VIIMEINEN ATEENALAINEN

Kirj.

Viktor Rydberg

Tekijän luvan saanut suomennos ["Den siste Atenaren", suomennosta korjannut O. E. Tudeer; runot suomentanut Kaarlo Forsman].

Otava, Helsinki, 1905.

SISÄLLYS:

Ensimäinen kirja.

1. Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten 2. Kohtauksia torilla 3. Delfoi. Oraakelintiedustelijat 4. Kryysanteus 5. Hermionen yö temppelissä 6. Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa 7. Petros 8. Pylväspyhimys 9. Filosofin koti 10. Filosofin koti (jatko) 11. Rahel 12. Murhenäytelmän alku 13. Murhenäytelmä 14. Kemut 15. Muuan ylösnousemus kuolleista 16. Uuden keisarin hallitessa

Toinen kirja.

1. Vuoden kuluttua 2. Petros ja Baruk 3. Teodooros 4. Yhtymys 5. Epäilijä 6. Karmides ja Rahel 7. Clemens ja Eusebia 8. Kryysanteus löytää poikansa 9. Henki ja liha 10. Myroon luona 11. Ruumishuone 12. Häät 13. Jälkeisenä päivänä 14. Suunionissa 15. Suunionin sota 16. Loppu

Viiteselitykset

ENSIMÄINEN KIRJA

ENSIMÄINEN LUKU.

Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten.

— Kuinkas onkaan, Karmides: onko viinin jumalalla mitään poikaa?

— Toden totta, Olympiodooros, on helpompi saada selkoa Ateenan koirien kuin Olympoksen jumalien sukuluetteloista. Minkä tähden sitä kysyt? Aiotko ruveta jumalaistarustoa tutkimaan?

— En, Zeus auttakoon, sitä en ole koskaan ajatellut. Sen jätän Kryysanteuksen ja hänen kauniin tyttärensä tehtäväksi. Arvelen vaan, että jos sellainen poika on olemassa, niin vielä tänä päivänä sepitän laulun hänen kunniakseen. Hänen liikanimensä ovat jo valmiit: aamukohmelon antaja, haluttomuuden ja katumuksen jumala, Olympoksen ohimoseppä. Oi, hyvä Karmides, ellei tämä surkea jumala ole vielä syntynyt, niin hän mahtaa pian tulla ilmoille, tai kenties hän suvaitsee, kuten isänsäkin, syntyä uudestaan: minun pääni, sen tunnen, on hänet synnyttävä.

— Miksei? Synnyttihän Zeuskin viisaudenjumalattaren päästään; minkä tähden siis ei Olympiodooros…

— Vallan niin. Enkä ihmettele, jos ohimoseppä, kuten jumalatarkin, astuu ulos täysissä tamineissa ja hämmästyttää alasin kainalossa ja vasara kädessä maailmaa.

— Älä ole milläsikään, ystäväni! Aamuilma kyllä poistaa nuo jumalaistarulliset mielikuvitukset. Kuinka raitis tuuli käy mereltä! Suloista on sitä hengittää.

— Aa!… Olet oikeassa. Aamuhetki on ihana — siinäpä luonnontieteellinen havainto, joka minun täytyy ilmoittaa ystävilleni. Kuinka pitkä varjo on?

— Torikaupan aika loppuu heti, vastasi Karmides, tähystellen tottunein silmin auringon korkeutta kaukaisen, jyrkkärinteisen Lykabettos-vuoren yli. — Lähdemmekö torille? Sinne mentäessä voimme poiketa Lyysiin luo ja juoda pikarillisen jäällä sekoitettua lesbolaista viiniä.

— Oivallinen ajatus. Sepä on huojentava synnytystuskiani. — Hoi Karmides! Kylvä ennemmin kultiasi jonkun Danaen helmaan kuin kadulle! Pudotit sormuksen. Tuossa se on jaloissasi.

— Ah! Rahelin sormus! Jonka juutalaistyttöseni antoi lempensä vakuudeksi! sanoi Karmides itsekseen, otti sormuksen kadulta ja kiinnitti sen kultaisiin kaulaketjuihinsa. — Ylistetyt olkoot terävät silmäsi, Olympiodooros! En olisi tahtonut kadottaa tätä aarretta kappadokialaisen Akilleus-oriini hinnasta.

— Minä ymmärrän sinua, sinä uusi Alkibiades. Oi, sinä kolminkertaisesti onnellinen ystävä! Sinä joit viime yönä kuin krotoonilainen Miloon, vaan viini vaikuttaa sinuun kuin kastepisara ruusuun: aamun tullen olet vain sitä reippaampana, sitä säteilevämpänä. Kuinka olikaan? Eikö kunnon isäntämme, prokonsuli, tuo falernolainen viinisäkki, lopulta nukertunut pöydän alle? Minun yölliset muistoni ovat kuin varjot jotka liehuvat Leete-joen rannalla.

— Sinä muistat vallan oikein. Mutta älä pilkkaa kunnon Annæus Domitiusta! Hän on merkillinen mies…

— Niin, hänellä on merkillinen onni noppapelissä.

— En nyt tarkoita sitä ominaisuutta…

— Voittiko hän viime yönäkin?

— Vain hiukan. Minun huvipurteni täytyi laskea purjeensa, kun tuli muutamia caniculae,[1] joiksi hän niitä sanoo.

— Vain hiukanko? Sinun komean huvipurtesi! Onpa sinun mielenlujuutesi ihmeteltävä, Karmides; mutta sinulla onkin kultaa antava Paktoolos ammentaaksesi. (Olympiodooros lisäsi itsekseen: Hänen kuvavirrastansa mahtaa kulta pian olla loppuun huuhdottu. Voi minua! Mistähän ensi vuonna löydän toisen Karmideen?)

— Se, jota prokonsulissamme ihailen, — jatkoi Karmides, — on hänen kykynsä hallita itseänsä. Ne kahleet, joihin viinin jumala kietoo semmoisen miehen, ovat kukkaköynnöksiä, jotka hän saattaa repiä rikki, milloin tahtoo. Viime yönä hän oli pitkällään sohvalla, pikari oli pudonnut hänen kädestään ja seppele liukunut alas hänen nenälleen, hänen silmänsä olivat puoleksi kiinni ja hänen kielensä rallatti veltosti lyydialaisen huilun sävelten mukaan, koettaen mitä naurettavimmalla tavalla seurata sen lirityksiä. Silloin ovenvartija ilmoitutti, että oli tullut keisarillinen sanansaattaja. Kunnon Annæus Domitius kimposi ylös kuin jousi, pani seppeleen pois päästään, järjesti manttelinsa ja astui majesteetillisin askelin vastaanottohuoneeseen, jossa sai kirjeen, luki sen alttarilampun valossa ja päästi sanansaattajan luotaan, — ja sitten hän palasi juominkia jatkamaan.

— No, entäs kirjeen sisällys?

— Oh, sitäkin kysymystä! Mene Egyptin sfinksin luo ja urki, jos taidat, luonnon arvoitusta!

— Minä arvelen, että Julianus…

— Vaiti! Älä lausu sitä nimeä! lausui Karmides ja katsahti ympärilleen.

— Kirottu ohimoseppä!… Kuinka olikaan, Karmides: eikö minua kutsuttu täksi päiväksi sinun maataloosi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin sinun jumalallisesta suustasi kuullut jotakin viheriöistä puista ja Britannian ostereista.

— Vallan niin.

— Entä Myroo ja Praksinoa?

— Ne tulevat mukaan.

— Ihanata!

— Ja muutamia muita sinun ystäviäsi olen luvannut tavata tunnin kuluttua torikaupan jälkeen Akropoliin portaiden ääressä.

— Hyvä!

— Et saa odottaa mitään erinomaista, Olympiodooros. Kaikki on käyvä yksinkertaisesti ja maalaiseen tapaan.

— Oivallista! minä kaihoan juuri luontoa ja viattomuutta. Tyytyväisenä olen keritsevä sinun lampaitasi ja kaitseva sinun härkiäsi ja juova vettä samasta lähteestä kuin sinun paimenesi. Vesi, jumalallinen juoma! Minä vihaan … ai, tuo kirottu ohimoseppä! … kaikkia muita juomia paitsi vettä. Tällä hetkellä huomaan todellisen kutsumukseni. Minusta tulee paimen — uusi Dafnis. Sinun täytyy sallia jonkun Tesiyliin, tai Amarylliin[2] perehdyttää minut juustonvalmistuksen salaisuuksiin, hyvä Karmides. Minä halveksin sivistystä ja riennän luonnon äidinhelmaan. Onhan Apolloonkin ollut paimen; Paris samoin: niinpä myös oli

poika, jot' itse Kypris Frygian metsässä seuras: metsälle uskoi tää ilojansa ja myös surujansa; paimenna Endymioon veti karjansa kanss' sulounta, kun rusosuutaan suutelemaan tuli taivolta Kuutar; paiment' itkevi Rheea, ja kas! Salamoitsija itse kotkana kierteli Iidan huippua paimenen vuoksi.[3]

Minkä tähden ei Olympiodooroskin voisi mieltyä käyräsauvaan ja paimenpilliin? Mutta kuuleppas, kunnon Karmides! Onko sinulla siellä Arkadiassasi turkinpyitä, tappelukukkoja ja pelilaatikoita?

— Ole huoleti. Minä vähän tiedän, mitä luontoperäinen elämä vaatii.

— Tiedätkös, ensi kilpa-ajoissa saa minun Bellerofoonini esiintyä. Se on hopean hohtava, kiharaharjainen, ruumiinrakenteeltaan luotu ilmaa halkaisemaan kuin nuoli. Mitähän sinä arvelet? Minä uskallan sen kilpailuun prokonsulin traakialaisen oriin kanssa.

— Sen voit hyvin tehdä.

— Niin toivon.

Molemmat nuorukaiset olivat nyt saapuneet Lyysiin seurustelusalin edustalle. Se oli noita Ateenalaisten suosimia, maalauksilla koristettuja tyyssijoja, joita kaupungissa oli enemmän kuin vuodessa päiviä. Siellä oli jo väkeä kosolta; toiset astelivat keskustellen pylvässuojamassa, toiset istuivat sen edustalla, palkistosta ripustetun auringonteltan varjossa, nauttien aamiaistaan, viiniin kastettua leipää. Kun Karmides ja Olympiodooros olivat virkistäneet itseään pikarillisella lesbolaista, jäällä viilistettyä, he ohjasivat matkansa torille.

Siellä oli vilkas tungos, sillä Akropolis-vuoren ja sen temppelien varjo kävi yhä lyhyemmäksi ja vinommaksi ja muistutti siten ostajille ja myyjille, että aika lähestyi, jolloin heidän täytyi poistua torilta. Punalakkiset ja lyhytmekkoiset kalastajat haaviskelivat siirrettävistä kalasäiliöistään hypähteleviä tonnikaloja, huutaen suurella äänellä, että nyt oli täysikuu ja tavara parasta. Pikkukauppiaat juoksentelivat ympäri tavaranäytteitä mukanaan; nuoret tytöt tarjoilivat kukkakimppuja, seppeleitä ja köynnöksiä, kulkien pitkien vaunurivien välissä, joissa — sillä aikaa kuin niiden vetäjät, muulit ja pienet virkut attikalaiset hevoset, söivät rehujansa niiden takana — sitruunat, persikat, viikunat, sipulit ja kaalikset houkuttelivat silmää puoleensa. Toisista vaunuista puristettujen viinisäkkien sisällys virtasi suihkuna ostajien astioihin. Vähän matkaa siitä, juuri Tori-Hermeen suuren kuvapatsaan ympärillä, siis samassa paikassa kuin Aristofaneenkin päivinä, kaupittelivat liha- ja makkaramiehet pilarien ja köynnöksien muotoon asetettuja tavaroitansa, joiden ympärillä ostajia vilisi. Näiden joukossa rikkaiden orjat pitivät suurinta ääntä, sillä täällä, jos missään, määräsi kukkaron paino henkilön arvon. Kaupat tehtyään orja poistui, täysinäinen kori pään päällä; köyhä vapaasukuinen kansalainen taas hiipi matkaansa, niukasti punnittu palanen manttelin alla, onnellisena, jos ei mikään reikä manttelissa ilmaissut puhdasrotuisen Ateenalaisen alennustilaa. Kauempana, missä tungos oli vähempi, seisoivat kipsitehtailijat, savenvalajat ja lasikauppiaat keskellä osaksi tositaiteellisia teoksiansa; ja vielä etäämpänä vilkkaimmasta ihmisten vilinästä, — kunniaportin ympärillä, jonka piti muistuttaa Kassandroksen ratsuväen tappiota — oli loistavia myymälöitä, joissa saariston ja Aasian kallisarvoiset kankaat, Arabian ja Indian suitsutusaineet ja voiteet, juveeliteokset ja ylellisyystavarat kaikenlaiset houkuttelivat luokseen hienosti puettuja ostajia kumpaakin sukupuolta.

Karmides ja Olympiodooros, jotka, ennenkuin heidät tapasimme, olivat jo ennättäneet kylpeä ja käydä hiustenkähertäjällä, yhtyivät nyt toisiin nuoriin keikareihin, jotka, ollen jonkun kummallisen sallimuksen määräyksestä hereillä näin varhain aamupäivällä ja pyrkien vain lisäämään tungosta ja tyydyttämään uteliaisuuttaan, tungeskelivat kauppoja hierovien ryhmien lävitse, milloin nyökäyttäen päätään jollekin sievälle tytölle Skamboonidain kaupunginosasta, milloin tarkastellen kaupaksi tuotuja naisorjia, joita tänne oli koottu suuri joukko eri maista. Niissä saattoi silmä vapaasti katsella kaikkia naisellisen hempeyden vivahduksia, mustasta etioopilaistytöstä punehtuvaan syyrialais-impeen saakka. Maksoipa vaivan, ainakin siihen tottumattomalle, katsella kauppamiehiäkin. Kirjavassa vilinässä satojen muiden joukossa näkyi hoikka, vilkas Aleksandrialainen, joka, vaikka oli syntynyt pyramidein juurella, kävi muinaishelleeniläisessä puvussa ja tahtoi johtaa syntyperänsä maailman sivistyneimmästä kansasta ja siis kysymykseen, mitä kansaa hän oli, olisi vastannut olevansa makedonialainen Helleeni; roteva Illyrialainen, yllään yksinkertainen villavaippa, josta ei kuitenkaan puuttunut hänen vapaasukuisuuttansa todistava punainen reunustus; Persian rajamaitten asukas, jonka saattoi tuntea suiposta karvalakista, kukkakankaisesta nutusta ja nilkan kohdalta yhteen sidotuista avaralahkeisista housuista; ylpeä Hispanialainen, jonka kirjava vaippa (kudottua upeilua!), yhtä hyvin kuin Senecan murhenäytelmätkin, todisti hänen kansalaistensa taipumuksesta prameuteen; pitkäpartainen Juutalainen tummassa turkiksilla sisustetussa kauhtanassa; sekä, lopettaaksemme viimeinkin valikoiman, veltostunut puolihelleeni Aasiasta kiharat parfymeerattuina, kultarenkaat korvissa ja pitkäliepeinen kitooni yllä.

Peiraieuksen kadulta tuleva mies näkyi ohjaavan kulkunsa torin yli. Kansanjoukko avautui vapaaehtoisesti hänen tieltään, ja kaikkien lähellä olevien silmät kiintyivät hänen korkeaan, majesteetilliseen vartaloonsa, jonka ympärille mantteli laskeutui plastillisiin poimuihin, kun hän monen tervehtimänä kulki joukon läpi.

— Kryysanteus! mutisi Karmides, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

— Kuka hän on? kuiskailivat muukalaiset seuraten häntä silmillään, kunnes hän oli kadonnut vilinään.

Vastaukset kuuluivat: — Kryysanteus, arkontti. — Rikas Kryysanteus. — Filosofi Kryysanteus, pääpakana.

Viimeisen vastauksen lausui joku kristitty.

Nyt kuului torintarkastajan kello läpi hälinän, ja muutamia minuutteja sen jälestä kaikki kauppakojut olivat koossa, kaikkien vaunujen edessä juhdat, ja kirjavat joukot katosivat vähitellen Peiraieuksen kadun, Kerameikoksen ja molemmin puolin Akropolista käyvien katujen suuhun. Heti sen jälkeen oli joukko kaupunginorjia liikkeellä, puhdistamassa kivillä laskettua toria. Vesirattaat kulkivat ristiin rastiin suitsutellen pölyn ehkäisemiseksi hienoa vihmasadetta, joka heti imeytyi raittiiseen merituuleen. Tori, joka äsken vielä oli aamupuvussaan, — ja semmoisena melkein tuntematon ja outo niille monille Ateenalaisille, jotka eivät hennoneet katkaista aamu-unelmiansa — tuli kuin taikalyönnillä entisen näköiseksi, jommoisena se paremmin soveltui muistojen keskukseksi ja viisaudenjumalattaren kaupungin sydämeksi.

Katselija, joka olisi asettunut Zeus Eleuterioksen pylvähistön tai kuninkaallisen pylvässuojaman edustalle, jotka etelässä toria rajoittivat, olisi nähnyt oikealla neuvoston huoneen, Oikeuden temppelin Meetroo'onin ja Apolloonin temppelin, — pylvähistörivin, joka välkähteli erilaisten marmorilajien himmeästä loistosta. Nämä pylvähistöt olivat kaikki Akropoliin varjossa; vasemmalla puolen taas aurinko paistoi maalauspylvähistön sinertävän valkoisiin pylväisiin ja taulun taustassa se valeli säteitään Areiopagin kumpuun ja sen juurella olevaan sodanjumalan temppeliin. Ympäröitynä näillä rakennustaiteen jaloilla teoksilla, pylväsrivi pylväsrivin vieressä, joissa korintolainen komeus soi sijaa doorilaiselle majesteettiydelle ja tämä vuorostaan ioonilaistyylin keveälle somuudelle, herätti tuo avara, nyt melkein tyhjä tori, jonka yli tummansininen, ilmanrannassa viheriänkimalteleva taivas kaareili, sanoin selittämättömän surumielisen suuruuden tunteen. Mahtavasti sitä tunnetta enensivät pronssi- ja marmorikuvat, jotka ihmisjoukon kadottua olivat yksistään torin asukkaina ja juhlallisissa riveissä, kantakivi kantakiven vieressä, ympäröivät sen. Sellaisina kuin siellä seisoivat, kasvoissa olympolainen tyyneys, johon (kuten aina antiikin teoksissa) sekaantui vieno surumielisyyden vivahdus, nämä muinaisuuden mahtavien henkien haamut, korotettuina yli ajan vaiheiden ja autuaina itsessään, näkyivät haaveillen katselevan auringonsäteiden leikkiä ja varjon jäljetöntä etenemistä tuolla muistorikkaalla paikalla.

Vähitellen tuli tauluun eloa. Komealta Kerameikos-kadulta asteli alaspäin joukottain kansalaisia, joiden oli tapa siihen aikaan päivää kokoontua torille jutellakseen päivän uutisista ja kaupungin asioista; ja näissä Ateenalaisissa saattoi muukalainen, jos hän sellaista osasi tajuta, viellä ihailla attikalaisen käytöksen ja puheen hienoutta, jonka vertaista ei oltu koskaan havaittu Ateenan muurien ulkopuolella, ja vaatetuksen aistikasta ja luontevaa yksinkertaisuutta, joka muuallakin oli ollut vallitsemassa, vaan jonka nyt yksinvallan tytär, barbarolainen ylellisyys, oli muusta maailmasta karkoittanut. Uhrisaatto kulki ääneti ja huomiota herättämättä eteenpäin — niin vähä sitä huomattiin, että melkein säälitti — ohjaten näiden joukkojen välitse kulkuansa marmoriportaille, joita myöten astuttiin ylös Propylaioihin. Maalauspylvähistöön kokosi muuan stoalaisen[4] filosofian opettaja ympärilleen joukon kuulijoita, suurimmaksi osaksi roomalaisten senaattorien poikia ja muita ylhäisiä nuorukaisia, jotka olivat tulleet Ateenaan helleeniläistä viisautta oppimaan. Sillä tämä kaupunki oli vielä, Aleksandreian rinnalla, antiikkisen sivistyksen keskuskohta, roomalaisen maailmanvallan yliopisto, jopa suurissa muistoissa vei kilpailijastaan voiton; sen keskuudessahan olivat ajatuksen ja elämänviisauden sankarit eläneet: Sookrates, Platoon, Aristoteles, Zeenoon, Epikuuros. Kristillinen kirkko oli jo kauan nauttinut voiton riemua, itse Roomassa oli viimeinen pakanallinen alttari, Voiton alttari, revitty, mutta vielä senkin jälkeen paloi kauan aikaa tässä hiljaisessa syrjäisessä kaupungissa Saroonilaisen lahden rannalla pakanallisen viisaustieteen lamppu. Pyhät muistot sitä vartioivat, tutkimuksen viimeinen öljy elätteli sitä, kunnes viimein, kun se jo oli itsestään sammumaisillaan, uusi yksinvaltiuden viima sammutti sen, ja hurskas maailma tottelevaisesti, yhdenkään äänen vastaansanomatta, omaksui sanat: credo quia absurdum.[5] Sitä ennen, ja tämän kertomuksen aikana, pidettiin vielä luentoja Epikuuroksen opista hänen kuuluisissa puutarhoissaan; selitettiin Platoonin oppia vielä siellä, missä hän itse, tuo "jumalallinen", seitsemän vuosisataa aikaisemmin oli sitä julistanut: Akadeemian poppelipuiden alla; Zeenoonin oppilaat käyskentelivät vielä Pamfiloksen ja Polygnootoksen maalaamien mestariteosten keskellä samassa pylväskäytävässä ( stoassa ), josta heidän oppikuntansa alkuaan sai nimensä — tuo oppikunta, jossa ei ollut kuin harvoja, mutta korkeita, ihmisluontoa ylevämpiä olijoita.

Kaupungin koillisesta osasta kristityn kirkon kellot alkoivat soida. Puhdas ja kimmoava ilma saatteli niiden valtaavia, väriseviä ääniä kauas yli seudun. Ne kaikuivat pylvähistöissä, taittuivat Akropoliin kalkkijyrkänneitä vastaan ja kumisivat niistä takaisin ponnahtaessaan ikäänkuin olisivat olleet syviä salaperäisiä huokauksia, joita Pallas Ateena tuskallisesti huokasi vaskipovestaan, jumalatar, joka jättiläissuurena, loistaen auringon paisteessa ja näkyen kauas merelle Suunionin niemen taakse, kohosi kallion huipulla ja kypärä päässä Partenoonin päädyn ylitse katseli suojattiaan, jalkojensa juurella olevaa kaupunkia.

TOINEN LUKU.

Kohtauksia torilla.

Kellot soivat vielä, kun Karmides ja hänen ystävänsä olivat koossa Propylaiojen marmoriportaiden ääressä. Päivä oli kristittyjen ilo- ja lepopäivä; perheittäin heitä asteli torin yli matkalla kirkkoon. Joukko oli lukuisa: siitä voi aavistaa, että itse Ateena, pakanuuden linnoitus, ehkä piankin oli joutuva sellaisen vihollisen valtaan, joka oli kasvanut sen vallituksen sisällä eikä tunkeutunut ulkoapäin. Tiberin Roomassa ja Bosporoksen Roomassa, kaikissa suuren maailman-valtakunnan väkirikkaissa kaupungeissa kristityt jo olivat lukunsa puolesta voitolla; niissä olivat, keisari hoveineen esikuvinaan, useimmat rikkaista ja ylhäisistä vähitellen keräytyneet ristin ympärille: niissä oli jokainen, joka tunsi kipinääkään kunnianhimoa rinnassaan, kiirehtinyt tunnustamaan oppia, joka oli ainoa ehto, jos toivoi elää ja toimia tuntematta liioin yksinvallan kahleitten lamauttavaa painoa; niissä vihdoin lukemattomat puutteen lapset eivät olleet voineet torjua sitä lahjaa, vaatekertaa ja kahtakymmentä kultakolikkoa, joka oli sinä syöttinä, millä Constantinus, uusi ihmisten kalastaja, veteli sieluja ylös pakanuuden syvyydestä. Ateenassa oli toisin. Ateena oli keisarillisen hovin välittömätön vaikutuksen ulkopuolella: filosofialla oli tässä emämaassaan vahvimmat juuret, ja se kukoisti vielä tänäkin hetkenä. Historian kunniakkaat muistot, viisaustieteen ja taiteen lumoava voima sitoivat Ateenalaisen hänen isiensä uskoon. Hänen mielestään oli vaikeata tuomita Periklestä ja Aristeidestä kadotukseen, ajatella Sookratesta ja Platoonia pahojen henkien välikappaleiksi: hän ei tahtonut mielellään hajoittaa temppeleitänsä, rakennustaiteen mestariteoksia, eikä särkeä pirstaleiksi kuvapatsaitaan, veistimen ihmeitä. Sentähden sivistyneiden Ateenalaisten enemmistö vielä pysyi vanhassa uskonnossa, semmoisena kuin se jo kauan oli ollut: selvemmän jumalantietoisuuden jalostuttamana, viisaustieteen puhdistamana. Moni sitä tunnusti suuremmalla innolla kuin ennen koskaan, nyt kun sen olemassaolo oli vaarassa, ja he pitivät sitä inhimillisen arvon, ajatuksen vapauden, häviävän sivistyksen ainoana pelastuksena. Vaan kaikki ne, joille tutkimus, taidenautinto ja historialliset muistot olivat olemattomia, kaikki ne, joita kalvoi salainen tuska, syntien katumus, joiden sovitusta ei ollut missään löydettävänä, julmat omantunnon vaivat tai katoavaisuuden pelko, kaikki ne lukemattomat olivat kiiruhtaneet vaihtamaan vanhan opin sovituksen ja ikuisen elämän varmuuteen, sillä vanha oppi soveltui ainoastaan suurisieluisille, iloisille, onnellisille ja sopusointuisille tai myöskin aivan ajattelemattomille ja kevytmielisille ihmisille, vaan ei tarjonnut juuri mitään lohdutusta heikoille, jotka tunsivat menehtyvänsä elämän taistelussa, köyhille ja kurjille, rikollisille ja katuvaisille, sanalla sanoen, ihmiskunnan suurelle, lukemattomalle enemmistölle tänä kovana, onnettomana, revinnäisenä aikana.

Me palaamme torille, jossa tällä hetkellä on nähtävänä kuvaus, täynnä mieltä järkyttäviä vastakohtia. Temppelien ihanat pylväskäytävät, jumalien, ajattelijoiden, runoilijain, sankarien kuvapatsaat lempeän auringon valossa, ja niiden ylitse kaareileva hymyilevä taivas — ja tämän kehyksen sisällä, joka oli punottu luonnon ja taiteen iloisesta kauneudesta, kirkkoon vaeltavien kristittyjen joukko, joka virtaili alas Kolyttoksen ja Skamboonidain kaupunginosista. Se oli totinen jopa synkkä joukko — naiset hunnuttomina, useimmat miehet karkeissa vaipoissa — vieras ympäristöilleen ja itsekin täynnä jyrkkiä vastakohtia. Ryysyisten vaivaisten vieressä astelivat keisarilliset virkamiehet aasialaisen maun mukaisissa komeissa puvuissa; uskonintoilijain vieressä, joiden ruumiit olivat lian peitossa ja vuotivat verta haavoista, joita itse olivat lyöneet, nähtiin loistavat orjien kantamat kantotuolit, joissa ylhäiset naiskristityt lepäilivät. Ja kaikki tämä siirtyi silmän ohitse, ilman värähdellessä vihityn malmin kutsuvista äänistä.

Marmoriportaiden juurella seisova ryhmä ei vähentänyt tämän arkkitehtuuriltaan antiikkisen, henkilöiltään romantillisen taulun vaikutusta. Nuoret epikuurolaiset seisoivat leikkiä laskien erään kantotuolin ympärillä, jonka uutimien välistä vilahti milloin poimu tuota Koo'olaista kangasta, jota läpinäkyväisyytensä vuoksi kutsuttiin byssos-sumuksi, milloin heleän valkoinen, kullalla koristettu käsivarsi, milloin — paraimmassa tai pahimmassa tapauksessa — kiharainen tytön pää, joka ei ollut kenenkään muun kuin kuuluisan Praksinoan, Ateenan soreimman hetairan. Sillä aikaa kuin vielä odotettiin Myroota, hänen ystävätärtänsä tai ehkä kilpailijaansakin, orjat toivat esiin loistavilla peitteillä koristettuja tessalialaisia ratsuja. Karmideella, joukon päähenkilöllä, oli yllään valkoinen, polviin asti ulottuva, monipoimuinen kitooni, jota vyötäisten kohdalta piteli koossa kultaisilla meanderiompeluksilla koreiltu vyö; kitoonin päällä oli väljä tyyrolainen vaippa rennosti heitetty toisen olkapään yli. Kaulassa riippui kultaketjut, joihin oli kiinnitetty sinettisormus. Sääret olivat paljaat polvesta silkkikenkäiseen jalkaan saakka, ja niillä oli se marmorin kiilto, jonka ainoastaan ruumiinharjoitukset ja kylpyorjien toimittama hierominen öljyillä, hajunesteillä ja pimsikivellä voivat saada aikaan. Karmideen ystävät olivat puetut melkein kuin hänkin. Kaikki kaikkiansa oli loistava mutta ohikulkevista kristityistä ei suinkaan mieltä ylentävä näky.

— Huu, noita ihmisiä, sanoi Praksinoa kristityistä: — niiden näkö pelottaa minua. Kaunis Karmides, vedä uutimet eteen. Tulen kipeäksi, jos minun täytyy nähdä noita onnettomia naamoja.

Kun Praksinoa sanoi Karmidesta kauniiksi, niin tämä muutoin tavallinen kohteliaisuus oli tällä kertaa todellisuuden mukainen. Karmideen vartalo, jossa ilmaantui kreikkalaisen tyypin luontoperäinen jalous, oli voimisteluharjoitusten kautta kehittynyt muodoltaan niin moitteettoman kauniiksi, että sen olisi saattanut veistää marmoriin; hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset, vaan säännöllisyys ei niissä estänyt sieluelämän vapaita vivahduksia. Mutta näistä piirteistä vilahti sen ohessa kevytmielisyys, johon omituisella tavoin sekoittui päättäväisyys, kovuus ja ylpeys, ja koko hänen olentonsa, silmän katseesta jäsenien jäntereiden liikkeisiin saakka, osotti tuota traagillista taistelua, jossa luonto, vähitellen väsyen vaan vielä voitollisena, taistelee alituisen irstailun vaikutuksia vastaan.

Kautta Dionyysoksen! huudahti Olympiodooros järjestäessään ratsunsa suitsia ja katsahtaessaan torin yli, — tuossahan on prokonsuli.

— Missä?

— Tori-Hermeen kuvan ääressä. Hän seisoo kantotuolin vieressä ja puhelee siinä istuvan naisen kanssa.

— Aivan oikein. Minä näen hänet.

— Se on Eusebian kantotuoli, sanoi Karmides. — Minä tunnen sen.

— Ahaa!… Mutta katsohan meidän Annæus Domitiustamme. Luulenpa, Heera auttakoon, että hän keskellä toria saa kauniilta vaimoltaan kotiripityksen, tokaisi joku nuorukaisista.

— Eipä olisi kummallista, huomautti toinen.

— Eiköhän heillä kumpaisellakin ole toiselleen anteeksi annettavaa. Vai kuinka, Karmides? Vieläkö Eusebia koettaa saada sinua kääntymään?

— Ei, vastasi Karmides, — väsyimme kumpikin koetukseen. Eusebia on kovin huikentelevainen…

— Ja sinä olet uskollisuus itse!

— Ja hänellä on luultavasti, lisäsi Karmides, joku rakastettavampi uskonmuuttaja mielessä.

— Kas tuossapa on Myroo! No vihdoinkin!… Tervetullut, sinä neljäs Sulotarten joukossa!

— "Auringon säde, kirkastat armahampana entistäs kaupunkiamme!" deklamoi Olympiodooros ja jatkoi, huolimatta Myroon viuhkasta, joka uhaten liikkui hänen suunsa läheisyydessä:

Tullos, taivahatar, sekä tuskan tuiman kahleist' auta, suo mitä suita pyytää rinnan hellä kaipaus: — puolellamme taistele, armas![6]

Myroon saavuttua seura oli täysilukuinen. Nuorukaiset hyppäsivät hevostensa selkään, orjat nostivat Praksinoan kantotuolin olkapäilleen ja seurue lähti menemään.

Me jätämme sen ja käymme Annæus Domitiuksen luo kuulemaan, kuinka tuon kotiripityksen oli laita, jota joku Karmideen ystävistä oli pisteliäästi arvannut.

Lähestymme Annæus Domitiusta sillä kunnioituksella, joka hänen yhteiskunnallisen asemansa ja hänen oman persoonallisuutensa täytyy herättää. Hän on Akaian prokonsuli ja ensimäinen toisessa arvoluokassa Rooman valtakunnan arvomiehiä: hänellä on oikeus tulla puhutelluksi sanoilla illustris ja clarissimus. Hänen sukutaulunsa, jossa nuorempien nimien joukossa on filosofi Senecan, todistaa että hän on syntynyt suvusta, jota jo tasavallan aikoina oli pidetty arvossa. Annæus Domitiuksen mantteliin on neulottu palmunlehtiä ja tähtiä; jalkineet, joista voi nähdä hänen neuvosherranarvonsa, loistavat purppurasta ja ovat, kuten _nobiles_ten ainakin, kaunistetut kultaisilla puolikuun kuvilla, joiden pitää joko ilmaiseman hänen korkeata sukuansa, joka takaa hänen sielulleen paikan kuoleman jälkeen kuun yläpuolelta, tähtien läheisyydestä, tai (koska Annæus Domitius on kristitty, eivätkä tuommoiset kuvitelmat hänelle sovellu) ehkä pikemmin palauttaman mieleen varoitus: "vaihtelevan kuun alla ei kukaan voi välttää kohtalon käänteitä". Yksi kaikki, puolikuut siellä loistavat, oli niiden merkitys mikä tahansa. Kaksi orjaa, jotka ovat kantaneet suitsutusastioita prokonsulin jäljissä, seisoo nyt kunnioituksen vaatiman matkan päässä, puhellen Eusebian kantotuolin kantajain kanssa. Annæus Domitius on noin neljänkymmenen vuoden vanha, kohtuullisen pitkä, mutta kohtuuttoman lihava. Hänen vatsansa ei sopisi Hermeelle eikä Apolloonille, vaan sitävastoin ei suinkaan rumentaisi elähtänyttä Faunia. Prokonsulin päälaki on paljas, hänen kasvojensa jatkona on kaksi oivallista leukaa, silmät ovat vilkkaat ja terävät. Hekumoitsija, herkkusuu, etujansa laskeva maailmanmies — siinä Annæus Domitius, ellei ulkomuoto petä. Juovat suun sopissa todistavat vielä viimeisten herkullisten iltakemujen hekumia, veltot piirteet kertovat yöllisistä mässäyksistä tai (jos saa uskoa prokonsulin vaimolleen antamia selityksiä) yöllisistä tutkimuksista, (joiden esineenä samojen selitysten mukaan on jumaluusoppi, ja joita harjoitetaan kaikkein syvimmässä salaisuudessa). Vaan Annæuksen profiili on voimakas, ja silmät, niistä äsken mainitsimme, voivat yksin luoda elämää ja vilkkautta tähän rasvamöhkäleeseen.

Mutta nyt silmäys hänen puolisoonsa Eusebiaan, jota kutsuttiin ihanaksi, vielä useammin hurskaaksi. Hän on roomalainen, kenties 27 vuoden vanha; hänellä on kotkannenä, suuret, tummat silmät ja rubiininpunaiset pienet täyteläiset huulet. Eusebia on matkalla kirkkoon, josta hän ei koskaan jää pois, kun Petros, oikeauskoisten — se on tähän aikaan Homoiuusialaisten[7] — piispa, tuo sydämiä liikuttava varoittaja, tuo ankara rankaisija, on saarnaava. Eusebia on puettu katumuksentekijän pukuun — ja kuinka hyvästi se hänelle sopii, vaikkei siinä ole lankaakaan muuta kuin musta kitooni, joka vyöttämättömänä ja pitkäliepeisenä laskeutuu niin pehmeästi hänen muhkean vartalonsa ympärille! Hänellä ei ole edes liinaista ihovaatetta tämän hameen alla! Sen musta väri taittuu junolaisen kaulan ja yhtä junolaisten käsivarsien alabasteria vastaan kuin ruumispaarien peitteen väri äsken sataneeseen lumihankeen, — puhumattakaan semmoisesta viehättävästä pikkuasiasta, kuin hänen paljaasta jalastansa, joka vilahtaa näkyviin, kun hän kääntyy kantotuolinsa patjoilla. Otsaripa, korvarenkaat, kaulaketjut, rannerengas, sormukset, kaikki nämä turhanpäiväiset koristeet, vieläpä hohtokivillä koristettu viuhkakin, on jätetty kotiin yöpöydälle. Eusebian tummat kiharat aaltoilevat yhdenkään hiusneulan estämättä vapaasti olkapäille, ja hänen sormiansa, joista timantit ovat riisutut pois, ei kaunista mikään muu kuin niiden luonnollinen kauneus ja hieno ruusun puna, joka niiden kynsiin on saatu toalettisiveltimen avulla. Eusebian poski, jossa muuten vallitsee terveyden ja nuoruuden heleä väri, on tänään vähän vaalea, sillä vaaleus sopii katuvaiselle. Taide on tässä valkoiseen ihoväriin kastetulla siveltimellä tehnyt tehtävänsä ja muutamilla keveillä pyyhkäyksillä täyttänyt toivomuksen, jota luonto itsestään sillä hetkellä ei voinut tyydyttää.

— Annæus, sanoo Eusebia lempeästi nuhtelevalla äänellä, ja hänen silmäyksensä pyrkii kantotuolin varjostimien väliltä katselemaan marmoriportaiden luona olevaa joukkiota (joka silloin vielä odotti Myroota): — sinä olit siis tänäkin yönä tärkeissä toimissa. Valtioasiatko vai jumaluusoppi sinua pidätti?

— Jumaluusoppi? Ei, oma Eusebiani! Valtioasiat sitte? Niin, totta Heerakles, vakuutti prokonsuli ja lisäsi puolittain epätoivoisella äänellä: — valtioasiat vievät minulta kohta hengen.

Prokonsuli otti vyöstään purppurareunaisen liinan ja pyyhkäisi päälakeansa, ikäänkuin noiden vaivojen paljas ajatuskin olisi pannut hänet hikoilemaan. Sillaikaa hän katsahti salavihkaa pakanallisia ystäviänsä, epikuurolaisia; ja varsinkin molemmat kantotuolit vetivät hänen huomiotansa puoleensa.

— Annæus, sanoi Eusebia sormella uhaten — sinulla on vielä se kauhea paha tapa, että vannot pakanallisten jumalien kautta, ja kuitenkin olet kateekuumeni (kristinuskon oppilas)!

— Oi, anna anteeksi, Eusebia! Minä olen, martyyrien luurangot ja pyhimyksien arkut minua auttakoon, tästä lähtien pidättävä kieleni siitä synnistä. Ah, milloin saamme palata Korintokseen, hyvä Eusebia? Tämä Ateena, jossa keisarin tahto minua pitelee, tämä kaupunki, joka näköjään on niin tyyni, niin rauhallinen, niin kaukana tapauksista, — oi, sinä et aavista, mitä sen povessa kuohuu. Sieluni on alituisessa jännityksessä.

— Annæus rukka!… Hän on kuitenkin vielä kaunis, tuo pimeydessä vaeltava nuorukainen.

Nämä viimeiset sanat, jotka Eusebia ainoastaan ajatteli niitä ääneen puhumatta, eivät tarkoittaneet prokonsulia, vaan Karmidesta, joka juuri nousi hevosen selkään.

— Minä tiedän, jatkoi hän, — mitä tarkoitat. Me oikeauskoiset tiedämme sen kaikki, ja Petros arastelematta puhuu siitä saarnastuolissa. Kryysanteus, tuo pakana-arkontti, on tämän pahan toinen juuri. Ett'et pane kiinni Kryysanteusta, vaikka hän on kapinallisen Julianuksen ilmeinen puolustaja! Me kaikin seurakunnassa ihmettelemme sitä.

— Ah, kaunis puolisoni, tarttui Annæus Domitius puheeseen, hymyillen ja vuorostaan uhaten sormellaan. — Nyt rikot sopimustamme. Ei mitään valtioasioita meidän kesken! Muistathan sen?

— Toinen pahuuden juuri, jatkoi Eusebia harmissaan, — on homouusialaisissa. Nuo hirmuiset vääräuskoiset, jotka väittävät, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isäkin! Onko semmoisella sokeudella vertoja?

— Ah, käsittämätön sokeus … ja kevytmielisyys sitte! säesti prokonsuli. — Oi, Eusebia, kuinka ihastuttava olet tänään!

Prokonsuli tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Annæus, jatkoi Eusebia, — onko totta, että vääräuskolaisuuden pää, Atanasios, on nähty näillä seuduin?

— Mitä minä tiedän enempää kuin huhukaan? Mitä voin tehdä muuta, kuin lähettää käskyjä kaikille Akaian virkamiehille, että häntä vaanisivat ja ottaisivat kiinni? Oi, nämä valtioasiat, ne vallan laihduttavat minua … vähitellen.

— Voi Annæus parka ja raukka!… Mutta sano toki, kuiskasi Eusebia ja kallisti päätänsä likemmäksi, saitko viime yönä mitään sanomaa Konstantinopolista?

— Sain, Eusebia! vastasi prokonsuli samanlaisella äänellä ja pani etusormensa suulleen.

Eusebia tiesi sen jo, sillä sanansaattaja oli hakenut prokonsulia tämän kotoa, ennenkuin muuan uskottu kotiorja neuvoi hänet siihen taloon, jossa prokonsuli oli illallisella Karmideen, Olympiodooroksen ja hetairain keralla. Vaan kirjeen sisällystä ei Eusebia tietänyt, ja sen perille hän kaikin mokomin tahtoi päästä.

— No? kysäisi hän mieli kovasti jännitettynä.

— Julianus… Mutta vaiti taivaan tähden, Eusebia!

— Noh, kiiruhda! Miten on tuon jumalattoman kruununtavoittelijan laita?

— Kapina hänen joukoissaan! Kaksi gallialaista legionaa on kääntynyt kristinuskoon ja mennyt Constantiuksen lipun alle. Mutta minä rukoilemalla rukoilen sinua, Eusebia, kätke tämä salaisuus sielusi syvyyteen!

Kaunis katumuksentekijä pani kätensä ristiin ja lähetti kiitollisen silmäyksen ylös taivaaseen.

Kun prokonsuli uskoi puolisolleen tämän tiedon, hän tiesi, että se muutaman tunnin kuluttua oli salaa tunnustettu piispa Petrokselle. Uutinen olikin tehty siihen sopivaksi.

— Ja nyt, oma Annæukseni, olet kaiketi matkalla kirkkoon kiittämään Herraa ja rukoilemaan vastaistakin onnea keisarin aseille?

— Eusebia, siihen kehottaa sekä velvollisuuteni että haluni. Mutta valtioasiat, voi minua, valtioasiat!

Prokonsuli katsahti ympärilleen ja antoi merkin eräälle miehelle, joka oli pysähtynyt lähelle häntä.

— Annæus parka! En tahdo sinua viivyttää.

— Ihanaiseni! Sinun näkysi on onneni, mutta tosiaankin, minulla sattuu nyt olemaan kiire … ja sinunkin täytyy kiirehtiä, sillä tuolla näen piispan ja papit.

Eusebia katsahti ulos kantotuolistaan. Hän etsi jotakuta pappien joukosta, joka juhlallisessa jonossa asteli piispan perässä kirkkoon. Luultavasti hän siellä näkikin kaivatun, sillä hänen mustien silmiensä väike raukeni äkkiä kaihoisaksi hohteeksi, hänen poveansa kohotti huokaus, ja haaveksien hän vaipui kantotuolinsa patjoille. Heti sen jälkeen hänen kellonsa käski kantajia lähtemään liikkeelle.

Kohta kun prokonsuli oli yksinään, hän viittasi miehelle, joka oli likellä odottamassa. Tämä pujahutti kirjeen hänen käteensä.

— Missä? kysäsi prokonsuli.

— Ateenan ja Korintoksen keskivälillä.

— Mene!

Prokonsuli avasi piirustimellaan siteen, johon sinetti oli painettu, ja katsahti hätäisesti otsakirjoituksen läpi:

"… Petrokselle, Ateenan piispalle, veljellinen tervehdys ja rauha Isältä, niinkuin myös Pojalta, joka on samanlaista, vaan ei samaa olentoa kuin Isä!"

Sen jälkeen hän pisti kirjeen vyölleen manttelinsa alle, järjesti tämän ja yritti mennä, kun piispa Petros, joka ratsasti muulilla pappiensa etunenässä, nyökkäsi päätään ja nosti kädessään olevata ristiä merkiksi, että tahtoi puhutella prokonsulia. Toinen viittaus käski pappeja vetäytymään syrjään. Prokonsuli kiirehti nopein askelin molemmat suitsuttajat perässä kohtaamaan prelaattia puolitiessä.

Petros, homoiuusialaisten piispa, oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli harteva, laiha ja jäntevä mies, pää pystyssä, jokaisessa piirteessä tahdon voimaa. Sotaratsu olisi semmoiselle miehelle sopinut paremmin kuin muuli. Petroksen otsa oli matala ja suora, katse terävä ja vakoileva, kulmakarvat pitkät ja sangen kaarevat, nenä käyrä ja jalomuotoinen, suu iso, vaan piirteiltään kaunis. Suuri oli erotus tämän, kansan alhaisimmasta luokasta arvoonsa nousseen miehen, ja ylimyksellisen Annæus Domitiuksen välillä! Akaian prokonsuli näytti pieneltä ja naurettavalta, kun hän korskeassa juhlapuvussaan, paljaspäisenä, pöhöihosena, kaksileukaisena, ihramahaisena, pohkeet pyöreinä kuin naisella seisoi Petroksen, Ateenan piispan edessä. Vaan erotus tasoittui, kun huomasi roomalaisen tyynen maailmanmiehenryhdin, hänen vilkkaat, itsetietoiset silmänsä, hänen huuliensa hienon hymyn.

— Loistava ja jalo herra, sanoi Petros äänellä, jonka ylpeä päättäväisyys korvasi sanojen nöyryyden, — saanko kunnian nähdä sinua huomenna kattoni alla, vai sallitko vähäpätöisen palvelijasi samaan aikaan tulla luoksesi? Ajat ovat pahat. Julianuksen mieletön yritys on pelottavaan määrään rohkaissut sekä vääräuskoisten että pakanoiden mieltä. Täällä on paljo, joka kehottaa meitä neuvottelemaan yhdessä.

Prokonsuli myönsi tämän ravistaen huolestuneen näköisenä päätään ja kiirehti vakuuttamaan saapuvansa mihin tahansa, minne piispan suosio ja hänen oma velvollisuutensa hänet kutsuisi. Tervehdykset lausuttua Petros läksi taas liikkeelle muulinsa selässä, ja papit kulkivat perässä. Prokonsuli läksi vastapäiseen suuntaan torin ylitse.

Epikuurolaisia, jotka äsken jätimme, tervehtivät suostumushuudoilla heidän matkallaan pitkin Kerameikos-katua tutut ja tuntemattomat niissä ihmisjoukoissa, jotka vilisivät seurustelusaleissa ja pylväskäytävissä. Vaan paljo oli niitäkin, jotka tekivät ristinmerkin ja siirtyivät toiselle kadulle, kun huomasivat tuon kevytmielisen seuran.

— Pelkkiä puhdasrotuisia Ateenalaisia! Sydämelleni tekee hyvää nähdä niitä, sanoi vanha nälkiintynyt kilpataistelija.

— Minä tunnen ne! He ovat vanhan kansan helleenejä, jotka rakastavat taidetta ja isien uskoa! huusi muuan kuvanveistäjä kulunut mantteli yllä ja taputteli käsiään.

— Tuo, harmaan kimon selässä, hän, joka nauraa noin makeasti ja laskee leikkiä tuon ilolinnun kanssa, arvaapas kuka hän on! sanoi muudan kirjakauppias kääntyen erään roomalaisen nuorukaisen puoleen, joka sattui hänelle naapuriksi. — Eipä kukaan huonompi kuin Olympiodooros, kuolematon runoilija. Minä kustansin hänen ensimäiset epigrammarunonsa. Niillä oli huono menekki, sillä maailma on alenemassa päin ja kirjallisuutta halveksitaan. Mutta minä en valita, en suinkaan. Vielä runottaret löytävät korkeita suosijoita… Ja kun minulla sattumalta on mukanani aivan uusi kappale noita ihailtuja runoelmia (kirjakauppias veti pienen käärön manttelinsa alta esiin), niin suon minä sen mielelläni jalolle vieraalle…

Roomalainen ei lausunut mitään, vaan viittasi orjalle, joka otti käärön vastaan ja maksoi sen. Sen jälkeen hän poistui kiusallisen lörpön läheisyydestä.

— Noita oivallisia poikia! huudahti joku sievä kukkien kaupittelija toiselle nostaen huntuansa ja katsellen matkan päässä meneviä ratsastajia, — näitkö Karmidesta, ystäväni? Näitkö häntä?

— Deemofilos, sanoi eräs porvari toiselle, — näetkö pilveä Teeseuksen temppelin yläpuolella?

— En näe mitään pilveä, ystäväni. Taivashan on aivan selkeä.

— No kuule sitten!

Nyökähtämällä vähäsen päätään porvari käänsi ystävänsä huomion kahteen henkilöön, jotka olivat heitä lähellä. Toinen oli ukko, joka kori käsivarrella oli istahtanut pylväskäytävän portaille lepäämään, toinen kristitty presbyteri. Jälkimäinen puhutteli edellistä seuraavin sanoin:

— Olethan Batyllos, oliivikauppias?

— Olen.

— Sinua sanotaan hurskaaksi mieheksi; vaan kirkossa en sinua koskaan näe. Mikä on syy siihen?

— Olen oikeauskoinen. Herran huonetta ovat jo kauan saastuttaneet ne, jotka ontuvat sanan totuuden ja Areioksen valheen välillä.

— Sinä olet siis niitä, jotka särkevät ainoan kirkon ja hajottavat Herran jäsenet. Ettekö näe koston päivän lähestyvän?

— Martyyrien päivä, voiton päivä! vastasi ukko niin kovalla äänellä, että kaikki ympärillä seisovat katsahtivat häneen. Homoiuusialainen poistui.

— Deemofilos, joko näet pilven?

— Jo. Ilma on raskas. Näyttää tulevan ukkonen.

— Oi, se on tervetullut, jos se vaan puhdistaa ilman.

— Kunnon Kliinias, kuiskasi Deemofilos, — huhu kertoo että Julianus…

— Vaiti, mies! keskeytti häntä Kliinias samanlaisella äänellä ja katsahti tuskallisena ympärilleen. — Älä lausu hänen nimeänsä, jos rakastat päätäsi. Keisari palkkaa satatuhatta vakoojaa. Muureilla on korvat, kaislat kielittelevät, kuten Miidaan aikoina, vieläpä kuukin voidaan manata alas kertomaan, mitä se on lukenut sinun silmistäsi. Älä puhu, älä toivo, älä ajattele, jos vielä rakastat ruusuista päivän valoa!

KOLMAS LUKU.

Delfoi. Oraakelintiedustelijat.

Apolloonin kuuluisa ennustustemppeli oli laaksossa, jota Parnassos vuori kolmelta taholta ympäröi. Seutu on jylhä ja pelottava — ja mahtoi siltä tuntua vielä enemmän pyhiinvaeltajalle, joka sinne saapui ensikertaa, vavisten ajatellessaan, että lähestyi salaperäistä, jumalallista tai demoonillista voimaa, tietämättä, kuinka pyytolaisesta luolasta tupruileva höyry oli muodosteleva hänen tulevaisuutensa. Semmoista tulokasta varoitti vakavasti itse luonto, ettei kevytmielisesti hankkisi selkoa niistä kohtaloista, jotka lähempänä hautaa häntä odottelivat. Ollen avonaisena etelään päin laakso kapenee, kalliot tulevat korkeammiksi ja jyrkemmiksi, niiden muodot yhä ihmeellisemmiksi, kuta enemmän lähestyy sitä paikkaa, jossa laakson seinämät yhtyvät teräväksi kulmaksi. Täällä, sypressien varjossa, pulppuaa Kastalia kolmesta lähteensilmästä esiin kalliosta.

Tästä runoissa lauletusta lähteestä kasvaa puro, joka, vaellettuansa yksinään laakson läpi, yhdistää kohtalonsa Pleistos joen kanssa ja yhdessä tämän kanssa saapuu hautaansa Korintolaiseen lahteen. Tätä puroa pitkin kävi tie oraakelitemppeliin.

Eräänä syksyiltana, vuonna 361 meidän ajanlaskua, vaelsi temppelitietä vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka rinnatusten suuntasivat kulkunsa laakson sisään. Molemmat olivat valkeissa vaatteissa, ja heitä olisi voinut luulla pyhiinvaeltajiksi, ellei oraakeli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen olisi vaiennut ensimäisen kristityn keisarin käskystä, ja pyhiinvaellukset Delfoihin olisi sen jälkeen loppuneet. Vieraita he kuitenkin olivat tässä seudussa. Sen saattoi arvata heidän silmäyksistään ja liikkeistään, ne kun selvästi osoittivat, että esineet mitkä täällä kohtasivat heidän katsettaan olivat heistä uusia tai eivät ainakaan tavallisia. Tyttö katseli kummastellen synkkiä kallioita, jotka molemmin puolin kohottelivat huippujansa taivasta kohden, ja häntä ehkä värisytti syvä hiljaisuus, jota pikemmin enensi kuin vähensi puron lorina ja puusirkan valittava ääni. Muut aistimet olivat tuomitut lepoon; silmä yksin täytti sielua kauhistuttavan luonnon kuvilla.

Tuo tie, jolla muinoin oli vilissyt kaupunkien ja kuninkaiden lähettiläitä, uhrisaattoja ja pyhiinvaeltajoita, kuinka autio se nyt oli! Se oli ruohon ja sammaleen peitossa, myrtti orasteli sen kivien raoissa. Laakson asukkaat kammoivat sitä; ne kulkivat mieluummin toista, likempänä Delfoin kaupunkia olevata tietä, koska siihen aikaan rosvot, joilla oli tyyssijansa Parnassos-vuoren luoksepääsemättömissä rotkoissa, hätyyttelivät seutua. Tämän tiesivät molemmat vaeltajat, vaan heidän mielensä täyttivät ajatukset, jotka eivät suoneet sijaa pelon tunteelle.

Mies ja hänen seuralaisensa olivat, iän erotuksesta huolimatta, huomattavasti toinen toisensa näköisiä. Molemmilla oli säännölliset kreikkalaiset kasvonpiirteet, ja molemmilla lievensivät niitä, vaikka eri määrissä, samat yksilölliset poikkeukset. Vaikeata oli miehen ulkonäöstä päättää hänen ikäänsä. Hänen jäsenissään kuvautui vielä ihana miehuuden voima, vaan poskien juovat olivat vuosien kuluessa syventyneet ja — mikä selvimmin näytti hänen tulleen keski-iän ohitse, vaan samalla antoi hänen kasvoilleen omituisen ilmeen, — kulmakarvojen kaarien alla oleva lihas esiintyi tavattoman leveänä, ja muodosti voimaa osottavan piirteen totisen otsan ja melkein haaveksivaisen katseen välille. Tämän piirteen löytää antiikkisista Nestorin ja Aiaan kuvista. Otsalta hänen tukkansa oli vähän harventunut; parta (siihen aikaan harvinainen kaunistus), tumman ruskea ja kiharainen kuten hiuksetkin, ympäröi hänen huuliaan ja poskiaan. Hänen vartalonsa oli korkea ja täynnä arvokkaisuutta. Tytön kasvot olivat säännöllisemmät kuin hänen seuraajansa, säännölliset tyypilliseen ankaruuteen asti, ja tätä lisäsi vielä hänen ihonsa kirkas, läpikuultava, vaan terve vaaleus. Hän oli marmorikuvan näköinen; vaan marmorin lämmitti suurten tummansinisten silmien lempeä loiste ja sen elähytti suun suloisesti kaareilevat piirteet, jotka Lavaterin mielestä olisivat olleet varma sydämen hyvyyden merkki.

— Hermione, sanoi mies vieressään astelevalle tytölle, — vuorenhuippu, joka kohoaa tuolla kaukana, puettuna etäisyyden sinertävään vaippaan, on Lykooreia. Siellä ja sen sisaruskukkuloilla kävelivät ennen aikaan Apolloon ja runottaret, ennen kuin epäilys heidät karkoitti. Hopeahattarat, jotka sitä seppelöivät, olivat silloin aluksia Autuuden saarista; ne saattelivat sinne autuaita henkiä jotka tulivat Olympolaisten lauluissa kuulemaan ja heidän tansseissaan näkemään kuvallisesti maailmankaikkiuden salaisuudet. Nämät laulut, niin kertoo taru, kuuluivat tyyninä iltoina semmoisina kuin tämäkin, alas laaksoon, ja niiden sävelien mukana laskeusi mielenrauha kuuntelevien sydämiin…

Ja nyt, sanoi mies itsekseen, harhailee samoilla kukkuloilla onnettomia ihmislapsia, verimiehiä ja kristittyjä kiihkoilijoita, jotka on karkoitettu uskokunnasta, joka on heidän arvoisensa. Rosvoja Parnassos-vuorella! Semmoisia on kai siellä tavattu ennen näitäkin, vaan he varastelivat ainoastaan runoilijoilta.

Miehen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tätä ajatellessaan.

— Isä, sanoi tyttö, nämä kalliot pelottaisivat minua, jos vaeltaisin yksinäni. Ne ovat niin korkeat ja kauheasti halkeutuneet. Mutta silmää virkistää Lykooreia, sillä siihen valelee aurinko hohdettaan, ja sen päälaen ympärillä taivas on kirkas ja puhdas.

— Niin on. Kun ympärillämme on pimeätä ja synkkää, niin silmä halusta etsii valoisampaa etäisyyttä… Hermione, jatkoi hän ja viittasi vasemmalle, — tuolla alhaalla on ikivanha Delfoin kaupunki, jonka Homeeros on lauluissaan ylistänyt Pyytoon nimellä. Nyt sen tuhannet kuvapatsaat ovat rikotut, sen aarteet ryöstetyt, sen loiste kadonnut. Teatteri, kilparata, oppisalit, voimistelulaitokset ovat tyhjinä. Kristityt, Hermione, vihaavat taiteen jaloa leikkiä samoin kuin tutkimuksen syvää totisuutta. He puhuvat köyhyydestä ja ryöstävät meidän temppeleitämme, he puhuvat nöyryydestä ja polkevat meidän niskojamme. Muinoin nämät kadut kaikuivat rukousvirsistä, vilisivät täynnä juhlapukuisia vieraita ja valkeavaippaisia uhripappeja. Nyt vaeltaa raskasmielinen kansa sen torilla. Tuo kenttä, jonka tuolla näet ja jonka kuihtuva kasvullisuus osottaa niukkaa viljelystä, minkä voimassa pitämiseen tarvittavat käsivarret ja työinto puuttuvat, on Krissan kenttä, jonne muinoin helleenein joukot vaelsivat katselemaan neron, voiman ja kauneuden voittoja.

Vasaranlyöntejä kuului kaupungista. Eräästä pylvähistöstä lohkoiltiin kiviä rakennettavaan kristilliseen kirkkoon. Se oli Kniidolaisten pylvässuojama, jonka seinille Polygnootos, siveltimen Homeeros, oli maalannut valloitetun Troian, kreikkalaisten lähdön ja Odysseuksen käynnin manalassa. Hävityksen taisi nähdä siltä paikalta, jossa molemmat vaeltajat seisoivat. He näkivät sen: tyttö peitti kasvonsa hunnullaan; mies tarttui hänen käteensä ja kiirehti askeleitansa.

Sitten he tulivat iäkkääseen laakerilehtoon, joka erotti kaupungin oraakelitemppelistä. Lehto täytti laakson sisintä sopukkaa Parnassoksen jyrkänteiden välillä, ja sen tumma vehreys teki hämärän vielä synkemmäksi. Se oli Apolloonille pyhitetty, ja siitä oli saatu Hellaan runoilijain ja pyytolaisten kilpailujen voittajain seppeleet. Sen vanhat rungot kumartuivat puron ylitse, yhdistyivät kuiskutteleviksi ryhmiksi, punoivat latvansa hämäriksi holveiksi, joiden varjoissa aavisti suuria muistoja. Ja taide oli tullut aavistukselle avuksi. Missä päivän säde kimalteli alas puiden alle, siinä se usein valaisi jonkun Homeeroksen marmoriotsaa, joka runottaren innostuttamana loi korkeuteen tyhjät silmänsä, tai dryadein (metsän impien) ryhmää, jotka olivat keräytyneet kitaraa soittavan Orfeuksen ympärille. Nyt moni kammoi lehtoa pakanallisen demoonin asuntopaikkana, ja ne tuoreet lehdet, joita se vuosittain versoi, eivät joutuneet mitään otsaa kaunistamaan, sillä painitanner kaipaili öljyllä voideltuja urhojansa; ja missä runoinnostus vielä laajenteli ihmisrintaa, siellä kaikuivat hymnit Hänelle, "tuntemattomalle Jumalalle", josta Paavali kerran oli puhunut Ateenan kansalle.

Oli niin hiljaista lehdossa nyt Hermionen ja hänen isänsä kulkiessa sen lävitse. Siellä vallitsi äänettömyys, kun he olivat siitä lähteneet, — vuosisatojen äänettömyys, jonka kestäessä Delfoi hiljaa riutui pois ja Kastriin kylän savimökit nojautuivat sen kaatuneihin pylväihin.

Vaan eräänä päivänä, tuhatkaksisataa vuotta lähempänä meitä kuin tämän kertomuksen aika, näkivät Kastriin vaimot huuhtoessaan vaatteita Kastalian lähteessä muutamia muukalaisia harventuneessa lehdossa. Mitä he hakivat tästä vuorien ympäröimästä, unohdetusta sopesta? He sanoivat, kielellä jota naiset eivät ymmärtäneet, että Kastalia oli häväisty. He taittoivat vanhasta laakeripuusta muutamia oksia, suutelivat niitä ja vaelsivat pois. Vieraat miehet olivat Roomasta. Rooman kansa oli päättänyt, että runoilija nimeltä Tasso piti laakereilla seppelöittämän Capitoliumilla, ja vaikka laakereita kasvoi heidän omissakin lehdoissaan, katsoivat he paremmaksi tuoda niitä Parnassoksesta. Oliko siis entisyyden ja nykyisyyden väliltä katkennut side uudestaan solmittu? Oli, suuri muutos oli tapahtunut, vaikkei Kastriin rehellinen puolivilli kansa siitä mitään aavistanut. Hellas oli ylösnoussut vapauden hengessä, taiteessa ja tieteessä. Tiede ja taide ovat luonnostaan helleenejä ja kääntymättömiä pakanoita. Ne kunnioittavat Golgatan oliivia, vaan Parnassoksen laakeri on heidän taistelujensa ja voittojensa merkki.

Valkopukuiset vaeltajat — isä tyttärineen — astuivat rapistuneita kiviportaita myöten ylös laakson toisen seinämän juurella olevalle kalliolle ja näkivät oraakelitemppelin lepäävän tummien vuorijyrkänteiden alla. Iästynyt Apolloonin pappi, ainoa joka oli sadasta jäljellä, vartioitsi sen vaalennutta loistoa. Heidän tullessaan hän lepäili kypressin alla, tuijotellen salaperäiseen E-kirjaimeen, jonka joku muinaisajan miehistä oli piirtänyt temppelin sisäänkäytävän yläpuolelle. Riutuvan elämän iltarusko kajosteli hänen painuneilla poskillaan, ja valkeina laineina parta valui hänen rinnalleen. Pyhiinvaeltajat, sillä niitä matkalaiset kuitenkin olivat, tervehtivät häntä kunnioittavasti.

— Nimeni on Kryysanteus, — ja olen Ateenan miehiä. Tämä neito on tyttäreni Hermione, joka kuusitoista vuotta takaperin jäi ainoaksi lapsekseni.

— Olkaa tervetulleet, sanoi Apolloonin pappi Heerakleoon. — Oletteko tulleet pyhää paikkaa katsomaan?

— Emme, vastasi Kryysanteus, — olemme tulleet muuta varten kuin tyydyttämään katseluhalua, joka meille tuottaisi ainoastaan kaihoa. Olemme tulleet oraakelia tiedustelemaan.

Vanhan papin kasvot ilmaisivat kummastusta. — Etkö tiedä, sanoi hän, — että Pyytian ääni on vaiennut ja profeetallisten höyryjen lähde on ehtynyt? Viimeinen naispappi on jo kauan aikaa sitte kuollut.

— Oi, tiedän sen liiankin hyvin, vastasi Kryysanteus. — Mutta vaikka Pyytia on kuollut, elää tietäjäjumala ikuisesti.

— Apolloon on kuollut! vastasi Heerakleoon ja kiinnitti Kryysanteukseen katseen, jonka mystillinen ilme oli omiansa lisäämään noiden vakaumuksen täydellä painolla lausuttujen sanojen outoutta ja kummallisuutta. Vanhuksen silmistä näkyi sielu, joka mieluimmin oleskelee itseensä suljettuna, vaan, kun sitä itsensä tutkistelemuksesta vedetään ulkonaisten esineiden puoleen, pikemmin käsittää ne yhtenä ainoana kuvana, kuin ottaa erityisseikat huomioon. Sellaisesta katseesta voi tuntea teosofit ja mystikot; maailman lasten mielestä siinä on jotain kamalaa ja hengentapaista: se lausuu ilmestyksiä kuolemasta ja pakottaa uskomaan katoomattomuutta. Se ilmaisee samassa myös jotakin, joka on ymmärryksen piirin ulkopuolella, mielettömyyden rajalla. Ehkä Kryysanteus ukon silmistä näki juuri tämän — ja sen mukaan selitti sen vastauksen, jonka hän oli antanut. Ateenan arkontti tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi. Hän oli vaiti silmänräpäyksen ja sanoi sitten lempeällä, syvintä sääliä ilmaisevalla äänellä:

— Minä jätän sinun uskosi perusteilleen. Mutta eiköhän meillä kaikilla, kuten Sookrateellakin, ole oraakelia omassa povessamme?

— Jos niin on, niin miksi tulit tänne kysymään mykistyneeltä neuvoa?

— Se joka tahtoo uneksia, hakee äänettömyyttä, yksinäisyyttä ja pimeyttä, ei melua, ihmishälinää eikä päivänvaloa. Samoin sekin, joka rukouksessa tahtoo puhua Jumalan kanssa ja havaita hänen vastauksensa sisäisessä ilmestyksessä. Hänestä ei ulkonaiseen korvaan kohdistuva äänettömyys ole kylläksi, eikä myöskään ulkonaisen silmän havaitsema pimeys. Jokaisen maallisen äänen täytyy olla laantunut tunteesta, ja jokaisen maallisen kuvan hävinnyt mielikuvituksesta, sillä tunnehan on ikäänkuin sielun korva, ja mielikuvitus kuin sen silmä, jolla se havaitsee jumalallisen. Mutta mistä löytäisin paikan, joka niinkuin tämä valtaa tunteen tuhatvuotisen pyhyyden voimalla ja lumoaa mielikuvituksen yksinäisyydellään ja luontonsa jylhällä kuvannollisuudella? Katso, sen tähden, Heerakleoon, tulimme tänne, minä ja tyttäreni.

— No hyvä, miten voin siis olla sinun toiveellesi avuksi?

— Tyttäreni on hurskas impi. Salli hänen tulla osalliseksi niistä puhdistuksista, jotka ruumiillisesti tukevat sielun ponnistuksia päästä vapaaksi maallisista ajatuksista ja tulla kelvolliseksi ottamaan vastaan taivaallisia! Ja kun tämä on tapahtunut, niin johdata Hermione pyhälle kolmijalalle ja salli hänen jäädä yöksi temppeliin!

Hermione, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Apolloonin papin ja isänsä keskustelua, sanoi nyt: — Kunnianarvoinen mies, täytä isäni tahto!

Apolloonin pappi mietti hetkisen ja vastasi sitten:

— Jos sinun aikomuksesi, Ateenalainen, on, että sinun tyttäresi samalla kertaa on oleva kysyjä, jumalallisen ilmestyksen vastaanottaja ja ilmestyksen selittäjä, niin on minun virkani tässä tarpeeton, enkä minä riko keisarin käskyä, vaikka avaankin temppelin ovet teille, kuten jokaiselle katselijalle. Sinä saat itse, Kryysanteus, viedä tyttäresi kolmijalalle. Sille oraakelille, jota sinä tahdot tiedustella, on yhdentekevää, kuka semmoisen toimen toimittaa. Ja mitä puhdistuksiin tulee, niin kylpeköön tyttäresi, jos hän tahtoo noudattaa määrättyjä menoja, Kassotiin lähteessä, viettäköön yhden päivän paastoten ja tutkistellen, sekä tultuaan kolmijalalle juokoon maljasen Kastalian vettä. Minun palvelijattareni on opettava ja auttava häntä näissä valmistuksissa. Vaan sillä aikaa te olette minun vierainani. Minä en ole pitkiin kuukausiin nähnyt vieraita kasvoja; elän täällä kuin omassa maailmassani ja odottelen kuolemaa temppelini varjossa. Vaan sitä rakkaammalta tuntuu minusta saada nähdä sinun kaltaisesi mies ja sinun tyttäresi kaltainen impi. Seuratkaa minua! Tahdon lausua teidät tervetulleiksi kynnykseni yli.

Vanha Heerakleoon ojensi kätensä Hermionelle ja vei vieraansa lähellä temppeliä olevaan huoneeseen. Hänen iäkäs palvelijattarensa, ainoa toveri hänen yksinäisyydessään, teki leposijat Kryysanteukselle ja hänen tyttärelleen, pesi heidän jalkansa ja katti heille pöydän, johon asetteli leipää, maitoa, hedelmiä ja viinirypäleitä. Hän ei myöskään unohtanut tehdä raittiista kukista seppeleitä, joilla tämän yksinkertaisen aterian vieraat saivat koristaa itseänsä.

Jo alkoi hämärtää huoneessa, jonka ainoa ikkuna antoi lähellä olevalle kallioseinämälle. Ruokaillessa keskustelu sattui kääntymään seutua ahdistavaan rosvojoukkoon. Siitä vanha pappi ei muuta tiennyt, kuin että rosvot olivat kristittyjä, jotakin lahkoa, jota muut kristityt vihasivat, että ne eivät olleet maassa syntyneitä, vaan olivat sinne tulleet, ei tietty kuinka tai mistä, sekä että ne viime keväällä eräänä päivänä olivat suurena joukkona tulleet alas pyhäkköön ja vaatineet häneltä temppelin avaimia, vaan eivät tehneet hänelle eivätkä hänen palvelijalleen mitään pahaa, eivätkä myöskään vahingoittaneet mitään temppelissä, jossa muutoin ei enää mitään ollutkaan, joka olisi voinut tyydyttää saaliinhimoa. Keisari Constantinus oli siinä kohden jo aikoja sitten ehtinyt heitä ennen ja korjattanut pois viimeiset kalleudet, jotka tuo muinoin äärettömän rikas pyhäpaikka vielä omisti. Ukko puhui tästä viimeisestä seikasta äänellä, jossa ei ilmautunut mitään katkeruutta. Vanhuus oli ehkä jäätänyt hänen sydämensä. Vaan Ateenalaisen kasvot synkistyivät, ja hän tuskin kuunteli vanhaa palvelijatarta, joka ryhtyi puheeseen ja kertoi, että rosvojoukko oli monta kertaa tehnyt öisiä hyökkäyksiä läheiseen Delfoin kaupunkiin, ryöstänyt paljon ja lyönyt monet ihmiset kuoliaaksi. Vaan nyt oli tullut Korintoksesta osasto sotilaita Delfoita suojelemaan. Tämän tiesi palvelija kertoa, sillä hänen täytyi käydä kaupungissa talousasioilla, vaan hänen isäntänsä ei sitä koskaan tehnyt.

