E-text prepared by Tapio Riikonen

LUCREZIA BORGIA

Murhenäytelmä

Kirj.

VICTOR HUGO

Suomentanut Juhani Aho

Elämäkerrallisen kokeen kirjoittanut Jalmari Hahl

WSOY, Porvoo, 1907.

VICTOR HUGO.

LUONNOS HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN, LUOMISTAAN JA ARVOSTELIJOISTAAN.

Joseph Léopold Sigisbert Hugo oli napoleonilainen upseeri. Hänen poikansa Victor Marie Hugo syntyi helmikuun 26 päivä 1802 Besançonissa. Victor Hugon kehitys romantikkona alkoi jo varsin varhain. Jo lapsena hän vanhempainsa mukana oleskeli Italiassa ja Espanjassa, ja näiden maiden luonto ja olot painoivat syvän leimansa pojan rikkaaseen mielikuvitukseen ja sielunelämään. Madridissa Hugon perhe asui vanhassa palatsissa, jonka rakennustyyli ja seinäkuvat vaivuttivat kahdeksanvuotiaan Victorin syvään haaveiluun ja mietiskelyyn. Kun Napoleonin veljen, Josephin, asiat Espanjassa kävivät huonosti, palasi nuori Victor äitinsä seurassa Parisiin, missä asetuttiin asumaan vanhaan avaran puutarhan ympäröimään taloon, joka sijaitsi yksinäisessä Val-de-Grâcen kaupunginosassa. Poika jäi nyt pitkiksi ajoiksi äidin hoitoon, mikä ainakin pojan kirjallisiin opintoihin nähden oli sangen vapaata ja järjestämätöntä. Nuori Hugo luki valitsematta kaikkia kirjoja, jotka vaan sai käsiinsä, kuten Tacitusta, Vergiliusta, Lucretiusta, Voltairea, Rousseauta, ritari Faublasia y.m. Avarassa puutarhassa hän kuunteli luonnon salaperäistä kuisketta, havaitsi värivivahduksia, valon ja varjon vaihtelua, ja näin yhtyivät luonnonvaikutelmat kirjojen tarjoamiin kuvauksiin ja hänen mielikuvituksensa muuntelemiin henkilöhahmoihin.

Kun hänen isänsä oli palannut kotia, otti hän lastensa kasvatuksen ohjat käsiinsä. Hän tahtoi valmistaa poikansa Victorin polyteknilliseen kouluun, mutta Victor aavisti jo silloin tulevaa kutsumustansa ja harrasti etupäässä kirjallisuutta. Hän kirjoitti joukon runoja, jopa näytelmiäkin ja täytti kouluvihkonsa kirjallisilla harjoitelmilla. Vuodelta 1816 on säilynyt hänen muistiinpano-vihkonsa, johon hän on kirjoittanut sanat: "Je veux être Chateaubriand ou rien." [Tahdon olla Chateaubriand taikka en mitään.] Chateaubriand, Ranskan romantismin kantaisä, ja Lamartine olivat tähän aikaan hänen ihanteitaan. Heidän teoksensa olivat hänen esikuvinaan ja heidän veroistaan runoilijamainetta hän uneksi. Pian hänessä heräsi halu saattaa julkisuuteen nuoren runottarensa antimet. Jo vuonna 1817 hän otti osaa Ranskan Akatemian toimeenpanemaan kirjalliseen kilpailuun ja seuraavina vuosina Toulousen kukkaisjuhlien yhteydessä oleviin kirjallisiin kilpailuihin, joista sai kunnianimen "maître des arts".

Hugo hylkäsi nyt matematiikan ja päätti kokonaan antautua kirjallisuuden alalle. Tähän aikaan rupesi Ranskan nuorissa mielissä heräämään voimakkaita taideuudistuspuuhia. Virkeät henget olivat kyllästyneet klassisismin jähmettyneisiin esteettisiin kaavoihin, ja Napoleonin ajan ankara sotilasvalta ja sensuuri oli tukahuttanut kaikki vapaammat ja tuoreemmat kirjalliset vesat. Hugon aikalainen Théophile Gautier antaa tämän ajan nuoresta taideinnostuksesta seuraavan kuvauksen: "Nykyiset sukupolvet saattanevat vaivoin kuvitella sitä kuohahtavaa innostusta, joka täytti mielet tällä ajalla; oli vireillä samanlainen liike kuin renessanssin aikana. Uusi elämänmehu tulvaili voimakkaana. Kaikki iti, joka vesa oli nupuilla, joka silmikko aukeni. Hurmaavat tuoksut levisivät kukista; ilma oli huumaava, ihmiset olivat juopuneet lyyrillisyydestä ja taiteesta. Tuntui siltä, kuin oltaisiin löydetty suuri menetetty salaisuus, ja niin olikin laita, oltiinhan jälleen löydetty runous." (Histoire du Romantisme).

Victor Hugo liittyi joukkoon nuoria miehiä, joiden pääpyyteenä oli kirjallisuuden uudistaminen. Tämän literäärisen seuran nimenä oli "Le petit Cénacle", ja Hugosta tuli sen johtaja. Gautier kertoo tästä ryhmästä mainitussa teoksessaan seuraavasti: "Pieneen huoneeseen, jossa ei ollut kaikille istumasijoja, kokoontui nuoria miehiä, todella nuoria ja erilaisia kuin nykyajan nuoret, jotka kaikki ovat siinä viidenkymmenen vaiheilla. Se riippumatto, jossa huoneen isäntä otti päivällisleponsa ja kapea vuoteenpahainen, jossa aamunkoitto usein yllätti hänet lukemassa runoteoksen viimeistä sivua, saivat kutakuinkin korvata kokoushuoneen puutteellista mukavuutta. Kahta paremmin puhuttiinkin seisaalta, puhujan tai lausujan ilmeet ja kädenliikkeet siten vaan tulivat kahta mahtavammin esille."

Vuonna 1822 Hugo julkaisi ensimäisen runoteoksensa "Odes", jonka nojalla Ludvig XVIII antoi hänelle kahden tuhannen franc'in suuruisen eläkkeen. Viimemainittuna vuonna Hugo meni naimisiin, siis ainoastaan kaksikymmentävuotiaana. Tästä lähin alkaa nyt hänen kirjallinen jättiläistuotantonsa. Oodeihin liittyi pari vuotta myöhemmin Ballaadit. Hänen ensimäiset romaaninsa Han d'Islande ja Bug-Jargal ilmestyivät, edellinen 1823, jälkimäinen 1825. Hugon ensimäinen kirjallinen merkkiteos on näytelmä Cromwell (1827), jota ei sen ilmestyttyä esitetty, mutta jolla romantismin historiassa on suuri merkityksensä esipuheensa takia, tämä kun sisältää romantismin katkismuksen. Se oli samalla sotamerkki romantikkojen ja klassikkojen väliseen taisteluun. Victor Hugosta tuli nyt varsinaisen n.s. Senakelin johtaja ja hänen ympärilleen kokoontui sellaisia kuuluja miehiä kuin Alfred de Vigny, Sainte-Beuve, nuori Alfred de Musset, Théophile Gautier, Prosper Mérimée, y.m.

Seuraava Hugon näytelmistä oli Marion De Lorme, joka ilmestyi 1828, mutta jonka esittämisen ehkäisi sensuurin kielto; tämä raukesi vuoden 1830:n vallankumouksen jälkeen, jolloin Marion de Lorme suurella menestyksellä esitettiin Porte Saint-Martin teatterissa. Edellinen vuosi oli tuottanut väririkkaan runokokoelman Les Orientales ja yhden Hugon etevimmistä proosateoksista Dernier jour d'un condamné, jossa hän järkyttävästi analyseeraa kuolemaan tuomitun tunteita. Tämän teoksen tarkoitus oli vaikuttaa kuolemanrangaistuksen poistamista.

Helmikuun 25 päivä 1830 on tärkeä rajapyykki sekä Hugon runollisessa tuotannossa että Ranskan romantismin historiassa. Silloin oli Hernani näytelmän myrskyinen ensi-ilta. Sensuuri oli sallinut sen näyttelemisen siinä luulossa, että klassikkojen vastustus sen murhaisi. Mutta tästä ensi-illasta koitui päinvastoin suuri voitto sekä tekijälle, että hänen koululleen. Théophile Gautier, A. Royer (Histoire du théâtre contemporain), y.m. ovat antaneet tästä merkillisestä teatteri-illasta vilkasvärisiä kuvauksia.

Hugo on vallan väsymätön tuotannossaan. Suitsuavan tulivuoren tavoin hänen mielikuvituksensa lakkaamatta purkaa ilmoille hehkuvaa sisällystään. Heti Hernani näytelmän jälkeen hän julkaisee tunnetun suuren romaaninsa Notre-Dame de Paris ja runoelman Feuilles d'automne.

