Produced by Tapio Riikonen
KURJAT II
Cosette
Kirj.
VICTOR HUGO
Ranskankielestä suomensi Vihtori Lehtonen
Helsingissä 1909,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.
Hämeenlinnassa,
A. W. Leinosen kirjapaino 1909.
SISÄLLYS:
Ensimäinen kirja: Waterloo.
1. Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.
2. Hougomont.
3. 18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.
4. A.
5. Taistelujen Quid Obscurum.
6. Kello neljä iltapäivällä.
7. Napoleon hyvällä tuulella.
8. Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.
9. Odottamaton näky.
10. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.
11. Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.
12. Kaarti.
13. Pako.
14. Viimeinen neliö.
15. Cambronne.
16. Quot libras in duce?
17. Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?
18. Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.
19. Öisellä taistelukentällä.
Toinen kirja. Orion-laiva.
1. Numerosta 24601 tulee numero 9430.
2. Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.
3. Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta
alustavasti käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain
yhdestä vasaraniskusta.
Kolmas kirja. Kuolleelle annetun lupauksen täyttäminen.
1. Vesikysymys Montfermeilissä.
2. Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.
3. Miehille viiniä ja hevosille vettä.
4. Nukke astuu näyttämölle.
5. Tyttönen yksinään.
6. Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.
7. Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.
8. On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.
9. Thénardier verkkoja laskemassa.
10. Joka parista etsii, voi pahimman löytää.
11. Numero 9,430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä
arpajaisissa voittonumeron.
Neljäs kirja. Gorbeaun talorähjä.
1. Herra Gorbeau. 2. Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä. 3. Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea. 4. Päävuokralainen tekee huomioita. 5. Lattialle kilahtava viiden frangin raha pitää aika melun.
Viides kirja. Öinen ajo, ovelat ajajat.
1. Taidokkaita koukutteluja.
2. Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.
3. Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.
4. Haparoivaa pakoa.
5. Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi
ollut kaasuvalaistus.
6. Arvoituksen alkua.
7. Arvoitus jatkuu.
8. Arvoitus käy yhä sekavammaksi.
9. Kulkusmies.
10. Miksi Javert sai pitkän nenän.
Kuudes kirja. Pikku Picpus.
1. Picpusinkadun numero 62.
2. Martinus Vergan luostarisäännöt.
3. Ankaruutta.
4. Iloja.
5. Hauskutteita.
6. Pikku Luostari.
7. Varjokuvia varjojen asunnosta.
8. Post corda lapides.
9. Vuosisata luostarihunnussa.
10. Herkeämättömän palvomisen synty.
11. Pikku Picpusin loppuvaiheet.
Seitsemäs kirja. Välihuomautus.
1. Luostari aatteena.
2. Luostari historiallisena ilmiönä.
3. Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.
4. Luostari periaatteen kannalta katsottuna.
5. Rukous.
6. Rukouksen sisäinen arvo.
7. Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.
8. Usko ja laki.
Kahdeksas kirja: Hautuumaat nielevät, mitä niille annetaan.
1. Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin
pääsisi luostariin.
2. Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.
3. Äiti Innocentia.
4. Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.
5. Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
6. Neljän laudan välissä.
7. Tästä luvusta selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!"
alkuperä.
8. Onnistunut kuulustelu.
9. Loppusanat.
ENSIMÄINEN KIRJA
WATERLOO
1.
Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.
Viime vuonna (1861), eräänä kauniina toukokuun aamuna, kulki muuan matkustaja, tämän tarinan kertoja, Nivellesistä la Hulpea kohti. Hän asteli jalan. Hän seurasi leveätä kivitettyä ajotietä, jota puurivit reunustivat ja joka milloin nousi, milloin laski niiden ylänteitten mukaan, mitkä täällä suunnatonten aaltojen lailla seurasivat toinen toistaan. Hän oli jo kulkenut Lilloisin ja Bois-Seigneur-Isaacin ohi. Hän huomasi lännessä Braine-l'Alleudin liuskakivikatteisen kirkontornin, joka näyttää alassuin käännetyltä saviastialta. Hiljattain oli hän sivuuttanut kummullaan törröttävän metsän ja muutaman poikkitien kulmassa kyhjöttävän kapakan, jonka päädyssä upeilivat sanat: Neljän tuulen kapakka. Échabeau, kahvila matkustavaisille. Lähellä kapakkaa näkyi vanha, lahonnut pylväs, jonka tauluun oli kirjoitettu: Entinen tulli-asema n:o 4.
Kapakasta kahdeksannes lieutä eteenpäin saapui hän pienen laakson pohjaan, missä puro solisee tien kohdalle laitetun kaarisillan alitse. Toisella puolen tietä täyttää laakson harvahko, mutta hyvin vihanta metsä, joka toisella puolen hajoaa yksityisiksi puuryhmiksi ja jatkuu niin niittyjä pitkin somasti ja ikäänkuin epäjärjestyksessä Braine-l'Alleudiä päin.
Tien poskessa oikealla puolen oli jonkunlainen majatalo, nelipyöräiset vankkurit oven edessä, sivulla aimo joukko humalasalkoja, aura, kasa kuivia risuja vihannan pensasaidan juurella, tikapuut nojallaan vanhaa vaunuvajaa vastaan, jonka väliseinät olivat oljista. Kalkki savusi neliskulmaisessa kuopassaan. Nuori tyttö kitki peltoa, missä suuri keltainen ilmoituslehti, luultavasti jäännöksenä jonkun ilveilijäseurueen markkinanäytännöistä, pyörähteli ja tuiskahteli tuulen ahdistamana. Aivan majatalon vierestä, muutaman lätäkön reunatse, missä parvi ankkoja uiskenteli, painui huonosti kivitetty polku pensastoon. Matkustaja kääntyi tälle polulle.
Ehdittyään satakunnan askelta ja kuljettuaan pitkin muuri-aitamaa, joka polveutui varmaankin viidenneltätoista vuosisadalta ja jota koristi terävä, suutakkain ladotuista kattotiileistä tehty harja, huomasi hän vastassaan valtavan holvi-aukkoisen oven. Oven reunus oli suorakulmainen, se oli laitettu vakavaan Ludvig XIV:n tyyliin ja sen kumpaakin pieltä somistivat matalat, ympyriäiset korkokuvat. Sen yläpuolella kohosi juhlallinen julkipuoli. Aivan oven vierestä juoksi toinen muuri kohtisuorasti julkipuolta vastaan, muodostaen sen kanssa suoran kulman. Kentällä oven edustalla virui kolme karhia, joiden läpi kaikki toukokuiset kukat kurottivat päitään. Ovi oli kiinni. Sen sulki kaksi ränsistynyttä ovenpuoliskoa, joita vanha ruostunut kolkutin koristi.
Aurinko paistoi ihanasti. Puiden oksat värähtelivät vienoa toukokuun värinäänsä, joka näyttää pikemmin johtuvan lintujen pesistä kuin tuulen henkäyksistä. Muuan urhea pikkulintu, arvattavastikin rakkaudenhaaveissaan, liritteli tarmonsa takaa suuressa puussa.
Matkustaja kumartui tarkastelemaan muuatta melkoisen suurta pyöreätä aukkoa, joka oli aivan kuin mikäkin karttapallon säilykomero, vasemmassa seinässä, oven syrjäpilarin juuressa. Samassa avautuivat ovenpuoliskot, ja talonpoikaiseukko tuli näkyviin.
Hän huomasi matkustajan ja hänen tarkastelunsa esineen.
"Siihen on osunut ranskalainen tykinkuula", sanoi eukko.
Ja hän lisäsi:
"Katsokaahan tuonne ylemmäs, oveen, juuri tuon naulan viereen, siihen on suuri musketin kuula kaivanut reijän, vaikkei olekkaan päässyt puun läpi".
"Mikä onkaan tämän paikan nimi?" kysyi matkustaja.
"Hougomont", vastasi eukko.
Matkustaja oikaisi selkänsä. Hän kulki muutamia askeleita ja antoi katseensa liitää yli pensasaitojen. Kaukana näköpiirin rajalla huomasi hän puiden läpi pienen kummun ja sillä kummulla jotakin, joka näin etäältä nähtynä kuvautui leijonaksi.
Hän seisoi Waterloon taistelukentällä.
2.
Hougomont.
Tämä oli siis Hougomont, surullinen paikka, häviön alku, ensimäinen vastus, minkä kohtasi Waterloossa tuo Europan suuri halonhakkaaja, jota kutsuttiin Napoleoniksi; ensimäinen oksa kirveen tiellä.
Muinoin oli se linna, nyt on se talonpoikaistalo vain. Asiantuntija kutsuisi Hougomontia Hugomonsiksi. Tämän aatelislinnan rakensi näet Hugo, Somerelin herra, sama, joka Villiersin luostarille lahjoitti sen kuudennen kappalaistilan.
Matkamies työnsi oven auki, törmäsi porttikäytävässä vanhoihin herrasvaunuihin ja astui pihalle.
Ensimäinen esine, mikä hänen silmiinsä osui tällä pienellä pihamaalla, oli kuudenneltatoista vuosisadalta polveutuva porttikaari. Se siinä törröttää kuin mahtavampikin holvikaari, yleisen häviön ympäröimänä. Raunioista useinkin syntyy juhlallisin näky. Tämän kaaren läheltä avautuu muuriin toinen kiilakivikaarinen portti Henrik IV:n ajoilta, jonka läpi näkyvät kasvitarhan puut. Portin vieressä höyryää lantatunkio, viruu kuokkia, lapioita ja rattaita. Pihalla on vielä vanha kaivo kiviarkkuineen ja rautakeloineen. Siinä varsa kirmailee, siinä kalkkuna pöyhisteleikse. Siinä on kappelikirkko, pienen kellotornin koristamana, jonka seinää tukeissaan verhoaa kukkiva päärynäpuu. Sellainen on tämä paikka, jonka valloittaminen jäi Napoleonille unelmaksi vain. Jos hän olisi kyennyt saamaan haltuunsa tämän pienen maa-alan, olisi se ehkä tuonut hänelle koko maailman. Kanat siinä nyt tunkiota kuopivat. Murinaa kuuluu. Iso koira siellä hampaitaan näyttää, englantilaisia muistuttaen.
Englantilaiset ovat tässä tehneet ihmeitä. Neljä komppaniaa Cooken kaartilaisia piti siinä seitsemän tuntia puoliaan kokonaisen sotajoukon vimmattuja ponnistuksia vastaan.
Nähtynä kartalla, rakennukset ja aitaukset mukaan otettuina, muistuttaa Hougomont säännötöntä suorakulmiota, jonka yhdessä kulmassa olisi aukko. Juuri tässä kulmassa on tuo eteläinen portti tai ovi, jota aivan läheltä suojelee kivimuuri. Hougomontissa on kaksi porttia: eteläinen, linnan portti ja pohjoinen, maalaistalon portti. Napoleon lähetti Hougomontia vastaan veljensä Jérômen. Guilleminotin, Foyn ja Bachelun osastot syöksyivät sen kimppuun, Reillen osasto siinä melkein kokonaan uhrattiin, menestyksettä, ja Kellermannin kuulat eivät lopultakaan voineet mitään näille sankarillisille muureille. Bauduinin kaksi rykmenttiä saattoi töin tuskin vallata Hougomontin pohjoispuolen, mutta Soyen rykmentit yrittelivät turhaan päästä sen eteläisen osan herroiksi.
Maatilan rakennukset rajoittavat pihaa etelässä. Osa ranskalaisten särkemää pohjoisporttia roikkuu seinään kiinnitettynä. Siinä on neljä kahteen poikkipuuhun naulattua lankkua, joissa vielä näkyy hyökkäyksen jälkiä.
Pohjoisportti, jonka ranskalaiset työnsivät kumoon ja jota on paikattu muuriin ripustetun osan kohdalta, vetelehtii puoleksi avattuna pihamaan perällä. Se sulki ennen pihaa pohjoisen puolelta turvaavan, alhaalta kivestä, ylhäältä tiilistä tehdyn muurin neliskulmaisen aukon. Se on tavallinen pihaportti, jonkalaisia näkee kaikkialla maalaistaloissa: kaksi leveätä puoliskoa jykevistä lankuista. Muurin toisella puolen aukenevat niityt. Raivoisa on ollut kiista tästä sisäänkäytävästä. Kauvat aikoja nähtiin portin pielissä kaikenlaisia veristen käsien merkkejä. Tässä menetti Bauduinkin henkensä.
Temmellyksen kiivaus tuntuu vieläkin tässä paikassa; kauhistus huokuu täällä kaikkialta; kamppailun sekamelska on ikäänkuin kivettynyt tähän. On kuin siinä vielä elettäisi, kuoltaisi. On kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Muurit huokaavat kuolemantuskissaan, kivet putoilevat, halkeamat huutavat; aukot ovat kuin haavoja; väärät, värisevät puut näyttävät ponnistelevan pakoon.
Vuonna 1815 oli tässä pihassa paljon enemmän rakennuksia kuin nykyään. Sittemmin hävitetyt talonosat muodostivat muinoin jos jonkinlaisia seinämiä, kulmia ja sokkeloita. Englantilaiset olivat asettautuneet siihen kuin linnoitukseen ikään. Ranskalaiset tunkeutuivat kyllä sinne, mutta eivät voineet säilyttää asemaansa. Kappelin sivulta kohoaa muuan linnan kylkirakennus, ainoa jäännös muuten Hougomontin aateliskartanosta, rauniokasana, ikäänkuin halki leikattuna. Linnaa käytettiin tähystystornina, kappelia suojavarustuksena. Siinä alkoi teurastus. Ranskalaiset, joita ammuttiin kaikkialta: muurien takaa, ylhäältä ullakoista, alhaalta kellareista, kaikista akkunoista, kaikista ilmareijistä, kaikista kivien raoista, toivat risukimppuja ja pistivät tuleen rakennukset ja miehet. Pommitukseen vastattiin tulipalolla.
Läpi rautaristikoilla varustettujen akkunoiden näkyy vielä tässä raunioiksi rauenneessa kylkirakennuksessa pahoin runneltuja tiiliseinäisiä asuinhuoneita. Englantilaiset kaartilaiset olivat sijoittuneet näihin huoneisiin. Alhaalta kattoon asti revenneet kieruportaat näyttävät särjetyn simpukankuoren sisustalta. Portaissa on kaksi kerrosta. Portaisiin, ylimmille askelmille ahdistetut ja piiritetyt englantilaiset olivat hakanneet alemmat askelmat irti. Tuolla nokkosissa on vielä röykkiö näitä leveitä sinisiä kivimöhkäleitä. Kymmenkunta askelmaa on yhä kiinni seinässä; ensimäiseen on hakattu kolmikärjen kuva. Nämä luoksepääsemättömät askelmat istuvat vielä lujasti koloissaan. Muu osa portaita on kuin mikäkin hampaaton leukaluu. Kaksi vanhaa puuta on siellä myöskin. Toinen on kuollut, toista on haavoitettu juureen, mutta jo huhtikuussa käy se aina vihannaksi taas. 1815 jälkeen on se ruvennut kasvamaan porraskäytävässä.
Kappeliinkin on teurastus ulottunut. Jälleen rauhalliseksi muuttuneena tarjoo sen sisusta oudon näyn. Ei siellä enää messuja lueta verilöylyn jälkeen. Alttari on kuitenkin jäänyt paikoilleen, karkeatekoinen puu-alttari, kallellaan rosoista kivitaustaa päin. Neljä kalkilla valkaistua seinää, ovi alttaria vastapäätä, kaksi kaari-akkunaa, oven päällä suuri puinen ristiinnaulitunkuva, sen yläpuolella nelikulmainen, heinätukolla täytetty ilma-aukko, nurkassa vanha rikkinäinen akkunankehä lasinjäännöksineen, sellainen on tämä kappeli. Lähelle alttaria on seinään naulattu pyhän Annan puukuva viidenneltätoista vuosisadalta; Jeesuslapsen pään on pyssyn kuula murskannut. Ranskalaiset pääsivät hetkiseksi kappelin herroiksi, mutta pian oli pakko heidän sieltä poistua; lähtiessään pistivät he kappelin tuleen. Liekit ovat siis täyttäneet tämän hökkelin; se on ollut kuin hehkuva ahjo; ovi on palanut, lattia on palanut, puinen Kristus ei vain ole palanut. Tuli on nuoleskellut sen jalkoja, joista on jäljellä vain mustuneet tynkät, mutta on sitten pysähtynyt. Ihme, sanovat seudun asukkaat. Päätön Jeesuslapsi ei ole ollut yhtä onnellinen kuin Kristus.
Seiniä peittävät kaikenlaiset kirjoitukset. Kristuksen jalkojen lähettyvillä näkyy nimi: Henquinez. Sitten muita: Conde de Rio Maior, Marques y Marquesa de Almagro (Habana). Siellä on ranskankielisiäkin nimiä, huudahdusmerkit kiukun osoitteeksi perässään. Vuonna 1849 maalattiin seinät uudelleen valkoisiksi. Kansakunnat sättivät siinä toisiaan.
Tämän kappelin kynnykseltä korjattiin muuan ruumis, jonka oli kirves kädessä. Tämä ruumis oli aliluutnantti Legros.
Kappelista tultaessa näkyy vasemmalla kaivo. Niitä on kaksikin tällä pihalla. Kysyttänee: miksi ei tässä ole ämpäriä eikä nostolaitteita? Sentähden, ettei siitä enään ammenneta vettä. Miksi ei siitä enään ammenneta vettä? Koska se on täynnä luurankoja.
Tästä kaivosta otti viimeksi vettä Wilhelm van Kylsom. Hän oli talonpoika, asui Hougomontissa ja harjoitti puutarhanhoitoa. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 pakeni hänen perheensä, piiloittautuakseen metsien helmaan.
