E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KULJEKSIVAT TEINIT

Kertomus rahvaan elämästä

Kirj.

VIKTOR RYDBERG

Suomentanut [De vandrande djäknarne] Emil Mannstén

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.

SISÄLLYS:

I. Teinien kujeita.
II. Masuuni.
III. Korpraali Brant.
IV. Patruuna Brackander.
V. Korpraalin luona.
VI. Patruuna ja nimismies.
VII. Kaksi kilpakosijaa.
VIII. Kotoa pois.
IX. Värvääjä.
X. Teinit.
XI. Huutokauppa.
XII. Loppu.

I.

Teinien kujeita.

"Oi, joudu, armas ilta,
Suo lepo rauhainen…
Kas päivyt taivahilta
Jo vierii maillehen.

Ja rusko hohtavainen
Se kultiansa luo…
Oi kuink' on ihanainen
Maa, meri — kaikki tuo!

Vait', vait' on kaikki muuten —
Yörastas laulaa vaan!
Halk' öisen hiljaisuuden
Se kutsuu kultoaan."

He alkavat uudelleen viimeisen värsyn:

"Vait', vait' on kaikki muuten" —

— Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi ensimäistä ääntä, — etkös kuule mitenkä pehtori… vai mikä lienee miehiään… tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan laulua, häh?

— Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, — mutta kun oleilee laulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa myllästävien ihmisten tyhjää touhinaa… No, etkös vielä laulaisi?

— En, Yrjö, nyt juon.

— Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä mitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa' alas. Katsotaanpa… mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti hankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!

— Terveeksi, pitkä Yrjö!… Minun ei lopu janoni sillä että sinä juot kaikki.

— Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin arviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. Parvum parva decent… vähähkölle vähä tarvitaan… sanoo ikiunohtumaton ystävämme Haakoni Sjögren.

— Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa!
So, piisaa!

Nuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön kimnaasilaista — teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He olivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja kukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja keräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri maaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista ajoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain kesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien seikkailuista ja hullunkurisista kepposista.

Ystävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle vehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen maisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen, viidakoineen.

Vanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen, jolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli tuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä päässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti kartutettuaan, lähtemään akatemiaan.

Aadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli veitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun Odensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut kiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka heidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat lukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti heitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset viattomat koirankurinsakin.

— Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf oikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta kohden; — ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.

— Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.

— Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?… Ha, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme päivällistä, niin olen haljeta naurusta…

— Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka, hän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.

— Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin pöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä hetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta pääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!

— Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä
Lomarydissä, sanoi Yrjö.

— Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä…

— Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi kaunis kuin kullannuppu…

— Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta poskiparrastasi.

— Älä sano "huolimatta siitä", vaan "sen johdosta" että minulla oli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole tolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle pienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä… vaan minä — minä olen mies, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.

— Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina ei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.

— Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit että rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa meille muuta kostuketta kuin kaljaa?

— Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.

— Mutta sattui sitten lautamiehen muori kysymään, mitä tiedettä minä
Veksiössä harrastan…

— Ja minä vastata sukasin, että sinä harrastat noituutta… Eikös ollut sattuvasti osattu, häh?

— Heti tuli toinen ääni kelloon. Minua alettiin silmäillä kunnioittavaisesti, melkein pelonalaisesti, ja murkina tuli, jossa oli pöystiä, makkaraa ja olutta, ja minä pistelin poskeeni sillä välin, kun sinä, pikku Aadolf, koetit parhaimmittain piipitellä talon tyttärelle. Mutta siinä ei sinua, poika parka, onnistanut. Sinä et tunne talonpoikaistyttösiä; heidän korvaansa ei mahdu sellaiset korupuheet, jollaisia olet oppinut laskettelemaan ylhäisille neitosille. Sillä aikaa tuli lautamiehen muori luokseni ja valitti karjansa olevan lumotun, että vasikat kuolevat ja että lehmät eivät anna maitoa… hän kysyi minulta neuvoa… — Ja sinä vastasit?

— Että hän ruokkisi ja hoitaisi elukoita hyvin.

— Se oli hänestä tietenkin liian yksinkertainen keino.

— Niin oli; hän teki ymmärrettäväkseni, ettei muu kuin loihtiminen auttaisi ja pyysi minua koettamaan taitoani sillä alalla. Minä vedin verukkeita sieltä ja täältä, mutta siitä eukko yhä enemmän kiihkeni. Vihdoin, kun olin ottanut häneltä vaitiolon lupauksen, sanoin että hän ottaisi kärpän silmän, kotkan sydämen, karhun etukäpälän ja kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan valkoisen käärmeen kielen, ompelisi ne sisiliskon nahan sisään sekä kaivaisi ne kaikkinensa jonakin torstai-iltana navetan kynnyksen alle, sanomalla hokus pokus filiokus. Eukko ihastui ikihyviksi, kiitteli oivasta neuvosta ja pyysi että antaisin hänelle nuo tenhokapineet (hän piti tiettynä asiana, että ne olivat repussani), niin hän kunnollisesti minulle maksaisi. Minä vastasin, että minulta varasto loppui ja kehotin, että hän hankkisi ne itse.

