla, että ne julaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kuten yllä mainittiin, tuotti "Atala" yhdellä iskulla hänelle mainetta ja kunniaa, ja "Atala" on myöskin säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Tämä ennen tuntemattoman runoilijan teos muodosti käännekohdan Ranskan kirjallisuudessa. Ihmiset olivat väsyneet n.k. valistusajan kuivaan, ankarien sääntöjen kahlehtiman kirjallisuudentuotteisiin ja kaipasivat runollisuutta, tunnetta ja mielikuvituksen lentoa. Tahdottiin päästä ulos tukahduttavista saleista ja leikatuista puutarhoista vapaaseen luontoon hengittämään raitista ilmaa.

"Atala" tarjosi mitä oli odotettu ja kaivattu. Se siirsi ihmiset järkeilemään runouden keinotekoisista lehdoista ja ikävystyttävän yksitoikkoisilta lakeuksilta Amerikan karuihin aarniometsiin. Siinä jouduttiin kosketukseen mielikuvituksen ja runollisuuden, polttavien tunteitten, sykkivien suonien ja hentomielisyyden kyynelten kanssa — sanalla sanoen: vapaan, karun luonnon ja ihmisten kanssa, jotka uskalsivat nauraa ja itkeä, vaikkakin kyyneleet toisinaan olivat ylen runsaat.

Chateaubriand'illa oli syvempikin tarkoitus kuin vain tarjota nautintoa lukijan tunteille. "Atala" on ensimäinen rengas suuremmassa "Genie de Christianisme"-teoksessa, jolla runoilija alotti taistelun katoollisen uskon puolesta. Hirmuvalta oli tuhonnut kristinuskon, ja Notre Dame-kirkon pääalttarilla oli tanssiva ja remuava roskajoukko kunnioittanut erästä oopperatanssijatarta korkeimman järjen esikuvana, josta olisi tuleva uudestisyntyvän Ranskan ainoa Jumala. Hirmuvallan jälkeen avattiin tosin kirkkojen ovet jälleen, mutta ajan tapa vaati asettumaan epäilevälle, välinpitämättömälle kannalle. Chateaubriand tahtoi lietsoa uutta virikettä tuohon veltostuneeseen uskonnolliseen tunteeseen, osoittamalla mitä kauneusarvoja kristinoppi ja etenkin katoolinen oppi itsessään kätki.

Ranskasta levisi "Atala" yli koko sivistyneen maailman, ja se on käännetty likipitäen kaikille kielille. Ja huolimatta siitä, että toista sataa vuotta on jo kulunut — verrattain pitkä aika kirjateokselle — ilmestyy "Atalasta" yhä uusia ja uusia painoksia.

Teoksen ikuinen nuoruus ei riipu sen kristillis-ystävällisestä tarkotusperästä — sen liiallinen tunnepuolen painostaminen vaikuttaa meistä "myöhemmän ajan lapsista" kuvitellulta ja lapselliselta — vaan runollisuudelta, jota ilmenee etenkin suuremmoisissa Amerikan aarniometsäkuvauksissa.

Chateaubriand kuoli 4 p:nä heinäkuuta v. 1848 ja haudattiin oman toivomuksensa mukaan Grand-Bén saarelle, lähelle Saint Maloa.

ATALA

Esipuhe.

Ranska omisti ennen muinoin Pohjois-Amerikassa suunnattomia maa-alueita, jotka ulottuivat Labradorista aina Floridaan saakka ja Atlantin rannoilta vuoririkkaan Kanadan äärimmäisille järville.

Neljä suurta jokea, joitten lähteet sijaitsivat samassa vuoristossa, jakoivat tämän laajan alueen: Sant Lorenzo-joki, joka katoaa itään ja laskee saman nimiseen lahteen, Länsi-joki, joka laskee vetensä tuntemattomaan mereen, Bourbon-joki, joka virtaa etelästä pohjoiseen ja laskee Hudsonin lahteen, sekä Meschacebe, — Missisippin oikea nimi — joka laskee Meksikon lahteen.

Viimemainittu mahtava, puolituhatpeninkulmainen joki hedelmöittää ihanata maa-aluetta, jota Yhdysvaltojen asukkaat nimittävät Uudeksi Edeniksi ja jolle ranskalaiset ovat antaneet pehmeälle kajahtavan nimen Louisiana. Tuhannet muut joet, Missiouri, Illinois, Akanza, Ohio, Wabache, Tennessee juoksuttavat veronalaisten alamaisten tavoin mikä samean mikä kirkkaan vetensä Meschacebeen.

Kun kaikki nämä joet paisuvat sadekausien vesimäärästä, kun myrskyt ovat kaataneet kokonaisia metsiä, kerääntyvät juurineen maasta kiskaistut puut matalikoille. Pian kiinnittää lieju ne toisiinsa, köynnökset punovat ne yhteen, ja kasvit, jotka juurtuvat mihin tahansa, kiiruhtavat yhdistämään kaiken.

Vaahtoavien aaltojen kulettamina luisuvat ne pitkin Meschacebea. Mukaansa temmannut joki kulettaa ne Meksikon lahteen, missä ne tarttuvat hiekkasärkkiin ja jakavat siten joen suun useampiin haarakkeihin. Toisinaan syöksee Meschacebe vuorilta raisut ryöppynsä, jotka kiitävät ohi metsän puiden ja intiaanien kivisten hautakumpujen. Sellainen on arojen Niili.

Mutta usein yhtyy luonnossa suuremmoinen jylhyys ja sirous. Päävuolteen kulettaessa leikkiviä jättiläishonkia ja tammia merta kohti, uiskentelee rantojen tyyneydessä vesikasvi- ja ulpukkarykelmiä, kohoten vedestä kullankellervinä saarina. Vihreät käärmeet, siniset haikarat, ruusunpunaiset flaminqot ja krokotiilin poikaset lojuvat matkustajina näillä kukkaisaluksilla. Linnut levittävät kullankarvaiset siipensä kuin purjeina, ja koko nukkuva joukko liukuu hiljalleen johonkin rauhalliseen sopukkaan.

Meschaceben molemmat rannat tarjoavat mitä merkillisimmän näyn. Idässä siintävät metsättömät ruohoaavikot niin pitkälle kuin silmä kantaa. Näyttää kuin nuo vihreät aallot kohoaisivat kohti taivaan sineä sulautuakseen siihen. Tuhansia eläimiä käsittävät puhvelilaumat samoilevat näillä rajattomilla aavikoilla. Toisinaan halkoo vuosien rasittama puhvelihärkä aaltoja, laskeutuakseen jonkun Meschaceben saaren korkeaan ruohostoon levähtämään. Kaksisarvisesta päästä ja harmaantuneesta, liejuisesta parrasta päättäen saattaisi sitä luulla joen jumalaksi, joka tyytyväisenä katselee mahtavia aaltoja ja reheviä rantoja.

Sellaiselta näyttää joen vasemmalla puolella. Mutta oikea puoli muodostaa ihmeellisen ja lumoavan vastakohdan. Kallistuneina yli kuohuvan veden, ryhmittyneinä kukkuloille ja vuorille ja siroiteltuina laaksoihin on siellä kaikennäköisiä puita, värejä ja tuoksuja toisiinsa sekottuneina, huimaavan pitkinä, korkeuksiin kohoavina. —

Villit viiniköynnökset, bignoniat ja colocyntikset suikertelevat pitkin puitten juuria, kiemurtelevat ylös oksia, tarttuvat kiinni niitten kärkiin, heittäytyvät vaahteroista tulpaanipuihin, tulpaanipuista ruusupuihin, muodostaen tuhansittain luolia, käytäviä ja aukkoja. Hakkaillessaan puusta puuhun muodostavat nämä suikerokasvit siltoja joen haarakkeitten yli, kukkaissiltoja.

Tästä rehevyydestä kohottaa magnolia jäykän päänsä, halliten valkeankukoistavana kokonaisia metsiä, palmujen löyhyttäessä sitä kevyillä, vihreillä, viuhkanmuotoisilla lehdillään.

Moninaiset eläimet, joille Luoja on suonut nämä neitseelliset seudut asuinsijoiksi, luovat niihin eloa ja liikettä. Metsien siimeksissä keinuvat rypäleitten juovuttamat mesikämmenet jalavien oksilla. Karibut, Pohjois-Amerikan villipeurat, kylpevät jossakin järvessä. Mustat oravat ilakoivat tuuheissa lehvissä. Varpusen kokoiset naurukyyhkyset laskeutuvat ruohostoon, joka punertaa mansikoista. Vihreät, keltapäiset papukaijat, purppurankirjavat vihertikat, tulenkarvaiset punatulkut kapuavat korkeissa kypresseissä. Kolibrit välkkyvät Florida-jasmineissa, ja saaliinhimoiset käärmeet riippuvat metsän vihreissä holveissa köynnösten tavoin, sinne tänne heiluen ja sihisten.

Toisella puolella lepää ruohoaavikko hiljaisessa, rauhallisessa unessa. Tällä puolella sitävastoin on liikettä ja elämää, linnunnokkien iskut tammenrunkoihin, risahdukset hiiviskelevien eläinten jalkojen alla, hedelmien halkeaminen eläinten hampaissa, aaltojen kohina, kumea karjunta, hilpeät liverrykset muodostavat mitä vaihtelevimman sopusoinnun tällä laajalla saloseudulla.

Mutta kun tuulenhenki sattuu eksymään näihin yksinäisiin seutuihin, pannen kaiken riippuvan heilumaan, sekoittaen valkeat, taivaansiniset, vihreät ja punaiset värit yhteen ja sulattaen äänet toisiinsa, silloin syntyy sellainen ilmiöitten vaihtelevaisuus ja liike metsien siimeksissä, että muiden kuin niitten, jotka ovat noissa luonnon neitseellisissä seuduissa olleet, on mahdoton sitä käsittää.