Aterian jälkeen astuttiin huoneesta ulos nauttimaan illan vaalenevaa ihanuutta. Heerakleoon johdatti vieraansa erääseen luolaan, joka oli vähän matkan päässä temppelistä. Puro lorisi lähellä. Luola oli avonainen länttä kohden, ja ilta-aurinko, joka loisteli erään vastapäätä olevan ahtaan solan lävitse, valeli ruusunhohdettaan sen hämärään. Kypressejä, myrttejä ja ruusupensaita kasvoi ympärillä, muratti ja kuusamakasvit pujottelivat sen seinämiä pitkin. Sinne, turveistuimelle luolan suulle istahtivat Apolloonin pappi, Ateenan arkontti ja hänen tyttärensä.

Hermione lausui: — Muistatko, Heerakleoon, lausuiko oraakeli, silloin kun se vielä puhui, koskaan mitään hänestä, josta kristityt ovat ottaneet nimensä?

Vanhuksen kasvot kirkastuivat, kuin olisi hänestä ollut mieluista vastata siihen kysymykseen. Hän sanoi: — Kuulkaa oraakelin lauselmia, jotka se antoi miehelle, joka enemmän kuin sata vuotta sitten saapui tänne ja tiedusteli oraakelia juuri Jeesuksesta:

Viisaat tietävät tään: kalo-kahleet ruutuihin murtain, henkemme heilahtaa valomaille kuolematonna; vaan tuo ylhäällen valosampana liiteli muita.

Kun tiedustelija ihmetteli, että niin jalon miehen piti kuolla pahantekijän kuolemaa, vastasi Pyytia:

Henkeä kuolematont' ei saastuta ruumihin kurjuus: kaikkein kärsiminen on, hurskaan saatava taivas.

— Minä tunnen nämä oraakelin lauseet, sanoi Kryysanteus, — Porfyrios mainitsee ne kirjassaan, jossa vastustaa kristittyjä.

— Onko siinä kaikki, mitä orakeli on lausunut tuosta galilealaisesta viisaudenopettajasta? kysyi Hermione.

— Ei, meillä on vielä lauselma paljoa myöhemmältä ajalta:

Toukan pistämä, päivän polttama tai viluyössä kuihtunut taikka jo umpussaan rujokasviksi säätty maailman puun joka lehtinen on, yks' täydellinen vaan.

— Apolloon, jatkoi Heerakleoon, oli kaunis kasvoiltaan, vaan ennustajana kutsuttiin häntä kuitenkin vinosuuksi, koska hänellä oli syytä milloin ylimalkaisilla, milloin kaksimielisillä sanoilla torjua kiusallista uteliaisuutta. Niin paljo on kuitenkin selvillä, että oraakeli ei suinkaan kantanut vihaa Jeesusta kohtaan. Ei ketään, ei edes Sookratesta, ole Apolloon niin suuresti ylistänyt, kuin tuota viisasta miestä Juudan maalla.

— Hän oli, sanoi Kryysanteus, — uskonnollinen henki, täynnä jumalallisen lämpöä, käytännöllisen viisauden opettaja ja suuri ihmeitten tekijä. Porfyrios kertoo opettajastaan, Plootiinoksesta, että tämä neljä kertaa hurmauksen tilassa oli nähnyt alkuyksilön, ainoan ja totisen jumalan. Tämä tapahtui, kun hän jo oli vanha ja elänyt elämää, jonka koko harrastus tarkoitti yksinomaan sielun puhdistusta ja aatteiden maailmaa. Minä arvelen että sen, minkä Plootiinos saavutti vaivuttamalla sielunsa tajuttomuuden ja muodottomuuden mereen, että sen omisti Joosepin poika paremmin luonnosta ja pysyväisenä omana, niin että hän saattoi vaeltaa ihmisten joukossa ja vaikuttaa ulkomaailmassa häiriintymättä sen kautta jumaluuden katselemisessa. Mitä hänellä oli mitä suurimmassa määrässä, sitä, tahi ainakin sen mahdollisuutta, on meillä kaikilla vähemmässä määrässä. Lumpeenkukka näyttää keijuilevan vapaasti laineen huipuilla, vaan sen varsi ulottuu syvyyden läpi ja on juurillaan kiinni sen pohjassa. Niin häilyy ihmishenkikin rajoitetussa vapaudessa maailman virran pinnalla, ja sen järki on kuin kukkasen kehä, joka aukenee auringon loisteessa ja kääntyy sen perässä: vaan se on kaksilla juurilla, tunteen ja mielikuvituksen juurilla, kiinni maailmanhengessä — Apolloonissa, tai miksi häntä tahtoo kutsua. Niiden kautta Jumala tunkeutuu meihin; niiden kautta hän puhuu meidän sieluissamme, kuin puhejohdattimen kautta, ja ilmaantuu monissa muodoissa: omantunnon äänenä, taiteilijan innostuksena, aavistuksena ja ennustuksena. Ettei näiden havaitsemusten alkusyy ole itse yksityisihmisessä, vaan on yleinen ja yhteinen, nimittäin Jumala, hänen ilmestyessään maailman henkenä, se näkyy siitä, että omantunnon lakien perussäännöt ovat kaikissa kansoissa ja ihmisissä samat, ja että taiteen teoksissa, vaikka tosin eri puolilta ja toisissa täydellisemmin toisissa puutteellisemmin, kuvastuu sama aate.

Kun Kryysanteus vaikeni, eikä vanha Heerakleoon, joka hymyillen oli kuunnellut, näkynyt haluavan mitään väittää vastaan, alkoi Hermione kainosti puhua ja lausui:

— Tämä havaitaan myöskin siitä taivaallisesta lämmöstä, joka leviää sieluun, kun sen valtaa joku kaunis, tosi ja hyvä. Erilaisuudet taas voidaan selittää ihmisten erilaatuisten sieluntaipumusten avulla. Kaksi kukkaa, jotka kasvavat toinen toisensa vieressä samanlaisesta maaperästä ja saavat siitä samanlaisen ravinnon, muuntavat tämän, kumpainenkin oman erityisen luonteensa mukaan, ja antavat sen luotaan suloisina, vaan keskenään erilaisina tuoksuina. Eikö ole niin, isä?

Kryysanteus hymyili myöntävästi, pani kätensä tyttärensä kaulalle ja suuteli häntä otsaan.

Kun aurinko oli laskenut, niin Heerakleoon palasi vieraittensa kanssa asuntoonsa. Täällä Hermione erkani heistä ja seurasi vanhaa palvelijatarta, sillä neitosen oli määrä samana iltana kylpeä Kassotiin lähteessä sekä muuten valmistautua tulevaksi yöksi, joka piti vietettämän tutkistelemalla ja rukoilemalla. Seuraava päivä oli sitten käytettävä uudistettuun kylpemiseen, paastoon ja yksinäisiin tutkistelemuksiin, kunnes hämärä oli tullut. Silloin piti isän johtaman Hermione Pyytian kolmijalalle, joka seisoi ennustushöyryjä huokuvan aukon suulla, ja Hermionen piti jäädä yöksi yksikseen temppeliin, ilmestystä odottamaan.

Kun miehet olivat kahden kesken pienessä kamarissa leväten sohvillaan, sytytetty lamppu välillään, pyysi Kryysanteus isäntää selittämään niitä kummallisia sanoja, jotka oli lausunut Apolloonin kuolemasta.

Heerakleoon suostui mielellään niitä selittämään, ja nyt tuli näkyviin, että vanhus oman henkensä vaatimuksesta oli laatinut itselleen teosofisen järjestelmän, josta hän löysi sen lohdutuksen, jota tarvitsi sen opin perikadon korvaukseksi, jota hän lapsuudestaan saakka oli palvellut ja uskonnollisella lämmöllä rakastanut. Hän rakasti muistojaan, kunnioitti sitä kukistunutta suuruutta, jonka palveluksessa oli työskennellyt, ja hän taisi kuitenkin, koska tämä oppi sovitti hänet kohtalon kanssa, kuolla tyytyväisenä ja rauhallisena, viimeisenä Apolloonin pappina katsellen hyljättyä temppeliänsä.

Heerakleoon sanoi:

— Henkimaailmassa on jo kauan aikaa sitten, nimittäin Jeesuksen elämän aikana, tapahtunut suuri muutos. Tästä muutoksesta me kuitenkin tiedämme sangen vähän. Tosin näkyväinen maailma, niinkuin Platoon sanoo, on henkimaailman varjo, ja kun varjostava esine vaihtuu, niin vaihtuu varjokin, vaan se kuvastaa kuitenkin ainoastaan esineen ulkopiirteet, ja niitäkin vaillinaisesti. Mitä tarkoitan, tulee sinulle selvemmäksi siitä, jota nyt aion kertoa. Olen urkkinut tietooni ja pannut muistiin monta salaperäistä tapausta, jotka todistavat henkimaailmassa tapahtunutta muutosta, vaan niistä kerron ainoastaan seuraavan:[8]

Epiterses, kaunopuheen opettajan Aemilianuksen isä, matkusti kerran Italiaan laivassa, jossa oli paljo matkustajia ja kauppatavaroita. Kun laiva oli tullut Ekinadien saarien edustalle, tuli tyyni. Oli ilta, vaan useimmat laivamiehistä ja matkustavista olivat vielä valveilla, kun äkkiä kuulivat kaikki äänen, joka tuntui tulevan Paksaisaarilta ja huutavan perämiehen nimeä. (Hän oli Egyptiläinen ja nimeltään Tasus). Kaikki rupesivat ihmettelemään, ja Tasus itse peljästyi kovasti. Vasta kun ääni oli kolme kertaa kuulunut, uskalsi hän vastata, ja sen jälkeen huutaja vielä suuremmalla äänellä antoi kuulua seuraavan käskyn: kun olet päässyt Paloodeen seuduille, niin ilmoita, että suuri Paan on kuollut! Kaikki ihmettelivät vielä enemmän, ja neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. Tasus itse päätti, jos tulisi hyvä tuuli, purjehtia ilman muuta Paloodeen ohitse, vaan jos tuuli tyyntyisi sen läheisyydessä, niin hän aikoi huutaa kuultavaksi mitä oli saanut tietää. Ja kun laiva oli saapunut Paloodeen edustalle, niin oli silloinkin tyyni, jonka tähden Tasus päätöksensä mukaan huusi laivansa perästä maahan päin kääntyneenä ne sanat, jotka oli kuullut: suuri Paan on kuollut! Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun ilman täytti ihmettelyn sekainen huokailu. Roomassa tämä tapaus tuli pian tunnetuksi. Ja keisari Tiberius kutsutti Tasuksen luokseen, ja tutkitti tarkemmin tapauksen menoa, sen mahdollisia perusteita ja sen merkitystä.

Samankaltainen tapaus, jatkoi Heerakleoon, — sattui grammatikko Deemeetriokselle, kun hän kulki tutkimusmatkallaan ympäri Brittien saaria. Tämän minä asetan yhteyteen sen huhun kanssa, joka Jeesuksen aikana kiersi maailmaa ja herätti paljon huomiota Roomassa, että nimittäin Foiniks-lintu uudestaan oli näyttäytynyt Egyptissä;[9] samaan yhteyteen asetan myös senkin seikan, että samasta ajasta alkaen ikuinen lamppu egyptiläisen Ammoonin temppelissä on tarvinnut vuosittain vähemmän määrän öljyä kuin muinoin.[10] Sillä pienet seikat, Kryysanteus, saattavat olla sangen suuren muutoksen merkkejä. Mutta onpa olemassa selvempiäkin todistuksia, kuin nämä. Niitä näen siinä, että ennustusvoima yhä enemmän ja enemmän katosi tältä oraakelilta jo kauan aikaa ennen kuin kristityt tulivat mahtavaksi lahkokunnaksi, ja että kaikki muut lukemattomat oraakelit vähitellen itsestään vaikenivat; vieläpä siinäkin, että usko jumaliin on sammunut yhä useampien sydämestä, ettei runoilijoita eikä taiteilijoita enää elähytä sama innostus kuin ennen, ja että kauheita onnettomuuksia, toinen toisensa kintereillä, tapahtuu ympäri maailman, vähentäen ihmisten sukukuntaa. Koko meidän Hellaamme ei jaksa nyt, kuten näen olevan kirjoitettuna, asettaa niin monta raskasaseista soturia, kuin muinoin pieni Megara lähetti Persialaisia vastaan. Etkö huomaa jotakin puuttuvan, joka muinoin on ollut, että joku käsi, joka muinoin oli avoinna, nyt on puristunut nyrkiksi yli maailman? Voitko sanoa, mitkä ne muurit olivat, jotka muinoin pitivät tuntemattoman idän joukkoja heidän omissa rajoissaan, ja minkä tähden nämä muurit ovat äkkiä kukistuneet? Mistä on tullut se kaihosa himo, joka on tarttunut erämaan poikiin ja ajaa heitä, laine laineelta, murtumaan meidän legioniemme rautaa vastaan? Eivätkö he lopuksi murra estettä ja tulvaa meidän ylitsemme? Voitko sanoa, miks'eivät meidän metsämme eivätkä lähteemme suhise kuten muinoin, minkä tähden luonnon vertauskuvat äkisti ovat jäykistyneet hengettömiksi merkeiksi, joissa eivät mitkään jumaluusvoimat ilmaannu? Tuo käsittämätön ja tajuamaton, joka muinoin kävi henkäyksenä läpi esineiden, tuo jokin jota me kutsuimme suureksi Paaniksi, joka ikäänkuin huilun säveleillä elähytti luonnon yksinäisyyden, se on poissa. Se nousi kuin sumu maasta, kohosi aina ylemmäksi ja katosi avaruuteen. Minulla sen tie on selvillä. Kun se poistui Gaiasta (maasta), niin ääni, joka nousi Pyytoon maanraosta ja Trofoonioksen luolasta, kävi yhä heikommaksi, sillä tuo käsittämätön voima oli jättänyt maan syvyyden ja ikäänkuin häilyili nyt maanpinnan yläpuolella, tunkeutuen ihmishenkiin. Siten minä selitän sen ilmiön, että maailma yht'äkkiä tuli täyteen tietäjiä, sibylloja, velhoja, loihtijoita, ilmestyksiennäkijöitä, taikureita ja ihmeiden tekijöitä, joiden joukossa Apolloonios Tyanasta oli suurin. Ennen semmoiset olivat melkein tuntemattomat, niitä oli aina vain yksitellen, nyt tuli heitä maa tulvilleen. Kteesifoonista Heerakleen patsaihin asti kansat näkivät heidän ihmetöitänsä, kunnes viimein tuo selittämätön voima katosi ihmisistäkin. Nämä ilmiöt olen huomannut varjossa, ja niistä päätän että suuri muutos on tapahtunut varjoa luovassa esineessä. Mutta mikä tämä muutos on ja mistä se on tullut? Tätä kysymystä sieluni on tutkinut ne pitkät vuodet, jotka olen täällä yksinäisyydessä viettänyt. Ja kun olin tutkinut kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta ja koettanut monta eri tietä, tunkeutuakseni salaisuuteen, niin minun täytyi kuitenkin lopuksi pysähtyä siihen arveluun, joka jo mietiskelemiseni ensi alussa tyrkkäytyi mieleeni, vaan jonka minä silloin hylkäsin alhaisena ja epäfilosofisena. Ne luonnon lait (niin minä ajattelen), jotka ovat vallitsemassa ihmismaailmassa, ovat henkimaailman lakien varjoja ja niillä on niissä vastineensa. Se laki, joka käskee, että ihmisen tulee syntyä, vanheta ja kuolla, on sen lain varjo, jonka alaisia Olympoksen asukkaat olivat. He ovat, kuitenkin korkeammassa merkityksessä kuin me, syntyneet — niinhän tarukin sanoo — he ovat vanhentuneet, ja he ovat kuolleet. Suuri Paan on kuollut, Apolloon on kuollut, ne olennot, joita meidän isämme kunnioittivat, ovat kuolleet. Älä hämmästy, Kryysanteus, minun sanojani! Niissä ei ole mitään herjausta. Nuo hyvät ja jumaloitavat olennot, jotka täyttivät maailman ihanuudella ja ilolla, jotka rakastivat puhtaita ja rehellisiä, suojelivat yhteiskuntia ja rankaisivat rikollisia, he olivat kuolevaisia kuin ihminen, heidän suojattinsa, ja kuolemattomia kuin hänkin. Oi, istuinhan minä jo nuorukaisena Apolloonin kuvan edessä ja katselin tuntikausia hänen kasvojaan, ihastuneena niiden tyyneyteen ja yliluonnolliseen ihanuuteen! Ja kuitenkin virtasivat kyyneleeni, sillä mitä kauemmin häntä katselin, sitä haikeammin kuulti hänen kauneutensa läpi surumielisyys, — olympolainen ja yliluonnollinen, kuten hänkin — ja minä ihmettelin, oliko taiteilija tietäen pannut teokseensa sen vivahduksen vai seuraako se välittömästi, ilman taiteilijan aikomusta, korkeinta muodoissa kuvattavaa kauneutta.

Nyt tiedän mitä tuo vivahdus merkitsi: se oli kuolevaisuuden tietoisuus. Olympoksen asukkaat olivat korkeampaa sukua kuin me: isämme kutsuivat niitä jumaliksi, te filosofit kutsutte niitä oikeammalla nimellä voimiksi tai demooneiksi. Niinkuin he ohjasivat ihmisen ensimäistä kasvatusta, niinpä heidän omanakin kasvatuksenansa ja alituisena tehtävänänsä oli: järjestää meidän sukuamme yhteiskunniksi, opettaa niille oikeutta ja herättää niitä kauneutta rakastamaan. Tästä toimesta heidät on kutsuttu pois; heitä ei enää ole olemassa meidän kannaltamme katsoen, sillä he ovat palanneet takaisin siihen kohtuun, joka heidät synnytti, moninaisuuden yksiöön, kaiken lähteeseen, kaiken olevaisen keskukseen: ainoaan, totiseen Jumalaan. Kirottu olkoon se ajatus, että ne jumalat, joiden polville hurskaat esi-isämme laskivat rukouksensa, joita he tuskassaan huusivat avukseen ja onnensa päivinä ylistivät, olivat vain tyhjiä mielikuvituksen tuotteita! Mutta että he olivat kuolevaisia, siitä oli aavistus jo olemassa hämärässä muinaisuudessa, ja sille antoi Heesiodos muodon kertoessaan veden neidon, naiadin lauseen:

Yhdeksän väkevää miespolvea versovan nähdä saa lorusuu varis, seitsenkolmatta kiitävä hirvi, kolmen hirven ikää ikä kaarneen, kaarnehen aikaa yhdeksän elo Foiniksin, palavan tämän näämme kutrikkaat jymy-Zeun somat immet kymmenen kertaa.

Näin Apolloonin pappi puhui, lampun valon lekutellessa hänen kuihtuneilla kasvoillaan. Hänen vieraansa oli häntä kuunnellut tarkkaavaisena, vaan ei tahtonut nyt tehdä mitään muistutusta hänen puheensa johdosta ja siten pidentää keskustelua, ehkä sentähden, että yötä oli jo pitkältä kulunut ja vanhus tarvitsi lepoa.

NELJÄS LUKU.

Kryysanteus.

Lukija muistanee tämän kertomuksen alusta erään miehen, joka kauniina aamuhetkenä meni Ateenan torin poikki, kun kaupan vilinä siellä oli vilkkaimmillaan, ja jota silloin toiset sanoivat rikkaaksi Kryysanteukseksi, toiset filosofi Kryysanteukseksi, toiset pääpakanaksi Kryysanteukseksi. Juuri sen miehen lukija nyt näkee esiintyvän Delfoissa ja häiritsevän viimeisen Apolloonin papin yksinäisyyttä. Nuo kolme yllämainittua lisäystä hänen nimeensä olivat kaikki oikeutettuja, viimeksimainittukin. Että Kryysanteus oli Ateenan rikkain mies, se ei siihen aikaan vallan paljoa merkinnyt; enemmän merkitsi se, että jos hän olisi vaihtanut Ateenan Tiberin varrella olevaan komeaan Baabeliin tai sen nuoreen loisteliaaseen kilpailijaan Bosporoksen rannalla, ja siellä viettänyt semmoista elämää, joka olisi soveltunut yhteen hänen varojensa ja ajan tapojen kanssa, niin hän olisi tuhlaavaisella ylellisyydellä voinut voittaa kaikki muut kuin keisarin suosikit ja kristityt piispat, sillä emme puhu hovista itsestä emmekä sen loistavasta komeudesta, joka luonnollisesti voitti kaikki, mitä yksityinen sillä alalla saattoi aikaansaada. Vaan Kryysanteuksessa ei ollut rahtuakaan sellaista kunnianhimoa. Hän jäi Ateenaansa, eikä syy siihen ollut tuossa Cæsarin ylpeydessä, jota miellytti enemmän olla ensimäisenä pienessä kylässä, kuin toisena Roomassa. Ateenassakin moni hänet voitti komeudessa ja ylellisyydessä.

Mutta mihin sitten Kryysanteus käytti rikkauttaan, kun ei hänen talossaan näkynyt hitustakaan sitä aasialaista ylellisyyttä, jolla sen ajan rikkaat itsensä ympäröivät? Jokainen Ateenalainen tiesi vastata tähän kysymykseen. He tiesivät, että hänen älynsä oli hakenut tuhansia muita keinoja rahojen hävittämiseen. Hänen tuhlaamisensa oli aivan omituista laatua. Ateenan seutu oli muinoin ollut kuuluisa oliivipuistoistaan. Attikan vuorien rinteet olivat silloin olleet oliivimetsien peitossa; — tämä kaunis ja hyödyllinen puu oli, kuten tietty, pyhitetty Pallas Ateenalle. Kryysanteuksen aikana näitä metsiä oli tuskin enää olemassa, ja Attika oli siten menettänyt parhaimman tulolähteensä. Kryysanteus tahtoi saada tämän lähteen uudestaan uhkumaan, ja hän taisteli väsymättä jättiläistaistelua luontoa, ihmisiä ja ajan oloja vastaan, hankkiakseen alastomalle vuorille takaisin niiden kaunistuksen, niiden kurjille asukkaille toimeentulon. Taistelua oli kestänyt kaksikymmentä vuotta, eikä Kryysanteus ollut vielä väsynyt; hänen ponnistustensa verrattain vähäpätöinen menestys oli häntä pikemmin kiihottanut kuin masentanut. Maatilukset Ateenan ympärillä olivat kaupungin itsenäisyyden ja loiston aikana olleet hyvin korkeassa hinnassa; nyt ne olivat suureksi osaksi autioita. Kryysanteus osti sellaisia viljelemättömiä tiloja, pani vapaaksi päästämänsä orjat vuokramiehiksi ja sai ilokseen nähdä viljan lainehtivan siellä, missä ennen tuskin oli laidunta lampaille. Mutta tämä ilo oli melkein hänen ainoa maavuokransa, sillä prokonsuli Annæus Domitius tosin tiesi olevan totta, että "missä ei mitään ole otettavaa, siellä keisari on menettänyt oikeutensa", vaan teki siitä toiselta puolen sen oikean johtopäätöksen, että missä jotakin on otettavissa, siinä keisari ei ole oikeuttaan menettänyt. Hänen menettelynsä tätä johtopäätöstä käytäntöön sovittaessa oli yhtä johdonmukainen kuin itse päätelmäkin ja johti kuin ympyrän kehää myöten aina takaisin lähtökohtaan: ensin mainittuun totuuteen. Yksistään henkiraha teki keisari Constantiuksen aikana 26 kultakolikkoa. Mitä Kryysanteus siis saattoi tehdä? Hän tyytyi kohtaloonsa ja lohdutti itseänsä sillä, että karu, kiviperäinen maa Ateenan ympärillä tuotti vielä laihoja, kun sitä vastoin ihanassa Campaniassa 400,000 tynnyrinalaa — kahdeksasosa maakunnasta! — oli joutunut autioksi keisarillisten virkamiesten kiskomisien tähden. Vaan Kryysanteuksen tuhlaus ei rajoittunut oliivi-istutuksiin eikä maanviljelykseen. Missä vaan torilla tai kaduilla tapasi Ateenalaisen, joka verhosi puhdasrotuisuuttansa ryysyisellä manttelilla, hän kysyi tältä tyhjäntoimittajalta: mitä hyödyllistä osaat toimittaa? Tietenkin Ateenassa oli suuri joukko retkaleita, joiden jaloa ylpeyttä tämä kysymys loukkasi, vaikka se oli lausuttu mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa, ja kun he kaukaa näkivät Kryysanteuksen tulevan, niin he hiipivät, päästäkseen häntä tapaamasta, johonkin pylväskäytävään, seurustelusaliin tai parturin luo: vaan monta oli niitäkin, joille vilpitön vastaus hänen kysymykseensä oli tuottanut hyvän toimeentulon. Kryysanteus ei antanut kellekään almuja, paitsi vanhuksille ja työhön kykenemättömille — kristityt moittivat rikasta miestä sellaisesta sydämettömyydestä — vaan hänellä oli ihmeteltävä kyky nähdä mihin ihmiset kelpasivat ja käyttää niitä oikeaan paikkaan. Jonakuna päivänä kenties joku Kleoonin jälkeläinen pääsi Kryysanteuksen avulla nahkurinverstaan omistajaksi; toisen kerran ehkä joku Hyperboloksen jälkeläinen sai lainaksi rahoja perustaakseen lampputehtaan. Niinpä elinkeinot, joista muinainen Ateena oli kuuluisa, rupesivat uudestaan kukoistamaan. Skamboonidain kaupunginosassa kaikui taas vasaran kalke ase- ja metallitehtaissa. Kolyttoksessa valmistettiin taas verkoja ja kankaita, Peiraieuksessa rakennettiin uudestaan laivoja. Kun Kryysanteus oli pannut asian alkuun, niin liike jatkui itsestään ja kasvoi hänen avuttaan. Ne summat, jotka hän oli pannut elinkeino-harrastuksen elvyttämiseen, virtasivat takaisin hänen aulassansa olevaan kassakirstuun. Joskin siis menestys tässä kohden peitteli hänen tuhlaustansa, niin se jäi toisissa sitä alastomammaksi. Kryysanteuksella oli pitkän aikaa ollut se päähänpisto, että tahtoi nähdä kaunotaiteiden elpyvän uudestaan eloon omassa syntymäkaupungissaan. Feidias ja Parraasios olivat teoksillaan saaneet aikaan, että taiteilija, oltuansa kansan silmissä tavallinen käsityöläinen, muuttui Apolloonin innostuttamaksi, ja semmoisena pyhäksi, kauneuden papiksi. Mutta Hellaan taide oli sammunut Hellaan vapauden viimeisen loisteen keralla. Niitä, jotka nyt käyttivät talttaa tai sivellintä, pidettiin, heidän omista vaatimuksistaan huolimatta, käsityöläisinä — kivenhakkaajina ja värintuhrijoina, joita he todellisuudessa olivatkin. Vika oli heissä itsessään, he kun tekivät taiteen halveksituksi, ja ajassa, joka antautui taidetta ja sen harjoittajia halveksimaan. Jalosukuinen nuorukainen ei enää saattanut ottaa käteensä talttaa eikä sivellintä, vaikka Pallas Ateena itse olisi sen hänelle ojentanut. Pakanat jumaloivat muinaisia taiteilijoitaan ja halveksivat uusia; kristityt vihasivat sekä vanhoja että uusia. Asiain näin ollen se tehtävä, johon Kryysanteus oli ryhtynyt, oli sangen vaikea. Siksipä koe ei ollenkaan onnistunut, jos nimittäin otaksuu, että tarkoitus ei ollut hävittää rahoja, vaan auttaa taidetta jaloilleen. Ne maalaukset, jotka Kryysanteus oli ostanut nuorilta taiteilijoilta ja auliisti maksanut, kaunistivat nyt hänen arentimiestensä seiniä; ne kuvapatsaat, jotka sama kiihko oli pakottanut hänet itselleen hankkimaan, oli kaikkityyni viety hänen maataloonsa ja asetettu lehtoon, jossa kypressien varjot peittivät niiden hempeitä ja okaiset ruusupensaat niitä vartioitsivat. Paha kyllä emme vieläkään ole lopettaneet Ateenan arkontin rahantuhlaus-hullutusten luetteloa. Meidän täytyy lisätä, että hän rakasti kirjallisuutta. Hänellä itsellään oli kirjatehdas, josta maailmaan levitettiin niin hyvin vanhojen klassillisten kirjailijoiden, kuin myöskin useitten uusien, niinkuin Hierokleen, Porfyrioksen ja Iamblikoksen teoksia. Vähän aikaa sitte hän oli kirjankustantajana kärsinyt suuren tappion, kun näet keisari Constantius oli käskenyt polttamaan kaikki Porfyrioksen teokset. Porfyrios oli nimittäin kirjoittanut kristinuskoa vastaan — Hierokles ja Iamblikos samoin. Yksistään sellaisten kirjojen levittäminen riitti hankkimaan Kryysanteukselle pääpakanan lisänimen, jolla Ateenan kristityt häntä kutsuivat, vaan josta hän ei vähääkään ottanut loukkautuakseen. Sukua tämmöiselle kirjallisuuden suosimiselle oli hänen rakkautensa teatteria kohtaan. Nuoruudessaan hän oli uhrannut summia, joita emme julkea mainitakaan, antaakseen vain Ateenalaisten vielä kerran katsella Sofokleen murhenäytelmää esitettynä muinaisella loistolla. Hän itse oli palkannut näyttelijät ja hankkinut loistavat näyttämölaitteet, hän itse oli harjoittanut köörit, joiden jäseniksi Ateena hänen kehotuksestaan oli antanut parhaimman nuorisonsa. Kaupunki lahjoittikin hänelle laakeriseppeleen ja teetti hänen kuvapatsaansa. Vaan jälkimäinen oli taideteoksena arvoton olemaan muinaisajan koraagien kuvapatsaiden rinnalla, ja laakeriseppele — oliko se niin suurten uhrausten arvoinen? Jätämme kysymyksen sikseen ja jatkamme säälimättömällä ankaruudella arkontin heikkouksien luetteloa. Hänen teatterirakkautensa ei rajoittunut murhenäytelmän rajoihin: se pani joskus koturnin syrjään ja liehui huvinäytelmänkin alalle. Kryysanteus oli löytänyt nuoren komediojen kirjailijan, ainoan lahjakkaan koko Ateenassa. Kryysanteus häntä rohkaisi ja hankki hänelle tilaisuuden saada huvinäytelmänsä esitetyiksi. Ne saivat katsojia tuhansittain. Alussa ne olivat viattomia tai tekivät korkeintaan naamioituja, hullunkurisia hyökkäyksiä prokonsulia Annæus Domitiusta vastaan. Vaan kirjailijan rohkeus kasvoi hänen menestyksensä keralla. Kryysanteus oli Pergamonissa vanhan filosofian opettajansa Aidesioksen vieraana, kun hänen suosikkinsa viidentuhannen Ateenalaisen myrskyisten riemuhuutojen kaikuessa saattoi näyttämölle ilvenäytelmän, jossa karkein piirtein tehtiin pilaa keisari Constantinuksen alkuun panemista ja hänen poikansa Constantiuksen jatkamista käännytyspuuhista, jotka kohdistuivat sielujen ostamiseen pakanuudesta, juhlahameen ja 20 kultakolikon hinnalla kappaleelta. Seuraavana päivänä esitettiin toinen saman kirjailijan sepittämä huvinäytelmä, joka kuvasi, kuinka kristityt piispat suurin joukoin liehuivat uupumatta Europan ja Aasian maanteitä pitkin, toisesta niin sanotusta kirkolliskokouksesta toiseen, aivan hävittäen kyytilaitosta, etsiessään ainoata autuaaksi tekevää uskoa. Petros, Ateenan piispa, lähetti heti patriarkka Makedoniokselle Konstantinopoliin kertomuksen tapauksesta, ilmoittaen Kryysanteuksen tuon rohkean vallattomuuden alkuunpanijaksi. Tällä ei ollut aavistustakaan koko selkkauksesta, ennenkuin oli tullut Ateenaan takaisin; hän paheksi kumpaakin huvinäytelmää, heti kun oli saanut tietää niiden sisällyksen, — ei oman turvallisuutensa tähden eikä niiden kristinuskoa vastustavan hengen vuoksi, vaan koska häntä inhotti nähdä asioita, jotka häntä surettivat, käsiteltävän pilkalla ja pintapuolisella kevytmielisyydellä. Hänen luonteessaan oli paljo roomalaista arvokkaisuutta, tuota honestum ja decorum, joka ei tahdo alentua pilkkaan; vaan Kryysanteuksen luonteessa se oli yhtyneenä helleeniläiseen miellyttävyyteen ja johtui hänen rajattomasta henkisen kauneuden ihailustaan. Seuraus hänen suosikkinsa, huvinäytelmänkirjoittajan, kevytmielisyydestä tuntui koko roomalaisessa maailmassa; tuli näet käskykirje, jossa julistettiin kaikki teatterit suljetuiksi. Kryysanteus itse sai hämmästyksekseen keisarilta kirjeen, joka oli samalla varoituksena ja suosionosotuksena. Dominus Augustus alentui Ateenan kansalaiselle selittämään ankaraa käskyänsä ja kutsui häntä hoviinsa Konstantinopoliin. "Makedonios", kirjoitti keisari muun muassa, "haluaa hartaasti sinua nähdä. Hän tahtoo väitellä sinun kanssasi, niinkuin toinen filosofi väittelee toisen kanssa, ja toivoo saavansa sinut kääntymään". — Kryysanteus vastasi keisarin suosionosotukseen sanoilla, jotka ilmaisivat syvää, mutta kylmänlaista kunnioitusta, eikä tullut, ja salli selittää poisjäämistänsä vaikka pelkona, ikään kuin olisi muka välttänyt Makedonioksen valtaavaa kaunopuheisuutta.

Kun tekee selkoa siitä tavasta, jolla Kryysanteus käytti rikkauttansa, ei saa unohtaa, kuinka suurella auliudella hän piti huolta uhrien komeudesta ja muista vanhan kansallisen uskonnon pyhistä menoista, eikä myöskään, mitä huolta hän piti kouluista ja voimistelusaleista. Kryysanteuksen ansio ehkä oli, että nuoriso ei vielä tykkänään ollut hyljännyt näitä jälkimäisiä. Kun hän kulki Heeroodes Attikoksen ylellisten termein (kylpylaitosten) läpi, oli hänen paljas olentonsa elävä nuhde nuorisolle, joka täällä antautui lämpimien kylpyjen veltostuttaviin nautintoihin, ja monesta nuorukaisesta, joka oli saanut nauttia hänen hyväntahtoisuuttaan, tuntui vastenmieliseltä kun tuo ankara viisaudenopettaja äkkiarvaamatta tapasi hänet siellä.

Kun kaikkeen tähän lisäämme sen toimeliaisuuden, jota häneltä kaupungin ensimäisenä virkamiehenä vaadittiin, niin voisi luulla, että niin moniin käytännöllisiin toimiin antautuneella miehellä ei olisi ollut aikaa eikä halua filosofisiin tutkimuksiin ja tieteelliseen toimintaan. On olemassa ihmisiä, joilla aina on ajan puute ja jotka eivät koskaan saa mitään aikaan. On toinen laji ihmisiä, joiden aika riittää kaikkeen ja joilla ei koskaan ole mitään kiirettä. Näitä jälkimäisiä oli Kryysanteus. Kun nyt olemme oppineet tuntemaan hänen ulkonaisen toimekkaisuutensa, niin mahtaapa ihmetyttää se seikka, että Kryysanteus perusluonteeltaan ei ollut käytännöllinen, vaan sisäänpäin kääntynyt, tutkimuksiin luotu, jopa haaveksivainenkin henki. Suuren omaisuutensa hän peri nuorukaisena, istuessaan vielä uusiplatoonilaisen Aidesioksen jalkojen juuressa Akadeemian poppelipuiden alla. Vastenmielisesti hän vähensi tutkimukselle määrätyt tuntinsa täyttääksensä ne uudet velvollisuudet, joihin hän katsoi uuden asemansa hänen saattaneen. Vaan vastenmielisyys haihtui pian. Hän huomasi, että kullallansa saattoi panna toimeen paljon hyvää ja suurta, toteuttaa paljon, jota hän mitä hartaimmin oli toivonut siitä alkaen, kun poikana ensin oli havainnut erotuksen muinaisuuden ja nykyisyyden välillä ja vertaus oli täyttänyt hänen sielunsa katkeruudella. Hänen käytännöllinen toimensa täydensi hänen sielunsa sopusoinnoksen. Hän saavutti sillä monta suloista tyytyväisyyden hetkeä, ja vaihtelevaisuutensa kautta se tuotti lisää jäntevyyttä hänen aatteellisiin tutkimuksiinsa. Hän piti ulkonaista tointaan pyhänä, papillisena kutsumuksena, jonka tarkoitus oli toteuttaa ihmiselämässä se, mikä on kaunista. Hän piti sitä sielun koetuskeinona, joka salli sielun, jos se oli päässyt voitolle koetuksessa, päästä puhdistettuna lopulliseen määräänsä: lepoon Jumalassa. Se myöskin osaltaan auttoi parantamaan niitä haavoja, joita kohtalo iski hänen perheonneensa. Hän oli kuoleman kautta kadottanut rakastetun puolison ja salaperäisen tapauksen kautta ainoan poikansa. Tämä oli kahden vuoden vanhana kadonnut kahden kristityn keralla, jotka olivat Kryysanteuksen palvelusväkeä. Se oli tapahtunut kuusitoista vuotta sitten. Hänen ainoa lapsensa oli nyt kaksikymmenvuotias tyttärensä Hermione. Tämä oli hänen ilonsa ja ylpeytensä, hänen auttajansa hänen töissään, hänen lohduttajansa synkkinä hetkinä. Hän oli itse innokkaasti antautunut tyttärensä kasvatukseen, ja siitä juuri tytön neitsyeellinen sielu ehkä sai sen miehevän totisuuden vivahduksen, joka hänessä oli huomattavana. Olisipa luullut näkevänsä tyynen, miellyttävän muinaiskuvan, kun astuessaan arkontin aulaan olisi nähnyt pylvästen, marmorikuvien ja kukka-astiain ympäröiminä arkontin tyttärineen: syvämietteisen, majesteetillisen miehen kumartuneena tyttärensä yli, käsi hänen kaulallaan, tutkistelevan jotain rakennus- tai istutuskuviota, jota tyttö piirustuspuikko kädessä hänelle näytti, tai kuuntelevan vertauskuvallista selitystä, jonka tyttö oli sommitellut jostain pyhästä jumaluustarinasta. Sillä tyttö, kuten isäkin, harrasti innokkaasti isien uskoa, ja filosofin tytär rakasti ajatusleikkejä, jotka filosofiaan olivat samassa suhteessa kuin runoilijan selitys kukan luonteesta tiedemiehen selitykseen.

Aidesioksen jälkeen, joka aikaisin lähti Ateenasta, tuli Kryysanteuksesta "kultainen rengas platoonilaisuuden ketjuun". Kryysanteus luennoitsi joka päivä Akadeemian puutarhassa, ja hänellä oli vielä jokseenkin suuri joukko oppilaita, osaksi Ateenalaisia osaksi muukalaisia eri maailman osista. Hänen filosofinen järjestelmänsä, joka oli paljon jättänyt pois Iamblikoksen teuurgisista lisäyksistä, lähestyi taas Plootiinosta, vaan suunnitti tämän ajatusjuoksun myöskin ulkomaailman puoleen, siis suuntaan, joka muutoin oli vierasta uusiplatoonisuudelle ja näennäisessä ristiriidassa sen hengen kanssa. Kryysanteus itse näytti tunnustavan tämän ristiriitaisuuden, sillä hän lausui usein: — kun tulen kuudenkymmenen vanhaksi, niin aion sulkeutua omaan itseeni ja vaipua Jumalan katselemiseen.

Kryysanteuksen filosofista järjestelmää ei löydy mistään kirjasta, sillä hän ei koskaan julkaissut sen erityiskohtia kirjallisena kokonaisuutena. Vaan hänen opistaan ja opetuksestaan kasvoi maailmanhistoriallinen hedelmä; yksi hänen oppilaitansa oli — Julianus.

Julianus oli kahtena elämänsä jaksona nauttinut hänen opetustaan. Vanha filosofi Aidesios oli kerran kirjoittanut Kryysanteukselle:

"Jätä Ateenasi ja tule luoksemme! Ei mikään saa estää sinua pyyntöäni täyttämästä! Itse olen liian vanha, ja minun maaperäni on menettänyt tuotantovoimansa, vaan sinun maahasi tahdon kylvää jalon siemenen, joka on sukeutuva puuksi ja varjostava koko maan. Suuresti kummastuin, kun tänään astui kynnykseni ylitse nuori Julianus. Sinä tiedät, kuinka häntä hänen oman isänsä murhaaja on kasvattanut. Nikomeedeian piispa Eusebios ei ole tahtonut tehdä hänestä eikä hänen veljestään ruhtinaita, cæsareja ja sankareja, ei ihmisiäkään, vaan kristillisiä pyhimyksiä. Macillumin linnan muurit, joiden sisällä nuo lapsiraukat ovat viettäneet elämänsä, antoivat hänen ponnistuksilleen tukea. Ja kukapa olisi muuta uskonut, kuin että ne olisivat menestyneet? Polvistuivathan Julianus ja Gallus munkkien edessä, suutelivat erakkojen ryysyjä ja lukivat evankeliumia kristitylle seurakunnalle Nikomeedeian isossa kirkossa! No niin, Gallus on se, miksi häntä tahdottiin tehdäkin. Hän on kristitty — samaa laatua kuin Constantius ja Constantinus. Vaan kun Julianus tänään astui minun kattoni alle, niin hän syleili minua kyyneleet silmissä ja sanoi ikävöineensä minua, sillä minun nimeni oli Macillumin muurien läpi tunkeutunut hänen korviinsa. Hän otti kirjastostani esiin kirjan toisensa perästä ja lausui ihastuksissaan niiden kirjoittajain nimet. En häntä alussa ymmärtänyt. Sinä tiedät, että Eusebios auttoi keisaria, kun tämä hävitti sukuaan säästäen ainoastaan nämät lapset. Vaan minä luulin, että Julianus ei tietänyt Eusebioksen rikollisuudesta. Niin ei ollut laita. Sen sain nähdä, kun Julianus tarttui käteeni ja sanoi: 'Minä vihaan kristittyjä. Hän, joka minulle opettaa heidän uskontoaan, lemuaa minun isäni vereltä. Minä heitän nyt sinun jalkoihisi sen naamarin, joka on peittänyt inhoani häntä ja heitä kaikkia kohtaan. Hän tahtoi pakottaa minun sieluni niihin kaavoihin, joilla hän ja hänenlaisensa maailmaa kahlehtivat. Nyt olen vapaa. Aidesios, minä tunnen nuo papit, jotka kirkonkokouksissaan määräävät, milloin milläkin tavalla, mitä kristittyjen tulee uskoa. Heidän joukkonsa on hirmuinen, se on koottu murhamiehistä, juonittelijoista, ulkokullatuista ja pölkkypäistä. He raatelevat maailmaa ja toisiaan saivartaessaan sanoja, joissa ei ole mitään ajatusta, vaan juuri sitä, jossa he kaikki ovat yksimielisiä, inhoan kaikkein enimmin: he kaikki julistavat pannaan järjen vapauden, he kaikki opettavat, että hallitsijan valta ja kansan orjuus ovat Jumalan asettamia. Vapaus on lakannut olemasta todellisuudessa, vaan nämä ihmiset karkoittavat sen ajatuksestakin. Aidesios, nyt voin oman mieleni mukaan käyttää aikaani. Rakastan isieni uskoa ja tasavallan mainehikkaita muistoja. Tahdotko opettaa minulle Platoonin viisautta ja jumalaistarujen merkitystä? Tahdotko olla minulle isänä, koska olen orpo?' — Näin Julianus puhui. Hän jäi iltaan saakka talooni. Hänellä on tulinen sielu, vaan sen tuli palaa tasaisella liekillä, joka lupaa pysyväisyyttä. Hän on nuorukainen täynnä suuria voimia. Hänen luonteensa on lempeä, rakastettava ja iloinen, mutta hänen kohtalonsa on siihen sekoittanut vieraita aineksia. Tule hänen luokseen, Kryysanteus, ja puhdista hänen sielunsa vihasta ja katkeruudesta! Opeta häntä unohtamaan, mitä hän on kärsinyt, vaan rakastamaan ymmärryksellä ja sydämellä, mitä hän nyt rakastaa ainoastaan sydämellä! Minä en sovi hänelle. Minä voisin turmella näin ihanan työn, jos minä vapisevilla käsilläni siihen ryhtyisin. Ikä on tehnyt minun kieleni kylmäksi ja voimattomaksi. Vaan hänelle täytyy puhua tulikielellä. Eikö hänen, joka rakastaa totuutta, tule sitä kuulla sen voittovoimassa? Eikö niitä muistoja, joita hän rakastaa, pidä elvytettämän hänessä niiden koko ihanuuteen? Voi minua, jos vanhuuteni viileys tukehduttaisi hänen tulensa! Ei, minä en enää sovi hänelle. Sinun täytyy tulla, oma Kryysanteukseni, ja luoda Julianuksessa tulevaisuuden. Olen sanonut Julianukselle jättäväni hänet sinulle, ja me molemmin odotamme sinua tulevaksi".

Kryysanteus totteli kutsumusta. Hän saapui Efesokseen, jossa Julianus silloin keisarin käskystä oleskeli. Vakoilijat pitivät silmällä nuoren ruhtinaan askeleita. Keisari piti urkkijoita hänen ympärillään, ja Eusebios piti vaarin, ettei oppilaansa joutuisi uusiplatoonilaisten filosofien seuraan. Kaksi näistä, — kaunopuheliaisuutensa ja puhtaan elämänsä maineen tähden kaikkein vaarallisimmat — Maksimos ja Libanios oli karkoitettu Efesoksesta. Julianus ja Kryysanteus voivat sentähden ainoastaan salaa ja öisin tavata toisiansa. Vaan sitä vastustamattomammin nämät yhtymiset vetivät nuorukaisen puoleensa. Hän vertasi Eusebiosta, Constantiuksen pahaa henkeä, hovijuonien ja kirkkoriitojen sielua, jonka käsistä tihkui verta ja kielestä ulkokultaisuuden hunajaa, hän vertasi tätä kristinuskon opettajaansa pakanalliseen filosofiin, jonka olennosta kirkkaasti kuvastui henki, joka tutkimuksissaan ja elämässään sulosopuisesti pyrki kauneuden ja totuuden alkulähteelle. Se ilma, jota hän hengitti Kryysanteuksen läheisyydessä, hurmasi hänet: se oli mainehikkaiden muistojen, runouden, filosofian ja mystiikan henki. Hän löysi täältä omat ajatuksensa, mutta ei hajanaisina ajatuksina, vaan välttämättöminä jäseninä järjen temppelirakennuksessa: hän taisi nähdä alustan, johon ne nojautuivat, arkitravin (emäpalkin), jota ne kannattelivat. Kryysanteus opetti nuorukaista halveksimaan hekumaa ja näkemään ilolla kuolevaisuudessaan korkeamman olemisen ehdon. Julianus oli yhtaikaa teräväjärkinen ja haaveksivainen. Molemmat nämä puolet yhdistyivät myös uusiplatoonilaisessa filosofiassa — antiikkisen Tutkimuksen viimeisessä titaanisessa ponnistuksessa taivaan valloittamiseksi. Kaikki yhdistyi enentääkseen Julianuksen ihastusta: opettajan persoonallisuus, opin luonne, joka kuljetti dialektiikan kirkkaudesta, läpi mystiikan hurmaavan puolihämärän, teuurgian aavehikkaasen pimeyteen, vieläpä se tapakin, jolla oppia esitettiin, se kun tahtoi vakuuttaa ainoastaan oman voimansa kautta. Ahkerasti he pitivät salaisia yhtymisiään kolme kuukautta. Sen jälkeen Kryysanteus palasi Ateenaan, jättäen jälkeensä oppilaansa sydämeen katoamattomia kunnioituksen ja rakkauden tunteita.

Kaksi vuotta sen jälkeen tapahtui, että Gallus, joka Constantiukselta oli saanut Cæsarin arvon, joutui suosijansa hurjan epäluulon uhriksi ja siten yhtyi sukulaishekatombiin, jonka tämä oli teurastuttanut. Gallus oli ponnistellut voimiaan lyhyellä hallitusajallaan saavuttaakseen Caligulan ja Neron arvoisen maineen. Hänen veljensä Julianus, joka oli pysynyt kokonaan erillään valtioasioista, pelastui ainoastaan Constantiuksen puolison rukouksien vuoksi ja lähetettiin hovista Ateenaan. Salaisella ilolla hän otti tämän maanpakotuomion vastaan. Ateenassa hän asui Kryysanteuksen kodissa ja oli toisen kerran hänen oppilaanansa. Kuusi kuukautta, Julianuksen elämän onnellisimmat, hän oli viettänyt viisauden jumalattaren kaupungissa ja Akadeemian lehdossa, kun keisarillinen käsky pakotti hänet palaamaan hoviin, joka silloin oleskeli Milanossa. Sen jälkeen Kryysanteus ei ollut nähnyt rakastettua oppilastaan, vaan hänen urotekojensa jyrinä täytti pian maailman. Julianuksen johdolla Gallian legionat olivat voittaneet allemannilaiset barbarit useissa verisissä taisteluissa. Constantius oli ruvennut kadehtimaan hänen kunniaansa. Turhaan hovilaiset laskivat pilaa "partaisesta apinasta, joka oli oppinut sotataitoa Kryysanteukselta Ateenan puutarhoissa". Uudet sankarityöt saivat pilkkaajat vaikenemaan. Strassburgin taistelukentällä polvistui seitsemän germaanilaista kuningasta ja kymmenen ruhtinasta voittajansa, tuon partaisen filosofin eteen. Muutamien päivien perästä sama filosofi voitti Frankkien kuninkaan ja pelasti siksi kertaa Gallian heidän hurjien joukkojensa tulvasta. Kahtena seuraavana vuonna huhu kertoi tuon tuostakin uusista voitoista, jotka Julianus oli saavuttanut barbarien oman maan sydämessä. Silloinpa Constantiuksen kateuden ja epäluulojen mitta oli kukkurallaan. Hän päätti riistää nuorelta sankarilta hänen sotajoukkonsa ja Gallialta sen puolustajan. Julianuksen legionat saivat käskyn marssia — Persiaan! Koko Gallia päästi kuin yhdestä suusta tuskan huudon, sillä barbarit ryntäilivät taas sen rajoja vastaan, ja keisarin käsky riisti siltä sen tuen ja turvan. Legionat nostivat kapinan ja huusivat rakastetun sotaherransa keisariksi. Historia, näiden päivien tapauksia kertoessaan, jättää Julianuksen puhtaaksi jokaisesta tahrasta. Constantius hylkäsi kaikki sovinnonpyynnöt. Kun meidän kertomuksemme alkaa, Julianus on harvalukuisten, vaan voitollisten joukkojensa etunenässä matkalla Konstantinopolia vastaan. Constantius kokoo itämaiden kaikki sotavoimat uhatun valtaistuimensa ympärille. Lähestyvä sota ei ole ainoastaan sota Julianuksen ja Constantiuksen välillä. Siinä on paljon enempi. Maailmaa vapisuttavat toivo ja pelko. Julianus on jättänyt kohtalonsa "kuolemattomien jumalien huostaan". Hän on julkisesti luopunut kristinuskosta. Se kylvö, jonka Kryysanteus kylvi, on noussut oraalle. Sota on muinaisajan sivistyksen ja kristinuskon välillä. Kaksi aikakautta ryntää toinen toistansa vastaan aseet käsissä.

Ja kysymys, johon Kryysanteus tahtoo oraakelilta saada vastauksen, kuuluu: Kumpi voittaa, Julianusko vai Constantius?

VIIDES LUKU.

Hermionen yö temppelissä.

Kolkko päivä seurasi sitä, jona Ateenalainen tyttärineen saapui Delfoihin. Taivas oli pilvistä raskas. Iltapuolella satoi rankasti, ja Korintolaisesta lahdesta töytäisi etelätuuli laaksoon, joka, aukeana mereen päin ja pohjoista kohden aina kapeammaksi käyden, puserti tuulenpuuskat seiniensä väliin, kunnes kohtisuora vuorimuuri sulki niiltä tien ja pakotti ne taistelemaan perässä tunkevia seuraajia vastaan. Täten luotuna tuulten temmellyspaikaksi Delfoin seutu on kuuluisa niistä myrskyistä, jotka usein syksyisin ja talvisin siellä raivoavat. Sellainen myrsky, kertovat tarinat, tuhosi kerran lauman gallialaisia barbareja, jonka sinne oli houkutellut temppelin laajalta kuuluisat aarteet.

Oraakelitemppeli kohosi kallioportaalla, jota korkeat vaarat suojelivat etelätuulilta. Sinne, ulkopuolelle taistelun pahinta melskettä, kuului vaan sen raivokas jyminä, kun tuulet painiskelivat vuoriseinämien välillä ja ryntäilivät niihin ahtaisiin soliin, joiden kautta pääsivät ulos jyrkänteiden ahdingoista.

Tällainen oli ilta, kun Hermione, päätettyään puhdistusmenot, astui isänsä taluttamana Apolloonin temppeliin viettääksensä siellä yönsä. Hänellä oli päässään laakeriseppele ja yllään pyytolaisen naispapin puku.

Kryysanteus tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan. Hän seisahtui ja sanoi: — kääntykäämme takaisin!

Hän kuunteli tuulen vinkunaa ja toisti: — kääntykäämme! Hermione katsahti ylös iltapimeän ympäröimää temppelin pylväsriviä kohden, jonka ylitse kiitävien pilvien jättiläisvarjot kiiriskelivät. Hän oli kahdella päällä. Vaan kun Kryysanteus pani kätensä hänen vyötäisilleen ja teki liikkeen palatakseen Heerakleoonin asuntoon, voimistui tytön sydämessä se hartaudentunne, joka päivän hurskaudenharjoituksista ja rukouksista oli jäänyt hänen poveensa, ja muistamalla miksi olivat tulleet tyttö voitti heräämäisillään olevan pelon tunteen. Hän vastasi:

— Lähestymmehän valon jumalaa, joka rakastaa ihmisiä. Ja valvothan sinä, isä, tämän yön, ajattelet minua ja tulet aamun sarastaessa minua noutamaan? Tehkäämme kuten olemme päättäneet! Kun olen voittanut outojen olojen vaikutuksen, olen levollinen.

He jatkoivat matkaansa. Tuuli liehutteli Hermionen kiharoita, kun hän käsi kädessä isänsä kanssa nousi temppelin portaille ja asteli doorilaisilla pylväsriveillä koristetun etusuojaman lävitse. Siellä pilkoitteli heitä vastaan himmeä valo puoleksi avonaisesta ovesta, joka vei pyhän huoneen sisäosiin.

Helleeniläisen temppelin naaos — etusuojaman takana oleva sali, rakennuksen keskikohta, jossa jumalan kuvapatsas seisoi — oli aina ikkunattomilla muureilla ympäröitynä, ja useimmiten katollinenkin, varsinkin missä uskonnollisilla menoilla, niinkuin täälläkin, oli salaperäinen luonne. Huoneen ainoana aukkona oli siis ovi, joka aina antoi itään, jotta sen kautta nousevan auringon säteet pääsisivät sisään etusuojaman pylväitten välistä. Missä ei tahdottu sitä salaperäistä hämärää, joka soveltui hyvin sellaiseen paikkaan, siellä paloi yöt päivät jumalan tai jumalattaren alttarilla korkeilla jalustoilla seisovat lamput.

Delfoin oraakelitemppelin naaos oli alkujaan jaettu kultaisella ristikolla kahteen osaan. Ristikon edessä kysyjät, tultuansa vaskitorvien raikuessa seppelöityinä sisään, saivat odottaa Pyytian vastausta. Ristikon takana taas oli kaikkein pyhin: profeetallinen maanrako, jonka päälle kolmijalka oli asetettu, ja Apolloonin laakereilla seppelöity kuva. Kertomuksemme aikoina ei ristikkoa enää ollut olemassa; sen olivat saaliinhimoiset kädet jo kauan aikaa sitten ryöstäneet. Kun Hermione katsahti ylös, hän näki ainoan kattolampun himmeässä valossa pylvässalin, jonka tausta katosi pimeyteen. Hämärää lisäsivät hyvänhajuiset usvat, jotka suitsutusastioista kohosivat pylväänpäitä kohti ja leijailivat kuin vaaleansiniset pilvenhattarat katon alla. Lampun säteet yhtyivät Apolloonin kasvoihin ja saattoivat niiden kauneuden esiintymään kirkastettuna, lempeänä.

Kryysanteus talutti Hermionen kolmijalalle. Maan halkeamaa peitti marmorilevy, jonka keskessä oli aukko. Tyttöä värisytti, sillä hän lähestyi yliluonnollisen hengen vaikutuspaikkaa. Hänen mielikuvitukseensa nousi Pyytian kuva profeetallisesti raivoavana, jäsenet vavahtelevina, silmät pyöryvinä, huulet vaahdossa. Sillä hetkellä oli hänelle lohdutukseksi se seikka, että profeetallisten höyryjen lähde oli ehtynyt. Hän istahti kolmijalalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin marmorikuvan, jonka jalustaa vasten hänen päänsä raukeasti nojautui. Kryysanteus antoi hänelle maljan, jonka Heerakleoon oli täyttänyt Kastalian vedellä ja asettanut alttarille. Tyttö joi viileän, ilmestyksiä tuottavan juoman. Kun Kryysanteus sai maljan takaisin, he katsahtivat toisiinsa. Hermionen katse oli raukea ja kiilloton. Isä toisti: kääntykäämme takaisin! Vaan tyttö pakotti huulensa hieman hymyilemään. Hän viittasi kädellään merkiksi, että pysyi päätöksessään. Sen jälkeen hän laski käsivartensa ristikkäin syliinsä ja sulki silmänsä.

Hän kuuli isän askeleet, kun tämä poistui marmorilattian yli. Hän kuuli oven sulkeutuvan ja avainta kierrettävän sen lukossa. Hän oli yksin.

Kun Idea, Aate, taivaallisena ilmestyksenä astui alas Platoonin sieluun, niin se oli mahtavan ja perinpohjaisen mullistuksen alku inhimillisessä ajatusmaailmassa. Ihminen lakkasi olemasta tomua, ja maailma olemasta ainoastaan atomirakennus. Aine karkoitettiin todellisuudesta mahdollisuuden varjovaltakuntaan. Kaikki tuli henkiseksi: luonto, ihminen, jumalat. Kaikki värähteli kuin eetteriaallot sen alkuauringon ympärillä, joka oli noussut tietoisuuden tajuttavaksi. Vaan siten saavutettu tosiolevaisen ja aistimaailman yhteys oli pikemmin tietäjän aavistus kuin ankaran tutkimuksen hedelmä. Aatteiden maailma, tuo todellinen, oli löydettynäkin saavuttamattoman etäällä — ja epäilys, tutkimuksen negatiivinen puoli, sangen lähellä. Kuinka tulla vakaumukseen tietomme totuudesta? Jos meidän päätelmämme ovat tosia, niin missä on koetinkivi, jolla se voidaan todistaa? Epäilys synnytti levottomuuden, levottomuus halun vapautua siitä. Tahdottiin totuutta, johon epäilyksen vastaväitteet eivät pystyisi. Vaan sitä totuutta ei voitu saavuttaa paljaan järkitiedon päätelmillä. Se on olemassa, niin Kreikan viimeiset filosofit sanoivat, ainoastaan aistimaailman eksyttävän valon yläpuolella, ymmärrystiedon yläpuolella, järjen ja kaikkien käsitemääräyksien yläpuolella, käsittämättömässä ja muodottomassa, missä maailmanhenki valuu yksityiseen ihmishenkeen. Jos tahdot omistaa itsellesi jumaluuden, jos tahdot nähdä totuuden kasvoista kasvoihin, niin tukehduta kaikki, mikä on aistillista, kaikki mikä on omaasi ja sinulle omituista, kaikki mikä tekee sinut erinäiseksi olennoksi, erottaa sinut tuosta yhdestä ja yhteisestä, pyyhi sielustasi pois jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen kuva, jokainen tahdon ilmaus! Silloin, ainoastaan silloin pääset tuota ainoata, yliaistillista, ymmärtämätöntä tajuamaan. Ei mikään erota silloin katselevaa sielua katseltavasta jumaluudesta. Katseleva ja katseltava ovat yhtä. Totuuden etsijä on tullut yhdeksi totuuden kanssa. Tämä tila, jossa sielu ei enää elä omaa, vaan maailmanhengen, maailmanjärjen elämää ja saapi omakseen sen viisauden, sen ennustusvoiman, sen riippumattomuuden ajasta ja paikasta, samalla tavalla kuin magneetin läpi ei virtaa sen oma vaan yleinen kosmillinen voima, tämä tila on korkeimman innostuksen, ekstasin tila. Ekstasi, sanoivat uusiplatoonilaiset, on korkeimman tiedon muoto: välitön näkeminen. Musiikki, rukous ja rakkaus ovat voimia, jotka auttavat totuutta ja puhtautta rakastavan sielun taivaallista lähelle; muu täytyy hänen itsensä saada aikaan antautumalla täydelliseen toimettomuuteen, muodostamalla itsensä ikäänkuin sisällyksettömäksi onteloksi, johon jumaluus virtaa puhtaana ja inhimillisen aistillisuuden sekaantumisesta vapaana.

Kreikkalainen filosofia, sen huomaa tästä viittauksesta, joutui uusiplatoonilaisten kautta saman muutoksen alaiseksi, kuin antiikkisen rakennustaiteen muistot keskiajan rakennusmestarien kautta. Platoonin ajatustemppeli valoisine pylväskäytävineen tuli pitkän muutossarjan kautta rakennukseksi, jossa oli mystiikan maalaamia läpikorusto-ikkunoita ja taivaallisen ikävöimisen jännittämiä suippokaaria.

Kun Kryysanteuksen tytär tuona myrskyisenä yönä, ollessaan yksin salaperäisessä temppelissä ja istuen kumarassaan Pyytian kolmijalalla, ummisti silmänsä käsivarret rentoina sylissään ja pää nojautuneena ennustusjumalan jalustaa vasten, niin hän odotti ekstasin profeetallista astetta, tuota alempaa, tavallisille ihmisille mahdollista innostuksen tilaa, jossa sielu, leijaillen tajuamattomuuden meren pinnalla, vaan ei vielä vajonneena sen syvyyteen, maailmansopusoinnun ennustajasilmällä havaitsee sen, jota tahtoo saada tietää.

Kerran tulee aika, jolloin voidaan tehdä selvä niistä ruumiillisista ilmiöistä, jotka ovat yhteydessä ekstatisen tilan kanssa: muutamien hermokudoksien kiihottumisesta ja toisien raukeamisesta. Mutta ekstasi, haltijoissa olo itse — kuka selittää sen ja sen hämmästyttävät henkiset ilmiöt? Kuinka kummallista! Viisitoista vuosisataa on vierähtänyt viimeisen helleeniläisen filosofin haudan yli, ja ihmiskunnan tutkisteleva henki on sillä aikaa taistellut monta mahtavaa taistelua, vaan tänäpäivänä ajattelija seisoo taasen saman ilmiön edessä, ja yhdeksännentoista vuosisadan teistisen filosofin, aikakautensa tiedon huipulla olevan miehen, on pakko tunnustaa ekstasin olemukseksi melkein samaa, kuin häntä ennen vanhat pakanat Plootiinos, Iamblikos ja Kryysanteus![11]

Voittaako Julianus vai Constantius? Missä Filippos, minun kadonnut veljeni on? Näiden kysymyksien kehään — jälkimäinen oli tytön sydämessä edelliseen yhdistynyt ilman edellä käypää miettimistä — koetti Hermione koota tietoisuuttansa. Jos joku tällä hetkellä olisi astunut oraakelitemppeliin, niin hän olisi Apolloonin kuvapatsaan juurella nähnyt toisen, yhtä vaalean, liikkumattoman ja ihanan kuin hänkin. Tuuli huokaili etusuojaman pylväiden välissä. Myrskyn kohina kuului tukeutettuna valituksena paksujen muurien läpi. Hermione ei tahtonut sitä kuulla. Hän vaati korviensa hermoja kuoleutumaan. Hän näki ajatuksissaan vielä hämärän temppelisalin, häämöittävät pylväät, kiiriskelevät suitsutussavut, ja lampun valo näytti hänen silmäluomiensa lävitse raukealta, tumman punaiselta hohteelta. Hermione ei tahtonut sitä nähdä. Hän vaati näön tuntosäikeitä ja jäljittelevää kuvausvoimaa taintumaan.

Tahdon näin taistellessa aistien kanssa kului minuutti minuutin perästä. Silloinpa äkkiä hänen mieleensä muistuivat ne kasvot, jotka katselivat hänen päänsä ylitse, Apolloonin kasvot, nuo muuttumattomat, jotka vuosisatoja jo olivat tuijotelleet kuten nytkin. Siihen ajatukseen tuli jotain hirveätä, siihen kun yhtyi paikan demoonillisen luonteen muisto ja hänen yksinäisyytensä tunto. Jo yksinäisyys itsessäänkin, kun sen tuntee syvästi ja äkisti, voi valtaavasti vaikuttaa ihmiseen. Hermione hypähti pystyyn Pyytian kolmijalalta. Hän vapisi ja peitti silmänsä käsillään. Mielikuvitus ilveili hänelle, että marmorikuva oli liikkunut alustaltaan ja seisoi hänen edessään terättömät silmät tuijottaen hänen silmiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa. Hiljaisuus kauhistutti häntä, vaan jokainen liike äänettömyydessä olisi jäätänyt hänen verensä. Näin hän seisoi odotellen voimaa taistellakseen pelkoansa vastaan. Ja tämmöistä voimaa hän sai isäänsä ajatellessaan. Hän avasi silmänsä. Olihan kaikki entisellään: jumalan kuva ei ollut liikkunut paikaltaan, lamppu näytti antavan kirkkaampaa valoa, suitsutuksen tuoksu tuntui vienommalta. Kryysanteuksen tytär nuhteli naisellista pelkuriuttaan. Karaistakseen itseään sen palaamista vastaan hän katseli kauan Apolloonin kasvonpiirteitä ja kulki sitten vakavin askelin temppelisalin lävitse. Hän tarkasteli niitä lupaustauluja ja voittomerkkejä, jotka vielä seiniä kaunistivat, niitä alttareja ja kolmijalkoja, jotka vielä olivat pystyssä pylväiden välissä. (Constantiuksen ja hänen suosikkiensa into ei näet ollut kohdistunut tähän asti niihin temppelin kaluihin, jotka eivät olleet kullasta tai hopeasta). Hän tunnusteli käsillään ovia, jotka hän löysi perältä ja jotka veivät opistodomokseen (takahuoneeseen) sekä sen kummallakin puolella oleviin pieniin sanktuareihin. Sen jälkeen hän asteli takaisin rauhoittuneena, istahti kolmijalalle ja sulki uudestaan silmänsä.

Tunteja kului, joiden kestäessä Hermionen tahto taisteli uutta, vihdoinkin voittoisaa taistelua aistien kanssa. Myrsky vinkui kuten ennenkin vanhan rakennuksen ympärillä, vaan hän ei enää kuullut sitä. Silmäluomet mustine ripsineen olivat jäykistyneet sinivaaleina ja läpinäkymättöminä terien päälle. Jäsenet olivat kangistuneet niinkuin kuolleen, koko elimistö kuollut ulkomaailman vaikutuksilta. Mutta kivettyneen kuoren alla eli tietoisuus, joka uskollisesti ja varovasti seurasi sisällisiä vaihteluja. Tämä on omituista sille tilalle, joka käy ekstasin edellä, kuten Iamblikos[12] sitä kuvaa; ja sellaisena se ilmautuu myöskin likeistä sukua olevassa magneetisessa unessa, sekä joskus valekuolemassa.

Ensimäinen tunne, joka tuntui tahdon lopullisen voiton jälkeen, oli tuskallinen. Hermionesta tuntui kuin rautarengas olisi pusertanut hänen päätänsä kokoon. Vaan tuska haihtui silmänräpäyksessä ja sen jälkeen tuli ihmeellinen värileikki. Aivot olivat muuttuneet tulta purkavaksi suihkulähteeksi, joka syöksi ilmaan häikäiseviä tähtivirtoja, joissa kaikki värit sulivat yhteen tai seurasivat salaman nopeudella toisiaan. Vähitellen värileikki hälveni ja sijaan jäi tuskallinen pimeys. Tätä kesti kauan, vaan sen läpi tunkeutui viimein vieno hohde sydänalan seuduilta. Ajatuksia ja tunteita virtaili pimentyneistä, kumeasti työskentelevistä aivoista alas tähän kohtaan, ja kun tietoisuus oli sinne kokoontunut, niin sen rajat laajenivat kokonaisen maailman yli.

Hermione oli leijailevinansa auteren kannattamana läpi äärettömien avaruuksien. Taivas kaareili sinisenä ja puhtaana hänen ympärillään, ilma, jota hän hengitti, oli juovuttavaa. Auer laskeutui ja jätti hänet smaragdinvihreille niityille. Kallioita, joiden huipuilla lepäsi valoisia pilvenhattaroita, kohosi maiseman perässä. Niiden välistä syöksyi vesiputous alas virtaan, joka leveänä ja mahtavana juoksi laakson läpi. Kaikilla esineillä, kaukaisimmillakin, oli kirkkaat rajaviivat. Virrassa kiikkui vene, joka lähestyi kiireesti. Siinä istui nuorukainen nojallaan laidan yli ja katseli alas veteen. Hermione katseli hänen kasvojansa ja hänen sydämensä tunsi rakastetun veljen.

Hän tahtoi huutaa hänelle, vaan ääni kuoleutui soinnuttomaksi, ikäänkuin ilma olisi täällä ollut liian hienoa kannattaakseen inhimillisen sanan painoa. Hän tahtoi ojentaa käsivartensa veljeä kohden, vaan ei voinut. Olipa kuin tämä hyödytön ponnistus olisi vaikuttanut häntä ympäröiviin kuviin.

Värit vaalenivat, esineet sulivat sumuiksi.

Filippos, missä olet? Oi tule, tule isäsi ja siskosi luo!