— Ja se oli eukolle kuin tulta tappuroihin, lausui Aadolf; — minä näin, kuinka hän suhkaili ja kuiskutteli kanssasi.

— Niin, etenkin häntä huoletti, mistä hän tapaisi sanalleen kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan käärmeen. Minä kehotin häntä pyytämään niitä läämältä ja katsomaan niitä hampaisiin, niinkuin hevoskauppiaat tekevät…

— Ha, ha, ha!

— Eukon ahdistellessa minua rukouksillaan, pidin minä silmällä pikku Stiinaa. Mielestäni hän oli varsin kaunis tyttö ja suu hänellä niinkuin raitis ruusunkupunen. No, ajattelin, ennenkuin lähden täältä, niin suukkosen minä Stiinalta otan, suututtaakseni sinua ja herättääkseni sinussa lemmenkateutta, Aadolf…

— Kuulkaas muori, sanoin, — vielä tiedän yhden keinon joka auttaa; minun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi pikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää ensin loihtia.

— Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.

— Se on vallan helppoa… Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle kahdenkymmenen vuoden…

— Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.

— Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan; te emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte kaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:

"A, E, I, O
Lypsäköön nyt lehmät jo,
U, Y, Ä ja Ö
Vasikat älkööt nääntykö."

Stiina sanoo hokus ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että kärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon pokus ja otan naulan suuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja sanoo filiokus, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa edellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on koko temppu… No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina kernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa…

— Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.

— Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä minä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat vaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli hieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin sainkin kuusi suukkoa.

— Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja eukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän "A, E, I, O —" j.n.e.

— Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä surkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka minä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa filiokus.

— Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta minä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy nousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa… Aurinko menee mailleen. Minnekä päin panemme suunnan?

— Quo fata trahunt retrahuntque sequamur: menkäämme minne onnetar ohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan! Mikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa oleskella!

— Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!

— Ainakin kauniilla säällä… Kas, nyt häipyy sen säteilevä majesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä alttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!

"Oi, milloinka, oi
Sun laillasi laskea saan
Jo rantahan toivoni maan!"

No, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!

"Nyt riemuiten
Ja laulellen
Jo matkahan lähteä saa.
Ei huolta lie
Tie minne vie —
Meill' kaikkiall' on kotimaa."

Ystävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä kajahtelivat metsässä.

II.

Masuuni.

Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa, sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.

He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.

Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.

Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies, päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten kasvojen verhoksi.

— Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.

— Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja jälkimäinen lisäsi:

— Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla matkaamme.

— Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; — oletteko eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla majassa, niin on se omassa ehdossanne.

— Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, — ja olen sen vuoksi hiukan utelias…

— Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana…
Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen…

— Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, — niin olemme monena yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena…

— Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; — jos herrat ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.

Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.

Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo. Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin, niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään, olivat seuraavat:

"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!
Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;
Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,
Mi taivaalla tuul'ajoll' on."

— Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; — minä en jaksa kuulla sitä.

— Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka Larsson, — etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi, eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.

— Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, — kyllä me sitä halusta kuuntelemme.

— Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, — Pekka ei tee muuta kuin laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan ja muuta sellaista jaaritusta… minä en jaksa kuulla sitä.

— Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, — sittenkun Sven sai morsiamen, uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.

— Pidä suusi! sanoi Sven.

— Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; — muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja koko pitäjässämme; kuulisittepa — vaan minua kirkossa. Lukkari huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita huutamisessa.

Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä käteen, suusta suuhun.

— Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota hän koetteli kädessään.

— On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.

— Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti käsivaralta moukaria vaakasuorassa.

— Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; — herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.

— Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf, ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; — Yrjö ei ole väkevin joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen saatte uskoa.

— Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; — nostakaa se kanssa jos jaksatte.

Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.

Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:

— Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."

— Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista mestarinäytettä.

— Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö kummeksien.

— Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, — elleivät tahdo lyödä nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin taitavat… Ota lapio, Pekka Larsson… kuona on tyhjennettävä.

Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis, otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä. Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.

— Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, — ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä, vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.

Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä ovat paraita ruuan maustimia.

— En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven aterian aikana suosiollisesti teineille; — minnekä huomenna aiotte mennä?

— Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; — menemme minnepäin tuuli käy.

— Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, — ja minun on silloin vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain vaeltelette kukkia keräämässä…

— Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.