Kun isä Marquette ja onneton La Salle olivat löytäneet Meschaceben, lyöttäytyivät ensimäiset ranskalaiset, jotka saapuivat Bilaxiin ja Uuteen Orleansiin, liittoon natchez-intiaanein kanssa, joka heimo on seudun mahtavin ja pelätyin. Myöhemmin muuttui vierasvaraisuus kuitenkin verivihollisuudeksi.

Villien joukossa oli Chactas- eli "Sointuva ääni"-niminen ukko, jota vanhuutensa, viisautensa ja elämäntuntemuksensa perustuksella pidettiin aavikoiden patriarkkana ja suosikkina.

Kuten kaikki ihmiset, saavutti hänkin elämänrauhan onnettomuuksien jälkeen; Ei yksin uuden maailman metsissä puhuttu hänen vastoinkäymisistään, aina Ranskan rajoilla ne tunnettiin. Kaleeriorjana Marseillessa huutavaa vääryyttä kärsittyään laskettiin hänet jälleen vapaaksi, hän pääsi Ludvig XIV:nnen puheille, oli keskustelussa vuosisadan suurmiesten kanssa ja läsnä Versaillesin juhlissa, näki Racinen murhenäytelmät teatterissa ja kuuli kuuluisan Bossuetin hautapuheen. Sanalla sanoen: tämä villi sai nähdä yhteiskunnan loistavimmat puolet.

Palattuaan vuosien kuluttua kotimaahansa nautti Chactas siellä rauhallista lepoa. Mutta kohtalo kadehti häneltä tätäkin ja teki hänet sokeaksi. Eräs nuori tyttö talutti häntä pitkin Meschaceben rantoja, kuten Antigone Oidiposta Kyteralla tai Maloina Ossiania Morvenin kukkuloilla.

Huolimatta siitä, että Chactas sai kärsiä paljon vääryyttä ranskalaisten puolelta, rakasti hän heitä. Hän muisteli usein Fénelonia, jonka vieraana hän oli ollut ja toivoi aina tilaisuutta saada auttaa tuon hurskaan miehen maalaisia.

Vuonna 1722 oli ranskalainen René tullut Louisianaan, levottoman luonteensa ja kovan kohtalonsa ajamana. Hän kulki pitkin Meschacebea natchez-intiaanien luo ja pyysi päästä sotilaaksi heidän heimoonsa. Chactas kuulusteli häntä, ja huomattuaan, että hänen päätöksensä oli järkkymätön, otti hänet pojakseen ja antoi hänelle vaimoksi intiaanittaren nimeltä Celuta. Heti sen jälkeen varustautuivat villit majavanpyyntiretkelle.

Huolimatta Chactasin sokeudesta, valitsi sachen, vanhojen neuvosto, hänet retken johtajaksi sen kunnioituksen perusteella, jota kaikki intiaaniheimot häntä kohtaan tunsivat.

Rukoukset ja uhritoimitukset alkoivat. Poppamiehet ja noidat selittivät unia, manitou-jumalilta kysyttiin neuvoa. Uhrattiin tupakkaa; paistettiin hirvenkieliä; seurattiin tarkasti, räiskyikö tuli nuotiossa, jotta saatiin selville henkien tahto ja toivomukset.

Vihdoin lähdettiin matkaan, kun ensin oli nautittu pyhän koiran lihaa, ja René seurasi mukana.

Vastavirtojen avutta soluivat venheet pitkin Meschacebea ja kääntyivät sitten Ohiolle.

Tämä tapahtui syksyllä. Kentuckyn suuremmoiset aarniometsät levisivät hämmästyneen ranskalaisen silmien eteen.

Eräänä yönä, kun kuu kumotti kirkkaana taivaalla ja kaikki natchezit nukkuivat veneittensä pohjilla ja koko intiaanilaivasto solui nahkaisine, levitettyine purjeineen hiljaisen tuulen kulettamana virtaa alas, pyysi René, joka oli jäänyt yksin Chactasin luo, tätä kertomaan seikkailujaan ja kokemuksiaan. Vanhus suostui siihen, ja istuen Renén vieressä perätuhdolla alotti hän kertomuksensa.

Metsästäjät.

— Harvinainen sattuma on saattanut meidät yhteen täällä, rakas poikaseni. Sinä olet sivistynyt mies, mutta ruvennut villiksi, minä villi, jota Suuri Henki — en tiedä mitä varten — on tahtonut sivistyttää.

Me olemme syntyneet elämään vastakkaisissa olosuhteissa, ja kuitenkin olet sinä samoillut näillä minun kotiseuduillani ja minä sinun. Ja siitä syystä tulisi meillä kummallakin olla sama katsantokanta. Kumpi meistä molemmista, sinä vai minä, on enemmän voittanut tai kadottanut vaihdossa? Sen tietävät vain Henget, joista vähäpätöisimmällä on enemmän älyä kuin ihmisillä yhteensä.

Ensi kukkaiskuussa tulee kuluneeksi seitsemän kertaa kymmenen lumikautta ja lisäksi vielä kolme siitä kun äitini lahjoitti minulle hengen Meschaceben sannalla. Espanjalaiset olivat vast'ikään asettuneet Pensacolan lahteen, mutta Louisianassa ei ollut vielä ainoatakaan valkoihoista.

Tuskin olivat lehdet varisseet vielä seitsemättätoista kertaa, kun läksin isäni, sotilas Outalissin kanssa taistelemaan muskogeja, Floridan mahtavinta heimoa vastaan. Me yhdyimme espanjalaisiin, liittolaisiimme, ja taistelu tapahtui erään Mobilejoen sivuhaaran luona.

Areskouija manitouhenget eivät olleet meille suopeita. Vihollinen voitti; isäni kaatui; minä haavoituin kahdesti puolustaessani häntä. Oi, miksi en saanut astua hänen kanssaan sielujen valtakuntaan! Olin silloin kokenut ne onnettomuudet, jotka minua maanpäällä olivat odottaneet. Henget olivat päättäneet toisin: pakenevat veivät minut Saint-Augustineen.

Tuosta kaupungista, jonka espanjalaiset olivat vast'ikään rakentaneet, olin vähällä tulla viedyksi Meksikon kaivoksiin töihin, mutta eräs vanha kastilialainen nimeltä Lopez, tuli liikutetuksi, nähdessään nuoruuteni ja avuttomuuteni, ja tarjosi minulle turvapaikan kotonaan, missä hän asui naimattomana sisarineen.

Molemmat kohtelivat minua mitä myötätuntoisimmin. He hoitivat minua hyvin huolellisesti ja antoivat minulle kaikenlaista opetusta.

Oleskeltuani kolmekymmentä kuunkierron aikaa Saint-Augustinessa, alkoi kaupunkilaiselämä ikävystyttää minua. Kuihduin aivan silminnähtävästi. Usein seisoin tuntikausia liikkumattomana ja tähystelin etäistä metsän reunaa. Usein istuin joen rannalla surullisena virran juoksua seuraten. Uneksin metsistä, joitten ohi nuo aallot olivat kiitäneet, ja tuska ahdisti sieluani.

Viimein en enää jaksanut tukahduttaa kaihoani, joka veti minua erämaahan, ja eräänä aamuna astuin Lopezin eteen puettuna villin pukuun, jousi ja nuolia toisessa kädessäni ja europalaiset vaatteeni toisessa. Heittäydyin polvilleni jalon hyväntekijäni eteen ja vuodatin kyyneliä virtana. Moitin levottomuuttani ja syytin itseäni kiittämättömyydestä.

— Mutta, isäni, — sanoin, — sinä näet itse; minä kuolen, ellen pääse jälleen intiaanien vapaaseen elämään.

Lopez katseli minua ihmetellen ja koetti saada minut luopumaan aikeestani. Hän selitti, millaiset vaarat minua uhkasivat, jos uudestaan joutuisin muskogien käsiin. Mutta nähtyään päättäväisyyteni vuodatti hänkin kyyneliä ja sulki minut syliinsä.

— Lähde, — virkkoi hän, — lähde, sinä luonnon lapsi. Jos itse olisin nuorempi, seuraisin sinua erämaihin, joista minullakin on suloisia muistoja, ja veisin sinut äitisi syliin. Kun sinä samoilet metsissäsi, niin ajattele joskus vanhaa espanjalaista, joka osoitti sinulle vierasvaraisuutta. Muista, että ensin sait maailmassa kokea hellyyttä ja sen kautta opit rakastamaan lähimmäistäsi.

Lopez rukoili sitten kristittyjen Jumalaa, jota en suostunut tunnustamaan omakseni, ja niin me erosimme kyynelin.

Ei kestänyt pitkää aikaa, kun kiittämättömyyteni sai rangaistuksensa. Outo kun olin, eksyin metsissä, ja jouduin muskogien ja seminolien vangiksi, kuten Lopez oli ennustanut. Puvustani ja päätäni koristavista sulista tunsivat he minut natchez-intiaaniksi. Minut pantiin kahleisiin, jos kohta lieviin nuoruuteni tähden.

Simaghan, joukon päällikkö, kysyi nimeäni. Minä vastasin:

— Olen Chactas, Outalissin poika, Miscoun pojan, jotka ovat anastaneet useamman kuin sadan muskogi-sankarin päänahat.

Simaghan sanoi:

— Chactas, Outalissin poika, Micsoun pojan! Iloitse! Sinut poltetaan suuressa kylässä.

Minä vastasin:

— Se on hauskaa.

Ja sitten viritin minä kuolinlauluni.

Vankinakaan ollen en voinut seuraavien päivien kuluessa olla ihailematta vihollisiani. Muskogit ja etenkin heidän liittolaisensa seminolit uhkuivat iloa, reippautta ja tyytyväisyyttä. Heidän käyntinsä oli kevyttä, esiintymisensä avonaista ja suoraa. He puhuivat paljon ja sujuvasti, ja heidän kielensä oli kaikuvaa ja puhdasta. Vanhuuskaan ei ollut voinut riistää sachemilta, vanhojen neuvostolta, vapaata iloisuutta. Kuten metsiemme vanhat linnut, säestivät he yhä vanhoilla lauluillaan nuoremman polven uusia säveliä.

