KUOLEMAANTUOMITUN VIIMEINEN PÄIVÄ

Kirj.

Victor Hugo

Ranskankielestä suomentanut Urho Kivimäki

Alkuperäinen teos: Le dernier jour d'un condamné

Kariston 75 pennin romaaneja n:o 1.

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1917.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Victor Marie Hugo (1802-1885) oli Ranskan tuotteliaimpia ja monisärmäisimpiä kirjailijoita. Jättiläisenä hän liikkui kaikilla taidekirjallisuuden aloilla — runon, romaanin ja näytelmän; esteetikkona hän sitäpaitsi oli 19. vuosisadan suuren kirjallisen suunnan, romantiikan, voimakkaimpia esitaistelijoita, historioitsijana ja poliitikkona hän ajoi kansanvapauden asiaa. — Suurta kirjallista ja valtiollista ohjelmaansa hän pyrki toteuttamaan paitsi lennokkaana puhujana ja puhtaasti kaunokirjallisissa teoksissaan myöskin useimpien teoksiensa alkuun liittämillään esipuheilla. V. 1827 ilmestyneen lavean "Cromwell"-näytelmän esipuhe esim. sisältää hänen esteettisen maailmankatsomuksensa, Ranskan uusromantikkojen katekismuksen viitteineen, mistä kirjailijan on aiheensa valittava, millä tavalla teoksensa sommiteltava, mitä tekokeinoja osattava käyttää j.n.e.

Itse hän kirjaimellisesti toteutteli tätä ohjelmaansa. Hän rakenteli historiallisia — usein myöskin sangen epähistoriallisia — näyttämöjä, joilla liikkui uljasryhtisiä, komeanimisiä sankareita ja sankarittaria, kullankulisevaa, hopeanhelisevää joukkoa, muodottoman rumien epäsikiöitten rinnalla; niissä esiintyy korkealentoista paatosta, suuria aatteita matalien, matelevien ajatuksien ohella, epäitsekästä uhrautuvaisuutta petomaisten pyrkimyksien kanssa taistellen, — kaikkialla vallitsee mitä jyrkin vastakohtaisuuden laki, muodollisesti surkastuneessa kääpiömäisessä ruumiissa saattaa asua hellä isänmieli ja päinvastoin uljaassa sankarissakin ilmetä pohjaltaan inhimillisesti heikko sielu. Keskiaikainen mystiikka verhoo kaiken, tikarit ja väkipuukot välähtelevät, myrkkyä tihkuu milloin miltäkin taholta, hämärä kattaa näyttämön, pimeyden töitä tehdään, salamat singahtelevat ja ukkonen jyrisee. Mutta kaikesta tuntee, että voimakas henki liikuttelee näitä henkilöitä, että koskaan tyhjentymätön mielikuvitus on luonut täyteläisiä, väkevästi tuntevia ihmisiä, oikeita renessanssihahmoja.

Hugon teoksista lienevät suomalaiselle yleisölle tuttuja romaanit "Kurjat" (kaksi osaa) ja "Parisin Notre-Dame" sekä näytelmä "Lucretia Borgia". Nyt suomennettu "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" (alkuperäisen ensimäinen painos ilmestyi v. 1829) on kirjallisuuden ilmeisimmin tarkoitusperäisiä teoksia. Sen kärki on suunnattu etupäässä kaikkia tuomareita ja tuomitsevaa joukkoa kohtaan, se on ihmistuskaa tuntevan sydämen huuto kaikille inhimillisesti ajatteleville joukoille, se on kuvaus — värikäs kuvaus — sielullisista kärsimyksistä, joita kuolemaantuomittu saa tuta ennenkuin mestauskirves kiduttavan odotusajan jälkeen katkaisee hänen kaulansa. Se ei ole suoranainen romaani, siinä ei ole juonta, ei liioin dramaattista toimintaa; se on kosteitten vankilanmuurien sisällä elettyä elämää, jonka loppuna alati häämöttää aavemainen, kahden korkean patsaan välissä heilahteleva kolrniokirves.

Kuolemahan on meidän jokaisen osamme, mutta että se saapuu tuolla tavalla, toisen käden kautta, lain säätämänä rangaistuksena, katkaisemaan kaikki mahdollisuudet totiseen parannukseen, yllätyksenä vielä sittenkin, vaikka kuuteen viikkoon ei ole mitään muuta ajatellutkaan kuin sitä, tulee typistämään ruumiin, jossa asuu voimakas elämänhalu, halu nähdä aurinkoa, nauttia kukista, hoivata pikku Marieta, — siinä on yhteiskuntaelämän huutavin kierous. Minkä rikoksen kuolemaantuomittu lieneekin tehnyt — se ei kuulu asiaan — ei yhteiskunnan antama tuomio silti ole moraalisesti oikea teko. Tahdotaan muka siten poistaa yhteiskunnasta sille vaaralliset ainekset. Eivätkö vankilan vahvat muurit riitä? Yhteiskunta tahtoo kostaa ja rangaista. Kuka ihminen on oikeutettu riistämään toiselta ihmiseltä elämän? Edelleen: mestaus on muka varoittavana esimerkkinä muille. Milloinka on millään mestauksella ollut siveellisesti kohottava ja kasvattava tulos, ja miksikä teloitukset viime aikoina on yhä enemmän ja enemmän suoritettu salassa?

Ja eikö ole ihmisarvoa alentavaa, että on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on lähettää toisia ihmisiä mestauslavalle, palkattuja virkamiehiä, jotka pitävät henkilökohtaisena kunnia-asianaan olla oikeussalissa järkähtämättöminä, veristä loppua vaativina tuomareina, vaikka muuten voivat olla helliä isiä, hyviä puolisoita? Entä tuomitut? Toiset on yhteiskunta itse johtanut rikoksen teille. He eivät ole saaneet tietoa oikeasta ja väärästä. Heidän erheensä on kohtalon, ei heidän. Rikoksentekijää tuomitessaan yhteiskunta iskee kuoliaaksi usein myöskin viattomia, mestatun lapsia, omaisia. Kuolemaantuomitun sieluntila? Siitähän yhteiskunta pitää huolen lähettämällä tuomitun luo sielunpaimenen, jonka palkattuna toimena on valmistaa tuomittua eroamaan elämästä ja vahvistaa häntä nousemaan pyövelin rattaille. Ovatko kaikki tuomitut samanlaisia, joihin kaikkiin tehoo sama, sadasti toistettu kehoituspuhe?

Tällaisiin arkoihin, särkeviin kohtiin tahtoi Hugo teoksellaan iskeä, kuten hän alkutekstin toiseen painokseen v. 1832 kirjoittamassaan laajassa esipuheessa selittelee. Ja vaikka kuolemantuomio onkin useimmista sivistysmaista poistettu, elää sitä kannattava ajatus yhä, eikä se ole Suomenkaan rikoslaista kirjaimellisesti hävinnyt. Hugo antaa kuolemaantuomitun puhua. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko viikolta me saamme seurata niitä mielialoja, jotka ailahtelevat tuomitun ajatuksissa. Hän tietää mikä häntä odottaa, mutta eihän hän vielä voi kuolla, ei ainakaan sillä tavalla, ja toivottomimpinakin hetkinään hän yhä toivoo, toivoo armahdusta, vielä silloinkin kun hänet sidottuna viedään mestauslavan kupeelle. Ja vaikka monesti kyselemmekin, minkä rikoksen hän on tehnyt ja vaikka emme kyselyymme vastausta saakaan, — kun kirjailija on tahtonut täten antaa esitykselleen yleispätevyyttä, — silti me teoksen luettuamme yleensä ymmärtänemme, että kirjoittaja on oikeassa vaatimuksessaan: "Pois kuolemanrangaistus!" Tähän suuntaan ainakin on kehitys kulkenut, kuten sanottu, vaikkakin tämä teos ensin ilmestyessään nostatti mitä kiivaimpia vastaväitteitä ja vanhan järjestelmän puolelle on vieläkin jäänyt suuren kirjailijan oman kansan enemmistö.

Suomentaja.

1.

Bicêtre.

Kuolemaan tuomittu!

Jo viisi viikkoa olen elänyt tuon ajatuksen parissa, alati yksinäni sen kera, alati tuntenut sen jäätävää läheisyyttä, alati sortumaisillani sen painon alle.

Joskus, sillä minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut enemmän vuosia kuin viikkoja, olin ihminen sellainen kuin kuka tahansa muukin. Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla ja hetkellä oli oma ajatuksensa. Nuori ja rikas henkeni oli tulvillaan mielikuvia. Se huvittelihe sallimalla minun kieritellä niitä yhtä toisensa jälkeen, järjestyksettä ja loputtomasti kirjailemalla ehtymättömin arabeskein tätä karkeata ja vähäistä elämän ainesta. Ne olivat nuoria tyttöjä, häikäisevissä viitoissaan, voitettuja taisteluja, näyttämöjä elämää ja valoa tulvillaan, ja jälleen nuoria tyttöjä ja yöllisiä synkkiä kävelyjä kastanjain tuuheitten oksien alla. Mielikuvituksessani oli ainaista juhlaa. Saatoin ajatella mitä tahdoin, olin vapaa.

Nyt olen vanki. Ruumiini on raudoin kytketty vankikoppiini, henkeni on yhden ainoan ajatuksen kahleissa. Hirveän, verta tihkuvan, leppymättömän ajatuksen. Minulla on vain yksi ajatus, yksi vakaumus, yksi kiinnekohta: kuolemaan tuomittu!

Mitä puuhailenkin, se on aina mukana, tuo helvetillinen ajatus, painajaisena vierelläni, yksinään ja kateellisena, karkoittaen kaiken huvin, painaen minua hyisillä käsillään, kun tahdon kääntää päätäni tai sulkea silmäni. Se sukeltautuu kaikkiin niihin muotoihin, joihin henkeni tahtoo sitä paeta, se sekoittuu hirveänä kertona kaikkiin minulle lausuttuihin sanoihin, se takertuu mukanani koppini iljettäviin ristikkorautoihin; se vaivaa minua valveilla, vaanii minua kouristuksenomaisessa unessani, ja unikuvissani saa se mestauskirveen piirteet.

Kavahdan unestani sen seurassa ja sanon itsekseni: — Ah, se olikin vain unta! — Ja kas, tuskin ovat raskaat silmäni auenneet selvästi näkemään tuon kirotun ajatuksen kirjoitettuna minua ympäröivään hirveään todellisuuteen, kostean ja hiostuttavan koppini liuskakiville, yölamppuni kalpeihin säteisiin, karkeakuteisiin palttinavaatteisiini, vartijasoturin synkkiin muotoihin, jonka kypärä välähtelee rautaristikon takaa, kun jo olen kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani: kuolemaan tuomittu!

2.

Oli kaunis elokuun aamu.

Kolmena päivänä minun juttuani käsiteltiin, kolmena päivänä nimeni ja rikokseni saivat katselijalauman aamuisin koolle kinastelemaan oikeussalin penkkisijoista, niinkuin korpit kiistelevät haaskan ympärillä, kolmena päivänä koko tuo tuomarien, todistajien, asianajajien, syyttäjien aavelauma kierteli ja kaarteli ympärilläni, milloin hullunkurisena, milloin verentuntuisena, mutta aina synkkänä ja kohtalokkaana. Kahtena ensimäisenä yönä en ollut voinut nukkua, sillä tuska ja kauhu olivat minut vallanneet; kolmantena ikävä ja väsymys olivat tuudittaneet minut uneen. Sydänyöllä olin jättänyt valamiehet neuvottelemaan. Minut oli raahattu vankikoppini oljille ja olin heti vaipunut sikeään uneen, unohduksen uneen. Ne olivat ensimäisiä levonhetkiä pitkästä aikaa.

Syvä uneni oli yhä vielä sikeimmillään, kun minua tultiin herättämään. Tällä kerralla ei riittänyt vartijan raskas astunta, ei hänen raudoitettujen saappaittensa kolina, ei avainkimppunsa kalina, ei salpojen rasahtava ratina: hänen täytyi minut horroksista havahduttaakseen huutaa karkealla äänellä korvaani ja ravistaa kovalla kädellään minua olkapäistä: — Nouskaahan toki! — Avasin silmäni, nousin unenhoureissani istumaan. Samassa näin koppini ahtaasta ja korkeasta ikkunasta läpikäytävän päässä sen kaistaleen taivasta, jota minun oli suotu katsella, näin sen kellervän häivähdyksen, josta pimeään tottuneet silmät osaavat niin hyvin tuntea auringon. Rakastan aurinkoa.

— Tulee kaunis ilma, — sanoin vartijalle.

Hetken hän seisoi vastaamatta, tietämättä oikein, kannattiko tässä ruveta haastelemaan; hieman väkinäisesti hän sitten murahti:

— Voipa tulla.

Olin liikahtamatta, henkeni oli vielä puolinukuksissa, suu hymyili; silmä tuijotti tuota suloista kultahohdetta, joka väikkyi lattialla.

— Ulkona on kaunis päivä, — toistin.

— Niin on, — vastasi mies minulle; — teitä odotetaan.

Nämä harvat sanat palauttivat minut äkkiä todellisuuteen niinkuin nuora katkaisee perhosen lennon. Näin äkkiä kuin kirkkaassa valaistuksessa synkän oikeussalin, tuomarien veripunaisiin viittoihin sonnustautuneen puoliympyrän, kolme riviä typertyneitä todistajia, lavitsani kummassakin päässä seisovat vartiosotilaat, mustien pukujen vilahtelevan, ja huoneen hämyssä joukon liikahtelevan, ja niiden kahdentoista lautamiehen, jotka olivat minun nukkuessani valvoneet, suuntaavan katseensa minuun.

Nousin; hampaani kalisivat, käteni vapisivat, en tiennyt mistä ottaa vaatteet, jalkani pettivät. Ensi askeleella horjahtelin kuin liiaksi kuormitettu kantaja. Seurasin silti vartijaa.

Molemmat poliisit odottelivat minua kopin ovella. Pantiin jälleen käsiraudat. Niissä oli pieni monimutkainen lukkolaite, joka huolellisesti suljettiin. Sallin sen tapahtua; sehän oli vain kone, joka yhdistettiin toiseen koneeseen.

Kuljimme sisäpihan yli. Raikas aamutuuli virkisti minua. Kohotin pääni. Taivas oli sininen, ja auringon lämpimät säteet, pitkien savupiippujen katkaisemina, valahtivat suurina valolaikkoina korkeille muureille ja vankilan hämäriin kolkkiin. Oli todella kaunis päivä.

Nousimme vastassa olevat portaat, sivuutimme erään käytävän, sitte toisen, sitte kolmannen; sitten aukeni matala ovi. Lämmin, sorinan täyttämä ilmavirta tuoksahti kasvoilleni; se oli oikeussalissa olevan joukon hengitystä. Astuin sisään.

Ilmestyessäni saliin syntyi aseiden ja äänten hälinää; penkkejä siirreltiin kolisten. Väliaidakkeet natisivat, ja kulkiessani tuon avaran salin poikki kahden, sotilaiden reunaaman väkijoukkomuurin läpi minusta tuntui kuin olisin ollut keskus, johon kiinnitetyt säikeet saivat kaikki nuo ammottavat ja uteliaina kumartuneet kasvot liikehtimään.

Samassa huomasin, että rautoja ei enää ollut käsissäni, mutta en voinut muistaa, milloin ja kuinka ne oli otettu pois.

Nyt syntyi syvä hiljaisuus. Olin saapunut paikalleni. Joukon hälinän tauotessa tuli hiljaisuus myöskin minun ajatuksiini. Ymmärsin äkkiä selvästi sen, mitä tähän asti olin hämärästi aavistellut, — että ratkaiseva hetki oli tullut ja että olin kuulemassa tuomiotani.

Selittäköön ken voi, mutta tuo vastikään syntynyt ajatus ei minua kauhistuttanut. Ikkunat olivat auki, kaupungin ilma ja häly pääsivät esteettä ulkoa sisälle; sali oli valoisa kuin hääjuhlaa varten; iloiset auringonsäteet loivat sinne tänne kirkkaita ristikuvioita, milloin ehjiä lattialle, milloin mutkaisia pöydille, milloin säröisiä nurkkauksiin; ja ikkunoiden kiiltävistä lasipinnoista heijasti jokainen säde ison kultatomu-särmiön.

Salin perällä istuvat tuomarit olivat tyytyväisen näköisiä, nähtävästi hyvillään siitä, että olivat voineet lopettaa istunnon näin pian, Puheenjohtajan piirteissä, joita ikkunaruudusta heijastuva säde lievästi valaisi, oli jotakin tyyntä ja hyvänsävyistä, ja muuan asessori pakinoi miltei hilpeänä, kaulustaan silloin tällöin oikoen, sievän, punahattuisen naisen kanssa, joka erikoisesta suosiosta oli saanut paikan hänen taakseen.

Lautamiehet vain näyttivät kalpeilta ja masentuneilta, mutta se lienee johtunut väsymyksestä, sillä he olivat valvoneet koko yön. Jotkut haukottelivat. Ei mikään heidän piirteissään ilmaissut miehiä, jotka vastikään olivat päättäneet kuolemantuomion; ja näiden kunnon kansalaisten asenteista en voinut muuta päätellä kuin että he himoitsivat päästä nukkumaan.

Minua vastapäätä oleva ikkuna oli selkoselällään. Kuulin kukkasmyyjien rantalaiturilla naureskelevan; ja ristipöydällä seisova pieni keltainen kasvi, aivan uiden auringon säteissä, leikki muurin halkeamassa sihajavan tuulen kanssa.

Kuinka saattoi mikään synkkä ajatus pistää esiin tuollaisista suloisista aistimuksista? Hengittäessäni ilmaa ja aurinkoa minusta tuntui mahdottomalta ajatellakaan muuta kuin vapautta; toivo alkoi säteillä minussa niinkuin päivä ympärilläni; ja luottaen siis odotin tuomiotani niinkuin odotetaan vapahdusta ja elämää.

Nyt ilmestyi asianajajani. Häntä juuri odotettiin. Hän oli vastikään syönyt aamiaisensa, huolellisesti ja hyvällä ruokahalulla. Asetuttuaan paikalleen hän kumartui puoleeni hymyillen.

— Toivon hyvää, — hän virkkoi minulle.

— Niinkö? — vastasin mieli kevyenä ja niinikään hymyillen.

— Niin, — hän jatkoi, — en tunne vielä ratkaisua, mutta he eivät lienekään katsoneet tekoa ennakolta harkituksi, ja silloin pääsette pelkällä elinkautisella pakkotyöllä.

— Mitä sanotte? — vastasin kuohahtaen; — sata kertaa mieluummin kuolema!

Niin, kuolema! — "Ja sitäpaitsi", jatkoin itsekseni jollekin sisäiselle äänelle, "mitä vaaraa minulle koituu näin sanoa? Onko koskaan kuolemantuomiota julistettu muulloin kuin sydänyöllä, soihtujen valossa, synkässä ja pimeässä salissa, sateisen kylmänä ja talvisena yönä? Mutta elokuulla, kello kahdeksalta aamulla, näin ihanana päivänä, tuollaisten hyväntahtoisten lautamiesten aikana, se on mahdotonta!" Ja silmäni siirtyivät jälleen katselemaan tuota auringossa kylpevää siroa keltaista kukkaa.

Äkkiä kehoitti puheenjohtaja, joka oli odottanut vain asianajajaa, minua nousemaan. Vartiosto tarttui aseisiin, ja kuin sähköiskusta syöksähti yleisö samalla hetkellä seisaalleen. Muuan vähäpätöinen ja tyhjä olento, joka istui oikeusistuimen edessä olevan pöydän ääressä ja luullakseni oli oikeuden kirjuri, otti nyt puheenvuoron ja luki pöytäkirjan, jonka valamiehistö oli minun poissaollessani laatinut. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani; nojasin seinää vasten, jotten kaatuisi.

— Asianajaja, onko teillä mitään sanottavaa rangaistuksen laadusta? — kysyi puheenjohtaja.

Minulla puolestani olisi ollut määrättömästi sanottavaa, mutta en saanut sanaakaan suustani. Kieleni oli tarttunut kitalakeen.

Puolustajani nousi.

Ymmärsin, että hän koetti lieventää valamiesten päätöstä ja asettaa siitä johtuvan rangaistuksen sijaan toista rankaisumuotoa, samaa, jota hän minulle oli sanonut toivovansa ja joka oli minua niin syvästi loukannut.

Kiukkuni oli varmaankin varsin voimakas, sillä en saanut ilmoille niitä tuhansia tunteita, jotka ajatuksiani kuohuttivat. Tahdoin lujalla äänellä toistaa, mitä olin hänelle sanonut. "Sata kertaa mieluummin kuolema!" Mutta hengitys salpautui, ja minä kykenin vain rajusti tarttumaan hänen käsivarteensa ja kouristuneesti kiljahtamaan: — Ei!

Yleinen syyttäjä ahdisteli asianajajaa, ja minä kuuntelin häntä mykän tyytyväisenä. Sitten tuomarit poistuivat, sitten he palasivat, ja puheenjohtaja luki minulle tuomioni.

— Kuolemaan tuomittu! — sanoi joukko; ja minua poisvietäessä koko kansanjoukko syöksähti kintereilläni ulos, talon luhistumisessa syntyvän ryskeen lailla. Minä kuljin kummastuneena, mykkänä. Minussa oli puhjennut vallankumous. Kuolemantuomioon asti olin tuntenut hengittäväni, värähteleväni, eläväni samassa ympäristössä, missä muutkin ihmiset. Nyt olin selvästi huomaavinani maailman ja itseni välissä muurin. Ei mikään näyttänyt minusta enää samalta kuin ennen. Nuo isot valoisat ikkunat, kaunis aurinko, puhdas taivas, ihana kukka, kaikki olivat nyt valjuja ja kalpeita aivan kuin käärinliina. Noissa miehissä, noissa naisissa ja lapsissa, jotka tunkeilivat tielläni, olin näkevinäni haamujen piirteitä.

