Produced by Tapio Riikonen

KURJAT I

Fantine

Kirj.

VICTOR HUGO

Ranskasta (Les Misérables) suomensi Vihtori Lehtonen

Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.

Viipurissa 1908,
Viipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

Victor Hugo

Ensimmäinen osa. Fantine I.

Ensimmäinen kirja: Eräs hurskas mies.

1. Herra Myriel.
2. Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.
3. Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.
4. Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.
5. Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
6. Ketä hän käytti talonsa vartijana.
7. Cravatte.
8. Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
9. Sisar kertoo veljestään.
10. Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.
11. Varjoa.
12. Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
13. Mitä hän uskoi.
14. Mitä hän ajatteli. Viimeinen sana.

Toinen kirja. Lankeemus.

1. Matkapäivän ilta.
2. Varovaisuus neuvoo viisautta.
3. Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.
4. Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.
5. Yön rauha.
6. Jean Valjean.
7. Epätoivo.
8. Öisellä ulapalla.
9. Uusia vääryyksiä.
10. Herännyt mies.
11. Mitä hän tekee.
12. Piispa toimii.
13. Pikku-Gervais.

Kolmas kirja. Vuonna 1817.

1. Vuosi 1817. 2. Neljä paria. 3. Neljä ja neljä. 4. Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun. 5. Bombardan ravintolassa. 6. Luku, missä lempi lekkuu. 7. Tholomyèsin viisaus. 8. Hevosen kuolema. 9. Hauskan leikin hauska loppu.

Neljäs kirja. Kun uskoo, niin usein menettää.

1. Äiti tapaa äidin 2. Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu 3. Leivonen

Toinen Osa. Fantine II.

Viides kirja. Perikatoon kulkemassa.

1. Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.
2. Madeleine.
3. Laffitten pankkiin talletetut rahat.
4. Herra Madeleine surupuvussa.
5. Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.
6. Ukko Fauchelevent.
7. Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.
8. Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia
siveyttä edistääkseen.
9. Rouva Victurnienin menestys.
10. Menestyksen seurauksia.
11. Christus nos liberavit.
12. Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
13. Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.

Kuudes kirja. Javert.

1. Lepo alkaa. 2. Miten Jeanista voi tulla Champ.

Seitsemäs kirja. Champmathieun juttu.

1. Sisar Simplice.
2. Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.
3. Myrsky ihmissielussa.
4. Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.
5. Puolapuut.
6. Sisar Simpliceä koetellaan.
7. Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.
8. Helppo pääsy istuntosaliin.
9. Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
10. Kieltämis-järjestelmä.
11. Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.

Kahdeksas kirja. Jälkimainingit.

1. Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa. 2. Fantine on onnellinen. 3. Javert on tyytyväinen. 4. Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliseensa. 5. Sopiva hauta.

VICTOR HUGO.

Ainoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä runoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon edelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin varoessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen vuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei ole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan niin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön kunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen miehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden vastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt profeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia suuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa, saavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana runoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä, historioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä merkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus, jommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.

Karkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa tasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen kapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin lukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie Trébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen liittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan palveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian edestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo kahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin kotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan erosivat.

Tämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa ristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut sotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja, lueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi suljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä kaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta. Seurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä toimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen puolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli syntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo tietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä poikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen turvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän alakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat mielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli heitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät Victorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä itsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä ympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden erään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin kaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä liiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta mieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.

Mutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti runoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat teot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi, että kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän bourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman kauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin tavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti puolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä naimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa. Jättiläisromaaninsa "Kurjien" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee tätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja äitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän puolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin seurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan oikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven tunnustus — se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.

Hugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen kuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo kolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti hämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan suosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia tilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta, että Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain suostumusta aiotulle avioliitolleen — mutta jo kuuluisuutta saaneen nuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä kaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai valmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä suorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on yksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla, jopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli maitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa, romanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande) kohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa, luoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia kuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla voimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin toiseksi muuttunutta pohjasävyä — pursuavaa kuningasmielistä haaveilua ja marttyyriuden ihailua — on siinä havaittavissa Hugon kaikissa tuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa haaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten kohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin olosuhteisiin.

Suorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin historiallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän alkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä romanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka etäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta menneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi tenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen. Napoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja ritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen väkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä aloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja seitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja balladeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana, joka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt ihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista, ihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja pahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve ja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin. Lapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin puoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa vailla — ei kuningasvallan eikä Napoleonin.

Tähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan saavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien sovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin — siihen suuntaan hän oli erityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin — niin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä suhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja murhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa seuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen johtajaksi — tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen kapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua emme tässä edes voi yrittää määritellä — Hugo loi sarjan mitä huomattavimpia draamoja, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi romanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen taiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi "Cromwell", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo 25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli koko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän kukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. "Marion de Lorme" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin "Hernani" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi ranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen suoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan suunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. "Kuningas huvitteleikse", "Lucretia Borgia", "Maria Tudor", "Angelo", Ruy Blas jatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat unohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden, jylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä luodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon lisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja henkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja. Rohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija pitelee leimuavalla kiihkolla.

Ja samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma "itämaalaisia runoja", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi mieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu säkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; "Notre Dame-kirkko Pariisissa" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote, romaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa mukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot olojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo herkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja — 1830-luvulla ilmestyi neljä eri kokoelmaa — joissa on tuo sama tenho kuin hänen kaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa merkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton muodon taituruus.

Valtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin luonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy toimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841 valittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan ja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri ja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei tietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan haaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein eikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä. Mutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden 1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan menetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen riemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan tulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin eduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi tasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen kannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta, jolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla uhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia kaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden, sorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli — kahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä muutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä likeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään kiinnittänyt.

Kahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee tämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole maailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla mestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja "Kuritus"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista huolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa ranskalaisessa mökissä.

Hugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan herkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko elämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat lähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta on hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia, joissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän arvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta, ristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista teistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu rauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on tehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille. Näiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.

"Kurjien" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää käsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi köyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee kurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä jo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli hän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä kumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla voimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla on oikeus kohota kurjuuttaan vastaan. "Kurjiin" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä otettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä päähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan runollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta, puhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta johdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa suomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee sijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.

Maanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon ehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen voimattomuuden masennusta, kuten "Meren työskentelijät"- ja "Hymyilevä mies"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori Torquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen, inhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos "Vuosisatojen legenda" sekä runoelmat "Saatanan tuho" ja "Jumala" sekä useat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja saksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä kuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.

Koko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja humaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola y.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen rohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien korville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän tietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin vähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna kuolemaansa 22 p. toukok. 1885.

"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta kohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee kaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes se lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä", lausuu hänestä kirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet ylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja merkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.

Suomentaja.

Niin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen kirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin tahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa tuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä ratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään ryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja viheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön kauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä ilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen asiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä ja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla hyödyttömiä.

Hauteville-House, 1862.

Victor Hugo.

ENSIMÄINEN OSA

FANTINE

ENSIMÄINEN KIRJA

ERÄS HURSKAS MIES

1.

Herra Myriel.

Vuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana. Hän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan virkaa hoiti hän vuodesta 1806.

Vaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme pääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun voimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne huhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan hiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä ihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin heidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa tekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika: virka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan virkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä virkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan huolimatta oli Charles Myriel — niin huhuttiin — antanut paljon puheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka varttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä ensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.

Iski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan, virkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina, hätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel Italiaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo kauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen käänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan yhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n hirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten kauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään hänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia? Sattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen elämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon kolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat miehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset, ne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei olisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän Italiasta palatessaan oli pappi.

Vuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo ijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.

Keisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia — mahdoton enää sanoa, mikä — hänet Pariisiin. Muiden mahtavain henkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia myös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut käymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra tapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen tarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja tokaisi äkkiä:

"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?"

"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".

Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla, kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.

Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen vallankumousta.

Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa, missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä, jotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja ehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut, joihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia, sanoja, vähemmän kuin sanoja: sanansaivarrusta, niinkuin lausuu kansan ytimekäs kieli.

Olipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta piispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka ensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa, vaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua, kukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.

Herra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti Baptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta häntä nuorempi.

Palvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen palvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan ennen herra kirkkoherran palvelijatar, kantoi kaksinkertaista arvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.

Neiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen. Hänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla "arvokas"; näyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta häntä voisi sanoa "kunnianarvoisaksi". Hän ei ollut koskaan ollut kaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä töitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden leiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota voisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen nuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut läpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu, henki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa näytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen esiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon; suuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen hengen liihottelemasta maan päältä.

Rouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva, aina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten hengenahdistuksensa tähden.

Heti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet piispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä keisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi sotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät häntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen vierailunsa kenraalin ja maaherran luona.