Naiset, jotka seurasivat joukkoa, osoittivat minua kohtaan hellää myötätuntoa ja rakastettavaa uteliaisuutta nuoruuteni johdosta. He utelivat tietoja äidistäni ja varhaisemmasta nuoruudestani. He tahtoivat tietää, oliko kätkyeni ollut ripustettuna vaahteran kukoistaviin oksiin, ja oliko tuuli tuuditellut minua pikku lintujen pesien ääressä. Ja lisäksi tuhansia kysymyksiä sydämeni tilasta: Olinko nähnyt valkoista hirveä unissani ja olivatko salaperäisen laakson puut neuvoneet minua rakastamaan.

Vastasin yksinkertaisesti ja kiertelemättä äitien, tyttöjen ja vaimojen kyselyihin:

— Te olette päiviemme viehätys, ja yö odottaa teitä kuin aamun sarastusta. Miehet heittäyvät syliinne, joutuakseen rintojenne ja huulienne kahleisiin. Te tunnette ne taikasanat, jotka vaimentavat kaikki valitukset ja surut. Kas siinä, mitä hän, joka on minut maailmaan synnyttänyt, mutta joka ei enää koskaan saa minua nähdä, on minulle kertonut. Hän on myöskin kertonut, että immet ovat salaperäisiä kukkasia, jotka kukoistavat yksinäisissä paikoissa.

Nämä mairittelevat sanat herättivät naisissa suurta mieltymystä. He toivat minulle kokosmaitoa, vaahteranmahlaa, maissileipää, karhunluita, majavantaljoja, simpukoita ja alleni sammalta. He laulelivat ja ilakoivat kanssani, ja vuodattivat kyyneliä ajatellessaan, että minut poltettaisiin.

Eräänä yönä, kun muskogit olivat asettuneet leiriin metsänreunamaan, istuin minä nuotiovalkean ääressä sotilaan kanssa, joka oli saanut toimeksi vartioida minua.

Äkkiä kuului vaatteitten kahinaa ruohostosta ja puoleksi hunnutettu nainen ilmestyi viereeni istumaan. Kyyneleet helmeilivät hänen silmäripsissään. Tulen valossa välkkyi pieni kultainen risti hänen povellaan.

Hänen piirteensä olivat säännöllisen kauniit. Hänen kasvoillaan kuvastui harvinainen puhtaus ja lempeys, jotka vaikuttivat vastustamattomasti. Hänen katseensa todisti hellää suloutta, ääretöntä herkkyyttä ja syvää surumielisyyttä. Hänen hymynsä oli taivaallinen.

Luulin häntä viimeisten lemmenhetkien immeksi, nuoreksi tytöksi, joka lähetetään sotavangin luo sulostuttamaan hänen viimeisiä hetkiään ja kuolemaansa. Tässä luulossa katselin häntä, sopertaen sekavana, mikä ei suinkaan johtunut polttorovion pelosta:

— Impi, sinä olet luotu ensimäisiä etkä viimeisiä lemmenhetkiä varten. Tämän sydämen, joka kohta herkeää lyömästä, on vaikea sykkiä sopusoinnussa sinun sydämesi kanssa. Miksi yhdistää kuolema ja elämä? Se sytyttäisi minussa vaan päivänvalon kaipuun. Tulkoon joku toinen onnellisemmaksi kuin minä ja yhtykööt köynnökset ja tammet keskenään syleilyyn!

Nuori tyttö vastasi:

— Minä en suinkaan ole viimeisten lemmenhetkien impi! Oletko kristitty?

Vastasin, etten ollut voinut luopua vigvamini haltijoista. Tämän kuultuaan teki tyttö vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

— Valitan, että sinä raukka yhä edelleenkin olet epäjumalanpalvelija. Äitini kasvatti minut kristityksi. Nimeni on Atala. Minä olen kultarenkailla koristetun Himaghanin tytär, ja isäni on tämän joukon sotapäällikkö. Me olemme matkalla Apalacuclaan, missä sinut poltetaan.

Tämän sanottuaan nousi Atala ja poistui.

* * * * *

Tässä täytyi Chactasin keskeyttää kertomuksensa. Muistojen valtava virta syöksyi hänen sieluunsa. Hänen sammuneihin silmiinsä nousi kyyneleitä, jotka alkoivat valua hänen ryppyisille poskilleen. Kaksi sielun syvyyksiin kätkeytynyttä lähdettä puhkesi, uurtaen itselleen tien hänen kalvailla kasvoillaan.

— Voi, poikani, — sanoi hän viimein, — sinä näet, olenko minä älykäs, vaikka minua sellaisena pidetään. Ihmiset, jotka eivät näe, voivat sentään vielä itkeä.

Ja sitten jatkoi hän kertomustaan.

* * * * *

— Useita päiviä kului. Päällikön tytär tuli joka ilta luokseni ja keskusteli kanssani. Uni pakeni silmistäni, ja Atala oli aina mielessäni.

Seitsemäntenätoista matkapäivänä, kun ilta lähestyi vedenpinnan yläpuolella liitelevine korentoineen, olimme saapuneet Alachuan suurelle ruohoaavikolle. Tätä aavikkoa ympäröi kalliot, jotka toinen toistaan korkeammalle kohoten kannattivat huimaavassa, pilviä tavoittelevassa korkeudessa kokospalmu-, sitruunapuu-, nagnolia- ja tammiryhmiä.

Päällikkö kajahutti tervetuliaishuudon, ja joukko leiriytyi erään vuoren juurelle. Minut vietiin hiukan syrjään, pienen lammen rannalle, jommoisia Floridassa on kovin runsaasti, ja sidottiin puuhun kiinni, erään sotilaan jäädessä kärsimättömänä viereeni vartioimaan.

Montakaan minuuttia ei ollut ennättänyt kulua, kun Atala jo näyttäytyi puiden suojissa lammikon luona:

— Metsästäjä, — sanoi hän muskogisankarille, — jos mielesi tekee hirvenajoon, jään minä tänne vankia vartioimaan.

Sotilas hypähti ilosta, kuultuaan päällikön tyttären sanat, ja pian oli hän kadonnut aavikolle.

Kuinka ihmeellinen olio onkaan ihmissydän! Kuinka innokkaasti olinkaan halunnut kuiskailla rakkauden sanoja hänelle, jota rakastin kuin aurinkoa. Ja nyt olisin mieluummin tahtonut alakuloisuudessani ja hämmennyksissäni joutua lammikon krokotiilien ruuaksi kuin olla yksin Atalan kanssa.

Erämaan tytär näytti olevan yhtä hämmästynyt kuin vankinsakin. Me istuimme aivan äänettöminä. Rakkaus oli riistänyt meiltä puhelahjan. Vihdoin ponnisti Atala voimiaan ja virkkoi:

— Sotilas, kahleesi ovat heikot. Sinä voit helposti paeta.

Nämä sanat kuultuani heltisivät kieleni siteet ja minä vastasin:

— Heikot, oi, nainen…!

En tietänyt kuinka jatkaa. Atala istui hetkisen neuvottomana ja sanoi sitten:

— Pakene!

Ja hän irroitti minut puunrungosta. Otin nuoran ja työnsin sen tuon ihmeellisen tytön käteen, puristaen hänen pienet sormensa kahleeni ympäri.

— Ota! Sido! huusin.

— Oletko järjiltäsi, — vastasi Atala liikutettuna. — Etkö sinä onneton tiedä, että sinut poltetaan? Mitä sinä ajattelet? Unohdatko, että minä olen peljätyn päällikön tytär?

— Oli aika, — vastasin, — jolloin äitini kantoi minua hartioillaan majavannahassa. Isälläni oli myös kaunis vigvaminsa, ja hänen kauriinsa sammuttivat janonsa tuhansista lorisevista puroista. Mutta nyt samoilen minä ilman isänmaata. Kun minua ei enää ole olemassa, ei kukaan sirottele ruohoa haudalleni kärpästen pelotteeksi. Kukaan ei välitä onnettoman muukalaisen ruumiista.

Nämä sanat liikuttivat Atalaa. Hän vuodatti kyyneliä virtana.

— Voi, jatkoin minä innostuneena, — jospa sinä tuntisit samaa kuin minäkin! Eikö erämaa ole vapaa? Eikö metsissä ole piilopaikkoja, joihin voimme kätkeytyä? Paljonko majojen lapset tarvitsevat, ollakseen onnelliset! Oi, sinä ihana tyttö! Oi, sinä minun rakastettuni, uskallatko lähteä kanssani?

Niin minä puhuin, ja Atala vastasi hellästi:

— Nuori ystäväni, sinä olet oppinut puhumaan valkoihoisten tavoin.
Sinun on helppo houkutella intiaanityttö-raukkaa.

— Mitä? huudahdin minä. — Sanotko sinä minua ystäväksesi? Voi, jos halpa orja uskaltaisi…

— No? sanoi hän, kumartuen puoleeni, — jos halpa orja uskaltaisi…?

— Uskaltaisi pyytää sinua suudelmalla vahvistamaan uskollisuutesi.

Atala täytti pyyntöni. Niinkuin nuori kauris imeytyy kiinni ruusuköynnöksen kukkasiin niitä vuorenrinteeltä tavoittaessaan, niin kiinnyin minäkin rakastettuni huuliin.

* * * * *

— Voi, rakas poikani, iloa seuraa melkein aina suru! Kuka olisi voinut uskoa, että se hetki, jolloin hän antoi minulle ensimäisen todistuksen rakkaudestaan, samalla murtaisi toiveeni. Kuinka suuresti hämmästyinkään kuullessani päällikön tyttären sanovan:

— Kaunis vanki! Minä olen hulluudessani suostunut toivomukseesi, mutta mihin tämä rakkaus meidät saattaa? Uskontoni eroittaa meidät ijäksi… Oi, äitini, miksi minulle tämän teit?

Atala vaikeni äkkiä, tukahduttaen jonkun tuhoa uhkaavan salaisuuden, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen sanansa saattoivat minut synkkään epätoivoon.