Portaitten alipäässä minua odottivat mustuneet ja likaiset ristikkovaunut. Niihin noustessani katsahdin sattumoisin ympärilleni. — Kuolemaan tuomittu! — huusivat ohikulkijat kiiruhtaen rattaitten ääreen. Siitä sumupilvestä, joka oli laskeutunut kaikkien ulkoseikkojen ja minun välilleni, eroitin kaksi nuorta tyttöä, jotka tarkkasivat minua ahnein katsein. — "Kas niin", nuorempi heistä virkkoi käsiään taputtaen, "se tapahtuu kuuden viikon perästä!"

3.

Kuolemaantuomittu!

No, miksipä ei? Ihmiset, muistan joskus lukeneeni eräästä kirjasta, jossa ei mitään muuta hyvää ollutkaan, ihmiset ovat kaikki tuomitut kuolemaan eripitkien lykkäysten jälkeen. Mitä erikoista siis on minun asemani?

Kuinka monta pitkään elämään valmistunutta ihmistä onkaan kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin minulle tuomio lausuttiin! Kuinka moni sellainen, joka nuorena, vapaana, terveenä laski voivansa nähdä tuona määrättynä päivänä pääni putoavan Grève-torilla, onkaan ennättänyt ennen minua hautaan painua! Kuinka monet niistä, jotka nyt liikkuvat ja elävät raittiissa ulkoilmassa, kulkevat ja käyvät mielinmäärin, ehtinevätkään kuolla ennen minua!

Ja onko elämällä minulle edes mitään kaivattavaa tarjottavana? Totisesti, vankikopin synkkä päivä ja musta leipä, annos laihaa lientä, joka ammennetaan vankien liemisaavista, — minulle, joka kasvatukseltani olen hienostunut, minulle äyskitään, minua ovat kaikenkarvaiset vartijat, päällysmiehet rääkkäämässä, en saa nähdä ainoatakaan ihmistä, joka minua pitäisi puhuttelun arvoisena ja jolle minä uskoutuisin, alituisesti täytyy vapista sekä siitä mitä olen tehnyt että mitä minulle tehdään: kas siinä miltei kaikki ne hyvät osat, jotka pyöveli voi minulta riistää.

Ah! ja sittenkin se on hirveätä!

4.

Mustat vaunut toivat minut tänne, tähän inhoittavaan Bicêtreen.

Kaukaa katsellen on tässä rakennuksessa näkevinään jotakin majesteetillista. Se kohottaikse taivaanrannalta matalahkon kunnaan kiireeltä, ja etäälle se näyttää merkkejä vanhasta loistostaan, kuninkaallisen linnan ilmeitä. Mutta palatsia lähestyessänne huomaatte sen muuttuvan hökkeliksi. Ränstyneet päädyt loukkaavat silmää. Jotakin köyhtynyttä ja rapistunutta on näissä kuninkaallisissa julkisivuissa; luulisi pitaalin sen muureja jäytävän. Ei ruutuja, ei laseja ikkunoissa; mutta kyllä tukevat rautaristikot, joiden takaa siellä täällä häämöttää jonkun kaleerivangin tai mielipuolen riutunut muoto.

Sellaiselta näyttää elämä läheltä.

5.

Tuskin olin paikalle saapunut, kun rautakourat jo ottivat minut huostaansa. Entisiä monin verroin tarkemmat varokeinot; ei enää veistä eikä haarukkaa aterioidessani; pakkopaita, jonkinlainen purjekankainen säkki, sitoi käteni; oltiin vastuussa hengestäni. Saatoin vielä vedota ylimpään oikeuteen. Tähän rasittavaan ratkaisuun voi mennä kuusi tai seitsemän viikkoa, ja oli tärkeätä pitää minut sillaikaa terveenä ja ehjänä Grève-toria varten.

Ensimäisinä päivinä minua kohdeltiin niin lempeästi, että se vallan kauhistutti. Vanginvartijan kohteliaisuudet tuovat mieleen mestauslavan. Onneksi tottumus parin päivän perästä voitti; minut työnnettiin toisten vankien joukkoon, yhteiseen eläimelliseen maailmaan, eikä ollut enää niitä huomaavaisuuden tottumattomia merkkejä, jotka saivat pyövelin alati väikkymään silmieni edessä. Eikä se ollut ainoa helpoitus. Nuoruuteni, alistuvaisuuteni, vankilansaarnaajan huolenpito ja ennen kaikkea ne muutamat vartijalle lausumani latinalaiset sanat, joita hän ei ymmärtänyt, soivat minulle viikottaisen kävelyhetken toisten pidätettyjen kanssa ja saivat häviämään pakkopaidan, johon olin ollut halpautua. Monien epäilyksien jälkeen minulle tuotiin myöskin mustetta, paperia, kyniä ja yölamppu.

Sunnuntaisin messun jälkeen minut päästetään välitunniksi vankilan pihamaalle. Siellä minä pakisen toisten vankien kanssa: se maksaa vaivan. Ne kurjat ovat hyvänsävyistä väkeä. He kertovat minulle vaiheensa, ne ovat peloittavia juttuja, mutta tiedän, että he kerskuvat. He opettavat minua puhumaan omaa murrettaan, huiskimaan renskaa, kuten he sanovat. Se on murretta, joka on ympätty yleiskieleen, jonkinlainen kamala kasvannainen, pahka. Joskus siinä on merkillistä tarmoa, hirvittävää värikkyyttä: on höystettä saralla (verta tiellä), naida leski (riippua hirsipuussa), hirttonuora on ikäänkuin jokaisen hirtetyn leski. Varkaan päällä on kaksi nimeä: yliopisto, silloin kun se miettii, hautoo, suunnittelee rikosta, hakotukki, kun pyöveli sen katkaisee, Toisinaan oikeata viisunsepittäjän henkeä: pajukasimiri (lumppuäijän keruukori), valemaakari (kieli) ja niin edespäin joka hetki outoja, salakähmäisiä, rumia, sorahtelevia sanoja, mistä lienevät tulleetkin: kirves Kalle (pyöveli), ratti (kuolema), herjalavo (mestauslava). Puhuttiin ojakonnista ja hämähäkeistä. Kun sitä kieltä kuuli puhuttavan, oli kuin koskettaisi jotakin likaista ja tomuttunutta esinettä, kuin jotakin ryysyläjää pudisteltaisiin kuulijan edessä.

Nämä ihmiset ainakin säälivät minua, ne ovatkin ainoat. Vartijat, ovenkaitsijat, avaintenhoitajat — en tahdo niitä heiltä — haastelevat ja nauravat, puhuvat minusta, minulle, kuin jostakin asiasta.

6.

Olen tuuminut itsekseni:

— Koska minä voin kirjoittaa, miksen sitä tee? Mutta mitä kirjoittaa? Vangittuna neljän alastoman ja kylmän kiviseinän sisään, tuntematta itseäni liikkeissäni vapaaksi, saamatta katseelleni näköalaa, ainoana, päivittäin koneellisesti toistuvana vaihteluna seurata sen neliömäisen valohäivän hidasta kulkua, jonka oveni kurkistusaukko heittää vastapäätä olevalle synkälle seinälle, ja kuten vastikään sanoin, aina yksin yhden ainoan ajatuksen, rikoksen ja rangaistuksen, murhan ja kuoleman ajatuksen toverina! onko minulla siis mitään sanottavaa, minulla, jolla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa? Ja löydänkö näivettyneistä ja tyhjistä aivoistani mitään sellaista, joka maksaa vaivan kirjoittaa paperille?

Miksikä ei? Vaikkapa kaikki ympärilläni onkin yksitoikkoista, väritöntä, eikö minussa itsessäni riehu myrsky, taistelu, tragedia? Eikö se päähänpisto, joka minut on vallannut, eikö se joka tunti, joka hetki esiinny minulle uudessa muodossa, yhä vain entistä inhoittavampana, entistä verisempänä, mitä lähemmä loppu saapuu? Miksen yrittäisi itse itselleni kuvailla kaikkea sitä väkivaltaista ja tuntematonta, jota hyljätyssä asemassani olen saanut kokea? Aineisto ainakin on runsas; ja niin lyhyt kuin elämäni lieneekin, on niissä tuskissa, kauhuissa ja kidutuksissa, jotka sen täyttävät nykyhetkestä viimeiseen, kyllin ainesta kynän kulua ja musteen kuivua. — Sitäpaitsi, ainoa keino näitä tuskia vähimmin tuntea on niitä tarkastella, ja niiden kuvailu tuottaa minulle vaihtelua.

Ja ehkäpä kirjoitukseni ei ole aivan hyödytönkään. Eiköhän kertomus tunti tunnilta, hetki hetkeltä, kidutus kidutukselta kokemistani kärsimyksistä, — jos minulla näet on voimaa viedä sitä siihen hetkeen saakka, jolloin ruumiillisesti olen kykenemätön sitä jatkamaan, — eiköhän tämä pakosta kyllä keskeneräinen, mutta silti mahdollisimman täydellinen kertomus mielialoistani, eiköhän se itsessään sisällä suurta ja syvää opetusta? Eikö tässä kuolemaa tekevän ajatuksen synnyttämässä asiakirjassa, tässä yhä lisääntyvien tuskien kehityskulussa, tässä kuolemaantuomitun henkisen ruumiinavauksen todistuskappaleessa, eikö siinä ole useitakin opetuksia niille, jotka tuomitsevat kuolemaan? Ehkä sen lukeminen saa heidät vähemmän kevyin käsin asiaan tarttumaan, kun jälleen on kysymyksessä heittää ajatteleva pää, ihmispää, siihen, mitä he sanovat oikeuden vaakakupiksi? Ehkeivät nuo kurjat ole koskaan miettineet sitä hidasta kidutuksien sarjaa, joka sisältyy kuolemantuomion rivakkaan päätökseen? Ovatko he koskaan edes pysähtyneet siihen kärkevään ajatukseen, että heidän mestauttamassaan ihmisessä on henki; henki, joka on luottanut elämään, henki, joka ei millään lailla ole sopeutunut kuolemaan? Eivät. He näkevät tässä kaikessa vain kolmiomaisen kirveen kohtisuoran välähdyksen ja varmaankin ajattelevat, ettei kuolemaantuomitulla ole mitään ennen eikä jälkeen.

Nämä lehdet avaavat heidän silmänsä. Jonakuna päivänä julkaistuina ne saavat heidän henkensä muutamiksi hetkiksi pysähtymään ymmärtämään näitä hengen kärsimyksiä, jollaisia he eivät luule olevankaan, He ovat voitonriemuisia voidessaan surmata, tuottamatta miltei minkäänlaista ruumiillista tuskaa. Kas! siitäkö vain olisi kysymys! Mitä onkaan ruumiin kipu siveellisen kivun rinnalla! Kauhistuen vielä säälitettäneen: sellaisiako ovatkin lait! Koittaa päivä, ja ehkäpä nämä muistelmat, erään kurjan ihmisen viimeiset tunnustukset silloin ovat joksikin avuksi…

Ellei kuolemani jälkeen tuuli pääse näillä paperinpalasilla pihamaalla leikkimään ja niitä rapakkoon kastelemaan, tai elleivät ne joudu sateeseen likoamaan, vanginvartijan särkyneen ikkunan ristikkoon liimattuina.

7.

Että se, mitä kirjoitin, voi tuoda hyötyä toisille, — että tämä pysähdyttäisi tuomarin, joka on valmis tuomitsemaan, — että tämä pelastaisi onnettomia viattomia tai rikollisia siitä sieluntuskasta, johon minut on tuomittu, miksi sitä soisin? mitä varten? mitä sillä on väliä? Kun minun kaulani on katkaistu, mitä minua silloin enää liikuttaa, jos toisiltakin pää leikataan? Olenko siis todellakin voinut ajatella tällaisia hullutuksia? Syöstä kumoon mestauslava noustuani ensin sille! kysynpä, mitä minä siitä kostun.

Mitä! Aurinko, kevät, kukkien kattamat kentät, aamuin heräävät linnut, pilvet, puut, luonto, vapaus, elämä, ne eivät ole enää minua varten!

Ah! Minuthan pitäisikin pelastaa! — Onko aivan varmaa, ettei se käy päinsä,— että huomenna täytyy kuolla, ehkä jo tänään, onko niin? Oi, Jumala! hirveä ajatus on päänsä murskaaminen kopin seinään!

8.

Laskekaamme, kuinka paljon on vielä aikaa:

Kolme päivää oli aikaa valittaa päätöksestä ylimpään oikeusistuimeen.

Viikon sitten asiakirjat makaavat unohdettuina rikosasiain tuomioistuimen oikeussalissa, minkä jälkeen paperit, kuten he sanovat, lähetetään ministerille.

Kaksi viikkoa ne viruvat ministerin huostassa, joka ei edes tiedä, että sellaisia on olemassakaan ja joka silti on velvollinen tutkittuaan siirtämään ne ylimpään oikeuteen.

Siellä suoritetaan luokittelu, numerointi, kirjoihin merkintä, sillä mestauslavalla on tungosta ja jokaisella pitää olla oma vuoronsa.

Kaksi viikkoa huolehtia siitä, ettei teille anneta armahdusta.

Vihdoinkin oikeus kokoontuu, säännöllisesti jonakin torstaina, käsittelee tukussa kaksikymmentä anomusta ja lähettää kaikki ministerille, joka lähettää yleiselle syyttäjälle, joka lähettää pyövelille. Kolme päivää.

Neljännen päivän aamulla sanoo v.t. yleinen syyttäjä kaulanauhaa solmitessaan: "Kyllä tämä juttu jo pitää lopettaa". — Ja ellei tällä sijaisella ole aamiaiskutsuja jonkun ystävän luo estämässä, suunnitellaan teloitusjärjestys, sepitetään paperille, kirjoitetaan puhtaaksi, toimitetaan asianomaisen käsiin, ja seuraavana päivänä aamun sarastaessa kuulee Grève-torilla hirsikehystä naulattavan ja kadunkulmissa käheä-äänisten huutajien täysin voimin hoilaavan.

Kaikkiaan kuusi viikkoa. Pikku tyttö oli oikeassa.

Mutta, ainakin viisi viikkoa, ehkä kuusikin — en uskalla laskea — olen jo ollut tässä Bicêtren kopissa, ja minusta tuntuu, että kolme päivää sitten oli torstai.

Olen juuri laatinut jälkisäädökseni.

Miksi? Minuthan on tuomittu suorittamaan kulungit, ja kaikkenikaan tuskin riittää siihen. Teloitus käy kalliiksi.

Jätän silti jälkeeni äidin, jätän vaimon, jätän lapsen.

Pienen kolmivuotiaan tytön, lempeän, ruusuisen, hennon, suurine mustine silmineen ja tuuheine ruskeine hiuksineen.

Hän oli kahden vuoden ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet viimeisen kerran näin.

Kuolemani jälkeen on siis kolme naista, ilman poikaa, ilman miestä, ilman isää; kolme erilaatuista orpoa; kolme lain tekemää leskeä.

Myönnän, että minä ansaitsen rangaistuksen. Mitä ovat nuo viattomat tehneet? Eivät mitään; silti heiltä riistetään kunnia, silti heidät syöstään tuhoon. Se on oikeutta.

Vanha äiti-parkani ei minua huolestuta. Hän on kuudenkymmenen neljän vuoden ikäinen, hän kuolee iskusta. Tai jos hän elääkin jonkun päivän kuolemani jälkeen, hänellä on kuitenkin viimeiseen hetkeensä saakka hieman lämmintä tuhkaa hiilloksessaan eikä hän sano mitään.

Vaimonikaan ei enää huolestuta minua. Hän on jo nyt sairas ja hengenheikko. Hän kuolee myöskin.

Ellei hän tule hulluksi. Sanotaan, että sellainen elää kauan; hänen henkensä ei ainakaan silloin tunne tuskia. Hän nukkuu, on kuin kuollut.

Mutta tyttäreni, lapseni, pikku Marie rukkani, joka nauraa, joka leikkii, joka tälläkin hetkellä laulaa eikä ajattele mitään, hän tuottaa minulle tuskia!

10.

Kas tämännäköinen on vankikoppini:

Kahdeksan jalkaa joka suunnalle. Neljä laastimatonta kiviseinää, jotka laskeutuvat kohtisuorina ulkokäytävää askelta korkeammalla olevaan liuskakivi-permantoon.

Oikealla ovesta tultaessa on jonkinlainen syvennys, vuodekomeron irvikuva. Sinne heitetään olkikupo, ja sillä vanki saa luvan levätä ja nukkua palttina-alusillaan ja hamppuliiveissään, talvet kesät.

Pääni päällä kaartuu taivaan tavoin holvikatto — sitä sanaa siitä käytetään — josta paksuja hämähäkinseittejä riippuu kuin ryysyjä.

Muuten ei ikkunoita, ei henkireikää. Ovi, jossa rauta peittää puun.

Erehdyn; oven ylälaidan keskessä on yhdeksän neliötuuman suuruinen aukko, joka on varustettu rautaristikolla ja jonka vartija voi yöksi sulkea.

Oven ulkopuolella on melkoisen pitkä käytävä, jota valaisevat ja tuulettavat seinien ylälaidassa olevat henkireiät, ja jonka nyt muuratut huonelokerot jakavat moneen osaan; matalat kaariovet yhdistävät nämä toisiinsa. Nämä lokerot ovat jonkinlaisina eteishuoneina vankikoppiin, sellaiseen kuin minunkin on. Näihin koppeihin pannaan vankilan johtajan määräyksestä pakkotyövangit, jos ovat järjestystä vastaan rikkoneet. Kolme ensimäistä koppia eteisinensä on varattu kuolemaantuomituille, koska ne yleistä osastoa likinnä ovat mukavimpia vanginvartijalle pitää silmällä.

Nämä kopit ovat viimeinen jäännös siitä Bicêtren vanhasta linnasta, jonka viidennellätoista vuosisadalla rakensi Winchesterin kardinaali, sama mies, joka poltatti Jeanne d'Arcin, Kuulin niin kerrottavan niille uteliaille, jotka joku päivä sitten tulivat minua koppiini katsomaan ja jotka kaukaa tuijottivat minuun kuin eläinnäyttelyn petoon. Vartija sai sata souta.

Unohdin mainita, että öin päivin seisoo koppini oven ulkopuolella vartija, ja milloin tahansa katsahdankin tuohon aukkoneliöön, kohtaan sen takaa avoimen, tarkan silmäparin.

Ja silti vakuutetaan, että tässä kivikomerossa on ilmaa ja päivää.

11.

Koska päivä ei vielä näy, mitä tehdä yöllä? Löysin ajatuksen. Nousin ja annoin lamppuni valon liikkua pitkin koppini seiniä. Ne olivat täynnä kirjoituksia, piirroksia, hullunkurisia kuvioita, toisiinsa kietoutuneita ja sekautuneita nimiä. Jokainen kuolemaantuomittu näyttää tahtoneen painaa merkkinsä edes tänne. On käytetty lyijykynää, punaliitua, hiiltä; siinä on mustaa, valkoista, harmaata, usein syvälle seinään uurrettua kirjoitusta, siellä täällä ruosteenkarvaistakin, joka tietää käytetyn verta musteena. Jos olisin ollut vapaa, olisin varmaankin innostunut tuohon outoon kirjaan, joka lehti lehdeltä avautui silmieni eteen koppini jokaisesta seinäkivestä. Olisin mielelläni sommitellut ehjän kokonaisuuden noista liuskakiville painetuista ajatussiruista; olisin löytänyt jokaisen nimen alta ihmisen; olisin luonut henkeä ja elämää noihin katkenneihin muistomerkkeihin, noihin paloiteltuihin lauseisiin, noihin silvottuihin sanoihin, jotka olivat kuin päättömiä ruumiita kuten nyt kirjoittajansakin.

Pielukseni yläpuolella on seinällä kaksi liekehtivää, nuolen lävistämää sydäntä ja niiden alla: Elinaikainen rakkaus. Sillä onnettomalla ei ollut pitkäaikaista sitoumusta.

Sivulla on eräänlainen kolmikolkka-hattu, sen alla tökerösti piirretty miehen kuva ja alla sanat: Eläköön keisari! 1824.

Taaskin liekehtiviä sydämiä seuraavin, vankilanomaisin muistosanoin: Rakastan ja jumaloin Mathieu Danvinia. JACQUES. [Miehennimiä molemmat. Suom.]

Vastapäisellä seinällä on nimi Papavoine. Alkukirjain on arabeskein kuvioitu ja huolellisesti somisteltu.

Siivoton kuplettilaulu.

Seinäkiveen syvään uurrettu vapauden hattu ja alla sanat: Bories. — Tasavalta. Kirjoittaja oli muuan la Rochellen neljästä aliupseerista. Nuorukais-parka! Kuinka surettavia heidän niinsanotut poliittiset tarpeensa ovatkaan! aatteen, unelman, käsitteen tähden se hirveä todellisuus, jota sanotaan giljotiiniksi! Ja minä kun valittelen, minä kurja, joka olen tehnyt oikean rikoksen, joka olen vuodattanut verta!

En jatkanut pitemmälle tutkimustani. — Näin nurkassa vaaleana häämöttävän inhoittavan kuvan, mestauslavan, jota tällä hetkellä pystytetään ehkä minua varten… Lamppu oli pudota käsistäni.

12.

Palasin äkkiä istumaan olkikuvolleni pää polvien varassa. Sitten lapsellinen kauhuni häipyi, ja outo uteliaisuus sai minut jälleen jatkamaan seinätutkimuksiani.

