VÄRIÄ JA VIIVOJA

Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja

Suomensi Yrjö Sirola

Tampereella, Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino, 1912.

SISÄLLYS:

WERNER von HEIDENSTAM:

Katarina Jagellottaren kuolema. Vaihtelevainen. Herraseni luotan ritarillisuuteenne.

OSKAR LEVERTIN:

Kunnian miehiä.

HJALMAR SÖDERBERG:

Tappaminen. Huolia.

KARL ERIK FORSLUND:

Jouluyö. Teeriemo. Palkintokilpailu.

VICTORIA BENEDICTSSON:

Tutkimusmatkalla. Joulu. Kansanystävä.

HENNING BERGER:

Katu.

KNUT HAMSUN:

Blåmansö.

PELLE MOLIN:

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

AUGUST BLANCHE:

Kotiopettajatar. Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

AUGUST STRINDBERG:

Vuoren kultakypärät.

WERNER VON HEIDENSTAM

Hatarina Jagellottaren kuolema.

Oli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin La Manchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloin sairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeat pahantekijät viedään mestauspaikalle.

Katarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan ja hänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinen yölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneen mustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivat vyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossa rippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.

— Niin, neuvo nyt minua, — sanoi hän. — Mitä on minun tehtävä?

— Teidän on oltava armelias ihminen, — vastasi rippi-isä.

Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla pöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas niin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen henkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat väriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat holvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti kaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta muotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.

Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka muistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa sukua.

— Tuuliko lakasee linnan ylisiä? — kysyy hän.

— Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, — vastasi kuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. — Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt sieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun tahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa miettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi. Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi viheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle ihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?

— Kiirastulen ajatteleminen, — sanoi sairas, — kiusaa minua tuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa jäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu parka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi on avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.

Kuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.

— Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää vuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua työssäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.

— Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi alkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda Eerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja kutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että täytteet roikkuivat.

— Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku seisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta, niin vastaisin hänelle: — Kaikki oli läheltä katsoen niin perin toisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin muutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä, miten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai petolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään Johannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian laidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta nyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo — on aivan yhdentekevää.

Kuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:

— Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun palan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois pestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei kukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt seisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot, jotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni johdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet, veden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet avuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat, kaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.

— Kaikkein lempein herra, — sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka rukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni pakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä päivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä, käskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa minulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt teen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu rippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin hiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?

Sairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista. Vielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut pyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin usein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja paljastettujen aseiden ääressä.

— Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa vankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla lentää.

Rippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja sanoi hyvin hiljaa:

— Ei ole olemassa kiirastulta.

Silloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki silmänsä.

— Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei eloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni ole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään kysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä mailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.

Vuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli kyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti Juhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.

— Isä, isä, — huusi hän itkusilmin, — kaikki olen kuullut, kaikki olen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua minulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä olet, Sigismund?

— Sisko, olen sangen lähellä, — vastasi Sigismund ja avasi oven, kalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa. Olen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan kuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut luopiona.

Lapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.

— Niin, neuvokaa minua, — sanoi hän. — Mitä tulee minun nyt tehdä? Tässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista, vaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä siis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin tunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me kaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on varmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä hetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka viimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa viimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee kaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän läpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen korvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te turmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat, jotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina, sydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan penkillä synnytit.

Kuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä hiljaa.

Rippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita, huomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän kynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka hän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja kauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän selälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin, hukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä, täyttäen kaikki huoneet.

Juhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki silmänsä kuin olisi nukkunut.

Katarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida käsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen päähänsä silmiään avaamatta.

— Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut —- sanoi hän niin heikolla äänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin ihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.

Vaihtelevainen.

Monien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa, joita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli ylimmällä seuraava sisältö:

Damaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä viidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille kaikille rauhallisen vuoden!

Voin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää säännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa nuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti noudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä. Kun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin kokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut tilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan äkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja alkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan uudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen kaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen luonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää korvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit silmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja tunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää mielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen mielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri tämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja jos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.

Mikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta, itsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan arvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten ajatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa! Fanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä, kun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta, kuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan suurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten, joita nimitämme puupäiksi.

Miksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä kuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni! Kristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva ainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa vaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku olisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti hänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin sukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan luonteeseen kuin vaihtelevan — joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi ihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla tyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on silmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden erikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa, sillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä rakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä, vaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys taasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee hänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi — ja itse tuskin sitä muistankaan.

Herraseni, luotan ritarillisuuteenne.

Muuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja hevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden olallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.

— Laita luusi pois, kerjäläinen! — jyrisi ritari ja liikutti vasemman posken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset ja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun marja.

Kulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen ranteeseen.

— Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun tulisi roikkua, — huusi ritari. — Olen varoittanut sinua, roikale, ja nyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä otsallasi? — Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä ryysyläistä. — Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? — Silloin vastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun nipistin sitä korvasta.

Ei nytkään voimakas kulkuri vastannut, vaan sulki raudanlujasti ritarin molemmat kädet yhteen kouraansa.

— Kas niin! — jatkoi ritari. — Mitä tyhmyyksiä? Etkö käsitä, että jos vaativaisuutesi sijaan nöyrästi anot almua, tyhjennän minä tosikristittynä kukkaroni pussiisi.

Yhtä muuttumattoman mykkänä tarttui kulkuri toisella, vapaalla kädellään ritarin lantioon. Silloin alkoi uhkaava ryppy ritarin otsalla hyväntahtoisesti silitä, ja hän änkytti:

— Mies parka, lähdetään edelleen ja nauretaan yhdessä koko jutulle. Olemme nyt laskeneet leikkiä kylliksi ja sinun avoimet kasvosi herättävät luottamusta. Tahdot koetella jalosukuisen kylmäverisyyttä ja minä olin hämmästyvinäni koetellakseni tarkoituksiasi. Nyt käsitämme toistemme pilanteon ja sinun tulee seurata minua kotiin ja aterioida minun omassa pöydässäni.

Vastaukseksi ravisti kulkuri ritaria niin että haarniska rämisi ja luulevyt kalisivat. Sitten heitti hän tämän maahan ja pani polvensa ritarin rinnalle.

— En voi käyttää miekkaani, kun satuin livahtamaan, — huohotti ritari hymyillen kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan. — Ritarillisuuden lait… Herraseni… Sallikaa minun kutsua teitä herraksi… Herraseni, luotan täydellisesti ritarillisuuteenne.

Kulkurin silmissä välähti loisto ja hän sulki ritarin tämän omaan viittaan kuten säkkiin ja sitoi nurkat pään yli korviksi.

— Nyt ymmärrän, ystäväiseni, mitä kello on lyönyt, — sanoi hän taputtaen ritaria päälaelle pitkien korvien väliin.

Mutta älä anna voimakasten käsieni ja tomuisten vaatteitteni peloittaa itseäsi. Siisti tohtorintakkini riippuu kotona koulusalissa. Olen vaan mies, joka kernaasti kuljeskelen ympäriinsä metsiä ja maita tutkien kaikkea huomattavaa tienpuolessa. Toissapäivänä tapasin kasvin, eilen kovakuoriaisen, tänään tutkin ihmistä.

OSCAR LEVERTIN

Kunnian miehiä.

On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. — Siinä ovat matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan, sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin, vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.

Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon." Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen, lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa työviikko.

Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.

Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat ystävättäriensä pukuja.

Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten, joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia seurueita.

Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin, saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.

Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.

Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä luuleekaan.

Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket, kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.

Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.

Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:

— Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.

— Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.

— Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha… ha… ha… — Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran vuotta sitten kuin näin hänet.

— Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten voimissaan. Entäs teidän?

— Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.

Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:

— No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri. Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri. Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?

Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen suupielensä värähtelivät kiivaasti.

— Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.

Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen, pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi, vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.

Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että pian tavattaisi.

Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä nainen ja viisivuotias poika.

Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli huomattavasti paronin näköinen. —

Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja tuumaili:

Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin siis…

* * * * *

Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.

Kahden elivät he siinä — isä ja tytär — hiljaa itsekseen, kuten olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa. Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.

He viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa lakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat osansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko, joka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua laiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja salakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen päivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi päivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen jatkamaan samalla tavalla. —

Ei tyttökään kaivannut pois — ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen oli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja niin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin jossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa oli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei ollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä koettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet uneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä mitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.

Nyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä täysikasvuisena.

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat, niin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla oli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa, kun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä silmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun, lapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin katsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen tunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa siinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita vanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.

Hänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja miettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän saanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa, minkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.

Kun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla siivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian takasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan talouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri kiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa pois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa lentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela raukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun höyhensaarten rauhaisaan satamaan. —

Näitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli muuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan huoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan, mutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.

Oli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten metsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii hiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia valkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin. Lämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta taivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen ja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.

Ada on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja hänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.

Ukkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin hajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.

Reviisori alkoi:

— Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.

— Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.

.— Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut. Stjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies — … Ruutu valttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset lehdet.

Väliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:

— Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?

— Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja, tietysti!

— Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat kummatkin naimisissa.

— Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin olisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.

— Niin, mitä majuriin tulee niin… hän on kyllä aina ollut sika kunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni, valtiopäivämies, äh, ei uskoisi.

— Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla, mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. — Hienoja naisia, tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.

— Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto — tuossa on hyvä veli!

Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.

Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.

Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen, jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.

Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä rakkaimmat säikeet.

Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen, sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta, valapattoisuutta ja valhetta — ei mitään muuta.

Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. —

Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut mitään uneksittavaa eikä toivottavaa — ei, lohdutonta oli kaikki ja tyhjää. — Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä punasiksi ja turvonneiksi.