Metsä Villiersin luostarin ympärillä soi useiksi päiviksi ja useiksi öiksi suojaa kaikille näille poloisille pakolaisille. Vielä tänä päivänäkin osoittavat viidakkojen kätköissä muutamat näkyvät merkit, niinkuin esim. vanhat hiiltyneet puut, paikkaa, mihin nämä vapisevat ihmisparat olivat leiriytyneet.
Wilhelm van Kylsom jäi Hougomontiin, "linnaa suojelemaan", ja kyyristyi kellarin nurkkaan. Englantilaiset keksivät hänet sieltä. Hänet vedettiin esiin piilopaikastaan, ja sapelin iskuin pakotettiin tuo pelästynyt mies kaikin tavoin palvelemaan taistelevia. Heidän oli jano; tämä Wilhelm toi heidän juodakseen. Ylempänä mainitusta kaivosta ammensi hän vettä. Monet joivat viimeisen siemauksensa. Tämän kaivon, josta niin moni kuollut joi, täytyi kuolla itsensäkin.
Taistelun jälkeen tuli kiire haudata ruumiit. Kuolemalla on oma omituinen tapansa häiritä voittoa, ja sen toimesta seuraa kunnian kintereillä rutto. Tarttuva kuumetauti on riemuvoiton läheisin seuralainen. Tämä kaivo oli syvä, ja siitä tehtiin hauta. Siihen mätettiin kolmesataa ruumista. Ehkä pidettiin siinä liian kiirettä; olivatkohan kaikki edes oikein kuolleita? Taru väittää, ettei niin ollut laita. Hautaamisen jälkeisenä yönä piti kaivosta kuuluneen heikkoja avunhuutoja.
Tämä kaivo on vallan erillään pihan keskellä. Kolmelta puolen ympäröi sitä kolme puoleksi kivilohkareista, puoleksi tiilistä tehtyä kehämuuria, jotka vuodesuojan siipien lailla kääntyvät toisiinsa päin ja näyttävät muodostavan pienen kulmikkaan tornin. Neljäs puoli on avoin. Siitä otettiin vettä. Keskimäisessä muurissa on muodoton aukko, ehkäpä pommin puhkaisema. Tässä tornin tapaisessa oli kattokin, josta enää vain poikkiparrut ovat jäljellä. Oikeanpuoleisen kehän tukiraudoitus muodostaa ristin. Kumartuessa katoaa katse syvään ympyriäiseen tiilikehykseen ja sen synkkenevään pimentoon. Kaivon ympärillä peittävät nokkoset kehämuurien juuren.
Tällä kaivolla ei ole edessään sitä leveätä sinistä kivilohkaretta, jonka tapaa kaikissa muissa belgialaisissa kaivoissa. Sinistä kivilohkaretta vastaa tässä poikkihirsi, mihin nojaa viisi, kuusi rumaa, rosoista ja käyrää pölkkyä, jotka näyttävät suurilta luurangoilta. Ei ole tässä enään ämpäriä, ei ketjuja, ei kelaa; mutta kivikaukalo siinä vielä on, johon ennen vettä kaadettiin. Sadevettä siihen vielä nytkin kerääntyy, ja tuolloin tällöin pyrähtää siihen lintu läheisestä metsästä janoaan sammuttamaan, heti taas lentääkseen tiehensä.
Osa tätä raunioitunutta rakennusryhmää on kuitenkin vielä asuttu: talonpoikaistalon osa. Tämän talonpoikaistalon portti aukeaa pihalle päin. Sievän goottilaisen lukkolevyn vieressä on tässä portissa viistoon asetettu, apilanmuotoinen rautaripa. Samassa kun hannoverilainen luutnantti Wilda tarttui tähän ripaan, paetakseen taloon, iski ranskalainen saarroskaivaja hänen kätensä kirveellä poikki.
Taloa pitävän perheen isoisä oli juuri tuo mainittu puutarhuri van Kylsom, joka on kuollut jo aikoja sitten. Muuan vanha harmaahapsi eukko kertoi meille:
"Olin minäkin silloin mukana. Ikää oli kolmisen vuotta. Isompi sisareni pelkäsi kovin ja itki. Meidät vietiin metsään. Minä olin äitini sylissä. Pantiin korva maata vasten ja kuunneltiin. Minä matkin kanuunaa ja ho'in: pum, pum."
Olemme jo maininneet, että yksi portti vie pihalta vasemmalle kasvitarhaan.
Kasvitarha on kamalan näköinen.
Siinä on kolme osaa, tai voisimmepa sanoa, kolme näytöstä. Ensimäinen osa on puutarha, toinen on kasvitarha, kolmas on metsä. Näitä kolmea osaa ympäröi yhteinen aitaus, sisäänkäytävän lähellä linnan ja talon rakennukset, vasemmalla pensasaita, oikealla muuri, perällä samoin. Oikeanpuolinen muuri on tiilistä, perämuuri on kiveä. Käymme siis ensiksi puutarhaan. Se on jaettu ylhäältä alas käytäviin ja lavoihin, joihin joskus on istutettu viinimarjapensaita; mutta kaikkialla rehoittaa nyt rikkaruoho ja villi kasvullisuus. Perällä on juhlallinen nelikulmaisista kivistä kyhätty pengermä pylväslaitteineen. Tämä oli aatelisherran puutarha tuota ensimäistä ranskalaista tyyliä, joka oli muodissa ennen Lenôtrea. Nykyään on se raunioiden ja vattupensaiden hallussa. Pylväiden päässä on palloja, jotka näyttävät kivikuulilta. Nykyään on vielä neljäkymmentäkolme pylvästä pystyssä jalustoillaan; muut ovat kaatuneet ruohostoon. Melkein kaikissa näkyy kuulan jälkiä. Muuan katkennut pylväs on laskettu alimmalle askelmalle kuin taittunut jalka ikään.
Tässä puutarhassa, joka on alempana kuin kasvitarha, ryhtyi kuusi ensimäiseen kenttärykmenttiin kuuluvaa ranskalaista tarkk'ampujaa, sitten kun he olivat tunkeutuneet tänne, eivätkä enää päässeetkään poistumaan, kun heidät oli piiritetty ja ahdistettu kuin karhut pesäänsä, vimmattuun taisteluun kahta hannoverilaista komppaniaa vastaan, joista toinen oli aseistettu lyhyillä ratsupyssyillä. Hannoverilaiset asettuivat pylväiden taakse ja ampuivat ylhäältä. Ranskalaiset vastailivat urheasti alhaalta, vaikka olivatkin kuusi kahtasataa vastaan, vaikka heillä olikin suojanaan vain viinimarjapensaat, ja kestipä neljännestunti, ennenkuin heidät saatiin hengiltä.
Nousemme muutamia askelmia ja tulemme näin puutarhasta varsinaiseen kasvitarhaan. Täällä, tällä muutaman neliösylen alalla, kaatui tuhatviisisataa miestä tunnin ajassa. Muuri näyttää haluavan alkaa taistelun uudestaan. Ne kolmekymmentäkahdeksan ampumareikää, jotka englantilaiset kaivoivat muuriin eri korkeuksille, ovat siinä vieläkin. Kuudennentoista edessä on kaksi englantilaista hautakiveä. Ampumareikiä on vain eteläisessä muurissa, päähyökkäys kun tuli siltä taholta. Ulkopuolelta peittää tämän muurin näkyvistä tuuhea pensasaita. Saapuessaan paikalle luulivat ranskalaiset joutuneensa tekemisiin vain pensasaidan kanssa ja tunkeutuivat sen läpi, mutta tapasivatkin muurin, lujan esteen ja väijyspaikan, englantilaiset sen turvissa, kolmenkymmenen ampuma-aukon tuiskuttaessa pyrynä heidän päälleen raehauleja ja kuulia; ja Soyen kaksi rykmenttiä menehtyi siihen. Waterloo alkoi näin.
Mutta kasvitarha valloitettiin kuitenkin. Kun ei ollut tikapuita, kiipesivät ranskalaiset muurille kynsin. Oteltiin mies miestä vastaan puiden alla. Koko tämä ruohokenttä on ollut veren peittämä. Nassaun pataljoona, seitsemänsataa miestä, tapettiin tähän. Ulkopuolelta on muuri, jota vastaan Kellermannin kaksi patteria suunnattiin, tykkänään kuulien raatelema.
Tässä kasvitarhassa huokuu yhtä hyvin kuin missään muussa tahansa toukokuun henki. Silläkin on voikukkansa ja satakaunonsa, nurmi vihoittaa siellä uhkeana, kyntöhevoset käyvät siellä laitumella, liinavaatteita on ripustettu kuivamaan puiden väliin pingoitetuille jouhiköysille, niin että kulkijan on tuon tuostakin pakko kumartua, päästäkseen niiden alitse, ja kentällä vajoo jalka myyränreikiin. Nurmikon keskellä näkyy kaatunut, viheriöivä puunrunko. Majuri Blackmann nojasi siihen vetääkseen viimeisen henkäyksensä. Viereisen suuren puun alle kaatui saksalainen kenraali Duplat; hän kuului yhteen niitä ranskalaisia perheitä, jotka Nantesin julistuksen peruuttamisen jälkeen pakenivat maasta. Aivan lähellä nuokkuu vanha sairas omenapuu, jota on yritetty paikata olkisiteellä ja savella. Melkein kaikki omenapuut ovat vanhuuttaan kaatumassa. Niissä ei ole ainuttakaan, joka ei olisi saanut pyssynluotiansa tai rautakuulaansa. Kuolleiden puiden luurankoja tapaa tuhkatiheään tässä kasvitarhassa. Korpit hyppelevät oksilla. Perällä on metsä täynnä orvokkeja.
Bauduin tapettu, Foy haavoitettu, tulipalo, teurastus, verilöyly, puro vimman sotkemaa englantilaista, saksalaista ja ranskalaista verta, kaivo täynnä ruumiita, Nassaun ja Braunschweigin rykmentit nujerrettu, Duplat tapettu, Blackmann tapettu, englantilaiset kaartilaiset silvottu, kaksikymmentä ranskalaista pataljoonaa niistä neljästäkymmenestä, jotka kuuluivat Reillen osastoon, melkein tykkänään hävitetty, kolmetuhatta ihmistä hakattu mäsäksi, kuristettu, ammuttu, poltettu, yksistään tässä kurjassa Hougomontin rauniokasassa. Ja kaikki tämä siksi, että nyt talonpoika sanoo matkustajalle: Herra, antakaapa mulle kolme frangia ja luvallanne selitän minä Teille koko Waterloon jutun!
3.
18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.
Palatkaamme taaksepäin, sillä sehän kuuluu kertojan oikeuksiin, ja siirtykäämme vuoteen 1815 tai vielä hiukan etemmäskin sitä ajankohtaa, jolloin tämän kirjan ensimäisessä osassa esitetyt tapahtumat ovat alkaneet.
Ellei olisi satanut kesäkuun 17 ja 18 päivän välisenä yönä, vuonna 1815, olisi Europan tulevaisuus ollut toinen. Muutamat vesipisarat enemmän tai vähemmän ovat syösseet Napoleonin kumoon. Jotta Waterloosta tuli Austerlitzin loppu, ei kaitselmus tarvinnut muuta kuin hiukan sadetta, ja pilvenlonkare, joka kulki taivaanlaella vuodenaikaan nähden odottamattomaan suuntaan, riitti kukistamaan kokonaisen maailman.
Waterloon taistelu — ja niin sai Blücher aikaa ennättää perille — saattoi alkaa vasta kello puoli kaksitoista. Miksi? Siksi että maa oli märkä. Täytyi odottaa hiukan sen kovettumista, jotta tykistö saattoi vaivatta liikkua.
Napoleon oli entinen tykistöupseeri, ja se tuli kyllä näkyviin. Tämän ihmeellisen sotapäällikön pohjalta kuulsi aina sama mies, joka tehdessään Hallituskunnalle selkoa Abukirin tappelusta, ilmoitti: "Eräskin meidän tykinkuulamme tappoi kuusi miestä." Kaikki hänen taistelusuunnitelmansa perustuivat tykistöön. Saada tykistö yhteisvoimin toimimaan jotakin määrättyä paikkaa kohti, siinä oli hänen voittojensa avain. Hän piteli viholliskenraalin sotataitoa kuin linnaa: hän koetti saada siihen aukon. Hän pommitti vimmatusti heikkoa kohtaa; kanuunalla johti hän taistelun vaiheet. Ampuminen kuului oikein hänen luontoonsa. Vihollisen neliöiden särkeminen, rykmenttien ruhjominen, rivien murtaminen, joukkojen hävittäminen ja hajoittaminen, kaikki riippui hänen mielestään siitä, että iskettiin, iskettiin, iskettiin lakkaamatta, ja tämän toimen uskoi hän kuulalle. Kauhistava järjestelmä, mutta järjestelmä sellainen, että se nerokkaasti käytettynä viidentoista vuoden aikana teki tämän pelottavan voima-uroon voittamattomaksi sodan nyrkki-ottelussa.
18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 hän sitäkin enemmän luotti tykistöönsä, koska hänen puolellaan oli suurempi lukumäärä. Wellingtonilla oli sataviisikymmentäyhdeksän tulikitaa; Napoleonilla oli kaksisataaneljäkymmentä.
Otaksukaamme, että maa olisi ollut kuiva, niin että tykistö olisi voinut vaivatta liikkua. Taistelu olisi alkanut kello kuusi aamulla ja se olisi ollut lopetettu ja voitettu kello kaksi, kolme tuntia ennen preussilaisten äkkiarvaamatonta ilmestymistä.
Mihin määrin on Napoleonin syytä tämän taistelun menettämisessä? Onko haaksirikko luettava perämiehen viaksi?
Liittyikö Napoleonin huomattavaan ruumiilliseen heikontumiseen jo silloin myös jonkunlainen henkinen väsähtymys? Olivatko kaksikymmentä sotavuotta kuluttaneet yhtähyvin terää kuin ne olivat kuluttaneet tuppea, henkeä yhtähyvin kuin ruumista? Astuiko sotavanhus harmillisella tavalla näkyviin sotapäällikössä? Kävikö tämä nero tosiaankin, kuten monet huomattavat historioitsijat ovat luulleet, himmenemistään kohti? Heittäytyikö hän mielettömiin yrityksiin, vain salatakseen itseltään heikontumisensa? Aikoiko hän huojua pienintenkin sattuman tuulahdusten mukaan? Oliko hän menettänyt tietoisuuden vaarasta — mikä on aina hyvin vakava seikka sotapäällikössä? Tuleeko niiden aineen suurmiesten elämässä, joita saattaisimme sanoa toiminnan jättiläisiksi, aika, jolloin nero käy likinäköiseksi? Ikä ei voi mitään ihanteen suurmiehille; Dantelle ja Michel-Angelolle merkitsee vanheneminen vain kasvamista; merkitseekö se Hannibalille ja Bonapartelle heikontumista? Oliko Napoleon menettänyt voittamisen välittömän taidon? Eikö hän enää kyennyt huomaamaan karia, älyämään ansaa, näkemään jyrkänteen suistuvaa reunaa? Puuttuiko häneltä vastoinkäymisten vaisto? Valtasiko nyt hänet, joka muinoin tarkalleen tunsi kaikki voiton tiet ja joka ylhäältä salamavaunuistaan osoitti ne erehtymättömällä sormellaan, valtasiko hänet nyt tuo kamala lamauttava tietoisuus, että hän johdattaa joukkojensa rajun valjakon suoraan pohjattomiin syvyyksiin? Joutuiko hän nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden vanhana, äärimäisen mielenhäiriön valtoihin? Eikö tämä alkuvoimainen kohtalon vaunujen ohjaaja lopulta ollutkaan muuta kuin suunnattoman uhkarohkea esiratsastaja?
Me emme sitä usko.
Hänen taistelusuunnitelmansa oli kaikkien tunnustuksen mukaan mestarillinen. Iskeä suoraan liittoutuneiden armeijain keskustaan, murtaa siihen aukko, jakaa vihollinen kahtia, työntää brittiläinen puolisko Haliin ja preussilainen Tongerniin, tehdä Wellingtonista ja Blücheristä kaksi voimatonta raajarikkoa, anastaa Mont-Saint-Jean, valloittaa Brüssel, viskata saksalainen Reiniin ja englantilainen mereen, kaiken tämän pani Napoleon tämän taistelun suoritettavaksi. Lopusta oli tulevaisuus pitävä huolen.
On sanomattakin selvää, ettemme tahdo tässä ruveta seikkaperäisesti tekemään selkoa Waterloon taistelusta. Muuan kertomamme näytelmän syntykohtauksista liittyy tosin tähän taisteluun, mutta sen historiaa emme silti rupea esittämään. Tämän historian ovat jo kirjoittaneet, ja kirjoittaneet kerrassaan verrattomalla tavalla, yhtäältä Napoleon ja toisaalta kokonainen sikermä historioitsijoita.[1] Me puolestamme annamme historioitsiain rauhassa riidellä. Me vain katselemme kauvempaa, me vain kuljeskelemme kentällä, kumarrumme tutkimaan tätä ihmisruumiitten täyttämää maata, pitäen ehkä todennäköisyyttä itse todellisuutena. Meillä ei ole oikeutta tieteen nimessä väittää tosiasioita vastaan, joita kaikesta huolimatta näköhäiriö on ehkä muunnellut; meillä ei ole sotilaallista kokemusta eikä sotatieteellistä pätevyyttä kylliksi, voidaksemme luoda oman oppimme. Sen me vain sanomme, että sarja sattumuksia johtaa kumpaakin ylipäällikköä Waterloossa. Ja mitä taas sallimukseen, tuohon salaperäiseen syytettyyn tulee, niin sitä me tuomitsemme yksinkertaisen, suoran rahvaan tavoin.
