Produced by Tapio Riikonen

KUOLEMAANTUOMITUN VIIMEINEN PÄIVÄ

Kirj.

Victor Hugo

Ranskankielestä suomentanut Urho Kivimäki

Alkuperäinen teos: Le dernier jour d'un condamné

Kariston 75 pennin romaaneja n:o 1.

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1917.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Victor Marie Hugo (1802-1885) oli Ranskan tuotteliaimpia ja monisärmäisimpiä kirjailijoita. Jättiläisenä hän liikkui kaikilla taidekirjallisuuden aloilla — runon, romaanin ja näytelmän; esteetikkona hän sitäpaitsi oli 19. vuosisadan suuren kirjallisen suunnan, romantiikan, voimakkaimpia esitaistelijoita, historioitsijana ja poliitikkona hän ajoi kansanvapauden asiaa. — Suurta kirjallista ja valtiollista ohjelmaansa hän pyrki toteuttamaan paitsi lennokkaana puhujana ja puhtaasti kaunokirjallisissa teoksissaan myöskin useimpien teoksiensa alkuun liittämillään esipuheilla. V. 1827 ilmestyneen lavean "Cromwell"-näytelmän esipuhe esim. sisältää hänen esteettisen maailmankatsomuksensa, Ranskan uusromantikkojen katekismuksen viitteineen, mistä kirjailijan on aiheensa valittava, millä tavalla teoksensa sommiteltava, mitä tekokeinoja osattava käyttää j.n.e.

Itse hän kirjaimellisesti toteutteli tätä ohjelmaansa. Hän rakenteli historiallisia — usein myöskin sangen epähistoriallisia — näyttämöjä, joilla liikkui uljasryhtisiä, komeanimisiä sankareita ja sankarittaria, kullankulisevaa, hopeanhelisevää joukkoa, muodottoman rumien epäsikiöitten rinnalla; niissä esiintyy korkealentoista paatosta, suuria aatteita matalien, matelevien ajatuksien ohella, epäitsekästä uhrautuvaisuutta petomaisten pyrkimyksien kanssa taistellen, — kaikkialla vallitsee mitä jyrkin vastakohtaisuuden laki, muodollisesti surkastuneessa kääpiömäisessä ruumiissa saattaa asua hellä isänmieli ja päinvastoin uljaassa sankarissakin ilmetä pohjaltaan inhimillisesti heikko sielu. Keskiaikainen mystiikka verhoo kaiken, tikarit ja väkipuukot välähtelevät, myrkkyä tihkuu milloin miltäkin taholta, hämärä kattaa näyttämön, pimeyden töitä tehdään, salamat singahtelevat ja ukkonen jyrisee. Mutta kaikesta tuntee, että voimakas henki liikuttelee näitä henkilöitä, että koskaan tyhjentymätön mielikuvitus on luonut täyteläisiä, väkevästi tuntevia ihmisiä, oikeita renessanssihahmoja.

Hugon teoksista lienevät suomalaiselle yleisölle tuttuja romaanit "Kurjat" (kaksi osaa) ja "Parisin Notre-Dame" sekä näytelmä "Lucretia Borgia". Nyt suomennettu "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" (alkuperäisen ensimäinen painos ilmestyi v. 1829) on kirjallisuuden ilmeisimmin tarkoitusperäisiä teoksia. Sen kärki on suunnattu etupäässä kaikkia tuomareita ja tuomitsevaa joukkoa kohtaan, se on ihmistuskaa tuntevan sydämen huuto kaikille inhimillisesti ajatteleville joukoille, se on kuvaus — värikäs kuvaus — sielullisista kärsimyksistä, joita kuolemaantuomittu saa tuta ennenkuin mestauskirves kiduttavan odotusajan jälkeen katkaisee hänen kaulansa. Se ei ole suoranainen romaani, siinä ei ole juonta, ei liioin dramaattista toimintaa; se on kosteitten vankilanmuurien sisällä elettyä elämää, jonka loppuna alati häämöttää aavemainen, kahden korkean patsaan välissä heilahteleva kolrniokirves.

Kuolemahan on meidän jokaisen osamme, mutta että se saapuu tuolla tavalla, toisen käden kautta, lain säätämänä rangaistuksena, katkaisemaan kaikki mahdollisuudet totiseen parannukseen, yllätyksenä vielä sittenkin, vaikka kuuteen viikkoon ei ole mitään muuta ajatellutkaan kuin sitä, tulee typistämään ruumiin, jossa asuu voimakas elämänhalu, halu nähdä aurinkoa, nauttia kukista, hoivata pikku Marieta, — siinä on yhteiskuntaelämän huutavin kierous. Minkä rikoksen kuolemaantuomittu lieneekin tehnyt — se ei kuulu asiaan — ei yhteiskunnan antama tuomio silti ole moraalisesti oikea teko. Tahdotaan muka siten poistaa yhteiskunnasta sille vaaralliset ainekset. Eivätkö vankilan vahvat muurit riitä? Yhteiskunta tahtoo kostaa ja rangaista. Kuka ihminen on oikeutettu riistämään toiselta ihmiseltä elämän? Edelleen: mestaus on muka varoittavana esimerkkinä muille. Milloinka on millään mestauksella ollut siveellisesti kohottava ja kasvattava tulos, ja miksikä teloitukset viime aikoina on yhä enemmän ja enemmän suoritettu salassa?

Ja eikö ole ihmisarvoa alentavaa, että on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on lähettää toisia ihmisiä mestauslavalle, palkattuja virkamiehiä, jotka pitävät henkilökohtaisena kunnia-asianaan olla oikeussalissa järkähtämättöminä, veristä loppua vaativina tuomareina, vaikka muuten voivat olla helliä isiä, hyviä puolisoita? Entä tuomitut? Toiset on yhteiskunta itse johtanut rikoksen teille. He eivät ole saaneet tietoa oikeasta ja väärästä. Heidän erheensä on kohtalon, ei heidän. Rikoksentekijää tuomitessaan yhteiskunta iskee kuoliaaksi usein myöskin viattomia, mestatun lapsia, omaisia. Kuolemaantuomitun sieluntila? Siitähän yhteiskunta pitää huolen lähettämällä tuomitun luo sielunpaimenen, jonka palkattuna toimena on valmistaa tuomittua eroamaan elämästä ja vahvistaa häntä nousemaan pyövelin rattaille. Ovatko kaikki tuomitut samanlaisia, joihin kaikkiin tehoo sama, sadasti toistettu kehoituspuhe?

Tällaisiin arkoihin, särkeviin kohtiin tahtoi Hugo teoksellaan iskeä, kuten hän alkutekstin toiseen painokseen v. 1832 kirjoittamassaan laajassa esipuheessa selittelee. Ja vaikka kuolemantuomio onkin useimmista sivistysmaista poistettu, elää sitä kannattava ajatus yhä, eikä se ole Suomenkaan rikoslaista kirjaimellisesti hävinnyt. Hugo antaa kuolemaantuomitun puhua. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko viikolta me saamme seurata niitä mielialoja, jotka ailahtelevat tuomitun ajatuksissa. Hän tietää mikä häntä odottaa, mutta eihän hän vielä voi kuolla, ei ainakaan sillä tavalla, ja toivottomimpinakin hetkinään hän yhä toivoo, toivoo armahdusta, vielä silloinkin kun hänet sidottuna viedään mestauslavan kupeelle. Ja vaikka monesti kyselemmekin, minkä rikoksen hän on tehnyt ja vaikka emme kyselyymme vastausta saakaan, — kun kirjailija on tahtonut täten antaa esitykselleen yleispätevyyttä, — silti me teoksen luettuamme yleensä ymmärtänemme, että kirjoittaja on oikeassa vaatimuksessaan: "Pois kuolemanrangaistus!" Tähän suuntaan ainakin on kehitys kulkenut, kuten sanottu, vaikkakin tämä teos ensin ilmestyessään nostatti mitä kiivaimpia vastaväitteitä ja vanhan järjestelmän puolelle on vieläkin jäänyt suuren kirjailijan oman kansan enemmistö.

Suomentaja.

1.

Bicêtre.

Kuolemaan tuomittu!

Jo viisi viikkoa olen elänyt tuon ajatuksen parissa, alati yksinäni sen kera, alati tuntenut sen jäätävää läheisyyttä, alati sortumaisillani sen painon alle.

Joskus, sillä minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut enemmän vuosia kuin viikkoja, olin ihminen sellainen kuin kuka tahansa muukin. Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla ja hetkellä oli oma ajatuksensa. Nuori ja rikas henkeni oli tulvillaan mielikuvia. Se huvittelihe sallimalla minun kieritellä niitä yhtä toisensa jälkeen, järjestyksettä ja loputtomasti kirjailemalla ehtymättömin arabeskein tätä karkeata ja vähäistä elämän ainesta. Ne olivat nuoria tyttöjä, häikäisevissä viitoissaan, voitettuja taisteluja, näyttämöjä elämää ja valoa tulvillaan, ja jälleen nuoria tyttöjä ja yöllisiä synkkiä kävelyjä kastanjain tuuheitten oksien alla. Mielikuvituksessani oli ainaista juhlaa. Saatoin ajatella mitä tahdoin, olin vapaa.

Nyt olen vanki. Ruumiini on raudoin kytketty vankikoppiini, henkeni on yhden ainoan ajatuksen kahleissa. Hirveän, verta tihkuvan, leppymättömän ajatuksen. Minulla on vain yksi ajatus, yksi vakaumus, yksi kiinnekohta: kuolemaan tuomittu!

Mitä puuhailenkin, se on aina mukana, tuo helvetillinen ajatus, painajaisena vierelläni, yksinään ja kateellisena, karkoittaen kaiken huvin, painaen minua hyisillä käsillään, kun tahdon kääntää päätäni tai sulkea silmäni. Se sukeltautuu kaikkiin niihin muotoihin, joihin henkeni tahtoo sitä paeta, se sekoittuu hirveänä kertona kaikkiin minulle lausuttuihin sanoihin, se takertuu mukanani koppini iljettäviin ristikkorautoihin; se vaivaa minua valveilla, vaanii minua kouristuksenomaisessa unessani, ja unikuvissani saa se mestauskirveen piirteet.

Kavahdan unestani sen seurassa ja sanon itsekseni: — Ah, se olikin vain unta! — Ja kas, tuskin ovat raskaat silmäni auenneet selvästi näkemään tuon kirotun ajatuksen kirjoitettuna minua ympäröivään hirveään todellisuuteen, kostean ja hiostuttavan koppini liuskakiville, yölamppuni kalpeihin säteisiin, karkeakuteisiin palttinavaatteisiini, vartijasoturin synkkiin muotoihin, jonka kypärä välähtelee rautaristikon takaa, kun jo olen kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani: kuolemaan tuomittu!

2.

Oli kaunis elokuun aamu.

Kolmena päivänä minun juttuani käsiteltiin, kolmena päivänä nimeni ja rikokseni saivat katselijalauman aamuisin koolle kinastelemaan oikeussalin penkkisijoista, niinkuin korpit kiistelevät haaskan ympärillä, kolmena päivänä koko tuo tuomarien, todistajien, asianajajien, syyttäjien aavelauma kierteli ja kaarteli ympärilläni, milloin hullunkurisena, milloin verentuntuisena, mutta aina synkkänä ja kohtalokkaana. Kahtena ensimäisenä yönä en ollut voinut nukkua, sillä tuska ja kauhu olivat minut vallanneet; kolmantena ikävä ja väsymys olivat tuudittaneet minut uneen. Sydänyöllä olin jättänyt valamiehet neuvottelemaan. Minut oli raahattu vankikoppini oljille ja olin heti vaipunut sikeään uneen, unohduksen uneen. Ne olivat ensimäisiä levonhetkiä pitkästä aikaa.