* * * * *

Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.

Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen vastaanottoon.

Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika, hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.

Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.

HJ. SÖDERBERG

Tappaminen.

Kirjotettu on: älä tapa.

Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.

Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta, muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.

* * * * *

Useimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa pojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut ampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme metsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti panematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan. Linnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen suhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä taivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi, niin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen millä tavalla tahansa.

Niin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa linnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli oksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin mahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut oikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli liikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina häpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen? Ja sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?

"Se kyllä kohta kuolee itsestään", sanoi toverini.

"Niin", vastasin minä, — "ei se voi kauan elää."

Tunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.

Päivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me hiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet siinä osassa puutarhaa.

* * * * *

Miksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan vaistomaisesti, se kun säikäytti minua.

Olin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo lankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt kaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta kuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus kääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset höyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin tällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä Alstern sumussa. Lombardsillan kaasut…

Äkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja lihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni alkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas. Mutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle; keränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli takakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin hätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.

Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?

En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.

Minun täytyi nähdä joku ihminen… Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa. Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:

"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."

* * * * *

Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui niin itsestään selvältä.

Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt. Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi, joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.

Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on tapa.

Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu, ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja ulisi hiljaa.

Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.

Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat repineet sen silmää, joka nyt veristi.

Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.

"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.

Ja sittemmin kuljin toisia teitä.

Huolia.

Upsala-novelli 1890-luvulta,

Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.

Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen. Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa, voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa alkoivat väsyä.

Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen puitten taa.

Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.

… Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.

Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen — — — lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä valkeaksi.

— Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei häneltä mitään puuttunut.

… Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli kulkiessaan läpi ullakon.

… Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.

Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada. Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.

Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa romantiikkaa.

Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! — Nyt oli hän pimeässä.

… Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen, joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä ja akkuna helähti kuin tuskassa.

Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset — — — kuten tavallisesti.

Tunnit kuluivat… ja kuluivat.

Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin: pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista Helenasta…

Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.

Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut. Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika, joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.

… Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.

Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena, sumuisena, siniharmaana… ei, ei kuu, se on niin kylmä — — —

Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat — —

… Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja käkikello kukkui yhdeksän kertaa… illallisaika.

Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin istumaan käsivarret ristissä.

Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin puututtaessa…

Asuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.

… Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että yleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui. Ranskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla…

Jos kääntyisi emännän puoleen? "Tilapäinen pula…"

… Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla, mutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti…

Paul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.

Ei hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos olisi… Lyötiin kovemmin. — Sisään!

Paul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman lammasmaiset, silmissä viekas ilme.

Hän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.

Perhana — Paul hieroi silmiään — Housu-Jansson…

Hetkisen hiljaisuus.

— Vanhoja vaatteitako?

Paul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi juuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.

— Niin — hän kiemurteli lakki kädessä — olisikohan kandidaatilla vanhoja joutavia housuja?

— Niin no — joutavia ne eivät oikeastaan ole — Paul otti parin esille.

Housu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt aseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun paremmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät, muutoin mukiin menevät.

Hän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä. Nyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän, nauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.

— 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.

— Mitä?

— 1:50 kertasi Housu-Jansson.

Paul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä pikemmin. Hän suostui.

Housu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan ja meni.

— Hyvästi, maisteri!

— Hyvästi, herra — herra Jansson.

Hän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei se puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.

Hän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta ei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.

… Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja. Viiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman esityksestä taiteessa.

… Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.

KARL ERIK FORSLUND

Jouluyö.

Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten; tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.

Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.

Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja — pilkottaakohan tultakin? — Joulutonttu. — Lapsiloruja, mutisee hän ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.

Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.

Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:

— Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen syksyn jälkeen.

Ja koivusta kohisee vastaus:

— Mutta hän viipyy niin kauan.

— Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten odottanut.

Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.

Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi — onko metsä hereillä, onko lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen. Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.

Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.

Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.

Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään, ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.

Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi lähelle häntä.

Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet katsovat häneen valoisin silmin.

Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi…

Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.

Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä, hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen kuiskaus:

— Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? — Hän on äiti lapsineen, enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.

Janne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen piirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä…

Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat valkenevassa taivaan kumussa.

Teeriemo.

Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa. Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.

Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä, vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja koivupensaita seinissä ja katolla.

Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan että pohjan tummiin syvänteihinsä.

Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa; useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä hienointa hämähäkinverkkoharsoa.

Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.

Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.

Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen; hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää korvat niskaan ja vierii keränä pois.

Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista, kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas — hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii! piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja viheltää — tys tys! — kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai mahdollisesti ihminen… Teeriemo sävähti — ihminen se on, ihminen kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät; pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin, päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella — ihminen käy läpi metsän!

Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa — keveinä ja hiipien, mutta kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti — kyyhkynen lentää ylös, läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun askeleet ovat aivan lähellä — hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä, toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.

Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista, askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.

Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta — tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä? — — — Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen. Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! — silloin vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen — tu-tu-len, ko-ko-kohta! sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin houkutukseen.

Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on koko poikue taas kyllä koossa.

Silloin pamahtaa laukaus — ja toinen. — Vuoret antavat kaiun, kohaus käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.

Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi. Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.

Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös — pienin kukko — ja tuolla pikkukana. — Molemmat kohoavat hiukan — silloin kajahtaa taas kaksi laukausta — ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.

Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.

Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän on yksin jälellä, ei maksa toivoa.

Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin hiljaisuudesta. Si si — tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa. Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä, maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.

Nyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan vierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he houkuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät toiset poissa.

— Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.

— Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän poikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko joku teistä, niin tunnustakaa vaan!

Poikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:

— Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt. Sen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen takana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat kanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en tohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo orava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.

— Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle olisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.

Palkintokilpailu.

Koivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa saivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.

Lähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen toista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.

Palkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa antanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja koska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut hyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.

Muutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he istuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja toisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva huutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä, ja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu näytti lupaavalta.

Useampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten latvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.

— Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain joukossa.

— Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka aio ottaa osaa?

— Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, — tehän olette keskellä visertävää nuoruutta?

— Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle, mutta mieheni on mukana.

— Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!

— Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta on, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.

— En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi palkinto tuo sitten?

—- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja köynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu lankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan kaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on pääasia.

— Totta. Sehän on vertauskuva — ja hyvin kuvaakin loistonsa pian kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?

— Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti valittu.

— Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko kunnialla mainitaan?

— Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.

He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen avausvaakkunan ja sitten alettiin.

Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen, lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.

Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin ensimäinenkin.

— Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.

Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät ilosta.

Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.

Sitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät nokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa tasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät ikävystyneiltä.

— Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.

Enemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa muistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen äänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.

— Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös niin hurjasti. Muutenhan — ei hullumpaa.

Kuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin, sitten suokurppa, räkättirastas ja muita.

— Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista taiteilijaa emme ole vielä nähneet.

— Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja kuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti, nopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa — siivet värisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä mutkikkaimpia lirityksiä.

— Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.

Leivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni pisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti yksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa alas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.

Hetkisen tätä kesti, ääni vaikeni äkkiä — ja yks kaks tuli ilmasta alas kuin pieni kivi. Mutta sillä oli siivet — se pysähtyi aivan maahan tullessaan ja mättäällä istui leivonen antaen kuulua helisevän naurun.

Suosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat nakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.

Vain varikset vaikenivat.

— Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. — Ovatko ne sokeita ja kuuroja — vai voiko kenkään olla ihastumatta semmoisesta.

— Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja ihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro. Hänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain lennossa.

— Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.

Pääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja nousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen. Milloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen siipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet painuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän ylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö peräsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli tuli hän viuhuen maata kohti — ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä taivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi hän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen lennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi alas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.

— Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti kielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.

Vain varikset olivat vaiti.

— Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää lentoa?

— Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen, pelkäänpä arvaavani sen.

Oli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas, lento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin kuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli hänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.

Kissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään pehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka ampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.

Heistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku heidän joukostaan taas esiintyi.

Se oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan sukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä hänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään karheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.

Mutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä ihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja imartelevia sukulaisia.

— Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!

— Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi lentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan komea.

— Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja sopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.

— Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja hulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja tai muuta käsittämätöntä.

Ja neljäs:

— Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.

— Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen koivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.

Mutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava vääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä siihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista, silmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset ikinä enää ota kilpailuun osaa.

— Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen heinäsuovan seipääseen.

Mutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta. Pääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa ehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt taipua.

Mutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja vihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.

Kaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan yläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti kantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.

Hän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin, laskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi sinitaivaalle.

Linnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset alkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan ei liikkunut.

Silloin irtautui pisara — putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella oli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.

Siellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät koukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät tuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja lyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen höyhenverhoon.

Hiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja korotti äänensä.

— Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan lentämisen taidossa.

— Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.

— Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja raakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin. Hänelle kuuluu koivunlehti.

— Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja karheat.

Varikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat. Enemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat kallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.

Ja lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti, ja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun — siinä tapauksessa…

Varis oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota ihailtua.

Turha vaiva.

Kyyhkyshaukka kiitti kunniasta: — En kilpaile varisten kanssa, sanoi hän. En myönnä teidän kykenevän arvostelemaan minua ja lentoani. En myöskään välitä palkinnoistanne. Elävä kana tai jänis olisi toista. Lakastunut lehti ja hiirenraato, mitä roskaa se on.

Hän lennähti ylös sysäten siivellään variksen alas, kohosi ja katosi.

Nyt voittivat varikset. He antoivat koivunlehden tuolle keski-ikäiselle immelle, kunnialausuntoja nuorille variksille ja nokkahiiren nielasi vanhus, joka oli kilpailun alkanut; ei hän kenenkään mielestä ollut sitä ansainnut, mutta eihän hänelle ijän kaiken voitu kunnialausuntoakaan antaa.