— Hyvä! huudahdin, — minä olen yhtä julma kuin sinäkin! Minä en pakene; jään tänne. Ja sinä näet minut roviolla. Sinä kuulet tuskanhuutoni, ja sinä iloitset.

Atala tarttui käsiini:

— Sinä mieletön poika-parka! huudahti hän. — Minun käy sinua todellakin sääli. Sinä tahdot siis, että itken itseni näännyksiin? Etkö usko, että sydämeeni koskee, kun en voi paeta kanssasi? Onneton oli se kohtu, joka sinut synnytti, oi Atala! Miks'et heittäydy krokotiilien ruuaksi?

Aurinko teki juuri laskuaan ja krokotiilit kurnuttivat käheästi lammikossa. Atala jatkoi:

— Lähtekäämme täältä!

Vein Simaghanin tyttären vuoren juurelle, joka siinä kohden pistäytyi aavikkoon, ikäänkuin muodostaen vihreän lahden. Erämaassa vallitsi rauha ja juhlallinen hiljaisuus. Haikara kirkui pesässään; metsät kaikuivat viiriäisten yksitoikkoisesta vikinästä, papukaijojen rääkynnästä, puhvelien mylvinnästä ja seminolien hevosten hirnunnasta.

Me kuljimme äänettöminä, rinnakkain. Hän piti kädessään nuoraa, jonka olin pakoittanut hänet ottamaan. Milloin kyyneltyivät silmämme, milloin koetimme hymyillä, milloin kohdistimme katseemme taivaaseen, milloin maahan. Me kuuntelimme hajamielisinä lintujen laulua, osoitimme mailleen menevää aurinkoa, puristimme hellästi toistemme käsiä, tunsimme sydäntemme sykkivän väliin voimakkaammin, väliin taas heikommin, ja tuon tuostakin kuiskattiin nimet Chactas ja Atala.

Oi sitä ensi lemmen kävelyä! Kuinka voimakas muistosi onkaan, kun se vielä monien koettelemusten ja kärsimysten vuosien jälkeen voi näin liikuttaa vanhan Chactasin sydäntä!

Kuinka vaikea onkaan tajuta kuolevaisia, kun intohimot heitä hallitsevat! Olin juuri jättänyt jalon Lopezin, antautunut kaikenlaisiin vaaroihin, saavuttaakseni vapauteni, ja naisen katse oli riittänyt silmänräpäyksessä muuttamaan mieleni, päätökseni ja ajatukseni. Olin unohtanut maani, äitini, vigvamini ja kamalan kuoleman, joka minua odotti, ja olin vallan välinpitämätön kaikesta, mikä ei koskenut Atalaa.

Voimattomana saavuttamaan miehen ajatuksen selvyyttä, olin vaipunut jonkinlaiseen lapsellisuuteen, ja kykenemättä tekemään kerrassaan mitään pelastukselleni, olin avun tarpeessa kuin pieni lapsi.

Siksipä heittäytyi Atala, samoiltuamme läpi ruohoston, turhaan jalkoihini ja uudestaan pyysi minua jättämään hänet. Vakuutin hänelle palaavani yksin leiriin, jos hän kieltäytyisi sitomasta minua puuhun. Hänen täytyi taas tehdä mielikseni, mutta hän toivoi onnistuvansa paremmin ensi kerralla?

Päivää myöhemmin pysähdyimme laaksoon lähelle Cuscovillaa, seminolien pääleiriä. Yhtyneinä muskogeihin muodostivat nämä intiaanit creek-intiaaniliiton.

Yöllä tuli palmumaan tytär luokseni hongikkoon ja rukoili minua taas pakenemaan yksinäni. Vastaamatta mitään tartuin hänen käteensä ja pakotin vapisevan tytön seuraamaan minua metsän läpi.

Yö oli ihana. Ilman hengettäret ravistelivat sinisiä kiharoitaan, jotka tuoksuivat männyn pihkalle, ja virralla, missä krokotiilit tyytyväisinä venyivät, levittivät tamarindit suloista ambrantuoksua.

Kuu heloitti lempeästi pilvettömällä, syvänsinisellä taivaanlaella, siroitellen helmiloisteisia säteitään metsien synkille ääriviivoille.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, metsät vain omalla merkillisellä tavallaan soittivat. Voi melkein sanoa, että yksinäisyyden sielu humisi hiljaa erämaassa.

Puiden välissä huomasimme soihtua kantavan nuorukaisen, joka oli kuin metsien halki vaeltava, luontoa herättelevä kevään henki. Hän oli lempiväinen, joka meni tiedustelemaan kohtaloaan rakastettunsa vigvamista.

Jos tyttö sammuttaa soihdun, merkitsee se myöntymystä; jos hän verhoutuu huntuunsa, sammuttamatta sitä, on vastaus kielteinen.

Hiipiessään siellä puiden siimeksessä, lauloi hän puoliääneen itsekseen näin:

— Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa
kyyhkyläistäni metsän tammien seasta.

Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani.

Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.

Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun!

Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen!

Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua
poikani kehdon ääressä.

Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni
aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta.

Niin lauloi nuorukainen, ja hänen laulunsa lisäsi sieluni tuskia ja saattoi Atalan kalpenemaan. Meidän yhdistyneet kätemme vapisivat. Mutta pian kiintyi huomiomme toiselle taholle ja paljoa vaarallisempaan seikkaan.

Olimme tulleet lähelle erään lapsen hautaa, jota pidettiin rajamerkkinä eroittamassa kahden heimon alueet toisistaan. Maan tavan mukaan oli se sijoitettu tien viereen, jotta nuoret naiset lähteellä käydessään hengittäisivät viattoman olennon sielua, antaakseen sen takaisin heimolleen. Nyt juuri oli siellä nuoria vaimoja, jotka äidinonnea toivoen avosuin tavoittelivat pienokaisen sielua, jonka he luulivat kukkasilla liitelevän. Lapsen äiti saapui viimein paikalle ja laski maissilyhteen ja muutamia valkoisia liljoja haudalle. Sitten kostutti hän hautaa oman rintansa maidolla, istahti matalalle ruohokunnaalle ja puheli lapselleen hempeällä äänellä:

Voi, miksi tippuvat kyyneleeni multaiseen kehtoosi, esikoiseni?

Vartuttuaan isoksi, täytyy lintusen uskaltautua metsiin ruokaa
etsimään, ja erämaassa kohtaa se usein karvaita paloja.

Sinä olet ainakin välttänyt kyyneleet; sinä olet säästynyt
talven purevilta tuulilta.

Umppu, joka kuihtuu verhossaan, vie tuoksut muassaan, kuten
sinä, rakas poikani, veit viattomuutesi.

Onnelliset ne, jotka kuolevat kehtoonsa; he ovat tunteneet
vain äitinsä suudelmat ja nähneet hänen hymyilynsä!

Oltuamme jo ennestään tunteittemme vallassa, tekivät nuo hellyyttä ja äidinrakkautta osoittavat kohtaukset meihin mitä valtavamman vaikutuksen lumoavassa yksinäisyydessä. Kannoin Atalan metsän pimentoon ja kuiskasin hänelle sanoja, joita minun on enää vaikea mieleeni tämän ikäisenä palauttaa.

Etelätuuli, rakas poikani, kadottaa lämpönsä, hiveltyään jäävuorten sivuja. Lemmenmuistot vanhuksen sydämessä ovat kuin kuun kelmeät säteet, auringon vaivuttua mailleen ja hiljaisuuden vallitessa villien vigvameissa.

Ken saattoi pelastaa Atalan? Ken pidättää häntä luonnon vaatimuksilta? Vain ihme sen saattoi tehdä, ja tämä ihme tapahtui. Simaghanin tytär pakeni kristittyjen Jumalan turviin. Hän heittäytyi polvilleen maahan ja rukoili palavasti äitiään ja Pyhää Neitsyttä.

Tällä hetkellä teki tuo uskonto minuun valtaavan vaikutuksen, uskonto, joka kykeni metsien vaaroissa ja yksinäisyydessä tukemaan hätään joutunutta, uskonto, joka todella vaikutti ja voitti intohimon myrskyt, joita kaikki näkyi suosivan: metsien lymy, yksinäisyys, hiljaisuus.

Oi, kuinka ylevältä hän näyttikään, tuo vaatimaton villi, oppimaton Atala, ollessaan siinä polvistuneena ikivanhan, kaatuneen petäjän edessä ja rukoillessaan Jumalaansa pakanallisen rakastajansa puolesta! Hänen korkeuden tähtiä kohti käännetyt silmänsä ja poskensa, joita maallisen rakkauden ja uskonnollisen innostuksen kyyneleet kostuttivat, olivat kuolemattoman kauniit. Luulin hänen pakenevan luotani taivaaseen; luulin näkeväni henkien, joita kristittyjen Jumala lähettää vuorten erakkojen luo noutamaan heidän sielujansa, heiluvan kuun säteissä ja viuhkovan siivillään puiden lomissa. Minut valtasi tuska, sillä pelkäsin, ett'ei Atalan aika enää ollut pitkä täällä maan päällä.

Hän vuodatti niin hereitä kyyneliä ja näytti niin onnettomalta, että minä melkein olisin suostunut jättämään hänet ja pakenemaan yksinäni, kun kuolinhuuto äkkiä kajahti metsässä. Neljä asestettua miestä heittäytyi päälleni. Meidät oli löydetty. Päällikkö oli ajattanut meitä takaa.

Atala oli ylpeä kuin kuningatar. Hän ei virkkanut sanaakaan sotilaille, vaan loi heihin ylimielisen katseen ja läksi Simaghanin luo.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään aikaan. Vartijat lisättiin kaksinkertaisiksi ja minut eristettiin kokonaan rakastetustani.

Viisi yötä ja päivää kului, kunnes näimme edessämme Apalachuclan, joka sijaitsi Chata-Uches virran rannalla. Minut koristeltiin heti kukkasilla, kasvoni kirjailtiin punaisiksi ja valkoisiksi, nenääni ja korviini ripustettiin helmiä, ja käteeni pantiin chichikone, eräs laji soittokoneitamme.