Syvä uneni oli yhä vielä sikeimmillään, kun minua tultiin herättämään. Tällä kerralla ei riittänyt vartijan raskas astunta, ei hänen raudoitettujen saappaittensa kolina, ei avainkimppunsa kalina, ei salpojen rasahtava ratina: hänen täytyi minut horroksista havahduttaakseen huutaa karkealla äänellä korvaani ja ravistaa kovalla kädellään minua olkapäistä: — Nouskaahan toki! — Avasin silmäni, nousin unenhoureissani istumaan. Samassa näin koppini ahtaasta ja korkeasta ikkunasta läpikäytävän päässä sen kaistaleen taivasta, jota minun oli suotu katsella, näin sen kellervän häivähdyksen, josta pimeään tottuneet silmät osaavat niin hyvin tuntea auringon. Rakastan aurinkoa.

— Tulee kaunis ilma, — sanoin vartijalle.

Hetken hän seisoi vastaamatta, tietämättä oikein, kannattiko tässä ruveta haastelemaan; hieman väkinäisesti hän sitten murahti:

— Voipa tulla.

Olin liikahtamatta, henkeni oli vielä puolinukuksissa, suu hymyili; silmä tuijotti tuota suloista kultahohdetta, joka väikkyi lattialla.

— Ulkona on kaunis päivä, — toistin.

— Niin on, — vastasi mies minulle; — teitä odotetaan.

Nämä harvat sanat palauttivat minut äkkiä todellisuuteen niinkuin nuora katkaisee perhosen lennon. Näin äkkiä kuin kirkkaassa valaistuksessa synkän oikeussalin, tuomarien veripunaisiin viittoihin sonnustautuneen puoliympyrän, kolme riviä typertyneitä todistajia, lavitsani kummassakin päässä seisovat vartiosotilaat, mustien pukujen vilahtelevan, ja huoneen hämyssä joukon liikahtelevan, ja niiden kahdentoista lautamiehen, jotka olivat minun nukkuessani valvoneet, suuntaavan katseensa minuun.

Nousin; hampaani kalisivat, käteni vapisivat, en tiennyt mistä ottaa vaatteet, jalkani pettivät. Ensi askeleella horjahtelin kuin liiaksi kuormitettu kantaja. Seurasin silti vartijaa.

Molemmat poliisit odottelivat minua kopin ovella. Pantiin jälleen käsiraudat. Niissä oli pieni monimutkainen lukkolaite, joka huolellisesti suljettiin. Sallin sen tapahtua; sehän oli vain kone, joka yhdistettiin toiseen koneeseen.

Kuljimme sisäpihan yli. Raikas aamutuuli virkisti minua. Kohotin pääni. Taivas oli sininen, ja auringon lämpimät säteet, pitkien savupiippujen katkaisemina, valahtivat suurina valolaikkoina korkeille muureille ja vankilan hämäriin kolkkiin. Oli todella kaunis päivä.

Nousimme vastassa olevat portaat, sivuutimme erään käytävän, sitte toisen, sitte kolmannen; sitten aukeni matala ovi. Lämmin, sorinan täyttämä ilmavirta tuoksahti kasvoilleni; se oli oikeussalissa olevan joukon hengitystä. Astuin sisään.

Ilmestyessäni saliin syntyi aseiden ja äänten hälinää; penkkejä siirreltiin kolisten. Väliaidakkeet natisivat, ja kulkiessani tuon avaran salin poikki kahden, sotilaiden reunaaman väkijoukkomuurin läpi minusta tuntui kuin olisin ollut keskus, johon kiinnitetyt säikeet saivat kaikki nuo ammottavat ja uteliaina kumartuneet kasvot liikehtimään.

Samassa huomasin, että rautoja ei enää ollut käsissäni, mutta en voinut muistaa, milloin ja kuinka ne oli otettu pois.

Nyt syntyi syvä hiljaisuus. Olin saapunut paikalleni. Joukon hälinän tauotessa tuli hiljaisuus myöskin minun ajatuksiini. Ymmärsin äkkiä selvästi sen, mitä tähän asti olin hämärästi aavistellut, — että ratkaiseva hetki oli tullut ja että olin kuulemassa tuomiotani.

Selittäköön ken voi, mutta tuo vastikään syntynyt ajatus ei minua kauhistuttanut. Ikkunat olivat auki, kaupungin ilma ja häly pääsivät esteettä ulkoa sisälle; sali oli valoisa kuin hääjuhlaa varten; iloiset auringonsäteet loivat sinne tänne kirkkaita ristikuvioita, milloin ehjiä lattialle, milloin mutkaisia pöydille, milloin säröisiä nurkkauksiin; ja ikkunoiden kiiltävistä lasipinnoista heijasti jokainen säde ison kultatomu-särmiön.

Salin perällä istuvat tuomarit olivat tyytyväisen näköisiä, nähtävästi hyvillään siitä, että olivat voineet lopettaa istunnon näin pian, Puheenjohtajan piirteissä, joita ikkunaruudusta heijastuva säde lievästi valaisi, oli jotakin tyyntä ja hyvänsävyistä, ja muuan asessori pakinoi miltei hilpeänä, kaulustaan silloin tällöin oikoen, sievän, punahattuisen naisen kanssa, joka erikoisesta suosiosta oli saanut paikan hänen taakseen.

Lautamiehet vain näyttivät kalpeilta ja masentuneilta, mutta se lienee johtunut väsymyksestä, sillä he olivat valvoneet koko yön. Jotkut haukottelivat. Ei mikään heidän piirteissään ilmaissut miehiä, jotka vastikään olivat päättäneet kuolemantuomion; ja näiden kunnon kansalaisten asenteista en voinut muuta päätellä kuin että he himoitsivat päästä nukkumaan.

Minua vastapäätä oleva ikkuna oli selkoselällään. Kuulin kukkasmyyjien rantalaiturilla naureskelevan; ja ristipöydällä seisova pieni keltainen kasvi, aivan uiden auringon säteissä, leikki muurin halkeamassa sihajavan tuulen kanssa.

Kuinka saattoi mikään synkkä ajatus pistää esiin tuollaisista suloisista aistimuksista? Hengittäessäni ilmaa ja aurinkoa minusta tuntui mahdottomalta ajatellakaan muuta kuin vapautta; toivo alkoi säteillä minussa niinkuin päivä ympärilläni; ja luottaen siis odotin tuomiotani niinkuin odotetaan vapahdusta ja elämää.

Nyt ilmestyi asianajajani. Häntä juuri odotettiin. Hän oli vastikään syönyt aamiaisensa, huolellisesti ja hyvällä ruokahalulla. Asetuttuaan paikalleen hän kumartui puoleeni hymyillen.

— Toivon hyvää, — hän virkkoi minulle.

— Niinkö? — vastasin mieli kevyenä ja niinikään hymyillen.

— Niin, — hän jatkoi, — en tunne vielä ratkaisua, mutta he eivät lienekään katsoneet tekoa ennakolta harkituksi, ja silloin pääsette pelkällä elinkautisella pakkotyöllä.

— Mitä sanotte? — vastasin kuohahtaen; — sata kertaa mieluummin kuolema!

Niin, kuolema! — "Ja sitäpaitsi", jatkoin itsekseni jollekin sisäiselle äänelle, "mitä vaaraa minulle koituu näin sanoa? Onko koskaan kuolemantuomiota julistettu muulloin kuin sydänyöllä, soihtujen valossa, synkässä ja pimeässä salissa, sateisen kylmänä ja talvisena yönä? Mutta elokuulla, kello kahdeksalta aamulla, näin ihanana päivänä, tuollaisten hyväntahtoisten lautamiesten aikana, se on mahdotonta!" Ja silmäni siirtyivät jälleen katselemaan tuota auringossa kylpevää siroa keltaista kukkaa.

Äkkiä kehoitti puheenjohtaja, joka oli odottanut vain asianajajaa, minua nousemaan. Vartiosto tarttui aseisiin, ja kuin sähköiskusta syöksähti yleisö samalla hetkellä seisaalleen. Muuan vähäpätöinen ja tyhjä olento, joka istui oikeusistuimen edessä olevan pöydän ääressä ja luullakseni oli oikeuden kirjuri, otti nyt puheenvuoron ja luki pöytäkirjan, jonka valamiehistö oli minun poissaollessani laatinut. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani; nojasin seinää vasten, jotten kaatuisi.

— Asianajaja, onko teillä mitään sanottavaa rangaistuksen laadusta? — kysyi puheenjohtaja.

Minulla puolestani olisi ollut määrättömästi sanottavaa, mutta en saanut sanaakaan suustani. Kieleni oli tarttunut kitalakeen.

Puolustajani nousi.

Ymmärsin, että hän koetti lieventää valamiesten päätöstä ja asettaa siitä johtuvan rangaistuksen sijaan toista rankaisumuotoa, samaa, jota hän minulle oli sanonut toivovansa ja joka oli minua niin syvästi loukannut.

Kiukkuni oli varmaankin varsin voimakas, sillä en saanut ilmoille niitä tuhansia tunteita, jotka ajatuksiani kuohuttivat. Tahdoin lujalla äänellä toistaa, mitä olin hänelle sanonut. "Sata kertaa mieluummin kuolema!" Mutta hengitys salpautui, ja minä kykenin vain rajusti tarttumaan hänen käsivarteensa ja kouristuneesti kiljahtamaan: — Ei!

Yleinen syyttäjä ahdisteli asianajajaa, ja minä kuuntelin häntä mykän tyytyväisenä. Sitten tuomarit poistuivat, sitten he palasivat, ja puheenjohtaja luki minulle tuomioni.

— Kuolemaan tuomittu! — sanoi joukko; ja minua poisvietäessä koko kansanjoukko syöksähti kintereilläni ulos, talon luhistumisessa syntyvän ryskeen lailla. Minä kuljin kummastuneena, mykkänä. Minussa oli puhjennut vallankumous. Kuolemantuomioon asti olin tuntenut hengittäväni, värähteleväni, eläväni samassa ympäristössä, missä muutkin ihmiset. Nyt olin selvästi huomaavinani maailman ja itseni välissä muurin. Ei mikään näyttänyt minusta enää samalta kuin ennen. Nuo isot valoisat ikkunat, kaunis aurinko, puhdas taivas, ihana kukka, kaikki olivat nyt valjuja ja kalpeita aivan kuin käärinliina. Noissa miehissä, noissa naisissa ja lapsissa, jotka tunkeilivat tielläni, olin näkevinäni haamujen piirteitä.

Portaitten alipäässä minua odottivat mustuneet ja likaiset ristikkovaunut. Niihin noustessani katsahdin sattumoisin ympärilleni. — Kuolemaan tuomittu! — huusivat ohikulkijat kiiruhtaen rattaitten ääreen. Siitä sumupilvestä, joka oli laskeutunut kaikkien ulkoseikkojen ja minun välilleni, eroitin kaksi nuorta tyttöä, jotka tarkkasivat minua ahnein katsein. — "Kas niin", nuorempi heistä virkkoi käsiään taputtaen, "se tapahtuu kuuden viikon perästä!"

3.

Kuolemaantuomittu!

No, miksipä ei? Ihmiset, muistan joskus lukeneeni eräästä kirjasta, jossa ei mitään muuta hyvää ollutkaan, ihmiset ovat kaikki tuomitut kuolemaan eripitkien lykkäysten jälkeen. Mitä erikoista siis on minun asemani?

