language: Finnish

LAHONNEITA PUURISTEJÄ

Kirj.

Viktor Rákosi

Unkarin kielestä tekijän luvalla suomentanut

Ilona Jalava

Porvoossa, Werner Söderström, 1901.

SISÄLLYS:

Viktor Rákosi.
Lahonneita puuristejä.
Sztrecsnón punaiset kukat.
Tsaari.
Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.
Keisari 1849.
Zsadony ja Kamasz.
Haaveksittu tapaus.
Legioonalainen.
Juutalaispoika.
Kolmannen pataljoonan ryssä.
Gyönk'in kansalliskaartilaiset.
János sankari.
Preszákan varjot.
Kaksi tapausta.

VIKTOR RÁKOSI.

Viktor Rákosi on yksi Unkarin etevimpiä kirjailijoita, on syntynyt Syyskuun 20 p:nä 1860 Zalan komitaatissa Balaton (Platten)-järven pohjoispuolella, jossa hänen isänsä oli maatilanhoitaja. Kahden vuoden iällä hän, isän jouduttua taloudelliseen ahdinkoon, lähetettiin vanhemman veljensä Bélan luo, joka oli kunnanlääkärinä Siebenbürgenissä. Siellä hän tutustui Székelyien, erään magyarien vanhimman ja älykkäimmän kansanheimon elämään ja tapoihin, joihin suuresti mieltyi ja joita hän myöhemmin kuvaili useissa kertomuksissaan. V. 1871 hän tuli Piaristien kymnaasiin Budapestiin, jossa hänen toinen vanhempi veljensä Jenö, tämäkin etevä kirjailija ja runoilija, oli sanomalehdentoimittajana. Siellä hän perusti oppilasten kesken kirjallisen seuran, jonka jäsenet kyhäsivät etenkin näytelmäkappaleita ja näitä itse näyttelivät. Kahdeksantoista vuoden iällä yliopistoon päästyään, hän oli pakoitettu itse hankkimaan leipänsä ja rupesi sen vuoksi erään sanomalehden palvelukseen, joka lehti kumminkin pian lakkasi ilmestymästä. Oltuansa vielä erään toisenkin sanomalehden toimituksessa, hän 1881 tuli aputoimittajaksi veljensä silloin perustamaan Budapesti Hirlap'iin, joka vähitellen saavutti yleisön suosiota ja kannatusta siihen määrin, että se nykyään on Unkarin enimmin levinnyt ja tuettu valtiollinen päivälehti. Tämän lehden toimituksessa on Viktor Rákosi siitä asti pysynyt, kirjoittaen siihen (ja vielä muihinkin lehtiin, aikakauskirjoihin ja kalentereihin) jos jotakin, mutta varsinkin kaunokirjallisia kertomuksia ja jutteluja ("causerie'oita") salanimellä Sipulus, joka Unkarissa on tullut maan kuuluksi. Lehtensä toimissa hän on monta kertaa matkustanut Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa, Balkanin niemimaalla y.m.

Rákosi on erikseen julkaissut suuren joukon novelleja ja romaaneja, joista mainittakoon: Päivänpaistetta, Yllyttäjiä, Maalais-Hamlet, Sipuluksen kertoelmia, Salapesiä, Talvinen tarina, Gyalu, Zuboly ja heidän toverinsa, Barnabaan orjuus ja muita kertomuksia, Vaienneet kellot. Niistä on osa käännetty saksan, ranskan, italian, tanskan, venäjän, puolan, tshekin ja kroatin kielelle.

Unkarin vapaussodan puolenvuosisadan muistojuhlaksi 1898 Rákosi, yhdessä László Beöthyn kanssa, kirjoitti Kultahäät nimisen isänmaallisen draaman, jossa mainitun sodan kuuluisimpia tapauksia ja henkilöitä esitellään väririkkaissa ja vaikuttavissa kuvaelmissa. Tämä näytelmä saavutti sellaisen menestyksen, että sitä eräässä Budapestin teatterissa annettiin 100 kertaa perätysten, ja sittemmin se on joutunut kaikkien unkarilaisten teatterien pysyväiseen ohjelmistoon. — Pari huvinäytelmääkin Rákosi on kirjoittanut.

Yhdessä Mauri Jókain kanssa Rákosi on toimittanut kuvilla varustetun Unkarin vapaussodan historian.

Viktor Rákosin kirjailijaluonteen omituisin ja -alkuperäisin ilmiö on se raitis huumori eli leikillisyys, jolla hän kuvailee nykyajan jokapäiväistä elämää ja sen eriskummaisuuksia. Hänen huumorilliset kertomuksensa, jotka uhkuvat sukkelia kokkapuheita ja sanasutkauksia sekä hyvänsävyisää ivaa ovatkin yleisesti suosittuja.

Suurimman suosion Rákosin teoksista lienee kuitenkin saavuttanut se, joka nyt esiintyy suomenkielisessä asussa. Korhadt Fakeresztek, Lahonneita puuristejä, ilmestyi painosta 1899. Sen tarkoituksena on, tekijän omain sanain mukaan, Unkarin viimeisen kansallisen eepoksen, s.o. 1848-49 vuosien vapaussodan unhotetuille henkilöille pystyttää vaatimaton muistomerkki.

Tuo sota syttyi, kuten tunnettu, sen johdosta, että Itävalta tahtoi riistää Unkarilta sen perustuslaillisen hallitusmuodon, minkä näiden molempien valtakuntien yhteinen hallitsija 1848 vuoden vallankumousliikkeiden takia oli ollut pakotettu jälkimmäiselle maalle myöntämään. Itävallan hallitus kiihotti sitä varten ensin kapinaan Unkarissa asuvia ei-magyarilaisia kansallisuuksia, varsinkin kroatilaisia ja valakkilaisia, joista jälkimmäiset harjoittivat julmia hirmutekoja, ja lähetti sittemmin unkarilaisia vastaan, jotka olivat tarttuneet aseisin perustuslakejaan ja vapauttaan puolustaaksensa, itävaltalaisia sotajoukkoja ruhtinas Windischgrätz'in johdolla. Unkarilaiset kärsivät alussa, ennenkuin ehtivät saada puolustusvoimansa järjestetyiksi ja harjoitetuiksi, tappioita ja heidän täytyi peräytyä, mutta kenraali Arthur Görgein tultua, keväällä 1849, Unkarin armeijan ylipäälliköksi, he voittivat itävaltalaiset useissa loistavissa tappeluissa, m.m. Branyiszkón, Tápió-Bicsken, Vác'in ja Isaszeg'in luona. Vaan silloin tulivat venäläiset itävaltalaisten avuksi ja kahden suurvallan yhdistynyttä ylivoimaa vastaan unkarilaisten oli mahdoton ajan pitkään puoliaan pitää, jonka vuoksi Görgei sotajoukkonsa kanssa Elokuun 13 p:nä 1849 Világos'in luona heitti aseet venäläisille.

Tämän vapaussodan aikuisia tapauksia tekijä kuvailee näissä kertomuksissaan.

Helsingissä, Elokuulla 1901.

Antti Jalava.

Lahonneita puuristejä.