Tällaisissa uhritamineissa saavuin kansajoukon tervehtimänä
Apalachuclaan. Olin juuri tehnyt tilin elämäni kanssa, kun
simpukankuoresta lähtenyt merkkipuhallus äkkiä kajahti ilmassa, ja
Mico, heimon mahtavin päällikkö, kutsui neuvoskunnan koolle.

Sinähän tiedät, poikaseni, millä tavoin villit kiduttavat sotavankejaan. Oman henkensä uhalla ja väsymättömän ihmisrakkauden ohjaamina on kristittyjen lähetyssaarnaajien onnistunut aikaansaada se, että useat heimokunnat ovat vaihtaneet kidutuspaalun kauhut lievään orjuuteen. Muskogit eivät kuitenkaan olleet vielä luopuneet vanhoista tavoistaan, jos kohta suuri joukko olikin asian puolella. Mico oli kutsunut vanhimmat koolle keskustelemaan tästä tärkeästä asiasta. Minut vietiin neuvoskunnan eteen.

Kokoushuone sijaitsi vähän matkan päässä Apalachuclasta yksinäisellä kukkulalla. Huoneena oli kolminkertainen pilaripyörylä avonaisella pyöreähköllä paikalla. Pilarit olivat sileäksi vuoltuja kypressinrunkoja, keskimmäiset olivat pitempiä ja paksumpia, mutta sijaitsivat harvemmassa; aivan keskellä oli yksinäinen pilari. Tämän yläpäästä kulki pitkiä nilanauhoja, ulottuen toisten pilarien päihin saakka ja muodostaen ikäänkuin katoksen.

Neuvoskunta kokoontui. Viisikymmentä majavannahkaviittaan puettua ukkoa asettui porrasmaisesti kohoaville lavitsoille siten, että heidän kasvonsa olivat kääntyneinä oveenpäin. Heimon johtaja istui keskellä, pitäen kädessään rauhanpiippua, joka nyt oli puoleksi kirjailtu sodan merkiksi. Ukkojen oikealla puolella istui viisikymmentä joutsenuntuvapukuista vaimoa. Sotapäälliköt asettuivat kirveineen, sulkatöyhtöineen ja punaiseksi kirjailtuine rintoineen ja käsivarsineen vasemmalle.

Pilarien juurella paloi nuotio. Kahdeksan temppelivartijan ympäröimä poppamies, joka oli puettuna pitkään kaapuun ja kantoi täytettyä huuhkainta päänsä päällä, astui esille ja valoi kokosöljyä nuotioon, uhraten auringolle. Kolminkertainen ukkorivi, vaimot, sotilaat, poppamies, suitsutus-savu, uhritoimitukset kaikki nuo antoivat tuollaiselle kokoukselle juhlallisen, salaperäisen leiman.

Minä seisoin kahleissa kaikkien keskellä. Kun uhri oli toimitettu, alkoi Mico puhua, esittäen lyhyesti asian, joka oli aiheuttanut neuvoston kokoonkutsunnan. Hän heitti sinisen nauhan maahan merkiksi, että oli puhunut.

Silloin nousi muuan Kotka-suvun vanhimmista seisomaan ja sanoi:

— Isä Mico, heimon vanhimmat, Kotka-, Majava-, Käärme- ja Kilpikonnasukujen vaimot ja sotilaat, älkäämme muutelko esi-isiemme vanhoja tapoja. Polttakaamme vanki, älkäämmekä olko heikkoja. Valkoihoisten tapoja koetetaan tyrkyttää meille, mutta niistä koituu vaan vaaroja. Heittäkööt ne, jotka hyväksyvät sanani, punaisen nauhan maahan. Minä lopetan.

Ja hän heitti punaisen nauhan maahan.

Muuan vaimo nousi ja sanoi:

— Isä Kotkalla on ketun viekkaus ja kilpikonnan hidas varovaisuus. Olkoon ystävyysside luja välillämme ja puhelkaamme sovussa rauhanpuun suojissa. Mutta muuttakaamme esi-isiemme säännöt sikäli kun ne ovat vahingollisia! Me tarvitsemme orjia viljelemään peltojamme. Vapauttakaamme itsemme kuulemasta vankien valitushuutoja, jotka häiritsevät äitiemme rauhaa. Minä lopetan.

Kuten myrskyssä särkyvät meren aallot, kuten tuulen pyörre lakaisee syksyisin tieltään kuivat lehdet, kuten Meschaceben kaisla nousee ja laskee hyökyaallokossa ja kuten joukko mylviviä eläimiä syöksyy metsikköön, niin meluttiin ja kohistiin kokoushuoneessa. Vanhukset, sotilaat ja vaimot puhuivat kaikki yht'aikaa. Mielipiteet kamppailivat keskenään, lausuttiin vastakkaisia toivomuksia ja sekasorto uhkasi koko neuvoskuntaa. Mutta lopuksi voittivat kuitenkin vanhat tavat, ja minut tuomittiin roviolle.

Satunnaisen seikan tähden siirrettiin tuomion täytäntöönpanoa hiukan. Kuolleitten juhlan eli Henkien kunniapäivien aatto oli juuri käsissä. Tavat eivät sallineet ketään teloitettavan niinä päivinä.

Minua vartioittiin ankarasti, eikä Simaghanin tytärtä laskettu millään ehdolla luokseni.

Sillävälin saapui intiaaniheimoja monen sadan penikulman päästä viettämään Henkien juhlaa. Eräälle syrjäiselle paikalle oli rakennettu pitkä rakennus. Määrättynä päivänä kaivoivat kunkin perheen jäsenet esi-isiensä luut esille haudoista ja ripustivat ne säännölliseen järjestykseen "Esi-isien yhteisen salin" seinille.

Myrsky oli puhjennut raivoamaan, tuuli ulvoi, metsät humisivat ja lähiseudun vesiputoukset pauhasivat, eri heimojen vanhimpien solmiessa liittoja ja tehdessä rauhansopimuksia esi-isiensä luitten ääressä.

Vietettiin hautajaisjuhlia, pantiin toimeen kilpajuoksuja ja palloleikkejä ja harjoitettiin maaliin heittämistä. Kaksi neitosta taisteli pajuseppeleestä. Rinta rintaa vasten painautuneina raastoivat tytöt toisiltaan seppelettä, jota pitivät koholla päänsä päällä. Heidän sirot, alastomat säärensä kietoutuivat toisiinsa, heidän suunsa yhtyivät, heidän huohotuksensa huokui yhteen ja kiharat sotkeusivat toisiinsa. Katselijat taputtivat käsiään.

Poppamies manasi Michabouta, virtojen henkeä. Hän kertoi suuren Jäniksen taistelusta, Matchimanitousta, pahan jumalasta; kuinka ensimäinen mies ja Atahensic, ensimäinen nainen, syöstiin taivaasta, koska he olivat kadottaneet viattomuutensa, kuinka veljesveri punasi maata jumalattoman Jouskekan surmattua oikeatuntoisen Tahouistsaron, kuinka suuri Henki lähetti mahtavan vedenpaisumuksen, kuinka Masson yksin pelastui kaarnakanootissaan ja kuinka hän lähetti korpin etsimään maata sekä kuinka kauniin Endaen puoliso herätti ihanalla laulullaan vaimonsa kuolleista.

Näitten kilpailujen ja ylistysvirsien jälkeen valmistauduttiin vihkimään esi-isät ikuiseen lepoonsa.

Chata-Uche-virran rannalla kasvoi villi viikunapuu, jota pidettiin pyhänä. Tytöillä oli tapana pestä kylpyvaatteensa sillä kohdalla virtaa ja ripustaa ne kuivamaan tuon vanhan puun oksille.

Paikalle oli nyt kaivettu suunnaton kuoppa. Hautaushuoneesta lähdettiin liikkeelle kuolinvirsiä veisaten. Kunkin perheen jäsenet kantoivat esi-isiensä luita. Kun oli saavuttu haudalle, laskettiin jäännökset sen pohjalle, järjestettiin ja eroitettiin toisistaan karhun ja majavan taljoilla. Sitten luotiin hauta umpeen ja kummulle istutettiin Kyynelten ja Auringon puu.

Surkuttele ihmisiä, poikaseni! Samat intiaanit, jotka noudattivat niin liikuttavia tapoja, samat naiset, jotka olivat osoittaneet niin hellää osanottoa kohtalooni, vaativat nyt huutaen ja kirkuen tuomion täytäntöönpanoa, ja muutamat heimot siirsivät kotimatkansa, nähdäkseen miehen kärsivän hirveitä tuskia.

Notkossa jonkun matkan päässä kylästä oli kypressi- ja kuusitiheikkö nimeltä Verilehto. Sinne päästiin kulkemalla yli raunioitten, jotka olivat jätteitä jonkun tuntemattoman kansan rakennustaidosta.

Keskellä tätä lehtoa oli jonkinlainen aho, jolla tavallisesti uhrattiin sotavankeja.

Minut vietiin sinne juhlasaatossa. Kaikki laitettiin kuntoon teloitustani varten. Ryhdyttiin pystyttämään Areskouisin paalua. Kaadettiin petäjiä, jalavia ja kypressejä. Katselijat sovittelivat oksista ja puunrungoista itselleen amfiteatterimaiseen järjestykseen istuinsijoja. Jokainen koetti keksiä minua varten jotakin uutta kidutustapaa. Yksi ehdotti, että päänahkani riistettäisiin, toinen että minut soaistaisiin hehkuviksi kuumennetuilla sotakirveillä. Minä viritin kuolinlauluni:

En välitä tuskista. Olen urhokas mies! Voi, muskogit, minä
halveksin teitä, sillä te olette naisia kehnommat!

Isäni Outalissi, Miscoun poika, on juonut kuuluisimpien
sankarienne pääkuorista. Huokaustakaan ette sydämestäni saa!