Kun kaikki muodollisuudet olivat ohi, odotti kaupunki piispansa ryhtymistä tositoimeen.

2.

Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.

Dignen piispanpalatsi oli aivan sairashuoneen vieressä.

Piispan palatsi oli avara ja kaunis talo, jonka oli viime vuosisadan alussa kivestä rakennuttanut hänen ylhäisyytensä Henri Puget, Pariisin jumaluusopillisen tiedekunnan tohtori, Simoren apotti, ollessaan Dignen piispana vuonna 1712. Tämä palatsi oli oikea valtaherran asunto. Kaikki oli ylhäistä ja komeaa, siinä piispan huoneet, vastaanottohuoneet, virkahuoneet, kaikki hyvin tilavia, siinä holvikaariset käytävät, vanhaan florensilaiseen malliin, siinä puutarhat uhkeine puineen. Suuressa, loistavassa ruokasalissa, joka oli alakerroksessa ja jonka akkunat avautuivat puutarhaan, oli hänen ylhäisyytensä Henri Puget 29 päivänä heinäkuuta 1714 antanut komeat juhlapäivälliset heidän ylhäisyyksilleen Charles Brulart de Genlisille, Embrunin arkkipiispa-ruhtinaalle, Antoine de Mesgrignylle, kapusinimunkille, Grassen piispalle, Philippe de Vendômelle, Ranskan suurpriorille, Saint-Honoré de Lérinsin apotille, François de Berton de Crillonille, Vencen piispalle ja vapaaherralle, César de Sabran de Forcalquierille, Glandèven piispalle ja herralle ja Jean Soanenille, rukous-isäin munkkikunnan papille, kuninkaan vakinaiselle saarnaajalle, Senezin piispalle ja herralle. Näiden seitsemän kunnianarvoisan herran muotokuvat koristivat tätä salia, ja tämä muistettava päivämäärä, heinäkuun 29 vuonna 1714, oli kaiverrettu kultakirjaimin valkoiseen marmoritauluun.

Sairashuone oli ahdas ja matala talo, kaksikerroksinen, pihalla pieni puutarha.

Kolme päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen kävi piispa katsomassa sairashuonetta. Kun hän oli lopettanut tarkastuksensa, pyysi hän johtajaa hyväntahtoisesti saapumaan luokseen.

"Herra sairaalan johtaja", kysyi hän, "kuinka monta sairasta on nykyään
Teidän hoidettavananne?"

"Kaksikymmentäkuusi, Teidän Ylhäisyytenne".

"Sen minäkin sain", sanoi piispa.

"Vuoteet ovat kovin ahdetut toinen toisensa viereen", puuttui puheeseen johtaja.

"Sen minäkin huomasin".

"Sairassalit ovat vain pienenpuoleisia huoneita, ja ilmanvaihto käy vaivaloisesti".

"Niin minustakin näyttää".

"Ja kun aurinko paistaa, on puutarha taas kovin pieni toipuvain oleskella siellä".

"Samaa ajattelin minäkin".

"Kun kulkutaudit raivoavat, kuten esimerkiksi tänä vuonna lavantauti ja ankara hikotauti toissa vuonna, on joskus satakin sairasta, ja silloin emme tiedä mitä tehdä".

"Samaa minäkin mietin".

"Ei auta, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi johtaja, "täytyy tyytyä kohtaloonsa".

Tämä keskustelu tapahtui piispanpalatsin loistavassa ruokasalissa.

Piispa oli hetkisen vaiti, sitten käännähti hän äkkiä sairaalan johtajaan päin.

"Herraseni", sanoi hän, "kuinka monta vuodetta luulisitte sopivan yksistään tähän saliin?"

"Teidän Ylhäisyytenne ruokasaliinko?" huudahti johtaja hämmästyneenä.

Piispa mitteli salia katseellaan ja näytti tekevän laskuja.

"Tähän sopisi ainakin kaksikymmentä vuodetta!" virkkoi hän, ikäänkuin itsekseen puhellen, sitten jatkoi hän ääntänsä korottaen: "Katsokaahan, herra sairaalan johtaja, selitän Teille kohta asian. Tässä on ilmeisesti olemassa erehdys. Teitä on kaksikymmentäkuusi ihmistä viidessä tai kuudessa pienessä huoneessa. Meitä ei ole kuin kolme, ja meillä olisi tilaa kuudellekymmenelle. Siinä on erehdys olemassa, vakuutan Teille. Te saatte minun asuntoni ja minä Teidän. Antakaa minulle taloni. Tämä on Teidän kotinne".

Seuraavana aamuna sijotettiin nuo kaksikymmentäkuusi sairasraukkaa piispan palatsiin, ja piispa itse muutti sairaalaan.

Herra Myrielillä ei ollut omaisuutta, hänen perheensä kun oli vallankumouksen myrskyissä menettänyt kaikkensa. Hänen sisarensa nosti viidensadan frangin elinkautis-eläkkeen, joka tavallisissa olaissa riitti hänen omiin menoihinsa. Herra Myriel sai valtiolta piispanpalkkaa viisitoista tuhatta frangia. Samana päivänä, jolloin hän asettui asumaan sairaalaan, määräsi herra Myriel kerta kaikkiaan tämän summan käyttämisen seuraavalla tavalla. Jäljennämme tähän hänen omakätisen muistiluettelonsa.

Muistiluettelo taloni kulunkien järjestämistä varten.

Seminaarille … tuhannen viisisataa livreä.
Lähetysseuralle … sata livreä.
Montdidierin lähetysseuralle … sata livreä.
Ulkolähetys-seminaarille Pariisissa … kaksisataa livreä.
Pyhän Hengen seuralle … sataviisikymmentä livreä.
Pyhän Maan hengellisille laitoksille … sata livreä.
Hyväntekeväisyysyhdistyksille … kolmesataa livreä.
Arlesin hyväntekeväisyysyhdistykselle erittäin … viisikymmentä
livreä.
Vankilain parantamista varten … neljäsataa livreä.
Vankien vapauttamista ja heidän olotilansa huojentamista varten …
viisisataa livreä.
Veloista vangittujen perheenisien vapauttamista varten … tuhannen
livreä.
Avustusta hiippakunnan köyhien koulunopettajien hoitamiseksi …
kaksituhatta livreä.
Ylä-Alppien yleiselle viljamakasiinille … sata livreä.
Dignen, Manosquen ja Sisteronin naisyhdistyksille varattomain
tyttöjen maksutonta opetusta varten … tuhannen viisisataa
livreä.
Köyhille … kuusituhatta livreä.
Omiin menoihini … tuhannen livreä.
Yhteensä … viisitoistatuhatta livreä.

Koko sinä aikana, jolloin herra Myriel oli Dignen piispana, ei hän muuttanut rahtuakaan tässä jaossa. Hän nimitti sitä, kuten näemme, talonsa kulunkien järjestämiseksi.

Tämän järjestelyn hyväksyi neiti Baptistine ehdottomalla alistuvaisuudella. Tämän pyhän neitsyen mielestä oli herra Myriel samalla kertaa sekä hänen veljensä että hänen piispansa, hänen ystävänsä luonnon mukaan ja hänen esimiehensä kirkon järjestyksen mukaan. Hän rakasti ja kunnioitti häntä sydämen yksinkertaisuudessa. Kun veli puhui, kumarsi hän myöntymykseksi; kun veli toimi, oli hänkin aina yksistä puolin. Vain rouva Magloire murisi hiukan. Kuten olemme nähneet, oli piispa varannut itselleen vain tuhannen livreä, mikä yhdessä neiti Baptistinen eläkkeen kanssa teki tuhannen viisisataa frangia vuotta kohti. Näillä tuhannella viidelläsadalla frangilla elivät nyt nämä kaksi ijäkästä naista ja tämä vanhus.

Ja kun joku maalaiskirkkoherra tuli Digneen, kykeni herra piispa rouva Magloiren ankaran säästeliäisyyden ja neiti Baptistinen nerokkaan johdon avulla häntä vielä kestitsemäänkin.

Kun he olivat olleet Dignessä jo noin kolme kuukautta, sanoi piispa eräänä päivänä:

"Eipä tämä kaikki tahdo oikein riittää!"

"Sen uskon hyvin!" huudahti rouva Magloire, "eihän Teidän Ylhäisyytenne ole edes vaatinut maksettavaksi summaa, joka lääninhallituksen tulee suorittaa Teille vaunujen hankkimiseksi ja tarkastusmatkojen tekemiseksi hiippakunnassa. Entis-ajan piispat saivat niistä korvauksen".

"Sepä se!" sanoi piispa, "olette oikeassa, rouva Magloire".

Hän esitti korvausvaatimuksensa.

Vähän aikaa jälkeenpäin määräsi läänin neuvosto, otettuaan anomuksen tarkastettavakseen, hänelle kolmen tuhannen livren suuruisen, vuotuisen summan; päätöksen päällekirjotus kuului näin: Määräraha hänen ylhäisyydelleen piispalle vaunuja, postia ja tarkastusmatkoja varten.