Tämä rukousko muutti paikan toiseksi? Sumuista ilmaantui Ateenan Tripodikatu. Hermione oli isänsä talon edustalla. Kadulla vilisi ihmisiä. Hän tähysteli ihmisjoukosta veljeänsä. Joku aavistus sanoi hänen olevan tulossa. Silloin hän näki jonon kristittyjä pappeja. Etupäässä ratsasti Ateenan piispa muulilla. Tämä mies vaikutti unimaailmassa niinkuin todellisessakin vastenmielisesti Kryysanteuksen tyttäreen, ja huolimatta kauemmin häntä katsella, hän kääntyi ja astui sisään. Vaan kuljettuansa eteisen läpi, hän ei tullutkaan tuttuun saliin — hän näki keltaisen hiekkatasangon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Aurinko paahtoi sietämättömän helteisesti. Aivan lähellä tyttöä oli maassa purppuramantteli, jonka poimuista saattoi arvata sen alla olevan ruumiin, ja manttelin vieressä oli valtikka puoleksi hiekkaan hautautuneena. Matkan päässä näkyi ratsumiesjoukko nelistävän tiehensä nopeilla hevosilla. Heillä oli korkeat päähineet ja rengasrautapaidat, ja jousi riippui heidän olkapäillään.

Tämäkin näky haihtui sumuihin. Niiden seasta Hermione kuuli kolinaa ja meluavia ääniä, jotka häntä pelästyttivät ja palauttivat lähemmäksi todellisuutta. Hän näki itsensä taas Pyytian kolmijalalla. Apolloonin kuva kumartui alas ja sulki hänet kylmiin käsivarsiinsa. Vaan kuvan kasvot eivät olleet enää entiset; ne olivat erään nuorukaisen, jonka Hermione jo kauan oli tahtonut unohtaa.

— Karmides! huusi hän ja hypähti pystyyn istuimelta. Hänen silmänsä aukenivat. Kaikki oli entisellään. Mutta olikohan tuo kaikua hänen jättämästään maailmasta? — temppeliportin edustalta kuului jyskettä, johon sekautui ihmisääniä. Myrskyköhän se tuolla ulkona noin kohisi? Ei, ovea tärisyttivät raskaat, määrämittaiset iskut, äänet puhuivat toisella tavalla kuin tuuli. Hermione kuunteli, pyyhkäisi kädellään otsaansa, kiharoitaan, pukuaan. Hän huomasi laakeriseppeleensä viruvan jaloissaan. Hän vakuutti itselleen, ettei uneksinut. Pelästys teki hänessä päätöksen: hän riensi huoneen perälle ja kätkeytyi sinne alttarin taakse. Ovi aukeni, useita olentoja astui sisään. Hermione näki sen ja painoi kätensä aaltoilevaa rintaansa vasten.

— Joudu mies! Sisään vain! He, luulenpa, että olet pimeänarka, kuului ääni sanovan ensimäisen takana, joka aristellen astui sisään lyhty kädessä.

— Täällä palaa lamppu, täällä palaa suitsutusta, jatkoi sama ääni. Puhuja astui erään seuralaisensa sivulla muutaman askeleen ovelta, ja useita muita kokoontui sen suulle.

— Salli minun ilmoittaa, vastasi seuralainen, — että täällä taitaa vielä elää eräs vanha pappi. — Hän se luultavasti, noudattaen vanhoja tapoja…

— No niin. Sytytä soihtu! Perkeleenpesässä on hämärä. Enemmän valoa!

Heti tämän käskyn jälkeen pihkasoihdun punainen, savuava ja loimottava loiste lisäsi valaistusta.

Alttari, jonka taakse Hermione oli paennut, oli pylvään varjossa. Sanomattomassa tuskassa tyttö tuijotti edessään tapahtuvaan kohtaukseen. Vieraat miehet olivat kaikki aseellisia ja heidän päänsä verhosi vaipan pussikaulus. Kun jonkun vaippa avautui, kimalsi sen alta miekankahva soihdun valossa. Hän, joka äsken oli puhunut, oli nähtävästi ylhäisin. Hän oli keskikokoinen, hänen liikkeensä kiivaat ja komentavaiset. Hänen kasvonsa ja aseensa olivat vaipan peitossa.

— Hah, hah! hän nauroi, ja hänen äänensä kaikui koleana ja kammottavana, — tahdommepa nähdä, kuinka laita on. Apodeemios ja Eusebios, te olette häpeällisellä tavalla ryöstäneet Apolloonilta. Kalut ja kilut! Tuskinpa tunnen täällä olevanikaan. Ja tuolla hän seisoo itse! Kuva, kuvaa tarkoitan. Hän itse! Katsokaamme, onko hän olemassa!

— Toimeen rivakasti!—mies meni Pyytian kolmijalan luo, ja potkaisi sen kumoon. — Tänne, miehet, ja nostakaa kivi pois! Joutuun! Me tahdomme nähdä, onko Apolloon… Tahdomme todistaa valheiksi kaikki nuo tarinat… Kuinka olikaan, Osius? Sanoit yhden papin elävän vielä täällä?

— Niin, domine, vastasi mies ja kumarsi syvään.

— Hänet panemme aikanaan kidutuspenkille. Täällä täytyy vielä olla kätkettyjä aarteita. Kirjoita muistiin, Eusebios, minun ajatukseni, niin ettemme sitä unohda… Mitä? Oletteko saaneet halvauksen vai kuinka? Ettekö voi nostaa noin vähäpätöistä painoa, te orjat? Osius, sinä uusi Goliat, auta heitä avaamaan manalan porttia!

Kun Osiukseksi kutsuttu mies oli yhdistänyt voimansa toisten miesten kanssa, onnistui heidän sysätä syrjään se paasi, joka peitti Pyytolaista aukkoa.

— Osius, jatkoi dominus -nimellä puhuteltu, — sinä olet oikea Stentor, sinun äänesi on tempasin, jolla voi panna liikkeelle kymmenentuhatta taisteluun järjestettyä palatiini-sotilasta. No, herätä nyt Apolloon! Huuda, karju, sillä hän ehkä nukkuu tai on kuuro!

— Herra, mitä tarkoitat?

— Pässinpää! Houkkio! Etkö ymmärrä, että se on päähänpisto? Kautta kaikkien enkelien, ihana päähänpisto! Noh, aukolle, asetu pitkäksesi reunalle ja huuda alas helvettiin: Apolloon!

— Ethän laske leikkiä, herra?

— Voi sinua, jos pidät sen leikkinä! Kiiruhda!

Osius lähestyi uudestaan aukkoa, joka nyt ammotti leveämmällä kidalla. Toiset miehet vetäytyivät ovea kohti ikäänkuin peläten, mitä piti tapahtuman. Heidän herransa veti päähineensä pois kasvoiltansa, kenties paremmin kuullakseen, ja antoi soihdun valaista vapaasti synkkiä, kellankalpeita, teräväpiirteisiä kasvojaan.

Osius katsahti alas mustaan syvyyteen ja pikemmin puhui kuin huusi: Apolloon!

— Kovemmin! ärjäsi kalpeakasvoinen. — Roisto, missä äänesi on?

— Apolloon!!

Huudolle, joka tällä kertaa oli kunniaksi uudelle Stentorille, kävi kuten ehkä ei kukaan läsnäolijoista ollut odottanut — siihen tuli vastaus. Maan sisuksista nousi ääni, kumea kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Tuntui kuin olisi joukko alhaalla luolissa kytkettyjä henkiä herännyt kahleittensa tietoisuuteen sekä huoaten ihmetellyt, kuka heidän lepoansa häiritsi. Kun maanalainen jymy lakkasi, vallitsi temppelissä syvä äänettömyys. Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä. Ainoastaan Osius osotti elonmerkkejä, sillä hän kauhistuneena peräytyi syvyyden reunalta, jossa seisoi.

— Mitä vielä! huudahti vihdoin kelmeäkasvoinen — tuo oli ainoastaan sinun äänesi kaikua, Osius, eikä muuta mitään. Sanotaan tuolla alhaalla olevan peninkulmittain käytäviä ja saleja. Se ääni ei ennusta. Hoi, jatkoi hän ja astui aukolle, — hohoi, sinä siellä alhaalla, kuka tahansa oletkaan, mitä sanot Julianus kavaltajasta? Vastaa!

Sama kumea, maanalainen jyminä vieri vielä kerran heidän jalkojensa alitse.

— Te kuulette! Ei ymmärrettäviä sanoja ollenkaan! Ainoastaan muminaa, silloinkin kun on kysymyksessä manalan paras ystävä. Ensin hän puhui sujuvia heksametreja, tämä Apolloon, sitten hänen säkeensä tulivat hiukan kankeiksi, sitten hän, runojumala, tyytyi proosaan, ja nyt hän — mumisee!

— Kuinka hänen kieleltään tulvaa herjauksia, ajatteli Osius ja ehkä monikin läsnäolijoista. — Olemme kristittyjä, vaan meidän ei tule kiusata pakanallisia voimia.

— Apodeemios, mitä arvelet tästä pilasta? kysyi kelmeäkasvoinen nauraen.

— Puhtainta Attikan suolaa, herra!

— Eikö maksa vaivaa sitä jatkaa?

— Sinun armosi valmistaa meille rajatonta iloa.

— Oraakelikirja, missä se on?

— Luultavasti jommassakummassa sanktuarissa.

— Sinne sukkelaan! seuratkaa minua!

— Jumala auttakoon, hän liikutti silmiään ja viittasi kädellään, kuiskasi joku aseellisista toiselle.

— Kuka, kuka?

— Apolloon … kuvaa tarkoitan.

— Voi! Tästä ei päästä hyvällä. Ja minä… Minä näin jotain valkoista pilkoittavan tuolla pylvään vieressä. Jumala ja hänen enkelijoukkonsa meitä suojelkoon!

Hän nyykäytti päätänsä sinne päin, jossa Kryysanteuksen tytär, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli vaipunut maahan suojelevan alttarin taakse.

Niillä kahdella miehellä, jotka kuiskutellen olivat näin keskustelleet seuratessaan toisia opistodomosta kohden, oli vaipan alla kaartincenturionien loistava asepuku.

Seisottiin toisen kammion edessä. Osiuksen onnistui lyhyen roomalaisen miekkansa avulla murtaa auki lahonnut ovi, ennenkuin kelmeäkasvoinen oli ennättänyt kahdesti kärsimättömyydestä polkea jalkaansa lattiaan.

— Soihtu lähemmäs! kuului käskevä ääni kammion sisältä. — Aarteita ei ole täällä yhtään. Eusebios ja Apodeemios, sanon sen vielä kerran, te olette ryöstäneet hävyttömästi…

— Herra, täällä on!

— Ha, näytäppäs! Paljastaan irtonaisia lehtiä! Ja kuinka paljo! Apolloon on ennättänyt kerätä enemmän valheita omalletunnolleen kuin luulinkaan. Ota niitä kourallinen, Eusebios. Siinä on kylläksi sitä pilaa varten, jonka aiomme tehdä.

Miehet astuivat taas ulos kammiosta. Yhdellä heistä oli kädessä joukko lehtiä, joihin oli kirjoitettu Delfoin Apolloonin muinoin antamia oraakelivastauksia. Niitä oli säilytetty samalla huolella kuin sibyllain ennustuksia. Vaan niitä ei oltu pantu kääryn eikä kirjan muotoon. Ikivanhan, pyhiin kirjoituksiin nähden käytetyn tavan mukaan ne oli koottu toisistaan irrallaan niinkuin olivat syntyneetkin kenties piti tämän järjestyksen myöskin muistuttaa tarujen sibyllojen tapaa kirjoittaa ennustuksensa puun lehdille, jotka he runoilijoiden kertomusten mukaan heittivät virtaan tai hajoittivat tuuleen.

Kun joukko jälleen seisoi lampun alla, jonka valo oli tasaisempi kuin loimottavan soihdun, niin kaksi miehistä otti käskystä päästään kypärän, joka heillä oli huppukauluksen alla, ja antoi ne täytettäviksi pyhästä kammiosta ryöstetyillä papereilla.

— Ymmärrättekö minua nyt? sanoi kalpeakasvoinen. — Me patustelemme hiukan kleeromantiaa (ennustustaitoa arvanheiton avulla). Sinä, Eusebios, otat Marcelluksen kypärästä Julianukselle…

— Anatema hänen nimellensä! mutisivat kaikki yhtä suuta.

— Ja minä otan Osiuksen kypärästä itselleni. Apolloon, missä tahansa olet, Olympoksessa tai helvetissä, nyt vannotan sinua ohjaamaan meidän kätemme oikeaan! Jos koskaan olet tulevia kohtaloita ilmoittanut, niin tee se nyt!

Kelmeäkasvoisen ääni ilmaisi sillä hetkellä kaikkea muuta kuin pilaa. Hän mutisi hampaittensa välissä jonkun manausluvun, pisti sitte kätensä Osiuksen kypärään ja otti sieltä pergamenttiliuskan. Eusebios otti samoin Marcelluksen kypärästä ja antoi näin sattumalta saadun paperin herralleen.

Kelmeäkasvoinen katsahti ensin sitä oraakelilausetta, jonka sattuma oli määrännyt Julianukselle, ja juonteet hänen synkissä kasvoissaan näyttivät jäykistyvän — sen jälkeen hän katsahti, itselleen määrättyä. Ympärillä olijat katselivat häntä suurimmalla levottomuudella. Kesti muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin hän avasi suunsa ja sanoi raukealla äänellä:

— Eusebios, ojenna käsivartesi!

Eusebios riensi tukemaan horjuvaa.

— Constantius, herrani ja keisarini, hän huudahti.

— Ei se ole mitään: Äkillinen väsähtyminen. Ankara ratsastus on uuvuttanut voimani. Ystävät, lähtekäämme, lisäsi hän hetken kuluttua. — Ei kukaan kuolevainen saa tietää minun olleen täällä! Ennenkuin lasken pääni levolle tämä perkeleiden pesä on oleva revitty pohjia myöten.

Constantius, sillä hänpä se oli, Rooman vallan keisari, Constantinuksen poika, lähti temppelistä nojautuen kamariherransa Eusebioksen käsivarteen seuralaiset ympärillään. Apolloonin lehdossa odottivat heidän hevosensa. Puolen tunnin perästä Delfoin laakso oli heidän takanaan. Muutamia päiviä myöhemmin hän tarkasti Antiokeiassa sitä sotajoukkoa, jonka kanssa oli marssinut Persian rajalta ryhtyäksensä taisteluun Julianusta vastaan. Ellei ota lukuun hänen läheisimpiä uskotuitaan, ei kukaan tiennyt, että hän niinä päivinä oli ollut poissa palatsistaan.

Kun Kryysanteus noin tunti yllä kerrotun tapauksen jälkeen, päivän sarastaessa, lähestyi temppeliä, löysi hän tyttärensä etusuojaman rappusilta pää pylvääseen nojautuneena; aamukasteen kostuttamina, tuulen hajoittamina tummat kutrit viruivat hänen marmorinvaaleilla poskillaan.

KUUDES LUKU.

Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa.

— Päivän selkeätä, vai kuinka, loistava ja jalo herra? Enkö ole selvästi todistanut, että Atanasios on sofista tai oikeastaan ei ollenkaan sofista, vaan sofistaa huonompi, sillä sofista tekee toki näennäisesti oikeita johtopäätöksiä?

Tämä kysymys lausuttiin keskustelussa eli keskusteluntapaisessa luennossa, joka eräänä kauniina iltana tapahtui sen kullasta ja marmorista säteilevän kylpylaitoksen tepidariumissa, jonka Heeroodes Attikos oli lahjoittanut Ateenalaisille. Tepidarium oli marmorilattialla, seinämaalauksina ja kasettikatolla kaunistettu, hämärästi valaistu sali, jonka hekumallisen lämpöisessä ja sulotuoksuilla täytetyssä ilmassa kylpyvieraat oleskelivat ennenkuin menivät kylpemään joko hikilöylyyn tai lämpimiin vesiin, ja johon he palasivat tullakseen sen monimutkaisen hieronnan alaisiksi, joka oli kylvyn viimeisenä ja herttaisimpana hekumana. Henkilö, joka lausui yllämainitsemamme kysymyksen, seisoi lakanaan käärittynä ja selitti asiata — milloin oikea etusormi pitkän ja kapean nenän vieressä, milloin piirrellen samalla sormella dialektisiä (ajatusjohto-opillisia) viiruja vasempaan käteensä — eräälle pienelle paksulle henkilölle, joka lepäsi alastomana pronssisohvan pulleilla patjoilla. Tämän ympärillä hääräilivät orjat, jotka kristalli- ja alabasteripulloista valelivat hänen jäseniään öljyillä ja hajuvoiteilla, ja, perehtyneinä kun olivat kaikkiin hieromistaidon salaisuuksiin, suorittivat toimensa mitä suurimmalla hartaudella ja säntillisyydellä.

Kysymyksen saaja, joka virui kylvyn tuottaman nautinnon seitsemännessä taivaassa, vastasi ainoastaan ähkyvällä äänellä, joka samalla kertaa ilmaisi hetken hekumaa ja hänen kärsimättömyyttänsä, kun tuli häirityksi ruumiillisen olemuksensa täydellisessä ja sekoittamattomassa nautinnossa.

Mies kylpyraidissa piti tuota röhkivää ääntä suostumuksena ja jatkoi:

— Että Origeneella joissakuissa kohdin oli vääräoppisia ajatuksia, ei ole ainoastaan minun yksityinen mielipiteeni, vaan saatan minä tässä kohden vedota Epifanioksen ja useiden muiden vakuutukseen. Atanasios turhaan koettaa puhdistaa häntä. Neekeri ei tule valkeaksi, vaikka hän yhdeksän kertaa päivässä kävisi kylmässä kylvyssä, lämpimässä kylvyssä, hikikylvyssä, ja antaisi kaikkien näiden siunattujen kylpylaitosten orjain hieroa itseään harjalla ja hohkakivellä. Neekeri on musta ja jää mustaksi, loistava ja jalo herra Annæus Domitius, vai kuinka?

Vastauksena oli uusi ähkyntä ja kärsimätön irvistys.

— Vaan palataksemme Atanasiokseen, jatkoi jumaluusoppia harrastava kylpyvieras, — niin voikohan ajatella mitään naurettavampaa ja samalla hävyttömämpää kuin hänen väitteensä, että Nikaian kirkolliskokous — tuo surkeamuistoinen — hyväksyessään sanan homouusios vahvisti Antiokeian isien päätöksen, joka juuri hylkäsi saman vääräuskolaisen sanan. Mitä Atanasios tekee selvitäkseen tästä pulmasta? Se viisastelija sanoo, että molemmat kokoukset tarkoittivat samaa asiaa, kun toinen hyväksyi saman sanan, jonka toinen hylkäsi. Nyt minä kysyn…

— Ei, ei, ei, älä minulta kysy, äyhkäsi Annæus Domitius epätoivoisella ponnistuksella. — Minä hyväksyn jo ennakolta kaikki mitä olet lausunut ja aiot lausua. Teetpä minulle palveluksen, jos väistyt vähä syrjemmälle, sillä näethän että estät orjiani heidän toimissaan… Ah, kuinka elämä on täynnä vaivoja! Karmides, silmäteräni, missä olet?

— Täällä, rakastettava prokonsuli! kuului vastaus toiselta orjain ympäröimältä sohvalta.

Huat hanat haut Ista pista sista Domiabo elamnaustra.

— Mitä sanot, rakas Annæus?

— Ah, minä luen loitsua, jota vanha imettäjäni käytti leiniä ja niukahdusta vastaan, vaan joka kenties auttaa kiusallista suunsoittajaakin vastaan. Ainakin sietää sitä koettaa.

Mies kylpylakanassa tuli nähtävästi hyvin loukatuksi tästä keskustelun käänteestä. — Prokonsuli seurustelee irstailevien pakanain kanssa vaan ei salli, että hänen köyhät seurakuntaveljensä lähestyvät häntä kymmenen askeleen päähän. Hän on puolipakana … ja muutoin aivan liiaksi typerä käsittääksensä jumaluusoppia, mutisi hän itsekseen kulkiessaan juhlallisin askelin edes takaisin tepidariumissa. Hän katosi sen jälkeen pukuhuoneeseen, jonka äänihälinästä pian saattoi erottaa hänen äänensä hajanaisissa sanoissa: Nikaia … Origenes … Atanasios … homouusion … Antiokeia … Paulos Samosatalainen j.n.e.

Jumaluusopista väitteleminen oli siihen aikaan sekä muodin että tarpeen vaatima asia. Kirkolliskokousten sanakiistat eivät olisi niin järisyttäneet maailmaa, kuin laita todella oli, ellei niitä olisi ollut kannattamassa lukemattomat kansanjoukot. Yksinvalta oli tukehduttanut kaiken valtiollisen harrastuksen; uusi valtiouskonto oli julistanut pannaan filosofian; kirjallisuus ja taide olivat kuoleman kielissä; aineellisen vaurastumisen harrastus oli sammunut sisäisten sotien ja hallituksen ryöstönhimon tähden. Jokaisen kristityn täytyi valita kantansa riitelevien lahkojoukkojen kesken, — eihän itse pakanakaan voinut olla tiedustelematta niitä syitä, jotka muuttivat suurien kaupunkien kirkot verin tahratuiksi teurastushuoneiksi ja veivät polttosoihdun Paflagonian ja Afrikan kaukaisimpiin kyliin. Jumaluusoppi yksin vastasi tähän kysymykseen, ja jumaluusopin piti nyt vastaaman kaikkiin kysymyksiin, jotka tutkisteleva henki oli nostanut. Voiton riemussa, kun vihdoinkin oli löydetty se ensimäinen perustus, jota viisaustiede turhaan oli etsinyt itse järjestä, kaikki pyrinnöt yhtyivät yhdeksi ainoaksi pyrinnöksi — pyrittiin sillä soihdulla, jonka ilmestyksen valo oli virittänyt, valaisemaan jumalalliset ja inhimilliset salaisuudet. Eipä kummallista. Viisaustiede oli hajoittanut vanhan kansanuskonnon, ja siten syntynyt lohduton tyhjyys oli miljoonissa ihmissieluissa siksi tuntuva, että tuo pyrkimys esiytyi äärettömällä voimalla. Jumaluusopin harrastaminen oli sen tähden ajan tarve, ja missä sitä ei tunnettu tarpeena, siellä se oli muotiasiana. Kaikki sai jumaluusopin värin: keisarin unet, hovijuonittelut, koulujen kirjoitusharjoitukset, naisten rupatus, keskustelut toreilla ja kaduilla, melu sirkuksessa, yksityiset riidat, sisälliset sodat. Vaikka Annæus Domitius taisikin muinaisroomalaisella loitsuluvulla karkoittaa luotaan kylpylakanaan käärityn olennon, niin oli hänellä jälellä lukemattomia muita samanlaisia, sillä niitä vilisi kuin hyttysiä joka paikassa, mihin säädyllinen kristitty voi astua jalkansa. Ja niitä paikkoja olivat kylpylaitoksetkin, vaikka tosin moni kristitty lykkäsi litaniaan puhtauden pakanallisen hyveen.

Kun Annæus Domitius ja Karmides olivat kestäneet kylpyorjain viimeistä käsittelyä ja olivat niissä puvuissa, jotka heidän omat kokoussalissa odottelevat orjansa olivat pitäneet valmiina, he sommittelivat yhteisen ohjelman huomispäivän huvitusten varalle ja erosivat. Karmides läksi muutamien muiden ystäväin keralla tepidariumin lähellä olevaan kirjastoon, jossa Olympiodooros odotteli heitä lukeakseen heille uusimman runokappaleensa: kevytmielisen kuvauksen Olympoksen arkielämästä. Annæus Domitiusta ahdistivat nyt kuten aina valtioasiat. Hän kiirehti piispan taloon, sillä Petros oli diakonilla ilmoittanut hänelle toivomuksensa saada puhutella samana iltana Akaian prokonsulia.

Hämärä oli jo tullut, kun Annæus Domitius lähti kylpylaitoksesta. Temppelien pylvähistöissä oli lamput pantu palamaan: soihtuja paloi kaikkien yleisten rakennusten edustalla, jumalain ja sankarien patsaiden ympärillä; kaduilla ja toreilla pilkoitti tuhkatiheässä jalan kulkevien lyhtyjä. Annæus Domitius kääriytyi mantteliinsa. Hänen otsassaan oli ryppyjä. Jo Karmides oli prokonsulissa älynnyt jonkinlaista hajamielisyyttä, jotain välinpitämättömyyttä, kun keskustelivat, miten huomispäivä parhaiten piti saataman hengiltä. Todella prokonsuli ajattelikin sangen vakavia asioita. Joukko pirullisia Jos - ja Mutta-ajatuksia raateli hänen aivojaan. Kas tässä mitä hän ajatteli:

Kirottu kirje! Olenko, koskaan ennen saanut semmoista? Keisarin hallitus antaa minulle oikeuden ottaa Kryysanteukselta pään, vaan ei minua siihen velvoita. Kirje antaa minulle lahjan, jota en tahdo, ja laskiessaan tuon filosofin pään minun helmaani, se kohottaa miekan toisen pään päälle, joka on minulle äärettömästi kalliimpi, nimittäin minun omani. Kuka tietää, kuinka kauan nykyinen hallitus pysyy pystyssä? Tiedot sotakentältä ovat Julianukselle osaksi suotuisia, osaksi epäsuotuisia. Otaksupas, että Julianus voittaa! Kuinka minun silloin käy, jos olen pannut ystävältäni Kryysanteukselta pään poikki? Julianus on hänen oppilaansa, ystävänsä ja ihailijansa. Minun pääni on silloin ensimäinen, jonka uusi keisari hakkauttaa olkapäiltä. Hän on armotta uhraava Senecan jälkeläisen platoonilaisen varjolle. Kuinka minun käy, jos oman henkeni kaupalla olen säästänyt Kryysanteuksen? Minusta tulee uuden keisarin rajattoman kiitollisuuden kallisarvoinen esine. Hän tekee minusta Rooman prefektin, konsulin, ja minun nimeni tulee kuolemattomaksi ikiajoiksi sekä renkaaksi aikojen vuosisarjaan. Vielä tuhannen vuoden kuluttuakin täytyy koulupoikien painaa muistiinsa, että se ja se merkillinen tapaus sattui vuonna Anno Domitio et Q.Q. consulibus.[13] Mutta paha kyllä, tässä kohtaa nyt toinen otaksuminen. Constantius voittaa! Kuinka minun kohtaloni silloin muodostuu,- jos olen oikeuttani käsittänyt siksi, mikä se on: varovasti annetuksi käskyksi? Pakanat, jotka vielä ovat mahtavat, kiukustuvat, ja keisarillinen hallitus rientää työntämään koko syyn toimeenpanijan niskoille. Siihen tarkoitukseen juuri kirjeen sanamuoto on laadittu. Kirottuja olkoot nuo kavalat ketut keisarin ympärillä! Jos sitä vastoin olen ymmärtävinäni käskyä väärin, niin se kaikkein helpoimmassa tapauksessa tuomitaan taitamattomuudeksi; eikä olisi mikään liian ankara arvostelu, jos sitä tulkittaisiin epäluottamuksena keisarin onneen, oman pelastukseni keinona sen tapauksen varalta, että kapinoitsija voittaa. Voi minua! mitä minun on tehtävä?

Sillaikaa kuin Annæus Domitius vuorotellen pyhimyksien ja Olympoksen jumalien kautta kiroilee onnettomuuttaan, riennämme edellä piispan palatsiin.

Tämän portin edessä seisoo, kuten tavallisesti tähän aikaan illasta, joukko kerjäläisiä, jotka odotellessaan almujen jakamista järjestävät repaleitansa niin, etteivät ne peittäisi itselyötyjä, kamalia haavoja. Jos onnellisesti on päässyt tämän inhottavan joukon lävitse ja etehisen kautta tullut aulaan, niin erottaa hämärässä pylvähistössä likinnä sisäänkäytävää parven ihmisiä, jotka odottavat puheillepääsöä: osaksi pakanoita, jotka tahtovat ilmoittaa päätöksensä kääntyä kristinuskoon, osaksi oikeutta hakevia kristittyjä, jotka ovat katsoneet paremmaksi lykätä riitansa Petroksen kuin maallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Avonaisella pihalla ja niissä pylväskäytävissä, jotka ovat lähempänä perässä olevaa virkahuonetta, näkyy kahden soihdun valossa pappiryhmiä, jotka odottavat esimiehensä käskyjä: presbyterejä, diakoneja, manaajoita ja esilukijoita, jotka kaikki keskustelevat kuiskutellen viimeisistä uutisista uskonhylkyristä Julianuksesta, huhusta että Atanasios on nähty Ateenan seuduilla, ja ennen kaikkea siitä tärkeästä tiedosta, joka juuri samana iltana on saapunut piispalle Konstantinopolista. Homouusialaisia on siellä kauheasti kuritettu, kun väkisin tahtoivat estää pyhän Constantinuksen jäännöksien muuttamista rappeutuneesta kappelista, jossa olivat levänneet, homoiuusialaisten äsken rakentamaan kirkkoon. Joku presbyteri kuiskaa ympärillä kuunteleville diakoneille, että sen mukaan mitä piispa Petros itse oli hänelle kertonut, oli mainitun kirkon edustalla oleva kaivo tullut täyteen vääräuskolaisten ruumiita, ja kaikki katuojat koko siinä kaupunginosassa olivat olleet tulvillaan vääräuskolaisten verta. Siinä oli enne siihen, minkä piti tapahtuman Ateenassakin — niin kaikki ajattelivat itsekseen.

Astumme virkahuoneeseen; se on pitkulainen sali, jonka keskellä on suuri pöytä; sen ääressä kaksi pappia, piispan kirjureita, on toimissaan, toinen kirjoittamassa, toinen rahoja laskemassa. Pöytään nojautuneena, huoneen perään katsellen seisoo nuorukainen, joka tuskin on poikavuotensa elänyt, puettuna esilukijan papilliseen asuun. Ne, joita hänen suuret, kuumeentapaisesti kirkkaat silmänsä tähystelevät, ja joiden keskustelua hän tarkkaavaisesti seuraa, ovat kaksi korkeakasvuista, kunnioitusta herättävää miestä, jotka muodoltaan sangen suuresti eroavat toisistaan: toinen on Petros, Ateenan piispa, toinen Kryysanteus, pakanallinen filosofi.

Uusi taidesuunta, kristillinen, on virkahuoneen kaunistanut sen tarkoituksen mukaisesti. Sitä valaisee kaksi pharia: maljan muotoista, valettujen pylväiden päällä palavaa lamppua; vaan ahtaan akkunan korkeus lattiasta tekee huoneen lampunvalossakin synkän näköiseksi. Taivaansinisiksi maalatut seinät ovat meanderi- ja arabeskikehyksillä jaetut pintaosiin, joissa kussakin on eri kristillinen vertauskuva. Kala, joka muinaiskristillisen symboliikin muistomerkeissä harvoin puuttuu, on kullalla maalattu ovenpäälliseen.[14] Muissa seinäosissa näkyy Karitsa ristineen; evankelistain merkit: Enkeli, Leijona, Härkä ja Kotka; hengen Kyyhky, kaitselmuksen Silmä, valppauden Kukko, lujuuden Kallio, rauhan Öljylehvä, voiton Palmu, ylösnousemuksen Foiniks -lintu, ynnä useita muita, osaksi antiikista lainattuja vertauskuvia. Peräseinässä on maalaus, joka kuvaa Kristusta Orfeuksena; hänellä on frygialainen lakki päässä ja lyyra käsivarrella, ja hänen soittaessaan jalopeurat ja tiikerit lepäävät hänen jalkainsa juuressa ja kirjavat linnut kuuntelevat puusta, jonka alla hän istuu.

Taulun alla, mosaikki-pöydällä, johon Petros nyt keskustellessaan Kryysanteuksen kanssa nojaa nyrkkiänsä, seisoo norsunluusta leikattu kuva: Kristus nuorena, lyhyeen ihotakkiin puettuna paimenena, joka silittelee jälleen löydettyä karitsaa; ihotakki on ylt'yltään hohtokivillä peitetty. Nuori taide, jonka tuotteita nämä molemmat teokset ovat, pysyy vielä sidottuna antiikkisiin aiheisiin; sen koko omituisuus on tekotavan raakuudessa ja koreuden etsinnässä. Ei mikään uusi kansanhenki ole vielä siihen vaikuttanut; itse asiassa se siis vielä on muinainen taide, mutta mitä syvimmässä rappiotilassa.

Salin vastakkaisessa päässä seisoo kultainen risti ja sen lähellä kassakirstu, joka paraikaa on avoinna.

Ne kaksi pappia, jotka istuivat työpöydän ääressä, eivät häiriytyneet toimessaan. Säädyllisyys kielsi heitä silmäykselläkään ilmoittamasta että keskustelu, joka kävi sangen virallisella ja kylmällä äänellä, veti heidän huomiotansa puoleensa. Vaan heidän korvansa olivat hörhöllään, eivätkä menettäneet sanaakaan siitä mitä tahtoivat kuulla.

— Olet muutaman päivän ollut poissa Ateenasta, sanoi piispa Kryysanteukselle.

— Olen… Ja sinä olet ilmoittanut haluavasi keskustelua. Mitä tahdot minusta?

— Palasit juuri oikeaan aikaan saadaksesi tiedon eräästä julistuksesta, jota ensimäinen kaupungin valituista virkamiehistä on velvollinen ottamaan huomioon.

— No niin. Sinunko on siitä minulle ilmoitettava?

— On.

— Silloin siis mahdat sen tehdä prokonsulin puolesta, sillä hänen kauttaan keisari on tähän asti ilmoittanut tahtonsa Ateenan kaupungille.

Petros ei vastannut tähän huomautukseen, vaan kääntyi rahoja lukevan presbyterin puoleen. — Onko lasku lopussa? kysyi hän.

— Lopussa on, korkeasti kunnianarvoisa isä, vastasi tämä, vetäen kiinni kukkaron, johon oli pannut laskemansa hopearahat.

— Clemens, rakas poikani, jatkoi piispa kääntyen nuoreen esilukijaan, — ota tämä summa ja ja'a se odotteleville veliraukoille. Minä tiedän, että he mieluimmin ottavat almun sinun käsistäsi. Sano samalla oikeudenhakijoille, että palaavat huomenna tavalliseen aikaan, ja armonhakijoille, että he nyt pääsevät sisään.

Pappispukuinen poika vavahti kuin olisi herännyt syvistä ajatuksista nimensä kuullessaan. Hänen katseensa oli lakkaamatta tähystellyt Kryysanteuksen kasvoja. — Ensi kerran hän näki Ateenan pääpakanan, josta piispa niin usein, milloin harmissaan, milloin säälien oli hänelle puhunut. Vaan se kuva, joka piispan sanojen johdosta oli syntynyt nuorukaisen mielikuvitukseen tuosta tunnetusta filosofista, ei ollut todellisuuden mukainen. Clemens tahtoi väkisinkin keksiä hänessä jotain kovaa, röyhkeätä ja itserakasta tai pahanhengen tapaista. Siinä työssä hän nyt tuli keskeytetyksi.

Kun Petros kääntyi pois Kryysanteuksesta, oli tämä katsahtaen salin yli huomannut tuon nuoren papin. Clemens oli kalpea ja hoikka, vaan hänen kasvoistaan säteili enkelinkaltainen puhtaus, joka tunkeutui kaunista rakastavan Ateenalaisen sydämeen ja täytti sen säälillä. Hänestä tuntui olevan julmaa kohtalon leikkiä, että noin hento ja rakastettava olento oli jo puettuna pukuun, joka määräsi hänet luopumaan kaikesta sielun itsenäisyydestä ja sydämen luonnollisimmista taipumuksista.

Clemens oli tuskin poistunut aulaan, kun ovi uudestaan aukeni ulkoa ja vähäinen joukko miehiä ja vaimoja astui sisään. Ne olivat armonhakijoita, se on pakanoita, jotka tahtoivat tulla kristillisen seurakunnan yhteyteen. Vaikeata oli heidän ulkomuodostaan arvata, keitä näistä ihmisistä oli tänne saattanut sydämen halu ja keitä maalliset syyt. He näyttivät kaikki kuuluvan yhteiskunnan onnettomimpaan luokkaan.

Joukon keskellä näkyi mies, jolla oli mantteli ihonutun päällä; se oli tosin ryysyinen vaan puhui paremmista päivistä. Hänen keveät, vapaat liikkeensä erottivat hänet muutoinkin toisista, jotka ääneti ja kunnioittavasti seisoivat ovella. Tämä mies oli vanhan ateenalaissuvun viimeinen jälkeläinen, suvun, joka johti alkunsa Iifikrateesta. Hän oli irstailemalla hävittänyt isäinsä perinnön. Hän astui kaksi askelta esille saliin ja alkoi juuri tavallisella julkeudella esittää asiansa, kun äkkiä huomasi Kryysanteuksen. Tätä hän oli kaikkein vähimmin odottanut täällä näkevänsä. Kohtaus oli hänelle vastenmielinen ja melkein sai hänet hämille. Mutta hän tointui pian, katseli salia muka kummastellen ja huudahti:

— Zeus auttakoon! tämäpä oli naurettava erehdys, oikea pieni Odysseia! Sinun täytyy antaa anteeksi, kunnon piispa, minä en hae sinua, vaan naapuriasi, oivaa ystävääni, muinaiskalujen kerääjää.

Näin sanoen hän pyörähti kantapäillään, tervehti hävyttömän tuttavallisesti Kryysanteusta ja läksi huoneesta.

Petros kääntyi nyt armonhakijain puoleen ja sanoi painavalla äänellä:

— Lapset, oletteko tulleet tänne päästäksenne vapaiksi pakanuuden pimeydestä ja vangiksi ottaaksenne kaiken ajatuksen Kristuksen kuuliaisuuden alle?

Tulokkaat myönsivät kysymykseen kumarrellen.

— Hyvä, sanokaa nimenne ja asuntonne tälle presbyteriveljelle. Häneltä saatte kirjallisen todistuksen, joka prokonsulin rahastonhoitajalle näytettynä hankkii teille uudet juhlavaatteet. Niihin puettuina tulette ensitulevana Jumalan lepopäivänä meidän pääkirkkoomme, jossa käsien päällepanemisella vihimme teidät uuteen elämään, ja sen jälkeen saatte mainitulta rahastonhoitajalta samalla todistuksella kymmenen kultakolikkoa kukin. Presbyteri Gregorius, anna heille todistukset ja teroita uudestaan heidän mieleensä, mitä heille sanoin!

Näin puhuttuaan Petros kääntyi pois armonhakijoista jatkaakseen keskusteluaan Kryysanteuksen kanssa. Pakanuudesta luopuneiden vastaanotto-toimitus oli tähän aikaan piispoilla jokapäiväisenä toimena, joka ei vaatinut sen enempiä mutkia.

— Sinä näet, sanoi Petros, — samoin kuin nyt, virtaa joka päivä uusia joukkoja ristin lipun ympärille. Sinun ja sinun joukkosi viisaus ei voi virvoittaa janoovia sieluja, jotka ikävöivät elävän veden lähteelle. Ihmisluonto, sanoo Tertullianus, on luonnoltaan kristitty: siinä on heidän ikävöimisensä alkusyy, se voima joka pakottaa heidät tänne.

— Toivon niin olevan.

— Todellako?

— Koska se poistaisi sen mikä siinä näytelmässä, johon näyt minut kutsuneen, on halveksittavaa, vaikkei sitä, mikä siinä on surullista.

— Me murramme raakaa malmia, yhdentekevää millä aseella, mutta teemme sen jalostuttaaksemme sitä.

— Mutta asiaan! Sinä puhuit julistuksesta, joka koskee Ateenan kaupunkia. Tee keskustelumme mahdollisen lyhyeksi.

— Kas tässä!

Petros otti pöydältä norsunluisen taulun ja antoi sen arkontille. Sillaikaa kuin tämä luki, piispa tarkasti hänen kasvojansa ja huomasi sen tuskallisen hämmästyksen, joka niissä ilmaantui.

Kryysanteus antoi taulun takaisin. Hänen kasvonsa ilmaisivat harmia ja tuskaa, jota hän ei huolinut salata.

— Julistus, sanoi hän, — lahjoittaisi siis teille, kristityille, sotajumalan temppelin, Ateenan kauniimpia, täynnä muistoja meidän kunniamme ajoista. No, ei tämä ole ensi kerta kuin semmoista tapahtuu. Lupaahan keisari palkinnon sellaisille kaupungeille, jotka repivät alas ne rakennukset, jotka ovat rakennetut jumalallisille voimille, sankareille ja ihmissuvun hyväntekijöille! Ja mitä teille lahjoitetaan, sen te hävitätte, pannaksenne ihanan teoksen pirstaleista kokoon turnutuksen, joka, totta tosiaankin, on sen iljetyksen arvoinen, jota te sinne kokootte — noita luurankoja ja pyhimysten lihasiekaleita, noita kuoleman inhottavia jäännöksiä, joita te suutelette ja palvelette.

— Herra armahda! Mikä herjaus! huokasi toinen kirjuri; toinen taas teki ristin merkin. Nuori Clemens, joka keskustelun kestäessä oli palannut, kohosi nojaavasta asennostaan, hänen poskilleen levisi suuttumuksen puna, ja vaivalla hän hillitsi sen vihansanan, joka jo pyöri hänen kielellään.

Vaan Petros hymyili ja sanoi:

— Jos se voi sinua lohduttaa, niin tiedä, ettei tätä temppeliä revitä. Toivon, että sitä voidaan käyttää, kun olemme vain raapineet ja savuttaneet sen seinät, Tipsutelleet muurit pyhällä vedellä ja poistaneet kaiken, joka muistuttaa sitä pahaa henkeä, jota te olette siellä palvelleet.

— Mutta, sanoi Kryysanteus kohottaen olkapäitään, — julistuksen alla näin nimen, jota en ole velvollinen tottelemaan. Kuka on Makedonios, joka uskaltaa antaa toiselle, mikä ei ole hänen omaansa? Temppeli aarteinensa, historiallisine muistomerkkeineen ja taideteoksineen on Ateenan kaupungin. Meidän isämme ovat sen rakentaneet, ja heidän jälkeläisensä tähän päivään asti sitä rikastuttaneet ja hoitaneet. Kuinka siis yksi teidän papeistanne, Ateenassa aivan tuntematon muukalainen, ottaa ryöstääksensä meiltä omaisuutemme?

— Huomenna otamme sen haltuumme, vastasi Petros.

— Meillä ei ole siis muuta keinoa, kuin valittaa keisariin.

— Joka ei ole teille kallistava korvaansa.

— Tiedän sen, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen, ja ahdistetusta sydämestä virtaava veri paisutti hänen otsansa suonia.

— Ja muutoin, jatkoi Petros, lue tämä!

Hän otti esille toisen, kultakankaaseen käärityn norsunluisen taulun, jonka kehykset olivat kaunistetut törkeätekoisilla korkokuvilla, kilpajuoksuilla ja muilla sellaisilla, joiden keskellä nähtiin vuoden konsulien nimet, Taurus ja Fulgentius; tämän hän ojensi Kryysanteukselle, joka silmäiltyään taulua sanoi:

— Minä näen, keisari antaa tälle kummalliselle lahjalle vahvistuksensa.

— Ja, kuten mainittu, huomenna otan sen haltuuni. Sinusta lahja on kummallinen. Se on lievä sana sinun suustasi. Sinä tarkoitat enempää! Vaan sinulla ja sinun puoluelaisillasi ei ole voimaa tehdä vastarintaa. Filistealaisten valta on murrettu.

Kryysanteuksen mieleen juolahti Julianus. Filistealaisten valta ei ollut vielä murrettu. Viimeinen taistelu oli jälellä.

Petros näkyi aavistaneen hänen ajatustansa, sillä kun Kryysanteus kysäsi: — Onko sinulla muuta minulle sanottavaa? niin hän sanoi:

— Olen tänään saanut uutisia Julianuksesta. Tahdotko niitä kuulla?

Näin kysyen hän katsahti Ateenalaiseen voiton katseella, joka sai tuon muutoin vahvan miehen vavahtamaan pelästyksestä. Sama tunne, joka valtaa vaeltajan, kun hän levätessään tien vieressä tuntee kylmän, koukertelevan käärmeen kätensä alla, pakotti Kryysanteuksen sanomaan vaistontapaisesti: en. Hän järjesti manttelinsa, tervehti piispaa ja muita huoneessa olijoita ja astui ovea kohti.

— Jää hyvästi, filosofi! Ajattele vähäisyyttäsi Jumalan edessä ja sielusi autuutta! puhkesi nyt sanomaan nuori esilukija, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Kryysanteuksen kasvoihin.

Tämä seisahtui ja loi nuorukaiseen ankaran tarkastelevan silmäyksen, joka kuitenkin muuttui lempeäksi ja ystävälliseksi, kun hän esilukijan kauniissa kasvoissa ei huomannut pilkkaa eikä ylpeyttä, vaan innon suoruutta. Clemensin silmät olivat niin kirkkaat ja totiset. — Hyvä tarkoitus luo arvoa sinun nuorille huulillesi, sanoi Kryysanteus, ennenkuin läksi.

Kun hän aulaan tultuaan ohjasi kulkunsa odottelevien pappien keskitse, tunsi hän äkisti jonkun syleilevän itseänsä; soihdun valossa hän tunsi syleilijän, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi kuin Akaian prokonsuli.

— Mitä näenkään? tämä huudahti; — oma Kryysanteukseni! Olet siis palannut Ateenaamme. Olen näinä päivinä etsinyt arkonttiani joka paikasta enkä ole löytänyt mistään. Terve tuloa! Kolmasti terve tuloa! Minä näen, jatkoi hän kuiskuttaen, — olet ollut piispan puheilla. Minäkin olen kutsuttu hänen luokseen. Kutsuttu — sinä ymmärrät minua? Akaian prokonsuli juoksee papin määräyksiä. Mutta miksi ei mukautuisi ajan oloihin, koska keisari niin tahtoo? Rakkaus pyhää kirkkoamme kohtaan saa ihmeitä aikaan, ystäväni … mutta sinä et sitä ymmärrä, ja minä annan sen heikkouden sinulle anteeksi. Sinä et ymmärrä jumaluusoppia, sinä. Omnia vincit amor et nos cedamus amori.[15]

Ja prokonsuli astui keikaillen virkahuoneen ovelle, jonka ostiarius avasi selki selälleen hänen loistavalle ja jalolle persoonallensa.

Piispa vetäytyi korkean vieraansa kanssa erityiseen huoneeseensa, jonka ylellinen komeus ikäänkuin tahtoi puolustaa itseään niillä pyhillä muodoilla, joihin se oli pukeutunut: lattian kimaltelevista kivistä kokoonpantu mosaikki kuvasi Gideonia, joka löi maahan epäjumalan alttarit, kultahetaleisilla purppurapatjoilla kaunistettuihin istuimiin ja leposohviin oli sovitettu pyhiä vertauskuvia norsunluusta ja hopeasta, täysihopeaiset vaasit ja kandelabrit olivat paljaita enkeleitä ja tabernaakeleita, seinäpilarien välit komeilivat apostolein kuvilla.

Keskustelu alkoi siten, että piispa valitti sitä turvattomuutta joka vallitsi Akaian maanteillä. Viime aikoina oli nimittäin usein tapahtunut, että oli karattu hänen Konstantinopoliin ja Korintokseen lähettämiensä sanansaattajien päälle ja kirjeet ryöstetty. Piispa viittasi siihen, ettei tämä juuri ollut Akaian hallitusmiehelle kunniaksi.

Annæus Domitius puolusti itseään aikojen yleisellä levottomuudella. Olot olivat Akaiassa kuitenkin paremmat kuin useimmissa muissa maakunnissa. Olihan Julianuksen kapinan tähden suurempi osa prokonsulin alla olevista sotajoukoista vedetty Konstantinopoliin. Muut olivat jaettuina sellaisiin paikkoihin, joissa ehdottomasti tarvittin varusväkeä: Korintokseen, Ateenaan, Argokseen, Spartaan ja nyt viimeksi Delfoihin, Delfoi parkaan, jota ahdistelivat nuo tuulen Hellaaseen ajamat, Parnassos vuoren luoksepääsemättömiin rotkoihin turvautuneet Donatistien joukkiot. Mitä siis prokonsuli voi tehdä?

Annæus Domitius jätti mainitsematta, että nuo piispalle lähetetyt kirjeet, jotka olivat hävinneet, olivatkin joutuneet hänen, Annæuksen haltuun. Ne kirjoitukset, joita hän aika ajoin sai keisarilliselta hallitukselta, eivät millään muotoa, sen hän tiesi, voineet luotettavuudessa vetää vertoja niille tuttavallisille kirjeille, joita piispat omilla sanansaattajillaan, tavallisesti alemmilla papeilla, lähettivät toisilleen. Niistä kirjeistä, jotka Petrokselle tulivat Makedoniokselta, Annæus Domitius sai parhaat tiedot kapinan tilasta, hovin vehkeistä ja niistä juonitteluista, joita siellä sommiteltiin hänen oman persoonansa eduksi ja vahingoksi.

Prokonsulin lähettilästen ei ollut kuitenkaan onnistunut saada käsiinsä erästä saman Makedonioksen kirjettä, joka juuri samana päivänä oli tuotu Petrokselle. Tässä kirjeessä oli yhtä ja toista, jota prokonsuli omien lähteittensä kautta jo tiesi, mutta myöskin paljo, josta hänellä ei ollut vähintäkään tietoa. Se oli kirjoitettu salakirjaimilla ja ilmoitti Petrokselle muun muassa seuraavaa: — — — — "Keisarin terveys, niin kirjoittaa minulle Eusebios, näyttää kovin horjuvalta. Useat päivät hän oli suljettuna palatsiinsa, salli ainoastaan Apodeemioksen ja kamariherra Eusebioksen tulla luokseen, vaan kielsi ottamasta vastaan yksin meidän Eusebiostamme, Nikomeedeian piispaa; tämä seikka, se mainittakoon sivumennen, herätti mitä suurinta levottomuutta oikeauskoisissa ja vaikutti alati väijyilevissä atanasiolaisissa mitä rohkeimpia toiveita. — Nyt hän on vihdoinkin päästänyt ystävät luokseen, vaan he huomaavat hämmästyksekseen, että häntä vaivaavat hirmuiset näyt ja hän puhuu kuin houreissa. Hurskasta ruhtinasta, jonka sielu ennen oli vajonneena pyhiin tutkistelemuksiin ja syvämielisiin mietteisiin jumalallisista salaisuuksista, vaivaa nyt se kummallinen luulo, että häntä vainoo Delfoin Apolloon. Eusebios on koettanut manata pois tätä perkelettä, vaan, paha kyllä, ilman menestystä. Herra suojelkoon kaikkein pyhimmän majesteetin kalliin elämän! Hänen kuolemansa voipi tulla hirmuiseksi onnettomuudeksi, meidän ja totuuden perikadoksi, ellemme ryhdy toimiin tukeaksemme tulevaisuuden varalta tilaamme. — — Atanasioksen puoluelaiset hehkuvat vihaa ja raivoa; kärsimättömästi he odottavat sitä hetkeä, jolloin Constantius, meidän tukemme, kutsutaan pois. Vielä, vaikkapa vain muutamia päiviä, meillä on vallan miekka kädessämme. — — Sinä tiedät mitä on tapahtunut täällä Konstantinopolissa. — — Se kuritus oli ankara, vaan ei riittävä. — Yleinen käsky lähetetään meidän miehille, että kukin tehköön mitä voi, niin kauan kuin aikaa on".

Makedonios ei ollut allekirjoittanut tätä kirjettä, sillä valtiorikos oli kirjoittaa keisarin terveydestä, jos kuvaili sitä heikoksi.

Prokonsulin valittaessa sotajoukkojen puutetta, joka esti häntä pitämästä tarpeellisella voimalla Akaian järjestystä pystyssä, kysyi häneltä Petros, kuinka paljo sotaväkeä nykyään oli Ateenassa.

— Seitsemänsataa legionalaista ja viisikymmentä miestä Jovianolaista kaartia, ilmoitti Annæus Domitius.

— Pieni sotavoima tämänkaltaiselle kaupungille, huomautti piispa. — Onhan legionalaisten päällikkö, Pylades, oikeauskoinen kristitty?

— On.

— Ja joukot muutoin luotettavat?

— Ovat, herra piispa.

— Jovianolaisten johtaja on kuitenkin pakana, vai kuinka?

— On. Ammianus Marcellinus on auttamaton pakana, vaan kelpo sotilas.

— Hyvä. Tällä hetkellä ei merkitse niin paljoa, että hän on pakana. Onko joukoissa Atanasiolaisia?

— Ei ainakaan päällikkökunnassa. Ne homouusialaiset, jotka siihen kuuluivat, on poistettu. Muutoin, arvoisa Petros, sotakuriin totutetuilla joukoilla, näiden kaltaisilla, ei ole mitään muuta uskontoa kuin päällikön. Valitettavaa tai ei, se on kuitenkin totta.

— Olot pakottavat minua ehkä vaatimaan maallisen vallan apua. Minä toivon, että kaikki joukot annetaan minun käytettävikseni.

— Sinulla on oikeus sitä vaatia. Pitääkö sen tapahtua vielä tänä iltana?

— Ei. Huomenna on kyllin aikaa.

— Uskallanko kysyä syytä?

— Sen saat hyvissä ajoin tietää.

— Pyydän siis vaan kirjallista todistusta, että sinä olet vaatinut käytettäväksesi Ateenassa olevat keisarilliset joukot.

Petros kirjoitti todistuksen heti, ja Annæus Domitius pisti sen vyölleen.

Prokonsulin kasvoissa ilmautui salainen ilo. Hän aavisti mikä oli tekeillä ja rupesi älyämään, kuinka hän käyttämällä tulossa olevia tapauksia voi päästä ehein nahoin pulasta, johon oli Kryysanteusta koskevan käskykirjeen kautta joutunut.

Kaupungin piti muutamien päivien kuluessa tulla veristen, hirvittäväin kohtausten näyttämöksi. Sellaisten vallitessa saattaa paljo tapahtua kenenkään huomaamatta. Prokonsuli ymmärsi, että asia koski atanasiolaisia, vaan saattoihan erehdyksestä tai varomattomuudesta joku pakanakin joutua mukaan. Pääseväthän sellaisissa tilaisuuksissa kaikki intohimot valloilleen. Kaikkein vähimmän saattoi Annæus Domitius, annettuaan kaikki joukot piispan käytettäviksi, estää saaliinhimoista joukkoa ryöstämästä rikkaan Kryysanteuksen taloa, tai hurjistunutta joukkoa hyökkäämästä vihattua Kryysanteusta itseään ahdistamaan. Annæus Domitius aikoi muutoin hyvissä ajoin pudistaa tomun jaloistaan ja muuttaa kauniin Eusebiansa keralla Korintokseen, jonne tärkeät, välttämättömät valtioasiat tietysti häntä kutsuivat. Tuli sitten mikä tahansa, niin Annæus Domitius tiesi, ettei mikään hallitus panisi pahakseen, jos hän olikin käyttämättä oikeuttaan ottaa kuolleen miehen pään, vaikka ei kukaan häntä palkitsisikaan siitä että hän sen oli laiminlyönyt.

Sillä aikaa kuin Annæus Domitius näitä aprikoi, käänsi Petros keskustelun juuri siihen henkilöön, jota hän ajatteli. Hän kysyi kuiskuttaen, sillä hän tunsi presbyteriensä ja diakoniensa harjaantuneen kuulon, — hän kysyi, oliko prokonsuli saanut hovista käskyn ottaa arkontilta pään.

Annæus Domitius vastasi tähän kysymykseen kieltämällä, hymyillen ja leikitellen kaulaketjuillaan.

Petros huoahti helpottavan huokauksen, sillä piispa oli tosiaankin pelännyt semmoisen käskyn olemassaoloa.

— Sitä parempi, hän sanoi. — Häntä pidetään hovissa Julianuksen hartaana puoluelaisena sekä rikkautensa ja vaikutusvaltansa vuoksi vaarallisena. Pelkästä säälistä olen puhunut hänen puolestaan Eusebioksen ja Apodeemioksen luona. Miehellä on kuitenkin hyvät puolensa…

— Epäilemättä.

— Ja ehkä minun esitykseni ovatkin jotain vaikuttaneet. Mutta kuitenkin on epävarmaa, eikö semmoinen käsky voi saapua vielä tänä iltana, huomenna, milloin sitä vähimmin odottaa. Ja meidän kesken sanoen (Petros alensi äänensä taas kuiskaukseksi), vaarallista on olla rikas meidän päivinämme. Hovin eunuukit … sinä ymmärrät minua?

Annæus hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hän ei ajatellut ainoastaan hovin eunuukkeja, vaan myöskin sen piispoja. Sen jälkeen hän katseli omia pulleita pohkeitansa ja kirosi hiljaa alipilariustaan,[16] sillä hänen tarkka silmänsä huomasi vasemmassa sääressä ihokarvan, jota mainittu orja ei ollut huomannut.

— Mutta asia, jatkoi Petros, — johon nyt tahdon tulla, on rukous sinulle, loistava ja jalo herra, ja samalla kehotus, jonka sielunpaimen antaa yhdelle laumansa lampaista. Ennenkuin taitat hiuskarvaakaan Kryysanteuksen päästä, täytyy sinun siitä ilmoittaa ensin minulle. Pyydän sinulta tämän korkeimpana ystävyytesi näytteenä, vannotan sinua pyhän yhteisen kirkon nimessä, joka saisi kärsiä kovan, korvaamattoman vahingon, jos sinä unohtaisit sen pyynnön, jonka täten lasken sydämellesi ja muistoosi.

Prokonsuli vakuutti olevansa sangen onnellinen, jos hän niin vähäisessä asiassa voi osottaa rajatonta kunnioitustaan ja alttiuuttaan Ateenan piispaa kohtaan.

Kun Petros sen jälkeen oli hänelle näyttänyt keisarillisilta ministereiltä tulleen kirjoituksen, joka oikeutti kristityt ottamaan haltuunsa sotajumalan temppelin, ja prokonsuli oli luvannut ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka asia vaati, oli keskustelu loppunut.

Annæus Domitius poistui, pitäen vaivoin salassa syvän harmin, jota tunsi sen johdosta, että sellainen kirjoitus oli ensin lähetetty piispalle eikä hänelle.

— Nuo papit, niin hän ajatteli astuessaan ulos Kerameikos-kadulle, — kasvavat kohta itse keisariakin korkeammiksi.

SEITSEMÄS LUKU.

Petros.

Kirjuri ja saapuvilla olleet papit olivat poistuneet. Lykabeettos-vuoren yli noussut kuu valeli hohdettaan tyhjän aulan länsipuoliseen pylväsriviin.

Petros oli yksin lukuhuoneessaan, sen ainoasta kapeasta ikkunareiästä kuutamo paistoi sisään sekautuen lampun valoon, joka seisoi raskaalla, pönkeämuotoisella pöydällä, ja jonka säteet varjostin suuntasi vieressä olevaan avonaiseen kirjaan.

Lähellä pöytää seisoi samaan tyyliin tehty kaappi, joka oli kirjakomeron alustana; komerossa oli muutamia nidoksia ja papyruskääryjä.

Vastapäätä kirjakaappia riippui seinällä maailmankartta, joka oli piirretty sen käsityksen mukaan, minkä Ptolemaios oli esittänyt maiden ja merien paikoista. Kartalle piispa oli hienoilla vaan selvillä musteviivoilla merkinnyt kristillisten emäkirkkojen alueiden rajat: saattoi nähdä, kuinka itämaa oli jaettu Konstantinopolin, Korintoksen, Antiokeian, Jerusalemin ja Aleksandreian patriarkkaattien kesken, kuinka nämä tunkeilivat toisiansa sillä puolella maata, ja kuinka kaikki muu oli yhtenä äärettömänä kokonaisuutena, johon kuuluivat Italia, Afrikka, Mauretania, Hispania, Gallia ja Britannia, keskuksenaan Rooma.

Paljas Rooman nimikin oli vielä mahti. Peläten niitä vapauden muistoja, jotka siellä kummittelivat, oli ensimäinen kristitty keisari muuttanut hovinsa uuteen pääkaupunkiin, jonka oli perustanut Bosporoksen rannalle. Hän oli tuhlannut maailman aarteet, saadakseen luomaansa pääkaupunkiin sellaisen loiston ja suuruuden, että se voisi kilpailla vanhan Tiberin kaupungin kanssa, jos mahdollista voittaakin sen. Hän oli riistänyt tuhannelta kaupungilta niiden taideteokset kaunistaakseen niillä tätä ainoata. Hän oli kutsunut kaupunkiansa Uudeksi Roomaksi, jotta uusi nimen kanssa perisi vanhan kaimansa arvon ja pyhyyden.

Vaan kansan silmissä oli vanha Rooma maailman pääkaupunki ja jäi siksi; ja huolimatta Constantinuksen ponnistuksista uuden kaupungin arvo perustui lopulta vain siihen tyhjään taruun, että muka puolet vanhoista senaattori- ja patriisisuvuista oli muuttanut sinne ja asettunut asumaan sen muurien sisäpuolelle. Niin suuri on muiston, nimen ja tottumuksen voima.

Piispanpaikkana vanha kaupunki muutoin sai vielä suurempaa merkitystä juuri keisarin poissaolon ja hovin etäisyyden kautta.

Kun Petros, seisoen kartan edessä, piirteli noita viiruja, seurasi kättä ajatus, josta hän jo kauan oli ollut itsensä kanssa selvillä: ettei Konstantinopoli, ei Aleksandreja, eikä mikään muu itämainen patriarkanalue, vaan Rooma oli kutsuttu olemaan sen pappisvallan alkukohta ja hallituspaikka, joka nyt suunnattoman polyypin tavoin kurotteli päivä päivältä lisääntyviä, yhä pitemmäksi kasvavia lonkeroitaan ympäri maan piiriä Skytien tasangoilta valtamereen asti.

Eikö uskottu yleisesti, että suuret apostolit Pietari ja Paavali olivat kärsineet martyyrikuoleman Roomassa? Eikö Pietari ollut perustanut sen kristillistä seurakuntaa, ja eikö häntä pidetty sen ensimäisenä piispana?

Eikö Simoon, jolle Kristus antoi sen nimen, ollut kallio, jolle hän oli rakentava seurakuntansa? Eikö mestari ollut juuri hänelle sanonut: "ruoki minun lampaitani!" Eikö hän hänelle yksin antanut taivaanvaltakunnan avaimia, näyttääkseen, mistä kirkko ja pappisvalta oli löytävä keskustan — selvästi osottaaksensa kirkon yhteyden, piispallisen vallan yhteyden.

Eikö jo Cyprianus martyyri ollut Roomaa kutsunut Pietarin katedraaliksi ja kristikunnan vastattavaksi lausunut tuon moni- ja suurienteisen kysymyksen: "Kuka taitaa enää uskoa pysyvänsä Kristuksen kirkon jäsenenä, jos hän irtautuu Pietarin piispakunnasta, jolle kirkko on rakennettu?"

Ateenan piispa seisahtui, kuten satoja kertoja ennen öisissä aprikoimisissaan, Ptolemaioksen kartan eteen ja toisti ajatuksissaan näitä kysymyksiä. Ja hän jatkoi:

— Jo Irenaeus tunnustaa Rooman etevämmyyden muiden piispanistuinten rinnalla. Ylpeä Victor, rohkea Stephanus ovat jo kauan sitte koettaneet sitä toteuttaa. Ja mikä on tärkeämpää: se on juurtunut niiden äärettömien ihmisjoukkojen käsitystapaan, jotka asuskelevat laajoja länsimaita. Heidän katseensa kääntyvät nyt jo pyhällä kunnioituksella Rooman piispaan. Kansan käsitystapaan perustuu se voima, joka pitää sitä ohjaksissa. Mitä se merkitsee, että itämaat, nämä hajanaiset, veltostuneet itämaat kieltävät Rooman piispan ylivallan? Paha kyllä, meillä on kurjempi herra, maallinen ruhtinas, joka väkisin tyrkyttää meille vaihtelevia mielipiteitänsä ja tekee julkeaksi valheeksi sanat, mitkä kirkonkokouksemme kirjoittavat säännöstensä alle: "Pyhän hengen vaikuttamat". Paha kyllä, niitä on kauan vaikuttanut Constantiuksen henki. Meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, että ainakin muutamissa tapauksissa yksi meikäläisistä, verraton Eusebios, vuorostaan vaikuttaa häneen. Mutta missä, ellei Roomassa, se voima voi kasvaa, joka pystyy vapauttamaan kirkon maallisen ruhtinaan häpeällisestä orjuudesta ja laskemaan maallisen vallan sinne, missä sen pitää olla, jos sen on ollenkaan oltava olemassa, — kirkon jalkain juureen?

Me tunnustamme, että Pyhän Hengen voima on käsien päällepanon kautta jatkunut kirkossa meidän päiviimme saakka. Siinä opissa on Rooman suuruuden kulmakivi, sillä Hengen voimaa ei voida erottaa Kristuksen virasta, joka taivaanvaltakunnan avainten keralla on annettu Rooman ensimäiselle piispalle ja hänestä käsien päällepanolla siirtynyt jälkeläiseltä jälkeläiselle. Rooman piispojen keskeytymätön sarja muodostaa siten valtasuonen, josta Pyhän Hengen voima elättävänä verenä virtailee kirkollisen ruumiin kaikkiin osiin lukemattomien suonien ja haaraantumisien kautta: Rooman kirkkoruhtinaasta hänen vihkimiinsä piispoihin, niistä papiston alempiin luokkiin ja näistä kansojen suuriin joukkoihin. Siten tämä maagillinen virta kulkee kädestä päähän kastellakseen äärimäisiäkin seutuja. Ja sen tähden se, joka eroaa kirkon ruumiista, on katkaistun jäsenen kaltainen. Hän sulkee itsensä pois jumalallisen elämän ja vapahduksen armon osallisuudesta. Hän ei saata omistaa itsellensä tätä armoa uskon kautta vapahtajaan. Armon saa ainoastaan kirkon, pyhän Kolminaisuuden ruumiin yhteydessä.

Ylevä oppi kirkosta ja tunnustuksen yhteydestä!

Sinä kasvat pienestä, raamatussa tuskin näkyvästä sinapinsiemenestä suuren suureksi puuksi, joka on varjostava koko maan. Sinä olet rohkeampi kuin mikään ihmisajatus, eikä mikään inhimillinen viisaus ole voinut keksiä vertaistasi. Ne keinot, jotka kavalimmat ihmisten lapsista ovat keksineet luodaksensa vallan vertaistensa yli, ovat mitättömät sinun rinnallasi. Kohdussasi kannat mahtavuuden, jonka edessä maan kansat ja kuninkaat tulevat notkistamaan polvensa. Se voima, jonka sinä voit antaa, on ulottuva, ei ainoastaan omaisuuteen, henkeen ja ruumiiseen, vaan sieluihinkin. Sinä olet typistävä itse ajatuksenkin siivet ja muuttava vapaan kotkan kamelikurjeksi, joka kesynä ja suitset suussa ohjataan sille tielle, jota sen on lupa vaeltaa. Sinä olet ottava käsiisi ihmisten kaikkein sisimpäin tunteiden säikeet — olet pelottava milloin tahdot, lohduttava milloin tahdot. Sinun viittauksestasi veli on nostava aseen veljeänsä vastaan, äiti kieltävä lapsensa ja lapsi äitinsä, sulho ja morsian ovat jättävät toisensa ja salaavat tuskansa kyyneleet kuin olisi rikollinen tunne ne synnyttänyt. Sinun viittauksestasi sodan ja vihan liekit sammuvat, vihollinen sopii vihollisen kanssa, hallitsija nöyrtyy orjan edessä, rauha vallitsee maan päällä…

Sinun ajatusjohtosi on muodostettu timanttisilmukoista, joiden rinnalla filosofien päätelmät ovat hämähäkin kudontaa. Välttämättömyyden vastustamattomalla voimalla olet pakottava maailman valtasi alle ja paneva sen kahleisiisi. Ja se, joka ravistaa kahlettaan, on kuoleman oma, hän pyyhitään pois Israelista, häneltä suljetaan inhimillisen yhteiskunnan ja autuuden portit, hänelle sytytetään helvetin ikuiset liekit.

Sinulta puuttuu ainoastaan yhtä: miestä joka kykenee sinua käyttämään.

Minä tunnen kaksi, jotka kykenisivät. Toinen on Atanasios, tuo rautainen, taipumaton, ihmeellinen, kavala, hirmuinen vanhus, oikeauskoisten verivihollinen ja vääräuskoisuuden ainoa, vaan kukistumaton pylväs, uusi Prooteus, joka ollen aina sama ilmautuu tuhansissa muodoissa, maanpakolainen, pannan alainen, vaunujen ja ratsumiesten vainoama, joka ilmautuu, kun vähimmin sitä aavistaa, ja katoaa ennenkuin on toinnuttu häntä kiinniottamaan, joka väijyilee Konstantinopolissa keisarin oven edessä, kun häntä ajetaan takaa Galliassa, jota vainutaan Roomasta, kun hän piilee munkkien joukossa Egyptin erämaissa, ja joka ilmestyy ehkä tänne Ateenaan, samall'aikaa kun Geoorgiosta värisyttää huhu, että hän on salaa Aleksandreiassa.

Kaikeksi onneksi ei Atanasios ole koskaan luonut katsettaan Roomaan. Hän taistelee itselleen sitä hiippakuntaa, jonka hän niin usein on omistanut ja kadottanut: Aleksandreiaa. Hän ei ole älynnyt Rooman merkitystä. Kummallista kyllä!

Kummallista kyllä, — ja kaikeksi onneksi! Sillä toinen mies, joka Atanasioksesta muuten saisi ylivoimaisen kilpailijan, olen minä itse!

Petros astui pois kartan äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja vaipui suurenmoista tulevaisuudenkuvaansa ajattelemaan.

Hän oli sinäkin päivänä astunut askeleen rohkeata päämääräänsä kohti. Rahoilla, jotka keisarillisesta rahastosta oli annettu Goottien käännyttämistä varten, jota niinä aikoina hartahimmasti puuhattiin, hän oli varustanut kahta lähetyssaarnaajaa, kahta nuorta pappia, jotka oli kasvatettu sokeaan kuuliaisuuteen ja kiihotettu hurjiksi homoiuusialaisiksi, ja lähettänyt heidät, ei barbarien luo, vaan Roomaan saarnaamaan homoiuusionia ja levittämään Petroksen mainetta Rooman seurakuntaan.

Se kirja, joka oli auki pöydällä lampun valossa, oli Tertullianuksen teos De Carne Christi. Hän luki sitä ehkä vähemmin tiedonhalusta kuin perehtyäkseen länsimaisen kirkon kieleen, latinaan, ja oppiakseen tuon mestarin jylhästä, melkein rajusta, vaan voimakkaasta ja valtaavasta esitystavasta käyttämään oikealla tavalla välttämätöntä tuumansa toteuttamisen apukeinoa, — tuuman, joka kiihoitti hänen kunnianhimoansa ja hurmasi hänen mielikuvitustansa, vaan joka sen ohessa tuntui hänestä jumalalliselta vapahdusaatteelta, jota hän muka oli kutsuttu osaltaan toteuttamaan ihmissuvun pelastukseksi ajallisesta ja ijankaikkisesta hädästä.

Vilpitön usko, jolla hän oli tähän aatteeseen kiintynyt, tulinen into, jolla se hänet täytti, olivat ne painot, jotka hän itseänsä tutkistellessaan pani toiselle vaakalaudalle ja jotka näyttivät painavan paljoa enemmän kuin ne itsekkäät vaikuttimet ja ainoastaan tarkoituksen kannalta katsoen puolustettavat keinot, jotka painoivat toista vaakalautaa.