Palkintoja jaettaessa lentivät pikku-linnut aidalle, toiset lentelivät mutisten ympäriinsä.

— Tämä on hävytöntä, sanoi kottarainen.

— Olisivat nyt voineet sinut kunnialla mainita, sanoi leivoemo ukolleen.

— Olen mieluummin ilman, vastasi tämä. Kunnian käsite on minulla ja heillä erilainen.

Vanha varismuori kuuli mutinan ja lensi sinne.

— Älkää nyt mukisko, pakisi hän. Piti lentää paraiten, ei ollut kysymystä kauneimmasta tai nopeimmasta, eikä laulun lirityksistä.

— No, mutta millainen on sitten paras lento? kysyi pääsky.

— Luonnollisesti variksen lento, vastasi varismuori. Opetelkaa nyt sitä ensi kerraksi, niin kyllä tekin voitte saada palkinnon. —

Mutta ensi kerralla saivat varikset lentää yksin, eikä kukaan taiteilijalintu heidän kilpailuihinsa enää osaa ota.

VICTORIA BENEDICTSSON

Tutkimusmatkalla.

Hän oli kauhea demokrati, tuo hyvä notario, s.o. teoriassa, käytännössä ei hän juuri ollut osottanut, kelpasiko mihinkään.

Hänen hienopintaisilla kasvoillaan ei näkynyt näivettymisen jälkeäkään, viikset olivat pikkusievät ja silmät syvintä ruskeaa.

Hän oli lempeä kuin kasvihuonekasvi ja näytti vielä hellävaraisemmalta reippaitten maatyttöjen rinnalla, joitten seurassa hän asteli maantietä pitkin.

Nuo kolme kävelijää keskustelivat vilkkaasti ja näyttivät ulkonaisista eroavaisuuksista huolimatta sopivan hyvin yhteen.

Notario oli tullut maalle "tutkimaan luontoa" — kuten hän sanoi — ja huomasi sen väärentämättömän skoonelaiseksi: aaltoilevia peltoja ja kukkivaa apilasta, joka tuoksui niin makealta, että luuli tuntevansa sen maun kielellään.

Toinen tytöistä oikeastaan piti puhetta yllä kummankin puolesta, ja notario oli tullut mieliaineeseensa: valtiollisiin asioihin.

"Enpä luule teidän täällä pitkälle pääsevän", sanoi neitonen.

"Kyllä, itse kansa on juuri se terve lähde, josta meidän teennäisen aikamme on ammennettava", sanoi hän innostuksella.

Tyttö nauroi.

"Tahtoisinpa nähdä, miten tulisitte toimeen talonpoikiemme kanssa", sanoi hän. "Minun vakaumukseni on, että tulee olla kasvanut heidän keskuudessaan voidakseen oikein heitä käsittää."

"Oh, sellaisten ihmisten luonne on vähemmän monimutkainen kuin meidän eikä niin vaikeasti tajuttava".

"Mutta karhea kuori voi alussa tympästä", sanoi tyttö vakavasti.

"Kuuluu, ettette tunne minua", väitti notario. "Ei mikään todellinen minua tympäse."

"No, sitte näette tuossa skoonelaisen maatyöläisen perikuvan", sanoi hän osottaen vähän matkan päässä tien vierellä istuvaa miestä.

He astuivat hiljemmin tehdäkseen huomioita.

Vanha mies istui ojan vierellä nauttien päivällistään. Se päättyi mustaan leipään ja piimään, jota hän sarvilusikalla söi saviruukusta.

Hän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse istui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli mudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja kesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden pohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.

Kasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen. Hän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa auringon paahtaa selkäänsä.

Vartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat käsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat lujat.

"Hyvää päivällistä, Anders Hansson", sanoi puhelias tyttö pysähtyen seurueensa kanssa ukon eteen.

"Kiitos toivotuksesta", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.

"Kaunis ilma", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.

"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui", vastasi Anders Hansson ja maistoi lusikastaan.

"Kovaa työtä tuo", lausui notario osottaen painavaa lapiota.

"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole", arveli mies. "Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää." Hän katseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.

Mutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!

Pienen kuolleen rotan.

Se oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut elämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta skoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta ja pani sen maahan viereensä.

"On niin paljon hiiriä aitassa", sanoi hän selitellen. "Hukuttavat itsensä maitoon ihan tämän tästä."

Ja niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut liikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja oksetus oli likellä.

Neiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.

"Noo?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.

"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi käsittämään moisia elukoita", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin hienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan jotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.

"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt", myönsi hän. "Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä hukkaan."

Hetken kävelyn jälkeen lisäsi hän:

"Vaimolla on keuhkotauti ja mies keittää kahvin hänelle joka aamu ennenkuin menee työhön. Tehkääpäs perässä."

Notario pudisti päätänsä. Hänen mieltänsä käänti eivätkä sovittavat sanat mitään vaikuttaneet.

Kahvin keitto ei sovittanut rottajuttua.

Joulu.

Kertomus Etelä-Ruotsista.

Ei lunta maassa, eikä huurretta puissa. Avuttoman alastomina seisoivat ne kylmästä väristen. Kuu ei valase maisemaa; on likasenharmaa hämärän hetki ja kenttien yli käy nihkeä tuuli, joka tunkee luihin ja ytimiin.

Tie on lokanen ja jalat tarttuvat saviseen maahan, joka on sitovan sitkeä. Pieni kivetön oikotie, polkemalla, ei ajaen tehty.

Ylös mäkeä nousee pieni ukko laahustaen rattaita. Kuorma on kova vanhalle miehelle. Läiskähtäen vaipuvat puukengät likaan ja imaseva ääni kuuluu, kun hän ne vetää ylös. Ylempänä on tie kovempaa ja kulku käy helpommin. Mäen päällä huoahtaa hän, lykkää lakin niskaan ja pyyhkii otsaansa lammasnahkaturkin hialla.

Se oli viimeinen ylämäki, mutta myös pahin. Hämärä tummenee. Olisipa jo kotona!

Hän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu aisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti — reippaammin kuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän kotiin.

Huomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia. Mäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen juosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen polvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä, eikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi semmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin vikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista tahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.

* * * * *

"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon kanssa?"

"Köyhän joulu on väliin omituinen."

"Mutta moinen aihe! Ei, valoa — paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!"

* * * * *

Kartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.

Valoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee joka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin piiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin suuntiin.

Niin on oleva!

Kuusi, jonka oksilta tähdet ja kultakorut kimaltelevat, ei ole vielä sytytetty. Sen tummanvihreät havut imevät ahnaasti valoa ja levittävät vuorostaan pihkasta metsätuoksua huoneeseen. Se sanoo sanoja selvemmin, että nyt on joulu.

Hienolla pöytäliinalla loistaa hedelmämaljoja täynnään omenia ja pähkinöitä. Valonsäteet taittuvat pullojen särmiä vasten ja ohkasia laseja on ympärillä, kirkkaina kuin kaste, hauraina kuin onni.

Kaikki on odotuksessa.

Ulkona kyökissä on myös lämmintä ja valosaa. Padassa porisee hanhi, ja Liina seisoo juhlapuvussa liikuttaen puuroa. Hänen kasvonsa ovat sievät ja hän näyttää pikemmin neidiltä kuin palvelustytöltä. Hänen ilmeensä osottaa, että hän itsekin sen tietää, ja se näkyy siitä siroudesta, jolla hän kauhaa pitelee. Mutta hän onkin sisäkkö hienossa talossa. Hyväntahtosesti hän vain hoitaa keittäjättären tointa tämän pukeutuessa.

"Hyvää iltaa, Liina", sanoo nuorekas ääni oven avautuessa.

"Herranen aika kun säikähdin", sanoo Liina herttasimmasti hymyillen, eikä ollenkaan näytä säikähtyneeltä.

"Ymmärräthän, että olen märkä, sillä ilma on sumuinen, eikä minulla ole halua näyttäytyä sulhaselle ennenkuin olen hienoissa pukimissa." — Tulija on parinkymmenen vuoden ijässä oleva nuori mies.

"Missä on äiti?"

"Rouva on pukeutumassa, mutta kai hän jo on valmis, herra voi mennä salonkiin, siellä ei ole ketään ja rouva tulee kohta. Minä en voi lähteä puuron takia."

"Ei tarvitsekaan Liina. — Täälläpä on lämmintä ja hyvää! — tahdotko viedä nämät sitten huoneeseeni?" Hän asetti laukun ja päälysvaatteet tuolille.

"Heti kun Johanna tulee."

Nuori mies avasi oven salonkiin ja astui sisään. Hänet valtasi omituinen tunnelma; ei koko maan päällä ollut paikkaa näin ystävällistä, puhdasta ja iloista kuin tämä — hänen kotinsa!

Hän olisi tahtonut levittää käsivartensa sitä kohden kuin olisi se ollut elävä olento, jonka hän voi pusertaa onnen syleilyyn. — Ovi avautui ja sisään astui hänen äitinsä.

"Äiti", sanoi hän ainoastaan. Yksi sana voi sisältää paljon. Ja äiti, tämän kodin sielu, laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi häntä silmiin.

"Lapsi", sanoi hän hyväillen, "isä on pahoillaan, kun et päässyt ylioppilaaksi."

He suutelivat toisiaan.

"Äiti saa kysyä tovereiltani", sanoi poika, "kaikki sanovat että tehtiin vääryyttä."

Äiti katsoo häneen epäillen, mutta uskoo tietysti.

"Pelkään, että olet huvitellut liikaa, olet maksanut isälle paljon." Ihaillen ja varoen katsoo hän poikansa kauniisiin kasvoihin. Tämä painaa kätensä hänen poskilleen ja suutelee häntä jälleen.