— Olkoon menneeksi, vastasi tämä, — minä kohdastani hyväksyn sen.

— Hyvä on, sanoi Sven, — sittepä saatte nähdä äijän, joka on eläissänsä nähnyt ruudinsavua.

— Onko isänne ollut sodassa?

— Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.

— Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi
Yrjö.

— Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?

— Tulemme, Sven.

— Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen aamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut… Suostutteko siihenkin?

— Kuinkas muuten.

— Minun ei tosin tarvitse peljätä, että nukutte liian pitkään, sillä te saatte kumpikin vaan kovan rahin maataksenne ja minun sekä Pekka Larssonin puserot päänalukseksi.

Joutuisasti kului aika hilpeästi jutellessa. Teinit kertoivat Kaarle XII:nnen seikkailuja, ja masuunin väki lateli lystikkäitä kansantarinoita Bellmanista (joka Ruotsin kansan kesken on säilyttänyt maineen leikillisimpänä hovinarrina, mikä milloinkaan on ilveillyt kruunatulle henkilölle), sekä uskottavia juttuja metsänneidoista, vuoripeikoista, ahtolan väestä, tonttuäijistä ynnä muuta semmoista. Pekka Larsson väitti, että hän monena pimeänä syysyönä, istuissansa sysihaudan ääressä ja kuunnellessansa tuulen vinkunaa metsässä, oli nähnyt metsänneidon juhlallisin askelin kulkevan ohi; ja eräs toinen työmiehistä, joka ennen oli ollut kivenporaajana Tabergin luona, tiesi kertoa Tabergin ämmästä ja hänen linnastaan syvällä vuorten povessa. Oli kerran päätetty, sanoi hän, louhia holvi suoraa halki vuoren, mutta kun oli tultu joitakuita syliä vuoren sisään, kuului ääni, joka kielsi heitä jatkamasta, sillä he olivat joutuneet lähelle eukon sänkykammaria. Mutta aljettu holvi on vieläkin jäljellä ja voi sen nähdä ken tahansa, joka Tabergissa käy.

Oli jo myöhä yö ja teinit tunsivat olevansa levon tarpeessa. He laskeutuivat penkille pitkäkseen ja, väsyneinä päiväsestä kävelystä, uinahtivat he ennen pitkää viattomuuden ja nuoruuden rauhaisaan uneen.

III.

Korpraali Brant.

— Ylös, pojat! kajahti ääni teinien korviin.

He heräsivät. Virta pauhasi, palkeet huohottivat, vasarat kalkkuivat: iäti vanha humu se oli, joka lakkaamatta vuodet päästään kuuluu tänlaisilla paikoilla. Mutta ystäväimme edessä seisoi Sven maasmestari toisessa kädessä nyytty, toisessa suuri pinspakkikellonsa.

— Te nukuitte niin makeasti, että minusta oli synti herättää teitä ennemmin, mutta nyt on kello neljä ja meidän täytyy lähteä taipaleelle, sanoi hän.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit toisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat hieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia kestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan, mutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana ja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli herttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman lentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi joka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat kuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa kasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille loi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman vaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana ja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin rajoittama maailma heidän edessään!

Mieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden vaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat teinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät he tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä sulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia tulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.

Sven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen teinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat pakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä äännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari sekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag viisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos heidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli vähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan asukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista seikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui ratostavasti puhellessa helpolta.

Nämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle metsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili hiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella hiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.

— Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; — tänään on sunnuntai. Astua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta astua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on paljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta isäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt noen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla sanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.

— Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.

— Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, — mutta nyt kysyn, tahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?

Sitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli kirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla saippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset, rehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat otaksuneet.

Eikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi. Kun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi Sven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa, tehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet käärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin matkaa.

He tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili hietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja, joilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa, vetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa pureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen, ja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja kullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli ehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon valossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä osotti Sven lausuen:

— Tuolla asuu isä.

Kohta olivat he perillä. Tupa oli ystävällisen ja miellyttävän näköinen; sitä ympäröi kolmelta taholta vähäinen puutarha ja vanhat, ryhmyiset, vaikka hyvin hoidetut omenapuut tarjosivat sille siimestään. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyödyllisiä istukkaita, kuten kaalia, porkkanoita ja nauriita, vaan nähtiinpä siellä myös pieniä kukkasmaita, joissa versoi koreita kiekurakukkia ja uljaita piooneja. Kukkia maalaistalon ympärillä, ne ovat aina hyviä merkkejä; ne todistavat, että eläjien mieli ei vielä ole niin villiytynyt tahi masentunut, ettei se olisi avoimena luonnon kauneudelle ja hempeydelle. Toisen päädyn luona seisoi kolme mehiläispatsasta ja niiden ympäriltä kuului selvään surina, jota kuunnellessa paimenet Virgilion paimenlauluissa eli eklogeissa rakastavat uinailla. Etupuolella tupaa, lähempänä järven rantaa, riippui verkkoja päiväpaisteessa kuivamassa ja portaiden yläpuolelle oli muuan pääskyaviopari rakentanut pesänsä.

