Produced by Tapio Riikonen

TELEFOONISSA

Yksinäytöksinen kuvaus

Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]

U. W. Telén & Co. Kuopio, 1898.

Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

HENKILÖT:

Kihlakunnan tuomari Eskilson. Maaseututuomari.
Siiri, hänen veljensä tytär.
Ida, hänen sisarensa tytär.
Birger, Idan sulhanen.
Nilla, vanha talouden hoitaja.
Notario.
Tytöt.

Tapaus tuomari Eskilsonin konttoorissa.

Iso huone, vanhanaikuiset huonekalut. Vasemmalla iso kirjoituspöytä, ihan sen vieressä telefoonikone. Isot akkunat, pienillä ruuduilla, verhottu paksuilla tummilla villauutimilla. Oikealla iso vanhanaikainen uuni, jonka ala-osasto muodostaa penkereen, jolle on asetettu kaksi suurta kukkavaasia, ilman kukkia. Uunin lähellä pienempi pöytä. Ovia perällä. Oikealla pienempi pöytä, vievä käytävään; ylhäällä oven päällä ympyriäinen lasi-ikkuna, ulkoa verhottu uutimella; ovi avautuu sisään päin. Kirjahyllyjä, täynnä paksuja kirjoja, asiakirjoja y.m. papereja. Pari suurta mukavaa nojatuolia. Vasemmalla seinällä vanha kaappi. Lamppu kirjoituspöydällä on sytytetty. Pienemmällä pöydällä on ompelurasia.

SIIRI (istuu ja kirjoittaa. Telefoonikello helisee. Hyökkää ylös ja puhuu telefooniin.) Sinäkö se olet Kalle? (Äänettömyyttä. Hän kuuntelee.) Miksi et ole soittanut kertaakaan näinä kahtena päivänä.

* * * * *

Sitä minä juuri epäilinkin. Sinun äänesi kaikuu niin vieraalta. Voitele talilla jalkapohjasi ja kääri villasukka kaulaasi illalla, kun rupeat levolle; mutta käännä sukka nurin, muuten siitä ei ole apua. Niin minä aina teen, kun olen vilustunut.

* * * * *

Mille sinä naurat?

* * * * *

Siltä se ihan kuului, niinkuin olisit nauranut.

* * * * *

Vai niin! — Tiedätkös, minä jään aivan yksin kotia koko illaksi.
Toiset kaikki menevät tanssiaisiin.

* * * * *

Hyvä Jumala, — pitäisihän sinun tietää, ettei minulla ole pukua, millä tanssiaisiin menisin.

* * * * *

Kyllä Ida menee. Ja notario myöskin. Et usko kuinka hän hakkailee Idaa.

* * * * *

Ida on kovasti ihastunut häneen, olen siitä ihan varma. Ja setä on aikalailla torunut häntä siitä. Minä kuulin itse, ovi oli vähän raollaan. Hän sanoi Idalle, että hänen sulhasensa on parain ihminen maan päällä ja että on synti ja häpeä, että Ida käyttäikse sillä tavoin häntä kohtaan.

* * * * *

Oh! hän meni kai kihloihin sentähden, että tuo mies oli niin rikas.

* * * * *

Sitä en tiedä, mutta minä olen kuullut tyttöjen puhuvan hänestä. Seuroissa kuuluu hän olevan oikea jörö, tulee aina sisään huoneisiin isot ratsassaappaat jaloissa. Hän ei ole ensinkään "chic", niinkuin sanotaan. — Tiedätkö mitä "chic" merkitsee.

* * * * *

Olla oikein stiili eli moderni, — niinkuin notario. Ida sanoo aina hänen olevan chic.

* * * * *

Sinä!? Sitä ei sinusta tule ikinä?

* * * * *

Nyt sinä saisit hävetä. Milloin minä olen sitä sanonut? Sinä olet pitkä roikale, sinulla on suuret korvat ja hoikat sääret, mutta kyllä minä pidän sinusta kumminkin kaikissa tapauksissa.

* * * * *

Ole huoleti! Se ei voisi minulle milloinkaan johtua mieleen. Minä tiedän ihan tarkoilleen, minkä näköisen minä haluaisin sulhaseni olevan. Ei vähääkään sinun näköisesi ja sitten tulee hänen olla hyvän ja ymmärtäväisen ja —

* * * * *

Hei, kuinka sinä olet utelias notarion suhteen. Niin, setä sanoo, että hän voi päästä varatuomariksi jo ensi käräjien jälkeen. Hän tulee lopettamaan vähintäin valtioneuvoksena, sanoi setä ja — — (keskeyttää äkisti, istuu pulpetin ääreen kirjoittamaan.)