Kuinka monta pitkään elämään valmistunutta ihmistä onkaan kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin minulle tuomio lausuttiin! Kuinka moni sellainen, joka nuorena, vapaana, terveenä laski voivansa nähdä tuona määrättynä päivänä pääni putoavan Grève-torilla, onkaan ennättänyt ennen minua hautaan painua! Kuinka monet niistä, jotka nyt liikkuvat ja elävät raittiissa ulkoilmassa, kulkevat ja käyvät mielinmäärin, ehtinevätkään kuolla ennen minua!

Ja onko elämällä minulle edes mitään kaivattavaa tarjottavana? Totisesti, vankikopin synkkä päivä ja musta leipä, annos laihaa lientä, joka ammennetaan vankien liemisaavista, — minulle, joka kasvatukseltani olen hienostunut, minulle äyskitään, minua ovat kaikenkarvaiset vartijat, päällysmiehet rääkkäämässä, en saa nähdä ainoatakaan ihmistä, joka minua pitäisi puhuttelun arvoisena ja jolle minä uskoutuisin, alituisesti täytyy vapista sekä siitä mitä olen tehnyt että mitä minulle tehdään: kas siinä miltei kaikki ne hyvät osat, jotka pyöveli voi minulta riistää.

Ah! ja sittenkin se on hirveätä!

4.

Mustat vaunut toivat minut tänne, tähän inhoittavaan Bicêtreen.

Kaukaa katsellen on tässä rakennuksessa näkevinään jotakin majesteetillista. Se kohottaikse taivaanrannalta matalahkon kunnaan kiireeltä, ja etäälle se näyttää merkkejä vanhasta loistostaan, kuninkaallisen linnan ilmeitä. Mutta palatsia lähestyessänne huomaatte sen muuttuvan hökkeliksi. Ränstyneet päädyt loukkaavat silmää. Jotakin köyhtynyttä ja rapistunutta on näissä kuninkaallisissa julkisivuissa; luulisi pitaalin sen muureja jäytävän. Ei ruutuja, ei laseja ikkunoissa; mutta kyllä tukevat rautaristikot, joiden takaa siellä täällä häämöttää jonkun kaleerivangin tai mielipuolen riutunut muoto.

Sellaiselta näyttää elämä läheltä.

5.

Tuskin olin paikalle saapunut, kun rautakourat jo ottivat minut huostaansa. Entisiä monin verroin tarkemmat varokeinot; ei enää veistä eikä haarukkaa aterioidessani; pakkopaita, jonkinlainen purjekankainen säkki, sitoi käteni; oltiin vastuussa hengestäni. Saatoin vielä vedota ylimpään oikeuteen. Tähän rasittavaan ratkaisuun voi mennä kuusi tai seitsemän viikkoa, ja oli tärkeätä pitää minut sillaikaa terveenä ja ehjänä Grève-toria varten.

Ensimäisinä päivinä minua kohdeltiin niin lempeästi, että se vallan kauhistutti. Vanginvartijan kohteliaisuudet tuovat mieleen mestauslavan. Onneksi tottumus parin päivän perästä voitti; minut työnnettiin toisten vankien joukkoon, yhteiseen eläimelliseen maailmaan, eikä ollut enää niitä huomaavaisuuden tottumattomia merkkejä, jotka saivat pyövelin alati väikkymään silmieni edessä. Eikä se ollut ainoa helpoitus. Nuoruuteni, alistuvaisuuteni, vankilansaarnaajan huolenpito ja ennen kaikkea ne muutamat vartijalle lausumani latinalaiset sanat, joita hän ei ymmärtänyt, soivat minulle viikottaisen kävelyhetken toisten pidätettyjen kanssa ja saivat häviämään pakkopaidan, johon olin ollut halpautua. Monien epäilyksien jälkeen minulle tuotiin myöskin mustetta, paperia, kyniä ja yölamppu.

Sunnuntaisin messun jälkeen minut päästetään välitunniksi vankilan pihamaalle. Siellä minä pakisen toisten vankien kanssa: se maksaa vaivan. Ne kurjat ovat hyvänsävyistä väkeä. He kertovat minulle vaiheensa, ne ovat peloittavia juttuja, mutta tiedän, että he kerskuvat. He opettavat minua puhumaan omaa murrettaan, huiskimaan renskaa, kuten he sanovat. Se on murretta, joka on ympätty yleiskieleen, jonkinlainen kamala kasvannainen, pahka. Joskus siinä on merkillistä tarmoa, hirvittävää värikkyyttä: on höystettä saralla (verta tiellä), naida leski (riippua hirsipuussa), hirttonuora on ikäänkuin jokaisen hirtetyn leski. Varkaan päällä on kaksi nimeä: yliopisto, silloin kun se miettii, hautoo, suunnittelee rikosta, hakotukki, kun pyöveli sen katkaisee, Toisinaan oikeata viisunsepittäjän henkeä: pajukasimiri (lumppuäijän keruukori), valemaakari (kieli) ja niin edespäin joka hetki outoja, salakähmäisiä, rumia, sorahtelevia sanoja, mistä lienevät tulleetkin: kirves Kalle (pyöveli), ratti (kuolema), herjalavo (mestauslava). Puhuttiin ojakonnista ja hämähäkeistä. Kun sitä kieltä kuuli puhuttavan, oli kuin koskettaisi jotakin likaista ja tomuttunutta esinettä, kuin jotakin ryysyläjää pudisteltaisiin kuulijan edessä.

Nämä ihmiset ainakin säälivät minua, ne ovatkin ainoat. Vartijat, ovenkaitsijat, avaintenhoitajat — en tahdo niitä heiltä — haastelevat ja nauravat, puhuvat minusta, minulle, kuin jostakin asiasta.

6.

Olen tuuminut itsekseni:

— Koska minä voin kirjoittaa, miksen sitä tee? Mutta mitä kirjoittaa? Vangittuna neljän alastoman ja kylmän kiviseinän sisään, tuntematta itseäni liikkeissäni vapaaksi, saamatta katseelleni näköalaa, ainoana, päivittäin koneellisesti toistuvana vaihteluna seurata sen neliömäisen valohäivän hidasta kulkua, jonka oveni kurkistusaukko heittää vastapäätä olevalle synkälle seinälle, ja kuten vastikään sanoin, aina yksin yhden ainoan ajatuksen, rikoksen ja rangaistuksen, murhan ja kuoleman ajatuksen toverina! onko minulla siis mitään sanottavaa, minulla, jolla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa? Ja löydänkö näivettyneistä ja tyhjistä aivoistani mitään sellaista, joka maksaa vaivan kirjoittaa paperille?

Miksikä ei? Vaikkapa kaikki ympärilläni onkin yksitoikkoista, väritöntä, eikö minussa itsessäni riehu myrsky, taistelu, tragedia? Eikö se päähänpisto, joka minut on vallannut, eikö se joka tunti, joka hetki esiinny minulle uudessa muodossa, yhä vain entistä inhoittavampana, entistä verisempänä, mitä lähemmä loppu saapuu? Miksen yrittäisi itse itselleni kuvailla kaikkea sitä väkivaltaista ja tuntematonta, jota hyljätyssä asemassani olen saanut kokea? Aineisto ainakin on runsas; ja niin lyhyt kuin elämäni lieneekin, on niissä tuskissa, kauhuissa ja kidutuksissa, jotka sen täyttävät nykyhetkestä viimeiseen, kyllin ainesta kynän kulua ja musteen kuivua. — Sitäpaitsi, ainoa keino näitä tuskia vähimmin tuntea on niitä tarkastella, ja niiden kuvailu tuottaa minulle vaihtelua.

Ja ehkäpä kirjoitukseni ei ole aivan hyödytönkään. Eiköhän kertomus tunti tunnilta, hetki hetkeltä, kidutus kidutukselta kokemistani kärsimyksistä, — jos minulla näet on voimaa viedä sitä siihen hetkeen saakka, jolloin ruumiillisesti olen kykenemätön sitä jatkamaan, — eiköhän tämä pakosta kyllä keskeneräinen, mutta silti mahdollisimman täydellinen kertomus mielialoistani, eiköhän se itsessään sisällä suurta ja syvää opetusta? Eikö tässä kuolemaa tekevän ajatuksen synnyttämässä asiakirjassa, tässä yhä lisääntyvien tuskien kehityskulussa, tässä kuolemaantuomitun henkisen ruumiinavauksen todistuskappaleessa, eikö siinä ole useitakin opetuksia niille, jotka tuomitsevat kuolemaan? Ehkä sen lukeminen saa heidät vähemmän kevyin käsin asiaan tarttumaan, kun jälleen on kysymyksessä heittää ajatteleva pää, ihmispää, siihen, mitä he sanovat oikeuden vaakakupiksi? Ehkeivät nuo kurjat ole koskaan miettineet sitä hidasta kidutuksien sarjaa, joka sisältyy kuolemantuomion rivakkaan päätökseen? Ovatko he koskaan edes pysähtyneet siihen kärkevään ajatukseen, että heidän mestauttamassaan ihmisessä on henki; henki, joka on luottanut elämään, henki, joka ei millään lailla ole sopeutunut kuolemaan? Eivät. He näkevät tässä kaikessa vain kolmiomaisen kirveen kohtisuoran välähdyksen ja varmaankin ajattelevat, ettei kuolemaantuomitulla ole mitään ennen eikä jälkeen.

Nämä lehdet avaavat heidän silmänsä. Jonakuna päivänä julkaistuina ne saavat heidän henkensä muutamiksi hetkiksi pysähtymään ymmärtämään näitä hengen kärsimyksiä, jollaisia he eivät luule olevankaan, He ovat voitonriemuisia voidessaan surmata, tuottamatta miltei minkäänlaista ruumiillista tuskaa. Kas! siitäkö vain olisi kysymys! Mitä onkaan ruumiin kipu siveellisen kivun rinnalla! Kauhistuen vielä säälitettäneen: sellaisiako ovatkin lait! Koittaa päivä, ja ehkäpä nämä muistelmat, erään kurjan ihmisen viimeiset tunnustukset silloin ovat joksikin avuksi…

Ellei kuolemani jälkeen tuuli pääse näillä paperinpalasilla pihamaalla leikkimään ja niitä rapakkoon kastelemaan, tai elleivät ne joudu sateeseen likoamaan, vanginvartijan särkyneen ikkunan ristikkoon liimattuina.

7.

Että se, mitä kirjoitin, voi tuoda hyötyä toisille, — että tämä pysähdyttäisi tuomarin, joka on valmis tuomitsemaan, — että tämä pelastaisi onnettomia viattomia tai rikollisia siitä sieluntuskasta, johon minut on tuomittu, miksi sitä soisin? mitä varten? mitä sillä on väliä? Kun minun kaulani on katkaistu, mitä minua silloin enää liikuttaa, jos toisiltakin pää leikataan? Olenko siis todellakin voinut ajatella tällaisia hullutuksia? Syöstä kumoon mestauslava noustuani ensin sille! kysynpä, mitä minä siitä kostun.

Mitä! Aurinko, kevät, kukkien kattamat kentät, aamuin heräävät linnut, pilvet, puut, luonto, vapaus, elämä, ne eivät ole enää minua varten!

Ah! Minuthan pitäisikin pelastaa! — Onko aivan varmaa, ettei se käy päinsä,— että huomenna täytyy kuolla, ehkä jo tänään, onko niin? Oi, Jumala! hirveä ajatus on päänsä murskaaminen kopin seinään!

8.

Laskekaamme, kuinka paljon on vielä aikaa:

Kolme päivää oli aikaa valittaa päätöksestä ylimpään oikeusistuimeen.