Vaeltajat astuivat kolmen kesken tupaan. Tupa oli sisästä yhtä viihdykäs kuin ulkoakin. Lattia oli valkoinen ja hyvänhajuisilla katajahavuilla ripoteltu; punamaalinen sälesohva, muutamia tuoleja sydämen muotoon leikellyillä selustimilla, sänky hehkivalkoisine uutimineen, pöytä, messinkisilainen piironki, Moralainen kello ja kaappi, jonka ovessa isännän nimi koreili taiteellisesti maalattujen kukkien keskellä, siinäpä talon sisustus. Kalkitut seinät olivat kaunistetut elävästi väritetyillä tauluilla, Lundströmin taidelaitoksesta Jönköpingissä lähteneillä; siinä oli kuvauksia Uudesta Testamentista ja Ruotsin historiasta, parrakkaita sulttaaneja ratsain, Napoleon sekä "Kaarle XI:nnen näky Valtiosalissa". Sälesohvan yläpuolella riippui musketti, painetti kiinni ruuvattuna, ja vanha sotamieshattu. Ikkunasta paistoi aurinko ystävällisesti sisään, synnyttäen pyhäpäivän tunnelman.

— Sven, sinäkin olet kotona! sanoi nuori neitonen, joka oli yksin tuvassa, koristellen koivun lehvillä ja kiekurakukilla valkeaksi laastittua tulipesää. Se oli Inkeri, korpraalin nuorin tytär, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja vereväposkinen viisitoistavuotias tyttöheilakka. Hän oli aikeessa sanoa muutakin, mutta nähtyänsä Svenin tuntemattomat matkatoverit, vaikeni hän ja loi hämillään silmänsä maahan.

— Terve, pikku Inkeri, sanoi Sven ja nosti tytön korkealle kattoon; — mutta sanos, missä ovat isä ja äiti ja Johanna… Tokkos Johanna on tullut?

— Äiti meni kirkkoon, isä istuu tarhassa ja polttelee piippuaan, mutta Johanna kaiketi pian tulee, luulemma, sanoi Inkeri. — Minä menen isälle sanomaan…

Neitonen riensi kyökin ovesta ulos, ja kohta senjälkeen tuli korpraali.

Korpraali Brant kulki puujalalla — sillä kun luoti sieppaa pois potkimen, joka on lihasta ja luusta, ei kruunulla ole muuta antaa korvaukseksi, kuin parhaimmassa tapauksessa — kovasta ja hyvästä niveräkoivusta tehty puukoipi. Mutta korpraali ei siitä ollut niin millään: olivatpa puukoipi ja urhoollisuus-mitali tavallaan korpraalin rakkainta omaisuutta: koskaan ei tanssija ole suuremmalla ylpeydellä näytellyt yleisölle kaunismuotoista pohjetta ja somaa jalkaa, kuin korpraali olisi näytellyt puukoipeaan jokaiselle, joka olisi halunnut tarkastella tätä sorvaajan taitavasta kädestä lähtenyttä vaatimatonta tuotetta.

Kuusikymmentä vuotta, elettynä osaksi musketin osaksi auran parissa, ne olivat saaneet hänen hiuksensa ja mahtavat viiksensä harmahtaviksi, mutta eivät onnistuneet taivuttamaan kumaraiseksi hänen korkeaa hartevata vartaloansa, joka verhottuna siniseen kiiltonappiseen takkiin oli vielä yhtä suora ja sotilasmainen kuin kolmekymmentä vuotta takaperin. Kasvot olivat totisissa, miltei tuimissa rypyissä, mutta silmät katselivat ystävällisen lempeästi tuuheiden kulmakarvojen alta. Senlainen oli korpraali Brant ulkonäöltään. Teinit tunsivat hänet nähdessään syvempää kunnioitusta, kuin jos olisivat nähneet koko Veksiön konsistoorin astuvan sisään; konsistoorin herroista tämä tuntunee hyvin kummalliselle, mutta niin se vaan oli.

— Ovatko herrat samoja teinejä, jotka pari päivää sitten kävivät Lomarydissä? kysyi korpraali, ruveten istualle sälesohvaan, vetäsi muutamia savuja piipusta ja siveli kädellä puukoipeaan.

— Olemme, korpraali.

— Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta: mitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän? Tästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi joistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet…

Aadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista naulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti sen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi hivellä puujalkaansa:

— Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta luuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä vielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten miesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi ennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa heitä yhä syvemmälle niihin… Se on minun ajatukseni asiasta.