Laajalti olen kulkenut maailmaa. Olen seisonut San Genaron temppelin alttaanilla, ihaillut hurmaavaa Napolia ja sen sinistä merenlahtea, jota ympäröi sammumaton Vesuvio, Sorrenton tummanvihreät öljypuumetsät, Castellamaren ja Posilippon punavalkeat talot. Olen kuunnellut Pyhän Pietarin kirkon katolta kellojen kuuluttavan ylösnousemusta ikuisen kaupungin asukkaille. Mont-Martren huipulta olen kummastellut maailman pääkaupungin kuumeentapaista hyörinää. Norjan vuonoilla olen kuunnellut pohjatuulen ulvontaa, joka ehkä siksi on tuskallisempi tuolla kaukana, kun terävät kalliot myrskyn runkoa runtelevat…

Ja kuitenkaan, kuitenkaan… Kun palasin rauhalliseen kotiini, eivät hiipineet yöllisiin uniini Napolin kauneudet, Rooman suuret muistot, Pariisin ihanuudet eikä Norjan jylhät maisemat. Valveilla ollessani usein loihdin muistooni takaisin ne päivät, jotka siellä olin viettänyt. Mutta uneni veivät minut muualle.

Vuosia sitä ennen olin matkustanut Hargittan suuren székely-alpin kautta. Metsä seisoi täydessä loistossaan, taivas oli pilvetön ja kiitolliset linnut ylistivät Luojaa kauneimmilla lauluillaan. Ja kun hitaasti kapusimme ylöspäin, huomaan yhtäkkiä hautakummun, jossa on lahonnut puuristi. Sitten tulee näkyviin toinen hautakumpu, kolmas hauta… neljäs hauta… risteineen tai ilman sitä… Ajajani nosti lakkiaan.

— Mitä hautoja nämä ovat?

— Honvéd-hautoja. [Honvéd (isänmaanpuolustaja) on Unkarin kansallisen sotaväen nimi. Suoment. muist.]

— Ketkä niitten alle on haudattu?

— Kuka tietäisi sanoa heidän nimensä? Siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, hyvä herra. He kaatuivat vapaussodassa. Jumala suokoon rauhaa heidän tomulleen.

— Amen.

Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.

… Ja kun saavuin Branyiszkón huipulle, näin siellä taas metsäkukkien peittämiä, hyljättyjä, maahan vajonneita hautoja lahonneine, kaatuneine puuristeineen… Ajomies nosti lakkiaan ja tehden ristinmerkin rukoili tuntemattomien kuolleitten puolesta…

Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.

Valveilla ollessani jäivät ne mielestänikin, mutta unissani ne ilmestyivät taas, enkä minä silloin harhaillut bulevardeilla, korsoilla ja gallerioissa, vaan hyljätyillä hautausmailla ja poljettuin hautain keskellä.

… Eräänä kuutamoisena kevätiltana matkustin talonpoikaisrattailla Nagy-Kátasta Pánd'iin. Venyin oljilla puolinukuksissa, kun ajaja pysähti.

— Missä ollaan?

— Tápión sillan luona.

… Me seisoimme Tápió-Bicken tappelutantereella. Kuun keltainen loiste valaisi kenttää kahdelta puolen. Ja kun kohotin päätäni, näkyi keltaisessa loisteessa taas lahonneita puuristejä, maahan vajonneita hautoja… yksi… kymmenen… Ja kun nousin pystyyn ja katsoin ympärilleni, näin kaikkialla, oikealla ja vasemmalla, edessäni ja takanani nimettömien kuolleitten ristejä sadottain, tuhansittain toistensa vieressä… ikäänkuin olisi näköpiiri silmieni edessä laajentunut… minä näin loppumattomiin… koko maa avautui eteeni… ja jyrkiltä vuorilta, hiljaisista laaksoista, metsistä, purojen ja vesiputousten partailta nimettömät puuristit ojensivat minua kohden kuivat, mustat käsivartensa…

Ja silloin minä ymmärsin, mitä nuo puuristit puhuivat.

Tuntemattomat urhot, nimettömät marttyyrit, pienet, unohdetut kohottavat minua kohden kuivat, luiset käsivartensa.

Ne, jotka tuhansittain kaatuivat kentälle ja jäljettömissä haudoissaan nukkuvat ikuista untaan.

Ne, jotka hävisivät ilman pienintäkään kunnian ja maineen toivoa… joita odotti ainoastaan kärsimys ja kuolema… mutta jotka pelastivat kansan kunnian.

Ne, joitten luista kohosivat sotapäällikköjen ja valtiomiesten suuruutta kertovat muistomerkit ja joitten kuuluisuudesta tietää ehkä ainoastaan iltatuuli, kun se heidän haudoillaan puhjenneitten kukkien kanssa kuiskien leikkii.

Ja silloin nousin, paljastin pääni ja kohottaen kaksi sormeani kalpeaa kuutamoa kohden tein sen lupauksen että mitä kykyä Jumala minulle on antanut, sitä olen käyttävä pystyttääkseni viimeisen kansallisen eepoksen pienille henkilöille vaatimattoman muistomerkin.

Niin syntyi tämä kirja.

Siinä on todenperäisiä tapauksia, pölyisistä asiakirjoista, sen aikuisista kellastuneista kirjeistä, vielä elävien aikalaisten suullisista kertomuksista poimittuja. Siinä on haaveellisia juttuja, joilla halusin kuvata silloisten ihmisten huimaa luontoa… Muutamissa kertomuksissa olen kuvaillut omia rohkeita unelmiani… Siellä täällä helähtää iloisemmat kielet jokapäiväisen leirielämän ja hilpeämielisten, yksinkertaisten sotilaspoikien, kansalliskaartilaisten ajatustavan kuvaamiseksi…

Sydämestäni se lähti. Ottakaa se vastaan sydämiinne.

Sztrecsnón punaiset kukat.

I.

Joskus valtaa ihmisen joku suuri suru. Kun katselen lasteni iloisiin silmiin ja kuuntelen heidän yksinkertaista laverrustaan, juohtuu mieleeni, että elämä on niin kaunis ja niin lyhyt. Synnymme maailmaan, kömmimme vähäisen ulos sen lämpimään lekottelemaan, sitten palaamme heti takaisin olemattomuuteen. Kun kuutamoyönä näen myöhästyneitten lintujen kiitävän kuunvalossa, juohtuu aina mieleeni ihmisen elämä. Sekin on samanlainen. Tulemme pimeydestä, silmänräpäyksen näymme valossa, sitten taas nielaisee pimeys. Mistä tulimme, mihin menemme: näitä kahta salaisuutta emme voi selittää.

Mutta minulla on väsyneitä ja ikäviä hetkiä, jolloin elämä tuntuu pitkältä ja toivoisin että minäkin jo olisin tuossa pitkässä mustassa saatossa, joka alati kulkee hautausmaata kohden ja josta ei ikinä loppua tule. Jolloin olen kyllästynyt läähättävin rinnoin ja kalpein kasvoin sinne tänne juokseviin ihmisiin. Kyllästynyt tähän kylmään kivikaupunkiin, sen sairaloiseen komeuteen ja ikuiseen, huumaavaan meluun.

Silloin katoan täältä, eikä kukaan tiedä, mihin olen joutunut. Asetun Lagostan kallioiselle rannalle ja tuijotan ihaillen Adrian siniseen syvyyteen. Taikka piilen kangastavalle tasangolle pieneen valkoiseen taloon ja syön tummaihoisten talonpoikain kanssa yhdestä vadista tähtisen taivaan alla. Taikka nousen Karpaatein korkeimmille kukkuloille ja kuuntelen metsän huminaa, koskien kohinaa ja kotkain kimeätä huutoa.

Ja näiltä paikoilta tuon kotiin vanhoja, unohdettuja kertomuksia. En koskaan tiedä, meren kohinastako ne ilmestyivät, humisevat puutko niitä minulle tarinoivat vai vanhat paimenetko niitä kuutamoyönä korviini kuiskasivat.