Lauluni ärsyttämänä lävisti eräs sotilaista nuolella käsivarteni.

Sanoin hänelle:

— Kiitos, veikkonen!

Pyövelieni kiirehtimisistä huolimatta ei teloitusvalmistuksia ehditty suorittaa loppuun ennen auringon laskua. Kysyttiin neuvoa poppamiehiltä; he kielsivät häiritsemästä varjojen henkiä. Teloitukseni siirrettiin seuraavaan päivään.

Saadakseen varmasti olla läsnä tilaisuudessa ja ollakseen paikalla heti auringon noustessa, jäivät kärsimättömät intiaanit yöksi Verilehtoon. He virittivät suuria nuotioita ja alkoivat tanssia ja mässätä. Makasin selälläni maassa. Kaulastani, käsistäni ja jaloistani meni nuoria paaluun, ja jokaisen nuoran päällä makasi intiaani, joten en olisi voinut hievauttaakaan itseäni heidän havahtumattansa.

Yö kului verkkaan. Tanssi ja laulu taukosi vähitellen. Nuotiot loivat nyt enää punaisen loimun ympärilleen, valaisten muutamia vielä liikkuvia mustia haamuja.

Viimein nukkuivat kaikki. Ihmisten hälinän tauottua alkoivat erämaan öiset äänet kajahdella, ja ihmisäänien asemesta kuului nyt tuulen valitus metsissä.

Oli se hetki, jolloin vasta äidiksi tullut intiaanitar havahtuu unestaan keskellä yötä, luullen kuulleensa juuri syntyneen pienokaisen pyytäneen ruokaa.

Silmät käännettyinä kohti taivaan lakea, missä uusi kuu pilvien lomassa kumotti, mietin minä kohtaloani. Atala oli silmissäni kuin kiittämätön kummitus. Kuinka hän saattoikaan hyljätä minut viimeisinä tuskanhetkinäni, minut, joka kernaammin olisin tahtonut heittää henkeni kidutuspaalussa kuin hyljätä hänet! Ja kuitenkin tunsin yhä rakastavani häntä ja ilomielin kuolla hänen tähtensä.

Keskellä kaikkia huvituksiakin pakoittaa joku sisäinen tunne meitä ottamaan vaarin pakenevasta hetkestä. Suurimmat tuskan hetket kätkevät itsessään jotain salaperäistä, joka tuudittaa meidät lepoon. Itkusta väsähtäneet silmät sulkeutuvat mielellään, ja niin huolehtii Kaitselmus meistä onnettomuuksissammekin.

Vasten tahtoani vaivuin syvään uneen, joka usein tuo lohtua onnettomalle. Näin unta, että minut vapautettiin kahleistani. Olin tuntevanani helpoitusta, kuten se, joka on kauan virunut kovissa kahleissa, kun ystävällinen käsi nämä äkkiä kirvoittaa.

Tämä tunne oli niin voimakas, että se saattoi minut avaamaan silmäni.

Kahden pilven lomasta pilkistävän kuun valossa näin pitkän, valkoisen olennon, joka kumartuneena ylitseni hiljaa ja varovasti koetti hellittää siteitäni. Olin vähällä huudahtaa, kun samassa kätönen, jonka heti tunsin, laskeutui suulleni.

Oli enää jälellä vain yksi nuora, mutta sen poikkileikkaaminen ilman sen päällä nukkuvan sotilaan heräämistä näytti mahdottomalta. Atala yritti, ja heti liikahti sotilas nousten unen pöpperössä istumaan. Atala seisoi suorana ja katsoi häneen ylpeästi. Intiaani luuli näkevänsä raunioitten hengen. Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen, sulki silmänsä ja rukoili Monitouta.

Nuora oli nyt irti. Minä nousin seisomaan ja seurasin vapauttajaani, joka ojensi minulle kädessään olevan jousen toisen pään, pitäen itse kiinni toisesta.

Mutta lukemattomat vaarat ympäröivät meitä vielä! Milloin olimme kompastua nukkuviin villeihin; milloin pysähdytti joku vartija meidät, ja Atala vastasi teeskennellyllä äänellä. Lapset huusivat ja koirat haukkuivat.

Tuskin oli vaarallinen paikka jäänyt taaksemme, kun äkkiä koko metsä kajahti huudoista. Leiri heräsi, tuhannet valkeat syttyivät ja joka puolelta riensi villejä soihtuineen.

Me joudutimme pakoamme.

Auringon kohotessa Apalachien takaa olimme jo kaukana leiristä. Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, saadessani taas olla Atalan kanssa kahden erämaassa, Atalan, vapauttajani, Atalan, joka oli ikuisesti antautunut omakseni! Minä en tavannut sanoja; lankesin polvilleni ja sanoin Simaghanin tyttärelle:

— Ihmiset ovat heikkoja olentoja, mutta kun henget tukevat heitä, tulevat he voimakkaiksi. Sinä olet henki, joka tuli luokseni, ja minä vaikenen kunnioituksesta edessäsi.

Atala ojensi minulle hymyillen kätensä:

— Kai minun täytyy seurata sinua, koska sinä kieltäydyit pakenemasta yksinäsi. Lahjoin yöllä poppamiehen, sekoitin unijuomaa tuliveteen, jota verenhimoiset sotilaat joivat, ja olen valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi kuten sinä olit valmis uhraamaan minun tähteni. Olkoon uhraus molemminpuolinen, sinä nuori pakana!

Atala ojensi minulle aseet, jotka hän, ajattelevasti kyllä, oli ottanut mukaansa. Sitten sitoi hän haavani, pyyhki sitä papaya-lehdellä ja kostutti sitä kyynelillään.

— Sinun kyyneleesi lääkitsevät minua, — sanoin hänelle.

— Pelkään, että ne ovat myrkkyä sinulle, — vastasi hän.

Hän repäisi kaistaleen vaipastaan ja teki siitä ensimäisen siteen, jonka sitten kääri haavani ympäri ja sitoi hiuskiehkurallaan.

Humala, jota villit tavallisesti potevat kauan ja joka ilmenee heissä jonkinlaisena tautina, esti heitä ensimäisten päivien kuluessa ajamasta meitä takaa. Ja jos he etsivätkin meitä, niin oli todennäköistä, että he suuntasivat etsiskelynsä itäänpäin, luullen meidän pyrkivän Meschacebelle. Mutta me seurasimmekin Pohjantähden viitoittamaa suuntaa.

Pian tulimme kuitenkin huomaamaan, että vapauttamiseni ei kovinkaan suuria merkinnyt. Erämaa avautui nyt eteemme yksinäisenä, äärettömänä. Minne me metsien elämään tottumattomat joutuisimmekaan noilla eksyttävillä teillä umpimähkään samoillessamme?

Katsahtaessani Atalaan muistui mieleeni vanha kertomus Hagarista, — Lopez oli antanut sen lukeakseni — Abrahamin palvelustytöstä, joka harhaili Arabian erämaissa kauan, kauan sitten, kun ihmiset saavuttivat kolme kertaa pitemmän ijän kuin metsien tammet.

Atala punoi minulle vaatteet saarnipuun kuoresta, sillä minä olin melkein alasti. Hän ompeli jalkineet myskirotan nahasta piikkisian harjaksilla. Minä puolestani huolehdin hänen koristamisestaan. Milloin asetin hänen päähänsä malva-seppeleen, — malvakukkasia löysimme vanhoista intiaanien hylkäämistä kalmistoista — milloin punoin hänelle kaulanauhan azalean punaisista siemenistä, ja minä hymyilin ihastuksesta, katsellessani hänen ihmeteltävää kauneuttansa.

Aina virran kohdatessamme kuljimme yli lautalla tai uiden. Atala nojasi olkaani, ja me meloimme eteenpäin tyynessä vedessä kuin kaksi pakenevaa joutsenta.

Kun kuumuus kävi rasittavaksi, etsimme suojaa seetripuitten naavan katveesta. Floridassa ovat puut ja etenkin seetrit ja rautatammet valkoisen naavan peitossa; tämä riippuu oksissa ja ylettyy aina maahan saakka.

Kohdatessaan yöllä paljaalla niityllä tuollaisen yksinäisen, koruihinsa verhoutuneen rautatammen, luulee melkein näkevänsä edessään pitkäliepeisen kummituksen. Näky ei ole vähemmin hurmaava päivälläkään, sillä perhoisparvet, koreat kärpäset, kolibrit, vihreät papukaijat ja siniset pähkinähakkiset laskeutuvat noille naavaköynnöksille, kirjaillen ne värikkäiksi, valkopohjaisiksi kudoksiksi.

Noissa suuren hengen luomissa, hymyilevän kauneissa majataloissa nautimme me lepoa. Tuulten tullessa tuudittamaan tuollaista mahtavaa tammea, ja sen oksilla lepäävien ilmakkaitten linnojen alkaessa liehua lintuineen ja lepäävine vieraineen, ja tuhansien huokausten alkaessa kuulua tuon liikkuvan rakennuksen holveista ja käytävistä, ei vanhan maailman merkillisyyksiä käy vertaaminen tuohon erämaan ikivanhaan muistomerkkiin.

Joka ilta viritimme suuren nuotion ja rakensimme majan kaarnan kappaleista, jotka punoimme neljän seipään väliin.

Tapettuani villin kalkkunan, kyyhkysen tai metsäfasaanin, ripustimme sen nuotion päälle, maahan pystytetyn seipään varaan, ja annoimme tuulen käännellä paistia.

Muita ravitsevia ruokalajeja oli hieno tripe-niminen sammal, koivun makea mahla ja kevätomenat, jotka maistuvat persikalle ja vaapukalle. Musta pähkinäpuu, vaahtera ja sumakki varustivat pöytämme viinillä. Toisinaan löysimme kaislikosta kasveja, joitten pitkät suppilomaiset kukat sisälsivät puhtaimmalle kasteelle maistuvaa juomaa. Kiitimme kaitselmusta, joka oli muuttanut kukkien hataran terän kirkkaaksi lähteeksi tuossa löyhkäävässä nevassa, samoin kuin se sytyttää toivon kipinän surun ahdistamassa sydämessä ja antaa hyveen kukoistaa keskellä kurjuuttakin.