Ja sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.

Yrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset odottamattomat nuhteet kuultuaan.

— Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi korpraali hilpeästi, — ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin tarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän luonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, — käydä läpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun hänestä oikea soturi varttuu.

Sven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle ja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen ja lausui:

— Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.

— Hyvä on, sanoi korpraali, — haluatteko lähteä häntä vastaan järvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille vähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on tarjona.

Ja Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin soutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja lujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna Brackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin tuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta nuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia rakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.

Kun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja nykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento osotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin hienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan siintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut syytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi punaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa — mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.

Pienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari ojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt järvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin huomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta heidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota he tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.

Semmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa jatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari kuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan kirkossa tahi isän tuvassa.

Istuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen vati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin pyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta maitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja murakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut pöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja virsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä päivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.

Teinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut. Näitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden jalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin raittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia muistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun isä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän hoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja vakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin hänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde Jumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä tyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden edessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.

Saarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen kaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta puutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen lehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali Brant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi vihdoin:

— Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti sattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun isääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin minäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin hänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että vastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin luotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa. Mutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool oli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan lukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut pitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä äänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui. Se oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: "Mä silmän luon ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien, Mä sydämestäni kiitän". Voittehan arvata, että se monen toverimme mielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian pitkin mies, kutsui itseänsä "lapseksi", joka panee "kätensä ristiin", mutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi, Jumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän olla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.

Korpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan muistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella silmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.

Niinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää vastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman Stoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa ja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja työhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset elätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän vaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti kuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä ottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo kuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli itse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä yhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi korpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin, sillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani vuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja hyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava masuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat olivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi sydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät toisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa päämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan naimisissa Johannan kanssa.

— Korpraali Brant, sanoi Aadolf, — jos tahdotte tehdä meille suuren ilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!

— Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, — ja kaiketihan jäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa kertoella sotajuttuja…

— Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti purkamaan sanasommeloaan.

— Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. — Siellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi vartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. — Tiedätte historiasta, pojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli Ruotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin arvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä oli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti puoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf ja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja vastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli aivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi, kaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme saaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet venäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky, että meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä me alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli tiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja ehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä vastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli määrä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme siitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet melko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat ampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan. Moni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä. Mutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he vain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi osaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me kronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme ja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja torjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi! Meillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka olivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin isiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin ikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta komentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff eivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja joukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten ensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit kävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme tahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin keilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan lähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin… Mutta meiltä jäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli minun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin kaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset karussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin kiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan taa, mutta hän sanoi: "Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä minusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin". Ja niin ummisti hän silmänsä… panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen… luoti oli osannut oikeaan paikkaan… Stool oli paras ystäväni; minusta tuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei ollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat hevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä oikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo… hän kaatui isänmaan, Ruotsin eteen, pojat… ja minä luotan vahvasti siihen, että hän on autuas.

Puhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun muassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli Hupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli monen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun maatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli kuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista Sven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali silminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä enemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää patruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä, että hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon hän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden kuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä omintakein ja viettää häät Johannan kanssa.

Teinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta iltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja Johannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei sopinut olla yötä kotona.

Ja kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin, hänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan. Mutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin hupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf huomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja laski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.

Jätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen jatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki, suorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen isäntään, patruuna Brackanderiin.

IV.

Patruuna Brackander.

Muutamia päiviä senjälkeen kun teinit vierailivat korpraalin luona, näemme patruuna Nikolaus Brackanderin kävelevän eestaas pitkin askelin konttoorihuoneessaan. Patruuna Nikolaus Brackander on pieni kasvultaan, mutta hyvin ruumiikas ja harteva, pitää ylöskammattua pystytukkaa, käy kädet ristissä selän takana sekä jalat hyvin ulospäin niinkuin tanssimestari seitsemänneltätoista sataluvulta, ja sylkäsee suoraan eteensä. Mitä muuten hänen ulkomuotoonsa tulee, tahdomme mainita, että patruunan helmaystävä, kruununnimismies Spökvist, kunniasanallansa oli vakuuttanut että hän (Brackander) on hämmästyttävässä määrässä Napoleon I:n näköinen. Lisäämme vain, että herra Spökvistin arvostelu perustui erääseen tuota suurta keisaria esittävään puupiirrokseen, joka oli tehty J.P. Lundströmillä Jönköpingissä.