Tämänkin kertomuksen olen siten kuullut, tahi ehkä uneksinut?

II.

Kuljeskelin Karpaateilla. Olin noussut korkeita vuoria, enkä päiväkausiin ollut nähnyt ihmisasunnoita.

Ja eräänä päivänä saavuimme vuoren huipulle, jonka yli kulki syvä tie, ja oppaani, vanha Szepes'in porvari Kristian Zimmer, virkkoi osoittaen alas laaksoon:

— Katsokaa, hyvä herra, tuolla on Puola. Tässä seisomme Unkarin rajalla.

Kauvan harhaili katseeni etäisyydessä, vihdoin se väsyi ja palasi läheisyyteen. Silloin huomasin hämmästyen, että huippu, jolla seisoimme, kasvoi pelkkiä punaisia kukkia.

— Katsokaa, vanhus, tällaista en ole ennen nähnyt, tällä vuorella kasvaa ainoastaan punaisia kukkia.

— Se on varmaa, että täällä ei ole ainoatakaan valkeata, sinistä tai keltaista kortta.

— Ja te ette tätä kummastele?

— En.

— Te tiesitte sen?

— Tiesin. Ja tekö ette olisi koskaan kuullut kertomusta Sztrecsnón punaisista kukista?

— En. Onko niistä joku kertomus?

— On.

Vanhus piirteli maahan pitkällä sauvallaan, sitten, ikäänkuin itsekseen jupisten, jatkoi:

— Te herrat, jotka asutte suurissa kivitaloissa toinen toisenne päällä, ette tunne maata. Te luulette, ettei sillä ole järkeä… On kuin onkin. Maa tietää, mitä tekee. Kylässämme hautausmaa on jaettu kahteen osaan. Toiseen osaan haudataan ainoastaan lapsia… Tämä osa kasvaa keväisin ainoastaan valkeita kukkia. Niin kaunis on silloin hautausmaa, on kuin puhtaan lumen peitossa… Ja koko kesän pysyy se samanlaisena. Siksi kun siihen sataa lunta. Ja talvellakin se on kuin täynnä valkeita kukkia. Puhtaat, viattomat sielut uinailevat meillä ijäti valkean käärinliinan alla. Kun minä olin pieni lapsi, kasvoi Sztrecsnón huippukin kaikenvärisiä kukkia, vaan nyt se ei voi muunvärisiä kasvaa kuin punaisia, sillä paljon verta on tälle vuorelle vuotanut.

— Enemmän, enemmän!

Minä asetuin hänen eteensä, katseeni kiintyi häneen ja hän jatkoi verkkaisella, katkonaisella äänellä kertomustaan.

III.

Sztrecsnón huippua vartioitsi kapteeni János Szeredai seitsemälläkymmenelläkahdella honvédilla ja parilla sadalla huonosti varustetulla kansalliskaartilaisella. [Kansalliskaartilaisiksi sanottiin isänmaan puolustukseksi aseisiin tarttuneita kansalaisia. Suoment. muist.]

Kaksi ratsumiestä oli heidän mukanaan, ne lähetti Szeredai Puolan laaksoihin, että pian toisivat tiedon, jos sieltä joku vaara lähestyy.

Silloin jo odotettiin venäläisten hyökkäystä maahan.

Eräänä aamuna tulivat nuo kaksi ratsumiestä täyttä laukkaa ajaen ja ilmoittivat Szeredaille, että ääretön joukko venäläisiä tulvaili laaksoihin ja alkoi hitaasti nousta ylös vuorelle.

Aamusumun lävitse tunkeutui kaukainen torventoitotus ja kova töminä ylös huipulle.

Jo tulevat.

Szeredai kokosi kansalliskaartilaiset ja puhui heille näin:

— Hyvät ystävät, täten käsken teitä, menkää kotiinne, takokaa viikatteenne jälleen käyriksi, pankaa pois kirveenne, piiloittakaa pyssynne. Teillä on vaimo, lapsia, minä en voi pitää teitä täällä. Käännös, lähtekää!

Kansalliskaartilaiset lähtivät. Kapteeni piti vain erään vanhan talonpojan luonaan. Sitten puhallutti hän hätätorvea ja puhui rintaman edessä:

— Pojat! Meitä on tässä seitsemänkymmentäkolme ja tuolta alhaalta sumusta lähestyy meitä satatuhatta venäläistä. Mutta meidän täytyy asettua tätä sotajoukkoa vastaan, jottei sen päälliköt ilmoittaisi ylpeälle tsaarille, että se ilman miekan iskua pääsi Unkarin rajan yli. Meidän täytyy heitä vastustaa… meidän täytyy heille näyttää, että ainoastaan sillä tavalla saattoivat tunkea isänmaamme alueelle, että teurastivat meidät kaikki. Saakoot nähdä että he näitten vuorten toisella puolella tulevat tekemisiin sellaisen kansan kanssa, joka tietää kuolla vapautensa eteen.

… Tuo pieni joukko nuoria poikia kuluneissa vaatteissa kiinnitti palavan katseensa kapteeniin.

— Pojat! Isänmaamme on hukassa. Sellaisella ylivoimalla tullaan päällemme, että meidän täytyy menehtyä.

Aina iloinen Balázs Farkas, ruskeaihoinen ylioppilas Sárospatak'ista, iski kärsimättömästi pyssyllään maahan ja huudahti:

— Herra kapteeni, älä koristele. Pojat! Elämmekö ilman isänmaata vai kuolemmeko isänmaan eteen?

— Kuolkaamme isänmaan eteen, — huusi pieni joukko.

— Pojat! — jatkoi kapteeni liikutettuna, — vaikka te olette vanhoja sotilaita, olette te kuitenkin nuorukaisia. Koko elämä on teille vielä avoinna… joka tahtoo mennä, sen minä heti lasken… Useimmilla teistä on vielä vanha äiti, isä kotona, monella morsian, sisarukset. Joka tahtoo, voi lähteä. Ei ketään syytetä pelkuruudesta, olettehan sadassa tappelussa näyttäneet olevanne urhoja.

Ei kukaan liikahtanut.

— Pojat! — lausui Szeredai, — sanokaa sitten jäähyväiset rakkahillenne. Tämän vanhan talonpojan olen pitänyt täällä, jotta hän veisi kirjeenne. Ja seitsemän-kahdeksantoista vuotiaat ylioppilaat istuutuivat ja kirjoittivat rensseliensä päälle asetetulle paperille viimeiset kirjeensä. Tuo ruskeaihoinen poika kirjoitti kiireesti Sárospatak'in kollegion osoitteella, että nyt valmistautuu kuolemaan isänmaan eteen Juhana Szeredai seitsemänkymmenen kahden kumppaninsa kanssa. Sitten kirjoitti hän siihen jokaisen nimen, pani päivämäärän ja sulki kirjeen. Vaan vielä jäi häneltä aikaa viiden-kuuden muunkin kirjeen kirjoittamiseen raskaskätisten talonpoikaishonvédien puolesta ja niin kauniisti hän kirjoitti, että rakkaat vanhempani älkööt itkekö, sillä isänmaani tähden minä kaaduin, mutta älkää unohtako, että olin kuuliainen, hyvä poika ja rukoilkaa edestäni.

Mutta Szeredai nousi vuoren huipulle ja tarkasti kaukoputkella laaksoja… Nyt hajosivat tuolta viimeiset sumupilvet… kirkas aurinko kultasi koko laakson ja — tuolla alhaalla seisoi kiiltävissä aseissa tuhannen tuhansia sotamiehiä.