Tämä sisäinen sofistiikka oli menneinä aikoina vaatinut Petrokselta monta unetonta yötä. Hän oli taistellut itsensä kanssa sitkeämmin ja kiivaammin kuin ehkä useimmat. Mutta hän oli myöskin lujemmin ja järkähtämättömämmin kuin enimmät muut asettunut taistelun loputtua siihen asemaan, jonka oli taistelun tuloksena saavuttanut, sekä vahvistanut sen.

Kuutamo, joka virtasi sisään ikkunasta, sattui nyt hänen kasvoilleen ja sai hänet ajattelemaan lähempänä olevia tehtäviä. Hän soitti, ja muuan pappispukuinen mies, joka näytti odottaneen tätä merkkiä, astui heti sisään.

Tulija on tanakka, harteva mies, vaan niin lyhytkaulainen, että oudosti muodostunut, mustakiharainen pää näkyi olevan välittömästi kiinni olkapäiden välissä. Sangen matala otsa näkyi vaaleankeltaisena juovana kahden yhtäsuuntaisen viivan, hiusrajan ja leveiden kulmakarvojen välillä. Koska mies piti päätään hiukan kumarassa eteenpäin, niin hänen pienet, mustat silmänsä olivat ylöspäin kääntyneinä, kun hänen oli katsottava puhuttelijaa silmiin. Tämä seikka loi hänen kasvoihinsa jotakin, jota hyväntahtoinen arvostelija saattoi selittää hurskauden ja nöyryyden ilmeeksi.

Mies oli Petroksen paras uskottu, presbyteri Eufeemios.

Itse asiassa he tunsivat toinen toisensa sangen hyvin, vaan tuttavuus ei saanut kuitenkaan Eufeemiosta, vanhinta presbyteriä, unohtamaan, että Petros oli hänen esimiehensä. Eufeemios ei istuutunut ennenkuin piispa oli osottanut tuolia ja tehnyt kysymyksen, johon hän nöyrällä äänellä, lyhyesti ja selvästi, kuin punnituin sanoin, vastasi.

— Olet kai tänään ollut Apolloonia-lesken luona? kysyi piispa.

— Puoli tuntia sitte tulin hänen sairasvuoteeltaan.

— Hän kuolee hyvästi valmistuneena?

— Kyllä.

— Ja hänen testamenttinsa?

— On laillisesti tehty ja allekirjoitettu.

— Ja sinä olet nyt jättänyt hänet yksikseen perillisten huostaan?

— Gregorius tuli minun sijaani ja istuu nyt hänen vuoteensa vieressä. Hän ei saa silmänräpäystäkään olla yksinään… Luultavasti hän sammuu jo huomenna.

— Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Hän oli aina hurskas nainen. Odottaako ilolla ja rauhallisesti vapautumistaan?

— Niin, ylistetty olkoon Jumala!

— Ja testamentti?

— On huomenna käsissäsi.

— Ja sen sisällys?

— Ah, korkeasti kunnianarvoinen isä, hän ei ole unohtanut kirkkoa eikä sinua, rippi-isäänsä, eikä myöskään sukulaisiensa luonnollisia vaatimuksia. Vieläpä hän on minuakin muistanut lahjalla, tuo hurskas jalo vaimo, kalliimmalla ja arvokkaimmalla kaikista…

Piispa seisahtui. Synkkä varjo lensi hänen otsansa yli, ja hän kiinnitti tuiman katseen presbyteriin.

— Sinuako? sanoi hän matalalla äänellä. — No hyvä, toivotan sinulle sydämestäni onnea.

— Niin, vastasi Eufeemios nöyrästi ja hänen silmänsä katsoivat hurskaasti ja vakavasti leveiden kulmakarvojen alta piispaa kasvoihin. — En ole todellakaan semmoisen onnen arvoinen, vaan kun Herra on antanut sen minulle tapahtua, niin otan sen vastaan sydämellisimmällä ilolla ja kiitollisuudella.

Piispan katse oli yhä kiinni presbyterissä, kun hän kuivalla äänellä sanoi: — Tee selvä testamentin eri kohdista!

— Apolloonia lahjoittaa kirkolle kaupunkitalonsa, rakennuspaikan Peiraieuksen kadulta ja maatalonsa, joka on Meliten portin edustalla, sanalla sanoen kaiken kiinteän omaisuutensa. —

— Tuota hurskasta, oivallista vaimoa! Tämä palkitaan hänelle tuhatkertaisesti tuolla ylhäällä. Vaan jatka!

— Sinulle, paimenelleen ja rippi-isälleen, hän lahjoittaa käteiset rahansa sekä kaiken kultansa ja hopeansa…

— Minä en ole semmoista hyvyyttä ansainnut, sanoi piispa käyden edes takaisin lattialla, — vaan jätä tämä ja jatka!

— Sukulaisiaan, joita on vanha sisko, naimaton veljentytär ja viisivuotias veljenpoika, hän on muistanut muulla irtaimistollaan, jota ovat huonekalut, taloustarpeet ja naisorja.

— Ja sinä itse? puuttui piispa hieman kärsimättömästi puheeseen ja seisahtui uudestaan Eufeemioksen eteen ja mittaili häntä tutkivalla silmäyksellä.

— Mahdotonta on kuvata, miltä presbyterin kasvot näyttivät hänen tuossa istuessaan kädet sylissä, pää kumarassa ja nuo kummalliset silmät kulmakarvojen välistä luotuina ylöspäin Petrokseen. Nuo silmät välkähtivät — harmistako vai ilosta, on vaikea sanoa. Hän huokasi ja vastasi:

— Ah, rakas piispa, sinun halpa palvelijasi häpeää ansaitsemattomuuttaan. Minä en voinut aavistaa sellaista onnea. Vaan tuntisinpa sinut huonosti, jos luulisin sinun voivan ajatella, että minä houkutuksilla tai muilla keinoilla olisin viekoitellut tuota hyvää leskeä kirkolle tai sinulle vahingoksi vaan minulle itselleni eduksi…

— No niin! keskeytti piispa; — mitä lesken testamentti antaa sinulle?

Jälleen huoaten vastasi lyhytkaulainen luoden silmänsä alas:

— Jalo Apolloonia on niiden vähäisten vaan sydämellisten huolien palkinnoksi, joita olen osottanut hänelle hänen sairasvuoteellaan, lahjoittanut minulle parhaimman aarteensa, — kolme kristallipullossa säilytettyä karvaa pyhän Polykarpos-martyyrin parrasta.

— Sinä kadehdittava! huudahti piispa voimatta salata hymyään, joka päilyi hänen huulillaan.

— Olen todellakin kadehdittava, myönsi Eufeemios pureskellen kynsiään.

— Minä tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi, jatkoi piispa, — ellei meidän olisi pyhä velvollisuus täyttää hurskaan Apolloonian testamentti sanojen mukaan.

— Ei, ei, minä en vaihda. Et saa vaatia minulta liikoja, isä! Minä en vaihda.

— Vaan nyt toiseen, sanoi piispa kirkastunein kasvoin kävellen edestakaisin ahtaassa pitkulaisessa huoneessa. — Sinun piti tänään aamupuolella käydä juutalaisen Barukin luona.

— Minä tapasin hänet kotona.

— Ja saitko hänen ilmoittamaan, mitä tahdomme tietää?

— Kyllä, muutamien verukkeiden jälkeen.

— Minä teroitin mieleesi, kuinka sinun tuli menetellä, ja tunnen muuten terävää älyäsi. Kuinka paljo Karmides on hänelle velkaa?

Eufeemios veti vaippansa alta paperin, jonka antoi piispalle. Tämä silmäili sen läpi ja huudahti:

— Hän on hirveä tuhlari. Tätä menoa ei voi kestää kauan.

— Samoin sanoin minä Barukille.

— Mitä se vaikutti?

— Kun minä huomautin mahdollisuutta, että hänen vakuutensa saattoivat olla riittämättömät turvataksensa häntä tappiosta, niin hän tuli kalmankalpeaksi.

— Vai niin?

— Hän on kovasti ahdistava Karmidesta.

— Oletko siitä varma?

— Olen.

— Oivallista, kunnon Eufeemios. Onko Karmidesta näkynyt tuon matkustavan hekuma-filosofin Ateenagoraan seurassa?

— On, hän ja muutamat muut Ateenan turmeltuneista nuorista pakanoista on nähty yöllä tai aamuyöstä tulevan Ateenagoraan huoneesta.

— Sepä hyvä. Tämä Ateenagoras on kylväjä ja hänen tiensä on vako, josta kasvaa epätoivo ja omantunnon tuska. Vaan sato, niin tahtoo Jumala, on usein puhtainta viljaa kristinuskon latoon. Jatkakoon sen tähden tointansa! Herra kääntää pahan hyväksi.

— Paha kyllä on prokonsulikin nähty Ateenagoraan…

— Jätämme prokonsulin sikseen, poikani. Hänellä on vikansa, kuten suuret ansionsakin. Palatkaamme Karmideeseen! Oletko hankkinut enemmän niitä tietoja, joita pyysin, tästä nuorukaisesta?

— Sangen vähän, isäni.

— Annas kuulla!

— Alkmeene puhuu välistä tuon kauniin orjapojan kanssa, jonka hän osti…

— Minä tiedän … satumaisella hinnalla. Koko Ateena on puhunut siitä. Eteenpäin siis! Mitä Alkmeene on saanut pojalta tietää?

— Ainoastaan että hänen herransa on kauhean synkkämielinen kun hän on yksin. Hän juo silloin juovuttavia viinejä eikä huoli niitä sekoittaa vedellä. Onpa päiviä, joina hän sulkee itsensä huoneeseen eikä salli kenenkään tulla näkyviinsä paitsi kamariorjansa. Hän hautoo silloin surullisia ajatuksia ja juo lakkaamatta. Vaan muuten hän kammoo yksinäisyyttä ja viettää päivänsä hurjissa seuroissa, joista hän tavallisesti tuo kotiinsa nuo pahamaineiset naikkoset Myroon ja Praksinoan, jotka hallitsevat ja vallitsevat hänen talossaan, komentavat orjia, panevat toimeen juhlia, kääntävät kaikki ylösalaisin ja tekevät pahimpia hullutuksia. Minun selkääni karmii, kun semmoista elämää vaan ajattelenkin, isäni.

— Eipä kummaa… Sinä mainitsit äsken nuoren tytön, joka on kamarineitsyenä Kryysanteuksen tyttärellä. Mikä hänen nimensä on?

— Alkmeene.

— Oletko tänään tavannut hänet?

— Olen. Hän puhui omantunnon vaivoista, kun täytyy salata uskonsa ja mukautua isäntänsä talon pakanallisiin tapoihin.

— Sinä kai rauhoitit häntä sillä vakuutuksella, että hän uhrautuu hyvään tarkoitukseen?

— Niin, ja lupasin hänelle synninpäästön sinulta itseltäsi.

— Sen hän saa. Mitä hänellä oli tällä kertaa sinulle sanottavaa?

— Hyvin vähä.

— Eikö mitään heidän salaisesta poissaolostaan Ateenasta?

— Alkmeene on koettanut tiedustella emännältään tätä asiaa. Se näkyy olleen joku huvimatka vain.

— Eikö niiden ystävien joukossa, jotka käyvät Kryysanteuksen talossa, ole vielä ketään, jota Hermione erittäin suosii?

— Ei. Hermione näkyy tarkoittaneen täyttä totta kun hän Alkmeenelle kertoi aikovansa elää yksinomaan isällensä.

— Entä Karmides…?

— Kryysanteus on kieltänyt häneltä kynnyksensä.

— Se on vanha juttu…

— Ja Hermione on kieltänyt Alkmeenea hänen nimeään mainitsemasta.

— Se merkitsee enemmän, mutisi piispa, — vaan on, jos oikein arvaan, hyvä merkki. Sellainen nainen ei unohda helposti. He ovat lapsuudesta asti rakastaneet toinen toistansa … ja Karmides, jos tahtoo, on vastustamaton. Eufeemios, lisäsi hän ääneen, — tämä Alkmeene ei näy kelpaavan paikalleen.

— Päin vastoin, puuttui Eufeemios varmasti puheeseen, — hän on tavattoman viisas ja sukkela.

— Eikä kuitenkaan ole voinut päästä emäntänsä täyteen luottamukseen.

— Minä annan hänelle uudet ohjeet…

— Ja juuri Karmideeseen nähden!

— Hyvä, isäni.

— Eivätkö he koskaan ole löytäneet mitään jälkeä siitä pienestä pojasta, Hermionen veljestä, joka kuusitoista vuotta sitte katosi heidän talostaan?

— Luultavasti eivät. Kryysanteus suree häntä yhä vielä. Hän on, kertoo Alkmeene, vielä niiden rukousten esineenä, joita isä ja tytär joka ilta lähettävät voimattomille jumalillensa, eikä Hermione koskaan ole Alkmeenelle kertomatta, jos on yöllä nähnyt unta veljestään. Sillä se on hänestä suloista unta.

— Alkmeeneko tätä kertoo?

— Niin, nämät ovat hänen sanojaan.

— Et kai ole aamun jälkeen ollut Teodooroksen luona?

— En, en sen jälkeen kuin vein hänelle ruoan.

— Hänen uppiniskaisuutensa saattaa minulle raskasta huolta. Toivon, että se keino, jota nyt käytämme, murtaa sen.

— Hän oli aamulla vielä herjausta täynnä, hyvä isä.

— Siitä on kulunut viisitoista tuntia. Ne ovat olleet hänelle pitkiä. Hän on mahtanut malttaa mielensä. Kun huomenaamulla aikaisin käyt häntä katsomassa, niin aseta vesiruukku ristikon eteen, niin että hän näkee sen voimatta sitä saada. Jumala minua … ellen lannista tuon pakankurisen pojan kapinallista henkeä!

— Aamen! mutisi Eufeemios.

— Iltaa on kulunut pitkältä, mene nyt levolle, ystäväni. Vaan sano ensin Clemensille, että minä olen valmis.

— Hyvä on. Toivotan sinulle hyvää yötä, isä! Lyhytkaulainen katosi ulos ovesta, joka vei peristyyliin.

KAHDEKSAS LUKU.

Pylväspyhimys.

Hetkinen sen jälkeen asteli kaksi kaapuihin käärittyä henkilöä aulan poikki ja meni eteisen läpi ulos Kerameikos-kadulle. Ne olivat piispa ja nuori esilukija.

Pitkä katu päättyi etelässä toriin ja pohjoisessa Dipyloniin eli kaksoisporttiin, jonka edustalla kuuluisin hautausmaa, Ateenan Père Lachaise oli. Kaksoisportin vasemmasta aukosta tultiin niin sanotulle pyhälle tielle, joka vei Eleusiiseen; oikeasta käytävästä näki suoran, jalavien ja platanien varjostaman tien, joka vei Akadeemiaan ja platoonilaisten filosofien huviloihin.

Kadulla vilisi vielä kävelijöitä, joita lauhkea ilma ja ihana kuutamo oli ulos houkutellut. Vasta Teeseuksen temppelin toisella puolen väkitungos harveni, ja kauempana häiritsi hiljaisuutta ainoastaan ohikäyvän patrullin aseiden helinä ja askeleiden töminä. Petros ja Clemens valitsivat oikean käytävän, kulkivat vartioivan sotilaan sivu ja kääntyivät, kuljettuaan kappaleen matkaa pimeässä lehtokujassa, oikealle rautaisesta ristikkoportista, joka vei hautausmaalle.

Clemens teki ristinmerkin ja luki rukouksen astuessaan tähän kristittyjen kammoamaan paikkaan. Oli kuitenkin ihana paikka, täynnä kauneutta ja jaloja muistoja. Siellähän lepäsi Hellaan ja ihmiskunnan suurimmat miehet ja ne tuhansittain tuhannet nuorukaista, joita muinoinen Ateena oli kasvattanut kauneudessa ja ilossa aikaiseen sankarikuolemaan. Temppelinkaltaisia muistomerkkejä ja katkenneita pylväitä kohosi laakeri- ja kypressipuiden tummista ryhmistä, jotka varjostivat yksinkertaisia muistokiviä tai puoleksi peittivät hiljaisia komeroita, joista uurnat ja kuvapatsaat häämöttivät. Kerameikoksen hautausmaa oli Ateenan historia marmoriin veistettynä.

Sen silloinen rappiotila, sen huono hoito, käytävillä kasvava rikkaruoho, kallistuneet hautapatsaat kuluneine kirjoituksineen, lohjenneet korkokuvat ja kaatuneet kuvapatsaat puhuivat nekin aikakirjojen kieltä. Kaupungin muurin takaa, joka yhdeltä puolen rajoitti paikkaa, katseli kaukaa alas hautausmaalle korkea Akropolis ja sen jättiläissuuri Pallas Ateenan kuvapatsas, sen kykloopiset muurit, sen temppelien pylväsrivit, kaikki kuun hopeoimina. Jos niissä eli henki, niin se tunsi silloin mitä ihmissydän voi tuntea katsellessaan menneisyyttä, kun suree kadonnutta kauneutta, kuollutta voimaa.

— Isä, sanoi Clemens, jouduttaen Petroksen sivulla askeleitaan, — ne kuolleet, jotka täällä lepäävät, olivat pakanoita, mutta olihan heidän joukossaan toki monta, jotka etsivät oikeata tietä?

— Tietysti, vastasi Petros, heillä oli luonnollinen laki kirjoitettuna heidän sydämiinsä.

— Ja etkö usko, kysyi Clemens, luoden surumielisen katseen marmoripatsaisiin, jotka häämöittivät lehtiryhmistä, — etkö usko, että Vapahtajan kuolema luetaan heillekin vanhurskaudeksi?

— Minä uskon sen, vastasi piispa. — Kun Kristus kuolemansa jälkeen astui alas helvettiin, niin hän saarnasi siellä vapahdusta pakanoiden sieluille.

— Oi Jumalan hyvyyttä! Hän ei hylkää yhtään lapsistaan. Kadotetut saavat palata hänen isälliseen syliinsä.

Nuorukainen huokasi syvään ja vaikeni. Petros sanoi:

— Poikani, sinä ajattelet ehkä tällä hetkellä maallista isääsi, tuota tuntematonta, joka antoi sinulle elämän?

— Niin, sinä itse herätit sen ajatuksen, kun tänä iltana käskit minun kirjoittaa testamenttini.

— Sinä epäilemättä ihmettelet, että sinua siihen kehoitin.

— Niin, mitä minulla on antamista? Tulinhan tyhjin käsin Antiokeiasta, jossa sinun isällinen hyvyytesi hankki minulle tilaisuuden opintoja harjoittaa ja siten valmistautua pyhään kutsumukseeni. Mitä minulla on, senhän olen saanut sinulta. Sinä otit minut turviisi, kun olin avuton, hyljätty, nälkään nääntymään jätetty lapsi. Oi, äiti raukkani, äiti raukkani!

Clemensin valtasivat kokonaan hänen tunteensa, kun hän ajatteli äitiänsä, jota hän ei tuntenut, vaimoa, joka oli voinut tehdä luonnottomimman ja hirveimmän rikoksen: hyljätä hennon, avuttoman lapsensa. Hän seisahtui ja purskahti itkuun.

Piispa tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Rakas Clemens, koeta hillitä tunteitasi! Älä ajattele häntä enää! Hän ei sitä ansaitse. Tiikerikin rakastaa sikiötänsä ja puolustaa sitä kuolossakin.

— Älä puhu niin, hyvä isä, rukoili nuori esilukija luoden kyyneleiset silmänsä ylös. — En tunne maailmaa enkä ihmisten sydämiä, mutta ymmärrän kuitenkin, että äitini mahtoi olla kovin onneton, ennenkuin niin hirveä päätös kypsyi hänen sielussaan. Etkös usko, että hänen kyyneleensä vuotivat, kun hän minut jätti? Oi, aivan varmaan! Hän oli raivostuneena sillä hetkellä eikä tiennyt mitä teki. Minä luulen, minä olen varma siitä, että hän sitte piankin palasi takaisin siihen paikkaan, johon hän oli minut jättänyt, ja oli epätoivoissaan, kun ei löytänyt minua.

— Usko niin, Clemens! Teet siinä oikein. Mahtoi todellakin olla niin, huomautti piispa lohduttaen.

— Oi, jospa saisin nähdä hänet, ajatteli Clemens pyyhkiessään kyyneleensä, — minä en nuhtelisi häntä, en! Vaan hän varmaankin iloitsisi, että hänen poikansa elää, että Jumala on armahtanut hänen poikaansa ja häntä.

Piispa jatkoi:

— Minä käskin sinun tehdä testamentti, koska mahdollista on, että sukusi tulee ilmi. Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Kuka tietää, vaikka olisit suurten rikkauksien perillinen?

Clemens hymyili surumielisesti tälle rohkealle arvelulle.

— Ajattele sitä mahdollisuutta! Testamentti on omassa hallussasi ja jää sinne. Sinulla on valta hävittää se, jos et voi vastustaa odottamattoman rikkauden houkutuksia ja jos kadut antaneesi omaisuutesi minun käytettäväkseni kirkon hyväksi. Puhun nyt ainoastaan mahdollisuuksista, poikani; vaan se, joka palavasti rakastaa kirkkoa, saattaa toivoa mahdotontakin ja pitää silmällä kaikkea, mikä sitä voi hyödyttää.

— Ah, miksi selität syitäsi? Sinä olet yhtä hyvä, kuin viisas ja harkitseva. Sen minä tiedän, ja siinä on kylläksi.

— Ja ajattelin, jatkoi piispa lempeästi, — ajattelin kuinka hartaasti ikävöit eron hetkeä. Sinun ruumiillinen majasi on heikko, rakas lapsi. Sinä et ole kutsuttu kauan elämään tässä maailmassa.

— Sitä toivon ja ajattelen sitä ilolla.

— Onnellinen se, joka saa asettua Herran jalkojen juureen, sill'aikaa kuin toisten osana ovat talouden huolet! Vaan nekin ovat tarpeellisia. Kirkko tarvitsee järjestäjiä ja puolustajia. Minä ikävöin kuten sinäkin pois näistä moninaisista toimista, näistä riidoista ja taisteluista, hiljaiseen miettimiseen, kärsivälliseen odotukseen. Vaan taistelu on minun kutsumukseni, niin kauan kuin käteni jaksaa miekkaa heiluttaa, sillä totuudella on monta ja vaarallista vihollista.

Näin keskustellen he olivat yhä kulkeneet eteenpäin. He astuivat hautakentältä ulos vastapäisestä portista, kuin mistä olivat sinne tulleet.

Heidän edessään oli nyt kirkkaassa kuun valossa tasanko, jonka oikealla puolella oli jakso kukkuloita, joiden ylitse kaupungin muuri luikerteli suunnattoman suurena vaaleanharmaana vyönä. Taustan sulkivat oliiveja kasvavat kummut; niiden varjosta vilahti näkyviin joki, joka tuli Lykabeettos-vuoren toiselta puolelta; se luikerteli hiljakseen korkean kaislikon, yksinäisten salavain ja kypressiryhmien välissä ja heijasti pinnastansa kuun taittuneen kuvan, kunnes matkallaan Keefiisos-jokeen kätkeytyi ikivanhojen puiden taakse, jotka pitkänä tummana, kaukaisuuteen katoavana rivinä osottivat mistä tie kävi Akadeemiaan.

Tasangon keskellä törrötti yksinäinen pylväs. Sen päällä näkyi liikkuva esine, ihmisolennon näköinen.

Liikkuva esine oli todellakin ihminen — kaljupää ukko, jolla oli harmaa, aaltoileva parta. Hän oli polvillaan kumarassa alaspäin yli syvyyden ja piteli kädessään köyttä, kuin olisi tahtonut mitata pylvään korkeutta.

Se ei kuitenkaan ollut hänen tarkoituksensa. Pylvään juurella seisoi kolme naista; kaksi niistä koetti sysätä toinen toistaan syrjään, kilpaa ojennellen ylöspäin vasujansa, kiinnittääkseen ne rautakoukkuun, joka oli nuoran alapäässä.

— Hurskas Simoon, huusi toinen ukolle, — tässä on vain leipä ja…

— Pois tieltä sinä, huudahti toinen; — kuinka sinä, vääräuskoinen, uskallatkaan tarjota pyhälle, oikeauskoiselle Simoonille…

Edellisen tyrkkäys katkaisi tämän soimauksen.

— Hyvä Simoon, minähän se olen, Tabita, Batylloksen, oliivikauppiaan vaimo, joka niin usein tulen luoksesi…

— Tässä on vain leipä, ja muutama tippa viiniä…

— Myrkkyä hän sinulle tarjoo, Simoon! Minä olen Anastasia, oikeauskoinen Anastasia… Pois tieltä sinä käärme!…

— Lama ragscha gojim! kuului ukon ääni, vihaisena ja jylisevänä. — Kirotut lörpöt! Mitä siellä teette?

Nyt kolmas vaimo tuli ystävälleen avuksi ja tempasi korin Tabitalta. Anastasia ehti kiinnittää omansa nuoraan, joka samassa vedettiin ylös.

— Kas niin, huudahti Anastasia voitosta riemuiten Tabitalle, joka sukkelasti korjasi maasta pienen viinipullonsa; se näet oli taistelussa pudonnut korista ruohostoon, — ähä, mitä sait vaivastasi? Sinä olet vienyt pöllöjä Ateenaan ja heiniä Megaraan. Jollet ole, niin sano!

Ukko tyhjensi pylvään päällä ylöshinaamansa korin ja heitti sen omistajalle takaisin.

— Lentäkää pois täältä, te rääkkyvät harakat, huusi hän vihaisella ja karkealla äänellä alas kiisteleville vaimoille, — muuten … muuten…

— Tule, sanoi Anastasian ystävä ja tarttui hänen käteensä; — emme saa häiritä häntä kauemmin. Hän suuttuu, ja sinä tiedät, että hän silloin puhuu hirmuisia sanoja.

Ukon uhkaus vaikutti sen, että riitelevät, vaihdettuaan vielä pari sangen lyhyttä, vaan mehevää sanaa, lähtivät eri haaroille. Anastasia otti tyhjän korinsa käsivarrelleen ja palasi seuralaisensa kanssa kaupunkiin tehden suuren kierroksen välttääkseen pakanoiden hautoja. Tabita täysine koreineen ohjasi alakuloisena askeleensa tasangon perälle oliivikumpuja kohden, joiden välissä Batylloksen, hänen miehensä, köyhä maja oli.

Noin neljä vuotta sitte Petros oli tullut Ateenan piispaksi. Pian sen jälkeen hän oli käskenyt viedä pois yhden pylvään eräästä pakanain temppelistä ja pystyttää sen kaupunginmuurin ulkopuolella olevalle kentälle, ei tiedetty missä tarkoituksessa. Mutta kaksi nuorukaista, jotka olivat matkalla Akadeemiaan kuuntelemaan Kryysanteusta, näki hämmästyksekseen eräänä aamuna jonkun liikkuvan olennon tuon yksinäisen patsaan päällä. Kummastellen he menivät lähemmäksi ja näkivät, että siellä oli ukko, joka vuoroin laski polvilleen, nousi ja laski taas, kasvot käännettyinä äsken noussutta aurinkoa kohti. Tätä hän teki yhä, niin kauan kuin he häntä katselivat. Nuorukaiset jättivät siksensä matkansa Akadeemiaan ja riensivät takaisin kaupunkiin kertomaan mitä olivat nähneet. Huhu levisi uskomattoman nopeasti uteliasten ja vilkasten kaupunkilaisten kesken, ja koko päivän virtasi kristittyjä ja pakanoita sekaisin kaksoisportista tähystelemään uutta ilmiötä. Oikein tungeskeltiin, ettei olisi tultu myöhään; tasanko tuli täyteen kirjavaa kansaa: jalkamiehiä, ajavia, ratsastajia ja kantotuoleja, kansalaisia ja muukalaisia, sotilaita, lapsia ja naisia. Vaan kiire oli tarpeeton. Vielä puolenpäivän aikana tuo pitkäpartainen, kauhean ruma, outo olento oli kummallisella paikallaan ja jatkoi aina lyhyiden väliaikojen perästä yksitoikkoisia liikkeitään. Hän ei näkynyt huomaavan niitä tuhansia, jotka vilisivät patsaan ympärillä ja katselivat häntä sekavien tunteiden, uteliaisuuden, ihmettelyn, inhon ja pelon valtaamina. Mutta hänen kasvonsa olivat silloin etelään päin kääntyneinä, josta keskipäivän aurinko paistoi polttavin sätein.

Kuka hän oli? Taikauskoiset pakanain joukossa epäilivät, oliko hän ollenkaan ihminen: he pitivät häntä kauheana enteenä, joka ennusti hirveitä onnettomuuksia, tyhjänä haamuna, joka ilmestyi pian kadotakseen. Vaan arvoituksen selitys löydettiin pian, kun illan suussa kaupungin kristillinen papisto, piispa etunenässä, risteineen ja lippuineen kulki pylvään luo, järjestyi sen ympärille, veisasi virsiä, laskeutui polvilleen ja yhdellä suulla rukoili tuolta tuntemattomalta siunausta. Aurinko oli silloin laskemaisillaan ja ukon kasvot kääntyneinä länttä kohti; hänen paljas päälakensa näytti heliotropin tavoin ikävöivän ja janoovan alenevan tulipallon viimeistä sädettä. Vasta kun se oli kadonnut Aigaleoos-vuoren taa, hän katsahti alas kokoontuneiden puoleen. Hänen silmänsä tuijottivat vertyneinä, hänen, partansa riippui kuin pitkä, tuuhea naava alas pylväänpäältä. Hän ojensi kätensä ja mumisi: minä siunaan teitä!

Pylvään päällä oleva mies oli kristitty askeetti, yksi noita itsensäkiduttamisen kummituksia, joita väärin ymmärretty kristinusko on synnyttänyt yhtä hyvin kuin Intian tyhjiinraukeamista opettavat uskonnot — yksi niitä sieluja, jotka hengen ja maailman vaatimusten ristiriitaisuus oli särkenyt sydämen juuria myöten ja jotka pyrkivät saavuttamaan hengen täydellisyyden murhaamalla luontonsa — ehkä yksi niitä, jotka, tahtoessaan perinjuurin hävittää lihalliset taipumuksensa, eivät löytäneet muuta pelastuskeinoa kuin sen, että synnintuskan rasittaman omantunnon kuluttavia liekkejä vastaan asettivat ruumiillisia tuskia; he kiihottuivat kulkemaan yhä eteenpäin sitä tietä, monistamaan tuskiansa ja keksimään mitä kummimpia keinoja niiden enentämiseksi, koska heitä innostutti ihastelevan joukon kunnioitus, pyhimyksen loistokehä tässä elämässä ja korkeamman autuuden, selittämättömien riemujen ja käsittämättömän hekuman toivo tulevaisessa.

Simoon pylväspyhimys — niin häntä kutsuttiin — oli jo avaralta tunnettu kristityssä maailmassa. Pyhiinvaelluksia tehtiin idästä ja lännestä hänen luoksensa; kaikki tahtoivat nähdä hänet ja saada häneltä siunauksen. Hänen pyhimyskunniansa loiste kasvoi, kun Petros selitti että hän, pylväsmies oli tunnustaja, yksi niitä harvoja vielä elossa olevia, jotka ensimäisessä vainossa keisari Maximinuksen aikana olivat sankarillisesti kestäneet kärsimyksiä uskonsa tähden. Mistä hän oli tullut ei muutoin tietänyt kukaan, ellei piispa.

Mutta neljä vuotta, sen kaikki tiesivät, Simoon oli viettänyt tuolla ylhäällä pylväänpäällä muutaman jalan pinta-alalla, äkkijyrkkä yltympärillä, sekä joka päivä, auringon noususta sen laskuun, ainoastaan määrätyt lomahetket poislaskettuna, jatkanut polviennotkistuksiansa. Sanottiin, että hän lankesi polvilleen tuhannen kertaa päivässä. Neljänä suvena aurinko oli siellä tyhjentänyt kuumuuttansa hänen päälaelleen, neljän talven lumituiskut olivat siellä riehuneet hänen ympärillään. Hänen pukunaan oli karhuntalja ja köysi vyönä; hänen ainoana talouskalunaan oli nuora, jolla veti ylös sen ruoan, jonka kaupungin hurskaat vaimot hänelle toivat. Hän oli kristityn väestön ylpeys; molemmat suuret uskonlahkot, homouusialaiset ja homoiuusialaiset, kiistelivät kunniasta saada lukea häntä riveihinsä; molemmat pitivät häntä Ateenan suurimpana merkillisyytenä ja kaunistuksena. Pakanat sitä vastoin kammoivat pylväsmiestä, kun tämä oli lakannut olemasta heidän uteliaisuutensa esineenä. Hehän uhrasivat kukkia ja suitsutusta elämän ja ilon jumaluusvoimille ja seppelöivät niitä kauniita kuvia, joita taide oli niistä luonut. Kristityt taasen polvistuivat pyhimystensä luurankojen eteen. Sen tähden tuntui pakanoista aivan luonnolliselta, että kristityt vielä hartaammin palvelivat tuota likaista, rumaa, hourupäistä ukkoa, jolla toki oli luurankojen ja mumioiden rinnalla se etu, että hän oli elävä epäjumala.

Ne pakanat, joiden uskonnollinen tunne ja kauneudentunto ei pakottanut heitä inhoamaan häntä, katselivat häntä yhtä välinpitämättömästi kuin tritoonia, joka vuosisatoja oli liehuttanut tuuliviiruaan Tuulien tornissa Ateenan torin vieressä. Ne näyttivät olevan, pylväspyhimys ja bronssitritooni, samaa ainetta, yhtä kestäviä auringon paahteessa ja myrskyissä, yhtä lujasti juurtuneina ahtaasen korkeuteensa.

Mutta joskaan luonnonvoimat eivät vaikuttaneet Simooniin, niin hän oli kenties toiselta puolen hyvinkin herkkä sille jumaloimiselle, joka tuli hänen osalleen. Sellaisina päivinä näet, joina paljo vieraita oli käynyt häntä töllistelemässä, hän kohteli lempeästi niitä hurskaita vaimoja, jotka toivat hänelle leipää, viiniä ja vettä; jos hän sitä vastoin päivällä oli ollut vähemmän huomion esineenä, niin hän syyti heihin illalla auringonlaskun jälkeen — sillä vasta silloin hän puhui — sekavia sanoja ja kamalia uhkauksia.

Yöt Simoon omisti itselleen. Hän tarvitsi sen tunnit kootakseen voimia tulevan päivän vaivoihin. Kun hän puolenyön lähestyessä oli veisannut iltavirtensä, ei kukaan saanut lähestyä hänen pylvästään. Hän näytti häpeävän olevansa sen luonnonlain alainen, joka vaatii levon ja liikkeen, unen ja valvonnan vaihtelua. Vaan vaikka hän nukkuikin, niin se oli linnun kevyttä unta, sillä hänet herätti yksinäisen yömatkalaisen askeleet ja hän oli aina valmis viskaamaan kauheita ennustuksia hänen peräänsä. Sen tähden eivät kristityt eivätkä pakanat mielellään kulkeneet pylväskentän kautta yöllä.

Kun nuo kolme naista oli poistunut, kuulivat piispa ja esilukija lähestyessään, kuinka pyhimys, joka oli istahtanut syömään iltaistansa, päästi kummallisen vaakkuvan äänen, johon tuli vastaus pienestä lehdosta toiselta puolen jokea. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi suuri, musta lintu kohoavan lehdosta, ohjaavan lentonsa pylvästä kohden ja räpytellen lentelevän sen ympärillä, ikäänkuin olisi tahtonut vaan ei uskaltanut laskeutua alas.

— Tulehan, korppini! kuului pyhimyksen käheä ääni. — Tule ja syö iltasesi! No tulehan, tulehan, korppiseni, korppiseni!

Korppi vastasi näihin sanoihin surullisesti ja epäluuloisesti koikkuen, vaan lenteli räpytteli yhä patsaan ympärillä, ja pyhimys seurasi häntä kädellään, johon hän luultavasti oli pannut muutamia leipämuruja.

— Älä ole arka! En ole enää vihainen sinulle. En väännä kaulaasi poikki. No tulehan nyt, tule nyt!

Ääni, jolla nämät vakuutukset lausuttiin, näytti vaikuttavan korppiin. Se laskeutui pylväänpään reunalle, vaan hypähti taaksepäin, liikutteli siipiään ja parahti muutaman kerran käheästi kun Simoon ojensi kätensä ottaakseen sen kiinni. Sen epäluulo ei siis vieläkään ollut poistunut. Vaan kun Simoon oli luopunut yrityksestään ja kääntynyt pois jatkamaan illallistaan, palasi vähitellen luottamus jälleen lintuun. Se tuli lähemmäksi, hypähti viimein Simoonin polvelle ja salli tämän vapaasti silittää sysimustaa, kiiltävää selkäänsä, sekä otti sangen ahnaasti osaa pyhimyksen ateriaan.

— Olet ollut poissa koko päivän, olet vihoissasi istua törröttänyt tuolla puussa, sanoi Simoon ystävällisesti nuhdellen. — Minä kuritin sinua jotensakin ankarasti eilen, sen tein, vaan kylläpä sinä oletkin niin tyhmä ja kovapäinen, että joskus raivostun ja tekee mieli vääntää sinulta niskat nurin. Kaksi pitkää vuotta koulussa, etkä vielä osaa lausua nimeä Elpiniike!

Simoonin korppi oli melkein yhtä kuuluisa kuin pyhimys itsekin. Kristityt luulivat tietävänsä, että se oli yli sadan vuoden vanha, ja huhu liikkui, että kun hurskaat vaimot, jotka asuivat kaksoisportin likellä, eräänä päivänä olivat unohtaneet Simoonin, niin korppi oli tuonut hänelle ravintoa, kuten muinoin tapahtui Eliaalle, suurelle profeetalle.

Korppi kenties olikin vanha eräkäs, joku pitkäikäisen sukunsa Metusala, joka oli jäänyt eloon aikalaistensa jälkeen ja vieraana nuoremmalle korppimaailmalle viettänyt vuotensa Keefiisosjoen äyräiden kallioissa ja lehdoissa yksin ja sureskellen, kunnes viimein löysi uuden seuratoverin toisesta suvusta, ystävän, joka monessa kohden oli hänen kaltaisensa ja johon häntä vähitellen veti se myötätuntoisuuden side, se hellä, selittämätön voima, joka suo jokaiselle sydämelle, yksinäisimmällekin, kylmimmällekin ja kuihtuneimmallekin esineen, johon se saattaa vuodattaa sen hellyyden, johon vielä kykenee.

Pylväsmiehen ja hänen korppinsa tuttavallinen keskustelu keskeytyi, kun edellisen tarkka korva keksi lähestyvien askeleita nurmikolta. Hän oli istunut kasvot peräalan oliivipensaikkoihin päin. Nyt hän kääntyi, asettui vatsalleen, ja hänen paljas päänsä pörhöisine partoineen näytti patsaanpään lehtikoristeiden välistä julman, pensaikossa väijyvän petoeläimen naamalta. Korppi oli asettunut hänen olkapäälleen.

Simoon oli harmissaan, kun hänen aterioimistaan häirittiin. Hän tosin ei ollut vielä veisannut iltavirttänsä, vaan yötä alkoi jo kulua pitkältä, ja hän tahtoi olla yksinään. Sentähden hän ärjyi jo kaukaa tulijoille:

— Menkää pois, menkää pois! Menkää, sanon minä! Vaan kun he yhtä hyvin lähestyivät, niin hänen silmänsä säkenöivät ja hän aloitti pilkkaavalla äänellä:

— Tulkaa, lapseni! Tulkaa ja kuulkaa! Minkä tähden korva on pantu päähän kiinni? Repäise korva pois, tyhmä ihminen, ja naulaa se rintaasi…

Nämät sanat olivat sekavan rangaistussaarnan johdantona; sellaisilla saarnoilla hänen oli tapa pelottaa yksinäisiä vaeltajia, jotka sopimattomaan aikaan lähestyivät pylvästä. Vaan Simoon ei ennättänyt jatkaa, sillä hänet keskeytti tuttu ääni, joka huusi:

— Isä Simoon, älä suutu. Minä, Petros, täältä tulen.

— Ahaa, sinäkö siellä olet, Petros, piispa … piispa! Ahaa!

— Olen täyttänyt toivomuksesi ja tuon nuoren Clemensini luoksesi.

— Kuka Clemens on?

— Sinä tiedät sen, isä.

— Clemenskö? En.

— Clemens, minun nuori ottopoikani, josta kerran puhuin sinulle ja jota sinä halusit nähdä.

— Ahaa! Nyt tiedän.

— Hän tulee rukoilemaan sinulta siunausta.

Pylväsmies oli vielä hetken samassa asennossa ja kiinnitti silmänsä piispan nuoreen seuralaiseen, joka nyt oli vetänyt kaapunsa päähineen taaksepäin ja näytti pitkien, vaaleanruskeiden kiharoiden peittämän päänsä. Sen jälkeen Simoon nousi polvilleen, pani arvellen kätensä parralleen, katsahti vakoillen ympärilleen kaikille ilmansuunnille ja tarttui sitten köyteensä, jonka toisen pään kiersi useita kertoja pylväänpäästä ulkonevaan lehtikoristeeseen.

Korppi, joka oli unissaan, tuli levottomaksi tämän liikkeen johdosta, räpytteli siipiään, kohosi ja lensi raskain siivin puoleksi rappeutuneen kaupunginmuurin lähimpään kohtaan, istahti sinne myrttipensaan suojaan ja pisti päänsä siiven alle.

Hiljaisuuden vallitessa kuului kaukaa sointuvia laulun ääniä, ja joella, joka loisti kirkkaassa kuutamossa kuin sula hopea, näkyi vene lähestyvän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä pyhimys tarttui molemmin käsin köyteen, laskeutui alas pylväänpäältä ja liukui maahan.

Hän seisoi tai oikeammin, istui kyykkysillään pylvään vieressä piispan ja esilukijan edessä. Olisi luullut että viimeksimainitun kunnioitukseen pyhimystä kohtaan, nähdessään hänet näin läheltä, olisi sekautunut kauhistusta. Aurinko oli paahtanut ja tuulet kuivanneet tuon olennon luurangoksi, jota peitti mustanruskea nahka, minkä alla suonet pingoittuivat kuin soittimen kielet ja liikkuivat kuin yhteenpunoutuneet madot, sen vähäisen veren virtaellessa, joka vielä levitti eloa kamalaan ruumiiseen. Silmät olivat syvällä kuopissaan, ja niiden terien kehistä loisti ruskeanpunainen kiilto. Pyhimys istui puoleksi polvillaan, sääret allaan, eteenpäin kumarassa, nojautuen pitkiin karvaihoisiin käsivarsiinsa, joita karhunnahka ei peittänyt.

Petros kosketti kunnioittavasti hänen partaansa ja polviansa sekä kuiskasi samalla hänen korvaansa:

— Isä, varo kieltäsi.

Simoonin silmissä sekautui hurjaan loisteeseen älyn ja salaisen ymmärtämisen ilme. Hän nyökkäsi päätään ja käänsi katseensa Clemensiin.

— Tule luokseni! Älä pelkää! sanoi hän huomattavan hellällä äänellä.

Clemens totteli. Hän lähestyi mitä syvimmästi kunnioittaen ja kumarsi päätään sanoen:

— Siunaa minua, hyvä isä!

Kuu valaisi sillä hetkellä kaksia toisiansa lähestyviä kasvoja: nuorukaisen, jotka olivat ihanat ja suloisen puhtaat, ja ukon, jotka olivat äärettömän rumat ja kammottavat … ne lähestyivät toisiansa ikäänkuin selvemmin näyttääkseen sitä suunnatonta erotusta, joka voi olla olemassa saman suvun erikoismuodostumien välillä, sillä ne olivat niin erilaiset, niin toistensa vastakohtia, kuin perikuvallinen ihmisyys eroaa lajistaan poikenneesta, siitä joka inhimillisyytensä kadottaessaan on tullut kauheammaksi kuin kauheinkin hirviö, minkä eläinkunta voi näyttää … ja kuitenkin — kuka olisi sitä aavistanut? — tuon enkelinkaltaisen nuorukaisen totinen, lämmin, sydämellinen halu oli tulla samanlaiseksi, kuin tuo oli, tuo hirveä, eriskummallinen olento, joka istui hänen edessään ja pani toisen kätensä hänen kutrilleen, sivellessään toisen käden ryppyisillä pitkäkynsisillä sormilla hänen poskeaan.

Clemensin mielestä voitti ilmiön kaiken kamaluuden pyhyys, jonka hän siinä näki. Hänestä ukko oli ihana.

Sillaikaa Petros tunsi levottomuutta. Hän pelkäsi että pylväsmies sanoisi jotain, jota ei olisi pitänyt sanoa. Hän kiirehti sen tähden katkaisemaan kohtausta lausuen:

— Hurskas isä, nyt olen tyydyttänyt toivosi saada nähdä nuorta, suuresti rakastettua poikaani. Ja hänkin on saanut, mitä on ikävöinyt: sinun siunauksesi. On aika jättää sinut rauhaan.

Pylväsmies nojautui toisella kädellään maahan; toisen hän nosti silmilleen ikäänkuin kirkas kuutamo olisi häntä huikaissut.

— Clemens, sanoi piispa, — minulla on muutama sana tälle pyhälle miehelle sanottavana. Mene edellä ja odota minua kaupungin portilla.

Tottuneena kuuliaisuuteen nuori pappi jätti vanhan pyhimyksen kunnioittavasti hyvästi ja poistui tasangolle.

Hetkinen kului äänettömyydessä; Simoon laski kätensä silmiensä päälle. Hän poisti niistä vieraan, jota moneen aikaan ei ollut niissä näkynyt — hellien tunteiden pusertaman kyyneleen. Sen jälkeen hän sanoi katsahtaen ympärilleen:

— Minkätähden Filippos lähti pois?

— Älä lausu sitä nimeä, isä! rukoili Petros levotonna, vaikk'ei kukaan voinut heitä kuulla. — En uskaltanut antaa hänen viipyä täällä, sillä sinä et voi varoa kieltäsi.

— Oletpa oikeassa, sanoi ukko pannen molemmat kätensä päälaelleen. — Kun olen kauan laskeskellut polvilleni, tuntuu minusta niin kummalliselta täällä ylhäällä. Minun aivoissani suhisee ja kohisee. Vaan anna minun nähdä hänet jälleen!

Minä olen kyllä oleva varuillani. Hänen nimensä nyt ei ole Filippos, vaan Clemens; hän ei enää ole Elpiniiken poika … ei ole!

— Oi, jatkoi hän itsekseen, — kuinka hän on hänen näköisensä! Elpiniike morsiuspuvussaan myrttiseppele päässään! Elpiniike ruumisvaatteissaan selleriseppele otsallaan. Elpiniike ruumispuvussaan … Elpiniike!

Simoonin rautaista rintaa kohotti syvä huokaus, joka kuului kuolon korinalta; hän kääntyi ja painoi kylmään patsaaseen kamalat kasvonsa, polttavan otsansa, poskensa, joka sai todistaa uuden ihmeen: kyyneleen.

— Rauhoitu, isä! sanoi Petros, joka vasta nyt huomasi pyhimyksen mielenliikutuksen. — Etkö kuule? Tänne lähestyy ihmisiä. Joella tulee vene. Älä anna kenenkään nähdä, että olet jättänyt paikkasi tuolla ylhäällä.

Hänen sanoilleen antoivat tukea kitaran säveleet, jotka säestivät eloisaa, heleätä ja soinnukasta laulua. Välistä sitä keskeytti nauru ja iloiset, puhelevat äänet. Vene, josta nämät kuuluivat, läheni hiljaisin ja tasaisin aironvedoin pitkin hopeoitua vedenpintaa.

Piispan sanat olivat omiaan palauttamaan Simoonin entiselleen, sillä ne puhuivat hänen askeettiselle kunnianhimollensa. — Hän suoristihe, katsahti terävästi ja nopeasti joelle, tarttui köyteen, sovitti sen patsaan varjopuolelle ja kiipesi ketterästi kuin apina paikalleen. Sinne päästyään hän asettui tavalliseen asentoonsa, pisti päänsä ulos pylväänpään lehtikoristeiden välistä ja sanoi tuttavallisella, kärkkäällä äänellä:

— Mahtoivatko nähdä minua, Petros?

— Eivät, ole huoleti.

— Petros, onhan Filippos kristitty?

— Tietysti.

— Onhan Filippos kastettu? Onhan Filippos pappi?

— On.

— Ihanaa, ihanaa! Niin minä tahdoinkin. Pieni karitsa, jonka vapahdimme suden kynsistä! Pieni karitsa, jonka kannoimme oikean paimenen luo! Petros, salli minun taas nähdä tuo pieni karitsa! Älä pelkää, minä olen varova kieleni. Anna hänen tulla ennen auringon laskua; sinä tiedät, etten puhu ennen auringon laskua.

— Minä lähetän Clemensin tänne joka ilta leipää ja viiniä muassa.

— Petros, sinä olet hyvä poika. Tuhatkertaisesti sinut siunaan, oma hyvä Petrokseni! Vaan miten on laita? Tuo vihattuko se on, joka kelloja soittaa kaupungissa?

— Kryysanteusko? Häntäkö tarkoitat?

— Niin. Eivätkö hän ja pakanat ole taas herroja kaupungissa?

— Mitä sanot? Taivaan herra estäköön sellaisen ajan koskaan enää tulemasta!

— Vai vietättekö nyt joka yö martyyrien juhlaa?

— Mikä on sinut saanut sellaista uskomaan, isä?

— Eikö teillä kahtena viime yönä ole ollut kokouksia tuolla noin? sanoi Simoon ja ojensi käsivartensa oliivilehtoja kohti. — Enkö ole kuullut uskovaisten virsien kaikuvan, ikäänkuin ne tulisivat syvältä maan povesta? Onhan ajat kuin ennen, kun meitä vainottiin uskomme tähden ja me vietimme Herran juhlaa luolissa ja hautakammioissa. Ihanat ajat!

Ja pylväspyhimys alkoi veisata yhtä noita virsiä, — alussa hiljaisella äänellä, kuin olisi tahtonut osoitella niitä ääniä, joista oli puhunut — sitten yhä kovemmalla äänellä, kuin olisi tahtonut äänellään voittaa niitä iloisia säveliä, jotka tulivat yhä lähenevästä veneestä:

Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa, Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa, Hän kalvat, peitset pirstailee, Eteensä korskat vaipuvat; Vavisten maailma vaikenee, Kun sinkoo koston salamat.

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan, Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan. Hän seisottaa sotavaljakon; Sotatorven ääni vaikenee; Mies, orhi vaipuu hortohon. Kun Herra kerran vihjasee.

Petroksen kasvoissa ilmautui erinomainen jännitys. Hän näet, kuullessaan pyhimyksen sanoja öisistä jumalanpalveluksista, luuli havaitsevansa tärkeän uuden tiedon. Vaan kun tiesi, ettei mitään hyödyttäisi, jos pyytäisi Simoonilta lisätietoja, ja kun sitäpaitsi tiesi, ettei tämä suvainnut häiritsemistä, kun kerran oli ryhtynyt laulamaan mielivirsiään, niin hän päätti lähteä hiljaisuudessa tiehensä, semminkin kuin Clemens odotti kaupungin portilla ja yö oli jo pitkälle kulunut.

Hän kulki hitain askelin tasangon yli, jolle hänen avaraan viittaan puettu vartalonsa loi haaveellisen jättiläisvarjon. Ateenassa kulki huhu, että joku oli nähnyt maassa varjon, ikäänkuin ihmisvarjon — vaikkei ketään ihmistä eikä mitään muuta liikkuvaa esinettä ollut näkyvissä — hitaasti pitkin tasankoa lähestyvän kaksoisporttia ja katoovan siihen. Ehkä oli kertojan mielikuvitus luonut sen varjon kuun ohi liitelevästä pilvestä vain; tai kenties kuvastui huhussa se salaperäinen, tukehduttava pelko, joka raskaan ilman kaltaisena painosti kansaa. Vaan jokainen, joka tällä hetkellä olisi nähnyt tuon yksinäisen vaeltajan liikkuvan kammotun pylvästasangon yli, olisi saattanut joutua samankaltaisen aavistuksen valtaan ja tuntea että onnettomuuden henki sen olennon ruumiiseen puettuna lähestyi uinahtelevaa kaupunkia.

Simoonin voimakas, harras veisuu oli voittanut laulun, kitaransoiton ja iloisen hälinän, joka äsken kuului; äänet olivat äkkiä vaienneet, ja ainoastaan tasainen airojen kolina kuului veneen ladellessa valoisata, tyyntä, kiemurtelevaa jokea pitkin, salavain ja kypressien keskitse. Veneessä oleva iloinen seura oli lakannut nauramasta ja laulamasta ja kuunteli nyt vaihtelevaisuuden vuoksi pylväsmiehen virttä.

Veneen kokka oli ruusuilla koristeltu; sen syrjillä riippuivat kukkaköynnökset; kaksi poikaa, ihanaa kuin Hylas ja Ganymeedes, liikutti airoja; Praksinoa, viehättävä hetaira, istui kuin ruhtinatar perässä; Olympiodooros, tuo jumalallinen, vaan kiittämättömän tai huonomuistisen jälkimaailman unohtama runoilija, loikoi huolimattomasti hyllyvillä patjoilla pää Praksinoan polvilla; hymyillen, onnellisena ja puolihumalassa hän salli henkensä leijailla kuun, tähtien ja valkeiden pilvenhattaroiden parissa; Palladios, laulaja, joka juuri oli tauonnut, istui hänen vieressään toinen käsi kitaran ympärillä ja toinen viisitoistavuotiaan, mustasilmäisen syyrialaisen tanssijattaren vyötäisillä, kuunnellen muka ihastuksissan pylväspyhimyksen karkeata veisuuta; Karmides, kääriytyneenä monipoimuiseen mantteliin, oli yhtä mukavassa asennossa kuin hänen ystävänsä Olympiodooros, vaan sen sijaan että olisi valinnut yhtä suloisen päänalaisen Myroon polvilla, hän oli, käsivarsi veneenpartaaseen nojautuneena, kumartunut veden yli ja huvittelihe katselemalla kuun kuvaa alhaalla syvyydessä ja kastelemalla sormenpäitään viileään veteen; Myroo oli ottanut seppeleen hänen päästään, punoakseen orvokkeja ruusujen joukkoon, ja loi tuon tuostakin kuten muukin seura katseen pylvästä kohti ja naurahteli tai ainakin koetteli naurahdella aivan kuin muukin seura tuolle omituiselle, käheälle veisuulle, joka kuitenkin vihloi luita ja ytimiä, sillä se oli vakava, ja ne tunteet ja aatteet, joita se herätti ja lausui ilmi, olivat jyrkkänä vastakohtana tälle suruttomalle ympäristölle, hiljaiselle, äänettömälle seudulle, lempeälle taivaalle, ihanalle, lumoavan valoisalle yölle.

Simoon näet lauloi jostakin, joka on viheliästä ja murtunutta, luodusta olennosta, jolla ei ole osaa luomakunnan sopusoinnusta, jonka luut näivettyvät, jonka jäsenet palavat synnintunnon kuluttelevassa tulessa, joka ulvoo sydämensä tuskasta, nähdessään kuinka synnit vaahtopäisinä myrskyaaltoina kuohahtavat hänen päänsä yli.

Simoon lauloi ankarasta ja hirmuisesta Jumalasta, jonka vihaa ei kukaan voi tyynnyttää, joka muuttaa vuoret sijoiltaan, liikuttaa maata, niin että sen patsaat vapisevat, sanoo auringolle: älä nouse, ja kahlehtii tähdet; joka lähettää enkelinsä vihan maljat kädessä yli maailman, hävittämään pakanoiden kaupungin, suuren Baabelin, tuon iloisen, joka hohtaa silkiltä, kullalta ja purppuralta, niin ettei siellä kynttilän valkeus enää loista, ei yljän eikä morsiamen ääni koskaan enää sen sisällä kuulu…

Kun tämä oli loppunut, kaikuivat taasen kukilla koristetusta veneestä kitaran säveleet, jotka säestivät seuraavaa dityrambia:

Poiat ja neidot! Ruusukas, armas on elon aamu. Seudulla sen on ain' suvipäivä, siit' ilohetkein heiluva parvi käy hymyhuulin, leijuvi armas, siuhuvin siivin leyhyttelee. Sukkela retki on ihanaisten taivahan lasten, kun etä-ilmaan hohtelevaiseen kiitävät pois. Vaan oma teidän hilpeä parvi viemänä onnen joutuvi toiseen synkkähän suuntaan. Poika ja neito, rientele joutuun lentoa sarjan katkasemaan, noita Olympin lapsia armait', aurinkolaisia, karkelevaisia nautinnon kahlei- sin sitomaan! Kas, miten vaaka- maljamme toinen väippyvi, siitä kun tyly Moira noukkivi aina riemujen niukat kultaset painot, heittävi aistein veltostuneiden, vaivojen, murheen raskahat lyijyt toisehen maljaan painuvahan! Kuin tulisoihtu nopsana lentää kourasta kouraan panathenaiain juhlana yöllä, niin ikinuoruu- den valosoihtu täytyvi teidän taaksenne jättää sielt' tuleville polville nuorten hehkeämmille. Itsiä teitä vanhuuden varjot synkeät vartoo, vartovi haudan hirveä yö. Nurmen ja posken kukkaset kuihtuu, kaunihit kutrit harvenevat, kuin syksyllä lehdot. Silmien säihky sammuvi niinkuin juhlien lamput. Reimana riennä, poika ja impi, impi ja poika, riemujen mettä juomahan! Malja seppelin vyötä! Painele vasten hurmautunutta syöntäsi, sulho, neitoas, neito sulhoas sä!

Petros oli palannut palatsiinsa ja sanonut hyvää yötä nuorelle esilukijalle, joka oli häntä odottanut kaupungin portilla ja nyt mennyt makuusijalleen peristyyliin.

Petros oli taas yksinään lukuhuoneessaan. Vaikka hän koko päivän oli ollut ankarassa työssä, ei hän tuntenut levon tarvetta. Hän koetti kiinnittää tarkkaavaisuuttansa Tertullianuksen kirjaan, joka oli avoinna pöydällä, ja hänen silmiinsä sattuivat seuraavat sanat, nuo kummalliset, hurjan voimakkaat epäväitökset, joihin Usko oli kirjoittanut vapauden- ja itsenäisyydenjulistuksensa Tietoa vastaan:

"Jumalan poika on ristiinnaulittu. Se on häpeällistä ja sentähden ei ole hävettävää."

"Jumalan poika on kuollut. Se on järjetöntä ja juuri sen vuoksi uskottavaa."

"Ja haudassa oltuaan hän nousi ylös kuolleista. Se on varmaa, koska se on mahdotonta."[17]

Vaan ei lukevan tahto eikä kirjan tulinen kaunopuheisuuskaan voineet yhdistynein voimin karkoittaa niitä ajatuksia, jotka piispa oli tuonut mukaansa kotiin. Hän jätti kirjan ja kulki kauan edestakaisin huoneessa.

Ennenkuin vihdoinkin meni makuukamariinsa, hän oli avannut kirjasäiliönsä alla olevan kaapin oven, ottanut esiin pienen hopeapullon ja suuremman lasipullon, tiputtanut muutamia pisaroita edellisestä, jossa oli horrosjuomaa, jälkimäiseen, jossa oli mietoa, viatonta viiniä, ja sen jälkeen pannut molemmat pullot takaisin paikalleen ja kaapin lukkoon.

Kolme, neljä tuntia nukuttuaan, hän oli taas valveilla ja ajatuksissaan. Hän jätti vuoteensa aamun koittaessa, juuri samaan aikaan, kuin Eufeemios, lyhytkaulainen presbyteri, kumarassaan ja viittaansa kääriytyneenä, lamppu ja avainkimppu toisessa ja saviruukku toisessa kädessä, meni pienen pimeän pihan poikki peristyylin taakse ja seisahtui erään kellarinoven eteen, jonka avasi suurella avaimella asetettuaan ensin lampun rahille.

Palatsin vanha yövartija, joka yhtaikaa oli kirkonpalvelija ja piispan palkollinen, istui nenää myöten karkeaan vaippaan kääriytyneenä samalla penkillä mietteissään tuntilasinsa ja sarvilyhtynsä vieressä. Hän kohotti suunsa vaipasta, kääntyi Eufeemioksen puoleen, ja sanoi:

— Veli, on ollut ikävä yö. Olen kuullut sieltä alhaalta hänen huokauksensa ja voivotuksensa, ja minun oli hirveän vaikeata olla antamatta hänelle vettä. Mitä hän on tehnytkään?

— Hän kieltää kirkon, vastasi Eufeemios, otti taas lamppunsa ja astui alas kellarin portaita.

YHDEKSÄS LUKU.

Filosofin koti.

Akropoliin itäisen rinteen juurella kävi pohjasta etelään kaunis Tripodikatu, jonka länsipuolinen huonerivi, alkaen Prytaanien palatsista ja loppuen Perikleen Oodeioniin, oli keskeytymätön jakso monumentaalisia rakennuksia. Itäisellä puolen oli yksityistaloja, jotka olivat rakennetut keveään tyyliin ja ainoastaan yhden tai kahden huonekerran korkuisiksi, jotteivät suuruudellaan vähentäisi edellisten vaikutusta, sillä näitä laadittaessa, niinkuin yleensä helleenien julkisissa rakennuksissa, oli enemmän pidetty silmällä jaloja muotoja kuin suunnatonta kokoa.

Tripodikadun loistorakennuksista on vielä tänä päivänä jälellä pyöreä, tornin tapainen, korintolaisilla puolipylväillä ympäröity rakennus siroine palkistoineen, veistettyine kuvafriiseineen, jossa on kuvattuna Dionyysos jumalan seikkailuja ryövärien kesken, sekä kupukattoineen, jonka huippua kaunistaa akantus rehevine, kauniisti länkäilevine lehtineen. Kivikirjoitus ilmoittaa, että tämän rakennuksen piti ikuistaa se voitto, jonka Ateenalainen Lyysikrates ja hänen heimokuntansa, akamantolainen, saavuttivat koorikilpailussa.

Tämä kaunis rakennus, kauneuden maailmassa saavutetun voiton muistomerkki, on sittemmin vuosisatoja seisonut suljettuna erään kapusiiniluostarin synkkien, likaisten muurien väliin — ollen siellä hymyilevän lapsuudenmuiston kaltaisena, joka vielä pysyy eleellä sureksivassa, synkässä ja umpinaisessa sielussa. Munkit ovat käyttäneet sitä kuritushuoneena ja vankilana. Kohtalo leikkii, kuten taiteilija, väritaitteilla.

Vastapäätä tätä muistomerkkiä, toisella puolen katua, oli Kryysanteuksen talo. Se oli ainoastaan kaksikertainen, mutta silti sangen laaja; siinä oli paitsi aulaa ja naisten pihaa jokseenkin suuri puutarha. Jos tarttui kullattuun pronssirenkaaseen, joka porttia kaunisti, ja kolkuttamalla ilmoitti haluavansa päästä sisään, niin tuli pian vanha hilpeä palvelija avaamaan, ja päästiin pitkään hämärään eteiskäytävään, jota yöt päivät valaisi lamppu. Kun avasit vastapäisen, tavallisesti kiinni olevan oven, avautui hämmästyttävän kaunis, taivaan kirkkauden valaisema taulu eteesi. Seisoit avonaisessa aulassa, jossa ioonilaiset, Pentelikosvuoren marmorista rakennetut pylväsrivit valkoisina, keveinä helottivat tummanpunaisten seinien taustaa vastaan ja kannattelivat ylemmän kerroksen ympäri kulkevaa läpikorustollista parveketta. Aulan keskellä seisoi alttari aina palavine suitsutuksineen, pylväskäytävä ympäröi sitä kolmelta puolelta; siitä ovet veivät erilaatuisiin huoneisiin: vastaanottohuoneisiin, vierashuoneisiin, makuukamareihin, kylpysuojiin j.n.e. Neljännellä sivulla, vastapäätä sisäänkäytävää, oli kaksi suurempaa huonetta: taidekokoelma ja kirjasto, joiden ovina oli ainoastaan sinipunertavat esiriput, mitkä tavallisesti olivat syrjään vedettyinä, niin että huoneiden seinämaalaukset ja mosaiikkipermannot heleine värileikkeineen olivat nähtävinä. Näitä huoneita erotti leveä, eteisen ovea vastapäätä oleva aukko, jotenka näkyala ulotettiin naisten pihaan; tätä kaunisti kukkaisvaasien ympäröimä suihkukaivo ja se avautui puutarhaan, jonne näköala päättyi varjoisaan, tuuheapuiseen lehtokujaan, mikä siellä täällä oli harvempi, jotta auringon valo voisi sattua jollekin kuvapatsaalle tai taittua lorisevan suihkukaivon helmisateeseen.

Sen jälkeisenä päivänä, jona Clemens yhdessä piispan kanssa oli käynyt tervehtimässä kuuluisata pylväspyhimystä, noin kymmenennellä tunnilla[18] sattui, että oven kolkutinta kiivaasti rämisytettiin. Vanha portinvartija katsahti ulos pienestä aukostaan ja havaitsi, että kolkuttaja oli iäkäs, köyhästi puettu mies. Kryysanteuksen talon portinvartija oli monessa kohdassa toisenlainen kuin hänen virkaveljensä. Ensiksikin hän ei ollut eunuukki, vaan onnellinen perheenisä, jolla oli vaimo ja monta lasta; toiseksi hänen herransa oli häntä varottanut olemaan kaikkia tulijoita kohtaan yhtä kohtelias, ja kolmanneksi ei ollut hänen luonteensa mukaista ottaa omakseen sitä nenäkästä käytöstä, joka, jos saamme uskoa vanhoja huvinäytelmiä, sen ajan portinvartijoissa oli yleinen ominaisuus. Mutta erityisesti hän rakasti ja kunnioitti kaikkia, joilla oli parta ja filosofinmantteli — sillä olihan hänen rakastettu herransa, vaikkei käynytkään filosofinmanttelissa, filosofi — ja tuon nyt porttia kolkuttavan ukon laita oli juuri niin, että hänellä oli sekä parta että filosofinmantteli, vaikka mantteli olikin karkeinta lajia. Portinvartijamme kiirehti siis avaamaan.

— Ketä haet? kysäisi hän.

— Olenko tullut oikeaan paikkaan? Haen Kryysanteusta, arkonttia.

— Tämä on Kryysanteuksen talo. Mutta hän ei ole kotona.

— Milloin häntä odotetaan tulevaksi?

— Siihen en voi antaa varmaa vastausta. Vaan jos sinulla on aikaa odottaa häntä, niin olet tervetullut hänen kynnyksensä ylitse.

— Kiitos.

— Luulenpa näkeväni, että olet vieras kaupungissa … ehkä kaukaakin matkustanut?

— Niin on.

— Ehkäpä olet isäntäni vanha ystävä? jatkoi portinvartija, joka hyväntahtoisuudessaan ei muistanut välttää uteliaisuuden varjoa.

— En, vastasi vieras. — Minä tunnen ainoastaan hänen maineensa.

— Niin, kukapa ei sitä tuntisi? sanoi portinvartija ylpeästi. — Mutta sinä olet joka tapauksessa tervetullut. Minun herrani on iloinen, kun näkee vieraita filosofeja talossaan.

Näin jutellen portinvartija oli sulkenut katuoven ja saattanut vieraan vastakkaiselle ovelle. Hän avasi tämän, kehotti vierasta astumaan aulaan, viittasi samalla nuorelle orjalle, joka oli atriensis -palvelijana, ja palasi porttikammioonsa.

Okos, tuo nuori orja, portinvartijan poika, vilkassilmäinen ja käytökseltään sievä nuorukainen, ilmoitti vieraalle, että saattoi viipyä jotenkin kauan, ennenkuin isäntä tuli kotiin; oli siis hänen, Okoksen, velvollisuus, näyttää vieraalle, mistä hän löytäisi kylpyhuoneen, jos tahtoisi kylpeä, kirjaston, jos tahtoisi lukea, eristetyn vierashuoneen, jos oli väsyksissä ja piti parempana levätä siellä kuin aulan leposohvassa.

Vieras valitsi kirjaston. Hän opastettiin sinne, katseli hetken kauniita maalauksia mutta pudisti päätänsä, otti paperikääryn ja istahti mukavaan leposohvaan lukemaan. Kohta sen jälkeen astui sisään poika, Okoksen nuorempi veli, ja asetti vieraan viereen pienen pyöreän pöydän, jossa oli hedelmiä, hedelmähilloja ja kaksi kristallipulloa, toisessa viiniä, toisessa puutarhan lähteestä äsken tuotua vettä. Sitten poika meni ulos, vaan palasi heti takaisin mukanaan tuoreita tuoksuvia kukkia, jotka hän pani entisten, — niidenkin vielä kuihtumattomien — sijaan kukkaisvaasiin, joka seisoi huoneen sisäänkäytävän uutimien alla. Pidettyänsä näin, talon tavan mukaan, huolta tuntemattoman, sangen köyhän näköisen vieraan hauskuudesta, hän poistui.

Kun portinvartija avasi tuntemattomalle vieraalle, hän ei ollut huomannut, että tämä kolkuttaessaan vaihtoi tuttavallisen katseen vanhan oliivikauppiaan Batylloksen kanssa, joka seisoi kadulla kappaleen matkaa siitä nähtävästi hämmästyksissään, ja että vähän matkaa Batylloksesta seisoi kaksi miestä, toinen niistä pappi, jotka kuiskuttelivat keskenään ja tarkastelivat vierasta terävin silmin.

Nämät molemmat olivat Prytaanien palatsin kohdalla huomanneet vieraan, kääntyneet takaisin ja seuranneet häntä lyhyen matkan päässä. Vieras, joka oli teräväsilmäinen mies, oli huomannut olevansa heidän huomionsa esineenä, vaan näyttämättä vähintäkään levottomuutta hän oli aivan tyynesti jatkanut matkaansa, kunnes seisahtui Kryysanteuksen talon edustalle.

Toinen noista kahdesta oli keisarillinen asiamies — jonkinlainen kirjeenkuljettaja ja samalla vakoilija — joka edellisenä päivänä oli tullut kaupunkiin tuoden kirjeitä prokonsulille.

— Pyh, jatkoi asiamies keskusteluaan pappismiehen kanssa, kun menivät katua myöten alaspäin — sanot nähneesi hänet kaksi kertaa; minä sanon että olen nähnyt hänet sata kertaa. Jos tämä ukko on Atanasios, niin saat leikata nenäni pois rangaistukseksi, että se on vainustellut niin huonosti. On kerrassaan naurettavaa! Mihin kaupunkiin tulenkaan Europassa, Aasiassa tai Afrikassa, niin on Atanasios äsken ollut näkyvissä. Kun mies vaan on outo jossain paikassa ja naamassa muutama ryppy, niin on heti Atanasios, hän eikä kukaan muu. Hän on kuin Jerusalemin suutari, jonka talonpojat väittävät näkevänsä jokaisessa vanhassa retkaleessa, joka hiipii heidän kylänsä läpi.

— No no, huomautti Eufeemios, — minä en sanonut, että hän on Atanasios, vaan että hän on hänen näköisensä. Eihän ole haitaksi pitää silmänsä auki.

— Silmät? Niin, niitä en unohda minä koskaan kotiin, ole varma siitä, kunnianarvoinen presbyteri! Ja silmäni sanoivat minulle, että tämä ukko on eilisen teiren poikanen Atanasion rinnalla.