Papavoinen nimen vierestä repäisin nurkkauksesta suunnattoman suuren hämähäkinverkon, joka oli paksun tomukerroksen peitossa. Tämän seitin alla oli neljä tai viisi selvään luettavaa nimeä, toisista oli jäljellä vain läikkä seinällä. — DAUTUN 1815. — POULAIN 1818. — JEAN MARTIN 1821. — CASTAING 1823. Luin nämä nimet, ja kolkot muistot palautuivat mieleeni: Dautun, se mies, joka paloitteli veljensä neljään osaan ja yöllä tuli Pariisiin ja viskasi pään erääseen suihkualtaaseen ja ruumiin likaviemäriin; Poulain, joka murhasi vaimonsa; Jean Martin, joka pistoolilla ampui isänsä samalla hetkellä, jolloin vanhus availi ikkunaa; Castaing, lääkäri, joka myrkytti ystävänsä ja häntä hoitaessaan viimeisen sairauden aikana, jonka hän itse oli aiheuttanut, antoi hänelle lääkkeen asemasta myrkkyä; ja kaikkien näiden rinnalla Papavoine, hirveä hullu, joka tappoi lapsensa, iskien heitä kirveellä päähän.

"Kas nuo", ajattelin itsekseni kuumeen värähdyksen liikkuessa pitkin ruumistani, "nuo ovat ennen minua olleet tämän kopin asukkaita. Täällä siis, samalla lattialla, jolla minä nyt seison, he ovat hautoneet viimeisiä ajatuksiaan, nuo murhan ja veren ihmiset; näiden seinien vaiheilla, tässä ahtaassa kammiossa heidän viimeiset askeleensa ovat kajahdelleet kuten villipetojen astunta. He ovat seuranneet toisiaan lyhyin väliajoin. Näyttää siltä, ettei tämä koppi ole koskaan tyhjä. Heidän sijansa on vielä lämmin, ja minulle he ovat sen jättäneet. Minä menen vuorollani liittymään heihin Clamartin hautuumaassa, jossa ruoho rehoittaa niin hyvin!"

En ole uneksija enkä taikauskoinen. Varmaankin tällaiset ajatukset saivat minuun äkillisen kuumeen; mutta näin kuvitellessani minusta tuntui äkkiä, että nuo julmat nimet olivatkin tulikirjaimin seinään painetut; yhä nopeampi ja nopeampi kilke kaikui korvissani; punainen harso laskeutui silmiini; ja sitten olin näkevinäni kopin olevan täynnä ihmisiä, eriskummaisia ihmisiä, jotka pitelivät päätänsä vasemmassa kädessään, kannattaen sitä suusta, sillä tukkaa ei päässä ollut. Kaikki puistivat minulle nyrkkiään, paitsi isänmurhaaja.

Suljin kauhistuneena silmäni; silloin näin kaiken entistä selvemmin.

Unta, haavekuvaa vai tottako tuo kaikki oli, mutta hulluksi olisin tullut, ellei uusi äkillinen vaikutelma olisi herättänyt minua valveille. Olin jo kaatua pitkälleni permannolle, mutta silloin tunsin paljaalla jalallani kylmän vatsan ja karvaisten jalkojen kosketuksen; se oli hämähäkki, jonka rauhaa olin häirinnyt ja joka nyt pakeni.

Se minut sai hereille. — Oi noita hirveitä haamuja! — Ei, savua se oli, tyhjien ja nytkähtelevien aivojeni mielikuvia. Macbethin harhanäky! Kuolleet ovat kuolleita, varsinkin nuo. Ne ovat hautaan hyvin lukitut. Se ei ole sellainen vankila, josta pääsee pois. Miksi siis pelkään?

Haudan ovi ei aukene sisältäpäin.

13.

Viime päivinä olen nähnyt jotakin karmivaa.

Päivä sarasti, ja koko vankila oli yhtenä hälinänä. Raskaita ovia avattiin ja sulettiin, salpoja ja rautalukkoja väännettiin, vartijain vyössä riippuvat avainkimput kalisivat, ylös ja alas kiiruhtavat askeleet panivat portaat vavahtelemaan, pitkien käytävien kummastakin päästä kuului kyselyjä ja vastauksia. Naapurini, rangaistusvangit, olivat tavallista iloisempia. Koko Bicêtre tuntui nauravan, laulavan, juoksevan, tanssivan.

Minä vain kuuntelin ihmeissäni.

Vartija meni oven ohitse.

Kutsuin häntä ja kysyin, oliko vankilassa jokin juhla.

— Juhla, tavallaan! — vastasi hän minulle. — Tänään pannaan rautoihin ne vangit, joiden huomenna pitää lähteä Touloniin. Tahdotteko nähdä, ehkä se teitä huvittaa?

Yksinäiselle koppiin teljetylle on todella nautinto katsella näytelmää, vihattavaakin. Hyväksyin hupia sisältävän tarjouksen.

Vartija ryhtyi tavanomaisiin varokeinoihin ollakseen varma minusta; sitten hän vei minut pieneen tyhjään ja aivan kalustamattomaan koppiin, jossa oli ristikko-ikkuna, mutta oikea ikkuna rinnan tasalla, ikkuna, jonka lävitse näki oikean taivaan.

— Kas niin, — vartija virkkoi, — täältä te näette ja kuulette. Olette aitiossanne yksin kuin kuningas.

Sitten hän poistui ja sulki minut salpojen ja lukkujen taakse,

Ikkuna avautui melkoisen avaraan neliömäiseen pihaan, jota kaikilta sivuilta muurin lailla ympäröi valtava kuusikerroksinen rakennus. Ei mikään ole ränstyneempää, alastomampaa, kurjempaa silmän katsella, kuin tämä monilukuisten ristikko-ikkunoiden puhkoma nelinkertainen julkisivu. Ikkunoihin alimmasta kerroksesta ylimpään oli painautuneina laihoja ja kalpeita kasvoja, kasaantuneina toistensa yli kuin muurin kivet ja kuin rautaristikkojen kehystäminä. Ne olivat vankeja, jotka tällä kerralla näytelmän katselijoina odottivat vain vuoroaan päästä itse näyttelemään. Ne olivat kuin rauhattomia sieluja, jotka seisovat helvettiin vievällä kiirastuliaukolla.

Kaikki tuijottivat yhä vieläkin autioon pihaan. He odottivat. Näiden riutuneiden ja kolkkojen piirteiden joukosta välähti joku terävä ja eloisa katse kuin tulenkieleke.

Pihaa ympäröivä neliömäinen vankilarakennus ei loppunut tähän. Yksi sen neljästä kyljestä (se joka on itäänpäin) on keskeltä puhkaistu ja yhdistetty naapurin sivuun pelkällä rautaristikko-portilla. Tämä portti aukee toiseen, edellistä pienempään pihaan, joka kuten sekin on muurien ja mustuneiden talonpäätyjen ympäröimä.

Kaikki pääpihan kivirakennukset on rakennettu kiinni ulkomuuriin. Sen keskeltä kohoaa yksinäinen taivutettu rautapylväs lyhtyä varten.

Päivälliskello soi. Suuri, seinänsyvennykseen kätketty ajoportti avautui rytisten. Jonkinlaisten kuihtuneiden ja häpeävien, sinipukuisten, punapolettisten ja keltaisiin miekanhankkiluksiin vyötettyjen sotilaiden saattamina vyöryivät pihaan raskaat rattaat raudan helistessä. Siinä olivat kaleeriorjien kahleet.

Samassa tuokiossa — ikäänkuin tämä hälinä olisi herättänyt vankilan eloon — räjähtivät tähän asti vaienneet ja liikkumattomat ikkunastakatselijat ilonhuutoihin, laulujen ja uhkausten ja sadatusten tulvaan, ja niihin sekaantunut naurunrähäkkä oli särkeä korvat. Olisi luullut näkevänsä pahojenhenkien naamarit. Jokaisen kasvoja vääristi irvistys, kaikki nyrkit työntyivät ristikkojen väliköistä ulos, kaikki ulvoivat, silmät tuiskivat tulta, ja minä olin aivan ällistynyt nähdessäni sellaista hehkua tuossa tuhkassa.

Poliisit, joiden joukossa eroitti siisteistä vaatteista ja kauhun eleistä jonkun Pariisista saapuneen uteliaan, ryhtyivät sillä välin rauhallisesti työhönsä. Yksi heistä nousi rattaille ja heitteli tovereilleen kahleet, matkakytkyimet, kasoittain hamppuhousuja. Sitten he hajaantuivat kukin omaan työhönsä. Toiset menivät erääseen nurkkaukseen selvittelemään niitä pitkiä kahleita, joita he omalla murteellaan sanoivat ohjaksiksi; toiset levittivät pihakiville silkkikankaat, paidat ja kaatiot; älykkäämmät taasen tutkivat päällikkönsä, — tanakan vanhuksen — heitä silmällä pitäessä yksitellen kaularautoja, joiden kestävyyttä he koettelivat päästäen ne välkkymään pihan kiville. Tämä työ suoritettiin vankien naljaillen kirkuessa; heidän äänensä yli raikuivat niiden pakkovankien möyryävät naurunhohotukset, joita varten nämä valmistukset tehtiin ja joiden nähtiin vetäytyneen pikkupihaan aukeavan vanhan vankilan ristikkoikkunoiden taakse.

Näiden alkuvalmistuksien jälkeen antoi muuan kultakaluunainen herra, jota puhuteltiin herra tarkastajaksi, määräyksen vankilan johtajalle; ja seuraavassa hetkessä miltei yhtaikaa aukeni pari kolme matalaa porttia, ja kuin vihurin puuskasta täyttyi piha alastomista, inhoittavista, ryysyisistä miehistä. Kaleerivankeja.

Heidän ilmestyessään kaikui ilo ikkunoilla kaksinkertaisena. Muutamia heistä, kuritushuoneen suuria nimiä, tervehdittiin hurraahuudoin ja taputuksin, jonka kunnianosoituksen he ottivat alentuvan ylpeästi vastaan. Useimmilla oli päässä lakintapainen, jonka he omin käsin olivat punoneet koppinsa oljista, oudonnäköinen, jotta kaupungeissa hattu kääntäisi huomion päähän. Sellaisille riemuittiin kaikkein voimakkaimmin. Muuan varsinkin kiihoitti ihastushuutoihin: seitsentoista-vuotias nuorukainen, jolla oli nuoren tytön piirteet. Hän tuli kopista, jossa oli ollut varmassa tallessa kahdeksan päivää; vuodeoljista hän oli tehnyt puvun, joka peitti hänet päästä jalkoihin, ja pihalle tullessaan hän teki ilmavoltteja notkeana kuin käärme. Se oli varkaudesta tuomittu kiertävä ilveilijä. Ilman täyttivät raivoisat kättentaputukset ja riemuhuudot. Kaleerivangit vastasivat siihen, ja oli todella jotakin kammottavaa näissä valmiiden pakkovankien ja pakkovanki-tulokkaiden keskinäisissä ilonilmaisuissa. Kelpasi yhteiskunnan olla siellä mukana; sitä edustivat vartijat ja kauhistuneet uteliaat. Rikos ilkkui sitä vasten kasvoja, ja kauheata rangaistusta vietettiin perhejuhlana.

Sitä mukaa kuin heitä saapui, heidät työnnettiin kahden vartija-joukon muodostamaa kujaa pitkin pikkupihaan, jossa heitä odotti lääkärintarkastus. Täällä koettivat kaikki viimeiseen asti päästä vapautumaan matkasta, teeskennellen mikä mitäkin sairautta, — kellä oli silmät kipeät, keltä jalka nyrjähtänyt, käsi taittunut. Mutta miltei aina heidät havaittiin kyllin hyviksi kaleerityöhön; ja silloin jokainen alistui huolettomana, hetkessä unohtaen esittämänsä vaivaisuuden.

Pikkupihan ristikkoportti avautui jälleen. Muuan vartija toimitti aakkosellisen nimihuudon; ja yksitellen he nyt astuivat esiin ja jokainen pakkovanki asettui riviin suuren pihan nurkkaukseen toverin viereen, jonka hänen nimensä alkukirjaimet hänelle sattumoisin olivat suoneet. Täten jokainen huomaa joutuneensa omaan maailmaansa, jokaisella on omat kahleensa jonkun tuntemattoman rinnalla; ja jos jollakulla vangilla sattumalta on ystävä, niin kahle heidät toisistaan eroittaa. Viimeinen kurjuus!

Kun vankeja oli saatu riviin kolmekymmentä, suljettiin portti. Poliisi uhkaili heitä pampullaan, viskasi jokaisen eteen paidan, liivit ja karkeahamppuiset kaatiot ja antoi merkin, ja kaikki alkoivat riisuutua. Odottamaton tapahtuma tuli aivan kuin tilattuna muuttamaan tämän nöyryytyksen kidutukseksi.

Tähän asti oli ilma ollut jokseenkin sees, ja vaikka lokakuun viima viilensikin ilmaa, avasi se sentään tuolloin tällöin taivaan harmaaseen pilvikattoon viilun, josta tuikahti yksinäinen auringonsäde. Mutta tuskin olivat vangit ehtineet heittää yltään ryysynsä ja juuri kun he alastomina ja pystyssä tarjoutuivat epäluuloisten vartijoiden ja heitä ympäröivien, heidän olkapäitänsä tähystelevien uteliaitten tarkastettaviksi, peittyi taivas mustiin pilviin ja kylmä syksyinen myrsky puhkesi äkkiä ja valui virtoina kivetylle pihalle, peitteettömille päille, kaleeriorjien alastomille jäsenille ja pihalle sirotelluille kurjille ihotakeille.

Ja kädenkäänteessä hävisivät pihalta kaikki muut paitsi poliisit ja kaleerivangit. Pariisilaiset uteliaat kiiruhtivat hakemaan suojaa porttikäytävistä.

Ja yhä valui sade kuuroina. Pihalla näki enää vain alastomia ja vettävaluvia vankeja niljaisella kivityksellä. Synkkä hiljaisuus oli seurannut heidän meluavia riemuhuutojaan. He tutisivat, hampaat löivät loukkua; heidän laihtuneet raajansa, luisevat polvensa nytkähtelivät; ja säälittävää oli katsella heidän vetävän sinertävien jäseniensä verhoiksi noita likomärkiä paitoja, liivejä, noita vettävaluvia kaatioita. Alastomuus olisi ollut parempi.

Vain yksi heistä, muuan vanhus, oli jossakin määrin säilyttänyt entistä ilomieltään. Selvitellessään tihkuvaa paitaansa ylleen hän huudahti, ettei tämä kuulunut ohjelmaan; sitten hän puhkesi nauramaan ja heristi taivaalle nyrkkiä.

Kun he olivat matkapuvuissaan, vietiin heidät 20- tai 30-miehisissä ryhmissä pihan toiselle sivulle, missä pitkät pihalla viruvat ketjut heitä odottivat. Nämä ketjut olivat pitkiä ja tukevia kytkyimiä, joihin aina joka kahden jalan päähän oli kiinnitetty suoraan kulmaan toisia, lyhyempiä poikkikahleita; näiden toisessa päässä oli nelikulmainen kaularauta, jonka yksi sivu käytännöllisen saranalaitteen avulla saatiin aukeamaan ja rautapultilla sulkeumaan ja joka koko matkan riippui kaleerivangin kaulassa. Kun tällainen kahlerykelmä on levitettynä maahan, muistuttaa se aika paljon suurta kalaverkkoa.

Kaleerivangit pantiin istumaan rapakkoon, vettävaluville kiville; nuo rautaiset helminauhat ripustettiin heidän kaulaansa; sitten tuli pari vartioston seppää siirrettävine alasimineen ja niittasi ne kiinni kylmiltään, tukevin moukariniskuin. Se on hirveä hetki, jolloin rohkeimmatkin kalpenevat. Jokainen isku alasimelle, jolle heidän selkänsä nojaavat, saa heidän leukansa tuskasta loukahtamaan; pieninkin liikahtelu taaksepäin saisi heidän kallonsa halkeamaan kuin pähkinänkuoren.

Tämän toimituksen jälkeen he muuttuivat synkiksi. Nyt kuuli enää vain kahleitten kalinaa ja silloin tällöin jonkun kiljahduksen ja vartioston ruoskan läjähdyksen niskottelevien jäsenille. Joukossa oli paljon, jotka itkivät; vanhukset vapisivat ja purivat huuliaan. Kauhuntuntein tarkastelin noita rautapuitteissa kuvastuvia kolkkoja piirteitä.

Jälleen pilkisti pilvien lomitse auringonsäde. Saattoi sanoa, että se valoi uutta tulta aivoihin. Vangit kohottautuivat kuin yhtenä miehenä, kuin kouristusliikkeestä. Nuo viisi ketjullista liittyivät käsin toisiinsa ja muodostuivat äkkiä avaraksi kehäksi lyhtypatsaan ympärille. He kiepahtelivat silmiä väsyttävästi. He virittivät kaleerivangin laulun, murresävyisen romanssin; se oli milloin valittavaa, milloin hurjaa ja ilakoivaa, hetkittäin kuului karkeita huutoja ja viiltäviä, hohottavia naurunräjähdyksiä, jotka kaikki sekoittuivat laulun salaperäisiin sanoihin; sitten vimmankiljahduksia, ja kahleitten kalina oli orkesterina säestämässä tätä laulua, joka kaikui käreämpänä kuin niiden kolke. Jos olisin halunnut luoda kuvan itselleni velhojen kokouksesta, en olisi löytänyt parempaa enkä pahempaa, kuin se oli, jonka nyt näin.

Pihalle tuotiin suuri saavi. Vartijat keskeyttivät ruoskaniskuin vankien karkelon ja kuljettivat heidät tämän saavin ääreen, jossa kellui mitä ruohoja lienee kellunutkin jossakin höyryävässä ja laihassa liemessä. He aterioivat.

Syötyään he viskasivat liemensä ja ruisleipänsä tähteet pihan kiville ja alottivat jälleen tanssinsa ja laulunsa. Heille näkyi suodun tällainen vapaus lähtöpäivänä ja sitä seuraavana yönä.

Katselin tätä kummallista näytelmää niin himokkaan uteliaana, niin värähdellen, niin hartaasti, että vallan unohdin itseni. Syvä säälintunne järkytti minua aina sydänpohjia myöten, ja heidän remahtava naurunsa sai minut itkemään.

Kesken syvää haaveiluani näin tuon ulvovan joukon äkkiä pysähtyvän, ja kaikki vaikenivat.

Sitten kääntyivät kaikki katseet siihen ikkunaan, jonka ääressä minä seisoin. — Kuolemaantuomittu! kuolemaantuomittu! — huusivat kaikki osoittaen minua sormellaan; ja ilonkiljahdukset olivat entistäkin voimakkaampia.

Olin kuin paikalleni naulittuna.

En tiedä, mistä he minut tunsivat ja kuinka olivat minut huomanneet.

— Hyvää päivää, päivää! — he huutelivat minulle julmasti naljaillen. Muuan nuorimpia, elinkautiseen kaleerityöhön tuomittu, kasvoiltaan kiiltävän lyijynharmaa, tuijotti minuun innokkaana ja sanoi: "Tuota onnellista! hänet typistetään! Hyvästi, toveri!"

En osaa kuvailla, kuinka laitani tällöin oli. Olin todellakin heidän toverinsa. Grève on Toulonin sisar. Olin oikeastaan heitä matalammalla: he tekivät minulle kunniaa. Värisin kylmästä. — Niin, heidän toverinsa! Ja muutamia päiviä myöhemmin minäkin voisin esittää heille jotakin katseltavaa. — Seisoin ikkunassa, liikkumatonna, halvattuna. Mutta kun näin tuon viisikertaisen ketjun lähtevän liikkeelle, vyöryvän kohden minua helvetillisen toverillisin elein; kun kuulin heidän kahleittensa, heidän huutojensa, askeltensa huumaavan hälyn muurin kupeelta, tuntui minusta kuin tuo paholaisten lauma ryntäisi suoraan surkeaan vankikoppiini; kiljahdin ja heittäydyin kaikin voimineni ovelle särkeäkseni sen; mutta paon mahdollisuutta ei ollut. Salvat olivat ulkopuolella. Kolkutin, huusin raivoissani. Sitten olin kuulevinani yhä lähempää vankien hirveät äänet. Luulin jo näkeväni heidän inhottavien päittensä kurkoittautuvan ikkunalaudalle, jälleen tunkeutui rinnastani tuskanhuuto, ja minä kaaduin tainnuksissa permannolle.

14.

Kun jälleen toinnuin, oli yö. Makasin vuoderähjällä; huoneen perällä tuikuttavan lyhdyn valossa näin toisia samanlaisia vuoteita omani kummallakin puolella pitkässä rivissä. Ymmärsin, että minut oli tuotu sairaalaan.

Olin jonkun hetken valveilla, ajattelematta, tuntematta mitään, — nauttien vain siitä mielihyvästä, että sain olla vuoteessa. Toisina aikoina tämä sairaala- ja vankilavuode olisi varmaankin saanut minut värähtämään inhon ja säälin tunteesta; mutta enhän ollut enää entinen ihminen. Hurstit olivat harmaat ja karkeat pidellä, peite ohut ja reikäinen; oljet tuntuivat patjoista; viisi siitä! Jäseneni voivat nyt mielensä mukaan liikkua näiden karheiden hurstien välissä; tämän peitteen alla, niin ohut kuin se olikin, tunsin vähitellen pääseväni siitä totunnaisesta hirvittävästä kylmästä, joka luissani ja ytimissäni oli asunut. — Vaivuin jälleen uneen.

Ankara melu herätti minut. Päivä jo valkeni. Melu tuli ulkoa. Vuoteeni oli ikkunan vieressä, nousin istumaan, katsomaan mitä tapahtui.