Viikon sitten asiakirjat makaavat unohdettuina rikosasiain tuomioistuimen oikeussalissa, minkä jälkeen paperit, kuten he sanovat, lähetetään ministerille.

Kaksi viikkoa ne viruvat ministerin huostassa, joka ei edes tiedä, että sellaisia on olemassakaan ja joka silti on velvollinen tutkittuaan siirtämään ne ylimpään oikeuteen.

Siellä suoritetaan luokittelu, numerointi, kirjoihin merkintä, sillä mestauslavalla on tungosta ja jokaisella pitää olla oma vuoronsa.

Kaksi viikkoa huolehtia siitä, ettei teille anneta armahdusta.

Vihdoinkin oikeus kokoontuu, säännöllisesti jonakin torstaina, käsittelee tukussa kaksikymmentä anomusta ja lähettää kaikki ministerille, joka lähettää yleiselle syyttäjälle, joka lähettää pyövelille. Kolme päivää.

Neljännen päivän aamulla sanoo v.t. yleinen syyttäjä kaulanauhaa solmitessaan: "Kyllä tämä juttu jo pitää lopettaa". — Ja ellei tällä sijaisella ole aamiaiskutsuja jonkun ystävän luo estämässä, suunnitellaan teloitusjärjestys, sepitetään paperille, kirjoitetaan puhtaaksi, toimitetaan asianomaisen käsiin, ja seuraavana päivänä aamun sarastaessa kuulee Grève-torilla hirsikehystä naulattavan ja kadunkulmissa käheä-äänisten huutajien täysin voimin hoilaavan.

Kaikkiaan kuusi viikkoa. Pikku tyttö oli oikeassa.

Mutta, ainakin viisi viikkoa, ehkä kuusikin — en uskalla laskea — olen jo ollut tässä Bicêtren kopissa, ja minusta tuntuu, että kolme päivää sitten oli torstai.

Olen juuri laatinut jälkisäädökseni.

Miksi? Minuthan on tuomittu suorittamaan kulungit, ja kaikkenikaan tuskin riittää siihen. Teloitus käy kalliiksi.

Jätän silti jälkeeni äidin, jätän vaimon, jätän lapsen.

Pienen kolmivuotiaan tytön, lempeän, ruusuisen, hennon, suurine mustine silmineen ja tuuheine ruskeine hiuksineen.

Hän oli kahden vuoden ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet viimeisen kerran näin.

Kuolemani jälkeen on siis kolme naista, ilman poikaa, ilman miestä, ilman isää; kolme erilaatuista orpoa; kolme lain tekemää leskeä.

Myönnän, että minä ansaitsen rangaistuksen. Mitä ovat nuo viattomat tehneet? Eivät mitään; silti heiltä riistetään kunnia, silti heidät syöstään tuhoon. Se on oikeutta.

Vanha äiti-parkani ei minua huolestuta. Hän on kuudenkymmenen neljän vuoden ikäinen, hän kuolee iskusta. Tai jos hän elääkin jonkun päivän kuolemani jälkeen, hänellä on kuitenkin viimeiseen hetkeensä saakka hieman lämmintä tuhkaa hiilloksessaan eikä hän sano mitään.

Vaimonikaan ei enää huolestuta minua. Hän on jo nyt sairas ja hengenheikko. Hän kuolee myöskin.

Ellei hän tule hulluksi. Sanotaan, että sellainen elää kauan; hänen henkensä ei ainakaan silloin tunne tuskia. Hän nukkuu, on kuin kuollut.

Mutta tyttäreni, lapseni, pikku Marie rukkani, joka nauraa, joka leikkii, joka tälläkin hetkellä laulaa eikä ajattele mitään, hän tuottaa minulle tuskia!

10.

Kas tämännäköinen on vankikoppini:

Kahdeksan jalkaa joka suunnalle. Neljä laastimatonta kiviseinää, jotka laskeutuvat kohtisuorina ulkokäytävää askelta korkeammalla olevaan liuskakivi-permantoon.

Oikealla ovesta tultaessa on jonkinlainen syvennys, vuodekomeron irvikuva. Sinne heitetään olkikupo, ja sillä vanki saa luvan levätä ja nukkua palttina-alusillaan ja hamppuliiveissään, talvet kesät.

Pääni päällä kaartuu taivaan tavoin holvikatto — sitä sanaa siitä käytetään — josta paksuja hämähäkinseittejä riippuu kuin ryysyjä.

Muuten ei ikkunoita, ei henkireikää. Ovi, jossa rauta peittää puun.

Erehdyn; oven ylälaidan keskessä on yhdeksän neliötuuman suuruinen aukko, joka on varustettu rautaristikolla ja jonka vartija voi yöksi sulkea.

Oven ulkopuolella on melkoisen pitkä käytävä, jota valaisevat ja tuulettavat seinien ylälaidassa olevat henkireiät, ja jonka nyt muuratut huonelokerot jakavat moneen osaan; matalat kaariovet yhdistävät nämä toisiinsa. Nämä lokerot ovat jonkinlaisina eteishuoneina vankikoppiin, sellaiseen kuin minunkin on. Näihin koppeihin pannaan vankilan johtajan määräyksestä pakkotyövangit, jos ovat järjestystä vastaan rikkoneet. Kolme ensimäistä koppia eteisinensä on varattu kuolemaantuomituille, koska ne yleistä osastoa likinnä ovat mukavimpia vanginvartijalle pitää silmällä.

Nämä kopit ovat viimeinen jäännös siitä Bicêtren vanhasta linnasta, jonka viidennellätoista vuosisadalla rakensi Winchesterin kardinaali, sama mies, joka poltatti Jeanne d'Arcin, Kuulin niin kerrottavan niille uteliaille, jotka joku päivä sitten tulivat minua koppiini katsomaan ja jotka kaukaa tuijottivat minuun kuin eläinnäyttelyn petoon. Vartija sai sata souta.

Unohdin mainita, että öin päivin seisoo koppini oven ulkopuolella vartija, ja milloin tahansa katsahdankin tuohon aukkoneliöön, kohtaan sen takaa avoimen, tarkan silmäparin.

Ja silti vakuutetaan, että tässä kivikomerossa on ilmaa ja päivää.

11.

Koska päivä ei vielä näy, mitä tehdä yöllä? Löysin ajatuksen. Nousin ja annoin lamppuni valon liikkua pitkin koppini seiniä. Ne olivat täynnä kirjoituksia, piirroksia, hullunkurisia kuvioita, toisiinsa kietoutuneita ja sekautuneita nimiä. Jokainen kuolemaantuomittu näyttää tahtoneen painaa merkkinsä edes tänne. On käytetty lyijykynää, punaliitua, hiiltä; siinä on mustaa, valkoista, harmaata, usein syvälle seinään uurrettua kirjoitusta, siellä täällä ruosteenkarvaistakin, joka tietää käytetyn verta musteena. Jos olisin ollut vapaa, olisin varmaankin innostunut tuohon outoon kirjaan, joka lehti lehdeltä avautui silmieni eteen koppini jokaisesta seinäkivestä. Olisin mielelläni sommitellut ehjän kokonaisuuden noista liuskakiville painetuista ajatussiruista; olisin löytänyt jokaisen nimen alta ihmisen; olisin luonut henkeä ja elämää noihin katkenneihin muistomerkkeihin, noihin paloiteltuihin lauseisiin, noihin silvottuihin sanoihin, jotka olivat kuin päättömiä ruumiita kuten nyt kirjoittajansakin.

Pielukseni yläpuolella on seinällä kaksi liekehtivää, nuolen lävistämää sydäntä ja niiden alla: Elinaikainen rakkaus. Sillä onnettomalla ei ollut pitkäaikaista sitoumusta.

Sivulla on eräänlainen kolmikolkka-hattu, sen alla tökerösti piirretty miehen kuva ja alla sanat: Eläköön keisari! 1824.

Taaskin liekehtiviä sydämiä seuraavin, vankilanomaisin muistosanoin: Rakastan ja jumaloin Mathieu Danvinia. JACQUES. [Miehennimiä molemmat. Suom.]

Vastapäisellä seinällä on nimi Papavoine. Alkukirjain on arabeskein kuvioitu ja huolellisesti somisteltu.

Siivoton kuplettilaulu.

Seinäkiveen syvään uurrettu vapauden hattu ja alla sanat: Bories. — Tasavalta. Kirjoittaja oli muuan la Rochellen neljästä aliupseerista. Nuorukais-parka! Kuinka surettavia heidän niinsanotut poliittiset tarpeensa ovatkaan! aatteen, unelman, käsitteen tähden se hirveä todellisuus, jota sanotaan giljotiiniksi! Ja minä kun valittelen, minä kurja, joka olen tehnyt oikean rikoksen, joka olen vuodattanut verta!

En jatkanut pitemmälle tutkimustani. — Näin nurkassa vaaleana häämöttävän inhoittavan kuvan, mestauslavan, jota tällä hetkellä pystytetään ehkä minua varten… Lamppu oli pudota käsistäni.

12.

Palasin äkkiä istumaan olkikuvolleni pää polvien varassa. Sitten lapsellinen kauhuni häipyi, ja outo uteliaisuus sai minut jälleen jatkamaan seinätutkimuksiani.

Papavoinen nimen vierestä repäisin nurkkauksesta suunnattoman suuren hämähäkinverkon, joka oli paksun tomukerroksen peitossa. Tämän seitin alla oli neljä tai viisi selvään luettavaa nimeä, toisista oli jäljellä vain läikkä seinällä. — DAUTUN 1815. — POULAIN 1818. — JEAN MARTIN 1821. — CASTAING 1823. Luin nämä nimet, ja kolkot muistot palautuivat mieleeni: Dautun, se mies, joka paloitteli veljensä neljään osaan ja yöllä tuli Pariisiin ja viskasi pään erääseen suihkualtaaseen ja ruumiin likaviemäriin; Poulain, joka murhasi vaimonsa; Jean Martin, joka pistoolilla ampui isänsä samalla hetkellä, jolloin vanhus availi ikkunaa; Castaing, lääkäri, joka myrkytti ystävänsä ja häntä hoitaessaan viimeisen sairauden aikana, jonka hän itse oli aiheuttanut, antoi hänelle lääkkeen asemasta myrkkyä; ja kaikkien näiden rinnalla Papavoine, hirveä hullu, joka tappoi lapsensa, iskien heitä kirveellä päähän.

"Kas nuo", ajattelin itsekseni kuumeen värähdyksen liikkuessa pitkin ruumistani, "nuo ovat ennen minua olleet tämän kopin asukkaita. Täällä siis, samalla lattialla, jolla minä nyt seison, he ovat hautoneet viimeisiä ajatuksiaan, nuo murhan ja veren ihmiset; näiden seinien vaiheilla, tässä ahtaassa kammiossa heidän viimeiset askeleensa ovat kajahdelleet kuten villipetojen astunta. He ovat seuranneet toisiaan lyhyin väliajoin. Näyttää siltä, ettei tämä koppi ole koskaan tyhjä. Heidän sijansa on vielä lämmin, ja minulle he ovat sen jättäneet. Minä menen vuorollani liittymään heihin Clamartin hautuumaassa, jossa ruoho rehoittaa niin hyvin!"

En ole uneksija enkä taikauskoinen. Varmaankin tällaiset ajatukset saivat minuun äkillisen kuumeen; mutta näin kuvitellessani minusta tuntui äkkiä, että nuo julmat nimet olivatkin tulikirjaimin seinään painetut; yhä nopeampi ja nopeampi kilke kaikui korvissani; punainen harso laskeutui silmiini; ja sitten olin näkevinäni kopin olevan täynnä ihmisiä, eriskummaisia ihmisiä, jotka pitelivät päätänsä vasemmassa kädessään, kannattaen sitä suusta, sillä tukkaa ei päässä ollut. Kaikki puistivat minulle nyrkkiään, paitsi isänmurhaaja.

