Elämäni taipaleelta

ELÄMÄNI TAIPALEELTA

Muistelmia

Kirj.

V. LOUNASMAA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

I. Lapsuuteni kodit.
II. Koulussa.
III. Pohjan perillä.
IV. Joroisissa.
V. Vääräkoskella.
VI. Pari eläintarinaa.
VII. Suomea oppimassa.
VIII. Ensimäistä kertaa Ruotsissa.
IX. Ylioppilaana.
X. J.W. Snellmanin luona.
XI. Alku.
XII. Asevelvollisuuksia 1871.
XIII. Liikkeen hoitajaksi vastoin tahtoani.
XIV. Piirteitä koulutaistelusta.
XV. Savonlinnan 400-vuotisjuhla ja "kansalliset kiitollisuudenvelat".
XVI. Amore Proximi.
XVII. Orijärven kaivoksessa.
XVIII. Paino-olot 1870-luvulla.
XIX. Sepät ja pajat.
XX. Teatteri-muistoja.
XXI. Kirkolliskokouksessa.

I.

LAPSUUTENI KODIT.

Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme jälkimäisessä, muulloin edellisessä.

Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan. Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä oli lasten kukkatarha silloin.

Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon" kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista, mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa. Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin, kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.

Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko", entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja. Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen, sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina. Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.

Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto, jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin, lankunpäistä majoja rakennettiin.

Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui, mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani elää.

Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä ahkerasti isä piippua poltti.

Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.

Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani, jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.

Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään. Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa taittanut.

Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila, niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.

Äitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä, itsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut majoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut maanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana häntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika Oulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi, oli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin Joroisten pitäjä, jossa majurin "hovi" sijaitsi. Majuri oli nuoreen tuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä jyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn ylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos aatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta majuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja pilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan tyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus välttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman isänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton nainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta. Tähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista kuulleeni.

Isäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa hovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä jonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla asuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli vävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut ja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten elättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä suorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä noilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen tallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä majurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä hevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka turhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut niitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja kesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin. Ei auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat hevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.

Rapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan alueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin laaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa, että lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat kivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja erään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.

Peltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli noin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui läheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti vain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää, vaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu. Koko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin on noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen ympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman isoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja muuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä olla voi.

Kartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat vanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä muiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä oli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä laittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla hevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja miehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä. [Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni rakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi jätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut, siellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta, muutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]

Vaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn pituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta verannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä näkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja sieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta puolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori kohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.

Yhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan, yhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain lähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia, milloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin mitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella olevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika, oliko "asessyöri" kotona. Isä vastasi: "tässä hän on". Mutta talonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti. Oli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen talonpojalle selvisi.

Pensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme. Miehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty pienempi kirves.

Ongella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän noustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven ja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene vaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen jotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta hyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon, Kaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.

Viimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja omasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma purjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus kaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan mukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti niitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik veljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle käypähinnan mukaan.

Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.

II.

KOULUSSA.

Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun 7-vuotiaana kouluun jouduin.

En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.

Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun, Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.

Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus, pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota "Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi lausua: "Erlauben sie mir heraus?"

Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen Taideyhdistykselle.]

Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.

* * * * *

Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan "Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin, pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo. Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.

Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa. En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse, jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia, joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.

Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.

Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —, he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat, älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.

Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna, jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.

Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista kunniamerkeistä.

* * * * *

Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin, suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu: tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden, jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa. Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.

Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa. Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta, mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja, [Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä" pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi, että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he, totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut minulle koulussa ollessani vieras.

Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka, jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä. Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä mitään ruumiinvikaa saanut.

Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G. Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli "suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi, ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki. Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani). "Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi. Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen, kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi, tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."

Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen, voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä, mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.

Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista. Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt. Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.

Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat, vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.

Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain. Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s. siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.

* * * * *

Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata. Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle. Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.

Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K. V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys, vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi. Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa turkinkin kielessä.

Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa, joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut. Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin, joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei ollut vältettävissä.

Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi, että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan perustuksen.

* * * * *

Tulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka täydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista laatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan senaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi, kaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.

Näiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen valmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja kreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi tuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille ja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin kemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena, oppikirjana J. Ph. Palménin "Juridisk handbok för medborgerlig bildning".

Uutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui ranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta Sveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia juuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt tähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään ja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut tarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten opetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.

Yleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon tohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja maisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä mainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa, joka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään läksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin oli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja neuvoillaan heitä opasti.

Jos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden päähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli meitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi, siis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan vuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862, jolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi yliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain kielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille, jotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi jumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista lähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.

Hiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten siihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen aikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja esiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän mekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani harvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme vain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun aikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.

Suuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa uuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille rakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta. Päärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä rehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali ja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto. Tämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän luokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.

III.

POHJAN PERILLÄ.

Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar, lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin, vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.

Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla, vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.

Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin. Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia, joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen, lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi ei vielä ollut ehtinyt turmella.

Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana. Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja, jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin, Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia, muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.

Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka, ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan, vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin Torniossa.]

Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen, kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias, joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän, vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle, jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se, että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli takaisin.

Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista, joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.

Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko, että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat; mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.

Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi, tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.

Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis. Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.

Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.

Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä, jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa, ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto porsliineineen, hopeineen.

Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa. Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia, punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta joen toinen haara, joka tämän saaren Ruotsin mantereesta eroitti, oli minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä varten.

Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet, hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin Torniossa.

Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.

Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana, viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin tiheässä kaislikossa.

Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti vainajani isän hoviin.

* * * * *

Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.

Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa Ouluun.

Asuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli jättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä, yleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti toimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton.

Oulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja taajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin kaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille niittymaille rakennetuissa huviloissa.

Sedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän suuren salin, johon mahtui koko Oulun "sosieteetti" ja joka oli ikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten, jolloin tuo "sosieteetti" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka huolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa muun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa säilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua varsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin miesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua polttivat.

Että syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa runsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli ylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja usein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä. Purjehdusretkiäkin joskus tehtiin.

Harrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti kasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.

Kolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä sairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle höyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun perille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.

Oltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin hankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan, tutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus kulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle, mistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä junalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka lämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.

IV

JOROISISSA.

En osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen silloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme kolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon vastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet kolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat liian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne seisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään taaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan kiviä takapyöräin alle.

Isoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja leveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva joki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti. Lahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin kilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861 Pappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen pohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta on Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka kummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei saanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa, sillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.

Päärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti sisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea vieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin ainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku ollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.

Isoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta lempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan hoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei omia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään pitivät. Ja herttainen "mummi" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli silloin vielä reipas rouva eli "armo", joksi palvelusväki häntä sanoi. Mutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu naishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja surkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies ja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti painoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.

Hämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani
Joroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.

Isoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen huoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m. 1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla kävimme sanomassa isoisälle "hyvää huomenta" ja illalla "hyvää yötä" tuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin tavallisesti synkät kasvot.

Kun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän vanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä yhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista, jotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan huoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties kuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai muista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin. Bornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista pikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo monet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa tavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.

* * * * *

Kertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että sieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän hovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies kuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta, työhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä tai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle pihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja katsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille ystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas kuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi istua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin ja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki, johon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä palvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat kuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä eikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri itse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut meidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava, vaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon kuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan niin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista oritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen valjastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien eteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa sekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin. Isä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik veljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti hirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille suurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan merkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit tanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle. Vaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen aisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit pillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit karahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan asentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja vastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin. Se oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja seisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat venytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan eronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos palattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän silmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin lainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen huolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta viisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin matkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka jo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon takapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus uskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen nimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut ajopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme ja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen oriitansa hallita.

Mummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia kutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja tuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona kävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli puhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota ilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa, kun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi saliin, aina samalle tuolille istumaan.

Päivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini serkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain isoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut tehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin kaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja toivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.

Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut. Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.

* * * * *

Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa. Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.

Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä- ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.

Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan. Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana yönä hän kuoli.

Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa. Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan, vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.

Seuraavana vuonna kuoli mummi.

Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua. Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi. Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.

Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860 vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.

Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik) Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria, Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen, Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa. Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja kaunottariakin oli joukossa.

Fredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme Viipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin pihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa asuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti sitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella puolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään tummasilmäisen neidin tähden.

Kalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain puolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin, eikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison sikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja vainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.

Vaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin poikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla koulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui lähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista ja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen kansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain hankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten kootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja perille lähetin.

Vielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi, jotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan kahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen kaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin myytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja muut oriit saivat "patin" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki menivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui jalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä, ja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä kun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla korkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin pahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.

V.

VÄÄRÄKOSKELLA.

Kesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli edellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken tilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä enoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.

Emintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai holsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta äidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on salaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa ollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä Köpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja pääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku rakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä, jonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea mies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka Venäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää elänyt.

Meitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras oli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä tuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon ystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo lentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja yliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin kuuluva.

Vuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16| kilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee Perojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista rakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi, missä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi metriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva haara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten kivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen yläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on samassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän tuonnempana.