Konttoorina on pimeä huone, ja siinä paraimpia huonekaluja kirjoituspöytä, joka on täynnä karttapaperiasiakirjoja, piippuhylly ja seinäkaappi, — viimemainittu patruuna Brackanderin erityinen kotirohtola, sisältävä suuren joukon pulloja, joiden kylkilipuissa luetaan: "Punssia", "Aarrakkia", "Rommia" ja "Konjakkia". Seinät on ripustettu täyteen ruoskia jos jonkinlaisia ja suuruisia, kainostelevasta jouhipiiskasta alkaen, jolla kyytimies hosuu voipunutta kaakkiansa, ja aina upikoreaan tallimestarin piiskaan asti. Asia on nähkääs niin, että patruuna Brackander rakastaa hullunkiihkoisesti ruoskia; ei se sentään ole niin yksipuolista tuo kiihko, ettei se myöskin käsittäisi ratsuruoskia, joita on sangen runsas varasto.

Unhotimme huonekalujen joukosta mainita patruuna Brackanderin kirjahyllyn; älköön kukaan silti syyttäkö meitä puuttuvasta arvonannosta tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. — Sanotulla hyllyllä löytyy kirja hevosten taudeista, lainopillinen käsikirja, kirjekaavio, korkolaskutaulu, ja vielä valtiokalenteri (Nordstjärne- ja Vaasa-tähdistön ritariluettelon kohdalta hyvin kulunut), sekä muutamia Paul de Kock'in romaaneja.

Paitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen luonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi ryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa varjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli hänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi asianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken todennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö yhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa. Kolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi kaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä elämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan mieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei hän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona tuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti pitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä senlaatuisia näytelmiä.

Viime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä neljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander itsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista "käytännöllisimpiä" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan aurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!

Neljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi "per fas et nefas" [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän oli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan ollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa kautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen voisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin näköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja, kankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin sijoitettuina?

Patruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi hän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön pauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada hänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman naistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?

Tätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä, niinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.

Patruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä; se oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti lävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia — salaisuuksia, joista kaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat tulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin ilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut — kauhea totuus! — karjapiikaansa!

Semmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin, korpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä, sillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta niitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen Brackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun oli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä, haaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä, avioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan koko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa katseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima, joka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen sanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen huulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän se, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä huolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja hiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.

— Se on naurettavaa… se on hassua, mutisi hän ja seisahtui äkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä virvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; — se on ihan riivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin karjapiikani kanssa?… Olenko todella niin tuuminut?… Niin, semmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander! mikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!

Hän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten katkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän äkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.

Renki näyttäytyi ovessa.

— Svalgren, sanoi patruuna, — valjasta heti holsteinilainen hevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on, ja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten punapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait, tiedäthän.

— Tiedän, armollinen patruuna.

— Ja pian… muuten saat selkääsi.

— Tiedän, armollinen patruuna.

Palvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset kasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui kiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko pullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.

Sen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä — ja huokasi. Huokaus koski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet ennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat — ne olivat hänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä — mutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon ei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä kasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen uhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!

Kun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut, kummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa aimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä läiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli palvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon harja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi ainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna Brackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä edelleen pölypilvien keskellä.

Mitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman olisi tullut mielenkiinnolla seurata!…

Olemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen, monipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys Johanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa kauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla oli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta läheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville magnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi halveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän kuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään antanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan ritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta, Brackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava mies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä, missä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen huomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi halveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun köyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen tuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen sijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin yritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä Nordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan — ja nämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi edistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä kohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat kiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan menisi tainnuksiin.

Puolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan takasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan kasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille korvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa alas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä vastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus — ilmaus ihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!… Nuori neitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut! Hän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta rakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!

Kaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille kirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden toisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan, nimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän välillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman valmistamiseen tarvittavat ainekset.

Nimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset guttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään likistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen sekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama joskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy ryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää alamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: vaieta, kärsiä ja kuolla! Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä, nämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus, mutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä. Vertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla suopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain edessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin, joita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen että talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä näyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä arvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys ja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan… huutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa siitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla hänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan jokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa läsnäolevalle yleisölle.

— Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle, — he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan koston heille, veli Spökvist.

— Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri, huomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, — mutta salli minun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon…

— Napoleon, sanotko niin?

— Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa, joka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä ylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen. Mutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt viikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan, joka oli hänen kamarineitsyensä… tahi… luulemma… hänen karjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui siitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta; se koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä annettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen. Mutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja herttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko suosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki, siellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen laahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.

— Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; — päätökseni on peruuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä roskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän naimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna Brantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot, jotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja haparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka uskalsi kieltäytyä minulle tulemasta…

— Kuules, Brackander, keskeytti hänet Spökvist ja pani kätensä tuttavallisesti hänen kyynäsvarrelleen, — luuletko tosiaankin, että tyttö vakaasta aikomuksesta tahtoi sinulle rukkaset antaa?