— Vaan tiedäthän että on keinoja, joilla voi muuttaa … nuorentaa ulkomuotonsa. Värjää tukkansa lixiviumilla, ja…

— Kuulepas! keskeytti asiamies ja seisahtui. — Katso minua tarkkaan! Kuinka vanhaksi arvaat minua?

— Noin viidenkymmenen vuotiaaksi, arvasi Eufeemios.

— Hyvä ystävä, tänään olenkin viisikymmentä vuotta vanha. Huomenna ehkä seitsemänkymmentä, ylihuomenna ehkä kaksikymmentä. Vaan muutoin olen syntynyt kolmekymmentä vuotta sitten. Kannat heiniä Megaraan, jos tahdot opettaa minulle, että sellainen taito on olemassa.

— Enkelien joukot auttakoot! Sinä kummastutat minua, hyvä ystävä. Sitäpä taitoa kannattaisi oppia. Rakas ystävä, en laske sinua, ennenkuin olet minulle vähän sitä opettanut. Muutoin mitä tähän ukkoon tulee, olet varmaan aivan oikeassa. Sen päätin heti siitä, että hän meni pääpakanan taloon. Siihen ei Atanasios koskaan taipuisi, vaikka kyllä voi kätkeytyä filosofinmantteliin ja kasvattaa pitkän parran. Mies on epäilemättä filosofi, noita koiramaisia, karkeasta manttelista päättäen. Vaan mitä tuohon kummallisen taitoon tulee, niin…

— Se on aivan tarpeeton sinulle, huomautti asiamies nauraen, — sillä kun et vaan unohda ottaa kaulaasi mukaasi ulos mennessäsi, olet kylliksi tuntematon. Ha, ha, ha! Anna anteeksi! En tahdo loukata sinua. Kun luonnostaan on sukkela, niin tulee tuollaisia kompia aivan itsestään.

Jätämme molemmat keskustelijat, papin ja salaisen Atanasiolaisen, sekä palaamme filosofin taloon. Vaan tällä kertaa emme pysähdy aulaan, jonne jätimme salaperäisen vieraan, vaan menemme naisten pihaan asti.

Kuten aulaa, ympäröivät tätäkin ioonilaiset pylväät; ne kannattelivat kuvapatsailla kaunistettua parveketta, jolle päästiin yläkerroksesta. Lukuunottamatta joitakuita kulkupaikkoja, parveke oli täynnä korukasveja ja verhottu hienolla, pihalle näkymättömällä verkolla, jonka sisäpuolella lenteli laululintuja sekä toisia, joiden metallinkiiltäviin sulkiin luonto oli tuhlannut kirkkaimmat värinsä. Maa tai oikeammin lattia — sillä näitä pihoja käytettiin useimmat kuukaudet vuodessa asuntohuoneina, joilla oli taivas kattona — oli laskettu mustista ja vaaleankeltaisista kivistä, jotka muodostivat neliökuvioita; mutta keskustassa oli nurmen ympäröimä suihkukaivo, joka pudotteli säteitään marmorisäiliöön, leikkivien kupiido- ja delfiini-joukkojen sekaan. Suihkukaivon läheltä tapaamme Kryysanteuksen tyttären Hermionen ja muutamia vierailevia ystävättäriä.

Ilta on kaunis. Taivas kaareilee korkeana ja pilvettömänä tämän viehättävän sopen yli, jossa kukat tuoksuvat ja lintujen laulu sekoittuu suihkulähteen solinaan; kaupungin melu ei sinne kuulu. Aurinko paistaa vielä itäiselle pylväsriville ja suihkuavan veden korkeimpaan kaareen: lämpö on sellainen, että viileys suihkukaivon lähellä miellyttää, vaan ettei enää halua sitä täydellistä siimestä, jota läntinen pylväskäytävä tarjoo. Pöytä, jossa on tarjona keveitä virvokkeita, kekseliään kreikkalaisen kokkitaiteen maukkaita tuotteita, on, samoin kuin muutamat pitkät divaaninkaltaiset sohvat, joiden patjat ovat päällystetyt tummanvihreällä sametintapaisella, hopeakirjaisella kankaalla, asetettu lähelle allikkoa kukkaisvaasien väliin. Täällä nuoret naiset lepäävät iloisesti ja tuttavallisesti pakisten, sillaikaa kuin Alkmeene, Hermionen Heebennäköinen kamarityttö liitelee kukkien välissä ja kastelee niitä uurnasta, jota hän tuon tuostakin käy täyttämässä suihkukaivon vesisateista.

Puhdas taivas, jalo pylväsrakennus, kuvapatsaat ja kukkaisvaasit, ilmoille suihkuava vesi, ja siinä kehyksessä tuo kaunis seura nuoria naisia, puettuna yksinkertaisimpiin, siveimpiin ja aistikkaimpiin pukuihin, mitkä koskaan ovat ympäröineet naisellista suloa, muodostivat kirkaspiirteisen taulun, täynnä tyyntä kauneutta ja ihanteellista, antiikinomaista runollisuutta.

Muinaishelleeniläinen puku oli tullut uudestaan käytäntöön ylhäisten Ateenalaisten keskuudessa, joista entisyyden muistot nyt olivat rakkaammat kuin koskaan, niinkuin ainakin sellaisina aikoina, jolloin erilaisten maailmankatsomusten taistelu asettaa äärimäiset vastakohdat toisen toisensa rinnalle. Hermionen pukuna oli lumivalkea kitooni Egyptin sindonista, kiinnitetty soljella vasemmalle olkapäälle sekä yläpuolelta jatkuva pitkinä päällyskaistoina, jotka kaulasta laskeutuivat laskoksina rinnalle ja selälle ja melkein peittivät vaaleansinisen kultaompeleisen vyön, joka piti kitoonin koossa vyötäisillä, josta se pitkäliepeisenä, runsaina luonnollisina poimuina ulottui sandaalien kaunistamien jalkojen päälle. Tämän hameen hihat olivat sangen avarat, olkapäistä auki leikatut, ja niitä piti harvaltaan kiinni pienet kultasoljet, niin että milloin pieni käsivarsien vilahdus, milloin koko niiden kaunis pyöreä muoto ja marmorintapainen, häikäisevä, vaaleaan ruusunpunaiseen vivahtava iho tuli näkyviin. Jotta kitoonia olisi mukavampi pukea ylle, se oli leikattu auki myöskin vasemman hihan alta vyötäisiin asti, vaan siinä piti sitä kiinni tiheä rivi solkia. Harvaviivainen purppurareunustus ympäröi lievettä ja enensi komeiden poimujen vaikutusta.

Hermionen upea tummanruskea tukka ei ollut jaettuna, vaan laskeutui vapaasti ja luonnollisesti, ikäänkuin kiharaisessa pojanpäässä. Sitä piti koossa yksinkertainen, diadeerninkaltainen nauha, vaan tämän alipuolella se jakautui otsan keskikohdalta pitkiin aaltoihin, jotka lähestyivät hienopiirteisiä kulmakarvoja ja päättyivät pieniin kierteisiin kutriloihin; takana taas hiukset pitkinä kiiltävinä laineina valuivat kaulalle ja olkapäille.

Toisista läsnäolevista naisista oli kaksi puettu samaan tapaan kuin Hermione, mutta valkoisen kitoonin päällä heillä oli toinen lyhyempi, joka toisella oli sahramin-, toisella ametistin-värinen.

Kolmas oli kaunis mustanverevä nainen roomalaisessa puvussa. Hän oli nuori Julia, Kryysanteuksen ystävän, jovianolaisen kaartin päällikön Ammianus Marcellinuksen puoliso, saman, joka on tehnyt nimensä kuolemattomaksi arvokkaan oman aikansa historian kautta.

Julia oli syntynyt Gallian pääkaupungissa Pariisissa, jonka nimellä ei silloin vielä ollut niin maailmanhistoriallinen sointu kuin nyt. Hän oli oleskellut siellä vielä sen jälkeenkin, kuin nuori cæsar Julianus oli sinne muuttanut yksinkertaisen hovinsa. Hän osasi kertoa, ja kertoi halustakin siitä hirveästä pelästyksestä, jonka allemannilaisten barbarien rynnäkkö oli herättänyt Galliassa, yleisestä riemusta, kun Julianus sankarillisesti oli maan pelastanut, siitä hyvinvoinnista, menestyksestä ja turvallisuudesta, joita nyt saatiin nauttia hänen oikeudenmukaisen, voimakkaan ja hyväntahtoisen hallituksensa suojassa tuossa äsken niin kurjassa ja köyhtyneessä maassa. Sanalla sanoen: Ammianus Marcellinuksen puoliso ihaili Julianusta, ja tästä ihailusta koitui pian ystävyys hänen ja Hermionen välille. Ja tämä ystävyys tuli yhä sydämellisemmäksi, kuta enemmän he oppivat tuntemaan toisensa, ja sitä vielä vahvisti yhteinen kunnioitus vanhaa uskontoa kohtaan, sekä yhteinen viisauden ja kauneuden rakkaus.

Ismeene ja Bereniike olivat Ateenasta kotoisin ja Hermionen lapsuudenystäviä. Kuten Hermione, hekin olivat vielä Hymeenin siteistä vapaat. Bereniike oli mustakutrinen impi, jolla oli henkevät kasvot ja tyyni arvokkaisuus käytöksessä. Ismeene oli valkeanverevä, hymyhuulinen ja lapsellisesti vallaton kuusitoistavuotias, jonka kasvoissa mitä kirkkaimmin kuvastui iloinen, herkkätuntoinen ja oikkujen ohjaama mieliala, ja jonka ryhti ja käytös suureen eloisuuteen yhdisti paljon suloa ja viatonta miellyttämishalua.

— Mitä pidit siitä pienestä laulusta, Julia? kysyi Ismeene, pannessaan lyyran pois ja nostaessaan pienet jalkansa pehmeälle sohvalle, jonka vehreällä pohjalla hänen sandaaliensa helmet kimaltelivat. — Oletko kuullut sitä ennen?

— En, vastasi Julia; — sen sävel on yksinkertainen vaan unohtumattoman kaunis. Siitä päätän että se on hyvin vanha.

— Olet oikeassa, sanoi Hermione, — se on vesa Simoonideen viinipuusta.

— Ja jos olisin laulanut sen mummon isoäidin aikana, lausui Ismeene, niin olisi minulle naurettu, kun muka saatoin pitää niin vanhanaikaista laulua kauniina. Näetkös, mummoni isoäidin aikana, silloinpa vasta kuosi oli! Silloin naisilla oli tukkansa korkeana laitteena, joka oli kuin Tuulien torni, ja miehillä oli kasvot kauneuslaastareilla koristetut, jotka, tekivät heidät aivan vastustamattomiksi… Hyi Alkmeene! Etkö näe, että siinä kukassa on perhonen? Luuletko, että kukka on janoissaan silloin kun sitä noin kaunis pieni ihailija suutelee? Odota, kunnes se on lentänyt pois! Se lentää pian, sillä perhoset ovat huikentelevaisia ja uskottomia, Alkmeene, vaan hukuttaa ne sen tähden olisi kuitenkin liian kova rangaistus … etkö käsitä sitä, sinä tyhmä tyttö?

— Julia, sanoi Hermione, — nyt on sinun vuorosi lukea meille se uusi kappale, jonka olet kääntänyt meidän kieleemme roomalaisen Ovidiuksesi teoksista. Runo Pyramuksesta ja Tisbestä oli niin kaunis, että ikävöimme kuulla enempää samaa runoilijaa…

— Ja sinun säkeesi ovat niin virheettömiä ja sujuvia, kuin olisi helleeni sinun äidinkielesi, lausui Bereniike.

— Minä tahdoin ainoastaan todistaa teille, sanoi Julia, — että me Roomalaiset emme aivan hyötymättä ole käyneet koulua teidän, Helleenein, luona. Meidän onnistuu joskus jäljitellä teitä jotensakin hyvin. Kas tässä, jatkoi Julia ja antoi Hermionelle pienen siron käsikirjoituksen, — tässä on käännnöskokeeni. Tällä kertaa runo koskee Narkissos raukkaa. Sinä saat lukea sen, Hermione; itse en uskalla, sillä kun viimein luin runon Pyramuksesta ja Tisbestä, niin sattuihan silloin, että Ismeene, juuri kun onnetonten rakastavain kohtalo houkutteli vedet hänen silmiinsä, purskahti nauruun, kun minä latinanvoittoisesti lausuin yhden teidän vaikeita helleeniläisiä sanoja.

— Voi, rakas Julia, anna anteeksi, mutta se kuului niin hullunkuriselta, sanoi Ismeene ja rupesi vasten tahtoansa uudestaan nauramaan, kun hän sitä vaan muistikin. Kappaleen liikuttava sisällys ja Julian henkevä esitys toiselta puolen ja virheellisesti äännetty sana toiselta puolen olivat olleet niin hupaisia vastakohtia.

— Tuo itserakas Narkissos! jatkoi Ismeene. — Tällä kertaa en ole naurava enkä itkevä. Ei Ovidius etkä sinä, rakas Juliaseni, voi kaikella taiteellannekaan houkutella minulta kyyneleitä semmoisen narrin tähden, joka rakastui omaan itseensä.

— Älä sano niin, lausui Bereniike, — sehän oli hairaus, jolla Eroos rankaisi häntä hänen kovuudestaan Eekoo raukkaa kohtaan. Mutta kuka voi rakastaa sitä, jota ei voi rakastaa? Kaikki onnettomat ansaitsevat säälimistä, joko he sitten itse ovat syypäitä kohtaloonsa tai eivät. Niin, minä luulen, että edelliset ovat onnettomampia ja sentähden ansaitsevat vielä suurempaa osanottoa.

— Oletpa oikeassa, hyvä Bereniike … vaan itkeä Narkissosta, kas sitäpä en tee, sanoi Ismeene heiluttaen viuhkaansa.

— Ehkäpä, sanoi Julia, — tässäkin tarussa on syvempi tarkoitus kuin ainoastaan itserakkauden kuvaaminen. Älä tuomitse Narkissosta liian äkkipikaa, Ismeene!

— Hän ehkä saa Hermionesta kaunopuheisen asianajajan, lisäsi Bereniike. — Olen hyvin utelias kuulemaan kuinka sinä selität sen tarun, hyvä Hermione. Kun sinä tulkitset meidän satujamme, ne minusta eivät tunnu olevan ainoastaan kauniita, vaan myös pyhiä.

— Oi, minun selitykseni ovat ainoastaan kokeita, vastasi Hermione, — joita saapi aikaan minun vakaumukseni, että nämä tarut ovat korkeiden totuuksien verhoja, samalla tavalla kuin meidän jumalankuvamme tekevät aistin-alaiseksi näkymätöntä jumalaa ja hänen voimiansa. Ne kuvat eivät ole pelkkää puuta ja kiveä. Erooksen ja Psyyken tarina ei ole tavallinen rakkausjuttu. Minun on mahdoton lukea sitä tai muita, aavistamatta vertauskuvan muotoon puettuja totuuksia. Ne kuultavat niiden läpi, kuin helmi lähteen pohjasta, kuin sielu ihmisolennosta.

— Mutta, sanoi Ismeene, — eivätkö runoilijat ole noita kauniita asioita itselleen ja muille keksineet?

— Samoin sanovat kristitytkin, huomautti Julia.

— Kristitytkö? huudahti Ismeene liehuttaen taas viuhkaansa.

— He sanovat niin, jatkoi Julia, — koska uskovat, että ainoastaan heille on suotu jumalallista ilmestystä. Vaan mieheni Ammianus, joka on tutkinut heidän kirjoituksiaan, kertoo minulle, että he itsekin turvautuvat samaan vertauskuvalliseen selitystapaan kuin mekin, koettaessaan saattaa omaksumiansa vanhoja juutalaisia taruja sopusointuun oppinsa kanssa. He pitävät vertauskuvina, jotka muka heitä tarkoittavat, Heprealaisten vaelluksen pois Egyptistä, vaskikäärmeen, jonka Heprealaiset ripustivat ristille erämaahan, kastepisaroita, jotka ilmestyivät jollekin lammasnahalle, jonka heprealainen sotilas oli jossain tarkoituksessa levittänyt maahan, vieläpä muutaman laulunkin, jonka joku Juudan kuningas kirjoitti jollekin vaimojensa joukossa. Vaan erotus on siinä, että kristittyjen selitystapa on paljoa mielivaltaisempi kuin meidän filosofiemme ja Hermionen, ja että Juutalaisten taruilla ei ole vertauskuvien luontoa, kuten meidän taruillamme; ne näet tahtovat olla oikeita historiallisia kertomuksia.

— Mutta voihan kristittyjenkin selitystapa pitää paikkaansa, sanoi Hermione; — ajattelen näet, että jumalalliset totuudet kuvautuvat historiallisissa tapahtumissakin, yhtä hyvin kuin runoilijoiden mielikuvissa. Sinä, Ismeene, kysyit äsken, eivätkö runoilijat ole sepitelleet tarujamme itselleen ja muille huviksi…

— Niin minä kysyin, vastasi Ismeene, — ja nyt sinun täytyy selittää minulle se asia, Hermione.

— Minä luulen, että moni runoilijoistamme on tarkoittanut jotakin korkeampaa kuin huvittamista, että he ovat runoilleet pyytolaisen laulajanhurmauksen valtaamina, että tarut ovat heitä vanhemmat ja että he ovat luoneet niille vain kirkkaammat piirteet, heleämmät värit. Mutta silloinkin kun runoilija on kirjoittanut ainoastaan huvittaakseen, pitäen silmällä ainoastaan kauneutta, ei totuutta, niin ei se seikka poista sitä mahdollisuutta, että totuus hänen tietämättäänkin ilmaantuu hänen työhönsä ja ottaa asuntonsa niissä muodoissa, jotka hän on luonut, kuten elonkipinä ilmestyi Pygmalioonin kuvapatsaaseen. Runoilijan suhde teokseensa on silloin sama kuin äidin siihen lapseen, jolle hän on antanut elämän. Äiti on lapsen alkujuuri, mutta hän ei ole se, joka on luonut ajatuslait sen sieluun; hän ei tiedä sen lahjoista, ei tunne sen hengen laatua, joka elää pienokaisessa. Niin, minä luulen että on mahdotonta muodostaa mitään kaunista, ilman että siinä ehdottomasti piilee ytimenä joku totuus, jonka heijastuksena kauneus on. Tositaiteilijan kättä ei johda hän itse, vaan korkeampi voima, ja mikä näyttää hänen mielikuvituksensa oikulta, on joku jumalallisen luonnon laki. Siitä muistutti minua eilen eräs juttu, jonka kuulin isäni ystävältä, matemaatikko Diofantokselta…

— Diofantokseltako? Tuolta eriskummaiselta, hajamieliseltä ukoltako? keskeytti häntä Ismeene.

— Häneltä juuri.

— Hän kuuluu olevan oikea velho, sanoi Ismeene. — Sanovat, että hän laskee, kuinka auringon, kuun ja tähtien täytyy kulkea, ja ettei pieninkään tähtönen voi pujahtaa kulkemaan muulla tavalla, kuin tuo kaljupää ukko sille määrää. Hän kuuluu olevan oikea hirmuvaltias tähtiä kohtaan.

— Mitä Diofantos sanoi? kysyivät Julia ja Bereniike.

— Hän kertoi mitanneensa Iilissos-joen varrella olevan temppelin pylväänpään kiekuran kieruviivat. Tämän kiekuran taiteilija on piirustanut käsivaralta ilman muuta mallia kuin minkä hänen oma mielikuvituksensa oli luonut. No niin: se on ihan täydellisesti sen meriraakun kaltainen, joka on kauniin kaikista joita on löydetty kaukaisilta rannoilta. Sama kieruviivan kaarre, sama kierteiden väli. Diofantos, joka käyttää laskutaitoaan sekä taivaan että meren syvyyden ihmeissä, kertoi, että kaikki raakunkuoret ovat muodostetut kahden erilaisen matemaatisen lain mukaan, joista toinen synnyttää ihmissilmälle kauniimpia viivoja kuin toinen. Hän jutteli samasta asiasta paljon muutakin, joka tekee sen vielä ihmeellisemmäksi, vaan jota minä en täydellisesti käsittänyt, siinä kun oli niin paljo matematiikkaa… Vaan nyt, jatkoi Hermione, on aika ryhtyä Julian käännökseen Ovidiuksesta.

Sillaikaa kuin Hermione teeskentelemättömästi ja miellyttävästi luki tarua Narkissoksesta, Ovidiuksen "Metamorfoosit" (Muutokset) nimisestä runoteoksesta, oli vieras, joka Kryysanteusta kotiin odottaessaan oli viettänyt hetken kirjastossa, tullut naisväen pihaan ja lähestynyt nuoria naisia; nähtävästi houkuttelivat häntä sinne kauniit kukkaset, jotka olivat suihkukaivon ympärillä, sillä hän seisahtui niiden eteen ja näkyi mielihyvällä hengittävän niiden tuoksua ja katselevan niiden värejä.

Sen tarun johdannossa, jonka Julia oli kääntänyt ja Hermione luki, kerrotaan, että Narkissos oli jokijumalan Keefiisoksen sekä mustakutrisen luonnottaren Leeriopen poika, sekä että tietäjä Teiresias, kun häneltä kysyttiin pojan tulevaisuutta, oli ennustanut, että hän oli elävä korkeaan ikään ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän koskaan oppisi tuntemaan itseänsä. Narkissoksesta kasvoi niin kaunis nuorukainen, että kaikki, jotka hänet näkivät, ihastuivat hänen kauneuteensa; mutta häntä itseään miellytti ainoastaan metsästys, ja hän samoili joka päivä Aaonian metsiä haarasarvisten hirvien jälessä. Muiden muassa, jotka olivat kylmäkiskoiseen nuorukaiseen rakastuneet, oli myöskin Eekoo luonnotar.[19] Salaa tämä hiipi hänen jälessään, missä tahansa hän kuljeskeli vuorilla ja metsissä, ja yhä vireämmäksi leimahti hänessä lemmen liekki kuten soihdun tulikiveen

tarttuu tuotuna luo tuli hehkuva hillimätönnä;

mutta paha kyllä, hän ei voinut edes ilmoittaa pojalle, mitä tunsi, sillä joku vihastunut jumala oli pannut hänelle sen rangaistuksen, ettei hän voinut puhua muuta kuin viimeiset sanat siitä mitä toinen oli lausunut. Turhaan hän käytti niitä tilaisuuksia, jolloin sekin pieni taito saattoi olla hänelle avuksi. Kun Narkissos huusi metsästystovereilleen tule! niin luonnotar toisti haikealla äänellä tule! — mutta Narkissokselle. Kuten sanottu, se oli turhaa. Ylenkatseellisesti kohdeltuna hän hiipi rotkosille vuorille, kääriytyi puiden lehtiin ja riutui rakkautensa kuluttamana kokonaan, niin että ainoastaan ääni jäi hänen olennostaan jälelle. Sen jälkeen häntä ei enää voi nähdä, vaan kaikki saavat häntä kuulla. Kosto odotti Narkissosta. Hän oli ainoastaan kuusitoistavuotias kun sattui tapaus, joka toteutti Teiresiaan ennustuksen. Kuulkaamme Ovidiusta!

Kirkas siell' lorisee hopeaa helakampana lähde. Paimen ei sameaks' sitä sotkenut, eikäpä vuohet tunturinurmen astelijat, ei muukana karja, ei sitä koskenut lintunen, ei peto, kirpova oks' ei. Ruohot, joit' elättää vesi hyllyvä, reunustavat sen, puut sitä suojelevat sulo-auringon sätehiltä. Kuumissaan, janost' uupuen siell' lepoaan haki poika, riistan-ajoon väsynyt, sulolähteen seutuhun mieltyin. Vaan kun virvokkeeks' kävi juomaan, niin jano toinen alkoi vaivata hänt', oma ilmiö päilyen veessä hurmasi hänt', eloton ole, tyhjän haamu ja varjo. Itseäns' ihmehtii ihaten hän, katse ja ryhti käy kiveks' istuissaan, hän on kuni marmoripatsas, katsoo tähteä kahta — ne on omat säihkyvät silmät, tukkaa aaltoavaa Dionyysollen sopivaista, siljää poskea, suut' ihanaa, valo-olkia, vartta loistelevaa kuni lum', jost' uhkuvi purppuran väike.

Narkissoksen oli hänen oma kuvansa lumonnut. Ei nälän, ei unen vaatimukset voineet irroittaa häntä siitä näystä. Hän valittaa metsille:

Metsät, oi sanokaat, ketä kohtasi näin tyly lempi? Kylläpä tiedätten, monellen kun suojoa soitte. Oi salot, jotk' eläneet satamäärin vuosia ootte, voitteko muistaa toista ku riutui tautia moista? Voi, lumomielin nään — mitä nään, mikä silmäni hurmaa, en sitä konsana saa: sepä hurjuus huimasi lempein. Vaan — mist' yltyvi vaan raju hehkuni — ei meri aava meit' erota, ei tunturitiet, ei teljetyt ukset, veen ohu kalvopa vaan! Halaustapa hartovi poika, sill' yhä kun vaan aaltoillen koen suikata suuta, näen, miten huulillaan hän suutelemaan mua pyrkii. — — — — — — Helmani kun avajan, sylis aukee hellänä mulle; mun hymytessäin sie myhäjät, jopa kaihtavi itku silmiäs itkeissäin, ja mun viitteillein sinä viitot. Niin mikäl' ymmärtää sulohuultes viiruja voinen, kuiskelet vastuitas, joit' en saa konsana kuulla. Oi älyän: minä tuo oon! Et, kuva, mua petä ennään. Itseän' armastain yht'aikaa kuin palan poltan. Pyydänkö mie? vai muakohan pyyttään? vai mitä pyydän? Tuo mitä mielin on mun; oma aarrepa mun pani pulmaan. Tuska mun tarmoni syö. Jopa tunnen, ei elämästä mont' ole hetkeä mull', elon aamuna raukka ma riudun; raskas kuolo tok' ei ole, tuskani sammuvi kuoloon. Kunpahan, armas, vielä sä saisit viipyä täällä! Yhtenä sieluna nyt vaan kuolemme kumpikin ynnä.

Ne kyyneleet, joita tuo onneton vuodattaa, hämmentävät veden, ja kuvan piirteet näyttävät hälvenevän. Silloin

Tuskissaan pukuns' irroittaa ja sen laskevi maahan, marmorivalkoisin käsin rintaans' lyö alastonta. Rinnan runnellun iholl' leimahtaa puna vaisu, kuin omenan, punissaan joka puoleks' hohtavi, puoleks läikkyvi valkeissaan, tahi kuin rypälyt, jota peittää purppura hohdollaan, kuta kypsemmäks' sisu käypi. Tään kun huomasi hän nyt laineess' seljentyneessä, ei hän kestää voi enähän: kuin härmä mi päivän lämpöön päästyä pois suli, tai vaha keltanen hiljaa valkian eess' sulauu, niin riutuvi rakkauteen hän.

Eekoo, tuo halveksittu, suree häntä kuitenkin. Suruäänin hän toistaa ne jäähyväiset, jotka Narkissos lausuu lähteen kuvalle ennenkuin

uupuen kallistaa mehusaan hän ruohohon päänsä, sulkevi silmät, joit' omijans' ihanuus sulosutti. Vieläkin saatuahan hän varjojen maill' asuntonsa Tuonelan aalloissa peilailee, sisarensa Najaadit itkevät surkeillen katoaan, hänen uhraten tukkaans'. Vaan sulotarten Nymfien huutoja kertovi Kaiku. Laadittuaan rovion he nyt soihtuja, paaria tuovat; mutt' ei kuollutta lyötynytkään — sijallaan oli kukka, kullankeltainen, kuvun keskellä valkea-lehdet.

Tämän kukan jälkeläisiä kutsutaan vielä tänään narsisseiksi, sen nuorukaisen nimellä, jonka kuolemasta se sai alkunsa.

Kun oli hetkinen oltu vaiti, sanoi Julia:

— No, Ismeene, ensin on sinun vuorosi lausua, mitä ajatuksia runo on herättänyt sieluusi.

— Minunko ajatuksiani? lausui Ismeene, ravistaen kutrejansa ja näyttäen syvämietteiseltä. — Niin, tiedätkös, minun päässäni on pyörinyt paljo sangen huomattavia ajatuksia juuri tuosta Narkissos raukasta. Ensiksikin kadun, että olen kutsunut häntä narriksi, sillä narri ei kuole rakkaudesta — ei edes rakkaudesta itseänsä kohtaan. Toiseksi säälin Eekoon surullista kohtaloa. Hän toisteli valitushuutoja tuon kuolleen ympärillä, joka oli hänet hyljännyt; hän toisti ne varmaan tuskallisemmalla äänellä kuin oli ne kuullut. Hän ei tuntenut mitään vihaa, ei mitään katkeruutta, ainoastaan rakkautta, rakkautta viimeiseen hetkeen asti, tuo hyvä onneton Eekoo. Vaan kolmanneksi pitäisi tämän opettaman tytölle, ettei hän tuhlaisi tunteitansa kylmään ja välinpitämättömään esineeseen, vaan säästäisi ne kiitollisemmalle, joka tuntee velvollisuutensa koettaa huokauksillaan ja palveluksellaan niitä ansaita… Eekoo, eikö ole niin? huusi Ismeene aulaa kohti.

— Niin! vastasi kaiku aulan pylväskäytävästä. Ismeene taputti käsiään ihastuksesta ja jatkoi:

— Neljänneksi koko onnettomuus syntyi siitä, että Narkissos eli aikoina, jolloin ei ollut olemassa muita kuvastimia kuin lähteiden. Jos Narkissos olisi, kuten minä, katsellut peiliin joka päivä aina pienestä pitäen, niin hän olisi kyllä tottunut vähitellen kasvavaan soreuteensa ja viehättäväisyyteensä… Minä en voi kieltää, että mielelläni katselen itseäni peilissä, lisäsi Ismeene, ja asettui mukavasti sohvaan molemmat käsivarret pään päällä ja katsellen suihkukaivon leikkiviä säteitä.

— Ismeene, sanoi Bereniike, — on saanut kokonaista neljä ajatusta Julian säkeistä…

— Niin, keskeytti Ismeene, — eikös siinä ollut jo hyvin paljo?

— Tavattoman paljo, vastasi Bereniike nauraen; — etenkin minun täytyy se myöntää, sillä minulla ei ole ollut ainoatakaan ajatusta niin selvää, että voisin sitä lausua. Oi, minä mahdan olla kovin ajattelematon ja typerä, sillä kun kuulen jonkun tämänkaltaisen kertomuksen, niin minä elän sen pinnalla, kiinnyn niin henkilöihin, heidän tekoihinsa ja kärsimyksiinsä, elän niin väriloisteessa, liikkeissä, muodoissa, etten voi havaita henkistä tarkoitusta, vaikka tunnen että sitä on olemassa, että juuri se valaa sisästä päin eloa ilmiöihin, levittää punaa ja vaaleutta niiden poskille, luo niiden ympärille luonnon, jossa he esiytyvät, ja johdattaa heitä vastustamattomasti lakiensa mukaan. Mutta mitä minä en voi, siihen sinä kykenet, Hermioneni. Sinun selityksesi meidän taruistamme ovat olleet minulle suloisia juomia, armas ystävä, joiden keralla olen imenyt itseeni syvempää kunnioitusta isiemme uskontoa kohtaan.

— Minun mietteeni menevät ehkä usein harhaan; ainoa, jota en itse epäile, on aavistus, joka sanoo minulle että aistillisissa muodoissa on läsnä jotakin korkeampaa, henkistä. Ja jos joskus löydän totuuden, niin se on verrattava kuorta likinnä olevaan kalvoon, josta vielä on pitkä matka sydämeen. Oi, teidän pitäisi kuunnella isäni luentoja Akadeemiassa, jatkoi Hermione silmät loistavina ja pää pystyssä. — Häntä teidän pitäisi kuuleman! Mitä nainen on ajatusten maailmassa miehen rinnalla? Saattaa olla että nainen voi äkillisen aavistuksen avulla päästä jonkun totuuden perille, johon mies pääsee ainoastaan kovien vaivojen, syvien aateperustelmien kautta; vaan näiden vaivojen, ainoastaan niiden avulla saavutettu tulos on tieteen omaisuus, todistettu totuus, eikä vaan todenmukainen mielijohde. Minun ajatukseni ovat mielijohteita, ei muuta mitään. Mielijohteita on minulla paljo, ja sinun säkeesi, Juliani, ovat synnyttäneet yhden uuden.

Narkissos, niin selitän tarua, on ihmishenki. Eräs jokijumala oli hänen isänsä, ja eräs lähteen haltijatar hänen äitinsä. Joki ja lähde kuuluvat maahan, vaan kuvastavat taivasta. Niin on ihmishenkikin maasta syntynyt ja luonnon helmassa kasvatettu, vaan samalla se on jumaluuden heijastus. Tietäjä Teiresias ennusti Narkissokselle pitkää ja rauhallista ikää ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän oppisi tuntemaan itseänsä. Samoin ilmoitti myöskin Jumala, heprealaisten pyhän tarun mukaan, äsken luodulle ihmissuvulle, että heidän piti menettämän onnelansa, jos maistoivat tiedon puusta ja oppivat erottamaan hyvän ja pahan. Ihmishenki, niin antavat tarut aavistaa, niin opettavat filosofit, eli alussa luonnonvietin viatonta elämää: ihminen oli täydellinen niinkuin kasvi ja eläin, onnellinen kuten nekin, samoin kuin niitä ympäröi häntäkin luonnon äidillinen huoli, joka loppumattomassa kierrossa johdatti hänet huvitukseen, kun hän sitä ikävöi, lepoon, kun hän oli nauttinut, työhön, kun hän oli levännyt kylliksi. Tätä taru tarkoittaa sanoessaan, että Narkissos kasvoi kauniiksi ja että kaikki luonnon haltijat häntä rakastivat. Tämä oli autuuden tila. Vaan ihminen oli määrätty toisenlaiseen autuuteen. Hänessä oli voima, joka kerran oli tekevä hänet täysi-ikäiseksi ja vievä hänet viattomuuden luontoiselämästä, alemman täydellisyyden rauhaisasta onnelasta, tietämättömyyden ja orjallisuuden levosta korkeampaan tilaan, joka on täynnä epätäydellisyyttä, vaivoja ja huolia, jotta hän, taistellen itseänsä ja maailmaa vastaan, vapaana ja järkevänä olentona raivaisi itsellensä tien takaisin viattomuuden tilaan, jonka hän epävapaana luonnonesineenä, suurilahjaisena eläimenä oli jättänyt. Hän on määrätty tottelemaan siveellisyyden lakia, niinkuin hän ennen totteli viettiä. Hän on ajettu pois luonnollisen viattomuuden onnelasta, jotta hän halki okaisten seutujen, verisin jaloin saapuisi taivaaseen, siveellisen viattomuuden onnelaan. Taru tarkoittaa tätä ihmisessä itävää, levotonta vapauden voimaa, kun se lausuu, että Narkissos suureksi päästyään tuli metsästäjäksi ja samoili metsissä huolimatta luonnon haltijoista, jotka häntä rakastivat. Niiden joukosta taru mainitsee ennen kaikkia Eekoo-luonnottaren, koska luonto ihmishengen suhteen on itsenäisyyttä vailla; se ikäänkuin toistaa meidän viimeisiä sanojamme, koska se saa värityksensä meidän oman mielialamme laadusta: näyttää meistä valoisalta, kun itse olemme onnellisia, synkältä, kun oma mielemme on valju, hirmuiselta ukkosessaan, myrskyissään, jylhissä seuduissaan, kun niitä pelkäämme, ylevältä samoissa ilmauksissaan, kun niitä ihailemme, säännöttömältä ja salaperäiseltä, kun emme opi sitä ymmärtämään, säännölliseltä ja valaisevalta, kun otamme selkoa sen laeista. Narkissos janoavana, se on ihmishengen ikävöiminen tietoa ja valoa kohti. Narkissos nojautuneena lähteen yli, se on ihminen, jonka sielussa perusaatteiden, ideain maailma ilmestyy. Lähde, jota ei mikään paimen, ei mikään karja eivätkä putoavat oksat hämmennä, on viisaus. Lähteen kuva on ihanne, joka jumalallisessa, katoamattomassa kauneudessaan ilmaantuu kuolevaisen silmälle. Sillä on hänen omat kasvonsa, koska jumalallista ei voi tehdä aistinalaiseksi muuten kuin ihmisellisenä, … koska jumalallinen asuu inhimillisessä, on juuri se sisällinen ihminen, jonka on määrä taistelujen ja kamppausten kautta kehittyä. Henki näkee itsensä, katselee itseään, ja sen valtaa ääretön tuska ja ääretön ilo, sillä se huomaa kuinka korkea sen päämäärä on, kuinka täydellinen se saattaisi olla ja sen tulisi olla. Ihanne on häntä niin lähellä, vaan kuitenkin saavuttamattomana; hän kohtaa todellisuuden kylmän veden kun hän tahtoo sitä suudella ja syleillä. Hän ei sitä saavuta, ennenkuin taivaallinen ikävöiminen on kuluttanut kaiken maallisen pois hänen olennostaan. Silloin hän sen omistaa — Jumalan luona. Hän on poissa — Jumalan luona —, ja dryadit, luonnottaret, jotka keräytyvät valittamaan kuolleen ympärille, eivät löydä häntä, vaan kukan, uudestaan saavutetun viattomuuden vertauskuvan.

Hermionen ääni oli taipuva ja kaunis; vaikutusta lisäsi tyyneyden ja lämmön omituinen, suloinen sopusointu. Ajatusten ryntäävä joukko, mielikuvituksen lisääntynyt voima, sydämen vilkkaampi tykytys eivät olleet jouduttaneet sanojen lausumista; ne kehittyivät kuin kultaisten vitjojen silmukat toinen toisensa perästä ystävien kuultaviksi. Filosofin tytär oli hurmaava tällä hetkellä; vakavuus lepäsi hänen otsallaan, sielun ihastus sytytti miettiväisiin silmiin korkeamman, henkevämmän loisteen ja valoi pyöreille, vaan vaaleille poskille purppuraisen punan, joka muistutti iltaruskon kajastusta jäätasangolla; hänen suunsa hymyili, hänen liikkeensä olivat tyyneitä kuten hänen sanansakin; mitä jaloin ujous yhdistyi hänen ihanamuotoisen vartalonsa tiedottamaan ylevyyteen ja arvokkaisuuteen, ja hänen antiikkinen pukunsa oli ikäänkuin sen puhtaana, laantuvana kaikuna.

Kun hän oli vaiennut, oli pihalla kaikki hiljaa. Alkmeene oli poistunut, linnut olivat lakanneet laulamasta, ainoastaan suihkukaivo lorisi kuten ennenkin. Vaan vaitiolon katkaisi tuntematon ääni. Karkeaan filosofinmantteliin puettu vieras seisoi nuorten naisten edessä.

KYMMENES LUKU.

Filosofin koti.

(Jatko).

He näkivät hänen iäkkäät, ryppyiset kasvonsa ja kuulivat hänen lausuvan:

— Antakaa rohkeuteni anteeksi, te nuoret naiset ja sinä Hermione, filosofin tytär, jonka minä tunsin sanoistasi. Minä olen vieras, joka äsken tuolla aulassa odottelin isääsi, vaan jota suihkukaivon viileys ja kauniit kukat niin suuresti houkuttelivat, että uskalsin tunkeutua tänne… Minun rohkeuteni lisäytyi nähdessäni, että täältäkin on nyt poissa tuo kateellinen portti, joka vielä vähän aikaa sitte kaikkialla erotti naisten ja miesten pihat toisistaan. Vahvan ja kauniin sukupuolen väli muodostuu vapaammaksi, sydämellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi, jos saan päättää omista kokemuksistani… Ja tämän seikan rohkaisemana uskallan astua vielä rohkeamman askeleen ilmoittamalla teille, että olen kuunnellut ja mielelläni tahdon yhtyä keskusteluunne.

— Sitä me toivommekin. Ateenan naiset kunnioittavat vielä filosofinmanttelia. Istu joukkoomme.

— Ukot mielellään pakinoivat. Älkää panko sitä heille pahaksi! Se tulee iän mukana, jatkoi tuntematon leikillään. — Vaan nyt pitemmittä esipuheitta asiaan. Minäkin tahdon puhua Narkissoksesta. Hermionen selitys siitä tarusta on minua hämmästyttänyt. Olen lukenut tarun satoja kertoja aavistamattakaan, että siinä saattoi olla sellainen ajatus. Mutta sama selitys on nyt johdattanut mieleeni toisen, lähellä olevan selityksen, joka suoraan sanoen hämmästyttää minua vielä enemmän. Vastaa minulle, Hermione, eikö jokijumala Keefiisos ollut tuon nuorukaisraukan isä?

— Oli.

— Hänen uurnastaan virtaava joki, … tarkoitan itse Keefiisos-jokea … missä se on?

— Täällä Ateenan vieressä…

— Minun isälläni on maatalo Keefiisoksen rannalla, lausui Ismeene. — Terve tuloa sinne, hyvä filosofi.

— Minä kiitän sinua. Vaan asiaan. Myönnät siis, Hermione, että Narkissosta voi sanoa tavallaan Ateenalaiseksi?

— Sen myönnän mielelläni.

— Kun taru näin selvästi ilmoittaa hänen syntymäpaikkansa, piilee siinä ehkä viittaus, ettei meidän tule pitää häntä minkään peräti laajan ja yleisen käsitteen vertauskuvana. Saattaahan ainakin olla syytä koettaa antaa hänelle suppeampi merkitys. Sinä, Hermione, teit hänet ihmiseksi yleensä, koko meidän sukumme edustajaksi, minä taas teen hänet Ateenalaiseksi vain. Edellisessä oli ehkä liikaa; jälkimäisessä varmaan liian vähä. Menkäämme keskitietä ja tehkäämme hänet Helleeniksi! Meillä on siihen oikeus, sillä Ateena on aina ollut Hellaan sydän.

— Hyväksytään! sanoi Hermione. — Narkissos kuvaa Helleeniä!

— Hyvä. Helleeni on, kuten Narkissos, luonnon lempilapsi…

— Ainakin muinoin oli…

— Yhden tekevä! Jatkakaamme nyt, kun olemme täydelleen samaa mieltä! Narkissos on helleeniläinen henki, helleeniläinen elämän- ja maailmankatsomus. Eekoo on, kuten itse selitit, luonto. Eekoo on joutunut jonkun jumalan epäsuosioon ja häneltä puuttui sen jälkeen täydellinen puhelahja. Tämä merkitsee, että luonto on langennut, turmeltunut luonto, jolta on riistetty sen alkuperäinen eelysiolainen kauneus … sillä kauneus on luonnon kieli, jolla se puhuu ihmissilmälle. Eekoon lemmitty ei suostu mihinkään siteisiin; hän on tyly Eekoota kohtaan, ei huoli hänen kyyneleistään, huokauksistaan eikä vihastaan. Niin myös helleeniläinen henki kohosi voitollisesti siitä orjuudesta, jossa luonto piti muita kansoja: noita foinikialaisia, jotka uhrasivat lapsiansa vihastuneille luonnonvoimille, noita egyptiläisiä, jotka palvelivat krokodiileja, kissoja, härkiä ja koiria, noita persialaisia, jotka yhä vielä palvelevat tulta. Onko sinulla vielä mitään muistuttamista minun selitystäni vastaan? Sinulla, Hermione, tai jollakulla ystävälläsi?

— Jatka, pyysi Hermione. — Me tuomme sitten esiin huomautuksemme.

— No niin. Narkissos oli kuusitoistavuotias menehtyessään lähteen ääressä. Eikö taru kerro niin, nuori runoilijatar? kysyi ukko Ammianus Marcellinuksen puolisolta.

Julia myönsi.

— Otaksukaamme, että nämä kuusitoista vuotta merkitsevät kuuttatoista vuosisataa, ja katsokaamme kuinka tämä sopii… Kyllä, aivan hämmästyttävän hyvästi; niin pitkä aika näet on kulunut Troian sodasta tähän asti. Troian sodan aikakautta voidaan syystä sanoa Hellaan syntymäajaksi; silloinhan Helleenit kerääntyivät yhdeksi kansaksi ja helleeniläinen henki sai omituisen leimansa. Eikö niin?

— Sinun sovittelusi ovat älykkäitä, sanoi Hermione katsellen vanhusta vielä tarkkaavaisemmin.

— Tuo sokea ja kuitenkin niin kauas näkevä Teiresias, jatkoi filosofinmantteliin puettu vieras — oli ennustanut, että Narkissos tulisi onnettomaksi ja kuolisi, jos hän oppisi tuntemaan itsensä. Kuinka tämä lienee sovitettava meidän Narkissokseemme? Muistatteko, nuoret naiset, mitä oli ja ehkä vieläkin on kirjoitettuna Delfoin temppelin sisäänkäytävän päälle? Siinä olivat sanat: TUNNE ITSESI!

— Se kirjoitus on siellä vielä nytkin, ilmoitti Hermione…

— Ja se kirjoitus, sanoi ukko — oli siis Hellaan kuolemantuomio.

— Johtopäätös on oikea, kun lähtee siltä lähtökohdalta kuin sinä, sanoi Hermione, joka tunsi vienon väristyksen ruumiissaan.

Juliaan, Bereniikeen, itse Ismeeneenkin tuntemattoman miehen viimeiset sanat tekivät omituisen vaikutuksen. He katselivat häntä kummastellen, ja Bereniike lausui epäillen:

— Minä pyydän sinua selittämään väitettäsi, sillä en sitä ymmärrä.

— Kykyni mukaan koetan tehdä sinulle mieleen. Helleenit olivat kukoistusaikanaan lapsi-kansa; iloisia, onnellisia ja rakastettavia lapsia; minkään epäilyksen häiritsemättä he antautuivat katsomustavalle, joka antoi jokaiselle luonnon elottomalle esineelle elämää ja persoonallisuutta. Heidän mielestään vuoret olivat jäykistyneitä titaaneja, meren laineet sinihuntuisia impiä, pimeät metsät Paanin ja huilua soittavien satyrien olopaikkoja, jokaisella lähteellä oli najadinsa, joka puulla dryadinsa, jokainen luola oli nymfin asunto: kedon kukalla, lehdon linnulla, taivaan tähdellä oli oma satunsa, jota he kuiskutellen kertoivat, ja olivathan niiden kohtalot inhimillisiä kohtaloita, joihin sydämen täytyi ottaa osaa. Niin, nuo onnelliset, iloiset lapset — lapset, jotka voittivat Maratoonin kentällä ja Salamiin salmessa — leikkivät yhä ihanassa maailmassaan ja luulivat sen ikuiseksi; vaan tuntematon käsi oli jo kauan sitte kirjoittanut sen tuomion noilla Delfoin sanoilla: Tunne itsesi! niinkuin jo vakahaisen lapsen otsaan on kirjoitettu näkymättömillä kirjaimilla: sinun pitää kuolla! Tuota iloista leikkiä oli kestänyt kauan, kun Ateenan kadulta kuului ääni, joka toisteli nuo sanat: Tunne itsesi! Delfolainen käsky oli ottanut miehuuden yllensä ja saanut nimekseen Sookrates. Filosofia — ei tuo leikkivä lastenfilosofia, joka ihmetteli, oliko maailma syntynyt tulesta vai kosteudesta — vaan aivan miehuullinen ja vakava filosofia huusi kuunteleville lapsille: "Älä anna mielikuvituksiesi pettää itseäsi! Opi tuntemaan itsesi! Tutki ajatuksesi lakeja! sinä itse olet maailman mitta. Ainoastaan se, mikä pitää yhtä niiden kanssa, se yksin, joka on järjellistä, on todellista!" — Mihin he nyt joutuivat, najadit, jotka olivat uurnoistaan vuodattaneet vettä laaksoon, dryadit, jotka olivat sinne kylväneet kukkasia? He pakenivat, ja kukkaset ja tähdet vaikenivat, vuoret olivat vuoria, laineet levotonta vettä, ei mitään muuta. Ja vielä lisäksi: mitä oli kunnioitettu oikeana, se huomattiin vääräksi, totuttujen tapojen pyhästä siteestä tuli tyhmyys, ruostunut, sietämätön kahle, ulkonaisen lain timanttikirjoitus oli poispyyhitty, sillä yksilö oli löytänyt lain omasta itsestään, ja itse Olympos kukistui haudaten raunioihinsa hyödyttömät jumalat — hyödyttömät, sillä järki oli havainnut ne naurettaviksi, epäpyhiksi, olemattomiksi. Kaikki oli kadonnut, paitsi ihminen itse ja filosofian lähde, josta hän katseli kuvaansa. Kuten Narkissos, Helleeni istui tämän lähteen vieressä; onnellisenako? Ei! Onnettomana, riutuen, epätoivoissaan! Hän istuu siellä yhä vielä lyöden rintaansa ja syleillen lähteen kylmää vettä, katsellen alaspäin, alaspäin, yhä vain alaspäin. Ja sillaikaa on hänen ympärilleen puhjennut uusi luomakunta, hänen yli on avautunut toinen, ikuinen, sädehtivä Olympos, eikä hän kuule taivaasta huutavaa ääntä, joka kehottaa häntä: Katso ylöspäin, ylöspäin! Valekuvasta todelliseen! Sinä rakastat kaunista, täydellistä ihmistä. Hyvä, tässä olen Minä, — Minä itse, ei kuvani! Sinä veistit aavistustesi mukaan jumalasi ihmisen kaltaisiksi. Minä olen tehnyt enemmän: Minä, Ijankaikkinen, olen astunut alas maahan ihmisen muodossa. Täytettyhän on, mitä aavistit ja toivoit. Tule syliini! Minä olen tosi Jumala ja tosi ihminen, Minä olen Maailman Luoja, Ikivanha, Tutkimaton, ja katso — Minä olen myös sinun veljesi, sinun armas veljesi, Minulla on ollut kuolemattomassa rinnassani kuolevainen, kärsivä sydän, joka tykytyksiensä mukaan on laskenut ajan hetket — ja minkä tähden? että sinä tutustuisit Jumalaasi, kotiutuisit hänen helmaansa kuin lapsi isänsä syliin. Tule rakkaani ja esikoiseni! Älä pelkää! Sinun velkasi on pesty pois minun verelläni. Minä en ole mikään hirmuinen Kohtalo. Minä olen sinun isäsi, veljesi ja vapahtajasi!

Tuntematon filosofi oli puhuessansa tulisella innostuksella näitä sanoja noussut ylös; hänen vartalonsa, jonka vuodet olivat köyristäneet, oli ojentunut ja hänen äänensä kaikui hänen tietämättään voimakkaana ja mahtavana, kuin hän olisi saarnannut tuhansille.

— Vaan ei, jatkoi hän surullisella äänellä, — Narkissos on kuuro taivaalliselle äänelle, valehteleva kuva on hänet lumonnut, valhe hänet vanginnut. Voi paatunutta, joka ei kuuntele rukoilevaa Jumalaa! Hänen viimeinen hetkensä on pian tullut, ja hänen tuomionsa julistettu. Taru kertoo, että hän manalaistenkin asuntoihin astuneena vielä katselee kuvaansa Styksin virran kalvossa. Taru puhuu totta. Hänen rangaistuksensa tulee ikuiseksi. Ikuinen kaiho, ikuinen tuska, ikuiset helvetin liekit! Voi, voi onnetonta!…

Vieras oli tuskin lausunut tämän hirmuisen varoituksen, kun hän jo kääri manttelin ympärilleen, poistui hämmästyneiden naisien luota ja läksi pois aulan lävitse. Samassa kuin hän astui portin läpi, joka yhdisti aulan naisten pihan kanssa, astui sisään kaksi loistaviin pukuihin puettua miestä, jotka lähestyivät suihkukaivon vieressä olevaa ryhmää, yhtyivät siihen ja antoivat tauonneelle keskustelulle uuden suunnan.

Toinen tulijoista oli Julian puoliso, kaartin päällikkö Ammianus Marcellinus, toinen Akaian prokonsuli Annæus Domitius.

* * * * *

Hermionen ympärille keräytynyt seura oli illan hämärtäessä hajautunut ja jättänyt hänet. Hermione oli yksinään pienessä kammiossaan. Hän odotti isäänsä kotiin. Kului tunti tunnin perästä. Taivaan tähdet katselivat ohikulkiessaan altaanioven uutimien välistä kaihokkaisiin unelmiin vajonnutta tyttöä. On olemassa mieliala, joka ei anna tilaa selville ajatuksille, vaan jossa sielu tuntee itsensä kokonaisemmin, koska se mieliala perustuu sen kokoutuneisiin mielivaikutteisiin. Hermione oli kauan sellaisessa tilassa. Ihmissielu on taiteilija, joka ei koskaan levähdä: sellaiset hetket ovat sen soitantoa; kun se luopi selviä kuvia niin se käyttää talttaa tai sivellintä. Hermionen epämääräisten unelmain joukosta esiytyi tapauksen muisto, joka kaikesta mitä hän viime aikoina oli kokenut, oli syvimmin painunut hänen sieluunsa, tuo myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt Delfoin temppelissä. Pyhäkön auki murrettu ovi ja lattialle hajoitetut paperit olivat todistaneet, että hänen sinä yönä saamansa ilmestykset eivät kaikki olleet profeetallista laatua tai mielikuvituksen synnyttämiä. Hermione katsoi ylös tähtiin, ja asetti ajatuksissaan niiden kirkkauden ja muuttumattomuuden, taivaan tyynen korkeuden yhteen maan laaksoissa vallitsevan vaihtelevan, levottoman, selittämättömän varjoelämän kanssa. Hän ajatteli vielä niitä loistavia, mutta salaperäisiä kuvia, joita ekstasi oli luonut hänen sielunsa silmien eteen. Filippos, — hänen kuvansa, hänen toisen minuutensa hän oli nähnyt keinuvan tuon virran pinnalla, joka oli ajan virta, joka kuljetti häntä levähtämätöntä vauhtia välttämättömyyden vastustamatonta vuolletta myöten ijankaikkisuuden kaukaisiin maihin. Semmoisena kuin hän hänet silloin näki, hän oli nähnyt hänet unelmissaan; sellaisena hän näki hänet äitinsä kasvonpiirteissä, jotka siveltimen ikuistamina kaunistivat huonetta, jossa Hermione nyt istui ajatuksiinsa vaipuneena. Filippos oli isänsä ja siskonsa edellä rientänyt äitinsä luo — sillä tavalla Kryysanteus oli selittänyt näyn symboliikkaa.

Vastaus toiseen kysymykseen, jonka Kryysanteus oli asettanut oraakelin tai oikeammin tyttärensä vastattavaksi, nimittäin oliko Constantius vai Julianus voittava — vastaus siihen piili maassa olleen purppuramanttelin poimujen alla. Jollei sitä näkyä olisi katkaissut tuo kummallinen ilmiö todellisuuden maailmasta, jolle temppelin ovi murrettiin auki, niin olisi ehkä auringon paahtaman hieta-aavikon yli kiitävä tuulenpuuska vienyt manttelin pois ja paljastanut sen alla makaavan kaatuneen kasvot, taikka olisi Hermione vapisevin käsin nostanut sen lievettä nähdäkseen Constantiuksen hänelle tuntemattomat kasvot tai pahimmassa tapauksessa Julianuksen tutun, rakastetun muodon. Nyt tämä ilmestys oli melkein yhtä hämärä kuin sen tulevaisuuskin, jota sen piti valaista. Vaan mitä merkitsi hiekka-aavikko, kaukaisuudessa kiitävät ratsumiehet korkeine lakkeineen ja olkapäillä riippuvine jousineen? Nämä ratsumiehet, niin Kryysanteus oli sanonut, eivät olleet muiden kuin Persian soturein kaltaisia. Aavikko oli kenties löydettävissä Rooman ja Xerxeen uudesti syntyneen valtakunnan tyhjäksi ryöstetyistä rajamaista. Constantius oli juuri sotaretkellä Persialaisia vastaan, kun tieto Julianuksen kapinasta kutsui hänet takaisin pelastamaan valtaistuintansa. Eikö siinä tapauksessa tuo näky, joka merkitsi kuolemaa ja tappiota, lähimmin soveltunut Constantiukseen? Kryysanteus ja Hermione uskoivat sen, koska sitä toivoivat.

Niiden näkyjen merkityksestä, jotka Hermione oli sielunsa tajuttomuuden syvänteistä manannut esiin, olivat isä ja tytär keskustelleet vaeltaessaan temppelitietä takaisin, ja usein sen jälkeenkin. Kryysanteus oli totisena, mieli jännitettynä kuunnellut Hermionen kertomusta. Tätä ei vaikuttanut taikausko, vaan hänen ajatustapansa johdonmukaisuus. Tämä saattaa näyttää kummalliselta meistä, sellaisten isien pojista, jotka ovat suoneet ilmapumpulle, sähkökoneelle, kemialliselle uunille ja vinokaideverkolle sijan taivaan tähtikuvioiden joukossa. Me pelkäämme taikauskoa siihen määrään, että meitä epäilyttää kaikki, joka on jokapäiväisen havainnon ulkopuolella, ja me kutsuisimme selvintäkin filosofiaa mystiikaksi, jos se täyttä totta veisi meidät yliaistilliseen maailmaan ja sulkisi oven perässään. Yleensä tyydymme muutamiin perussääntöihin, jotka tosin kelpaavat pelastamaan meitä vajoamasta takaisin hengen pimeyteen, vaan eivät kelpaa kuljettamaan meitä eteenpäin valon tiellä. Olemme muka tehneet kylliksi itsenäisyytemme puolesta, kun emme myö sieluamme sille uskolle, jota lapsuudessa meille tarjotaan. Vaan se on heilurin itsenäisyyttä, joka heiluu kahden yksipuolisuuden, Voltairen ja Cagliostron välillä. Olemme kaukana noista helleeniläisistä filosofeista, jotka harjoittelivat ajatusvoimaansa, kuin voimistelija jäseniänsä, turvautuivat järkeen, kuten nämät jänteisiinsä, ja jotka, jalka lujana, käsivarsi voimaa täynnä ja käsi cestus -hihnoihin käärittynä, olivat valmiit joko voittamaan tai kaatumaan taistelussa ihmishengen itsenäisyyden ja järjen oikeuden puolesta. Jolleivät tästä itsenäisyydestä löytäneet tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen, jos silloin joku säälivä käsi ojensi heille vangin tamineet haarniskaksi, niin he hylkäsivät sen, he pitivät parempana taistella vapain jäsenin ja kaatuivat sankareina. Jos sitä vastoin löysivät sellaisen tyydytyksen itsessään, jos heidän ajatuksensa olivat hankkineet heille taivaan avaimet, niin he astuivat sinne lapsen suojelushengen kanssa, iloitsivat tuon valoisan salin ihanuuksista, puhuivat henkien kanssa henkien kieltä, eivätkä välittäneet, ymmärsikö ulkomaailma heitä vai ei, tai pitikö se heidän seurusteluaan näkymättömien kanssa pettäväisenä leikkinä tyhjien varjojen kanssa.

Niihin näkyihin, jotka Hermionelle olivat ilmestyneet Delfoin temppelissä, oli Karmideen kuva sekautunut. Hermione ei sitä ihmetellyt, sillä hän ajatteli usein vasten tahtoaan nuorukaista. Hänen sydämessään kyti vielä rakkaus sitä Karmidesta kohtaan, jota ei ollut enää olemassa, turmeltumatonta, hyveeseen ja viisauteen pyrkivää nuorukaista kohtaan. Hän ei ollut vieläkään voinut sitä tukehduttaa; olipa hetkiä, jolloin hän ei sitä tahtonutkaan. Karmides oli varakasta, Kryysanteuksen perheelle läheistä sukua; hän oli jo lapsena kadottanut vanhempansa ja oli sen jälkeen otettu Kryysanteuksen taloon. Hermione ja hän olivat kasvaneet yhdessä. Kryysanteus, joka oli kadottanut ainoan poikansa, näki pikku sukulaisessaan tämän sijaisen, siirsi häneen koko isän hellyyden ja toivoi mitä parasta lapsesta, jolle luonto oli niin runsaasti lahjoittanut kauneutta ja vilkasta ymmärrystä. Helleeneistä oli käsittämätön ristiriita, jos kauniin ulkomuodon alla ei piillyt rikkaita sielunlahjoja, jotka olivat vaan kehitettävät. He eivät tahtoneet erottaa kauneutta ja totuutta toisistaan, eivät suvainneet mitään juopaa luonnon ja hengen välillä. Platoon, heidän ensimäinen ajattelijansa, oli ihanteellisen kaunis mies; Sofokles, heidän suurin murhenäytelmänkirjoittajansa samoin. Heidän filosofinsa hankkivat mieluimmin ympärilleen kauniita nuorukaisia ja pettyivät harvoin vaalissaan. Sookrates, vaikka itse oli tavattoman ruma, hyväksyi saman käsitystavan ja myönsi, viitaten satyrimaiseen pystynenäänsä, että luonto oli hänen sieluunsa kylvänyt monta paheiden siementä. Mutta hän lisäsi, että filosofia oli tehnyt hänet paremmaksi. Helleenit myönsivät, että hengellä oli hallitsijaoikeus luonnon yli; he näkivät, että pahe saattoi rumentaa kauniin, että hyve saattoi ruman tehdä kauniiksi. Sookrateen oppilaat, jotka rakastivat häntä aina haaveksimiseen asti, eivät nähneet hänen satyrinenäänsä, kun hän puhui hyveestä, ja lopulta hän näytti heistä kauniiltakin, koska jotain jumalallista niin usein kajasteli hänen kasvoillaan.

Hermione oli helleeniläinen nainen, ja kaikki mikä oli häntä ympäröinyt lapsuudesta asti, yksin ilmakin, jota hän hengitti, oli kehittänyt hänen synnynnäistä rakkauttaan kaikkia kauneuden ilmauksia kohtaan. Turhaan saarnasivat niinä päivinä sekä kristityt että myöskin monet Helleenein viisaudenopettajat luonnon turmeluksesta ja aistien kuolettamisesta; hän kyllä kuunteli näitä oppeja, ja ideain maailma, jonka Kryysanteus oli avannut tyttärensä silmien eteen, oli hänenkin mielestään ainoa täydellinen ja tavoittamista ansaitseva; vaan katsoa tätä toista maailmaa syntiseksi ja halveksittavaksi, sitä hän ei voinut. Hän rakasti taivaan tähtiä ja pilvenhattaroita, maan vuoria, lähteitä ja metsiä, kukkia ja lintuja; häntä ihastuttivat taideteokset, ja jokainen kirkas lapsen silmä todisti vääräksi sen väitteen, että ihmissielu muka oli vihan lapsi ja alusta alkaen tuiki turmeltunut. Mitään lisätodistusta hän ei tarvinnut, mutta hänellä oli kyllä monta olemassa niissä tietäjissä, joiden elämä oli ollut alituista edistymistä hyveessä, niissä rakastavaisissa, jotka olivat kärsineet tehdäkseen toiset onnellisiksi, niissä sankareissa, jotka olivat uhranneet itsensä kauniin ja toden puolesta. Tässä kaikessa hän näki jumaluutta näkyväisessä ilmestyvänä. Tämän jumalallisen hän näki jokaisessa jalossa muodossa, kuuli sen jokaisessa sointuvassa äänessä. Kuvastimesta hän oli oppinut, että hänellä itsellänsä oli miellyttävä ulkomuoto. Minkä tähden hän olisi salannut sitä itseltään taikka muilta? Hän ei sitä olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin. Hän oli kiitollinen tästä Jumalan ja luonnon antamasta lahjasta, ja sen omistamisessa hän näki viittauksen, että tuli jalostuttaa sielunsa sen arvoiseksi.

Hoitaa huonosti tätä kauneutta, leikata poikki viljavat kutrinsa tai "pukea" vartalonsa rumentavaan pukuun, kuten moni kiihkokristitty teki, se olisi hänestä ollut herjaus. Ja siitä hetkestä saakka — tuosta unohtumattomasta — jolloin hän tajusi rakkauden povessaan, jolloin molemmat kasvintoverit ja leikkikumppanit punehtumatta, joutumatta hämille, seuraten viattoman sydämensä kehotusta, ilmaisivat ujon tunteensa ja lahjoittivat toisilleen sen tyynen, sanomattoman autuuden, joka on ensimäisen rakkauden molemminpuolisuudessa — siitä hetkestä lähtien ei Hermione enää pitänyt itseään ainoana kauneutensa omistajana; se oli hänestä aarre, jonka hän säilytti sen oikealle herralle, jalolle ja puhtaalle nuorukaiselle, jolle oli lahjoittanut sydämensä.

Kuinka usein he tämän rakkauden ensimäisinä päivinä, sen ensimäisenä vuotena olivat toinen toiselleen lausuneet sitä, iloa, jota tunsivat kauneuden lahjasta, jonka toinen toisessa havaitsi! Sielujen sopusoinnusta, molemminpuolisesta kunnioituksesta (tuo kylmä sana, tuo kankea juhlamantteli, johon puettuna mies lähestyy naista ja nainen miestä tehdäksensä komplimanginsa ja ottaakseen haltuunsa toinen toisensa!) sellaisesta he eivät koskaan puhuneet; myötätuntoisuutta, kunnioitusta oli molemmissa, vaan he eivät tarvinneet niitä verhoksi silmiensä halun, kauneudentuntonsa peittämiseksi, sillä näissä ei heidän mielestään ollut mitään hävettävää. Ja kuinka sellainen ajatus olisi juontunut Hermionelle mieleenkään, hänelle, joka ei kuullut sointuvaa sanaa näkemättä tätä sanaa kauniiseen ruumiilliseen muotoon puettuna, hänelle, jonka sielussa kuivan logiikan päätelmätkin muuttuivat siivekkäiksi keijukaisiksi, jotka leikkivät kukkaköynnöksillä, ja joka ei koskaan kuullut sanaa Idea, kuvailematta sitä taivaalliseksi, loistavaksi immeksi!

Karmides oli ollut hänelle kaksin kerroin kallis hänen oman rakkautensa ja niiden toiveiden vuoksi, joita hänen isällänsä, Kryysanteuksella, oli nuorukaisesta. Kuten Hermione hoiti kukkiaan, vaali niitä, muutteli niitä päivänpaisteesta varjoon, varjosta päivänpaisteeseen, samoin Kryysanteus oli koettanut poistaa kaikki esteet sellaisen luonteen kehittymisen tieltä, joka jo siemenenä ollessaan lupasi paljon. Hän oli harjoittanut holhottinsa ajatusvoimaa ja jäseniä, oli koettanut innostuttaa häntä suurilla esikuvilla, oli tahtonut karaista hänen sieluansa kestämään tulevia kärsimyksiä yhtä hyvin kuin tulevia viekotuksiakin, vaan toiselta puolen tehdä sen taipuvaksi ja herkäksi kaikille hyville vaikutteille, avonaiseksi kuin puhetorvi sisälliselle, jumalalliselle äänelle — hän oli Karmideeseen kiinnittänyt ajatuksen Platoonin opin tulevaisuudesta, toivonut hänestä jälkeläistä Akadeemian oppituolille, uutta soturia kauneuden uskonnolle ja järjen vapaudelle, kun hän itse oli mennyt pois.

Alussa Karmides oli näyttänyt toteuttavan nämä toiveet. Tultuansa lailliseen ikään hän kihlasi Hermionen ja teki sitte Kryysanteuksen suostumuksella matkan Syyrian, Egyptin ja Italian läpi. Kun hän palasi Ateenaan, hänen tunteensa ja taipumuksensa näyttivät tykkänään muuttuneilta. Hän ei viihtynyt Kryysanteuksen läheisyydessä. Hermionea kohtaan hän oli vaihtelevainen ja kummallinen; milloin hän oli synkkä ja salaperäinen, milloin puhkesi rakkaudenosoituksiin, jotka Hermionea pelottivat, koska niissä ilmautui jotakin rajua ja luonnotonta; milloin — ja useimmin — hän oli Hermionea kohtaan liehakoitseva, tavalla, joka ehkä olisi viehättänyt Neapolin kaunottaria, vaan joka Hermionesta tuntui alentavalta. Kärkäs huhu kertoi hänelle seikkailun toisensa perästä, joissa Karmides oli ollut sankarina. Alussa hän ei niitä uskonut; vaan Karmides itse teki minkä voi hävittääksensä hänen unelmansa puhtaasta rakkaudesta ja maallisesta onnesta ja hänen vakaumuksensa sulhonsa jalosta luonteesta ja korkeasta kutsumuksesta. Turhaan Kryysanteus käytti ihmiskokemustaan ja hellää kaunopuheisuutta saattaakseen kasvattipoikansa ja entisen oppilaansa takaisin sille tielle, josta tämä oli luopunut. Heidän välinsä yhä kylmeni. Hermione näki isänsä surun ja tunsi omansa syvemmin. Kristityt osottivat Karmidesta näytteeksi siitä, kuinka pakanallinen filosofi osasi ihmisiä kasvattaa. Hän kokosi ympärilleen Ateenan irstaimmat nuorukaiset, hän oli samanmielisten ystäväinsä ja Ateenan hetairain ihastuksen tai keinottelujen, vaan kaikkien muiden halveksimisen esineenä. Kun hän viimeisen kerran näyttäytyi Kryysanteuksen talossa, tämä ei ollut kotona. Hän tapasi Hermionen yksinään. Kyynelsilmin tämä nuhteli häntä kaikesta siitä surusta, jonka hän oli hänelle ja hänen isälleen saattanut. Karmides vastasi leikkiä laskien ja lähti. Pian sen jälkeen Karmides antautui uuteen seikkailuun, josta puhuttiin enemmän kuin hänen edellisistään, koska toisena osallisena siinä oli kaunis Eusebia, Annæus Domitiuksen puoliso. Annæus otti asian niin perin tyyneltä kannalta, että kristityt siitä saivat oivallista tukea selittäessään suopeasti, että kaikki muka oli vaan joku käännytyskoe, johon hurskas Eusebia oli ryhtynyt, kun oli huolissaan nuorukaisen, autuudesta. Vaan kun huhu epäedullisemmassa muodossa saapui Hermionen korville, niin hän, kuolettavasti loukkautuneena tunteissaan, lähetti kihlasormuksen takaisin Karmideelle.

Että voisi rakastaa useammin kuin kerran, se oli Hermionesta mahdottomuus. Nytkin, kun hän tahtoi unohtaa Karmideen, hän oli vakuutettu, ettei sydämen vaisto eikä ensimäinen rakkaus koskaan voi pettää. Hän luuli kadottaneensa hänet ainoastaan tämän elämän ajaksi. Hän luotti tulevaiseen oloon, jolloin kaksi sielua, jotka alkuaan, levätessään Jumalan aatteen helmassa, olivat olleet yksi, uudestaan oli yhdistyvä, puhdistuneina niistä vioista ja erehdyksistä, jotka heidät maan päällä olivat saattaneet erilleen. Tämä usko, jota hän elätteli Platoonin kirjoituksia lukemalla, ja johon ehkä jokainen ihminen kerran elämässään on turvautunut, lohdutti häntä, vaikka siihen sekautuikin kaiho, kun hän sydämessään kuuli sen luonnollisen ikävöimisen ääntä, joka käski yhtymään rakastettuun mieheen ja jatkamaan sitä jumalallista elon kipinää, josta hän itse miehen ja naisen rakkauden kautta oli tullut osalliseksi.