Suljin kauhistuneena silmäni; silloin näin kaiken entistä selvemmin.

Unta, haavekuvaa vai tottako tuo kaikki oli, mutta hulluksi olisin tullut, ellei uusi äkillinen vaikutelma olisi herättänyt minua valveille. Olin jo kaatua pitkälleni permannolle, mutta silloin tunsin paljaalla jalallani kylmän vatsan ja karvaisten jalkojen kosketuksen; se oli hämähäkki, jonka rauhaa olin häirinnyt ja joka nyt pakeni.

Se minut sai hereille. — Oi noita hirveitä haamuja! — Ei, savua se oli, tyhjien ja nytkähtelevien aivojeni mielikuvia. Macbethin harhanäky! Kuolleet ovat kuolleita, varsinkin nuo. Ne ovat hautaan hyvin lukitut. Se ei ole sellainen vankila, josta pääsee pois. Miksi siis pelkään?

Haudan ovi ei aukene sisältäpäin.

13.

Viime päivinä olen nähnyt jotakin karmivaa.

Päivä sarasti, ja koko vankila oli yhtenä hälinänä. Raskaita ovia avattiin ja sulettiin, salpoja ja rautalukkoja väännettiin, vartijain vyössä riippuvat avainkimput kalisivat, ylös ja alas kiiruhtavat askeleet panivat portaat vavahtelemaan, pitkien käytävien kummastakin päästä kuului kyselyjä ja vastauksia. Naapurini, rangaistusvangit, olivat tavallista iloisempia. Koko Bicêtre tuntui nauravan, laulavan, juoksevan, tanssivan.

Minä vain kuuntelin ihmeissäni.

Vartija meni oven ohitse.

Kutsuin häntä ja kysyin, oliko vankilassa jokin juhla.

— Juhla, tavallaan! — vastasi hän minulle. — Tänään pannaan rautoihin ne vangit, joiden huomenna pitää lähteä Touloniin. Tahdotteko nähdä, ehkä se teitä huvittaa?

Yksinäiselle koppiin teljetylle on todella nautinto katsella näytelmää, vihattavaakin. Hyväksyin hupia sisältävän tarjouksen.

Vartija ryhtyi tavanomaisiin varokeinoihin ollakseen varma minusta; sitten hän vei minut pieneen tyhjään ja aivan kalustamattomaan koppiin, jossa oli ristikko-ikkuna, mutta oikea ikkuna rinnan tasalla, ikkuna, jonka lävitse näki oikean taivaan.

— Kas niin, — vartija virkkoi, — täältä te näette ja kuulette.
Olette aitiossanne yksin kuin kuningas.

Sitten hän poistui ja sulki minut salpojen ja lukkujen taakse,

Ikkuna avautui melkoisen avaraan neliömäiseen pihaan, jota kaikilta sivuilta muurin lailla ympäröi valtava kuusikerroksinen rakennus. Ei mikään ole ränstyneempää, alastomampaa, kurjempaa silmän katsella, kuin tämä monilukuisten ristikko-ikkunoiden puhkoma nelinkertainen julkisivu. Ikkunoihin alimmasta kerroksesta ylimpään oli painautuneina laihoja ja kalpeita kasvoja, kasaantuneina toistensa yli kuin muurin kivet ja kuin rautaristikkojen kehystäminä. Ne olivat vankeja, jotka tällä kerralla näytelmän katselijoina odottivat vain vuoroaan päästä itse näyttelemään. Ne olivat kuin rauhattomia sieluja, jotka seisovat helvettiin vievällä kiirastuliaukolla.

Kaikki tuijottivat yhä vieläkin autioon pihaan. He odottivat. Näiden riutuneiden ja kolkkojen piirteiden joukosta välähti joku terävä ja eloisa katse kuin tulenkieleke.

Pihaa ympäröivä neliömäinen vankilarakennus ei loppunut tähän. Yksi sen neljästä kyljestä (se joka on itäänpäin) on keskeltä puhkaistu ja yhdistetty naapurin sivuun pelkällä rautaristikko-portilla. Tämä portti aukee toiseen, edellistä pienempään pihaan, joka kuten sekin on muurien ja mustuneiden talonpäätyjen ympäröimä.

Kaikki pääpihan kivirakennukset on rakennettu kiinni ulkomuuriin. Sen keskeltä kohoaa yksinäinen taivutettu rautapylväs lyhtyä varten.

Päivälliskello soi. Suuri, seinänsyvennykseen kätketty ajoportti avautui rytisten. Jonkinlaisten kuihtuneiden ja häpeävien, sinipukuisten, punapolettisten ja keltaisiin miekanhankkiluksiin vyötettyjen sotilaiden saattamina vyöryivät pihaan raskaat rattaat raudan helistessä. Siinä olivat kaleeriorjien kahleet.

Samassa tuokiossa — ikäänkuin tämä hälinä olisi herättänyt vankilan eloon — räjähtivät tähän asti vaienneet ja liikkumattomat ikkunastakatselijat ilonhuutoihin, laulujen ja uhkausten ja sadatusten tulvaan, ja niihin sekaantunut naurunrähäkkä oli särkeä korvat. Olisi luullut näkevänsä pahojenhenkien naamarit. Jokaisen kasvoja vääristi irvistys, kaikki nyrkit työntyivät ristikkojen väliköistä ulos, kaikki ulvoivat, silmät tuiskivat tulta, ja minä olin aivan ällistynyt nähdessäni sellaista hehkua tuossa tuhkassa.

Poliisit, joiden joukossa eroitti siisteistä vaatteista ja kauhun eleistä jonkun Pariisista saapuneen uteliaan, ryhtyivät sillä välin rauhallisesti työhönsä. Yksi heistä nousi rattaille ja heitteli tovereilleen kahleet, matkakytkyimet, kasoittain hamppuhousuja. Sitten he hajaantuivat kukin omaan työhönsä. Toiset menivät erääseen nurkkaukseen selvittelemään niitä pitkiä kahleita, joita he omalla murteellaan sanoivat ohjaksiksi; toiset levittivät pihakiville silkkikankaat, paidat ja kaatiot; älykkäämmät taasen tutkivat päällikkönsä, — tanakan vanhuksen — heitä silmällä pitäessä yksitellen kaularautoja, joiden kestävyyttä he koettelivat päästäen ne välkkymään pihan kiville. Tämä työ suoritettiin vankien naljaillen kirkuessa; heidän äänensä yli raikuivat niiden pakkovankien möyryävät naurunhohotukset, joita varten nämä valmistukset tehtiin ja joiden nähtiin vetäytyneen pikkupihaan aukeavan vanhan vankilan ristikkoikkunoiden taakse.

Näiden alkuvalmistuksien jälkeen antoi muuan kultakaluunainen herra, jota puhuteltiin herra tarkastajaksi, määräyksen vankilan johtajalle; ja seuraavassa hetkessä miltei yhtaikaa aukeni pari kolme matalaa porttia, ja kuin vihurin puuskasta täyttyi piha alastomista, inhoittavista, ryysyisistä miehistä. Kaleerivankeja.

Heidän ilmestyessään kaikui ilo ikkunoilla kaksinkertaisena. Muutamia heistä, kuritushuoneen suuria nimiä, tervehdittiin hurraahuudoin ja taputuksin, jonka kunnianosoituksen he ottivat alentuvan ylpeästi vastaan. Useimmilla oli päässä lakintapainen, jonka he omin käsin olivat punoneet koppinsa oljista, oudonnäköinen, jotta kaupungeissa hattu kääntäisi huomion päähän. Sellaisille riemuittiin kaikkein voimakkaimmin. Muuan varsinkin kiihoitti ihastushuutoihin: seitsentoista-vuotias nuorukainen, jolla oli nuoren tytön piirteet. Hän tuli kopista, jossa oli ollut varmassa tallessa kahdeksan päivää; vuodeoljista hän oli tehnyt puvun, joka peitti hänet päästä jalkoihin, ja pihalle tullessaan hän teki ilmavoltteja notkeana kuin käärme. Se oli varkaudesta tuomittu kiertävä ilveilijä. Ilman täyttivät raivoisat kättentaputukset ja riemuhuudot. Kaleerivangit vastasivat siihen, ja oli todella jotakin kammottavaa näissä valmiiden pakkovankien ja pakkovanki-tulokkaiden keskinäisissä ilonilmaisuissa. Kelpasi yhteiskunnan olla siellä mukana; sitä edustivat vartijat ja kauhistuneet uteliaat. Rikos ilkkui sitä vasten kasvoja, ja kauheata rangaistusta vietettiin perhejuhlana.

Sitä mukaa kuin heitä saapui, heidät työnnettiin kahden vartija-joukon muodostamaa kujaa pitkin pikkupihaan, jossa heitä odotti lääkärintarkastus. Täällä koettivat kaikki viimeiseen asti päästä vapautumaan matkasta, teeskennellen mikä mitäkin sairautta, — kellä oli silmät kipeät, keltä jalka nyrjähtänyt, käsi taittunut. Mutta miltei aina heidät havaittiin kyllin hyviksi kaleerityöhön; ja silloin jokainen alistui huolettomana, hetkessä unohtaen esittämänsä vaivaisuuden.

Pikkupihan ristikkoportti avautui jälleen. Muuan vartija toimitti aakkosellisen nimihuudon; ja yksitellen he nyt astuivat esiin ja jokainen pakkovanki asettui riviin suuren pihan nurkkaukseen toverin viereen, jonka hänen nimensä alkukirjaimet hänelle sattumoisin olivat suoneet. Täten jokainen huomaa joutuneensa omaan maailmaansa, jokaisella on omat kahleensa jonkun tuntemattoman rinnalla; ja jos jollakulla vangilla sattumalta on ystävä, niin kahle heidät toisistaan eroittaa. Viimeinen kurjuus!

Kun vankeja oli saatu riviin kolmekymmentä, suljettiin portti. Poliisi uhkaili heitä pampullaan, viskasi jokaisen eteen paidan, liivit ja karkeahamppuiset kaatiot ja antoi merkin, ja kaikki alkoivat riisuutua. Odottamaton tapahtuma tuli aivan kuin tilattuna muuttamaan tämän nöyryytyksen kidutukseksi.

Tähän asti oli ilma ollut jokseenkin sees, ja vaikka lokakuun viima viilensikin ilmaa, avasi se sentään tuolloin tällöin taivaan harmaaseen pilvikattoon viilun, josta tuikahti yksinäinen auringonsäde. Mutta tuskin olivat vangit ehtineet heittää yltään ryysynsä ja juuri kun he alastomina ja pystyssä tarjoutuivat epäluuloisten vartijoiden ja heitä ympäröivien, heidän olkapäitänsä tähystelevien uteliaitten tarkastettaviksi, peittyi taivas mustiin pilviin ja kylmä syksyinen myrsky puhkesi äkkiä ja valui virtoina kivetylle pihalle, peitteettömille päille, kaleeriorjien alastomille jäsenille ja pihalle sirotelluille kurjille ihotakeille.

Ja kädenkäänteessä hävisivät pihalta kaikki muut paitsi poliisit ja kaleerivangit. Pariisilaiset uteliaat kiiruhtivat hakemaan suojaa porttikäytävistä.