Ikkuna oli Bicêtren suureen pihaan. Piha oli täynnä väkeä. Kahdella sotamiesketjulla oli täysi työ pitää avoinna kapeata kujaa pihan yli. Tämän kaksinkertaisen sotilasrivin läpi kulki kiviä vasten kolisten hitaasti viidet rattaat, täyteen ahdettuina miehiä; ne olivat lähtöä tekeviä vankeja.

Rattaat olivat avoimet. Jokainen kahlekunta kulki omissa rattaissaan. Vangit istuivat selitysten kummallakin sivulaidalla; heitä eroitti yhteinen kahletanko, joka ulottui rattaitten päästä päähän ja jonka toisella päällä seisova, pyssyniekka vartija piti jalkaansa. Raudat kalisivat, ja jokaisesta rattaitten saamasta sysäyksestä vankien päät nytkähtivät ja heidän riippuvat jalkansa heilahtelivat.

Hieno ja terävä sade jääti ilman ja valui heidän polvilleen, hamppukaatioilleen, jotka harmaista olivat muuttuneet mustiksi. Heidän pitkät partansa ja lyhyet tukkansa noruivat vettä, heidän kasvonsa sinersivät, he värisivät vilusta, ja hampaat löivät loukkua raivosta ja kylmästä. Eikä liikuntamahdollisuutta. Kun ihminen kerran on niitattu siihen inhottavaan, mitä sanotaan kahleketjuksi, on hän vain osa siitä, ja se liikkuu kuin yksi ihminen. Äly katoo, kaleerityö sen tuomitsee kuolemaan; ja ihmisellä itsellään on tarpeita ja ruokahalua enää vain määrättyinä hetkinä. Näin he siis alottivat 25-päiväisen matkansa, liikkumattomina, useimmat puolialastomina, paljain päin ja riippuvin jaloin, istuen samoilla rattailla, samoissa vaatteissa sekä heinäkuun paahtavassa helteessä että marraskuun jäätävissä sateissa. Voisi luulla, että ihmiset tahtovat pyövelintoimessaan tuoda taivaan puolitiehen.

Ympärillä kahisevan joukon ja rattaissa istujain välillä näytti syntyneen jonkinlainen hirvittävä vuoropuhelu; herjauksia yhtäältä, kerskuntaa toisaalta, sadatuksia kummaltakin puolelta; mutta kun johtaja oli antanut merkin, näin ruoskaniskuja putoilevan rattaisiin umpimähkään, hartioihin ja päihin, ja kaikki palautui siihen ulkonaiseen rauhaan, jota sanotaan järjestykseksi. Mutta silmät hehkuivat kostoa, ja noiden kurjien nyrkit painuivat syvälle polviin.

Nuo viidet rattaat, joita ratsupoliisit ja jalankulkevat vartijat saattoivat, katosivat peräkkäin Bicêtren korkeaan porttiholviin; kuudennet seurasivat viimeisinä, täpösen täynnä sikin sokin kattiloita, nahkasäkkejä ja varakahleita. Jotkut vartijat, jotka olivat viivähtäneet vankilan ruokatarjoilussa, juoksivat jälessä, ehättääkseen joukkoonsa. Väki hajaantui. Koko näytelmä hävisi kuin näköharha. Ilman kaikuna kuului enää heikosti pyörien raskasta ratinaa ja hevosten kavionkopsetta Fontainebleaun kivetyltä kadulta, ruoskan läimähdyksiä, kahleitten kalinaa ja roskaväen ulvontaa sen toivottaessa kirousta kaleerivankien matkalle.

Sellaista on heille alku!

Mitä minulle sanoikaan asianajaja? Ah, niin, sata kertaa mieluummin kuolema, mieluummin mestauslava kuin pakkotyö, mieluummin tyhjyys kuin helvetti; parempi ojentaa kaula giljotiinin kirveelle kuin iestangon kaularaudalle. Kaleerit, laupias taivas!

15.

Onnettomuudeksi en ollut sairas. Seuraavana päivänä minun piti lähteä sairaalasta. Vankikoppi otti minut jälleen huostaansa.

Sairas! Todella, olen nuori, terve ja vahva. Veri virtaa vapaana suonissani; kaikki elimeni tottelevat kaikkia päähänpistojani; ruumiini ja henkeni ovat tukevat, luodut pitkään elämään. Niin, kaikki tuo on totta, ja silti minulla on tauti, kuolemansairaus, ihmiskäsin luotu loppukausi.

Vasta sairaalasta päästyäni olen keksinyt sen ajatuksen, että minun olisi pitänyt tekeytyä hulluksi; ehkä olisin siten voinut pelastautua, jos olisin sillä perusteella saanut viipyä siellä. Vankilan lääkärit ja sairaanhoitajattaret tuntuivat ottavan osaa kohtalooni. Kuolla niin nuorena, ja sellaisella tavalla! Saattoi miltei arvella, että he säälisivät minua, niin huolekkaina he puuhailivat vuoteeni ympärillä. Mitä vielä, — uteliaisuutta! Ja edelleen, nuo parantavat ihmiset kirvoittavat kyllä kuumeesta, mutta eivät kuolemantuomiosta. Ja silti kävisi sekin heille helpoksi! Ovi vain unohtuisi auki, — mitä haittaa heille siitä koituisi?

Nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta! Valitukseni hylätään, sillä kaikki on käynyt säännönmukaisesti, todistajat ovat hyvin todistaneet, asianajajat ovat hyvin ajaneet asiansa, tuomarit ovat hyvin tuominneet. En usko siis siihen, ellei… Ei, hulluutta! — ei toivoa! Vetoaminen on kuin kuilun yli jännitetty nuora, josta roikkuu ja jonka joka hetki kuulee katkeilevan, kunnes se rasahtaa aivan poikki. Se on kuin giljotiinin kirves putoisi kuusi viikkoa.

Entä jos saisin armahduksen? — Armahduksen? Kuka sen antaisi? ja miksi? ja kuinka? Mahdotonta on minun saada armahdusta! Tarvitaan esimerkki, kuten sanotaan!

Kolme astetta on minulla vain vielä astuttavana: Bicêtre, Conciergerie, Grève.

16.

Niinä vähinä hetkinä, jotka vietin sairaalassa, olin istunut ikkunan ääressä päivänpaisteessa — aurinko oli jälleen tullut esille — tai olin ainakin saanut aurinkoa niin paljon kuin rautaristikot sallivat.

Istuin siinä raskas ja kuumeinen pääni käsien varassa, joilla nyt oli enemmän taakkaa kuin mitä jaksoivat kestää, kyynärpäät polvia vasten, jalat tuolini puolapuiden nojassa, sillä väsymys oli minut koukistanut ja saanut lysähtämään kumaraan ikäänkuin luita ei enää olisi ollut jäsenissäni eikä lihaksia rungossani.

Vankilan tympeä tuoksu ahdisti minua enemmän kuin koskaan, korvissani soi yhä vielä kaleerivankien kahleitten kalina, tunsin ääretöntä kylläännystä koko Bicêtreen. Minusta tuntui, että hyvän Jumalan olisi pitänyt sääliä minua ja lähettää minulle edes joku pikkulintu laulamaan tuonne vastapäätä, katonharjalle.

En tiedä, hyvä Jumalako vai pahahenkikö minua kuuli; mutta miltei samassa hetkessä kuulin ikkunani alta äänen, — en linnunääntä, vaan paljon kauniimpaa: puhtaan, raikkaan, viisitoistiaan nuoren tytön sametinpehmeän äänen. Kohotin ähmissäni päätäni, kuuntelin himoiten laulua, jota hän lauloi. Siinä oli pitkäveteinen sävel, se oli kuin surullista ja valittavaa kuherrusta; mutta sanoja eroittaessani oli pettymykseni kovin katkera. Tämän murteellisen, hirveän valitusvirren puolittain ymmärrettävä, puolittain kätketty sisällys, — rosvon taistelu vartijan kanssa, varas, jonka hän yllättää vaimonsa parissa, kauhea ilmoitus: "olen surmannut ihmisen ja olen nyt vangittu, olen saanut korkkipuun hikoilemaan ja olen joutunut oljille "; vaimo, joka anomuksineen juoksee Versaillesiin ja Majesteetti, joka närkästyy ja uhkaa antaa syyllisen karkeloida tanssin paikalla, missä ei ole parkettilattiaa; ja kaiken tuon laulaa suloisin ja ihanin ääni, mikä koskaan on ihmiskorvaa tuudittaen hivellyt!… Olin jähmettynyt, hyytynyt, nujerrettu. Oli ällöttävää kuulla tuollaisten kammosanojen lähtevän lämpimästä ja raikkaasta suusta. Se oli kuin etanan näljää ruusun teriöllä.

En kykene ilmaisemaan mitä tunsin; minua yhtaikaa sekä haavoitti että hyväili. Luolien ja vankilan murre, tuo vertatihkuva ja räikeä kieli, tuo ruma mongerrus nuoren tytön ääneen yhtyneenä, lapsenäänen siro muutanta naisen ääneksi! oi, noita muodottomia ja rumasti valikoituja sanoja, poljentoja, liverryksiä, helmeilyjä!

Ah, vankila on sentään kirottu paikka! Se on kuin myrkky, joka kaikki pilaa. Kaikki siinä lakastuu, yksinpä viisitoista-vuotiaan tytön laulu. Näette siellä linnun, sillä on lokaa siivillä; poimitte sieltä kauniin kukan, hengitätte sitä: se löyhkää.

17.

Oh, jos pääsisin vapaaksi, kuinka juoksisinkaan halki kenttien!

Ei, ei saisi juosta, se huomattaisiin ja epäluulot heräisivät. Päinvastoin, pitäisi kulkea verkalleen, pää pystyssä, laulellen. Pitäisi koettaa saada ylleen vanha punaraitainen sininen pusero. Se tekee tuntemattomaksi. Kaikki lähitienoon vihanneskaupustelijat käyttävät sellaista.

Tiedän Arcueilin lähellä metsäkaistaleen erään suon laidassa, jonne koulua käydessäni saavuin joka torstai tovereineni kalastelemaan sammakoita. Sinne kätkeytyisin iltaan saakka.

Kun yö ehtisi, lähtisin jälleen matkaan. Menisin Vincennesiin. En sinne, sillä virta olisi esteenä. Menisinkin Arpajoniin — olisi parasta kulkea Saint-Germainin ulkolaitaa ja saapua Havreen ja sieltä laivalla kanaalin yli Englantiin. — Taas tyhmyyksiä! Saavun Longjumeauhon. Poliisi kulkee vartiovuorollaan; hän kysyy passiani. Olen hukassa!

Ah, minua kurjaa uneksijaa, murra siis ensin se kolme jalkaa paksu muuri, joka sinua pitää vankina! Kuolema! Kuolema!

Muistella, että lapsena olen monasti tullut tänne Bicêtreen katselemaan suurta kaivoa ja hulluja!

18.

Tätä kirjoittaessani on lamppuni valo vaalennut, päivä sarastaa, kappelin kello on lyönyt kuusi.

Mitä tämä merkitsee? Vartija on astunut koppiini, hän on riisunut lakkinsa, tervehtinyt minua, pyytänyt anteeksi, jos on häirinnyt, on kysynyt minulta karkeaa ääntänsä lempeäksi muuntaen, mitä haluaisin aamiaiseksi… Olen vavahtanut. — Huomennako siis?

19.

Siis huomenna.

Vankilan päällikkö on itse käynyt luonani. Hän on kysynyt, kuinka hän voisi olla minulle apuna ja hyödyksi, on ilmaissut toivonsa, ettei minulla olisi mitään valittamista hänestä ja hänen alaisistaan, on erikoisen huolekkaana tiedustellut vointiani ja kuinka olen yöni viettänyt; jättäessään kopin hän on puhutellut minua herraksi!

Huomenna siis!

20.

Hän ei luule, tuo vartija, että minulla on mitään valitettavaa hänestä ja hänen alavartijoistaan. Hän on oikeassa. Olisi väärin, jos valittaisin; he ovat tehneet tehtävänsä, he ovat vartioineet minua hyvin, ja ovathan he olleet kohteliaita tänne tullessani ja täältä lähtiessäni. Eikö ole syytä olla tyytyväinen?

Tuo kelpo vartija, säälinhymyineen, hyväilevine sanoineen, mairittelevine ja vakoilevine katseineen, suurine ja leveine käsineen, — hänhän on lihaksitullut vankila, ihmiseksi muuttunut Bicêtre. Kaikki on ympärilläni tyrmää; kaikissa muodoissa näen vankilaa, ihmispiirteissä, ristikkojen ja salpojen hahmoissa. Tämä seinä on kivivankilaa, tuo ovi on puuvankilaa, nuo vartijat ovat liha- ja luuvankilaa. Vankila on eräänlainen hirveä olento, täydellinen, kokonainen, puoleksi rakennus, puoleksi ihminen. Olen sen saalis; se minut peittää, se minut kietoo kaikkiin poimuihinsa. Se sulkee minut graniittiseiniensä sisään, se telkee minut rautasalpojensa taakse, se kaitsee minua vartijasilmineen.

Ah, minua kurjaa! mitä minusta tulee? Mitä minulle tehdään?

21.

Nyt olen tyyni. Kaikki on lopussa, täydelleen lopussa. Olen päässyt siitä kauheasta tuskasta, johon päällikön käynti minut saattoi. Sillä, sen tunnustan, minä toivoin vielä. Nyt, jumalan kiitos, en toivo enää.

Seuraavaa on tapahtunut:

Kun kello löi puoli seitsemän — ei, se oli neljännestä vailla seitsemän — avautui koppini ovi. Sisään astui valkohapsinen, ruskeavaippainen vanhus. Hän aukaisi vaippansa. Näin kauhtanan, papinkauluksen. Tulija oli pappi.

Tämä pappi ei ollut vankilansaarnaaja. Se ennusti pahaa.

Hän istahti minua vastapäätä ystävällisesti hymyillen; sitten hän taivutti päätään ja kohotti katseensa taivaaseen, — kopin holvikattoon. Ymmärsin.

— Poikani, — hän sanoi minulle, — oletko valmistunut?

Vastasin hänelle heikolla äänellä:

— En ole valmistunut, mutta olen valmis.

Mutta katseeni hämärtyi, jäinen hiki valui pitkin kaikkia jäseniäni, tunsin ohimoitani särkevän, ja korvani olivat huumaavaa melua pakahtua.

Horjahdellessani tuolillani kuin unessa tuo kunnon vanhus puhui edelleen. Minusta ainakin tuntui siltä ja luulen muistavani nähneeni hänen huultensa liikkuvan, kätensä elehtivän, silmiensä loistavan.

Ovi aukeni toistamiseen. Salpojen ratina sai meidät säpsähtämään, minut kummastuksesta, hänet harmista. Muuan mustapukuinen, päällikön saattama herra astui sisään ja tervehti minua syvään kumartaen. Miehen piirteissä oli jotakin hautajaistoimitsijoiden virallista surumielisyyttä. Hänellä oli kainalossa paperikäärö.

— Hyvä herra, — hän virkkoi minulle ystävällisesti hymyillen, — olen Pariisin kuninkaallisen hovioikeuden vahtimestari. Minulla on kunnia tuoda teille herra yleisen syyttäjän tiedonanto.

Ensimäinen huumaus oli ohi. Henkeni voimat olivat palanneet.

— Yleinen syyttäjä siis, — vastasin hänelle, — vaatii niin kiireesti päätäni? On suuri kunnia minulle, että hän minulle kirjoittaa. Toivon kuolemani tuottavan hänelle suurta nautintoa, sillä minusta olisi kovaa ajatella, että hän on sellaisella lämmöllä siitä huolehtinut ja että se olisi hänelle samantekevää.

Sanoin näin ja jatkoin lujalla äänellä:

— Lukekaa, hyvä herra.

Hän alkoi lukea minulle pitkää pöytäkirjaa, pannen laulavan sävyn jokaisen lauseen loppuun ja hidastuttaen lukuaan jokaisen sanan keskellä. Siinä oli hylkäävä tuomio valitusanomuksestani.

— Päätös pannaan täytäntöön huomenna Grève-torilla, hän jatkoi lopetettuaan, nostamatta katsettaan leimatusta paperistaan. — Me lähdemme täsmälleen kello puoli kahdeksan Conciergerieen. Hyvä herra, lienette niin erinomaisen ystävällinen ja seuraatte minua?

Muutamaan hetkeen en kuunnellut enää mitään. Päällikkö haasteli papin kanssa; sanantuoja yhä tuijotti paperiinsa. Katsahdin ovelle, joka oli puoliavoimia. — Ah, minua kurjaa! neljä sotamiestä oli käytävässä!

Oikeudenpalvelija toisti kysymyksensä tällä kerralla katsahtaen minuun.

— Kuinka vain haluatte, — vastasin hänelle. — Mieliksenne.

Hän tervehti minua sanoen:

— Minulla on kunnia tulla noutamaan teitä puolen tunnin perästä.

Sitten he jättivät minut.

Hyvä Jumala, joku keino paeta! keino mikä tahansa! Minun täytyy päästä vapaaksi! Täytyy! Heti! Ovista, ikkunoista, katon salvoksesta! vaikka minun täytyisi hirsille jättää omaa lihaani!

Oi raivoa! piruja! kirousta! Tarvitaan kuukausia hyvin työasein murtamaan tämä seinä, eikä minulla ole edes naulaa eikä tuntiakaan aikaa!

22.

Conciergerie.

Minut on siirretty, kuten asiakirjat sanovat.

Mutta matkasta tuskin maksaa vaivaa kertoa.

Kello oli puoli kahdeksan, kun oikeudenpalvelija uudelleen ilmestyi koppini yksinäisyyteen. — Odotan herraa, — hän sanoi minulle. Oi, oli muitakin odottamassa minua!

Nousin, astuin askelen, minusta tuntui etten voisi astua toista, niin oli pääni raskas, jalkani heikot. Toinnuin sentään pian ja sain kyllin lujan ryhdin. Kopista lähtiessäni loin sinne viimeisen silmäyksen. Rakastin sitä, koppiani. Sitten jätin sen autioksi ja avoimeksi; sellainen tyhjyys antaa kopille merkillisen tunnun.

Kauvan aikaa ei se silti sellaisena pysy. — Vielä tänä iltana sinne odotetaan erästä, — sanoivat minulle ovenvartijat, — erästä kuolemaantuomittua, jonka juttua oikeus juuri tällä hetkellä kiireen kaupalla käsittelee.

Käytävän päässä meihin yhtyi vankilansaarnaaja. Hän oli juuri syönyt aamiaisensa.

Vankilarakennuksen ulko-ovella puristi päällikkö hartaana kättäni ja uskoi kuljetukseni neljälle sotilaalle.

Sairaalan oven ohi kuljettaessa muuan kuoleva ikäloppu vanhus huusi minulle: — Näkemiin!

Olimme pihalla. Hengitin syvään, se vaikutti virkistävästi.

Emme kulkeneet pitkää aikaa ulkoilmassa. Ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu postihevosia, olivat pysähtyneet etupihaan; ne olivat samat vaunut, joissa minut oli tänne tuotukin. Pitkähköt umpirattaat, jotka kaksi pystysuoraa, tiheätä, ikäänkuin kudottua rautaristikkoa jakoi kahteen osastoon. Kumpaankin osastoon oli oma ovi, toiseen edestä, toiseen takaa. Kaikki oli niin ränstynyttä, mustaa, pölyistä, että siihen verrattaessa köyhien ruumisrattaat olivat kuin vihkiäisvaunut.

Ennenkuin kätkeydyin tähän kahdella pyörällä liikkuvaan hautaan, loin vielä kerran katseen pihaan, sellaisen epätoivoisen katseen, että siitä jo olisi pitänyt muurienkin luhistua. Piha, puita kasvava pieni aukio, oli tungokseen asti katselijoita täynnä, vieläkin enemmän nyt kuin kaleerivankien lähtiessä. Nyt jo joukkoa!

Kuten kahleketjun tehdessä lähtöä, vihmoi nytkin oikein syyskauden sadetta; hienoa, jäätävää tihkusadetta putoaa vielä nytkin tätä kirjoittaessani, ja sitä valuu varmaankin koko vuorokauden, senkin jälkeen kun minua ei enää ole.

Kujat olivat tulvillaan, piha täynnä lokaa ja vettä. Nautin nähdessäni tuon joukon polkevan rapakossa.

Oikeudenpalvelija ja poliisi nousivat etuosastoon; pappi, minä ja toinen poliisi toiseen. Neljä ratsupoliisia vaunujen ympärillä. Ajajaa lukuunottamatta kaiken kaikkiaan siis kahdeksan miestä yhtä varten.

Vaunuihin astuessani kuulin erään harmaasilmäisen eukon sanovan: — Katselen mieluummin tuota kuin kahlejoukkoa.

Ymmärsin. Minä esitin näytelmää, jonka helpommin sai tuta yhdellä silmänavauksella, näki nopeammin. Se on myöskin kauniimpaa ja mukavampaa. Ei tarvitse jakaa voimia. On vain yksi ihminen, ja tässä ainoassa ihmisessä on yhtä paljon kurjuutta kuin kaikissa pakkotyövangeissa yhteensä. Se ei liioin hajoita, se on kuin väkevöityä hyvin makeata konjakkia.

Vaunut lähtivät liikkeelle. Avara porttiholvi kumisi raskaasti niiden vyöryessä sen kautta kadulle, ja Bicêtren jykevät portit sulkeutuivat niiden jälkeen. Olin mykkä kuin horroksiin vaipunut ihminen, joka ei voi liikahdella, ei huutaa, ja joka vain odottaa, että hänet kuopattaisiin. Kuulin hämärästi kuin nikotuksina postihevosten kaulakellojen kilkahdukset, rautavannepyörien kolinan katukivillä, vaunukopan rasahtelun raiteelta toiselle siirryttäessä, vaunuja ympäröivien ratsupoliisien sointuvan laukan, ajurin ruoskanviuhinan. Minusta tuntui kuin myrsky olisi minua kiidättänyt.

