VÄRIÄ JA VIIVOJA

Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja

Suomensi Yrjö Sirola

Tampereella, Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino, 1912.

SISÄLLYS:

WERNER von HEIDENSTAM:

Katarina Jagellottaren kuolema. Vaihtelevainen. Herraseni luotan ritarillisuuteenne.

OSKAR LEVERTIN:

Kunnian miehiä.

HJALMAR SÖDERBERG:

Tappaminen. Huolia.

KARL ERIK FORSLUND:

Jouluyö. Teeriemo. Palkintokilpailu.

VICTORIA BENEDICTSSON:

Tutkimusmatkalla. Joulu. Kansanystävä.

HENNING BERGER:

Katu.

KNUT HAMSUN:

Blåmansö.

PELLE MOLIN:

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

AUGUST BLANCHE:

Kotiopettajatar. Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

AUGUST STRINDBERG:

Vuoren kultakypärät.

WERNER VON HEIDENSTAM

Hatarina Jagellottaren kuolema.

Oli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin La Manchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloin sairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeat pahantekijät viedään mestauspaikalle.

Katarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan ja hänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinen yölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneen mustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivat vyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossa rippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.

— Niin, neuvo nyt minua, — sanoi hän. — Mitä on minun tehtävä?

— Teidän on oltava armelias ihminen, — vastasi rippi-isä.

Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla pöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas niin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen henkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat väriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat holvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti kaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta muotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.

Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka muistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa sukua.

— Tuuliko lakasee linnan ylisiä? — kysyy hän.

— Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, — vastasi kuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. — Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt sieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun tahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa miettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi. Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi viheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle ihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?

— Kiirastulen ajatteleminen, — sanoi sairas, — kiusaa minua tuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa jäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu parka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi on avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.

Kuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.

— Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää vuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua työssäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.

— Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi alkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda Eerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja kutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että täytteet roikkuivat.

— Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku seisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta, niin vastaisin hänelle: — Kaikki oli läheltä katsoen niin perin toisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin muutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä, miten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai petolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään Johannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian laidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta nyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo — on aivan yhdentekevää.

Kuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:

— Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun palan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois pestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei kukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt seisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot, jotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni johdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet, veden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet avuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat, kaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.

— Kaikkein lempein herra, — sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka rukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni pakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä päivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä, käskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa minulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt teen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu rippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin hiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?

Sairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista. Vielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut pyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin usein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja paljastettujen aseiden ääressä.

— Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa vankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla lentää.

Rippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja sanoi hyvin hiljaa:

— Ei ole olemassa kiirastulta.

Silloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki silmänsä.

— Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei eloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni ole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään kysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä mailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.

Vuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli kyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti Juhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.

— Isä, isä, — huusi hän itkusilmin, — kaikki olen kuullut, kaikki olen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua minulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä olet, Sigismund?

— Sisko, olen sangen lähellä, — vastasi Sigismund ja avasi oven, kalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa. Olen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan kuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut luopiona.

Lapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.

— Niin, neuvokaa minua, — sanoi hän. — Mitä tulee minun nyt tehdä? Tässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista, vaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä siis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin tunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me kaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on varmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä hetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka viimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa viimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee kaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän läpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen korvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te turmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat, jotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina, sydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan penkillä synnytit.

Kuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä hiljaa.

Rippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita, huomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän kynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka hän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja kauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän selälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin, hukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä, täyttäen kaikki huoneet.

Juhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki silmänsä kuin olisi nukkunut.

Katarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida käsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen päähänsä silmiään avaamatta.

— Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut —- sanoi hän niin heikolla äänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin ihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.

Vaihtelevainen.

Monien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa, joita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli ylimmällä seuraava sisältö:

Damaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä viidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille kaikille rauhallisen vuoden!

Voin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää säännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa nuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti noudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä. Kun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin kokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut tilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan äkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja alkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan uudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen kaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen luonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää korvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit silmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja tunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää mielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen mielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri tämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja jos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.

Mikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta, itsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan arvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten ajatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa! Fanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä, kun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta, kuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan suurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten, joita nimitämme puupäiksi.

Miksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä kuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni! Kristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva ainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa vaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku olisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti hänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin sukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan luonteeseen kuin vaihtelevan — joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi ihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla tyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on silmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden erikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa, sillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä rakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä, vaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys taasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee hänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi — ja itse tuskin sitä muistankaan.

Herraseni, luotan ritarillisuuteenne.

Muuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja hevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden olallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.

— Laita luusi pois, kerjäläinen! — jyrisi ritari ja liikutti vasemman posken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset ja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun marja.

Kulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen ranteeseen.

— Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun tulisi roikkua, — huusi ritari. — Olen varoittanut sinua, roikale, ja nyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä otsallasi? — Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä ryysyläistä. — Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? — Silloin vastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun nipistin sitä korvasta.

Ei nytkään voimakas kulkuri vastannut, vaan sulki raudanlujasti ritarin molemmat kädet yhteen kouraansa.

— Kas niin! — jatkoi ritari. — Mitä tyhmyyksiä? Etkö käsitä, että jos vaativaisuutesi sijaan nöyrästi anot almua, tyhjennän minä tosikristittynä kukkaroni pussiisi.

Yhtä muuttumattoman mykkänä tarttui kulkuri toisella, vapaalla kädellään ritarin lantioon. Silloin alkoi uhkaava ryppy ritarin otsalla hyväntahtoisesti silitä, ja hän änkytti:

— Mies parka, lähdetään edelleen ja nauretaan yhdessä koko jutulle. Olemme nyt laskeneet leikkiä kylliksi ja sinun avoimet kasvosi herättävät luottamusta. Tahdot koetella jalosukuisen kylmäverisyyttä ja minä olin hämmästyvinäni koetellakseni tarkoituksiasi. Nyt käsitämme toistemme pilanteon ja sinun tulee seurata minua kotiin ja aterioida minun omassa pöydässäni.

Vastaukseksi ravisti kulkuri ritaria niin että haarniska rämisi ja luulevyt kalisivat. Sitten heitti hän tämän maahan ja pani polvensa ritarin rinnalle.

— En voi käyttää miekkaani, kun satuin livahtamaan, — huohotti ritari hymyillen kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan. — Ritarillisuuden lait… Herraseni… Sallikaa minun kutsua teitä herraksi… Herraseni, luotan täydellisesti ritarillisuuteenne.

Kulkurin silmissä välähti loisto ja hän sulki ritarin tämän omaan viittaan kuten säkkiin ja sitoi nurkat pään yli korviksi.

— Nyt ymmärrän, ystäväiseni, mitä kello on lyönyt, — sanoi hän taputtaen ritaria päälaelle pitkien korvien väliin.

Mutta älä anna voimakasten käsieni ja tomuisten vaatteitteni peloittaa itseäsi. Siisti tohtorintakkini riippuu kotona koulusalissa. Olen vaan mies, joka kernaasti kuljeskelen ympäriinsä metsiä ja maita tutkien kaikkea huomattavaa tienpuolessa. Toissapäivänä tapasin kasvin, eilen kovakuoriaisen, tänään tutkin ihmistä.

OSCAR LEVERTIN

Kunnian miehiä.

On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. — Siinä ovat matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan, sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin, vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.

Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon." Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen, lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa työviikko.

Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.

Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat ystävättäriensä pukuja.

Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten, joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia seurueita.

Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin, saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.

Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.

Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä luuleekaan.

Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket, kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.

Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.

Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:

— Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.

— Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.

— Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha… ha… ha… — Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran vuotta sitten kuin näin hänet.

— Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten voimissaan. Entäs teidän?

— Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.

Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:

— No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri. Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri. Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?

Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen suupielensä värähtelivät kiivaasti.

— Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.

Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen, pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi, vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.

Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että pian tavattaisi.

Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä nainen ja viisivuotias poika.

Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli huomattavasti paronin näköinen. —

Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja tuumaili:

Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin siis…

* * * * *

Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.

Kahden elivät he siinä — isä ja tytär — hiljaa itsekseen, kuten olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa. Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.

He viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa lakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat osansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko, joka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua laiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja salakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen päivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi päivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen jatkamaan samalla tavalla. —

Ei tyttökään kaivannut pois — ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen oli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja niin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin jossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa oli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei ollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä koettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet uneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä mitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.

Nyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä täysikasvuisena.

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat, niin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla oli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa, kun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä silmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun, lapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin katsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen tunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa siinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita vanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.

Hänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja miettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän saanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa, minkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.

Kun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla siivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian takasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan talouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri kiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa pois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa lentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela raukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun höyhensaarten rauhaisaan satamaan. —

Näitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli muuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan huoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan, mutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.

Oli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten metsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii hiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia valkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin. Lämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta taivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen ja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.

Ada on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja hänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.

Ukkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin hajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.

Reviisori alkoi:

— Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.

— Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.

.— Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut. Stjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies — … Ruutu valttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset lehdet.

Väliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:

— Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?

— Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja, tietysti!

— Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat kummatkin naimisissa.

— Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin olisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.

— Niin, mitä majuriin tulee niin… hän on kyllä aina ollut sika kunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni, valtiopäivämies, äh, ei uskoisi.

— Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla, mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. — Hienoja naisia, tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.

— Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto — tuossa on hyvä veli!

Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.

Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.

Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen, jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.

Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä rakkaimmat säikeet.

Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen, sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta, valapattoisuutta ja valhetta — ei mitään muuta.

Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. —

Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut mitään uneksittavaa eikä toivottavaa — ei, lohdutonta oli kaikki ja tyhjää. — Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä punasiksi ja turvonneiksi.

* * * * *

Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.

Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen vastaanottoon.

Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika, hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.

Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.

HJ. SÖDERBERG

Tappaminen.

Kirjotettu on: älä tapa.

Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.

Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta, muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.

* * * * *

Useimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa pojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut ampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme metsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti panematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan. Linnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen suhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä taivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi, niin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen millä tavalla tahansa.

Niin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa linnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli oksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin mahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut oikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli liikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina häpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen? Ja sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?

"Se kyllä kohta kuolee itsestään", sanoi toverini.

"Niin", vastasin minä, — "ei se voi kauan elää."

Tunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.

Päivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me hiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet siinä osassa puutarhaa.

* * * * *

Miksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan vaistomaisesti, se kun säikäytti minua.

Olin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo lankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt kaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta kuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus kääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset höyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin tällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä Alstern sumussa. Lombardsillan kaasut…

Äkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja lihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni alkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas. Mutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle; keränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli takakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin hätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.

Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?

En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.

Minun täytyi nähdä joku ihminen… Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa. Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:

"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."

* * * * *

Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui niin itsestään selvältä.

Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt. Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi, joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.

Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on tapa.

Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu, ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja ulisi hiljaa.

Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.

Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat repineet sen silmää, joka nyt veristi.

Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.

"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.

Ja sittemmin kuljin toisia teitä.

Huolia.

Upsala-novelli 1890-luvulta,

Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.

Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen. Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa, voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa alkoivat väsyä.

Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen puitten taa.

Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.

… Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.

Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen — — — lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä valkeaksi.

— Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei häneltä mitään puuttunut.

… Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli kulkiessaan läpi ullakon.

… Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.

Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada. Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.

Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa romantiikkaa.

Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! — Nyt oli hän pimeässä.

… Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen, joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä ja akkuna helähti kuin tuskassa.

Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset — — — kuten tavallisesti.

Tunnit kuluivat… ja kuluivat.

Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin: pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista Helenasta…

Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.

Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut. Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika, joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.

… Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.

Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena, sumuisena, siniharmaana… ei, ei kuu, se on niin kylmä — — —

Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat — —

… Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja käkikello kukkui yhdeksän kertaa… illallisaika.

Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin istumaan käsivarret ristissä.

Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin puututtaessa…

Asuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.

… Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että yleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui. Ranskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla…

Jos kääntyisi emännän puoleen? "Tilapäinen pula…"

… Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla, mutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti…

Paul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.

Ei hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos olisi… Lyötiin kovemmin. — Sisään!