Kokonaista neljä draamaa kirjoittaa Hugo vuosien 1832-1836 sisällä, nimittäin Le roi s'amuse, Lucrèce Borgia, Marie Tudor ja Angelo. Kaikki nämä draamat ovat suorasanaisia. Lisäksi hän tänä rikkaana draamallisen tuotannon aikana vielä kirjoitti ivakuvauksen, nimeltä Claude Gueux, erään kriitillisen teoksen sekä runokokoelman Chants du Crépuscule. Ajalla kesästä 1837 kevääseen 1840 hänen ahkera kynänsä tuottaa runomittaisen näytelmän Ruy Blas ja lyyrilliset runosarjat Les Voix Intérieures ja Les Rayons et les Ombres. Kesäkuun 2 päivänä hän piti vastaanottajaispuheensa Ranskan Akatemiassa, jonka jäseneksi hän astui kolmasti jäätyään huomioonottamatta.

Nyt oli Hugo saavuttanut vakaantuneen kirjailijamaineen ja lisäksi saanut osakseen suurimman kunnian ja tunnustuksen, mitä ranskalainen kirjailija uneksi, sijan noiden neljänkymmenen "kuolemattoman" joukossa. Tuntui siltä kuin tämä voimakas ja uusia uria uurtava mies olisi murtanut kaikki menestymisensä esteet. Mutta nyt juuri kohtasi häntä vastoinkäymisiä, jotka pitkiksi ajoiksi syvästi lannistivat hänen taipumattoman henkensä. Vuonna 1843 esitettiin Théâtre Français'n näyttämöllä hänen draamansa Les Burgraves, jota kohtasi mitä täydellisin epäonnistuminen. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen ja Hugon äsken naimisiin menneen tyttären tapaturmainen kuolema nostivat runoilijassa niin masentuneen ja katkeran mielentilan, että hän ajatteli kirjallisen uran hylkäämistä. Hieman tyynnyttyään hän päätti haihduttaa mielensä haikeutta antautumalla poliittisiin harrastuksiin.

Hugo, joka vuoden 1830:n jälkeen oli ollut perustuslaillisen monarkian puolustaja, muuttui vuoden 1849 vaiheilla tasavaltalaiseksi, jona hän senjälkeen aina pysyi. Kun Napoléon III vuonna 1851 vangitutti tasavaltalaisia, yhtyi Hugo tulevan keisarin vastustajiin, ja hänen oli pakko lähteä maanpakoon. Haettuaan turvaa ensin Belgiasta, missä sitä ei rohjettu hänelle myöntää, hän siirtyi Jerseyhen, ja sieltä anglo-normandilaiselle Guerneseyn saarelle. Täällä hän rakennutti itselleen linnan, jonka suojamuuria valtameren aallot huuhtelivat. Täällä hän eli, huolimatta armahduksesta, aina vuoteen 1870, jolloin keisarivalta raukesi. Täällä hän ihaili merta, ja sai sen tyhjentymättömistä tunnelmista mitä monipuolisinta inspiratsionia luomilleen.

Jerseyssä syntyivät hänen Châtiments runonsa (1853), jotka sinkoilivat satiirin nuolia keisarikunnan miehiä vastaan, ja Guerneseyssä kolme vuotta myöhemmin runokokoelma Contemplations, jonka runoista moni jo oli paljoa aikaisemmin syntynyt. Taas kuluu kolme vuotta kunnes hänen historiallis-symbolistinen runosarjansa Légende des Siècles ilmestyy. (Sen toinen osa julkaistiin 1877 ja kolmas osa 1883.) Niinikään kolmivuotisen työn jälkeen ilmestyy jättiläisromaani Les Misérables, vuonna 1865 runot Les chansons des rues et des bois ja seuraavana vuonna romaani Les Travailleurs de la mer.

Kolmannen tasavallan aikana palasi Hugo Pariisiin, näki piirityksen vuonna 1870, ja seuraavana vuonna puhjenneen kansalaissodan, jonka räikeät tapahtumat antoivat hänelle aiheen runosarjaan L'année terrible. Hugon viimeiset huomattavat teokset ovat suuri runokokoelma L'art d'être Grand-Père (1877), joka sisältää useita Hugon runouden helmiä, ja jylhä näytelmä Torquemada (1882). Siinä huomattavimmat Hugon teoksista. Muutamia hänen teoksistaan on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen, ja julkaisua jatkunee yhä vielä.

Victor Hugo kuoli 83:n vuoden ikäisenä toukokuun 23 päivä 1885. Oman ennustuksensa mukaan, hän meni pois "ruusujen vuodenaikana". Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin Panthéonin holviin, minne koko kansa häntä surren saattoi. Hänestä oli tullut kansansa runoruhtinas, ja tuskin koskaan maallisen ruhtinaan hautajaiset ovat olleet suuremmoisemmat.

Luonteena ei Hugo suinkaan ollut eheä ja ihailtava persoonallisuus. Hän oli rajattomasti itserakas, pikkumainen ja ärtyisä vastustajilleen ja siihen määrään omasta arvostaan ja mielipiteistään kiinnipitävä, että hän huomaamattaan saattoi itsensä naurunalaiseksi. Hänessä oli jotakin pikkuporvarimaista, ja häneltä puuttui tuota hienoa käyttäymis-älyä, jolle ranskalainen antaa nimen "le tact". Mutta vastapainona näille epäedullisille puolille on mainittava hänen intonsa puolustamaan kaikkia sorretuita ja hänen kaunis ja hellä suhteensa omaan perheeseensä.

* * * * *

Tämän luonnoksen ahtaat puitteet eivät salli tarkempaa selontekoa Hugon tavattoman runsaslukuisista runoluomista. Koetamme siis vaan tähän kiinnittää niistä muutaman yleispiirteen.

On kirjoitettu laveita teoksia Hugon aatteista, hänen filosofiastaan, j.n.e. Kun häntä tarkkaavammin lukee, huomaa kuitenkin, etteivät hänen aatteensa ole omintakeisia eivätkä aina edes syviä, ja että hän filosofina on sangen heikko. Turhaa onkin koettaa etsiä hänen merkitystään ja ansioitaan tältä puolelta. Mieltäkiinnittävänä puolena Hugossa ovat hänen suuret ominaisuutensa taiteilijana, hänen harvinainen taitonsa nähdä ja piirtää selvä, taiteellisesti vaikuttava ja vakuuttava kuva näkemästään, hänen virtuosimainen kompositsionitaitonsa ja hämmästyttävä rytmillinen kätevyytensä. Nämä seikat, jos niihin olisi liittynyt luontainen syvyys ja psykologinen katse, olisivat kohottaneet hänet maailmankirjallisuuden harvojen suurmestareiden pariin. Mutta ilman näitäkin suuren kirjailijan ominaisuuksia, on hän erittäin mieltäkiinnittävä aito-ranskalainen kirjailija, joka ei ainoastaan painanut erikoisleimaansa omiin teoksiinsa, vaan myös siihen kirjallisuussuuntaan, jonka tyypillisin edustaja ja johtaja hän oli.

Harvinaisen omintakeinen individualisuus ja titaaninen voima, siinä tunnusmerkkejä, jotka kauttaaltaan heijastuvat esiin Hugon etevimmistä luomista.

Hugon päävahvuus on hänen lyyrillisyytensä. Sitä tapaamme ei ainoastaan hänen lyyrillisissä runoissaan, vaan myös hänen eepillisissä ja draamallisissa tuotteissaan. Ja siitä huomaamme aina, että hän huolimatta paljosta poleemisuudesta, keinotekoisuudesta ja politikoimisesta, joka pohjalastina painaa hänen mahtavapurjeista runopurttaan, on oikea runoilija.

Esipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan Les voix intérieures lausuu Hugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä. — Onneton se, sanoo hän, joka ei sitä kuule! — Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin povessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä ja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka soiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme ulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan luonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä, monivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa kielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita tätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat vastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen runoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on kuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana hän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen värivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen vihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet kuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui syvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre Hugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa, mitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.

Hugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei missään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden laki. "Cromwell" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain merkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika on draaman aika — vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden aikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan kristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee vastakohtaisuuden lakia seuraavasti: "Kristinusko johtaa runouden totuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta ja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole inhimillisesti kaunista, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden rinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus ylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä."

Epattomaisuus — groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta, häijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan suuntaan — siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla esiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa. Luonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi johtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin vastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä antiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien esittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti symmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat tuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn terävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien teoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme huomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se esiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä eivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja, vaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää vastakohtaisuutta — groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon tavoin — kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja ääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa vastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten kohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.

Tämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset, jotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen, paikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen syvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen poikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti keksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen näytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me seuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut, että ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä. Englantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä esimerkkinä.

Hugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä ja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus koko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen jälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen taituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.

* * * * *

Victor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut laajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: Victor Hugo avant 1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852. Nämä teokset tarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m. oikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka aikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista suurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen epäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus siihen suinkin tarjoutuu. Hän osottaa siinä suurta vahingoniloa, joten hänen muuten arvokkaan teoksensa luotettavuus ja objektiivisuus lukijan silmissä heikkenee.

Täydellinen vastakohta Birén teoksille on Ernest Dupuyn tutkimus: Victor Hugo, l'homme et le poète. Dupuy taas ihailee Hugota rajattomasti. Joskin hänen kirjansa tämän vuoksi menettää hieman ankaraa kriitillisyyttään, esittää se sen sijaan Hugon luonteen ja runouden miellyttäviä puolia, joita esim. Biré on suuressa määrin laiminlyönyt.