Tämän johdosta piti paikkakunnan porvaristo pahaa ääntä, ja eräs keisarikunnan senaattori, entinen viidensadan neuvoston jäsen, joka oli mielihyvällä nähnyt sumukuun [1] kahdeksannentoista päivän tapahtumat ja joka nyt omisti Dignen kaupungin lähellä komean senaattoritilan, kirjotti kirkollisasiain ministerille, herra Biget de Préameneulle, kiukustuneen, tutunomaisen kirjeen; sen sisällöstä otamme tähän seuraavat alkuperäiset rivit:

"— Vaunu-kulunkeja? Mihin niitä tarvitaan kaupungissa, jossa ei ole neljää tuhatta asukasta? Tarkastusmatka-kulunkeja? Mitä hyötyä luulette näistä tarkastusmatkoista olevan? Ja millä tavalla kuljetetaan sitten postia näissä vuorimaissa? Teitä ei ole. Matkustetaan vain rattain. Durancen siltakin kestää tuskin härkävaunujen kulkea. Kaikki papit ovat samanlaisia: ahneita ja saitoja. Tämäkin näytteli pyhää apostolia tullessaan. Nyt tekee hän niinkuin toisetkin. Hänelle pitää vaunut ja postikärryt. Hänellä pitää oleman komeutta kuin entis-ajan piispoilla. Ah! noita mustatakkeja! Herra kreivi, asiat eivät ole oikealla tolallaan, ennenkuin keisari vapauttaa meidät näistä patalakkiherroista. Alas paavi! (välit Rooman kanssa kiristyivät). Mitä minuun tulee, olen ja pysyn yksin Cesarille uskollisena", j.n.e., j.n.e.

Seikka ilahutti sitävastoin kovasti rouva Magloirea.

"Hyvä", sanoi hän neiti Baptistinelle, "hänen ylhäisyytensä alotti pitämällä huolta muista, täytyipä hänen toki lopulta huolehtia itsestäänkin. Hän on järjestänyt kaiken hyväntekeväisyystyönsä. Vihdoin saimme kolmetuhatta livreä itsellemmekin!"

Samana iltana kirjotti piispa seuraavan muistiluettelon ja antoi sen sisarelleen:

Rahamääräys vaunuja ja tarkastusmatkoja varten:

Lihalientä sairaalan potilaille … tuhatviisisataa livreä.
Aixin hyväntekeväisyysyhdistykselle … kaksisataa viisikymmentä
livreä.
Draguignanin hyväntekeväisyysyhdistykselle … kaksisataa
viisikymmentä livreä.
Löytölapsille … viisisataa livreä.
Orpokodille … viisisataa livreä.
Yhteensä … kolmetuhatta livreä.

Sellainen oli herra Myrielin meno-arvio.

Mitä tulee piispan sivutuloihin, kuulutusmaksuihin, korvauksiin eri-vapautuksista, hätäkasteista, saarnaamisista, kirkkojen tai kappelien siunaamisista, vihkimisistä j.m.s., kantoi piispa ne rikkailta sitäkin suuremmalla tarkkuudella, kun hän antoi kaiken jälleen köyhille.

Vähän ajan kuluttua alkoi rahalahjoja tulla tulvimalla. Ne, joilla jotakin oli, ja ne, joilta kaikki puuttui, kolkuttivat herra Myrielin ovelle, toiset anoakseen almua, jonka toiset juuri olivat piispan haltuun uskoneet. Piispasta tuli vähemmässä kuin vuoden ajassa kaiken hyväntekeväisyyden varainhoitaja ja kaikkinaisen hädän lievittäjä. Suuria summia kulki hänen käsiensä kautta; mutta mikään ei saanut häntä muuttamaan elämäntapojansa tai lisäämään pienintäkään ylimääräistä ropoa välttämättömiin menoihinsa.

Kaukana siitä. Kun löytyy aina enemmän kurjuutta alahalla kuin hyväsydämisyyttä ylähällä, oli jo kaikki niin sanoaksemme annettu pois ennenkuin se oli saatukaan, aivan kuin vesi kuivalla maalla; hän otti kyllä vastaan paljon rahaa, mutta koskaan ei sitä hänellä ollut. Silloin riisti hän itsensä puille paljaille.

Koska on tapana että piispat panevat ristimänimensä julistustensa ja paimenkirjeittensä alkuun, olivat seudun köyhät jonkunlaisen hellän vaiston johtamina valinneet piispan ristimä-nimistä sen, jossa heistä tuntui olevan aivan erikoinen mieli, ja niin kutsuivat he häntä yksinomaan hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi.[2] Me menettelemme heidän laillaan ja nimitämme häntä tästälähin myös sillä nimellä. Tämä nimi miellytti muuten häntä kovasti. — "Pidän tästä nimestä", tapasi hän sanoa. "Bienvenu lieventää 'hänen ylhäisyyttään'".

Emme väitä, että tässä piirtämämme muotokuva on todennäköinen; me tyydymme sanomaan, että se on näköinen.

3.

Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.

Vaikka olikin muuttanut vaununsa almuiksi, teki herra piispa siitä huolimatta tarkastusmatkansa. Dignen hiippakunta on vaivaloinen hiippakunta. Siinä on sangen vähän tasankomaata ja paljon vuoria, tuskin ainuttakaan kunnollista tietä, senhän saimme kuulla aivan äskettäin. Kolmekymmentäkaksi kirkkoherrakuntaa, neljäkymmentäyksi apulaispappikuntaa ja kaksisataa kahdeksankymmentäviisi kappelia. Olipa aika työ käydä niitä kaikkia tarkastamassa. Herra piispa suoritti sen kuin suorittikin. Jalan kulki hän lähiseudulle, rattailla tasangolle, muulin seljässä vuoristoon. Molemmat vanhat naiset olivat mukana. Kun matka oli liian vaivaloinen heidän suorittaa, meni hän yksin.

Eräänä päivänä saapui hän aasin selässä Seneziin, vanhaan piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja. Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille ja katseli loukatun näköisenä hänen laskeutumistaan aasinsa selästä. Jokunen porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.

"Herra pormestari", sanoi piispa, "ja herrat porvarit, minä huomaan kyllä, mikä teitä loukkaa; teidän mielestänne osottaa tällainen pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä, ratsastaessaan samalla ratsulla, jolla Herramme Jesus Kristuskin ratsasti. Minä tein sen välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään turhamielisyydestä".

Näillä kiertomatkoillaan esiintyi hän suvaitsevaisesti ja lempeästi, eikä saarnannut niin paljon kuin puheli. Hän ei milloinkaan kaukaa etsinyt järkisyitään tai esikuviaan. Tämän seudun asukkaille suositteli hän tuon naapuriseudun esimerkkiä noudatettavaksi. Seurakunnissa, missä oltiin tylyjä puutteenalaisia kohtaan, sanoi hän: "Katsokaa Briançonin kansaa. He ovat antaneet köyhille, leskille ja orvoille oikeuden niitättää niittynsä kolmea päivää kaikkia muita aikaisemmin. He rakentavat maksutta heidän talonsa, kun ne ovat hajonneet. Niinpä seuraakin sitä seutua Jumalan siunaus. Kahdensadan vuoden kuluessa ei siellä ole ollut ainuttakaan murhamiestä".

Kylissä, joissa voittoa ja täysinäisiä elolatoja ahnehdittiin, jutteli hän:

"Katsokaa Embrunin asukkaita. Jos jonkun perheenisän pojat ovat elonkorjuun aikana sotapalveluksessa ja tyttäret kaupungissa ansiotöillä, tai jos hän on sairas ja kykenemätön, puhuu kirkkoherra saarnatuolista hänen puolestaan. Ja sunnuntaina messun jälkeen menee koko kylän väki, miehet, naiset, lapset, tuon miesparan pellolle, korjaa hänen elonsa ja tuo oljet ja jyvät hänen taloonsa".

Perheissä, joissa epäsopu vallitsi rahan tai perinnön tähden, haasteli hän näin: "Katsokaahan Devolnyn vuoristolaisia, Devolnyn, joka on niin karu seutu, ett'ei siellä kuulla satakieltä kertaakaan viidessäkymmenessä vuodessa. No, kun nyt isä kuolee jossakin perheessä, lähtevät pojat maailmalle onneaan etsimään ja jättävät maatilan tyttärille, jotta nämä helpommin pääsisivät naimisiin".

Piirikunnissa, missä halusta käydään käräjiä ja missä talonpojat joutuvat köyhyyteen karttapaperin takia puhui hän:

"Katsokaa noita Gueyrasin laakson hyviä ihmisiä. Heitä on kolmetuhatta henkeä. Jumalani! se on kuin pieni tasavalta. Ei siellä tarvita tuomareita eikä oikeudenpalvelijoita. Kunnanvanhin tekee kaiken. Hän jakaa verot, arvioi kunkin maksuerän omantunnon mukaan, ratkaisee riitajutut maksutta, jakaa perinnöt ilman korvausta, antaa lausuntoja ilmaiseksi. Ja häntä totellaan, koska hän on oikeamielinen mies rehellisten miesten joukossa".

