Aseseppä

ASESEPPÄ

Kajastuksia Uskonpuhdistuksen Ajalta

Kirj.

VIKTOR RYDBERG

Suomentanut

K. Koskimies

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

1. Harpunsoittaja ja hänen poikansa.
II. Harpunsoittajan iltarukous.
III. Mestari Gudmundin portilla.
IV. Fabbea opetetaan runoa lausumaan.
V. Jönköpingin linnassa.
VI. Talavidin majatalossa.
VII. Gudmund mestarin laiturilla.
VIII. Kuinka Laurista tuli auktoriteetti.
IX. Gudmund mestarin iltavahtikävely.
X. Kasteenuudistajat.
XI. "Suoraan sydämestä".
XII. Margit ja Arvi Niilonpoika. Velka Lybekiin.

Neljän vuoden kuluttua:

XIII. Maisteri Lauri.
XIV. "Suoraan sydämestä" seuran viimeinen kokous.
XV. Soittokello.
XVI. Viimeinen iltavahtikävely.
XVII. Aarteenkaivaja.
XVIII. Gudmund mestarin matka Slattelaan.
XIX. Kapina Jönköpingissä.
XX. Harpunsoittajan viimeinen retki.
XXI. Lauri maisteri Slatten luona.
XXII. Itämaille.
XXIII. Nuorta lempeä.
XXIV. Lauri maisteri matkustaa ulkomaille.
XXV. Slatte.
XXVI. Noitaketo.
XXVII. Arkkipiispa Laurentius Gudmundi.

I.

HARPUNSOITTAJA JA HÄNEN POIKANSA.

Kulku kangastiellä näin raskas poutasäällä, poika mulla sylissäni, harppu olkapäällä. Harppu väsyi helkkynään, poika hiekkaan pehmeään; saakoon harppu hoivan, Gunnar levon oivan.

Päivän matkan metsämaa, Herran honkahuone, viilein varjoin aukeaa — viivyn, katson tuonne. Gunnar kuulee solinan, kuulee Sirkun laulavan, honkain huminoivan, uneen tuo se hoivan.

Havupuut tässä metsässä kasvoivat vähän lihavammasta maaperästä kuin niillä seuduilla, joita harpunsoittaja Svante viimeksi oli taivaltanut, missä tuskin näkyi muuta kuin kanervia ja varpuja niukalti peittävän kuivaa nummenkamaraa harvassa seisovain puiden välissä sekä suoperäisissä alhoissa tuhankarvaista pajuvaivaista kasvavan; niin, sielläpä hän ei ollut pitkillä aloilla nähnyt muuta kuin jäkäliä, valkoisia, harmaita tai viheriänkeltaisia, ja takiaisen karheita sukamaisia lehtiä maata verhomassa.

Mutta siinäpä vähäläntä nurmi kasvaa rehotti ruohoa ja vuokkosia, jopa jälkimmäisiä paikoin niin viljalti, että ne kaukaa näyttivät luminietoksilta. Somempaa nurmen-laikaretta ei harpunsoittaja ollut tavannut matkallaan valtatien varrella Laga-laaksossa. Tuomisto, jonka kukkaset juuri olivat silmikoistaan esiin puhkeamaisillaan, peitti varjoonsa mäen vieren alas purolle asti, jonka, kuulakka vesi juosta kulisi kellervää hiekkauomaa myöten. Vesi viekotti harpunsoittajaa uimaan ja uittamaan poikaansa. Siitä taas astuttiin, sillä ennen yötä oli ehdittävä Talavidin majataloon tuonne mäkilöille länsipuolella Jönköpingiä vähän matkaa kaupungin portilta.

Sammuu päivä, puhaltaa viima vainiolle; poika päänsä kallistaa isän hartiolle. Iltarusko soihdullaan viittaa luokseen tulemaan; soipi enkelsuista: Gunnar, meitä muista!

Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi: murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin — tiedän sen — juomaan joudut, pojoinen. Jumala, poloista säästä synnin soista!

Päänsä pystyyn kuusi loi — kostoks kaatajalle sulo lämmön, valon toi kurkihirren alle. Gunnar! kasvun niinkuin tuon, jalon kuolon saavan suon kautta Kaikkivoivan laulunlapsen oivan.

Svante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan. Siinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä alanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä näytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa, josta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen häivenevä rantakaistale.

Ja tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke, sen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin portaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä kimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten ahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja. Luostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt tappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa paukuttelevan.

Oikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole haittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu Talavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä, keski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee harpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja samalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan keltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.

II.

HARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.

Vähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.

Gunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla, ja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli somatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja. Taru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä soittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen oli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin rosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja siinä luultiin itse paholaisen asuvan.

Pojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän valossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä lähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi hän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli piirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.

Svante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen kätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina vuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten sekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä Birgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä kirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita tai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten kunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja Vexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä, Linköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.

Parven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa olivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset alhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta tasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä häiriintymättä tuli tuntuviin.

Svante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen runoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä syvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut tehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa semmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle arvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa vaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos parvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen suhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen pylvääseen ja rukoili tai ajatteli:

— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti olet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena juosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat kasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja ääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista huokailua.

Minä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit minulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen taakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin, siskon ja veljen sijaisena.

Minä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin jälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen hyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta en heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo hänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä nähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota sinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!

Mieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten saisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen asiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset ovat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!

Samaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut. Niin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman asian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi aijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla tuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi aarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät miehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen näkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien taa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille lahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset saamaan?

Anna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta kuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi hyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten teitä!

Tue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun seurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä; mutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta, jonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut sen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä selkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä terveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna niiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää taivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma katseeni kannattaa!

Me nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme kaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli polttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli erotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun ruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä armaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä, jonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin kerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät ajattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi vastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä, hän kun sanoi: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä kiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy tietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta, jotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä perustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa pelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta pääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias sinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa etsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä, joka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka pakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään sen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän sinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja tuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi perustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka, erottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä onneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä."

III.

MESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.

Kun "Vestra-hallar" ("Länsi-ahteet" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä mäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt tuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin ohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme kivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä taloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä kokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja kahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen puusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta erotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria, ruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli keskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä kannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin muotoihin.

Tämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti aseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä alempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin kummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän puumerkki sekä nimen alkukirjaimet "G.O.S." (Gudmund Gudmundsson), joiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.

Tiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme kaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa koristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen ulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu ja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema päättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu päässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon pantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa kalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari Gudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän odotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta ei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.

Puurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva, vasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä ja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.

Varhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain sadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja Svante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain avatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa, Heikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli vartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää, koskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet seppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen rintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui silmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti on huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän sauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.

Fabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan riippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan lukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu, toisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä ryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä kasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli ja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan pajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.

— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn sinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä portilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa…

— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan äänellä.

— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin silloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi…

— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias…

— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se, Heikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää, ja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö tahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä kuukautta työvuodestasi?

— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen sanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne tultua.

— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa kyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?

— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.

— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka valjenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.

— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.

— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä vanhetessa viisastuisit…

— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.

— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen. Olisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin, loistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.

— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua. Syyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala suo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta kuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta suljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon, tuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.

— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!

Käteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin. Fabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte kadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne olivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.

— Tulethan takaisin, Fabbe?

— Tulen, pikku Margit.

— Pianko?

— Pian, pikku Margit.

— Hyvästi siksi!

— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen (toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi lentomuiskua ja päännyökkäys)!

Fabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund mestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen kanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä koulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös harmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän matkalle lähtisi.

IV.

FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.

Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt Donatuksen grammatikan sekä versio vulgatan [kirkon hyväksymä latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.

Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena, Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.

Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään, joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille. Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.

Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.

— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää. Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi — sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin, että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?

— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se kala olevinaan?

— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun laulat!

Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa, niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:

Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa
nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa.
Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui;
sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.

Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko!
Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa:
Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma!
Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta.
Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!

Fabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei tehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä halutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti lyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta hän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen säejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä seinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!

— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin
Lauri käski.

Lauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua. Sinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla punakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki kuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! — Hän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki:

Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko.
Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.

— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.

— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat kalaa liiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että aave oli kalanmuotoinen.

— Kalahan se oli.

Lauri repi maltittomasti tukkaansa.

— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:

Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.

— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe, onnea matkallesi.

Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.

Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla, Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin, jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse, valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.

Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:

Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa
nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:
Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:
Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!

Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.

— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen pahasti!…

Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen riutui varjon näköiseksi.

V.

JÖNKÖPINGIN LINNASSA.

Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä, ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä, joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan. Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti lennättämässä tietoja esivallalle.

— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa. Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?

— En tiedä.

— Etkö tiedä?

— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi kuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.

— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.

— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta, raahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin pidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa, semmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin pitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä pidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?

— En.

— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.

— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee saarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä sellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään. Eipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam Klasea, mainitakseni ainoastaan hänet.

— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta tällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja toisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että iskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi muutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat näihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä tiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään hornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi tämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen. Mutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava läksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän tapintakaista haarikkaan!

— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.

— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi. Kaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten rosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa, kunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture Jönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.

Alhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa loilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja. Linnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.

— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan niin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua Talavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi asekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se tapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä tiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen tietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä meidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä jättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette kirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten kirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin edullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän sanoo vaihtokaupaksi.

— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä saanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.

— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja, kankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi ällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne pitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra Lauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne talteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa kummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa, vaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!

VI.

TALAVIDIN MAJATALOSSA.

Fabbe astua hitusteli sateen vihmoessa "Länsi-ahteita" ylöspäin, seisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä. Ei hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla käymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut Talavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän ensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain kululle.

Majatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita toimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset emäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka tahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.

Fabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan ääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan teräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin oven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti saviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin sadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin niukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella paljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään tuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja paremman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta havaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan ääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka lautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin silmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.

Fabben "hyvään päivään" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko täällä taas.

— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!

Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena. Alasmäkeä menet, Heikki parka!

— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!

— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.

Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.

— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!

— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.

— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa? Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on hyvä catholicus ja hänellä on joukkonsa; toinen on luthericus ja johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan anabaptisticus. Neljäs on Fabbicus mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi, ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja seraafi — näyttää myöskin kasvavan.

Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.

— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?

— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.

— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?

— Se olematonko villakoira?

— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?

— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.

Svante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe teidän sukunimenne, Henrik?

— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen syntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä omena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin "den lille Dreng" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin Jönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle, sittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa syntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen poikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin — olkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa ja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää, korkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä onnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä Faber vagus, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka on maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli pieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin perheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge jäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun nimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä päässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista vuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen kaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei synnyttänyt häntä maailmaan.

Fabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:

— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla kertaa kuin tohtori Faust?

— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.

— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä lueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen vei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin paljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä on kaiketi epäilemätöntä totta?

Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle hänen eteensä.

Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs lentolehti nimeltä Trias romana eli roomalainen kolminaisuus, joka pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen nimenä oli: myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther perkeleen sikiöksi sanottava.

— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi
Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?

Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa, ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka niitä uskovat.

Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika, vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen, kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli, ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse, saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.

Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa, että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle kiivennyt.

Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.

Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen, alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle kansaan:

Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus, johon paavi ja kirkko voi luottaa, ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus, jolle Gösta nyt loistoa tuottaa. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan. Pelinoppa se pöydällä pyörii; Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

Jalo ruusu on Turenime uskollisuus, sulo-ruusu on herramme Ture: Kristianille, Göstalle sen ihanuus oli tuttu, sen sai tuta Sture. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan, niit' ei kose tuuli kun vyörii. Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.

Arvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa sill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen ja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen satulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen alle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki nosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut mitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän syrjemmälle.

— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra
Ture Jönsinpojasta.

— Olisi se kai saattanut parempikin olla.

— Se oli pilkkalaulu.

— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!

— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.

— Minä olen tyhmä elävä.

— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture herrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan hänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos hyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan miestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.

Fabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja lausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!

— Mitä tarkotat?

— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän luonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki niin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi pitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia hallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan rupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan toista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt. Niin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa ja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan niitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja mestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen käytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää paremmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin lohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra, loruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin — ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä päivänä saattaa tuota "nulikaksi" nimitellä ja toisena päivänä saa seistä hattu kädessä "herraa" kumarrellen. Se ei ole hyvä.

— Miks'ei se ole hyvä?

— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti säätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni, sillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä. Minä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa kokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu, mutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin, vaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua punaröijyä.

— Nepä olivat kovat sanat.

— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.

— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä tuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut itselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa myöten.

Eipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.

— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?

— En tiedä.

— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei haluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia oikkujani noudatellen.

— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon sulle: älä ole arka!

— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin tänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin juoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että Birgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.

— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.

— Minulla on syytä niin uskoa.

— Herra Ture Jönsinpojan täytyy tietysti moittia häntä voutinsa hirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä. Mutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia hirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.

Fabbe irvisti suutansa epäilevästi.

— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen palauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän saisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi levottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten pariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni soisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.

— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa hänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä vastaan.

— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti juttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka on ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?

— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten olisi Gudmund mestarin pöytävieras.

— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja tiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista, joissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan kautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.

— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.

— Ei se voi olla toisin, sanoi Arvi Niilonpoika. Ei kukaan muu kuin hän osaa tehdä lauluja, jotka soivat niin somasti. Ruotsiksi hän runoilee, mutta ei sillä ruotsin kielellä, jota me olemme tottuneet lauluissa kuulemaan.

— Niin minustakin, sillä minä olen kuullut Margitin lausuvan ja laulavan hänen tekemiänsä runoja. Mutta en minä luule Svante tohtorin pystyvän pilkkalauluja tekemään, yhtä vähän kuin te pystytte pyhästä Hengestä runoilemaan. Vai ehkä pystyttekin? Jos niin on, pyydän anteeksi. Laulakaa sitte minulle kun sopii runonne pyhästä Hengestä. Ei, jos epäilette ketään ilkkulaulujen tekijäksi, niin epäilkää Fabbea. Minä olen aamusta iltaan niin täynnä ilkkuvirsiä jos jostakin, etten ehdi niitä kaikkia sepittää ja julki laulaa. Olenpa sepinnyt ilkkulaulun kunnianarvoisasta Gudmund mestaristanikin. Teistä tein tänään, astiahyllyn alla istuessani, ilkeimmän renttulaulun mitä ajatella voi.

— Mutta etkös ole kuullut puhuttavan, että Svante tohtorilla on vahvasti rahoja? Aina vahvasti rahoja. Jos tästä kävisin pyytämässä häntä lisäämään matkarahojani, saisitpa nähdä, että hän heti avaisi kukkaronsa ja siitä liikenisi minulle kultaa kuinka paljo hyvänsä — siitä olen varma. Hän on vakooja, runsaasti palkattu vakooja, se yksin asian selittää.

— Ei hän ainakaan Gösta kuninkaalta palkkaa saa, väitti Fabbe. Mutta ettekö ole kuullut että hänellä on villakoira, musta, mutta näkymätön, joka noutelee hänelle rahoja! Tämä on tolkullisempi selitys, joka mahtuu papin ja talonpojankin päähän.

— Lasket loruja, sanoi Arvi.

— Svante tohtorilla on niin monta keinoa, Fabbe jatkoi. Olen myös kuullut hänen harjotelleen opintoja Wittenbergissä tai jossain muualla tohtori Faustin kanssa ja saaneen kopioida tämän velhon noitakirjan eli Kolmikertaisen Helvetinväkivivun, jolla väännetään ylös aarteita maanpovesta. Vielä olen kuullut hänen löytäneen Salomo kuninkaan avaimen. Vielä olen kuullut hänen käyneen Venusvuoressa ja saaneen Venus rouvalta rahaa. Vielä olen kuullut hänellä olevan pirityshengen, spiritus familiaris, joka, harva se päivä, täyttää hänen kukkaronsa. Vielä olen kuullut, että hän jonakin yönä tapasi Tiirikka kuninkaan Hölmönevalla ja sai siltä luvan ajaa hänen hautaholvistaan rahaa kaikki taskunsa täyteen. Vielä olen kuullut, että hänellä on sulka, joka on leijunut Fortunatuksen hatussa. Senkin olen kuullut, että hän on opettanut harakoita tuomaan hänelle kaikkia mitä varastavat. Ja minä uskon kaikki mitä olen kuullut.

* * * * *

Puolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki mukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku Gunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään väentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.

— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.

— Kyllä, sanoi Fabbe.

— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte pajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat avuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.

— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.

— Mitä niin?

— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä kahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä olit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja tullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle, käännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille nyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan luotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin sinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit, ja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin tästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme. Silloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy täällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime aikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on ikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun perääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi merkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan niissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen sinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä. Nyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni seisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt halavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran eläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias poika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas siitäpä syntyy kometiia, Birgit.

— Niin, kometiia, sanoi Birgit.

— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin, miksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.

— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin huokaukselta. Fabbe lähti ulos.

VII.

GUDMUND MESTARIN LAITURILLA.

Asesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli pohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava sola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään talontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan pölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan jatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä vastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen ulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja, joissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita isompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku purtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä, tempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen ison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti osakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä ei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin vietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka mainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin porvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille ja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli laiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa varten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan kun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän usein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden päätyttyä oleskelivat.

Lauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin kimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja jutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan veteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:

— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?

— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.

— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden hirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata, eipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen veden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun tuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein istui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä, joka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin monia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee korjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten tielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat täynnä isän muistoja. Täällä on kaikki praeteritum, eikä ollenkaan futurum, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä ne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään näkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — "esi-isäin muistoja", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä kehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo ennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa tarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri siitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän syytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että joku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet ihmisiä tuolla tuvassa?

— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.

— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta kuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää, on semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta sellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina käytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos tehtävä, muuten joudutaan rappiolle.

— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta kukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.

— Minä voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä korjausta kaipaa, se pitää korjattaman.

— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä vain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen pahakseen.

— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi kunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan enää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen aina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa itsensä ja meidät kurjuuteen.

— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.
Pelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.

Nämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund mestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä peritty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva Margareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli, hoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä oli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta kohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin syrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla häämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä kahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten, väittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä näkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund mestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin tiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta toisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut noista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa kykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten jälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen selville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden laiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen muistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta, sillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet nykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi henkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa Kristuksessa.

Peremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein latvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi pöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa ulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva nähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven huipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli hänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen varmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa tarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet, noita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.

Margareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän naapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä, vaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta ja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta. Mutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi tietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa ja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä poikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan muistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä Vetteriin.

— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki tuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen hallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.

Tämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa omavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi ilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri sai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan, kohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä nuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran, kuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen kutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut tuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun kerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja kovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät koko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen toisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli suureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund mestari voi koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin hirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?

Tätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota paraikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.

— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me, sinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun tuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa, tuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän, vaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä koruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta ja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä lähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden tunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia tulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan jonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä ollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille maallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa hassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän värituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia loruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä käsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja ylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se pakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen poikana ja papiksi aikovana.

Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja pikku Gunnarin kanssa näkyviin.

Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.

— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka…

Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat, jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi, saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?

Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.

Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni, näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt. Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.

Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan. Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn. Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin, kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä kerrottiin.

Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen, kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon, käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.

— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan päätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota onnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu luomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne sammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa keskenään.

— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.

Gudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään istuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan, antoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.

— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö etsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan kuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan löytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto on Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla talaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn niiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!

— Olethan sen tehnyt.

— Olenko?

— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he seisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia, llotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin suikertelevat ja liehuvat.

— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin, mutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin miellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia ilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat meidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt, Svante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä, soudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi airon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen kaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.

Vetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan selkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle harmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi välkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut luulla venosen ilmoja viiltävän.

Ei ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut kannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli runoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi soudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia huokailuksia:

Kirkasta maamme nyt, tähti sä Herran, kaukana ilmennyt, loistossas kerran! Lapset ja paimenet johtohos lähti, Betlehem-tähti!

Yössä on Juudanmaa, yössä on Siion. Läntehen merten taa sammuu Oriion. Paimen, kun kaidessaan vuorelle vaipui, lapsi, kun unelmaan liekussa haipui, heräävät virsien vienohon soittoon, katsovat tähtösen kirkkaaseen koittoon, lähtevät etsimään Edenin teitä, Betlehem tähdellään johtavi heitä; maan-alhon esteiden halki ne juoksee Siionin porttien kiiltäväin luokse. Sylit siell' aukenee, puhtoiset huulet armaasti suutelee, kuiskehen kuulet: "Betlemin tähti ei eksytä, kotiin vei!" — Lapset ja paimenet johtohos lähti loistava tähti!

— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin silmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin kutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun pyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä heitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli suojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen heidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin kukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat uskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin holhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti raamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian ruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun vähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa tai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet ajateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein yhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä, likellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut Kristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut semmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis vai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar saattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä tarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki, vastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää. Minä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni. Kun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn kukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi pitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään säilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä virtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän kappelille päin.

VIII.

KUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.

Gudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen sällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän kiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman Aadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea, suurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän suvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki Fabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa oli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja säännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa tuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen leipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun mestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.

Eipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että ainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain ja ilomielin vuoteeltaan. "Aamuhetki on kullan kallis!" Se kulta, mikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja nousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa laiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa, kuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen. Jos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se oli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä. Jos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa hän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai minuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt lunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän omituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu olisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan peittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki paremmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena renki sai lumenajon huolekseen.