Kun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se joka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon tilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan päässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne eksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren siivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen, käytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä varustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat joen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan yhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään ollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä saanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä oltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864 Lysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten kolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti samaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan korvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa tämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan kosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen, turvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun työni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista vertaa isommaksi.

Ja toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja koskenlaskijan toimessa.

Kuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas. Myllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä kulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta minä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä sauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja kovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina pääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen poikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa oli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan ulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka valtaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty. Käänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun oli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset runsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä, erämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu ja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt ja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta hyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.

Päätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista veneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin sain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut käyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin oli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain suvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja tasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen niin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni kesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka parissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin heitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat tulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.

Niistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni valtaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja rakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta överstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso. Hän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali Schilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander II:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli esiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis hän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo komea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon säestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.

Isäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella hän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta keväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän siitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves, lapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan rauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin Vääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei saatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.

Emintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan, milloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina oli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle saattaakseen.

Kun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä hoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan, etten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja vilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin kyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä syyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin kolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies. Valjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin oli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä sanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu huoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi, vaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu moneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut, jotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa, sidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin, käskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys kuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen. Tähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni sammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet sirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni pelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli vain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää. Ehkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka pyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran käynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin olisi kotiin päässyt.

Luulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan. Mitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin vihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla jäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä, tuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen "venäläinen" jänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä ja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla silmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme siinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis pitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: "miksi sinä, tunnoton ihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?" Äännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen tapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.

En minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt. Puutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa, estetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa kokeilin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamisessa, johon uhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta tietysti huonolla menestyksellä.

Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä 1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa nojassa.

Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi. Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan. Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä, jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin. Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen, että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.

VI.

PARI ELÄINTARINAA.

Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja eriluontoiset.

Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi. Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin säteilevän kirkkaat.

Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme, kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli, "apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui. Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel. Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi, koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava tapaus.

Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti. Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän. Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään. Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.

Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan. Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi se koko yön.

Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi, jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon suru oli suuri.

Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen, musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.

Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin 14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä totista seurustelua talonväen kanssa.

Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan. Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen, pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt, milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset. Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.

Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti koipiaan, juosten unissaan.

Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.

* * * * *

On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.

Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta. Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.

Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —, pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan. Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut, mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli. Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan käsiin.

Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää, että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri, joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia siinä tosiaan kysyttiin.

Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään esimerkin.

Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota paljasta siltaa myöten.

Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan, joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan sillalla seisattunut.

Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin, heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena käyttää. Se ammuttiin.

VII.

SUOMEA OPPIMASSA.

Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin. Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan. Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle, varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan. Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin, tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt. Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan harjoitettu.

Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet oikealla kannalla.

Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen. Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa, ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan. Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli. Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat painuivat syvälle mieleeni.

Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat". Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.

Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt (Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.

Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin tyytyväiset.

Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä "suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle, jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.

Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.

Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.

Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.

Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta. Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten. Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä selittämättömällä tavalla.

Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni 25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa "kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.

Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat. Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa. Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.

Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa. Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä, joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle paikalle.

Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja, ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä, siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.

Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja jälkimäisessä kaksi.

Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan, kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme. Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä. Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut häntä enempää ottamaan.

Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.

* * * * *

Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan, missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin. Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.

Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.

Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr. Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876, oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan, mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan (Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon, jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.

Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa. Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa, jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita. Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut, mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:

Nyt Keuruun kesäkukka
Jo meiltä mennyt on,
Ja moni poika-rukka
On vallan onneton.

Ja kyynelvirta entää
Kuin koski silmistä,
Ja ajatukset lentää
Tuon ruusun jäljissä.

Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu. Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo, että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla, ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä, lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset ainakin.

VIII.

ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.

Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt. Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.

Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle, Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen poikansa, maisterit A. ja K. Valle.

Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani, rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä terveisiä vanhalle ystävälleen.

Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt valtioantikvaarina.

Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla kertomatta.

Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme, jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet, rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista, jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista, Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.

Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta, kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin, että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan: "tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä kapineemme olivat koskematta.

Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan, häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet. Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui, ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle, joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa. Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla. Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva. Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.

Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.

Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä Heurlinin ja minun tulosta.

Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala", korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä. Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.

Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen, seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien kesken tai olelee itsekukin muista erillään.

Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä, ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus- ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja parasta huvitusta.

Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin tuttavapiiriini kuului.

Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen. Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin vastenmielistä.

Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.

Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli. Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.

Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan. Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella. Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä. Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.

Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt, riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan. Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin, kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.

Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä. Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä, saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole, sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.

Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava, mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne kaukaisella taivaanrannalla.

Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani, että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus, että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.

Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa. Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan, matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon virkaan aiottu.

Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa syvälle tunkeutunut.

IX.

YLIOPPILAANA.

Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.

Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että sen kannettavana oli jotain outoa.

Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä, sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot, ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala. Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.

Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin "Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin, milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut. Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan, aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa. Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla. Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut voimiani ponnistaa.

Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan, etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.

Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th. Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen", ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa. Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin. Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.

Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen. Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä, jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista opiskelemista jatkui kaksi vuotta.

Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut. Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi. Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu "Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan Alina Frasan kanssa.

Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla, mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.

Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi jatkamaan.

Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen. Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.

No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta toimittamaan.

* * * * *

Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa. Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt. Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.

Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä "isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut. Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom, Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K. Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander, Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug. Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt, en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki, mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta kotoisin.

Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859 ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta, ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä, joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah. O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.

Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita. Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v. 1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi, parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa, jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus kaksi.

Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr. Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus, sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä. Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä, joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.

"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa, ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu molempia kieliä.

Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut, sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.

Kenenkä toimesta "Suomen kielen ystäväin" seura perustettiin, sitä en tiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius Krohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin Arkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin. Naisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat yliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa ollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen seurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien ääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa muistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita "vanhoja rehellisiä" ja Julius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg, Ferd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F. Godenhjelm.

Tämä "Suomen kielen ystäväin" seura sulautui syystalvella 1864 perustettuun "Suomalaiseen seuraan", jolla oli laajempi ohjelma, vaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui kerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin kuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin esitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon) alotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella, joissa esitettiin Th. Körnerin "Syyn sovitus" ja P. Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista, vaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee siihen ollut syynä.

Samaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään kuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander ja sitä sanottiin "Arkadia-yhdistykseksi" sen johdosta, että kokoukset melkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli kirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander itse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L. ja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J. Ekroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria tuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden ja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta sen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan, että ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864 ensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin taidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin yhdistyksessä erityinen "suomalainen osasto", jonka puheenjohtajaksi tuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen sanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä jonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka minulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli tämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa luettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia oli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb. Forssell ja K. Fr. Eneberg.

Kun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan ne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat ilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri "Suomalainen seura", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen elpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä tuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran monipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan myöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli yliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.

Kolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen sihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan innostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen teki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun ruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on Aspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja tämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen toimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.

Seuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli määrätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina, jäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon vaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan, saadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä säätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa ennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.

Johtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O. Blomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli suoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom neronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta muististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja Bergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas Henrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom ulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist, niinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se oli päättynyt lausui hän: "Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan tällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää."

Yliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni aikakautisen kirjallisuuden alalla.

Kevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia "Maiden ja merien takaa" nimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen kertomuksen "Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan", joka parhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin "Lähteisiin Ison Vihan historiaan". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin Yrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen ajattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle Suomettarelle uusi toimittaja.

Kesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää "Viborgs Tidningiä". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä sanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A. Zilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla minua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin. Yksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa, jota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko kolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen Kuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.

Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin "stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva; juotiin vain sen tähden että se tapana oli.

Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää "Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina, "snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.

X.

J.W. SNELLMANIN LUONA.

Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin ilmoittautumassa hänen luennoilleen.

Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski 1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani, tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin "Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.

Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa. Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni, niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon kysymykseen vastattuani.

Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi Snellman, lausuen:

"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä filosofian lukemisesta."

Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta alkaen.

Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:

"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."

Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.

* * * * *

Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876 alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia, kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.

Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön, tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.

Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt, Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R. ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius. Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin, se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.

Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi; kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.

Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti, että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta; eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat. Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.

Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun oli tultava takaisin.

Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.

Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa toteuttamisen mahdottomuudesta.

En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui, kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä. Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen työhön.

Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten seisattui hän eteeni, lausuen:

"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko hullu?"

Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."

Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.

* * * * *

Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut, se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.

Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu, poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J. F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta ikäluokkaa.

Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala. Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja juttuja, muun muassa seuraavan:

Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät, jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille, joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille. Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.

Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.

Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.

Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4 päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista kirkkoon ja hautausmaalle.

XI.

ALKU.

Kesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen toimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa numerossa oli näin kuuluva tiedonanto:

"Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa. Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.

A. Almberg."

Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.

Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan "Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad". Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja "Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser", Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa "Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta" ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa "Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä "Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.

Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii, jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi. Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää, sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei suurilla eikä pienillä.

Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti, kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista. Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.

Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi supistaa mitä vähimpään määrään.

Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja, joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä. Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.

Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa, ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin, asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja, ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja toimistaan antoivat.

Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin "yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.

Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon. Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada joka numeroon pari maaseutukirjettä.

Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".