Koska Hermione oli kaunis ja viehättävä sekä tavattoman suuren rikkauden perijä, oli hänellä paljo kosijoita, vaan naimatarjoukset, joita rohkeimmat olivat uskaltaneet esitellä, hän oli hyljännyt. Hän tyytyi siihen ajatukseen, että eläisi naimatonna. Kuten tarun nuoli, joka yksin paransi tekemänsä haavat, voi rakkaus yksin parantaa rakkauden haavat. Hermionella oli paljo rakastaaksensa. Hän rakasti luontoa ja filosofiaa; hänestä oli rakasta levittää onnellisuutta kaikille ympärilleen; etenkin hän rakasti isäänsä, jonka pyrintöjä ja yksinäisyyttä vajoavan sivistyksen ja sorretun uskonnon sankarina Hermione ymmärsi ja omisti omikseen. Kylpien tämän rakkauden raittiissa aalloissa hänen sielunsa säilytti kirkkautensa, voimansa ja terveytensä; hän oli sopusoinnussa itsensä kanssa, vaikka soinnokset soivat kaihoa.

* * * * *

Vähä ennen hämärän tuloa piispa Petros oli lähettänyt Clemensin pylväspyhimys Simoonin luo ja pannut hänen mukaansa leivän ja pullon viiniä. Pullo oli sama, jonka Petros edellisenä iltana niin huolellisesti oli pannut lukon taakse. Sinä yönä ei Simoon veisannut iltavirttänsä.

Kryysanteus palasi vasta puolenyön aikaan. Hän oli silloin nähnyt, kuinka kristittyjen papisto otti haltuunsa sotajumalan temppelin. Petros oli katsonut hyväksi panna asian toimeen semmoisella tunnilla, jolloin ei tarvittu odottaa tarpeetonta huomiota ja väen keräytymistä. Tribuuni Pyladeen johtama sotilasosasto oli seurannut pappeja ja asettunut temppelin edustalle. Eräs virkamies luki portailta keisarillisen julistuksen, joka antoi temppelin kristityille; muutamat yökulkijaimet, jotka sattumalta menivät torin poikki ja kummastellen seisahtuivat menoa katselemaan, saivat edustaa Ateenan kansaa, jolle julistus oli kirjoitettu. Lukeminen loppui, kuten tavallista, huudolla: eläköön keisari! Sotamiehet siihen yhtyivät velvollisuudesta, papit sydämestään, Ateenan kansan satunnaiset edustajat pakosta tai tottumuksesta. Vanhan kansalaisen, jonka suu oli vaiti, vaan jonka sydän ehkä huusi: eläköön Julianus! pisti muuan hurja sotamies kuoliaaksi. Vanhus oli lähtenyt ulos hankkimaan lääkärinapua sairastuneelle tyttärelleen. Ennen kuolemaansa hän ehti laskea Kryysanteuksen sydämelle, ei ainoastaan asiaansa, vaan myös leivättömän kotinsakin; Kryysanteus riensi hankkimaan apua. Sen jälkeen julistus naulattiin temppelin oveen, sotajumalan kuva ja alttari lyötiin kumoon ja heitettiin ulos, maalaukset hakattiin rikki, temppelin aarteisto pantiin takavarikkoon, arkisto historiallisine vuosikirjoineen poltettiin, ja sen jälkeen pyhä risti, rauhan ja sovinnon merkki, asetettiin sisäänkäytävän eteen, juuri murhatun vieressä olevaan verilätäkköön.

Tämä tapahtui lamppujen ja soihtujen valossa, joita oli sytytetty pylväskäytäviin ja torin kuvapatsaiden ympärille. Ylhäällä Akropoliilla kuvautui viisauden jumalattaren jättiläispatsas öistä tähtitaivasta vasten. Kenties sen vaskinen rinta kohosi sillä hetkellä.

YHDESTOISTA LUKU.

Rahel.

Ateena sekä sen vilkas satamakaupunki Peiraieus olivat houkutelleet luoksensa melkoisen joukon noita sivistyksen kiertolaisia, noita kaupan beduiineja, jotka kutsuvat itseään Israelin lapsiksi. He olivat jo aikoja sitten menettäneet pienen isänmaansa ja rauhassa ehtineet hankkia itselleen tuon suuren isänmaansa, jota tähtitieteilijät kutsuvat Tellus-nimellä ja tavalliset ihmiset maapalloksi. Ateenan Heprealaisten joukossa oli Baruk arvossa pidetty mies, sillä hän vaelsi nuhteettomasti isien sääntöjen mukaan, oli armahtavainen oman kansan köyhiä jopa välistä Gojiminkin[20] vaivaisia lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea: hän oli rikas, hyvin rikas. Hänellä oli laivoja, joiden mastot olivat Libanonin setripuita, joiden peräsimet olivat Basanin tai sen lähiseudun tammea, ja hän olisi mielellään, tehdäkseen kaikessa profeetta Ezekielin mukaan, tehnyt niihin purjeet Egyptin pellavasta ja auringonverhoja Elisan luotojen purppurasta, jollei se hänen mielestään olisi ollut liian suurta tuhlausta. Laivoillaan hän toi Intian ja Egyptin musliineja, jotka olivat Ateenan hetairain ihastuksena, suitsutteita Sabasta ja Raemasta, tinaa ja lyijyä Afrikasta, orjia ei ainoastaan Tubalista ja Mesechista, vaan kaikista maailman ääristä. Tavarat hän vaihtoi toisiin, joita hän samoilla laivoilla kuljetti pois; oliiveihin, viikunoihin, vahaan, hevosiin, aseisiin, kirjoihin ja taide-esineisiin. Baruk tiesi täsmälleen, mitä joku Platoonin tai Homeeroksen käsikirjoitus maksoi, vaikkei hän koskaan ollut niitä lukenut; hän osasi tuntijan silmällä arvata kuvapatsaiden ja taulujen arvon — raha-arvon —, vaan hän olisi pitänyt kuolemansyntinä kaunistaa niillä taloaan. Pyhimysten ja jumalien kuvia, ristejä ja taikakaluja vieri hänen käsiensä läpi; vaan hän pesi ne huolellisesti koskettuaan sellaisiin tavaroihin, luki rukouksensa ja hymyili niille viattomille kultajyväsille, joita tuo saastainen virta oli jättänyt hänen sormiensa väliin.

Sitä paitsi hän harjoitti tuottavaa rahakauppaa ja lainaili mielellään, hyviä takeita ja jotensakin ihmisellistä korkoa vastaan, noille Javanin[21] kevytmielisille pojille, noille kirotun kauneille ja hävyttömän iloisille kadotuksen Gehinomiin[22] auttamattomasti tuomituille Ateenan nuorukaisille, jotka niin julkeasti seurasivat silmillään hänen tytärtään, mustakutrista Rahelia, kun tämä siivosti isän ja äidin välissä vaelsi synagoogaan.

— Rahel, älä nosta huntua tuolla tavalla! — saattoi vanha Ester sellaisessa tapauksessa lausua.

— Rakas äiti, saattoi Rahel siihen vastata, — tämä huntuhan vallan tukehduttaa minut. Tuskin voin vetää henkeäni.

— Minä teen siihen ilmareiän ensimäisellä veitsellä mikä saataviini sattuu, sanoi vanha Baruk. — Se on Damaskoksen kangasta ja maksaa, ystävien kesken, 60 kultakolikkoa, vaan läven se kuitenkin saa, sen minä lupaan.

Rahel ei ollut vielä täyttänyt seitsemättätoista vuottansa. Hän oli sorea tyttö, vartalon piirteet olivat täyteläiset, kiharat mustat, nenä suurehko vaan muodoltaan kaunis, silmät tulisimmat, mitkä koskaan syttyivät palamaan Itämaiden auringon alla. Tuskin oli yhtään Abrahamin suvun poikaa koko Ateenassa, Peiraieuskin siihen luettuna, joka ei olisi haaveksinut Rahelia ja sitä suurenmoista perintöä, joka kerran oli tuleva hänelle. Vaan kuka tahansa ei ollut Barukin kauniin tyttären arvoinen. Sen tiesi niin Baruk kuin Esterkin. Kun he siis lupasivat tyttärensä miehelle, niin tämä ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin rabbi Joonas, Ateenan synagoogan ylpeys, nuori vaan hyvin oppinut mies, joka ei ainoastaan osannut lain kirjoja ulkoa, vaan myöskin oli tutkinut Helleenien filosofiaa ja kirjoittanut pitkiä kabbalanperäisiä selityksiä kansalaisensa Filoonin syväaatteisiin teoksiin.

Vanhemmat eivät olleet valitessaan huolineet kysyä tyttärensä mieltä. Sellainen ei ollut heidän kansansa tapa, ja eihän Rahel muutoinkaan voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin erinomaisen oppineeseen mieheen kuin Joonas oli, mieheen, joka puhui niin kauniisti synagoogassa ja oli sen lisäksi niin kunnioitettua sukua.

He eivät aavistaneet että Rahelin sydämen oli jo valloittanut toinen ja että tämä — oi kauhistus! — oli Javanin ympärileikkaamattomia poikia, jolla ei ollut pisaraakaan Abrahamin verta suonissaan, mies joka ei voinut lukea kirjaintakaan pyhistä kirjakääryistä.

Vuorokausi on siitä kulunut, kun tuntematon filosofi oli käynyt Kryysanteuksen talossa. On jälleen ilta.

On Heprealaisten sabbati. Baruk ja Ester ovat menneet synagoogaan. Rahel on keksinyt jonkun syyn saadakseen pysyä kotona. Hän lyö siten laimin huvittavan ja mieltä ylentävän tilaisuuden kuulla, kuinka älykkäästi rabbi Joonas selittää profeetta Danielia. Hän laiminlyö tilaisuuden nähdä kihlattunsa juuri sinä hetkenä kun tämä on kaunis: kun hän seisoo alttarin edessä ja hänen tummat, kaihokkaat silmänsä innostuvat, kun hänen tutkimuksista ryppyisä otsansa kirkastuu ja hänen samoista hartaista tutkimuksista köyristynyt vartalonsa oikenee koorin laulaessa: "Kuinka kauniit ovat sinun majasi, Jakob, ja sinun asumasi, Israel!" ja kokoutuneen seurakunnan huutaessa: "Kuule Israel! Adonaaii meidän Jumalamme on ainoa Jumala!" Silloin valtaa hänet isien henki ja heidän sankaritöittensä muisto; silloin hän ajatuksissaan rakentaa uudestaan Jerusalemin soraksi sortuneen temppelin ja kokoo kansansa, kunkin oman viinipuunsa alle. Suorana katsoo silloin hänen katseensa, joka muuten mielellään eksyy naisten parvelle, aavistaaksensa jonkun hunnun takaa sen tytön kasvot, jota hän rakastaa, Barukin tyttären.

Rabbi Joonaalla on kalpeat ja hienot kasvot, mutta Rahelin mielestä ne ovat rumat. Hänellä on parta, kappadokialaisen hevosen harjan kaltainen, pitkä, musta ja kiiltävä, jota Rahel inhoo. Hän istuu usein Barukin luona ja puhuu syvämietteisiä asioita attikiseeraavasta Mooseksesta[23] ja todellisesta Mooseksesta, platooniseeraavasta Filoonista ja filooniseeraavasta Platoonista, jotta Baruk paljaasta kummastuksesta silittää harmaata partaansa ja kauhtanaansa; mutta Rahel haukottelee tätä kuullessaan; se on hänestä sietämätöntä. Joonas on rakastettunsa läsnäollessa ujo, — kuin ujo rakastaja ainakin, ja Rahelin säteilevät silmät panevat hänen päänsä pyörälle. Sen tähden hän on Rahelin mielestä tolvana.

Sillä oi! Rahelilla on miesihanne, jonka rinnalla kaikki muut miehet näyttävät onnistumattomilta kokeilta, joita Luoja on kyhännyt, koettaessaan luoda jotakin mukiin menevää miessuvun alalla. Kuinka rumalta tuntuu hänen korvissaan nimi Joonas, kuinka kauniilta Karmides! Joonas ei ole koskaan hieronut jäseniinsä öljyä, ei koskaan telminyt palaistran hiekassa, ei koskaan istunut hevosen selässä; sen tähden hänen selkänsä on kyyryssä, hänen käyntinsä raskasta, hänen liikkeensä kankeassa kauhtanassa kauneutta vailla. Ja Karmides sitä vastoin! Hänen jaloissaan ovat näkymättömät Hermeen siivet, hänen notkeat, valkoisen kitoonin ja tyyrolaisen manttelin keveästi verhoamat jäsenensä näyttävät tahtovan nostaa hänet maasta ylös. Mitä on Joonaan ujo, kaihosa katse, vaikkapa hän katselisi ikuisesti, yhden ainoan Karmideen silmänluonnin rinnalla, — noita rohkeita, ylpeitä silmäyksiä, jotka tulista tyttöä yhtaikaa pelottavat ja hurmaavat. Rahel on kuullut isältänsä, että Karmides on tuhlari: hän on nähnyt hänet monta kertaa, ei ainoastaan tiellä synagoogaan, vaan myöskin isänsä luona, jonne hän on tullut rahoja lainaamaan. Rahel on ihastunut hänen tuhlaamiseensa, joka tekee hänet tuhansin kerroin rakastettavammaksi hänen silmissään. Hän on tottunut näkemään, kuinka jokaista ropoa käännetään kaksi kertaa, hän kuulee joka päivä toisteltavan Syrakin mietelmiä säästäväisyydestä, niin että oikein on tuskastua. Karmides, joka hymyillen sirottaa ympärilleen sitä metallia, jota toiset kaivavat sormin ruvasta, eihän tämä Karmides voi olla muuta kuin erinomainen, yli-inhimillinen olento? Ja mitä oppiin tulee, jonka vuoksi Baruk ja Ester niin suuresti kunnioittavat Joonasta, niin onhan Karmides äärettömän paljoa oppineempi! Senhän Karmides itse on jalolla suoruudella hänelle vakuuttanut. Eikö hän sitä sitten uskoisi? Ja vaikka hän on niin erinomaisesti oppinut, niin hän on kuitenkin iloinen, puhuu täydellisesti käsitettävistä, ihastuttavista asioista ja laulaa lyyralla säestäen mitä eloisimpia lauluja.

Jos Rahel joskus unohtaisikin hetkeksi Karmideen, niin on Barukin talossa vanha palvelijatar, joka mielellään johtaa hänen ajatuksensa takaisin häneen. Palvelijattarella on omat syynsä ihailla Karmideen tuhlausta, sillä sitä kultaa, jota tämä kylvää, on vähä pirahtanut hänenkin käteensä, ja kiitokseksi siitä hän on suostunut olemaan sanansaattajana ja välittäjänä Rahelin ja Karmideen välillä.

Eräs palvelijattaren vihjaus on saattanut Rahelin jäämään tänä iltana kotiin.

Rahel on astunut isänsä talon altaanille. Se on hänen lempipaikkansa näin kauniina iltoina. Sieltä on laaja näköala kaupungin itäisen ja pohjoisen osan yli. Lännessä sitä vastoin silmä näkee läheisten talojen katot ja muurit, vaan näiden välistä pilkoittaa osia jyrkästä kadusta, joka kulkee Skamboonidaista alas Kerameikokseen. Tätä katua kuljetaan synagoogaan ja sieltä kotiin. Niin tarkka tähystelijä kuin Barukin vanha palvelijatar voi siis nähdä kunnianarvoisan pariskunnan, kun se lähestyy, ja ajoissa ilmoittaa sen nuorelle neidelleen.

Taloon on kaksi sisäänkäytävää; toisessa, suuremmassa, joka antaa kadulle, on raudoitettu portti, jonka Baruk huolellisesti sulkee mennessään. Toinen on pieni ovi talon takapuolella. Sen voi avata ainoastaan sisästä ja siitä tullaan ruohoja kasvavalle mäelle, jossa siellä täällä on kivilohkareita. Se on Skamboonidain kummun korkein kohta. Tämän oven palvelijatar on avannut, ja sieltä vievät portaat ylös altaanille.

Rahel on nojautuneena kaidepuuhun ja katsoo yli kaupungin. Taivas on kirkas, ja raittiit tuulahdukset henkäilevät mereltä. Rahel on levoton, hänen sydämensä tykyttää melkein yhtä ankarasti kuin ensikerralla, jolloin hän salaa täällä odotti Karmidesta. Sittemmin hän on usein ottanut hänet vastaan juuri täällä ylhäällä, kuutamo-öinä, kun vanhemmat ja talon palvelijat ovat menneet levolle; hän on tottunut näihin yhtymisiin ja vakuutettu niiden viattomuudesta; siksi kaikki pelko, kaikki epäilys on hänestä kadonnut. Karmides on tullut leikkipuheilla keventämään hänen mieltänsä, kun sitä painaa kodin yksitoikkoisuus ja se umpinaisuus, jossa hänen täytyy elää. Karmides on virittänyt hänen kitaransa ja opettanut häntä siitä saamaan kuuluviin pieniä sävelmiä; hän on myöskin puhunut siitä iloisesta ja kirjavasta elämästä, jota eletään alhaalla kaupungissa, jonne Rahel ei koskaan pääse, ellei isä Baruk ole toisella ja äiti Ester toisella puolen; hän on jäljitellyt rabbi Joonaan käyntiä, liikkeitä ja puhelutapaa, niin että Rahel on ollut nauruun pakahtua; hän on kiertänyt hänen pitkät mustat kutrinsa sormiensa ympärille ja sanonut niiden olevan mitä kauniimpia sormuksia, kalliimpia kuin kultaiset, timanteilla koristetut. Hän on vakuuttanut — ja sepä tuntui Rahelista alussa vallan uskomattomalta — ettei voisi elää, jollei joskus saisi nähdä ja puhutella Rahelia. Hänen täytyi kuitenkin uskoa Karmideen sanoja, sillä olihan tämä niin erinomaisen viisas, oli luonut niin syviä silmäyksiä luontoon ja tunsi itse parhaiten olemisensa salaiset ehdot. Nyt Rahelkin tunsi jotakin sen tapaista, sillä viime aikoina hän ei tuntenut koskaan muulloin itseänsä oikein onnelliseksi, paitsi Karmideen läsnä ollessa, Karmideen silmien tenhon alaisena.

Se pelko, joka nyt pani Rahelin sydämen levottomasti sykkimään, oli semmoinen, mikä ilman kanssa oli laskeutunut niiden tuhansien talojen ja temppelien päälle, jotka lepäilivät Skamboonidain, Muuseionin, Akropoliin ja Kolyttoksen kumpujen välillä. Baruk oli koko päivän ollut nähtävästi levottomalla tuulella. Puolenpäivän aikaan hän oli jollakin tekosyyllä lähettänyt talon palvelusväen pois ja kantanut kalliimman omaisuutensa, kullat, hopeat, rahat ja tärkeät paperit alas salaiseen säilytyspaikkaan talon kellarien alle. Tytön kysyessä syytä tällaiseen varovaisuuteen hän oli koettanut vastata rauhoittavasti. Vaan äidiltään ja palkollisilta Rahel oli saanut urkituksi, että viime yönä oli tapahtunut kaikenlaista, joka ennusti levottomuuksia syntyvän kaupungissa.

Seisoessaan nyt nojautuneena altaanin kaidepuuhun, katsellen kaupunkia, joka hohti laskeutuvan auringon säteissä tai osaksi lepäsi niissä pitkissä varjoissa, joita kukkulat loivat, Rahel ikävöitsi Karmidesta ja melkein pelkäsi, ettei hän tulisi. Hänestä tuntui, kuin Karmides olisi ollut kaupungista lähtenyt, koska siellä ei enää ollut eloa eikä iloa, vaan kaikkialla pelokkaita aavistuksia. Hän tunsi, että ainoastaan Karmideen läsnäolo, hänen iloiset kasvonsa, joiden otsalla ei koskaan näkynyt yhtäkään pilveä, voisi karkoittaa hänen tuskansa. Kuinka iloiseksi hän siis tuli, kun Karmides ilmaantui näkyviin Skamboonidain huipulla! Karmides katsahti ylös parvelle ja viittasi Rahelille. Takaovessa seisoi vanha palvelijatar ja antoi hänelle merkin, joka ilmoitti ettei ollut mitään vaaraa. Heti sen jälkeen hänen keveät askeleensa kuuluivat portaista. Rahel kääntyi; Karmides seisoi hänen edessään iloisena ja hymyillen ja ojensi hänelle mitä kauniimman kukkavihkon. Ei vähintäkään huolen merkkiä näkynyt Karmideen olennossa. Hän tuli juuri kylpemästä ja hänestä näkyi oikein säteilevän terveyttä ja nuoruutta. Rahel ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana.

— Tulitpa toki viimein, huudahti Rahel ja tunsi itsensä valmiiksi heittäytymään sisaren luottamuksella Karmideen syliin.

— Minä en lyö laimin ainoatakaan niistä harvoista hetkistä, jolloin saan tavata Rahelin, vastasi Karmides. — Viisaus ja Rahel ovat minun jumalattareni. Minä uhraan toiselle ne hetket, joita toinen ei voi minulle suoda. Ovatko vanhempasi synagoogassa, lapsukaiseni?

— Ovat, vastasi Rahel ja tarkasteli ihastuksissaan kauniita kukkia, jotka Karmides oli hänelle antanut.

— Synagooga on oivallinen laitos. Minä pidän ihmisistä, jotka kunnioittavat Jumalaansa. Vaan taidanpa syystä sanoa, että teidän jumalanpalveluksenne on vallan liian lyhyt. Sen pitäisi kestää koko yö. Koska vanhempasi tulevat kotiin?

— Voi, tänä iltana he eivät viivy kauan.

— Käyttäkäämme siis hetkeä meidän jumalanpalvelukseemme, sanoi Karmides tarttuen tytön käteen ja veti hänet vienolla väkivallalla sohvaan viereensä istumaan. — Minun hartaushetkeni ovat ne, joina saan katsella sinun silmiisi.

— Hyi, sinä puhut kuin pakana, joka sinä oletkin… Vaan sanopas minulle, Karmides, olethan filosofikin?

— Mikä kysymys! sanoi Karmides nauraen. — Totta kai minä filosofi olen, vieläpä kaikkein parhaimpiakin.

— Niin, kyllä sinä olet sangen oppinut, sen tiedän, mutta harrastatko myös hyvettä?

— Luonnollisesti. Oppi ja hyve ovat kaksoisia, jotka eivät koskaan eroa.

— Se on iloista kuulla, sillä eilen Joonas sanoi isälleni, että viisaat ja jalot pakanat, sellaiset kuin…

— Karmides?

— Ei, niin hän ei sanonut, vaan sellaiset kuin … kuin Platoon oli luullakseni hänen nimensä … hyvin voidaan lukea valittuun kansaan, vaikkeivät koskaan ole syöneet pääsiäislammasta.

— Siinä tuo hauska Joonas oli oikeassa, oma Rahelini.

— Ja kuinka minä tulin siitä iloiseksi, sillä ajattelin heti: siinä tapauksessa on Karmideskin luettava minun kansaani, eikä hän enää ole vieras Israelin tyttärelle.

— Kuulepas vain! Sinähän filosofeeraat mainiosti, sinäkin. Sepä olisi ihmeellinen Jumala, joka ainoastaan pitäisi niistä kauhtanaan puetuista, pitkäpartaisista ja käyränenäisistä kaupanvälittäjistä, jotka sanovat itseään Juutalaisiksi. Silloinpa hänellä olisi aivan toinen mieli kuin sinulla.

Rahel punehtui. Karmides otti kukkavihkon ja kiinnitti sen hänen rintaansa.

— Näetkös, jatkoi Karmides osottaen aurinkoa, jonka toinen puolisko jo oli vaipunut mereen, — sama aurinko loistaa meidän molempien silmiimme, sama autuuden ikävöinti asuu sydämissämme, kuinka voimme sitten sanoa toisiamme vieraiksi?

— Sama taivas ja tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella sama Jumala, sanoi Rahel katsahtaen syvästi Karmideeseen. — Sinä iltana, jolloin minä annoin sinulle sen pienen sormuksen, jonka … jota sinulla ei ole sormessasi… Karmides, missä sormus on?

— Täällä, sydämelläni, vastasi Karmides vetäen sen povestaan näkyviin.

— Oi, anna anteeksi! minä tahdoin olla varma, että olet säilyttänyt sen, jatkoi tyttö kasvot ilosta loistavina. — Vaan aioin sanoa sinulle, että samana iltana näin unta, että me aina saimme olla yhdessä. Minun vanhempani syleilivät sinua ja kutsuivat sinua pojakseen. Joonas oli myös saapuvilla. Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen: hän vaan puhui ja puhui sinun kanssasi tuosta Platoonista ja muista kummallisista asioista. Ja sinä osasit kaikkiin hänen tiedustelemisiinsa vastata. Selvästi saattoi nähdä sinun olevan häntä paljoa oppineempi.

— Sinun unesi on toteutuva. Aika tulee jolloin saamme aina olla yhdessä.

— Uskotko sen?

— Eikö se riipu meistä itsestämme! Katso merta, Rahel! Se loistaa purppuranvärisenä, ja kultareunaiset pilvet kuvastuvat siihen. Etkö halua liidellä sen pinnalla, purjehtia laivalla joka on tuhat kertaa kauniimpi kuin paras isäsi aluksista? Minä vien sinut saareen, jonka olen löytänyt tuolta lännestä, kaukaa, kaukaa näköpiirin takaa. Ihmiset sanovat sitä Autuuden saareksi. Se on jäännös mereen vajonneesta Paratiisista. Siellä me rupeamme asumaan, minä ja sinä.

— Oi, mitä sanotkaan, huudahti Rahel, jonka lapsellinen tietämättömyys maailmasta antoi Karmideelle tilaisuutta mitä vapaimmalla tavalla antaa mielijohteillensa valtaa. — Mutta, lisäsi Rahel arvellen — en voi jättää isää ja äitiä tänne Ateenaan.

— He seuraavat muassa, Rahel. Autuuden saarella on äärettömiä varastoja tuota keltaista metallia, joka on isäsi ilo. Hän seuraa meitä sinne, kokoo laivalastin kultaa ja palaa maailman rikkaimpana ihmisenä takaisin, rakentaaksensa uudestaan teidän temppelinne. Mitä siitä sanot?

— Ah, sehän on ihanaa! Minun täytyy tästä kertoa isälle. Minun täytyy sanoa hänelle, mitä sinä aiot tehdä.

— Ei, ei, älä vielä. Minun tuumani on pidettävä salassa kuten meidän yhtymisemmekin. Kuuletkos sen!

— No niin, kuten tahdot.

Rahel oli armaansa läheisyydessä tykkänään unohtanut sen pelon, joka äsken teki hänet levottomaksi. Nyt vasta kun tuli puheeksi, että piti muka lähdettämän pois Ateenasta, muistui hänen mieleensä, kuinka vaarallista kaupungissa nykyään oli oleskella, ja hän uskoi Karmideelle epämääräiset huolensa.

Tosiaan tämä ilta oli kummallinen senkin puolesta, että se suuri hälinä, joka muuten alhaalta kaupungista kohosi Skamboonidain kummulle, oli melkein tykkänään vaiennut. Tavaton äänettömyys vallitsi; sitä katkaisi vain joskus yksinäisten vaunujen jyrinä kadulta tai joku vasaranlyönti läheisistä työpajoista.

Tarkka korva olisi kuitenkin juuri tällä hetkellä voinut kuulla ihmisäänten melua, jota etäisyys melkein laannutti; se tuli pohjoisesta ja läheni lähenemistään.

— Pyh, vastasi Karmides Rahelin kysymyksiin, — mitä sinulla on pelättävää? Te Heprealaiset voitte, kuten Olympoksen jumalat pilvistään, vallan tyynesti huvitella itseänne katselemalla toisten taisteluja. Mitä teillä on tekemistä kuvien palvelijoiden ja kristittyjen kanssa?

— Mutta onhan se hirveätä! Sinä uskot siis todella, että tulee taistelua, verenvuodatusta … ja täällä, täällä Ateenassa, ehkä isäni portin edessä? kysyi Rahel vaaleten. — Mutta mikä onkaan tapahtunut? Mikä kiihoittaa heitä toisiansa vastaan?

— Kristityt ovat mennä yönä varastaneet vanhan opin puolustajilta yhden temppelin ja panneet temppelin aarteiston takavarikkoon…

— Mutta minkä tähden, minkä tähden he tekevät niin pahasti? huudahti Rahel.

— Minkätähdenkö? Kaikki eivät voi olla kauppiaita tässä maassa, vaan kaikki tahtovat kultaa. Ne, jotka eivät tule kauppiaiksi kuten Juutalaiset, tulevat rosvoiksi kuten kristityt. Siinä on selitys. Roistoväki tapelkoon! Meikäläiset minä tunnen. He ovat liiaksi pelkureita uskaltaakseen panna alttiiksi elämäänsä. Kristityt voivat heiltä ottaa kaikki, hengenkin; vaan tästä hengestään he pitävät niin suurta huolta, etteivät tohtisi sitä puolustaakaan. Mutta kristityt itse, Rahelini, he ovat miehiä! Tai oikeammin: he ovat petoja … rohkeampia kuin leijonat, verenjanoisempia kuin tiikerit. Amfiteatterin leikit on kielletty. Me emme niitä kaipaakaan, sillä meillä on kristityt. Istumme katselijain penkeille ja taputtelemme käsiämme, kun he raatelevat toisiaan. Meillä on komea näytäntö odotettavissa.

— Oi Jumala, kuinka nyt puhut, Karmides! Minä melkein kauhistun sinua.

— Rauhoitu, tyttö! Minä en ole vaarallinen. Kun en voi torjua ukkosta tai asettaa myrskyä, niin minä teen päätökseni: riemuitsen niiden suuruudesta. Vaan kuulepas mitä muuta on viime yönä tapahtunut ja levittänyt kauhua kaupunkiin. Vallitseva kristitty puolue on saanut tietoonsa, että sorrettu puolue on pitänyt salaisia jumalanpalveluksia eräässä kalkkikivilouhoksessa lähellä tuon kamalan pylväspyhimyksen kenttää. Hyökättiin näiden kimppuun juuri keskellä heidän rukoushetkeään, sotamiehet ryntäsivät heidän maanalaiseen kirkkoonsa, ottivat vangiksi kaikki, jotka eivät päässeet pakoon pujahtamaan, sitoivat heidät ja laahasivat vankeuteen. Kerrotaan että vainottujen sankari, eräs pappi, jolla on pitkä, inhottava nimi, jommoisia kristityt ovat keksineet… Atanasios se on … oli siellä ja saarnasi, vaan että hänen onnistui pimeydessä ja sekasorrossa pujahtaa pakoon. Noin viisikymmentä vangittiin: enimmät kuuluvat roskaväkeen, vaan muutamat ovat kunnioitettuja miehiä ja Ateenan kansalaisia. Laki tuomitsee heidät kuolemaan. Voit ymmärtää, mikä hämminki tästä on syntynyt heidän uskonveljiensä, ystäviensä ja sukulaistensa kesken. Armoa ei vangituilla ole odotettavissa. Suru, hämmästys ja raivo valtaa ne monet tuhannet jotka kutsuvat itseään homouusialaisiksi. Luullaan heidän ryhtyvän aseisiin vapauttaakseen vangit väkivallalla. Hallitsevan puolueen päämies, Ateenan piispa, ei halua mitään kernaammin, sillä sotajoukot ovat hänen käytettävinään, ja hän tahtoo käyttää tilaisuutta musertaakseen yhdellä iskulla vastustajansa. Kas siinä uutiseni, sinä mustasilmäinen tyttöni. Kuinka kalpeus sinua kaunistaa! Tekisi mieli pelottaa sinua aina, jotta saisi aina nähdä sinut semmoisena. Vaan ole pelotta! Onhan Karmides luonasi. Täällä, täällä sylissäni, oletko täällä peloissasi?

Vastarintaa kohtaamatta Karmides oli painanut vapisevan tytön rintaansa ja leikitteli hänen mustilla kutreillaan.

— Minä en pelkäisi, jos sinä olisit aina täällä. Vaan sinähän tulet ja menet. Olet poissa, kun ehkä… Ei, minä en uskalla ajatella sellaista hetkeä.

— Minä olen näkymättömänä oleva sinua lähellä ja näkyväisenä rinnallasi, jos vaara uhkaa. Vaan nyt ei enää sanaakaan pelosta eikä vaarasta! Katso taivaalle! Siellä alkavat tähdet tuikkia. Missä on kitarasi, lapsi?

Kitara oli penkillä. Karmides otti sen, viritti sen ja lauloi sen säestyksellä sievän, iloisen laulun. Rahel kuunteli ja hymyili. Sen jälkeen Karmides lauloi laulun rakkaudesta, lemmentuskasta ja uskollisuudesta kuolemaan saakka. Rahelin silmissä oli kyyneleitä, kun Karmides pani kitaran kädestään.

— Mitä? Kyyneleitäkö? Rakas pikku hupsu! sanoi hän. — Sinun silmäsi ovat lämmittäneet sieluni, vaan kyyneleet tekevät ne auringoiksi, jotka sen polttavat. Ummista silmäsi, muuten näköni huikenee! Silmät kiinni, sinä Itämaan tyttö!

Ja kun Rahel totteli, niin Karmides pani käsivartensa hänen kaulalleen ja painoi tytön huulille tulisen suutelon.

Se oli ensimäinen. Karmides meni joskus hitaasti päämääräänsä kohti. Hän oli oikea Prooteus[24] — erilainen erilaisten naisten luona. Sellainen tyttö kuin Rahel toki kiihoitti hänen aistejaan, vaikka ne olivatkin jo saapuneet ylenkylläisyyden kannalle. Viehätys oli sitä suurempi, kuta enemmin Rahelin yksinkertaisuus erosi Karmideen tavallisten naisystävien maailmantuntemuksesta. Jokapäiväiset saaliit hän valloitti rynnäköllä. Eusebian, tuon hervaantuneen roomalaisnaisen luona Karmides — ei Eusebia — oli olevinaan ujo, veikistelevä, oikullinen, kokematon; ja vaikka Eusebia kyllä älysi näyttelemisen, niin molemmat olivat liiaksi viisaita hyljätäkseen naamarin, joka tuotti heille kummallekin saman huvituksen.

Rahel rakasti häntä. Karmides oli hänelle kaikki. Kuka siis ihmettelee, että tämä suudelma tuntui Rahelista autuaalliselta? Vaan hän avasi silmänsä ja punehtui otsaa myöten. Hänen silmäyksensä rukoili Karmidesta säästämään häntä uudistetusta autuudesta; vaan uskalikko ei armahtanut. Hän ryösteli suudelman toisensa jälkeen.

Rahel ei huomannut, kuinka tuo kaukainen surina, joka kuului pohjoisesta, läheni lähenemistään, kuinka siitä aina selvemmin erotti väkijoukon astunnan, sen kumean kohinan, jonka semmoinen monipäinen, tuhatjalkainen hirviö saa aikaan, kun se tunkee eteenpäin kaupungin ahtaita katuja ja paisuu joka solasta, jokaisesta aukosta, jonka ohi se kulkee, tempaa mukaansa kaiken ja yhdistää sen itseensä.

Vaan vihdoin kuului tuosta sekavasta melusta ääniä, korvia vihlovia, hurjia, jotka todistivat, että monipäinen hirviö oli ärtyneenä, että se haki vihollisia, ja että näiden vihollisten tuli vavista koston tuloa.

Nyt Karmides päästi Rahelin käden. Huudot olivat tunkeutuneet hänen korviinsa. Hän aavisti niiden merkityksen. Hän nousi seisoalle ja kuunteli. Rahelkin kuuli lähenevän hirmumyrskyn kohinan. Hän tarttui Karmideen käteen ja nojautui vavisten häneen.

Kauhussa, joka hänet valtasi, hänen ensimäinen ajatuksensa lensi hänen vanhempainsa puoleen.

— Oi Jumala, minun onnettomat vanhempani! He ovat ulkona. Mikä voi heille tapahtuakaan! Kuinka pelastaa heidät vaarasta? Minun täytyy ulos. Tahdon kiiruhtaa synagoogaan. Karmides, tule minun kanssani! Minä en pelkää, kun sinä olet mukana. Tule!

Tällä hetkellä pistihe vanhan palvelijattaren pelästyneet kasvot ylös altaanin portaista.

— He tulevat! huusi hän.

— Ketkä? Ketkä?

— Vanhempasi. He ovat jo portin edustalla.

— Ylistetty olkoon Jumala! He ovat pelastetut!

— Hyvästi, Rahelini, sanoi Karmides hätäisesti. — Älä pelkää! Minä olen oleva läheisyydessäsi.

Rahelilla oli tuskin rohkeutta laskea irti Karmideen kättä. Raskaan katuportin saranat kuuluivat kitisevän. Aika oli täpärällä. Karmides kiiruhti alas rappusista ja takaoven kautta ulos mäelle. Rahel seurasi häntä silmillään, kun hän nopein askelin meni kummun louhisen huipun yli ja katosi sen taakse. Sitten hän riensi alas tapaamaan vanhempiansa. Hän näki vanhan Esterin nojautuneena rabbi Joonaan käsivarteen. Isä nosti raskaat pönkät, joilla portti sisältä oli varustettu, pani ne päällekkäin ristiin ja kiinnitti ne rautahakasilla.

Barukia ja Esteriä ei seurannut rabbi Joonas yksin. Seitsemän tai kahdeksan nuorta, voimakasta Israelilaista oli myös tullut heidän kerallaan. Ne aikoivat jäädä taloon, niin kauan kuin myrsky raivosi kaupungissa, ja olla sen varusväkenä. Barukilla oli aseita kaupan, siksi oli niitä hänen talossaan kokonainen varasto. Suljetussa, pönkitetyssä talossa he aikoivat miekka kädessä odottaa tapauksien menoa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Murhenäytelmän alku.

— Toisesta huvituksesta toiseen! Ylistetty olkoon Olympos, joka yhä vielä kylvää ruusuja maan päälle!

Näin Karmides ajatteli vaeltaessaan Skamboonidailta alas siltä puolen, joka vietti Kerameikokseen päin. Hän myönsi kiitollisena, että se hetki, jonka hän oli viettänyt Rahelin luona, oli ollut nautinnon hetki, se on: onnen varjoa — tosin ainoastaan varjoa, vaan hän oli siihen tyytyväinen, sillä todellisuuden hän oli jo aikoja sitten antanut mennä menojaan.

Hän haki nyt toista hauskutusta. Kerameikos-kadulta kaikui hurjia huutoja, kuului tuhansia meluavia ääniä. Se oli luultavasti alkukoori suurenmoiseen murhenäytelmään. Karmides rakasti murhenäytelmiä ja kiiruhti siis hankkimaan itselleen sijan katselijoiden joukosta.

Kuten tiedämme oli jo hämärä ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Semmoinen hämyvalo on sellaisille näytelmille edullinen, samoin kuin pilvinen taivas lisää gootilaisen temppelin vaikutusta. Se peittää semmoiset pienet yksityiskohdat kuin pienet ihmiset ja sulattaa ne suuret joukot, jotka tällä näyttämöllä esiytyvät näyttelijöinä, mahtaviksi yksilöiksi.

Karmides seisahtui hetkeksi, ennenkuin oli ennättänyt siihen kohtaan, missä ahtaat kujat alkoivat, jotka siltä puolen kiipesivät ylös kummulle. Silmä voi sieltä kattojen ja muurien lomista nähdä katkonaisia Kerameikos-kadun osia aina Areiopagin kukkulalle asti. Kaikki nämä osat peitti lainehtiva joukko, joka todellakin näytti olevan yksi ainoa jättiläissuuri hirviö. Se kiemurteli hiljaa, vaivalloisesti ja suonenvedontapaisesti eteenpäin kuten haavoittunut käärme. Kaksi soihtua, jotka loistivat sen päässä, olivat hirviön silmät. Vaan niinkuin huhua runoilijoiden kuvauksien mukaan, samaten tätä jättiläisruumistakin peitti pitkin pituuttaan kielten muodostama harja, kielten, jotka eivät puhuneet, eivät kuiskailleet, vaan karjuivat raivosta.

Karmides kiirehti eteenpäin. Hän tuli ahtaaseen kujaan, joka antoi pääkadulle. Tämä oli täyteen sulloutunut ihmisiä; edellinen autio, ikään kuin kuollut. Portit pönkitettyinä, akkunaluukut suljettuina, ei yhtäkään ihmistä näkyvissä.

Karmides näki nyt olevansa ohivierivän, paisuvan kansanvirran itse äyräällä. Vielä askel, ja se olisi temmannut hänet laineisiinsa. Hän näki kasvoja tulevan esiin ja katoavan — synkän vihan vääntämiä kasvoja.

— Kostoa, kostoa! Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kuolema atanasiolaisille!

Nämä huudot, joihin sekautui muita samanlaatuisia, kaikuivat hänen korviinsa. Hän siis ei ollut erehtynyt. Esirippu, oli pudonnut, koorilaulu oli alkanut, koorilaulu, joka aloitti kauan odotettua ja valmistettua murhenäytelmää.

Karmideella ei ollut ensinkään halua antautua pyörteisen virran valtaan. Vastenmielisestihan uhraa tahtonsa ja jäseniensä vapaan käyttämisen, kun ei ole sen hengen innostuttama, joka sulattaa tungeskelevan ja sysivän joukon yhdeksi kokonaisuudeksi. Karmides tahtoi valita sopivamman paikan katsellakseen. Hän poistui Kerameikos-kadulta ja kulki tyhjiä sivukatuja torille, otettuaan selkoa siitä, että virta kuohui sinnepäin. Hän ennätti ennen sitä torille. Tämä oli vallan autio ihmisistä, kuvapatsaiden mykät rivit vain seisoivat sen ympärillä. Se näkyi ikäänkuin kamalan pelon vallassa odottavan lähenevää joukkoa. Karmides astui maalauspylvähistön marmoriportaille ja asettui mukavaan paikkaan kulmapylvään viereen. Aivan tämän sivuitse täytyi kulkueen mennä eteenpäin; se oli määrätty virran aaltojen murtajaksi. Karmides saattoi siis nähdä kaikki läheltä.

Soihdut, jotka loistivat jonon päässä, lähestyivät, hurjat, raivokkaat huudot täyttivät Pnyksin ja Areiopagin välin, ja torin pylväskäytävät kajahuttelivat ne takaisin.

— Kuolema vääräuskolaisille, atanasiolaisille, myrkyttäjille!

Kansanvirran ensimäiset aallot olivat saapuneet perille. Ne viskasivat ihmistyrskyä maalauspylvähistön portaille, jossa Karmides seisoi pylväänsä suojassa, ja levisivät nopeasti vesitulvan tavoin yli torin. Soihtujen punerva hohde valaisi paareja, joita ei kannettu olkapäillä vaan innokkaiden kantajien ylöspäin ojennetuilla käsivarsilla. Kun toiset väsyivät, tuli silmänräpäyksessä toisia sijaan. Siten merelläkin aalto jättää purjehtivan laivan toisen aallon kannettavaksi. Paareilla lepäsi olento, tuskin ihmisen näköinen, sillä se oli Simoon pylväspyhimys tai hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis oli alastomana. Karhuntalja oli kokoon käärittynä hänen päänsä alla, joka oli käännetty seuraavaa joukkoa kohti, niin että soihdut kohtisuorasti valaisivat kamalia kasvonpiirteitä, ummistuneita silmiä joukon nähtäväksi. Lähinnä paareja kävi muutamia pappeja kaapujen kaulukset alhaalla ja päät paljaina. Kaksi heistä kantoi soihtua. Toisen vieressä näkyi Eufeemios. He olivat — vaiti, sillä ne tunnussanat, jotka he olivat alussa antaneet, kaikuivat nyt joukon suusta hurjina huutoina, jotka omasta jumustaan kehittyivät vakuutuksen voimaksi noissa raivostuneissa tuhansissa. Papit olivat vaiti, vaan lähensivät tuon tuostakin soihdut kuolleen kasvoille, näyttääksensä ne toistamiseen niin selvästi kuin mahdollista. Ja joka kerta kajahtivat suuremmalla voimalla huudot:

— Kuolema atanasiolaisille! Myrkyttäjille! Vääräuskolaisille!

Joukko oli vihdoin ennättänyt ohitse. Karmides yhdistyi jälkiparven viimeisiin.

— Kansalainen, mitä on tapahtunut? kysyi hän lähimmältä naapuriltaan. — Mikä saattaa kansan raivoon?

— He ovat murhanneet Simoonin, tunnustajan ja pyhimyksen, vastasi mies. — Eikö sinulla ole korvia kuulla mitä kansa huutaa?

— Minä kuulen heidän huutavan myrkyttäjiä ja vääräuskolaisia. Joku atanasiolainen on siis myrkyttänyt tuon pyhän miehen?

— Jokuko heistä? Ei, he kaikki ovat sen tehneet. Kaikki atanasiolaiset ovat syyllisiä tähän murhaan. He eivät voineet kärsiä, että oikeauskolaisilla oli niin pyhä veli kuin Simoon. He pelkäsivät koska hän rukoili Jumalaa ja martyyrejä meidän puolestamme. Homouusialaiset ovat jo vanhastaan myrkynvalmistajia. Eikö Atanasios ystävineen myrkyttänyt Areiosta samana aamuna, kun tämän piti nauttiman pyhää ehtoollista Konstantinopolin pääkirkossa? Eivätkö he monesti ole myrkyttäneet oikeauskoisten ehtoollisviiniä? Voitko vielä epäillä, nuo samat vääräuskolaisetko ovat murhanneet Simoonin? Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kostoa, kostoa!

Mies yhtyi väsymättä kajahteleviin huutoihin. Karmides poistui, etteivät uudet joukot, joita yhä tulvasi lisää, tempaisi häntä mukanansa. Kulkue meni torin poikki ja vetäytyi siitä kadulle, joka kulki Akropoliin eteläistä rinnettä myöten. Siinä portissa, joka oli vanhan Ateenan, "Teeseuksen kaupungin" ja uuden, "Hadrianuksen kaupungin" rajana, syntyi hirveä tungos, kun joukko sen läpi raivasi tiensä. Kun näillä seuduin asuvat homoiuusialaiset olivat vielä joukkoon liittyneet, suunnattiin kulku, johtajat etunenässä, kristittyjen pääkirkkoon, joka oli avonaisella paikalla, sen kadun varrella, joka päättyi Dioomelan porttiin ja vei vanhaan gymnasioniin Kynosargeeseen.

Kirkko oli valaistu, portit selki selällään.

Suuri sotamiesosasto oli asetettu kirkon lähelle. Muutamissa silmänräpäyksissä se oli täpöisten täynnä ihmisiä. Vaan nämät olivat kuitenkin vain pieni osa tuosta mahtavasta joukosta. Muu osa täytti edustan ja lähimmät kadut. Petros oli pappiensa etunenässä pääovella ollut ottamassa paareja vastaan. Nämä asetettiin monihaaraisten kynttiläjalkain valaisemaan kuoriin; temppelin katto ikäänkuin tuntui nousevan joukon raivokkaista huudoista. Kesken kaikkea papit alottivat virren ja laskeusivat polvilleen pyhimyksen ruumiin ympärille. Hurskaan veisuun kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Vaan nämä yhtyivät siihen, ja se levisi leviämistään, paisui ja tunkeutui tuhansien äänien kantamana joukkoon, joka seisoi ulkopuolella. Ja nyt kaikki äänet yhtyivät virteen. Raivo oli saanut tahdin ja sävelen. Se silloin helposti tyyntyy, vaan tilaisuuksissa tällaisissa se tyyntyy hirmuiseksi tyyneydeksi, turmiollisemmaksi kuin sen edelläkävijä, koska se kykenee järjestykseen. Niinpä kaikki kuuntelivatkin virren loputtua Petroksen voimakasta ääntä, kun hän väkijoukolle lausui seuraavan kehotuksen: — Menkää rauhassa kotiin ja odottakaa huomispäivää, jolloin Herra on näyttävä ihanan voimansa.

Kehotusta toistelivat papit joukolle, joten se kulki kuin sotapäällikön huuto kansan lävitse.

Clemens ei ollut sinä iltana saanut mennä piispan kanssa kirkkoon; hän oli käsketty pysymään kotona. Häntä lukuunottamatta oli piispan palatsissa ainoastaan portinvartija sekä vanki, sama, jota on mainittu nimellä Teodooros.

Tuntia ennen yllä kerrotun metelin alkua piispa oli lähtenyt pääkirkolle. Clemens oli viettänyt sen tunnin lukemalla kirjaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle lahjoittanut ja joka selitti kristillistä kuuliaisuutta.

"Sinun täytyy kaikissa kohdin kieltää itsesi. Sinun oma tahtosi on sinun perkeleesi. Oma tahto ensimäiset vanhempamme langetti ja teki sukumme syntiseksi, turmeltuneeksi suvuksi. Sinulla ei ole pahempaa vihollista kuin oma itsesi. Opi siis tottelemaan, opi uhraamaan tahtosi toisen tahdon alle. Jumala, Kaikkivaltias otti orjan muodon päällensä, etkö sinä siis voisi antautua toista ihmistä palvelemaan ja olemaan toisen orja? Opi nöyrtymään, sinä multa ja tuhka! Ole vaiti ja kärsi, niin tulet autetuksi! Ole kiitollinen, ettet ole omassa vallassasi, vaan että sinulla on maallisia herroja, sillä sinulle on turvallisempaa totella kuin vastata omasta puolestasi."

Näin kirja puhui nuorelle esilukijalle. Eikä tässä langennut kylvö kivistöön. Voiko ihmetellä että Constantinus suosi tämäntapaista oppia? Suvustaan turmeltuneet antiikin tasavaltalaisten pojat pitivät yksinvaltaa onnettomuutena ja ruhtinaan tottelemista kovana pakkona; kristityt näkivät yksinvallassa pyhän asian ja sokeassa tottelemisessa hyveen.

Mitä nuoreen esilukijaan tulee, niin nuo oppilauseet esiintyivät hänelle korkeammassa valossa, jota ei luonut itse kirja, vaan hänen oma taivaallista puhtautta ikävöivä sielunsa.

Kun hänen pienessä kamarissaan rupesi hämärtämään, niin hän meni ulos aulaan ja jatkoi siellä innokasta, harrasta lukuaan. Mutta kun tähdet alkoivat tuikkia läpi eeterin, niin hänen täytyi panna pergamentti pois, sillä sen kirjaimia ei voinut enää erottaa. Niiden laita oli samoin kuin ihmisten. Ne eivät merkinneet paljoa, jolleivät olleet yhteydessä keskenänsä, vaan kun ne kadottivat tämänkin itsenäisyytensä, kun hämärä tuli, joka hälvensi niiden omituisuudet ja teki ne toisen toisensa kaltaiseksi, niin oli myös henki poissa, mikä niistä äsken puhui.

Nyt vasta Clemens muisti, että se aika oli käsillä, jolloin hänen tuli viedä Simoon pylväspyhimykselle leipä ja mitta viiniä, sillä eilisestä saakka hän oli saanut sen toimen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Niin, aika ei ollut ainoastaan tullut; tuo rakas lukeminen oli saattanut hänet unohtamaan oikean hetken. Pahoillaan tästä vasten hänen tahtoansa tapahtuneesta laiminlyömisestä hän veti kaapunsa ylleen ja meni ottamaan koria, jonka palatsin kyökkimestari oli valmistanut häntä varten. Juuri silloin hän kuuli sen ihmisjoukon metelin, jonka kulun olemme kertoneet. Clemens ei siitä huolinut; hän ajatteli ainoastaan velvollisuutensa täyttämistä. Vaan melu läheni nopeasti, sillä Simoonin paarien ympärille, jotka juuri olivat päässeet kaksoisportista sisään, ei ollut vielä keräytynyt suurempaa joukkoa, kuin leveälle Kerameiokselle hyvästi mahtui. Portinvartija oli aukaissut eteisen oven ja seisoi nyt kynnyksen edessä kuunnellen ihmeissään ja tähystellen lähestyviä soihtuja.

— Odota, sanoi hän Clemensille, — odota kunnes saamme nähdä, mitä tämä merkitsee. Tuo kuuluu aivan kuin kapina. Kuules noita hirveitä huutoja! On aivan kuin lähenevä myrsky. Anna sen mennä ohi, ennenkuin lähdet.

Kulkue oli nyt Teeseuksen temppelin ja piispan palatsin välillä. Clemens erotti yhä selvemmin huudot: He ovat hänet murhanneet! Kuolema myrkyttäjille, atanasiolaisille!

Pari minuuttia sen jälkeen joukon eturivit olivat ennättäneet paikalle. Clemens tunsi soihtujen kantajat kahdeksi vanhemmaksi virkaveljekseen; hän näki paarit ja, niiden ehdittyä sivuitse, olennon, joka niillä lepäsi. Hän tunsi Simoonin.

Tarpeetonta tiedustella, mitä oli tapahtunut. Clemens näki joukon hurjat liikkeet ja kuuli heidän raivokkaat huutonsa: Vääräuskolaiset ovat murhanneet hänet! Kuolema myrkyttäjille!

Clemensia kiusasi halu yhtyä paarien ympärillä oleviin pappeihin. Silloin hän olisi rikkonut piispan käskyn, vaan hän olisi unohtanut velvollisuutensa samalla hirmuisen ja kiihottavan näytelmän vaikutuksesta. Eikö hänellä ollut samoja tunteita, jotka värisivät tuossa joukossakin? Pyhä Simoon, jota hän melkein epäjumalana kunnioitti, Simoon, joka oli pannut kätensä hänen päänsä päälle ja siunannut häntä, Simoon surmattuna! Hänet olivat murhanneet nuo vääräuskolaiset, nuo Jumalan, keisarin ja oikeauskoisten viholliset, joiden poisjuurittaminen maailmasta oli sekä velvollisuuden että kunnian asia! Veri kuohahti nuorukaisen suonissa, hänet valtasi yleinen kiihtymys, huudot kuuluivat vastustamattomina kehotuksina, hän tahtoi olla pisarana tuon kohisevan kosken pyörteissä. Portinvartijan, joka äsken seisoi hänen vieressään, huimaus oli voittanut, hän oli kadonnut joukkoon. Lisää virtasi joka portista ja kujasta. Vaan kun Clemens oli pannut korin maahan yhtyäkseen joukkoon, johtui hänen mieleensä ajatus, joka hervaisi hänen päätöksensä. Kuultuaan uudestaan huudot: myrkyttäjät, hän tuli ajatteleeksi että hän, Clemens, edellisenä iltana oli vienyt ruokaa ja juomaa Simoonille. Simoon söi ainoastaan yhden aterian: illallisen. Sen Clemens tiesi. Sitä vastoin hän ei tiennyt, että Simoon silloin alituisten polviliikkeittensä raukaisemana söi kuin susi ja ahmi kaikki, mitä hänen hurskaat ihailijansa toivat hänelle. Myrkytetyn ruoan hän siis oli voinut saada toiselta, joka oli tullut Clemensin jälkeen. Vaan sitä ei Clemens nyt kyennyt aprikoimaan. Hänet valtasi kamala, jäätävä aavistus. Hänestä tuntui, ikäänkuin uhkaavat äänet tarkoittaisivat häntä, ikäänkuin lukemattomat verenjanoiset silmät katselisivat häntä. Hän seisoi kuin kivettyneenä, kunnes joukko oli ennättänyt ohitse.

Sen jälkeen hän otti korin ja riensi takaisin aulaan. Niin kauan kuin ihmisten huudot vielä kuuluivat hänen korviinsa, hän ei voinut koota ajatuksiaan hakeaksensa puoltosyitä sitä pelkoa vastaan, joka oli hänet vallannut. Levottomana hän kulki eteenpäin ja tuli palatsin peräpihaan. Vanki, joka siellä oli kellarissa nääntymässä, oli tuskin kuullut hänen askeleensa, ennenkuin hän pani kasvonsa kellariluukun aukkoon ja kysyi:

— Kuka tulee?

— Minä, Clemens.

— Clemens, sano minulle, mitä kaupungissa tapahtuu? Tuhansien äänten huudot ovat tunkeutuneet tänne alas. Minä kuulen ne vielä. Mitä tämä merkitsee?

— Teodooros, jotain hirveätä on tapahtunut. Minä tuskin voin sitä kertoa. Minä itse vapisen.

— Sill'aikaa kuin tyynnyt, niin hanki minulle hiukan vettä, Clemens. Minun janoni on suurempi kuin uteliaisuuteni. Minut on vallan unohdettu tänään.

— Teodooros, minä en uskalla. Petros on meitä kieltänyt antamasta sinulle vettä.

— Minä sain kuitenkin muutamia pisaroita eilen illalla Eufeemiokselta. Rikkoiko hän piispan käskyä? Sitä en uskoisi, sillä minä tunnen Eufeemioksen.

— Piispa on määrännyt vissin määrän päivältä kielesi kostukkeeksi. Et saa uskoa, että hän aikoo kuolettaa sinut janoon. Hän tahtoo ainoastaan masentaa uppiniskaisuutesi. Hän suree sinun luopumustasi, Teodooros.

— Kuulethan, että Eufeemios on minut unohtanut. Kautta Jumalan, joka elää taivaassa, minulle ei ole tänä pitkänä päivänä annettu pisaraakaan vettä. Ja ruoka, jota minulle annetaan, on suolattua. Nälkä on pakottanut minut sitä maistamaan. Kiiruhda, Clemens!

— En uskalla, sanoi Clemens huoaten.

— Poika, minä kärsin rikkaan miehen tuskat kiirastulessa. Voi sinun nuorta kovettunutta sydäntäsi!

Teodooros poistui luukusta. Hän heittäytyi olkivuoteelleen ja painoi, kuten ennenkin, kuivan kielensä kylmää kellarin muuria vastaan.

Äänettömyys, joka seurasi vangin sanoja, vaikutti valtaavasti nuoreen esilukijaan. Teodooros oli vaieten antautunut tuskiinsa. Clemens kuuli huokauksen, jonka nämä tuskat häneltä pusersivat. Enempää hän ei kestänyt. Hän kiirehti takaisin aulaan ja Eufeemioksen kammioon, otti avainkimpun ja ruukun, jonka sieltä löysi, täytti sen vedellä ja riensi takaisin vankihuoneen luo. Hän avasi ulko-oven, astui muutaman portaan alas ja seisoi sitten sisäoven edessä.

— Sinäkö siellä, Clemens? sanoi vanki sisältä.

— Niin, minulla on vettä. Täällä, täällä!

— Kiitetty olkoon Jumala, joka liikutti sydämesi! Paina alhaalla olevaa säppiä, niin ovi aukeaa!

Clemens hapuili ja löysi säpin. Hän vetäisi sitä. Samassa ovi aukeni, ja hänen edessään häämöitti pimeässä vanki. Tämä oli hapuilematta löytänyt vesiastian, niinkuin janoinen antilooppi haistaa lähteen erämaassa.

— Suloinen Jumalan anti! Nyt aavistan, mitä elämän vesi on hengelle. Veli Clemens, minä en ole koskaan unohtava sitä, joka antoi minulle tämän juoman. Veli, sinä olet ollut hyvin tottelematon, rikkonut paljon, sillä olet antanut minulle enemmän kuin määrätty on; et ole virvoittanut ainoastaan kieltäni vaan koko olentoni. Kuinka vanha olet?

— Kahdeksantoista-vuotias.

— En tahdo nähdä sinua, kun olet niin vanha kuin Eufeemios. Sinä olit kyllä alussa suora ja kaunis taimi; vahinko että sinusta pitää tulla väärä puu. Vaan täällä on pilkkosen pimeä … menkäämme ylös katsomaan, mitä kaupungissa tapahtuu. Tahdotko seurata minua?

— Mitä teet? huudahti Clemens ja tarttui Teodooroksen käsivarteen. — Veli, etkö muista, että olet vanki? Tahdotko lähteä pois vankihuoneesta? Aiotko paeta?

— Tahtooko vanki paeta? Ettäs kysytkään! sanoi Teodooros jatkaessaan matkaansa ylös rappusia.

— Taivaan nimessä … veli … muista, että tämä on Petroksen tahto … muista, että teet minut onnettomaksi … minä annoin sinulle vettä juodaksesi … ja sinä palkitset minua tällä tavoin!

— Sinä erehdyt, Clemens. Kun sinä kiirehdit vettä tuomaan nääntyvälle, ei se tapahtunut palkinnon toivossa…

— Mutta sinä teet minut onnettomaksi.

— Pyh, väärin tuntisin sinut, jos olet onneton tämän illan tähden, kun vuoden päästä kohtaamme toisemme. Päästä käsivarteni, veli! Petroksen tahto on voimakkaampi kuin sinun jäntereesi, mutta minun tahtoni on taisteleva Petroksen tahtoa ja kaikkia muita samanlaisia tahtoja vastaan. Katsopas Clemensini, kuinka helposti sinut voitan.

Teodooros nosti Clemensin käsivarsillaan ja kantoi hänet portaita ylös. Sen jälkeen hän asetti taakkansa sen omille jaloille takaisin.

— Tahtoisin kantaa sinut kauemmas, kauas täältä; vaan parempi olisi, jos seuraisit minua vapaaehtoisesti. Ah, jospa kerran sen tekisit! Nyt jää hyvästi, veljeni!

Teodooros lähti kenenkään estämättä. Tultuaan kadulle hän kohtasi vaunut, joita seurasi kaksi soihdunkantajaa ratsain.

— Tilaa Akaian prokonsulille! huusivat soihdunkantajat tiellä oleville joukoille. Kun vaunut olivat ehtineet kaksoisportille, vastattiin vartioivan legionalaisen huutoon:

— Akaian prokonsulin vaunut.

Kansa sai siis tietää, että prokonsuli oli lähtenyt pois kaupungista. Piispa Petrokselle ja arkontti Kryysanteukselle oli erityisesti ilmoitettu, että tärkeä asia kutsui hänet Korintokseen.

Ennenkuin prokonsuli lähti Ateenasta hän oli piispan läsnäollessa kuulustellut niitä atanasiolaisia, jotka oli vangittu pylväskentän vierellä olevasta kalkkikivilouhoksesta, tuominnut heidät syyllisiksi rikokseen, josta heitä oli syytetty, nimittäin salaisesta jumalanpalveluksesta heidän tapansa ja oppinsa mukaan, sekä allekirjoittanut heidän kuolemantuomionsa.

Kun Karmides puoliyön aikaan ohjasi kulkunsa kotia kohden, odotti häntä ovella orja, joka piteli suitsista ratsua, prokonsulin kappadokialaista Akilleusta. Orja antoi Karmideelle kirjeen, jonka tämä luki eteisen lampun valossa. Sen sisällys oli seuraava:

"Annæus Karmideelle. Lempeä kohtalo sallikoon, että tämä kirje joutuu omistajansa käsiin ja on tervetullut. Kunnon Lyysis kutsuu sinua ystävällisesti huvilaansa. Sinun vuoteesi on valmiiksi tehty hyllyvistä patjoista. Kauniimmat unet, mitkä koskaan ovat lähteneet norsunluu-portista ulos ilahuttamaan nukkuvaa maailmaa, ovat kutsutut tulemaan sinun vuoteellesi. Kun aamutähti aukaisee silmänsä, se on näkevä kokoutuneina Karmideen ja Olympiodooroksen ja Deemoonaksin ja Palladioksen ja Myroon ja Praksinoan, kaikki terveinä, säteilevinä ja iloisina, kokoutuneina Annæus Domitius raukan ympärille, vahtijoukkona niitä huolia vastaan, jotka viittaavat hänen prokonsularisiin arvomerkkeihin ja katsovat olevansa oikeutettuja imemään hänen verensä."

KOLMASTOISTA LUKU.

Murhenäytelmä.

Homoiuusialainen väestö oli pitkin yötä kuljeksinut kiihkoissaan ympäri katuja ja joukoittain seuraillut hajanaisia sotilasosastoja, jotka vielä aamupuoleen kulkivat kaupungin eri osissa etsimässä ja vangitsemassa vääräuskolaiskirkon etevimpiä jäseniä.

Moni näistä oli kuitenkin jo jättänyt talonsa, ja aamun koittaessa seisoi enemmän kuin tuhat Nikaian kokouksen ja Atanasioksen opin tunnustajaa aseissa Peiraieus-etukaupungissa. Kaikki, jotka olivat voineet päästä pakoon sinne, olivat sinne kokoutuneet vaimoineen lapsineen. He varustautuivat tehdäksensä vastarintaa satamakaupungin koleimmissa, vuorisimmissa osissa. Joukko merimiehiä satamassa olevista Aleksandreian laivoista oli heihin yhtynyt. Täällä oli atanasiolaisten päävoima.

Kolyttoksessa asuvia atanasiolaisia oli kokoutunut toinen, lukumäärältään paljoa pienempi joukko sen kummun kukkulalle, josta tämä kaupunginosa oli nimensä saanut. Koko kumpu oli sokkelo ahtaita katuja, jotka luikertelivat korkeiden, ränstyneiden talojen välitse. Ne sotaväenosastot jotka, kansajoukot apunaan, olivat yöllä koettaneet tunkeutua tähän kaupunginosaan, oli vastaanotettu kivenheitoilla katoilta ja ikkunoista ja olivat tyhjin toimin vetäytyneet takaisin.

Aamun koittaessa homoiuusialaiset uudistivat hyökkäyksensä tämän joukon kimppuun. Petros oli sitä varten lähettänyt sata legionalaista; nämä olivat ainoastaan hyökkäysvoiman ytimenä; muuten siinä oli vain vimmastunutta roistoväkeä.

Samat huudot, jotka kaikuivat edellisenä iltana, oli täälläkin hyökkääväin sotahuutona. Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!

Hätyytetyt vastasivat huutaen: Kuolema vääräuskolaisille! Maahan valekristityt!

Molemmin puolin taisteli vaimoja ja lapsia miesten rinnalla. Molemmin puolin kaikki jotka saatiin vangiksi, ikään tai sukupuoleen katsomatta, sanan varsinaisessa merkityksessä revittiin kappaleiksi.

Atanasiolaisten epätoivo korvasi heidän vähemmyytensä. Legionalaiset peräytyivät kerta toisensa perästä. Vaan homoiuusialainen roistoväki ryntäsi yhä hurjemmin jokaisen tappion jälkeen.

Aurinko nousi kätkeytyäkseen pian pilvien taa. Aamutaivas oli lyijynharmaa, ja sateli kuurottain.

Taistelun meteli oli hetkeksi tauonnut. Homoiuusialaiset kantoivat alas kuolleensa ja haavoitettunsa ja kuljettivat niitä pitkin pääkatuja. Niiden näky vuodatti uutta öljyä raivoon. Mitä hirveimpiä kostonhuutoja kaikui. Valmistautiin uuteen hyökkäykseen. Katukivitys revittiin irti; naiset ja lapset täyttivät korit, tai niiden puutteessa nuttunsa ja manttelinsa kivillä.

— Eteenpäin! kuului kansan huuto harvenneelle sotilasjoukolle, joka nojautuen keihäisiinsä tai sitoen haavojansa seisoi erään kujan suulla.

— Minkä tähden viivyttelette? Semmoiset kurjat pelkurit! — Meidän pitäisi kivittää heidät, kirkuivat naiset.

Sotilaat odottivat apujoukkoja. Joku centurio oli rientänyt piispan luo pyytämään vereksiä miehiä. Heti levisikin huhu, että palatiinit olivat tulossa. Joukko rauhoittui nyt. Tahdottiin odottaa näiden pelättävien sotilaiden saapumista. Niitä oli tosin Ateenaan sijoitettu ainoastaan kourallinen miehiä, vaan ne olivat vanhoja valituita sotilaita, suurimmaksi osaksi kookkaita barbareja: Gooteja ja Allemanneja.

Kun he vihdoin tulivat näkyviin marssien eteenpäin torilta tiheässä joukossa, jonka keihäät ja kypärät näkyivät korkealla ympäröivien joukkojen yli, niin heitä tervehdittiin suurilla ilohuudoilla. Heitä oli centurio johtamassa. Heidän ylin päällikkönsä, tribuuni Ammianus Marcellinus oli siksi päiväksi piispan suostumuksella luopunut johtajantoimestaan.

Sillä välin piiritetyt atanasiolaiset olivat varustautuneet kestämään uutta hyökkäystä. Kummun huipun ympärille oli ladottu kivi- ja tiiliröykkiöitä; siihen asti aseettomina olleet olivat varustetut rautakangilla, joita oli murrettu irti porteista, seipäillä, kyökkiveitsillä ja mitä ikinä olivat saaneet käsiinsä, millä saattoi heittää, lyödä tai pistää.

Aurinko kurkisti esiin pilvien välistä, kun kaikki kummulle vievät kujat täyttyivät tummista lainehtivista joukoista, jotka tulivat palatiinein ja legionalaisten perässä uudistaakseen taistelua. Atanasiolaiset olivat virittäneet erästä sotavirttänsä, samaa, jonka Simoon kerran kuuli kalkkikivilouhoksesta oliivikumpujen välistä. Miehet, naiset ja lapset lauloivat:

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan, Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan. Hän seisottaa sotavaljakon; Sotitorven ääni vaikenee; Mies, orhi vaipuu hortohon, Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeiset sävelet sekautuivat ryntääjäin yleiseen sotahuutoon. Joka suunnalta hyökättiin niin suurin joukoin, että katselija joka hetki odotti näkevänsä atanasiolaisten pientä joukkoa tallattavan, tukehutettavan niiden jalkojen alle. Ja kuitenkin pysähdytti eteenpäin vierivät laumat hetkeksi se murhaava kivisade, jolla heidät otettiin vastaan. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä jos etumaiset epäröivätkin, niin he eivät voineet muuta kuin rynnätä eteenpäin tai heittäytyä maahan perässätulevan, vastustamattomasti esiintunkevan joukon tallattavaksi.

Piiritettyjen ala tuli siten aina ahtaammaksi, niinkuin saari, jonka yli vesi alkaa kohota.

Palatiinit, joita kivisade ei hetkeksikään pidättänyt, vaikka se teki heistä useat taisteluun kelpaamattomiksi, olivat jo ennättäneet perille.

Kaikki vastustus oli toivotonta. Atanasiolaiset näkivät kuoleman ja martyyrikruunun silmiensä edessä. Vanhemmat syleilivät lapsiansa, miehet vaimojansa. Sen jälkeen toiset kiirehtivät hyökkääjiä vastaan kuollakseen taistellen surmattujen vihollisten keskelle. Toiset jäivät omaistensa joukkoon ottaaksensa kuolemaa vastaan yhdessä heidän kanssaan. Lapset kätkivät päänsä äitien syliin. Muutamat panivat kätensä ristiin rukoillen, toiset pilkkasivat vihollisiansa huutaen: vääräuskolaiset, valekristityt! Muuan ukko alkoi veisata martyyrikruunusta, niiden autuudesta, jotka ovat kutsutut todistamaan karitsan istuimen ympärillä.

Taistelu päättyi homoiuusialaisten täydelliseen voittoon. Vaan moni niistä kookkaista barbareista, joilla oli palatiinein asepuku, kaatui seipäiden ja rautakankien iskuista tai sai häpeällisemmän kuoleman aseettomista käsistä.

Kun taistelu oli loppunut, jatkettiin murhaamista niin kauan kuin vielä elon kipinäkään oli sammutettavana voitetuissa. Niiden ruumiit muserrettiin tai revittiin rikki. Niiden päät hakattiin poikki ja pistettiin voitonmerkeiksi keihäiden tai seipäiden neniin.

Sen jälkeen kajahti veren ja voiton juovuttamassa joukossa huuto:

— Peiraieukseen!

Tuhannet äänet yhtyivät huutoon.

Laulaen ja rähisten, nuo hirvittävät voitonmerkit etunenässä, joukko marssi kummulta alas ja suuntasi tiensä Peiraieukseen.

