Vaeltavat teinit: Kertomus rahvaan elämästä

KULJEKSIVAT TEINIT

Kertomus rahvaan elämästä

Kirj.

VIKTOR RYDBERG

Suomentanut [De vandrande djäknarne] Emil Mannstén

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.

SISÄLLYS:

I. Teinien kujeita. II. Masuuni. III. Korpraali Brant. IV. Patruuna Brackander. V. Korpraalin luona. VI. Patruuna ja nimismies. VII. Kaksi kilpakosijaa. VIII. Kotoa pois. IX. Värvääjä. X. Teinit. XI. Huutokauppa. XII. Loppu.

I.

Teinien kujeita.

"Oi, joudu, armas ilta, Suo lepo rauhainen… Kas päivyt taivahilta Jo vierii maillehen.

Ja rusko hohtavainen Se kultiansa luo… Oi kuink' on ihanainen Maa, meri — kaikki tuo!

Vait', vait' on kaikki muuten — Yörastas laulaa vaan! Halk' öisen hiljaisuuden Se kutsuu kultoaan."

He alkavat uudelleen viimeisen värsyn:

"Vait', vait' on kaikki muuten" —

— Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi ensimäistä ääntä, — etkös kuule mitenkä pehtori… vai mikä lienee miehiään… tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan laulua, häh?

— Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, — mutta kun oleilee laulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa myllästävien ihmisten tyhjää touhinaa… No, etkös vielä laulaisi?

— En, Yrjö, nyt juon.

— Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä mitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa' alas. Katsotaanpa… mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti hankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!

— Terveeksi, pitkä Yrjö!… Minun ei lopu janoni sillä että sinä juot kaikki.

— Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin arviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. Parvum parva decent … vähähkölle vähä tarvitaan… sanoo ikiunohtumaton ystävämme Haakoni Sjögren.

— Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa! So, piisaa!

Nuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön kimnaasilaista — teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He olivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja kukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja keräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri maaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista ajoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain kesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien seikkailuista ja hullunkurisista kepposista.

Ystävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle vehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen maisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen, viidakoineen.

Vanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen, jolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli tuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä päässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti kartutettuaan, lähtemään akatemiaan.

Aadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli veitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun Odensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut kiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka heidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat lukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti heitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset viattomat koirankurinsakin.

— Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf oikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta kohden; — ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.

— Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.

— Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?… Ha, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme päivällistä, niin olen haljeta naurusta…

— Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka, hän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.

— Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin pöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä hetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta pääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!

— Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä Lomarydissä, sanoi Yrjö.

— Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä…

— Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi kaunis kuin kullannuppu…

— Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta poskiparrastasi.

— Älä sano "huolimatta siitä", vaan "sen johdosta" että minulla oli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole tolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle pienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä… vaan minä — minä olen mies, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.

— Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina ei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.

— Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit että rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa meille muuta kostuketta kuin kaljaa?

— Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.

— Mutta sattui sitten lautamiehen muori kysymään, mitä tiedettä minä Veksiössä harrastan…

— Ja minä vastata sukasin, että sinä harrastat noituutta… Eikös ollut sattuvasti osattu, häh?

— Heti tuli toinen ääni kelloon. Minua alettiin silmäillä kunnioittavaisesti, melkein pelonalaisesti, ja murkina tuli, jossa oli pöystiä, makkaraa ja olutta, ja minä pistelin poskeeni sillä välin, kun sinä, pikku Aadolf, koetit parhaimmittain piipitellä talon tyttärelle. Mutta siinä ei sinua, poika parka, onnistanut. Sinä et tunne talonpoikaistyttösiä; heidän korvaansa ei mahdu sellaiset korupuheet, jollaisia olet oppinut laskettelemaan ylhäisille neitosille. Sillä aikaa tuli lautamiehen muori luokseni ja valitti karjansa olevan lumotun, että vasikat kuolevat ja että lehmät eivät anna maitoa… hän kysyi minulta neuvoa… — Ja sinä vastasit?

— Että hän ruokkisi ja hoitaisi elukoita hyvin.

— Se oli hänestä tietenkin liian yksinkertainen keino.

— Niin oli; hän teki ymmärrettäväkseni, ettei muu kuin loihtiminen auttaisi ja pyysi minua koettamaan taitoani sillä alalla. Minä vedin verukkeita sieltä ja täältä, mutta siitä eukko yhä enemmän kiihkeni. Vihdoin, kun olin ottanut häneltä vaitiolon lupauksen, sanoin että hän ottaisi kärpän silmän, kotkan sydämen, karhun etukäpälän ja kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan valkoisen käärmeen kielen, ompelisi ne sisiliskon nahan sisään sekä kaivaisi ne kaikkinensa jonakin torstai-iltana navetan kynnyksen alle, sanomalla hokus pokus filiokus. Eukko ihastui ikihyviksi, kiitteli oivasta neuvosta ja pyysi että antaisin hänelle nuo tenhokapineet (hän piti tiettynä asiana, että ne olivat repussani), niin hän kunnollisesti minulle maksaisi. Minä vastasin, että minulta varasto loppui ja kehotin, että hän hankkisi ne itse.

— Ja se oli eukolle kuin tulta tappuroihin, lausui Aadolf; — minä näin, kuinka hän suhkaili ja kuiskutteli kanssasi.

— Niin, etenkin häntä huoletti, mistä hän tapaisi sanalleen kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan käärmeen. Minä kehotin häntä pyytämään niitä läämältä ja katsomaan niitä hampaisiin, niinkuin hevoskauppiaat tekevät…

— Ha, ha, ha!

— Eukon ahdistellessa minua rukouksillaan, pidin minä silmällä pikku Stiinaa. Mielestäni hän oli varsin kaunis tyttö ja suu hänellä niinkuin raitis ruusunkupunen. No, ajattelin, ennenkuin lähden täältä, niin suukkosen minä Stiinalta otan, suututtaakseni sinua ja herättääkseni sinussa lemmenkateutta, Aadolf…

— Kuulkaas muori, sanoin, — vielä tiedän yhden keinon joka auttaa; minun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi pikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää ensin loihtia.

— Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.

— Se on vallan helppoa… Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle kahdenkymmenen vuoden…

— Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.

— Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan; te emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte kaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:

"A, E, I, O Lypsäköön nyt lehmät jo, U, Y, Ä ja Ö Vasikat älkööt nääntykö."

Stiina sanoo hokus ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että kärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon pokus ja otan naulan suuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja sanoo filiokus, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa edellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on koko temppu… No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina kernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa…

— Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.

— Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä minä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat vaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli hieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin sainkin kuusi suukkoa.

— Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja eukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän "A, E, I, O —" j.n.e.

— Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä surkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka minä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa filiokus.

— Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta minä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy nousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa… Aurinko menee mailleen. Minnekä päin panemme suunnan?

— Quo fata trahunt retrahuntque sequamur: menkäämme minne onnetar ohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan! Mikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa oleskella!

— Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!

— Ainakin kauniilla säällä… Kas, nyt häipyy sen säteilevä majesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä alttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!

"Oi, milloinka, oi Sun laillasi laskea saan Jo rantahan toivoni maan!"

No, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!

"Nyt riemuiten Ja laulellen Jo matkahan lähteä saa. Ei huolta lie Tie minne vie — Meill' kaikkiall' on kotimaa."

Ystävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä kajahtelivat metsässä.

II.

Masuuni.

Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa, sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.

He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.

Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.

Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies, päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten kasvojen verhoksi.

— Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.

— Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja jälkimäinen lisäsi:

— Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla matkaamme.

— Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; — oletteko eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla majassa, niin on se omassa ehdossanne.

— Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, — ja olen sen vuoksi hiukan utelias…

— Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana… Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen…

— Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, — niin olemme monena yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena…

— Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; — jos herrat ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.

Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.

Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo. Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin, niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään, olivat seuraavat:

"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan! Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton; Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan, Mi taivaalla tuul'ajoll' on."

— Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; — minä en jaksa kuulla sitä.

— Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka Larsson, — etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi, eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.

— Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, — kyllä me sitä halusta kuuntelemme.

— Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, — Pekka ei tee muuta kuin laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan ja muuta sellaista jaaritusta… minä en jaksa kuulla sitä.

— Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, — sittenkun Sven sai morsiamen, uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.

— Pidä suusi! sanoi Sven.

— Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; — muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja koko pitäjässämme; kuulisittepa — vaan minua kirkossa. Lukkari huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita huutamisessa.

Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä käteen, suusta suuhun.

— Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota hän koetteli kädessään.

— On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.

— Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti käsivaralta moukaria vaakasuorassa.

— Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; — herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.

— Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf, ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; — Yrjö ei ole väkevin joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen saatte uskoa.

— Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; — nostakaa se kanssa jos jaksatte.

Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.

Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:

— Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."

— Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista mestarinäytettä.

— Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö kummeksien.

— Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, — elleivät tahdo lyödä nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin taitavat… Ota lapio, Pekka Larsson… kuona on tyhjennettävä.

Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis, otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä. Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.

— Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, — ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä, vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.

Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä ovat paraita ruuan maustimia.

— En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven aterian aikana suosiollisesti teineille; — minnekä huomenna aiotte mennä?

— Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; — menemme minnepäin tuuli käy.

— Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, — ja minun on silloin vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain vaeltelette kukkia keräämässä…

— Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.

— Olkoon menneeksi, vastasi tämä, — minä kohdastani hyväksyn sen.

— Hyvä on, sanoi Sven, — sittepä saatte nähdä äijän, joka on eläissänsä nähnyt ruudinsavua.

— Onko isänne ollut sodassa?

— Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.

— Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi Yrjö.

— Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?

— Tulemme, Sven.

— Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen aamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut… Suostutteko siihenkin?

— Kuinkas muuten.

— Minun ei tosin tarvitse peljätä, että nukutte liian pitkään, sillä te saatte kumpikin vaan kovan rahin maataksenne ja minun sekä Pekka Larssonin puserot päänalukseksi.

Joutuisasti kului aika hilpeästi jutellessa. Teinit kertoivat Kaarle XII:nnen seikkailuja, ja masuunin väki lateli lystikkäitä kansantarinoita Bellmanista (joka Ruotsin kansan kesken on säilyttänyt maineen leikillisimpänä hovinarrina, mikä milloinkaan on ilveillyt kruunatulle henkilölle), sekä uskottavia juttuja metsänneidoista, vuoripeikoista, ahtolan väestä, tonttuäijistä ynnä muuta semmoista. Pekka Larsson väitti, että hän monena pimeänä syysyönä, istuissansa sysihaudan ääressä ja kuunnellessansa tuulen vinkunaa metsässä, oli nähnyt metsänneidon juhlallisin askelin kulkevan ohi; ja eräs toinen työmiehistä, joka ennen oli ollut kivenporaajana Tabergin luona, tiesi kertoa Tabergin ämmästä ja hänen linnastaan syvällä vuorten povessa. Oli kerran päätetty, sanoi hän, louhia holvi suoraa halki vuoren, mutta kun oli tultu joitakuita syliä vuoren sisään, kuului ääni, joka kielsi heitä jatkamasta, sillä he olivat joutuneet lähelle eukon sänkykammaria. Mutta aljettu holvi on vieläkin jäljellä ja voi sen nähdä ken tahansa, joka Tabergissa käy.

Oli jo myöhä yö ja teinit tunsivat olevansa levon tarpeessa. He laskeutuivat penkille pitkäkseen ja, väsyneinä päiväsestä kävelystä, uinahtivat he ennen pitkää viattomuuden ja nuoruuden rauhaisaan uneen.

III.

Korpraali Brant.

— Ylös, pojat! kajahti ääni teinien korviin.

He heräsivät. Virta pauhasi, palkeet huohottivat, vasarat kalkkuivat: iäti vanha humu se oli, joka lakkaamatta vuodet päästään kuuluu tänlaisilla paikoilla. Mutta ystäväimme edessä seisoi Sven maasmestari toisessa kädessä nyytty, toisessa suuri pinspakkikellonsa.