Kun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan ja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin. Lauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa lausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa päälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja panna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan sotisovan valmistamiseen.

Mestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa Fabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin kuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia yritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset olivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu. Fabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut silmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen, miltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen. Koristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja ankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella sinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja hupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea ja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello, sulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon hyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu kapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa tapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että hiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata ettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan. Ponnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki peräänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja edessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä ollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: "enintään kaksi tuntia"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut auktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.

Hetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund mestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm koira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen, isokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän ajatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän sille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri oli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta saamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas omistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen määrän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja kutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli typerä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat hänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä, jotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki sukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän oli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä kertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä esittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä luentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset ja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan pojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei äitikään hyväksynyt.

Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa, tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin, yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä, ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien, joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt — ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä, jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2) sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät, sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin; 4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja, joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon, ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.

Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa, isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt (ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin. Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.

Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä. Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty: Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja evankeliumin miekalla.

Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun erehtymätön selittäjä.

Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".

Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän arveli tahtovansakin niin tehdä:

Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat, arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin syllogismi cornuti ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi täydellä isännänvallalla.

Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja, tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies, mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa, kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti, että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. rapti Ganymedis honores; arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa rapti kuuluvan Ganymedis sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan honores sanaan, ja hän jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.

Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista, Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti löytymän luettavina tämän kirjassa Enchiridion militis christiani [Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin kuin hän oli sen maininnut.

— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.

— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta sitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä — samalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä julistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.

— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät usko niitä ikuisiksi.

— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan vääräoppisia, kerettiläisiä.

— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio ei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei voi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.

— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on hän kerettiläinen.

— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin kerettiläisiä?

— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.

— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia helvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä pitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee pelottaa syntiä tekemästä.

— Sitä hän ei ole koskaan sanonut

— Oletteko Hieronymusta lukenut?

— En, mutta tiedän sen sittenkin.

— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat… quibus timor utilis est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant [= joille pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä tekemästä].

— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen teoksiaan, Lauri arveli.

Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.

Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.

— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa väitettä; saatte lainata minulta hänen De civitate Dei kirjansa, jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi saatavissa.

— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.

— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.

— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.

Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan, voitonriemun loisto kasvoissaan.

IX.

GUDMUND MESTARIN ILTAVAHTIKÄVELY.

Gudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn valo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa talontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi akkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan, oli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata lyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista. Lyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt tavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa oli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä ja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle pihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä. Pojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki siinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa maailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin muisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta jonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai todella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään häämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin sopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti kirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän polvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat hänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit, Svante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra Sven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin rukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa noudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti oleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei häntä enää tuntenutkaan.

Tietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa iltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa, jotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä vaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka estivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin se, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli mahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia korjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista muutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli näet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka johtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin pienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän kiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen kävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime kuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan. Hän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun hänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla oli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat puolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää Margitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä silloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus tyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti välillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta määräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja kunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi, saattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun veli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti koettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön tenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen naisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.

Kiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka kilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso perhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille seinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik kuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia — "isien salia", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin niihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa puhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi piispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika, sillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun hän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa vietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen pitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä melkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa; lisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari aina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen edestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä ruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia, taloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa lukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne runot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut. Tämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä pienoismaalauksilla.

Puukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa tietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin käytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista tai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat tynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita kaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten tai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja hauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin nähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse lähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä: vaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen vanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat ja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista; ruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen muuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka oli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä permannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita ja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn valjakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden räystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin ohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen välistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa kävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia houkutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti ärjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen vinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien ja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että Gudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut haltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki. Jopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin raastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti nähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan jostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin, luulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin kolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli tonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka muuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä maan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri sitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle aikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty ja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe arveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja kotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.

Iltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin, sillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan istumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja jutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun, taikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä olivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä, pysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä ja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian alalle.

"Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa."

Mestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen syntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että kaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja vaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole tähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on taisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin ohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän on saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.

Tämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista tähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja jonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista kiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa. Tämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan Jönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin aseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä välähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain, ruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria miekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai saksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja, siroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine silmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia, säärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä rengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund mestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja, koko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon, maksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta lähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään. Gudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta ollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.