"Ei nyt toruta jouluiltana."

"Mutta isä —?"

"Niin isä luulee, että voi päntätä latinaa, niinkuin hän tutkii numeroitaan, hiljaa ja varmasti, ettei erehdystä tule."

"Mutta hän suuttuu."

"Silloin lepyttää pikku-äiti hänet."

"Mutta, Otto, saat ajatella —."

"Minä olen ajatellut!" huudahtaa tämä iloisesti pyörittäen äitiään ympäri, "mutta nyt on joulu ja nyt iloitaan, ja minä olen ostanut niin sieviä joululahjoja siskoille, ja sitten on minulla pikku velkoja, joilla en nyt voi huolettaa isää, sillä autathan sinä minua vähän. Ja sinä olet kaikkein herttaisin pikku äiti!" Ja taas hän suuteli häntä.

"Mutta Otto!"

"Niin, ei sitä voi auttaa, on niin ihanaa tulla kotiin mailman melusta —. Ja Emmi kun on kihloissa!"

"Niin, ja Herbert on hieno mies."

"Uskonpa kyllä — luutnantti! Ovat kai hyvin rakkaat?"

"Kuten vastakihlatut ainakin."

"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja soma kuin konfekti. Äiti — Emmi on kaunis tyttö!"

Äiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut ylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus oikein säteili hänen kasvoistansa.

Poika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.

"Missä on isä?"

"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää Herbertin takia." Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille. "Sellainen on isä aina."

"Ei mitään", sanoi poika lohduttaen; "olkoon puettu tai ilman, hänestä täytyy pitää."

Hän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat toistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.

* * * * *

Konttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja nojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.

Siinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt istui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta painostusta — keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.

Hän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras haihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden suorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.

Nyt oli tilinteko taasen.

Mitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen vajausta —. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei voinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki hän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut pelastusta — turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.

Ennen ensi joulua — —. Niin. Ei kauempaa.

Tuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Onnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä ennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän rakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon — senkin, jota ei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain yksi onni, se oli tämä.

Hän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa vedet silmissä.

Ennen ensi joulua — ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä niin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän hellyyttään.

Hän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa alusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei — heille; hän ei voinut kestää tyytymättömyyttä — heidän puoleltaan; ei sanoa totuutta — heille. Siinä kaikki.

Hän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut —- ostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli kunniaton mies.

Kuinka hän olikaan vanha ja väsynyt? Hän nousi raskaasti. Nyt oli joulu. Häntä odotettiin.

Heikko ilon heijastus kuvastui hänen kasvoistaan, kun hän ajatteli valoa ja iloa ja kiitollisuutta joululahjoista. Hän oli kärsinyt niin paljon, että hänestä tuntui, kuin olisi itse kärsimys sovittava.

Rikkaan joulu voi olla omituinen.

* * * * *

Rattaat olivat vajassa ja isoisä itse istui juhlapuvussaan puhtaana uunin vieruspenkillä, hänellä oli yllään tummansininen sarkatakki, joka näyttää kankealta ja uudelta kolmenkymmenenkin vuoden vanhana. Isä istuu pöydän ääressä ja lukee rypistynyttä sanomalehteä, joka on kulkenut kädestä käteen, kunnes on tullut tahraiseksi ja pehmeäksi kuin vanha seteli.

Pöydällä loistaa lamppu. Puhdas liina peittää pöytää ja särvinvati on jo esillä, vierellään leipää.

Ruokaa laitetaan tuvassa, säästyy siitäkin. Sängyssä on perunavati peitettynä päänalusella lämmön säilyttämiseksi. Kala kiehuu parhaillaan, ja äiti sekottaa puuroa, niin että lämmin höyry leviää ympäri huoneen kiihottaen ruokahalua. Isoisän silmät seuraavat kauhan kiertoliikettä sillä nautinnolla, jota toimeton tuntee työtä katsellessaan.

Äiti on tuskin kolmenkymmenen ijässä mutta näyttää vanhemmalta, jos häntä vertaa ylemmän luokan naisiin. Hän on iso ja voimakas, posket ovat sileät ja punaset ja hän pyhkäsee kasvojaan silloin tällöin esiliinallaan, sillä lieden ääressä on lämmintä.

Pienokaiset pyöriskelevät pitkin lattiaa, hyvin levottomina, mutta ääneti ja hartaina, sillä äiti pitää järjestystä. Yksi heistä seisoo lieden ääressä, ja kun luulee, ettei häntä huomata, koettaa hän etusormellaan varovasti kalanpalasta tunnustellakseen, onko se kiehunut.

"Paavo annas olla!" huudahtaa äiti ja pukkaa häntä päähän toisten salaa virnistäissä.

Mutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta — — kolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.

"Hanna! otas perunat esiin!" käskee äiti ja määräys täytetään täsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää höyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan isä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta kun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.

"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa ovat he paikoillaan.

Ja nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta makeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen, että sen muistaa koko vuoden.

"Isoisä, nyt on puuro pöydässä", sanoo isä. Ja "isoisä" kömpii pöydän ääreen.

Ei ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai että nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. — Ainoastaan puuroa — puuroa!

Kansanystävä.

Uusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja sen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten kautta tullut hyvin "muotiin." Hänen lehtensä oli maltillisesti kansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli kevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin rikkaan talossakin.

Yritys oli onnistunut.

Uudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä lehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin yleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä hän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi luottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.

Hän seisoi peilinsä edessä ja täydensi pukeutumistaan huolellisesti, tarkasti kuten kaiken mitä teki. Viimeiset päivät olivat olleet pelkkiä juhlia ja kutsuja, sillä kaikki tahtoivat nähdä hänet, kaikki tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset ennenkuin hän jätti kaupungin.

Täksi päiväksi oli työväenyhdistys komeaan huoneustoonsa laittanut juhlan, ja toimittaja itse oli sepittänyt vaikuttavan runon, jolla hän jätti hyvästit yhdistykselle.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, mutta näytti vanhemmalta; tukka oli otsanrajasta harva, tumma ja sileäksi kammattu. Solakka vartalo oli aika soma, etenkin mustissa, ja koko ihmisessä oli jotain silkosta sievistettyä: saavuttamaton, kohtelias tyyneys, joka pakotti kaikki kohteliaiksi.

Lyhyt talvipäivä oli jo lopussaan ja kaasu sytytetty hänen sievässä kaksikamarikossaan. Kello soi ja kohta sen jälkeen avautui ulommaisen huoneen ovi. Toimittaja heitti viimeisen silmäyksen peiliin, pyyhkäsi viiksiään ja astui esille. Hän näki aivan nuoren miehen, joka kumartaen seisoi oven pielessä. Tuo oli tavallaan tuttu, oli näet avustanut lehteä. Enempää ei toimittaja hänestä tietänyt. Hänen toimeentulonsa näytti olevan vaikea. Esiintymisessä oli jotain joka sen sanoi vaikka vaatteet olivat siistit ja moitteettomat. Hänen aikomuksensa oli ottaa ylioppilastutkinto, mutta hän ei koskaan ollut käynyt missään kunnollisessa oppilaitoksessa, vaan luki yksityisesti ilman suuria onnistumismahdollisuuksia. Hän kirjotti kuitenkin luontevasti ja tuntui lukevan paljon.

"No, hyvä herra Andersson", sanoi toimittaja hyväntahtoisesti. "Mitäs on sydämellä? Pyrkiikö joku pieni kynänpiirros päivänvaloon?"

"Ei, ei nyt", vastaa puhuteltu hämillään ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tahdoin vain kysyä, voisinko saada jotain korvausta kirjotelmistani."

"Ei, paras herraseni, sitä saamme vielä hiukan aikaa odottaa", sanoi toimittaja hymyillen. "Te olette vielä liian kypsymätön voidaksenne saada korvausta. Olen ottanut lehteen koelmanne tehdäkseni teille palveluksen."

"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi nuori mies anteeksi pyytävästi. "Suokaa anteeksi kysymykseni."

"Ei vaaraa. Päivä tulee, jolloin kokoatte rahaa kirjotuksillanne", sanoi toimittaja iloisesti.

Hänen suosikkinsa näytti aikovan sanoa jotain, mutta sitten voitti kainous, hän kumarsi hätäisesti ja meni. Eteisessä hän pysähtyi ottamaan päällystakkiaan, ja juuri hänen lukkoon tarttuessa lykättiin ovi ulkopuolelta auki.

Hän peräytyi askeleen, kun oli saada oven otsaansa vasten.

"Herran nimessä, en kai sinua kuoliaaksi lyönyt?" sanoi tulija reippaasti.

"Et. Mutta ei se sinunkaan ansiosi ole", sanoi nuori mies nauraen ja vaihtoi lujan kädenlyönnin tulokkaan kanssa.

Tämä näytti työmieheltä, kädet olivat valkeat, mutta kovat, kasvot kalpeat, mutta tarmokkaat. Hän olisi ollut kaunis mies, jos hänen vartensa olisi ollut parempi. Hän oli nuoren ystävänsä täydellinen vastakohta, ja pitäen tämän kättä vielä omassaan katseli hän tutkistellen tämän kasvoja.

"No, saitko rahaa?" sanoi hän.

"En", vastasi toinen hiljaa.

"Ei äyriäkään?"

Nuorukainen pudisti päätään. "Olisit ottanut nämät mukaan", sanoi toinen eloisasti. "Sinä olet liian pelokas, se ei kelpaa. Tule sisään, niin puhun hiukan sille miehelle."

"En mistään hinnasta."

Varjo vetäytyi toisen kasvoille.

"Ei kelpaa", sanoi hän heittäen tämän käden, joka retkahti alas. "Et kelpaa, olet pelkuri."