4.
A.
Sen, joka tahtoo saada itselleen täysin selväksi Waterloon taistelun, tarvitsee vain ajatuksissaan piirtää maahan iso A. Vasemman jalan muodostaa Nivellesin maantie, oikean Genappen maantie, yhdistysviivaa esittää Ohainista Braine-l'Alleudiin vievä uurrostie. A:n kärjessä on Mont-Saint-Jean; siellä on Wellington. Vasen päätepiste alhaalla on Hougomont; siellä ovat Reille ja Jérôme Bonaparte. Oikea päätepiste alhaalla on Belle-Alliance; siellä on Napoleon. Hiukan alapuolella sitä kohtaa, missä A:n yhdistysviiva tapaa ja leikkaa oikean jalan, sijaitsee Haie-Sainte. Aivan samaisen yhdistysviivan keskikohdalla on paikka, missä taistelu lopullisesti ratkaistiin. Siihen on asetettu leijonakin, ikäänkuin vasten tahtoaankin kuvaamaan keisarillisen kaartin äärimäisintä sankarillisuutta.
A:n kärjen, molempien jalkojen ja yhdistysviivan väliin muodostunut kolmio esittää Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa. Tämän ylätasangon omistamisesta kävi koko taistelu.
Molempain armeijain siivet leviävät oikealle ja vasemmalle Genappen ja Nivellesin teistä, siten, että d'Erlon on Pictonia, Reille Hilliä vastassa.
A:n kärjen, Mont-Saint-Jeanin ylätasangon takana on Soignesin metsä.
Mitä tasankoon itseensä tulee, niin on sitä kuvitteleminen avaraksi, aaltomaiseksi kentäksi, jokainen poimu vallitsee seuraavaa poimua, kaikki ne kohoavat Mont-Saint-Jeania kohti ja päätyvät siellä vihdoin metsään.
Kaksi vihollisjoukkoa taistelukentällä on kuin kaksi painijaa. Sylipainia siinä lyödään. Kumpikin koettaa heittää vastustajansa maahan. Tarrataan kiinni kaikkeen, mistä suinkin on apua odotettavissa: jokainen pensasto on tukikohta, jokainen muurin nurkkaus on rintavarustus; ellei ole vähäpätöisintäkään suojaa, mihin nojautua, täytyy kokonaisen rykmentin väistyä; tasangon alentuminen, liikkuma-alan muuttuminen, sopiva poikkipolku, metsikkö, syvänne saattavat pysähyttää tuon jättiläisen, jota kutsutaan armeijaksi, ja estää sen kulkua. Jonka on pakko kentältä poistua, on hävinnyt. Siitäpä vastuunalaiselle päällikölle välttämättömyys tarkastaa pienintäkin puuryhmää, perinpohjin tutkia pienintäkin kohonnetta maassa.
Molemmat päälliköt olivat huolellisesti tutkineet Mont-Saint-Jeanin tasankoa, jota nykyään kutsutaan Waterloon tasangoksi. Edellisenä vuonna oli jo Wellington kaukonäkijän terävällä silmällä tarkastellut sitä mahdollisena suuren tappelun näyttämönä. Tällä alueella ja tässä kaksintaistelussa, kesäkuun 18 päivänä, oli Wellingtonilla parempi puoli, Napoleonilla huonompi. Englantilainen armeija oli ylhäällä, ranskalainen alhaalla.
Turhaa olisi lähteä tässä hahmostamaan Napoleonin ulkomuotoa, kun hän aamuhämärässä 18 päivänä kesäkuuta 1815 istuu kaukoputki kädessään hevosensa selässä Rossommen kummulla. Ennenkuin olisimme ehtineet häneen osoittaakkaan, olisivat kaikki nähneet hänet. Nuo tyynet piirteet pienen, Briennen koulu-aikoja muistuttavan hatun alla, viheriä sotisopa, jonka valkea käänne peittää rintatähden, ratsastustakki. jonka alle olkalaput häipyvät, punaisen nauhan kulma pilkottamassa liivin alta, nahkakaatiot, valkea hevonen purppuranpunaisine samettisine satulavaippoineen, jonka kulmissa näkyy kruunulla koristettuja N-kirjaimia ja kotkia, ratsastussaappaat silkkisukkien päällä, hopeakannukset, Marengon miekka, koko tuon viimeisen Cesarin kuva esiintyy ilmi elävänä kaikkien ihmisten mielissä. Toiset sitä kuvaa tervehtivät ihastushuudoin, toiset sitä vakavina katselevat.
Tämä kuva on pitkät ajat tarjonnut nähtäväksi pelkkää valoa vain; se johtuu jonkinlaisesta pyhimystarullisesta hämärästä, jonka useimmat sankarit levittävät ympärilleen ja joka pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi himmentää totuuden, mutta meidän päivinämme alkavat historia ja valo päästä voitolle.
Tämä valo, historia, on säälimätön; se on siitä ihmeellinen ja jumalallinen, että koska se on pelkkää valoa, ja erityisesti, koska se on valoa, se synnyttää varjoa sinne, missä ennen näkyi vain pelkkää hohtoa; samasta ihmisestä synnyttää se kaksi erilaista haamua, joista toinen oikeutta jakaakseen hyökkää toisen kimppuun, ja hirmuvaltijaan pimeys taistelee sotapäällikön häikäisevää loistoa vastaan. Siitäpä syntyy oikeudenmukaisempi tulos kansojen lopullisessa arvostelussa. Väkivalloin kohdeltu Babylon himmentää Aleksanteria; kahlehdittu Rooma himmentää Cesaria; murhattu Jerusalem himmentää Titusta. Hirmuvallan varjot seuraavat hirmuvaltijasta. On onnetonta ihmisen jättää jälkeensä pimeyttä, joka tihenee hänen kuvakseen.
5.
Taistelujen Quid Obscurum.
Kaikki tuntevat tämän taistelun ensimäiset vaiheet. Alku oli sekava, epäröivä, hapuileva, uhkaava molemmillekin sotajoukoille, mutta englantilaisille sittenkin uhkaavampi kuin ranskalaisille.
Oli satanut ankarasti koko yön. Maa oli käynyt aivan pehmeäksi. Siellä ja täällä oli vesi kokoontunut tasangon kuoppiin kuin astioihin ikään. Muutamin paikoin vajosivat kuormastovaunut akseliaan myöten liejuun; hevosten vatsahihnoista tippui kura. Ellei tämä suunnaton lauma olisi hurjassa kulussaan sotkenut nurin peltojen viljoja ja niillä täyttänyt raiteita ja muodostanut siten pohjaa pyörien alle, olisi kaikki liikunta etenkin Papelotten-puoleisissa laaksoissa ollut tuiki mahdotonta.
Ottelu alkoi myöhään. Olemme jo maininneet, että Napoleonilla oli tapana pitää koko tykistöä kädessään kuin pistoolia ikään, nyt tähdäten sillä yhtä kohtaa taistelukentästä, nyt taas toista, ja hän oli tahtonut odottaa siksi kunnes tykit saattaisivat vapaasti ja nopeasti liikkua. Auringon täytyi siis tulla pilvistä esiin ja kuivata maa. Mutta aurinko ei tullut esiin. Se ei ollutkaan enään Austerlitzin aurinko. Ensimäisen kanuunanlaukauksen pamahdettua vilkaisi englantilainen kenraali Colville kelloonsa ja näki sen osoittavan yhtätoista ja kolmeakymmentäviittä minuuttia.
Taistelun alotti hurjalla raivolla, hurjemmalla kuin keisari ehkä olisi toivonutkaan, ranskalaisten vasen siipi hyökkäämällä Hougomontin kimppuun. Samaan aikaan ahdisti Napoleon keskustaa, heittämällä Guiotin brigadin Haie-Sainteä vastaan, ja Ney lennätti ranskalaisten oikean siiven otteluun englantilaisten vasemman siiven kanssa, joka nojautui Papelotteen.
Hyökkäyksellä Hougomontiin oli sivutarkoitus; suunnitelmana oli kääntää sinne Wellingtonin huomio ja saattaa hänet kallistumaan vasemmalle. Tämä suunnitelma olisi onnistunut, elleivät englantilaisten neljä kaartin komppaniaa ja Perponcherin osaston urheat belgialaiset olisi järkähtämättä puolustaneet asemaansa, niin että Wellington, tarvitsematta ryhtyä sinne keskittämään suurempia joukkoja, saattoi tyytyä lähettämään avuksi vain neljä lisäkomppaniaa kaartilaisia ja yhden, Braunschweigin pataljoonan.
Ranskalaisten oikean siiven hyökkäys Papelotteen kävi laskujen mukaan. Heittää kumoon englantilaisten vasen siipi, katkaista Brüsselin tie, sulkea pääsy mahdollisesti apuun rientäviltä preussilaisilta, valloittaa Mont-Saint-Jean, työntää Wellington ensin Hougomontiin, siitä Braine-l'Alleudiiin, siitä Haliin: tehtävähän oli selvänä edessä. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tämä hyökkäys onnistui. Papelotte anastettiin; Haie-Sainte vallattiin väkirynnäköllä.
Merkittävä yksityisseikka. Englantilaisessa jalkaväessä, etenkin Kemptin brigadissa, oli paljon nahkapoikia. Vaikka olivatkin joutuneet otteluun meidän pelottavain jalkasotilaittemme kanssa, säilyttivät nämät nuoret sota-uroot kuitenkin rohkeutensa; heidän kokemattomuutensa kesti kunnialla leikin. He olivat etenkin erinomaisia tarkk'ampujia.
Enemmän omiin hoteisiinsa jätetty tarkk'ampuja tulee ikäänkuin omaksi kenraalikseen. Nämä nahkapojat osoittivat oikein aito ranskalaista kekseliäisyyttä ja raivoa. Tässä alottelevassa joukossa vallitsi omaperäinen tulinen into. Mutta se ei lainkaan miellyttänyt Wellingtonia.
Haie-Sainten valtaamisen jälkeen horjui taistelu puolelle ja toiselle.
Väliaika kello kahdestatoista kello neljään on hyvin epäselvä. Taistelun keskuksessa tapahtuvista seikoista saa tuskin ollenkaan selkoa, ja siinä vallitsee täydellinen tulisen kahakan sekamelska. Se on ikäänkuin kätketty hämäryyden verhoon. Ikäänkuin sumun läpi huomaa siinä suuria aaltomaisia liikkeitä, pyörryttäviä haavenäkyjä, senaikuisia, nykyään miltei tuntemattomia sotavarustuksia, nahkaisia töyhtölakkeja, leiskuvia sapelilaukkuja, ristikkäin kulkevia nahkavaruksia, ampumavara-taskuja, ratsumiesten takkeja, punaisia rynkkyvarsi-saappaita, raskaita sotilashattuja monenmoisine nauhoineen ja helttuineen, Braunschweigin melkein mustapukuisen jalkaväen sekoittuneena englantilaisten tulipunaiseen parveen, englantilaisia sotilaita suuret pyöreät valkokiekurat hihansuissa, kevytaseisia hannoverilaisia ratsumiehiä soikeine nahkakypäreineen, joita koristavat vaskikaistaleet ja punertavat jouhitöyhdöt, paljaspolvisia skotlantilaisia ruudukkaine viittoineen, meidän tarkk'ampujiamme valkeine sääryksineen, yksityisiä ryhmiä, ei suoria taidokkaita rivejä, näkyjä, jotka olisivat miellyttäneet Salvator Rosaa, mutta joita Gribeauval olisi kauhistunut.
Jonkunlaista myrskyn myllerrystä sekaantuu kaikkiin taisteluihin. Quid obscurum, quid divinum. Jokainen historioitsija piirtää tästä sekamelskasta juuri ne viivat, jotka häntä eniten miellyttävät. Olivatpa johtajat millaisia tahansa, aseellisten joukkojen yhteentörmäyksestä on aina ennalta aavistamattomia jälkiseurauksia. Kahakassa sekaantuvat molempien päälliköiden suunnitelmat toisiinsa, muuntaen, tuhoten toinen toisensa. Yksi kohta taistelukentällä nielee enemmän miehiä kuin toinen, kuten erilainen, huokoisempi tai tiiviimpi maaperä nopeammin tai hitaammin nielee veden. On pakko uhrata siihen enemmän kuin tahdottaisikaan. Tuollaista liikakulutusta on mahdoton laskea. Taistelurintama huojuu ja kiemurtelee kuin lanka, verivirrat juoksevat ilman vähintäkään pakollista järjestystä, sotajoukkojen eturivit lainehtivat, peräytyvät tai esiin ryntäävät rykmentit muodostavat niihin lahtia tai niemiä, kaikki nämä pelottavat karit liikkuvat herkeämättä toinen toisensa kintereillä: missä äsken oli jalkaväki, siihen rientää nyt tykistö; miesjoukot ovat kuin savua. Olihan tuossa äsken jotakin! Etsit: et näe enää mitään. Välähdykset muuttavat alituiseen paikkaa. Synkeät sotamiesketjut etenevät ja peräytyvät. On kuin kuoleman tuuli työntelisi, heittelisi, paisuttaisi ja hajoittaisi noita kammottavia joukkoja. Mitä on kahakka? Häälymistä, lainehtimista puoleen ja toiseen. Kaavamainen pohjapiirros taistelukentästä osoittaa asemaa vain lyhyenä, määrättynä hetkenä, eikä kokonaisena päivänä. Vain ne suuret maalarit, joilla on kaaosta siveltimensä kärjessä, kykenevät oikein kuvaamaan taistelukohtauksia. Rembrandt kelpaisi siihen paremmin kuin Vandermeulen. Vandermeulen puhuu totta keskipäivällä, mutta valhettelee kello kolmelta. Mittaustiede pettää; vain hirmumyrsky lähentelee totuutta. Se seikka juuri oikeuttaa Folardin asettumaan ristiriitaan Polybiuksen kanssa. Lisätkäämme, että tulee hetki, jolloin taistelu alenee käsikähmäksi, paikallistuu, hajoaa lukemattomiksi pienoisotteluiksi, jotka, käyttääksemme Napoleonin omia sanoja, "kuuluvat pikemmin yksityisten rykmenttien elämäkertoihin kuin kokonaisen sotajoukon historiaan." Tässä tapauksessa on historioitsijalla epäämätön oikeus supistaa sanottavansa tärkeimpään. Hän voi havaita vain taistelun suuret ääriviivat, eikä ole mahdollista yhdenkään kertojan, olkoonpa hän miten tunnollinen tahansa, tarkkaan ja ehdottomasti oikein kuvata sen kauhistuttavan myrskypilven muotoa, jota kutsutaan taisteluksi.
Tämä väite pitää paikkansa kaikkiin suuriin asekamppailuihin nähden, mutta erittäinkin sopii se juuri Waterloon taisteluun.
Vaan eräänä hetkenä iltapäivällä taistelu läheni ilmeisesti ratkaisuaan.
6.
Kello neljä iltapäivällä.
Kello neljän aikoihin oli englantilaisen armeijan asema vakava. Oranian prinssi komensi keskustaa, Hill oikeata ja Picton vasenta sivustaa. Kiihkoissaan huusi peloton Oranian prinssi hollantilais-belgialaisilleen: Nassau! Braunschweig! Ei askeltakaan taaksepäin! Heikontunut Hill pakeni Wellingtonin turviin. Picton oli kaatunut. Samana hetkenä, jolloin englantilaiset olivat anastaneet ranskalaisilta 105:n linjarykmentin lipun, olivat ranskalaiset tappaneet englantilaisilta kenraali Pictonin ampumalla kuulan suoraan hänen päänsä läpi. Taistelussa oli Wellingtonilla kaksi tukikohtaa: Hougomont ja Haie-Sainte; Hougomont piti yhä puoliaan, vaikka olikin liekkien vallassa; Haie-Sainte oli valloitettu. Saksalaisesta pataljoonasta, joka oli sitä puolustanut, oli enää vain neljäkymmentäkaksi miestä hengissä; kaikki upseerit, viittä lukuunottamatta, olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi. Kolmetuhatta sotilasta oli teurastanut toisensa tässä ladossa. Muuan englantilainen kaartin kersantti, brittein saarten kuuluisin nyrkkitaistelija, jota hänen toverinsa pitivät haavoittumattomana, oli saanut surmansa pienen ranskalaisen rummuttajan kädestä. Baring oli syösty asemastaan, Alten oli pistetty kuoliaaksi. Useampia lippuja oli menetetty, niiden joukossa yksi Altenin osastosta, sekä yksi Lüneburgin pataljoonan lippu, jota kantoi muuan Zweibrückenin ruhtinaallisen perheen jäsen. Harmaita skotlantilaisia ei ollut enään olemassa. Ponsombyn jättiläismäiset rakuunat oli hakattu mäsäksi. Tämä urhea joukko oli sortunut Bron keihäsmiesten ja Traversin haarniskoittujen ratsumiesten jalkoihin; tuhannestakahdestasadasta hevosesta oli vain kuusisataa jäljellä; kolmesta yliluutnantista virui kaksi maassa: Hamilton haavoitettuna, Mater tapettuna. Ponsomby oli kaatunut seitsemän keihäänpiston lävistämänä. Gordon oli menettänyt henkensä, Marsh oli menettänyt henkensä. Kaksi osastoa, viides ja kuudes, oli hävitetty.
Hougomontia ahdistettiin hurjasti, Haie-Sainte oli vallattu: oli enää vain yksi solmu, keskusta. Mutta se solmu piti yhä. Wellington koki vahvistaa sitä parhaansa mukaan. Hän kutsui sinne Hillin Merbe-Brainesta, hän kutsui sinne Chassén Braine-l'Alleudistä.