Honvédien hätätorvi pysähdytti heidät, he valmistautuivat hyökkäykseen.

— Oletteko valmiit?

— Olemme.

— Marton!

Vanha talonpoika, joka yhtämittaa pyyhki silmiään, astui esiin. Pojat panivat kirjeensä hänen isoon nahkalaukkuunsa.

— No nyt, Marton, kiireesti pois, ykskaks, etteivät tallaisi teitä jalkoihinsa.

— Enkö minäkin voisi jäädä tänne, herra kapteeni? — kysyi hän hiljaisella äänellä.

— Ette — vastasi Szeredai lyhyesti, veti hänet syrjään ja antoi hänelle yhteensidotun hiussuortuvan, kellonsa, sormuksensa sekä kirjeen, — nämä antakaa vaimolleni. Pois, joutuun!

Vanhus lähti pää kumarassa alas vuorelta ja katosi metsään.

— Varuillanne! Ne liikkuvat! — huusi vartija huipulla.

Jokainen tarttui uskolliseen pyssyynsä ja tarkasti sitä huolellisesti. Sitten tuli patruunataskun vuorot monenko venäläisen kuolema siinä piilee? Sillä aikaa kun huipulle asetetut rummuttajat ja torventoitottajat kaikin voimin hälyttivät honvédeja, hiipi pieni joukko sille syvälle tielle, joka vei Puolan rajalle päin ja jonka suu oli rovitettu kivillä ja suurilla pölkyillä.

Yht'äkkiä jyrisivät alempana olevilla kummuilla venäläisten mörssärit ja pommit räjähtelivät Sztrecsnón kukkulalla. Hälytys vaikeni. Molemmat rummuttajat melkein vierien saapuivat sotajoukkoon.

— Entä torventoitottajat? — kysyi Szeredai.

— Kuolivat — vastasi toinen rummuttaja ja näytti pyssyllään ylöspäin.

Katsottiin sinne. Toiseen toitottajaan oli juoksussa iskenyt kuolettava sirpale ja hän suistui eteenpäin, niin että pää jäi tiensyrjään riippumaan, katsoen alas turmatovereihinsa. Kuolema oli muuttanut hänen kasvonsa, avoimesta suusta tippui veri, silmät tuijottivat selkoselällään honvédeihin, ikäänkuin tarkastaakseen uskaltavatko hekin kuolla niin kuin hän.

Pojat katsoivat kalpeina toisiaan.

— Varuillanne! — huusi Sárospatak'in ylioppilas, joka oli kiivennyt ylös tiensyrjään, — jalkaväki tulee tiellä.

Jokainen asettui paikalleen rovitukseen.

Ja pommien räjähtäessä ylhäällä kummulla kuului heidän edessään repäiseviä hurraahuutoja ja yht'äkkiä nähtiin sadottain harmaatakkisia sotamiehiä rientävän heitä päin.

— Laukaiskaa! — huusi Szeredai. Laukauksen jälkeen peitti heidät paksu savu.

— Ladatkaa, laukaiskaa! — komensi Szeredai. Uusi pamaus. Hurraahuudot vaikenivat. Mutta kanuunain jyrinä ja pommien viuhina kuuluivat yhä.

Sárospatak'in ylioppilas makasi jo ylhäällä kukkulalla vatsoillaan ja huusi sieltä alas laaksoon:

— Venäläiset peräytyvät juosten, eläkööt unkarilaiset! Upseerit pysäyttivät heidät, järjestävät heitä. He tuovat mukanaan kanuunoita, muut kanuunansakin tähtäävät tännepäin. Varokaa… Kirottu koira…

Nuori ylioppilas vieri verisenä heidän keskelleen.

— Pyssyni! — puhui hän koristen. — Joku kartessin sirpale sattui vasempaan käsivarteeni, vaan sen minä annan heille takaisin… Pyssyni…

Szeredai tarkasti häntä. Hänen vasen olkapäänsä oli läpiammuttu. Hänet vietiin syrjään. Ylioppilas jatkoi korahdellen:

— He tulevat… Älkää huoliko minusta… pyssyni… antakaa vettä, vettä…

Rummuttaja antoi hänelle juoda ja pesi hänen kasvonsa.

— Varuillanne! — huusi rovitukselta vartija. Honvédjoukko ampui kaksi yhteislaukausta.

Yht'äkkiä rovitus tärähti, melkeinpä meni pirstaleiksi, samassa kaksi pommia lensi räjähtäen heidän päänsä yli. Venäläiset olivat asettaneet kanuunansa heitä vastaan ja pommia heittävät mörssäritkin oli suunnattu rovitusta kohden.

Paksu savu peitti kapean tien. Szeredai tunnusteli itseään kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut haavoittunut. Hänen jaloissaan koko joukko miehiä vaikeroiden kamppaili kuoleman kanssa. Kapteeni kiipesi ylöspäin paremmin nähdäkseen. Hälvenevän savun läpi näki hän, että venäläiset eivät hyökkää heitä vastaan, vaan ampuvat räjähtäviä kuulia rovitukseen… Vastapäätä olevat metsänaukeamat olivat harmaina sotamiehistä. Nämä tahtoivat kiertää heidät.

— Joka elää, kiivetköön ylös kukkulalle! -huusi Szeredai alas, — sillä he tukehuttavat meidät sinne tielle. Tänne päin, pojat!

Noin kolmekymmentä puolipyörtynyttä, ruudinsavun mustaamaa olentoa alkoi nyt kavuta ylöspäin. Takimmaisina laahasivat molemmat rummuttajat Sárospatak'in ylioppilasta, joka kuumeesta palavin silmin pyysi milloin pyssyä milloin vettä.

Tuskin olivat he jättäneet solan, kun venäläisten kanuunat sytyttivät rikkiammutun rovituksen tuleen… ja tulen, räiskynän ja kanuunain jyrinän lävitse peloton joukko kauhulla kuuli tuonne alas jääneitten, pahasti haavoittuneitten honvédien tuskallisia vaikeroimisia, jotka vähitellen vaikenivat. Ne olivat joutuneet liekkien uhriksi!

Huipulla seisoivat kuolon kamppailijat selin toisiinsa nojaten.

Yht'äkkiä kaikuu yltympäri metsistä Venäjän keisarihymni, soittokunnat puhaltavat, upseerit karjuvat. Ja huipun alta, metsän rinteestä, joka taholta ilmestyy pajunettimetsä.

Mahtava hurraahuuto tärisyttää ilmaa ja pajunettimetsä liikkuu nopeasti ylöspäin.

He olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä.

Silloin kultakypärinen, loistavasti puettu kenraali ratsastaa ulos joukosta ja viitaten miekallaan huutaa terävällä äänellä:

— Stoj! Joukko pysähtyi.

Upseerit lähestyvät kenraalia. Tämä osottaa tuota pivollista unkarilaisia. Eräs upseeri ratsastaa sinne.

— Rendez-vous! (Antautukaa!)

— Tähtäys, laukaus! — vastaa Szeredai.

Unkarilaisten laukausta seuraa joka taholta korvia särkevä paukkina ja savun hälvettyä ei enää kukaan seiso huipulla. Venäläiset lähestyvät hitaasti.

Kenraali menee ruumiitten luo.

— Kaikki kuolleet? — kysyy hän ajutantilta.

— Yksi elää, mutta sen vasen olkapää on rikki ammuttu. Vaan hänkin on tainnoksissa.

— Kutsu lääkäri ja kohdeltakoon häntä kuin olisi hän meidän joukostamme.