Vastapäisen seinän ristikkoaukosta osui katseeni koneellisesti Bicêtren porttikamanan kookkaaseen otsakirjoitukseen: Vanhojen koti.

"Kas", tuumin itsekseni, "onko tuolla sellaisiakin, jotka vanhenevat".

Ja kuten unen rajamailla usein, niin minäkin haudoin mielessäni tuota ajatusta tuskan herkistämän henkeni aistein. Äkkiä ajoneuvot joutuivat valtakadun puistokujalle ja luukku-näköala vaihtui toiseksi. Notre-Damen tornit joutuivat nyt sen puitteisiin, siintävinä ja Pariisin kaduilta nousevan tomun hämärtäminä. Samalla muuttui henkenikin näköala toiseksi. Olin kone kuten vaunutkin. Bicêtre-ajatusta seurasi Notre-Damen-torni-ajatus. — "Ne jotka ovat siinä tornissa, missä liehuu sotalippu, näkevät hyvin", sanoin itsekseni tylsästi hymyillen.

Luulen että juuri sillä hetkellä pappi alkoi minulle puhella. Kärsivällisenä annoin hänen pakinoida. Korvissani humisi yhä vielä pyörien ratina, hevosten laukka, ruoskan mäjellykset. Papin sanat olivat uutta melua lisää.

Kuuntelin ääneti tuota yksitoikkoista sanatulvaa, joka uuvutti ajatuksiani kuin suihkukaivon loiskina ja kulki ohitseni aina erilaisena ja silti aina samana kuin kadunlaitaiset monipolviset jalavat; silloin etuosastossa vastassani istuvan sotilaan lyhyet ja kuivakiskoiset sanat tulivat avukseni.

— Kuulkaapa, herra apotti, — hän virkkoi miltei hilpeästi, — mitä uutta tiedätte?

Näin puhuessaan hän kääntyi pappiin päin.

Sielunpaimen, joka oli taukoamatta puhunut minulle ja jonka vaunujen räminä oli tehnyt kuuroksi, ei vastannut.

— Kah, kah, — jatkoi sotilas korottaen ääntänsä, voittaakseen pyörien kolinan; — helkkarin vaunut!

Pirulliset, tosiaankin!

Hän lisäsi:

— Tie on kuoppaista, ei kuule mitään. Mitä tahdoinkaan sanoa? Tehkääpä mielikseni ja sanokaa, herra apotti, mitä halusin tietää? — Ah, tiedättekö Pariisin viimeisen suuren uutisen?

Vavahdin kuin olisi hän puhunut minusta.

— En, — sanoi pappi, joka vihdoinkin oli kuullut, — minulla ei ole ollut aikaa lukea päivän sanomalehtiä. Katsastan niihin vasta illalla. Kun olen kuten tänään koko päivän toimessa, pyydän ovenvartijaa säilyttämään lehdet iltaan saakka ja luen ne vasta kotiin saavuttuani.

— Joutavia, — jatkoi sotilas puhetta, — on mahdotonta, ettette tiedä sitä. Pariisin uutista, päivän uutista!

Puutuin puheeseen:

— Minä luulen tietäväni.

Sotilas katseli minua.

— Te! Todellako? No, mitä tiedätte?

— Olette utelias, — sanoin minä.

— Kuinka niin, herra? — vastasi sotilas. — Kullakin on oma poliittinen kantansa. Kunnioitan teitä kyllin luullakseni, että teilläkin on joku. Minä puolestani olen sitä mieltä, että kansalliskaarti on jälleen muodostettava. Olin aikoinani komppaniani kersantti, ja se totisesti oli varsin miellyttävää.

Keskeytin hänet.

— En luule, että siitä oli kysymys.

— Mistäpä siis? Sanoitte tietävänne uutisen…

— Puhuin toisesta, joka niinikään pitää Pariisia tänään vireissä.

Tuo lurjus ei minua ymmärtänyt; hänen uteliaisuutensa heräsi.

—- Toisesta uutisesta? Mistä helkkunasta teillä on uutisia? Mikä se on, jos suvaitsette, herra hyvä? Tiedättekö te, herra apotti, mikä se on? oletteko siitä hajulla enemmän kuin minä? Tehkää minutkin viisaaksi, pyydän. Mistä on kysymys? Nähkääs, pidän uutisista. Kerron ne hovioikeuden herra presidentille, ja se huvittaa häntä.

Ja tuhannen muuta lörpötystä. Hän puhutteli vuoroon pappia, vuoroon minua; minä vastasin vain olkapäitäni kohauttaen.

— No, — hän virkkoi minulle, — mitä siis ajattelette?

— Ajattelen, — vastasin, — etten ajattele enempää tänä iltana.

— Ah! Siinäpä se! — hän pisti väliin. — Kas niin, olette kovin alakuloinen! Hra Castaing kyllä puheli.

Sitten hetkiseksi vaiettuaan:

— Kuljetin hra Papavoinea; hänellä oli saukonnahkainen lakki, ja hän poltteli sikaaria. Ne neljä la Rochellen nuorta miestä haastelivat vain keskenään. Mutta hekin siis puhuivat.

Jälleen hän vaikeni ja jatkoi tovin kuluttua:

— Niitä hulluja! niitä intoilijoita: heitä surkutteli koko mailma. Mitä teihin tulee, niin huomaan, että olette todella hyvin mietteissänne, nuori mies.

— Nuori mies! — sanoin hänelle; — olen teitä vanhempi. Jokainen kuluva neljännestunti vanhentaa minua vuoden.

Hän kääntyi kokonaan, tarkasteli minua jonkun hetken typerän kummastuneena; sitten hän alkoi nauraa hohottaa.

— No no, laskette leikkiä, — minua vanhempi! Voisin olla isoisänne.

— En laske leikkiä, — vastasin hänelle vakavasti.

Hän avasi tupakkakukkaronsa.

— Kuulkaa, hyvä herra, älkää pahastuko; hyppysellinen nuuskaa, älkääkä kantako kaunaa.

— Olkaa huoletta, minulla ei ole pitkälti aikaa kaunaa kantaa.

Samassa hänen nuuskarasiansa kosketti rautaristikkoa, joka meidät erotti. Vaunujen keikahdus sai sen kolahtamaan liian lujasti sitä vasten, ja avattu nuuskarasia putosi poliisin jalkoihin.

— Lemmon ristikko! — ärähti sotilas.

Hän kääntyi puhuttelemaan minua.

— Kas niin, eikö olekin minulla huono onni? Kaikki nuuskani on maassa.

— Minä kadotan enemmän kuin te, — vastasin hänelle hymyillen.

Hän kumartui keräämään nuuskaansa, mutisten hampaittensa raosta:

— Enemmän kuin minä! Helppoa on niin sanoa. Pariisiin asti täytyy olla nuuskatta! Se on kamalaa!

Sielunpaimen lausui hänelle jonkun lohdunsanan, enkä tiedä, olinko hajamielinen, mutta minusta tuntui, että sanat olivat jatkona siihen varoituspuheeseen, jonka alun olin kuullut. Vähitellen papin ja sotilaan välinen keskustelu vilkastui; annoin heidän puhella omissa oloissaan, ja minä aloin ajatella omia asioitani.

Tullin ohi mentäessä olin yhä ajatuksissani, mutta Pariisi oli minusta tällä kerralla tavallista hälisevämpi.

Pikkutullin kohdalla pysähdyttiin hetkeksi. Kaupunginpalvelijat tarkastivat vaunut. Jos kuormani olisi ollut joku teuraaksi vietävä lammas tai nauta, olisi heille pitänyt viskata kukkarollinen rahaa; mutta ihmispäällä ei ole taksaa. Pääsimme lähtemään.

Kun oli bulevardi kuljettu, painuivat vaunut Saint-Marceaun ja Citén kaupunginosan vanhoille, mutkaisille kaduille, jotka kiemurtelevat ja risteilevät kuin muurahaiskeon tuhannet polut. Näiden ahtaitten kujien kivityksellä kävi vaunujen räminä niin ankaraksi, etten kuullut enää mitään ulkoa. Katsellessani ristikkoluukusta ulos olin näkevinäni ohikulkijain pysähtyvän silmäilemään vaunuja ja lapsilauman juoksevan niiden perässä. Olin silloin tällöin näkevinäni kadunkulmissa rääsyisen miehen tai akan, joskus molemmat yhdessä, käsissä kasa juuri ilmestyneitä lehtiä, joista kulkijat kiistelivät suu ammollaan kuin huutoon valmiina.

Palatsin kello löi puoli yhdeksän, ajaessamme Conciergerien pihaan. Nuo korkeat portaat, tuo musta kappeli, synkät luukut tekivät minuun hyytävän vaikutuksen. Kun vaunut pysähtyivät, luulin sydämeni tykytyksenkin tauonneen.

Jännitin voimani. Portti avautui salamannopeasti. Hypähdin alas vielä hetkahtelevasta vaunukopasta ja pujahdin pitkin askelin porttiholviin kahden sotilasrivin välissä. Kulkuväylälle oli jo kerääntynyt väkijoukkoa.

23.

Kulkiessani aiemmin Oikeuspalatsin yleisösuojissa olin tuntenut itseni miltei vapaaksi ja hyvinvoivaksi; mutta päättäväisyyteni oli tyystin kadonnut, kun edessäni avautuivat nämä matalat ovet, salaportaat, sisäeteiset, pitkät tunkkaiset ja mykät käytävät, joihin astuvat vain kuolemaantuomitsijat ja kuolemaantuomitut.

Oikeudenpalvelija oli yhä seuranani. Pappi oli minut jättänyt luvattuaan parin tunnin kuluttua tulla uudelleen: hänellä oli omia asioitaan.

Minut vietiin johtajan työhuoneeseen. Hänen käsiinsä oikeudenpalvelija minut uskoi. Tapahtui osien vaihto. Johtaja pyysi häntä odottamaan jonkun hetken, ilmoittaen hänelle, että hänellä oli otus, joka oikeudenpalvelijan pitäisi heti viedä täältä lähtevillä vaunuilla Bicêtreen. Asia koski varmaankin päivän kuolemaantuomittua, henkilöä, joka tänä iltana saisi levätä sillä olkikuvolla, jota minä en ollut ehtinyt käyttää.

— Hyvä on, — sanoi oikeudenpalvelija johtajalle, — odotan kyllä hetken; saamme kaksi pöytäkirjaa valmiiksi yhtaikaa. Sopii mainiosti.

Minut työnnettiin naapurihuoneeseen odottamaan. Sinne minut jätettiin yksin, vahvojen salpojen taakse. En tiedä, mitä ajattelin, enkä kauanko siellä olin, mutta äkkiä äänekäs ja raju naurunrähäkkä osui korvaani ja havautti minut unelmoimasta.

Vavahtaen katsahdin ympärilleni. En ollut enää kopissani yksin. Edessäni oli mies, viisikymmenviisi-vuotias, keskikokoinen, ryppyinen, kumaraselkäinen, harmahtava, vanttera varreltaan; harmaissa silmissä luihu ilme, surkea irvistys kasvoilla; laiha, ryysyinen, puolialaston, vastenmielinen katsella.

Ovi lienee avattu, mies työnnetty sisään, ja ovi jälleen suljettu aivan minun huomaamattani. Tulisipa kuolemakin samalla tavalla!

Tarkastelimme toisiamme hetken tutkivasti; mies ja minä, hän yhä nauraa hohottaen kuin ruisrääkkä, minä ähmissäni ja miltei peljäten.

— Kuka olette? — kysyin vihdoin.

— Typerä kysymys! — hän vastasi. — Keropää.

— Keropää! Mitä se on?

Kysymykseni vain lisäsi hänen iloisuuttaan.

— Se merkitsee, — sai hän naurunsa lomassa sanoneeksi, — että teuras-Kalle hypittelee yliopistoani kuuden viikon perästä niinkuin sinun hakopölkkysi kuuden tunnin perästä. — Haha! Taidatpa jo ymmärtää.

Kalpenin todella, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Siinä oli toinen kuolemaantuomittu, tämän päivän kuolemaantuomittu, — mies, jota perillisenäni odotettiin Bicêtreen.

Hän jatkoi:

— Mikäs auttaa! Tarinani on tällainen. Olen kunnon vekkulin poika; vahinko, että solmuseppä eräänä päivänä vaivautui sitaisemaan hänen kauluksensa. Siihen aikaanhan hirsipuu hallitsi Jumalan armosta. Kuusivuotiaana olin isätön, äiditön. Suvisin kluhjailin maantien pölyssä kerjäten ropoja ohikiitävistä postivaunuista. Talvisin talsin avojaloin katukivillä puhallellen aivan punaisiin sormiini. Paljaat sääreni vilahtelivat housujen halkeimista. Yhdeksänvuotiaana aloin turvautua näppieni työhön. Silloin tällöin tyhjensin jonkun takinlokeron, löysin itselleni päällystakin, kymmenvuotiaana olin näppäri. Sitte jatkoin opiskelua; seitsemäntoista vanhana olin jo koko voro. Perkkasin myymälän, sorvasin avaimen. Minut siepattiin. Minulla oli jo ikää, ja minut lähetettiin soutamaan "pikku laivastoon". Kaleerityö on ankaraa; nukkua laudalla, juoda silkkaa vettä, syödä mustaa leipää, laahata kintussaan punnusta tyhjän päiten, — ruoskan iskuja ja auringonpistoksia. Pääkin vielä kerittiin, ja minulla kun oli niin kaunis, ruskea tukka! No, olkoon!… Aikani kului umpeen, — viisitoista vuotta, pääseehän sellaisestakin! Olin kolmenkymmenenkahden vanha, kun eräänä kauniina aamuna minulle pistettiin kouraan matkapassi ja kuusikymmentäkuusi frangia, jotka olin saanut kootuksi viisitoistavuotisen kaleerivankeuteni aikana pungastaessani kuusitoista tuntia päivittäin, kolmekymmentä päivää kuukausittain ja kaksitoista kuukautta vuosittain. Samapa tuo, tahdoin silti olla kunniallinen ihminen noine frangeineni, ja rääsyjeni alla oli totisesti kauniimpia tunteita kuin monen papinkasukan alla. Mutta se olikin lemmon passi! Se oli keltainen, ja siihen oli kirjoitettu: vapautettu rangaistusvanki. Se piti näyttää kaikkialla, missä liikuin, ja esittää joka kahdeksas päivä sen kylän vanhimmalle, jossa majailin. Kaunis suosituskirje! Kaleerivanki! Herätin pelkoa, pikkulapset puikkivat pakoon tieltäni, ja ovet paiskattiin kiinni nenäni edestä. Ei kukaan tahtonut antaa minulle työtä. Söin kuusikymmentäkuusi frangiani. Ja senkin jälkeen piti elää. Tarjosin kelpo käteni työhön, minut torjuttiin. Tarjouduin viidentoista, kymmenen, viiden soun päiväpalkalle. Turhaan. Mitä tehdä? Eräänä päivänä minun oli nälkä. Heitin silmäyksen torikaupustelijan rattaisiin; nappasin leivän; kaupustelija nappasi minut; en saanut syödä sitä leipää, ja minut lähetettiin elinkautiseksi kaleereihin, kolme tulikirjainta olkapäässäni — näytän ne sinulle, jos haluat. — Sitä sanotaan uusiintuneeksi rikokseksi. Olin siis jälleen pakkohevosen selässä. Minut vietiin taas Touloniin, tällä kerralla vihantalakkien mukana. Nyt täytyi karata. Sitä varten oli tarvis puhkoa vain kolmet muurit, katkaista vain kahdet kahleet, ja minulla oli naula. Karkasin. Ammuttiin hätälaukaus, sillä meilläkin on kuten Rooman kardinaaleilla punainen puku ja lähtiessämme ammutaan kanuunalla. He ampuivat varpusille. Nyt ei enää keltaista passia, mutta ei rahaakaan. Tapasin tovereita, jotka niinikään olivat palvelleet aikansa tai katkoneet ohjaksensa. Heidän päänsä kehoitti minua liittymään heikäläisiin, kujilla tehtiin suursiivousta. Myönnyin, ja näin rupesin murhaamaan elääkseni. Ryöstettiin milloin diligenssi, milloin postivaunut, milloin ratsastava teuraskaupustelija. Rahat riistettiin, hevoset ja rattaat saivat mennä menojaan, mies kuopattiin puun alle ja huolellisesti varottiin, etteivät jalat pistäneet mullasta esiin, ja kummulla tanssittiin, jottei maa näyttäisi vastikään pöyhityltä. Näin vanhenin, pensaikoissa yöpyen, tähtikirkkaan taivaan alla nukkuen, puulta puulle hiipien, mutta ainakin vapaana ja omissa oloissani. Kaikella on loppunsa, tällä kuten muullakin. Nauhaherrat hyökkäsivät eräänä yönä kimppuumme. Kaverini pelastuivat; mutta minä, vanhimpana, jouduin noiden kaluunalakkisten kissojen kynsiin. Minut tuotiin tänne. Olin jo kulkenut yhtä lukuunottamatta kaikki portaitten astuinlaudat. Minuun nähden oli yhtäkaikkista, olinko varastanut nenäliinan vai surmannut ihmisen; minua syytettiin yhäti uusiintuneesta rikoksesta. Nyt oli enää kuljettava vain hakotukin kautta. Juttuni käsiteltiin lyhyeen. Saakeli, aloinkin jo vanheta, eikä elämisestä ollut enää mihinkään. Isäni oli nainut lesken, ja minä vetäydyn rauhaan Katumuskallion luostariin. — Siinä kaikki, toveri.

Olin kuunnellut mykkänä. Hän räjähti entistä äänekkäämpään nauruun ja ojensi minulle kätensä. Peräydyin kauhistuen loitomma.

— Ystäväiseni, — sanoi hän minulle, — et ole kunnon veikon näköinen. Älä jänistele ikilähdön edessä. Onhan tosin hetkeksi ikävää noustessa herjalavolle, mutta pian se käy! Tahtoisin olla siellä näyttämässä sinulle, kuinka häränpylly tehdään. Tuhat tulimaista! Olen halukas jättämään valittamatta, jos minut typistetään tänään yhdessä sinun kanssasi. Sama pappi saa hoitaa meitä molempia; minusta on samantekevää, joudunko sinun perilliseksesi. Huomaat kai jo, että olen reilu poika. Hei — sano, tahdotko olla ystävyksin?

Hän läheni jälleen askelen.

— Herra, — vastasin hänelle työntäen hänet luotani, — kiitän teitä.

Vastaukseni sai uudet naurunremahdukset.

— Ahaa, herraseni, teitissä on markiisia! markiisia!

Keskeytin hänet.

— Ystäväni, tarvitsen aikaa valmistuakseni; jättäkää minut.

Ääneni vakavuus sai hänet äkkiä miettiväksi. Hän ravisti harmaata, miltei kaljua päätänsä; sitten hän raappi kynsillään karvaista rintaansa, joka paistoi hänen avoimen paitansa alta, ja virkkoi hammasten raosta mutisten:

— Ymmärrän; sielunhöyläystä, totisesti!…

Hetkeksi vaiettuaan hän jatkoi miltei arkaillen:

— Kuulkaas, olette markiisi, — erinomaista. Mutta teillä on yllänne aika kaunis päällysnuttu, joka ei teitä enää suuriakaan hyödytä: hakkuri sen teiltä ottaa. Antakaa se minulle, minä myyn sen saadakseni nuuskaa.

Riisuin päällystakkini ja annoin sen hänelle. Hän alkoi taputtaa käsiään lapsekkaan iloisena. Huomatessaan minun paitahihasillani värjöttävän hän sanoi:

— Teitä paleltaa, herra; ottakaa tämä. Ulkona sataa, te kastutte likomäräksi, ja rattailla pitää istua säädyllisissä pukimissa.

Puhuessaan hän riisui avaran harmaan hamppunuttunsa ja pujotti sen ylleni. Annoin hänen sen tehdä.

Nojasin sitte seinään, enkä voi sanoa, minkä vaikutuksen tuo mies minuun teki. Hän oli alkanut tutkia luovuttamaani takkia, ja yhtenään hän päästeli ilonhuudahduksia.

— Taskut ovat ihka uudet! Kaulus ehjä! Saan tästä vähintäin viisitoista frangia. Onnenpotkaus! Saan nuuskaa kuudeksi viikokseni!

Ovi aukeni. Meitä tultiin noutamaan molempia; minua siihen huoneeseen, jossa kuolemaantuomitut odottavat hetkeänsä; häntä Bicêtreen vietäväksi. Hän astui nauraen keskelle sitä vartiojoukkoa, jonka piti hänet viedä mennessään, ja sanoi poliiseille:

— Kas niin! Älkää vain erehtykö. Olemme vaihtaneet pukua, herra ja minä. Mutta älkää panko minua hänen tilalleen. Saakeli! Ei se sopisi minulle ollenkaan nyt, kun minulla on jotakin, millä hankkia nuuskaa.

24.

Se vanha lurjus otti minun päällystakkini, sillä minä en antanut sitä hänelle, ja jätti minulle tämän pukineen, inhottavan nuttunsa. Kuinka sen sallin tapahtua?

En ollut luopunut päällystakistani mielisuosiolla tai säälien häntä. En, vaan koska hän oli minua voimakkaampi. Jos olisin kieltäytynyt, olisi hän iskenyt minua jykevillä nyrkeillään.

Ah! Mitä! Säälienkö! Mieleni oli täynnä huonoja tunteita. Olisin nyt tahtonut kuristaa tuon vanhan varkaan näillä käsilläni; ruhjoa hänet jalkoihini.