Englantilaisen armeijan keskustalla, joka oli muodoltaan hiukan kovera ja muuten erinomaisen tiheä ja luja, oli sangen vahva asema. Se piti hallussaan Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa; sen takana oli kylä ja sen edessä rinne, hyvinkin vaikeakulkuinen niihin aikoihin. Se nojautui vahvaan kivitaloon, joka silloin kuului Nivellesin hallintotiloihin ja joka osoittaa teiden leikkauskohtaa; talo oli niin jykevää kuudennentoista vuosisadan tekoa, että kuulat vain rapisivat pitkin sen seiniä, kykenemättä niitä särkemään. Ylt'ympäri ylätasankoa olivat englantilaiset laittaneet aukkoja sinne ja tänne pensasaitoihin, muodostaneet ampumareikiä orapihlajatiheikköihin, panneet kanuunankidan ammottamaan oksien välistä, varustaneet jokaisen pensaan. Heidän tykistönsä oli näin piilotettu viidakon suojaan. Tämä punilainen temppu, oikeutettu epäilemättä, koska sota hyväksyy ansan, oli niin taitavasti suoritettu, että Haxo, jonka keisari oli aamulla yhdeksän aikoihin lähettänyt vakoilemaan vihollisen pattereita, ei ollut niitä lainkaan nähnyt, vaan oli palannut kertomaan Napoleonille, ettei esteitä ollut lainkaan, lukuunottamatta kahta, Nivellesin ja Genappen teitä sulkevaa murrosta. Silloin kasvoi vilja jo korkeana; ratsupyssyillä aseistettu 95:s pataljoona Kemptin osastosta oli ylätasangon rinnettä pitkin kätkeytynyt viljapeltoihin.
Täten vahvistettuna ja varustettuna oli englantilais-hollantilaisen armeijan keskustalla mainio asema.
Vaaraa tässä asemassa tuotti vain Soignesin metsä, joka niihin aikoihin oli taistelukentän suoranaisena jatkona ja jonka katkaisivat Groenendaelin ja Boitsfortin lammet. Armeija ei olisi voinut hajaantumatta peräytyä sinne; rykmenttien olisi heti paikalla täytynyt jakaantua hyvin pieniin joukkoihin. Tykistö olisi vajonnut rämeisiin. Peräytyminen olisi useampain ammattimiesten vakuuttelujen mukaan — toiset sitä taas vastustavat, se mainittakoon — ollut kilpajuoksua elämästä ja kuolemasta.
Wellington lisäsi yhä keskustan voimia kahdella oikealta sivustalta otetulla Chassén rykmentillä, kahdella vasemmalta sivustalta kutsutulla Wingten rykmentillä sekä Clintonin osastolla. Englantilaisilleen, Halkettin rykmenteille, Mitchellin brigadille ja Maitlandin kaartilaisille, asetti hän ikäänkuin tukimuuriksi ja suojavarustukseksi Braunchweigin jalkaväen, Nassaun apujoukon, Kielmanseggen hannoverilaiset ja Omptedan saksalaiset. Näin oli hänen johdossaan kaksikymmentäkuusi pataljoonaa. Oikea siipi, sanoo Charras, työnnettiin keskustan taakse! Suunnaton patteri oli multasäkein piilotettu samaan paikkaan, jossa nykyään on n.k. "Waterloon museo." Sitä paitsi oli Wellington erääseen notkelmaan kätkenyt Somersetin rakuunakaartilaiset, tuhannenneljäsataa hevosta. Se muodosti toisen puoliskon tuota englantilaista ratsuväkeä, joka niin hyvin on ansainnut kuuluisuutensa. Jos Ponsomby olikin tuhottu, olihan Somerset jäljellä.
Patteri, josta valmiiksi tultuaan olisi muodostunut melkein kenttälinnoitus, oli sijoitettu erään matalan puutarhamuurin taa; muuria oli kaikessa kiireessä koetettu koroittaa ja vahvistaa hietasäkeillä ja paksulla multakerroksella. Työtä ei ehditty saada täydelleen suoritetuksi; ei ollut enään aikaa ympäröidä paikkaa paaluaitauksella.
Levotonna vaikka tyynen näköisenä istui Wellington ratsullaan, koko päivän samassa asennossa, vähän matkaa Mont-Saint-Jeanin vanhasta myllystä, joka seisoo vieläkin paikoillaan, jalavan alla, jonka muuan englantilainen vandalimaisessa innostuksessaan sittemmin osti kahdestasadasta frangista, sahautti kappaleiksi ja kuljetutti pois. Wellington pysyi paikallaan kylmäverisen urhoollisesti. Kuulia satoi satamalla. Kenttälähetti Gordon oli juuri kaatunut hänen sivultaan. Osoittaen erästä läheisyydessä räjähtänyttä pommia sanoi lordi Hill hänelle:
"Herrani, mitä ohjeita jätätte meille ja mitä käskette meidän tekemään, jos tuolla tavoin toimitatte itsenne hengiltä?"
"Tekemään niinkuin minä", vastasi Wellington.
Clintonille sanoi hän yksikantaan:
"Teidän tulee pysytellä tässä viimeiseen mieheen."
Ottelu kääntyi ilmeisesti huonolle tolalle. Wellington huusi vanhoille
Talaveran, Vittorian ja Salamancan tutuilleen:
"Pojat! Voiko väistyminen tulla kysymykseenkään? Ajatelkaa vanhaa Englantia!"
Kello neljän aikoihin horjahtivat eglantilaisten rivit taaksepäin. Äkkiä näkyi ylätasangon korkeimmalla kohdalla vain tykistö ja tarkk'ampujat; kaikki muu oli kadonnut. Ranskalaisten pommien ja kuulain ahdistamina väistyivät rykmentit saman notkelman suojaan, jossa nykyään Mont-Saint-Jeanin maatilasta viljelysmaille johtava polku kiemurtelee, syntyi peräyttävä liike, englantilaisten taistelurintama kätkeytyi näkyvistä, Wellington vetäytyi taaksepäin. "Peräytymisen alkua!" huudahti Napoleon.
T.
Napoleon hyvällä tuulella.
Vaikka keisari olikin sairas ja vaikka eräs paikallinen kipu tuottikin hänelle ratsastaessa kärsimyksiä, ei hän milloinkaan ollut ollut niin hyvällä tuulella kuin tänään. Aina aamusta asti oli hän kaikessa tutkimattomuudessaan hymyillyt. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 tämä syvä sielu, jota näytti marmorinaamus peittävän, säteili valtoimenaan. Mies, joka oli ollut synkkä Austerlitzissa, oli Waterloossa hilpeä. Suurimmatkin kaitselmuksen kasvatit joutuvat menettelemään näin vastakohtaisesti. Meidän riemumme on varjoa vain. Lopullinen hymyily on Jumalan.
Ridet Caesar, Pompeius plebit, sanoivat "Salamoivan Legionan" soturit. Pompeius ei sillä kertaa juuri tainnut itkeä, mutta varmaa on, että Caesar nauroi.
Ratsastaessaan yöllä yhden aikoihin Bertrandin kanssa myrskyssä ja sateessa tarkastelemaan Rossommen läheisiä kukkuloita ja tyytyväisyydekseen nähdessään englantilaisten pitkän nuotiotulirivin valaisevan näkörajan Frischemontista aina Braine-l'Alleudiin saakka, oli hänestä sallima, jonka hän oli käskenyt saapua määrättynä päivänä Waterloon kentälle, näyttänyt tarkkaan noudattaneen käskyä. Hän oli pysäyttänyt hevosensa, jäänyt hetkiseksi liikkumattomana katselemaan salaman välähdyksiä ja kuuntelemaan ukkosen jyrinää, ja tuon kohtaloonuskojan oli kuultu pimeyteen mutisevan nuo salaperäiset sanat: "Me pidämme yhtä." Napoleon erehtyi. He eivät enää pitäneet yhtä.
Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut; koko tämä yö oli ollut hänelle yhtämittaista ilonaihetta. Hän oli kulkenut suurkaartilaisten rivin päästä päähän, pysähtyen siellä ja täällä puhuttelemaan etuvartijoita. Kello puoli kolme oli hän Hougomontin metsän lähettyvillä kuullut etenevän sotamiesjoukon astuntaa; hän oli jo hetkisen uskonut Wellingtonin peräytyvän. Hän oli sanonut: "Siellä nyt englantilaisten jälkijoukko suorii tiehensä. Minä tulen ottamaan vangiksi ne kuusituhatta englantilaista, jotka äskettäin ovat saapuneet Ostendeen." Hän puheli paljon ja kiivaasti. Hän oli saanut takaisin saman hilpeyden, joka hänet oli vallannut noustessaan Ranskan rannikolle 1 päivänä maaliskuuta, kun hän osoitti suurmarsalkalle Juanin lahden innostunutta talonpoikaa, huudahtaen: "Katsohan, Bertrand, tuossa sitä jo on voiman alkua!" Maaliskuussa, 17 ja 18 päiväin välisenä yönä ivaili hän Wellingtonia. "Tuo pieni englantilainen tarvitsee hieman läksytystä", sanoi Napoleon. Sade yhä vain yltyi. Ukkonen jyrisi keisarin puhuessa.
Kello puoli neljä aamulla oli hän menettänyt harhaluulonsa: tiedustelemaan lähetetyt upseerit olivat ilmoittaneet, ettei vihollinen liikahtanutkaan. Kaikki oli paikoillaan; ei ainuttakaan leiritulta oltu sammutettu. Englantilainen armeija nukkui. Hiljaisuus oli syvä maassa: vain taivaassa kävi ankara ryske. Kello neljä olivat vakoilijat tuoneet hänen eteensä erään talonpojan; tämä talonpoika oli opastanut muuatta englantilaista ratsuväenosastoa, luultavasti Vivianin osastoa, joka oli asettautunut Ohainin kylään, äärimäiseksi vasemmalle. Kello viisi oli kaksi belgialaista karkuria ilmoittanut hänelle jättäneensä rykmenttinsä ja englantilaisen armeijan odottavan taistelua. "Sitä parempi!" oli Napoleon huudahtanut. "Mieluummin heitänkin heidät nurin niskoin kuin toimitan peräytymään."
Aamulla oli hän Plancenoitin tiehen sattuvan jyrkän rinteen partaalla laskeutunut hevosen selästä, kurasta välittämättä, oli Rossommen talosta tuottanut keittiön pöydän ja maalaistuolin, oli istuutunut pöydän ääreen, olkilyhde mattona ja oli levittänyt auki taistelukentän kartan, sanoen Soultille: "Sievä sakkilauta!"
Yöllisen sateen vaikutuksesta eivät muonituskuormastot olleet pohjattomia teitä pitkin ehtineet aamuksi ajoissa perille. Sotamiehet eivät olleet paljoa nukkuneet, olivat kastuneet läpimäriksi, eivätkä olleet saaneet palaakaan suuhunsa. Tämä ei ollut estänyt Napoleonia huudahtamasta iloisesti Neylle: "Meillä on yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta." Kello kahdeksalta oli tuotu keisarin aamiainen. Hän oli kutsunut useampia kenraaleja kanssaan aterioimaan. Siinä syödessä oli juteltu Wellingtonin toissa iltana olleen Brüsselissä tanssiaisissa herttuatar Richmondin luona, ja Soult, tuo ankara sotakarhu arkkipiispan naamoineen, oli tokaissut: "Tänään ne vasta tanssiaiset ovat." Keisari oli laskenut leikkiä Neylle, joka oli sanonut: "Wellington ei ole tarpeeksi tyhmä odottaakseen teidän Majesteettianne." Sellainen oli muutoin hänen tapansa. "Hän lorueli mielellään", sanoo Fleury de Chaboulon. "Hänen luonteensa oli pohjimmiltaan hilpeä", sanoo Gourgand. "Hän vallan pulppuili sukkeluuksia, jotka olivat pikemmin omituisia kuin henkeviä", sanoo Benjamin Constant. Nämä jättiläisen hyväntuulenpurkaukset ansaitsevat seikkaperäisempää tarkastelua. Hän itse antoi vanhoille sotamiehilleen nimen "jöröjukat." Hän nipisti heitä korvasta, hän tempoili heitä parrasta. "Keisari se meille aina vain pilojaan teki", sanoo eräskin heistä. Napoleonin ollessa keskellä merta salaisella matkallaan Elban saarelta Ranskaan, kohtasi 27 päivänä helmikuuta ranskalainen sotalaiva Zéphir Inconstant prikin, jonne keisari oli kätketty, kysyen Inconstantilta uutisia Napoleonista; silloin tarttui keisari, jolla vielä sinä hetkenä oli hatussaan Elban saarella omaksumansa valkoisen-punertava, mehiläisin koristettu kokardi, nauraen huutotorveen ja vastasi itse: "Keisari jaksaa hyvin." Ken noin voi laskea leikkiä, tietää ohjaavansa tapahtumain kulkua. Napoleon oli useammankin kerran purskahtanut nauruun Waterloon aamiaisen aikana. Aamiaisen jälkeen oli hän hiljaa mietiskellyt neljännestunnin, sitten oli kaksi kenraalia istuutunut olkilyhteelle, kynä kädessä, paperilehti polvella, ja keisari oli sanellut heille taistelumääräykset.
Kello yhdeksän, hetkellä, jolloin ranskalainen armeija osastoihin jaettuna ja liikkeessä viitenä rivistönä oli levittäytynyt kentälle, osastot kahdessa ketjussa, tykistö brigadien välissä, soittokunta etunenässä marssia puhaltamassa, rumpujen päristessä ja torvien toitottaessa, mahtavana, taajana, reippaana, kypäräin, sapelien ja pistinten aaltoillessa meren tavoin näkörajalla, oli keisari liikutettuna huudahtanut kahteen kertaan: Suurenmoista! Suurenmoista!
Kello yhdeksästä puoli yhteentoista oli koko armeija — mikä kuuluu uskomattomalta — asettunut paikoilleen, jaettuna kuuteen ketjuun ja muodostaen, keisarin sanoja käyttääksemme, "kuuden V:n muotoisia kuvioita." Pari hetkeä taistelurintaman muodostamisen jälkeen, keskellä tuota syvää hiljaisuutta ennen myrskyn alkua, joka aina käy taistelun edellä, nähdessään kulkevan ohitsensa ne kolme patteria kahdestatoista, jotka hän oli käskenyt eroittaa Erlonin, Reillen ja Lobaun osastoista, yhden kustakin, ja jotka hän oli määrännyt alkamaan ottelun ampumalla Mont-Saint-Jeania siinä, missä Nivellesin ja Genappen tiet yhtyvät, oli keisari taputtanut Haxoa olalle ja sanonut: "Kas siinä kaksikymmentäneljä kaunista tyttöä, kenraali."
Varmana taistelun päättymisestä oli hän hymyllään rohkaissut ohitseen kulkevaa saarroskaivajain komppaniaa ensimäisestä osastosta, jonka oli heti kylän valloittamisen tapahduttua sulkeuduttava Mont-Saint-Jeaniin. Vain kerran keskeytti tämän huolettoman ilomielen ylpeän säälin sana. Nähdessään vasemmalleen, paikkaan, missä nykyään on suuri hauta, kokoontuvan muhkeine hevosineen noiden ihmeteltäväin harmaiden skotlantilaisten, oli hän sanonut: "Vahinko tosiaan."
Sitten oli hän jälleen noussut hevosensa selkään, kulkenut Rossommesta eteenpäin ja valinnut tähystelypaikakseen ahtaan nurmisen kunnaan oikealle Genappesta Brüsseliin johtavasta tiestä, ja siitä tuli hänen toinen asemansa taistelun aikana. Kolmas asema, kello seitsemän aikoihin illalla, Belle-Alliancen ja Haie-Sainten välillä, on kauhistuttava. Se on melkoisen korkea kumpu, joka on nähtävissä vielä tänä päivänäkin ja jonka taakse kaarti oli ryhmittynyt muutamaan tasangon notkelmaan. Tämän kummun ympärillä sinkoili kuulia kivetystä tiestä aina Napoleoniin asti. Kuten Briennessäkin vinkuivat jälleen hänen päänsä päällä pyssyjen luodit ja kanuunain kuulat. Ei paljoakaan sivulle siitä kohdasta, missä hänen hevosensa jalat olivat, on kaivettu esiin rosoisia kuulia, vanhoja ruostuneita sapelinteriä ja muodottomia pomminjäännöksiä. Scabra rubigine. Muutamia vuosia sitten löydettiin maasta tavattoman suuri räjähdyspommi, joka oli yhä vielä täysinäinen ja jonka sytytystorvi oli katkennut aivan juuresta. Tällä viimeisellä tähystyspaikallaan sanoi keisari oppaalleen Lacostelle, vihamieliselle, peräti säikähtyneelle talonpojalle, joka oli sidottu erään husaarin satulaan ja joka aina kuullessaan kuulien suhahtelevan ohitseen, kääntyi poispäin, kokien piiloittautua hänen taakseen: Tolvana! Sinä vielä tässä häpeiksesi tapatat itsesi selän puolelta.
Näiden rivien kirjoittaja löysi itsekin tämän kummun möyheätä santaa kaivellessaan pomminkaulan jäännöksiä, jotka neljänkymmenenkuuden vuoden happeutumisen kautta olivat peräti tuhoutuneet, sekä vanhoja raudanpätkiä, jotka murenivat hänen käsiinsä kuin seljan korret.