Kylissä, missä hän ei nähnyt koulunopettajaa, otti hän jälleen
Gueyrasin asukkaat esimerkiksi.

"Tiedättekö, miten he menettelevät?" sanoi hän. "Kun pieni kahdentoista tai viidentoista savun kulmakunta ei voi aina kustantaa koulumestaria, on heillä koko laakson yhteisesti palkkaamia opettajia, jotka kulkevat kylästä kylään, viipyvät yhdessä viikon verran, toisessa kymmenisen päivää ja jakavat opetusta. Nämä koulumestarit käyvät markkinoillakin ja siellä minäkin olen heitä nähnyt. Heidät tuntee helposti kirjorassulista, joita he pitävät hattunsa nauhassa. Niillä, jotka opettavat ainoastaan sisälukua, on yksi sulka, niillä, jotka opettavat lukua ja laskentoa, on kaksi sulkaa; niillä, jotka opettavat sisälukua, laskentoa ja latinaa, on kolme sulkaa. Nämä ovat oppineita miehiä. Mutta mikä häpeä olla oppimaton! Tehkää niinkuin Gueyrasin asukkaat".

Näin haasteli hän vakavasti, isällisesti. Milloin ei suoranaisia esimerkkejä löytänyt, keksi hän vertauksia, pyrkien lyhyesti ja selvästi tekemään ajatuksensa ymmärrettäviksi, harvoin sanoin ja lukuisin kuvin, aivan niinkuin menetteli Kristus varmassa ja vakuuttavassa kaunopuheliaisuudessaan.

4.

Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.

Hänen haastelunsa oli ystävällistä ja iloista. Hän koki aina asettautua niiden kahden vanhan naisen kannalle, jotka viettivät elämäänsä hänen vierellään; kun hän nauroi, helisi hänen naurunsa kuin koulupojan.

Rouva Magloire kutsui häntä mielellään Hänen suuruudekseen. Eräänä päivänä nousi hän nojatuolistaan ja ryhtyi etsimään muuatta kirjaa kirjakaapistaan. Kirja oli aivan ylihyllyllä. Piispa kun oli varttansa lyhyenlainen, ei hän ulettunut sitä ottamaan. — "Rouva Magloire", sanoi hän, "tuokaapas minulle tuoli. Minun Suuruuteni ei uletu tuonne hyllylle".

Muuan hänen etäisiä naissukulaisiaan, kreivitär de Lô, ei jättänyt ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä hänen läsnäollessaan luetellakseen kaikkea, mitä hän nimitti kolmen poikansa "toiveiksi". Hänellä oli useampiakin hyvin vanhoja, haudan partaalla hoippuvia heimolaisia, joiden perillisiksi hänen poikansa luonnollisesti joutuisivat. Nuorimmalla noista kolmesta oli odotettavissa erään tädin peruina sata tuhatta livreä korkoja; toinen saisi periä enonsa herttuan nimen; vanhimman piti seurata isoisäänsä päärin arvossa. Piispa kuunteli tavallisesti vaieten näitä äidin viattomia ja luvallisia kehuskeluja. Kerran näytti hän kuitenkin tavallista hajamielisemmältä, rouva de Lôn esitellessä yksityiskohtia myöten kaikki perintönsä ja kaikki "toiveensa". Hän keskeytti sanatulvansa hiukan kärsimättömästi: "Taivaan vallat, serkkuseni! mutta mitä Te oikeastaan mietitte?" — "Minä mietin", sanoi piispa, "eräitä sangen ihmeellisiä sanoja, jotka muistaakseni löytyvät Pyhässä Augustinossa: 'Pankaat toivonne sellaiseen, jota ei peritä'".

Toisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen kuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan arvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin läänitys- ja aatelis-arvot: "Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin! Annas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on voinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin turhamielisen ylpeytensä toitottajana!"

Tilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta melkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana kerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan tuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa aiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan yltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin tuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja jotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman houkutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä väistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan koronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran, sarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei ollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä päivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä vanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli kuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet laupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen: "Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia".

Kun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää kieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään. Kerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa. Olipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka osasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että kiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa meni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: "Herra markisi, Teidänkin pitää antaa minulle jotain". Markisi käännähti ja vastasi kuivasti: "Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni". — "Antakaa ne minulle", iski piispa.

Erään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:

"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa kaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme aukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa, joissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa neljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja tämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien perheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa asunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on seurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista ilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan Jumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei talonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin pellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat pihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko ylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi, he paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän palotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden, saadakseen siitä elää. — Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten kärsimys huokaa ympärillänne".

Syntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin etelän murteisiin. Hän sanoi: "En bé! moussu, ses sage?" kuten ala-Languedocissa. "Onté anaras passa?" kuten alisilla Alpeilla. "Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase", kuten ylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan suurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä lähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan. Hän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella. Taitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.

Muuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.

Hän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja huomioonsa. Hän tapasi sanoa: "Tarkastakaammepa mitä tietä paha on kulkenut".

Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua, entinen syntisäkki, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:

"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".

"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä ennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin vielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden hairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi kehittyä rukous".

"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön.
Hairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä".

"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä, se on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu. Synnillä on ainainen vetovoimansa".

Nähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä, sanoi hän hymyillen: "Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri rikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita säikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen itse piiloon".

Hän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita painaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: "Naisten, lasten, palvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat miesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden syntejä".

Hän puheli näinkin: "Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin voitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia ilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa aikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä helposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee pimeyden".

Kuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella asioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.

Hän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä rikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti annettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen ja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään enään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä siihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri kauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia oli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä vastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon tunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin ahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen syyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja saikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla vakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti häntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi, tunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän saava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta juteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla mustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan vihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään valtaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa, kysyi hän:

"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?"

"Rikos-asiain oikeustossa".

Hän lisäsi: "Ja missä tuomitaan herra yleinen syyttäjä?"

Sattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta kuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan sivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä kirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän aattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin välttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle matkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen: "Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän silmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun paikkani ole siellä". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi hän: "Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa, vaan minun".

Hän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni "silmänkääntäjän" koppiin; hän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän vietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen Jumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia muistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia iki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa vain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista, rohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan epätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta. Seisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän ei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin välinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla rikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa meidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme elämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen kautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja pimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.

Kun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä siellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle sinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä sidotun raukan vieressä.

Hän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan mestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut niin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa sovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi hänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: "Kenen ihminen tappaa, hänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät luotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään elämään! Isä odottaa teitä". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli hänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty, mitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä juhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän hymyillen kutsui palatsikseen, sanoi hän sisarelleen: Olen toimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina.

Koska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi kaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään sanoivat: Se on teeskenneltyä huomion hakua. Näin arveltiin sentään vain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli liikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Mitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin tärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan kuluttua.

Synkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky. Tavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen suhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai säilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty mestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa niin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja olla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset sitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen huippukohta; se kutsuu itseään kostajaksi; se ei ole puolueeton, eikä se salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä värähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset kysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille. Mestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos, mestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja köysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento, jolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo kone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo köydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen syöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa tietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se raatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen tuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima kummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen kuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.

Niinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä ja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta. Kauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut; yhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti palasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt soimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi puoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin iltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:

"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä syventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan inhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella uskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?"

Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.

Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa, tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä. Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä, osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka kohottaa katseensa taivaan tähtiin.

5.

Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.

Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.

Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän. Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.

Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan, virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään, julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto, hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.

Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta, jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta, sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä puutarhan hoitamiseksi. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän sanoa.

Puolipäivän tienoissa läksi hän — jos ilma oli kaunis — pienelle kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä, puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät, päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua terhonmuotoista kultalankatupsua.

Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin tarvitsivat.

Joskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai hymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun hänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden taloissa.

Kun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos ilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta huomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.

Kotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen kuin aamiainenkin.

Kello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa, takanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin yksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan illallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota hänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen verratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä; piispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan vain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin yleensä kaupungilla: Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on hänen ruokansa kerjäläismunkin.

Illastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren kanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen kirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun kirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on säilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin selvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta: Alussa liikkui Jumalan henki vetten päällä. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen tekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu: Jumalan tuulet puhalsivat, Flavius Josephukseen, joka sanoo: Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan päälle, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon: Jumalasta lähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla. Eräässä toisessa kirjotelmassa tutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän iso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa tämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin viime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.

Joskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja tahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan muutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole usein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet. Meillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut erään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli: Lordi Germainin kirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan laivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja Pariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla.