"Engberg", sanoi toinen moittien.

"Niin, ei se ole helppo sanoa", sanoi Engberg tyynempänä, "mutta totta se on. Päätä sinulla on, mutta pontta ei kylliksi. Tahi, jollet ole arka, mikset uskalla mennä sisään?"

"Tiedät, että olen semmoinen; se tarttuu kurkkuun, en voi puhua."

"Ei tarvitsekaan, minä puhun."

Engberg astui rivakasti sisään ja toinen seurasi. Toimittaja oli mennyt makuuhuoneeseensa.

Engberg meni ovelle, joka oli auki.

"Anteeksi, kenties häiritsen", sanoi hän kohteliaasti.

Toimittaja käännähti pöytänsä äärestä. Kohtaus ei näyttänyt tervetulleelta.

Engberg oli hänen ent. suutarinsa.

"Olisin kiitollinen, jos Engberg toisten tahtoisi naputuksella ilmaista tulonsa", sanoi työväenystävä hieman ylhäisesti.

"Olisin sen tehnyt, jollen olisi tiennyt että toimittaja oli tavattavissa. Tapasin juuri tämän nuoren miehen eteisessä", hän katsahti yli olkansa seuralaiseensa, joka seisoi puoleksi uteliaana puoleksi arkana. "Ja minä lupasin puhua hänen puolestansa."

"Kai hän sen itsekin osannee."

"Ei. Se hänen vikansa juuri onkin, mutta kirjottaa hän osaa. Nyt pyytäisin herra toimittajaa antamaan jotain hänen työstään. Hän tarvitsee sitä."

"Ei ollut koskaan puhetta maksusta, kun kirjotukset jätettiin, eikä lehti nyt voi maksaakaan."

"Miksei?"

"Sitä ei herra Engberg ymmärrä."

"Ymmärrän vain, että kun jonkin työ on täysikelpoisena vastaanotettu, niin hän myös on ansainnut maksun siitä." Näkyi, että työmiehessä kohosi viha, vaikka hän vielä hillitsikin sen.

Hän oli juonut; ei niin että olisi ollut päissään, vaan kuitenkin niin että veri liikkui nopeammin suonissa ja sanat lähtivät liukkaammin.

"Kuka on sanonut, että olen pitänyt herra Anderssonin työtä täysikelpoisena?" sanoi toimittaja.

"Ei kukaan, mutta en luule teidän tahtoneen tarjota maksaville lukijoillenne semmoista, mitä itse piditte ala-arvoisena. Jos me, käsityöläiset, tahtoisimme tehdä samoin pidettäisi sitä petollisena menettelynä kaupanteossa."

Engberg hymyili, hän luuli antaneensa oikean surmaniskun vastustajalleeen, mutta tämä seisoi välinpitämättömänä, vieläpä hän näytti pidättävän hymyäänkin.

"Ensiksikin puhutte, mitä ette ymmärrä ja toiseksi puututte asioihin, jotka eivät teihin kuulu", sanoi toimittaja.

"Laskuni, jota ette ole maksanut, ei kai myöskään kuulu minulle!" jatkoi toinen hänen tyyneytensä ärsyttämänä.

"Jos olisitte alusta pitäen esiintynyt vähemmän pöyhkeästi, olisi tuo ylioppilasvelka kai nyt maksettu."

"Minä haen sen ulos."

"Olkaa hyvä, teillä on kai velkakirja?"

"Aiotteko kieltää olevanne minulle velkaa 87 kruunua ja 97 äyriä?"

Toimittaja ei vastannut, kohautti vain olkapäitään säälivästi; koko hänen asennossaan oli teatterinaisen väsynyttä siroutta, joka oli toisen kasvoissa hehkuvan vihan täydellinen vastakohta.

"Jos teillä on vielä jotain sanomista minulle, niin pyydän teidän puhumaan lyhyesti", sanoi toimittaja katsoen kelloaan. "Minulla on ainoastaan 10 minuttia jäljellä."

"Niin, minulla olisi halu sanoa teille jotain", sanoi työmies astuen kokonaan huoneeseen. Hetkisen näytti siltä kuin aikoisi hän hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta tämä ei muuttanut ilmettäkään, ja kylmässä katseessa, jonka hän heitti vastustajaansa, oli yhtä vähän vihaa kuin pelkoa.

"Engberg, Engberg, älä tee itseäsi onnettomaksi!" varotti toveri oven takaa.

"Ole huoletta, mäkijänis, en koske häneen", vastasi työmies pakottaen ääntään tyveneksi. "Mutta totuuden saa hän kuulla ennenkuin lähtee niin totta kuin nimeni on Kristoffer Engberg."

"Älkää kursailko, herra Engberg", sanoi toimittaja nostaen käsivarret ristiin rinnalle, nojasi pöydänlaitaan ja näytti voivan seista siinä kuinka kauan tahansa.

"Täällä olen minä juossut kuukausia", alkoi työmies kumealla äänellä ja käsi kouristeli vaistomaisesti lakkia. "Täällä olen juossut kerjäämässä sitä, mikä on minulle oikeudella tuleva, ja herra on elänyt humussa ja sumussa minun elättäessäni vaimoa ja lapsia." — Ääni paisui kuin vähitellen yltyvä raju-ilma. — "Ja kaiken aikaa kirjotti herra leveästi ja laveasti työmiesten oikeuksista ja köyhyyden auttamisesta tehden itsensä kansan mieheksi. Niin, sellaisia sitä ollaan! Ja työmiehet lukevat ja maksavat " — hän hymyili ivallisesti. — "Minäkin luin ja maksoin, vaikkakin oma laskuni oli täällä suorittamatta. Mutta semmoisia me olemme. Löytyy monia, jotka kirjottavat mustan valkeaksi, kun ovat opin saaneet", ääni laskeutui taasen.

Hän oikasi lakkinsa poimut ja jatkoi alas katsellen: "kun makasin lavantaudissa, tuli vaimoni tänne, hän joka yksin meidän puolestamme raatoi", ääni tarttui kurkkuun ja hänen täytyi levähtää liikutuksen tähden, mutta siten purkaantui viha leimuavaan ponteen, "ja sinä annoit hänen mennä — — — heittiö!"

"Suus kiini lurjus!" ärjäsi sanomalehtimies sävähtäen. Hän ei ollut korskea muulloin kuin oikein vihastuessaan, mikä harvoin tapahtui.

Työmies nauroi uhittelevasti, otti askeleen taapäin ja ojensi vartalonsa niin että se täytti oviaukon.

Nyt oli hän sanonut pahimman, sen mikä oli ollut syvimpänä käyteaineena hänen mielessään. Nyt tulivat sanat nopeasti ja äänekkäästi, kuten olisivat ne olleet valmiina varastossa.

Nuorempi toveri oli lähestynyt toista ovea valmiina pakoon, mutta joka sana tunkeutui ulos hänen luokseen, selkeänä ja terävänä ja itse kauhistus poltti ne kiinteiksi hänen mieleensä.

"Vihata kapitaalia — tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus? Puh — laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät, joilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä miljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat työmieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja ovat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä, joka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna pettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja jolloin me näemme teidät. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen korttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te olette rakentaneet sannalle — ja meitä on paljon."

Hän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.

HENNING BERGER

Katu.

Kuvaus Tukholmasta.

Hän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi kaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan, ja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin kortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia ja kaikenlaisia kauppoja.

Toinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen tuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa sulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui hienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen semmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja sähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.

Toinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman puolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä, apulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja lähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä oli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot, jotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta. Porttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään hiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä, vanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä, piti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi kaukaa rinteen matalien töllien yli.

Juho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat ystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten vahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja kantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen kerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän juoksupoikana kauppakonttorissa.

Niiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän lakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa pois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon päin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen rakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa kuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja loukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi nyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja poltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut, talot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen kunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski ajatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä maksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!

Hän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän vapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen ja maljat portin yllä — siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä toistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva hänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo — siinä voisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten — se ajatus huimasi — jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston vierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie ylös- tai alaspäin.

Monta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun kaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin, kun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä tuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja talon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit, ruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän osasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja tuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä kallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi hän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut hiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei neulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli öisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.

Muutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi pienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä. Komea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta Sixten erosi laivastosta. — Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin hänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.

Tapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan tytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti hänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät katua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman pohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa ja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi tälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.

Aika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli tehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja asuntoa. He pitivät siitä kadusta.

Sixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä rappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties herra missä lienee majaillut.

Tähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan kuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen. Vaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös kulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään, kirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon vaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun pituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille, heitti hän kiitollisen katseen katua alas. — Sinä olet elämäni kuva, ajatteli hän.

Hän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että samaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä päässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään vihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.

KNUT HAMSUN

Blåmansö.

Norjalainen saaristolaiskertomus.

Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi; siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää, puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan. Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin onnellisesti alas.

Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin. Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien. Pojat tanssivat paitahiasillaan.

Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius! ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin astuttiin sisään.

Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi, Fredrikke."

"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.

"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"

"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu tielleni enää."

"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."

Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.

"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."

"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.

"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, — niin, voinhan maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa maalata itse."

"Tahtooko hän nimen siihen?"

"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen neliairoinen. — Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."

"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."

"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.

Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset kirjaimet, mutta siinä seisoi: Superfin. Niin oli nimi oleva. Eikä niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.

Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.

"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.

"Sitten laskemme veneen vesille huomenna", vastasi Simon Rust.

Marcelius jatkoi:

"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?"

"Se kai ei kuulu sinuun", vastasi Simon.

"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan veneen ilmaseksi."

Simon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten isänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:

"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?"