— Te nukuitte niin makeasti, että minusta oli synti herättää teitä ennemmin, mutta nyt on kello neljä ja meidän täytyy lähteä taipaleelle, sanoi hän.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit toisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat hieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia kestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan, mutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana ja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli herttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman lentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi joka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat kuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa kasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille loi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman vaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana ja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin rajoittama maailma heidän edessään!

Mieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden vaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat teinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät he tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä sulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia tulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.

Sven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen teinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat pakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä äännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari sekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag viisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos heidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli vähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan asukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista seikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui ratostavasti puhellessa helpolta.

Nämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle metsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili hiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella hiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.

— Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; — tänään on sunnuntai. Astua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta astua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on paljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta isäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt noen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla sanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.

— Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.

— Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, — mutta nyt kysyn, tahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?

Sitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli kirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla saippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset, rehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat otaksuneet.

Eikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi. Kun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi Sven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa, tehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet käärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin matkaa.

He tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili hietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja, joilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa, vetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa pureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen, ja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja kullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli ehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon valossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä osotti Sven lausuen:

— Tuolla asuu isä.

Kohta olivat he perillä. Tupa oli ystävällisen ja miellyttävän näköinen; sitä ympäröi kolmelta taholta vähäinen puutarha ja vanhat, ryhmyiset, vaikka hyvin hoidetut omenapuut tarjosivat sille siimestään. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyödyllisiä istukkaita, kuten kaalia, porkkanoita ja nauriita, vaan nähtiinpä siellä myös pieniä kukkasmaita, joissa versoi koreita kiekurakukkia ja uljaita piooneja. Kukkia maalaistalon ympärillä, ne ovat aina hyviä merkkejä; ne todistavat, että eläjien mieli ei vielä ole niin villiytynyt tahi masentunut, ettei se olisi avoimena luonnon kauneudelle ja hempeydelle. Toisen päädyn luona seisoi kolme mehiläispatsasta ja niiden ympäriltä kuului selvään surina, jota kuunnellessa paimenet Virgilion paimenlauluissa eli eklogeissa rakastavat uinailla. Etupuolella tupaa, lähempänä järven rantaa, riippui verkkoja päiväpaisteessa kuivamassa ja portaiden yläpuolelle oli muuan pääskyaviopari rakentanut pesänsä.

Vaeltajat astuivat kolmen kesken tupaan. Tupa oli sisästä yhtä viihdykäs kuin ulkoakin. Lattia oli valkoinen ja hyvänhajuisilla katajahavuilla ripoteltu; punamaalinen sälesohva, muutamia tuoleja sydämen muotoon leikellyillä selustimilla, sänky hehkivalkoisine uutimineen, pöytä, messinkisilainen piironki, Moralainen kello ja kaappi, jonka ovessa isännän nimi koreili taiteellisesti maalattujen kukkien keskellä, siinäpä talon sisustus. Kalkitut seinät olivat kaunistetut elävästi väritetyillä tauluilla, Lundströmin taidelaitoksesta Jönköpingissä lähteneillä; siinä oli kuvauksia Uudesta Testamentista ja Ruotsin historiasta, parrakkaita sulttaaneja ratsain, Napoleon sekä "Kaarle XI:nnen näky Valtiosalissa". Sälesohvan yläpuolella riippui musketti, painetti kiinni ruuvattuna, ja vanha sotamieshattu. Ikkunasta paistoi aurinko ystävällisesti sisään, synnyttäen pyhäpäivän tunnelman.

— Sven, sinäkin olet kotona! sanoi nuori neitonen, joka oli yksin tuvassa, koristellen koivun lehvillä ja kiekurakukilla valkeaksi laastittua tulipesää. Se oli Inkeri, korpraalin nuorin tytär, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja vereväposkinen viisitoistavuotias tyttöheilakka. Hän oli aikeessa sanoa muutakin, mutta nähtyänsä Svenin tuntemattomat matkatoverit, vaikeni hän ja loi hämillään silmänsä maahan.

— Terve, pikku Inkeri, sanoi Sven ja nosti tytön korkealle kattoon; — mutta sanos, missä ovat isä ja äiti ja Johanna… Tokkos Johanna on tullut?

— Äiti meni kirkkoon, isä istuu tarhassa ja polttelee piippuaan, mutta Johanna kaiketi pian tulee, luulemma, sanoi Inkeri. — Minä menen isälle sanomaan…

Neitonen riensi kyökin ovesta ulos, ja kohta senjälkeen tuli korpraali.

Korpraali Brant kulki puujalalla — sillä kun luoti sieppaa pois potkimen, joka on lihasta ja luusta, ei kruunulla ole muuta antaa korvaukseksi, kuin parhaimmassa tapauksessa — kovasta ja hyvästä niveräkoivusta tehty puukoipi. Mutta korpraali ei siitä ollut niin millään: olivatpa puukoipi ja urhoollisuus-mitali tavallaan korpraalin rakkainta omaisuutta: koskaan ei tanssija ole suuremmalla ylpeydellä näytellyt yleisölle kaunismuotoista pohjetta ja somaa jalkaa, kuin korpraali olisi näytellyt puukoipeaan jokaiselle, joka olisi halunnut tarkastella tätä sorvaajan taitavasta kädestä lähtenyttä vaatimatonta tuotetta.

Kuusikymmentä vuotta, elettynä osaksi musketin osaksi auran parissa, ne olivat saaneet hänen hiuksensa ja mahtavat viiksensä harmahtaviksi, mutta eivät onnistuneet taivuttamaan kumaraiseksi hänen korkeaa hartevata vartaloansa, joka verhottuna siniseen kiiltonappiseen takkiin oli vielä yhtä suora ja sotilasmainen kuin kolmekymmentä vuotta takaperin. Kasvot olivat totisissa, miltei tuimissa rypyissä, mutta silmät katselivat ystävällisen lempeästi tuuheiden kulmakarvojen alta. Senlainen oli korpraali Brant ulkonäöltään. Teinit tunsivat hänet nähdessään syvempää kunnioitusta, kuin jos olisivat nähneet koko Veksiön konsistoorin astuvan sisään; konsistoorin herroista tämä tuntunee hyvin kummalliselle, mutta niin se vaan oli.

— Ovatko herrat samoja teinejä, jotka pari päivää sitten kävivät Lomarydissä? kysyi korpraali, ruveten istualle sälesohvaan, vetäsi muutamia savuja piipusta ja siveli kädellä puukoipeaan.

— Olemme, korpraali.

— Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta: mitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän? Tästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi joistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet…

Aadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista naulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti sen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi hivellä puujalkaansa:

— Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta luuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä vielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten miesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi ennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa heitä yhä syvemmälle niihin… Se on minun ajatukseni asiasta.

Ja sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.

Yrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset odottamattomat nuhteet kuultuaan.

— Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi korpraali hilpeästi, — ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin tarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän luonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, — käydä läpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun hänestä oikea soturi varttuu.

Sven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle ja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen ja lausui:

— Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.

— Hyvä on, sanoi korpraali, — haluatteko lähteä häntä vastaan järvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille vähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on tarjona.

Ja Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin soutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja lujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna Brackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin tuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta nuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia rakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.

Kun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja nykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento osotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin hienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan siintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut syytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi punaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa — mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.

Pienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari ojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt järvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin huomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta heidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota he tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.

Semmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa jatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari kuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan kirkossa tahi isän tuvassa.

Istuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen vati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin pyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta maitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja murakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut pöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja virsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä päivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.

Teinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut. Näitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden jalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin raittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia muistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun isä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän hoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja vakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin hänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde Jumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä tyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden edessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.

Saarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen kaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta puutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen lehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali Brant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi vihdoin:

— Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti sattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun isääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin minäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin hänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että vastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin luotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa. Mutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool oli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan lukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut pitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä äänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui. Se oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: "Mä silmän luon ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien, Mä sydämestäni kiitän". Voittehan arvata, että se monen toverimme mielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian pitkin mies, kutsui itseänsä "lapseksi", joka panee "kätensä ristiin", mutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi, Jumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän olla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.

Korpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan muistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella silmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.

Niinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää vastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman Stoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa ja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja työhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset elätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän vaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti kuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä ottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo kuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli itse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä yhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi korpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin, sillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani vuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja hyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava masuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat olivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi sydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät toisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa päämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan naimisissa Johannan kanssa.

— Korpraali Brant, sanoi Aadolf, — jos tahdotte tehdä meille suuren ilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!

— Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, — ja kaiketihan jäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa kertoella sotajuttuja…

— Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti purkamaan sanasommeloaan.

— Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. — Siellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi vartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. — Tiedätte historiasta, pojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli Ruotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin arvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä oli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti puoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf ja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja vastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli aivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi, kaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme saaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet venäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky, että meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä me alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli tiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja ehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä vastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli määrä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme siitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet melko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat ampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan. Moni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä. Mutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he vain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi osaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me kronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme ja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja torjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi! Meillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka olivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin isiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin ikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta komentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff eivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja joukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten ensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit kävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme tahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin keilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan lähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin… Mutta meiltä jäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli minun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin kaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset karussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin kiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan taa, mutta hän sanoi: "Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä minusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin". Ja niin ummisti hän silmänsä… panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen… luoti oli osannut oikeaan paikkaan… Stool oli paras ystäväni; minusta tuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei ollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat hevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä oikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo… hän kaatui isänmaan, Ruotsin eteen, pojat… ja minä luotan vahvasti siihen, että hän on autuas.

Puhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun muassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli Hupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli monen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun maatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli kuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista Sven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali silminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä enemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää patruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä, että hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon hän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden kuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä omintakein ja viettää häät Johannan kanssa.

Teinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta iltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja Johannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei sopinut olla yötä kotona.

Ja kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin, hänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan. Mutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin hupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf huomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja laski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.

Jätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen jatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki, suorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen isäntään, patruuna Brackanderiin.

IV.

Patruuna Brackander.

Muutamia päiviä senjälkeen kun teinit vierailivat korpraalin luona, näemme patruuna Nikolaus Brackanderin kävelevän eestaas pitkin askelin konttoorihuoneessaan. Patruuna Nikolaus Brackander on pieni kasvultaan, mutta hyvin ruumiikas ja harteva, pitää ylöskammattua pystytukkaa, käy kädet ristissä selän takana sekä jalat hyvin ulospäin niinkuin tanssimestari seitsemänneltätoista sataluvulta, ja sylkäsee suoraan eteensä. Mitä muuten hänen ulkomuotoonsa tulee, tahdomme mainita, että patruunan helmaystävä, kruununnimismies Spökvist, kunniasanallansa oli vakuuttanut että hän (Brackander) on hämmästyttävässä määrässä Napoleon I:n näköinen. Lisäämme vain, että herra Spökvistin arvostelu perustui erääseen tuota suurta keisaria esittävään puupiirrokseen, joka oli tehty J.P. Lundströmillä Jönköpingissä.

Konttoorina on pimeä huone, ja siinä paraimpia huonekaluja kirjoituspöytä, joka on täynnä karttapaperiasiakirjoja, piippuhylly ja seinäkaappi, — viimemainittu patruuna Brackanderin erityinen kotirohtola, sisältävä suuren joukon pulloja, joiden kylkilipuissa luetaan: "Punssia", "Aarrakkia", "Rommia" ja "Konjakkia". Seinät on ripustettu täyteen ruoskia jos jonkinlaisia ja suuruisia, kainostelevasta jouhipiiskasta alkaen, jolla kyytimies hosuu voipunutta kaakkiansa, ja aina upikoreaan tallimestarin piiskaan asti. Asia on nähkääs niin, että patruuna Brackander rakastaa hullunkiihkoisesti ruoskia; ei se sentään ole niin yksipuolista tuo kiihko, ettei se myöskin käsittäisi ratsuruoskia, joita on sangen runsas varasto.