— Herra kenraali, saadaanko puhaltaa voittohymni?

— Älkää puhaltako mitään, — lausui loistavasti puettu sotilas ajatuksiinsa vaipuneena — voitto on näitten äänettömien kuolleitten. Mutta komentakaa Tilsitin rykmentistä kaksisataa miestä kunniakkaasti hautaamaan heidät.

Kenraali antoi merkin ja venäläisten joukot alkoivat marssia Unkariin.

IV.

Venäläisten sairashuoneessa Eperjes'issä kutsutti yksi haavoittuneista luokseen papin ja pormestarin. Haavoittunut oli Balázs Farkas, Sárospatak'in ylioppilas ja honvédi, jonka venäläiset olivat tuoneet muassaan ja hoitaneet hyvästi.

— Oletteko kuulleet mitään Sztrecsnón tappelusta? — kysyi Farkas.

— Olemme. Jo kotiinlasketut kansalliskaartilaiset kertoivat, että kapteeni Szeredai jäi sinne seitsemänkymmenenkahden honvédin kanssa. Sitten kertoi siitä eräs Marton-niminen vanha talonpoika, joka toi kirjeet. Mutta enimmin ovat venäläiset upseerit kertoneet.

— Sitä tahdoin tietää. Jäikö kukaan turmatovereistani eloon?

— Ei. Tilsitin rykmentin upseerit laskivat seitsemänkymmentäkaksi kuollutta.

— Minä olen siis ainoa, joka jäi eloon?

— Niin.

— Hyvä. Nyt pyydän kunnianarvoisaa pastoria ja herra pormestaria kuuntelemaan ja panemaan muistiin, kuinka Juhana Szeredai ja hänen seitsemänkymmentäkaksi toveriaan lupasivat kuolla ja kuinka he pitivät lupauksensa.

Ja nuo kaksi kunnianarvoisaa miestä kuuntelivat kyynelsilmin, kauhulla kalpean ylioppilaan hourailevaa kertomusta Sztrecsnón tappelusta.

Illalla kutsuttiin heidät jälleen haavoittuneen luo. Hän oli kuolemaisillaan. Hän oli riuhtonut auki siteensä. Hänen verensä oli vuotanut tyhjiin, hänen musertunut olkapäänsä alkoi tulehtua. Katkonaisella äänellä hän puhui:

— Minä olen tehnyt lupauksen. Minun täytyy seurata tovereitani. He odottavat. Minä olisin pelkuri. E… en… voi jäädä yk… si-sin. Jumala!…

Hän kuoli.

* * * * *

Siitä asti Sztrecsnón huippu kasvaa ainoastaan punaisia kukkia. Hyvä Jumala, jos kaikki tällaiset kertomukset pantaisiin muistoon, kasvaisi tässä maassa ehkä pelkkiä punaisia kukkia.

Tsaari.

1849.

Talvipalatsin neljästäsadasta ikkunasta loisti tulet lumisena Huhtikuun yönä.

Ulkona torilla paloi satakunta roviota loimuavine liekkeineen. Siellä lämmittelivät kuskit ja palvelijat, joitten herrasväet huvittelivat ylhäällä tsaarin luona.

Palatsin porttien edessä seisoi liikkumattomana kaartin krenatöörin vahdit. Pelkkiä jättiläisiä. Ja pelkkiä vanhuksia. Härmä oli tehnyt heidän viiksensä, hiuksensa ja partansa lumivalkeiksi.

Valkoista ja hiljaista oli joka taholla.

Kylminä katsoivat taivaalta tuikkivat tähdet.

Ja palatsissa pelkkää loistoa, valoa, lämpöä kaikki. Jättiläispeilit monistuttavat vierasten joukkoa. Miekan helinä, kannusten kilinä, vaatteiden kahina, hiljainen pakina täyttää ilman.

Suureen kristallisaliin keskittyy elämä. Kymmenen jättiläiskruunua, kussakin kaksisataa vahakynttilää, luo siihen himmeää, miellyttävää valoaan.

Jokaisen katse kääntyy tuon tuostakin kullalla koristettuun ebenholz-oveen päin: sieltä odotetaan tsaaria.

Oven molemmat puoliskot lentävät äkkiä auki. Ylihovimestari astuu sisään, hänen perässään kaksi palvelevaa kamariherraa, sitten tulee näkyviin tsaarin kookas vartalo, kalpeat kasvot, hänen takanaan näkyy kaksitoista punaviittaista suomalaista henkivartijaa leveine miekkoineen.

Kaikki vaikenevat. Ylimykset asettuvat riviin. Mutta tsaarin silmä on oikullinen. Se ei näe sitä ensiksi, jota hovitavan mukaan pitäisi nähdä.

Suosikkiensa Olga-husaarien överstin hän viittaa ensiksi luokseen.

— Kuinka voitte, pojat?

— Huonosti, Sire.

— Mikä teitä vaivaa?

— Me laiskottelemme. Tahtoisimme tapella. Ei mitään ylenemistä, ei mitään kunniamerkkejä.

— Minua miellyttää, kun husaarini janoovat mainetta.

— Sire, sammuttakaa janomme!

— Kärsivällisyyttä, poikani — ja tsaari kulki eteenpäin.

Hän seisahtui kanslerin puolison eteen.

— Ruhtinatar, kuinka jaksatte?

— Hyvin, Sire, sillä näen että Te pidätte paljon Olga-husaareista.

— Tosiaankin minä pidän heistä paljon.

— Silloin Te pidätte pojastanikin.

— Kuinka en pitäisi.

— Miksette nimitä häntä kapteeniksi?

— Ilman sotaa se ei käy päinsä, rouva hyvä.

— Sire, pankaa toimeen pieni sota.

— Hyvä rouva, puhukaa kanslerin kanssa, hän voi sen helpommin panna toimeen.

Näin sanoen jätti tsaari hänet ja astui eteenpäin.

Erääseen nurkkaan vetäytyi muuan itävaltalainen översti ja venäläinen kenraali.

Itävaltalainen oli ruhtinas Lichtenstein, Wienin hovin erityiskuriiri, venäläinen ruhtinas Bolkonski, valtiokansleri.

— Olkaa levollinen, ruhtinas — sanoi Bolkonski — tänään asia ratkaistaan.

— Sitä toivon. Vaan kuinka?

— Kaksi kuriiria odottaa viereisessä huoneessa. Toinen ilmoittaa että olemme hävittäneet turkomanien viimeisenkin pesän, toinen tuo Varsovasta sen tiedon että puolalaiset alkavat liikkua… Unkarin kapinan ensimäiset hyökyaallot tuntuvat jo. Sen lisäksi on huomattava että täällä kotonakin ollaan kovin veltostuneita, vähän verta täytyy meistä itsestämmekin laskea… Sievästä ulkonaisesta sodasta meille aina on elähytystä kymmeneksi- viideksitoista vuodeksi. Sitte vielä tavaranhankkijamme, joitten kanssa olemme niin läheisessä yhteydessä, käyvät sangen tyytymättömiksi… Afääri-kannalta katsoen… Anteeksi!

Tsaari katsoi Bolkonskiin ja tämä kiirehti sinne.

— No, millä sinä pilaat minulta tämän päivän iltani? — sanoi tsaari iloisesti.

— Sire, suvaitkaa kuulustaa kahta kuriiria…

— Mistä?

— Toinen tuo ilmoituksen turkomanien metelistä, toinen unkarilaisten kapinasta.

— Huonojako sanomia?

— Toinen hyvä, toinen niin huono, että sen voi hyväksi tehdä.