Ja Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.

Ja taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen sanoessaan sitä.

Kotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi Simonille. "Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa", ajatteli hän, "minä vien sen itse alas."

Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka, jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.

Hän istuutuu.

Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä saaren… No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.

Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.

"Fredrikke, sinäkö siellä?"

"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa itsellesi, Marcelius."

"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:

"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä niin varmasti päättänyt."

"Olet kai?"

"Mitä siitä tulee?" huudahti tyttö. "Nyt ei tunnu siltä kun hän välittäisi minusta… Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii poispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt."

Marcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas ja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:

"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi."

"En en", vastasi Marcelius.

Tienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:

"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä, mihin minä menin."

He sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.

Seuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni. Kunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän koittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren miehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana hienona köysissä.

Vanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa iltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei näkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman näköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla morsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet siellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen seurueelleen.

"Onko kaikki valmiina?" kysyy Simon.

Joakim vastaa: "Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme."

Silloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:

"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä puolestasi?"

Kaikki kuuntelevat.

"No, hän on niin tottunut", sanoo Joakim, pojan isä.

"Silläpä sitten on nimi", sanoo Fredrikke.

"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi", sanoo hänen isänsä anteeksi antavasti.

"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke."

Silloin sanoo Simon Rust lyhyesti:

"Minä menen itse veneseen."

Kaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja istuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja raivoissaan:

"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan."

"Sido itsesi ainakin kiinni", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.

"Laskekaa!" huutaa Simon ärtyisesti.

Köydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa kumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.

Joakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe toisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo kauempana.

"Hän on puolitiessä", sanoo Joakim. "Mies kelpaa kyllä."

Silloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole: pysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa nyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös. Silloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen kolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.

Kaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan, Joakim sanoo: "laskekaa!" sitten kohta: "vetäkää!" Mutta kaikki ymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja pudonnut vuorta pitkin alas.

Niin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.

Mutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä Marceliuksen ja sanoi: "Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä olen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse alas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita."

Ja kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin juoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se mitään hyödyttänyt.

PELLE MOLIN

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

Joulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti kuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman kirkkomatkaa.

Niin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti purjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina yllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi syöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki purjehtijat vuonolla.

Äiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun alku on heille — Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä — vuoden vaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille turskanpyynnille Lofotille.

Tammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat kaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat, tuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat jännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai laiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai Länsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä ilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja turskia karkottavilta myrskyiltä!

Jo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se koskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta, rosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota ympäröi vaarallinen karikko.

Tänä vuonna on turska laiha! Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin rihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä. Nälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten suolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.

Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille, täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.

Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen. Onpa osuusveneitäkin.

Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. — Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin, kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää. Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua, sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3 vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen. Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä — kauhea keksintö.

Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi venekuntaa kohti.

Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka vastaa kumeasti.

Puita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva. Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.

Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen. Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä. Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää unta.

Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja toinen paistuu — niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla varustetut.

Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen, ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä, öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.

Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran. Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa, jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee emo ja lemmitty.

Mutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei tuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä. Tytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat lupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta. Helppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene vedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee lähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.

Miehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin takaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à 70 jopa 90:kin venekuntaa.

Naiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja kudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä. Yksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.

Vain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet kestit, "akkaväen joulu." Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja tytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.

AUGUST BLANCHE

Kotiopettajatar.

Tuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja varallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen tai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta välikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta tunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan sivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä on siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita sivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja köyhyyden suhde ole sama.

Ystävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa:

"Kerran tuli luokseni köyhä sukankutoja, joka asuu hökkelissä sivukaupungilla, ja pyysi minua kirjottamaan muutamia säkeitä hänen vaimonsa hautajaisissa jaettaviksi. Hän sai niin mukiinmenevät kuin kiireessä kokoon sain. Hautajaisten jälkeen tuli hän kiittämään runosta ja toi kuusi paria sukkia, puoliksi villaisia ja puoliksi puuvillaisia. Hän oli ajatellut kesääni ja talveani. En olisi ottanut niitä vastaan, mutta hän näytti pahastuvan niin että minun täytyi. Olin kirjottanut joukottain tilapäisrunoja leipureille ja oluenpanijoille, mutta en ollut saanut edes rinkilää tai haarikallista olutta. Tosin minut väliin pyydettiin illalliselle tai totia juomaan, mutta minä kutsuin heidät vuorostani ja siinä kaikki. Mutta runoistani olisivat he vielä saatavapuolella kirjoissani, jos joskus olisin semmosia pitänyt."

Toinenkin nuoruuden ystäviäni, runoilija ja hyvä, on kokenut samaa. Hän oli vuosien kuluessa kirjotellut lukuisia nimi- ja syntymäpäivärunoja erään rikkaan oluenpanijan perheelle. Samasta talosta haki hän pienen olutvarastonsa, josta vuoden vaihteessa raha tarkalleen karhuttiin. Lasku tuli ensin ja sitten kävi kirjanpitäjä patruunan käskystä karhuilemassa. Runoilija kun oli köyhä eikä hänellä niin muodoin ollut liikoja rahoja, niin pistikin hänen päähänsä kerran lähettää patruunalle vastalasku runoistaan, ja kun ei suoritusta kuulunut, meni hän itse karhuamaan, sillä hänellä ei ollut kirjanpitäjää.

Patruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan väliin vatsaan.

"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää", kysyi hän.

"Eivätkö tavarat kelvanneet", kysyi runoilija.

"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja hiastaan kuin tyhjää."

"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä", kysyi runoilija.

"Mutta onhan tavarassa ero", muistutti patruuna.

"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa", kysyi runoilija.

Patruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on, että patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat ja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista runopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien loistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet patruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi liikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa puolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.

Tätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä työstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä hyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee aikaa, työtä ja rahaa.

Mutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista hyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia todisteita.

Vänrikkivuosinani — sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua palvelisikaan — olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa. Miehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi paljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan kohtaan.

Tämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja näyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan, vaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään vähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki alentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin on rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan. Mutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin raha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei sivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä, se on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen halveksiminen.

Kysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät parasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen, oli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta pikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla. Suurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea, jotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis hienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää oli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat, isäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar ja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä heitti vihasen katseen opettajattareen.

Kotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin minä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä on epäjohdonmukaisuutensa.

Kun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut mukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin kaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle suotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin lähtiessä.

Kerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin. Astuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja kaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea tauti oli se, että "armollinen rouva", kuten hän kutsutti itseään, ei katsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren seurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.

Tämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren perheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että hän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin kanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen tälle seuraa.

"Onko neidin huoneessa kylmä", oli rouva kysynyt.

"Ei, täällä on kylmempi", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten enää rouvalle seuraa pitänyt.

Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat hienoa ihmistä.

"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia", — se oli hänen nimensä — "useammin näy herrasväen seurassa", kysyin kerran rouvalta.

"Oh", vastasi tämä, "hän on mieluimmin yksikseen."

"En uskoisi sitä", huomautin minä, "sillä viime kerran tavatessamme oli hän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä."

"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa seuroissa", lausui rouva.

"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka", uskalsin huomauttaa.

"Hänellä on kylliksi", selitti rouva jyrkästi, "eikä muuten pidä pilata ihmisiä."

"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa", sanoin.

Tehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.

Joka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin kutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin ensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa tilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä soitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.

"Kuka heitä opettaa", kysyi oikeusneuvos.

"Kotiopettajatar", vastasi äiti ja kiiruhti näyttelemään lastensa piirustuksia.

"Kenen opetusta he nauttivat", kysyi vieras.

"Saman opettajattaren", vastasi äiti.

"Oikein onnittelen herrasväkeä, teillä kun on niin hyvä opettajatar", lausui oikeusneuvos.

"Ja vanhin tyttäreni puhuu ranskaa ja englannin kieltä kuin ulkomaalainen", ylpeili äiti.

"Mutta kuka näistä naisista on herrasväen kotiopettajatar", kysyi neuvos, katsellen ympärilleen; "olisi todella hauskaa tutustua häneen."

"Hän ei ole tänään mukana", vastasi emäntä.

"Sairasko hän on?"

"En luule", vastasi emäntä, "mutta… mutta… en tiedä, kuinka hän…"

"Niin", autoin minä, "hänhän ei koskaan ole vieraitten aikana täällä."

"Pelkääkö hän ihmisiä."

"Ei suinkaan."

Emäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja terävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.

"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar", lausui hän, "pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni seurassa."

Emäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi kiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli oikeusneuvos hänen kanssaan.

Sitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:

"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen kotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei koskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo harvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä."

Tämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren asemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja lopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä jätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten opettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.

Muutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.

"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta", sanoin rouvalle.

"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin", kysyi tämä halveksuvalla äänellä.

"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla teatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan."

"Oho, sepä oli hienoa."

"Ja eilen", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, "eilen näin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä. Hän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse tyttärineen."

"No oli kai hänen nenänsä pystyssä", huomautti rouva.

"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä", väitin säälimättä, "ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa rumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin."

Tehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan päivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen taloon enää kutsuttu.

Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

Eräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty kirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän oli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että sivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään ilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta. Hän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät olemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä, konserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi viettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan kuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä lähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta vuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.

"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää", oli hänellä tapana sanoa, "ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä vuotta voin sanoa eläneeni sata."

Paitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli kirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta viralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli lupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.

Emme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme kirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka voi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi taloudellisesti riippumaton.

Kun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan viikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat eivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta kaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut tavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.

"Oletko ollut sairas?" kysyin.