TUOMARI. No, se on oikein, että teet työtä tipaseni. (Telefooni kello soi.) Kuka nyt vielä telefoonia helistää, tähän aikaan?

SIIRI. Minä otan selvän. (Menee telefoonille.) Kuka siellä? (Tuikeasti telefooniin.) Anna olla soittamatta; minulla ei ole aikaa. (Menee paikalleen.)

TUOMARI. Kuka se oli?

SIIRI. Kalle vaan.

TUOMARI. Vai niin, nimismiehen poika! Minä en ymmärrä, mitä tapaa sekin on, että annetaan pojan mellastaa telefoonilla, minä tahdon — —

SIIRI. Ei, anna olla, setä. Minä totutan hänet kyllä siitä.

TUOMARI. Tee se. No, hyvästi tipaseni. Älä nyt ole pahoillasi, vaikka pitää jäädä yksin kotia. Sinä olet vielä nuori ja se on vaan turhuutta kaikki tyyni. Teet paljon viisaammin, kun istut täällä ja teet työtä! — ja vielä se sinunkin aikasi tulee. Hyvästi nyt vaan. Älä nyt ole pahoilla mielin. (Menee.)

SIIRI (soittaa äkäisesti telefoonia; tulee kärsimättömäksi, soittaa uuden kerran). Oletko siellä, Kaarlo? (Kuuntelee.) Enkö minä ole sanonut sinulle satoja kertoja, että kun et saa vastausta minulta, odota kauniisti ja ole ääneti, mutta älä mene telefoonin luota, ennenkuin minä soitan täältä. Nyt sinä taas helisytit sitä sillä aikaa, kuin setä oli täällä. Semmoista ei saa enää milloinkaan tapahtua, muista se — — Mitä sinä tahdoit sanoa?

* * * * *

(Elävästi.) Mitä puhut? Onko Idan sulhanen siellä?

* * * * *

Sepä hauskaa: minä tahdon mielelläni nähdä hänet.

* * * * *

Jos hän ratsastaa oikotietä, ei mene puolta tuntiakaan, kun hän on täällä. Mutta sano hänelle, että Ida tulee vasta myöhällä kotia.

* * * * *

Minä. — Hm, minä istun täällä huoneessa koko illan ja kirjoitan. Hyvästi, hyvästi! (Nyökkää telefoonille. Istuu kirjoituspöydän ääreen ja selailee papereja.)

IDA. Rakas Siiri, tahdotko ottaa neulan ja lankaa ja ommella tuon napin tuohon hansikkaaseni. Ei kellään toisella ole aikaa — — — Huh, hirmuista kuinka kuuma minulla on!

SIIRI (ompelee napin).

IDA (huutaa ulos perälle). Hyvä notario, minä unohdin viuhkani sinne ylös pöydälleni.

NOTARIO (tuoden viuhkaa). Valtikka hältä vaan puuttui, — minulla on kunnia —

IDA. Välttäkää epäsuosiotani! Kas niin! Hyvästi, pikku Siiri; kiitos avustasi! (Ida ja notario menevät.)

TYTÖT (tulevat perältä). Hyvästi Siiri!

SIIRI. Tulkaa sisään, tulkaa sisään; antakaa minun katsella teitä.

VANHEMPI (kääntelee itseään ympäri). No?

SIIRI. Niin kaunis!

NUOREMPI. Voit uskoa että oppilasten kukkaistanssi, se on jotain. Me kaksi tanssimme pas de deux. Katso näin! (Tanssivat.)

SIIRI. Voi kuinka se mahtaa olla suloista!

NUOREMPI. Mutta vaikeata, saat uskoa. Täytyy olla niin notkea ja kepeä.
Katso näin! (Ottaa muutamia tanssiasemia.)

VANHEMPI. Oletko sinä hupsu! Meidän täytyy kiirehtiä. Hyvästi Siiri!

NUOREMPI. Hyvästi! (Juoksevat ulos.)

SIIRI (heittäytyy tuolille kirjoituspöydän ääreen ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Poistuvan vaunun kolinata kuuluu ulkoa.)

NILLA (sivuovesta). Rakas pikku Siirini! Täytyykö hänen istua yksin täällä ja ikävöidä?

SIIRI (pyyhkii silmänsä). En minä ole ollenkaan ikävissäni. (Rupeaa kirjoittamaan.)