Unhotimme huonekalujen joukosta mainita patruuna Brackanderin kirjahyllyn; älköön kukaan silti syyttäkö meitä puuttuvasta arvonannosta tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. — Sanotulla hyllyllä löytyy kirja hevosten taudeista, lainopillinen käsikirja, kirjekaavio, korkolaskutaulu, ja vielä valtiokalenteri (Nordstjärne- ja Vaasa-tähdistön ritariluettelon kohdalta hyvin kulunut), sekä muutamia Paul de Kock'in romaaneja.

Paitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen luonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi ryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa varjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli hänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi asianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken todennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö yhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa. Kolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi kaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä elämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan mieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei hän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona tuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti pitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä senlaatuisia näytelmiä.

Viime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä neljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander itsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista "käytännöllisimpiä" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan aurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!

Neljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi " per fas et nefas " [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän oli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan ollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa kautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen voisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin näköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja, kankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin sijoitettuina?

Patruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi hän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön pauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada hänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman naistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?

Tätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä, niinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.

Patruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä; se oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti lävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia — salaisuuksia, joista kaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat tulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin ilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut — kauhea totuus! — karjapiikaansa!

Semmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin, korpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä, sillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta niitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen Brackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun oli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä, haaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä, avioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan koko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa katseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima, joka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen sanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen huulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän se, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä huolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja hiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.

— Se on naurettavaa… se on hassua, mutisi hän ja seisahtui äkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä virvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; — se on ihan riivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin karjapiikani kanssa?… Olenko todella niin tuuminut?… Niin, semmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander! mikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!

Hän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten katkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän äkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.

Renki näyttäytyi ovessa.

— Svalgren, sanoi patruuna, — valjasta heti holsteinilainen hevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on, ja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten punapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait, tiedäthän.

— Tiedän, armollinen patruuna.

— Ja pian… muuten saat selkääsi.

— Tiedän, armollinen patruuna.

Palvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset kasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui kiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko pullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.

Sen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä — ja huokasi. Huokaus koski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet ennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat — ne olivat hänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä — mutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon ei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä kasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen uhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!

Kun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut, kummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa aimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä läiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli palvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon harja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi ainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna Brackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä edelleen pölypilvien keskellä.

Mitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman olisi tullut mielenkiinnolla seurata!…

Olemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen, monipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys Johanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa kauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla oli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta läheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville magnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi halveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän kuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään antanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan ritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta, Brackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava mies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä, missä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen huomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi halveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun köyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen tuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen sijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin yritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä Nordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan — ja nämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi edistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä kohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat kiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan menisi tainnuksiin.

Puolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan takasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan kasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille korvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa alas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä vastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus — ilmaus ihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!… Nuori neitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut! Hän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta rakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!

Kaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille kirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden toisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan, nimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän välillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman valmistamiseen tarvittavat ainekset.

Nimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset guttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään likistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen sekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama joskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy ryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää alamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: vaieta, kärsiä ja kuolla! Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä, nämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus, mutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä. Vertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla suopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain edessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin, joita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen että talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä näyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä arvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys ja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan… huutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa siitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla hänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan jokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa läsnäolevalle yleisölle.

— Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle, — he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan koston heille, veli Spökvist.

— Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri, huomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, — mutta salli minun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon…

— Napoleon, sanotko niin?

— Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa, joka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä ylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen. Mutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt viikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan, joka oli hänen kamarineitsyensä… tahi… luulemma… hänen karjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui siitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta; se koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä annettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen. Mutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja herttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko suosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki, siellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen laahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.

— Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; — päätökseni on peruuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä roskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän naimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna Brantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot, jotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja haparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka uskalsi kieltäytyä minulle tulemasta…

— Kuules, Brackander, keskeytti hänet Spökvist ja pani kätensä tuttavallisesti hänen kyynäsvarrelleen, — luuletko tosiaankin, että tyttö vakaasta aikomuksesta tahtoi sinulle rukkaset antaa?

— Tottahan minun pitää uskoa korviani. Hän kiitti kunniasta, kuinkas muuten, vaan ilmoitti, ettei hän voinut ottaa vastaan sitä… senkin ylvästelijä!

— Sinä et tunne naisia, sanoi Spökvist päätään pudistaen, — hän tahtoi vain nöyrryttää sinua ja piti varmana asiana, että tulisit toistamiseen ikään kuin jonakin armona pyytämään hänen kättänsä.

— Sen jos luuli, niin hyppäsi hän väärään tynnyriin, lausui Brackander ja hykersi kämmeniään.

— Sitä kipeämmin on se nyt koskeva hänen sydämeensä…

— Sitä minäkin… eikä se ole oleva hänen ainoa tappionsa. Ei, rehti ystäväni Spökvist, muuta nöyrrytystä on hän vielä kokeva. Kun ylpeä neiti istuu köyhässä kodissaan, syö ratustaa mitä on, kun hänellä tuskin on yhtäkään ehyttä pumpulileninkiä jossa komeilla ja saa töpiköidä jalkasin kirkolle, niin hän on näkevä Johannani tulla ajavan paraimmissa ajopeleissä ja puettuna uusiin silkkileninkeihin joka viikko. Usko sinä, Spökvist, että se on kirvelevä turkasesti tuota haihattajaa, sillä naiset, niinkuin tiedät, panevat suurta huomiota sellaisiin asioihin.

— Milloinkas tämän tuhoisan tempun teet? kysyi Spökvist.

— Mikä on tarkoituksesi, veli?

— Toisin sanoen: milloinkas aiot kosia ja naida? Sanon tätä "tuhoisaksi" tempuksi, sillä minä vertaan sitä tappeluun St. Helenan luona, jossa Napoleon perinpohjin tuhosi venäläiset.

— Milloinka teen? No, nyt heti, nyt heti, veli Spökvist! lausui Brackander kiivaasti, nousi keinutuolista ja alkoi marssia edestakasin lattialla; — minusta on näet parempi estää kuin estyä. Luuletkos minun tahtovan olla kaikkien hampaissa renkuteltavana, naurettavana ja ivattavana, seista häpeäpatsaana kaikille tämän puolen ihmisille? "Brackander on saanut rukkaset! Brackander on saanut rukkaset!" sillä uutisella tulevat kaikki juoruakat ja kahvinhärppijät kilvan perään huippaamaan talosta taloon; siitä tulee moneksi vuodeksi jutunaihetta, minua nauretaan, pilkataan ja ivataan, ja kaikki minua kosijaksi toivoneet isoiset ja ylhäiset tekevät minut naurunalaiseksi ja iloitsevat siitä, että korviani on korvennettu! Ei, Spökvist, niin ei saa tapahtua! Ennenkun se huhu kerkiää levitä, annan minä juoruakoille toista, jota he saavat juosta kantelemassa…

— Se on oikea tapa, jolla edellinen huhu saadaan vaikenemaan, huomautti Spökvist; — se on terävästi ajateltu… Minä tunnen Napoleonin tuosta tuumasta.

— Minä panen koko maailman hämille ja ihmetyksiinsä, jatkoi Brackander; — huomen aamuna kutsun Johannan luokseni ja ilmoitan hänelle onnensa; aamupäivällä matkustan korpraali Brantin luo ja saatan päätökseni hänen tietoonsa, ja niinpian kun kaikki kerrat on kuulutettu, niin me olemme naimisissa. Sinun, Spökvist, tulee jo huomenna julistaa tämä päätökseni kaikkiin maailman ääriin. Sano jokaiselle joka vastaasi tulee, että jo olen kosinut Johanna Brantia; sanalla sanoen, että asia on jo kokonaan päätetty.

— Hyvä on! kippis ja onneksi olkoon! huusi Spökvist.

Hengenheimolaiset kilisyttivät laseja ja joivat maljansa tyhjille.

Brackanderin ja Johannan naiminen miellytti Spökvistiä suuresti, sillä hän tiesi varmasti, että patruunalla myöskin oli ollut aikomuksena kosia rikkaan kruununvoudin tytärtä, Spökvistin omaa naisellista ihannetta. Spökvist toivoi tällä tavoin pääsevänsä ainoasta ja vaarallisesta kilpatoveristaan kuitiksi.

— Mutta kuules, sanoi nimismies, — ellen erehdy, niin taitaa Johannalla olla sulhanen, maasmestarisi Sven Stool. Oletko ajatellut sitä?

— Pyh, vastasi Brackander nauraen, — oletko niin yksioikonen, että tuosta vähäisestä seikasta luulet koituvan minulle estettä? Ettenkö minä saisi yhden työmiehistäni, kurjan rengin, lyödyksi laudalta?

— Sitä en hetkeäkään epäile. Vaan vaikka tyttö unhottaisikin Svenin, niin ei siltä ole varmaa, että Sven unhottaa tytön. Sven on mies, jota en huolisi vihamiehekseni, sen sanon suoraan. Hän voisi taittaa sinut keskeltä kahtia ja tehdä sinusta kaksi pyttyä, veli Brackander.

— Ei mitään vaaraa, ystäväiseni. Jos mies alkaisi näytellä hampaitaan, tyynnytän hänen tunteitaan viidelläkymmenellä riikintaalerilla. Sitä paitsi on meillä talonkuria, jalkapihtejä ja semmoisia miehiä niinkuin sinä, joilla saatamme masentaa moisia lurjuksia, jolleivät mukaudu siivolla olemaan.

Jätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan, joka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle, toiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista portviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna vastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna Brantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.

V.

Korpraalin luona.

On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.

Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään. Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta; Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen silmissään.

— Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki silmiään, — niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.

— Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; — minä tiedän mitä olen tehnyt.

— Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet turmellut oman lapsesi onnen?

— Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen, mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.

— Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo unhottaa sitä.

— Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo Johannan omakseen? lausui Kersti; — sattuuhan niin useasti maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan ei ole ylenkatsottava, Brant… Sen sanon sulle, Brant, sinun menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva…

— Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi korpraali; — vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta. Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni. Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt…

— Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; — minä en voi kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut hautaan, Brant.

Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä takasin.

— Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali hellästi.

— Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva… se on kirvelevä sydäntäsi… mutta silloin on jo myöhä.

— Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole häirinnyt viihtymystä majassamme… Niin olemme aikamme eläneet, ja nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen eroaman, jotka eivät koskaan…

— Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.

Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.

— Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi, — ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa. Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole vuosikausia ollut toiveittemme peränä?

— Sven! puuttui Kersti puheeseen; — pitäisikö meidän uhrata lihamme ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme, hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen? Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän ei voi meiltä mitään… Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt, niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa… Hänen tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki… Voi, Johanna parkaa, koitoa lastani!

— Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, — ei, sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi, tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen…

— Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin; sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran heräävä… voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt estettä… Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua haudassasi?

— Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen hänen maallisen onnensa perustamiseksi.

— Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta itseäni… Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi… olet loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme… hän on kostava meille… hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta ja tilalta… tekevä meidät vaivaistupalaisiksi…

— Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös, ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, — mutta se on ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi… Mutta olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.

Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan. Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.

Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut, vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.

— Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi rannalle vuottelemaan tytärtään.

Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä. Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.

— Isä, sanoi hän, — minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän kanssanne.

— Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, — minä en tahdo sinun menevän ylös nyt…

— Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.

Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut mitään.

— Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

— Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli Johannaa; — tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella toisin… Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin kieltävästi enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija, ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava… ja säädyllisesti, mutta myös päättäväisesti minä vastasinkin… Vaan sinähän näytät niin kalpealta, Johanna!

— Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti… ja sen kautta saan minä heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua; piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.

— Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi… Vaan kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit, sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun hän lähti tänne.

— Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen; ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä, ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä, kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin; olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no, mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.

— Hyvä… No, mitäs patruuna siihen vastasi?

— Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja virkkoi: — tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni. Hyvästi siksi. — Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle sanaakaan… Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?

— En, tyttöseni.

— Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan. En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla, että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä, josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään, että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi uskollisuuttani.

— Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. — Souda sinä takasin herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.

— Kiitos, isä.

— Jumala siunatkoon sinua, Johanna.

Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja pian katosi kesä-illan hämyyn.

Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen rengiksi.

— Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali Brantin tuvassa harvinainen tapaus.

— Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.

— Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä; — ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen muassaan jos tahdotte.

Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen, aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan arveluttavaa sekä tähdellistä.

Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit silmiltään ja sanoi rengille:

— Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä lähden mukaan.

— Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.

— Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.

— Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja, jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.

— Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.

Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä, josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.

— Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, — kuinka vaikeata lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia. Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee… Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät… Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, — usein surulla ajattelen mitenkä kävisi, jos sinä minulta kuolisit… ei, ei, kun minä joudun viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen…

Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja, jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti, niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa niinkuin oli Johannalle luvannut.

Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää, että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun" ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia, ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.

VI.

Patruuna ja nimismies.

Kertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan konttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin. Onnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota huvittavaa miestä?

Patruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme, henkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit seurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander ja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin niinikään oleman.

Keskustelu on tärkeää… ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot hehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat totisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna kääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen hymyyn.

Patruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee kädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.

— Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä kirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna asettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.

— Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, — minähän tein vain mitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota se uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi…

— Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.

— Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä äänellä; — sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli Brackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä saisit rukkaset siltä taholta…

— Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; — sinä olet ottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.

— No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla rukkaset pahoitin hienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt kiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset vaikeuksitta tarkotustesi perille.

Patruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata edestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa punaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:

— Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten saa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist, lisäksi se, että… Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on mielessä; sinä nauraisit minulle… pitäisit minua naurettavana…

Sinua naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta kokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain suusi puhtaaksi, ystäväiseni!

— Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?

— Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen patruunan kanssa laseja.

— Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että… että minä tosiaankin olen rakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä hullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.

Patruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän ujostelevan tunnustuksen.

— Niin aina, ihmissydän on kummallinen kapine, sanoi Spökvist filosoofimaisesti; — mutta kuules Brackander, milloinkas lähetit sanan masuunille?

— Svalgren lähti sinne tuntikausi takaperin.

— Ja mihinkä aikaan siis voimme odottaa kilpatoveriasi tänne?

— Iltasen perästä, vastasi Brackander.

— Minulla on kiire, sanoi Spökvist katsoen kelloaan; — monet tärkeät tehtävät odottavat kotona…

— Tuhat tulimmaista, huudahti patruuna, ethän tuumine jättää minua? Sinun tarvitsee kaikin mokomin olla saapuvilla, Spökvist.

— Noh niin, voinhan sitte jäädä tänne, sillä mitäs ei ystävän eteen tekisi?

Ja sen sanottuaan vetäsi Spökvist lakkaristaan paperin kysyen, eikö ystävä Brackander kirjoittautuisi takausmieheksi lainasta, joka nimismiehen täytyi tehdä voidakseen kruununveron kannosta tiliä tehdessään täyttää uhkaavan vaillingin.

Patruuna huokasi, mutta oivalsi ettei hänen käynyt kieltäminen. Spökvist oli otollisen hetken valinnut. Hän kirjoitti siis nimensä alle.

— Palatakseni asiaan, virkkoi Spökvist kirkastunein kasvoin, — niin olet sinä voiton puolella, jos vain saat kilpatoverisi, pitkän masuunirengin poistumaan. Mitä ensinnäkin tytön vanhempiin tulee, niin he ovat tunnetut herännäisjoukkioksi; ei muut kuin lukijat voisi hyljätä niin loistavaa tarjousta kuin sinun on, Brackander; he eivät taivas nähköön, suuria välitä maallisesta onnesta ja maallisista tavaroista. Mutta he kyllä toivoakseni lankeavat jalkojesi juureen, jos otat heiltä pois tuen ja turvan, sillä Sven Stool se tietenkin ylläpitää koko perheen, ja häneen luotettanee vastaisuudessakin. Mitä taasen tulee tyttöön itseensä, niin hän kyllä sopeutuu, jahka vaan armaansa ei ole lähettyvillä. Johanna kohta unhottaa hänet ja suostuu kiitollisena naimatarjoukseen, jonka kautta hänestä tulee rikas ja ylhäinen vallasnainen karkean piian asemesta. Minä tunnen naisia, Brackander, harvoin he rakastavat miestä hänen itsensä vuoksi, vaan hänen yhteiskunnallisen asemansa, rikkautensa tai muiden korukalujen vuoksi, jotka loistavat heidän silmissään.

Hetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu kääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.

— Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja kohotti lasinsa, — vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat, jotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä! Siellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa tuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa virkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia, sillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin saattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa jutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat… ja silloin on virka mennyt… Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä kunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan, että nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.

— Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin siihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.], puuttui Brackander puheeseen; — niin pitäisi olla meilläkin. Jos maasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja mutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.

— Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin olisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja Ruotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä ja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä varmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka Tähdistön ritari.

— Niinkö arvelet?

— Olen varma siitä.

— Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, — sitten juomme vielä maljan, Venäjänmaan onneksi!

Samassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden kahden henkiheimolaisen nähtäville.

— Armollinen patruuna, sanoi palvelija, — Sven maasmestari on täällä ulkona.

— Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.

VII.

Kaksi kilpakosijaa.

Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse ja näytti miettiväiseltä.

Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi levottomuutta ja mielenjännitystä.

— Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; — olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä asiasta… Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja uskollinen työmies.

— Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; — pidä aina itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!

Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari kertaa lattian poikki ja jatkoi:

— Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni onnellisiksi…

(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).

— Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin uskollista palvelijaa… Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni? Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni… ja sovimmehan me kyllä muutenkin.

— Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, — minä olen tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.

— So-o?… No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon kanssasi puhumista.

Sven istui tuolille ovensuuhun.

— Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, — jos minä täten, herra kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi alkamista varten.

— Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä epäilystä että hämmästystä.

— Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; — kas niin, poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!

Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi olla.

— Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, — niin tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.

— Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; — kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven… Minä tahdon tehdä onnesi täydelliseksi.

— Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen levottomasti tuolilla.

— Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti rakastunut sinuun, Sven.

— Hm… vai niin.

— Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi. Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka…

— Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus! lausui Sven, kasvot tulipunaisina.

— On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi…

— Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten tuolilta; — vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei kuuna päivänä tule mitään.

— Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin eteen; — eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai niskoittelua, hä?

— Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; — tarkotan vaan, etten minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.

— Horun lorua! vastasi patruuna. — Minä vaan sanon, Sven, että sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti… Älä luulekaan, että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.

— Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille, sanoi Sven.

Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:

— Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä nähnyt.

— Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, — siinä nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa. Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.

— Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä hyvää, jatkoi Spökvist; — mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin patukka.

Sven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä halveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka, nimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli nuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista herrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia siitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut. Nämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin sydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut Svenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan palvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta. Sven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta siitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan esille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus oli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi nyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja päättäväiseksi:

— Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa, ikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on mahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut Johanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.

— Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; — sepä lystikäs vekkuli!

— Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi Brackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.

— Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. — Mutta näetkös, jatkoi Brackander, — jospa sattuisikin niin, että parempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen mies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet vaimokseen, mitähän siihen sanoisit?

— Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla vakavuudella, — että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna on minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.

— Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; — kyllä kuuluu, että hävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.

Brackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen pienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen tiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen antaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:

— Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua hänen onnensa tielle, hyvä ystävä?

— Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan saa rikkaan miehen?

— Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!

— Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei hän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen vertaisena… en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi hänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna tietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät yllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on jakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna, Johanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä asiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala niin tahtoo…

— Siinä pistäiksen "lukija" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi, hi, hi! röhötti Spökvist.

Sven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään todisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan jatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten kuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat ruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi raittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen harras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta ärsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy suurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun hän hämmästyneiden teinien nähden "suuteli" väkivasaraa.

Brackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin hilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan jättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi käheällä äänellä.

— Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi, ei olisi kukaan muu, kuin minä itse… minä itse, kuuletko!… tahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas siihen!

— En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; — mutta niin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta…

— Vai niin… sinä… lurjus… tohdit kutsua minua kehnoksi mieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; — sen saat sinä maksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä siitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.

— Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua roistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.

— Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; — patruuna se päinvastoin oli, joka…

— Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, — että hän on syyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja pääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu isännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa säädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.

— Rikoskaaren… sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi patruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli silminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) — minulla on Rikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa. Kolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia taerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta pätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.

— Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; — Brackander saa sukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.

Tämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti Sven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan; hän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen ettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina hetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat takasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta puhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää jo pelkästä rikoksen ajatuksestakin… sitä raskaammalta, vieläpä sietämättömältä tuntuu epäluulo… viaton katsoo moisen syytöksen saastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee rikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee itsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii tottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata minkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun hänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon, niin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa silmästä.

— Katsos vaan, huusi Spökvist, — katsos kuinka mies kalpenee ja vapisee! Hän ilmaisee itsensä… hänen rikoksensa on ilmeinen. Voisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli Brackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan; minä otan sen valalleni milloin hyvänsä.

— Patruuna, minä olen viaton… minä en kärsi kantaa moista epäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.

— Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; — ehee! Sinä olet varas, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa… ole varma siitä… ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä. Siitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan yhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta epäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä palkollisistani, ketä minä tahdon!

— Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, — eiväthän tuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta maineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan kuitenkin luulla syypääksi… Se olisi kauheata!

— Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt puheeseen Spökvist; — jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta: mutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja ja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha puujalkasotamies… nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja… on kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä varastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä, Brackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se moisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan vastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko herännäisjoukkiota…

Svenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet ohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen tapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta, että kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä laadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt oli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa vastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti tämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea kruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan, niin loitos Svenistä kuin suinkin voi.

— Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa nyrkkiään; — jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua kasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.

Patruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä korviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun naurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät äänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset tuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän hätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi. Täten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua yli ääriensä.

— Mies, ärjäsi hän, — sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani, kuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.

— Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi Sven. — Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!… ja tuommoisesta miehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!

Silmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna tempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti vartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, — malta hetkisen mielesi… ja… kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies olla tarpeen… Svalgren, Svalgren!

Palvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella kuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti kiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän oli katoamaan.

Patruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin väliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna katsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän avasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:

— Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei, sitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin antaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen, jotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät sinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä tahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen sisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen päästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn. Sinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää sitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä hyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen; sillä hän tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja hänen seljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa epäili). — Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, — Ruotsin laissa on myös kohta, jota kutsutaan talonkuriksi. Ehk'et tiedäkään mitä talonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on laillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi, kepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi…

— Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist väliin, — kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren kuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa, mutta toisen sanat kuuluvat näin; "jos isäntä tahi emäntä lyöpi palkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi, rangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat häntä rikoksesta, jääköön kostamatta".

— Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko "syynmukaan", kuin minä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; — jos minä näen "syytä olevan" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla siihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla) minä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi ruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut pahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu, ja siihen näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja vahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.

— Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, — se tulisi patruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja verensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä en annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää viuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä, niinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.

— Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi Brackander. — Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä takasin, tiedätkö?

— Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi Spökvist, — hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja, rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan talonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään! Ikäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen nahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua! Hutaise häntä nyt, Brackander!

— Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat sekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.

Nordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa ruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen siima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun maaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla kädellään.

Veri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen aivoissansa kieppuili, povi kuohuili… raivon vimma valtasi hänet… hän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä mahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset kasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli kuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet: " rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat ". Ja Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta syvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti siitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut mielensä talttumaan.