Petros, joka homoiuusialaisen papiston kanssa oli valinnut päämajakseen pääkirkon, sai tiedon voitosta, jonka hänen laumansa oli saavuttanut Kolyttoksella, juuri lähettäessään kahta centuriaa sotamiehiä Peiraieukseen alkamaan hyökkäystä vääräuskolaisten sinne kokoontunutta pääjoukkoa vastaan. Palatiinein piti tukeman tätä hyökkäystä.

Vaikka hirmumyrsky täten poistui varsinaisesta kaupungista, ei sen kaduilla kuitenkaan vallinnut läheskään entinen rauhallisuus. Niillä kuljeskeli ihmisjoukkoja, ja näiden välissä näkyi varallisempaan väestöön kuuluvia perheitä, jotka jättivät kaupungin sijoittuakseen maakartanoihinsa tai turvautuivat Akropoliiseen, jonka kummulle puolenpäivän aikaan oli kokoontunut melkoinen joukko vanhan opin ystäviä.

Pakanoiden asema oli pelottava tällaisissa tilaisuuksissa. He muodostivat kyllä ulkopuolella olevan, vaan kummankin kristityn joukon yhtä vihaaman tai halveksiman puolueen. Pieninkin aihe saattoi kääntää heitä vastaan saman raivon, jolla kristityt raatelivat toisiaan.

Pyrkiessään kuljeskelevien joukkojen keskitse ja nähdessään niitä verisiä kohtauksia, joissa nämä olivat toimivina henkilöinä, heidän täytyi olla kuuroja jälestä kuuluville pilkkahuudoille ja kärsivällisesti pitää hyvänään pahaa kohtelua, jota eivät voineet välttää.

Huuto: Peiraieukseen! kulki sillä välin kadulta kadulle niiden mukana, jotka kantoivat korjuuseen Kolyttoksella kaatuneita tai haavoitettuja homoiuusialaisia, ja houkutti yhä enemmän taistelunhaluisia kiirehtimään marssivan sotajoukon perässä.

Toiset kuljeksivat yhä ympäri varsinaista kaupunkia odotellen kellojensoittoa, jonka piti ilmoittaa jumalanpalveluksen alkua pääkirkossa. Tämän edustalla oli aamunkoitosta saakka seisonut tiheä ihmisjoukko, joka näytelmän sotaisen osan tähden ei ollut unohtanut toista, mieltä ylentävämpää, ja mieluummin tahtoi jättää edellisen näkemättä kuin myöhästyä jälkimäisestä. Huhu kertoi, että kalkkikivilouhoksessa vangitut, kuolemaan tuomitut atanasiolaiset piti vietämän pyhälle ehtoolliselle. Sitä tahdottiin nähdä, tahdottiin kuulla Petrasta, ja ennen kaikkea tahdottiin vieläkin kerran nähdä pyhä, vääräuskolaisten, murhaama Simoon. Hänen maalliset jäännöksensä olivat asetetut kuoriin alttarin eteen. Raajarikot ja sairaat tahtoivat koskettaa niitä, saadakseen terveytensä takaisin; toiset odottivat että joku ihmetyö tapahtuisi niiden kautta, kuten Egyptissä ja Aasiassa oli monin paikoin tapahtunut toisten martyyrien lähellä; kaikki toivoivat saavansa jonkun jäännöksen tuosta pyhimyksestä, muutaman karvan hänen parrastaan, kynnen hänen sormestaan, siepaleen karhuntaljasta, joka hänen ruumistaan oli elossa verhonnut.

Sillaikaa kun tämä joukko odottaa kirkon isoa porttia avattavaksi … toinen portti on koko yön ollut auki, vaan sitä vartioivat sotamiehet, jotka eivät päästä sisään muita kuin piispan sanantuojia … tapahtuu seuraavaa Akarnain portin läheisyydessä.

Vanha Batyllos, oliivikauppias, oli, sillaikaa kun hänen vaimonsa Tabita oli mökistä poissa vuohia lypsämässä, ottanut korinsa käsivarrelleen ja lähtenyt kaupunkiin. Ukko oli tänään jonkinlaisessa sielunhurmauksessa muistellessaan, mitä oli viime yönä saanut nähdä. Atanasios oli ollut hänen kattonsa alla. Aleksandreian oikeudenmukainen piispa, poljetun totuuden puolustaja, ahdistetun kirkon sankari, hän, jota koko maailma vainosi, Atanasios oli ollut hänen talossaan vieraana, istunut hänen pöydässään, taittanut hänen leipäänsä, juonut hänen viiniänsä. Hän oli puhutellut Batyllosta kuin vertaistaan, ja molemmat harmaahapsiset olivat huomanneet syntyneensä samana vuonna. Vaan mikä erotus kuitenkin voimissa! Huolimatta harmaista kutreista, ryppyisistä kasvoista, oli Batyllos luullut näkevänsä nuorukaisen, ja hän näki siinä Jumalan hengen voiman, joka oli valinnut Atanasioksen suureen työhönsä ja valoi häneen elämää elämän lähteestä. He olivat lampun valossa keskustelleet oikeauskoisen seurakunnan tilasta Ateenassa. Batyllos oli saanut luetella kutka olivat miehistä lujimmat uskossa, Tabita samoin kutka naisista, miten he salaa kokoutuivat kuulemaan vääristämätöntä sanaa, kuinka he elivät toistensa kanssa sovussa ja kärsivällisyydessä. Useita nimiä mainittaessa Atanasios oli osottanut tuntevansa henkilöt; hänellä mahtoi siis olla sellainen muisti, johon mahtui ystäviä sadointuhansin, levinneitä kaikkiin maailman kaupunkeihin. Sen jälkeen Atanasios oli kertonut, mitä oli itse saanut kokea niinä kahtena päivänä, jotka oli oleskellut kuuluisassa Ateenassa. Hän ei ollut kaupunkiin tultuaan levännyt, ennenkuin oli päässyt Pnyksin kummulle ja juuri sille paikalle, jossa apostoli Paavali oli mahtanut seisoa puhuessaan Perikleen kansalle tuntemattomasta jumalasta; hän oli kuljeksinut kaduilla ja kujilla, käynyt pakanoita ja kristityitä tervehtimässä. Hän oli maalausten, kukkien ja vaasien keskellä löytänyt erään ihanan naisfilosofin ja antanut hänelle aavistuksen natsarealaisesta filosofiasta. Ja tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut väsyksissä. Hän tiesi veljiensä kokoutuvan kalkkikivilouhokseen, ja hän tahtoi hämmästyttää heitä läsnäolollaan, puhua heille ja kehottaa heitä kestäväisyyteen. Kun aika oli käsissä, hän oli Batylloksen ja Tabitan kanssa mennyt kokoutuneiden veljien ja sisarien luo. Kalkkikivilouhos oli, kuten tiedämme, lähellä Batylloksen asuntoa. Mikä sitten oli tapahtunut, oli Batylloksen mielestä kuin unta. Hänen oli aina ollut kummallinen olla noissa kielletyissä, hengenvaarallisissa, salaisissa yöllisissä kokouksissa, vaan koskaan ei ollut tuntunut hänestä niin ihmeelliseltä kun tällä kertaa. Hän muisti heikosti valaistun holvin, puolipimeässä häämöittävät ihmisolennot, tukautetuin äänin veisatut virret, kummastuksen surinan, joka seurasi vierasta, kun hän ilmautui puhujan paikalle, taivaallisen suloiset sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan ja panivat hälinän vaikenemaan, kunnes ihmetteleminen ja aavistus ilmautuivat suusta suuhun kulkevassa kuiskauksessa: Atanasios! Hän muistutteli kuinka tämä kuva äkisti muuttui, kuinka miehiä miekka kädessä ja kypäri päässä tunkeutui seurakuntaan, kuinka lamput sammutettiin, joten hämminki kasvoi yhä suuremmaksi pilkkopimeässä, kuinka ahdingossa joku tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet ulos kaivoksesta, kunnes hän seisoi omien oliivipuittensa keskellä, avaran tähtitaivaan alla, ja huomasi, että mies, joka niin ihmeellisesti oli pelastanut hänet ja itsensä, oli Atanasios!

Batylloksesta oli kaitselmuksen sallimaa, että Atanasios oli ilmestynyt Ateenaan uskovaisten joukkoon juuri kun vaino leimahti tuleen. He tarvitsivat lohdutusta, vahvistusta, innostuttamista kestääkseen sitä. Hänen monien ystäviensä vangitseminen, pylväspyhimyksen kuolema, meteli, joka raivosi kaupungissa, kaikki lisäsivät mielivaikutteensa edellisten lisäksi ukon sieluun. Hän oli unenkaltaisessa tilassa, jossa ihastus, mielenrauha ja lämpö sekoittui epämääräiseen ikävöimiseen.

Hänen tultuaan kappaleen matkaa Akarnain portista kaupunkiin, tuli joukko miehiä ja naisia häntä vastaan.

— Tuossa hän on! Tuossa hän on!

Joukko päästi hurjan ilohuudon nähdessään vanhuksen.

— Oliivikauppias ja myrkyttäjä!

— Hän se juuri antoi Simoonille myrkytetyn ruoan.

— Ei, huudahti joku vaimoista, — ei se hän ollut … hän vain sen valmisti … vaan Tabita, hänen vaimonsa, antoi sen Simoonille. Minä näin sen itse!

— Kuuletteko? Anastasia on itse sen nähnyt!

— Minä näin sen itse, sanon minä, kirkui sama naisääni.

— Kuolema vääräuskoiselle! Me revimme myrkynvalmistajan kappaleiksi!

— Antakaa olla hyvät ihmiset, kuului joku miesääni sanovan; — antakaa sen olla yksinomaan naisten asiana! Antakaa naistenkin tehdä jotakin Jumalan ja homoiuusialaisuuden kunniaksi! Tämä on juuri sopiva vastustaja heille, tämä näin.

— Hyvä, hyvä! Naiset esiin! Siitä tulee hauska näytelmä.

— Yksi yhtä vastaan! kirkui eräs ryysyinen naishirviö, joka aamulla oli ottanut tehokkaasti osaa Kolyttoksen tappeluun. — Yksi sen voi tehdä. Vaan peukalot alas, kun hän on saanut kylläkseen! Kuuletteko!

— Kyllä, kun vaan näemme hänen etusormensa ilmassa.[25] Vaan ole itse varuillasi! Älä pidä suutasi auki, sillä hän saattaa singauttaa myrkytetyn oliivin kurkkuusi.

Tätä kömpelöä pilaa tervehdittiin naurunhohotuksilla.

Raivotar, joka oli käärinyt ihonuttunsa kokoon näyttääkseen laihat käsivartensa, jotka oli punannut Kolyttoksella kaatuneiden vääräuskoisten verellä, astui esiin joukosta, heitti jaloistaan nauloitetut puusandaalinsa ja otti niistä toisen käteensä aseeksi.

— Ole varuillasi! kirkui hän lähestyessään Batyllosta. — Minä en hyökkää sinun, vaan oliiviesi kimppuun.

Tämä lause tarkoitti miekkailijoiden kesken käytettyä pilaa, ja sitä tervehdittiin uusilla naurunhohotuksilla.

Batyllos oli laskenut vasun jalkainsa viereen. Hän tuijotti hämärillä silmillään joukkoon, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, hänen huulensa liikkuivat ja päästivät seuraavat sanat:

— Veljet Kristuksessa! Minä olen syytön siihen rikokseen, josta te puhutte. En minä eikä vaimoni ole myrkyttänyt Simoonia.

— Et sinä nyt seiso puhelavalla, huusi naishirviö. — Ole varuillasi! Ensimäinen isku on minun.

— Seis! huudahti muuan mies kiiruhtaen esiin ja tarttuen raivottaren käsivarteen. — Anna hänen puhua suunsa puhtaaksi! Sinä et sano myrkyttäneesi pyhimystä. Vanno se Jumalan kautta!

— Kautta Jumalan Kaikkivaltiaan!

— Ja samoin Pojan kautta, joka on samanlaista olentoa kuin isä…

— En, en, vaan Pojan kautta, joka on samaa ijankaikkista jumaluusolentoa. Minä vannon hänen kauttaan.

Nämä vainonalaisen kristityn puolueen tunnussanat saivat joukon hurjasti huutamaan:

— Tuossa sen kuulette! Iske maahan vääräuskoinen! Iske hänet maahan, Kyyriaka!

Kyyriaka, se oli raivottaren nimi, heilutti raskasta sandaaliansa ilmassa ja iski sillä seuraavassa silmänräpäyksessä Batyllosta päähän, niin että veri punasi ukon harmaat hapset ja valui hänen otsalleen.

Batyllos horjui lähimmän huoneen portaita kohti. Uusi isku kaasi hänet maahan. Huolimatta Kyyriakan kielloista, — hän näet tahtoi pitää saaliin yksin, — syöksähti nyt joukko, joka oli nähnyt verta, joka puolelta esiin repimään palasiksi kaatuneen. Tämä oli maassa viruessaan pannut kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili puoleksi tiedotonna Stefanuksen rukousta murhaajiensa puolesta.

Näin tapahtuessa oli muuan kristittyjen papinkaapuun puettu mies lähestynyt paikkaa kiirein askelin. Hän oli kuullut hurjat huudot ja aavistanut, että jotain julmaa oli tekeillä. Nyt hän seisoi kaatuneen vieressä, hänen äänensä kuului metelin keskeltä, käsivarsillaan hän työnsi takaisin hurjimmat. Hänen äkkinäinen, ponteva esiintymisensä ja puku, joka hänellä oli yllä, saivat todellakin joukon silmät kääntymään uhrista häneen.

Joukko tunsi tulokkaan homoiuusialaisen papiston jäseneksi, joka voimakkaassa puhetaidossa veti vertoja Petrokselle. Vaikka miehen iho oli vaalennut ja hänen kasvonsa laihtuneet, niin hän tunnettiin kuitenkin Teodoorokseksi.

— Minä näen, mitä aiotaan, sanoi hän, nostaen haavoitetun portaille, riisui kaapunsa ja pani sen haavoitetun pään alle. — Te tahdotte murhata tämän miehen. Mitä hän on tehnyt?

Äänettömyyden, joka silmänräpäykseksi seurasi tätä kysymystä, katkaisi muuan ääni joukosta vastaten:

— Hän on myrkyttänyt pyhän Simoonin. Hän on vääräuskolainen ja myrkynvalmistaja. Hänen täytyy kuolla!

— Niin, niin! karjuttiin yhtä suuta.

— Ethän toki tahdo puolustaa vääräuskolaista ja myrkyttäjää, kirkui toinen ääni. — Sepä olisi kummallista oikeauskoisen papin puolelta.

— Tässä me ainoastaan käytämme oikeutta, sanoi joukosta esiin astuva mies. — Olemme päättäneet että hänen täytyy kuolla. Sinulle emme mitään pahaa tahdo, vaan jos sinä estät meitä, niin katso itseäsi.

— Teitäkö estäisin? lausui Teodooros asettuen haavoitetun eteen, niin että suojeli häntä tungeskelevalta joukolta. — En minä tahdo estää teitä, kun tahdotte vaan käyttää oikeutta. Kaukana siitä! Olen aina rakastanut oikeutta ja suostun mielelläni kaikkeen mitä se vaatii. Vaan oikeus vaatii järjestystä. Ei ketään saa tuomita tutkimatta. Missä on siis tuomioistuin?

— Tässä, vastattiin joukosta. — Täällä me olemme itse tuomareita.

— Hyvä. Tuomarit ovat tässä, syytetty tuossa. Mutta missä ovat syyttäjä ja todistajat?

— Tässä!

— Mitä sanotte? Olisivatko tuomarit samalla sekä syyttäjiä että todistajia? Tätäkö te kutsuitte oikeudeksi? Ei, ystäväni, sellainen ei ole oikeutta; se on murhaa ja Jumalan laki sanoo: älä tapa.

— Pyh, meillä on kyllä todistajia, sanoi joku miehistä. Missä Anastasia on, joka omin silmin näki, kuinka tuon myrkynvalmistajan vaimo antoi Simoonille myrkytetyn ruoan? Astu esiin, Anastasia! Me tahdomme näyttää, ettei kansa tuomitse kuulustelematta.

— Oikein, Artemoon, sanoi Teodooros puhujalle. — Sinä olet näyttävä ettet itse eivätkä toiset tuomitse kuulustelematta, niinhän sanoit?

— Niin.

— Ett'ette tahdo tahrata käsiänne viattomaan vereen?

— Niin.

— Että olette kristittyjä ettekä petoja … onhan asian laita niin?

— On.

— Astu esiin, Anastasia! huudettiin joukosta. — Esiin vaan! Todista papille…

— Niin että sitten tulee loppu lörpötyksestä, säesti Kyyriaka kimakalla äänellä.

Anastasia, leski Dipylonin seudulta, astui epäröiden esille.

— Sinä siis olet todistaja? kysyi Teodooros kiinnittäen terävän katseensa Anastasiaan.

— Olen.

— Mitä siis näit? Puhu totta, sillä sinun sanoistasi riippuu tuon raukan henki. Katso häntä ja sano, tahdotko hänen verensä pääsi päälle!

Batyllos oli avannut silmänsä. Hänen tietoisuutensa alkoi palata.

— Ja vielä yksi kysymys, ennenkuin mitään sanot, jatkoi Teodooros, — onko sinulla lapsia?

— On, minulla on yksi poika…

— Jota rakastat? Eikö niin?

— Niin.

— Jolle sinun äidinsydämesi ainakin joskus on rukoillut Jumalalta onnea?

— Niin, minä rukoilen joka ilta lapseni edestä, vastasi Anastasia epävarmalla äänellä, joka ilmoitti hellempien tunteiden heräävän.

— Muista siis, mitä Ijankaikkinen sanoo: "Minä olen kiivas kostaja, joka rankaisen isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Puhu nyt! Mitä olet nähnyt, joka oikeuttaa sinut kutsumaan tätä miestä myrkynvalmistajaksi?

— Minä olen nähnyt, vastasi Anastasia epäröiden — että hänen vaimonsa joskus on vienyt ruokaa Simoonille.

— Milloin näit sen viimeksi tapahtuvan?

— Simoonin kuoleman edellisenä päivänä auringon laskiessa.

— Ja sinä näit myös, että ruoka oli myrkytetty?

— En, sitä en voinut nähdä.

— Tässäkö on koko todistuksesi?

Anastasia oli vaiti.

— Sanooko omatuntosi, että tämä todistus riittää tuomitsemaan syytettyä syylliseksi? Katso häntä! katso häntä, tuota iäkästä miestä, joka odottaa sanoistasi elämää tai kuolemaa! Ajattele poikaasi ja vastaa nyt minun kysymykseeni!

Anastasia oli yhä vaiti. Hän oli kahdella päällä, hän taisteli itsensä kanssa. Vaan kun hän joukosta takaansa kuuli uusia, kärsimättömiä, uhkaavia huutoja ja pelkäsi verenjanoisen roistolauman syöksyvän eteenpäin repiäkseen uhrin kappaleiksi … kun hän näki murhanhimon esineen, jonka puoleksi tiedoton katse tuijotti häntä silmiin, silloin hän ei enää voinut vastustaa Teodooroksen sanojen vaikutusta ja omaa parempaa luontoansa.

— Ei, ei, minä en voi ottaa hänen vertansa omalletunnolleni. Minä uskon, että hän on viaton … en voi mitään todistaa… Hän on viaton… Minä uskon sen … kuulkaa, ystävät, minä uskon, että hän on viaton … eikä kukaan saa ottaa hänen henkeään, ennenkuin on ottanut minun.

Näin Anastasia huusi. Hänen omatuntonsa ja naiselliset tunteensa olivat heränneet. Huimaus, joka oli saanut hänet yhdistymään verenjanoisiin joukkoihin, oli kadonnut. Hän katseli nyt kaikkea toisilla, kirkkaammilla silmillä. Hän heittäytyi haavoitetun viereen ja tarttui tämän käteen.

Voitto alkoi kallistua Teodooroksen puolelle. Silmänräpäystä oli käyttäminen, jos tahtoi sitä saavuttaa.

— Artemoon, sanoi Teodooros, — sinä joka et tahtonut ketään tuomita kuulustelematta, joka et tahtonut tahrata omaatuntoasi viattomalla verellä, katso, todistaja puristaa syytetyn kättä ja tahtoo puolustaa häntä kuolemaan saakka. Mitä sanot tästä todistuksesta?

— Minä luulin hänen nähneen enemmän, vastasi mies. — Mahdollista on, että Batyllos on viaton. En olekaan häneen koskenut edes sormellani.

Artemoon ei ollut joukossa ainoa, jonka sydämessä miettimys ja inhimillisemmät tunteet alkoivat saada jalansijaa. Vaan joukossa oli toisia, joissa vainonhimon raivo upotti kaikki ajatukset, kaikki tunteet verenjanoon; toisia taas oli, jotka kykenivät ajattelemaan ainakin tähän suuntaan: mahdotonta on, että ne verituomiot, jotka tänään olemme panneet täytäntöön, olivat vääriä; se on mahdotonta, sillä se olisi hirmuista. Me olemme tehneet itsemme syyllisiksi niin moneen julmuuteen; olemme murhanneet lapset äitiensä syliin; emme ale säästäneet vanhuuden harmaita hiuksia. Jos omatunto meitä tästä kerran syyttäisi … ei, se olisi liikaa … meidän menettelymme täytyy olla oikeuden mukainen … onhan meidän työmme tehty Herran nimessä, puhtaan opin, tunnustuksen yhteyden hyväksi.

Näin ajattelevat alkoivat Teodooroksessa pelokkain silmin nähdä kukin omaatuntoansa. He tahtoivat saada hänet vaikenemaan; ja vaikkeivät itse, ruvettuaan näinkin pitkältä asiata ajattelemaan, enää olisi voineet käydä tuon haavoitetun ukon kimppuun, niin olipa toisia, jotka eivät olisi epäilleet uudella verikasteella todistaa hankkeittensa oikeutta.

Sen tähden he huomauttivat tunkeutuen Teodooroksen luo:

— Mutta hän on vääräuskolainen. Siinä on kyllin pätevä syy hänen kuolemaansa. Laki itse tuomitsee vääräuskoiset kuolemaan, jos he pitävät jumalanpalvelusta. Saahan viisikymmentä atanasiolaista tänään lain tuomion mukaan kuolemansa kirveestä. Pyövelillä on toimensa ja meillä samoin. Tänään kansa käyttää oikeutta. Tässä olemme kaikki todistajina. — Kaikki tietävät hänen olevan itsepäisen vääräuskolaisen. Hän vannoi juuri, että Poika on samaa olentoa kuin Isä. Siinä on kylläksi. Pois tieltä pappi! Katso itseäsi, jos estät meitä!

— Te olette siis päättäneet, että hänen täytyy kuolla? sanoi Teodooros liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Te, jotka tunnustatte Kristuksen nimeä, teidän ei ole yhtään sääli häntä?

— Hän on vääräuskolainen!

— Katso, hän on kuin se, joka ryövärin käden kaatamana makaa tiellä. Kristityt, minä en puhu teille. Minä huudan Jumalalle, että joku samarialainen, joku pakana kulkisi tästä ohitse! Hänen silmänsä kyllä täyttyvät kyyneleistä, hän ei ole kysyvä onko tuo onneton vääräuskolainen, vaan hän on ainoastaan näkevä, että hän on hädänalainen veli; hän on sitova ne haavat, jotka te olette lyöneet, ja kantava onnettoman käsivarsillaan taloonsa…

— Pappi puhuu teidät pussiin, keskeytti Kyyriaka terävällä äänellä. — Kuuletteko? Hän väittää, että me olemme huonompia kuin pakanat ja samarialaiset. Pitääkö meidän kärsiä semmoista? Hän väittää, että veri, jota sinulla on tuossa kädessäsi, Tiimoteos, on viatonta verta, että veri, jota on roiskahtanut sinun kasvoihisi, Alexios, on viatonta verta; että veri, joka on punannut näitä käsivarsia (Kyyriaka ojensi käsivartensa ilmaan), on viatonta verta. Ja sehän kuitenkin tapahtui Kolyttoksella, ystävät, jossa vääräuskolaiset löivät oikeauskoisia sadoittain kuoliaaksi! Näettekö, ystävät, katsokaa tänne … (Kyyriaka veti ihonutun alas luisevan kaulansa ympäriltä) … näettekö, että minun kaulani on veressä? Näettekö haavoja tuossa? Ne ovat Kolyttokselta saatuja merkkejä, ne ovat viattomien vääräuskolaishampaiden merkkejä, pienen pirullisesti viattoman vääräuskolaiskakaran hampaiden. Hän tahtoi purra minulta kaulan poikki, kun minä Jumalan ja homoiuusialaisuuden nimessä panin hänen vääräuskolaisen äitinsä hengeltä. Kolyttoksella, ystävät, nuo viattomat vääräuskolaiset ovat murhanneet teidän isiänne ja poikianne. Siellä keisarin omat sotilaat taistelivat viattomia vääräuskolaisia vastaan ja kantoivat taistelun loputtua mennessään noita viattomia vääräuskolaispäitä keisarin omien keihäiden päissä. Keisari mahtaa olla suuri pahantekijä, joka vainoo viattomia, ja te mahdatte olla paljaita konnia, huonompia kuin samarialaiset, pakanat ja koirat, tai sitte on tämä pappi valepappi, salainen atanasiolainen, joka ansaitsee kuoleman. Oletteko pelkureja, miehet? Pitääkö ämmien kulkea teidän edellänne? Käykää häneen kiinni! Iskekää hänet maahan! Hän kieltää tunnustuksen yhteyden, sillä hän puolustaa vääräuskolaista! Yksi tunnustus, yksi ainoa yhteinen kirkko, ystävät! Pappi pois, lyökää maahan valepappi!

Hänen sanansa olivat jälleen sytyttäneet raivon. Hurjimmat joukossa ryntäsivät esiin heittäytyäkseen uhrin päälle. He tarttuivat Anastasiaan, joka suojeli ukkoa omalla ruumiillaan, ja koettivat riuhtaista hänet pois. Toiset ryntäsivät Teodooroksen kimppuun ja työnsivät häntä taaksepäin; vaan voimakas ja neuvokas kun oli, hän pääsi kerta toisensa perästä takaisin paikalleen, torjui Batyllokseen tähdätyt iskut ja taisteli kuin oman henkensä puolesta, yksinään ihmistennäköisten villipetojen ylivoimaa vastaan.

Silloin laukkasi keisarillisen kuriirin asuun puettu ratsastaja kadun poikki. Hän tuli Akarnain portista. Kansa ei kuullut hänen huutojaan, kun hän vaati tilaa. Hän ajoi hevosensa joukkoon. Hevonen nousi takajaloilleen. Ratsastaja kirosi ja huimi miekkansa kahvalla oikealle ja vasemmalle. Huomio kääntyi häneen. Teodooros käytti hetkeä hyväkseen. Sen talon ovi, jonka portaiden edessä näytelmä tapahtui, oli kiinni, vaan ei lukossa. Käsin työntämällä hän sai sen auki. Teodooros otti Batyllosta kiinni kainaloista ja veti hänet eteiseen. Anastasian vastarinta ja Artemoonin epäilyttävä menettely — hän nimittäin tarttui kiinni Batyllokseen ja sysäsi samalla syrjään likinnä seisovat — antoivat siihen sopivan tilaisuuden. Kun ratsastaja oli päässyt sivuitse, niin pappi ja vääräuskolainen olivat kadonneet, ja ovi teljetty heidän takanaan. Pääkirkon kellot alkoivat soida. Ne kutsuivat jumalanpalvelukseen. Joukon, joka muutoin olisi rynnäköllä valloittanut talon, täytyi valita. Hurjimmat, Kyyriaka etunenässä, koettivat murtaa ovea auki, mutta enin osa hajautui ja kiirehti pois ehtiäkseen ajoissa kirkkoon. Vielä yksi turha hyökkäys ovelle, ja muutamia kirouksia mutisten jälelle jääneet riensivät samaan suuntaan.

Jumalanpalveluksessa oli homoiuusialaisia niin paljo kuin pääkirkkoon saattoi mahtua. Vaan tämä oli ainoastaan pieni osa niistä laumoista, jotka olivat liikkeellä. Samaan aikaan kuin äsken kerrottu kohtaus tapahtui Akarnain portin lähellä, oli säännöllinen sotavoima, lukuisa kansanjoukko apuväkenä, hyökännyt Peiraieukseen turvautuneita atanasiolaisia vastaan. Rynnäkkö torjuttiin niin voimallisesti, että päällikkö, uskaltaakseen uudestaan rynnätä, vaati centurian uutta väkeä niiden neljän centurian joukosta, jotka tribuuni Pyladeen johtamina seisoivat pääkirkon läheisyydessä eivätkä vielä olleet ottaneet osaa taisteluun. Pylades lähetti pyydetyn centurian, vaan määräsi samassa, ettei hyökkäystä saanut uudistaa. Tuli saartaa atanasiolaisten hallussa oleva kaupunginosa etteivät saisi lisäväkeä, joka saattaisi tehdä heidät vaarallisiksi, niin että voisivat ryhtyä hyökkäykseen puolustuksen asemesta. Tämmöisessä odottavassa asemassa tuli pysyä iltaan saakka. Piispan aikomus oli nimittäin järjestää homoiuusialaisten joukot ja antaa niille aseet varastoista. Hän tahtoi omassa persoonassaan ja papistonsa etunenässä itse tehdä ratkaisevan rynnäkön vääräuskolaisia vastaan käyttäen oikeauskoisten kaikkia koossaolevia ja järjestettyjä voimia.

Tämän määräyksen johdosta se taistelunhaluinen joukko, joka oli kaupungista virrannut Peiraieukseen, tuli toimettomaksi. Rauhoitettuaan mielensä illalla tapahtuvien sotakarkelojen toivolla se palasi kaupunkiin Peiraieuksen roistoväen seuraamana ja kantaen edessään Kolyttokselta saatuja hirveitä voitonmerkkejä. Inhottavaa oli nähdä tuota joukkoa, kun se vyöryi eteenpäin vanhojen, puoleksi hajonneiden muurien välissä, jotka yhdistivät Ateenan satamakaupunkiin. Virsiä ja renkutuksia rääkyttiin sikin sokin, ja muun rähinän voittivat väsymättömät huudot: Kuolema myrkyttäjille!

Vaan näihin huutoihin sekautui nyt ensi kerran toisia, aluksi vaan muutamia harvoja ääniä, sen jälkeen useampia, ja lopuksi edellisille voimassa vertoja vetäviä:

— Kuolema pakanakoirille, epäjumalien palvelijoille!

— Maahan kristinuskon viholliset! Kostoa pääpakanalle! Kryysanteus on herjannut Kristusta! Kostoa pääpakanalle!

Niistä kohtauksista, jotka tapahtuivat joukon kulkiessa kaupunkiin, saattoi aavistaa että uusi aines oli yhtynyt ennen toimessa oleviin.

Joukko alkoi ryöstää. Myymälät, jotka olivat pitkissä pylväskäytävissä molemmin puolin tietä, murrettiin auki ja tyhjennettiin.

Peiraieuksen-katu päättyi torille. Tänäpäivänä painoi raskas ja pilvinen taivas tätä kaunista, muistorikasta paikkaa. Pylväsrivit ja kuvapatsaat näkyivät ikävöivän sitä tyhjiinraukeamista, joka on täydellinen, kun muoto on tomuna ja taivaan tuulet ovat tomun hajoittaneet.

Nyt ne eivät olleet muuta kuin menneen ajan aaveita, eikä niillä ollut mitään yhteistä senkaltaisten ihmisolentojen kanssa, kuin ne, jotka muodostivat noita synkkiä, levottomia aaltoja, jotka tällä hetkellä lähenivät.

Zeenoonin oppilaat olivat, tapansa mukaan, kokoutuneet maalauspylvähistöön. Keskellä niitä myrskyjä, jotka pauhasivat läpi koko maailman ja järkyttelivät sen kulmakiviä, keskellä niiden joukkojen hurjaa ottelua, jotka olivat uhrannet ihmisyyden jumalalliset lahjat, järjen ja tahdon, sen epäjumalan alttarille, jota sanottiin Uskoksi, sille kastetulle Moolokille, jota sanottiin Tunnustukseksi, ajelehtiaksensa sitten tahdottomina sinne tänne omien ja toisten ihmisten hirvittävien intohimojen heitteleminä — keskellä tätä kaikkea näkyi vanhan stoalaisen filosofin ympärillä muutamia miehiä ja nuorukaisia, jotka olivat kokoutuneet kuuntelemaan sanoja siveellisestä itsensähallitsemisesta, siitä, kuinka tahto voittaa maalliset taipumukset ja maallisen pelon, kuinka ihmissielu kykenee itsestään jalostumaan ja tulemaan hyveen kautta Jumalan hengen tyyneyden ja sopusointuisuuden puhtaaksi kuvaksi.

Tämä oppi, se se huokui suuruutta läpi pakanuuden, se se täytti Pluutarkoksen sankarigallerian ylevien miesten paljoudella, joka, vaikka olikin koottu ainoastaan kahdesta Välimeren maasta, kuitenkin oli sellainen, että sen rinnalla kristillisen viljelyksen ensimäinen vuosituhat, niin monta kansaa kuin se käsittikin, näyttää melkein katovuodelta suuriin ihmisiin nähden. Homoiuusialaisen roistoväen kulkiessa ohitse kajahtelivat torilla sekalaiset huudot, ja niiden joukossa: kuolema epäjumalien palvelijoille, pakanoille, kristinuskon vihollisille! Torin kuvapatsaihin rähisi kivisade: siellä täällä nähtiin tummia joukkoja kömpivän ylös jalustoille, nähtiin itse patsaiden musertuvan nuijien ja kankien iskuista; vaan omituista kyllä, pakanamiehet maalauspylvähistössä eivät joutuneet raivon esineiksi: väki tyytyi viskaamaan heille muutamia pilkkasanoja. Heidän tyyneytensä ei tosin mahtanut vaikuttaa murhanhimoiseen joukkoon; vaan roistoväkikin oli perinyt kunnioituksen ja aran arvonannon Stoan rautaisia miehiä kohtaan.

Joukot jakautuivat kaikille torilta lähteville kaduille. Vahvin vetäytyi Tripodikadulle Kryysanteuksen taloa kohti.

Muuan mies, joka kauan oli astellut edestakaisin Perikleen Oodeionin edustalla, poistui sieltä joukon lähestyessä. Hän kiirehti Pyladeen luo ja kertoi hänelle mitä oli nähnyt ja kuullut. Heti sen jälkeen sama mies istui hevosen selässä ja laukkasi pois kaupungista kaksoisportin kautta.

Hän oli ainakin kymmenes lähetti, jonka Pylades sinä aamupäivänä oli lähettänyt Lyysiin huvilaan.

Pylades oli aloittanut uransa Annæus Domitiuksen orjan vapautettuna poikana. Valittuaan sotilassäädyn hän oli Annæuksen turvin noussut jotensakin nopeasti siihen arvoon, joka hänellä nyt oli. Hänen luonteensa, joka soveltui aikojen oloihin ja osasi niitä käyttää, lupaili hänelle loistavaa tulevaisuutta. Hän oli kuitenkin yhdistänyt kohtalonsa Annæus Domitiukseen, kunnes se kypsänä omenana putoaisi alas emäpuusta, joka sen oli kasvattanut. Tuleentumisaika ei ollut vielä tullut. Pyladeella oli rohkeat toiveet Annæus Domitiuksen tulevaisuudesta ja melkein rajattomat omastaan. Nykyjään hän oli välikappele, jonka kelvollisuuteen ja uskollisuuteen prokonsuli saattoi luottaa.

Se keisarillinen sanansaattaja, jonka äsken näimme saapuvan Ateenaan, oli mennyt Annæus Domitiuksen palatsiin, vaan yhtä nopeasti lähtenyt sieltä, ja prokonsulin uskollinen kamariorja oli ratsain seurannut häntä. Hän oli tullut Akarnain portista ja muutama minuutti sen jälkeen hän lähti Ateenasta kaksoisportin kautta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kemut.

Hädässä ystävä tutaan. Karmides oli kestänyt sen koetuksen, johon prokonsuli oli pannut hänen ystävyytensä.

Hän, Karmides, oli kuin olikin istahtanut kappadokialaisen Akilleuksen selkään ja keskellä yötä ratsastanut Lyysiin huvilaan lieventämään huolestuneen huolia.

Hänen saapuessaan vallitsi huvilassa syvä hiljaisuus. Unen lempeä haltija vallitsi siellä, unikukkavaltikka kädessä. Vieraat nukkuivat, kukin ovensa takana, pitkän aulan pylväskäytävässä. Tuo suuresti rasitettukin nautti kaivattua lepoa. Karmides käski viedä itsensä hänelle määrättyyn makuusuojaan, ja pian hänkin oli vaipunut unen helmoihin. Hän näki unta Rahelista ja Hermionesta, verisistä katutaisteluista, onnettomista nopanheitoista, velkojista ja itsemurhasta.

Kointähti aukaisi silmänsä, ja keittiömaailmassa oltiin mitä vilkkaimmassa liikkeessä. Noin kaksi tuntia myöhemmin Karmides heräsi suloisen soiton säveliin. Niihin sekautui Praksinoan ääni; hän torui naisorjaa, joka kähersi hänen tukkaansa. Karmideen kuunnellessa näitä ääniä ja kiroellessa niitä kurjia unia, joita Annæus Domitius oli tilannut vieraittensa varalle, tulivat orjat, jotka kantoivat hänet kylpyyn. Kylpy oli hekumallinen, vesi kohtalaisen lämmintä ja suloisilla hajunesteillä sekoitettu, hierojat mestareita taidossaan, jotta olisivat voineet ukonkin jäseniin palauttaa nuorukaisen notkeuden. Karmides tunsi nuortuneensa heidän käsissään ja tulleensa kykeneväksi kaikkiin hekuman sankaritöihin. Kylvystä hän kannettiin huoneeseen, missä useat eri taiturit odottivat häntä, partaveitsen, käherryskamman, toalettisiveltimen taiteilijoita. Hän oli vaiti ja uskoi itsensä tyynesti kohtalonsa lempeille haltijoille. Kaikki taiteilijat suorittivat tehtävänsä hyvin. Partaveistä kuljetti mitä kevein käsi, kutrit pehmensi ambrosia, ja ne järjestettiin à la Foibos Apolloon, toalettisivellin teki viivan, joka lisää silmän kirkkautta. Sen jälkeen Karmides pantiin kitooniin ja sandaaleihin ja osotettiin kokoushuoneeseen.

Siellä häntä odottivat toiset vieraat, jotka kukin erikseen olivat tulleet samanlaisen hoidon alaisiksi kuin hänkin. He eivät siis voineet olla muuta kuin aamun pirteitä. Huolten lieventäminen oli jo hyvässä alussa. Karmides kuuli jo kaukaa naurua ja iloisia ääniä.

Näin aikaisin aamulla alkavassa huvittelussa oli jotain tavatonta ja kiihottavaa. Kaikki läsnäolijat esiytyivät aamupuvuissa; naisten aamupuvut olivat erittäin läpikuultavia. Naiset olivat kahta laatua: alituiset ja tilapäiset. Alituisia olivat Myroo ja Praksinoa; tilapäisiä oli kaksi syyrialaista orjapoikaa, joille naisten kitooni ja viimeisen kuosin mukaan laitetut kiharat sopivat hyvästi. Näiden erilaisten naisien välillä ei huomannut mitään mustasukkaisuuden merkkiä, vaan kyllä useita vahvan vetovoiman ja kasvavan tuttavallisuuden oireita. Ja kun ei mikään epäsointu tältä taholta häirinnyt iloisuutta, niin mistähän olisi epäsointua tullutkaan?

Tiedämme, että päivä on pilvinen, mutta vaikka aamuaurinko olisi paistanut kuinka kirkkaasti tahansa, olisi tuskin ainoakaan säde päässyt pujahtamaan salin paksujen ikkunaverhojen lävitse. Huonetta valaisi juhlalamppujen hohde.

Eikä ollutkaan seurassa kahden kolmen tunnin kuluttua ketään, ellei Annæus Domitius, joka muisti, että ulkona oli täysi päivä. Sitä eivät vaikuttaneet ainoastaan lamput, vaan paljoa enemmän suloiset petolliset viinit, joilla ahkerasti täytettiin seppelöityjä pikareja.

Keskustelu kävi tietysti yhä vilkkaammaksi, yhä tirhakkaammaksi. Karmides oli sen alkanut haukotuksella, joka oli viimeinen levottoman yön jälki; Olympiodooros runolla aamun ja aamuruskon kunniaksi, etupäässä sen aamuruskon, joka heloitti noiden neljän naisen poskilla.

Annæus Domitius, valtiollisten tointen rasittama mies, ei ollut epäkiitollinen, kun vieraat ahkeroivat hajoittaaksensa hänen huoliansa. Hänen iloisuutensa kasvoi samassa määrässä kuin toistenkin. Huomautettakoon että Annæus Domitius selvien ihmisten joukossa oli prokonsuli, ylimys ja roomalainen; yksin hänen harras nuori ystävänsä Karmideskin saattoi ainoastaan hurjien juopumusten sumuista muistaa fauninkaltaista Annæus Domitiusta. Vaan sellainenkin Annæus Domitius oli olemassa ja odotteli ainoastaan mukavaa tilaisuutta ja sopivaa seuraa heittääksensä pois naamarin ja ilmestyäksensä koko hullunkurisuudessaan. Hovimiehessä piili luontoperäinen ihminen, joka irti päästettynä remahti hullunkurisimpaan, hillittömimpään iloisuuteen.

Ne lähettiläät, jotka Pylades lähetti huvilaan, otti vastaan eräs orja, ja niiden tuomat salakirjoitustaulut vietiin prokonsulille. Tämä luki ne, pyyhki styluksellaan niistä kirjoituksen pois, joi ja laski leikkiä. Taulujen sisällys ei näyttänyt jättävän vakavaa ajatustakaan hänen lihaville, kiiltäville ja hymyileville kasvoilleen.

Hän joi, maisteli pikarit valmiiksi Myroolle ja Praksinoalle, nauroi, kertoi lemmenjuttuja ja laski leikkiä sitä törkeämmin, mitä enemmän viini ja iloisuus näytti vaikuttavan hänen vieraittensa mielialaan.

Puna, joka rusotteli hänen poskillaan, nousi vähitellen otsalle ja valoi paljaalle päälaelle lämpimän, hehkuvan hohteen. Hänen päänsä oli kypsän, turpean viinirypäleen näköinen. Vaan tämä faunin ilmestymisen enne ei ilmaantunut ennenkuin toiset vieraat alkoivat sanoissa ja teoissa käyttää niin suurta vapautta, että lamput olisivat sammuneet, jos niillä olisi ollut rahtuakaan häpeän tunnetta.

Soitanto, jota näkymättömät taiteilijat toimittivat, näytti noudattavan sen hengen vaikutuksia, joka seurassa vallitsi. Se oli alussa suloinen ja vieno, vaan muuttui yhä vilkkaammaksi. Myroo, Praksinoa ja syyrialaiset orjat, jotka olivat tanssijoita viraltaan, eivät voineet rytmiä vastustaa; he hypähtivät pystyyn ja lensivät toistensa ympäri tansseissa, jotka yhdistivät bajadeerin leijuvaisia liikkeitä bakkantin hurjaan kiihkoon.

Nuoret miehet, jotka sohvillaan loikoen katselivat tanssia, eivät voineet vastustaa haluansa, vaan yhtyivät hekin siihen. Jonkun salaisen keinon avulla, jonka ainoastaan prokonsuli ja juhlan näkymättömät palvelijahenget tunsivat, soitanto oli prokonsulin tahdon alaisena. Se alkoi soittaa kalabista, Helleenein cancan'ia, tanssia, jota Ateenalaiset harvoin tanssivat paitsi tällaisissa tilaisuuksissa. Annæus Domitius oli viskannut luotaan ruususeppeleen, joka siihen asti oli kaunistanut hänen otsaansa, ja pannut sen sijaan tuuhean murattiseppeleen; hänkin yhdistyi toisiin. Hän ja Praksinoa hyppelivät vastakkain. Seileenos[26] oli valmis. Hänen mahtava vatsansa, jonka olisi luullut olevan raskas kuorma, näkyi olevan hänelle yhtä hyväksi avuksi kuin ilmarakko uimarille. Hän liikkui kantapäillään, pani kädet vatsansa päälle, naksautteli sormillaan, oli väsymätön keksimään hullunkurisia eleitä; niihin hän osasi sovittaa sellaisen ketteryyden, teeskennellyn totisuuden ja miellyttävien liikkeiden tavottelemisen, että kokonaisuus herätti mitä rajuimman iloisuuden ja kaikki hämmentyi yhteiseen remakkaan nauruun. Tanssi seisahtui hetkeksi, Annæus Domitiuksen kasvot osottivat koomillista närkästystä; hän oli olevinansa loukattu, heittäytyi sohvalle, pyyhki hikistä päälakeansa ja tyytyi sen jälkeen nauttimaan tanssista katselijana.

Kaiken tämän kestäessä hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hetkiksi olleet poissa Ateenasta ja siitä, mikä siellä tapahtui. Niiden tietojen nojalla, jotka Pylades hänelle lähetti, hän saattoi askel askeleelta seurata asioiden kehittymistä Ateenassa. Mitä enemmän aamupäivää kului, sitä vaikeampi oli Annæus Domitiuksen — viinistä ja seurasta huolimatta — hillitä kärsimättömyyttään, joka alkoi muuttua todelliseksi levottomuudeksi, vaikkapa hän tiesikin, että Pylades oli toimittanut kaikki niin hyvin kuin mahdollista.

Pyladeen viimeisessä kirjeessä oli ollut seuraavat rauhoittavat sanat:

"Piispa on hyväksynyt ehdotukseni ja sallii aseiden levätä Peiraieuksessa iltaan asti. Roistoväki on siis meidän käytettävänämme. Meidän miehet ovat sekoittuneet joukkoon, ja varmaan tämä kohta marssii takaisin kaupunkiin. Kryysanteus on talossaan, jonka hän on avannut turvapaikaksi monille atanasiolaisille. Tästä saadaan uusi syy siihen, mikä joka tapauksessa on tapahtuva".

Kuten sanottu, nämä sanat olivat omiaan Annæus Domitiusta rauhoittamaan. Vaan hän pelkäsi vieläkin, että valmistettu isku tulisi liian myöhään, ja liian myöhään se tulisi, kun Petros jumalanpalveluksen jälkeen saisi kätensä vapaiksi ja voisi lähettää pappinsa joukon itseoikeutetuiksi johtajiksi. Nämä varmaan kääntäisivät vaaran pois Kryysanteuksesta ja suuntaisivat roistoväen raivon muuanne.

Tanssin ilojen perästä tulivat pöydän. Huvilan archimagirus (mestarikokki) oli osoittanut taitoa, joka auttoi pysyttämään seuran mielialaa ylimmillään. Pirteä puhelu sysäsi syrjään pelikuutiotkin, jotka jälkiruokaa syötäessä pantiin esille. Vieraita palvelivat valitut orjapojat, joiden pitkiä kutreja Olympiodooros käytti pyyhinliinanaan, kun ruokalajien välillä kuivasi hyvänhajuisella vedellä valettuja käsiään. Keskustelu ei ollut ainoastaan hurjan iloinen; se oli suorastaan jumalaton. Turhaan Annæus Domitius muistutti näennäisen totisesti että hän oli kateekuumeni, että muka piti säästettämän hänen uskonnollista tunnettaan ja jumaluusopillista vakaumustaan; kristittyjen kolmipäiselle jumalalle naurettiin, samoin vanhalle leininsyömälle Zeus-jumalallekin. Pilkalla ei ollut rajoja, ja jos Olympoksella vielä olisi ollut ukonnuolta, niin hurjat herjaukset olisivat sen vetäneet seuran niskoihin.

Irvisteltiin tyhmälle sielun kuolemattomuuden uskolle ja ylistettiin sitä viisasta oppia, joka käskee elämään niin kauan kuin elää. Pöydässä oli yhdeksän henkeä, huudettiin kymmenettä, luurankomiestä. Ja luuranko, joka oli käsillä, koska häntä ei koskaan saanut puuttua hyvin varustetussa ja vieraanvaraisessa talossa, jos vieraat häntä vaativat esille, luuranko tuotiin sisään ja sai paikan vieraiden joukossa, pehmeällä leposohvalla pöydän vieressä. Häntä seppelöitiin, pikari pantiin hänen suulleen ja häntä pilkattiin, kun ei voinut juoda.

Tällä välin pöydänkattaja tuli sisään, kuiskasi jotakin herransa korvaan ja poistui.

Annæus Domitius nousi, otti kauhan ja löi sillä voimakkaasti isoon, keskellä pöytää jälkiruoan herkkujen seassa seisovaan juomamaljaan, kunnes sai pirullisella melulla seuran kuuntelemaan.

Hän pani pois murattiseppeleen, rupesi totisen ja arvokkaan näköiseksi ja sanoi:

— Lapset, lausuin äsken sanasen teologisesta vakaumuksesta. Se sana oli vakava, niin vakava, että se ei voinut muuta kuin jäädä huomaamattomaksi vieraaksi niiden leikkisäin siivellisten lemmenjumalien joukossa, jotka räpyttelevät teidän huuliltanne. Minä rakastan iloa, lapseni, vaan älkää unohtako, että olen kirkon oppilas! Minulle itselleni sen muistuttaa tämän laihan, hiljaisen, sanattoman, juhlallisen vieraan tulo, jonka lihattoman otsan olette seppelöineet niityn ruusuilla, ja jonka suulle, minkä kuolema on sulkenut ja mädännys jälleen avannut, olette panneet kuohuvan pikarin. Hän on vaiti ja puhuu kuitenkin kahdenlaista kieltä. Teille, maailman lapsille, hän sanoo: nauttikaa, kun aika on, sillä kerran olette yhtä kuoppasilmäisiä, lihattomia, kylmiä ja mykkiä kuin minä. Minulle hän puhuu toista kieltä. Tyhjistä silmäonteloista näen katseen, joka kysyy minulta: mitä sinä täällä teet? Lapseni, tämä kysymys on nuhteleva ja uhkaava kirkon oppilaalle. Se ei minua pelota, vaan se pakottaa minut poistumaan. Minä kunnioitan iloa ja tunnustan huvin kuninkaalliset oikeudet. Minä tunnustan ne silloinkin kuin se raivoaa tyrannin tavoin. Minä tunnustan ne, vaan lähden, kuten Paetus, neuvoskamarista, kunnes se taas pitää valtikkaansa mahtuneella kädellä. Minä poistun, jottei minun tarvitsisi nostaa kapinaa. Täten tyydytän myös tunteeni kristinopin oppilaana ja teologisen vakaumukseni. Minä menen, palatakseni, kun keskustelu, joka minusta nyt näyttää olevan male praecinctum, huonosti vyötetty, on järjestänyt kitooniansa häveliäämpiin poimuihin. Tällä tavalla ratkaisen sen suuren probleemin, jonka olen pannut koko elämäni tutkimuksien päämääräksi, kuinka nimittäin tulee yhdistää elämänilo kirkon oppilaan velvollisuuksiin, kuinka noudattaa niitä sääntöjä, jotka minulle uskoni antaa, sama usko, jota korkea ja pyhä majesteetti, Constantius Augustus, keisarini ja herrani, niin hartaasti tunnustaa, ja jonka sentähden täytyy olla korkeammalla kuin mihin mitkään vastaväitteet ulottuvat — kuinka, sanon minä, tulee yhdistää nämä velvollisuudet niin hurmaavan seuran nauttimiseen kuin teidän.

Annæus Domitius oli puhunut. Hän tyhjensi pikarinsa ja poistui.

— Dionyysoksen kautta, mainio tekosyy, kun tahtoo mennä nauttimaan oksetinta![27] huudahti Karmides.

— Siinäpä syy. Oikein arvattu! Aivan niin! huusivat toiset.

— Suloinen Myrooseni, jatkoi Karmides, — kun hän puhui huonosti vyötetystä kitoonista, niin ei kai suinkaan tarkoittanut sinun kitooniasi?

— Ei, hän tarkoitti Praksinoan, lausui Olympiodooros; — Praksinoa, sinä et ollenkaan osaa järjestää kitooniasi; minä tahdon nyt heti opettaa sinulle sekä hyvin häveliäät että vähemmin häveliäät poimut, niin että täst'edes voit erottaa ne toisistaan sekä olla loukkaamatta niin hyvin kirkon oppilaan tunnetta, kuin hänen teologista vakaumustaankin.

— Praksinoa, lausui Karmides, — älä ota Olympiodoorosta opettajaksi! Hänen taitonsa kitoonin järjestämisessä ei ole luultavasti suurempi kuin hänen taitonsa epigrammien sepustamisessa. Pane joku kitooni ystävämme luurankomiehen ylle, ja anna Olympiodooroksen siinä näyttää häveliäämmät ja vähemmin häveliäät poimut!

— Huu, tuota pilaa! huudahti Myroo. — Palladios, anna mulle pikari, että saan huuhtoa sen viinillä alas.

— Kas tässä! Maljasi, armaani! Karmides, mikä aika meillä on?

— Aikako? Kuka puhuu täällä ajasta? Jätä se sana ihmisille. Se ei kuulu meille, kuolemattomille jumalille.

Vankkana aina Olympi on, tuo jumalain ikilinna rauhasa. Myrskyt ei sitä horjuta, ei sade kasta, ei pyry peittele; vaan sitä piirittää valosampi ilma ja päällitsen yhä aaltoilee valohohto. Siell' ikiautuitten ilo pauhaa päivästä päivään.[28]

— Hyvät ystävät, jatkoi Karmides, ojentaen jäseniään sohvalla, — sopikaamme kaikki siitä, että olemme jumalia ja onnellisempia kuin jumalat. Lopullisesti kaikkityyni riippuu sopimuksesta. Miksi emme siis tekisi itseämme onnellisiksi ja kuolemattomiksi?

— Sovittu! Kuolemattomuutemme malja!

— Koska olemme jumalia, hyvät ystävät, niin emme suinkaan ole uteliaita. Muutoin kysyisimme ehkä: miltä tällä hetkellä Ateena näyttää? Mutta minä arvaan, ettei meistä kukaan putoa niin typerästi alas Olympoksesta kurjalle maapallolle. Siis, Ateenan malja! Se kadotkoon maan päältä!

— Ja vieköön velkojamme mukaansa!

— Ateenako? Mitä Ateena on? Maapallon malja! Hajotkoon se sitte atomeiksi! Se kadotkoon jalkaamme alta!

— Myroo, tässä on tilaa sohvalla vieressäni! Pane tähän pitkällesi, maan kadotessa altamme. Valitettavasti, Myroo, et sinä oikeastaan ole se, jota minä haluan syliini, kun nyt liitelen yläilmojen läpi tyhjiinrauenneen maailman ylitse. Vaan se ei merkitse mitään: pimeässä kaikki erotukset katoavat. Lamput sammuksiin!

— Kysyn vielä kerran, mikä aika meillä on, änkytti Palladios juovuksissa kuten toisetkin, — sillä kun nyt olen jumala, niin tahdon olla säädyllinen jumala, jolla on hyvän porvarin kotitavat ja joka sammuttaa lamppunsa puoliyön aikana, ei koskaan ennen ja harvoin myöhemmin. Mikä aika on, kysyn minä?

— Puoliyö on jo ohitse.

— No hyvä, lamput pois! Missä Praksinoa on?

— Ei yhtään nenäkkäitä kysymyksiä! vastasi Olympiodooros. — Onhan luurankomies paikallaan, Palladios. Keskiyö on ohitse. Minun on uni. Lamput pois!

— Ei, ei, tanssitaan! Miksi soitto on tauonnut? Soittakaa kalabista, kalabista!

— Kuka pyytää kalabista?

— Luurankomies.

— Anna minulle tuoreempi seppele!

— Ota luurankomieheltä!

— Kalabista! Minä teen karkelon nuoren syyrialaiseni kanssa. Kalabista!

— Täytä pikarini!

— Ota luurankomiehen!

— Orjat, lamput sammuksiin!

— Orjat, soittakaa kalabista!

— Lamput pois!

— Kalabista, kalabista!

Kun huutoja ja yhä sekavammaksi käynyttä puhelua oli kestänyt sillä tavoin hetkisen, palasi Annæus Domitius vieraiden luo. Häntä oli aulassa odottanut keisarillinen lähetti. Se kirje, jonka tämä oli tuonut, oli pistettynä Akaian prokonsulin vyöhön. Tällä hetkellä hänen kasvoissaan ja olennossaan oli jotain, jota ei niissä ennen ollut näkynyt, jotain joka oli äsken kadonneen Seileenoksen suora vastakohta.

— Hyvät ystävät, sanoi hän, — kohtalo oli suojelusjoukkoani väkevämpi. Virkavelvollisuuteni kutsuu minut Ateenaan, jossa hirveä meteli huuhtelee katuja verellä…

— Pyh, anna kristittyjen repiä kappaleiksi toinen toisensa! keskeytti häntä joku vieraista.

— Toinen toisensako? Niin, toinen toisensa ja teidät! Kaupungissa kaikuvat nyt huudot: kuolema epäjumalien palvelijoille!

— Pyh, huutakoot vaan!

— Ateena palakoon!

— Anna heidän rauhassa tappaa meidän velkojamme! Mitä se sinuun koskee?

— He kai huutavat myös: kuolema juutalaisille, jotka ristiinnaulitsivat meidän Jumalamme!

— Kuolema juutalaisille! Kuolema koko ihmissuvulle!

— Lamput pois!

— Kalabista, kalabista, te orjat!

Ainoa seuran jäsen, joka otti korviinsa prokonsulin sanat, oli Karmides. Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti:

— Hevonen ja mantteli! Minä lähden sinun kansaasi kaupunkiin!

— Ystävät, huusi Annæus Domitius keskellä melua, — Akaian prokonsulin ei sovi sallia Ateenan palaa, jos hän voi tulen sammuttaa, vaikkapa tekisi sen omalla verellään. Ateena, tuo mainio, muistorikas! Ateena, tieteen ja taiteen emo! Ateena, keisarin silmäterä! Hyvät vieraat, minun täytyy jättää teidät… tulkaa kaupunkiin jälessä … siellä jatkamme juhlaa. Täällä on ainoastaan kaksi maljaa jälellä. Pystyyn, ja pikarit käteen! Pystyyn, sinä tylsä, välinpitämätön, turmeltunut nuoriso! Pystyyn jokainen, ken vielä rakastaa isiensä muistoa! Pikarit, pikarit! Vanhojen, ikuisesti nuorten jumalien malja!

— Kuules kirkon oppilasta!

— Vaiti, täällä ei ole ketään kirkon oppilasta. — Jumalien malja!

Hän tyhjensi pikarinsa. Karmides katseli Annæus Domitiusta kummastellen. Hän tunsi hänet ja aavisti äkkiä hänen käytöksestään, hänen ryhdistään, hänen äänestään, että jotain erinomaista oli tapahtunut tai oli tulossa.

— Viimeinen malja, mutta kaikkein etevin! huusi Annæus Domitius tarttuen suureen keskellä pöytää seisovaan maljakkoon. — Pohjaan, tyhjentäkää se pohjaan maailman herran, Rooman keisarin, Julianus Augustuksen onneksi!

Syntyi kuolon hiljaisuus. Karmides tarttui Annæus Domitiusta käsivarteen ja kuiskasi:

— Tiedätkö, mitä sanot? Tai mitä on tapahtunut?

— Vaiti, vaiti! Hän on juovuksissa. Hän puhuu meiltä pään poikki! Kirous! Orjat ovat kuulleet hänen huutonsa. Olemme hukassa!

Vieraat olivat äkkiä selvinneet. He kuiskuttelivat ja katselivat toisiaan pelästynein silmin.

— Mitä? huudahti Annæus Domitius. — Mitä tämä äänettömyys merkitsee? Seisonko kapinallisten joukossa? Minä vannon Julianuksen nimen kautta laskevani kaikkien teidän päänne jalkoihini, vieläpä ennen auringon laskua, jos kieltäydytte juomasta laillisen keisarimme onneksi. Eläköön sanctissima majestas, dominus Augustus Julianus Imperator, pontifex maximus, pater patriae, restitutor orbis!

Hän nosti maljan huulilleen ja paiskasi sen tyhjänä lattiaan. Samassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja ääni sanoi: — Hevosesi on esillä.

— Tässä on miekkasi ja sadevaippasi.

Kamariorja kiinnitti miekan herransa vyöhön ja manttelin hänen olkapäilleen.

Annæus Domitius riensi ulos, nousi Akilleuksensa selkään ja ratsasti pois.

* * * * *

Tiellä tuli häntä vastaan viimeinen Pyladeen lähettiläs. Prokonsuli seisautti hevosensa ja katsahti kirjetauluun, jossa olivat seuraavat sanat:

"Lukuisa kansanjoukko lähestyy Tripodikatua, kun tätä kirjoitan. Huudetaan että Kryysanteus on pilkannut Kristusta." Annæus Domitius joudutti hevostaan.

— Pylades hiiteen! Kymmenentuhatta keihästä roistoväen niskaan! Jos nyt tulen liian myöhään pelastamaan Kryysanteusta! Oi, Akilleukseni, jospa sinulla nyt olisi siivet! Kirottu lihavuuteni! Tässä tulee ratsastaa itselleen konsulin virka tai taittaa niskansa yrityksessä.

* * * * *

Kun Annæus Domitius ratsasti Tripodikadulle, niin se oli täynnä ihmisiä.

Vaan nämät olivat niin hiljaa, että häntä kummastutti. Mitä se merkitsi? Oliko hän tullut liian myöhään?

Ylhäällä Akropoliin ylimmällä rinteellä seisoi joukko pelokkaita katselijoita, Kryysanteuksen uskonveljiä. Annæus Domitius kirosi heidän pelkuruuttaan; he olivat ehkä nähneet, liikahtamatta paikaltaan, kuinka Kryysanteuksen taloon oli rynnätty, hän itse ja hänen tyttärensä, pakanain rakastama Hermione, revitty kappaleiksi raivokkaiden kristittyjen käsissä. Ja kuitenkin olisi päätteliäs joukko äkkiä hyökäten tuolta ylhäältä voinut musertaa alhaalla kadulla olevan yhteen sullotun väen.

Prokonsuli oli vetänyt kaapunsa taaksepäin, jotta kansa hänet tuntisi. Raivattuaan itselleen kappaleen tietä kansan läpi ja tultuaan lähelle arkontin taloa, missä ahdinko oli suurin, hän näki portin edessä ratsumiehen sotilaiden ympäröimänä, joiden keihäät ja kypärit näkyivät joukon yli. Ratsumies oli Pylades.

— Tilaa Akaian prokonsulille! Mikä on tekeillä? Mitä tämä väentunkeilu merkitsee? Tilaa keisarin nimessä!

Annæus Domitius näin huusi ja nosti korkealle kirjetaulua, jonka kuvitetut ja kullatut kehykset todistivat sen olevan keisarillinen käskykirje tai hallituksen julistus.

— Eläköön Annæus Domitius! huudettiin joukosta, sillä prokonsuli kävi homoiuusialaisesta ja oli aina tavoitellut rahvaan suosiota. — Eläköön Akaian prokonsuli! Eläköön homoiuusialaisuus!

Näitä huutoja seurasi välittömästi toiset, jotka kuuluivat kauempaa kadulta:

— Vääräuskolaiset ulos! Kuolema pakanoille!

Se äänettömyys, joka kansan kesken oli vallinnut prokonsulin tullessa, oli vaan ollut tilapäinen. Oltiin kuunneltu pappia, joka juuri sillä hetkellä oli lopettanut puheensa kansalle. Pappi oli kadonnut Kryysanteuksen talon ovesta.

— Annæus Domitius! mutisi Pylades, kun matkan päästä huomasi hänet. — Hänkö täällä? Mitä tämä merkitsee?

Vaan kun tribuuni pian sen jälkeen älysi, mitä prokonsuli piti kädessään, valtasi hänet epämääräinen aavistus.

Hän ratsasti prokonsulia vastaan läpi joukon, joka prokonsulin ympärillä oli vaiennut havaittuaan kunnioitusta vaativan taulun. Olihan se keisarin, tuon Jumalan voidellun, tahdon julistaja. Sillä välin jatkuivat kauempana yhä kovemmin huudot: Vääräuskolaiset ulos!

— Pylades, kuiskasi prokonsuli hätäisesti tarttuen tribuunin käsivarteen, — mitä on tapahtunut? Tulenko liian myöhään? Mitä on tehty Kryysanteukselle?

— Loistava ja jalo herra; tulet päin vastoin liian aikaiseen…

— Pian, vastaa mulle, onko hän elossa?

— Tuumamme täytyi viivyttää viime hetkessä…

— Viivyttääkö? Mikä tuuma on viivytetty?

— Ammianus Marcellinus kuulee rahvaan huudot, älyää sen tarkoituksen, rientää kirkolle, lähettää diakonilla tiedon Petrokselle…

— Kirotut olkoon sinun pitkät juttusi! Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanot. Elääkö hän vielä, kysyn minä?

— Petros lähettää minut tänne suojelemaan hänen taloaan, minä tulen, juuri kun väki näyttää aikovan rynnätä siihen, muuan pappi seuraa minua, pappi puhuu kansalle ja hänen onnistuu saada keskustelu aikaan, kansa vaatii aluksi, että talossa olevat vääräuskolaiset annettaisiin ulos, keskustelua jatkuu vielä tällä hetkellä … ja me olemme täällä puolustamassa viimeiseen mieheen arkontin henkeä…

— Ylistetty olkoon minun onnellinen tähteni. Jalo Kryysanteus!

— Ahaa! mutisi Pylades vaaleten, — minä alan ymmärtää…

— Keskustelut ovat lopussa, jatkoi Annæus Domitius kovalla äänellä. — Mitä merkitsee tämä elämä, nämä huudot, tämä kansanpaljous? Mikä on tapahtunut minun poissaollessani? Onko täällä kapina? Uskalletaanko häiritä rauhaa, rikkoa lakeja, ylenkatsoa keisarin majesteettia?

— Loistava ja jalo herra!…

— Minä annoin, siihen velvoitettuna, joukkojen johdon Ateenan piispalle. Onko hän käyttänyt niitä häiritäksensä järjestystä, sen sijaan että olisi sen ylläpitänyt? No, Akaian prokonsuli kuitenkin lopullisesti vastaa siitä, että pidetään lait pyhinä ja että keisarin valta pysyy voimassa. Minä otan jälleen haltuuni päällikkyyden. Kansanjoukon täytyy poistua; muuten se hajoitetaan väkivallalla. Järjestys pitää saataman entiselleen virkamiesten, sotajoukkojen ja kaikkien kunnon kansalaisten avulla. Missä sotajoukot ovat?

— Suurin osa Peiraieuksessa…

— Mitä perkelettä ne tekevät Peiraieuksessa?… Ja muut?

— Asetetut pääkirkon luo…

— Mitä perkelettä ne tekevät pääkirkon luona? Ei ainoatakaan miestä tarvita pääkirkolle. Sinä kutsut paikalla tänne sen voiman, joka on asetettu pääkirkon luo, panet huudot vaikenemaan, muistutat kansaa kapinalaista ja kuritat niskoittelevat. Pylades, jatkoi Annæus Domitius alentaen ääntänsä, — tänään sinä perustat tulevaisuutesi…

— Ahaa… Minä aavistan…

— Vaiti!

— Lähetän heti centurion kutsumaan tänne lisäväkeä.

— Ja minä menen puhumaan Ateenan arkontin kanssa…

Prokonsuli astui alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset eräälle sotilaalle. Juuri silloin tuli pappi ulos. Hän näytti huolestuneelta. Kun hän huomasi prokonsulin, kirkastuivat hänen kasvonsa heti ja hän huudahti:

— Sinä tulet kuin Herran enkelin lähettämänä, jalo herra! Kuten kuulet, vaativat oikeauskoiset arkonttia antamaan ulos ne vääräuskolaiset, jotka ovat turvautuneet hänen taloonsa. Hänen vastauksensa on minulle vaikea esittää kansalle. Hän sanoo antavansa ulos vääräuskolaiset, mutta ainoastaan maallisille ja laillisille viranomaisille, kun kansa ensin on poistunut…

Prokonsuli katkaisi hänen puheensa.

— Sinäkö olet välittäjä Kryysanteuksen ja näiden ihmisten välillä…

— Olen; minun korkeasti kunnioitettava piispaisäni on…

— Oletko välittäjänä Ateenan arkontin ja näiden karjukitojen välillä?

— Hänen ja oikeauskoisten välillä, loistava herra.

— Laillisen viranomaisen ja kapinoivan kansanjoukon välillä? Vannon kautta Jumalan ja keisarin, että sinut hirtetään millä köydellä vain sattuu kansankiihottajana ja kapinoitsijana, ellet paikalla korjaa luitasi täältä ja laita niin, että roistoväki seuraa sinua.

Tämän keskustelun aikana huudettiin yhä: vääräuskolaiset ulos! Eläköön prokonsuli! Kuolema pakanoille!

Pappi seisoi ällistyksissään ja seurasi silmillään prokonsulia, kun tämä eteisen kautta astui aulaan.

Siellä ei suinkaan vallinnut sellaista hämminkiä, kuin olisi saattanut odottaa. Pylväskäytävässä, joka suojasi virtailevalta sateelta, oli Hermione, ympärillään lukuisa seura: filosofeja ja reetoreja Ateenan yliopistosta, useimmat Akadeemian oppilaat, sotatribuuni Ammianus Marcellinus ja muutamia Ateenan etevimpiä kansalaisia perheineen.

Niille vainotuille kristityille, jotka olivat löytäneet turvapaikan Kryysanteuksen luota, oli huoneen ylikerta luovutettu. Talon kaikki mies- ja naispalvelijat olivat koolla naisten pihassa.

Annæus Domitiuksen tulo sai aikaan suuren ja iloisen hämmästyksen. Ja sitä vielä enensi hänen esiytymistapansa. Kryysanteuksen, joka oli mennyt häntä vastaan, hän sulki sydämellisesti syliinsä. Sen jälkeen hän tervehti seuraa, kiirehti Hermionen luo ja nosti hänen kätensä huulilleen.

— Ja me, jotka luulimme sinun olevan Korintoksessa! huudahti Kryysanteus.

— Jalot ystäväni, siellä olisin ollutkin, ellei joku aavistus … voinpa sanoa: jumalallinen ääni … olisi kutsunut minua takaisin Ateenaan. Minä tulen onnettomalla, tai oikeammin, onnellisella hetkellä. Meidän muuten niin tyyni, iloinen ja kaunis Ateenamme on, kuten olen nähnyt, rikollisten yllyttelijäin, raivokkaiden uskonhullujen käsissä. Olkaa huoleti, hyvät ystävät! Tunnin kuluttua järjestys on entisellään. Sinua, Kryysanteus, en voi kyllin lämpimästi kiittää siitä, että olet antanut turvapaikan sellaisille kansalaisille ja keisarin alamaisille, jotka muutoin olisivat joutuneet teologisen raivon uhreiksi. Ajat ovat pahat; teologinen tarttuma kulkee ruttona läpi maailman; vaan emme huuda jumalallisia valtoja turhaan avuksemme. Ystävät, minä tuon teille tärkeän sanoman. Sallimus on hyväksi nähnyt täältä poiskutsua pyhän majesteetin, keisarimme ja herramme, Constantius Augustuksen, jumalien ja cæsarien taivaaseen. Isänmaalla on uusi isä. Tänään on Rooman ja maailman hallitsija Julianus.