Kaikkihan tietävät, ettei näiden eri suuntiin kallistuvain tasankojen muoto aaltomaisine nousuineen ja laskuineen, ettei seutu, missä Napoleon ja Wellington tapasivat toisensa, ole enää sama kuin 18 päivänä kesäkuuta 1815. Muistomerkkiä varten on tästä kuolemankentästä kaivettu niin paljon maata, että sen aikaisemmat suhteet ovat häipyneet jäljettömiin ja että hämmentynyt historia ei siellä enää tunne paikkojansa. Kunnioittamisen tarkoituksessa on sen entinen näkö tykkänään hävitetty. Nähdessään kaksi vuotta myöhemmin Waterloon jälleen, huudahtikin Wellington: Nyt ne ovat muuttaneet minun taistelukenttäni! Siinä missä nykyään kohoaa valtava multapyramiidi leijona huipullaan, oli ennen kukkula, joka Nivellesin tielle päin aleni loivana rinteenä, mutta joka Genappen tien puolella muodosti melkein äkkijyrkän seinämän. Tämän vierun korkeutta saattaa vielä nytkin arvostella niiden kahden mahtavan hautakummun korkeuden mukaan, jotka kohoavat molemmin puolin Genappesta Brüsseliin vievää tietä. Vasemmalla on englantilaisten hauta; oikealla saksalaisten. Ranskalaisilla ei ole hautakumpua lainkaan. Koko tämä kenttä on ranskalaisten hautausmaata. Tuhansia ja taas tuhansia kuormia multaa on ajettu ylempänä mainittuun muistokumpuun, joka on sataviisikymmentä jalkaa korkea ja jonka ympärys on noin viisisataa jalkaa. Seurauksena onkin ollut, että nykyään voidaan päästä Mont-Saint-Jeanin ylätasangolle joltisenkin loivaa rinnettä pitkin. Taistelupäivänä oli nousu etenkin Haie-Sainten puolelta jyrkkää ja vaivaloista. Vieru oli tässä niin jyrkkä, etteivät englantilaiset tykkimiehet nähneet alapuolellaan laakson pohjassa taloa, joka oli koko taistelun keskuksena. 18 päivänä kesäkuuta 1815 olivat vielä sateet pahentaneet asiaa, lieju vaikeutti nousua ja kiipeäminen oli suoranaista loassa rämpimistä. Pitkin ylätasangon huippua kulki eräänlainen syvänne, jota kaukaisen katselijan oli mahdoton huomata.
Mikä oli tämä syvänne? Katsokaamme. Braine-l'Alleud on belgialainen kylä, Ohain on toinen. Näitä kyliä, jotka molemmat ovat piilossa notkelmain pohjassa, yhdistää noin puolentoista lieun pituinen tie. Tämä tie kulkee aaltomaisen tasangon kautta, tuon tuostakin tunkeutuen kumpuihin ja kukkuloihin kuin auran vako, mistä johtuu, että tämä tie muutamissa kohdin muodostuu aivan kuin rotkotieksi. Vuonna 1815 leikkasi tämä tie niinkuin nytkin Mont-Saint-Jeanin ylätasangon huipun Genappen ja Nivellesin maanteiden välistä. Mutta nykyään on se aivan kentän tasalla; silloin kulki se syvänä uurroksena tasangon halki. Sen molemmat seinämät on kuljetettu muistokumpuun. Tämä tie oli ja on vieläkin suurimmalta osaltaan kaivantoa, jonka seinämät olivat muutamin paikoin toistakymmentä jalkaa syvät. Nämä liian jyrkät seinämät sortuivatkin joskus, etenkin talvella, rankkasateiden vaikutuksesta. Onnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin. Tie oli niin ahdas Braine-l'Alleudiin tullessa, että muuan matkustaja oli siinä joutunut kuormavaunujen alle ja murskaantunut kuoliaaksi, kuten ilmoittaa lähelle hautausmaata pystytetty kiviristi; saamme tietää vainajan nimenkin: Herra Bernard Debrye, kauppias Brüsselistä, sekä tapaturman aikamäärän: helmikuussa 1637.[2] Se oli niin syvä Mont-Saint-Jeanin ylätasangolla, että muuan talonpoika, Mathieu Nicaise, vuonna 1783 hautaantui sortuvan seinämän alle, kuten ilmoitti aikoinaan toinen kiviristi, jonka ylä-osa on hävinnyt maata muokattaessa, mutta jonka kumoon syösty jalusta viruu vielä nytkin nurmirinteellä vasempaan Haie-Sainten ja Mont-Saint-Jeanin maatilan välisestä tiestä.
Tämä uurtotie, josta ei mikään antanut vähintäkään vihiä ja joka kulki pitkin Mont-Saint-Jeanin ylimmän tasanteen reunaa, tämä kaivanto jyrkänteen harjalla, tämä itsensä maa-emon kätkemä syvänne oli taistelupäivänä näkymätön, s.o. tuhoisa.
8.
Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.
Waterloon taistelupäivän aamuna oli siis Napoleon tyytyväinen.
Ja olihan hänellä syytäkin! Hänen taistelusuunnitelmansa, senhän olemme nähneet, oli tosiaankin erinomainen.
Taistelu oli vihdoinkin alkanut. Sen odottamattomat vaiheet, Hougomontin sitkeä puolustautuminen, Haie-Sainten jäykkä vastarinta, surmattu Bauduin, ottelusta poistunut Foy, aavistamaton muuri, jonka edustalle Soyen rykmentit menehtyivät, Guilleminotin onneton saamattomuus, hänellä kun ei ollut ei räjähdyspommeja eikä ruutisäkkejä, tykistön juuttuminen liejuun, viisitoista suojatonta kanuunaa, jotka Uxbridge heitti nurin niskoin uurrostielle, englantilaisten riveihin putoilevain pommien huono vaikutus, ne kun upposivat sateiden liottamaan maahan ja viskasivat ilmaan vain kuraryöppyjä, niin että tuhoavat sirpaleet muuttuivat lokaräiskeiksi, Pirén hyödytön valehyökkäys Braine-l'Alleudiin, missä koko tuo viidentoista eskadroonan suuruinen ratsumiesjoukko melkein täydelleen tuhoutui, huonosti ahdistettu englantilaisten oikea siipi, huonosti onnistunut vasemman siiven murtaminen, Neyn eriskummallinen erehdys, hän kun kasasi yhteen paikkaan ensimäisen osaston neljä divisioonaa, vaikka hänen olisi pitänyt hajoittaa ne pieniin joukkioihin, niin että syntyi kahdenkymmenenseitsemän rivin paksuisia ryhmiä ja kahdensadan miehen pituisia rintamia, jotka siten kaikki joutuivat vihollisen tulelle alttiiksi ja joihin kuulat lakaisivat hirvittäviä uomia, hajalleen joutuneet hyökkäysrivistöt, niiden sivulla yhtäkkiä paljastettu vihollispatteri, pulaan joutuneet Bourgeois, Donzelot ja Durutte, takaisin työnnetty Guiot, luutnantti Vieux, tuo teknillisestä korkeakoulusta lähtenyt voima-uros, haavoittunut juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kirveeniskuin koki murtaa Haie-Sainten porttia, englantilaisten ampuessa vimmatusti ylhäältä murroksestaan, joka sulki Genappesta Brüsseliin johtavan tien polven, jalkaväen ja ratsuväen väliin suljettu Marcognetin osasto, jota Best ja Pack ampuivat aivan läheltä viljapelloista ja jota Ponsomby peittosi parhaansa mukaan, seitsemän kanuunan patteri naulattu umpeen, Saksi-Weimarin prinssin haltuun joutunut 105:n rykmentin lippu, jota eivät Erlonin kreivi, Frischemont ja Smohain kiivaista ponnistuksistaan huolimatta kyenneet valloittamaan takaisin, 15:n rykmentin lippu menetetty, tuo musta preussilainen husaari, jonka Wavren ja Plancenoitin välisellä ylängöllä parveilevan kolmisataisen jääkärijoukon lentävän osaston vakoilijat olivat vanginneet ja jolta oli saatu kuulla hyvin huolestuttavia uutisia, Grouchyn viipyminen, Hougomontin kasvitarhaan vajaassa tunnissa tapetut tuhatviisisataa miestä, Haie-Sainten ympäristöllä vieläkin lyhyemmässä ajassa kaatuneet tuhatkahdeksansataa miestä, kaikki nämä järisyttävät onnettomuudet, jotka taistelun myrskypilvien lailla olivat kiitäneet Napoleonin silmien editse, olivat tuskin hämmentäneet hänen katsettansa ja ne eivät olleet laisinkaan kyenneet synkistyttämään näiden kasvojen käskevän varmaa ilmettä. Napoleon oli tottunut katsomaan sotaa jäykästi silmiin. Hän ei milloinkaan toimittanut numero numerolta yksityiskohtain tuskallista yhteenlaskua. Numeroista välitti hän vähät, kunhan niistä vain kertyi määrätty summa: voitto. Menipä alku kuinka kehnosti tahansa, hän ei siitä tullut levottomaksi, sillä hänhän luuli olevansa lopun määrääjä ja valtias. Hän osasi odottaa, sillä hänhän katsoi olevansa tykkänään kysymyksen ulkopuolella, ja hän kohteli sallimusta kuin vertaistaan ikään. Hän näytti sanovan sille: Sinä et uskaltaisi!
Puoliksi valossa ja varjossa vaeltaen tunsi Napoleon itsensä suojelluksi hyvässä ja siedetyksi pahassa. Hän oli, tai hän luuli olevansa, tapahtumiin jonkunlaisessa yhteistoiminta-, saattaisipa melkein sanoa kanssarikollis-suhteessa, joka veti vertoja muinaisajan haavoittumattomuususkolle.
Mutta kun ihmisellä on takanaan Beresina, Leipzig ja Fontainebleau, niin luulisipa olevan syytä hieman varoa Waterloota. Salaperäinen kulmakarvojen rypistys alkaa näkyä taivaan korkeuksissa.
Samassa kun Wellington teki peräytyvän liikkeensä, vavahti Napoleon. Hän näki äkkiä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon tyhjentyvän ja englantilaisen armeijan sotarintaman katoavan. Se yhdistyi jälleen, mutta se yhdistyi salassa. Keisari kohousi puoliksi jalustimillaan. Voiton salama välähti hänen silmissään.
Wellingtonin ahdistaminen Soignesin metsään ja hänen perinpohjainen tuhoamisensa olisivat merkinneet sitä, että nyt oli Ranska lopullisesti murskannut Englannin. Crecy, Poitiers, Malplaquet ja Ramillies olisivat tulleet kostetuiksi. Marengon sankari olisi pyyhkinyt pois Azincourtin.
Ja keisari tarkasteli kaukoputkellaan vielä viimeisen kerran taistelukentän jokaista kohtaa, suunnitellen murhaavaa loppuryntäystä. Hänen kaartinsa seisoi hänen takanaan pyssy jalalla, katsellen häntä sieltä alhaalta jonkunlaisella pyhällä kunnioituksella. Hän mietti; hän tutki jokaisen vierun, huomasi jokaisen rinteen, tarkasteli jokaista puuryhmää, jokaista ruissarkaa, jokaista polkua; hän näytti laskevan jokaisen pensaankin. Hän katseli kauvan englantilaisten sulkumurroksia ylempänä mainituilla teillä; ne olivat valtavia puuröykkiöitä, Genappen tietä sulkeva yläpuolella Haie-Sainten ja kahden kanuunan puolustama, ainoiden kanuunain koko englantilaisesta tykistöstä, jotka etenivät näin kauvas taistelukentän perukkaa kohti; Nivellesin tien murroksessa välkkyivät Chassén brigadin hollantilaiset pistimet. Hän huomasi lähellä tätä murrosta vanhan valkeaksi maalatun Pyhän Nikolain kappelin, joka on Braine-l'Alleudiin vievän poikkitien kulmauksessa. Hän kumartui puoli-ääneen puhelemaan oppaalleen Lacostelle. Opas teki päällään kieltävän merkin, luultavastikin petos mielessä.
Keisari kohousi suoraksi taas ja jäi miettimään.
Wellington oli peräytynyt. Tarvitsi nyt vain täydentää tämä peräytyminen musertavalla hyökkäyksellä.
Äkkiä käännähtäen lähetti Napoleon pikaviestin kiitämään Pariisiin minkä kavioista pääsi se ilmoitus mukanaan, että taistelu oli voitettu.
Napoleon oli niitä neroja, joista lähtee leimaus ja jyrinä.
Hän oli nyt löytänyt ukonnuolensa.
Hän käski Milhaudin kyrassierien valloittaa Mont-Saint-Jeanin ylätasanko väkirynnäköllä.
9.
Odottamaton näky.
Heitä oli kolmetuhattaviisisataa. He muodostivat neljänneslieun pituisen rintaman. He olivat jättiläisiä jättiläishevosten selässä. Heitä oli kaksikymmentäkuusi eskadroonaa, ja oli heillä takanaan tukena Lefebvre-Desnouettesin divisioona, satakuusi valiosantarmia, kaartin jääkärit, tuhatsatayhdeksänkymmentäseitsemän miestä, sekä kaartin peitsimiehet, luvultaan kahdeksansataakahdeksankymmentä. Heillä oli harjaton kypärä, haarniska taottua rautaa, pistoolit koteloissaan satulankaaressa ja pitkä lyömämiekka. Aamulla oli heitä koko armeija ihastellut, kun he kello yhdeksältä torvien toitottaessa ja kaikkien soittokuntain puhaltaessa "Me keisarkuntaa turvatkaamme" olivat porhaltaneet esiin tiheänä joukkona, toinen heidän pattereistaan sivustalla, toinen keskustassa ja levittäytyneet kahteen riviin Genappen ja Frischemontin teiden välille ja asettuneet paikoilleen tuohon mahtavaan toiseen ketjuun, jonka Napoleon oli niin taitavasti muodostanut ja jolla, sen vasemmassa päässä kun olivat Kellermannin kyrassierit ja oikeassa Milhaudin, saattoi sanoa olleen rautaiset siivet.
Kenttälähetti Bernard vei heille keisarin käskyn. Ney veti miekkansa ja asettui etunenään. Suunnattomat eskadroonat lähtivät liikkeelle.
Silloin nähtiin kauhistuttava näytelmä.
Koko tämä ratsujoukko, miekat koholla, viirien liehuessa ja torvien rämistessä, jaettuna rivistöihin divisioonittain, laskeutui Belle-Alliancen kukkulaa tarkassa järjestyksessä kuin yksi ainoa mies, erehtymättömän suoraan kuin pronssinen muurinmurtaja, joka särkee aukkoa, tunkeutui tuohon peloittavaan laaksoon, jossa niin paljon miehiä jo oli kaatunut, hävisi siellä savuun, tuli jälleen näkyviin tästä pimeydestä notkelman vastaisella puolella, yhtä tiheänä ja lujana ja nousi täyttä laukkaa läpi ryöppynä tuiskuavan raehaulisateen Mont-Saint-Jeanin ylätasangon kauhistuttavaa lokarinnettä ylös. He nousivat, nousivat lujina, järkähtämättöminä, uhkaavina; pyssynpaukkeen ja tykkien jyskinän lomasta kuului maa jymisevän tuon suunnattoman joukon rynnistäessä eteenpäin. Heitä kun oli kaksi osastoa, oli heitä kaksi rivistöäkin; Wathierin osasto oli oikealla, Delordin osasto vasemmalla. Luuli kaukaa näkevänsä kahden suunnattoman teräskäärmeen kiemurtelevan ylätasangon huippua kohti. Kauhistuttavan hirviön lailla kiiti tämä joukko läpi taistelunmelskeen.
Moista ei oltu nähty niistä ajoista lähtien, jolloin samanlainen ratsujoukko valloitti Moskovan suuren etuvarustuksen. Murat oli poissa, mutta Ney oli paikoillaan. Näytti kuin olisi tämä joukko muuttunut eläväksi hirmu-olennoksi ja kuin olisi sillä ollut vain yksi sielu. Jokainen eskadroona ojentui ja supistui kuin mustekalan lonkero. Mahtavan savupilven aukoista pilkistivät he tuon tuostakin näkyviin. Siinä eroitti sekaisin myrskyisässä myllerryksessä kypärejä, miekkoja, tykistön ja soittokunnan hevosten hurjasti liikkuvia lautasia, säännöllistä, kamalaa pauhinaa; ja haarniskat kiilsivät kuin vesihirviön suomut.
Tällaiset kuvaukset tuntuvat kuuluvan ammoin menneihin aikakausiin. Tämän kaltaisia näkyjä esiintyi varmaankin vanhoissa Orfeon sankarirunoelmissa, jotka kertoivat muinaisajan ihmishevosista, hippanthropeista, näistä titaneista, joilla oli ihmisen kasvot ja hevosen ruumis, jotka olivat kauhistuttavia, haavoittumattomia, kukistumattomia ja jotka laukkasivat aina Olympon huipuille; jumalia ja eläimiä samalla kertaa.
Omituinen lukujen yhtymys: kaksikymmentäkuusi pataljoonaa kahtakymmentäkuutta eskadroonaa vastassa. Ylätasangon korkeimman harjanteen takana odotti englantilainen jalkaväki tyynenä, mykkänä, liikkumattomana, kätketyn patterin suojassa, jaettuna kolmeentoista neliöön, kaksi pataljoonaa neliössä, ja kahteen ketjuun, seitsemän neliötä ensimäisessä, kuusi toisessa, pyssyntukki olkapäässä, tähdäten suoraan niitä, joiden tuleman piti. Se ei nähnyt kyrassierejä, eivätkä kyrassierit nähneet sitä. Se kuuli hyökyaallon nousemistaan nousevan. Se kuuli kolmentuhannen hevosen synnyttämän jyminän yhä paisuvan, kavioiden määränperäiset, tiheät iskut, haarniskain helinän, miekkain kalskeen ja jonkunlaisen voimakkaan, hurjan huminan. Seurasi hetkisen kammottava hiljaisuus, ja silloin nousi yht'äkkiä harjanteen takaa pitkä rivi kohotettuja käsiä, jotka heiluttelivat miekkoja, kypärejä ja torvia ja viirejä ja kolmetuhatta harmajapartaista miehenpäätä, jotka karjuivat: Eläköön keisari! Koko tuo valtava ratsujoukko työntyi kuin heitettynä tasanteelle, ja se oli kuin maanjäristys.