Svenin tehtyä uhkaavan liikkeensä, oli patruuna käynyt kuolonkalpeaksi ja töytännyt takaperin, Spökvist kömpinyt totipöydän alle ja Svalgren avannut oven, paetaksensa salaa koko tappelupaikalta. Mutta kun sitte jättiläisen mieli näkyi äkisti muuttuvan ja hänen päänsä masentuneen näköisenä vaipuvan alas rinnalle, kiihtyi näitten kolmen urhon rohkeus uudelleen. He pitivät tiettynä, että ajatus "kahdestaneljättä paria raippoja" oli hillinnyt mahtavan miehen käden, sillä ylevämmistä syistä eivät he itse suinkaan olisi luopuneet kostosta. Spökvist istahti jälleen sohvaan, oltuansa mukamas hakevinaan nenäliinaansa pöydän alta; Svalgren asettui entiselle paikalleen oven luo ja patruuna alkoi äkäisen koiran tavoin riuhtomaan ja tempomaan ruoskasta, joka oli jäänyt Svenin käteen.

— Patruuna, sanoi Sven, — älkää yrittäkö lyödä minua, vaan antakaa minun rauhassa lähteä täältä. Tästä keskustelusta ei voi muuta kuin pahaa seurata, jos sitä jatketaan, sillä me olemme kaikki kiivastuksissamme ja nurjalla mielellä. Huomenna tulen takasin patruunan tykö, jos tahdotte.

— Päästä ruoska, päästä ruoska, sen koira! karjui patruuna ja riuhtoi vimmatusti siimaa.

Sven päästi… ja patruuna, joka paraiksi taas sattui riuhtasemaan ruoskaa, joutui pois tasapainostaan, kierrähtihen pudotessaan, romahti pitkäkseen lattialle ja satutti nenänsä niin pahasti, että veri virtaili lattialaahkoja pitkin.

— Murha, murha! ulvoi Brackander Svalgrenin auttaessa herraansa jalkeille.

— Murha ja verenvuodatus! Auttakaa, auttakaa! huusi Svalgren kimeällä äänellä.

Spökvist puri huultaan, ettei pyrskähtäisi kohti kurkkua nauramaan ystävä Brackanderin onnettomuudelle, jonka jälkeen hän käänsi vahingon ilosta loistavan katseensa Sveniin ja lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti:

— Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt olet lain täyden ankaruuden alainen; ei mikään saata pelastaa sinua oikeuden käsistä.

Sven seisoi ikäänkuin kivettyneenä.

— Eikös tämä ole kotoylläkköä? Eikös se ole valtiavalan rikkomista? Enkö voi saada miestä linnaan? sähisi patruuna rientäessään huuhtomaan nenäänsä vesiastiassa.

— Ei, ei, ystäväni, kotoylläkköä se ei mahda olla, sanoi Spökvist säälittelevällä eleellä; — sinun täytyy tyytyä kahteenneljättä paria raippoja.

— Mutta minä tahdon saada hänet vankeuteen… Voi, voi, nenääni… Hän ei saa päästä käsistä elikkä karkuun. Minä vaadin, että sinä kuninkaan käskyläisenä panet kiinni miehen… hetikohta, hetikohta, ymmärrätkö!

— Rangaistuskaaren toisen paragraafin mukaan on pahantekijät, kun asia koskee ruumista tahi henkeä eikä ole rahalla sovitettavissa, heti verekseltänsä otettavat kiinni, pantavat vankeuteen ja viipymättä vedettävät oikeuteen, huomautti Spökvist; — minä ryhdyn siis heti toimeen käsiksi… Svalgren, vangitse tuo pahantekijä!

Svalgren silmäili ensin Sveniä sitten nimismiestä, kumarsihen ja vastasi:

— Olen tavattomasti mielissäni luottamuksesta; mutta koska en tiedä mitenkä menetellä, niin pyydän että nimismies on hyvä ja näyttää.

— Olipa paha, mutisi Spökvist itsekseen, — ettei minulla ole käsirautoja ja jalkapihtiä muassa. Ilman moisia kapineita ei pitäisi yhdenkään ajattelevan Kunink. Majesteetin ja kruunun palvelijan lähteä matkalle. Ja minulla kun kotona on niin mainiot käsiraudat, omaa keksintöäni, käsiraudat, jotka aion näyttää maaherralle ja joille tuumin hankkia patentin!…

Nimismiehen ajatus oli ikäänkuin tavannut vastakaiun patruunan sielussa, sillä viimeksi mainittu nyt sanan virkkoi ja nimesi:

— Svalgren, halkovajan viereisessä koppelossa on käsiraudat ja jalkapihti. Juokse heti ottamaan ne! Ne tulevat nyt hyvään tarpeeseen.

Patruunan ja Svalgrenin hätähuudot kuultuaan olivat kaikki, mitä talossa mies- sekä naisväkeä oli, sill'aikaa kerääntyneet paikalle. Kuistinovi aukeni, ja porstuvassa nähtiin joukko päitä, jotka uteliaina tirkistivät sisään. Kun rengit näkivät isäntänsä huuhtelevan nenäänsä pesuvadin ääressä, puukkivat he toisiansa kylkeen ja pureksivat takinhihojansa, etteivät naurullaan ilmaisisi mitä laatua heidän säälintunteensa olivat. Kuinka asia itsessään oli tapahtunut, sitä he eivät tienneet, mutta he arvelivat todenmukaiseksi, että Sven maasmestari oli antanut heidän isännälleen aimo lailla selkään.

Spökvist, ollen varovainen sotapäällikkö, laati tuossa paikassa toimielusuunnitelman, jota katsoi viisaimmaksi noudattaa. Hänen kasvonsa paneutuivat ryppyihin, joiden piti ilmaiseman sääliväisyyttä, ja pani kätensä isällisesti hänen olalleen.

— Poika parka, sanoi hän, — virkani surullinen velvollisuus on vangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta sinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä valloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin kuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos asettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa toimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun sormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun mukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene maksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella… Niinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat; — niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata. Muuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi sanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että pääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla raippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on tapahtunutkin "pikaistuksissa"… Hyvät ystävät (Spökvist korotti taas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja näpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne edessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee isäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.

Rengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa selän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna oli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden oli ainoastaan surko Sveniä.

— Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat nämä sanat aivankuin unesta.

— Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, — vaan älkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja raahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen kanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.

— Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja tarttui Sveniin.

Sven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja virkkoi:

— Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe koskaan… Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun käsiksi, syyttäköön itseään.

Ja niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.

Heti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet, huusivat molemmat yhdestä suusta:

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä karkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.

— Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies! huusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa teeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle luikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille, minne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.

VIII.

Kotoa pois.

Edellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä isänsä luona kotona.

Huumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti Sven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään peuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä merellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta, synkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen sydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän kauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua katsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili ympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine tähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen hän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen tyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.

— Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli hän itsekseen; — enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä julkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta ja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat häntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi… kun sitä ajattelen, niin oikein sisuni kuohuilee… tahtoisin kuristaa heidät, katalat… Epäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi kestää sitä häpeätä… ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita raippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa kasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna sen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan! Saako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa ja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus maassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.

Mutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa isäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita, joita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui nuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven niinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa todenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat Sveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni, salpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin vakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta odotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen mietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan, joiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä velvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen katkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään sillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton saamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä oli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa vaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen ruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein ihmisten silmissä?

Moiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja hämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen päänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen tapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa kaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet kietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä onnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä kumpaakin! Vaan eipä… ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun sydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi, alkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan kätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut yhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut kaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan sydämenlaatu.

Sven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla aamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut tottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin rauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan kuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen lempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa, että maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää myrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä ole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.

Sven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa joku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan alla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta poikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta ja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut — sitä tuli nyt Sven ajatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti lähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä masuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä tietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja petäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä täällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä verhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun, joka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta ainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman silmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen vaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on masentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee olevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa kautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain, ajatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.

Sven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta vaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun astui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä järvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä reippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.

Kersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei näkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään ja päästämään lampaat laitumelle.

Kersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan aikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei ilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina muulloin oli tottunut erottamaan.

— Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.

Kersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin aamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme. Sven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen nostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli — ja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta — kuinka patruuna omassa persoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä korpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä… mutta mepä emme saata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta sanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa ikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi, oli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä kokemansa.

— Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, — sinun syysi, että suru ja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun syysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka Herramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta, sinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois… ja kuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin omasta lapsestamme… Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä maailmassa saa!

Jos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin tylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin olisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos hän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt… jos hän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut kasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon vettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa… niin olisi hän kuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt eikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä, kalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat kyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti katosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.

Sentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli herennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa — että, sanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein iloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:

— Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun päälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen eilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta tästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti, kyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon hänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla saata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää sekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki taas muuttuvan hyväksi… Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että isä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni! Minä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon hyvää, etten ikänä voi sitä palkita… Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka pannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja kiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en ryhdy! Minä en tahdo olla esteenä… Äiti, missä on kaapin avain?

— Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin sanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat katkerien tuskien lannistamasta sydämestä; — maltahan nyt vähäisen aikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.

— Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten kaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa kastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi hän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä pyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen ja lausui:

— Hyvästi, äiti.

— Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.

— Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen pyssyn lukkoa tarkastavinaan, — juolahti vain mieleeni, että voisi olla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi nyt.

Ja Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja hän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa sylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.

— Inkeri siskoseni, sanoi hän, — minä vaan pistäysin tänne nähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia toimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme pitkään aikaan. Hyvästi nyt!

Inkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun Sveniin katsahdettuaan jo huudahti:

— Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven! Mikä sinun on?

— Ei niin mitään, Inkeri… Kun näet Johannaa ja isää, niin sano heille hyvin paljon terveisiä… terveisiä minulta.

Ja Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan. Ällistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli poistuvan jälkeen.

Sven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa vähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran luomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta hiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen suloisimmat muistonsa liittyivät.

Sattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos, ja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi Kersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle äkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse olisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän Sveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.

— Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos kutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän oli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.

Kersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa jaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:

— Sven, Sven, tule takasin!

Metsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa ei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui hellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä kääntynyt takasin.

Kerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki äitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa vasten.

— Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.

— Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme saanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.

IX.

Värvääjä.

Sven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä mitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon synkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki, joissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten raivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan taikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä kertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät ehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho ja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin ajatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa jänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän myöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen olisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko hänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain oli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat, niin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään viime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut pyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja pannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin läheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan sen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi kerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa jyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi hartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka Larssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä lähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään, huomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän joukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli vyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita neljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään; sittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän kääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi viisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli, kääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun hän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti, ja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja väsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän olivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet, osaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven kiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi näkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä ohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska hän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut tarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.

Nälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä pääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset haaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän joskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa ihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria, esim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven maasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän oikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen turmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata oli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa ja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita henkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään, mietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi. Ainoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata sitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan. Tämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa hänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja äkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.

Mies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten tavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin Sven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen takinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja juovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan roikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista paistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita kasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän pysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä kantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida jättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi kohotettuna arkihatun rajaan, — ihan niinkuin Sven oli nähnyt korpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan upseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta — ja äänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:

— Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku metsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen äidin lapsi, niin astu lähemmäs!

— Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä juopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.

— Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja, jolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata henkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi, korkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli olkapään?

— Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?

— Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; — minä olen princeps prætorii, se on toisin sanoin niin paljon kuin korpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan. Kun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta, etkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa nauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua huvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja ylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista, mitätöntä soraa korkeammalle.

— Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.

— Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; — seuraa minua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.

— Ei, kiitos.

— Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä ruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: torvaleæna levana lupum sequitur, lupus ipse capellam … sieluni on takertunut sinuun kuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä elävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?

— Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.

— Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin oikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin ylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen silmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä jalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin, poikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava kappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan varma. Ajatteles sitä, ystäväni!

Sanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi huuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle vähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä Svenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan ollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen, että maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten senvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä enemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä uhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen pullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja kuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain silmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista, savustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään atrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin kansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.

Kävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi toveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua kuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa pitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli elämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko hän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen onnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.

— Mutta ennen kaikkea, lausui hän, — tahdotko ruveta kaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon sinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et saavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen hopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat nähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit. Sitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus, että kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka ihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä kuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista patsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele tunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen tulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä — korkeintain kiitollisuuden kyynelen silmistäsi.

— Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven; — en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä tiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on…

— Hm, sanoi Montan hämillään, — en minä tahdo sinua petkuttaa. Se, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla houkuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo peijata…

— Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, — minä en muuta huoli kuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen: liikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että voi ansaita syrjätuloja.

— Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen ahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat koonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta tulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi juovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos niin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen voivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja palkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.

Sven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan tuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli, että kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta kotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin varma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi päivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa tämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai tarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta mielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna Brackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa toisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli iloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen raskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan sekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan, säännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan, ajatelmiin semmoisiin kuin; " tyydy huomispäivään semmoisenaan " tahi " ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on valmis pistämään polskaksi " j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain runoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka turhaan, hauskuttaa Sveniä.

— Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, — sinä näytät aivankuin olisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan jotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä, että hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut Pohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut pettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun…

— Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen… minä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen silmäkulmiaan.

— No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta ja viuhtoi armottomasti toisella; — minä en koskaan puhu siitä mitään poikaseni; lisään vaan että,

"Svante — en ymmärrä huolias nuita Tyttösen tähdenkö sie suret noin? Veikkonen, sen sulle vannoa voin: Menetit yhden — saat tuhannen muita".

X.

Teinit.

Kuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa ovat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet Smoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien, historiallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta merkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla kasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista kaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja ikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille piisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet talonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita, sanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja huvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja, on työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä, jotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti lehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa, kauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja, riimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän omasta matkailuelämästään — kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten on sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun muassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut kainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin käsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta asemastaan.

On kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat mahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen inspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka luona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän vieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan merkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen peninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana heidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot seisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia sotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien huiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen välissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät joet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin pitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla tätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen pohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi maisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää, koskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa mahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja niitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja, kunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko kultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille purppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät harmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä enemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä. Jokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella vedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö siniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä Brahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee auringon loisteessa.

Heidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä hengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä, joka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa metsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella "Kuningatar Hortensen romanssin". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä; sävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden keskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka käheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea säestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin ääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin huonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori puolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut vielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen kohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet lauloivat Norjan sotaretken jälkeen:

"Karl kahdestoista hän talvella Trallala, Päin marssi Fredrikshallea Trallala, Hän siellä kuolon kohtasi, Oi trallera, trallerallalallala, Vaan kostettu on nyt sankari, Hei trallerallalla."

— Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen äkisti näkyviin, — metsätorven sulosävelet saivat minut houkutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani kuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että tuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali kuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä markkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita nuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon sotilassäätyyn… Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin teille, nuori ystäväni — (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin kuten sanotaan "tujussa", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön puoleen) — ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn sen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi, sillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota itse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta…

Yrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä määrin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin punnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut odotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.

— Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, — kyllä huomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se, että metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän niinkuin pyörälle… minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan hermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran olennosta ja katseesta.

— Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain lukiolaisia Veksiöstä.

— Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, — olin minäkin aikoinani lukiolainen — Auch ich war in Arkadien geboren —; kirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha isäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta suurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia leukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta saada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut kuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli mieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on elämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin kuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. Donec eris felix multos numerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris … niinkuin kuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin kotoisiin tarpeihin vaaditaan.

Inspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer Pettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen tutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan vaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja, ja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja pyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä isännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka saattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen makuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa viinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe lähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin pestausasioihinkin.

— Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, — minä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla vedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini monikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan jumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen. Siellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja kun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani karjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen mitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena. Mutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja joukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka erinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on oikeastaan näinikään…

Ja Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf kuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten valitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli heidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele sanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä kohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven paraillaan oleskeli.

— Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, — hän poika parka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa koettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin oikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen mies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista käskyistä; se on sanalla sanoen Kuolema.

— Mitä! huudahti Aadolf, — onko Sven kuollut?

— Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä. Poika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä tienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon taloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole retkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä päivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota niin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin voimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.

Aadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu mökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä tehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla kuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.

Inspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen sotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä pyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen rouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien oli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille ihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.

Ystävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet Tabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä parisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi päivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt muuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä poiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä asiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä heidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen rauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei niin kohta pitänyt haihtuman.

— Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan mustaamalla tiellä metsän läpi, — on mielestäni oikean ruotsalaisen tyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan — urhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava, jumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja tuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous ja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä, sydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen tyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen käytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä, vaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten ihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi ja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa, hänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin laidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute tahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole päässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä Ruotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa luontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt kansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja kadottaneet alkuperäisen leimansa… se on isäni mielipide ja se minunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.

Yrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen innostuksella — "mökin ja mökin haltijattaren" omistamisen onnea. Tämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin kiihdytti häntä mitä kovimmin. — Olisitko sinä, hän virkkoi, — halukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi pappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi, saadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla ja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö, niin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti olemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta, jossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla murtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista kaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön sitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä, päämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä "pohjan nuorukaisen laulussa" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:

"Hän pyrkii tietoon, valohon; Ei pelkää voimia pimeyden, Ei valtaa ennakkoluulojen — Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton."

Yrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis vielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen esiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus ivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui pienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.

Taivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä ajelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon alla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä kestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta läpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi oli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja kuusia — mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna veliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään sentään on varsin epämukavata ja kurjaa.

Surullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua matalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin köyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla lyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta eli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän päivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut tästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta, mutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta kalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn vieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän käännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat taas Johanna Brantin.

XI.

Huutokauppa.

Sallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas Sven Stool oli majoitettu. Kaarina, — se oli töllin iäkkään omistajattaren nimi, — oli torpparin leski ja hankki niukan elantonsa kähertämällä "pellavasta" seudun naispuolisille eläjille. Hän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt köyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden raskainta taakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä ja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon. Monena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa oli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun tullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan tuoden "pellavansa" ja maksaen hänen työnsä.

Vaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja saattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen värvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko ei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni kukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa, valmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta miestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa lapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin harvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja puhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista tarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli häntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa taakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa lääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven oli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen lamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja pastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas oli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori häneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti hän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.

Kirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana päivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin heidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi ja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi mökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä aamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon tuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä ehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen. Hän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä hirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa. Kun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen rauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän syvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki hän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti muori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut eksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää Kerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat soimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia senjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali kaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti mihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa pysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin astuvan korpraalin matalaiseen majaan.

Patruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen juhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen alkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli sattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja pidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä räikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen sitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän kunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka tietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa armon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän suhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi piileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon että kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä nykyä Jönköpingin seuduilla, — joka tieto silminnähtävästi huvitti patruunaa sanomattomasti.

— Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, — huomaattehan nyt kuinka suuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää ja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja rakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä hetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää koskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin on siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti minun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne kautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen anomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen vakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan omalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle pitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne lähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän kasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen yhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.

— Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.

Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento, joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen olihan ansainnut.

Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:

— Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi. Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan… ole sinä jos olet kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan minä en ole; minä en kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan käsiksi… kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään… saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.

Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.

Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi, ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan; korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua, mutta Kersti vastusti viipymistä.

— Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii perille, sanoi eukko vesissä silmin.

— Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni, lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen. Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä, lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!

Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa. Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus, että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan; väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.

Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä, jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.

Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.

Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi, että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat, että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä korpraali Brantin luo.

— Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; — sanokaa sitten isälle ja äidille ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan, nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan kanna… Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin. Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo Kaarina saava.

Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset, jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa. Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni. Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu, oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten unien kirjavaan maailmaan.

He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat matkaansa, puhellen vakavista asioista.

— Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, — että ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa, suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.

Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson, jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia, jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen, haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.

— Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä vilahti näkyviin; — mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?

Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:

— Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!

Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.

Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä näyttelijöinä murhenäytelmässä.

Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan herrastalosta — juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies, jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja, vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa, toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla, jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin haljakkoihin silmiinsä.

Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen, nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.

Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.

Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja kuolinpäivät oli merkitty… se oli se kirja, josta äijävanhus oli hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan, saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. — Muuan torppari talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän, Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista, jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello, joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin riemuiten pois.

Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla laadituksi kostonsa.

Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut "mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa ansainnut.

Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika vain erottamassa silloin ja nyt toisistaan! Ja nuorukaisista, joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista, liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan. Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn, tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun ja mielihaikeaan.

— Yrjö, sanoi hän tälle, — seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!

Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin viiksiin… ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä viljavina vuotaa.

— Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen toverinsa kaulaan.

Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään. He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan, urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.

— Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, — hi, hi, hi, Borup menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät ihmiset… Seitsemän skillinkiä… Se on ollut mukana kaikkialla, missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi… Kahdeksan skillinkiä… Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä… Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika niin ketterästi oikaisi pakoon…

— Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno, suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet värähtelivät suonenvedon tapaisesti.

— Te valehtelette, jatkoi poika. — Ruotsin poika ei paennut Ratanin luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta…

Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä ja lausui:

— Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet? Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen toimittaessaan virkaansa?

— Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.

— Nappapoika? äänsi Spökvist…

— Maankulkija? uudisti Brackander.

— Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle miehelle, — pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.

— Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; — minä vastaan pojan puolesta… hän on toverini… me olemme teinejä Veksiöstä…

— Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; — tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?

— Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander tuimistuneena; — etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan…

Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.

— Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; — rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.

Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.

Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin mahtipontiseen asentoon kuin suinkin — se on: levitti jalkansa ja pani kultaponnen nenälleen — ja lausui arvoisan juhlallisesti:

— Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?

— No välipä tuolla?

— Nimeni on Brackander.

Patruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin vastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf, jonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:

— Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille sattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin persoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista… [Brackander = suomeksi Pakarainen.]

Yrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander kelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta, että hän patruunalle antaisi "niin että töppöset heilahtaa", ei tohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen puoleen ja sanoi:

— Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta henkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina solvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen omilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä kehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä…

— Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, — minä en jätä asiata sillensä.

— Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.

— Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle rangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.

— Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; — mutta kaikissa tapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla siihen tyytyväinen… [Spökvist = suomeksi Raippanen.]

— Irtolainen, ärjyi Spökvist, — kuka sinä olet? Mikä nimesi on? Mistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja lähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.

— Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.

— Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.

— Niin, passia, säesti Brackanderkin; — ellei sulla ole passia, saat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa ensi yönä.

— Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi Yrjö — teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä. Kaihan herrat uskotte sanaani.

— Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä; — heillä ei ole passia, se on ilmeistä.

— Varsin ikävää on, lausui Spökvist, — vaan kun teillä ei ole kirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani. Neljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan valvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.

— Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies! pyyteli Aadolf ivaten.

— Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi Spökvist.

Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf Sparrfältille.

— Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, — poikanulikka on Sparrfält nimeltään… luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni Sparrfältin poika… niinmuodoin läheistä sukua korkealle päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun aikaa ja lausui sitten:

— Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista laatua, että minun…

— Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, — ei ainakaan ole minun puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.

— Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, — te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte, että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän… sydän, joka verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää… Mutta mitäs tehdä? Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että…

— Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot, Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: — pitääkö sun seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä asti halveksin sinua… peräytän keskinäisen velittelemisemme… en tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella… lopeta nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!

Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.

Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois. Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.

— Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali Brantin olalle, — nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä aiot maata ensi yönä.

Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:

— Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra patruuna.

— Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. — Mutta täällä sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. — Ja huone on nyt minun. Minä salpaan oven kiinni… Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet pannut akkasi ja tyttäresi?

— Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.

— Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna; — minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta… Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä, kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?

— Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.

— Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja? Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa? Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen, karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan? Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?

— Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; — hän on nyttemmin niin kutsuttu suojeluton henkilö…

— Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna puheeseen; — hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä; asianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta hänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä tahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että hän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin asetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan sellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka tekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen ikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies köyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos vaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni… Ja kiitä sinä Herraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota sinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi ja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi patruuna, — pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta kaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää enää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.

— Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään rintaansa; — tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja työssä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta kantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!… Ystäväni, lausui hän sitte ääneen, — kovalta tuntuu kun mies, joka aina on otsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin päätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna mainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon se lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä ennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.

Nyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui:

— Kiitos viimeellisestä, korpraali!

— Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; — te tulette ilottomaan aikaan.

— Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka kasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; — minulla on kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat terveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut heidän kanssaan.

Ilon loiste sävähti ukon kasvoille.

— Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; — Johanna onkin vaalinut häntä sydämellisimmällä huolella…

Nämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen, kuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa lieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime aikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan lemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan liekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä ei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin paljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin täytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa ehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.

— Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö, — mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun esiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille, korpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään, minulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen harkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä isävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen tuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta voisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on, että te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja neuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan. Jospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa karjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle tervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?

Ilonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että milloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan valvovaa kaitselmusta, — ei ketään, sanomme, paitsi patruuna Nikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen ja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän sielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.

Korpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat ilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä, kiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla mielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja saattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.

— Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, — oletteko tarkoin miettinyt asiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka olette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja tullaksenne papiksi?

— Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö: — minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu menetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja te olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo puhuaksemme heidän kanssaan… Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?

Siten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt täydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin siihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä huonoimmalla päällä.

* * * * *

Seuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa kalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää tavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja lausuu: — Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku, joka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa sitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään, saattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan. Mielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa katsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen ja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin ahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä tahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää, joka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin tuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein leivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle, mieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän itsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.

— Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia…

— Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme puhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan elämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit ole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän päivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä estää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi, filosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.

— Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, — se on siis mennyttä, mennyttä kaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta, jonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani, Yrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut veljeni…

— Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että suurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun katkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin täytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi ei aina voi olla yksi… heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit, ellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja tulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä viittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää vierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen veljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna rakkauden ikilähteen reunalla… Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme toisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja tultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja loma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.

Teinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta, mutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf itkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään, mutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja riensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin hänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf, viittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten runkojen keskeen.

XII.

Loppu.

Kertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta on kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä haeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan miehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän koulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän tuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän merellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään kokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi puskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme sanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat ponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja kompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat yhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää ankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.

Näinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten henkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet kuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa päämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle hyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten loppuvaiheista.

Sven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä ja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä kasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä — kirjeitä, joissa kerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta hyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje, tuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt kristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia yksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf Sparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan virkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys Svenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista Johannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi, teki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä koeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet yhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta ja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän uutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi, oli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille, vaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa. Yrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän tuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki kunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen asumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten viivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat kaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi korpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan horisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.

Irtaumme vastahakoisesti tästä kodikkaisuuden ja onnen kuvaelmasta tehdäksemme muutamalla sanalla selkoa herrojen Brackanderin ja Spökvistin myöhemmistä elämänvaiheista. Ryöstöhuutokaupassa näitten kaksoissielujen välillä herännyt kaihelma kasvoi julkivihollisuudeksi, kun molemmat haluten luopua nuorenmiehen taakasta, tuonnempana törmäsivät yhteen kilpaillessaan rikkaan kruununvoudin tyttären kädestä ja kapitaaleista. Brackander löi kuitenkin Spökvistin laudalta, vaan vihasi häntä seitsemän kertaa pahemmin juuri sen johdosta, sillä patruuna havaitsi kohta, että hän oli taloonsa saanut sietämättömän Xantipan, joka ei mitään niin halunnut kuin antaa miehensä tuntea akkavallan rautaista kovuutta ja sortoa. Sittenkun aviopuolisot vuosikausia olivat valmistelleet toisillensa helvettiä maan päällä, sopivat he vihdoin ensi kerran eräästä asiasta — avioerosta. Patruuna, jolla nordstjärnetähdistön ritarimerkki vielä yhä kyti mielessä, matkusti senjälkeen Tukholmaan sitä itsellensä jollakin tavalla hankkimaan, esiintyi suurella loistolla ja tuli jotenkin tunnetuksi tuhmasta pöyhkeydestään, kauniista ajoneuvoistaan ja huonosta pelionnestaan. Rahasta melko paljaaksi nylettynä palasi hän masuuneilleen Smoolannissa kiroten hallitusta, joka oli antanut hänelle kiviä leivän asemasta — hän oli näet saanut Vaasan vaan ei nordstjärnetähden. Kuitenkin oli patruuna sillä välin mielistynyt Tukholman elämään, jommoisena se eräissä piireissä esiintyy, palasi sinne usein, eli hurjasti, pelasi raivostuneesti, hoiti huonosti asioitaan, antautui niitä parannellakseen seikkaileviin keinotteluihin ja hävisi niin vihdoin kokonaan. Hupihaittola siihen kuuluvine masuuneineen ja rautatehtaineen joutui vasaran alle. Mitättömällä osalla entistä omaisuuttaan vetäytyi Brackander pois — Jumala tiesi minne; niillä seuduin, missä hän loistavuutensa päivinä oli mellastellut, ei hänen onnensa vaiheista tietty mitään, kunnes hän äkisti monta vuotta sen jälkeen taas näyttäytyi siellä, paljon muuttuneena ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa vaan sisällisenkin ihmisensä puolesta. Hän osti pienen paperitehtaan, joka sijaitsi peninkulman päässä Yrjön kartanosta, eleli hiljaisesti erillään muista, sekä voitti vielä entisten tuttaviensa suureksi kummastukseksi niitten harvojen ihmisten suosion ja kunnioituksen, joittenka kanssa joutui tekemisiin. Vastoinkäymiset olivat tietenkin panneet hänet ajattelemaan ja saattaneet hänet syvemmälti katsastamaan sieluunsa; sittenkun hänellä ei enää ollut turvaa rikkaudesta eikä turhamaisuutensa tyydyttäminen enää kelvannut hänen päämääräksensä, oli hänen, jotta ei joutuisi epäilyksiin, täytynyt hakea varmempaa turvaa ja toista parempaa päämäärää, ja hän löysi viimein, kovien taistelujen ja syvän itsensä nöyrrytyksen jälkeen sen, mitä hän haki. Vastoinkäymiset ovat senkaltaisille luonteille hyvänä kurittajana hyvään. Kukaties oli se sovinnon kaipio, joka johti hänet takasin sille seudulle, johon surulliset muistot hänen kuluneelta elämältään olivat kiintyneinä. Kun hän kohta palauksensa jälkeen joutui ankaran taudin omaksi, kutsutti hän korpraali Brantin luokseen. Mitä silloin noiden kahden miehen välillä tapahtui, sitä emme tiedä; patruuna tuli jälleen terveeksi, mutta siitä hetkestä käsin oli vanhan soturin ja hänen entisen vastustajansa välinen suhde kuin hellän isän ja katuvaisen pojan, ja sellaisena se pysyi, kunnes Brant vanhus, kyllääntyneenä vuosista ja maallisesta ilosta korkeampien, täydellisempien ilojen toivossa sulki silmänsä lapsijoukkonsa ympäröimänä. Hänen rakas vaimonsa oli ennen häntä siirtynyt parempaan eloon. Heidän hautansa ovat vierekkäin pitäjän kirkkomaalla.

Kruununnimismies Spökvistin myöhemmät elämänvaiheet ovat yhtä surkeat kuin lyhykäisyydessään mainittavat. Oltuaan useita kertoja syytteenalaisena törkeistä virkavirheistä, joista kuitenkin onnellisesti selviytyi, tulivat hänen lainvastaiset menettelynsä, kavalluksensa ja ryöstöksensä yhä julkeammiksi, siksi kuin hän viimein joutui ansaan, menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin, joihin melkoinen osa hänen kokoon haalimasta omaisuudestaan suli. Hän vietti senjälkeen kurjaa elämää nurkka-advokaattina eräässä pikkukaupungissa, joi epätoivoisesti ja kuoli viimein juoppohulluuteen.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta on kulunut sittenkun molemmat teinit sanoivat toisilleen hyvästit pienen venelahdelman luona ja erosivat eri teitä vaeltaaksensa elämän läpi. On ihana kesäilta, päivätyö pelloilla on päättynyt… aurinko painuu horisonttia kohden ja valelee suloista ruusunhohdetta sadekuuron hiljan virkistämille seuduille. Hyvälle haiskahtaa äsken niitetty heinä ja savupatsaat, jotka mökkien savutorvista kieriskelevät taivaalle, ilmoittavat illallisvalmisteita laitettavan väsyneille niittomiehille.

Viljavien peltojen ja vähäisen sievän puistikon ympäröimänä näkyy puron reunalla valkeaksi sivuttu maatalo hupaisinta ja idyllisintä ulkonäköä. Jos luomme silmäyksen puutarhan aidanpienojen läpi, osuu katseemme kasvoihin, joidenka on näyttäminen meistä tutuilta, vaikka onkin kulunut jo kaksikymmentä vuotta siitä kun viimeksi näimme ne. Keski-ikäinen nainen, erinomaisen terveen ja kauniin näköinen, hyörii valelemassa kukkapenkereitä. Pitkäkasvuinen mies seisoo paitahihasillaan omenapuun juurella ja varistaa hedelmiä; kauniit omenat putoovat ropisten maahan, vaan nopeasti ja reippaasti naureskellen joukko punaposkisia lapsen mukuloita poimii ne vasuihin. Näemme edessämme Yrjön, Inkerin ja heidän lapsensa.

Yrjö on arvossa pidetyin mies pitäjässään, koska hän on yleisesti tunnustettu varakkaimmaksi, toimellisimmaksi ja taitavimmaksi. Hänen tilansa, joka ennen oli vain tavallisen hyvä talonpojantalo, on uutteralla työllä ja maanviljelyksen alalla myöhempinä aikoina tehtyjen uusien kokeiden ja keksintöjen järkevällä käyttämisellä saatu tuottamaan sellaisen erän, ettei sille vedä vertoja paljon suurempain herraskartanoiden vuosisato paikkakunnalla. Omien tehtäviensä ohella ei hän kunnankaan tehtäviä laiminlyö; hän on ensimäinen mies pitäjäntoimikunnassa ja kaikenmoisissa kunnallisissa laitoksissa. Missään ei koulut ja vaivaishoito ole paremmin järjestetyt kuin hänen seurakunnassaan. Hänellä näkyy riittävän aikaa kaikkeen, vaikkei hän koskaan rasita itseänsä liioilla tehtävillä. Hänen mielensä on yhtä joustava, sydämensä yhtä lämmin, luontonsa yhtä iloinen kuin nuoruudessa. Hänen kodissansa ovat viihtymys ja perheonni vanhoja vieraita eikä niiden näy olevan aikeena koskaan karkota sieltä.

Nyt kuuluu kolinata vaunuista, jotka lähestyvät ja pysähtyvät portin ulkopuolelle. Lapset rientävät uteliaina esiin katsomaan ajopeliä. Se on kuomi, edessä uljaat, tuliset hevot. Keski-ikäinen mies komeassa matkapuvussa, vaan kelmeähkö, laiha ja synkännäköinen, astuu maahan. Yrjö käy häntä vastaan. Heidän katseensa yhtyvät. Yrjö seisoo silmänräpäyksen neuvotonna ja kahdenvaihein, vaan vieras tarttuu nopeasti häntä käteen ja lausuu:

— Sinä et erehdy: minä olen vanha ystäväsi Aadolf Sparrfält.