Bolkonski nyykäytti tuskin huomattavasti Lichtensteinille ja kiiruhti sitten tsaarin jälkeen.

Viiden minuutin perästä ilmestyi eräs kaartin kapteeni ja kutsui tsaarin luokse vanhan kenraali Paskievitschin, joka unisena nojautui erästä pilaria vastaan.

Hetken kuluttua palasi tsaari takaisin, ruhtinas Paskievitschin ja Bolkonskin seuraamana. Paskievitsch haki ajutanttinsa, löi häntä olalle ja he poistuivat. Bolkonski meni Lichtensteinin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Suoritettu. Voitte matkustaa kotiin. Huomisaamuksi on asunnossanne tsaarin kirje keisarillenne.

Tsaari astui kanslerin puolison luo:

— Onnittelen Wladimir Bolkonskia kapteeniksi.

— Kuinka, Sire? Tulisiko sota?

— Tulee.

— Missä? Turkomaneja vastaan?

Se on jo lopussa, mutta samantapaista. Menemme auttamaan Itävaltaa kapinoitsijoita vastaan.

Sitten puhui tsaari kymmenen minuuttia överstiruhtinas Lichtensteinin kanssa, joka sen jälkeen heti kiireesti poistui.

Hänen Majesteettinsa suvaitsi alottaa tanssijaiset ruhtinatar
Dolgorukijn kanssa.

Päivä koittaa. Tsaari nukkuu makeasti valkeiden tyynyjensä keskellä. Yht'äkkiä herää hän etäiseen töminään. Oi, Luoja on varustanut tsaarit tarkalla kuulolla. Yksinvaltias nousee istumaan vuoteessaan. Töminä lähestyy, se muuttuu yhtenäiseksi kuorolauluksi. Tsaari soittaa. Kamariherra astuu sisään.

— Mitä se on, Iivana?

— Ratsukaartinpataljoonat lähtevät etelään päin, Itävallan rajalle.

— Se on totta. Aamuviittani!

Ja sillä aikaa kun hän pistää jalkansa kullalla kirjailtuihin persialaisiin tohveleihin, kääritään pehmeä villavaippa hänen ympärilleen. Kamariherra vetää syrjään silkkiset ikkunaverhot.

Kumealla töminällä tulevat kaartinpataljoonat ja mahtavassa kuorolaulussa kaikuu tsaarin hymni. Aseiden kalske, kavioiden kopse, ratsujen tavantakainen hirnunta ja siihen sekaantuva tuhansien ihmisten riemulaulu muodostuu helvetilliseksi sekasorroksi. Ja kylmän, lumisen kaupungin ja kylmän lumisen valtakunnan mahtava valtias kuuntelee kalpeana hymyillen: Siunattu olkohon…

Sitten hän kääntyy, oikoo jäseniään, haukottelee pitkään ja sanoo:

— Iivana, suklaatini!

* * * * *

Mitä tässä olen kertonut, ei ole tapahtunut. En ole sitä mistään lukenutkaan, vaan olen sen uneksinut.

Minua, joka en koskaan ole lekotellut tsaaripalatsien loisteessa, minua, joka hovien komeudesta saan vaan sen verran, mitä kadulla vierivät ruhtinaalliset vaunut roiskuvat lokaa päälleni: minua tarttui kädestä unten oikullinen haltija ja vei kalpean itsevaltiaan häikäisevään hoviin.

Ja siellä näin mitä olen kertonut.

Heille se oli iloisessa tanssiyön hyörinässä ratkaistu mitätön asia, toisarvoinen vähäpätöisyys… meille se merkitsi vapautemme verenvuodatusta, isiemme raastamista vankeuteen, naistemme kärsimyksiä, lippujemme polkemista lokaan.

Se oli paha uni. Näin sen Sztrecsnón huipulla, jonka punaiset kukat kertovat Szeredain ja hänen seitsemänkymmenenkahden seuralaisensa sankarikuolemasta.

Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.

Neljä vuotta sitten olin Kiel'in kanavan avajaisissa, jolloin Pohjan- ja Itämeri yhdistettiin toisiinsa. Melkein maailman jokaisesta maasta oli siellä yksi tai pari sanomalehtimiestä. Edustipa erästä Argentinankin lehteä muuan öljynruskea herra, josta myöhemmin saatiin kuulla, että hän kotimaassaan jonkun aikaa oli ollut tasavallan presidenttinä, kunnes vastustajat verisessä sodassa kokonaan hävittivät hänen puolueensa. Nyt kuului hän tietysti vastustajiin ja johti Parisista puolueen asioita, samalla kun oli useampien kotimaansa lehtien kirjeenvaihtajana.

Hampuri oli kansainvälisten sanomalehtikirjeenvaihtajien kokoontumispaikka. En koskaan unohda sitä iltaa, jolloin tutustuimme toisiimme. Vieraanvaraisen saksalaisen juhlatoimikunnan presidentti ilmoitti pöydällä seisoen että hän toivottaa kaikki läsnäolevat kansallisuudet tervetulleiksi. Sitten hän rykäsi, vaihtoi sota-airueen äänen puhujan paatokseen ja tervehti meitä. Hän ei vielä ollut astunut alas, kun ranskalainen jo seisoi hänen takanaan ja aivan kuivasti ilmoitti, että jos Ranskan valtio on päättänyt lähettää sotalaivansa juhlatilaisuuteen, hän luulee etteivät hekään tee mitään epäisänmaallista tänne saapumalla.

Sitten seurasi italialainen, espanjalainen, ruotsalainen, hollantilainen, venäläinen. Englantilaista vain oli hyvin vaikea saada alkuun, sillä englantilaiset, jotka eivät osaa sanaakaan saksaa, eivät edes aavistaneet, mitä täällä nyt oikeastaan tapahtui. Kun joku sen heille heidän äidinkielellään selitti, eivät he silloinkaan osottaneet suurta harrastusta ja lopulta Graphic'in piirustaja aivan lyhyesti ja kuivasti ilmoitti, että vaikka saksalaiset kaivaisivat kuinka monta kanavaa hyvänsä, Englanti kuitenkin aina pysyy maailman ensimmäisenä merivaltana. Jonka saksalaiset pitivät hyvänä kokkapuheena ja hurrasivat voimakkaasti hänelle.

Eräs innokas marsalkka, joka rikkinäisessä hännystakissa alinomaa juoksi edestakaisin, alkoi huutaa:

— Ungarn! Ungarn!

Kun ilmoittauduin ainoana turanilaisena, tarttuivat saksalaiset minuun ja asettivat pöydälle.

Tällä hetkellä joku parantumaton veitikka (joka, tiedän sen, aina piilee tuolla sydämeni syvyydessä) pani minuun ajatuksen, että sanelisin ukkosäänellä: "Hös vértöl pirosult gyásztér sóhajtva köszöntlek" (Huokaillen tervehdin sinua, sankariveren punaama murheenmaa). Mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Sen sijaan sanoin saksaksi etten koskaan elämässäni ole puhujana ollut näin suotuisassa asemassa, sillä saatan huoletta ilman ajattelematta laverrella mitä hyvänsä, ei ainoakaan sielu läsnäolevista ymmärrä sitä. Alotan siis.

Tämän jälkeen pidin unkarinkielellä viisi minuuttia kestävän tervehdyspuheen ritarilliselle Saksan kansalle. Sitten vasta oli minulla tilaisuus iloita, että olin onnistunut tukahuttamaan veitikan itsessäni, sillä puheen jälkeen sain tietää, että siellä on vanha Danzer, Wienissä sanomalehtimiehenä elävä kansalaisemme, joka ei ollut unohtanut unkaria.