NILLA. Olisiko se sitte ihmeellistä — se! Kun on nuori ja jalat vavahtelee, kun vaan ajatteleekin tanssia, — — ja sitten saapi istua yksin täällä! Mutta minulla on jotain pikku tytölleni.

SIIRI. Onko Nillalla?

NILLA. Onpa niinkin. Enkö minä saa koota vähän jotain hänelle, jonka täytyy kotia jäädä ikävään, kysyn minä. — "Mitä enemmän, sitä parempi" — sanoi tuomari. Ja nytpä hän saakin nähdä.

SIIRI. Nilla on aina niin hyvä.

NILLA. No, enkö olisi sitte! — minun ainoalle pikku ystävälleni. (Menee ulos ja tulee kohta takaisin makeisten kanssa.) Kas näin; nyt saa Siiri herkutella miten vaan tahtoo. Ja hyvästi nyt, pikku tyysäni, hyvästi! (Menee.)

SIIRI (istuu ja miettii). Kalle parka! Jos minä kumminkin telefoneeraisin hänelle tästä kaikesta. (Järjestää virvokkeita. Pudistaa alakuloisesti päätään, mutta ilostuu kohta jälleen. Panee rivakasti tuolin pöydän ääreen ja näyttää niinkuin puhuisi jollekin. Tarjoaa vadeista, ottaa viinipullon ja panee korkkivääntiön siihen.)

NILLA. No, voitteko nyt ajatella kummempaa! Ida neiden sulhanen on tullut, — hevosella ratsastanut niinkuin paha olisi kintereillä.

SIIRI (laskee pullon). Vai niin.

NILLA. Hän tahtoi hämmästyttää Ida neitiä, sanoi hän ja jääpi tänne yöksi.

SIIRI. Oo, hän on hämmästyttävä, sen takaan.

NILLA. Minä kehoitin häntä menemään saliin, mutta hän sanoi tulevansa mieluummin tänne, niin olisi joku, jonka kanssa saisi puhella. (On puhuessaan korjannut virvokkeet.) Kas tuossa! Kun minä vaan pääsisin pois! (Menee sivuovesta.)

BIRGER (ratsastuspuvussa). Antakaa anteeksi, että näin tunkeudun tänne häiritsemään. — Minä olen kai tavallaan esitetty teille? — eli oikeammin sanoen ilmoitettu.

SIIRI (tervehtii arasti).

BIRGER. Te kai tunnette minut jo ennestään hiukan, Idan kautta?

SIIRI. Ky-yllä!

BIRGER. Minä pyydän, että kohtelette minua kuin vanhaa tuttavata ainakin. Minä en voi tässä puvussa mennä morsiantani tapaamaan, vaan olen pakoitettu odottamaan siksi, kunnes hän tulee kotia.

SIIRI. He saapuvat kai vasta hyvin myöhään.

BIRGER. Ja te arvelette, ettette viihdy minun seurassani niin kauan.

SIIRI. Tahdotteko istua? Eli menettekö mieluummin saliin?

BIRGER. Kiitän; pysyn mieluummin täällä. (Katsoo ympärilleen.) Vai niin, täällä on telefooni? Minne se mahtaa johtua?

SIIRI. Käräjäkartanoon; siellä on telefooni nimismiehen huoneessa.

BIRGER. Vai niin?

(Äänettömyys.)

BIRGER. Te varmaan pelkäätte minua.

SIIRI. En — oli en.

BIRGER. En minä ole ollenkaan vaarallinen.

(Äänettömyys)

Te soisitte kai mielellänne, että minä poistuisin?

SIIRI. En — oh en.

BIRGER. Jos te vaan ette istuisi siellä ja nypisteleisi huulianne, ettekä näyttäisi niin kovin juhlalliselta, niin uskon että meistä voisi tulla hyvin hyvät ystävät.

SIIRI (nousee). Ettekö tahtoisi — kahvia.

BIRGER (nauraen). Kiitos, en!

(Äänettömyys.)

Jos minä nyt en olisi tullut teitä häiritsemään, niin miten olisitte saanut iltanne kulumaan?

SIIRI. Olisin työskennellyt.

BIRGER. Te puhutte pilaa? Te olette työskennelleet!

SIIRI. Niin; minulla on puhtaaksi kirjoitettavaa.

BIRGER (menee pöydän luo). Onko tämä teidän käsialaanne?

SIIRI. On.

BIRGER. Sepä on kaunista — melkein kuin miehen käsiala. — No mutta ette suinkaan olisi koko iltaa sitä tehnyt? (Katsovat toisiinsa, ovat purskahtamaisillaan nauruun.)