Etevimmät Hugota käsittelevät tutkimukset ovat mielestäni Émile Faguet'n koelma sarjassa "Dix"-neuvième Siècle; Ferdinand Brunetièren tutkielmat teoksessa "L'Evolution de la poésie lyrique en France au dix-neuvième siècle" (2 nidosta) ja Guyaun kaunis tutkimus teoksessa: L'art au point de vue sociologique. Niitä leimaa tasapuolisuus, valistuneen arvostelijan laajanäköisyys ja mieltäkiinnittävä esitys. Hugon filosofisia aatteita esittää Ch. Renouvier kirjassaan Victor Hugo philosophe. Empimättä hyväksyn sen Renouvier'n esiintuoman mielipiteen, että runoilija yhtä hyvin voi olla filosofi kuin varsinainen n.s. filosofi. Onhan esim. Guyau vakuuttavasti osottanut, että syvän tieteellisen ajattelijan ja voimakkaan runoilijan luova inspiratsioni oleellisesti ovat varsin läheistä sukua. Mutta mitä Hugohon tulee, täytyy Faguet'n kanssa myöntää, että hänen filosofiset aatteensa ovat hyvin sporaadisia, usein pelkkiä sanoja ja "loci communes". Milloin hän on mitä synkin ja ehdottomin pessimisti, milloin taas mitä valoisin optimisti, uskoen vahvasti ihmiskunnan hyvään päin tapahtuvaan edistymiseen. Ajattelijana on Hugo, kuten Guyau sanoo, suuri uneksija; "tällainen syvä uneksiminen" — lausuu Guyau teoksessaan 'L'Art au point de vue Sociologique' — "on luontainen useimmille neroille, joita heidän ajatuksensa hallitsevat enemmän kuin mitä he itse voivat ajatuksiaan hallita." Théophile Gautier'n nimellä Histoire du Romantisme kootuissa kirjoituksissa on useita mieltäkiinnittäviä ja hienoja huomautuksia Victor Hugosta. Niihin liittyy aikalaisen ja silminnäkijän kertoman tuoreus. Samassa suhteessa mieltäkiinnittävä on teos Victor Hugo raconté par nu témoin de sa vie. Se tuntuu olevan suuressa määrin Hugon itsensä inspireeraama, on toisten väittämän mukaan hänen vaimonsa kirjoittama ja sille sopisi paremmin nimeksi Goethen käyttämä avomielinen nimi "Wahrheit und Dichtung", jos nimittäin panemme merkille, että jälkimäinen, eli kuviteltu, on melkoisesti voittopuolella. Gustave Lansonin Hugo-tutkimus sisältyy hänen Ranskan kirjallishistoriaansa. Se perustuu kriitillisesti koko Hugo-kirjallisuuteen ja on siinä suhteessa valaiseva. Mutta sitä haittaa kompendion niukkuus ja joltinen kuivuus. Hugon draamoista antavat hyviä arvosteluja A. Royer teoksessa: Histoire du Théâtre contemporain ja Pierre Nebout tutkimuksessa: Le drame romantique.

Jalmari Hahl.

HENKILÖT:

DON ALPHONSO d'ESTE
DONA LUCREZIA
GENNARO
GUBETTA
DON APOSTOLO GAZELLA
MAFFIO ORSINI
ASCANIO PETRUCCI
RUSTIGHELLO
OLOFERNO VITELLOZZO
JEPPO LIVERELTO
MUNKKEJA
VANGINVARTIJA

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Terassi Barbarigon palatsissa Venetsiassa. Yöllinen juhla. Naamioitettuja kulkee tuon tuostakin näyttämön yli. Molemmin puolin terassia komeasti valaistu palatsi, josta kuuluu soittoa. Terassi on varjossa ja vihreiden köynnösten peitossa. Perällä terassin alla on ajateltu virtaavan Zueccan kanava, jonka pinnalla nähdään silloin tällöin hämärässä liukuvia gondoloita, puoleksi valaistuja, täynnä naamioita ja soittajia. Kukin gondola kulkee näyttämön peräitse, milloin suloisen milloin surullisen soiton kaikuessa, joka poistuessaan vähitellen häipyy. Perällä Venetsia kuun valossa.

1:NEN KOHTAUS.

Joukko nuoria herroja, loistavissa puvuissa, naamiot kädessä,
puhelevat terassilla. Gubetta, Gennaro, puettu kapteeniksi,
Don Apostolo Gazella, Maffio Orsini, Ascanio Petrucci,
Oloferno Vitellozzo, Jeppo Liveretto.

OLOFERNO. Elämme ajassa, jolloin ihmiset tekevät niin paljon kauheita tekoja, ettei niistä enää puhutakaan, mutta tapahtumaa niin surullista, niin salaperäistä ei liene koskaan kuultu.

ASCANIO. Pimeä asia pimeyden miesten tekemä.

JEPPO. Minä tiedän, kuinka se tapahtui. Olen kuullut sen serkultani, hänen ylhäisyydeltään kardinaali Carrialelta, jonka tiedot ovat tarkemmat kuin kenenkään muun. — Te tiedätte, kardinaali Carriale, jolla kardinaali Riarion kanssa oli tuo mainio väittely sodasta Ranskan Kaarle VII:ttä vastaan?

GENNARO haukotellen. Ah! nyt alkaa Jeppo taas kertoa juttujaan. Minä ainakaan en viitsi kuunnella. Olen jo ilmankin tarpeeksi väsynyt.

MAFFIO. Nämä asiat eivät sinua huvita, Gennaro, ja onhan se ymmärrettävää. Sinä olet urhoollinen seikkailija-kapteeni. Sinä kannat tekaistua nimeä. Et tunne isääsi, et äitiäsi. Ei kukaan epäile, ett'et olisi aatelismies; sen näkee siitä tavasta, millä käytät miekkaasi; mutta ainoa, joka osoittaa ylhäistä sukuperääsi, on, että taistelet kuni leijona. Henkeni kautta, olemme asetoverit, enkä sano minä tätä sinua loukatakseni. Pelastit henkeni Riminissä, minä pelastin sinun henkesi Vicenzan sillalla. Olemme vannoneet auttavamme toisiamme niin vaarassa kuin rakkaudessakin, kostaa loistemme puolesta milloin tarve vaatii, luvanneet, ett'ei minulla ole muita vihollisia kuin sinun eikä sinulla muita kuin minun. Tähtien tutkija ennusti, että tulemme kuolemaan samana päivänä, ja me annoimme hänelle siitä ennustuksesta kymmenen kultasekiiniä. Emme ole ystäviä, olemme veljiä. Mutta miekkoista sinua, joka muitta mutkitta kutsut itseäsi vaan Gennaroksi, jonka ei tarvitse kuulua kehenkään, ei olla riippuvainen noista usein perityistä ikävistä välttämättömyyksistä, jotka takertuvat historiallisiin nimiin. Onnellinen sinä! Et tarvitse välittää mitään siitä, mitä tapahtuu ja on tapahtunut, kunhan vaan on olemassa miehiä taistellaksesi ja naisia huvitellaksesi. Mitä sinua liikuttavat perheiden ja kaupunkien historiat, sinua miekan miestä, jolla ei ole kaupunkia eikä perhettä? Meidän on toista. Meidän täytyy ja me tahdomme ottaa osaa aikamme tapahtumiin. Isämme ja äitimme ovat olleet osallisina noissa murhenäytelmissä, ja melkein kaikki meidän perheemme vuotavat vielä verta. — Kerro meille, mitä tiedät, Jeppo.

GENNARO heitäkse nojatuoliin semmoisen asentoon, joka tahtoo nukkua.
Herättäkää minut, kun Jeppo on lopettanut.

JEPPO. No niin. — Se tapahtui vuonna neljätoistasataa yhdeksänkymmentä…

GUBETTA näyttämön nurkasta. Yhdeksänkymmentä seitsemän.

JEPPO. Aivan oikein. Yhdeksänkymmentä seitsemän. Eräänä keskiviikon ja torstain välisenä yönä…

GUBETTA. Ei. Tiistain ja keskiviikon.

JEPPO. Olette oikeassa. — Sinä yönä siis näki eräs Tiberin venhemies, joka oli pannut maata venheeseensä virran rannalle vartioidakseen tavaroitaan, näki jotakin kerrassaan kauheata. Se oli vähän alapuolella Pyhän Hieronymon kirkkoa. Saattoi olla noin viisi tuntia jälkeen puoliyön. Kirkon vasemmalla puolella olevaa tietä myöten näki venhemies yön hämärässä kaksi miestä tulevan, he tulivat jalkaisin toinen toisaalta, he näyttivät levottomilta; sitten ilmaantui taas kaksi miestä ja lopulta kolme; kaikkiaan seitsemän. Yksi ainoa tuli ratsain. Yö oli jotenkin pimeä. Tiberin puoleisissa taloissa oli yksi ainoa huone valaistu. Nuo seitsemän miestä lähestyivät rantaa. Se, joka oli tullut ratsain, käänsi hevosensa ja peruutti sen Tiberiin ja silloin näki venhemies selvästi, että hevosen lautasen toiselta puolelta riippuivat jalat ja toiselta puolelta kädet ja pää — sanalla sanoen miehen ruumis. Toisten väijyessä katujen kulmissa, tarttui kaksi miestä kuolleen ruumiiseen, heilauttivat sitä voimakkaasti pari kolme kertaa ja heittivät sen keskelle Tiberiä. Juuri silloin kun ruumis putosi veteen, kysyi ratsumies jotakin ja nuo kaksi miestä vastasivat: Niin, monsignore. Silloin kääntyi ratsumies jokeen päin ja näki jotain mustaa kelluvan veden pinnalla. Hän kysyi, mitä se oli. Hänelle vastattiin: Monsignore, se on monsignorevainajan vaippa. Ja joku joukosta heitti kiviä vaipan päälle, niin että se upposi. Sen tehtyään he menivät kaikki yhdessä pois Santo Jacopoon päin. Kas siinä, mitä venhemies näki.

MAFFIO. Kamala tapahtuma. Oliko se joku huomattava henkilö, jonka nuo miehet tuolla tavalla heittivät veteen? Tuo hevonen tekee minuun kummallisen vaikutuksen; murhaaja satulassa, kuollut lautasella.

GUBETTA. Hevosen selässä oli kaksi veljestä.

JEPPO. Juuri niin, signore de Belverana. Ruumis oli Giovanni Borgia, ratsumies oli Cesare Borgia.

MAFFIO. Paholaisperhe tuo Borgian perhe. Mutta sanokaa, Jeppo, miksi tappoi veli veljen?

JEPPO. Sitä en voi sanoa. Murhan syy on jotain niin kauheaa, että varmaankin on kuoleman synti sitä edes mainitakaan.

GUBETTA. Minä kerron sen teille. Cesare, Valensian kardinaali, tappoi
Giovannin, Gandian herttuan, siksi että veljet rakastivat samaa naista.

MAFFIO. Ja kuka oli tuo nainen?

GUBETTA yhä näyttämön perällä. Heidän sisarensa.

JEPPO. Riittää, signore de Belverana. Elkää mainitko meidän kuullemme tuon hirveän naisen nimeä. Ei ole perheistämme ainoatakaan, johon hän ei olisi iskenyt syvää haavaa.

MAFFIO. Eikös siihen juttuun ollut sekotettu lapsikin?

JEPPO. Oli, lapsi, josta en tahdo sanoa muuta kuin että hänen isänsä oli Giovanni Borgia.

MAFFIO. Tuon lapsen pitäisi nyt olla mies.

OLOFERNO. Hän katosi.

JEPPO. Oliko se Cesare Borgia, jonka onnistui riistää lapsi äidin käsistä? Vai oliko se äiti, jonka onnistui riistää hänet Cesare Borgian käsistä? Sitä ei tiedetä.

DON ASCANIO. Jos äidin onnistui salata poikansa, niin oli se taitavasti tehty. Sen jälkeen kun Cesare Borgia, Valensian kardinaali, pääsi Valensialaisten herttuaksi, on hän murhauttanut, niinkuin tiedätte, paitse veljensä Giovannin, kaksi veljensä poikaa, Guifri Borgian, Squillaccin ruhtinaan pojat, ja serkkunsa, Francesco Borgian. Tuolla miehellä on oikea raivo surmata sukulaisiaan.

JEPPO. Kautta jumalani! Hän tahtoo olla ainoa Borgia ja saada haltuunsa kaikki paavin rikkaudet.

ASCANIO. Sisar, jonka nimeä ette tahdo mainita, Jeppo, eikö hän tehnyt samaan aikaan salaista retkeä Pyhän Sixtuksen luostariin, ei kukaan tiedä mistä syystä?

JEPPO. Luulenpa niin. Päästäkseen eroon signore Giovanni Sforzasta, toisesta miehestään.

MAFFIO. Ja mikä oli tuon venhemiehen nimi, joka oli kaiken sen nähnyt?

JEPPO. En tiedä.

GUBETTA. Hänen nimensä oli Giorgio Schiavone, ja hänen työnään oli kulettaa puita Tiberiä myöten Ripettaan.

MAFFIO hiljaa Ascaniolle. Siinä on espanjalainen, joka tietää meidän asioistamme enemmän kuin me roomalaiset.

ASCANIO hiljaa. Minäkin epäilen tuota herra de Belveranaa. Mutta elkäämme nyt syventykö tähän seikkaan. Siinä voi ehkä piillä joku vaara.

JEPPO. Ah, hyvät herrat! mitä aikaa elämmekään! Ja tunnetteko yhtä ainoata ihmistä, joka voi olla varma saavansa elää huomiseen tässä onnettomassa maassa, täällä raivoavine sotineen, ruttotauteineen ja Borgioineen?

DON APOSTOLO. Kuulkaa, hyvät herrat, minä luulen, että me kaikki saamme ottaa osaa lähetystöön, jonka Venetsian tasavalta lähettää Ferraran ruhtinaan luo onnittelemaan häntä siitä, että hän on valloittanut Riminin Malatestalta. Milloin matkustamme me Ferraraan?

OLOFERNO. Varmaan jo ylihuomenna. Te tiedätte, että molemmat lähettiläät jo ovat nimitetyt. Ne ovat senaattori Tiopolo ja kaleerilaivain päällikkö, kenraali Grimani.

DON APOSTOLO. Onko kapteeni Gennaro seuraava meitä?

MAFFIO. Epäilemättä. Gennaro ja minä emme koskaan eroa toisistamme.

ASCANIO. Minulla on tehtävänä teille, hyvät herrat, hyvin tärkeä huomautus, se, että tuolla juodaan Espanjan viiniä ilman meitä.

MAFFIO. Palatkaamme palatsiin. — Hoi, Gennaro! (Jepolle) — Mies on kuin onkin nukkunut teidän puhuessanne.

JEPPO. Antaa hänen nukkua.

Kaikki poistuvat paitsi Gubetta.

2:NEN KOHTAUS.

Gubetta, sitten Dona Lucrezia, Gennaro, nukkuu.

GUBETTA yksin. Niin, minä tiedän enemmän kuin he; he sanoivat sen hiljaa. Minä tiedän siitä enemmän kuin he, mutta dona Lucrezia tietää siitä vielä enemmän kuin minä, Valensialaisten herra tietää siitä enemmän kuin dona Lucrezia, piru tietää enemmän kuin Valensialaisten herra, ja paavi Aleksanteri kuudes tietää enemmän kuin piru. (Katsellen Gennaroa) — Kuinka ne nukkuvat hyvin, nuo nuoret.

Dona Lucrezia tulee sisään, naamioituna. Hän huomaa nukkuvan
Gennaron ja katselee häntä ihastuksella ja kunnioituksella.

DONA LUCREZIA itsekseen. Hän nukkuu. — Tämä juhla on varmaankin häntä väsyttänyt. — Kuinka hän on kaunis! (Kääntyen) — Gubetta.

GUBETTA. Puhukaa hiljemmin, rouva. — Minun nimeni ei täällä ole Gubetta, vaan kreivi de Belverana, kastilialainen aatelismies, ja te, te olette markiisitar de Ponteqvadrato, napolitar. Me emme saa näyttää tuntevamme toisiamme. Eikö teidän ylhäisyytenne ole itse niin määrännyt? Te ette ole täällä kotonanne; olette Venetsiassa.

DONA LUCREZIA. Oikein, Gubetta. Mutta täällä terassilla ei ole ketään muuta kuin tuo nuori mies ja hän nukkuu. Voimme puhella hetkisen.

GUBETTA. Niinkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee. Mutta minulla olisi annettavana vielä yksi neuvo, se, ett'ette riisuisi naamiotanne. Teidät voitaisiin tuntea.

DONA LUCREZIA. Mitä minä siitä! Jos he eivät tiedä, kuka minä olen, ei minulla ole mitään pelättävää. Jos taas tietävät, kuka olen, niin on heidän asiansa pelätä.

GUBETTA. Olemme Venetsiassa, signora. Teillä on täällä paljon vihamiehiä ja vapaita vihamiehiä. Venetsian tasavalta ei tietysti salli, että teidän ylhäisyydellenne tehdään mitään pahaa, mutta teitä voitaisiin kuitenkin häväistä.

DONA LUCREZIA. Ah, olet oikeassa. Todellakin, nimeni herättää kauhua.

GUBETTA. Täällä on muitakin kuin venetsialaisia. On roomalaisia, napolilaisia, romagnalaisia, lombardialaisia, italialaisia koko Italiasta.

DONA LUCREZIA. Ja koko Italia minua vihaa! Olet oikeassa. Mutta on aika, että kaikessa tuossa tapahtuu muutos. En syntynyt tekemään pahaa, tunnen sen tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen. Se on perheeni esimerkki, joka on minua siihen vienyt. — Gubetta!

GUBETTA. Signora?

DONA LUCREZIA. Lähetä heti viemään meidän hallinto-alueellemme
Spoletoon määräyksiä, joita nyt sinulle annamme.

GUBETTA. Määrätkää, signora, minulla on aina neljä muulia satuloituna ja neljä sanansaattajaa valmiina lähtemään.

DONA LUCREZIA. Miten on menetelty Galeas Accaiolin kanssa?

GUBETTA. Hän on yhä vankilassa, odottamassa, että teidän ylhäisyytenne hirtättää hänet.

DONA LUCREZIA. Entä Guifri Buondelmonte?

GUBETTA. Tyrmässä. Ette ole vielä käskenyt kuristaa häntä.

DONA LUCREZIA. Entä Manfredi de Curzola?

GUBETTA. Kuristamatta vielä hänkin.

DONA LUCREZIA. Entä Spadacappa?

GUBETTA. Teidän antamanne määräyksen mukaan ei hänelle ole annettava myrkkyä ennen kuin pääsiäisenä, ehtoollisessa. Pääsiäinen on kuuden viikon päästä. Nyt on meillä karnevaali.

DONA LUCREZIA. Entä Pietro Capra?

GUBETTA. Tällä hetkellä on hän vielä Pesaron piispa ja kansliapäällikkö. — Mutta kuukauden kuluttua ei hänestä ole oleva kuin vähän pölyä jälellä. Sillä meidän pyhä isämme on vangituttanut hänet teidän valituksenne johdosta ja pitää häntä hyvässä turvassa Vatikaanin maanalaisissa kammioissa.

DONA LUCREZIA. Gubetta, kirjoita heti pyhälle isälle, että minä pyydän häneltä armoa Pietro Capralle. Gubetta, laskettakoon Accaioli vapauteen. Vapauteen myöskin Manfredi de Curzola! Vapauteen Buondelmonte! Vapauteen Spadacappa!

GUBETTA. Odottakaa, rouva, odottakaa, antakaa minun hiukan hengähtää. Mitä kaikkia määräyksiä te annattekaan? Oh, hyvä jumala! armoa sataa satamalla! laupeutta ropisee kuin rakeita! minä hukun, minä hukun! minä en pääse koskaan kuiville tästä hyvien töiden vedenpaisumuksesta.

DONA LUCREZIA. Hyvien tai pahojen, mitä se sinua liikuttaa, kun saat niistä maksun?

GUBETTA. Minä tarkoitan vaan, että hyvä teko on aina vaikeampi tehdä kuin paha. — Mies parkaa minua! Mihinkä minä joudunkaan, jos tekin nyt aijotte ruveta laupeutta harjoittamaan?

DONA LUCREZIA. Kuule, Gubetta, sinä olet minun vanhin ja uskollisin uskottuni.

GUBETTA. Minulla on todellakin jo viisitoista vuotta ollut kunnia olla teidän työtoverinne.

DONA LUCREZIA. No niin! sano, Gubetta, vanha ystäväni, vanha rikostoverini, etkö sinäkin jo ala tuntea tarvetta ruveta muuttamaan tätä elintapaa? etkö sinäkin jo ala kaivata siunausta, sinä niinkuin minäkin, jotka olemme niin kauvan kirousta kantaneet? eikö sinullekin rikoksia riitä?

GUBETTA. Näen, että teistä on tulemassa kaikkein sivein ylhäisyys.

DONA LUCREZIA. Eikö meidän yhteinen maineemme, meidän kauhea maineemme, myrkyttäjäin ja murhaajain, jo ala sinua painaa, Gubetta?

GUBETTA. Ei vähääkään. Kulkiessani Spoleton katuja kuulen kyllä joskus pahanilkisten murahtelevan takanani: Hum! siinä menee Gubetta, myrkky-Gubetta, tikari-Gubetta, hirttäjä-Gubetta! sillä he ovat liittäneet nimeeni loistavan tupsun kaikellaisia liikanimiä. Tuommoista sanotaan takanani ja kun ei suu sano, niin puhuvat silmät. Mutta mitä se tekee? Olen tottunut huonoon maineeseeni, niinkuin paavin sotamies on tottunut tekemään palvelusta messun aikana.

DONA LUCREZIA. Mutta etkö sinä pelkää, että kaikki nuo vihan nimet, joita sinun päällesi syydetään, ja joita syydetään myöskin minun päälleni, voivat herättää vihaa ja ylenkatsetta jossain sydämmessä, jonka toivoisit sinua rakastavan? Et siis rakasta ketään ihmistä maailmassa?

GUBETTA. Tahtoisin kernaasti tietää, ketä te rakastatte, Signora?

DONA LUCREZIA. Mitä sinä siitä tiedät? Tahdon puhua kanssasi suoraan enkä tule puhumaan en isästäni, en veljestäni, en miehestäni, en rakastajistani.

GUBETTA. Minulle on käsittämätöntä, ketä muuta siis voisitte rakastaa.

DONA LUCREZIA. Onpa vielä muutakin, Gubetta.

GUBETTA. Vai niin! rupeatteko siveäksi rakkaudesta jumalaan?

DONA LUCREZIA. Gubetta! Gubetta! Jos tähän aikaan olisi Italiassa, tässä onnettomassa ja rikoksellisessa Italiassa, jalo ja puhdas sydän, sydän täynnä yleviä ja miehekkäitä hyveitä, enkelin sydän sotilaan panssarin alla; jos ei minua elähyttäisi, minua vihattua, halveksittua, kammottua, miesten kiroamaa, taivaan tuomitsemaa, kurjaa kaikkivaltiasta naisparkaa; jos ei minua tässä äärettömässä surkeudessani, jossa sieluni painiskelee kuoleman kanssa, elähyttäisi ja ylläpitäisi kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa toivo, yksi ainoa mahdollisuus: ansaita ja ennen kuolematani saavuttaa pienen pieni paikka, hiukkanenkaan hellyyttä ja kunnioitusta tuossa niin jalossa ja puhtaassa sydämmessä; jos ei minulla olisi muuta ajatusta kuin ylpeys tuntea sen kerran sykkivän omaa sydäntäni vastaan, — ymmärrätkö nyt, Gubetta, miksi minulla on kiire pyhkimään pois menneisyyteni, puhdistamaan maineeni, pesemään ne tahrapilkut, joita minulla on joka paikassa ruumiissani, ja muuttaa koko Italian vihaama ja kammoama nimeni kunniallisen, katuvaisen ja siveellisen ihmisen kunniakkaaksi nimeksi?

GUBETTA. Hyvä jumala, minkä erakkopyhimyksen kanssa olettekaan mahtanut törmätä yhteen?

DONA LUCREZIA. Elä naura. Olen jo kauvan näitä ajatuksia hautonut, vaikk'en ole niistä sinulle puhunut. Kun on joutunut rikosten myrskyn vietäväksi, ei ole helppo pysähtyä niin pian kun tahtoisi. Kaksi enkeliä on taistellut minussa, hyvä ja paha, mutta minä uskon, että hyvä on vihdoin vievä voiton.

GUBETTA. No niin, te Deum laudamus, magnificat anima mea Dominum. — Tiedättekö, signora, ett'en minä enää ymmärrä teitä ollenkaan, ja että te jo jonkun aikaa sitten olette ollut minulle suorastaan selittämätön. Kuukausi sitten teidän ylhäisyytenne ilmoittaa matkustavansa Spoletoon, heittää hyvästinsä puolisolleen monsignore don Alphonse d'Estelle, jolla sivumennen sanoen on se heikkous, että hän rakastaa teitä kuin kuhertajakyyhkynen ja on mustasukkainen kuin tiikeri, niin, teidän ylhäisyytenne jättää siis Ferraran, ja lähtee salaa Venetsiaan, melkein ilman seuruetta, kätkeytyneenä napolilaisen valhenimen taa, ja minä espanjalaisen valhenimen taa. Tultuaan Venetsiaan teidän ylhäisyytenne eroo minusta ja määrää, ett'en saa olla teitä tuntevinani. Ja sitten te alatte juosta juhlissa, soittajaisissa, käytätte hyväksenne karnevaalia liikkuaksenne kaikkialla naamioituna, piilossa kaikilta, valepuvussa, puhuttelematta minua muulloin kuin iltasin suurimmassa kiireessä, ja nyt päättyy tämä maskeradi saarnaan. Saarnaan, jonka te pidätte minulle! Eikö tämä ole kerrassaan kummallista ja käsittämätöntä? Olette muuttanut nimenne, pukunne, nyt muutatte luonteennekin. Kunniani kautta, karnevalia jatkuu jo liian pitkälle. Olen aivan sekaisin. Missä on syy tähän käytökseenne?

DONA LUCREZIA tarttuen kiivaasti hänen käteensä ja vieden hänet nukkuvan Gennaron luo. Näetkö tuon nuoren miehen?

GUBETTA. Tunnen hänet hyvinkin ja tiedän myöskin, että juuri hänen jälessänsä te naamionne suojassa olette juossut kaiken aikaa senjälkeen kun tulitte Venetsiaan.

DONA LUCREZIA. Mitä sanot hänestä?

GUBETTA. Sanon, että hän on nuori mies, joka nukkuu penkillä, ja olisi nukkunut seisoalleenkin ja suu auki, jos olisi saanut kuulla kolmannenkaan osan teidän sivistyttävästä ja opettavasta keskustelustanne minun kanssani.

DONA LUCREZIA. Eikö hän sinusta ole kovin kaunis?

GUBETTA. Hän olisi vieläkin kauniimpi, jos eivät hänen silmänsä olisi kiinni. Kasvot ilman silmiä ovat kuin palatsi ilman ikkunoita.

DONA LUCREZIA. Jos tietäisit, kuinka minä häntä rakastan!

GUBETTA. Olkoon se teidän kuninkaallisen puolisonne, don Alphonson asia. Minun tulee kuitenkin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että vaivanne ovat turhat. Olen kuullut kerrottavan, että tuo nuori mies rakastaa erästä nuorta, kaunista naista, nimeltä Fiammetta.

DONA LUCREZIA. Ja rakastaako tuo nuori nainen häntä?

GUBETTA. Niin kerrotaan.

DONA LUCREZIA. Sitä parempi. Tahtoisin niin mielelläni, että hän olisi onnellinen.

GUBETTA. Sepä vasta merkillistä, eikä ollenkaan teidän tapaistanne.
Luulin teitä mustasukkaisemmaksi.

DONA LUCREZIA katsellen Gennaroa. Mitkä jalot piirteet.

GUBETTA. Minusta on hän jonkun näköinen…

DONA LUCREZIA kiivaasti. Elä sano minulle, kenen näköinen hän on. Jätä minut.

Gubetta poistuu. Dona Lucrezia katselee hetken aikaa kuin autuaasti huumautuneena Gennaroa, eikä huomaa kahta miestä, jotka ovat ilmaantuneet näyttämön perälle ja tarkastelevat häntä.

DONA LUCREZIA luullen olevansa yksin. Se on siis hän! minun on siis sallittu hetken aikaa katsella häntä ilman vaaraa. En, minä en ollut uneksunut häntä kauniimmaksi! Oi, jumalani! säästä minulta sen pelon tuska, että hän minua koskaan vihaisi ja halveksuisi. Tiedäthän, että hän on ainoa, jota tässä maailmassa rakastan. — En uskalla riisua naamiotani, mutta täytyyhän minun kuitenkin pyhkiä kyyneleeni.

Hän riisuu naamionsa kuivataksensa kyyneleensä. — Naamioidut miehet puhelevat matalalla äänellä, sill'aikaa kun hän vaipuu katselemaan Gennaroa.

ENSIMMÄINEN NAAMIOITU MIES. Riittää. Voin palata Ferraraan. Olin tullut Venetsiaan, saadakseni varmuutta hänen uskottomuudestaan; olen nähnyt tarpeeksi. En voi olla kauvempaa poissa Ferrarasta. Tuo nuori mies on hänen rakastajansa. Mikä on hänen nimensä, Rustighello?

TOINEN NAAMIOITU MIES. Gennaro. Se on eräs seikkailijakapteeni, urhoollinen mies, isätön ja äiditön, mies, jonka tarkoituksia ei tunneta. Hän on tällä haavaa Venetsian tasavallan palveluksessa.

ENSIMMÄINEN MIES. Toimita niin, että hän tulee Ferraraan.

TOINEN MIES. Se käy itsestään, monsignore. Hän matkustaa huomenna
Ferraraan useiden ystäväinsä kanssa, jotka ottavat osaa senaattorien
Tiopolon ja Grimanin lähetystöön.

ENSIMMÄINEN MIES. Hyvä. Saamani tiedot olivat oikeat. Olen nähnyt tarpeeksi, voimme palata takaisin.

He poistuvat.

DONA LUCREZIA pannen kätensä ristiin, ja melkein polvillaan Gennaron edessä. Oi, jumalani, olkoon hänellä onnea maailmassa yhtä paljon kuin minulla on ollut onnettomuutta.

Hän painaa suudelman Gennaron otsalle, joka samassa herää ja hypähtää ylös.

GENNARO (tarttuen Lucrezian molempiin käsiin. Lucrezia on menehtymäisillään). Suudelma! nainen! Kunniani kautta, signora, jos te olisitte kuningatar ja minä runoniekka, niin olisi tässä syntymässä sama seikkailu, mihin joutui messire Alain Chartier, ranskalainen laulaja. — Mutta minä en tiedä, kuka te olette ja minä olen vaan tavallinen sotilas.

DONA LUCREZIA. Päästäkää minut, signore Gennaro!

GENNARO. Ei toki, signora.

DONA LUCREZIA. Joku tulee.

Hän pakenee ja Gennaro seuraa häntä.

3:S KOHTAUS.

Jeppo, sitten Maffio.

JEPPO tullen päinvastaiselta puolelta. Kenen olivat nuo kasvot? Se on kuin onkin hän. Tuo nainen Venetsiassa! — Maffio, kuule!

MAFFIO tulee sisään. Mikä hätänä?

JEPPO. Kuulumaton sattuma!

Puhuu Maffion korvaan.

MAFFIO. Oletko varma?

JEPPO. Yhtä varma kuin että olemme täällä Barbarigon palatsissa emmekä
Labbian palatsissa.

MAFFIO. Hän keskusteli keikaillen Gennaron kanssa?

JEPPO. Niin, Gennaron kanssa.

MAFFIO. Veljeni Gennaro on pelastettava tuosta hämähäkin verkosta.

JEPPO. Tule, mennään ilmoittamaan ystäville.

He poistuvat. — Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä; aina vähän päästä nähdään gondoloita kulkevan näyttämön perällä, soiton soidessa. — Gennaro ja dona Lucrezia tulevat, Lucrezia naamioituna.

4:S KOHTAUS.

Gennaro, Dona Lucrezia.

DONA LUCREZIA. Tämä terassi on hämärä ja autio; voin poistaa naamioni täällä. Minä tahtoisin, että te näkisitte minun kasvoni, Gennaro.

Hän riisuu naamionsa.

GENNARO. Te olette kovin kaunis!

DONA LUCREZIA. Katsele minua, Gennaro, ja sano minulle, ett'en herätä sinussa kauhua.

GENNARO. Tekö herättäisitte minussa kauhua! ja miksi? Päin vastoin, minä tunnen sydämmeni pohjassa jotain, joka vetää minua teihin.

DONA LUCREZIA. Sinä siis luulet, että voisit minua rakastaa, Gennaro?

GENNARO. Miksi en voisi? On kuitenkin, tahdon olla suora, on kuitenkin nainen, jota aina tulen rakastamaan enemmän kuin teitä.

DONA LUCREZIA hymyillen. Minä tiedän. Pikku Fiammetta.

GENNARO. Ei.

DONA LUCREZIA. Kuka sitten?

GENNARO. Äitini.

DONA LUCREZIA. Äitisi? äitisi, oo, Gennaro! Sinä rakastat paljon äitiäsi, eikö totta?

GENNARO. Enkä minä kuitenkaan koskaan ole häntä nähnyt. Se on varmaankin teistä hyvin kummallista, eikö niin? Kuulkaa, en tiedä miksi, mutta minun tekee mieleni uskoa teille jotain; tekee mieleni ilmaista teille salaisuus, jota en vielä ole ilmaissut kenellekään, en edes aseveljelleni, en edes Maffio Orsinille. On omituista paljastaa itsensä näin, kenelle tahansa, mutta minusta tuntuu kuin ette olisikaan minulle kuka tahansa. — Olen sotilas, joka ei tunne perhettään. Minä kasvoin Kalabriassa erään kalastajan luona, jota luulin isäkseni. Täyttäessäni kuusitoista vuotta tuo kalastaja ilmoitti minulle, ett'ei hän ollutkaan isäni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli muuan herra, ja asesti minut ritariksi ja meni pois avaamatta kypäriään. Taas vähän aikaa sen jälkeen tuli mustiin puettu mies ja antoi minulle kirjeen. Avasin sen. Äitini minulle kirjoitti, äitini, jota en tuntenut, äitini, jota haaveilin hyväksi, helläksi, suloiseksi, kauniiksi niinkuin te, äitini, jota ihailin ja jumaloin koko sielustani ja sydämmestäni. Tuo kirje ilmaisi minulle, yhtäkään nimeä mainitsematta, että olin aatelinen ja suurta sukua, ja äitini oli kovin onneton. Äiti parka!

DONA LUCREZIA. Sinä hyvä Gennaro!

GENNARO. Siitä päivästä alkaen rupesin minä seikkailijaksi; koska jo olin jotakin syntymäni kautta, niin tahdoin tulla joksikin myöskin miekkani kautta. Olen harhaillut halki Italian. Mutta kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä, missä silloin ollenkin, saapuu luokseni sama lähetti. Hän antaa minulle kirjeen äidiltäni, saa vastaukseni ja menee, eikä hän sano minulle mitään enkä minä sano hänelle mitään, sillä hän on kuuro ja mykkä.

DONA LUCREZIA. Et siis tiedä mitään perheestäsi?

GENNARO. Tiedän, että minulla on äiti, että hän on onneton, ja että minä antaisin elämäni tässä maailmassa saadakseni nähdä hänen itkevän ja elämäni toisessa maailmassa saadakseni nähdä hänen hymyilevän. Siinä kaikki, mitä tiedän.

DONA LUCREZIA. Mitä teet noilla kirjeillä?

GENNARO. Ne ovat minulla kaikki täällä sydämmelläni. Me sotilaat, me panemme rintamme usein alttiiksi vihollisen miekan iskuille. Äidin kirjeet ovat hyvä haarniska.

DONA LUCREZIA. Sinä jalo nuori mies!

GENNARO. Odottakaa, tahdotteko nähdä hänen käsialansa? Kas tässä yksi hänen kirjeistään. (Hän ottaa poveltaan paperin, jota suutelee ja antaa sen sitten Dona Lucrezialle.) Lukekaa se.

DONA LUCREZIA lukien: "… Elä koeta päästä minua tuntemaan, rakas Gennaroni, ennenkun on tullut se päivä, jonka minä olen määräävä. Minä olen kovin surkuteltava olento. Säälimättömät sukulaiset ympäröivät minua ja he tappaisivat sinut, niinkuin he tappoivat sinun isäsi. Ei kukaan muu kuin minä saa tietää sinun syntymäsi salaisuutta. Se on niin surullinen salaisuus ja se on niin suuri salaisuus, että jos sinä sen saisit tietää, et malttaisi siitä vaieta; nuoret ovat luottavaisia, sinä et tunne niin hyvin kuin minä niitä vaaroja, jotka sinua ympäröivät; kuka tietää? sinä tahtoisit ehkä uhmata niitä nuoren miehen turhamaisuudesta, sinä puhuisit, sinä ehkä antaisit aavistaa jotakin itsestäsi, etkä sinä sen jälkeen saisi elää kahta päivää. Ei, ei! tyydy tietämään, että sinulla on äiti, joka sinua jumaloi, ja joka yöt ja päivät valvoo henkeäsi. Gennaroni, poikani, en rakasta tässä maailmassa mitään muuta kuin sinua. Sydämmeni sulaa, kun sinua ajattelen…"

Keskeyttää, pidättäen kyyneliään.

GENNARO. Kuinka hellästi te luette. Voisi sanoa, ett'ette lue, vaan puhutte. — Ah, te itkette. — Te olette hyvä, minua miellyttää nähdä teidän itkevän lukiessanne, mitä äitini minulle kirjoittaa… (Hän ottaa kirjeen, suutelee sitä uudelleen ja pistää sen povelleen.) — Niin, te näette nyt, että kehtoni ympärillä on tapahtunut paljon rikoksia. — Äiti parkani! — Ymmärrättekö nyt, miksi minä en välitä lemmen seikkailuista ja semmoisista, kun ei minulla ole kuin yksi ainoa ajatus sydämmessäni, äitini! Oi, jos voisin vapauttaa äitini! palvella häntä! kostaa hänen kärsimyksensä, lohduttaa häntä, mikä onni! Vasta sitten on aika ajatella rakkautta. Kaikki mitä teen, sen teen ollakseni äitini arvoinen. On paljon seikkailijoita, jotka eivät välitä mistään, jotka taisteleisivat paholaisen puolesta, taisteltuaan juurikään pyhän Mikaelin puolesta; minä, minä en palvele kuin oikeita asioita. Tahdon kerran laskea äitini jalkain juureen miekan niin puhtaan, niin uskollisen kuin on jonkun keisarin miekka. — Minulle tarjottiin suuripalkkainen paikka tuon inhoittavan Lucrezia Borgian palveluksessa. Minä hylkäsin tarjouksen.

DONA LUCREZIA. Gennaro! — Gennaro! säälikää pahojakin. Ettehän tiedä, mitä heidänkin sydämmissään liikkuu.

GENNARO. Minä en sääli niitä, jotka eivät muita sääli. Mutta elkäämme siitä enää puhuko. Ja nyt kun minä olen sanonut teille, kuka olen, niin tehkää te samoin ja sanokaa vuorostanne minulle, kuka te olette?

DONA LUCREZIA. Olen nainen, joka teitä rakastaa, Gennaro.

GENNARO. Mutta nimenne?…

DONA LUCREZIA. Elkää sitä minulta enää kysykö.

Soihtuja. Sisään tulevat melulla Maffio ja Jeppo.
Dona Lucrezia panee kiireesti naamion silmilleen.

5:S KOHTAUS.

Samat, Maffio Orsini, Jeppo Liveretto, Ascanio Petrucci, Oloferno Vitellozzo, Don Apostolo Gazella. Herroja, naisia, palvelijoita, jotka kantavat soihtuja.

MAFFIO soihtu kädessä. Gennaro, tahdotko tietää, kuka on tuo nainen, jonka kanssa kuhertelet?

DONA LUCREZIA syrjään, naamionsa takaa. Armollinen taivas!

GENNARO. Olette ystäviäni, mutta minä vannon kautta jumalan, että se, joka koskee tämän naisen naamioon, on rohkea mies. Naisen naamio on pyhä niinkuin miehen kasvot.

MAFFIO. Mutta silloin täytyy naisen ensin olla naisen, Gennaro! Mutta me emme tahdo häväistä tuota, me tahdomme vaan sanoa hänelle nimemme. (Astuen askeleen Lucreziaa kohden.) — Signora, minä olen Maffio Orsini, sen Gravinan herttuan veli, jonka teidän kätyrinne kuristivat kuoliaaksi yöllä hänen nukkuessaan.

JEPPO. Signora, minä olen Jeppo Liveretto, sen Liveretto Vitellin veljen poika, jonka te pistätitte kuoliaaksi Vatikanin kellarissa.

ASCANIO. Signora, minä olen Ascanio Petrucci, Pandolfo Petruccin orpana, Sienan herran, jonka te salamurhautitte anastaaksenne sitä helpommin hänen kaupunkinsa.

OLOFERNO. Minun nimeni on Oloferno Vitellozzo, sen Jago Appianin veljen poika, jonka te annoitte myrkyttää eräässä juhlassa, sittenkun ensin olitte petollisesti saanut haltuunne hänen kauniin linnansa Piombinon.

DON APOSTOLO. Signora, olette mestauttanut don Francesco Gazellan, kolmannen miehenne don Alphonso d'Aragonin enon, jonka isketitte kuoliaaksi Pyhän Pietarin kirkon portailla. Olen Apostolo Gazella, toisen serkku ja toisen poika.

DONA LUCREZIA. Jumalani.

GENNARO. Kuka on tuo nainen?

MAFFIO. Ja nyt kun me olemme sanoneet teille nimemme, sallitteko, että sanomme teille teidänkin nimenne?

DONA LUCREZIA. Ei, ei, säälikää minua. Ei hänen kuullensa.

MAFFIO riistäen hänen naamionsa. Riisukaa naamionne, signora, että saamme nähdä, voitteko vielä punastua.

DON APOSTOLO. Gennaro, tuo nainen, jolle puhuit rakkautta, on myrkyttäjä ja aviorikkoja.

JEPPO. Sukurutsa kaikissa asteissa, sukurutsa molempain veljiensä kanssa, jotka ovat tappaneet toisensa rakkaudesta häneen.

DONA LUCREZIA. Armoa!

ASCANIO. Sukurutsa isänsä kanssa, joka on paavi.

DONA LUCREZIA. Sääliä!

OLOFERNO. Sukurutsa lastensa kanssa, jos hänellä olisi lapsia; mutta taivas ei anna lapsia hirviöille.

DONA LUCREZIA. Riittää, riittää!

MAFFIO. Tahdotko tietää hänen nimensä, Gennaro?

DONA LUCREZIA. Armoa, armoa!

MAFFIO. Gennaro, tahdotko tietää hänen nimensä?

DONA LUCREZIA laahautuen Gennaron polviin. Elä kuule heitä, Gennaro!

MAFFIO levittäen kätensä. Hän on Lucrezia Borgia.

GENNARO sysäten hänet luotaan. Oo!

KAIKKI. Lucrezia Borgia!

Dona Lucrezia kaatuu pyörtyneenä Gennaron jalkain juureen.

TOINEN NÄYTÖS.

Tori Ferrarassa. Oikealla palatsi ja sen parveke, joka on uutimilla verhottu, ja matala ovi. Parvekkeen alla suuri kivinen vaakunakilpi, johon on suurilla kiiltävillä pronssikirjaimilla kirjoitettu: BORGIA. Vasemmalla pieni rakennus, jonka ovi antaa kadulle. Perällä huoneita ja kellotorneja.

1:NEN KOHTAUS.

Dona Lucrezia, Gubetta.

DONA LUCREZIA. Onko kaikki valmiina täksi illaksi, Gubetta?

GUBETTA. On.

DONA LUCREZIA. Ovatko ne siellä kaikki viisi?

GUBETTA. Ovat, kaikki viisi.

DONA LUCREZIA. He häpäisivät minua kauheasti, Gubetta.

GUBETTA. En ollut siellä.

DONA LUCREZIA. He olivat säälimättömiä?

GUBETTA. He sanoivat teille nimenne noin vaan ilman muuta.

DONA LUCREZIA. He eivät vain sanoneet minulle nimeäni, Gubetta, vaan he sylkivät minua silmille.

GUBETTA. Keskellä tanssiaisia.

DONA LUCREZIA. Gennaron edessä.

GUBETTA. Ovat nekin hurjapäitä, jätetäänpäs Venetsia ja tullaanpas Ferraraan. Totta kyllä, että he eivät voineet tehdä juuri toisinkaan, senaatti kun oli valinnut heidät ottamaan osaa lähetystöön, joka saapui viime viikolla.

DONA LUCREZIA. Oo, hän vihaa ja halveksii minua nyt, ja se on heidän syynsä! — Ah, Gubetta, minä kostan heille!

GUBETTA. Kas, se on taas oikeata puhetta. Laupeutenne unelmat ovat haihtuneet, jumalan kiitos. Minun on paljoa parempi olla teidän ylhäisyytenne kanssa, kun olette luonnollinen niinkuin nyt. Olen ollut kuin eksyksissä. Nähkääs, hyvä rouva, järvi on saaren vastakohta, torni on kaivon vastakohta, vesijohto on sillan vastakohta, ja minulla on kunnia olla siveellisen ihmisen vastakohta.

DONA LUCREZIA. Gennaro on heidän kanssansa, pidä vaari, ett'ei hänelle tapahdu mitään pahaa.

GUBETTA. Jos meistä tulisi, teistä hyvä nainen ja minusta hyvä mies, olisi se luonnotonta.

DONA LUCREZIA. Pidä huolta siitä, ett'ei Gennarolle tapahdu mitään pahaa, sanon minä!

GUBETTA. Olkaa huoletta.

DONA LUCREZIA. Tahtoisin kuitenkin nähdä hänet vielä kerran.

GUBETTA. Mutta teidän ylhäisyytennehän näkee hänet joka päivä. Olette voittanut hänen palvelijansa ja se on saanut isäntänsä asumaan tuossa hökkelissä, vastapäätä teidän parvekettanne, ja onhan teitä kohdannut selittämätön onni nähdä joka päivä ikkunastanne, kuinka tuo useinmainittu aatelismies tulee sisään ja menee ulos.

DONA LUCREZIA. Minä sanon, että tahtoisin puhutella häntä, Gubetta.

GUBETTA. Ei mikään ole helpompaa. Lähettäkää vaippanne kantaja Alphonso sanomaan hänelle, että teidän ylhäisyytenne odottaa häntä tänään sillä ja sillä tunnilla palatsissa.

DONA LUCREZIA. Minä teen sen, Gubetta. Mutta tuleeko hän?

GUBETTA. Menkää sisään, signora, minä luulen, että hän on hetipaikalla kulkeva tästä ohitse noiden kukkopoikien kanssa.

DONA LUCREZIA. Luulevatko ne sinua yhäkin kreivi de Belveranaksi?

GUBETTA. He luulevat minua espanjalaiseksi kiireestä kantapäähän. Olen heidän paras ystävänsä. Lainaan heille rahaa.

DONA LUCREZIA. Rahaa! ja mitä varten?

GUBETTA. Sitä varten tietysti, että heillä sitä olisi. Muuten, ei mikään ole niin espanjalaista kuin näyttää hyvin pyrstökkäältä ja vetää pirua pyrstöstä.

DONA LUCREZIA syrjään. Oi, jumalani, ett'ei minun Gennarolleni tapahtuisi mitään onnettomuutta!

GUBETTA. Tuosta johtuu mieleeni jotakin.

DONA LUCREZIA. Mitä?

GUBETTA. Johtuu mieleeni, että pirun pyrstön pitää olla paikkaansa hyvin istutettu ja väännetty ja kiinni juotettu, että se pysyisi juhlallisesti pystyssä eikä jäisi niiden lukemattomien ihmisten käsiin, jotka tahtovat sitä yhtämittaa irti kiskoa.

DONA LUCREZIA. Sinä naurat kaikelle, Gubetta.

GUBETTA. Se tapa voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin.

DONA LUCREZIA. Minä luulen, että he tulevat. — Pidä huoli kaikesta.

Hän menee palatsiin parvekkeen alla olevasta pienestä ovesta.

2:NEN KOHTAUS.

Gubetta.

GUBETTA yksin. Kuka on tuo Gennaro? ja mitä hittoa tahtoo herttuatar hänestä? En tiedä kaikkia hänen salaisuuksiaan, eikä ole tarviskaan, mutta tämä kiihoittaa uteliaisuuttani. Tällä kertaa ei hänellä ole ollut luottamusta minuun elköönkä hän luulko, että minä aion palvella häntä tässä asiassa; selvitköön hän seikkailustaan Gennaron kanssa niin hyvin kuin taitaa. Mutta mikä omituinen tapa rakastaa nuorta miestä, kun on Roderigo Borgian ja Vanozzan tytär, kun on nainen, jonka suonissa virtaa ilotytön ja paavin veri. Signora Lucrezia käy platoniseksi. En ihmettelisi enää mitään, en sitäkään, vaikka minulle tultaisiin sanomaan, että paavi Aleksanteri kuudes uskoo Jumalaan.

Katselee lähimmälle kadulle päin.

Kas niin, siellä tulevat nuoret hurjapäät tuttavani Venetsian karnevaalista. Jättää puolueeton ja vapaa maa ja tulla Ferraraan, kun on ensin sillä tavoin loukannut Ferraran herttuatarta! Heidän sijassaan minä olisin ollut ottamatta osaa Venetsian lähetystöön. Mutta nuoret ovat aina semmoisia. Suden kita on kaikista paikoista tässä maailmassa se, johon he mieluimmin syöksyvät.

Nuoret herrat tulevat sisään, huomaamatta Gubettaa, joka asettuu heitä tarkastelemaan parveketta kannattavan pilarin suojaan. He puhelevat matalalla äänellä ja ovat levottoman näköisiä.

3:S KOHTAUS.

Gubetta, Gennaro, Maffio, Jeppo, Ascanio, Don Apostolo, Oloferno.

MAFFIO hiljaa. Sanokaa mitä tahdotte, hyvät herrat, mutta minun mielestäni olisi voinut olla tulematta Ferraraan, kun on kuolettavasti loukannut Lucrezia Borgiaa.

DON APOSTOLO. Mitä olisimme voineet tehdä? Senaatti lähetti meidät tänne. Onko mahdollista olla tottelematta Venetsian mahtavan senaatin käskyä? Olet määrätty lähtemään ja täytyy lähteäksesi. En kuitenkaan tahdo kieltää, Maffio, että Lucrezia Borgia on arveluttava vihollinen. Ja hän hallitsee täällä.

JEPPO. Mitä luulet hänen voivan meille tehdä, Apostolo? Emmekö ole
Venetsian tasavallan palveluksessa? Emmekö ole sen lähetystön jäseniä?
Yhden ainoan hiuksen nyhtäseminen meidän päästämme olisi sodan
julistamista dooshille, mutta Ferrara ei tahdo kernaasti hieroa riitaa
Venetsian kanssa.

GENNARO haaveillen, näyttämön kolkassa, ottamatta osaa keskusteluun. Oi äitini, äitini! Kuka voi sanoa minulle, mitä voisin tehdä äitiparkani hyväksi?

MAFFIO. Sinut voidaan laskea pitkin pituuttasi hautaan, Jeppo, nyhtäsemättä hiustakaan päästäsi. On myrkkyjä, jotka ajavat Borgiain asioita, näkymättä, kuulumatta, ja paljoa paremmin kuin kirves ja tikari. Muistatko, kuinka Aleksanteri kuudes antoi poistaa maailmasta sulttaani Zizimin, Bajazetin veljen.

OLOFERNO. Ja monta muuta.

DON APOSTOLO. Mitä Bajazetin veljeen tulee, niin on hänen kohtalonsa merkillinen ja yksi kaikkein surullisimpia. Paavi uskotteli häntä, että Ranskan Kaarle oli hänet myrkyttänyt sinä päivänä, kun he aterioivat yhdessä, Zizimi uskoi ja vastaanotti Lucrezia Borgian kauniista käsistä niin kutsutun vastamyrkyn, joka kahdessa tunnissa vapautti Bajazetin hänen veljestään Zizimistä.

JEPPO. Näyttää siltä kuin ei tuo urhoollinen turkkilainen olisi ymmärtänyt mitään politiikasta.

MAFFIO. Niin, noilla Borgioilla on myrkkyjä, jotka tappavat yhdessä ainoassa päivässä, mutta joiden vaikutus voi kestää vuodenkin ajan, kuinka he vaan tahtovat. Ne ovat pirullisia myrkkyjä, ne kun antavat viinille paremman maun ja saavat teidät tyhjentämään pullonne suuremmalla nautinnolla kuin muuten. Luulette päihtyneenne ja olettekin kuollut. Tai että mies yht'äkkiä kaatuu väsyneenä maahan, hänen ihonsa halkeilee, hänen silmänsä kuopistuvat, hänen hiuksensa vaalenevat, hänen hampaansa murtuvat niinkuin lasi kovaan leipään, hän ei enää kävele, hän laahaa jalkojansa perässään, hän ei enää hengitä, vaan hänen kurkkunsa korisee, hän ei naura, ei saa unta, hän värisee auringon paisteessa keskellä päivää, nuori mies muuttuu vanhuksen näköiseksi, hän taistelee niin hetken aikaa kuoleman kanssa ja sitten hän kuolee. Hän kuolee, ja sitten muistetaan, että hän kuusi kuukautta sitten tai vuosi sitten oli juonut lasillisen Kypron viiniä jonkun Borgian luona.

Käännähtäen.

Katsokaa, hyvät herrat, tuoss' on juuri Montefeltro, jonka ehkä tunnette, hän on tästä kaupungista ja hänelle tapahtuu tuo asia juuri parhaallaan. Hän kulkee tuolla torin perällä. Katsokaa häntä.