Ja yhä valui sade kuuroina. Pihalla näki enää vain alastomia ja vettävaluvia vankeja niljaisella kivityksellä. Synkkä hiljaisuus oli seurannut heidän meluavia riemuhuutojaan. He tutisivat, hampaat löivät loukkua; heidän laihtuneet raajansa, luisevat polvensa nytkähtelivät; ja säälittävää oli katsella heidän vetävän sinertävien jäseniensä verhoiksi noita likomärkiä paitoja, liivejä, noita vettävaluvia kaatioita. Alastomuus olisi ollut parempi.

Vain yksi heistä, muuan vanhus, oli jossakin määrin säilyttänyt entistä ilomieltään. Selvitellessään tihkuvaa paitaansa ylleen hän huudahti, ettei tämä kuulunut ohjelmaan; sitten hän puhkesi nauramaan ja heristi taivaalle nyrkkiä.

Kun he olivat matkapuvuissaan, vietiin heidät 20- tai 30-miehisissä ryhmissä pihan toiselle sivulle, missä pitkät pihalla viruvat ketjut heitä odottivat. Nämä ketjut olivat pitkiä ja tukevia kytkyimiä, joihin aina joka kahden jalan päähän oli kiinnitetty suoraan kulmaan toisia, lyhyempiä poikkikahleita; näiden toisessa päässä oli nelikulmainen kaularauta, jonka yksi sivu käytännöllisen saranalaitteen avulla saatiin aukeamaan ja rautapultilla sulkeumaan ja joka koko matkan riippui kaleerivangin kaulassa. Kun tällainen kahlerykelmä on levitettynä maahan, muistuttaa se aika paljon suurta kalaverkkoa.

Kaleerivangit pantiin istumaan rapakkoon, vettävaluville kiville; nuo rautaiset helminauhat ripustettiin heidän kaulaansa; sitten tuli pari vartioston seppää siirrettävine alasimineen ja niittasi ne kiinni kylmiltään, tukevin moukariniskuin. Se on hirveä hetki, jolloin rohkeimmatkin kalpenevat. Jokainen isku alasimelle, jolle heidän selkänsä nojaavat, saa heidän leukansa tuskasta loukahtamaan; pieninkin liikahtelu taaksepäin saisi heidän kallonsa halkeamaan kuin pähkinänkuoren.

Tämän toimituksen jälkeen he muuttuivat synkiksi. Nyt kuuli enää vain kahleitten kalinaa ja silloin tällöin jonkun kiljahduksen ja vartioston ruoskan läjähdyksen niskottelevien jäsenille. Joukossa oli paljon, jotka itkivät; vanhukset vapisivat ja purivat huuliaan. Kauhuntuntein tarkastelin noita rautapuitteissa kuvastuvia kolkkoja piirteitä.

Jälleen pilkisti pilvien lomitse auringonsäde. Saattoi sanoa, että se valoi uutta tulta aivoihin. Vangit kohottautuivat kuin yhtenä miehenä, kuin kouristusliikkeestä. Nuo viisi ketjullista liittyivät käsin toisiinsa ja muodostuivat äkkiä avaraksi kehäksi lyhtypatsaan ympärille. He kiepahtelivat silmiä väsyttävästi. He virittivät kaleerivangin laulun, murresävyisen romanssin; se oli milloin valittavaa, milloin hurjaa ja ilakoivaa, hetkittäin kuului karkeita huutoja ja viiltäviä, hohottavia naurunräjähdyksiä, jotka kaikki sekoittuivat laulun salaperäisiin sanoihin; sitten vimmankiljahduksia, ja kahleitten kalina oli orkesterina säestämässä tätä laulua, joka kaikui käreämpänä kuin niiden kolke. Jos olisin halunnut luoda kuvan itselleni velhojen kokouksesta, en olisi löytänyt parempaa enkä pahempaa, kuin se oli, jonka nyt näin.

Pihalle tuotiin suuri saavi. Vartijat keskeyttivät ruoskaniskuin vankien karkelon ja kuljettivat heidät tämän saavin ääreen, jossa kellui mitä ruohoja lienee kellunutkin jossakin höyryävässä ja laihassa liemessä. He aterioivat.

Syötyään he viskasivat liemensä ja ruisleipänsä tähteet pihan kiville ja alottivat jälleen tanssinsa ja laulunsa. Heille näkyi suodun tällainen vapaus lähtöpäivänä ja sitä seuraavana yönä.

Katselin tätä kummallista näytelmää niin himokkaan uteliaana, niin värähdellen, niin hartaasti, että vallan unohdin itseni. Syvä säälintunne järkytti minua aina sydänpohjia myöten, ja heidän remahtava naurunsa sai minut itkemään.

Kesken syvää haaveiluani näin tuon ulvovan joukon äkkiä pysähtyvän, ja kaikki vaikenivat.

Sitten kääntyivät kaikki katseet siihen ikkunaan, jonka ääressä minä seisoin. — Kuolemaantuomittu! kuolemaantuomittu! — huusivat kaikki osoittaen minua sormellaan; ja ilonkiljahdukset olivat entistäkin voimakkaampia.

Olin kuin paikalleni naulittuna.

En tiedä, mistä he minut tunsivat ja kuinka olivat minut huomanneet.

— Hyvää päivää, päivää! — he huutelivat minulle julmasti naljaillen. Muuan nuorimpia, elinkautiseen kaleerityöhön tuomittu, kasvoiltaan kiiltävän lyijynharmaa, tuijotti minuun innokkaana ja sanoi: "Tuota onnellista! hänet typistetään! Hyvästi, toveri!"

En osaa kuvailla, kuinka laitani tällöin oli. Olin todellakin heidän toverinsa. Grève on Toulonin sisar. Olin oikeastaan heitä matalammalla: he tekivät minulle kunniaa. Värisin kylmästä. — Niin, heidän toverinsa! Ja muutamia päiviä myöhemmin minäkin voisin esittää heille jotakin katseltavaa. — Seisoin ikkunassa, liikkumatonna, halvattuna. Mutta kun näin tuon viisikertaisen ketjun lähtevän liikkeelle, vyöryvän kohden minua helvetillisen toverillisin elein; kun kuulin heidän kahleittensa, heidän huutojensa, askeltensa huumaavan hälyn muurin kupeelta, tuntui minusta kuin tuo paholaisten lauma ryntäisi suoraan surkeaan vankikoppiini; kiljahdin ja heittäydyin kaikin voimineni ovelle särkeäkseni sen; mutta paon mahdollisuutta ei ollut. Salvat olivat ulkopuolella. Kolkutin, huusin raivoissani. Sitten olin kuulevinani yhä lähempää vankien hirveät äänet. Luulin jo näkeväni heidän inhottavien päittensä kurkoittautuvan ikkunalaudalle, jälleen tunkeutui rinnastani tuskanhuuto, ja minä kaaduin tainnuksissa permannolle.

14.

Kun jälleen toinnuin, oli yö. Makasin vuoderähjällä; huoneen perällä tuikuttavan lyhdyn valossa näin toisia samanlaisia vuoteita omani kummallakin puolella pitkässä rivissä. Ymmärsin, että minut oli tuotu sairaalaan.

Olin jonkun hetken valveilla, ajattelematta, tuntematta mitään, — nauttien vain siitä mielihyvästä, että sain olla vuoteessa. Toisina aikoina tämä sairaala- ja vankilavuode olisi varmaankin saanut minut värähtämään inhon ja säälin tunteesta; mutta enhän ollut enää entinen ihminen. Hurstit olivat harmaat ja karkeat pidellä, peite ohut ja reikäinen; oljet tuntuivat patjoista; viisi siitä! Jäseneni voivat nyt mielensä mukaan liikkua näiden karheiden hurstien välissä; tämän peitteen alla, niin ohut kuin se olikin, tunsin vähitellen pääseväni siitä totunnaisesta hirvittävästä kylmästä, joka luissani ja ytimissäni oli asunut. — Vaivuin jälleen uneen.

Ankara melu herätti minut. Päivä jo valkeni. Melu tuli ulkoa. Vuoteeni oli ikkunan vieressä, nousin istumaan, katsomaan mitä tapahtui.

Ikkuna oli Bicêtren suureen pihaan. Piha oli täynnä väkeä. Kahdella sotamiesketjulla oli täysi työ pitää avoinna kapeata kujaa pihan yli. Tämän kaksinkertaisen sotilasrivin läpi kulki kiviä vasten kolisten hitaasti viidet rattaat, täyteen ahdettuina miehiä; ne olivat lähtöä tekeviä vankeja.

Rattaat olivat avoimet. Jokainen kahlekunta kulki omissa rattaissaan. Vangit istuivat selitysten kummallakin sivulaidalla; heitä eroitti yhteinen kahletanko, joka ulottui rattaitten päästä päähän ja jonka toisella päällä seisova, pyssyniekka vartija piti jalkaansa. Raudat kalisivat, ja jokaisesta rattaitten saamasta sysäyksestä vankien päät nytkähtivät ja heidän riippuvat jalkansa heilahtelivat.

Hieno ja terävä sade jääti ilman ja valui heidän polvilleen, hamppukaatioilleen, jotka harmaista olivat muuttuneet mustiksi. Heidän pitkät partansa ja lyhyet tukkansa noruivat vettä, heidän kasvonsa sinersivät, he värisivät vilusta, ja hampaat löivät loukkua raivosta ja kylmästä. Eikä liikuntamahdollisuutta. Kun ihminen kerran on niitattu siihen inhottavaan, mitä sanotaan kahleketjuksi, on hän vain osa siitä, ja se liikkuu kuin yksi ihminen. Äly katoo, kaleerityö sen tuomitsee kuolemaan; ja ihmisellä itsellään on tarpeita ja ruokahalua enää vain määrättyinä hetkinä. Näin he siis alottivat 25-päiväisen matkansa, liikkumattomina, useimmat puolialastomina, paljain päin ja riippuvin jaloin, istuen samoilla rattailla, samoissa vaatteissa sekä heinäkuun paahtavassa helteessä että marraskuun jäätävissä sateissa. Voisi luulla, että ihmiset tahtovat pyövelintoimessaan tuoda taivaan puolitiehen.

Ympärillä kahisevan joukon ja rattaissa istujain välillä näytti syntyneen jonkinlainen hirvittävä vuoropuhelu; herjauksia yhtäältä, kerskuntaa toisaalta, sadatuksia kummaltakin puolelta; mutta kun johtaja oli antanut merkin, näin ruoskaniskuja putoilevan rattaisiin umpimähkään, hartioihin ja päihin, ja kaikki palautui siihen ulkonaiseen rauhaan, jota sanotaan järjestykseksi. Mutta silmät hehkuivat kostoa, ja noiden kurjien nyrkit painuivat syvälle polviin.

Nuo viidet rattaat, joita ratsupoliisit ja jalankulkevat vartijat saattoivat, katosivat peräkkäin Bicêtren korkeaan porttiholviin; kuudennet seurasivat viimeisinä, täpösen täynnä sikin sokin kattiloita, nahkasäkkejä ja varakahleita. Jotkut vartijat, jotka olivat viivähtäneet vankilan ruokatarjoilussa, juoksivat jälessä, ehättääkseen joukkoonsa. Väki hajaantui. Koko näytelmä hävisi kuin näköharha. Ilman kaikuna kuului enää heikosti pyörien raskasta ratinaa ja hevosten kavionkopsetta Fontainebleaun kivetyltä kadulta, ruoskan läimähdyksiä, kahleitten kalinaa ja roskaväen ulvontaa sen toivottaessa kirousta kaleerivankien matkalle.

Sellaista on heille alku!

Mitä minulle sanoikaan asianajaja? Ah, niin, sata kertaa mieluummin kuolema, mieluummin mestauslava kuin pakkotyö, mieluummin tyhjyys kuin helvetti; parempi ojentaa kaula giljotiinin kirveelle kuin iestangon kaularaudalle. Kaleerit, laupias taivas!