SIIRI. Kyllä, — melkein.

BIRGER. Melkein? Ahaa!

SIIRI. Te nauratte minulle.

BIRGER. Ette ole itsekään juuri kovin totinen.

SIIRI. Minä olisin pitänyt kestiä.

BIRGER. Yksin.

SIIRI. Ei ollut ketään toista.

BIRGER. Ei, ei ollut. — — Minun oli määrä tuoda teille terveisiä
Kallelta.

SIIRI. Ah, todella; kiitän!

BIRGER. Tuo on mukava, tuo telefooni.

SIIRI. Sehän on selvää, hänen pitää kaikesta lörpötellä!

BIRGER. Herra nähköön, ei hän ole sanonut muuta, kuin että hän on puhutellut teitä.

SIIRI. Vai niin.

BIRGER. Mitä pidätte hänestä?

SIIRI. Hän on kauhean lapsellinen ollakseen kahdeksantoistavuotinen, — melkein hullumpi kuin minä itse.

BIRGER. Te ette ole kahdeksantoista?

SIIRI. Mutta minä olen seitsemäntoista täyttänyt.

BIRGER. Hän olisi halusta tullut tänne.

SIIRI. Silloin hän olisi saanut suuret silmät.

BIRGER. Miksi niin!

SIIRI. Oh, hän on niin kärkäs makeisille.

BIRGER. Te kätkitte jotain minun tullessani.

SIIRI (nauraa).

BIRGER. Mihin?

SIIRI. Tänne kaappiin.

BIRGER. Ja mitä siellä on?

SIIRI. Viiniä.

BIRGER. Hei?

SIIRI. Viinirypäleitä.

BIRGER. Minä kiitän!

SIIRI. Manteli-kiekuja.

BIRGER. Vieläkö jotakin?

SIIRI. Omenia.

BIRGER. Mimmoinen herkuttelija!

SIIRI (riemuten). Ja pähkinöitä.

BIRGER. Ja kaiken tuon kanssa ai'oitte tulla yksin toimeen!

SIIRI. Olisin kumminkin koettanut.

BIRGER. Mutta nyt meitä on kaksi.

SIIRI. Oh!

BIRGER. Kas niin!

SIIRI. Mutta — —

BIRGER (nauraa). — — Se ei sovi, niinkö?

SIIRI. Kyllä, mutta — —

BIRGER. Mitä?

SIIRI. Te vehkeilette kanssani.

BIRGER. Sitä en totisesti teekään.

SIIRI. Ja sitten, kun toiset tulevat, te nauratte ja — —. Ette suinkaan te tahdo istua kanssani ja leikitellä kestiä — niinkuin lapset!

BIRGER. Kyllä, samoin kuta tekin.

SIIRI. Se on niin kovin narrimaista.

BIRGER. Ei, sitä se ei ole. Ajatelkaahan nyt: valkea tuonne uuniin, pieni pöytä tähän, me pöydän kahden puolen oikein kodikkaasti istumassa, niinkuin olisimme vanhoja tuttavia ja — ajatelkaamme että meidät on jätetty kahden ja muut kaikki ovat matkustaneet pois. — Sanokaapa, olisiko se niinkään narrimaista?

SIIRI. Ei suinkaan. Mutta se voipi näyttää siltä.

BIRGER. Joutavia.

SIIRI. Te vastaatte siitä. Sanotte olevanne se, joka keksi tuon.

BIRGER. No niin, minä otan hartioilleni koko tuon kauhean edesvastauksen.

SIIRI. No sitten! (Hyppää ylös ja rupeaa asettelemaan järjestykseen.
Arvellen.) Mutta emmekö menisi saliin?

BIRGER. Minä en halua saliin; minä jään mieluummin tänne.

SIIRI (yhä puuhaillen, panee puita uuniin). Katsokaas nyt, eikö meillä ole hauskaa?

BIRGER. Erinomaisen! — Mutta te olette varmaan suruissanne, ettei
Kalle ole täällä.

SIIRI. Ei vähääkään! Auttakaa minua! (Ojentaa viiniputelin).

BIRGER (avaa pullon ja kaataa laseihin). Kas näin!

SIIRI. "Tervetullut mun halpaan majaani". Maljanne!

BIRGER. Maljanne! — Mutta kyllä te osaatte elää! (Kilistävät.) Vaan nyt kun istumme näin hauskasti, niin kertokaapa nyt jotain omasta elämästänne. Kuinka kauan olette ollut täällä? Jaa — — — Niin, enhän minä tiedä mitään. Tuskin tiedän, mikä teidän nimenne. Se on totta — "Siiri" — sanoi Kalle.