Mikä kauhistus: vasemmalle englantilaisista, meistä oikealle kavahtaa äkkiä kyrassierien etumainen joukko pystyyn, päästäen kamalan kiljahduksen. Saavuttuaan harjanteen ylimmälle reunalle ja tahtoessaan samaa raivoisaa vauhtiaan syöksyä neliöiden ja kanuunain kimppuun ja murskata ne mäsäksi alleen, huomasivatkin kyrassierit englantilaisten ja itsensä välillä kaivannon, vaarallisen syvänteen. Se oli Ohainin uurrostie.
Silmänräpäys oli kauhea. Edessä oli uurrostie, odottamatta, ammottavana, äkkijyrkkänä hevosten jalkojen juuressa, kaksi syltä syvänä molempien seinämäinsä välissä. Toinen rivi työnsi sinne ensimäisen, ja kolmas työnsi sinne toisen. Hevoset kavahtivat kohoksi, viskausivat taaksepäin, kaatuivat selälleen, liukuivat jalat ilmassa sätkien, survoivat ja sotkivat ratsastajia. Mahdotonta peräytyä, koko rivistö oli kuin ammuttu kuula, voima, jonka piti murskaaman englantilaiset, murskasikin nyt ranskalaiset, heltymättömän rotkon yli saattoi päästä vain se täyttämällä, ratsastajat ja hevoset syöksyivät sinne päistikkaa, murjoen toinen toisiansa, muodostaen vain yhden ainoan lihakasan, ja kun syvänne oli tullut täyteen eläviä miehiä, pääsivät loput kulkemaan yli. Melkein kolmas osa Duboisin brigadia vajosi tähän kuiluun.
Tämä oli taistelun menettämisen alkua.
Paikallinen perimätieto, joka ilmeisesti liioittelee, kertoo Ohainin uurrostielle hautautuneen kaksituhatta hevosta ja tuhatviisisataa miestä. Tähän lukuun sisältyvät todennäköisesti kaikki nekin ruumiit, jotka seuraavana päivänä heitettiin tähän kuoppaan.
Mainitkaamme sivumennen, että tämä samainen Duboisin brigadi, joka nyt sai näin kamalan kohtalon, oli tuntia aikaisemmassa hyökkäyksessään vallannut Lüneburgin pataljoonan lipun.
Ennenkuin määräsi Milhaudin kyrassiereille tämän tehtävän, oli Napoleon tarkastellut seutua, mutta ei ollut voinut nähdä tätä uurrostietä, sen uoma kun muodosti tuskin pienintäkään piirtoa ylätasangon pintaan. Hänen huomiotaan oli kuitenkin herättänyt tuo pieni valkoinen kappeli, joka osoittaa sen ja Nivellesin tien yhtymäkohtaa, ja ehkäpä estettä aavistaen oli hän kysynyt jotakin oppaaltaan Lacostelta. Opas oli vastannut kieltävästi. Saattaisipa melkein sanoa, että tämä talonpojan pään ravistus on saanut aikaan Napoleonin kukistumisen.
Muitakin kovan onnen iskuja oli vielä tuleva.
Oliko mahdollista Napoleonin voittaa tämä taistelu? Me vastaamme: ei!
Miksi ei? Wellingtonko sen esti? Vaiko Blücher? Ei. Sen esti Jumala.
Waterloon voittaja Bonaparte ei sopinut enään yhdeksännentoista vuosisadan järjestykseen. Uusi sarja tapauksia oli valmistumassa, ja niissä ei ollut Napoleonille enää tilaa. Tapahtumain nurjamielisyyshän oli käynyt ilmi jo kauvan sitten.
Oli tullut aika tämän tavattoman miehen vihdoinkin kukistua.
Tämän miehen suunnaton valta ihmisten kohtaloiden ratkaisemisessa häiritsi tasasuhtaisuutta. Tämä yksilö merkitsi yksinään enemmän kuin koko muu maailma. Yhteen ainoaan päähän keskittynyt inhimillisen elonaineen yltäkylläisyys, yhden miehen aivoihin kohonnut kokonainen maailma, siitä olisi koitunut kaiken sivistyksen surma, jos sitä olisi saanut jatkua pitemmältä. Hetki oli tullut palauttaa jälleen lahjomattoman kaitselmuksen määräämä tasasuhtaisuus. Oli epäilemättä loukattu niitä perusteita ja sääntöjä, joista niinhyvin siveellisen kuin aineellisenkin maailman säännöllinen liike riippuu. Höyryävä veri, täpötäydet hautausmaat, itkevät äidit ovat peloittavia syyttäjiä. Kun maa liiaksi kärsii, huokaa yössä salaperäinen valitus ja voihke, jotka syvyyden kuilussa kyllä kuullaan.
Napoleon oli asetettu äärettömyyksien hallitsijan tuomio-istuimen eteen, ja hänen kukistumisensa oli päätetty.
Hän oli Jumalalle kiusaksi.
Waterloo ei ollut suinkaan tavallinen taistelu: se muutti maailman muodon.
10.
Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.
Samassa kun uurrostie oli auvennut ranskalaisten eteen, ilmaisi patterikin olemassa-olonsa.
Kuusikymmentä kanuunaa ja ne kolmetoista neliötä pommittivat kyrassierejä aivan läheltä. Peloton kenraali Delord tervehti sotilaallisesti englantilaista patteria.
Englantilaisten koko lentävä tykistö oli kiireen vilkkaa asettunut neliöiden sisään. Kyrassiereillä ei ollut hituistakaan pysähtymisen aikaa. Uurrostien kauhea onnettomuus oli tosin vähentänyt heidän joukkoaan, mutta ei lannistanut heidän urheuttaan. He olivat miehiä, joiden rohkeus lukumäärän vähetessä yhä vain enenee.
Wathierin rivistö oli yksinään onnettomuudesta kärsinyt. Delordin rivistö, jonka Ney ikäänkuin väijytystä aavistaen oli antanut kaartaa vasemmalle, oli tullut perille ehyenä.
Kyrassierit syöksyivät englantilaisten neliöiden kimppuun.
Täyttä nelistä, suitset höllällä, miekka hampaissa, pistoolit kädessä, niin sitä hyökättiin.
On hetkiä taistelujen kestäessä, jolloin sielu siihen määrään kovetuttaa ihmisen, että sotilas muuttuu kuvapatsaaksi ja että iho tulee kivenkovaksi. Vimmatusti ahdistetut englantilaiset pataljoonat eivät hievahtaneetkaan.
Silloin siitä syntyi hirvittävä näytelmä.
Englantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa. Kaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä kylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa seivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui min kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan, neliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja sulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen alleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli rivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin suunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat tekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja neliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle. Pistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin haavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty missään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät neliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi satamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä neliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia tulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko, ne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota ukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.
Äärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten hyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti ensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti. Verilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön keskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan haaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan kuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone kainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset kuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat Argostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja katkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.
Kyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja joiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli vastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa siitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin muutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja muisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä muistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä muistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.
Yht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi. Englantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä neliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa rakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg kevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine karbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja takaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja heidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä! Hehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.
Lisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten voitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän haarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun kohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.
Moisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.
Se oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa, pyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin miekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa rakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän yliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi peitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen. Kyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai paremminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi myllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät yhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta. Puolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.
Se järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään, että kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton, ellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien onnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä kivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin. Sankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu, ihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]
Kyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai naulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta rykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin jääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.
Wellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli kuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka kumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä kuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?
Taistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.
Minne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on varmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen kuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen salvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden risteyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten ketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin, elää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli silloin kahdeksantoista vanha.
Wellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.
Kyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta oli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse asiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä englantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne, Neyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin kiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.
Mutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä armeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla sivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. "Ei ole", vastasi Wellington, "antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen!" Melkein samalla hetkellä — omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien armeijain voipumusta — pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon huudahti: "Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä tekemään rupea!"
Mutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain rautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat hyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun ympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota pataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa luutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä Haie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin urheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien varrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista valiosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme yhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815 englantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan. Upseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana päivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten puolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet temmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard, niin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne haavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa, Ompteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt tuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä verisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt viisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä. 30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt kaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä vuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut, kahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä sotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli kokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin tuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut Soignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti. Ruokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja kuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä enemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää. Hollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat miekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina Groenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi pakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka elävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin, joka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä. Lukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn kenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä suojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään ollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi. Nämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen määrään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen kolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä tyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies Vincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä oleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan hukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen kuultiin mutisevan nämä synkeät sanat: Blücher tai yö!
Tämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä välähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.
Nyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.
11.
Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.
Kaikki tuntevat Napoleonin surkean pettymyksen: Grouchya odotettiin,
Blücher tuli. Kuolema elämän sijasta.
Kohtalo tekee joskus tällaisia äkkikäänteitä. Maailman valta-istuinta luuloteltiin, alkoikin häämöittää S:t Helena.
Jos se pieni paimenpoika, joka oli Bülowin, Blücherin luutnantin oppaana, olisi neuvonut tätä jättämään metsän suoja Frischemontin yläpuolella eikä Plancenoitin alapuolella, olisi ehkä yhdeksästoista vuosisata muodostunut toisenlaiseksi. Napoleon olisi voittanut Waterloon taistelun. Kaikkia muita teitä myöten, paitsi sitä, joka kulkee Plancenoitin alapuolelta, olisi preussilainen armeija joutunut rotkotielle, josta olisi ollut mahdotonta saada tykistöä yli, ja Bülow ei olisi ehtinyt ajoissa perille.
Siis yhdenkin tunnin myöhästyminen vain, selittää preussilainen kenraali Mufflin, ja Blücher ei olisi enää tavannut Wellingtonia paikoillaan. "Taistelu olisi ollut menetetty."
Oli tosiaankin aika Bülowin saapua. Hän oli jo muutenkin kovin myöhästynyt. Hän oli ollut leirissä Dion-le-Montissa ja oli lähtenyt liikkeelle heti aamun sarastaessa. Mutta tiet olivat kurjassa kunnossa, ja hänen joukkonsa olivat saaneet rämpiä kurassa. Kanuunain pyörät vajosivat kappojaan myöten raiteihin. Sitä paitsi oli hänen täytynyt kulkea Dylen yli kapeata Wavren siltaa myöten. Sillalle johtavan kadun molemmat puolet olivat ranskalaiset pistäneet tuleen. Tykistön ruutivaunut ja muu kuormasto eivät saattaneet kulkea palavain talojen välitse, ja niiden oli odottaminen siksi kunnes tulipalo saatiin sammutetuksi. Oli jo puolipäivä, eikä Bülowin etujoukko ollut vielä ennättänyt Chapelle-Saint-Lambertiin.
Kaksi tuntia aikaisemmin alkanut taistelu olisi ollut lopussa kello neljä, ja Blücher olisi saapunut vain todentamaan Napoleonin voiton. Moisia ovat nuo suunnattomat sattuman oikut, jotka kaikessa äärettömyydessään jäävät meiltä käsittämättä.
Jo puolipäivän aikoihin oli keisari ensinnä kaukoputkella tähystellessään keksinyt näköpiirin äärimäisellä rajalla jotakin, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli sanonut: "Näen tuolla kaukana jotakin pilventapaista, joka minusta tuntuu sotaväenosastolta." Sitten oli hän kysynyt Dalmatian herttualta: "Soult, mitä Te näette tuolla Chapelle-Saint-Lambertin seutuvilla?" Kaukoputkeaan suunnitellen oli marsalkka vastannut: "Neljä tai viisituhatta miestä, Teidän Majesteettinne. Epäilemättä Grouchy." Mutta ne pysyivät liikkumattomina usvassa. Kaikki esikunnan kaukoputket olivat tähystelleet tätä keisarin mainitsemaa "pilveä." Muutamat olivat sanoneet: "Ne ovat levähtäviä sotamiehiä." Enimmät olivat kuitenkin selittäneet: "Ne ovat puita." Totta olikin, että pilvi ei liikkunut. Keisari oli lähettänyt osaston Domonin kevyttä ratsuväkeä tutkimaan tätä salaperäistä ilmiötä.
Bülow ei tosiaankaan ollut tikahtanutkaan paikaltaan. Hänen etujoukkonsa oli lopen väsynyt eikä jaksanut enempää. Hänen täytyi odottaa armeijan pääosastoa, ja hänen oli määrä koota joukkonsa ennen taisteluketjuun asettumistaan. Mutta viiden aikoihin, nähdessään Wellingtonia uhkaavan vaaran, käski Blücher Bülowia hyökkäämään, lausuen nämä merkitsevät sanat: "Täytyy toimittaa englantilaisille hiukan ilmaa."
Vähäistä myöhemmin levittivät Losthinin, Hillerin, Hacken ja Rysselin divisioonat sotarintamansa Lobaun osaston eteen; Preussin prinssin Wilhelmin ratsuväki porhalsi esiin Pariisin metsästä, Plancenoit paloi ja preussilaisten kuulia alkoi sataa aina Napoleonin taakse varautuneen kaartin riveihin.
12.
Kaarti.
Loppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton ryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät kahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I, Blücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt ranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta ahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau, meidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt uusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen puolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu suunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa toinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus, kaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.
Koska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: "Eläköön keisari!" Historiassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi puhkeava kuolemanvarmuus.
Taivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri mainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät pilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse näkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli auringon nähty nousevan.
Tässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa kenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de Morvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine kotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä, tyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista kunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa liihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat voitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington huusi: Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan! Englantilaisten kaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa, kuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun, kaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi. Keisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se tunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon: "pelastautukoon ken voi!" joka nyt oli tullut "eläköön keisari!" huudon sijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä ankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja enemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei ollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin kenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.
Vallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä myllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet suureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät liekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen olkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä, suurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa, suurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: "Tulkaa katsomaan, kuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella!" Mutta turhaan: hän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän paiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: "Etkö sinä aijo surmaasi hakeakkaan, hä?" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko tämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: "Ei siis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten kuulat mäjähtäisivät mahaani!" Sinun piti säästymän ranskalaisten kuulain ruuaksi, onneton!
13.
Pako.
Häviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.
Armeija väistyi äkkiä kaikilla haaroilla yht'aikaa: Hougomontissa, Haie-Saintessa, Papelottessa, Plancenoitissa. Huutoa: Petosta! seurasi huuto: Pelastautukoon ken voi! Hajoava armeija on kuin jäidenlähtö. Kaikki heltiää, halkeaa, hoippuu, ryskyy, kiitää, vyöryy, kaatuu, törmää, kiiruhtaa, syöksyy. Vallan tavaton hämminki. Ney lainaa hevosen, hyppää sen selkään, ja hatutta päin, kaulaliinatta, miekatta asettuu hän poikkiteloin Brüsselin tielle, pysähdyttäen samalla kertaa sekä englantilaiset että ranskalaiset. Hän koettaa pidättää armeijaa, hän huutaa, hän sättii, hän tappelee kynsin hampain peräytymistä vastaan. Hän on vallan suunniltaan. Sotamiehet pakenevat häntä kirkuen: Eläköön marsalkka Ney! Durutten rykmentit heittelehtivät älyttöminä sinne ja tänne, sillä yhtäällä ahdistavat heitä ulaanien sapelit ja toisaalla Kemptin, Bestin, Packin ja Rylandtin pyssyt. Pahin otteluista on mieletön pako: ystävät siinä tappavat toisiaan päästäkseen eteenpäin. Eskadroonat ja pataljoonat siinä murtuvat ja särkyvät toinen toisiaan vastaan: ne muodostavat ikäänkuin taistelun suunnattoman vaahdonpärskeen. Lobaun yhdessä päässä ja Reillen toisessa tempaa virta mukaansa. Turhaan pystyttää Napoleon jälelle jääneistä kaartilaisistaan muureja pakenevain eteen; turhaan tuhlaa hän viimeiseen ponnistukseen vara-eskadroonansa. Guiot väistyy Vivianin tieltä, Kellermann Vandeleurin, Lobau Bülowin, Morand Pirchin, Domon ja Subervic Preussin prinssin Wilhelmin tieltä. Guyot, joka on vienyt keisarin eskadroonat rynnäkköön, sortuu englantilaisten rakuunain jalkoihin. Napoleon laskettaa täyttä laukkaa pakenevain rinnalla, puhuu, käskee, uhkaa, rukoilee. Kaikki suut, jotka aamulla huusivat: Eläköön keisari! jäävät nyt ammolleen. Häntä tuskin tunnetaan enää. Hiljattain saapunut preussilainen ratsuväki kiitää heidän kimppuunsa, ryntää, pistää, halkoo, hakkaa, murskaa, tappaa. Valjakot kirmaisevat omille teilleen, kanuunat pakenevat. Kuormastosotilaat heittävät vaununsa siihen ja kaikkoavat hevosten selässä hurjaa kyytiä. Teillä on vankkureita kumollaan pyörät ilmassa kulkua estämässä, ja siinä on verilöyly valmis. Murskataan, tallataan, kuljetaan yli kuolleiden ja elävien. Huidotaan, hakataan. Hurjistunut lauma täyttää tiet, polut, sillat, tasangot, kukkulat, laaksot, metsät, kaikkialle tunkeutuu näiden neljänkymmenentuhannen miehen hyökyaalto. Huutoa, epätoivon kiljahduksia, laukut ja pyssyt heitetään viljapeltoihin, tietä raivataan miekaniskuin, ei ole enää tovereita, ei upseereja, ei kenraaleja, vain kuvaamaton kauhu. Zieten kaataa Ranskan miehiä kuin heinää. Leijona on muuttunut metsäkauriiksi. Sellainen oli tämä pako.