Voi, minä huomasin pian, että olin pettynyt Atalan näennäisen tyyneyden suhteen. Kuta kauemmaksi tulimme, sitä surullisemmaksi hän kävi. Toisinaan värisi hän ilman erityistä syytä ja käänsi äkkiä päänsä pois. Huomasin hänen luovan minuun intohimoisen katseen, mutta kohdistavan heti silmänsä syvästi murheellisena taivaaseen.

Eniten huolestutti minua salaisuus, joku sielun syvyyksiin kätkeytynyt ajatus, joka hänen silmistään kuvastui. Milloin veti hän minut puoleensa, milloin työnsi minut luotaan, milloin sytytti hän minussa toiveita, milloin taas saattoi minut pettymään luullessani varmasti omistavani hänen sydämensä. Monasti saattoi hän sanoa minulle:

— Oi, sinä nuori rakastajani! Rakastan sinua kuin metsän pimento aurinkoa. Sinä olet kaunis kuin kukkiva erämaa tuulineen. Kumartuessani puoleesi tunnen väristystä ruumiissani. Käteni koskettaessa sinun kättäsi olen kuolla autuuteen. Tuonaan puhalsi tuuli kiharoitasi kasvoilleni, levätessäsi rinnoillani, ja oli kuin näkymättömät henget olisivat hivelleet minua. Niin, minä olen nähnyt metsäkauriin ja kuullut Occonin vanhojen, viisaitten miesten puhetta, mutta kauriitten sirous ja ukkojen viisaus viehättää minua vähemmin kuin sinun sanasi. Ja kuitenkaan, Chactas-parka, en minä koskaan voi tulla vaimoksesi.

Alituinen ristiriita Atalan rakkauden ja uskonnon välillä, hänen ääretön hellyytensä ja puhtaat tapansa, hänen ylpeä luonteensa ja herkkyytensä, hänen sielunsa ylevyys ja hänen hienotunteisuutensa pikkuasioissa loivat hänestä olennon, jota en pystynyt käsittämään. Atalan suhteen ei voinut jäädä välinpitämättömäksi; häntä täytyi joko jumaloida tahi vihata.

Viisitoista päivää kestäneen pikamarssin jälkeen lähestyimme Alleghanyn vuoristoa ja saavuimme eräälle Tenase-virran sivujoelle. Atalan ohjeiden mukaan rakensin venheen, sitoen juurisäikeillä kaarnan kappaleita yhteen ja kiskostaen ne toisiinsa luumupuun pihkalla. Viimein astuimme venheeseen ja heittäydyimme virran vietäviksi.

Sivuutettuamme erään kallioisen niemekkeen näimme vasemmalla
Sticoe-nimisen intiaanikylän kartiomaisine hautoineen ja luhistuvine
majoineen. Oikealla taas näkyi Keow-laakso, jonka taustalla siinsivät
Joreksen majat samannimisellä kukkulalla.

Molemmin puolin virtaa kohosi korkeat rannat, joitten välistä näkyi juuri mailleen menevä aurinko. Luonnon yksinäisyyttä eivät ihmiset häirinneet. Näimme ainoastaan intiaanimetsästäjän, joka jousensa nojassa liikkumattomana seisten muistutti erämaiden hengen pystyttämää kuvapatsasta.

Atala ja minä nautimme äänettöminä hiljaisuudesta. Äkkiä korotti maanpakoon joutunut tyttönen äänensä ja lauloi kaihoksien ja liikutettuna kaukaista kotiseutuaan muistellen:

Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!

Jos Meschaceben sininen pähkinähakkinen sanoisi Floridan
pähkinähakkiselle:

"Miksi sinä suruissasi valitat? Eikö täällä ole kauniita virtoja ja vilpoisia lehtoja ja samanlaista ravintoa kuin omissa metsissäsi?" vastaisi suruissaan oleva:

"Kuka antaa takaisin jasmineihin punotun pesäni? Ja aavikoitteni
aurinko, missä se on?"

Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!

Pitkien hetkien ja vaivalloisen matkan jälkeen pysähtyy
pakolainen. Hän näkee kattoja ihmisasunnoista, mutta ei
tiedä kuhunka päänsä kallistaisi.

Pakolainen kolkuttaa ovelle, ripustaa jousensa seinälle ja anoo vierasvaraisuutta. Isäntä viittaa kädellään, ja pakolainen ottaa jousensa ja palaa erämaahan.

Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!

Ihanan lieden ääressä kerrotut tarut, sydänsalaisuudet, arkielämän rakkaat askareet ja tarpeet, te tyydytätte sitä, joka ei ole kodistaan luopunut.

Hänet haudataan kotomultaan, auringon laskiessa, ystävien
itkiessä ja hartaitten rukousten täyttäessä ilman.

Onnellinen se, ken ei koskaan ole nähnyt savua vierasten
pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu.

Niin lauloi Atala, ja vain aaltojen kumma lorina venheen keulassa häiritsi hänen valitustansa. Parisen kertaa vastasi yhä heikentyvä kaiku hänen lauluunsa. Saatoimme kuvitella, että siellä jossain oli rakastuneen, muinoin onnettomuudesta kärsineen pariskunnan henget, joita kiehtovat säveleet houkuttelivat ja saattoivat huokaamaan jokaisen säveleen jälkeen.

Yksinäisyys, alituinen yhdessä olo ja itse onnettomuus kiihdyttivät joka hetki rakkauttamme. Atalan vastustuskyky alkoi horjua. Hän rukoili yhä innokkaammin ja useammin äitiään, jonka vihastunutta haamua hän tahtoi lepyttää. Toisinaan kysyi hän, kuulinko minä valittavaa ääntä ja näinkö liekkejä nousevan maasta.

Vaivojen rasittamana, mutta yhä palavasti kaihoten ja kuvitellen olevani ainiaaksi mennyttä miestä tuossa erämaassa, aijoin tuhansia kertoja sulkea hänet vaimonani syliini, ja tuhansia kertoja ehdotin hänelle, että rakentaisimme majan virran rannalle ja asettuisimme siinä yhdessä asumaan.

Mutta hän kieltäytyi aina, sanoen:

— Muista, ystäväni, että sotilas kuuluu heimolleen! Mitä merkitsee nainen verrattuna niihin velvollisuuksiin, joita sinulla on? Rohkaise itseäsi, Outalissin poika, äläkä napise kohtaloa vastaan! Ihmis-sydän on kuin virran sieni, joka imee itseensä puhdasta vettä silloin kun taivas on sees, ja savivettä, kun myrskyt ovat mylleröineet aallot. Onko sieni oikeutettu sanomaan: "Minä en luullut, että milloinkaan saattaisi myrskytä; luulin auringon aina paistavan."

Voi, René, jos pelkäät sydänmyrskyjä, niin pakene yksinäisyyttä! Voimakkaat intohimot menestyvät parhaiten erämaan yksinäisyydessä. Me olimme levottomuuden ja pelon lamauttamia; olimme joka hetki vaarassa joutua vihollistemme käsiin, käärmeitten purtaviksi, petojen raadeltaviksi ja virran pyorteitten nieltäviksi. Toisinaan oli meidän perin vaikea löytää niukkaa ravintoamme, ja tietää mitä kohti askeleemme suuntaisimme. Koettelemustemme mitta tuntui täyttyvän uusien onnettomuuksien lisääntyessä. Pakenemisestamme oli kulunut 27 päivää. Tulikausi, heinäkuu, oli juuri alkanut, ja kaikkialla saattoi huomata myrskyn enteitä.

Silloin kun intiaanivaimot ripustavat työkalunsa puun oksille ja kun papukaijat lymyävät kypressien kätköihin, vetäytyy taivas pilveen. Äänet vaikenevat ja metsät odottavat ikäänkuin herpaantuneina, mitä tuleman pitää.

Pian jyrähti kaukainen ukkonen, jymyten ikivanhassa aarniometsässä.
Peläten vedenpaisumusta kiiruhdimme rantaan ja etsimme suojaa metsästä.

Seutu, johon olimme tulleet, oli nevamaata. Me samosimme vaivaloisesti viini- ja muiden köynnöskasvien välissä, jotka takertuivat jalkoihimme kuin paulat. Huokoinen maa vapisi ympärillämme, ja me olimme joka hetki vaipua johonkin syvään allikkoon. Lukemattomat hyönteiset ja suunnattoman isot lepakot olivat puhkoa silmämme. Kalkkalokäärmeet sihisivät ympärillämme, ja luoliinsa pakenevat sudet, karhut ja tiikerikissat kiljuivat joka puolella.

Pimeys sankkeni; pilvet riippuivat matalalla, painuivat aivan puiden latvoihin kiinni, repeytyivät äkkiä, ja samassa välähti salama.

Ulvova länsimyrsky alkoi ajella pilviä taivaalla. Puut taipuivat. Taivas avautui kerta toisensa perästä, ja repeämästä näkyi uusia ukkospilviä ja lieskoja.

Mikä kauhistuttava, suuremmoinen näky! Salama sytytti metsän: lieskat hulmusivat hiussuortuvien tavoin tuulessa, kipinä- ja savupatsaat kohosivat ylös korkeuksiin, pilvien syytäessä salamoitaan laajalle levinneeseen kuloon.

Suuri henki kätki vuoret synkkään pimeyteen. Myrskyn ulvonta, puitten rätinä, petojen kiljunta, tulipalon pauke, ukkosen herkeämätön jyrinä ja sammuvien salamoitten sähinä vedessä yhtyivät hirvittäväksi meluksi.

Suuri henki olkoon todistajani! Noina hetkinä näin vain Atalan, ajattelin vain häntä.

Olin onnistunut löytämään suojapaikan käyristyneen koivun alta. Istuin siinä, pitäen rakastettuani polvellani ja lämmittäen käsissäni hänen paljaita jalkojaan. Olin onnellisempi kuin vastanainut äiti, joka povensa alla tuntee lapsen ensi liikkeet.