SIIRI. Hän on kai jutunnut yhtä ja toista.

BIRGER. Ei sanaakaan.

SIIRI. Mutta se ei ole ollenkaan hauskaa puhua minusta. Puhelkaamme ennemmin jostain muusta.

BIRGER. Joko te taas epäilette minua?

SIIRI. En — en; näytättehän te niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä.

BIRGER. Hyvä ja ymmärtäväinen!

SIIRI. Miksi te nauratte sille?

BIRGER. En suinkaan. Minulle johtui vaan jotakin mieleen. No, ovatko ne ystävällisiä teitä kohtaan täällä?

SIIRI. Ovat.

BIRGER. Ja te olette oikein tyytyväinen?

SIIRI. Kyllä, — vaikka ei se sentään ole, niinkuin oli kotona ennen.

BIRGER. Ettekö kertoisi minulle kodistanne?

SIIRI. Eipä siitä ole paljoa kerrottavaa. Äitini oli ollut vaan palvelustyttö ja isäni sukulaiset olivat kovasti vihoissaan siitä, että isäni meni hänen kanssaan naimisiin. Eivätkä koskaan häntä vähääkään auttaneet. Äiti tuli sairaaksi ja silloin oli isällä kovat ajat; hän ei mitenkään tahtonut päästä eteenpäin. Hän oli vuokrannut nimismiehen kartanon ja me asuimme pienessä sivurakennuksessa. Kalle ja minä leikittelimme aina yhdessä. — — — Minä olin neljätoistavuotias kun äiti kuoli ja isä kuoli vuosi sitten. Silloin olin minä yksin ja setä otti minut luokseen, kun ei minulla ollut muutakaan turvaa.

BIRGER. No ja mitä odotatte tulevaisuudelta?

SIIRI. Ensin opettelen kaiken, mitä täällä konttoorissa on opittavaa ja jos setä huomaa minusta jotakin tulevan, antaa hän minun vielä oppia kirjanpitoa. Silloin minä kyllä tulen toimeen.

BIRGER. Ja te tyydytte siihen?

SIIRI. Kyllä.

BIRGER. Te epäröitte?

SIIRI. Niin. — Toisinaan on minulla niin kova halu päästä ulos maailmaan.

BIRGER. Tosiaan!

SIIRI. Niin. — Istua konttoriin suljettuna, se ei kuitenkaan ole elämätä. — Mutta — siitä minä en tavallisesti puhu kenellekään.

BIRGER. Vai niin, te haluatte ulos maailmaan? Käydä kauniissa vaatteissa ja kulkea kemuissa, tulla kihlatuksi ja saada lahjoja, olla yhden morsian, mutta monen lempimä — — — Vai niin, tekin jo tiedätte semmoisen olevan tapana ja että se on hauskempaa kuin istua konttoorissa! — — Tosiaan, onhan se ymmärrettävää! Ja sitten päästä rouvaksi ja saada elatusrahoja. "Eivät he kehrää, eivätkä kokoo riiheen" — rouvat eivät koskaan sitä tee — "mutta ei Salomo kaikessa loistossaan ollut komeammin puettu kuin yksi heistä." — Se on se, mille naiset antavat nimen: päästä ulos maailmaan. Ja sitäkö tekin haluatte?

SIIRI. Hyi, kuinka häijysti te puhutte!

BIRGER. Sattuiko?

SIIRI. Ei, mutta minua tuntui peloittavan. Se oli jotain hyvin pahaa, jota lausuitte.

BIRGER. Kuinka? Sanokaapa mitä tarkoitatte?

SIIRI. Kun te siitä puhuitte, tuntui minusta, niinkuin minä sitä todellakin olisin tarkoittanut. Mutta sitä minä en tehnyt. Ja kumminkin se tuntui niin omituiselta, — ihan samalta, kun äiti ennen huomautti minulle, että olin tehnyt jotakin pahaa. Tänne se koski kipeästi. Mutta en minä ajatellut, niinkuin te luulette. Minä en tahdo tulla turhamaiseksi, vaan hyvä ja rehellinen ihminen on minusta tuleva — — — Se on varmaan tuhmaa puhua siitä: semmoisesta ei pitäisi puhua, vaan tehdä.

BIRGER. Minä olen loukannut teitä.