Genappessa yritettiin kääntyä vastarintaan, yritettiin hillitä pakoa: Lobau sai kootuksi kolmesataa miestä. Kylään johtava tie suljettiin miten kuten; mutta heti ensimäisestä preussilaisten yhteislaukauksesta pötkivät kaikki jälleen käpälämäkeen, ja Lobau joutui vangiksi. Vielä nytkin näkyvät tämän yhteislaukauksen jäljet erään vanhan tiilihökkelin päädyssä tien oikealla puolella, muutaman minuutin matkan päässä Genappesta. Preussilaiset syöksyivät Genappeen, epäilemättä raivoissaan niin mitättömästä voitostaan. Takaa-ajo muuttui hirvittäväksi teurastukseksi. Blücher käski tappaa kaikki ilman armoa. Roguet oli antanut kauhistuttavan esimerkin uhkaamalla kuolemalla jokaista ranskalaista sotamiestä, joka toisi hänelle preussilaisen vangin. Mutta Blücher voitti Roguetinkin. Nuoren kaartin kenraali Duhesme, joka oli ahdistettu muutaman Genappen majatalon porttia vasten, jätti miekkansa eräälle husaarille, ja husaari otti miekan ja pisti sillä vangin kuoliaaksi. Voittoa täydennettiin voitettuja murhaamalla. Rangaiskaamme, koska puhumme historian nimessä: vanha Blücher häpäisi itsensä. Tämä verenhimo oli kaiken kurjuuden huippu. Epätoivoinen hurja pako kävi ohi Genappen, ohi Quatre-Brasin, ohi Gosseliesin, ohi Frasnesin, ohi Charleroin, ohi Thuinin ja pysähtyi vasta rajalla. Voi surkeutta! Ja mikä näin pakeni? Suuri armeija.
Tämä mieletön kauhistus, tämä surkea raukkamaisuus suurimman urhouden, joka milloinkaan on historiaa hämmästyttänyt, tapahtuiko se ilman syvempää syytä? Ei. Mahtavan käden varjo näkyy Waterloon yllä. Se oli kohtalon päivä. Voima, joka on ihmisen yläpuolella, määräsi tämän päivän. Siitä kasvojen kauhistunut ilme. Siitä nuo monet urhot, jotka jättivät miekkansa. Ne, jotka olivat Europan voittaneet, kaatuivat nyt tarmottomina maahan, kykenemättä mitään sanomaan tai tekemään, tuntien pimeässä kauhistuttavan voiman läsnä-olon. Hoc erat in fatis. Tuona päivänä muuttuivat ihmiskunnan tulevaisuusmahdollisuudet. Waterloo on yhdeksännentoista vuosisadan oven sarana. Suuren miehen poistuminen oli välttämätöntä suuren vuosisadan saapua. Joku, jota ei vastusteta, otti asian huolekseen. Sankarien pakokauhu saa selityksensä. Waterloon taistelussa ei näy vain myrskypilviä, siinä putosi myös lentotähti. Jumala kulki siitä ohi.
Yön pimetessä pysähdyttivät Bernard ja Bertrand Genappen pellolla päällystakin liepeestä erään juron, ajatuksiin vaipuneen, kammottavan miehen, joka yleisen paon tänne asti heittämänä oli juuri laskeutunut hevosensa selästä, pistänyt suitsenpäät kainaloonsa ja nyt harhaavin katsein kulki yksinään Waterloota kohti. Mies oli Napoleon, tämän luhistuneen unelman kummallinen yökulkija, joka yhä yritti eteenpäin.
14.
Viimeinen neliö.
Muutamat kaartin neliöt, jotka seisoivat järkähtämättöminä yleisen paon myllerryksessä kuin kalliot vuolaassa virrassa, pitivät puoliaan yöhön asti. Yön tullessa tuli kuolemakin, mutta he odottivat tätä kaksinkertaista pimeyttä horjumattomina, vaipuen vähitellen sen helmaan. Jokainen rykmentti, erillään kun oli muista ja joka kohdaltaan murtuneesta armeijasta, kuoli omin päinsä. Tätä viimeistä kamppausta varten olivat toiset sijoittuneet Rossommen kummuille, toiset Mont-Saint-Jeanin tasanteille. Siellä nämä hyljätyt, voitetut, peloittavat, synkeät neliöt ottelivat hirvittävää kuolemanotteluaan. Ulm, Wagram, Jena, Fridland kuolivat heidän kerallaan.
Illan tihenevässä hämärässä, kello yhdeksän aikoihin, oli niistä vielä yksi jäljellä Mont-Sain-Jeanin ylätasangon juurella. Tässä kaameassa laaksossa rinteen juurella, jota kyrassierit olivat päivällä kiivenneet ja jonka nyt tykkänään peittivät englantilaisten laumat, voitokkaan vihollistykistön yhteisen tulen ahdistamana, pommien putoillessa sen sekaan hirvittävin joukoin, tämä neliö taisteli yhä. Sitä komensi muuan tuntematon upseeri, nimeltään Cambronne. Jokaiselta yhteislaukaukselta pieneni neliö, mutta se antoi takaisin. Se vastasi tykkien pommitukseen pyssyillään, lakkaamatta supistaen neljää muuriaan. Joskus hengästyneinä pysähtyessään kuulivat pakolaiset kaukaa pimeästä tämän vaimenevan jyhkinän.
Kun tästä legionasta oli enää jäljellä vain kourallinen, kun heidän lippunsa oli enää vain pelkkä rääsy, kun heidän pyssynsä kuulien loputtua olivat enää vain puukalikkain arvoisia, kun kaatuneitten kasa oli suurempi elävien ryhmää, valtasi voittajat pyhä kauhistus näitä yleviä kuoloonvihittyjä katsellessaan, ja englantilainen tykistö vaikeni hetkiseksi huoahtaakseen. Se oli jonkunlaista odotusaikaa. Nämä taistelevat näkivät ympärillään kihisevän haamuja ja ratsumiesten varjomaisia muotoja, he näkivät mustien kanuunain ääripiirteet, vaalean taivaan, joka pilkotti pyörien ja lavettien välistä. Suunnattoman suuri pääkallo, jonka sankarit aina hämärästi havaitsevat taistelun melskeessä ja savussa, tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja tuijotti heihin. He saattoivat pimenevässä yössä kuulla kanuunoita ladattavan, palavat sytyttimet muodostivat pimeässä kiiluvain tiikerien silmäin kaltaisina piirin heidän ympärilleen, kaikki englantilaisten patterien tulituohukset lähenivät kanuunoita, ja silloin eräs englantilainen kenraali, Colville, kuten toiset väittävät, toisten tietämän mukaan Maitland, huusi heille liikutettuna, viivähyttäen näiden miesten viimeistä hetkeä: "Urhokkaat ranskalaiset, antautukaa!" Cambronne vastasi: "Haista p—a!"
15.
Cambronne.
Ellei tahdo loukata lukijaa, ei hänelle saata toistaa kauneimpia sanoja, mitä kukaan ranskalainen on milloinkaan lausunut. On kiellettyä mainita historiassa eräitä asioita, vaikka ne olisivat kuinka yleviä tahansa.
Omalla uhallamme rikomme me tätä kieltoa.
Näiden jättiläisten joukossa oli siis yksi titani: Cambronne.
Sanoa moiset sanat ja sitten kuolla, löytyykö mitään suurenmoisempaa? Sillä kuoleminenhan on samaa kuin tahtoa kuolla, eikä ole suinkaan tämän miehen vika, etteivät kuulat saaneet häntä hengiltä.
Waterloon taistelun voittaja ei ole suinkaan Napoleon, joka pakeni, ei
Wellington, joka peräytyi kello neljä ja joka oli kello viisi joutunut
epätoivoon, ei Blücher, joka tuskin otti taisteluun osaa, vaan
Waterloon taistelun voittaja on Cambronne.
Iskeä moisilla sanoilla salamaa, joka joka hetki uhkaa kuolemaa, se on samaa kuin voittaa.
Vastata näin täydelliselle häviölle, puhua näin sallimukselle, tällä tavoin laskea perustus tulevalle leijonalle, singahuttaa nämä sanat vastineeksi yön sateelle, Hougomontin petolliselle muurille, Ohainin uurrostielle, Grouchyn myöhästymiselle, Blücherin saapumiselle, ivailla vielä keskellä kuolemankin, ikäänkuin jäädä pystyyn kaatumisenkin jälkeen, hukuttaa näihin neljään tavuun koko europpalainen liittokunta, tarita kuninkaillekin näitä rivouksia, jotka Cesarit kyllä entuudestaan tuntevat, tehdä halvimmista sanoista mahtavimmat, kätkemällä niihin Ranskan leimausta ja jyrinää, päättää julkeasti Waterloon päivä laskiaisilveellä, täydentää Leonidasta Rabelaisilla, lyhyesti kuvata koko tätä voittoa sanoilla, joita on mahdoton lausua, menettää taistelukenttä, mutta valloittaa historia, saada naurajat puolelleen tämän verilöylyn jälkeen, se on tavatonta, mittaamattoman suurta.
Se on salaman häpäisemistä. Se kohoaa aiskylosmaiseen suuruuteen.
Tuntui kuin repeäisi Cambronnen sanoissa jokin: rinta niissä repeää halveksimisen painosta, niissä räjähtää ylenmäärin kiusatun kuolevan kiukku. Kuka voitti? Wellingtonko? Ei. Ilman Blücheriä olisi hän hävinnyt. Blücherkö? Ei. Ellei Wellington olisi alkanut, ei Blücher olisi voinut lopettaa. Tämä Cambronne, tämä viimeisen hetken ilmestys, tämä tuntematon sotamies, tämä mitättömän pieni tekijä taistelujen vyörinässä, tuntee valheen vallitsevan, valheen musertavassa tappiossa — kaksinkertaisesti kirvelevä vääryys! — ja juuri kun hän on sentähden raivosta pakahtumaisillaan, tarjotaan hänelle tuota kurjaa, naurettavaa lahjaa: elämää! Kukapa ei siitä ponnahtaisi pystyyn? Ne ovat tuossa, kaikki Europan kuninkaat, onnelliset kenraalit, jyristävät Jupiterit, heillä on satatuhatta voitokasta sotilasta ja niiden sadantuhannen takana miljoona, heidän kanuunansa ammottavat tuohukset sytytettyinä, he ovat polkeneet jalkainsa alle keisarillisen kaartin ja suuren armeijan, he ovat murskanneet Napoleonin, jäljellä on enää vain Cambronne. Vain tämä maan matonen on enää panemassa vastaan. Hän on paneva vastaan. Silloin etsii hän sanoja niinkuin etsitään miekkaa. Ne tulevat vaahdosta, ja tuo vaahto on samaa kuin ne sanat. Tätä suunnatonta, mutta keskinkertaista voittoa, voittoa, jossa ei ole voittajaa, nousee tämä epätoivoinen vastustamaan. Hän tuntee kyllä sen voiton tavattoman merkityksen, mutta hän todentaa myös sen mitättömyyden. Ja hän ei vain sylje sitä päin naamaa, hän tekee enemmän. Lukumäärän, voiman ja aineen musertamana hän tapaa sielustaan sanat, joiden täytyy ulos. Sanoa näin, menetellä näin, tavata moiset sanat, me toistamme vieläkin, se merkitsee todellista voittajaa.
Suurten päivien henki astui tähän tuntemattomaan mieheen tällä turmion hetkellä. Cambronne tapaa Waterloon sanan niin kuin Rouget de Lisle tapaa marseljeesin, ylemmän hengen vaikutuksesta. Jumalallisen myrskyn puuskaus käy näiden miesten läpi, ja he värähtävät, ja toinen laulaa ylevän laulun, toinen huudahtaa kauhistuttavat sanat. Näitä titanillisen halveksimisen sanoja ei Cambronne singahuta vain Europalle keisarikunnan nimessä, se olisi vähän; hän singahuttaa ne menneisyydelle vallankumouksen nimessä. Kun ne kuulee, tuntee Cambronnessa vanhojen jättiläisten hengen. On kuin Danton puhuisi tai kuin ärjyisi Kleber.
Cambronnen sanoihin vastasi englantilainen ääni: Tulta! Pattereissa leimahti, kumpu järähti, kaikista malmikidoista purskahti viimeinen kuula-oksennus, kamalan tuhoisana. Syntyi valtaisa savupilvi, jota nouseva kuu valjusti valaisi. Kun savu oli haihtunut, ei ollut enää mitään. Tuo pelottava jäännös oli hävitetty, kaarti oli kuollut. Elävän kenttävarustuksen neljä muuria makasi maassa, siellä ja täällä erotti tuskin sätkähdystä ruumiitten joukossa. Näin sortuivat ranskalaiset legionat roomalaisiakin legionia suurempina Mont-Saint-Jeanin sateen ja veren lioittamalle tantereelle, mustille viljapelloille, paikkaan, mistä nyt joka aamu kello neljän aikoihin Juoseppi, Nivellesin postivaunujen ajaja, iloisesti vihellellen ja hevostaan huimien rämistää ohi.
16.
Quot libras in duce?
Waterloon taistelu on arvoitus. Se on yhtä hämärä niille, jotka siinä voittivat, kuin sillekin, joka siinä hävisi. Napoleon selittää tappion johtuneen odottamattomasta pakokauhusta.[4] Blücher näkee siinä vain tulta. Wellington ei ymmärrä siitä mitään. Katsokaa tiedonantoja. Viralliset kertomukset ovat sekavia, selitykset vielä sekavampia. Jälkimäiset sopertavat, edelliset änkyttävät. Jomini jakaa Waterloon taistelun neljään jaksoon. Muffling sanoo siinä olleen kolme vaihekautta. Vain Charras on — vaikka me muutamissa kohdissa olemme toista mieltä kuin hän — rohkealla silmäyksellä oivaltanut tämän juhlallisen sattuman kanssa voittosille joutuneen ihmisneron kukistumisen luonteenomaiset piirteet. Kaikki muut historioitsijat on vallannut jonkinlainen huikaistuminen, ja siitä syystä he haparoivat. Ja tosiaan olikin se salamoiva päivä, sotilaallisen yksinvallan luhistuminen, joka kuninkaiden suureksi hämmästykseksi veti mukanaan kaikki kuningaskunnat, voiman sortuminen, sodan häviö.
Tässä yli-inhimillisen välttämättömyyden leimaamassa tapahtumassa ei ihmisillä ole mitään osaa.
Riistäisimmekö mitään Englannilta ja Saksalta, vaikka poistaisimmekin Waterloon Wellingtonin ja Blücherin ansioluetteloista? Emme. Ei mainehikas Englanti eikä ylväs Saksa ole kysymyksessä Waterloon ongelmaa ratkaistaessa. Taivaan kiitos saattavat kansat olla suuria tämmöisistä kammoittavista miekanmittelyistä riippumattakin. Ei Saksaa, ei Englantia eikä Ranskaa sentään tuppeen pistetä. Aikakautena, missä Waterloo oli vain mitätöntä sapelinkalinaa muihin suuriin taisteluihin verrattuna, oli Saksalla Blücheriäkin korkeammalla Goethe ja Englannilla Wellingtonin yläpuolella Byron. Mahtava aatteiden nousu on ominaista meidän vuosisadallemme, ja ihanasti loistavat tässä aamuruskossa Englanti ja Saksa. Ne ovat yleviä, kunnioitusta herättäviä, koska ne ajattelevat. Sivistystason kohottaminen, jota ne osaltaan ovat olleet avustamassa, perustuu niiden erinäiseen olemukseen: se tulee niistä itsestä eikä jostakin sattumasta. Minkä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla suurenneet, siihen ei suinkaan Waterloo ole ollut alkulähteenä. Vain raakalaiskansat saattavat äkkiä kohota erikoisten sotavoittojen kautta. Se on rankkasateen paisuttaman vuoripuron lyhytaikaista turhamielisyyttä. Erittäinkään eivät meidän aikanamme sivistyneet kansakunnat nouse tai vaivu jonkun sotapäällikön hyvän tai huonon onnen takia. Niiden ominaispaino ihmissuvun kesken johtuu jostakin, joka on jalompaa, suurempaa, kuin joku verinen tappelu. Niiden kunnia, niiden arvo, niiden loisto, niiden nero eivät sentään Jumalan kiitos ole numeroita, joita kaikenlaiset sankarit ja valloittajat, — pelaajat asettavat taistelujen arpajaisiin. Useinkin merkitsee menetetty tappelu valloitettua edistystä. Vähemmän kunniaa, enemmän vapautta. Rumpu vaikenee, järki saa sanansijaa. Se on peliä, missä hävinnyt voittaa. Puhukaamme siis Waterloosta kylmäverisesti molemmin puolin. Antakaamme sattumalle se, mikä sattuman on, ja Jumalalle se, mikä Jumalan on. Mikä on Waterloo? Voittoko? Ei. Pelitappio.
Pelitappio, jonka Europa hyötyi ja Ranska maksoi.
Eipä tosiaankaan olisi ollut kovin tarpeellista pystyttää sinne leijonaa.