Mietelmä oli tällainen:

"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!"

"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi,
Makkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, Efesolaiskirje
Vapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi ja
Totuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjat
Valtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi,
kolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, koko
luomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanoo
Sinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein".

Yhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja jättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.

Vaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen piispan asunto.

6.

Ketä hän käytti talonsa vartijana.

Olemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli kaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta yläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala puutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla. Ensimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen makuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä rukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta, kulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu vuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen maalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen tulemaan.

Sairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan puolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.

Puutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö ja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. — Miten paljon maitoa ne hänelle antoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä sairaalan potilaille. Maksan kymmenyksiäni, sanoi hän.

Hänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä kylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli hän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen huonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitä talvisalongikseen.

Tässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita huonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia. Ruokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty astiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen asianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt rukoushuoneeseensa alttarin.

Hänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat useammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman alttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli joka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. "Ihanin alttari", sanoi hän, "on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa".

Hartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä makuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli. Kun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä yht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai pappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin tuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin voitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen vierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.

Joskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi piispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai käyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.

Suljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo olkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme jalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan nojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri täytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja jonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä nojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska rappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun tilapäis-huonekalujen järjestelyssä.

Neiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella ruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin kalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin viisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa säästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä penniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten pääseekään aina toiveittensa perille?

Piispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla varustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky vihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä, esiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi maailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa viereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen ruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja. Takka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti ilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä koristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut uurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta. Takan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen ristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle sametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus rapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli kirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä, olkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu rukoustuoli.

Seinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä muotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla, kuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota, Saint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin hiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia. Tullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli piispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan. Ne esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen kohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta henkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa, toisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun rouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen niistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna vaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka oli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan taakse.

Akkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut uutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren täytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa uusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.

"Se sopii niin hyvin!" sanoi hän.

Kaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään valkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai sairaalassa.

Kuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin kalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat koristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin sairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä koristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin kerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi naista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja puhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi: "Se ei ryöstä köyhiltäni mitään".

Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vielä entisen omaisuutensa jäännöksinä kuusi hopeaista pöytäkalua sekä yksi liemikauha, joiden rouva Magloire riemuissaan näki joka päivä loistavan ja hohtavan suurella valkealla pöytäliinalla. Ja koska meidän on tässä pyrkimys esittää Dignen piispa aivan sellaisena kuin hän oli, täytyy meidän lisätä, että hän tuli usein sanoneeksi: "Minun olisi varsin vaikea luopua hopeaisista pöytäkaluistani".

Tähän hopeakalustoon tulee lisätä kaksi suurta jykevätekoista kynttilänjalkaa, jotka hän oli perinyt eräältä vanhalta tädiltään. Näihin jalkoihin oli pantu kaksi vahakynttilää ja ne seisoivat tavallisesti piispan makuuhuoneen takan otsalla. Kun talossa oli joku päivällisvieraana, sytytti rouva Magloire kynttilät ja asetti ne jalkoineen ruokapöydälle.

Piispan huoneessa oli sängyn pääpuolessa pieni seinäkaappi, johon rouva Magloire korjasi joka ilta nuo kuusi hopeista pöytäkalua ja suuren kauhan. Tarvinneeko sanoa ett'ei sen suulta koskaan otettu avainta pois.

Puutarhassa, jota hiukan rumensivat edellämainitut muodottomat rakennukset, oli neljä käytävää, jotka läksivät säteenomaisesti keskikohdalle tehdystä likakaivosta; viides käytävä kiersi koko puutarhan, kulkien pitkin valkoisen muurin viertä. Näiden käytäväin välissä oli neljä puksipuiden reunustamaa multapenkkiä. Kolmessa niistä viljeli rouva Magloire vihanneksia; neljännessä kasvatti piispa kukkia. Siellä ja täällä seisoi hedelmäpuita. Kerran sanoi rouva Magloire piispalle lempeän ivallisesti: "Teidän Ylhäisyytenne, Tehän tahdotte saada tosihyötyä kaikesta, ja tuossa on kuitenkin multapenkki, jolla ei ole iki mitään virkaa. Olisi parempi istuttaa siihenkin salaatia kuin kukkia". — "Rouva Magloire", vastasi piispa, "Te erehdytte. Kaunis on yhtä hyödyllistä kuin hyödyllinenkin". — Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän: "Ehkäpä hyödyllisempääkin".

Tämä multapenkki, joka oli jaettu kolmeen, neljään pengermään, antoi piispalle melkein yhtä paljon puuhaa kuin hänen kirjansakin. Hän vietti sen ääressä mielellään tunnin, kaksikin, leikellen, kitkien ja pistellen multaan sinne tänne reikiä, joihin pudotti siemeniä. Hän ei vaan asettunut hyönteisiä vastaan niin kiivaile sotakannalle kuin oikea puutarhuri olisi tahtonut. Muuten ei hän noudattanut mitään kasvitieteellistä järjestelmää; hän ei tuntenut heimoja eikä luokkia; hän ei vähimmässäkään määrässä pyrkinyt asettumaan Tournefortin[3] tai luonnollisen järjestelmän puolelle; hän ei suosinut hituistakaan enemmän sammalkasveja sirkkalehtisten vahingoksi eikä Jussieutä[4] Linnén kustannuksella. Hän ei tutkinut kasveja; hän vaan rakasti kukkia. Hän piti oppineita suuressa arvossa, hän kunnioitti oppimattomia vieläkin enemmän, ja tekemättä vääryyttä kumpaisellekaan ihmislajille, kasteli hän kesä-illoin kukkapenkereitään viheriäksi maalatulla ruiskukannullaan.

Koko talossa ei ollut ainuttakaan lukollista ovea. Ruokasalin ovea, jonka jo tiedämme avautuneen vallan maantasalla tuomiokirkon torille, koristivat muinoin lukot ja salparaudat kuten vankilan ovea. Piispa oli poistattanut kaikki nämä lukkokojeet, ja niin oli tämän oven ainoana sulkeena päivällä ja yöllä vain säppi. Kuka ohikulkija tahansa voi millä hetkellä hyvänsä avata sen. Alkuaikoina vaivasi naisia kovasti tämä aina avonainen ovi, mutta Dignen piispa sanoi heille: "Laittakaa lukot ja salvat huoneisiinne, jos tahdotte". Lopulta olivat hekin tulleet yhtä luottavaisiksi kuin hänkin, taikka ainakin näyttivät siltä. Rouva Magloirea vain hirvitti joskus. Mitä piispaan tulee, löydämme hänen ajatuksensa selitettynä tai ainakin hahmostettuna seuraavissa kolmessa rivissä, jotka hän oli kirjottanut raamatun reunaan: "Tällainen on erotus: lääkärin ovi ei saa koskaan olla suljettu, papin oven tulee aina olla auki".

Erääseen toiseen kirjaan, jonka nimi oli: Lääketieteen peri-aatteet, oli hän kirjottanut jälleen seuraavan mietelmän: "Enkö minä ole lääkäri samoin kuin hekin? Minullakin on potilaani; ensiksi on minulla heidän potilaansa, joita he nimittävät sairaiksi; ja sitten on minulla omat potilaani, joita minä kutsun onnettomiksi".

Kerran kirjotti hän taas näin: "Älkää koskaan kysykö henkilön nimeä, joka teiltä pyytää yösijaa. Etupäässä juuri sellaista ihmistä hänen nimensä vaivaa, joka on suojan tarpeessa".

Sattuipa kerran, että eräs arvoisa kirkkoherra, en muista enää oliko se Couloubrouxin tai Pompierryn, sai päähänsä kysäistä, luultavasti rouva Magloiren vihjauksesta, oliko hänen ylhäisyytensä todellakin varma siitä, ett'ei hän menetellyt jotenkuten varomattomasti jättäessään näin ovensa auki päiviksi ja öiksi kenen hyvänsä tunkeutua sisään, ja eikö hän edes peljännyt minkään onnettomuuden voivan tapahtua niin huonosti huolehditussa talossa. Piispa laski lempeän vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Nisi Dominus custodierit domum, in vanum vigilant qui custodiunt eam".[5] Sitten käänsi hän puheen toisaalle.

Mielellään tapasi hän myös sanoa: "Sitä on papin urheutta niinkuin on rakuunaeverstin urheutta. — Mutta", lisäsi hän, "meidän urheutemme täytyy olla rauhallista laatua".

7.

Cravatte.

Tässä yhteydessä sopii meidän luontevasti esittää eräs tapaus, jota meidän ei tule jättää mainitsematta, koska se näyttää erinomaisen selvästi, millainen mies Dignen piispa oikeastaan oli.