Kun astuin alas pöydältä, hyvin täytetyn velvollisuuden nostamat hikipisarat otsallani, tarttui minuun vahvarakenteinen, voimakas ja tuuheaviiksinen mies ja sanoi ranskaksi:

— Te olette unkarilainen?

— Niin olen.

— Minä olen översti Krilov, venäläinen sotilaskirjeenvaihtaja.

— Iloitsen suuresti.

Me vaihdoimme nimikorttia, puristimme kättä, viiden minuutin päästä sampanjoitsimme, kymmenen minuutin kuluttua sinuttelimme toisiamme ja sitten hän veti tuolinsa minun viereeni.

— Ehkä sinua kummastuttaa, että minä lähestyin sinua, unkarilaista? — alkoi hän.

— Tahtoisin todellakin tietää, ketä minun on kiittäminen tästä myötätuntoisuudesta…

— Isääni. Hän näet kenraali Bebutovin komennon alaisena, tsherkessiläis-turkkilaisten ratsumiesten kapteenina, soti teitä vastaan…

— Ja loukkasi…

— Kuinka hän olisi loukannut? Ensiksikin kuulin häneltä sata kertaa, ettei Venäjä koskaan ole tehnyt suurempaa tyhmyyttä ja vääryyttä kuin silloin, kun se auttoi Itävaltaa teitä vastaan… Toiseksi te niin urhoollisesti puolustitte itseänne venäläistenkin ylivoimaa vastaan, että kaikki upseerimme täynnä ihmettelyä palasivat kotiin luotanne… Isänikin. Ja hän pani velvollisuudekseni (ukko oli omituinen mies) että missä hyvänsä tapaan unkarilaisen, kohtelisin häntä veljenäni, ystävänäni ja tekisin kaikki että hän seurassani hyvin viihtyisi.

Luonnollisesti me sen puheen jälkeen tyhjensimme monta lasia Pommeryä aikoja sitten kuolleen kapteenin muistolle. Sitte siirryimme Alsterin mustan veden viereiselle terrassille ja aloimme juoda kahvia, venäläisen tavan mukaan melkoinen määrä paloviinaa sen mukana.

Leveänä lepäsi edessämme vesipeili, jossa Hampurin tuhannet lyhdyt loistivat. Oli suloinen ja lämmin Kesäkuun yö. Venäläinen avasi liivinsä, katsoi etäisyyteen ja sanoi murisevalla äänellä:

Paljon kertoi hän minulle sotaretkestä. Varsinkin siitä hädästä, johon
Vácz'issa joutui. Kerronko?

— Heinäkuun 17 päivän tappelusta? Tietysti, tuskin maltan odottaa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi ja sitte kuuntele. Kuvittele, että isäni kertoisi sen minulle.

Unkarilainen.

Heinäkuun 14 p:nä — en enää tiedä niissä leirimme oli — sai rykmenttimme, 2:nen turkkilais-tsherkessiläinen ratsurykmentti, jota kenraali Bebutov itse johti, käskyn piirittää Vácz'ia. Varhain aamunkoitteessa lähdimme liikkeelle, jotenkin varomattomasti; torvenpuhaltajat soittivat marssia ja miehistö hyräili säveltä. Kylissä, joitten läpi ratsastimme, emme nähneet ainoatakaan sielua. Portit, ovet, ikkunat olivat suljetut. Myöhemmin kuulimme eräältä papilta että me kansan silmissä olimme koirapäisiä tataareja, jotka Unkarin kansansaduissa näyttelevät niin suurta osaa. Erään slovakkilaisen kylän (Szöd?) läpi kuljimme myös, siellä pappi muutamien vanhojen miesten kanssa tuli vastaamme kylän päähän; papilla oli risti kädessä, ja kun etujoukkomme lähestyi, kohotti hän sitä. Sitten astui hän ensimmäisen upseerin luo ja sanoi:

— Rukoilen teitä, älkää koskeko meidän hurskaaseen kylään. Me olemme köyhiä, ette te voi meiltä mitään saada.

Rykmentti seisahtui tänne ja miesten annettiin juoda. Sillä aikaa kokoontui yhä useampia miehiä heidän ympärilleen. Vaimoja ja lapsia ei näkynyt ainoatakaan. Myöhemmin saimme tietää että heidät oli kätketty kirkkoon.

— Missä nuorukaiset ovat? — kysyin papilta, sillä kolmeakymmentä nuorempia miehiä en nähnyt.

— Heidät vietiin honvédeiksi, mutta me emme tietysti voineet sille mitään.

Lyhyen levähdyksen jälkeen kuljimme eteenpäin. Ennen pitkää oli edessämme Vácz'in kaupunki, joka heinäkuunpäivän paahtavassa kuumuudessa tarjosi kauniin näköalan. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Jokainen, jonka tapasimme pellolla tai viinitarhassa, teki ristinmerkin. Mutta oli niitäkin, jotka eivät pitäneet meitä koirankaan arvoisina. Muistan yksinkertaisia talonpoikia, jotka tienvarrella ojan reunalla loikoillen, eivät räpäyttäneet silmiäänkään, kun rykmentti kulki heidän ohitse. He tupakoivat liikkumattomina. Me emme heihin tehneet mitään vaikutusta. Kolmea katua myöten yhtaikaa marssimme sisään Vácz'iin, siten että ensin sata ratsumiestä nelisti kaupungin päähän ja kun tuli ilmi että siellä ei ollut vihollisia, kuljimme kaikki sisään. Bebutov kutsutti pormestarin isolle torille ja selitti hänelle, ettei kenellekään tapahdu mitään pahaa, jos asukkaat käyttäytyvät rauhallisesti. Päinvastaisessa tapauksessa, jos yhdenkään ratsumiehen hiuskarvaankaan kajotaan, polttaa hän kaupungin poroksi. Pormestari kumarsi.

— Eikö täällä jo ole ollutkin joku tappelu? - kysyi Bebutov.

— On. Armottomasti lyötiin itävaltalaiset. Ettekö Te, herra kenraali, tiedä sitä?

Me hymyilimme itseksemme. Seuraksemme annetut itävaltalaiset upseerit eivät liioin kerskailleet siitä.

— Täällä kaatui itävaltalainen kenraali Götz, — jatkoi pormestari.

— Huomauttakaa asukkaita, että tappelun sattuessa vetäytykööt asuntoihinsa, sillä jos he sekaantuvat siihen, kohtaa kaupunkia kova rangaistus.

— Olen rummututtanut sen, herra kenraali. Sitä paitsi on kaupungista kaikki asekuntoiset miehet armeijassa, ja aseitakaan meillä ei ole.

Bebutov asettui piispan palatsiin, me majoitimme rykmentin pääkatujen varrelle. Hyvissä vuoteissa, oivallisen illallisen ja mainioiden viinien nauttimisen jälkeen lepo maistui erinomaiselta. Isäntämme olivat hyvin vaiteliaita. Jos joskus saimme heidät jotain puhumaan, ilmaisivat he sen toivomuksen, että kolera hävittäisi venäläisen armeijan ja pakottaisi sitä tyhjin toimin lähtemään pois maasta.

Seuraavana päivänä, Heinäkuun 15 p:nä, puolipäivän rinnassa laukkaa luutnantti Ivanov hurjalla vauhdilla kaupungin läpi, mukanaan sotnia tsherkessejä. Hän oli käynyt partioretkellä Nagy-Maros'issa ja siellä kohdannut unkarilaisia husaareja. Sitä hän ilmoitti.