Waterloo on muuten historian kummallisimpia yhtymyksiä. Napoleon ja Wellington. He eivät ole vihollisia, he ovat vastakohtia. Ei ole milloinkaan Jumala, joka pitää paljon vastakohdista, toimittanut hämmästyttävämpää vastakohtaisuutta tai omituisempaa yhtymystä. Toisella puolen huolellisuus, tarkkuus, varovaisuus, harkinta, turvattu peräytyminen, säästeliäästi käytetyt varajoukot, itsepäinen kylmäverisyys, hämmentymätön suunnitelma, sotataito, joka käyttää kentän jokaista etua hyväkseen, toimintajärjestelmä, joka pitää eri sotaväenosastot tasasuhtaisina, mittanauhan mukaan toimitettu teurastus, kello kädessä ohjattu taistelu, ei vähintäkään seikkaa jätetty tahallaan sattuman varaan, vanha klassillinen urheus, ehdoton säntillisyys. Toisellapuolen päähänpälkähdys, äkillinen sisäinen näkemys, sotataidollinen eriskummallisuus, yli-inhimillinen vaisto, leimuava silmäys, kotkan kaukokatse ja salaman tuhoava isku, tyrmistyttävä taito ylimieliseen hillittömyyteen yhdistyneenä, kaikki syvän hengen salaperäiset lahjat, liittoutuminen kohtalon kanssa, virta, tasanko, metsä, kukkula kuuliaisiksi taivutettuina ja ikäänkuin pakotettuina tottelemaan, itsevaltias jopa käskemässä itseä taistelukenttääkin, usko onnen tähteen tietoperäiseen sotataitoon yhtyneenä, sitä kohottamassa, mutta myös sitä hämmentämässä. Wellington oli sodan numeroherra, Napoleon oli sodan Michel-Angelo, ja tällä kertaa voitti laskutaito neron.
Molemmin puolin odotettiin jotakuta. Kenen laskelmat olivat tarkimmat, se voitti. Napoleon odotti Grouchya; hän ei tullut. Wellington odotti Blücheriä; hän tuli.
Wellington edustaa vanhaa klassillista sotataitoa, joka nyt saa tilaisuuden kostaa. Bonaparte oli uransa aamun ruskottaessa tavannut sen Italiassa ja lyönyt sen loistavasti. Vanha tarhapöllö oli paennut nuorta korppikotkaa. Vanhaa taistelutapaa ei oltu ainoastaan muserrettu, se oli myös perin pohjin häpeään saatettu. Mikä oli oikeastaan tämä kahdenkymmenenkuuden vuotias korsikalainen? Mitä merkitsee tämä eriskummallinen maalaismoukka, jolla oli kaikki vastassaan eikä mitään puolellaan, joka ilman muonavaroja, ilman ampumatarpeita, ilman kanuunoita, ilman kenkiä, melkein ilman sotajoukkoa, kourallisellaan miehiä kokonaisia armeijoja vastassa ryntäsi liittoutuneen Europan kimppuun ja voitti uskomattomia, käsittämättömiä voittoja? Mistä oli oikeastaan lähtöisin tämä salamana iskevä raivopää, joka melkein yhteen menoon ja aina samalla sotamiesparvellaan tuhosi Saksan keisarin viisi armeijaa, yhden toisensa jälkeen, kaataen Beaulieun Alvinzin niskaan, Wurmserin Beaulieun niskaan, Melasin Wurmserin niskaan, Mackin Melasin niskaan? Mikä oli tämä sodan nousukas, jolla oli tähden julkeus? Akateeminen sotakoulu julisti hänet yhteydestään erotetuksi, samalla antaen perään. Siitä vanhan sotilasjärjestelmän leppymätön viha uudistuksia kohtaan, säännönmukaisen sapelin viha säkenöivää miekkaa kohtaan, perinnäisen, totutun sodankäyntitavan viha neroa kohtaan. 18 päivänä kesäkuuta 1815 sai tämä viha viimeisen sanan ja Lodin, Montebellon, Montenotten, Mantuan, Marengon ja Arcolen alle se kirjoitti Waterloon. Keskinkertaisten voitto suuremman lukumäärän mieliksi. Kohtalo suostui tähän ivaan. Kukistuessaan tapasi Napoleon jälleen Wurmserin, mutta nuorentuneena.
Ja tosiaankin: tarvitsee vain valkaista Wellingtonin tukka, ja Wurmser on valmis.
Waterloo on ensimäisen luokan taistelu, jonka toisen luokan sotapäällikkö voitti.
Mitä Waterloon taistelussa täytyy ihailla, on Englanti, englantilainen lujuus, englantilainen päättäväisyys, englantilainen veri. Mitä englantilaisilla siellä oli suurenmoista, mahtavaa — älköön Englanti tästä pahastuko — oli se itse: ei sen sotapäällikkö, vaan sen armeija.
Omituisen kiittämättömänä selittää Wellington eräässä kirjeessään lordi Bathurstille, että hänen armeijansa, armeija, joka otteli 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815, oli "inhoittava armeija." Mitähän mahtanevat tästä ajatella Waterloon peltoihin kätketyt kammottavat luukasat?
Englanti on ollut aivan liian vaatimaton tässä Wellingtonin asiassa. Minkä se Wellingtonia suurentaa, sen se itseänsä pienentää. Wellington oli vain sankari niinkuin muutkin. Harmaat skotlantilaiset, ratsukaartilaiset, Maitlandin ja Mitchellin rykmentit, Packin ja Kemptin jalkaväki, Ponsombyn ja Somersetin ratsujoukot, kuulatuiskussa säkkipilliään puhaltelevat ylämaalaiset, Rylandtin pataljoonat, aivan harjaantumattomat nahkapojat, jotka tuskin osasivat pyssyä käytellä, mutta jotka silti pitivät puoliaan Esslingin ja Rivolin vanhoja sotakarhuja vastaan, ne ne olivat todellisesti suuria. Wellington oli sitkeä, se oli hänen ansionsa, emmekä me sitä häneltä tahdokkaan riistää; mutta halvinkin hänen jalkasotureistaan ja ratsumiehistään oli aivan yhtä hellittämätön kuin hän. Rautainen sotilas vetää vertoja rautaiselle herttualle. Mitä ainakin meihin tulee, kohdistuu koko meidän ylistyksemme englantilaiseen sotamieheen, englantilaiseen armeijaan, Englannin kansaan. Jos voitonmerkkejä siitä lähti, niin Englannille ne voitonmerkit kuuluvat. Waterloon patsas osuisi oikeampaan, jos se yhden miehen asemasta kohottaisi ilmoihin kuvan kokonaisesta kansasta.
Mutta tuo suuri Englanti on varmasti suuttuva siitä, mitä me nyt tässä sanomme. Siinä kytee vieläkin, sen 1688 ja meidän 1789 huolimatta, läänityslaitoksen aikuisia harhaluuloja. Se uskoo perintö-oikeuteen ja virka-arvoihin. Tämä kansa, jota ei mikään muu voita voimassa ja kunniassa, kunnioittaa itseään kansakuntana, mutta ei kansana. Kansana jää se mielellään huomaamattomaksi ja erehtyy pitämään jotakuta korkeata herraa älypäänä. Työmiehenä sallii se itseään halveksittavan. Sotilaana sallii se itseään ruoskittavan. Muistammehan, miten Inkermannin taistelussa lordi Raglan ei saattanut mainita erästä kersanttia, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli pelastanut armeijan, englantilainen sotilasvirkajärjestys kun ei sallinut tiedonannossa kiittää ketään sankaria, jolla ei ollut vähintäin upseerin arvoa.
Mutta yhtä me kaikkein eniten ihailemme kahakassa sellaisessa kuin Waterloo: sattuman tavatonta taitavuutta. Yöllinen sade, Hougomontin muuri, Ohainin uurrostie, Grouchy, joka on aivan kuuro kanuunain jyhkinälle, Napoleonin opas, joka häntä pettää, Bülowin opas, joka antaa oikeita tietoja: koko tätä vastoinkäymisten tuhoisaa sarjaa johdettiin ihmeellisesti.
Ylipäänsä saatamme sanoa, että Waterloo oli enemmän verilöylyä kuin taistelua.
Waterloo on kaikista järjestetyistä otteluista se, jossa oli lyhyin taistelurintama sotajoukkojen lukumäärään verraten. Napoleonin taistelurintama oli kolmeneljäsosaa lieutä pitkä, Wellingtonin puoli lieutä. Seitsemänkymmentäkaksituhatta miestä kumpaisellakin puolella. Tästä tiheydestä johtui verilöyly.
On toimitettu seuraavia laskuja ja saatu seuraavat suhdeluvut: mieshukka — Austerlitzissa, ranskalaisia: neljätoista sadasta, venäläisiä: kolmekymmentä sadasta, itävaltalaisia: neljäkymmentäneljä sadasta; — Wagramissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, itävaltalaisia: neljätoista; — Moskovassa, ranskalaisia: kolmekymmentäseitsemän sadasta, venäläisiä: neljäkymmentäneljä; —Bautzenissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, venäläisiä ja preussilaisia: neljätoista; — Waterloossa, ranskalaisia: viisikymmentäkuusi sadasta, liittoutuneita: kolmekymmentäyksi. Keskimäärin Waterloossa: neljäkymmentäyksi sadasta. Sataneljäkymmentätuhatta taistelevaa, kuusikymmentätuhatta kuollutta.
Waterloon taistelukenttä on nykyään yhtä tyyni ja levollinen kuin maa, tämä ihmisen suuttumaton kantaja, yleensä on, eikä se suuresti eroa muista tasangoista.
Mutta öisin kohoaa siitä salaperäinen usva, ja jos matkustaja siellä käyskelee, jos hän katsoo tarkemmin, jos hän kuuntelee, jos hän haaveilee kuten Virgilius Philippin synkillä kedoilla, valtaa hänet kauhutapahtuman houraus. Kamala 18 päivä kesäkuuta ilmestyy uudelleen näkyviin. Muistomerkiksi pystytetty tekokunnas häviää, leijonan-mokoma katoaa, taistelukenttä saa entisen muotonsa. Jalkaväen ketjut kiemurtelevat tasangolla, raivoisaa vauhtia ryntäävät ratsumiehet näköpiirin poikki. Kauhistunut uneksija näkee säkenöivät miekat, välkkyvät pistimet, leimahtavat pommit, ristiin rastiin sinkoilevat hirvittävät salamat. Hän kuulee kuin korahduksena haudan pohjasta tämän aavetaistelun epämääräisen humun. Nämä varjot ovat tarkk'ampujia; nämä hohtavat kohdat ovat haarniskamiehiä; tämä luuranko on Napoleon; tuo luuranko on Wellington. Niitä ei enään ole olemassa, mutta sittenkin ne vielä taistelevat, ryntäävät toistensa kimppuun. Ja laaksot punautuvat hurmepurppurasta ja puut värisevät ja vimman hyrske kuohahtaa aina pilviin asti ja pimeässä näyttää kaikkia noita kaameita Mont-Saint-Jeanin, Hougomontin, Frischemontin, Papelotten ja Plancenoitin ylänteitä ympäröivän raivoisasti temmeltävät parvet haamuja, jotka huitovat toisiaan hengiltä.
17.
Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?
On olemassa muuan sangen kunnioitettava vapaamielinen koulukunta, joka ei lainkaan vihaa Waterloota. Me emme kuulu siihen. Meistä oli Waterloon taistelu tapaus, jonka kautta vapaus sai tyrmistyttävän iskun. Että moinen kotka sukeusi moisesta munasta, se oli tosiaankin odottamatonta.
Ja kuitenkin, jos asetumme tarkastelemaan kysymystä korkeimmalta näkökannalta, oli Waterloo tahallisesti tarkoitettu voitto vallankumouksesta. Siinä oli Europa Ranskaa vastassa, siinä olivat Pietari, Berliini ja Wieni Pariisia vastassa, siinä oli status quo uudistusintoa vastassa, siinä sai heinäkuun 14 päivä 1789 kärsiä vuoden 1815 maaliskuun 20 päivän takia, se merkitsi yksinvaltojen peittelemätöntä taisteluunsuoriutumista Ranskan kukistumatonta kapinoimishenkeä vastaan. Unelmanahan oli vihdoinkin sammuttaa tämän suuren kansan hehkunta ja liekehdintä, jota oli kestänyt jo kaksikymmentäkuusi vuotta. Ja siinä oli Braunschweigin, Nassaun, Romanovien, Hohenzollernien ja Habsburgien toimittava yhdessä Bourbonien kanssa. Mutta Waterloo edisti osaltaan myös jumalallisen oikeuden asiaa. Sillä kun keisarikunta oli ollut pakkovaltainen, niin täytyi kuningaskunnan asiain luonnollisesta vastavaikutuksesta esiintyä väkisinkin vapaamielisenä, niin että perustuslaillinen hallitusmuoto tosiaankin voittajain suureksi harmiksi oli tuloksena Waterloon taistelusta. Vallankumousta on näet mahdotonta kokonaan voittaa, se kun kaitselmuksen johtamana ehdottoman väistämättömänä ilmestyy yhä uudestaan: ennen Waterloota Bonapartessa, joka heittää kumoon vanhat valta-istuimet, Waterloon jälkeen Ludvig XVIII:ssa, joka hyväksyy perustuslain ja alistuu sen määräyksiin. Bonaparte kohottaa postimiehen Napolin valtaistuimelle ja kersantin Ruotsin valta-istuimelle, käyttäen eri-arvoisuutta osoittamaan tasa-arvoisuutta. Ludvig XVIII vahvistaa Saint-Ouenissa nimikirjoituksellaan julistuksen ihmisen oikeuksista. Saadaksenne selväksi, mitä vallankumous oikeastaan on, kutsukaa sitä edistykseksi; ja jos tahdotte päästä selville siitä, mitä edistys on, kutsukaa sitä huomeneksi. Huomen tekee vastustamattomasti tehtävänsä, ja sen tekee se heti tästä päivästä alkaen. Se saapuu aina päämääräänsä, ihmeellistä kyllä. Se käyttää Wellingtonia tekemään Foysta, joka oli vain sotilas, puhujan. Foy kaatuu Hougomontissa ja nousee lavalla jälleen näkyviin. Näin käy edistys tietänsä. Ei niin huonoa työkalua, jota tämä työntekijä ei osaisi käyttää. Hämmentymättä liittää se jumalalliseen työhönsä miehen, joka oli loikannut Alppien yli, ja isä Élyséen hyvänluontoisen, horjuvan sairas-vanhuksen. Se käyttää yhtäläisesti hyväkseen niin luuvaloista kuin valloittajaakin; valloittajaa ulkona, luuvaloista sisällä. Waterloolla, joka seisahutti äkkiä miekan pirstomasta Europan valtaistuimia, ei ollut muuta vaikutusta, kuin että se saattoi vallankumouksen työn jatkumaan toiselta suunnalta. Sapelinheiluttajat olivat tehneet tehtävänsä, tuli ajattelijain vuoro. Vuosisata, jota Waterloo tahtoi pysäyttää, kulki esteiden yli ja ja jatkoi uraansa. Tämä kamala voitto tapasi vapaudessa voittajansa.
Se, mikä riemuitsi voitostaan Waterloossa, se, mikä hymyili Wellingtonin selän takana, se, mikä hänelle toi kaikki Europan marsalkansauvat, niihin luettuna, sanotaan, Ranskankin marsalkansauva, se, mikä iloissaan ajoi ne monet, monet kuormat luiden täyttämää maata leijonakumpuun, se, mikä voitostaan ylpeillen kirjoitti leijonan jalustaan päivämäärän: 18 päivä kesäkuuta vuonna 1815, se mikä innostutti Blücherin surmaamaan pakenevia, se, mikä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon korkeuksista kumartui yli Ranskan kuin varman saaliinsa ikään, se oli vastavallankumous. Vastavallankumous se myös jupisi tuon katalan sanan: paloiteltava. Mutta saavuttuaan Pariisiin, se näki tulivuoren hehkuvan aukon läheltä, se tunsi tuhkan polttavan jalkojansa ja se tuli järkiinsä. Se rupesi änkyttelemään perustuslakia.
Nähkäämme Waterloossa vain se, mikä siinä tosiaankin on nähtävänä.
Todelliseksi aijotusta vapaudesta ei näy jälkeäkään. Vastavallankumous oli pakosta vapaamielinen, samoin kuin Napoleon oli vastaavasta syystä ollut olevinaan vallankumouksellinen. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 syöstiin ratsastava Robespierre satulasta.
18.
Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.
Rajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä kukistui.
Keisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan roomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan niinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella, jota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta: se hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa, tunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos kunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta ollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa, jota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme enemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä yön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi juuri päästy auringonpimennyksestä.
Ludvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat maaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli bearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi. Maanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai paikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin edessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän tapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin elivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia yhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa omaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelause non pluribus impar ilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon säteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli ollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo. Karusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä voiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden uutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea, pelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen kirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja jaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi muistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena, jolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut tämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti kukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa eleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista kutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat arvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja vanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki maailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman kesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle preussilaiselle upseerille: "Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!"
Vuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen, myrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti valtoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden valtiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi perustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt sala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden kiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.
Ihminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin kautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon kummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri mies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden naurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti rakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä tekee hän? "Napoleon on kuollut", sanoi muuan ohikulkija eräälle Marengon ja Waterloon sotavanhukselle. "Hänkö kuollut!" huudahti tämä vanhus, "tunnettepas Te hänet hyvin!" Mielikuvitus loi tästä perin pohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan taivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi aikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.
Kuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta järjestääkseen olonsa. Muodostui n.k. Sainte-Alliance, Pyhä Liitto. Belle-Alliance, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas kenttä.
Tämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen uuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen otsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat katseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin samaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä, Napoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte näytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan riemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan Hudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen rinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet levottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä "unettomuudekseen." Tämä pelko johtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se juuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä haamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta hallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.
Sillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät ne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa, ja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko maailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa kutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.