15.

Onnettomuudeksi en ollut sairas. Seuraavana päivänä minun piti lähteä sairaalasta. Vankikoppi otti minut jälleen huostaansa.

Sairas! Todella, olen nuori, terve ja vahva. Veri virtaa vapaana suonissani; kaikki elimeni tottelevat kaikkia päähänpistojani; ruumiini ja henkeni ovat tukevat, luodut pitkään elämään. Niin, kaikki tuo on totta, ja silti minulla on tauti, kuolemansairaus, ihmiskäsin luotu loppukausi.

Vasta sairaalasta päästyäni olen keksinyt sen ajatuksen, että minun olisi pitänyt tekeytyä hulluksi; ehkä olisin siten voinut pelastautua, jos olisin sillä perusteella saanut viipyä siellä. Vankilan lääkärit ja sairaanhoitajattaret tuntuivat ottavan osaa kohtalooni. Kuolla niin nuorena, ja sellaisella tavalla! Saattoi miltei arvella, että he säälisivät minua, niin huolekkaina he puuhailivat vuoteeni ympärillä. Mitä vielä, — uteliaisuutta! Ja edelleen, nuo parantavat ihmiset kirvoittavat kyllä kuumeesta, mutta eivät kuolemantuomiosta. Ja silti kävisi sekin heille helpoksi! Ovi vain unohtuisi auki, — mitä haittaa heille siitä koituisi?

Nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta! Valitukseni hylätään, sillä kaikki on käynyt säännönmukaisesti, todistajat ovat hyvin todistaneet, asianajajat ovat hyvin ajaneet asiansa, tuomarit ovat hyvin tuominneet. En usko siis siihen, ellei… Ei, hulluutta! — ei toivoa! Vetoaminen on kuin kuilun yli jännitetty nuora, josta roikkuu ja jonka joka hetki kuulee katkeilevan, kunnes se rasahtaa aivan poikki. Se on kuin giljotiinin kirves putoisi kuusi viikkoa.

Entä jos saisin armahduksen? — Armahduksen? Kuka sen antaisi? ja miksi? ja kuinka? Mahdotonta on minun saada armahdusta! Tarvitaan esimerkki, kuten sanotaan!

Kolme astetta on minulla vain vielä astuttavana: Bicêtre, Conciergerie,
Grève.

16.

Niinä vähinä hetkinä, jotka vietin sairaalassa, olin istunut ikkunan ääressä päivänpaisteessa — aurinko oli jälleen tullut esille — tai olin ainakin saanut aurinkoa niin paljon kuin rautaristikot sallivat.

Istuin siinä raskas ja kuumeinen pääni käsien varassa, joilla nyt oli enemmän taakkaa kuin mitä jaksoivat kestää, kyynärpäät polvia vasten, jalat tuolini puolapuiden nojassa, sillä väsymys oli minut koukistanut ja saanut lysähtämään kumaraan ikäänkuin luita ei enää olisi ollut jäsenissäni eikä lihaksia rungossani.

Vankilan tympeä tuoksu ahdisti minua enemmän kuin koskaan, korvissani soi yhä vielä kaleerivankien kahleitten kalina, tunsin ääretöntä kylläännystä koko Bicêtreen. Minusta tuntui, että hyvän Jumalan olisi pitänyt sääliä minua ja lähettää minulle edes joku pikkulintu laulamaan tuonne vastapäätä, katonharjalle.

En tiedä, hyvä Jumalako vai pahahenkikö minua kuuli; mutta miltei samassa hetkessä kuulin ikkunani alta äänen, — en linnunääntä, vaan paljon kauniimpaa: puhtaan, raikkaan, viisitoistiaan nuoren tytön sametinpehmeän äänen. Kohotin ähmissäni päätäni, kuuntelin himoiten laulua, jota hän lauloi. Siinä oli pitkäveteinen sävel, se oli kuin surullista ja valittavaa kuherrusta; mutta sanoja eroittaessani oli pettymykseni kovin katkera. Tämän murteellisen, hirveän valitusvirren puolittain ymmärrettävä, puolittain kätketty sisällys, — rosvon taistelu vartijan kanssa, varas, jonka hän yllättää vaimonsa parissa, kauhea ilmoitus: "olen surmannut ihmisen ja olen nyt vangittu, olen saanut korkkipuun hikoilemaan ja olen joutunut oljille"; vaimo, joka anomuksineen juoksee Versaillesiin ja Majesteetti, joka närkästyy ja uhkaa antaa syyllisen karkeloida tanssin paikalla, missä ei ole parkettilattiaa; ja kaiken tuon laulaa suloisin ja ihanin ääni, mikä koskaan on ihmiskorvaa tuudittaen hivellyt!… Olin jähmettynyt, hyytynyt, nujerrettu. Oli ällöttävää kuulla tuollaisten kammosanojen lähtevän lämpimästä ja raikkaasta suusta. Se oli kuin etanan näljää ruusun teriöllä.

En kykene ilmaisemaan mitä tunsin; minua yhtaikaa sekä haavoitti että hyväili. Luolien ja vankilan murre, tuo vertatihkuva ja räikeä kieli, tuo ruma mongerrus nuoren tytön ääneen yhtyneenä, lapsenäänen siro muutanta naisen ääneksi! oi, noita muodottomia ja rumasti valikoituja sanoja, poljentoja, liverryksiä, helmeilyjä!

Ah, vankila on sentään kirottu paikka! Se on kuin myrkky, joka kaikki pilaa. Kaikki siinä lakastuu, yksinpä viisitoista-vuotiaan tytön laulu. Näette siellä linnun, sillä on lokaa siivillä; poimitte sieltä kauniin kukan, hengitätte sitä: se löyhkää.

17.

Oh, jos pääsisin vapaaksi, kuinka juoksisinkaan halki kenttien!

Ei, ei saisi juosta, se huomattaisiin ja epäluulot heräisivät. Päinvastoin, pitäisi kulkea verkalleen, pää pystyssä, laulellen. Pitäisi koettaa saada ylleen vanha punaraitainen sininen pusero. Se tekee tuntemattomaksi. Kaikki lähitienoon vihanneskaupustelijat käyttävät sellaista.

Tiedän Arcueilin lähellä metsäkaistaleen erään suon laidassa, jonne koulua käydessäni saavuin joka torstai tovereineni kalastelemaan sammakoita. Sinne kätkeytyisin iltaan saakka.

Kun yö ehtisi, lähtisin jälleen matkaan. Menisin Vincennesiin. En sinne, sillä virta olisi esteenä. Menisinkin Arpajoniin — olisi parasta kulkea Saint-Germainin ulkolaitaa ja saapua Havreen ja sieltä laivalla kanaalin yli Englantiin. — Taas tyhmyyksiä! Saavun Longjumeauhon. Poliisi kulkee vartiovuorollaan; hän kysyy passiani. Olen hukassa!

Ah, minua kurjaa uneksijaa, murra siis ensin se kolme jalkaa paksu muuri, joka sinua pitää vankina! Kuolema! Kuolema!

Muistella, että lapsena olen monasti tullut tänne Bicêtreen katselemaan suurta kaivoa ja hulluja!

18.

Tätä kirjoittaessani on lamppuni valo vaalennut, päivä sarastaa, kappelin kello on lyönyt kuusi.

Mitä tämä merkitsee? Vartija on astunut koppiini, hän on riisunut lakkinsa, tervehtinyt minua, pyytänyt anteeksi, jos on häirinnyt, on kysynyt minulta karkeaa ääntänsä lempeäksi muuntaen, mitä haluaisin aamiaiseksi… Olen vavahtanut. — Huomennako siis?

19.

Siis huomenna.

Vankilan päällikkö on itse käynyt luonani. Hän on kysynyt, kuinka hän voisi olla minulle apuna ja hyödyksi, on ilmaissut toivonsa, ettei minulla olisi mitään valittamista hänestä ja hänen alaisistaan, on erikoisen huolekkaana tiedustellut vointiani ja kuinka olen yöni viettänyt; jättäessään kopin hän on puhutellut minua herraksi!

Huomenna siis!

20.

Hän ei luule, tuo vartija, että minulla on mitään valitettavaa hänestä ja hänen alavartijoistaan. Hän on oikeassa. Olisi väärin, jos valittaisin; he ovat tehneet tehtävänsä, he ovat vartioineet minua hyvin, ja ovathan he olleet kohteliaita tänne tullessani ja täältä lähtiessäni. Eikö ole syytä olla tyytyväinen?

Tuo kelpo vartija, säälinhymyineen, hyväilevine sanoineen, mairittelevine ja vakoilevine katseineen, suurine ja leveine käsineen, — hänhän on lihaksitullut vankila, ihmiseksi muuttunut Bicêtre. Kaikki on ympärilläni tyrmää; kaikissa muodoissa näen vankilaa, ihmispiirteissä, ristikkojen ja salpojen hahmoissa. Tämä seinä on kivivankilaa, tuo ovi on puuvankilaa, nuo vartijat ovat liha- ja luuvankilaa. Vankila on eräänlainen hirveä olento, täydellinen, kokonainen, puoleksi rakennus, puoleksi ihminen. Olen sen saalis; se minut peittää, se minut kietoo kaikkiin poimuihinsa. Se sulkee minut graniittiseiniensä sisään, se telkee minut rautasalpojensa taakse, se kaitsee minua vartijasilmineen.

Ah, minua kurjaa! mitä minusta tulee? Mitä minulle tehdään?

21.

Nyt olen tyyni. Kaikki on lopussa, täydelleen lopussa. Olen päässyt siitä kauheasta tuskasta, johon päällikön käynti minut saattoi. Sillä, sen tunnustan, minä toivoin vielä. Nyt, jumalan kiitos, en toivo enää.

Seuraavaa on tapahtunut:

Kun kello löi puoli seitsemän — ei, se oli neljännestä vailla seitsemän — avautui koppini ovi. Sisään astui valkohapsinen, ruskeavaippainen vanhus. Hän aukaisi vaippansa. Näin kauhtanan, papinkauluksen. Tulija oli pappi.

Tämä pappi ei ollut vankilansaarnaaja. Se ennusti pahaa.

Hän istahti minua vastapäätä ystävällisesti hymyillen; sitten hän taivutti päätään ja kohotti katseensa taivaaseen, — kopin holvikattoon. Ymmärsin.

— Poikani, — hän sanoi minulle, — oletko valmistunut?

Vastasin hänelle heikolla äänellä:

— En ole valmistunut, mutta olen valmis.

Mutta katseeni hämärtyi, jäinen hiki valui pitkin kaikkia jäseniäni, tunsin ohimoitani särkevän, ja korvani olivat huumaavaa melua pakahtua.

Horjahdellessani tuolillani kuin unessa tuo kunnon vanhus puhui edelleen. Minusta ainakin tuntui siltä ja luulen muistavani nähneeni hänen huultensa liikkuvan, kätensä elehtivän, silmiensä loistavan.

Ovi aukeni toistamiseen. Salpojen ratina sai meidät säpsähtämään, minut kummastuksesta, hänet harmista. Muuan mustapukuinen, päällikön saattama herra astui sisään ja tervehti minua syvään kumartaen. Miehen piirteissä oli jotakin hautajaistoimitsijoiden virallista surumielisyyttä. Hänellä oli kainalossa paperikäärö.

— Hyvä herra, — hän virkkoi minulle ystävällisesti hymyillen, — olen Pariisin kuninkaallisen hovioikeuden vahtimestari. Minulla on kunnia tuoda teille herra yleisen syyttäjän tiedonanto.

Ensimäinen huumaus oli ohi. Henkeni voimat olivat palanneet.