Heti paikalla puhallettiin hälytystä. Tuskin oli rykmentti koossa, kun kaupungin päästä ja oikealta puolelta, vuorilta, niinkuin lumivyöryke syöksee husaarijoukko niskaamme.

Monenlaisten villikansain kanssa olen tapellut Euroopassa ja Aasiassa, mutta näin rajua hyökkäystä en vielä ole nähnyt. Torvet räikkyivät, hevoset hirnuivat, tuhansittain miehiä karjui "päälle", miekat välkkyivät ilmassa ja kaviot kumahtelivat maata vastaan.

Raskaalla mielellä läksimme heitä vastaan. Tsherkessi, maailman paras ratsastaja, karautti kauhealla huudolla unkarilaisten eteen.

Tuskin kolme minuuttia kesti tappelu, husaarit tekivät kovan hyökkäyksen ja me peräydyimme. Nuo nuorukaiset tappelivat kuin paholaiset. Päivänpaahtamat ja laihat olivat he ruumiiltaan, laihat olivat heidän hevosensakin, mutta erinomaisen liikkuvaisia. Yli-inhimillisellä voimalla ja nopeudella sattuivat heidän miekaniskunsa tsherkessiläisraukkojemme turbaanipäähän. Sellaista ratsuväkeä en koskaan eläissäni ole nähnyt. Turhaan panimme parastamme: rykmenttimme peräytyi ja pakeni pirstautuneena, husaarien takaa-ajamana Uj-faluun saakka.

Minä jäin Vácz'iin. Sillä kadulla, joka piispanpalatsista vie isolle torille, sain leveän haavan päähäni, syvemmän olkaani ja putosin hevosen selästä. Tappelun melske eteni.

Minä olin pyörtynyt, rikkiruhjottu, suurella vaivalla saatoin nousta ja miekallani koputtaa lähellä olevaa porttia.

Se aukeni. Eräs vanha herra näyttäytyi.

— Jumalan tähden — sanoin — antakaa minulle vettä juodakseni.

Vanha herra tuli vastauksen asemesta ulos, auttoi minut maasta ja vei sisään asuntoonsa. Portin edessä odottivat vanha rouva ja nuori tyttö, jotka taas sulkivat portin meidän takanamme.

Sisällä he antoivat vettä, paloviinaa, pesivät kylmällä vedellä sekä sitoivat pää- ja olkahaavani ja panivat minut vuoteeseen. Neljäkolmatta tuntia makasin mitä kurjimmassa tilassa.

Seuraavana päivänä, jolloin vielä olin hyvin heikko, pyysin univormuani ja miekkaani.

— Älkää nyt jättäkö taloa, kaupunki on meidän käsissämme.

— Ja te uskallatte piiloittaa talossanne venäläisen upseerin?

— Minä en piiloita venäläistä upseeria, vaan haavoitetun ihmisen. Ihmisrakkauden lait eivät koskaan ole kumotut. Ja se ei ole teidän vikanne, että soditte meitä vastaan.

Lämpimästi puristin minä hänen kättänsä.

— Te olette kunnon mies.

— Minun sijassani jokainen kunniallinen ihminen tekisi samoin. Ja sitte siinä on hiukkasen itsekkäisyyttäkin — sitä en kiellä.

Ahaa, ajattelin minä, tämä pyytää minulta suojelusta ollakseen turvassa venäläisiltä.

— No, mitä se on?

— Poikani on honvédien joukossa, sotii kunniakkaasti isänmaansa puolesta. Ja minä olen saanut päähäni että heidän ollessa vaikeassa asemassa vihollinen on kohteleva häntä aivan niin, kuin minä kohtelen vihollista, jos tämä on vaikeassa asemassa.

Uudestaan puristin hänen kättänsä. Itsekseni pyysin anteeksi epäilystäni.

Sen päivän minä vielä olin kuumeessa. Seuraavana päivänä, Heinäkuun 17 p:nä, pamahtelivat kanuunat ja unkarilainen sotajoukko livahti urhoollisen taistelun perästä Paskievitsch'in käsistä. Vielä samana päivänä sain venäläisen sotalääkärin, joka määräsi minut pysymään kolme päivää vuoteessa.

Kahdentenakymmenentenä ilmoittauduin rykmenttiini, yhdentenäkolmatta annoin Rüdiger'ille raportin suojelijastani Vácz'issa. Rüdiger antoi minulle toimeksi viedä hänelle muistoksi rubiineilla koristettu kultakello.

Vanhus otti minut kylmästi vastaan.

— Teitä ei enään mikään vaivaa. Te voitte ratsastaa, käyttää aseita, olla palveluksessa, Te olette nyt jo vihollinen. Minulla ei ole mitään tekemistä kanssanne. Viekää kello takaisin kenraalillenne.

… Ajatuksiin vaipuneena ratsastin leiriin päin. Erikoista rotua, kovaa rotua, viehättävää rotua.

Venäläinen.

Hampurista Kiel'iin ja Kiel’istä Kööpenhaminaan, Tanskan pääkaupunkiin, matkustimme "Prins Valdemar" laivassa.

Hämärässä jätimme Kiel'in lahden. Punaisena laski aurinko länteen ja peitti kaikki tummalla hohteellaan. Pian olimme Itämerellä ja musta laiva kulki nopeasti eteenpäin verilaineita nostavassa punaisessa vedessä. Me istuimme kapteenin komentosillalla, äänettöminä, milloin katsellen näkyvistä katoovaa mannermaata, milloin aavaa merta. Lopulta olimme kokonaan hyrskyävän veden vallassa ja kuuntelimme mastoköysissä vinkuvan tuulen soittoa. Tuli pimeä. Emme enään nähneet toistemme kasvojakaan. Soitettiin illalliselle. Menimme alas sähköllä valaistuun suureen ruokasaliin. Yhteen nurkkaan vetäytyneinä söimme ja joimme ja kun sytytimme sikarimme, sanoi Krilov:

— En ole pitkään aikaan puhunut sinulle isästäni. Mutta vielä on jotain kerrottavaa.

— Olen pelkkänä korvana.

— Kuuntele sitte tsherkessiläiskapteeni Krilovin tarua.

* * * * *

V. 1849 syksyllä alkoivat viimeiset venäläiset sotajoukot marssia Unkarista. Meidän rykmenttimme oli yksi viimeisimpiä. Saatat kuvitella itsellesi, mitenkä me iloitsimme, kun saimme käskyn: "kotiinpäin mars!" Iloisesti laulaen lähdimme pohjoista rajaa kohti. Mutta en kiellä, että oli niitä, joita kotiinlähtömme teki vieläkin onnellisemmiksi kuin meidät ja ne oli maan asukkaat. Me olimme syöneet heiltä jotensakin kaikki ja jätimme heidät kurjuuteen.

Minä johdin jälkijoukkoa. Ratsastin komppaniani kanssa rykmentin perästä. Hitaasti saavuimme Karpaateille. Seutu muuttui autioksi. Sumuisena syyspäivänä jouduimme pieneen kaupunkiin. Siellä asui saksalaisia, talot oli rakennettu vanhanaikaiseen tyyliin. Kun tämä monen päivämarssin aikana oli viimeinen kaupunki, päätimme levähtää siellä. Pienessä, siistissä, yksikerroksisessa ravintolassa tulimme hyvin toimeen; isossa salissa paloi tuli avonaisessa liedessä ja väsyttävän ratsastamisen jälkeen lepo tuntui suloiselta.