Gaspard Bèsin rosvojoukon hävittämisen jälkeen, rosvojoukon, joka oli hätyyttänyt ja ryövännyt ihmisiä Ollioulesin solissa, pakeni yksi hänen alapäälliköitään, Cravatte, vuoriseutuihin. Hän piileskeli kauvat aikoja ryöväritovereinsa, Gaspard Bèsin joukkion jäännösten kanssa Nizzan kreivikunnassa, meni sittemmin Piemontiin ja ilmestyi jälleen yht'äkkiä Ranskassa, Barcelonnetten tienoilla. Ensin nähtiin hänet Jauziersissä, sitten Tuilesissä. Hän kätkeytyi Joug-de-l'Aiglen luoliin ja sieltä laskeutui kyliin ja ihmisasunnoille Ubayen ja Ubayetten rotkoteitä myöten. Hän eteni aina Embruniin asti, tunkeutui eräänä yönä tuomiokirkkoon ja ryösti sakariston. Hänen ryöstöretkensä saivat seudun kauhun valtaan. Pantiin santarmit hänen kintereilleen, mutta siitä ei lähtenyt apua. Hän pääsi aina livahtamaan pakoon; joskus ryhtyi hän vimmattuun vastarintaankin. Hän oli rohkea roisto. Kesken hurjinta kauhua saapui piispa paikkakunnalle. Hän läksi tarkastusmatkalleen Chastelariin. Kunnanvanhin tuli hänen puheilleen ja neuvoi häntä kaikin mokomin kääntymään takaisin. Cravattella oli koko vuoristo hallussaan aina Archeen asti ja siitäkin edemmäs. Saattojoukonkaan suojaamana ei olisi vaara voitettu. Oli turhaa näin syyttä suotta panna alttiiksi kolmen tai neljän santarmiparan henki.

"Niinpä onkin aikomukseni", sanoi piispa, "mennä ilman saattojoukkoa".

"Älkää ajatelkokaan, Teidän Ylhäisyytenne!" huudahti kunnanvanhin.

"Ajattelen minä vaan niin, että en huoli millään ehdolla santarmeja ja että lähden matkaan tunnin kuluttua".

"Matkaan?"

"Matkaan".

"Yksin?"

"Yksin".

"Teidän Ylhäisyytenne, ettehän toki tehne sitä".

"Siellä on, siellä vuoristossa", puheli piispa, "eräs vaatimaton, pikkuruinen seurakunta, jota en ole käynyt katsomassa kolmeen vuoteen. He ovat hyviä ystäviäni, sävyisiä kunniallisia paimenia. Kolmestakymmenestä paimentamastaan vuohesta on yksi heidän omansa. He valmistavat sangen sieviä erivärisiä villanauhoja ja soittelevat vuoristosävelmiä pienillä kuusiläpi-huiluilla. On tarpeen puhua heille tuolloin tällöin hyvästä Jumalastakin. Mitä ajattelisivatkaan he piispasta, joka pelkää? Mitä sanoisivatkaan, ell'en menisi sinne?"

"Mutta rosvot, Teidän Ylhäisyytenne?"

"Sepä se", sanoi piispa, "nythän muistankin. Olette oikeassa. Minä voin tosiaankin tavata heidät. Lieneepä tarpeellista puhua heillekin Herrasta Jumalasta".

"Mutta, Teidän Ylhäisyytenne, sehän on ryövärijoukkio! Hehän ovat lauma susia!"

"Herra kunnanvanhin, ehkäpä Jeesus on pannut minut juuri tämän lauman paimeneksi. Kuka voi arvata kaitselmuksen tiet?"

"Teidän Ylhäisyytenne, he ryöstävät Teidät putipuhtaaksi".

"Minullahan ei ole mitään otettavaa".

"He tappavat Teidät".

"Vanhan papinkähnyksen, joka kulkea köntystää rukouksiaan mutisten?
Kaikkia vielä! Mitäpä hänestä?"

"Oi Jumalani! jos Te sittenkin kohtaisitte heidät!"

"Pyytäisin heiltä almua köyhilleni".

"Teidän Ylhäisyytenne, älkää menkö sinne, älkää taivaan nimessä! panette henkenne vaaraan".

"Herra kunnanvanhin", sanoi piispa, "eikö todellakaan ole muusta kysymys? Minä en ole maailmassa kaitakseni henkeäni, vaan kaitakseni sieluja".

Täytyi antaa hänen mennä. Hän läksi matkaan, vain erään lapsen seuraamana, joka tarjoutui hänelle oppaaksi. Huhu hänen itsepäisyydestään kulki kulovalkeana ja saattoi kaikki kauhuihinsa.

Hän ei tahtonut ottaa mukaansa sisartaan eikä rouva Magloirea. Hän kulki vuoriston halki muulin seljässä, ei kohdannut ketään ja saapui niin täysin vahingoittumattomana "hyvien ystäviensä" paimenten luokse. Hän viipyi siellä viikkoa pari, saarnasi, opetti, neuvoi, varotti. Lähtöpäivän lähetessä päätti hän laulaa Te Deumin täydessä piispallisessa pukimessa. Hän mainitsi asiasta kirkkoherralle. Mutta mitä tehdä: ei ollut piispan juhlatamineita. Hänelle voitiin hankkia huonosti varustetusta kylä-sakaristosta vain vanhoja kuluneita silkkikaapuja ala-arvoisine nauhakoristeineen.

"Välipä sillä!" sanoi piispa. "Ilmottakaa joka tapauksessa saarnassanne Te Deumista. Kyllä me siitä selviämme".

Pengottiin kaikki ympäristön kirkot. Kaikki näiden köyhien seurakuntain kootut komeudet eivät olisi kyenneet säädyllisesti vaatettamaan edes tuomiokirkon lukkaria.

Juuri kun pula oli pahimmillaan, toi kaksi tuntematonta ratsumiestä suuren laatikon pappilaan herra piispalle; asiansa toimitettuaan suorivat ratsumiehet kiireesti tiehensä. Laatikko avattiin, se sisälsi kulta-ompeleisen kuoriviitan, jalokiviä säihkyvän hiipan, arkkipiispan ristin, komean sauvan, kaikki piispan vaatteet, jotka kuukausi sitten oli varastettu Embrunin Pyhän Neitsyen kirkon aarrekammiosta. Laatikosta löytyi myös paperi, jolle oli kirjotettu nämä sanat: Cravattelta hänen ylhäisyydelleen Bienvenulle.

"Sanoinhan minä, että kyllä me siitä selviäisimme!" huudahti piispa. Sitten lisäsi hän hymyillen: "Joka tyytyy kappalaisen messupaitaan, hänelle lähettää Jumala arkkipiispan kuoriviitan".

"Teidän Ylhäisyytenne", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,
"Jumala — tai paholainen".

Piispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:
"Jumala!"

Hänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta kansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti Baptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen: "No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa luo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan mukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani kokonaisen tuomiokirkon kalleudet".

Illalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: "Älkäämme milloinkaan peljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja, pieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä vaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat vaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta, joka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka uhkaavat sieluamme".

Sitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: "Sisareni! Papin ei tule milloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo lähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain rukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä rukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän lankeaisi syntiin meidän tähtemme".

Muuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut. Kerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän päivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi hänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.

Mitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon "kalleuksien" myöhempiin kohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä udeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja, viekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta kärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet tekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja viedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa tästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on kuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on jossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin: Kysymys on, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle.

8.

Viisaustiedettä viinilasin ääressä.

Senaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän oli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään välittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet ovat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt suoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan nousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka menestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan ilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa, vieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti valita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat. Kaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri tarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei ehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli mielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä "piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille". Rakastettavalla arvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra Myrielinkin läsnäollessa.

Eräässä puolivirallisessa juhlatilaisuudessa joutuivat kerran kreivi ——— (tämä senaattori) ja herra Myriel yht'aikaa päivällisille maaherran luo. Aterian lopulla huudahti senaattori hiukan hilpeänä, vaikka yhä vielä arvokkaana:

"Lempo vieköön! Jutellaanpas jotakin, herra piispa. Senaattorin ja piispan on vaikea katsella toisiaan silmää iskemättä. Me olemme molemmat merkkien selittäjiä. Tunnustanpa teille jotakin. Minullakin on viisaustieteeni".

"Siinä olette oikeassa", vastasi piispa. "Niinkuin viisaustieteensä laittaa, niin saa maatakin. Te olette päässeet purppuravuoteelle, herra senaattori".

Senaattori jatkoi rohkaistuneena:

"Olkaamme iloisia poikia taas".

"Vaikkapa iloisia miehiäkin", sanoi piispa.

"Minä julistan Teille", jatkoi senaattori, "ett'eivät Argensin markiisi,[7] Pyrrho,[8] Hobbes[9] eikä Naigeon ole mitään kukonpoikia hekään. Minulla on kirjastossani kaikki viisaustieteilijäni kultakoristeisissa kansissa".

"Aivan kuten Te itsekin, herra kreivi", keskeytti piispa.