Paul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman lammasmaiset, silmissä viekas ilme.

Hän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.

Perhana — Paul hieroi silmiään — Housu-Jansson…

Hetkisen hiljaisuus.

— Vanhoja vaatteitako?

Paul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi juuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.

— Niin — hän kiemurteli lakki kädessä — olisikohan kandidaatilla vanhoja joutavia housuja?

— Niin no — joutavia ne eivät oikeastaan ole — Paul otti parin esille.

Housu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt aseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun paremmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät, muutoin mukiin menevät.

Hän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä. Nyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän, nauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.

— 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.

— Mitä?

— 1:50 kertasi Housu-Jansson.

Paul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä pikemmin. Hän suostui.

Housu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan ja meni.

— Hyvästi, maisteri!

— Hyvästi, herra — herra Jansson.

Hän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei se puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.

Hän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta ei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.

… Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja. Viiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman esityksestä taiteessa.

… Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.

KARL ERIK FORSLUND

Jouluyö.

Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten; tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.

Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.

Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja — pilkottaakohan tultakin? — Joulutonttu. — Lapsiloruja, mutisee hän ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.

Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.

Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:

— Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen syksyn jälkeen.

Ja koivusta kohisee vastaus:

— Mutta hän viipyy niin kauan.

— Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten odottanut.

Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.

Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi — onko metsä hereillä, onko lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen. Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.

Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.

Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.

Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään, ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.

Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi lähelle häntä.

Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet katsovat häneen valoisin silmin.

Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi…

Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.

Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä, hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen kuiskaus:

— Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? — Hän on äiti lapsineen, enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.

Janne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen piirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä…

Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat valkenevassa taivaan kumussa.

Teeriemo.

Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa. Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.

Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä, vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja koivupensaita seinissä ja katolla.

Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan että pohjan tummiin syvänteihinsä.

Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa; useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä hienointa hämähäkinverkkoharsoa.

Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.

Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.

Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen; hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää korvat niskaan ja vierii keränä pois.

Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista, kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas — hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii! piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja viheltää — tys tys! — kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai mahdollisesti ihminen… Teeriemo sävähti — ihminen se on, ihminen kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät; pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin, päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella — ihminen käy läpi metsän!

Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa — keveinä ja hiipien, mutta kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti — kyyhkynen lentää ylös, läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun askeleet ovat aivan lähellä — hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä, toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.

Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista, askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.

Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta — tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä? — — — Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen. Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! — silloin vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen — tu-tu-len, ko-ko-kohta! sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin houkutukseen.

Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on koko poikue taas kyllä koossa.

Silloin pamahtaa laukaus — ja toinen. — Vuoret antavat kaiun, kohaus käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.

Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi. Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.

Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös — pienin kukko — ja tuolla pikkukana. — Molemmat kohoavat hiukan — silloin kajahtaa taas kaksi laukausta — ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.

Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.

Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän on yksin jälellä, ei maksa toivoa.

Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin hiljaisuudesta. Si si — tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa. Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä, maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.

Nyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan vierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he houkuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät toiset poissa.

— Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.

— Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän poikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko joku teistä, niin tunnustakaa vaan!

Poikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:

— Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt. Sen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen takana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat kanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en tohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo orava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.

— Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle olisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.

Palkintokilpailu.

Koivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa saivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.

Lähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen toista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.

Palkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa antanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja koska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut hyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.

Muutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he istuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja toisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva huutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä, ja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu näytti lupaavalta.

Useampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten latvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.

— Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain joukossa.

— Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka aio ottaa osaa?

— Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, — tehän olette keskellä visertävää nuoruutta?

— Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle, mutta mieheni on mukana.

— Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!

— Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta on, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.

— En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi palkinto tuo sitten?

—- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja köynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu lankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan kaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on pääasia.

— Totta. Sehän on vertauskuva — ja hyvin kuvaakin loistonsa pian kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?

— Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti valittu.

— Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko kunnialla mainitaan?

— Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.

He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen avausvaakkunan ja sitten alettiin.

Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen, lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.

Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin ensimäinenkin.

— Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.

Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät ilosta.

Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.