— Tottahan minun pitää uskoa korviani. Hän kiitti kunniasta, kuinkas muuten, vaan ilmoitti, ettei hän voinut ottaa vastaan sitä… senkin ylvästelijä!

— Sinä et tunne naisia, sanoi Spökvist päätään pudistaen, — hän tahtoi vain nöyrryttää sinua ja piti varmana asiana, että tulisit toistamiseen ikään kuin jonakin armona pyytämään hänen kättänsä.

— Sen jos luuli, niin hyppäsi hän väärään tynnyriin, lausui
Brackander ja hykersi kämmeniään.

— Sitä kipeämmin on se nyt koskeva hänen sydämeensä…

— Sitä minäkin… eikä se ole oleva hänen ainoa tappionsa. Ei, rehti ystäväni Spökvist, muuta nöyrrytystä on hän vielä kokeva. Kun ylpeä neiti istuu köyhässä kodissaan, syö ratustaa mitä on, kun hänellä tuskin on yhtäkään ehyttä pumpulileninkiä jossa komeilla ja saa töpiköidä jalkasin kirkolle, niin hän on näkevä Johannani tulla ajavan paraimmissa ajopeleissä ja puettuna uusiin silkkileninkeihin joka viikko. Usko sinä, Spökvist, että se on kirvelevä turkasesti tuota haihattajaa, sillä naiset, niinkuin tiedät, panevat suurta huomiota sellaisiin asioihin.

— Milloinkas tämän tuhoisan tempun teet? kysyi Spökvist.

— Mikä on tarkoituksesi, veli?

— Toisin sanoen: milloinkas aiot kosia ja naida? Sanon tätä "tuhoisaksi" tempuksi, sillä minä vertaan sitä tappeluun St. Helenan luona, jossa Napoleon perinpohjin tuhosi venäläiset.

— Milloinka teen? No, nyt heti, nyt heti, veli Spökvist! lausui Brackander kiivaasti, nousi keinutuolista ja alkoi marssia edestakasin lattialla; — minusta on näet parempi estää kuin estyä. Luuletkos minun tahtovan olla kaikkien hampaissa renkuteltavana, naurettavana ja ivattavana, seista häpeäpatsaana kaikille tämän puolen ihmisille? "Brackander on saanut rukkaset! Brackander on saanut rukkaset!" sillä uutisella tulevat kaikki juoruakat ja kahvinhärppijät kilvan perään huippaamaan talosta taloon; siitä tulee moneksi vuodeksi jutunaihetta, minua nauretaan, pilkataan ja ivataan, ja kaikki minua kosijaksi toivoneet isoiset ja ylhäiset tekevät minut naurunalaiseksi ja iloitsevat siitä, että korviani on korvennettu! Ei, Spökvist, niin ei saa tapahtua! Ennenkun se huhu kerkiää levitä, annan minä juoruakoille toista, jota he saavat juosta kantelemassa…

— Se on oikea tapa, jolla edellinen huhu saadaan vaikenemaan, huomautti Spökvist; — se on terävästi ajateltu… Minä tunnen Napoleonin tuosta tuumasta.

— Minä panen koko maailman hämille ja ihmetyksiinsä, jatkoi Brackander; — huomen aamuna kutsun Johannan luokseni ja ilmoitan hänelle onnensa; aamupäivällä matkustan korpraali Brantin luo ja saatan päätökseni hänen tietoonsa, ja niinpian kun kaikki kerrat on kuulutettu, niin me olemme naimisissa. Sinun, Spökvist, tulee jo huomenna julistaa tämä päätökseni kaikkiin maailman ääriin. Sano jokaiselle joka vastaasi tulee, että jo olen kosinut Johanna Brantia; sanalla sanoen, että asia on jo kokonaan päätetty.

— Hyvä on! kippis ja onneksi olkoon! huusi Spökvist.

Hengenheimolaiset kilisyttivät laseja ja joivat maljansa tyhjille.

Brackanderin ja Johannan naiminen miellytti Spökvistiä suuresti, sillä hän tiesi varmasti, että patruunalla myöskin oli ollut aikomuksena kosia rikkaan kruununvoudin tytärtä, Spökvistin omaa naisellista ihannetta. Spökvist toivoi tällä tavoin pääsevänsä ainoasta ja vaarallisesta kilpatoveristaan kuitiksi.

— Mutta kuules, sanoi nimismies, — ellen erehdy, niin taitaa Johannalla olla sulhanen, maasmestarisi Sven Stool. Oletko ajatellut sitä?

— Pyh, vastasi Brackander nauraen, — oletko niin yksioikonen, että tuosta vähäisestä seikasta luulet koituvan minulle estettä? Ettenkö minä saisi yhden työmiehistäni, kurjan rengin, lyödyksi laudalta?