Sydämeni oli pakahtua raivosta ja katkeruudesta. Luulin sappirakkoni haljenneen. Kuolema tekee sisukkaaksi.

25.

Minut vietiin koppiin, jossa oli vain neljä seinää, paljon rautaa ikkunoissa, paljon salpoja ovessa; sanomattakin selvää.

Pyysin pöydän, tuolin ja kirjoitusneuvoja. Kaikki ne minulle tuotiinkin.

Sitten pyysin vuoteen. Vartija katseli minua hetken kummastellen ikäänkuin sanoakseen: — Mitä hittoja!

Joka tapauksessa erääseen nurkkaan sijoitettiin telttivuode. Mutta samalla tuli huoneeseeni poliisi ja jäi sinne. Ehkä pelättiin minun yrittävän tukahduttaa itseni patjoihin.

26.

Kello on kymmenen.

Oi minun pikku tyttö-raukkaani! Vielä kuusi tuntia ja minä olen kuollut: Olen saastainen lihakasa, joka on heitetty patologisen laitoksen kylmälle pöydälle; pää, joka erikseen lohotaan, ruumis, joka toisaalla leikellään; sitte jälelle jäänyt sullotaan ruumisarkkuun ja kaikki siirtyy Clamartiin.

Kas näin kohtelevat isääsi nämä ihmiset, joista kukaan ei minua vihaa, jotka kaikki minua säälivät ja tahtoisivat minut pelastaa. He surmaavat minut. Ymmärrätkö sitä, Marie? kylmäverisesti surmaavat minut, juhlallisesti, yhteisen hyvän vuoksi! Ah! suuri Jumala!

Pikku raukka! Isäsi joka sinua niin rakasti, isäsi joka suuteli sinun hentoa, valkeata ja tuoksuvaa kaulaasi, joka taukoamatta silitteli sinun silkkihienoja kiharoitasi, joka otti sinun kauniin, pyöreän pääsi käsiensä väliin, joka hypitti sinua polvillaan, ja iltaisin risti kätesi Jumalaa rukoilemaan!

Mitä sinusta nyt tulee? Kuka sinua rakastaa? Kaikilla sinunikäisilläsi on isä, sinulla ei. Kuinka voit totuttautua, lapseni, pois päivänvalosta, joululahjoista, leluista, namusista ja suukkosista? — Kuinka vieroittaudut, onneton orpo, juomasta ja syömästä?

Oh! Jospa nuo tuomarit vain olisivat nähneet sinut, sievän pikku Marieni! he olisivat ymmärtäneet, etteivät voisi surmata kolmivuotiaan lapsen isää.

Ja kun hän kasvaa isoksi, jos hän niin kauan elää, kuinka hänen silloin käy? Hänen isänsä nimi säilyy Pariisin kansan muistissa. Hän saa punastuen hävetä minua ja nimeäni: häntä halveksitaan, tuupitaan minun tähteni, minun, joka rakastan häntä kaikella sydämeni hellyydellä. Oi rakas pikku Marieni! Onko aivan totta, että joudut häpeämään ja kammoamaan minua?

Kurjaa minua! Minkä rikoksen olenkaan tehnyt ja minkä rikoksen saankaan sovittaa yhteiskunnalle!

Oh! Onko aivan varmaa, että ennen päivän loppua heitän henkeni? Onko aivan varmaa, että se olen minä? Onko tuo huutojen melu, jonka kuulen ulkoa, tuo hälisevä kansanvuo, joka jo kaduilla virtailee, nuo poliisit, jotka hankkiutuvat lähtemään kasarmeistaan, tuo mustapukuinen pappi ja tuo toinen mies, jolla on punaiset kädet, ovatko ne kaikki minua varten? minäkö siis hetken perästä kuolen? minäkö, joka olen tässä, elän, liikun, hengitän, istun tämän pöydän ääressä, joka muistuttaa mitä hyvänsä pöytää ja vallan hyvin voisi olla muualla, minäkö siis, se minä, jota voin koskettaa ja jonka tunnen olevan, ja jonka vaatteet ovat tuollaisissa laskoksissa!

27.

Jospa edes tietäisin kuinka kaikki päättyy ja kuinka tuolla ulkona kuolema saapuu! mutta kauheata, en tiedä.

Sen nimi on hirveä enkä ollenkaan ymmärrä, kuinka olen tähän asti siitä voinut kirjoittaa ja puhua.

Noiden kymmenen kirjaimen yhdistelmä, niiden ulkomuoto ja ilme on omiaan herättämään kuvottavaa ajatusta ja sillä onnettomuutta parantavalla lääkärillä, joka sen keksi, oli kohtalokas nimi.

Kuva, jonka tästä inhottavasta sanasta olen luonut, on epäselvä, määrittelemätön, mutta silti synkkä. Jokainen äänne on kuin jonkun koneen osa. Panen niistä kokoon ja hajoitan ne lakkaamatta ajatuksissani hirveän telineen.

En uskalla tehdä yhtään kysymystä siitä, mutta kamalaa on olla tietämättä minkälainen se on, kuinka siinä menetellään. Minusta tuntuu, että siinä on jonkinlainen vipulaite ja että täytyy laskeutua vatsalleen… — Ah! Tukkani harmaantuu jo ennenkuin pääni putoakaan!

28.

Olen sen silti kerran nähnyt.

Kuljin eräänä aamupäivänä yhdentoista tienoissa vaunuilla Grève-torin yli. Äkkiä ajoneuvot pysähtyivät.

Torilla oli kansaa. Pistin pääni ulos. Joukko oli täyttänyt Grève-aukean ja läheiset kadut, ja naisia, miehiä, lapsia seisoi rintavarustuksen edessä. Päitten yläpuolella kohosi jonkinlainen punaisesta puusta kyhätty lava, jota kolme miestä oli viimeistelemässä.

Samana päivänä piti muuan kuolemaantuomittu teilattaman, ja paraikaa pystytettiin konetta.

Kurkotin päätäni nähdäkseni paremmin. Vaunujen vieressä selitti muuan nainen lapselleen:

— Katsohan! Kirves putoo huonosti, he rasvaavat kourua kynttilänpätkällä.

Ehkä he ovat siellä parastaikaakin. Pian on kello yksitoista. Varmaankin he nyt rasvaavat kourua.

Ah! Sillä kerralla minä, onneton, en kurkota päätäni katsoakseni paremmin.

29.

Oi, armoa! armahdus! saan ehkä armahduksen! Kuningas ei sitä minulta epää. Haettakoon asianajajani! Nopeasti asianajaja! Tahdon kaleereihin. Viideksi vuodeksi kaleereihin, ja sillä hyvä, — tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi — tai eliniäksi punaisin poltinmerkein. — Mutta armahdus!

Pakkotyövanki, hänhän liikkuu, menee ja tulee ja näkee auringon.

30.

Pappi tuli jälleen luokseni.

Hän on valkohapsinen, lempeäkatseinen vanhus, ylväsryhtinen ja kunnioitusta herättävä. Aamulla näin hänen tyhjentävän kukkaronsa vankien käsiin. Mistä johtuu, ettei hänen äänensä järkytä eikä ole järkytetty? Mistä johtuu, ettei hän ole vielä sanonut mitään, joka olisi tarttunut älyyni tai sydämeeni?

Tänä aamuna olin pyörällä päästäni. Jaksoin hädin tuskin kuunnella, mitä hän minulle puheli. Hänen sanansa tuntuivat minusta tyhjiltä ja pysyin välinpitämättömänä; sanat rapisivat kuin tuo kylmä sade jäätyneelle ikkunanruudulleni.

Mutta hänen nyt palatessaan vaikutti hänen läsnäolonsa silti hyvältä. Sanoin itsekseni, että hän oli sittenkin ainoa ihminen, joka oli todella ihminen minulle. Ja hän herätti minussa kiihkeän janon kuulla hyviä ja lohduttavia sanoja.

Me istahdimme, hän tuolille, minä vuoteeni laidalle. Hän virkkoi: "Poikani". — Tämä sana avasi sydämeni. Hän jatkoi:

— Poikani, uskotko Jumalaan?

— Uskon, isäni, — vastasin.

— Uskotko pyhään katoliseen, apostoliseen ja roomalaiseen kirkkoon?

— Täydestä sydämestä, — vastasin hänelle.

— Poikani, — hän jatkoi, — sinulla on epäilijän ilme.

Sitten hän alkoi puhua. Hän puhui kauan, hän sanoi paljon. Kun hän luuli sanoneensa kaikki, hän nousi ja katsahtaen minuun ensimäistä kertaa koko keskustelun aikana hän kysyi:

— No siis?

Vakuutan kuunnelleeni aluksi uteliaana, sitten tarkkaavasti ja lopulta nöyränä.

Nousin niinikään.

— Herra, — vastasin hänelle, — jättäkää minut, pyydän.

Hän kysyi minulta:

— Koska tulen takaisin?

— Ilmoitan siitä teille.

Hän lähti pahastumatta, mutta ravistaen päätänsä ikäänkuin sanoakseen:

— Jumalaton.

Ei, niin syvälle kuin olenkin vajonnut, jumalanpilkkaaja en silti ole, ja Jumala on todistajani, että uskon häneen. Mutta mitä tuo vanhus minulle sanoi? ei mitään tunnetta herkyttävää, ei mitään tarttuvaa, ei itkuun vaativaa, ei mitään sieluun osuvaa, ei mitään sellaista, mikä hänen sydämestään olisi haastanut minun sydämelleni, ei mitään, mikä hänestä olisi siirtynyt minuun. Päinvastoin jotakin hapuilevaa, ytimetöntä, kaikkeen ja kaikkialle sovellettua; mahtipontista missä olisi pitänyt olla syvää, latteaa missä olisi pitänyt olla yksinkertaista; jonkinlainen tunteileva saarna ja jumaluusopillinen joiku. Silloin tällöin joku latinankielinen ote — pyhästä Augustinuksesta, pyhästä Gregoriuksesta, mistä lieneekään ollut. Ja hän tuntuikin latelevan jo pariinkymmeneen kertaan saneltua läksyä, kertaavan sellaista tehtävää, joka pelkästä hokemisesta oli hivumassa piirteettömäksi. Ei katsetta hänen silmistään, ei korostusta hänen äänessään, ei kädenliikettä.

Ja kuinka olisi voinutkaan olla toisin? Tämä pappi on vankilan vasituinen sielunpaimen. Hänen toimenaan on lohduttaa ja neuvoa, hän elää siitä. Vangit, sairaat ovat hänen kaunopuheisuutensa pontimia. Hän heitä ripittää ja auttaa, koska se kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Hän on vanhennut johtaessaan ihmisiä kuolemaan. Aikoja sitten hän on tottunut siihen mikä toiset saa värisemään; hänen valkoisiksi jauhoitetut hiuksensa eivät enää nouse pystyyn kauhusta, kaleerit ja mestauslavat ovat hänelle jokapäiväisiä kohtaloita. Hän on tylstynyt. Hänellä on varmaankin muistiinpanovihko, ne ja ne sivut kaleerivankeja, ne ja ne kuolemaantuomittuja varten. Hänelle tietenkin ilmoitettiin eilis iltana, että hänen piti seuraavana päivänä kello silloin ja silloin käydä katsomassa erästä vankia; hän kai kysyi, oliko se kaleerivanki vai kuolemaantuomittu; ja hän valikoi sivun, ja sitten hän tuli. Siitä johtuu, että ne, jotka lähetetään Toulouiin, ja ne, jotka viedään Grève-torille, ovat hänelle yhtä ja hän heille samaa.

Oh! Jospa hänen sijaansa mentäisiin hakemaan joku nuori kyläpappi, joku vanha kirkkoherra, mistä vain, ensimäisestä seurakunnasta, — jospa hänet löydettäisiin lietensä äärestä, raamattuaan lukemasta, mihinkään valmistumattomana, ja hänelle sanottaisiin:

— Eräs mies viedään kuolemaan ja teidän pitää lähteä häntä lohduttamaan. Teidän pitää olla paikalla, kun hänen kätensä sidotaan, kun hänen hiuksensa leikataan; teidän pitää nousta hänen rattailleen peittääksenne ristiinnaulitun-kuvallanne häneltä pyövelin; teidän pitää tärskyä hänen kerallaan katukiveyksellä aina Grève-aukealle asti; teidän pitää puhkoa hänen sivullaan tuo hirveä, vertajanoava joukko; teidän pitää syleillä häntä mestauslavan kupeella; ja teidän pitää jäädä paikoillenne kunnes pää on siellä ja ruumis täällä.

Silloin hän lähestyisi minua vavahdellen, väristen kiireestä kantapäähän; minä heittäytyisin hänen syliinsä, hänen jalkoihinsa; ja hän itkisi, ja me itkisimme molemmat, ja hän heltyisi kauniisti puhumaan, ja minä saisin lohtua, ja sydämeni sulaisi hänen sydämeensä, ja hän omaksuisi minun sieluni ja minä omaksuisin hänen Jumalansa.

Mutta mitä on tuo vanhus minulle? mitä olen minä hänelle? Jonkinlainen onneton yksilö, varjo, jommoisia hän on nähnyt jo tukuittain, ykkönen, joka lisätään mestattujen suureen lukuun.

Olen ehkä väärässä torjuessani hänet näin. Ehkä hän on hyvä ja minä huono. Ah! eihän se ole minun vikani. Kuolemaantuomitun henki turmelee ja lakastuttaa kaiken.

Minulle tuotiin ruokaa; he ovat luulleet, että minun on nälkä, Herkullinen ja valikoitu pöytä, kananpoikasta, luulen, ja muuta hyvää lisäksi. Kas niin! Istahdin syömään; mutta ensimäistä palaa suuhun viedessäni se putosi kädestäni, niin karvaalta ja haisevalta se minusta tuntui…

31.

Sisään astui herrasmies, lakki päässä; hän tuskin vilkaisikaan minuun. Hän kehitti auki mittanauhan ja alkoi mittailla alhaalta ylös muurin kiviä, puhellen kovalla äänellä, milloin: " oikein on ", milloin: " ei sovi ".

Kysyin vartiosotilaalta, kuka se oli. Hän vastasi, että se oli joku vankilan käyttämiä arkkitehtiapulaisia.

Hänenkin uteliaisuutensa oli lopulta herännyt. Hän vaihtoi muutaman hillityn sanan ovenvartijan kanssa, joka oli häntä seurannut. Tarkastettuaan minua sitten hetken kiinteämmin ja nyökäyttäen kevyesti päätänsä hän alkoi jälleen puhella lujalla äänellä jatkaen mittauksiaan.

Lopetettuaan työnsä hän tuli lähemmä ja virkkoi naurahdellen:

— Ystäväni, kuuden viikon perästä tämä koppi on nykyistään hauskempi.

Ja hänen eleensä näytti lisäävän:

— Vahinko, ettette saa siitä nauttia.

Hän miltei hymyillyt. Luulin näkeväni hetken, jolloin hän naljailee leppoisasti kuten lasketaan leikkiä vastavihitylle naiselle hääiltana.

Vartiomieheni, vanha nauhalakkinen sotilas, otti nyt vastatakseen.

— Herra, — hän virkkoi, — kuolevan huoneessa ei puhuta noin äänekkäästi.

Arkkitehti hävisi.

Minä, minä olin jälellä, olin kuin joku niistä kivistä, joita hän mittaili.

32.

Ja sitten tapahtui jotakin naurettavaa.

Vanha kunnon vartiosotilaani kutsuttiin pois: paatuneen itsekkäänä en tullut edes puristaneeksi hänen kättään. Toinen asetettiin tilalle, matalaotsainen, häränsilmäinen, typeräeleinen mies.

En pannut häneen aluksi vähääkään huomiota. Käänsin selkäni oveen päin, istahdin pöytäni ääreen, yritin virkistää otsaani sitä kädellä sivellen, ja ajatukset sekottivat järkeni.

Kevyt kosketus olkapäilleni sai minut kääntämään pääni. Siinä oli se uusi sotilas, jonka kera olin yksin.

Jokseenkin seuraavia sanoja hän käytti minua puhutellessaan:

— Rikollinen, onko teillä hyvä sydän?

— Ei, — vastasin.

Vastaukseni jyrkkyys näytti hämmentävän hänet. Sitten hän jatkoi arkaillen:

— Ei kukaan ole ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.

— Miksikä ei, — sanoin. — Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin jättäkää minut. Mitä tahdotte?

— Anteeksi, rikollinen, — hän vastasi. — Vain pari sanaa. Kuulkaahan, jos te voisitte auttaa erästä ihmisparkaa eikä se tuottaisi teille suurtakaan vaivaa, ettekö tekisi sitä?

Kohautin olkapäitäni.

— Tuletteko suoraan Charentonista? [mielisairaala] Valitsittepa merkillisen astian, mistä ammentaa onnea. Minäkö voisin jotakuta auttaa?

Hän alensi ääntään ja oli hyvin salaperäisen näköinen, mikä ominaisuus ei ollenkaan sopinut hänen tyhmille ilmeilleen.

— Kyllä, rikollinen, voitte auttaa, tuoda onnea. Kaiken sen saan teiltä. Kas näin. Olen köyhä poliisi. Työ on raskasta ja palkka pieni; saan itse pitää hevosta, ja se vie minut perikatoon. Olen turvautunut arpajaisiin parantaakseni raha-asioitani. Täytyy jotakin sivutointa harrastaa. Tähän asti en ole onnistunut saamaan onnen numeroita. Haen aina varmoja numeroita, mutta menetän aina. Ostan numeron 76 ja numero 77 voittaa. Sovittelenpa miten hyvänsä, ihan kohdalleen en osaa. — Hiukan kärsivällisyyttä, pyydän, olen kohta lopussa. — Kas nyt on minulla oiva tilaisuus. Näyttää siltä, suokaa anteeksi, rikollinen, että teidän vuoronne on tänään. On varmaa, että tällä tavalla maailmasta poistuneet kuolleet näkevät ennakolta arpajaisnumerot. Luvatkaa minulle saapua luokseni huomis-iltana, — mitä vaivaa teille siitä on? —- ilmaisemaan minulle kolme numeroa, kolme voiton numeroa. No? — En pelkää aaveita, olkaa rauhassa. — Tässä on osoitteeni: Popincourtin kasarmi, porras A. n:o 26 käytävän perällä. Te tunnette minut hyvin, eikö totta? — Tulkaa vaikkapa jo tänä iltana, jos teille sopii paremmin.

Alennuin vastaamaan hänelle, tuolle pässinpäälle; hullu toive välähti nimittäin äkkiä aivoissani. Epätoivoisessa tilassani, jossa hetkittäin luulee hiuksen pystyvän katkomaan kahleet, olin valmis yrittämään kaikkeni.

— Kuulehan, — virkoin hänelle tekeytyen näyttelijäksi niin hyvin kuin kuolemaan valmistunut siihen kykenee, — voin sinut todella tehdä kuningastakin rikkaammaksi, voin hankkia sinulle miljoonia. — Yhdellä ehdolla.

Hän avasi tyhmät silmänsä selko selälleen.

— Mikä se on? Mikä? Teen kaikki mieliksenne, kunnon rikollinen.

— Kolmen asemasta lupaan sinulle neljä hyvää numeroa. Vaihda pukua kanssani!

— Eikö muuta! — hän kiljahti nyhtäisten auki univormunss ylimmät napit.

Nousin tuoliltani. Tarkkasin hänen liikkeitään, sydämeni takoi. Olin jo näkevinäni porttien aukenevan sotilasunivormun edestä ja pihan, kadun ja Oikeuspalatsin jäävän taakseni.

Mutta hän kääntyi pian minuun päin epäröivän näköisenä.

— Ah! Ettehän vain aikone täten paeta täältä?

Ymmärsin, kaikki oli turhaa. Tartuin silti viimeiseen keinoon, hyödyttömään ja hyvin tolkuttomaan.

— Vaikkapa niinkin, — sanoin hänelle, — mutta sinun onnesi on taattu…

Hän keskeytti minut.

— Hoo, ei suinkaan! Entä minun numeroni! Jotta ne tuottaisivat onnea, pitää teidän olla kuollut.

Lysähdin jälleen tuolilleni, mykkänä, entistänikin epätoivoisempana, turhia toivottuani.

33.

Suljin silmäni, peitin ne käsilläni ja koetin unohtaa, unohtaa nykyhetken menneeseen. Uneksiessani palautuivat yksitellen lapsuuteni ja nuoruuteni muistot mieleeni, ne olivat lempeitä, tyyniä, nauravia kuin kukkien teriöt aivojani jäytävien mustien ja sekavien ajatusten kuilun partaalla.

Olin jälleen lapsi, iloinen ja terve koulupoika, leikin, juoksin, huusin veljieni kera sen koskemattoman puutarhan suuressa, vehmaassa siimeksessä, jossa ensimäiset vuoteni vierivät, entisessä nunnien kävelypuistossa, jota Val-de-Gracen jylhä tuomiokirkko lyijyisellä kiireellään varjoaa.

Ja neljää vuotta myöhemmin olin siellä vielä, yhä lapsena, mutta nyt uneksivana ja intohimoisena. Yksinäisessä puistikossa oli myöskin nuori tyttö.

Siellä oli pieni espanjatar, suuret silmät, muhkea tukka, ruskea ja hieno hipiä, punaiset huulet ja ruusuiset posket, neljäntoista vuotias andalusiatar, Pepa.

Äitimme sallivat meidän juoksennella yhdessä: teimme kävelymatkoja.

Meitä kehoitettiin leikkimään, ja me haastelimme, — me, jotka olimme samanikäiset, mutta eri sukupuolta.