"Joutavia!" vastasi hän; "syksy sitä tuo… Vai tätä sinä luet?" lisäsi hän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.

"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut ylioppilasaikanani", lausui Holmerz. "Tunnetko uljaampaa mailmanivaa? Kuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa semmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan mailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on punaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa saa syödä ja juoda ilmaiseksi?"

Sitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja pää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni itsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi pöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: "Se on nyt seitsemän." Sitten kysäsi hän: "kuules, huvittaako sinua morsianten näkeminen?"

"Tiedän hauskempaakin."

"Omansa näkeminen?"

"Niin kai, selväähän se on."

"Mutta mitä sanoisit jos näkisit morsiamesi toisen vieressä vihillä?"

"Eipä se hauskaa olisi."

"Kaksi sulhasta ja yksi morsian!" jatkoi Holmerz; "siinäpä olisi ainetta teatterikirjailijalle."

"Mutta olinhan unohtaa asiani", sanoi hän ojentaen minulle paperilapun, jossa oli nimikirjotukseni. Se oli velkakirjasta, johon olin kirjottanut takauksen Holmerzille. Oli omituista saada nimensä pois paljoa ennen lankeamispäivää. Sitten lähti Holmerz luvaten mennä aikaisin levolle.

Hetkisen kuluttua lähdin minäkin liikkeelle ja tapasin erään Holmerzin tuttavan, jolle kerroin tämän käynnin.

"Holmerz parka!" huudahti toveri, "hänellä on kova päivä. Tuskin neljä viikkoa sitten oli hän kihloissa mamseli S:n kanssa ja tänä iltana menee tyttö erään tyhmeliinin kanssa naimisiin."

"Holmerz kai eron teki?"

"Ei, ihme kyllä teki sen tyttö", vastasi toveri, "mutta nainen näkee nerokkaassa miehessä vain hänen vikansa ja tyhmässä tämän ansiot."

Menimme Holmerzin asuntoon, mutta hän ei ollut kotona. Emme tavanneet häntä myöskään paikoista, missä hän tavallisesti vietti iltansa. Emme tavanneet häntä enää koskaan.

Muutamia tunteja myöhemmin astui valaistuun äsken kalustettuun asuntoon Hallituskadun varrella mustapukuinen herra valkein kaulaliinoin ja hansikkain. Kummassakin kädessä oli hänellä suuri kimppu mitä valituimpia kukkia. Salissa oli palvelusväkeä toimiskelemassa pöydän ympärillä, jolla oli laseja rivissä; nurkassa oli kori samppanjapulloja.

"Olen sulhaspoikia", sanoi herra, "ja olen tullut katsomaan että kaikki on järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja makeisia viinin kanssa?"

"On", vastattiin, "mutta vadit ovat ruokakaapissa."

"Asettakaa ne pöydälle!" komensi herra.

Vadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.

"Pullot pannaan keskeen", määräsi hän järjestelyssään. Määräys täytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.

"Kas niin", sanoi hän, "nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni, portille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää, vaunut kuuluvat tulevan!"

Herra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan vieraita, joita pian vilisi sali täynnään.

Morsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen, pitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa hääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin vieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen toivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä morsiamen ja toistenkin naisten silmiin.

Hetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen sukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös ahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle, kun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi samppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin. Mikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen ilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin edellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja sanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.

Morsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja sen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti herättäneet morsiamen huomion.

"Kukahan on antanut minulle nämät?" oli hän kysynyt.

"Sulhanen tietysti", arvasivat neidot.

"Hst! mitä se on!" huudahti morsian tuijottaen kalpeana sänkyyn.

"Mitä tarkoitat?" kysyivät neidot.

"Joku sanoi nimeni", änkytti morsian… "ettekö kuule mitään?"

Sängystä kuului korisevaa ääntä. Kaikki katselivat toisiaan.

"Onko kissa hiipinyt sinne", sanoi joku, "katsotaan!"

Neito juoksi sinne, mutta katsahdettuaan verhojen taa vetäytyi hän kauhistuneena takaisin.

"Mitä sinä pelästyit?"

"Kauheata!"

Nyt ryntäsi morsian vuoteen luo ja vaipui sanatonna maahan.

Kiljahtaen juoksivat neidot apuun. Se huuto oli kuulunut saliin. Sisäänryntäävät herrat tempasivat vuodeverhot sivuun ja silkkivuoteella makasi mustapukuinen herra kuolleena. — Holmerz! — — —

Onneton Holmerz ei siis saavuttanut ikää, jolloin olisi voinut sanoa eläneensä sata vuotta. Mutta kenties saavutti hän sittenkin tämän ijän. Onneton rakkaus lukee päiviä, niinkuin toiset vuosia. Ja niin tulee Metusalemiksi elonsa keväimessä ja kenties tappaa itsensä pelosta, ettei muuten voisi kuolla.

AUGUST STRINDBERG

Vuoren kultakypärät.

Antti oli maalla syntynyt ja nuoruudessaan oli hän kiertänyt maita mantereita kyynärkeppi ja vaatepakka kainalossa. Mutta eräänä päivänä tuumasi hän, että oli parempi marssia kivääri kädessä ja kuluttaa kruunun vaatteita, ja siksi otti hän pestin. Kerran hänetkin komennettiin Tukholmaan vartiopalvelukseen. Veli Kaski, se oli hänen nimensä nyt, sai kerran lomaa; ja siispä piti hänen mennä Skansenin puistoon. Mutta portilla huomattiin, ettei hänellä ollutkaan viisikymmen-äyristä ja hän sai jäädä ulkopuolelle. Hän katseli pitkän aikaa ja ajatteli: kierränpähän, aina sitä jonkun raon löytää; hätätilassa hyppään yli aidan.

Varjossa seurasi hän merenuurretta ja kierti vuoren juurta; mutta aita nousi korkealle ja sisäpuolelta kuului laulua ja soittoa. Kaski kulki ja kulki, yltympäriinsä, mutta rakoa ei näkynyt ja lopulta aitakin katosi pähkinämetsään! Väsyneenä istahti hän mäelle ja alkoi pureskella pähkinöitä.

Tulipa siihen petäjien hikertelijä ja heilautti häntäänsä:

— Äläpäs koske pähkinöihini! sanoi orava.

— En, en, jos näytät minulle aukon aidassa, sanoi Kaski.

— Vähän matkaa vielä, sanoi orava.

Hän hyppelehti edellä ja sotamies perässä. Ja samassa katosikin hikertelijä.

Tulipa siili lehtiä kahistellen.

— Seuraa minua, sanoi hän, niin löydät aukon.

— Tule mukaan, sanoi piikkisika!

— Ei kiitos!

Mutta siili tuli mukaan.

Sitten tuli kyykärme. Se oli hieno mies; osasi sammaltaa kielellä ja keimailla.

— Seuraa minua, niin näet aukon.

— Kyllä, sanoi Kaski.

— Mutta ole hieno, älä polje minua!

— Niin hieno ei nyt sotamies ole, mutta eihän minulla ole sotasaappaatkaan jalassa.

— Polje pois, sanoi siili, tai se pistää sinua, niin hienosti!

Samassa nosti kyy päätään ja koukistihe.

— Varo! sanoi siili, ja iski kyyn kimppuun. Minä en ole niin hieno, mutta minä näytän piikkini, minä.

Niin lopetti hän kärmeen, ja katosi.

Nyt oli sotilas yksin metsässä ja katui, kun oli halveksinut "piikkisikaa."

Tuli pimeä ja kaikki kävi hiljaiseksi!

Silloin oli sotilas näkevinään keltaisen käden viittaavan, edes ja takasin. Hän meni sinne päin, ja näki, että se olikin vahteranlehti, jonka on tapana heilutella sormiaan noin ilman että käy selville, mitä se tarkottaa.

Samassa kuuli hän haavan värisevän.

— Huu, minua palelee, sanoi haapa, jalkani ovat kastuneet; ja minä pelkään.

— Mitä pelkäät sitten? kysyi sotilas.

— Tuolla vuoressa on kääpiö.

Silloin ymmärsi sotilas, mitä vahtera tarkotti, ja hän näkikin kääpiön keittävän puuroa vuoressa.

— Mikä sinä olet? sanoi kääpiö.

— Minä olen sieltä maalta, mutta mistä sinä olet?

— Vuoresta minä olen.

— Vai sieltä, sanoi sotilas ja kaatoi puuron tuleen.

— Katsotaanhan vuoren väkeä, sanoi hän ja meni vuoreen.

Siellä istui jättiläinen suuren tulen ääressä ja kuumensi rautakankea.

— Päivää, sanoi sotilas ja ojensi kättään.

— Päivää vaan! sanoi jättiläinen ja ojensi punasta rautakankea.

Kaski otti tarjotun vastaan ja puristi rautaa, niin että kihisi.

— Sinulla on lämpöset kädet! Mikä on nimesi?

— Nimeni on Ruotsalainen, sanoi peikko.

— Sepä oli ruotsalainen kädenlyönti, ja nyt uskon olevani Vuoressa. Kai Kultakypärät nukkuvat vielä?

— Hiljaa, hiljaa! sanoi jättiläinen ja heristi tulisauvalla. — Sinä saat nähdä ne, kun olet maalta; mutta ensin täytyy sinun selittää arvotukseni, arveli jättiläinen.

— No jos tahdot rettelöidä oman kansalaisen kanssa, niin olkoon menneeksi. Mutta pane tulihanko pois!

— Niin, Kaski, sinun pitää kertoa Ruotsin historia sinä aikana kuin minä poltan piipullisen; sitten saat nähdä Kultakypärät; koko historia!

— No oli menneeksi, vaikken minä ollut mikään tietoniekka korpraalikoulussa. — Mutta annahan, kun mietin ensin.