— Sitä en hetkeäkään epäile. Vaan vaikka tyttö unhottaisikin Svenin, niin ei siltä ole varmaa, että Sven unhottaa tytön. Sven on mies, jota en huolisi vihamiehekseni, sen sanon suoraan. Hän voisi taittaa sinut keskeltä kahtia ja tehdä sinusta kaksi pyttyä, veli Brackander.

— Ei mitään vaaraa, ystäväiseni. Jos mies alkaisi näytellä hampaitaan, tyynnytän hänen tunteitaan viidelläkymmenellä riikintaalerilla. Sitä paitsi on meillä talonkuria, jalkapihtejä ja semmoisia miehiä niinkuin sinä, joilla saatamme masentaa moisia lurjuksia, jolleivät mukaudu siivolla olemaan.

Jätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan, joka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle, toiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista portviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna vastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna Brantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.

V.

Korpraalin luona.

On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.

Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään. Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta; Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen silmissään.

— Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki silmiään, — niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.

— Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; — minä tiedän mitä olen tehnyt.

— Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet turmellut oman lapsesi onnen?

— Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen, mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.

— Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo unhottaa sitä.

— Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo Johannan omakseen? lausui Kersti; — sattuuhan niin useasti maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan ei ole ylenkatsottava, Brant… Sen sanon sulle, Brant, sinun menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva…

— Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi korpraali; — vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta. Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni. Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt…

— Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; — minä en voi kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut hautaan, Brant.

Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä takasin.

— Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali hellästi.

— Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva… se on kirvelevä sydäntäsi… mutta silloin on jo myöhä.

— Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole häirinnyt viihtymystä majassamme… Niin olemme aikamme eläneet, ja nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen eroaman, jotka eivät koskaan…

— Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.

Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.

— Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi, — ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa. Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole vuosikausia ollut toiveittemme peränä?

— Sven! puuttui Kersti puheeseen; — pitäisikö meidän uhrata lihamme ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme, hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen? Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän ei voi meiltä mitään… Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt, niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa… Hänen tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki… Voi, Johanna parkaa, koitoa lastani!

— Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, — ei, sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi, tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen…

— Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin; sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran heräävä… voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt estettä… Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua haudassasi?

— Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen hänen maallisen onnensa perustamiseksi.

— Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta itseäni… Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi… olet loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme… hän on kostava meille… hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta ja tilalta… tekevä meidät vaivaistupalaisiksi…

— Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös, ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, — mutta se on ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi… Mutta olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.

Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan. Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.

Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut, vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.

— Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi rannalle vuottelemaan tytärtään.

Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä. Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.

— Isä, sanoi hän, — minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän kanssanne.

— Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, — minä en tahdo sinun menevän ylös nyt…

— Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.

Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut mitään.

— Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

— Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli Johannaa; — tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella toisin… Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin kieltävästi enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija, ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava… ja säädyllisesti, mutta myös päättäväisesti minä vastasinkin… Vaan sinähän näytät niin kalpealta, Johanna!

— Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti… ja sen kautta saan minä heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua; piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.

— Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi… Vaan kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit, sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun hän lähti tänne.

— Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen; ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä, ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä, kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin; olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no, mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.

— Hyvä… No, mitäs patruuna siihen vastasi?

— Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja virkkoi: — tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni. Hyvästi siksi. — Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle sanaakaan… Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?

— En, tyttöseni.

— Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan. En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla, että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä, josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään, että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi uskollisuuttani.

— Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. — Souda sinä takasin herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.

— Kiitos, isä.

— Jumala siunatkoon sinua, Johanna.

Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja pian katosi kesä-illan hämyyn.

Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen rengiksi.

— Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali Brantin tuvassa harvinainen tapaus.

— Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.

— Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä; — ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen muassaan jos tahdotte.

Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen, aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan arveluttavaa sekä tähdellistä.

Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit silmiltään ja sanoi rengille:

— Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä lähden mukaan.

— Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.

— Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.

— Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja, jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.

— Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.

Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä, josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.

— Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, — kuinka vaikeata lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia. Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee… Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät… Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, — usein surulla ajattelen mitenkä kävisi, jos sinä minulta kuolisit… ei, ei, kun minä joudun viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen…

Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja, jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti, niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa niinkuin oli Johannalle luvannut.

Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää, että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun" ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia, ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.

VI.

Patruuna ja nimismies.

Kertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan konttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin. Onnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota huvittavaa miestä?

Patruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme, henkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit seurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander ja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin niinikään oleman.

Keskustelu on tärkeää… ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot hehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat totisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna kääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen hymyyn.

Patruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee kädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.

— Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä kirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna asettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.

— Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, — minähän tein vain mitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota se uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi…

— Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.