Senaattori jatkoi:

"Diderota minä vihaan. Hän on vain tuollainen aate-repostelija, suurisuinen vallankumous-kiivailija, joka pohjimmalta sittenkin uskoo Jumalaan ja joka on vielä Voltaireakin ulkokullatumpi. Voltaire on pilkannut Needhamia,[10] mutta siinä hän teki väärin; sillä Needhamin ankeriaat näyttävät toteen, että Jumala on tarpeeton. Tippa etikkaa lusikalliseen jauhosekotusta vastaa fiat luxia.[11] Ajatelkaa tippa suuremmaksi ja lusikka avarammaksi ja siinä on maailma valmis. Ihminen on ankerias. Mihin tarvitaan siis sitä Ijankaikkista Isää? Herra piispa, minä olen jo perin väsynyt tuohon Jehovah-taruun. Siitä ei ole muuta hyötyä, kuin että se tuottaa kuivakiskoisia ihmisiä, jotka miettivät mielettömiä. Alas tämä suuri Kaikkivoipa, joka minua suututtaa! Eläköön Nolla, joka antaa minun olla rauhassa! Tullaksemme Teistä minuun ja puhuakseni suuni puhtaaksi ja ripittääkseni itseni sielunpaimenelleni, niinkuin tulee ja sopii, tunnustan Teille, että minulla on terve järkeni tallella. En ole tullut hulluksi tuon teidän Jeesuksenne takia, joka kaikissa kujien käänteissä huutaa kieltäytymistä ja uhrautumista. Oikea saiturin neuvo kerjäläisille! Kieltäymistä! miksi? Uhrautumista! minkä hyväksi? En luule suden antavan repiä itseänsä kappaleiksi toisen suden onnen takia. Pysykäämme siis luonnon kannalla. Me seisomme huipulla; olkoon siis viisaustieteemmekin korkeata. Miksi sitten ylimmillä asteilla olisimme, ell'emme näkisi kauvemmaksi kuin muutkaan, jotka eivät erota omaa nenänpäätänsä edemmäs? Eläkäämme iloisesti. Tämä elämä on kaikki. Että ihmisellä olisi toinenkin tulevainen elämä, jossain muualla, ylhäällä, alhaalla, ties' missä, siitä minä en usko halaistua sanaa. Ah! minulle suositellaan kieltäytymistä ja uhrautumista, minun käsketään varoa kaikkia tekojani, minun pitää paneman pääni pyörälle hyvän ja pahan, oikean ja väärän, luvallisen ja kielletyn takia. Miksi? koska minun pitää tekemän tiliä kaikista teoistani. Milloin? kuolemani jälkeen. Mikä hassu haave! Saisipa olla koko ovela, joka minusta kuolemani jälkeen selvän ottaisi. Pankaapa nyt haamun käsi kahmaisemaan kourallinen tuhkaa. Puhukaamme totta, me, jotka olemme saaneet salaisuuksista selvän ja jotka olemme päässeet kohottamaan Isiksen hametta: ei ole hyvää eikä pahaa; on vain kasvuvoimaa. Etsikäämme todellisuutta. Miettikäämme tyystin. Menkäämme pohjaan saakka, lempo soikoon! Totuutta täytyy vainuta, täytyy kaivaa maata ja siepata se lopulta kiinni. Silloin tuottaa se ihmiselle verratonta riemua. Silloin tulee hänestä voimakas ja hän nauraa. Herra piispa, puhe ihmisen kuolemattomuudesta on hassutusta. Oh! mikä ihana lupaus! Luota vaan siihen. Hyvät on Adamilla toiveet! Nyt on ihminen henki, sitten tulee hänestä enkeli, sitten saa hän sirot siivet lapaluihinsa. Auttakaahan, eikö juuri Tertullianus sano, että autuaat siirtyvät taivaankappaleesta toiseen? Sepä se. Niin tulee ihmisestä tähtien hyppysirkkoja. Ja sitten saadaan nähdä Jumala. Ohoi! Typeryyttä kaikki nuo paratiisit. Jumala on pelkkää kummitusjuttua. En menisi sanomaan tätä _Moniteurin[12] palstoilla, en hitto soikoon menisikään! mutta voipa siitä kuiskutella näin ystävysten kesken. Inter pocula.[13] Uhrata tämä maailma paratiisin takia, se on varman saaliin päästämistä käsistään unikuvan takia. Enpä ole niin tyhmä, että uskoisin ijankaikkisuus-valeita! Minä olen tyhjää. Nimeni on kreivi Tyhjä, senaattori. Olinko olemassa ennen syntymistäni? En. Entäs kuolemani jälkeen? En. Mitä minä olen? Hiukan tomua, jota elimistö pitää kasassa. Mitä minun on tehtävä täällä maan päällä? Sen voin itse määrätä. Kärsiä tai nauttia. Mihin vie minut kärsimys? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin kärsinyt. Mihin vie minut nautinto? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin nauttinut. Minä olen valinnut. Täytyy syödä tai olla syötävänä. Minä syön. Parempi on hampaan kuin heinän. Siinä minun viisauteni. Loppujen lopuksi, mene minne menetkin, haudankaivaja odottaa; on meillä edes Panthéon; kaikki kaatuu ahmivaan kuiluun. Loppu. Finis. Lasku on kuitattu. Tiedottomuuden, tyhjyyden paikka. Kuolema on kuollut, uskokaa pois. Nauran jo pelkkää ajatusta, että olisi olemassa joku, jolla olisi minulle vielä jotain sanomista. Imettäjäin keksintöä. Kummitukset lapsille, Jehovah ihmisille. Ei; huominen päivämme on yön verhossa. Haudan tuolla puolen on vain tasa-arvoista tyhjyyttä, mitättömyyttä. Olet ollut Sardanapalus, olet ollut Vincentius Paulus_,[14] samaan tyhjyyteen vaivut. Kas siinä on totuus. Siis: eläkää ennen kaikkea. Kuluttakaa ja käyttäkää minäänne, niin kauvan kun se on vallassanne. Totta tosiaan, sanonpa Teille herra piispa, minulla on viisaustieteeni ja minulla on viisaustieteilijäni. En anna kietoa itseäni loruilla. Niillä sentään täytyy olla jotain — kaikesta huolimatta — jotka ovat alhaalla, ryysyläisillä, maankiertäjillä, kurjimuksilla. Heille syötettäköön pyhimystaruja, satukummituksia, sielua, kuolemattomuutta, paratiisia, tähtiä. Kyllä he sen nielevät. He sivelevät kaiken tuon kuivalle leivälleen. Kenellä ei mitään ole, hänellä on hyvä Jumala. Ja hyvähän se on sekin. En pane vastaan, mutta pidänpä herra Naigeonin omina hyvinäni. Jumala on varsin tarpeellinen rahvaalle".

Piispa taputti käsiään.

"Sepä oli puhe!" huudahti hän. "Erinomaista, tosiaan ihmeellistä tuo materialismi! Niin pitkälle ei pääsekään kuka tahansa. Mutta ken pääsee, hänestä on tyhmyys kaukana. Ei hän typeryyksissään toimita itseään maanpakoon kuten Cato, ei hän anna kivittää itseään kuten Stephanus, eikä polttaa itseään elävältä kuten Jeanne d'Arc. Niillä, joiden on on onnistunut hankkia itselleen tämä ihmeellinen materialismi, niillä on ilo tuntea itsensä edesvastuuttomiksi, niillä on tyydytys ajatella, että he voivat ahmia kaikki vallan levollisesti: ylhäiset asemat, virkapaikat, arvonimet, hyvällä tai pahalla hankitun vallan, tuottavat sanan syömiset, hyödykkäät petokset, makealta maistuvat omantunnon suostuttelut; ja sitten kun ruoka on sulanut, astuvat he hautaansa. Se on sangen miellyttävää! En sano tätä erittäin Teille, herra senaattori. Kuitenkin on minun kerrassaan mahdoton Teitä onnitella. Teillä on, teillä suurilla herroilla, oma viisaustieteenne, sanotte te, teitä varten ja teidän hyväksenne, hienostunut, erinomainen, jonka vain rikkaat saattavat omaksua, joka sopii kaikkiin tapauksiin ja joka maustaa ihmeellisiksi kaikki elämän nautinnot ja hekuman. Tämä viisaustiede on syvyyksistä noudettu ja erikois-etsijät ovat sen maasta kaivaneet. Mutta te olette hyväluontoisia hallitsijoita, ettekä te pidä sitä pahana, että usko Jumalaan on rahvaan viisaustieteenä, melkein samoin kuin hanhenreisi kastanjoiden kanssa on köyhälle kalkkunapaistia multasienineen".

9.

Sisar kertoo veljestään.

Luodaksemme havainnollisen kuvan Dignen piispan koti-elämästä sekä tavasta, millä nuo kaksi hurskasta naista alistivat tekonsa, ajatuksensa, vieläpä herkästi naiselliset tunteensakin piispan tapojen ja tarkotusten ohjattaviksi, hänen aina tarvitsemattansa edes niitä sanoiksi pukea, on meidän paras jäljentää tähän eräs neiti Baptistinen kirje lapsuudenystävälleen kreivitär de Boischevronille. Tämä kirje on meidän hallussamme.