Ei ollut kuitenkaan vielä vuotta kulunut siitä, kun me karkelimme, kiistasimme yhdessä, kun kinastelin Pepitan kanssa omenapuun kauneimmasta hedelmästä, näpäytin häntä, jos hän löysi linnunpesän. Hän itki; minä sanoin: "Se oli sinulle oikein". Ja molemmat juoksimme valittamaan äideillemme, jotka toruivat meitä ääneen ja kiittelivät hiljaa.

Mutta nyt hän nojautui käsivarteeni ja minä olin kovin ylpeä ja kovin nöyrtynyt. Me kuljimme hitaasti ja puhuimme hiljaa. Hän pudotti nenäliinansa; minä nostin sen maasta hänelle. Kätemme vavahtivat toisiansa koskettaessaan. Hän puheli minulle pikkulinnuista, tähdestä joka tuikkii taivaan rannalla, puiden taakse laskeutuvasta korallinpunaisesta auringosta tai koulutovereistaan, puvustaan ja helyistään. Me haastelimme viattomista asioista ja punehduimme molemmat. Nuoresta tytöstä oli tullut nuori nainen.

Sinä iltana — oli kesäehtoo — me olimme kastanjain katveessa, puutarhan pohjukassa. Kävelimme lopulta mitään puhumatta; pitkän vaitiolon jälkeen hän hellitti äkkiä käteni ja sanoi: "Juoskaamme!"

Näen hänet yhä vieläkin, hän oli aivan mustissa, hän suri isoäitinsä kuolemaa. Hänen aivoihinsa sävähti lapsen ajatus. Pepa oli jälleen Pepita, hän virkkoi minulle: "Juoskaamme!"

Ja hän syöksyi juoksuun hentoine vartaloineen, joka oli kuin mehiläisen ruumis, ja hänen pienet jalkansa vilahtelivat puolisääreen hameenhelman alta. Minä takaa ajamaan, hän pakenemaan. Juoksun huima sai hänen kaulurinsa aukeamaan, ja minä näin hänen ruskean ja raikkaan selkänsä.

Olin suunniltani. Sain hänet kiinni vanhan sortuneen kaivon reunalla, tartuin häntä vyötäisiltä, voittajan oikeudella, ja panin hänet istumaan nurmipenkille. Hän ei vastustellut. Hän oli hengästynyt ja nauroi. Minä olin vakava ja katselin hänen mustien ripsien verhoamia ruskeita silmiään.

— Istuhan tuohon, — hän sanoi minulle. — On vielä valoisaa, lukekaamme jotakin. Onko sinulla kirjaa mukanasi?

Minulla oli toinen osa Spallanzanin matkakertomusta. Avasin sen umpimähkään, istuuduin hänen vierelleen, hän nojasi minun olkapäähäni, ja me aloimme lukea kumpikin hiljaa, samaa sivua. Ennenkuin lehteä käännettiin hänen täytyi aina odottaa minua. Minun älyni ei ollut niin nopsa kuin hänen.

— Oletko lopettanut sivun? — hän virkkoi minulle, joka tuskin olin päässyt alkuunkaan.

Päämme sattuivat yhteen, hiuksemme sekaantuivat toisiinsa, hengähdyksemme tapailivat toisiaan, ja yhtäkkiä huulemme yhtyivät suutelemaan.

Kun jälleen aloimme lukea, oli taivas jo tähdittynyt.

— Oh, äiti, äiti! — hän huudahti kotiin tultuamme; — jospa tietäisit kuinka me juoksimme.

Minä olin vaiti.

— Et virka mitään, — sanoi äiti minulle; — olet surullisen näköinen.

Sydämessäni oli paratiisi.

Se oli ilta, jonka muistan koko elämäni.

Koko elämäni!

34.

Jossain löi kello. En tiedä mikä; kuulen huonosti kellon iskut. Korvissani pauhaa urkujen humina; viimeiset ajatukset niissä suhisevat.

Tänä viimeisenä hetkenä, jolloin vielä voin koota ajatuksiani, tulee rikokseni kauheana kuvana mieleeni; mutta minä tahtoisin katua vielä hartaammin. Enemmän tunsin tunnonvaivoja ennen kuolemantuomiotani, mutta sen jälkeen on tuntunut siltä kuin riittäisi aivoissani tilaa vain kuoleman ajatuksille. Ja kuitenkin tahtoisin katua oikein täydesti.

Kun olen hetken unelmoinut menneisyydestä ja palaudun siihen kirveeniskuun, jonka pitäisi kohtsiltään lopettaa kaikki, minä taas vavahdan kuin uudesta ajatuksesta. Ihana lapsuuteni, ihana nuoruuteni! kultainen alku taipaleella, jonka loppupää on verinen. Silloisen ja nykyisen välillä on verivirta, toisen verta ja omaa vertani.

Jos joskus luetaan elämäntarinaani, johon kuului monia viattomuuden ja onnen vuosia, ei hevin voisi uskoa todeksi sitä kurjaa vuotta, jonka rikos alotti ja jonka lopettaa rangaistus; se vuosi ei sovellu edeltäjiinsä.

Ja — kurjat lait, kurjat ihmiset! — minä en kuitenkaan ollut paha!

Oh! kuolla jonkun hetken perästä ja ajatella, että vuosi sitten samana päivänä olin vielä vapaa ja puhdas, että olin syyskävelyillä, että harhailin puitten alla ja kuljin varisseilla lehdillä.

35.

Tänäkin hetkenä, aivan lähelläni, näissä huoneissa, jotka ympäröivät Oikeuspalatsia ja Grève-toria ja kaikkialla Pariisissa on ihmisiä, jotka tulevat ja menevät, puhelevat ja nauravat, lukevat sanomalehtiä, ajattelevat toimiaan; on kauppiaita, jotka myyvät, nuoria tyttöjä, jotka valmistautuvat illan tanssiaisiin, äitejä, jotka leikkivät lapsiensa kanssa!

36.

Muistan erään päivän lapsuusajoiltani, kun menin katsomaan Notre-Damen kirkonkelloa.

Olin aivan pyörällä päästäni noustuani synkät kierreportaat, kuljettuani torneja yhdistävän hauraan lehterin kautta, nähtyäni Pariisin jalkojeni alla ja saapuessani siihen kivi- ja puukomeroon, missä heilui kirkon kello läppäimineen, joka painaa tuhatkunnan naulaa.

Astuin arkaillen suurirakoiselle lattialaudotukselle, katselin etäältä tuota kelloa, joka lapsien ja Pariisin rahvaan keskuudessa oli niin suuressa huudossa, ja kammoten katselin niitä liuskakivipuitteisia luukkuja, jotka viettäviltä seiniltään ympäröivät kelloa ja olivat aivan jalkani tasalla. Silloin tällöin katsahdin huimaavasta korkeudestani Notre-Damen aukiolle ja näin ihmiset pieninä kuin muurahaiset.

Yhtäkkiä tuo suunnaton kello kumahti, syvä ääniaalto pani ilman väreilemään, jykevä torni vavahti. Lattia huojui kannatushirsillään. Ääniaalto vyöryi ylitseni; horjahdin, olin kaatua ja luisumaisillani viettäville ikkuna-aukoille. Kauhun musertamana heittäydyin palkeille, tarrasin molemmin käsin niihin kiinni, ääntämättä, hengähtämättä, korvissa yhä tuo peloittava kaiku, silmieni edessä tuo kuilu, tuo mittaamattoman syvä alho, jossa ristiin rastiin liikkui rauhallisia ja kadehdittavia ihmisiä.

Ja ihmeellistä! Olen yhä vieläkin olevinani samassa kellotornissa. Kaikki ympärilläni on yhtä melua ja huumaa. Kellon kumajavat äänet kajahtelevat yhä vieläkin aivojeni tyhjiöissä; ympärilläni näen vain kaukaa sen tasaisen ja rauhallisen elämän, jonka olen jättänyt ja missä muut ihmiset yhä kulkevat kuin syvän kuilun pohjalla.

Kaupungintalo on synkkä rakennus.

Terävine jyrkkine kattoineen, merkillisine torneineen, suurine valkeine kellotauluineen, rivikerroksineen, tuhansine ikkunoineen, askelten kuluttamine portaineen, kaksine oikealta ja vasemmalta työntyvine sivuineen, siinä se on Grève-torin laidassa, kolkkona, peloittavana, iän kalvamine julkisivuineen, niin mustana, että se on musta auringossakin.

Mestauspäivinä sen portit vallan kuhisevat poliiseja, ja ikkunoiden täydeltä se katselee kuolemaantuomittua.

Ja iltasin sen kellotaulu, joka näyttää ajan, on ainoana valoisana kohtana sen tummalla seinäsivulla.

38.

Kello on neljänneksen yli yksi.

Mielialani on nyt tämmöinen:

Ankaraa päänsärkyä. Sisässäni jäätävän kylmää, otsani poltteisen kuuma. Joka kerta kun nousen tai kumarrun, on kuin aivoihini valuisi nestettä, joka panee ne jyskyttämään pääkuoren seiniä vasten.

Suonenvedontapaiset nytkähdykset tärisyttävät ruumistani, ja aika-ajoittain putoo kynä kädestäni kuin sähköiskun sinkauttamana.

Silmiäni kirveltää kuin olisin ainaisessa savussa.

Niveliäni pakottaa.

Vielä kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja minä olen terve.

39.

Sanotaan, ettei se ole mitään, ettei siinä kärsi, että se on lievä loppu, että sentapainen kuolema on varsin yksinkertainen.

Olkoon! Mutta mitä siis on tämä kuusiviikkoinen tuska ja tämä päivittäinen kuolonkamppailu? Mitä tämän korvaamattoman päivän vaivat, päivän, joka kuluu niin hitaasti ja niin nopeaan? Mitä nämä kidutusportaat, jotka päättyvät mestauslavalle?

Ehkäpä se ei ole kärsimystä.

Eivätkö kärsimystä ole kouristuksetkin, joissa veri pisara pisaralta kuivuu ja järki ajatus ajatukselta hiutuu?

Ja ollaanko varmoja, ettei silloinkin kärsitä? Kuka sen on sanonut? Kertooko tarina katkaistun pään milloin verisenä vierineen mestauslavan reunalle ja sieltä huutaneen joukolle: "Ei tehnyt ollenkaan kipeätä!"

Ovatko sillä tavalla kuolleet koskaan tulleet teloittajia kiittämään ja sanomaan: "Se oli hyvin suoritettu. Säilyttäkää se tapa edelleenkin. Koneisto toimii mainiosti?"

Robespierrekö? Ludvig XVI?…

Ei! Ei mitään! "Vähemmässä kuin minuutissa, vähemmässä kuin sekunnissa on kaikki ohi." — Ovatko he milloinkaan, edes ajatuksissaan, asettuneet sen tilalle, joka on mestauslavalla, hetkellä, jolloin raskas kirves putoo leikkaamaan lihaa, ratkomaan hermoja, katkaisemaan luustoa… Mutta mitä? "puoli sekuntia! kipu on loihdittu pois"… Kauheata!

40.

On outoa, että herkeämättä ajattelen kuningasta. Teen kaiken voitavani, ravistelen päätäni, mutta alati puhelee ääni korvaani:

— Tässä samassa kaupungissa, tänä samana hetkenä eikä kaukana sinusta, toisessa palatsissa on ihminen, jonka kaikkia ovia niinikään vartioidaan, yksinäinen ihminen kuten sinäkin kansan seassa, se vain eroa, että hän on yhtä korkealla kuin sinä alhaalla. Hänen elämänsä on kauttaaltaan — minuutti minuutilta — kunniaa, suuruutta, nautintoa, huumaa. Kaikki hänen ympärillään on rakkautta, kunnioitusta, ihailua. Korkeimmatkin äänet hiljenevät häntä puhutellessaan, ylpeimmätkin otsat painuvat hänen edessään. Silkki ja kulta vain välkähtelevät hänen silmiensä edessä. Tällä hetkellä hänellä on jokin ministerikokous, jossa kaikki mukautuvat hänen tahtoonsa; tai hän suunnittelee paraikaa huomista metsästystä, tai täniltaisia tanssiaisia, varmana että juhla alkaa määräaikana, ja antaen toisten suorittaa hänen nautintojensa työtaakan. Ja silti on tämäkin ihminen lihaa ja luuta kuten sinäkin! — Ja saadakseen yhdessä hetkessä luhistumaan hirveän mestauslavankin ja antaakseen sinulle takaisin kaiken, elämän, vapauden, omaisuuden, perheen, hänen tarvitsisi vain tällä kynällä kirjoittaa nimensä seitsemän kirjainta erään paperiliuskan alalaitaan tai tulla vaunuillaan sinun rattaitasi vastaan! — Ja hän on hyvä eikä hän ehkä parempaa pyytäisikään, ja kuitenkaan hän ei kuulu koko asiaan!

41.

No niin! Odottakaamme rohkeasti kuolemaa, ottakaamme tuo hirveä ajatus molempiin käsiimme, tutkikaamme sitä kasvoista kasvoihin. Vaatikaamme se tilille siitä mitä se on, ottakaamme selville, mitä se meistä tahtoo, käännelkäämme sitä kaikilta tahoilta, ratkaiskaamme sen arvotus, luokaamme ennakkosilmäys hautaan.

Minusta on kuin silmät suljettuani näkisin valtavan kirkkauden ja valomeriä, joilla henkeni liitelee ilman päämäärää. On kuin taivas saisi hohteensa omasta olemuksestaan ja tähdet olisivat siinä kuin mustia laikkuja, — olematta enää ihmissilmien näkemiä kultatäpliä mustalla silkkipohjalla ne näyttävätkin mustilta pilkuilta kultakankaalla.

Tai paremminkin, kurjaa minua, se onkin ehkä pohjaton, hirvittävä kuilu, jonka seinät ovat mustiin verhotut, ja johon minä lakkaamatta vajoan ja jonka pimennoissa näen ihmismuotojen vilahtelevan.

Tai vieläkin selvemmin, havahduttuani putouksesta, olenkin ehkä tasaisella ja kostealla kentällä, harhailen pimeässä ja liikun kuin ihmispää, joka pyörii eteenpäin. Minua on raju tuuli riepoittelevinaan, ja olen silloin tällöin iskeytyvinäni toisiin niinikään pyöriviin ihmispäihin. Lätäköt ja purot ovat tulvillaan jotakin outoa ja haaleata nestettä, kaikki pimenee. Kun pyörivät silmäni osuvat katsomaan ylös, näkevät ne vain tumman taivaan; jossa riippuu raskaita pilviä toinen toisensa niskalla ja etäällä taivaan pohjassa suunnattomia savupatsaita, jotka ovat mustempia kuin ympäröivä pimeys. Ne näkevät yössä vilahtelevia punervia tuikkuja, jotka lähetessään muuttelehtivat tulilintusiksi. Ja tällaista jatkuu äärettömiin.

Hyvinkin myös saattavat joinakin pimeinä talviöinä Grève-torin vainajat kokoontua samalle paikalle, miltä ovat lähteneet. Se on kalvakasta ja veristä joukkoa, ja minä olen tietysti mukana. Ei ole kuuta, ja kaikki haastelevat hiljaisella äänellä. Kaupungintalokin on lähellä tummine julkisivuineen, sahaharjaisine kattoineen ja kellotauluineen, joka ei sääli ketään meistä. Paikalla on myöskin helvetin giljotiini, jolla pahahenki teloittaa mestaajan; kello on neljä aamulla. Me puolestamme olemme katselevaa joukkoa.

Näin saattaa olla. Mutta jos kuolleet sinne saapuvat, missä asussa he tulevat? Kuinka he esiintyvät epätäydellisine ja typistettyine ruumiineen? Kumman he valitsevat? Pääkö vai päätön ruumis siinä kummittelee?

Ah! mitä kuolema tekee sieluillemme? minkä muodon se niille antaa? ottaako se siitä jotakin vai antaako sille jotakin? ja mihin se sen vie? lainaako se sille joskus ruumiin silmät, jotta se voi nähdä maahan ja itkeä?

Ah! pappi! pappi sen tietää! Tahdon puhutella pappia ja suudella ristiinnaulitun kuvaa!

Hyvä Jumala, se hengenmies on aina sama!

42.

Olen rukoillut häntä sallimaan minun nukkua, ja olen heittäytynyt vuoteelleni.

Ja todella, päähäni pusertunut verenpaine on saanut minut uneen. Se oli viimeinen, maallinen uneni.

Näin unta.

Oli yö. Olin muka työhuoneessani parin kolmen ystäväni — en tiedä keiden kanssa.

Vaimoni nukkui lapsineen viereisessä makuuhuoneessa.

Puhelimme hiljaa, ystäväni ja minä, ja haastelemamme kauhistutti meitä.

Äkkiä olin kuulevinani jotakin melua sivuhuoneesta. Heikkoa, kummallista, herkeämätöntä melua.

Ystäväni olivat kuulleet myöskin. Kuuntelimme tarkemmin: oli kuin lukkoa olisi väännetty auki, oli kuin salpaa olisi hiljaa sahattu poikki.

Siinä kaikessa oli jotakin jäätävää: pelkäsimme. Arvelimme, että varkaita oli tunkeumassa talooni, näin myöhäisenä yön hetkenä.

Päätimme mennä katsomaan. Nousin, otin kynttilän. Ystäväni seurasivat minua perättäin.

Kuljimme viereisen makuusuojan kautta. Vaimoni nukkui siellä lapsineen.

Sitten saavuimme saliin. Ei mitään. Muotokuvat olivat liikkumattomina kultaisissa kehyksissään punaisilla seinäverhoilla. Minusta vain näytti, ettei salista ruokasaliin vievä ovi ollut tavallisella paikallaan.

Astuimme ruokasaliin; teimme siellä kierroksen. Minä kuljin ensimäisenä. Eteisen ovi oli lujasti lukittu, ikkunat samoin. Saavuttuamme uunin eteen huomasin, että liinavaatekaappi oli auki ja että sen ovi oli käännetty seinää vasten kuin suojaksi.

Se kummastutti minua. Arvelimme, että joku piileskeli oven takana.

Tartuin ovenripaan sulkeakseni kaapin: se ei liikahtanutkaan. Ällistyneenä tempasin voimakkaammin. Se kääntyi äkkiä ja me näimme pienen eukon, riippuvin käsin, suljetuin silmin, liikkumatonna seisomassa ja kuin nurkkaukseen litistyneenä.

Tuossa kaikessa oli jotakin kamalaa, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Kysyin vanhukselta:

— Kuka olette?

Hän ei vastannut.

Kysyin uudelleen:

— Kuka olette?

Hän ei vastannut, ei liikahtanut, ei avannut silmiään. Ystäväni sanoivat:

— Se on varmaankin niiden toveri, jotka ovat pahoin aikein tunkeutuneet taloon, he ovat pujahtaneet pakoon kuullessaan meidän tulevan. Tuo ei voinut paeta ja piiloittautui senvuoksi tuonne.

Kysyin häneltä vielä kerran, hän oli yhä ääneti,

liikkumaton, katseeton. Joku meistä sysäsi häntä, hän kaatui. Hän kaatui jäykkänä kuin puunrunko, kuin kuollut olento.

Potkaisimme häntä jalallamme, ja pari meistä nosti hänet pystyyn ja asetti hänet seinää vasten nojaamaan. Hänessä ei elonmerkkiäkään. Huusimme hänen korvaansa, hän oli vaiti kuin kuuro.

Lopulta katosi kärsivällisyytemme, ja meidän kauhuumme sekaantui kiukkua. Yksi meistä virkkoi:

— Pitäkää kynttilää hänen leukansa alla.

Panin liekehtivän kynttilänsydämen hänen leukansa alle. Silloin hän avasi toisen silmänsä raolleen, tyhjän, kaihisen, kammottavan, mitään näkemättömän.

Otin kynttilän pois ja sanoin:

— Ah! vihdoinkin! Vastaatko, akka? Kuka olet?

Silmä sulkeutui kuin itsestään.

— Pahus vieköön, tämä on jo liikaa, — toiset huudahtivat. — Vielä kerran kynttilä, kerran vielä! Hänen täytyy puhua.

Panin kynttilän jälleen eukon leuan alle. Silloin hän avasi hitaasti molemmat silmänsä, katsoi meitä kutakin, sitten hän kumartui äkkiä, puhalsi kynttilän sammuksiin jäätävällä henkäisyllään. Samassa tunsin pimeässä kolmen terävän hampaan pureutuvan käteeni. Heräsin, vavisten ja uiden kylmässä hiessä.

Kunnon sielunpaimen oli vuoteeni vieressä ja luki rukouksia.

— Olenko nukkunut kauankin? — kysyin häneltä.

— Poikani, — hän vastasi, — olet nukkunut tunnin. Lapsesi on tuotu tänne. Hän on viereisessä huoneessa, hän odottaa sinua. En tahtonut sinua herättää.

— Oh! — huudahdin, — tyttäreni! Tuotakoon tyttäreni tänne heti!

43.

Hän on raikas, hän on ruusuinen, hänellä on suuret silmät, hän on kaunis.

Hänen yllään on pieni hame, joka pukee häntä hyvin,

Otin hänet syliini, asetin polvilleni ja suutelin hänen hiuksiaan.

Miksei hänen äitinsä ole mukana? — Äitini on sairas, isoäiti niinikään. Hyvä on.

Hän katseli minua kummastuneena; häntä hyväillään, syleillään, hän hukkuu suudelmiin ja hän sallii sen, mutta heittää silloin tällöin katseen hoitajattareensa, joka nyyhkytteli nurkassa.

Vihdoin aloin puhua.

— Marie, — sanoin, — oma pikku Marieni!

Puristin hänet voimakkaasti nyyhkytyksien täyttämää rintaani vasten. Hän äännähti hiljaa.

— Oh! koskee, herra, — hän virkkoi minulle.