— Mutta yksi ehto on: sinä et saa mainita yhdenkään kuninkaan nimeä, sillä silloin suuttuvat ukot tuolla sisällä; ja kun ne suuttuvat, silloin tiedät…

— Se on pahuksen vaikeata; mutta sytytä nysäsi sinä, niin minä alan. Täss' on tulta!

Sotamies puristi kämmenin päätään hetkisen; sitten alkoi hän:

— Yks, kaks, kolme! Vuonna 1161 ja sen vaiheilla syntyi Ruotsi; yksi valtakunta, yksi kuningas ja yksi arkkipiispa — riittääkö?

— Ei, sanoi Ruotsalainen, liian vähän. Vielä kerta!

— Näin! — Vuonna 1359 oli Ruotsin kansa valmis, sillä silloin kokoontuivat nelisäätyiset valtiopäivät ja sitä kesti yhtä menoa vuoteen 1866.

— Sinä, sotilas, voisit puhua vähän sodasta.

— On ollut vain kaksi sotaa, joista maksaa puhua: ja ne loppuivat kahteen rauhaan, Brötnsebossa 1645 saimme Herjedalin, Jämtlannin ja Gottlannin; Roeskildessä 1658 saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja Bohusläänin. Ja sillä on Ruotsin historia valmis.

— No mutta perustuslait?

— Niin, me saimme itsevaltiuden 1680 ja sitä kesti 1718; sitten oli vapauden aikaa vuoteen 1789, jolloin taas tuli yksinvaltius. Ja sitten teki Adlersparre vallankumouksen 1809 ja antoi Hans Järtan kirjottaa nykyisen valtiojärjestyksen. Nyt ei sinun tarvitse enempää tietää — oletko polttanut jo?

— Tja! sanoi jättiläinen. Tasapeli. Ja nyt saat nähdä kultakypärät.

Vanhus nousi vaivalla ja meni vuoreen, sotilas perässä.

— Kulje hiljaa! sanoi jättiläinen ja osotti kultakypäröistä ritaria, joka nukkui kallio-oven luona. Mutta samassa kompastui Kaski ja kantaraudat kolahtivat kallioon, niin että tulta iski. Silloin heräsi Kultakypärä heti; ja kiireesti kuin vahtimies huusi hän:

— Joko on aika?

— Ei vielä! vastasi jättiläinen.

Kultakypärä-ritari istuutui ja nukkui heti jälleen.

Jättiläinen avasi vuoriseinän; ja sotilas näki suuren salin. Määrättömän pitkä pöytä kulki sen läpi ja hämärissä näkyi loistava joukko kultakypäröitä istuvan kultakruunuisilla nojatuoleilla. Päässä istui mies, joka oli päätänsä pitempi toisia; ja hänen partansa ulottui vyötäreille kuin Mooseksen tai Jesaian; ja hänellä oli nuija kädessä.

Kaikki näyttivät nukkuvan, muttei sitä unta, joka yöllä antaa voimia; eikä sitäkään unta, jota ikuiseksi sanotaan.

— Huomaapas nyt, sanoi jättiläinen, niin saat kuulla jotain.

Silloin heräsivät kultakypärät.

— Kuka siellä? kysyi profeettapartainen mies.

— Ruotsalainen, vastasi jättiläinen.

— Hyvä nimi! sanoi Kustaa Eerikinpoika Vaasa, sillä hän se oli. — Kuinka pitkälle on päästy?

— Vuoteen Kristuksen syntymän jälkeen yksi tuhat ja yhdeksän sataa ja kolme.

— Aika kuluu, oletteko menneet eteenpäin? Oletteko vieläkään yhtenä maana ja kansana?

— Me olemme! Mutta sitten Kustaa ensimmäisen on maa kasvanut. Jämtlanti, Herjedaali ja Gottlanti lisää.

— Kuka otti?

— Niin, se tapahtui Kristiina kuningattaren aikana; mutta hänen holhojansa ottivat.

— Ja sitten?

— sitten saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja Bohusläänin.

— Katsopas vaan! kuka otti?

— Kaarle kymmenes Kustaa.

— Entä sitten?

— Sitten ei ole muuta!

— Kaikki siinä!

Pöytään koputettiin.

— Eerikki pyhä pyytää puheenvuoroa! sanoi Kustaa Vaasa.

— Eerikki Jeduarin poika on nimeni ja Pyhä en ole ollut koskaan. Saanko kysyä Ruotsalaiselta mihin Suomeni on joutunut?

— Suomi meni takasin Venäjälle Anjalamiesten anomuksesta, ja Haminan rauhassa 1809, jolloin suomalaiset kunnioittivat tsaaria.

Kustaa II Adolf pyysi puheenvuoroa.

— Missä ovat Itämerenmaakunnat? kysyi hän.

— Omistajat ottivat takaisin, vastasi Ruotsalainen.

— Ja keisari, onko hän jälellä?

— On kaksi keisaria, toinen Berlinissä ja toinen Wienissä.

— Kaksi Habsburgia?

— Ei, toinen Habsburgein, toinen Hohenzollarein sukua.

— Käsittämätöntä! — Ja pohjois-Saksan katolilaiset, ovatko ne kääntyneet?

— Eivät! Katolilaiset ovat enemmistönä pohjois-Saksan valtiopäivillä, ja Berliniläis-keisari vaikuttaa juuri kardinaalikollegioon määrätäkseen paavinvaalin.

— Onko sitten paavi jälellä?

— Kyllä hän on jälellä, vaikka yksi äsken kuoli.

— No mitä se Brandenburgilainen Roomasta hakee?

— Ei tiedä; toiset sanovat, että hän pyrkii roomalais-saksalaiseksi keisariksi evankelisena tunnustukseltaan.

— Synkretinen keisari, jommoista Juhana Yrjö saksalainen uneksi. Nyt en tahdo kuulla enempää. Sallimuksen tiet ovat ihmeelliset ja me kuolevaiset, niin mitä me olemme? Tomua ja tuhkaa!

Kaarle XII pyytää puheenvuoroa.

— Voiko Ruotsalainen sanoa minulle, mitä Puola nyt on?

— Puolaa ei ole enää. Se on jaettu!

— Jaettu? Entä Venäjä?

— Venäjä vietti äskettäin Pietarin perustamisen muistojuhlaa, ja Tukholman pormestari oli mukana juhlakulkueessa.

— Vankina?

— Ei, kutsuvieraana. Kaikki kansakunnat ovat nyttemmin hiukan ystäviä, ja Kiinassa on ranskalainen armeijaosasto vapaaehtoisesti ollut saksalaisen marsalkan komennuksen alaisena.

— Sepä oli! Ollaanko nyt vihollisenkin ystäviä?

— Kyllä, kristinuskon henki on tunkeutunut esiin, ja Haagissa on pysyvä sovinto-oikeus.

— Mitä on?

— Sovinto-oikeus.

— Sitten on minun aikani mennyt! Tapahtukoon Jumalan tahto!

Kuningas laski kypäränsä silmikon, eikä enää puhunut.

Kaarle XI pyytää puheenvuoron.

— No, Ruotsalainen, kuinka on vanhan Ruotsin raha-asiain laita?

— Vaikea sanoa, sillä en usko niiden osaavan kirjanpitoa. Mutta varmaa on, että puolet Ruotsin maata on pantattu ulkomaille, lainaa on otettu lähes 300 miljoonaa.

— Herra Jumala!

— Ja kuntien velat nousevat lähes 200 miljoonaan.

— 200?

— Ja vuosina 1881-1885 siirtyi maasta 146 tuhatta ruotsalaista.

— En tahdo kuulla enempää!

Kustaa Vaasa löi nuijan pöytään.

— Kaikesta päättäen eivät maan asiat ole hyvällä kannalla. Kuhnureita olette te, laiskoja, kateellisia, huolettomia; hitaita tekemään mitään, nopeita estämään. Mutta kuules, Ruotsalainen, kuinka on kirkkoni laita, ja pappini?

— Kirkon papit ovat maanviljelijöitä ja meijerinhoitajia; piispoilla on tulot 30 tuhanteen ja he kokoavat rahoja aivan kuin Westeråsin resessin edellä; muuten ovat ne kerettiläisiä kaikki, tai kuten me kutsumme vapaa-ajattelijoita. Odotetaan taaskin jonkunmoista uskonpuhdistusta, mitä tulleekin.

— Vai niin? Mutta mikä soitto ja laulu ylhäältä kuuluu?

— Siellä on Skansen! Vuori, jolle on koottu kaikki isänmaalliset muistot, niinkuin loppua aavistettaessa tehdään testamentti ja poimitetaan kokoon muistoesineitä menneisyydestä. Se osottaa kunnioitusta isien muistolle, muuta se ei ole.

— Esi-isien työt ja teot on ajan virta niellyt; toiset kelluvat pinnalla, toiset painuvat pohjaan. Täällä istumme varjoina vain ja teille eläville ei meidän tarvitse olla muuta… Sammuta tulet!

Jättiläinen sammutti tulet ja meni ulos kintereillä sotilas, jonka hän käski astumaan jonkunmoiseen häkkiin.

— Jos nyt puhut tässä, sanoi jättiläinen niin olet onneton.

— Ymmärrän, vastasi Kaski. Mutta mieleeni sen panen! Ajatteles sentään: kun ovat juoneet suuhunsa vanhan Ruotsin ja pantanneet sen ulkomaille!

— Sehän on hirmuista, jos se on totta!

Naps! kuului turbiinista; hissi meni ylös ja vei sotilaan Skansenille. Ja siinä katseli hän auringonlaskua, juuri kun kello soi vanhassa tapulissa, ja pukukulkueessa Kustaa Vaasa taalalaisineen marssi Tukholmaan.