Kuuntelimme myrskyn pauhua. Äkkiä tunsin kyyneleen putoavan rinnalleni
Atalan silmästä.

— Sydänmyrsky, — ajattelin itsekseni. — Ja tämäkö on sadepisarasi?

Sitten syleilin hellästi lemmittyäni ja sanoin:

— Atala, sinulla on jotakin sydämelläsi. Sano, rakkaani, mitä se on?
Paljasta sielusi, se tuottaa huojennusta. Ilmaise sydänsalaisuutesi,
jonka niin itsepintaisesti olet minulta kätkenyt! Minä ymmärrän!
Sinulla on koti-ikävä!

Hän vastasi:

— Hullutusta! Kuinka minulla olisi koti-ikävä, kun isäni ei ole palmujen maasta!

— Kuinka? ihmettelin minä. — Eikö sinun isäsi ole palmujen maasta?
Kuka sinut sitten on tähän maailmaan lähettänyt?

Silloin kertoi Atala:

— Ennenkun äitini oli vienyt sotilas Simaghanille myötäjäisinä kolmekymmentä tammaa, kaksikymmentä puhvelia, sata mitallista pähkinäöljyä, viisikymmentä majavannahkaa ja paljon muita kalleuksia, oli hän tuntenut erään valkoihoisen miehen. Mutta isoäitini ripotteli vettä hänen kasvoilleen ja pakotti hänet menemään naimisiin urhoollisen Simaghanin kanssa, joka kaikessa oli kuninkaan veroinen ja jota kansa päällikkönään kunnioitti. Mutta äitini sanoi uudelle miehelleen; "Minä olen raskaana. Tapa minut!" Simaghan vastasi: "Suuri henki varjelkoon minua sellaisesta väkivallasta! Minä en tahdo edes silpoa sinua; en leikkaa pois nenääsi enkä korviasi, koska olit suora, etkä valheella saastuttanut vuodettani. Sinun hedelmäsi on oleva minun hedelmäni, enkä minä käy luonasi ennenkun linnut riisilaihosta ovat lähteneet ja kolmastoista kuunkierto päättynyt." Näin päivänvalon siihen vuodenaikaan ja vartuin ylpeänä kuin espanjatar ja villi. Äitini teki minusta kristityn, jotta hänen ja isäni Jumala olisi myöskin minun Jumalani. Rakkauden suru kalvoi häntä, ja hän astui siihen pieneen, nahoilla verhottuun hautaan, josta ei enää koskaan nousta.

Niin kertoi Atala.

— Ja kuka oli sinun isäsi? kysyin minä. — Miksi nimittävät ihmiset häntä täällä maan päällä ja mikä oli hänen nimensä henkien parissa?

— Minä en ole koskaan huuhtonut isäni jalkoja, — sanoi Atala, — Tiedän vain että hän asui sisarineen Saint-Augustinessa ja pysyi aina uskollisena äidilleen. Philippe oli hänen nimensä enkelien parissa, ihmiset sanoivat häntä Lopeziksi.

Kuultuani hänen viimeiset sanansa, huudahdin minä niin, että metsät kajahtivat. Painoin Atalan sydäntäni vasten ja huusin kyyneliin saakka liikutettuna:

— Oi, sisareni! Oi, sinä Lopezin, hyväntekijäni tytär!

Kauhistuneena kysyi Atala syytä mielenliikutukseeni, mutta hänen saatuaan tietää, että Lopez oli sama jalomielinen mies, joka oli tehnyt minut ottopojakseen Saint-Augustinessa, valtasi hänetkin ilo ja hämmästys.

Tämä uusi sydämien side, sydämien, jotka jo ennestään sykkivät rakkaudesta, voitti Atalan. Hänen taistelunsa olivat olleet turhat. Hän painoi käden sydämelleen, ottaessani hänet syliini ja juodessani rakkauden lumoa hänen huuliltaan. Silmät taivasta kohti tähdättyinä pidin minä, salamoitten räiskyessä, vaimoani sylissäni Kaikkivaltiaan silmien edessä. Häävalmistuksemme olivat koettelemustemme ja rakkautemme mukaiset. "Te, ylevät metsät, punokaa köynnöksenne ja lehvänne häämajaksemme! Te kuohuvat virrat ja huokaavat vuoret, olkaa todistajinamme! Sinä mahtava, karu luonto, näytitkö kaiken komeutesi vain pilkataksesi meitä, etkö voinut sietää ihmisonnen hymyä keskellä salaperäisiä kauhujasi?"

Atala teki vain heikkoa vastarintaa. Nautin hetkisen onnesta, kun äkkiä voimakas salama, kumahtavan jylinän seuraamana, välähti synkissä pimennoissa, täyttäen metsän tulikivikatkulla ja valolla ja silpoen puun aivan edestämme.

Me pakenimme kauhistuneina.

Silloin kuului — oi, ihmettä — kellon soittoa. Hämmästyneinä kuuntelimme tuota aarniometsissä niin harvinaista ääntä.

Samassa kuului koiran haukuntaa etäisyydestä, se läheni, kävi yhä kiivaammaksi, ja äkkiä ilmestyi eteemme koira ilosta ulvoen.

Eläintä seurasi vanha ukko pieni lyhty kädessään.

— Taivaalle kiitos! huudahti hän, keksittyään meidät. — Koira vainusi teidät jo ennen myrskyn puhkeamista, ja kuletti minut tänne. Hyvä Jumala! kuinka nuoria te olette! Lapsi-raukat, kuinka te olettekaan kärsineet! Kas tässä on karhuntalja; se on hyvään tarpeeseen tälle nuorelle naiselle. Minulla on tilkkanen viiniä kurpitsapullossani. Ylistetty olkoon Herra kaikissa töissään! Suuri on hänen armonsa, eikä hänen hyvyydellään rajoja ole!

Atala lankesi vanhuksen jalkoihin:

— Rukoukseni haltija! sanoi hän. — Minä olen kristitty. Jumala on lähettänyt sinut tänne minua pelastamaan.

— Tyttäreni, — sanoi erakko, — lähetysasemalla tapaamme soittaa kelloa öiseen aikaan ja myrskyn raivotessa, opastaaksemme siten matkamiehiä luoksemme. Seuraten Alpeilla ja Libanonilla asuvien veljiemme esimerkkiä, olemme me opettaneet koiramme etsimään eksyneitä matkustajia.

Minun oli vaikea käsittää erakon äkillistä ilmestymistä. Tänä armo tuntui siihen määrin käyvän yli inhimillisen odotuksen, että minä luulin uneksivani. Lyhdyn valossa näin, että munkin parta ja hiukset olivat vallan läpimärät sateesta, ja hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa olivat orjantappuroitten repimät.

— Vanhus, — virkoin minä viimein, — millainen on sydämesi, koska et pelkää salamaa?

— Pelkää? vastasi hän innoissaan. — Pelkäisinkö minä silloin kun ihmiset ovat hädässä ja kun voin olla heille avuksi? Silloinhan totisesti olisin arvoton seuraamaan Jeesusta Kristusta.

— Mutta tiedä, — jatkoin, — että minä en ole kristitty.

— Nuori mies, — vastasi hän, — olenko minä kysynyt uskontoasi? Kristus ei ole sanonut: "Minun vereni puhdistaa tämän, mutta ei tuota." Hän kuoli juutalaisien ja pakanoitten edestä, ja hän piti kaikkia ihmisiä veljinään ja onnettomina. Vähäpätöistä on kaikki se, mitä minä täällä voin hyväksenne tehdä, ja sama avuliaisuus tulisi osaksenne muuallakin. Kunnia ei ole meidän. Mitä me heikot erakot olemme muuta kuin kehnoja välikappaleita? Kuka sotilas pelkurina vitkastelisi, kun päällikkö risti kädessään ja otsa orjantappurakruunun haavoittamana kulkee edellä ihmisiä vapahtamaan!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen minuun. Ihailun ja liikutuksen kyyneleet valuivat poskillani.

— Rakkaat lapsukaiset, — sanoi lähetyssaarnaaja. Minä paimennan täällä metsässä veljiänne, pientä villilaumaa. Luolani on tässä aivan lähellä. Tulkaa ja lämmitelkää itseänne luonani. En voi tarjota teille elämän mukavuuksia, mutta katon saatte päänne päälle ja turvan. Ja kiittäkää Jumalaa, sillä paljon on sellaisia, joilta nekin puuttuvat.

Uurastelijat.

On kunnon ihmisiä, joilla on niin puhdas omatunto, että heitä ei voi lähestyä joutumatta osalliseksi siitä rauhasta, joka niin sanoaksemme huokuu heidän sydämestään ja puheestaan.

Kuta enemmän erakko puhui, sitä raukeammiksi tunsin intohimojeni käyvän, ja myrskykin tuntui tyyntyvän hänen sanoistaan. Pilvet hajaantuivat, joten saatoimme nyt lähteä suojapaikastamme.

Jätimme metsän ja aloimme kiivetä ylös korkeata vuorta. Koira kulki edellämme, kantaen hampaissaan keppiä, jonka toisessa päässä riippui sammutettu lyhty.

Kuljimme Atalan kanssa lähetyssaarnaajan perässä, käsikkäin. Hän kääntyi tuon tuostakin katsomaan meitä, ja me huomasimme, että koettelemuksemme ja nuoruutemme liikuttivat häntä. Hän tuki itseään valkoiseen sauvaan ja kantoi kirjaa kaulassaan. Hän oli pitkäkasvuinen, kalpea ja laiha, rehellisen ja yksinkertaisen näköinen. Hänen piirteensä eivät olleet kuolleet eikä tasaiset, kuten ihmisen, joka on syntynyt ilman intohimoja. Elon myrskyt kuvastuivat hänenkin kasvoiltaan, ja otsarypyt todistivat intohimoja, jotka hyveet sekä ihmis- ja Jumalanrakkaus olivat kuolettaneet.