Yrjö ja Aadolf eivät olleet vuosikausiin toisiansa nähneet; kirjevaihtokin heidän kesken oli kauan sitten lakannut. Ainoastaan sanomista ja huhujen kautta Yrjö jotakin tiesi Aadolfin myöhemmästä elämästä. Sydämessään oli Yrjöllä aina ollut pienoinen sija nuoruutensa ystävän muistolle erityisesti pyhitettynä, ja kaiholla hän usein ajatteli niitten tunteitten katoovaisuutta, jotka nuoruudessa saattavat rintamme aaltoilemaan semmoisella voimalla että luulisi sen pystyvän ajan vaiheitakin uhmaamaan. Mutta näitten miesten elämän urat olivat kuljettaneet heitä toisistaan niin eriäviä teitä, että aniharvoja yhtymäkohtia heidän kesken saattoi syntyä.

Aadolf Sparrfält oli niitä luonnon hyväosaisia lempilapsia, joissa järki ja tunne, terävä käytännöllinen äly elämän olojen ymmärtämisessä ja runollinen katsantotapa, joka kultahunnulla peittää pimeän soran, ovat sopusointuisella tavalla yhtyneinä. Ja kumminkin täytyy näiden luonnon suosikkien, juuri tuon sopusointuisen sielunsa sivistyksen seurauksesta, varhemmin tahi myöhemmin joutua maailman kanssa semmoiseen epäsuhteeseen, eripuraisuuteen vallitsevan teollisuuden kanssa, joka riistää heiltä heidän rauhansa ja katkeroittaa heidän elämänsä, sillä välin kuin tavalliset ihmiset vaeltavat tietänsä rauhassa ja oivaltavat käyttää jokaista heitä kohtaavaa asianhaaraa hyödykseen ja mukavuudekseen. Edellisten terävä aju näkee kaikki ajan epäkohdat ja vammat ilmeisinä ja heidän oikeuden tuntonsa ja ihanteen tavottelunsa ehkä suurentavat näitä vikoja ja tekevät ne sietämättömiksi. Sisällinen vastustamaton voima pakottaa heitä silloin esiintymään maailmanparantajina ja reformaattoreina; nuoruuden ensi kiivaudessa, ennenkun he vielä ovat oppineet tarpeeksi arvostelemaan voimiansa, antauvat he ritarillisella innolla taisteluun, välittämättä vastustajiensa luvusta; he taistelevat avokasvoin ja tähtäävät peitsensä kaikkeen, mikä heidän käsityksensä mukaan on katalaa ja väärää. Vaan harvat ovat, joitten voima kestää koetuksen, ja kestävimmätkin saattavat parhaiten käydessä tuhota vain yhden vihollisen niitten tuhansien joukosta, joita vastaan he tuntevat olevansa kehotetut nousemaan; näitten harvojen yksilöjen nimet jäävät historian lehdille, esiintyen tulevien sukupolvien silmissä kunnioitettuina sankareina tahi pilkattuina marttyyreina. Kaikki muut sortuvat ja vetäytyvät taistelusta, sydän murtuneena, usko ihmiskunnan tulevaisuuteen ja hyvän voittoon haipuneena. Niihin kuului Aadolf Sparrfält. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen — yksi niitä lukemattomia, jotka rakentelevat yhdeksännentoista vuosisadan suurta Filistealais-Baabelia, ei kukaan paremmin kuin hän olisi voinut nauttia elämästä rauhassa ja ilossa, sillä hän oli rikas, kantoi loistavaa nimeä ja oli ulkomuodoltaan varustettu niillä ominaisuuksilla, joilla onni maailmassa on löydettävissä. Mutta Aadolf Sparrfältillä oli liiaksi päätä ja sydäntä tullaksensa maailman makeutta hekumoitsevaksi raukaksi. Senlisäksi tuli, että hän oli käsittänyt kristinopin siveellisesti turmeltuneen ja voimattoman sekä pohjaltaan pakanallisen ajan katsantokannasta suuresti poikkeavalla tavalla. Totinen kristitty on, Aadolfin meidän opistamme saaman käsityksen mukaan, sotamies, joka on vannonut ikuista uskollisuutta totuuden lipulle ja sitoutunut kaikki maalliset asiat uhraamalla taistelemaan viime hengenvetoon asti pahuutta vastaan maailmassa tahi omassa povessaan; aselepoa, sitä varten että huoahtaisi, ei ole hänelle sallittu; hän ei saa valitella, hieroa sopimusta vihollisen kanssa, vaan lakkaamatta, yli raukenevain toiveitten ja näivettyväin elämän ilojen, samoominen edelleen ja vihdoin kaatuminen ristin lipun alla. Sen joka tunnustaa Kristuksen, täytyy ottaa ristinsä ja seurata häntä. — Moisilla mielipiteillä rynnisti Aadolf, kuni virkeä, taistelunhalusta palava nuorukainen, ulos maailmaan; hän esiintyi joka paikassa missä vain yhteiskunnallisia, poliitillisia tahi uskonnollisia kysymyksiä pohdittiin; eikä siinä kyllin: hän oli mielestänsä riippumattoman aineellisen asemansa ja paikkansa puolesta yhteiskunnassa ennen kaikkia omiansa lähtemään sotaretkelle yhteiskunnan kukkuloilla vallitsevaa siveellistä pahennusta vastaan, konnia vastaan, jotka rikkauden turvissa tahi ylhäisyyden pyhyysloisteeseen kätkeyneinä, rankaisemattomina pilkkaavat siveyttä ja lakia, polkevat heikompia tahi esimerkkiensä kautta antavat rikoksille ja paheille jonkinlaista oikeutusta alempana seisovain silmissä. Sitä etenkään ei voitu antaa Aadolf Sparrfältille anteeksi; koko maailma huusi skandaalia ja häväistystä, sillä nykyajan moraalinen kanta on sellainen, että se surkuttelee jokaista rikasta konnaa, joka vedetään oikeuteen perhejumaliensa piirissä harjoittamastaan hävyttömyydestä. Vanhaa Catoa, joka aikanaan — pakanalliseen aikaan — paljasti ja rankaisi rikkaitten ja ylhäisten paheita ja rikoksia, kunnioitettiin Rooman jaloimpana kansalaisena; Aadolf Sparrfält taasen, joka yritti samaa, asetettiin miltei häväistyskirjailijain tasalle ja viha ja riitaisuus olivat yksinomaan seurauksena hänen ponnistuksistaan. Voipuneena ja epätoivoisena vetäytyi hän viimein erilleen; hänen voimansa olivat uupuneet, hänen sielunsa jänteet höltyneet, hänen uskonsa murtunut. Ainoa päämäärä, jonka hyväksi hän oli katsonut ansaitsevan elää ja toimia, oli vaipunut hänen näköpiirinsä alle. Maailma torjotti hänen edessään synkkänä kytönä, elämä näytti hänestä kurjalta ilveilyltä ja ihmiskunta kihisevältä muurahaisparvelta ilman muuta tarkotusta kuin ainian samalla tavoin, suvusta sukuun, kuljetella korsia kekoonsa.

Semmoinen oli Aadolfin mieliala, nähdessään vanhan ystävänsä. Mikä muutos oli näinä vuosina tapahtunut! Missä oli nyt vilkas, punaposkinen, toivosta ja ilosta säihkyvä nuorukainen? Surunsekaisesti katseli Yrjö noita synkkiä kasvoja, joiden tuhotut piirteet vain heikosti muistuttivat hänen pienestä ystävästään kimnaasiajalta. Ah, aika sallii ruusujen putkahtaa ainoastaan sen vuoksi, että voisi huokua kuolemaa ja surkastusta niitten teriin ja hajottaa niitten lehdet syystuulien mukana!

Aiheena Aadolf Sparrfältin käyntiin Yrjön luona oli se, että hän tahtoi nähdä erään myytävänä olevan tilan, jonka maat koskivat rajoillansa Yrjön tiluksiin. Sen mukaan kuin jälemmin olemme tietoomme saaneet on Aadolf sinne asettunutkin, jotenka entiset lukiotoverit nyt ovat likimpiä naapureita.

Yrjö oli lähettänyt sanan Sven Stoolille ja ilmoittanut Aadolfin tulon. Sven ja Johanna ja heidän lapsensa ilmausivat kohta sen perästä, illallisateria pantiin pöytään, ja Aadolf tunsi aivankuin uutta eloa näitten yksinkertaisten, iloisten ja onnellisten ihmisten piirissä. Myöhemmin illalla, Yrjön ja Aadolfin jäätyä kahden, lähtivät he ulos hiljaista, tähtien valaisemaa seutua käyskentelemään ja Aadolf tyhjensi pitkässä puheessa ystävälleen sydämensä, loi hänen eteensä kuvauksen elämästään ja ilmaisi surullisin piirtein nykyisen sieluntilansa.

— Ystäväni, sanoi Yrjö — sinä olet soturin kaltainen, joka on jättänyt tappotanteren verinen haava povessaan. Mutta haava ei, Jumalan kiitos, ole kuolemaksi: aika ja terve elämänviisaus sen parantavat, jättäen jälkeen vain kunniallisen arven, rauhoittavan muiston kaikesta mitä olet taistellut, kärsinyt ja kokenut. Sinä vetäyt takasin omistettuasi sen hyödyllisen opin, että voimasi eivät ole hyvän tahtosi vertaiset. Niin on useimpien laita, eikä kenenkään tule sälyttää päällensä raskaampaa taakkaa, kuin hän kykenee kantamaan: muussa tapauksessa kaatuu hän tiellä tekemättä minkäänlaista palvelusta suuren päämäärän saavuttamisessa. Sinun tulee jatkaa taistelua, ei niinkuin yksinäinen vaeltava ritari, vaan soturina niitten tuhansien syvien rivien keskuudessa, jotka toimivat hiljaisina ja huomaamattomina tosin vähäisessä piirissä, vaan ei niin vähäisellä siunauksella. Minä luulen havainneeni, että sen, joka tahtoo tehdä toiset onnelliseksi, täytyy itsensä olla onnellinen. Ilman joustavuutta sielussa ja rohkeutta ja toivoa sydämessä ei voi saada aikaan mitään tosi hyvää ja pysyväistä. Ne ominaisuudet tulee sinun jälleen saavuttaa toimellisella ja rauhallisella elämällä luonnon helmassa. Muistatko satua Herakleen hirvittävästä vastustajasta, joka kulloinkin kun hän voitettuna paiskattiin maahan, sai uutta voimaa tästä äitinsä povesta ja entistä tulisempana intoutui leijonan kesyttäjän kanssa kilvottelemaan? Versytä viljaa pelloillasi, saata lampesi kalaisiksi, tarhasi kukkaa kasvaviksi. Kukin aamu on silloin tuottava sinulle uusia iloja; saat askel askelelta seurata kukoistavain toiveittesi kehitystä ja lopulta korjata vaivojesi sadon. Ja ennen kaikkea, luo onnellisia ihmisiä ympärillesi, viljele omaistes mieliä ja koeta kylvää jumalaista siementä heidän sydämiinsä! Ei ne kaikki jyvät sentään putoa kalliolle: joku niistä aina nousee taimelle ja kantaa hedelmän ja tuopi uusia siemeniä tulevien aikojen varalle. Miksi valittaa, jollei yhtäkkiä saakaan uudistetuksi koko maailmaa? Mitä on yksityisen ihmisen elämänikä ihmiskunnan äärettömään tulevaisuuteen verrattuna? Toimi niinkauan kuin elät ja kuole siinä toivossa, että Jumalan valtakunta aikain täydellisyydessä on tuleva maan päälle!

Ystävykset olivat puhellessaan kulkeneet paikkakunnan vähäistä kirkkomaata kohden ja seisoivat nyt Brant vanhuksen haudan äärellä.

— Aadolf, jatkoi Yrjö, — paras lääke lannistuneelle sydämelle on kuitenkin ajatus, että maallinen elämä on vain iankaikkisuuden etusali. Elämä täällä alhaalla pienine huolineen on pian mennyt… lyhykäinen päivä kuluu loppuun, ja sitten… sitten

"Tyyn' on yö, niin hiljainen on Syömmen kalmistossa — Vieno hengähdys kuin keväimen on, Veen kuin välke kuutamossa. Huolet painollaan Mielt' ei synkäks' tee, Rauha hymyilee Haudan yli vaan — Kunnes ijäisyyden aamun koit' se Maan jo öisen purppuroitsee".