SIIRI. Ette. Minä tulin vaan ajatelleeksi. Minä tarkoitan että minä olen varmaan kiittämätön. Minulta ei oikeastaan puutu mitään. Enkä minä tahtonutkaan napista; minullahan ei ole mitään hätää. Minä mietin vaan, että maailmassa varmaan löytyy hyvin paljon sekä hyvää että pahaa ja monenmoisia ihmisiä; ja että minä tahtoisin oppia niin paljon ja — —. Täällä konttoorissa on toinen päivä aivan samanlainen kuin toinenkin; mieli ei tule pahaksi, kun torutaan, eikä iloiseksi, kun kiitetään, kaikki on vaan yhdentekevää. Ei milloinkaan ole oikein ikävää, eikä koskaan oikein hauskaa. Ja kun edeltäpäin jo tietää, ettei mitään tule tapahtumaan, eikä mitään voi tapahtua muuta kuin — että viimein tulee vanhaksi ja kutistuu kokoon. Eikä silloin ole mitään nähnyt elämästä. Se tuntuu tyhjältä.

BIRGER. Ja te ette tahtoisi sitten tulla vanhaksi ja kuivettuneeksi?

SIIRI. En tiedä. Mutta ajattelen että voisi tapahtua jotain sitä ennen.

BIRGER. No, ja mitä te toivoisitte sitte tapahtuvaksi?

SIIRI. En minä tiedä itsekään. Minä ajattelen niin paljon mahdottomuuksia.

BIRGER. Mitä esimerkiksi?

SIIRI. Te nauratte sille.

BIRGER. En.

SIIRI. Saattaisi tulla joku rikas, vanha rouva — hyvin rikas — joka mieltyisi minuun ja ottaisi minut mukaansa kauas, hyvin kauas.

BIRGER. Mihin?

SIIRI. Italiaan esimerkiksi.

BIRGER. Luuletteko koskaan semmoisen vanhan rouvan ilmestyvän?

SIIRI. En, sitä en luule; minä sanon vaan, että jos tulisi semmoinen.
— — Niin tiesinhän sen! Se on narrimaista, — ja te nauratte sille.

BIRGER. En maar', sitä en tee. — Ja jos nyt ei ilmestyisi tuommoista vanhaa rouvaa?

SIIRI. Sitten en tiedä mitään neuvoa.

BIRGER. Kuulkaapas; minun tekisi nyt mieleni puolestani uskoa teille jotakin.

SIIRI. Mitä?

BIRGER. Tiedättekö mitä merkitsee mennä takaukseen.

SIIRI. Josko minä tiedän! Kyl-lä! Siinä voi joutua häviöön. Voi menettää koko omaisuutensa. Oletteko mennyt takaukseen?

BIRGER. Olen.

SIIRI. Sitten olette menettänyt.

BIRGER. Niin olen.

SIIRI. Koko omaisuutenne.

BIRGER. Niin.

SIIRI. Ja nyt olette köyhä.

BIRGER< Olen. — Iloitsetteko siitä.

SIIRI. E-en ilostunut, sillä onhan se kauhean ikävätä. Mutta pidän teistä nyt enemmän. (Istuu likemmäs.)

BIRGER. Miksi niin?

SIIRI. Minä en kärsi rikkaita ihmisiä. Minä vihaan niitä.

BIRGER. Vihaatte?

SIIRI. Niin. Sillä jos ei löytyisi rikkaita, ei tuntisi itseään niin köyhäksi ja kurjaksi, niinkuin toisinaan tuntuu.

BIRGER. Mitä kurjuudella tarkoitatte?

SIIRI. Minä tarkoitan, kun tietää olevansa kömpelö, ruma ja taitamaton, että häpeässään mielellään lyyhistyisi vaikka hiiren loukkoon. Minusta tuntuu, kuin olisi se rikkaiden syy, ett'en minä osaa soittaa pianoa, puhua ranskaa eli näyttää korealta — ainoastaan istua nurkassa ja häpeillä.

BIRGER. Niinkö te tavallisesti teette?

SIIRI. Niin. Mutta kurjinta kaikista oli erään kerran.

BIRGER. Milloin?

SIIRI. Sedän syntymäpäivillä.

BIRGER. Istuitteko silloinkin nurkassa?

SIIRI. Istuin ja olin iloinen että sain siellä ollakin.

BIRGER. No, ja miksi?

SIIRI. Kaikki toiset olivat niin hienoja, niin hienoja. Pöyhkeöinä ne siinä kävelivät ja hameensa kahisivat. — Kauniita ne olivat ja hauska niitä oli katsella. — Ja sitten niillä oli viuhkat kädessä, jolla ne löyhyttelivät näin ja sitten ne kiemailivat ja kääntelivät laahojaan ja sitten tuli herroja, jotka kumarsivat näin, vaan silloin olisi teidän pitänyt nähdä, miten naiset näyttivät alentuvaisilta — istuivat jäykkinä ja heittivät vaan tämmöisen silmäyksen sivulle.