Digne, 16 päivä joulukuuta 18…

Hyvä ystäväni! Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhelisi Teistä. Se on tullut jo meille melkein tavaksi, mutta on siihen toinenkin syy. Ajatelkaahan, että rouva Magloire on pestessään ja tomuuttaessaan seiniä ja kattoja tehnyt erinomaisia löytöjä; nyt eivät meidän huoneemme vanhoine kalkkivedellä valkaistuine seinäpapereineen rumentaisi edes linnaa sellaista kuin Teidän. Rouva Magloire repi seiniltä kaikki paperit. Ja sieltäpä vasta kummia löytyi. Minun vierashuoneeni, jossa ei ole huonekaluja ja jonne levitämme liinavaatteet kuivamaan pesun jäljeltä, on viisitoista jalkaa korkea, sen lattian pinta-ala on kahdeksantoista neliöjalkaa, sen katto oli entisiin aikoihin koristettu kultamaalauksin ja niskahirret siinä on myös niinkuin teilläkin. Kun talo oli sairaalana, oli tämäkin huone kauttaaltaan kankaalla verhottu. Seinälaudoitus on jäännöstä iso-äitiemme ajoilta. Mutta minun asuinhuonettani sopii katsella. Rouva Magloire keksi kymmenin kerroin toinen toisensa päälle liimattujen paperien alta maalauksia, jotka tosin eivät ole kovin erinomaisia, mutta joita sentään sietää. Siinä on Telemakos, jonka Minerva vihkii ritariksi. Siinä esiintyy jälleen tämä nuori sankari puutarhassa, jonka nimeä en tällä hetkellä muista, ehkäpä se lienee sama, jonne roomalaiset eräänä yönä menivät. Mitäpä Teille esittäisinkään? Siinä on roomalaisia miehiä ja naisia (tässä on eräs sana epäselvä), koko joukko. Rouva Magloire puhdisti kaikki huolellisesti; tänä kesänä korjaa hän vielä muutamia pahimmin vioittuneita kohtia, sivelee vernissalla kaikki uudestaan ja niin tulee minun huoneestani oikea museo. Sitäpaitsi löysi hän ullakon nurkasta kaksi vanhanaikuista peilipöytää. Jos olisi laittanut niihin uudet kultaukset, olisi se tullut maksamaan kaksi kruunutaalaria, joten on parasta lahjottaa ne köyhille; eivätkä ne ole yhtään sieviäkään ja minä ottaisinkin mieluummin mustapuisen pyöröpöydän.

Olen yhäti erinomaisen onnellinen. Veljeni on niin hyvä. Hän antaa kaikki, mitä hänellä on, vaivaisille ja sairaille. Meidän asemamme on sangen tukala. Talvi on ankara näillä seuduin, ja täytyyhän toki auttaa puutteenalaisia. Me tulemme kutakuinkin toimeen lämmön ja valaistuksen puolesta. Siinä on meidän osaksemme hyvyyttä erinomaisesti, kuten huomaatte.

Veljelläni on omat tapansa. Haastellessaan meidän kanssamme selittää hän, että piispan tulee juuri niin menetellä. Ajatelkaahan, ett'ei talomme ovi ole milloinkaan lukossa. Kuka tahansa voi astua sisään ja päästä veljeni asuntoon. Hän ei pelkää koskaan, ei edes yölläkään. Se on hänen urheuttaan se, kuten hän sanoo.

Hän ei tahdo, että minä pelkäisin hänen puolestaan, tai että rouva Magloire pelkäisi. Hän antautuu kaikkiin vaaroihin, eikä hän tahdo, että me näyttäisimme sitä edes huomaavan. Täytyy osata ymmärtää häntä.

Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia teitä, ei pahoja ihmisiä.

Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa. Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat antaneet ne hänelle.

Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla, mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei kukaan kuulisi.

Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta hyvä Jumala asuu siellä aina.

Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me antaudumme Kaitselmuksen huomaan.

Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on suuri henki.

Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen. Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä; yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de Gramontin kanssa.

Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin, tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!

Baptistine.

J. K. — Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen polvissa on? — Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin vankkureita, hoilaten: Hei vaan!

Niinkuin tästä kirjeestä käy selville, osasivat nämä kaksi naista mukautua piispan elämäntapoihin sillä naisen omituisella kyvyllä, joka ymmärtää miehen paremmin kuin hän itse. Dignen piispa, tuo niin rehellisesti lempeän ja vakaisen näköinen mies, suoritti joskus suuria tekoja, rohkeita ja loistavia, melkein kuin itse tietämättään. Naiset vapisivat, mutta antoivat hänen pitää päänsä. Joskus yritti rouva Magloire huomauttaa ennakolta; mutta sitä hän ei tehnyt milloinkaan jälkeenpäin eikä yrityksen kestäessä. Koskaan ei häntä edes pienimmälläkään viittauksella häiritty alotetussa työssä. Muutamin hetkin tunsivat he hämärästi, että hän toimi piispallisen arvonsa ja asemansa mukaisesti, hänen tarvitsemattansa siitä huomauttaa, hänellä kun ei ehkä itsellään siitä ollut aavistustakaan, niin täydellinen oli hänen vilpittömyytensä ja vaatimattomuutensa. Silloin liikkuivat he vain kahden varjon lailla talossa. He palvelivat häntä kuin jonkun välimatkan päästä, ja jos heistä tuntui paraalta kadota kokonaan näkyvistä, niin he katosivat. He tajusivat ihmeteltävän herkällä vaistollaan, että eräät huolehtimiset saattavat joskus olla kiusaksi. Niinpä ymmärsivät he, vaikka tiesivät hänen vaaraankin antautuvan, ehkeikään hänen mieltään, niin kuitenkin hänen luontonsa, eivätkä lopulta enää vartioineet häntä. He jättivät hänet Jumalan huomaan.

Muuten toisti Baptistine usein, kuten edelläkin olemme nähneet, että hänen veljensä loppu olisi myös hänen loppunsa. Rouva Magloire ei sitä sanonut, mutta hän tiesi sen.

10.

Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.

Vähän jälkeen edellisillä sivuilla esitetyn kirjeen päivämäärän suoritti hän taas teon, jota koko kaupunki piti vieläkin uhkarohkeampana kuin hänen kävelyretkensä ryöväri-vuoriston läpi.

Maaseudulla Dignen lähistössä eleli eräs mies erakon elämää. Tämä mies, sanokaamme heti kohta kamala totuus, oli entinen konventin jäsen. Hänen nimensä oli G.

Entisestä konventin jäsenestä puhuttiin Dignen porvarillisissa piireissä jonkunlaisella kauhulla. Konventin jäsen, käsitättekö, mitä se tietää? Hän oli niiltä ajoilta, jolloin ihmiset sinuttelivat toisiaan ja sanoivat: kansalainen. Tämä mies oli melkein hirviö. Tosin ei hän ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, mutta eipä paljoa puuttunutkaan. Hän oli tavallaan kuninkaan murhaaja hänkin. Hän oli ollut aikoinaan vallan kauhea. Mistä syystä ei oltu tätä miestä laillisen hallitsijan palatessa vedetty oikeuden eteen? Ei häneltä juuri sentään olisi tarvinnut kaulaa katkaista, sillä täytyyhän olla armahtavaisuutta, sanotte; mutta sellainen sopiva elinaikainen maanpako! Täytyyhän sitä edes esimerkin vuoksi! j.n.e. j.n.e. Hän oli vielä jumalankieltäjäkin, kuten kaikki hänenlaisensa. — Hanhien juoruja korppikotkasta!

Oliko hän sitten tosiaankin korppikotka, tämä G.? Kyllä, mikäli sitä kävi päättäminen hänen ihmis-arasta, yksinäisestä elämästään. Koska hän ei ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, ei häntä oltu kirjotettu maanpakoon tuomittujen luetteloihin, ja niin oli hän saanut jäädä Ranskaan.

Hän asusti kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista, kaukana syrjäkylistäkin, kaukana kaikista teistä, eräässä tietymättömässä vuorenonkalossa, aution laakson pohjalla. Sanottiin hänellä olevan siellä jonkunlaisen pellonpalasenkin sekä luolan piilopaikakseen. Ei ainuttakaan naapuria; ei edes ohikulkijaa. Senjälkeen kun hän oli asettunut tähän laaksoon oli ruoho peittänyt sinne johtavan polun. Tästä tienoosta puhuttiin kuin pyövelin majapaikasta.

Mutta piispalla oli omat ajatuksensa, ja silloin tällöin silmäili hän taivaanrantaa siltä kohdalta, missä pieni puuryhmä osotti entisen konventin jäsenen asuma-laakson sijaitsevan, ja hän puheli: Siellä ikävöi yksinäinen sielu.