Herra! On kohta kulunut vuosi siitä kun hän viimeksi minut näki, tuo lapsi-rukka. Hän on unohtanut minut, kasvonpiirteeni, puheeni, ääneni; ja kukapa minua enää tuntisikaan partoineni, näine vaatteineni, kalvakkoine kasvoineni? Mitä! Joko petti sekin toive, jossa tähän asti olin elänyt? Mitä! en ole enää isä! Olen tuomittu kuolemaan kuulematta koskaan enää tuota ainoata sanaa, tuota lapsen lausumaa sanaa, niin hellää kuin vain ihmiskieli voi lausua: isä!

Ja sittenkin, kuulla tuo sana tästä suusta, vielä yhden kerran, yhden ainoan kerran, siinä kaikki mitä pyydän niistä neljästäkymmenestä vuodesta, jotka minulta riistetään.

— Kuulehan, Marie, — sanoin hänelle yhdistäen hänen kätösensä omiini, — etkö tunne minua?

Hän katseli minua kauniilla silmillään ja vastasi:

— Ah! en!

— Katsele tarkoin, — jatkoin. — Kuinka, etkö todellakaan tiedä, kuka olen?

— Kyllä, — hän sanoi, — Eräs herra.

Kas niin! Rakastaa maailmassa vain yhtä olentoa, rakastaa häntä kaikesta sydämestään, saada hänet sitten eteensä, hän näkee teidät, katselee teitä, puhelee ja vastailee teille eikä silti tunne teitä! Te tahdotte kuulla lohdunsanoja vain häneltä, ja kuitenkin hän on ainoa, joka ei tiedä, että vain häntä te kaipaatte, koska kohta kuolette!

— Marie, — alotin taas, — onko sinulla isää?

— On, herra, — sanoi lapsi.

— No, missä hän on?

Hänen suuret silmänsä olivat kummastusta täynnä.

— Oi, ettekö siis tiedä? Hän on kuollut.

Hän huudahti; olin ollut pudottaa hänet lattialle.

— Kuollut! —- sanoin. — Marie, tiedätkö, mitä kuolema on?

— Tiedän, herra, — hän vastasi. — Hän on maassa ja taivaassa.

Hän jatkoi itsestään:

— Rukoilen hänen puolestaan hyvää Jumalaa aamuin illoin äitini polvilla.

Suutelin hänen otsaansa.

— Marie, sanele minulle rukouksesi.

— En voi, herra. Ei päivällä rukoilla. Tulkaa tänä iltana minun kotiini, silloin sen teille sanelen.

Olin kuullut kylläksi. Keskeytin hänet.

— Marie, minä olen isäsi.

— Ah! — hän huudahti.

Lisäsin: — Tahdotko minut isäksesi?

Lapsi kääntyi pois.

— En, minun isäni oli paljon kauniimpi.

Peitin hänet suudelmiin ja kyyneliin. Hän tahtoi irroittautua syleilystäni huutaen:

— Teidän partanne tekee minulle pahaa.

Nostin hänet jälleen polvilleni ihailevasti katsellen hänen silmiään ja sitten kysyin:

— Marie, osaatko lukea?

— Kyllä, — hän vastasi. — Osaan lukea hyvin. Äiti on opettanut minua.

— Katsotaanpa, luehan hiukan tuosta, — sanoin viitaten paperiin, jota hän piti käärittynä kätösessään.

Hän ravisteli kaunista päätänsä.

— Voi, osaan lukea vain satuja,

— Koeta silti. Kas noin, lue!

Hän avasi paperikäärön ja alkoi tavata sormensa mukaan:

— Van, van, ki, ki, vanki…

Sieppasin hänen käsistään paperin. Hän luki minun kuolemantuomiotani. Hänen hoitajattarensa oli saanut paperin yhdellä soulla. Se oli käynyt minulle kalliimmaksi, minulle.

Sanoin ei voi kuvailla mitä tunsin. Kiivauteni oli peloittanut häntä; hän miltei itkenyt. Äkkiä hän sanoi minulle:

— Antakaa takaisin paperini. Se on minun leluni.

Uskoin hänet hoitajattaren huomaan.

— Viekää hänet pois.

Ja minä vaivuin tuolilleni, mieli mustana, tyhjänä, epätoivoisena. Nyt he saisivat tulla; minulla ei ole enää mitään, sydämeni viimeinenkin säije on katkennut. Olen valmis kaikkeen, mitä he haluavat.

44.

Sielunpaimen on hyväsydäminen, vartiosotilas niinikään. Luulen nähneeni kyynelen heidän silmissään, kun sanoin, että lapseni vietäisiin pois.

Kaikki on lopussa. Nyt minun täytyy vain karaista itseäni, täytyy kiinteästi ajatella pyöveliä, rattaita, poliiseja, — sillalla, kaduilla, ikkunoissa olevia joukkoja, kaikkia niitä, jotka tuijottavat minuun Grèven kammottavalla torilla, joka varsin hyvin voitaisiin kivetä sen näkemillä pudonneilla ihmispäillä.

Luulen, että minulla on vielä tunti aikaa siihen kaikkeen tottua.

45.

Koko tuo joukko nauraa, paukuttaa käsiään, ihkuu. Ja kaikkien ihmisten, noiden vapaiden ja tuntemattomien vartijoiden, jotka iloa täynnä kiiruhtavat mestausta katsomaan, tuossa torin peittävässä pääjoukossa on useampi kuin yksi tuomittu pää, joka ennemmin tai myöhemmin seuraa minun päätäni punaiseen koriin. Useampi kuin yksi niistä, jotka nyt tulevat minun tähteni, saapuu sinne vielä itsensä vuoksi.

Näitä kohtalon kolhimia olentoja varten on olemassa eräässä Grève-torin nurkkauksessa onneton paikka, kiinnekohta, kietova ansa. He harhailevat sinne tänne kunnes saapuvat paikalle.

46.

Pikku Marieni! — Häntä viedään leikkimään, vaunujensa ovesta hän katselee joukkoa eikä muistele enää herraa!

Minulla pitäisi olla vielä aikaa kirjoittaa hänelle pari riviä, jotta hän saisi ne jonakuna päivänä lukea ja itkisi viisitoista vuotta tätä päivää.

Niin, hänen täytyy saada tietää omasta kädestäni elämäntarinani ja miksi se nimi, jonka hänelle jätän, on verinen.

47.

ELÄMÄKERTANI.

Julkaisijan huomautus. — Ei ole vielä löydetty niitä lehtiä, jotka tähän sopisivat. Kuten seuraavat rivit näyttävät todistavan, ei kuolemaantuomitulla varmaankaan ollut aikaa niitä kirjoittaa. Tämä ajatus välähti hänen mieleensä kovin myöhään.

48.

Kaupungintalon huoneessa.

Kaupungintalo!… — Olen siis täällä. Se ilkeä matka on kuljettu. Tori on tuossa, ja ikkunan alla aaltoilee tuo kauhea joukko, räyhäten, nauraen, minua odottaen.

Olin itseäni hyvin karkaissut, hermojani lujitellut; rohkeus petti sittenkin. Kun näin päiden yläpuolella kahden patsaan välissä nuo kaksi punaista käsivartta, joiden yläpäässä häämötti musta kolmiokirves, masentui miehuuteni. Pyysin saada lausua viimeisen tahtoni. Minut sijoitettiin tänne ja on menty hakemaan jotakuta kuninkaallista lakimiestä. Odotan häntä, näin voitan aikaa. Seuraavaa on tapahtunut: Kello löi kolme, minulle tultiin ilmoittamaan, että hetki on tullut. Vavahdin aivan kuin olisin ajatellut muita asioita viimeiset kuusi tuntia, viimeiset kuusi viikkoa, kuusi kuukautta. Ilmoitus tuli minulle yllätyksenä.

Minut kuljetettiin halki käytävien, alas rappusia. Minut työnnettiin kahden alikerran oven kautta synkkään, matalaan holvikattoiseen huoneeseen, johon sateinen ja usvainen päivä hädin tuskin pääsi. Keskellä salia oli tuoli. Minut pantiin sille istumaan. Istuin.

Oven vierillä ja pitkin seiniä seisoskeli ihmisiä; paitsi pappia ja poliiseja oli lisäksi kolme muuta miestä.

Yksi heistä, suurikokoisin, vanhin, oli lihava ja punakka. Hänellä oli päällystakki ja kolmikolkkahattu. Se oli hän.

Se oli teloittaja, giljotiinin palvelija. Muut kaksi olivat hänen palvelijoitaan.

Istuuduttuani tuolille nuo kaksi muuta lähestyivät minua, takaa niinkuin kissat; sitten tunsin äkkiä kylmän raudan hiuksillani ja sakset kitisivät korvissani.

Summittain leikatut hiukseni putosivat kasoina olkapäilleni, ja kolmikolkkaniekka korjasi ne hellästi suurella kädellään. Ympärillä supistiin.

Ulkoa kuului kovaa tohinaa ikäänkuin ilma olisi vavahdellut. Luulin sitä ensin joen kohinaksi, mutta naurunhohotuksista ymmärsin sen olevan joukon melua.

Muuan nuori mies, joka seisoi ikkunan ääressä kirjoittamassa lyijykynällä muistikirjaansa, kysyi eräältä vartijalta, miksikä suoritettua toimitusta sanottiin.

— Se on kuolemaantuomitun pukemista, — vastasi puhuteltu.

Ymmärsin, että huomisiin lehtiin kirjoitettiin selostusta.

Äkkiä tempaisi toinen palvelijoista nutun yltäni, toinen kouraisi molemmat hervottomat käteni, väänsi ne selkäni taakse, ja tunsin nuorasolmujen hitaasti kiertävän vastakkain asetetut kämmeneni lujasti yhteen. Samassa irroitti toinen kaulanauhani. Batistipaitani, ainoa rääsy menneitten aikojen muistona, sai hänet hetkisen arvelemaan; mutta sitten hän alkoi leikata siitä kaulusta irti.

Tämän hirvittävän toimituksen kestäessä, saksien koskettaessa kaulaani, polveni notkahtivat, ja minulta pääsi tukahtunut huudahdus. Leikkaajan käsi värähti.

— Herra, — hän virkkoi minulle, — pyydän anteeksi. Olenko satuttanut teitä?

Pyövelit ovat hyväsydämistä väkeä. Joukko ulvoi ulkona yhä äänekkäämmin. Suurikokoinen, näppyläihoinen mies ojensi minulle etikkaan kastetun nenäliinan.

— Kiitos, — sanoin hänelle niin lujasti kuin kykenin, — se on tarpeeton, voin erinomaisen hyvin.

Muuan heistä kumartui ja sitoi molemmat jalkani hienolla ja höllällä nuoralla siten, että saatoin ottaa vain lyhyitä askelia. Tämä nuora yhdistettiin käsieni siteeseen.

Sitten se suuri mies heitti nutun selkääni ja sitoi hihojen päät leukani alle solmuun. Kaikki mitä täällä oli tehtävää oli nyt suoritettu.

Pappi lähestyi nyt ristiinnaulitunkuvineen.

— Poikani, lähtekäämme, — hän sanoi.

Palvelijat tarttuivat minuun kainaloista. Nousin, lähdin. Askeleeni olivat pehmeät ja notkahtelevat ikäänkuin kummassakin jalassani olisi ollut kahdet polvitaipeet.

Samassa tuokiossa ulko-oven molemmat puoliskot avautuivat. Huumaava melu, kylmä ilma ja päivänvalo tunkeutui siihen hämärään, jossa olin. Synkän kopin pohjasta asti näin äkkiä kaikki yhdellä kertaa, — tihkusateen läpi ne tuhannet kirkuvat päät, jotka olivat sulloutuneet palatsin suurille ulkoportaille; oikealla, kynnyksen tasalla, oli rivi ratsupoliiseja, joista matala oviaukko salli minun nähdä vain etummaisten jalat ja rinnat; suoraan edessä oli sotilasosasto; vasemmalla oli taampana rattaat, joita vasten oli nojallaan jyrkät tikapuut. Inhottava taulu, jota mainiosti kehystivät vankilan oven pihtipielet.

Tätä hirvittävää hetkeä varten olin koonnut kaiken rohkeuteni. Astuin kolme askelta ja seisoin vankilan kynnyksellä.

— Tuolla hän on, kas tuolla! — huusi joukko. — Hän lähtee! Vihdoinkin!

Ja minua lähinnä seisovat paukuttivat käsiään. Rakastetulle kuninkaallekaan ei valmisteta sellaista juhlaa.

Ne olivat tavalliset rattaat, niiden edessä oli hevosluuska, ja ajajalla oli punaisenkirjava pusero, jollaisia Bicêtren tienoon vihanneskaupustelijat käyttävät.

Roteva kolnikolkka-hattuniekka nousi ensimäisenä.

— Hyvää päivää, herra Simson! — huusivat ristikoista riippuvat lapset.

Palvelija seurasi häntä.

— Hyvä, hyvä, Mardi! — huutelivat lapset edelleen.

He istuutuivat molemmat etumaiselle ajopenkille.

Nyt oli minun vuoroni. Nousin lujaryhtisenä.

— Se käy hyvin! — virkkoi muuan nainen sotilasrivin laidalla.

Tuo julma kiitossana lisäsi rohkeuttani. Pappi asettui istumaan vierelleni. Minut pantiin takaistuimelle, selin hevoseen. Tällainen viimeinen huomaavaisuus sai minut värähtämään.

He panevat tähän kaikkeen inhimillisyyttäkin.

Tahdoin katsella ympärilleni. Sotilaita edessä, sotilaita takana; sitten oli joukkoa, joukkoa, yhä vain joukkoa, — torilla aaltoili ihmispää-meri.

Ratsumies-osasto odotti minua palatsin ristikkoportilla.

Upseeri antoi merkin. Rattaat ja sen seuralaiset lähtivät liikkeelle, kuin roskaväen hoilauksien työntäminä.

Kuljettiin ristikkoportista. Kun rattaat kääntyivät Pörssisiltaa kohti, puhkesi koko aukio yhteen meluun katukivitykseltä katonharjaan asti, ja sillat ja rantakadut vastasivat kaikuna kuin maanjäristys.

Juuri silloin liittyi odottava santarmivartio saattueeseen.

— Lakit päästä! lakit päästä! — kirkuivat tuhannet suut kuorossa. — Niinkuin kuninkaalle.

Silloin nauroin minäkin, julmaa naurua, ja sanoin papille:

— Heiltä lakit päästä, minulta pää lakista.

Ajettiin käyden.

Quai-aux-Fleurs tuoksui; on kukkaismyyjäisten päivä. Kaupustelijat ovat jättäneet kojunsa minun tähteni.

Vastapäätä, miltei sen nelikulmaisen tornin edessä, joka kohoaa palatsin yhdestä nurkkauksesta, on kapakoita, joiden suojat ovat tungokseen asti täynnä katselijoita, onnellisia, jotka ovat saaneet niin hyvät paikat. Varsinkin naisia. Päivä on varmaankin hyvin satoisa ravintolanisännille.

Pöytiä, tuoleja, rakennustelineitä, ajoneuvoja vuokrattiin. Kaikki vilisivät katselijoita. Ihmisveren kaupustelijat huusivat täyttä kurkkua:

— Kuka haluaa paikkoja?

Minussa heräsi raivo tuota joukkoa kohtaan. Teki mieleni huutaa:

— Kuka tahtoo minun paikkani?

Rattaat vierivät edelleen. Askel askeleelta joukko vyöryi mukana, ja harhailevin katsein näin sen kasaantuvan kauas matkani päätekohdille.

Pörssisillan yli mentäessä satuin vilkaisemaan oikealle taakseni. Katseeni osui sivukadun varrelta nousevaan, talojen yli näkyvään, mustaan, yksinäiseen, veistosharjaiseen torniin, jonka huipulla näin kaksi kivikummitusta sivuittain istumassa. En tiedä miksi kysyin papilta, mikä torni se oli.

— Pyhän Jaakon teurastaja-ammattikunnan talo, — vastasi pyöveli.

En tiedä mistä kaikki johtui, mutta usvassakin ja huolimatta hienosta sateenvihmasta, joka naarmuili ilman kuin hämähäkinverkoksi, kaikki mitä ympärilläni tapahtui, sai huomioni hereille. Kaikki nämä pikkuseikat toivat minulle kidutuksensa. Sanat eivät voi tulkita mielenliikutuksia.

Keskellä Pörssisiltaa, vaivoin edetessämme tuota leveätä ja ahdinkoon asti sulloutunutta väylää pitkin, kauhuntunne sai minut äkkiä valtaansa. Pelkäsin lyhistyväni siihen paikkaan, — viimeinen turhamaisuus! Silloin tekeydyin turraksi näkemään ja kuulemaan mitään paitsi pappia, jonka rattaitten kolinan keskeyttämää puhetta tuskin jaksoin seurata.

Otin ristiinnaulitunkuvan ja suutelin sitä.

— Armahda minua, — sanoin, — laupias Jumala!

Ja minä yritin syventyä tähän ajatukseen.

Mutta karkeatekoisten rattaitten rasahdukset minut yhtenään ravistivat hereille. Äkkiä tunsin palelevani. Sade oli tunkeutunut vaatteitteni lävitse ja kastellut päälakeni lyhyeksileikatun tukkani alla.

— Vapiset vilusta, poikani? — kysyi pappi minulta.

— Niin, — vastasin.

Enkä vain vilusta.

Sillalta päästyämme kuulin naisten surkuttelevan nuoruuttani.

Olimme saapuneet kohtalokkaalle kadulle. Aloin taas nähdä, kuulla. Kaikki nuo äänet, kaikki nuo ikkunoita, porttikäytäviä, myymälä-aukkoja, lyhtypatsaitten haarukoita täyttävät päät; nuo janoavat ja julmat katselijat; tuon joukon, jossa kaikki tunsivat minut ja jossa minä en tuntenut ketään; tuon ihmispäiden kiveämän ja seinittämän kadun…

Olin huumaantunut, mykkä, tolkuton. On sietämätöntä tuntea itseensä kohdistettujen katseitten paino.

Heilahtelin istuimellani, en enää kuunnellut pappia, en välittänyt ristiinnaulitunkuvasta.

Minua ympäröivässä melussa en enää eroittanut säälinhuutoja riemunhuudoista, en naurua valittelusta, en yksityisiä ääniä suuresta hälystä; kaikki oli yhtä ainoata tohinaa, joka kajahteli aivoissani kuin metalliset kumahdukset.

Silmäni lukivat koneellisesti myymälöiden otsikkoja.

Kerran outo uteliaisuus sai minut kääntämään pääni sille taholle, jonne mentiin. Se oli viimeinen älyllinen ponnistelu. Mutta ruumis ei tahtonut totella; niskani oli halvaantunut ja ennakolta kuin kuollut.

Vasemmallani näin vain joen toisella puolella Notre-Damen tornin, joka täältä katsottuna peittää toisen tornin. Se oli se torni, jossa liehui lippu. Siellä oli paljon väkeä, ja he varmaankin näkivät hyvin.

Rattaat vierivät, vierivät yhä, ja myymälät vilahtelivat ohi ja kyltit seurasivat toisiaan, kirjoitetut, maalatut, koristellut, — ja kansa nauroi ja polki katukivitystä, ja minua vietiin kuin unissakävijää.

Äkkiä myymäläjono, joka tähän asti oli silmiäni askarruttanut, loppui torinkulmaukseen: roskaväen huudot muuttuivat valtavammiksi, kirkuvammiksi, ilakoivammiksi; rattaat pysähtyivät äkkiä ja minä olin tupertua kasvoilleni niiden pohjalle. Pappi kiiruhti auttamaan minua. — "Rohkeutta!" hän mutisi. — Rattaitten perään pystytettiin tikkaat; minulle tarjottiin käsivarsi, astuin maahan, astuin askeleen, olin astua toisen, mutta en voinut. Kahden patsaan välissä näin hirveän esineen.

Oh! siinä oli todellisuus!

Pysähdyin kuin jo iskun saaneena.

— Minä haluan laatia viimeisen selitykseni, — huudahdin heikosti.

Minut tuotiin tänne.

Pyysin saada kirjoittaa paperille viimeiset toiveeni. Käteni irroitettiin, mutta nuora on yhä valmiina, ja muu odottaa tuolla alhaalla.

49.

Joku tuomari, komisarius, maistraatinjäsen mikä lieneekin ollut, saapui. Rukoilin häneltä armahdusta, kädet ristissä ja polvillani. Hän kysyi minulta, kohtalokkaasti hymyillen, siinäkö kaikki mitä minulla oli hänelle sanottavaa.

— Armahdus! Armahdus minulle! — toistin. — Tai armosta vielä viisi minuuttia! Ken tietää? Ehkä saan armahduksen! On hirveätä kuolla sillä tavoin, minun ikäisenäni! Onhan usein nähty, että armahdus saapuu viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kukapa saa armahduksen, herra, ellen minä?

Tuo kauhea pyöveli! Hän lähestyi tuomaria ja sanoi tälle, että mestauksen täytyi tapahtua määrähetkellä, että se hetki oli käsillä, että hän oli kaikesta vastuussa, että ulkona sitäpaitsi satoi, ja se uhkasi ruostuttaa…

— Ah, säälikää minua! Yksi ainoa minuutti odottaakseni armahdusta! Tai minä puolustaudun! Minä puren!

Tuomari ja pyöveli poistuivat. Olen yksin. — Yksin kahden poliisin seurassa.

Oh! Tuota kauheata joukkoa hyenanhuutoineen! — Kukapa tietää, vaikka pääsisinkin sen kynsistä? vaikka vielä pelastuisinkin? vaikkapa saisin armahduksen?… On mahdotonta, etten saisi armahdusta!

Ah! Niitä kurjia! Olen kuulevinani askelia portaissa…

KELLO NELJÄ.