BIRGER. Ja te istuitte ja kadehditte niitä?

SIIRI. En, en kadehtinut. — Mutta minä tahtoisin tallata kaikki rikkaat. Minä vihaan niitä.

BIRGER. Tehän olette pieni villieläin.

SIIRI. Astuin lattialle. Minulla ei ollut muuta hametta kuin tämä. Mutta se oli uudempi silloin tietysti. Minä satuin katsomaan peiliin ja näin että näytin puoleksi kynityltä peltovarikselta. Minun mustat hansikkaani ulottuivat vaan tuohon saakka ja kun minä kävelin yli laattian, katsoivat kaikki minuun. Pari niistä nauroi. Ja minä olen niin varma siitä, että ne nauroivat minulle. Onko heillä oikeus tehdä minusta pilaa, jos en minä ollut niin hieno kuin he.

BIRGER. Mutta nythän ne tulevat pilkkaamaan minuakin.

SIIRI. Miksi niin?

BIRGER. Minäkin olen nyt köyhä ja saan käydä huonoissa vaatteissa.

SIIRI. Ei, teille he eivät naura!

BIRGER. Vai — niin! — Mutta mitä luulette Idan sanovan?

SIIRI (äkkiä). Älkää puhuko siitä heille.

BIRGER. Eikö se olisi epärehellistä?

SIIRI. Kyllä. — Mutta teidän ei pitäisi siitä kumminkaan puhua.

BIRGER. Luuletteko Idan purkavan kanssani?

SIIRI. Sitä minä en tiedä.

BIRGER. Sanokaa suoraan vaan.

SIIRI. Jos jostakin pidetään, pidetään kai hänestä, olipa hän köyhä tai rikas.

BIRGER. Se oli mutkallinen vastaus! No, mutta luuletteko Idan pitävin minusta?

SIIRI. Sen minä kyllä luulen.

BIRGER. Aina vaan kiertelemällä! Sanokaapa: luuletteko hänen ehkä pitävän jostakin toisesta enemmänkin kuin minusta? Niin, tahi ei!

SIIRI. Ei!

BIRGER. Saatatteko katsoa minua silmiin sitä sanoessa?

SIIRI (katsoo häneen).

BIRGER. Te näytätte olevan pieni rehellinen sielu. Minun mieleni tekisi kertomaan teille jotain. Lupaatteko olla siitä puhumatta?

SIIRI. Lupaan.

BIRGER. Antakaa kätenne sen päälle.

SIIRI (antaa kätensä).

BIRGER (pitäen sitä omassaan). Voitteko lyödä kättä myös siitä toisesta asiasta — Idaa koskevasta.

SIIRI (tempaa pois kätensä).

BIRGER. Niin, kuinka nyt kävi!

SIIRI. Mitenkä minä voisin sitä tietää.

BIRGER. Kas niin, minä en tahdo kiusata teitä enempää. Tulkaa nyt ja istukaa, niin minä kerron. Ei sinne! Täällä teidän täytyy istua. Kas noin. Kääntykää minuun. Noin! Ja kuunnelkaa nyt: Minä olin tuskin kahdenkymmenen täyttänyt, kun ensi kerran näin Idan ja en juuri koskaan ollut naisten seurassa. Siksi rakastuin häneen paikalla. Minä en tiennyt, jos hän oli hyvä tahi paha, tiesin vaan että hän oli kaunein tyttö, minkä siihen saakka olin nähnyt. Tuntemaan toisemme opimme vasta sitte, kun olimme kihloissa ja mitä tutummaksi tulimme, sitä vähemmäksi kävi myötätuntoisuus välillämme. Hän on kylmä, niin kauhean kylmä ja hän jäähdytti minunkin tunteeni. Mutta minä tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, huolimatta olenko rikas tahi köyhä, onko minulla varaa antaa lahjoja eli ei. Näettekös, löytyy suuria täysikasvuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta, aivan kuin pikku lapset. Äitini kuoli, kun olin yhdeksän vuotias. Vaan minä muistan hänet niin tarkoin. Pimeinä syysiltoina, kun myrsky ulkona oikein raivosi, silloin usein oli tapani vetää lakana koko pääni yli ja peitossa ollessa kuvitella mieleeni, että koko huone nyt rymähtäisi kokoon. Ja kun katsoin sen alta, näytti todellakin, kun olisi seinät horjuneet. Kuinka selittämättömän turvalliselta silloin tuntui, äidin tullessa sängyn vierelle — hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin hän aina liikkui — kiertävän peitettä hyvin ympärilleni, suudellen minua tukalle! Toisinaan uskottelin hänelle, että olin unessa ja sitte yht'äkkiä käännyin ja kiersin käteni hänen kaulalleen. Ja silloinkos minä nauroin! Ja koko pelkoni oli silloin myös poissa. — — Kuinka hyvin sen vielä muistan, vaikka siitä on jo niin pitkä, pitkä aika. Tuntui niin suloiselta ajatella että löytyi edes yksi, joka rakasti yli kaikkien. Rauhallisin onnen hetki oli se kun sai painua hänen syliinsä ja lujasti luottaa häneen ja uskoa hänellä olevan voimaa kaikkeen ja tietää hänen pysyvän aina semmoisena, — ettei mikään saisi hänen mieltänsä muuttumaan. Mutta te itkette! Miksi te itkette?