— Yleinen syyttäjä siis, — vastasin hänelle, — vaatii niin kiireesti päätäni? On suuri kunnia minulle, että hän minulle kirjoittaa. Toivon kuolemani tuottavan hänelle suurta nautintoa, sillä minusta olisi kovaa ajatella, että hän on sellaisella lämmöllä siitä huolehtinut ja että se olisi hänelle samantekevää.

Sanoin näin ja jatkoin lujalla äänellä:

— Lukekaa, hyvä herra.

Hän alkoi lukea minulle pitkää pöytäkirjaa, pannen laulavan sävyn jokaisen lauseen loppuun ja hidastuttaen lukuaan jokaisen sanan keskellä. Siinä oli hylkäävä tuomio valitusanomuksestani.

— Päätös pannaan täytäntöön huomenna Grève-torilla, hän jatkoi lopetettuaan, nostamatta katsettaan leimatusta paperistaan. — Me lähdemme täsmälleen kello puoli kahdeksan Conciergerieen. Hyvä herra, lienette niin erinomaisen ystävällinen ja seuraatte minua?

Muutamaan hetkeen en kuunnellut enää mitään. Päällikkö haasteli papin kanssa; sanantuoja yhä tuijotti paperiinsa. Katsahdin ovelle, joka oli puoliavoimia. — Ah, minua kurjaa! neljä sotamiestä oli käytävässä!

Oikeudenpalvelija toisti kysymyksensä tällä kerralla katsahtaen minuun.

— Kuinka vain haluatte, — vastasin hänelle. — Mieliksenne.

Hän tervehti minua sanoen:

— Minulla on kunnia tulla noutamaan teitä puolen tunnin perästä.

Sitten he jättivät minut.

Hyvä Jumala, joku keino paeta! keino mikä tahansa! Minun täytyy päästä vapaaksi! Täytyy! Heti! Ovista, ikkunoista, katon salvoksesta! vaikka minun täytyisi hirsille jättää omaa lihaani!

Oi raivoa! piruja! kirousta! Tarvitaan kuukausia hyvin työasein murtamaan tämä seinä, eikä minulla ole edes naulaa eikä tuntiakaan aikaa!

22.

Conciergerie.

Minut on siirretty, kuten asiakirjat sanovat.

Mutta matkasta tuskin maksaa vaivaa kertoa.

Kello oli puoli kahdeksan, kun oikeudenpalvelija uudelleen ilmestyi koppini yksinäisyyteen. — Odotan herraa, — hän sanoi minulle. Oi, oli muitakin odottamassa minua!

Nousin, astuin askelen, minusta tuntui etten voisi astua toista, niin oli pääni raskas, jalkani heikot. Toinnuin sentään pian ja sain kyllin lujan ryhdin. Kopista lähtiessäni loin sinne viimeisen silmäyksen. Rakastin sitä, koppiani. Sitten jätin sen autioksi ja avoimeksi; sellainen tyhjyys antaa kopille merkillisen tunnun.

Kauvan aikaa ei se silti sellaisena pysy. — Vielä tänä iltana sinne odotetaan erästä, — sanoivat minulle ovenvartijat, — erästä kuolemaantuomittua, jonka juttua oikeus juuri tällä hetkellä kiireen kaupalla käsittelee.

Käytävän päässä meihin yhtyi vankilansaarnaaja. Hän oli juuri syönyt aamiaisensa.

Vankilarakennuksen ulko-ovella puristi päällikkö hartaana kättäni ja uskoi kuljetukseni neljälle sotilaalle.

Sairaalan oven ohi kuljettaessa muuan kuoleva ikäloppu vanhus huusi minulle: — Näkemiin!

Olimme pihalla. Hengitin syvään, se vaikutti virkistävästi.

Emme kulkeneet pitkää aikaa ulkoilmassa. Ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu postihevosia, olivat pysähtyneet etupihaan; ne olivat samat vaunut, joissa minut oli tänne tuotukin. Pitkähköt umpirattaat, jotka kaksi pystysuoraa, tiheätä, ikäänkuin kudottua rautaristikkoa jakoi kahteen osastoon. Kumpaankin osastoon oli oma ovi, toiseen edestä, toiseen takaa. Kaikki oli niin ränstynyttä, mustaa, pölyistä, että siihen verrattaessa köyhien ruumisrattaat olivat kuin vihkiäisvaunut.

Ennenkuin kätkeydyin tähän kahdella pyörällä liikkuvaan hautaan, loin vielä kerran katseen pihaan, sellaisen epätoivoisen katseen, että siitä jo olisi pitänyt muurienkin luhistua. Piha, puita kasvava pieni aukio, oli tungokseen asti katselijoita täynnä, vieläkin enemmän nyt kuin kaleerivankien lähtiessä. Nyt jo joukkoa!

Kuten kahleketjun tehdessä lähtöä, vihmoi nytkin oikein syyskauden sadetta; hienoa, jäätävää tihkusadetta putoaa vielä nytkin tätä kirjoittaessani, ja sitä valuu varmaankin koko vuorokauden, senkin jälkeen kun minua ei enää ole.

Kujat olivat tulvillaan, piha täynnä lokaa ja vettä. Nautin nähdessäni tuon joukon polkevan rapakossa.

Oikeudenpalvelija ja poliisi nousivat etuosastoon; pappi, minä ja toinen poliisi toiseen. Neljä ratsupoliisia vaunujen ympärillä. Ajajaa lukuunottamatta kaiken kaikkiaan siis kahdeksan miestä yhtä varten.

Vaunuihin astuessani kuulin erään harmaasilmäisen eukon sanovan: —
Katselen mieluummin tuota kuin kahlejoukkoa.

Ymmärsin. Minä esitin näytelmää, jonka helpommin sai tuta yhdellä silmänavauksella, näki nopeammin. Se on myöskin kauniimpaa ja mukavampaa. Ei tarvitse jakaa voimia. On vain yksi ihminen, ja tässä ainoassa ihmisessä on yhtä paljon kurjuutta kuin kaikissa pakkotyövangeissa yhteensä. Se ei liioin hajoita, se on kuin väkevöityä hyvin makeata konjakkia.

Vaunut lähtivät liikkeelle. Avara porttiholvi kumisi raskaasti niiden vyöryessä sen kautta kadulle, ja Bicêtren jykevät portit sulkeutuivat niiden jälkeen. Olin mykkä kuin horroksiin vaipunut ihminen, joka ei voi liikahdella, ei huutaa, ja joka vain odottaa, että hänet kuopattaisiin. Kuulin hämärästi kuin nikotuksina postihevosten kaulakellojen kilkahdukset, rautavannepyörien kolinan katukivillä, vaunukopan rasahtelun raiteelta toiselle siirryttäessä, vaunuja ympäröivien ratsupoliisien sointuvan laukan, ajurin ruoskanviuhinan. Minusta tuntui kuin myrsky olisi minua kiidättänyt.

Vastapäisen seinän ristikkoaukosta osui katseeni koneellisesti Bicêtren porttikamanan kookkaaseen otsakirjoitukseen: Vanhojen koti.

"Kas", tuumin itsekseni, "onko tuolla sellaisiakin, jotka vanhenevat".

Ja kuten unen rajamailla usein, niin minäkin haudoin mielessäni tuota ajatusta tuskan herkistämän henkeni aistein. Äkkiä ajoneuvot joutuivat valtakadun puistokujalle ja luukku-näköala vaihtui toiseksi. Notre-Damen tornit joutuivat nyt sen puitteisiin, siintävinä ja Pariisin kaduilta nousevan tomun hämärtäminä. Samalla muuttui henkenikin näköala toiseksi. Olin kone kuten vaunutkin. Bicêtre-ajatusta seurasi Notre-Damen-torni-ajatus. — "Ne jotka ovat siinä tornissa, missä liehuu sotalippu, näkevät hyvin", sanoin itsekseni tylsästi hymyillen.

Luulen että juuri sillä hetkellä pappi alkoi minulle puhella. Kärsivällisenä annoin hänen pakinoida. Korvissani humisi yhä vielä pyörien ratina, hevosten laukka, ruoskan mäjellykset. Papin sanat olivat uutta melua lisää.

Kuuntelin ääneti tuota yksitoikkoista sanatulvaa, joka uuvutti ajatuksiani kuin suihkukaivon loiskina ja kulki ohitseni aina erilaisena ja silti aina samana kuin kadunlaitaiset monipolviset jalavat; silloin etuosastossa vastassani istuvan sotilaan lyhyet ja kuivakiskoiset sanat tulivat avukseni.

— Kuulkaapa, herra apotti, — hän virkkoi miltei hilpeästi, — mitä uutta tiedätte?

Näin puhuessaan hän kääntyi pappiin päin.

Sielunpaimen, joka oli taukoamatta puhunut minulle ja jonka vaunujen räminä oli tehnyt kuuroksi, ei vastannut.

— Kah, kah, — jatkoi sotilas korottaen ääntänsä, voittaakseen pyörien kolinan; — helkkarin vaunut!

Pirulliset, tosiaankin!

Hän lisäsi:

— Tie on kuoppaista, ei kuule mitään. Mitä tahdoinkaan sanoa? Tehkääpä mielikseni ja sanokaa, herra apotti, mitä halusin tietää? — Ah, tiedättekö Pariisin viimeisen suuren uutisen?

Vavahdin kuin olisi hän puhunut minusta.

— En, — sanoi pappi, joka vihdoinkin oli kuullut, — minulla ei ole ollut aikaa lukea päivän sanomalehtiä. Katsastan niihin vasta illalla. Kun olen kuten tänään koko päivän toimessa, pyydän ovenvartijaa säilyttämään lehdet iltaan saakka ja luen ne vasta kotiin saavuttuani.

— Joutavia, — jatkoi sotilas puhetta, — on mahdotonta, ettette tiedä sitä. Pariisin uutista, päivän uutista!

Puutuin puheeseen:

— Minä luulen tietäväni.

Sotilas katseli minua.

— Te! Todellako? No, mitä tiedätte?

— Olette utelias, — sanoin minä.

— Kuinka niin, herra? — vastasi sotilas. — Kullakin on oma poliittinen kantansa. Kunnioitan teitä kyllin luullakseni, että teilläkin on joku. Minä puolestani olen sitä mieltä, että kansalliskaarti on jälleen muodostettava. Olin aikoinani komppaniani kersantti, ja se totisesti oli varsin miellyttävää.

Keskeytin hänet.

— En luule, että siitä oli kysymys.

— Mistäpä siis? Sanoitte tietävänne uutisen…

— Puhuin toisesta, joka niinikään pitää Pariisia tänään vireissä.

Tuo lurjus ei minua ymmärtänyt; hänen uteliaisuutensa heräsi.

—- Toisesta uutisesta? Mistä helkkunasta teillä on uutisia? Mikä se on, jos suvaitsette, herra hyvä? Tiedättekö te, herra apotti, mikä se on? oletteko siitä hajulla enemmän kuin minä? Tehkää minutkin viisaaksi, pyydän. Mistä on kysymys? Nähkääs, pidän uutisista. Kerron ne hovioikeuden herra presidentille, ja se huvittaa häntä.

Ja tuhannen muuta lörpötystä. Hän puhutteli vuoroon pappia, vuoroon minua; minä vastasin vain olkapäitäni kohauttaen.

— No, — hän virkkoi minulle, — mitä siis ajattelette?

— Ajattelen, — vastasin, — etten ajattele enempää tänä iltana.

— Ah! Siinäpä se! — hän pisti väliin. — Kas niin, olette kovin alakuloinen! Hra Castaing kyllä puheli.

Sitten hetkiseksi vaiettuaan: