E-text prepared by Tapio Riikonen

ÄITI

Kertomus

Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson] ja AXEL LUNDEGÅRD

Suomennos.

G. W. Edlund, Helsinki, 1899.

Finsk Tidskriftin Kirjapaino Osakeyhtiö.

"Käyn haudan partaalla jo, kirjoittaessani näitä rivejä. Tunnen ettei ole minulle suotu viimeistellä työtäni, jonka toivoin valmiina voivani jättää, ja johon suunnittelu selvänä kuvastui mielessäni, vaikka sairaus esti minua antamasta työni ajatukselle muotoa sillä uutteruudella ja voimalla, jota sellainen työ vaatii. Mutta, kun tehdessäni viimeistä puhdistusta kirjallisessa kuolinpesässäni, nämät omistamani ainekset tuntuivat liian arvokkaille joutavina vain poisviskattaviksi, valitsin keinon, pikaisesti ja muutamin piirtein muovaella rungon siihen, mitä olin aikonut täyttää ja tehtyäni tämän, jätän veistimen sille, joka on nuori ja jolla on ne voimat, jotka minulta puuttuvat. Antakoon hän eloa tälle hengettömälle raaka-aineelle, jonka täten jätän hänelle."

Koska ei ole tämä ensi kerta kun yhdessä työskentelemme, ja koska ei ole pienintäkään kohtaa, jossa toisiemme ymmärtäminen olisi meille mahdotonta ja jossa toisen täytyisi hyljätä mitä toinen on tehnyt, niin toivon, ettei hänellä ole mitään syytä luopua tämän kirjallisen testamenttini perintöoikeudesta.

Näillä sanoilla, jotka löytyvät Ernst Ahlgrenin jälkeenjättämien paperien joukossa, parilla paperipalalla, kääreessä, jonka päällä salakirjoituksella kirjoitettuna luetaan: Kuoltuani — jätän minä "Äidin" yleisön käsiin.

Kööpenhaminassa marraskuulla 1888.

Axel Lundegård.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellen ulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti kolean yksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyen puolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosina pitkin huurteista lasia.

"Se harmittaa minua", lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennen alotetulle keskustelulle. "Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hän itsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatii tuttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne; hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkin sitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. — Sillä hän luulee tietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat — — — ja hän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen; hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä on mukanaan.

"Sano — käsitätkö nyt, että tämä on kiusallista?"

"No kyllä."

"Täytyy siis poimia hänestä pois vaan toinen turha toive toisensa perästä."

Toveri katsahti häneen veitikkamaisesti naurahtaen.

"Et sano tuntevasi häntä", sanoi hän. "Mutta kun kaikki hyvin käy, niin kukaties saatkin pienen kelpo äidin näin vaan lahjaksi vanhoilla päivilläsi."

"Pienen? Hän on kolme kyynärää pitkä. Hän on vaellellut ympäri maailmaa anatoomisen kokoelman kanssa. Voithan ajatella millaiseksi ihmisen täytyy tulla kierrellessään maailmaa parisen kymmentä vuotta, näytellen anatoomista kokoelmaa. Ylimyksetär kyllä — pinnalta. Mutta sisältä? Minua väristyttää. Sisältönä varmaankin tuota suurkaupunkilaisten julkeutta, joka on hyvin tavallista sirkustaiteilijoissa ja sen semmoisissa. Ja kenties päälle päätteeksi rahoillaan ylvästelemistä, sitä, joka tavallisesti jää kuonaksi sitte, kun rikkaus on loppunut. Huu!… Tuota kehastelemista kaikella sillä, mitä on omannut ja mitä on ollut, mitä on syönyt ja mitä on juonut ja mitä kaikkea on nähnyt…"

Toinen kuunteli hymyillen vaan yhtä hyväntahtoisesti.

"Se on oikein! Kuvittele vaan äitiäsi aika paholaiseksi, sen hauskempi on hämmästyksesi huomatessasi sitte, että hän onkin vain aivan tavallinen tusina-äiti, joka ei hennoisi tehdä pahaa kissallekaan."

"Muistan kuinka ennenmuinoin jonkunmoisella hämmästyksellä ihailin hänen pukujansa ja mielestäni oli hän niin ulkomaalaisen näköinen. Ei silloin ollut ymmärrystä ajattelemaan, että tuo kaikki voi hyvinkin peittää tyhjyyttä, jopa raakuuttakin. — — — Nuot siteet, joita vastaan koko luonto nousee, ovat kerrassaan inhottavia."

"No — herranen aika — siteet? Eihän sitä nyt toki koko elämänsä ajaksi ole sidottu siltä, vaikka sattuukin äiti elämään."

"Mutta kun hänellä nyt kerran ei ole ketään muutakaan kuin minä!" äännähti harmistunut poika kärsimättömästi. "Hänen isänsä on kuollut ja muitakaan sukulaisia ei hänellä ole."

"No, mitäpä sitte! Monen kyllä täytyy olla yksinään ja elävät he kumminkin."

"Mutta jos hän ei sitä voi! Kuuluu kyllä lapselliselta, mutta mielestäni kumminkin on velvollisuuteni pitää hänestä huolta. Ja siinäpä se juuri onkin pula — sillä tuo huolenpito tulee minua kiusaamaan ja myöskin se, jos en taas hänestä välittäisi."

"No, kyllä myönnän että tämä on tuskallinen asema. 'Mutta kyllä tästä vielä selvitään, sanoi se, jolla oli tukka tulessa'."

Samassa tuli kolmas nuori mies rappuja ylös, tervehti heitä, ja pian sai keskustelu toisen suunnan.

* * * * *

Pohjoiseen päin rientävässä pikajunassa, joka tulla kolisti aamu-usvan läpi, istui äskeisen keskustelun esine erään toisen luokan vaunun nurkkaan painautuneena.

Katsellessansa ulos ikkunasta kävi kylmä puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän kohotti pitsiliinansa korkeammalle kaulansa ympäri. Ainoana matkatoverina oli hänellä vanha mulattinainen, joka monin tavoin irvistellen koki saada matkaremmiä ulottumaan tyynyjen ja vilttien ympärille. Kun se vihdoinkin oli onnistunut, asettui hän istumaan hiljaa sohvalle vastapäätä emäntäänsä, tuijotellen hänkin ulos harmahtavien ikkunaruutujen läpi.

Emäntä näytti olevan noin kolmen — neljänkymmenen vuoden vaiheilla.

Iho oli tasainen, pronssinvärinen, jonka hieno kalpeus antoi sille oranssi-vivahduksen. Hän oli unettomuudesta ja kivihiilisavusta väsyneen näköinen. Musta, pukeva matkamyssy oli lujaan painettu korkean otsatukan päälle ja niskasta valui harso väljänä leuan alle, ikäänkuin suruharsokehystä noiden ankaroiden kasvojen ympärillä, joista pari, syvällä olevaa ruskeaa silmää katseli tummina, synkän ja päättäväisen näköisinä.

Hän istui ilman päällysvaatetta, yllään oli vaan musta verkanen matkapuku. Vartalo oli voimakas osottaen terveyttä ja kestävyyttä, puku solui hyvin sen muotojen mukaisesti ja hänen asennossaan, sellaisena kuin hän siinä istui, oli hienoutta ja luonnollisuutta.

Kun juna pysähtyi ja ovet avattiin, hyppäsi hän notkeasti ulos vaunuista ja loi etsivän silmäyksen ympärilleen.

Poika kulki aivan hänen ohitsensa, mutta tulija ei häntä tuntenut.
Tuokion tarkasteltuaan sivulta äitiään, kääntyi hän ja tervehti:

"Äiti?"

"William?"

He pudistivat kättä, kuten kaksi tuttavaa, jotka aivan odottamatta tapaavat toisensa.

"Et tuntenut minua enää?"

"En, parta muuttaa niin."

"Minulla on hevonen odottamassa."

He menivät yhdessä ulkokäytävää kohti. Mulatti seurasi jälestä, kantaen matkakapineita.

"Ajat kai Grandin hotelliin?" jatkoi poika keskustelua heidän tavaroita odotellessaan.

"En, johonkin halvempaan."

"Brunkebergin torille sitte", sanoi hän ajurille samalla kun hän astui vaunuihin, istuutuen äidin viereen. Musta palvelushenki oli jo asettunut istuimelle.

* * * * *

Molemmat nuoret miehet, jotka olivat etehisessä, läksivät yhdessä kaupungille päin.

"Kuka se oli, jota vastassa Ville Zimmermann oli?" kysyi viimeksi tullut, pitkäsäärinen, muljosilmäinen olento, jonka huulet eivät tahtoneet riittää peittämään hampaita, ja josta syystä hän saikin vaeltaa maailmassa ainainen kummastuksen leima kasvoillaan.

"Se oli hänen äitinsä."

"Hänenkö äitinsä! Onko Villellä äitikin? Sitä en ole tiennyt."

"On paljon sellaista, jota et tiedä."

"Niin — Hän sitäpaitse oli hyvin kummallisen näköinen."

"Tarkoitat varmaan tuota neekerinaista."

"Enkä, mutta miksi matkustaa hän sellaisen linnunpelätin kanssa", jatkoi muljosilmäinen, vähääkään huolimatta toisen pistopuheista.

"Linnunpelätin? Etpä sinä Pelle taida ollakaan sivistynyt mies, kun et älynnyt, että tämä oli vallan erinomainen neekerityyppi."

"En, mutta sinä varmaan olet sivistynyt?"

"Minä olen nälkäinen minä. Tekisipä melkein mieleni teurastaa sinut, ellet olisi niin raaka."

"No, mitä raakuuteen tulee — — —"

"Niin, ja sitä paitse en pidä lampaan päästä."

"Etkö? Sinä, joka olet niin itserakas."

"En, se on pahinta, mitä tiedän. Etkä ole koskaan sitä huomannut?"

"Kyllä, kun on kysymys ruuasta. Muutoin kyllä et pidä niinkään tarkkaa väliä, sellaisessa, joka ei näy."

"Mutta silläpä on väli" — hän heitti sivulle tarkoittavaisen katseen.

"Uh, tämä on jo niin vanhalle tämä."

"Eikä asia kumminkaan paremmaksi tule."

"Voitko pysyä aisoissasi sen verran aikaa, että kertoisit, mitä tiedät
Villen äidistä?"

"Täytyy kai koettaa. Oletko kuullut puhuttavan Zimmermannin anatoomisesta kokoelmasta?"

"En."

"Seiso hiljaa sitte hetkinen, että saat sen päähäsi."

"Meidän Zimmermannimme isoisä kulki näytellen anatoomista kokoelmaa, jonka hän oli perustanut ja sen, joka ei sitä tuntisi, täytyy todellakin olla nuoren ja mitään tietämättömän, kuten sinä."

"Hänen isoisänsä? Mikä hänen nimensä oli?"

"Zimmermann, Zimmermann! Seiso yhdessä kohdin, muutoin et saa sitä koskaan päähäsi, tällä vanhalla — esi Zimmermanilla, jos niin saa sanoa — oli apulaisena nuori lääketieteen tutkija, joka matkusteli mukana nähdäksensä maailmaa, ja joka lopuksi sai sitte koko homman haltuunsa. Vanha Janne oli ollut naimisessa erään kreolittaren kanssa, mutta oli nyt leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, aivan kuten romaaneissa. Kun tuo tyttö oli 16-vuotias, meni hän lääketieteilijän kanssa naimisiin. Vanhus oli väsynyt vaeltelemiseen ja antoi nuorten jatkaa kiertelemistä laatikoineen. Itse asettui hän asumaan erääseen huvilaan Helsingborgiin ja eleli rauhassa osakseen tulevilla tuloilla. Mukavuuden vuoksi otti lääketieteilijä, jonka nimi kenties oli vain Pettersson — tuon upean nimen Zimmermann, ja sepä se varmaan onkin ainoa, mitä Ville on saanut periä koko komeudesta."

"Onko ukko kuollut?"

"Hänkö? Molemmat ovat kuolleet sekä numero ensimmäinen että numero toinen. Ja tämä nainen oli siis ensimmäisen tytär, toisen leski ja kolmannen äiti. Hän seurasi aina miestään, mutta poika jätettiin vanhuksen luo Helsingborgiin, ettei hänen kasvatuksensa tulisi kovin kirjavaksi. Sen vuoksi ei hän juuri ollenkaan tunne äitiänsä, eikäpä ollut sen tutumpi isänsäkään kanssa. — — Nyt on kokoelma myyty ja leski asettuu tänne pitääksensä vaarin Villystänsä, joka kyllä sitä tarvitsee, jos hän on sukuunsa. Tuo numero toinen vainajista oli varmaankin kevytmielinen mies; kaikessa tapauksessa teki hän lopun rahoista, mitä hän vaan käsiinsä sai; eipä taida olla paljoa jälellä. — — — No, käsitätkö jo?"

"Kyllä."

"Jumalan kiitos! Sitte voin katsoa tehneeni jo kelpo työn näin aamun liepehellä — — — ja nyt saat tarjota aamiaista."

Hotellissa olivat äiti ja poika saaneet matkatavarat järjestykseen ja olivat nyt kahdenkesken kylmässä huoneessa, jonka uunissa vastasytytetty valkea vastenmielisesti kituutti.

Kumpikaan ei tuntunut oikein tietävän, mitä piti sanoa.

Äiti seisoi ikkunan vieressä katsellen ulos torille: poika, joka istui kauempana, tarkasteli häntä puoleksi suljetuin silmin, pilkallisen näköisenä, ikäänkuin hän sanoisi: tämä kuvaa nyt perhe-elämää.

Ei kummassakaan havaittu merkkiäkään hellempiin tunteisiin. Poika päinvastoin oli aivan vihollismielinen. Ikkunasta virtaavaa valoa vasten näki hän äidin seisovan ikäänkuin ebenholtsiin veistettynä. Pää kohosi hänen olkapäistään lujannäköisenä, kuin ei sitä koskaan voisi taivuttaa.

Viimeinkin kääntyi hän, katsoi poikaansa ja sanoi:

"Me olemme vieraita toisillemme."

"Niin olemme."

Poika istui kiikutellen jalkaansa ja katsellen yhäti häntä yhtä ivallisen näköisenä.

"Se on ollut minun syyni", jatkoi äiti tyyneellä, selvällä äänellänsä, melkein puhuen liiankin säännöllistä kirjakieltä.

"Jumalan tähden! jättäkäämme selvittelyt!" keskeytti tämä hermostuneesti. "Sanat sellaiset kuin 'syy' ja 'velvollisuus' ovat nyt kerrassaan pannaan julistetut ajatuspiiristäni. Jokainen toimikoon luontonsa mukaisesti. Niin teen minä ja kun muut tekevät samoin, ei siinä mielestäni ole mitään merkillistä."

"Antauduin niin kokonaan isällesi, ettei mitään jäänyt sinulle."

"Niin sinun pitikin tehdä, kun se oli luonnollista sinulle."

"Tunnetko vastenmielisyyttä minua kohtaan?"

"En, jumal' auttakoon! Mutta tästä keskustelusta emme viisastu mitään; se vaivaa vaan meitä molempia. Puhelkaamme jostakin muusta. Kuinka oli matkalla?"

"Kiitos hyvin."

"Aijotko jäädä tänne asumaan?"

"Muutamaksi aikaa ainakin."

Seurasi vaitiolo.

"Et ole kirjoittanut minulle kertaakaan näinä viime vuosina?"

"En ole. Mitäpä kirjoittelu maksaisi, kun kumminkin jää vieraaksi toisillensa."

"On niinkin. Mutta älkäämme olko sitä enää. Minulla on paljon takaisin voitettavaa."

"Kuuluupa siltä kuin puhuisit jostakin laiminlyödystä velvollisuudesta. Koska puhe on osunut tälle alalle, niin tahdon sanoa sinulle suoraan ajatukseni. Minkälaiseksi suhde välillämme muodostuneekaan, täytyy sen ensi ehtona olla vapaus. Välillämme ei saa olla mitään tavanmukaista velvollisuudentuntoa. Ei mitään vaatimuksia! Ei mitään oikeuksia! Ei pakkoa minkäänmoista!"

"Kuka puhuukaan pakosta?" sanoi äiti. "Älä ole peloissasi; minulla ei ole suhteesi mitään liikoja toiveita. Aluksi soisin vaan, ettet tarkoituksella minua väistäisi"

"Sitä en teekään, niin kauvan kuin huomaan, ettet minulta mitään vaadi — sukulaisuutemme nojalla." Viime sanat lausuttiin hieman ivallisella painolla. — "Mutta siinä tapauksessa tiedän kyllä luontoni nousevan vastaan — tahtomattanikin."

"Se on siis päätetty", sanoi äiti iloisesti. Taaskin seurasi tuokion vaitiolo, kunnes hän jatkoi:

"Tahtoisitko, koskapa tiedän sinusta niin vähän — vastata aivan lyhyesti vaan muutamiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin tunkeilevia?"

"Kyllä. Kysy vaan."

"Oletko jo aivan lopettanut lukusi?"

"Yliopistolukujani tarkoitat kai?"

"Niin."

"Ne lopetin jo kaksi vuotta sitte."

"Sinunhan piti suorittaa kandidaattitutkinto, kuulin ma?"

"Kyllä, mutta en sitä suorittanut."

Hän koetti kaikin tavoin näyttää niin epäystävälliseltä kuin suinkin. Erityisesti antoi hän painoa sanalle "sinä", huomauttaaksensa tasa-arvoisuussuhteesta heidän välillään. Koko hänen tavassaan oli jotakin teennäistä kömpelyyttä.

"Ja mitä olet tehnyt koko tämän kolmen vuoden ajan? Kirjoittanut teatterille — niinkö?"

"Niin, yhden yksinäytöksisen kappaleen."

"Yksinäytöksisen kappaleen, kolmessa vuodessa?"

"Niin, ja yhden pienen novellikokoelman" — hän antoi painoa sanoille yhden ja pienen, ikäänkuin uhalla.

Äiti hymyili.

"Ja mitä aijot nyt?"

"En aijo koskaan mitään."

"No, mitä teet sitte?"

"Elelen vaan."

"Eikö mitään muuta?"

"Eikö siinä ole kylliksi? — Sitäpaitsi kirjoittelen myös erästä romaania — joskus."

"Entä raha-asiasi?"

"Niitä en sekoita koskaan sinun asioihisi. Ne kyllä hoidan itse."

Äiti näytti koko ajan siltä kuin ei pojan epäkohteliaisuus ollenkaan häntä liikuttaisi, — vasta viime sanoja kuullessansa vavahti hän.

"Voinko jollain tavoin olla sinulle avuksi?" sanoi poika ja nousi.

"Kiitos. En tarvitse."

"Suvaitset kai siis että lähden kotiini."

"Tee niin. Etsin asunnon itselleni, sitte pistäydyn kai luonasi."

"Mutta ennen teatteriin menoa."

"Kyllä."

"Olen teatterin arvostelija ja tänään on premieeri."

"Tulen aikasemmin."

Hän kumarsi kylmästi ja meni. Hänen mentyään huokasi äiti syvään, kuin voitetun tuskan jälkeen. Mutta hänen hillityissä kasvoissaan ei näkynyt merkkiäkään mielenliikutuksesta. Hän katseli hänen menoaan torin poikki ja kumartui, voidaksensa seurata häntä vielä sittenkin, kun hän kääntyi kadun kulmasta.

Myöhään iltapäivällä koputti rouva Zimmermann poikansa ovelle, joka istui lepotuolissa ja luki. Kun hän astui sisälle, nousi hän tarjoten paikkaa äidille, mutta hän kieltäysi.

"Minulla on kiire", sanoi hän hyvin asiallisesti. "Tulin tänne ainoastansa sanoakseni sinulle, että olen löytänyt juuri, mitä etsin; asunnon Södernillä, helpon, osaksi kalustetun ja josta on avara näköala. Muutoin se on kaksikerroksinen, kapea, erityinen rakennus. Siinä on viisi huonetta; niistä kaksi, alakerrassa olevaa aijoin vuokrata pois. Nyt menen johonkin ilmoituskonttoriin ilmoittamaan kielitunneista. Saanee kai aina jotakin työtä."

"Saa nähdä", kuului epäilevä vastaus. "Jospa ei onnistuisikaan, niin eihän tuo vielä olisi mikään onnettomuus."

"Ei. Hätätilassa voisin hyvin tulla toimeen eläkkeelläni, mutta olen liian tottunut työhön viihtyäkseni ilman sitä."

Puhuessaan selaili hän jotakin muistoonpanokirjaa, otti sieltä esille käyntikortin ja pani sen pöydälle.

"Tämä on uusi osoitteeni. Muutan heti hotellista, täytyy huolehtia että saan huonekalut, mitä puuttuu ja muuta sellaista. Tämän iltaa ja koko huomispäivän on minulla kaikenlaista puuhaa, mutta tahdotko juoda teet luonani huomeniltana kello 8?"

"Kiitos."

Äiti ei sanonut enempää. Hän loi tarkan, tutkivan silmäyksen ympäri huonetta. Täällä oli aiheita hienouteen ja mukavuuteen — kylliksi osoittamaan omistajan makua.

"Tarvitset uudet uutimet", huomautti hän lyhyesti, järjestellen muutamia irtopapereita muistokirjassaan. Sitte otti hän hansikkaansa ja läksi nyykäyttäen vähän päätänsä hyvästiksi pojalleen, joka jäi seisoen katselemaan, kun hän notkeasti ja varmasti asteli ovea kohti. Vieraan mentyä heittiihe silloin mukavaan asentoon tuoliinsa ja alkoi jälleen lukea Zola'an l'Oeuvrea.

Samassa koputettiin ovelle ja eräs nuori mies hyökkäsi sisälle sellaisella vauhdilla että hän melkein oli lennähtää nokalleen laattialle.

"Kuulehan! Mikä se oli tuo, jonka tapasin rappusissa!" kuiskasi hän salamyhkäisesti. "Hienoutta! Pariisilais-asento — ja pariisittaren jalat."

"Pariisilaisjalkineet, kai tarkoitat", vastasi isäntä katsahtaen tulokkaasen jotenkin samallaisella tarkkaavaisuudella, jonka suo kärpäsellekin. "Niin, se oli äitini."

"Äitisi?" huudahti toinen nolona, kääntyen oveen päin, ikäänkuin hän sen läpi vielä voisi nähdä tuota poistuvaa.

"Valehtelet nytkin kai, kuten tavallisesti", lisäsi hän epäillen.

"Tuossa on hänen korttinsa." — Kun toinen katseli sitä, käytti isäntä tilaisuutta lukeakseen muutamia rivejä kirjastaan.

"Ei, en ymmärrä. Tämä tietysti on pilaa." Hän asetti päänsä odottavasti kallelleen kuin koiranpentu, joka jännityksellä kuulostelee rottia.

Vähääkään siitä välittämättä jatkoi isäntä lukuansa.

"Hän näytti aivan liika nuorelta."

"Vai niin", sanoi hän lyhyesti heittäen kärsimättömästi kirjan kädestään. "Hän oli seitsentoista vuotia saadessaan minut ja nyt hän on 42 vuotta — jaksatko käsittää sen?"

"Mutta — ethän ole koskaan maininnut, että sinulla äitiä onkaan."

"Pyydän anteeksi! Mutta se tavallisesti on tarpeetonta älykkäiden ihmisten kesken. Se riemuhan tapahtuu kerran jokaisen nuoren miehen osaksi, että hänellä on äiti. Toivon, että voit ottaa asian tyynesti."

"Hm — mutta — — kun et ole koskaan maininnut, missä hän oleskelee."

"Ja minäkö istuisin Grandin ravintolassa selitellen perheolojani!"

"Hän oli hienon näköinen", muistutti nuorempi heistä miettiväisenä.

"Euroopan ilma sen tavallisesti vaikuttaa."

"Luulenpa melkein niin." Vastatullut kyhentelihe itsetuntoisesti, nosti huolellisesti päällystakkinsa liepeen ja istuutui leposohvalle.

"Niin, mutta eipä sitä juuri uskoisi, kun näkee miten jäljettömiin sinun kuusiviikkoinen olosi Pariisissa on mennyt."

"Tässä on taas tuo vanha juttu ketusta ja pihlajamarjoista. — Mutta jos voit lainata minulle kymmenisen markkaa, niin olkoon unohduksissa kaikki muut?"

"Ei ole äyriäkään! Jos äitini ei olisi niin hienonnäköinen niin lainaisin häneltä."

"Hän on kuin espanjatar."

"Vai niin, ja sinä olet kuin — —" sopivaa sanaa hän ei samassa löytänyt.

Toinen nousi sanoen:

"Mietihän asiaa siksi kunnes tapaamme. Pidän huolta että saamme pöydän teatterin lämpiössä."

Molemmat nyykäyttivät päätään ja vieras katosi.

Seuraavana iltana kahdeksan seudussa meni Ville Zimmermann pienen, huonosti kivitetyn pihan poikki, nousi kivirappuja ylös ja soitti äitinsä ovelle. Mulatti aukasi.

"Rouva on tuolla ylhäällä", sanoi hän huonolla ruotsinkielellä, pistäytyen sisälle ja ottaen lampun keittiön pöydältä. "Minä käyn edellä ja näytän tietä."

Ville seurasi häntä pakollisesti ja vastenmielisesti. Hän mieluummin olisi toivonut jotakin syytä pois kääntymiseen.

Mulatti aukasi oven valaistuun huoneeseen ja mennä lönkytteli sitte pehmoisin, kömpelöin askelin alas rappusia omaan valtakuntaansa.

Rouva Zimmermann seisoi asetellen uudinta akkunaan. Kun poika astui sisälle, heitti hän vasaran ja naulat kädestään.

"En ole vielä ehtinyt saada kaikkea järjestykseen", lausui hän ojentaen hänelle kätensä, "mutta minusta tuntuu kuin tulisin täällä viihtymään. Olen ollut kuin uutterassa päivätyössä, vaeltaessani huonekalukauppiaiden, puutarhurien ja kaikenmoisten väliä. Miltä luulet täällä alkavan näyttää?"

Voimakkaalla, mutta ei juuri kauniilla liikkeellä vei hän kätensä lantiolleen, samalla osoittaen toisella huonetta.

"Hauskalta."

Hän katseli ympärilleen hieman hämmästyneen näköisenä. Nähtävästikin oli hän odottanut jotakin aivan toista.

Huoneessa, joka oli kummallisen vanhan-aikuinen huone, oli kolme, kahdelle eri suunnille antautuvaa kaariakkunaa ja sen seinät olivat paperien asemasta peitetyt tummalla laudoituksella.

"Talonomistaja on varmaankin hyvin omituinen", virkkoi äiti. "Näkee kaikesta sen, ettei hän tahdo samanlaista kuin muilla ihmisillä on, ja se hänessä minua miellyttää. Noita paljaita kylmiä seiniä en kumminkaan voinut sinänsä sietää, en myöskään akkunoita aivan verhoitta, vaikka alaruudut lasimosaiikkineen ovatkin kauniit. Siksi olen laitellut näin. Tämähän näyttääkin oikein itämaalaiselta. Koko varastoni kankaita, tyynyjä ja mattoja onkin ollut nyt hyvään tarpeesen. Täällä juuri näyttävät ne joltakin."

"Kyllä. Mutta kuinka tällaista taloa ollenkaan vuokrataan?"

"Omistaja on näet pistäytynyt pienelle kiertomatkalle Afriikkaan. Sekin jo osoittaa, että hän on vähän eriskummallinen."

"Ja kaikkea tätä olet kuletellut mukanasi?"

"Niin tietenkin. Ne ovat kyllä helppoja kuletella. Isäsi olikin oikea asiantuntija, kun oli kysymys kankaista ja muusta sellaisesta; hän ei koskaan voinut jättää ostamatta, kun hän tapasi jotakin oikein erikoista. Onhan se sentään kuin kulettaisi kodin mukanaan matkalaukussa, sanoi hän."

Pojan katse kulki hyväillen paksuja mattoja ja aistikkaasti asetettuja kankaita pitkin, jotka melkein kokonaan verhosivat seinän, nurkassa olevaan kasviryhmään ja renkailla vedettäviin akkunaverhoihin.

"Että tällaisenkin komeron löytää poroporvarillisessa
Tukholmassamme!" huudahti hän. "Seisoin ja kuvittelen, että olenkin
Konstanttinooppolissa."

"Älähän! kyllä olemme Tukholmassa. Katsos!"

Äiti kohotti akkuna-uudinta ja osoitti ulos.

Kartanon huimaavasta korkeudesta näkyi Norrström ja kaupunki toisella puolella. Laajana ja tasaisena levisi se tuolla alhaalla välkytellen kirkkaita tuliansa virran tummassa kuvastimessa. Kaasulyhtyjen säännöllisistä riveistä loistivat Skeppsbroon sähkölamput sinertävällä valolla — ikäänkuin suuret säihkyvät jalokivet jättiläiskaulanauhassa.

Tähän yksinäiseen kaupunginosaan, tänne kallionkieleltä katsovaan huoneeseen eivät mitkään äänet ulottuneet tuolta alhaalta levottomasta maailmasta; ilta oli pimeä ja hiljainen, ei näkynyt kuuta ei tähtiä, tuhannet suurkaupungin vilkkuvat silmät loistivat vain, kylminä, sydämettöminä.

Hän katseli hetkisen sinne alas, mutta sitte kääntyi hän hiljaa luoden katseen äitiinsä.

Liikkumatonna kuin kuvapatsas, nostetuin käsivarsin seisoi hän siinä pitäen uudinta sivulla ja katsellen kaupunkia. Tuntui kuin ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin totista kuin nämät kasvot, joidenka piirteet omituisen selvästi esiintyivät huoneesta virtaavassa valaistuksessa.

Hän oli puettu keskiaikaiseen surupukuun, mutta vaikka se olikin huolimaton, ompeleista kulunut ja melkein repaleinen, näytti se kumminkin hyvältä. Tuntui kuin tuo vartalo voisi kaiken kaunistaa.

"Täällä vallitsee niin syvä hiljaisuus, että tuntu kuin olisi kaukana kaikista ihmisistä, ikäänkuin koki talo voisi jäädä unohduksiin kuin rannalle joutunut laivanhylky", sanoi hän laskien akkunaverhon kädestään, samalla heidän molempien astuessa sisemmä. Ääni oli täyteläinen ja syvä alttoääni, jolla oli melkein miehekäs kaiku. Hän meni keskellä laattiaa olevan pöydän luo, jossa upea kattolamppu levitti valoansa ja alkoi keräillä kangaskappaleita ja nauhanpätkiä, joita hän työnsä aikana oli heitellyt sinne, tänne. Sitte otti hän sukankudelman istuutuen pöydän ääreen.

"Kun et koskaan lähettänyt minulle novellejasi", sanoi hän hymyillen.

"Ei se olisi maksanut vaivaa. Ne käsittelevät sinulle aivan vieraita oloja, ne ovat kuvia ruotsalaisen pikkukaupungin ylioppilaselämästä. Sinä olet elänyt tuolla suuressa, vapaassa maailmassa ja minä olen istunut oloissa, jossa kaikki on omaansa tukahduttamaan. Täällä täytyy joko pysähtyä kasvussaan, tai tulla kokonaan kirjoista pois pyyhityksi. Tätä tuskin voit käsittääkään."

"Olen lukenut novellisi."

"Milloinkapa olisi sinulla ollut aikaa siihen?"

Äänessä oli melkein kuin syytös valheesta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

"Viime yönä", oli vastaus. Ja niin vaikenivat molemmat hetkeksi.

"Oikeastaan on hyvin merkillistä, että minä paremmin muistan isää kuin sinua", lausui poika vihdoin.

"Se ei ole ollenkaan merkillistä. Kaikki lapset jumaloivat häntä. Hän valloitti yhtä helposti pienet kuin suuretkin."

"Olin aivan liian kehittymätön kun viimeksi hänet näin, voidakseni muodostaa oman mielipiteen hänestä, mutta voin nyt käsittää, että hän varmaan oli hyvin tottunut seuramies."

"Enemmän kuin seuramies. Hän oli syvä, hieno luonne. Joka kerran oli häneen kiintynyt, se ei voinut koskaan enää irroittaa itseään hänestä."

"Liijoittelet ihailussasi nyt — jälkeenpäin."

Äiti vavahti, kuin jos nuot sanat olisivat häntä pistäneet ja noista ruskeista silmistä välähti nuhde, ylpeä ja loukkaantunut.

Poika punastui hiukan.

"Niinhän aina tehdään", sanoi hän sovittaen. "Ja sitä paitsi eivät naiset koskaan ymmärrä arvostella miehiä, he eivät voi katsella heitä puolueettomasti."

"En lupaakaan arvostella häntä puolueettomasti", vastasi hän katsahtaen ylös, "sillä siksi oli hän minulle liian rakas."

Seurasi taas vaitiolo.

"Mietiskelen ettetköhän sittenkin ole muodostellut joitakin kuvitteluita suhteeni", lausui poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti. "Sillä älä sitä tee! En voi pitää kenestäkään. En sinusta enempi kuin muistakaan. Minulla tietysti myös on joskus ollut tuo tunteellisuuden halu, jota kumminkaan ei koskaan voi tyydyttää, sillä ihminen on ja jää yksinäiseksi elipä hän sitte vaikka ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Se oli kuvittelua vain sekin, kuten kaikki muukin — jotakin lapsellisuutta, joka käy perintönä vielä menneiltä alkuperäisiltä sukupolvilta — — mutta minulle tuo on jo voitettu aste. Olen siksi liika paljon taipuvainen havaintojen tekoon ja näen liiankin selvään tuon salaperäisen koneiston kussakin ihmisessä. Olen, kuten useimmat muutkin nykyisestä sukupolvesta melkein ylenmäärin mietiskelevä sielunsilpoja. Hajoittelen erilleen kunkin teon vaikuttimet ja tutkistelen tarkoin niiden aineosat; se tekee minut niin kylmäksi. En voi katsella sinua toisilla silmillä, sentähden että olet äitini. Minulle olet sinä vaan ihminen, kuten muutkin, monimutkainen sielukoneisto, jota tutkin samalla uteliaalla kirjailijan silmällä kuin muitakin. En voi antaa sinulle kunnioitusta enempi kuin muitakaan lapsentunteita — — aivan yksinkertaisesti syystä siitä, ettei siinä suhteessa minulle ole mitään antamista. Ja ruvetakseni ilveilijäksi, olen liian hyvä."

"Et olekaan minulle mitään velkaa. En tahdo enempää kuin mitä voin voittaa."

"Voittaa? En ole voitettavan veroinen. Olen ontto — tyhjä, aivan toisenlainen kuin miksi luulet. Kuta enemmän opit minua tuntemaan, sen vähemmin pidät minusta."

"Niin silloin käymme kumpikin tietämme. Siinä kaikki."

Äiti hymyili ja ojensi hänelle kätensä. Ihastuksella katsahti poika äitiänsä ja pudisti hänen kättänsä ikäänkuin sopimuksen merkiksi.

"Nyt jo minuakin ihailet liiaksi", sanoi hän leikillisesti. "Te naiset pidätte meitä aina parempina kuin olemme."

"Kenties luonteemme on sellainen — — ja sitähän on aina seurattava! Kenties se juuri onkin tarpeesen." Tämän sanoi hän veitikkamaisella äänellä, kumartuen työnsä yli. Mutta hymyilystä viivähti hänen kasvoillansa jotakin niin aurinkoista ja lämmintä.

Poika istui katsellen häntä. Tuo vieras nainen, joka oli hänen äitinsä, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen, jota hän ei voinut vastustaa. Hänet vallitsi palava halu oppia tuntemaan hänet perinpohjin, hänen ajatuksensa, hänen olentonsa, kaikki hänen menneisyytensä salaisimmat sopukatkin — niin, koko hänen luonteensa. Hänestä tuntui kuin tuo nainen omistaisi juuri sitä, mitä hän aina oli kaivannut: nimittäin tasapainon tahtomisen ja sen toteuttamisen välillä.

"Olet kuin muotokuva keskiajalta, todellisen mestarin tekemä", sanoi hän hiljaa, aivan toisenlaisella äänellä kuin tavallisesti. "Voit käydä vanhaksi ja repaleiseksi, mutta et milloinkaan jokapäiväiseksi."

TOINEN LUKU.

Sataa tihuutti hiljakseen. Keltaisina, kuihtuneina ja kuolemaan tuomittuina loistivat puiden ja pensaiden märät lehdet kaasuvalossa.

Kuninkaallisen puutarhan poikki, Moliinin suihkulähteen sivuitse kulki
William Zimmermann kädet päällystakin taskuissa ja keppi kainalossa.

"Mihin matkalla, jos saat oman pääsi pitää", kuului ääni hänen takanaan, samassa kuin käsi pistettiin hänen kainaloonsa.

"Katriinalle päin."

Hänen ei tarvinnut kääntyä saadaksensa tietää, kuka se oli, siksi oli Kalle Hedström'in ääni hänelle kyllin tuttu. Mutta kaikessa tapauksessa nyykähytti hän tuttavallisesti sivullepäin.

"Aijotko kävellä koko tuon pitkän matkan?"

"Kyllä. On oikein suloista saada vähän liikutella jalkojaan. Ajatukset luistavat niin hyvin kävellessä."

"Siitä on jo kauan kun olen sinua nähnyt."

"Niin, minunhan piti koettaa saada jotakin tehdyksi, ja sitte on minulle tullut tavaksi käydä äitini luona joka ilta, kun en ole teatterissa. Hänellä on niin oivallisia tuoleja — on oikein lepo istua niissä. Jospa minullakin olisi kotona pari sellaista."

"Tuolienko vuoksi vain käyt sinä siellä?" sanoi toinen hymyillen.

"En tiedä itsekään. Johonkinhan täytyy mennä, kun väsyy omaan neljään nurkkaansa ja tämä on taas uusinta. Sitä paitsi saa pian tottumuksia, jos ei ole varoillaan. Katson kyllä, että tämä loppuu ajoissa."

"No miksikä?"

"Siksi, ettei ylipäänsä ole hyödyllistä saada tottumuksia. Sitä paitsi huomaan, että hän koettaa voittaa minua, hienosti tekee hän sen tietysti, mutta huomaan sen kumminkin. Hän teroittaa yhäti, että minun tulisi tuntea itseni täydellisesti vapaaksi, ja etten tulisi muulloin, kuin milloin minua vaan haluttaa, mutta tunnen tämän kumminkin jonkunmoisena vaatimuksena ja siitä tunteesta minun täytyy päästä."

"Jahah. Mitä muuten pidät hänestä?"

"Kyllä. Hän on omituinen ilmiö, olen huvitettu hänestä. Etkö ole koskaan häntä nähnyt?"

"Näin vivahdukselta hänet asemalla — muistathan…"

"Hän on merkillinen. Hänessä on jotakin alku-ihmisestä, jotakin niin voimakasta ja lujaa. Kun hän liikuttaa käsivarsiansa, pelkään vaatteiden halkeavan. Jos olisin kuvanveistäjä, saisi hän seistä mallina edessäni — barbaarikansojen kuningattarena… Hänen sielunelämänsä on jotakin niin keskitettyä ja kokonaista, jotakin, joka on kotoisin toiselta aikakaudelta kuin meidän. Hän ei turhia mietiskele, ei kaivertele rikki koskaan, ei milloinkaan ole hän päättämätön ja epävarma. Hän ottaa asian juuri sellaisena kuin se on. Ennen oli miehensä koko hänen maailmansa keskuspiste, mutta nyt pelkään, että siksi tulen minä. Hän ei voi tunteitansa jakaa, hän lahjoittaa ne kokonaan yhdelle. Muuten on hän ihminen, ajatustavaltaan erittäin vapaa ja ajanmukainen — ja se vetää minua puoleensa. Hän on sekä nähnyt että kokenut paljon — hänen kanssaan voi puhella kaikesta. Ja huolimatta barbaarilaisluonteestaan on hänessä jotakin niin tunteellisen hienoa, että hän heti käsittää pienimmänkin väreen toisen mielialassa. Niin, hän tavallaan on kuin ajattelematon, suuri läpsi; olen pari kertaa kuullut hänen nauravan ja se oli jotakin niin vapauttavaa ja virkistävää. Hän nauraa niin raikkaasti ja sydämenkyllyydestä kuin olisi hänellä sisällänsä syvä varasto elämän iloa. Mutta kun hän käy totiseksi, on kuin koko maailma hänen silmissänsä olisi musta ja kuollut. Hän on niin erilainen kuin sinä ja minä ja kaikki nuo muut. Hän on niin kadehdittavan todellinen ja suora."

"Mikä ylistyslaulu!" nauroi Hedström, muistaen heidän keskusteluaan asemahuoneen etehisessä. "Hän ei siis ollenkaan ole sellainen, joksi häntä pelkäsit?"

"Eipä sentään ole aivan ilmankaan — muutamissa suhteissa. Tuo säännötön kiertolaiselämä on jättänyt jälkiä häneen. Tuntuu väliin kuin museon johtajatar pilkistäisi esiin — jotakin epähienoutta, joka minua vaivaa. Hän, joka on niin erikoinen ja näyttää niin hienolta kadulla ja vieraiden ihmisten parissa, ei voi olla käymättä huolimattomasti puettuna kotonaan. Hän, joka osaa asettaa kaikki niin aistikkaasti ja kauniisti, antaa tomun maata nurkissa ja sitä on hänen vaatteillaankin. Hän voi olla välinpitämättömästi, huolimattomasti, jopa resuisestikin puettuna. Hän on koettanut välttää sitä, huomattuansa, miten se minua vaivaa; näen kuinka hän taistelee sitä vastaan — mutta se on väkivaltaa hänen tavoilleen ja luonnolleen. Mutta — kuules! — sittenkin on hänellä mitä huolellisemmin hoidetut kädet, jotka koskaan olen nähnyt; suuret kauniit kädet, joita voisi kuvitella muinaisaikaiseen jättiläisveistokuvaan kuuluviksi, ja joilla olisi kyllin voimaa heiluttamaan sepänvasaraa. Sellainen hän on."

"Tahtoisin mielelläni tutustua häneen?"

"Voithan seurata minua nyt."

"Kiitos. Tänä iltana en jouda. Minun täytyy mennä kirjapainolle."

"No, jonakin toisena sitte. Tule sinne ylös vaan ja kysy minua."

"No teenpä niin. Hyvästi siksi!"

"Hyvästi."

Kun Ville jonkun ajan perästä astui sisälle äitinsä luo, tapasi hän hänet salissa istumassa kirjoituspöydän ääressä.

"Eipä tunnu saavan oppilaita kielissä", sanoi hän ylöskatsahtaen ja nojaten käsillään kirjoituspöydän aukivedetyn laatikon laitoihin, jossa hän oli pengoskellut papereita. "Olen liian tuntematon ja sitäpaitse on niin paljon tuntien antajoita. Mutta eiköhän venäläinen kirjallisuus liene täälläkin muodissa kuten Parisissa. Jospa koettaisin saada käännöstyötä."

"Ei siitä tule mitään. Ei riitä, että osaa vaan vierasta kieltä, täytyy myös osata omaansakin."

Äiti hymyili.

"Etkö luule minun sitä osaavan?"

"No, kyllä noin auttavasti, kotitarpeiksi. Sinähän puhut niin säännöllisesti ja kieliopillisesti, että on oikein liikuttavaa — ethän henno edes koskaan sanoa 'inte', vaan aina sanot 'icke' — mutta tämä kaikki ei ole kylliksi. Vaaditaan vielä jotakin, jota kutsutaan 'stiiliksi'."

"Mitä en osaa, sitä voin kyllä opetella."

Poika kohautti olkapäitään.

"Miks'ei. Sinullahan ainakin on voimaa ja pontta", mutta äänessä oli hyvin epäilevä väre.

"Olen sitä kyllä elämässäni tarvinnut", vastasi hän.

"Vahinko vain, ettei sitä vähääkään minulle ole ylettynyt."

"Sinä varmaan et ole koskaan sitä tarvinnut, etkä siis tiedä, jos sitä hyvinkin on."

"Tarvitseisin kyllä voidakseni tehdä jotakin kunnollista ja päästäkseni johonkin päämaaliin."

"Kyllä sitä tulee."

"En tiedä. Joskus luulen niin itsekin; mutta toiste en. Joskus tuntuu kuin sitä kumminkin tulisi, jos elämä uhkaisi kuristaa minut kovalla kourallansa ja pakoittaisi minut jännittämään kaikki hermoni. Mutta joskus taas tuntuu kuin ei sekään mitään hyödyttäisi. En katsoisi maksavan vaivaa ponnistella, taivuttaisin vaan pääni hymyillen taaksepäin — ja vaipuisin."

"Tarkoitatko, ettet voi tehdä työtä?"

Ääni oli karkea ja kova, kun hän taisteli naamioijaksensa tuskaa, joka pojan puhuessa oli vähitellen hänet valloittanut.

"Niin", oli vastaus.

"Odotahan. Annahan elämän vaan oikein rajusti käydä sinuun käsiksi."

Hymyillen kuunteli poika millä innolla äiti tahtoi vakuuttaa sitä hänelle — ja itsellensä.

"Pelkään, ettei elämä voi käydä minuun käsiksi, olen halvattu sisällisesti. En tunne koskaan mitään — — en koskaan mitään."

Äiti katseli häntä totisilla silmillänsä; noilla silmillään, joidenka elinvoimaa uhkuvaan pohjasäveleesen yhtyi nyt toinenkin ilme. Niin toivottomana ja autiona soi hänen korvissaan tuo tunnustus, joka sanottiin niin keveästi ja näennäisesti niin huolettomalla äänellä. Se ahdisti hänen rintaansa — — tuo nuori ihminen, joka sanoi olevansa sisällisesti hervoton, oli vasta 25-vuotias ja se oli hänen poikansa.

"Tahtoisin mieluummin kärsiä", jatkoi tämä, "vaikkapa mitä tahansa, kun todella voisin jotakin tuntea."

Tuli hetken hiljaisuus.

Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita. Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa, mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa välissä ja katsoi hymyillen äitiinsä.

"Saako luvan tirkistää?"

Äiti tuli niin iloiseksi tästä lähenemisestä ja tuosta kauniista ilmeestä pojan kasvoilla, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen täytyi tavattomasti hillitä itseään voittaaksensa halunsa silitellä kädellään hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan arkuuden.

"Olet utelias?" sanoi hän vain.

"En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin olisi huvittava."

"Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."

"Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"

"No mitä sitte?"

"Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle — vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."

"Niitä on kyllä yllin kyllin."

"Anna ne minulle."

"Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä esille." [Jag har ju inte packat upp.]

Poika hymyili.

"Kuules — nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista olla sinun opettajasi."

"Samaa sanoi isäsikin."

"Milloin?"

"Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."

"Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"

Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime sanoissa ja hän hymyili.

"Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."

Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.

"Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."

"Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle.
Tuntui kuin keskusteleisi jonkun kanssa, joka ei ollut saapuvilla…"

Hän vaikeni tuokion ja silmäsi pikasesti ja arasti poikaansa, joka ei huomannut, että tässä tapahtui pysäys hänen ajatussuunnassaan.

"Minulla on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."

"No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."

"Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan pikkukyhäyksiä — — pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. — Olinhan siihen kyllä saanut tottua."

"Kuinka niin?"

"Kirjoittelin aina isällesi."