SIIRI. En minä itke!

BIRGER. Olen aina uneksinut, että maailmassa löytyisi edes yksi nainen, joka pitäisi niin paljon minusta, että hän unohtaisi muun maailman ja tyytyisi vaan minuun. Ei tuntisi itseään onnettomaksi, vaikka meidän täytyisi kulkea huonoissa vaatteissa, muut meitä halveksivat, tahi jos olisimme pakoitetut tekemään yksitoikkoista työtä — kun hän vaan saisi jakaa elämän vastukset minun kanssani — saisimme olla toistemme omat. Ajatelkaa: ettei hänellä olisi mitään muuta maailmassa kuin minun rakkauteni ja tuo työ, jota te niin kammotte.

SIIRI. Minä en kammo työtä, vaan ainoastaan yksitoikkoisuutta.

BIRGER. Mutta ajatelkaa sitä naista, joka olisi minuun sidottu, hän ei olisi ainoastaan yksitoikkoiseen työhön tuomittu, hän olisi sysätty nurkkaan samalla lailla kuin te olitte setänne syntymäpäivänä.

SIIRI (hiljaa). Mutta te häntä kumminkin rakastaisitte.

BIRGER. Ja sekö voisi palkita kaiken muun?

SIIRI (äkkiä). Jos te ette halua enään näitä, niin minä vien ne pois.

BIRGER. Antakaa tarjottimen jäädä, se on liian raskas teille. Miksi tahdotte pois?

SIIRI. Minä sanon vaan Nillalle, että hän laittaa teetä ruokasaliin.

BIRGER. Te saatte mennä vaan yhdellä ehdolla.

SIIRI. Millä.

BIRGER. Että me juomme teen täällä. Jos en minä olisi tänne tullut, olisitte varmaankin ollut koko illan täällä.

SIIRI. Niin, sen olisin.

BIRGER. Ja täällähän me jo olemme kotiutuneet.

SIIRI (menee ulos, palajaa oitis).

NILLA (teetarjottimen kanssa. Siiri auttaa.)

BIRGER (hiljaa). Kuulkaapa, eikö tämä ole hyvin hauskaa kaikissa tapauksissa? Kaikki muut ovat matkustaneet huvittelemaan ja me kaksi jätetty nurkkaan — seurapuvun puutteessa.

SIIRI. Mutta herroina koko talolle! — saan vaan käskeä. Eikö totta,
Nilla?

NILLA. Niin, Jumala häntä siunatkoon. (Menee.)

BIRGER. Luojalle kiitos, että näen teidät iloisena jälleen! Minä pelkäsin pahoittaneeni teitä.

SIIRI. Ette suinkaan. On hauskaa kun tulitte. Minusta tuntuu kun olisimme olleet tuttavia jo sata vuotta. Nyt en minä teitä hiukkaakaan pelkää.

BIRGER. Pelkäsittekö alussa?

SIIRI (nauraen). Pelkäsin maar'! Ja minun ensimmäinen ajatukseni oli: Kaikki minun makeiseni! Tehän tulitte ja häiritsitte minun kestini. Kas niin, nyt istumme pöytään. Minä olen emäntä. Olen aina kuvitellut sen olevan hauskaa, pitää emännyyttä ja hoitaa teekannua. (Tarjoaa.)

BIRGER. Kiitos, kiitos; te olette vieraanvarainen. Mutta älkää unohtako itseänne lii'oin.

SIIRI. Ette voi ajatella, kuinka maukkaita nuo kakut ovat.