Yleinen äänettömyys seurasi näitä sanoja. Lausuttuina muutama tunti ennen, miltä huulilta tahansa, ne olisivat olleet majesteettirikos ja tuottaneet kuoleman. Ne kuuluivat rohkeilta, hirmuisilta nytkin, Annæus Domitiuksen huulilta, täälläkin, sellaisten ihmisten joukossa, joiden sisimmät toiveet ne toteuttivat, joilla niistä oli odotettavana elämä ja vapautus uhkaavasta vaarasta — jotka siinä tapauksessa, jonka ne ilmoittivat, näkivät enemmän kuin oman onnensa: se takasi Rooman valtakunnan rauhan, ihmiskunnan menestyksen, totuuden voiton. Oli ikäänkuin joka yksityinen sydän tässä seurassa olisi, yhdessä sen sydämen kanssa, joka sykkii aikakausien povessa, tuntenut tämän vaiheen merkityksen. Vaan kun oli päästy ensimäisestä hämmästyksestä, kiirehti kukin omalla tavallaan ilmaisemaan tunnetta, jota ei voitu sanoin lausua. Kryysanteus ja hänen tyttärensä ilmaisivat sen keskenänsä katseella, kädenpuristuksella; toiset syleilivät toisiaan, toiset päästivät riemuhuutoja. Prokonsuli sanoi viimein kääntyen Kryysanteuksen puoleen:

— Minä vaadin nyt sinun tehokasta apuasi järjestyksen palauttamiseksi. Et ole turhaan Ateenalaisten arkontti. Käykäämme toimeen heti! Onhan sinun uskonveljiäsi suuri joukko keräytynyt Akropoliille?

— On. Tahdotko, että annamme heille aseet?

— Sinä lausuit ajatukseni.

— Minä vastaan siitä, että käyttäytyvät arvokkaasti ja maltillisesti. Heillä on vääryyksiä kostettavina, vaan he antavat koston jumalille ja Julianukselle.

— He seuraavat sinua, johtajaansa … siinä on kylläksi. Onpa oivallinen asia, että Pallas Ateenan temppelissä on asevarasto.

— Ja että minulla on avain opistodomokseen, missä aseet säilytetään. Olen käytettävänäsi. Menenkö heti sinne ylös?

— Mennään yhdessä. Minun tulisi tänään olla ainoastaan sinun varjosi, lisäsi prokonsuli hymysuin, viitaten pilaan, jota Constantiuksen hovimiehet tekivät Julianuksesta, — sillä sinähän opetit keisarillemme sotataidon Akadeemian puutarhoissa. Sinulla on kunniata oppilaastasi. Germanian metsät, Frankkien ja Allemannien kuninkaat sen todistavat… Älä pelkää, hän lausui Hermionelle, joka piti isäänsä kädestä kiinni ja kuunteli ulkoa yhä kuuluvia huutoja, — älä pelkää, jalo Hermione. Me menemme tukkimaan räyhääjien suut. Ammianus Marcellinus, seuraa meitä Akropoliille, ennenkuin rupeat jälleen johtamaan palatiineja!

Annæus Domitius lähti aulasta Kryysanteuksen ja Ammianus Marcellinuksen kanssa.

Kansa tunkeili, sysi ja huusi kuten ennenkin portin ulkopuolella. Sen kärsimättömyys kasvoi. Sen mielestä sovinnonhieromiset veivät liiaksi aikaa. Pappi, joka siihen asti oli niitä johtanut, oli, päästäkseen ehein nahoin leikistä, vakuuttanut että prokonsuli nyt oli ottanut asian haltuunsa, ja sen jälkeen hän oli hiipinyt pois. Pylades sotamiehineen vartioitsi porttia, eikä roistoväki ollut vielä asettunut uhkaavalle kannalle aseellista joukkoa vastaan.

Sillä välin kansanjoukkoon liittyi joka hetki uusia tulokkaita, jotka olivat kuljeksineet läheisten kaupunginosien lävitse ryöstäen ja surmaten. Yhtä joukkuetta, joka turhaan oli koettanut päästä täpötäynnä olevaan pääkirkkoon, johti kamala Kyyriaka, Kolyttoksen raivotar.

Kun Kryysanteus esiintyi Annæus Domitiuksen rinnalla, syntyi hetkiseksi hiljaisuus. Ihmeteltiin, mitä tämän piti merkitsemän. Sillä aikaa prokonsuli vaihtoi muutaman sanan Pyladeen kanssa. Sotilaat avasivat heille tien kadun poikki. Huudettiin sekaisin: eläköön prokonsuli, kuolema pääpakanalle! Muutama askel vain, ja jo oltiin Akropoliin rinteellä. Siltä puolelta veivät jyrkät portaat ylös kukkulalle. He pääsivät sinne ilman mitään vaaraa. Matka maksoi prokonsulille ainoastaan muutaman hikipisaran.

Joku minuutti sen jälkeen Tripodikadulla tungeskelevat homoiuusialaiset saivat kuulla Akropooliilta riemuhuudon. Huuto: Julianus Augustus, tuhannen äänen, miehien, naisten ja lasten nostamana, iski lyijyn raskaana alhaalla olevaan joukkoon. Samalla hetkellä näkyivät kadun suussa pääkirkolta marssivien legionalaisten ensimäiset rivit. Ne täyttivät koko kadun leveyden. Kansanjoukko sysättiin takaisin tai ylös pylväskäytäviin. Pylades järjesti joukot pitkään rintamaan. Akropoliin rinteeltä nähtiin aseellisia joukkoja astelevan alas. Väsymätön prokonsuli tuli taasen näkyviin, nousi kappadokialaisen hevosensa selkään, ratsasti rintaman keskikohdalle, nosti kätensä, jossa oli keisarillinen kirjetaulu, ja puhui sotilaille:

— Roomalaiset! Meidän herramme ja keisarimme, Constantius, on mennyt isiensä luo. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, korkea, mainehikas sankari Julianus, jonka sotatoverimme, Gallian legionat ovat huutaneet keisariksi, on valtakunnan ainoa laillinen hallitsija; Rooman senaatti, kansa ja legionat ovat yksimielisesti tunnustaneet hänet valtiaaksi. Hän seisoo tänään Uudessa Roomassa, Constantinuksen kaupungissa keskellä länsimaiden kaikkia sotajoukkoja, ilosta hurmaantunut kansa ympärillään. Sotamiehet, yhtykää maailman yleiseen riemuun! Tunnustakaa Julianus Augustus keisariksi! Dominus Julianus Augustus!

Pylades astui alas hevosensa selästä ja laskeutui polvilleen. Centuriot ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Kohotettiin miekat ja kilvet ilmaan. Pitkin koko rintamaa kajahti huuto: Dominus Julianus Augustus!

Akropoliilta alasmarssivat joukot yhtyivät riemuiten huutoon. Sitten tuli kristittyjen vuoro. Heidän tarvitsi ainoastaan tointua hiukan, saada selvä käsitys asemasta ja päästä erilleen hurjimmista uskonkiihkoisista ja verenjanoisista, jotka itsestään hiipivät pois — yhtyäkseen hekin kaikin voimin tunnustushuutoon. Onhan kaikki esivalta Jumalalta, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna.

Vääräuskolaisveren jano oli kerrassaan kadonnut. Oikeauskoisuuden vaippaan kääriytynyt ryöstönhimo ja yksityinen viha näkivät parhaaksi hiipiä matkoihinsa ja piiloutua, minne hyvänsä saattoivat. Äsken niin raivokas joukko oli hajautunut kuin tuhka tuuleen. Toiset kiirehtivät kotiinsa, sulkeutuivat huoneisiinsa ja rukoilivat Jumalaa oikean opin puolesta, jolle nyt koitti hirveä tulevaisuus. Toiset — ja niitä oli paljoa enemmän — ihmettelivät itseään eivätkä voineet käsittää, kuinka tuo pieni "i", joka erottaa homoiuusionin homouusionista, oli äsken voinut olla heistä niin suuri ja tärkeä. Nyt se oli heidän silmissään vähennyt huomaamattomaksi pilkuksi; vieläpä yksi ja toinen, lähemmin asiata aprikoituaan, arveli nyt ett'eivät vanha oppi ja kristinusko tainneetkaan olla niin erilaisia — että juopa niiden välillä ei suinkaan ollut niin leveä, ettei voisi seisoa jalka kummallakin puolella ja siinä asemassa odottaa tulevaisuutta. Vaan useimmat vapisivat tilintekoa ajatellessaan. Murhattujen atanasiolaisten veri huusi maasta, ja tuli heidän kostajakseen heidän sukulaisensa tai keisarin valta, niin koston täytyi tulla hirmuiseksi. Kolyttokselta saadut veriset voitonmerkit olivat pudonneet voittajain käsistä ja viruivat nyt pitkin katuja. Ne jotka olivat punanneet kätensä vääräuskolaisverellä kiirehtivät niitä huolellisesti pesemään. Sen mukaan kuin sanoma Constantiuksen kuolemasta ja Julianuksen rauhallisesta valtaistuimelle-noususta levisi kaupunkiin, se lakaisi pois kaduilla kuljeksivat homoiuusialaisjoukot, ja ne legionalaisten tai aseellisten kansalaisten patrullit, jotka kohta kulkivat kaikkia katuja pitkin, eivät kohdanneet mitään vastarintaa, eivät mitään epäjärjestystä.

Määrättyänsä miten sotajoukot olivat sijoitettavat kaupunkiin, Annæus Domitius lähti Pyladeen kanssa yhden sotilascenturian etunenässä pääkirkkoon.

VIIDESTOISTA LUKU.

Muuan ylösnousemus kuolleista.

Pääkirkkoon kokoutuneilla homoiuusialaisilla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mikä kaupungissa oli tapahtunut. Tapauksia saattaa tapahtua, niin kohtalorikkaita ja kuitenkin niin äkkinäisiä, että se, mikä äsken oli jokapäiväisen elämän keskuksena, seuraavana hetkenä on sen kehän ulkopuolella ja seisoo ikä-loppuna keskellä uusia oloja. Pääkirkkoon oli kokoutunut joukko uskovaisia, hartaita tai uteliaita homoiuusialaisia, ja ne tunteet, jotka heidät olivat sinne tuoneet, eivät suinkaan olleet jäähtyneet temppeliholvin alla. Kaikki mitä oli nähty ja kuultu, mitä yhä vielä nähtiin ja kuultiin, oli päin vastoin kiihottanut nuo tunteet huimaukseen saakka.

Kun astui kirkon pääportista sisään, niin tuli keskimäiseen pitkäänlaivaan. Sitä muodostivat mahtavat, antiikkisista temppeleistä otetut pylväät, jotka holvikaarien yhdistäminä kannattivat kolmikupuista kattoa. Sivulaivojen ylipuolella olivat naisten parvet. Perällä oli korkeammalle rakettu kuori alttareineen. Tämän edessä, keskimäisen kuvun alla, missä kirkon pitkä- ja poikkilaiva tulivat ristiin, oli aitaus ja siinä kaksi tuolia, toinen evankeliumin lukijaa, toinen saarnamiestä varten. Koko avarassa huoneessa vallitsi hämärä, paitsi kuorissa, jonka korkeista ikkunoista tulvaili valovirtoja ruumislavalle, jolla Simoon pylväspyhimys lepäsi.

Ruumislavan ympärille oli asetettu suitsutusastioita, joista hyvänhajuiset savupilvet nousivat ilmaan ja ympäröivät pyhimystä, kohoellessaan hiljakseen kuorin kupua kohti.

Kirkon mosaikkipermanto, parvet, pylväiden jalustat, ikkunakomerot, kaarisarjanteiden ulkonemat olivat ihmisiä täynnä. Ainoastaan kuorissa ja pienellä alalla lähinnä aitausta oli väljempi tila, ne kun oli varattu pappeja ja pyhiä menoja varten.

Jotensakin lähelle aitausta, vastapäätä saarnastuolia, oli asetettu salaisesta jumalanpalveluksesta kuolemaan tuomitut vääräuskolaiset. Siellä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, varakkaita kansalaisia ja köyhiä orjia. Heidän käsivartensa olivat sidotut selän taakse ja muutamat sotamiehet vartioitsivat heitä.

Tämä paikka oli vääräuskolaisille valittu sen tähden, että saarnaaja aikoi kääntää puheensa juuri heille, ja jotta heillä alituisesti olisi silmien edessä se mies, joka heidän sanottiin murhanneen.

Heidän mestauksensa piti tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen.

Tämän joukon ja lavalla makaavan ruumiin puoleen jakaantuivat seurakunnan katseet. Kun suitsutuspilvet harvenivat ja paljastivat Simoonin kalpeat kasvot, tuntui oikeauskoisista, kuin hänen huulensa aukenisivat syytöstä oikeaksi todistamaan, kuin hänen kasvojensa juonteet vääristyisivät murhaajia pelottaakseen. Odotettiin ihmettä. Kuiskailtiin, että Petros aikoi huutaa taivaan avukseen, jotta ihme tapahtuisi homoiuusialaisen totuuden todistukseksi ja vääräuskoisten kääntymiseksi viimeisessä ratkaisevassa hetkessä.

Hymni ja rukoukset, joilla jumalanpalvelusta oli alotettu, olivat loppuneet. Clemens, nuori esilukija, oli vapisevin äänin lukenut Messiasta koskevan luvun Danielin kirjasta ja kappaleen evankeliumia. Sitten oli piispa noussut saarnastuoliin.

Hän selitti ensin sovitusoppia, semmoisena kuin sitä siihen aikaan molemmat suuret kristityt lahkot käsittivät. Esivanhempiemme lankeemuksen kautta olivat kuolema ja perkele saaneet vallan maailman yli. Ihmissuku oli joutunut saatanan ja hänen enkeliensä haltuun ja palveli niitä pakanallisina jumalina. Jumala viisaudessaan oli nähnyt tämän edeltäpäin, ennenkuin loi maailman, ja armossaan määrännyt ihmissuvulle vapahtajan. Tästä Jumalan aikomuksesta perkele ei tiennyt. Kristus astui alas maailmaan orjan muodossa, antautui kuoleman alaiseksi sovittaakseen veriuhrillaan Jumalan, antautui perkeleen alaiseksi lunastaakseen vanhurskaalla ja synnittömällä sielullaan syntisten ihmisten sielut. Mutta kun hän astui alas helvettiin, niin hän teki sen ainoastaan saarnatakseen pakanain sieluille vapahduksesta. Perkele huomasi itsensä petetyksi, viekkaudella voitetuksi. Hän oli ryhtynyt täydellisesti vanhurskaaseen henkeen, Jumalan ainoaan poikaan. Tämän kautta Jeesus sai vallan hänen ylitsensä ja voi vapauttaa hänen hallussaan olevat ihmiset. Siten perkele oli voitettu ja Aatamin lapset vapahdetut.

Sitten piispa rupesi esittämään Kristuksen persoonaa. Apostoli Paavalin kirjeistä hän sai todistuksia homoiuusialaisuuden järkähtämättömästä totuudesta, ja tämän totuuden varmemmaksi vahvistamiseksi ei hän epäillyt käyttää päätelmätaitoa, koska ymmärrys on hyvä lahja, kun sitä käyttää vain kulloinkin vallitsevan opin palvelukseen eikä sitä väärin käytä muiden mielipiteiden puolustukseksi.

Aikaansaatu sovitus, niin Petros edelleen julisti, on jokaisen saatavana, mutta ainoastaan oikeauskoisen kirkon helmassa, kun uskolla omistaa itselleen Jumalan pojan vanhurskauden. Perkele ei ole enää maailman yksinvaltias ruhtinas, mutta hän on yhä vielä mahtava kuningas, joka alituisesti taistelee kirkkoa vastaan; kirkossa näet on Kolminaisuus olennoituna. Ja hän menestyy taistelussaan. Pyhät kirjoitukset todistavat selvästi, että hänen valtakuntansa, kun ajan täyttyminen lähestyy, on taas oleva vahvempi valtakunta, kunnes Kristus tulee uudestaan, kukistaa sen, tuomitsee hyvät ja pahat, oikeauskoiset ja vääräuskoiset, sekä perustaa tuhatvuotisen valtakunnan.

Siinä taistelussa perkele ottaa aseekseen ihmisen ymmärryksen. Tähän hän puhaltaa harhahengen, joka viettelee ihmistä pois kirkon mahtavasta taikapiiristä. Tämän ulkopuolella ihminen joutuu hänen valtoihinsa. Ja aika mahtaa olla lähellä täyttymistään, sillä vääräuskolaisuus leviää hirveätä vauhtia maailmassa. Antikristus on jo tullut. Luomiskirja todistaa, että langenneet Jumalan pojat, pahat henget, ovat lähestyneet ihmisten tyttäriä. Antikristus on perkeleen ja maallisen naisen poika. Hän käy ympäri maailmassa, tulee kirkolliskokouksiin, pukee papin vaatteet ylleen ja kutsuu itseään kristillisellä nimellä Atanasiokseksi.

Saarnaajaa keskeyttivät alussa usein kohisevat suosionhuudot ja kättentaputukset. Vaan nämät lakkasivat puheen kestäessä, sillä Petroksen ääni tuli niin läpitunkevaksi, hänen kaunopuheisuutensa niin valtaavaksi, että tuntui ikään kuin hän olisi lainannut salaman loisteen ja haudan pimeyden siihen kuvaan, jonka hän esitti seurakunnalle Antikristuksen riehunasta ja viimeisten aikojen harhailuista. Kuuntelijat vapisivat. Tuhansittain vaaleita, pelästyneitä kasvoja oli kääntyneenä puhujaa kohden. Hänen suunsa oli noiden tuhansien katseiden polttopisteenä. Kun puhe tuon tuostakin hetkeksi seisahtui, vallitsi kirkossa kamala hiljaisuus, kuten luonnossa ukkoseniskun jälkeen, ja ihmiset alhaalla kirkon laivojen, ylhäällä parvien puolihämärässä näyttivät kivettyneiltä.

Clemens, joka oli puhujan läheisyydessä, oli laskeutunut polvilleen. Hänen kyyneleiset silmänsä katselivat lakkaamatta kahleissa olevia atanasiolaisia. Hänen katseensa surkuttelivat heidän lankeemustaan ja kehottivat heitä kääntymään.

Petros kääntyi sen jälkeen läsnäoleviin atanasiolaisiin. Hän kehotti heitä luopumaan perkeleestä ja siitä kerettiläisestä harhaopista, jonka tämä oli heille opettanut. Hän pyysi heitä ajattelemaan, että heidän kohtalonsa heti oli oleva ratkaistu ijankaikkiseksi, että kuolema odotti heitä kirkon muurien ulkopuolella. Hän tarttui tuntilasiin, joka seisoi hänen vieressään, ja muistutti heitä, että heidän lasinsa pian oli juokseva loppuun, — silloin oli oleva liian myöhäistä. Hän viittasi hirveään haamuun, joka lepäsi alttarin edessä mustaan verhotulla ruumislavalla, häneen, jonka he olivat murhanneet — ja hänen henkensä kautta, joka nyt julisti Jumalan kunniaa ja homoiuusialaisuuden totuutta kaikkien enkelein, pyhimysten ja veritodistajain kanssa, jotka seisovat karitsan istuimen ympärillä, hän manasi heitä palaamaan ainoaan autuaaksi tekevään uskoon.

Hänen näin puhuessaan sidotut vääräuskolaiset mutisivat toinen toiselleen: — Rohkeutta, rohkeutta! Ole vahva uskossa! Vapahdus lähestyy!

— Vaimo, älä vapise, kuiskasi muuan mies viereiselleen naiselle. — Katso häntä! Häntä tuolla kulmapylvään vieressä! Ei mitään pelkoa hänen nähdessään! Hän on oleva meidän voittomme todistaja.

Erään risteyksessä olevan pylvään vieressä seisoi mies, jonka silmät alati olivat olleet vangituissa. Nämät olivat tunteneet hänet vieraaksi saarnaajaksi, joka oli esiytynyt kalkkikivilouhoksessa — Atanasiokseksi. Kun Petros saarnasi, he eivät kuunnelleet hänen puhettansa. Atanasioksen huulilta virtaili sanoja, kuulemattomia kaikille muille, vaan ei heille. Häntä he kuuntelivat.

Ja kun Petros korkealla äänellä kehotti heitä kääntymään homoiuusialaisoppiin, niin he vastasivat korkealla äänellä kuin yhdestä suusta: emme.

Tätä kieltoa seurasi kumea hälinä seurakunnan puolelta; hämmästyttiin kuinka uppiniskaisia he olivat.

Hetken vaitiolon jälkeen Petros sanoi surullisella ja vakavalla äänellä:

— Herra ei ole salliva, että hänen oppiansa pilkataan. Hän pitää tähdet kädessään, taivas ja maa ovat hänelle alamaiset, luonnon voimat ovat hänen orjiaan, hänellä on valta elämän ja kuoleman ylitse. Ihmeiden kautta hän on ilmestynyt meidän esi-isillemme, ja se voima, joka uudestaan sytytti elämän Nainin lesken poikaan, joka herätti Latsaruksen ja teki merkkejä apostolien kätten kautta, virtaa katoamattomana pyhän Hengen kanssa hänen kirkkonsa lävitse. — Kristityt, rukoilkaa innostuksella Jumalalta ihmettä, jotta nuo hairahtuneet sielut tulisivat palautetuiksi pois kadotuksen tieltä! Rukoilkaa, että minä, hänen vähäpätöinen palvelijansa, olisin välikappale, joka ilmaisee hänen kirkkautensa! Rukoilkaa, kuten Elias, kun hän ojensi itsensä kolmasti kuolleen nuorukaisen päälle ja huusi: Herra, salli hänen sielunsa tulla häneen jällensä! Rukoilkaa, niinkuin hän, ja me tulemme kuulluiksi, yhtä varmaan kuin Eliaskin!

Petros kumartui alas ja seurakunta hänen kanssaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kuolemaan tuomitutkin rukoilivat — rukoilivat, että kuollut nousisi todistamaan heidän viattomuutensa ja heidän vainotun oppinsa totuuden.

Kun Petros vihdoin nousi, oli siinä merkki seurakunnalle nostaa päänsä. Henkeä pidätellen odotettiin, mitä piti tapahtuman.

Juhlapukuiset papit kokoutuivat Petroksen ympärille ja astelivat alttaria kohti. He asettuivat ruumislavan ympärille. Vanhin presbyteri toi esiin ristin ja asetti sen ruumiin jalkapäähän. Piispa oli asettunut päänpuoleen.

Pää-sisäänkäytävän yläpuolella olevassa parvessa aloittivat näkymättömät laulajat juhlallista, vienoäänistä hymniä.

Petros pani kädet ristiin rinnalleen ja näytti rukoilevan. Sen jälkeen hän laski toisen kätensä kuolleen otsalle, toisen hänen sydämelleen, nosti silmänsä korkeuteen ja sanoi:

— Herra kaikkivaltias! Anna tänään kaikkivaltiutesi ilmestyä sinun nimesi kunniaksi ja sinun totuutesi todistukseksi! Herra kaikkivaltias, älä salli uskomme joutua häpeään!

— Aamen, aamen! säesti seurakunta.

Tämän jälkeen Petros kumartui kuolleen yli ja huusi suurella äänellä:

— Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan elähyttämään tätä majaa, jonka se on jättänyt! Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan puhumaan tämän mykistyneen suun kautta! Hänen nimessään, joka taittoi kuoleman odan ja särki haudan portit, manaan sinua, Simoon — herää!

Lausuttuaan nämä sanat hän vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. Muut papit jakautuivat kummallekin puolelle. Laulu oli lakannut parvella. Henkeään vetämättä kukin odotti mitä piti tuleman.

Suitsutusastiasta nousevien pilvenhattaroiden välistä näkyivät kuolleen liikkumattomat kasvot. Niihin olivat katselijoiden silmät naulatut. Kukin luuli näkevänsä, mitä mielikuvitus houkutteli näkemään: milloin toisen, milloin toisen palaavan elinvoiman merkin — silmäluomen liikkeen, suun vävähdyksen pitkän, rinnalle ulottuvan parran alla — vaan seuraavassa silmänräpäyksessä näköhairaus oli poissa.

Kivettynein piirtein, liikkumatonna hän makasi siellä. Mahtava Kuolema ei huolinut uskovaisten palavista rukouksista. Hävityksen valta ei aikonut jättää saalistaan; se asetti sen lain, jonka aikojen alussa oli saanut, rukouksen voimaa vastaan, ja Luomakunnan Herra näkyi epäröivän.

Kuitenkin, nyt vääntyvät kuolleen kasvonpiirteet tavalla; jonka olisi luullut synnyttävän kauhistusta, ellei tuo raju lihasten liike olisi kieltämättömästi ilmoittanut, että rukoukset ovat kuullut, että elämä palaa jäykistyneisiin jäseniin, että odotettu ihme on toteutuva uskon ja totuuden voitoksi. Kasvojen veltto iho vuoroin pingoittuu, vuoroin painuu syvempiin ryppyihin, silmät aukenevat, ja niistä tuijottaa lasimainen katse, jossa kuolema ja tiedottomuus vielä vallitsevat, vaan jossa äkisti välkähtää ikäänkuin tulen leimaus, jälleen sytytetyn elämän heijastus. Kirkkoon leviää runsaasta suitsutuksesta huolimatta poltetun lihan käry, löyhkäävä katku, jonka kaikki tuntevat ja kaikki pitävät kuolon pakenevan pahan enkelin henkäyksenä. Simoonin käsivarret liikkuvat paarinpeitteellä, hänen päänsä kääntyy, hän nousee istumaan, katselee ympärilleen, panee kätensä silmilleen, kuten unesta heräävä, ja hänen huulensa liikkuvat.

Vaan jos hän puhuu, niin sitä ei kuulu, sillä seurakunnan riemuhuudot vapisuttavat kirkkoa.

Petros astuu kuolleista herätetyn luo ja panee korvansa hänen suulleen. Sen jälkeen papit tarttuvat ruumislavaan, nostavat sen olkapäilleen ja kantavat Simoonin papiston erityiseen huoneeseen.

Petros kehottaa seurakuntaa kiittämään ja ylistämään Herraa. Hän vaipuu polvilleen ja johtaa seurakunnan rukoukset. Voitonhymniä lauletaan: riemuvirttä Kristuksen voitosta kuoleman yli.

Kun virsi on loppunut, ilmoittaa Petros, mitä kuolleista herännyt oli kuiskannut hänen korvaansa: hän oli todistanut homoiuusialaisuuden totuuden sanoilla, joita kerran voi kuulla, vaan ei enää toistaa; ne oli maahan palaavan veritodistajan henki tuonut karitsan istuimelta.

Sidottujen vääräuskolaisten joukosta kuului ääni, joka huusi: — Sinä valehtelet. Herra on sinut rankaiseva.

Heihin ihme oli tehnyt yhtä syvästi järkyttävän vaikutuksen kuin homoiuusialaiseen seurakuntaankin. Vaan he pitivät sitä omien rukouksiensa seurauksena, ja heillä oli se vakaumus, että Simoonin huulet olivat todistaneet heidän oppinsa totuuden. He puolestaan olivat sovittaneet Petrokseen kaikki, mitä tämä oli sanonut Atanasioksesta, eivätkä pitäneet kummallisena seikkana sitä, että sellainen vääräuskolainen, joka väärensi Moosesta ja profeettoja, oli valmis väärentämään myöskin haudasta nousseen kuolleen sanoja.

Atanasioksen ja Nikaian kirkolliskokouksen puolustajat, nuo vangitut ja kuolemaan tuomitut, eivät siis suostuneet luopumaan uskostaan. He olivat valmiit kuolemaan sen puolesta. Seurasihan sellaista kuolemaa martyyrikruunu, jota parempaa ei voinut tavoitella, palkinto, jonka edestä niin moni oli ihastuneena heittäytynyt kuoleman syliin.

Petros, hallitsevan kirkon oikeuksien ja velvollisuuksien kannattaja, oli siis turhaan käyttänyt vakuuttamisen aseita. Jälellä oli väkivallan käyttäminen. Vääräuskolaisten piti ennen mestaustaan nauttia pyhää ehtoollista, ja tämän täytyi heidän sielujensa vapahduksen vuoksi tapahtua homoiuusialaisten kirkonmenojen mukaan.

Pitkäveteisin juhlallisin sävelin kaikui kirkossa veisuu Jumalan karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit. Petros ja vanhin presbyteri astuivat alttarikehykseen. Ehtoollisleipä pyhitettiin. Pyhä pöytä odotti vieraitaan.

Ja sotamiehet toivat vieraat esille muutaman kerrassaan kädet taakse sidottuina. Vangit ponnistelivat vastaan, koettivat repiä rikki kahleensa puolustaakseen itseään, ja kun se ei onnistunut, niin he heittäytyivät lattiaan, joten heidät täytyi laahata alttarille. Sydäntä särkevät huudot ilmaisivat heidän epätoivonsa. Ja niihin sekautui tuo mieltä liikuttava veisuu: — Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!

Kun heidät oli vedetty alttarikehälle, nostivat sotamiehet heidät pystyyn. Petros käski heidän polvistua. He eivät totelleet. Sotamiesten täytyi taivuttaa väkisin heidän polvensa ja painaa heidät alttarin kehään.

Kun Petros ojensi heille leivän, he pusersivat huulensa ja hampaansa yhteen. Persoonallisuus käytti viimeistä keinoa sulkeakseen pyhän alansa ulkonaiselta väkivallalta.

Vaan tätä keinoa vastaan oli vastakeino, joka oli äsken keksitty ja tullut jo ahkerasti käytetyksi, viimeiseksi Konstantinopolissa patriarkka Makedonioksen toimesta.

Tuotiin muuan kapine, jolla vastahakoisten suut murrettiin auki ja leipä työnnettiin heidän nieluunsa.

Ensimäinen, jolle tämmöistä väkivaltaa tehtiin, tunsi tuskin huulensa vapaaksi tuosta kamalasta koneesta, ennenkuin hän koetti sylkeä leivän ulos. Vaan kun tämä ei onnistunut, niin hän löi päänsä kivipermantoon ja puhkesi valitushuutoihin.

Tämän näytelmän aikana kaikui pitkin holveja yhä laulu Jumalan karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit.

Kuorissa seisovien pappien joukossa ilmaantui levoton liikunto. Heidän joukossaan näkyi mies, jonka tulo oli heitä hämmästyttänyt ja joka nyt, vaikka häntä koetettiinkin estää, kiiruhti alttarille. Mies oli Teodooros. Hänen kasvojaan huuhtoivat kyyneleet, vaan kun hän nyt korotti äänensä, niin se kajahti voimakkaasti harmin ja tuskan kiihottamana.

Toimitus keskeytyi. Ennenkuin Petros oli ennättänyt tointua, oli Teodooros puhunut. Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sen opin nimessä, joka tahtoo pyhittää ihmisen, vaan ei kuolettaa hänen olentonsa pyhintä ominaisuutta, hän käski Petroksen irroittaa vankien siteet, käski piispaa ja seurakuntaa heittäytymään tomuun ja huutamaan armoa Jumalalta, jonka vihan he kokosivat päällensä; muutoin oli hän, Teodooros, varustautuva Eliaan hengellä ja voimalla kutsuaksensa tulen taivaasta heidän päällensä.

Hänen näitä hehkuvia sanoja lausuessaan kuului aseiden kalsketta kirkon sivukäytävästä, ja ennenkuin Petros ennätti antaa merkkiä hurjanrohkean puhujan vangitsemiseksi, olivat hämmästyneen ja kauhistuneen seurakunnan silmät kiintyneet joukkoon, joka kypäri päässä ja keihäs kädessä astui kuoriin ja asettui alttarin ympärille.

Sotilaiden etunenässä nähtiin Akaian prokonsuli.

Petros ällistyi sanomattomasti tämän nähdessään. Hän keskeytti toimensa alttarilla ja astui Annæus Domitiusta vastaan.

— Sinäkö täällä, poikani? Mikä on saanut sinut näin odottamattomasti tulemaan? kysyi piispa vaaleten, vaan malttiaan menettämättä.

— Minut ovat tänne kutsuneet ne hirveät metelit, jotka alkoivat täällä minun lähdettyäni. Minä kysyn sinulta, Petros, kuka on pannut ne alkuun?

— Minä en tiedä mistään metelistä; tiedän vain rangaistuksesta, jonka murhanhaluiset vääräuskolaiset itse ovat vetäneet päällensä. Vaan täällä ei ole paikallaan, että sinä kysyt ja minä vastaan. Tahdon tietää, mikä tuo sinut tänne näiden kaikkien keralla. On täytynyt tapahtua jotakin erinomaista. Poikani, oletko saanut tietoja Konstantinopolista tai Antiokeiasta?

— Olen, herra piispa, kummaltakin suunnalta. Vaan tässä paikassa ei mielestäni sovi sellaisista asioista laajasti keskustella.

— Olet oikeassa. Sano lyhyesti uutisesi!

— Ne ovat sitä laatua, että ne täytyy ilmoittaa sekä sinulle että seurakunnalle. Jos sinä sen vuoksi sallit minun puhua kansalle…

— Täälläkö? En, poikani. Mitä ajatteletkaan? Jos sinulla on jotakin seurakunnalle ilmoitettavana, niin sen täytyy tapahtua minun suuni kautta.

— No hyvä, sano seurakunnalle, että keisari, mielipahoissaan niistä intohimoista ja jumaluusopillisista erimielisyyksistä, jotka raatelevat maailmaa, on päättänyt asettaa sulun kirkkoriitojen raivon eteen; että hän on säätänyt koko maailmalle, uskonvapauden ja määrännyt, että jokainen, olkoon se sitte patriarkka, piispa, presbyteri tai maallikko, joka tästä lähtien teologisista tai muista syistä tekee toiselle väkivaltaa, on rangaistava tavallisena pahantekijänä. Sano seurakunnalle, että keisari kovan sakon uhalla on kieltänyt käyttämästä sanaa "vääräuskolainen", ja että sinun täytyy heti irroittaa ne kahleet, joilla nämät onnettomat ovat sidotut, koska Akaian prokonsuli on läsnä toimittaaksensa muussa tapauksessa … sanon sen pahoillani … toimittaaksensa muussa tapauksessa sinut itsesi kahlehdittavaksi.

— Pysähdy, lausui Petros, — sanasi ovat outoja sinun suussasi. Niin ei puhu oikeauskoinen paimenelleen. Mikä tahansa lieneekin tapahtunut … ja minä aavistan pahinta … niin olen minä näiden muurien sisäpuolella piispa ja sinä kirkon oppilas. Mene, asetu kuulijoiden joukkoon! Siellä on sinun paikkasi. Kirkon portin ulkopuolella olet Akaian prokonsuli, vaan et täällä. Täällä olisi sinun oikea paikkasi kastettujen takana. Jos keisari on säätänyt uskonvapauden, niin se keisari ei ole Constantius, vaan joku toinen. Vaan uskonvapaus vaatii, ettei mitään jumalanpalvelusta saa häiritä, ei mitään pyhää paikkaa häväistä. Mitä sinulla on ilmoittamista saat ilmoittaa jumalanpalveluksen loputtua. Silloin tahdomme myös katsoa, onko maailma todellakin muuttunut niin, että joku virkamies rankaisematta saa polkea lain jalkojensa alle, saa anastaa itselleen päällikkyyden keisarin sotajoukkojen yli, johon hänellä ei ole oikeutta, ja irroittaa vangit, jotka hän itse on kuulustellut, huomannut syyllisiksi ja tuominnut kuolemaan.

— Petros, sinun tulee huomata, ettei täällä ole aikaa puhua vaan toimia, lausui Annæus Domitius ja kiirehti ryhtymään järjestävällä kädellä sen sekasorron selvittämiseen, johon ympäristö oli joutumaisillaan.

Prokonsulin ja aseellisen joukon tulo oli tapahtunut ikäänkuin Teodooroksen rukouksien vaikutuksesta. Itse hän oli siitä varma, ja samalla kuin ne kourat, jotka olivat häneen tarttuneet temmatakseen hänet syrjään, päästivät hänet sen hämmästyksen hervaisemina, joka syntyi kun sotamiehet tulivat kuoriin, hän ojensi itse kätensä ja osoitti tulokkaita, koska nämät hänen mielestään todistivat että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja päättänyt panna rajan niille hirmutöille, jotka tapahtuivat hänen nimessään. Kokoutuneiden homoiuusialaisten kesken syntyi mitä suurin hämminki. Moni seisoi ihan tyrmistyneenä; toiset tunkeutuivat esiin kuullakseen, mitä oli tekeillä — mitä prokonsulin tulo ja menettely merkitsivät; toiset taas karkasivat Teodooroksen kimppuun, joka rohkein käsin oli alkanut päästellä erään vangin kahleita. Legionalaiset koettivat pitää seurakuntaa loitompana. Heidän ja joukon välillä syntyi käsikahakoita, joista uhkasi tulla verisiä kohtauksia. Sekavat huudot täyttivät koko kirkon.

Juuri tällä hetkellä Akaian prokonsuli astui esiin keskelle kuoria ja vaati hiljaisuutta.

Häntä auttoivat pappien ja sotilaiden yhteiset ponnistukset sekä kansan oma uteliaisuus.

Kun kirkossa oli saatu aikaan jonkunmoinen hiljaisuus, julkaisi Annæus Domitius ne manaussanat, jotka yksin saattoivat ainakin hetkeksi asettaa myrskyn. Hän ilmoitti, että keisari Constantius oli mennyt isiensä luo, ja että senaatti, kansa ja legionat olivat keisariksi ja Rooman valtakunnan herraksi julistaneet hänen sukulaisensa cæsar Julianuksen. Hän ilmoitti, että uuden keisarin ensimäinen sana oli ollut omantunnon vapaus, hänen ensimäinen käskynsä, jota tuhannet lähettiläät saattelivat roomalaisen maailman kaikkiin ääriin, että jokainen alamainen, kansalainen tai orja, joka kantoi kahleita uskonsa tähden, oli vapautettava, ja että jokainen, joka tästä lähtien uskon nimessä uskalsi häiritä järjestystä ja persoonallista turvallisuutta, oli pantava kahleisiin ja tavallisena rikollisena jätettävä oikeuden haltuun.

Näitä sanoja seurasi ensin hämmästyksen hiljaisuus, sitte, kirkon syrjäisemmistä osista, missä ei kukaan voinut erottaa majesteetinrikkojaa muista, harmin ja tyytymättömyyden kiljahdus.

Tämä kiljahdus uudistui, kun sotilaat Annæus Domitiuksen viitattua päästivät vangitut atanasiolaiset kahleista. Kohta kun nämä tunsivat kätensä vapaiksi, he syleilivät toisiaan ja kiittivät Jumalaa.

— Vaadi seurakuntaasi vaikenemaan, käski Annæus Domitius Petrosta, — taikka olet heidän rikosveljensä. Tällä tavallako keisaria tunnustetaan?

Piispa nousi saarnastuoliin, kehotti olemaan hiljaa ja piti odottamattomasti saapuneen sanoman johdosta seurakunnalleen puheen raamatunlauseesta: Antakaat keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.

Hänen sanansa olivat, kuten aina, hyvin valittuja ja silloisissa oloissa rohkeitakin. Hän ylisti edesmenneen keisarin ominaisuuksia ja hänen suuria ansioitaan oikeauskoisen kirkon suojelijana. Hän surkutteli sitä, että kuolema oli taistelevalta seurakunnalta riistänyt tämän mahtavan miekan, eikä arkaillut ennustaa, että se aika, joka nyt oli alkanut, oli tuleva kovaksi ajaksi, koetusten ajaksi; vaan hän kehotti kuulijoitaan pysymään uskollisesti totisessa sanassa ja luottamaan vastoinkäymisissä siihen Jumalaan, joka tänään niin voimallisesti oli ilmestynyt heidän ruumiillisille silmilleen.

— Mitä hän tarkoittaa sillä ilmestyksellä? tiedusteli prokonsuli viereisiltään, ja sai heti tietää, että piispa sinä päivänä oli herättänyt Simoon pyhimyksen kuolleista.

Annæus Domitius tahtoi nähdä kuolleistanousseen.

Eufeemios kertoi hänelle, että Simoon juuri oli viety piispan palatsiin.

Prokonsulin seurassa tulleisiin sotamiehiin tämä uutinen, joka heti levisi heidän joukossaan, oli tehnyt syvän vaikutuksen. Vaan Annæus Domitius, joka epäili kaikkea eikä mitään, aina mielialan ja asianhaarain mukaan, ei sinä päivänä ollut herkkä uskomaan ihmetyön todistusvoimaan. Se ainoastaan kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Hän päätti kirkosta lähteä piispan palatsiin katsomaan ylösnoussutta. Tarkemman kertomuksen ihmetyön menosta hän epäilemättä oli saava hurskaalta Eusebialtaan, joka nyt istui ylhäällä parven kunniasijalla ja varmaankin oli hyvin hämmästyksissään Annæuksen äkillisestä ilmestymisestä pääkirkkoon.

— Pyh, hän sanoi eräälle centuriolle, — Apolloonios Tyanasta ja Simoon Magus ovat myös herättäneet kuolleita. Se on taidetta, jota nykyään harjoitetaan menestyksellä. Meidän päivinämme kuoleminen ja herättämättä jääminen on epäsuotuisa sattumus, huono heitto, caniculæ, eikä muuta mitään.[29]

Sillä välin mies, jonka atanasiolaiset olivat nähneet kirkon risteyksessä kulmapylvään vieressä, ja jonka näkö oli rohkaissut kuolemaan tuomittuja, oli tunkeutunut joukon läpi, joka erotti hänet kuorista, ja lähestynyt prokonsulia. Annæus Domitiuksen huomio kiintyi häneen heti kun hän näki sen hiljaisen vaan selvän kunnioituksen, jota atanasiolaiset hänelle osoittivat.

Mies vaihtoi Akaian prokonsulin kanssa muutaman sanan, ja kun hän pian sen jälkeen Annæus Domitiuksen rinnalla uskonveljiensä ympäröimänä lähti kirkosta, oli nimi, jonka hän oli ilmoittanut omaksensa, lentänyt läpi sotilasrivien, tullut pappien korviin, levinnyt seurakuntaan, niin että kaikkien silmät olivat hänessä kiinni ja häntä seurasi äänten hälinä, jotka lausuivat nimeä Atanasios.

KUUDESTOISTA LUKU.

Uuden keisarin hallitessa.

Saman päivän illalla, jona yllä kerrotut tapaukset sattuivat, Kryysanteus sai keisari Julianukselta käsikirjeen, jota seurasi virallinen kirjoitus Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.

Temppelien oviin ja heimosankarien patsaihin kiinnitettyjen julistusten kautta Ateenalaiset kutsuttiin seuraavaksi päiväksi yleiseen kansankokoukseen kuulemaan keisarin kirjoitusta. Pnyksin kumpu, sama jolla Ateenan kansa suuruutensa aikana keskusteli sodasta ja rauhasta, sisällisestä politiikastaan, palkinnoista ja rangaistuksista, näytelmistä ja juhlista, sai jälleen nähdä kansankokouksen. Useita tuhansia juhlapukuisia kansalaisia saapui kokoukseen; Annæus Domitius keisarillisten virkamiesten etunenässä tuli paikalle juhlallisessa saatossa; seppelöity, purppurapukuinen uhripappi toimitti kansan katsellessa suitsutusuhrin taivaallisille voimille, Julianus tunnustettiin keisariksi, ja sen jälkeen Kryysanteus nousi Deemosteneen puhujalavalle ja luki Julianuksen kirjeen Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.

Tämä kirje, kaunopuheisuuden näyte, joka olisi täysin sopinut tasavallan aikojen suurille ja nerokkaille kansanjohtajille, selitti ne seikat, mitkä olivat pakottaneet Julianuksen tarttumaan aseisiin Constantiusta vastaan. Julianus jätti Ateenan kansan ratkaistavaksi, oliko hänen töissään ja tarkoitusperissään sen mielestä mitään moitittavaa. Tämän nöyrän vetoamisen tarkoitus ei ollut hyväillä Ateenalaisten turhamaisuutta. Julianuksella oli sydämen asiana, että kansan omatunto hyväksyi hänen tekonsa, ja hänestä, joka luonteeltaan oli Helleeni ja haaveksi helleeniläisen muinaisuuden ihannetta, oli Ateena vielä hänen valtakuntansa tärkein kaupunki, koska se oli loistavien muistojen kaupunki, vanhan opin ja filosofian linnoitus.

Kun keisarillinen kirje oli esitetty, luki Akaian prokonsuli uuden keisarin ensimäisen asetuksen, joka julisti yleisen uskonvapauden hallituksen hyväksymäksi ja kansan noudatettavaksi perussäännöksi. Sitte Kryysanteus nousi puhujalavalle ja, hänen puhuttuaan, useita toisia filosofeja ja reetoreja, jotka innostuneina kuvailivat sitä uutta ja onnellisempaa aikakautta, mitä Julianuksen valtaistuimelle-noususta saattoi odottaa, sekä kehottivat kansaa ansaitsemaan onneansa ja tekemään sitä pysyväiseksi samojen hyveiden kautta, jotka kaunistivat heidän isiään.

Kun sitte oli sovittu niistä juhlallisuuksista, joilla hallitsijavaihdosta piti vietettämän, hajoitettiin kansankokous. Riemu ja ihastus levisi kaupungin läpi juhlapukuisten joukkojen keralla, jotka astelivat alas Pnyksiltä.

Julistus uskonvapaudesta sisälsi kuitenkin kohdan, joka tuntui ainakin kiihkoisemmista kristityistä sietämättömältä. Julistus kielsi käyttämästä sanoja vääräuskolainen ja epäjumalien palvelija ja sääsi samalla, että ne, jotka menettelivät väkivaltaisesti toisin ajattelevia kohtaan, olivat rangaistavat tavallisina rikollisina. Vanhan opin tunnustajat saivat luvan tai oikeammin käskyn avata temppelinsä; ne rasittavat verot ja pakkolait, jotka Constantiuksen itsevaltainen into ja hänen suosikkiensa ahneus oli heille säätänyt, poistettiin. Kaikki piispat ja papit, jotka Constantius oli ajanut maanpakoon tai pannut viralta pois, saivat seurakuntiensa suostumuksella ryhtyä jälleen virkoihinsa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen Kryysanteus matkusti Julianuksen kutsumuksesta tyttärineen Konstantinopoliin. Akaian prokonsuli seurasi heitä. Samana päivänä, jona he saapuivat uuteen Roomaan, keisari tarkasti ne itämaiset legionat, jotka olivat siellä koossa. Nämä sotilaat olivat suurimmaksi osaksi kristityitä. Juuri heidän aseillaan Constantius oli aikonut tuhota vanhan opin viimeisen pelastusyrityksen. Nyt Julianuksen ateenalaiset vieraat saivat katsella omituista näytelmää. Julianus oli noussut komealle valtaistuimelle, jonka ympärillä olivat Rooman ja tasavallan ikivanhat tunnusmerkit. Sen läheisyydessä oli kaksi jumalille pyhitettyä alttaria, joilla sotilaiden, jos heidän vakaumuksensa salli, tuli rivittäin ohimarssiessaan uhrata muutama suitsutusjyvä. Useimmat sen tekivät; ainoastaan harvat jättivät sen tekemättä, vaikka tämä uhri oli samaa kuin julkinen kääntyminen vanhaan oppiin. Gallian legionat olivat jo ennen luopuneet ristin lipusta ja nostaneet vanhat sotaliput, joissa oli sanat Rooman Senaatti ja Kansa. Keisarilliset virkamiehet seurasivat joukottain legionain esimerkkiä. Tämmöinen näytelmä saattoi toiselta puolen ilahuttaa vanhan opin ystäviä, vaan toiselta puolen se oli omiaan saattamaan heidät epäilemään ihmisluontoa ja inhoamaan ajan kurjuutta. Kristinusko näytti aikovan väistyä ilman väkivaltaa. Oli ikäänkuin ihmiskunta olisi heittänyt pois naamarin. Uskossa vahvat vetäytyivät yksinäisyyteen, ja aurinko paistoi ihmislaumoille, joissa ne, jotka hurskaasta vakaumuksesta tai tasavaltaisen vapauden varjon rakkaudesta pysyivät esi-isiensä uskossa, katosivat onnenonkijoiden joukkoon, jotka olivat yhtyneet samaan oppiin saavuttaakseen keisarin suosion ja yksityisiä etuja.

Legionain luopuminen ei ollut ainoa kristillistä kirkkoa alentava näytelmä, jonka Kryysanteus ja hänen tyttärensä saivat nähdä Konstantinopolissa. Julianus oli kutsunut palatsiinsa niiden erilaisten kristillisten puolueiden johtomiehet, jotka olivat olemassa pääkaupungissa tai sen ympäristössä, kehottaakseen heitä elämään rauhassa ja sovussa keskenään. Kokouksessa oli paljo väkeä: siinä näkyi äsken vallinneen homoiuusialaisen puolueen pappeja ja äsken tulella ja miekalla vainottujen, keskenänsä yhtä vihamielisten tunnustusten, homouusialaisten, novatianolaisten ja muiden pappeja. Jos Julianuksen aikomus oli huvitella itseään ja vieraitaan näkemällä kristittyjen pappien turmelusta ja pahaa sisua, niin hän kyllä saavutti tarkoituksensa. Itse keisarillinen majesteetti ei voinut järjestystä ylläpitää, yhtä vähän kuin häpeä siitä, että pakanallisten filosofien silmien edessä käyttäydyttiin halpamaisesti. Kokouksen jäsenet kirkuivat toinen toistaan kovemmin, haukkuivat toisiaan tärkeimmillä herjaussanoilla, syyttivät toisiaan mitä hirveimmistä rikoksista. Julianus huusi toistamiseen turhaan:

— Mutta kuulkaa toki minua, te kristityt papit! Ovathan meidän vihollisemmekin, Germanian barbarit, Frankit ja Allemannit minua kuulleet!

Julianuksella ja Kryysanteuksella oli joka päivä tuttavallisia keskusteluja, joissa he neuvottelivat siitä, miten vanha oppi parhaiten voitaisiin puhdistaa, saattaa sopusointuun ajan vaatimusten kanssa, ja mitenkä siinä kehitettäisiin selviksi ne periaatteet, joista he toivoivat ihmissuvun parannusta. Molemmilla oli se vakaumus, että nämä periaatteet jo olivat vanhassa opissa olemassa ja että ne olivat riittäviä ihmisen onnen aikaansaamiseen. Julianus, joka valtaistuimelle noustessaan oli kieltäytynyt ottamasta arvonimeä dominus eli itsevaltias, ja alkanut jo ympäröidä valtaansa kaikilla muinaisen vapauden tunnusmerkeillä, uneksi Rooman tasavallan palauttamista ja toivoi kasvavan suvun tarkoituksenmukaisen kasvatuksen kautta saavansa aikaan roomalaisessa maailmassa, mitä Mooses neljäkymmenvuotisen vaelluksen kautta erämaassa tahtoi saada aikaan Israelissa: vapaan, raittiin ja jalon kansantietoisuuden, jonka tieltä orjuuden henki poistuisi. Kryysanteuksessa paloi sama innostus. Tarkoituksensa saavuttamiseksi he tekivät suunnitelmia, joiden rohkeus ja syvälle menevä tarkoitus olisi kai heiltä riistänyt jokaisen toiveen niiden toteutumisesta, elleivät olisi luottaneet taivaan apuun, aikeittensa puhtauteen ja siihen suunnattomaan valtaan, joka oli Rooman imperatorin käsissä. Julianus oli ainoastaan kolmikymmenvuotias, täynnä voimaa ja viisautta, neroa ja innostusta. Mitä Kryysanteus ei voinut häneltä odottaa?

Väkivaltaisiin keinoihin eivät aikoneet turvautua, niitä käyttämästä kielsi sekä periaate että varovaisuus. Ne tapaukset, joiden keskellä he elivät, olivat opettaneet Julianukselle, että maallinen miekka voi yhtä vähän juurittaa pois erehdystä kuin totuutta. Hän tahtoi kenties myös maailmalle esikuvaksi osoittaa mitenkä vanhan opin tunnustajat harjoittivat lempeyttä, niiden kauhistavien julmuuksien rinnalla, joihin kristityt valtansa päivinä olivat tehneet itsensä syyllisiksi.

Julianus oli päättänyt määrätä kaikkiin Rooman valtakunnan maakuntiin miehiä, joiden piti nuorisoa kasvattamalla auttaa häntä suuren päämäärän toteuttamisessa. Kryysanteuksen kanssa neuvoteltuaan hän valitsi ne papit ja filosofit, jotka näyttivät sopivimmilta näihin virkoihin. Kryysanteus itse sai käskyn vaikuttaa Akaiassa, ja hän otti ilolla vastaan tämän luottamustoimen. Ateenaan palatessaan hän toi sen virastoille keisarillisen käskykirjeen, joka samaan aikaan levitettiin valtakunnan muihinkin maakuntiin. Tässä käskykirjeessä Julianus ensiksikin ilmoitti mitä hänellä oli mielessä vanhan opin papistoon nähden. Hän määräsi, että papit joka kaupungissa olivat valittavat säätyyn tai varallisuuteen katsomatta sellaisten kansalaisten joukosta, jotka ennen muita olivat hyvässä maineessa viisautensa ja ihmisrakkautensa vuoksi. Heidän pyhät toimensa vaativat sekä ruumiillista että henkistä puhtautta, ja kun he lähtevät temppelistä ryhtyäkseen tavallisen elämän puuhiin, pitää heidän ahkeroida, että kansalaishyveissäkin ovat kansalaistensa esikuvia. Papin opintojen tulee olla sopusoinnussa hänen kutsumuksensa kanssa. Jos hän tuntee taipuvansa epikuurolaisten tai epäilijöiden mielipiteisiin, niin hänen tulee luopua virastansa; muussa tapauksessa hänen tulee sitä ahkerammin tutkia Pyytagoraan, Platoonin ja stoalaisten filosofiaa, koska nämä opettavat, että maailmaa johtaa taivaallinen kaitselmus, joka on kaiken ajallisen siunauksen lähde ja valmistaa ihmissielulle tulevaisen rangaistuksen ja palkinnon tilan. Käskykirje sääsi, että kutsumukseensa kelpaamattomat papit piti erotettaman.

Samassa julistuksessa Julianus ilmoitti, että hän tahtoi olla osallisena siitä kunniasta, jonka kristityt olivat saavuttaneet järjestämällä armeliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä suurenlaisen mittakaavan mukaan. Erittäin hän muistutti Ateenalaisille, että heidän isänsä olivat ensimäiset, jotka laittoivat yleisiä sairas- ja elätystaloja köyhille, ja hän kehotti heitä ottamaan uudestaan käytäntöön tätä heidän isiensä tapaa, ajan vaatimusten mukaisesti.

Lopuksi hän sääsi, että ne allegoriset selitykset, joita filosofit olivat laatineet vanhoista jumaluustaruista, olivat koottavat ja käytettävät yleisenä koulukirjana nuorison opetuksessa, ja että vihkiminen Eleusiin salamenoihin oli oleva köyhille kansalaisille ja orjille maksuton.

Rappeutuneiden temppelien korjaamiseen ja uusien rakentamiseen Julianus määräsi suuria rahasummia. Hän käski samalla kristittyjen omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan tai korjata sellaiset temppelit, jotka he olivat hävittäneet tai vahingoittaneet vanhan opin harrastajilta.

Juutalaiset, joita edellisen hallituksen aikana oli monella tavalla vainottu, otettiin erityisesti keisarin turviin. Hän salli heidän palata Jerusalemiin ja päätti Rooman valtiorahaston varoilla rakennuttaa uudestaan Jerusalemin temppelin sen entiseen loistoon.

Järjestettyään valtakunnan hoidon ja turvattuaan sen rauhan uskonlahkolaisten keskinäistä vihaa vastaan, hän lähti Konstantinopolista sotaretkelle, ahdistamaan Rooman valtakunnan vanhaa vihollista Persiaa, joka hänen edeltäjänsä aikana oli hävittänyt ja valloittanut Rooman rajamaita.

* * * * *

Konstantinopolista palatessaan Kryysanteus kävi tyttärineen Delfoin vanhassa oraakelitemppelissä. Julianuksen tarkoitus oli, että sen piti saada takaisin entinen komeutensa ja että pyytolainen oraakelipalvelus oli asetettava entiselleen; hän oli uskonut tämän tuuman Kryysanteukselle toteutettavaksi. Talvi oli varistanut lehdet vanhasta Apolloonille pyhitetystä lehdosta ja heittänyt lumivaipan laaksoon. Kryysanteus ja Hermione tulivat autioon temppeliin. Sen viimeinen pappi, vanha Heerakleoon, jonka majassa Kryysanteus tyttärineen kerran oli ollut vieraana, oli kuollut; hänen palvelijattarensa oli muuttanut läheiseen kaupunkiin. Kun Kryysanteus ja Hermione jättivät temppelin — viimeksi mainittu vajonneena temppelissä viettämänsä yön muistoihin — he huomasivat miehen, joka hiljakseen nousi laakson toista jyrkännettä ylös ja katosi kallion taakse. Hänellä oli kypärä päässä, miekka sivulla, vaan vaatteina oli hänellä ankarasta pakkasesta huolimatta ainoastaan eläimen talja vyötäisillä. Kaupunkiin saavuttuaan Kryysanteus kuuli, että Parnassoksen rotkoihin pesiytynyt rosvojoukko vielä jatkoi ympäristössä tuhotöitään.

Kaupunkilaiset luulivat tietävänsä, että rauhanhäiritsijät olivat sitä kristittyjen lahkoa, jota nimitettiin donatolaisiksi. Heitä vastaan oli Constantius julistanut hävityssodan, ja monivuotisten vainojen kestäessä he olivat vaipuneet äärimäiseen villiyteen. Paettuaan poltetuista kylistään erämaihin tai luopääsemättömiin vuoriseutuihin, he olivat järjestyneet rosvojoukoiksi, jotka häiritsivät Afrikan maakuntia ja muitakin seutuja Välimeren toisellakin puolen, mihin heidän hajanaisia parviaan oli päässyt pakoon.

Mitä niihin donatolaisiin tuli jotka häiritsivät Delfoin seutuja, niin niitä oli alussa ollut ainoastaan vähäinen joukko, vaan vähitellen oli heihin liittynyt karanneita orjia ja sotamiehiä sekä kaikenlaisia pahantekijöitä. Eikä siinä kylläksi. Parnassoksen rotkojen yksinäisesti asuvien paimenten ja maanviljelijäin joukosta he olivat saaneet monta uskonsa harrastajaa, ja nämät eivät olleet epäilleet jättää perheineen mökkiensä rauhaa ja köyhyyttä, ottaakseen osaa uskonveljiensä metsäläiselämään.

Kryysanteus päätti käydä näiden donatolaisten luona. Kaupunkilaiset neuvoivat häntä luopumaan vaarallisesta tuumasta, vaan hän piti päänsä. Hermione tahtoi seurata häntä; hän sai luvan. Saatuaan oppaan, joka tunsi vuoriseudun, he lähtivät sinne. Kauan ei viipynyt, ennenkuin heitä vastaan tuli muutamia ryysyihin puettuja, vaan hyvin aseilla varustettuja miehiä, jotka heitä pidättivät. Ihmetellen heidän rohkeuttaan miehet olivat lähestyneet heitä, eivät ryöstääkseen, vaan kysyäkseen heidän asiaansa ja heidän matkansa tarkoitusta.

Kryysanteus ilmoitti heille, mitä he eivät siihen asti olleet tietäneet, että keisari Constantius oli kuollut ja valta siirtynyt Julianuksen käsiin, joka ei harrastanut mitään kristillistä tunnustusta vaan tunnusti vanhaa oppia, sekä että hän, Kryysanteus, tuli heidän luokseen keisarin nimessä ilmoittamaan, että yleinen uskonvapaus ja esteetön uskonnon harjoitus oli säädetty Rooman valtakunnassa. Aseelliset miehet kuuntelivat epäluuloisina Kryysanteuksen sanoja, vaan hänen toivomustansa noudattaen opastivat hänet joukon pääpaikkaan, jossa hän voi puhua sen kokoontuneille jäsenille.

Donatolaiset olivat valinneet olopaikakseen vaikeakulkuisen, myrskyiltä suojassa olevan rotkon, jonka lohkeilleet seinät tarjosivat heille luonnolliset asunnot. Niitä he olivat mahdollisuuden mukaan parannelleet yhteensovitetuilla puunrungoilla. Tällaisissa asunnoissa, joista ei ollut riittävää suojaa talvipakkasta eikä lumipyryä vastaan, oleskeli enemmän kuin neljäsataa miestä, ja myös monta naista ja lasta. Pienen matkueen tulo herätti suurta kummastusta. Kansa keräytyi sen ympärille. Puoleksi alastomissa miehissä, ryysyihin kääriytyneissä vaimoissa ja lapsissa näkyi kaikissa villeyden ja julmien kieltäymyksien jälkiä. Ainoastaan aseita oli heillä yllin kyllin ja monta laatua, nauloitetusta nuijasta — donatolaisten lempiaseesta, jolle he olivat antaneet nimen Gideon tai Israelilainen — kypäreihin, keihäisiin, miekkoihin ja kilpiin asti, jotka he olivat sotasaaliina tuoneet kotiin voitettuaan legionalaisia.

Kryysanteus ilmoitti uudestaan tullensa keisarin nimessä ilmoittamaan heille, että saivat anteeksi, mitä olivat rikkoneet laillista järjestystä vastaan, ja että heidän persoonansa ja uskonnollinen vakaumuksensa oli turvassa, jos tahtoivat palata yhteiskunnan helmaan. Helpottaakseen tätä palaamista hän lupasi heille riittävän alueen Attikan eteläisimmästä osasta, josta oli asuinpaikkoja annettu myös heidän rauhallisemmille uskonveljilleen novatianolaisille.

Siksi kunnes valmistavat toimet tämän asutuksen aikaansaamiseksi olivat suoritetut, Kryysanteus lupasi pitää huolta siitä, että heidän seurakuntansa saisi kaikki, mitä tarvittiin elämän ylläpitämiseksi, jos he puolestaan juhlallisesti lupasivat olla häiritsemättä seutua partioretkillään.

Kun donatolaisten papit ja vanhimmat olivat hyvän aikaa neuvotelleet, he ilmoittivat suostuvansa keisarin tarjoumukseen ja ottavansa sen kiitollisuudella vastaan. Kuitenkaan eivät vielä tahtoneet antaa sitovaa lupausta, ennenkuin olivat ottaneet selkoa, miten maailma itse asiassa oli muodostunut heidän vuoristonsa ulkopuolella. Tässä tarkoituksessa eräs heidän vanhimpansa oli tarjoutunut seuraamaan Kryysanteusta, jotta sitte voisi palatessaan ilmoittaa omaisilleen, mitä oli nähnyt. Kryysanteus suostui ehdotukseen ja palasi Delfoihin donatolaisten lähettilään, ryysyisen, pitkäpartaisen, villisilmäisen ukon seurassa.

Sovintopuuhan onnistuminen ilahutti suuresti Delfoin asukkaita, sillä donatolaiset olivat olleet heidän vaikeana vitsauksenaan. Näiden lähettiläs palasi pian takaisin vuorilleen ja vahvisti Kryysanteuksen ilmoituksen totuuden. Kryysanteus sopi Delfoin virastojen kanssa, että elintarpeita toimitettaisiin donatolaisille, ja kolme heidän vanhimpaansa seurasi häntä matkalla Ateenaan ryhtyäkseen itse valmistaviin toimiin uutta asumusta varten.

Ateenassa Kryysanteus ja hänen tyttärensä otettiin vastaan riemulla ja juhlilla. Annæus Domitius, joka keisarilta oli saanut monta suosionosoitusta (vaikka konsulinvirkaa ei sentään kuulunut), oli kiiruhtanut Ateenaan takaisin ja yleisessä kansankokouksessa ehdottanut ja vastustuksetta saanut päätetyksi, että oli pystytettävä kuvapatsas keisarin ystävälle ja opettajalle, Ateenan ensimäiselle kansalaiselle.

Kryysanteus kutsui kansankokouksen kokoon ja ilmoitti sille keisarin uudistustuumat. Ihastuneet kansalaiset lupasivat puolestaan kaikin voimin edistää suuren yhteisen tarkoitusperän saavuttamista. Vanhan opin papistoa puhdistettiin, ja etevimmät kansalaiset kilpailivat saadakseen itselleen täten avonaisiksi tulleita virkoja; uhripalvelukset laitettiin kuntoon uudistetulla komeudella, kouluja rakennettiin kaikkien kansanluokkien lapsille, armeliaisuuslaitoksia perustettiin, suuri enemmistö koki palata yksinkertaisempaan ja ankarampaan elämänjärjestykseen, yksin nuorisoakin näytti elähyttävän siveellisempi henki; muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta se luopui ylellisistä ja meluavista huvituksistaan ja kiirehti gymnasioiden karkaiseviin leikkeihin ja filosofien oppisaleihin. Kaikki näytti osoittavan, että uusi, parempi aika oli tullut.

TOINEN KIRJA

ENSIMÄINEN LUKU.

Vuoden kuluttua.

— Aleksandros, sanoi Karmides nuorelle kamariorjalleen, — minä matkustan pois enkä taida niinkään pian palata. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Jos siis Baruk juutalainen tulee huomenna viemään sinut pois, niin avaa tämä kirje ja näytä se hänelle.

Aleksandros oli kummastuneen näköinen, sillä hänen herransa ei päivän kuluessa ollut puhunut sanaakaan mistään matkasta, eikä valmistuksiinkaan sitä varten oltu ryhdytty. Mutta vielä enemmän häntä pelotti se odottamaton tieto, että Baruk aikoi tulla häntä pois viemään. Mitä tämä merkitsi? Oliko hänen herransa, joka siihen asti oli ollut niin hyvä Aleksandrosta kohtaan ja tyytyväinen hänen palvelukseensa, nyt äkkiä suuttunut häneen ja myynyt hänet Barukille, rikkaalle kauppiaalle, joka aluksillaan kuljetteli orjia kaikkiin maanosiin, vieläpä barbareillekin, joiden luona, kuten luultiin, orjat teurastettiin verenjanoisten jumalien alttareilla?

— Sinä näytät murheelliselta, poikani. Älä ollenkaan pelkää! Anna minulle pikari viiniä ja mene sitte maata!

— Herra, kysyi Aleksandros alakuloisella äänellä, — oletko myynyt minut Barukille?

— Kuinka sellaista voi mieleesi juolahtaa? Noh, rauhoittuaksesi saat tietää, että kirje, jonka sinulle annoin, on vapautuskirjasi. Sinä olet vapaa, poikani, vapaa kuin taivaan lintu. Et ole enää orja. Ymmärrätkö minua?

Aleksandroksen kasvot kirkastuivat.

— Vapaa? Oi, mitä sanotkaan? Olisiko tämä vapautuskirjani? huudahti hän käännellen ja katsellen kirjettä. — Onko se mahdollista?

— Se on varmaa.

Aleksandros tarttui Karmideen käteen ja suuteli sitä.

— Hyvä on, sanoi Karmides vetäen kätensä takaisin. — Vaan sinä unohdat pikarin. Riennä!

— Vapaa! toisti orjapoika ihastuksissaan. — Vaan millä olen ansainnut tämän hyvyyden? Oi, herra, kuinka sinua palkitsen…

— Pikari! Joudu! huusi Karmides. Aleksandroksen oli vaikea pitää aisoissa kiitollisuudentunnettaan. Mutta Karmideen uudestaan viitattua hän riensi ulos ja palasi heti, täysi pikari kädessä.

Karmides tyhjensi sen.

Aleksandros kysyi epäillen:

— Enkö saa seurata sinua matkallesi?

— Se on tarpeetonta. En tarvitse sinua.

— Minne aiot matkustaa?

— Ei mitään utelemista! Mene matkaasi!

— Vaan, vaikka olen vapaa, sallit kai minun jäädä taloosi ja olla lähelläsi? uskalsi Aleksandros lisätä. Hänen kasvoillaan loisti vilpitön uskollisuus.

— Jätä minut rauhaan kysymyksinesi!… Kuitenkin, jatkoi Karmides nähtyään surua Aleksandroksen kasvoilla, — pysähdy, tahdon sanoa sinulle jotain. Olot määräävät meidät eroamaan, ystäväni. Huomenna Baruk on tämän maatalon omistaja. Ensi yönä matkustan Ateenasta, ja voipi käydä niin, ettet enää näe entistä herraasi. Sen tähden annoin sinulle vapautesi. Sinun asiasi on nyt katsoa, kuinka käytät vapauttasi päästäksesi maailman läpi. Seuraa luontoasi ja tartu onnea, kun voit, kutreista kiinni! Kas siinä neuvoni, helppo antaa, vaikeahko loppuosassaan seurata. Mutta siinäpä juuri elämisen taito onkin, Aleksandros. Olen huomannut, että olet tiedonhaluinen, että silmäilet kirjojani, että sinussa on ainakin grammatikusta, jollei juuri filosofia. Mene huomenna Kryysanteuksen taloon. Pyydä päästä hänen tyttärensä Hermionen puheille. Sano hänelle olleesi Karmideen kamariorja, sano hänelle, että Karmides sinuun kiinnitti hieman sydäntänsä, vaan että sinulta nyt puuttuu sekä ruoka että ruoska. Sinä osaat kirjoittaa. Pyydä Hermionea hankkimaan sinulle paikka isänsä kirjainkopioitsijain joukossa. Sinun kasvosi ovat Kryysanteuksen ja Hermionen kaltaisten ihmisten luona hyvä suosituskirje; he ilomielin täyttävät toivosi. Kryysanteus panee eteesi kirjan, jota kopioidessasi voit perehtyä hänen tieteeseensä, jos kirjoittaessasi ajattelet. Hän on järjestävä asiat niin, että voit kehittää sieluasi samalla työllä, jolla ansaitset leipäsi. Ja jos hän huomaa sinun käyttäneesi tilaisuutta hyvin, niin hän tekee sinut kopioitsijasta oppilaakseen, vie sinut ulos Akadeemiaan ja antaa sinulle paikan ylimysten ja roomalaisten senaattorien poikien joukossa. Silloinhan on onnesi taattu, Aleksandros. Sinusta tulee samaa, mitä keisari Julianus on, Kryysanteuksen oppilas. Sinusta tulee keisarin koulutoveri, poikani, ja sinusta tulee filosofi, joka on täynnä pilviä ja aatteita, sumuja ja käsitteitä. Nyt ei minulla ole enää muuta sanottavaa, kuin että tuot manttelini ja sytytät lampun kirjastoon. Hyi, kyyneleet pois, Aleksandros! Sinä olet ruma kun itket. Mene matkaasi!

Hetken perästä Aleksandroksen poistuttua Karmides meni makuukamarinsa vieressä olevaan pieneen kirjastoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, niissä näkyi synkkä päättäväisyys. Löydettyään kääryn, jota etsi, hän pani lampun sohvan viereen, laskeutui pitkälleen, avasi kirjan, mutta unohti lukemisen ja vajosi omiin ajatuksiinsa.

— Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa tytölle … vain muutama rivi … puhdistaakseni itseni … päästäkseni häntä enää ajattelemasta.

Hän nousi, jätti kirjan ja istahti kirjoittamaan: "Karmides tervehtii Rahelia viimeisen kerran. Tein sen, johon velvollisuuteni minua kehotti ja jonka kautta me molemmat toivoimme niiden siteiden, jotka meidät ovat yhdistäneet, tulevan vahvistetuiksi. Epäilemättä tiedät jo, että tein sen turhaan. Kun tänään pyysin isältäsi kättäsi, niin lian kävi harmista ja kummastuksesta sanattomaksi. Sinäkö, pakana, sinä, kevytmielinen, irstas, lopen köyhtynyt Karmides! Siinä oli hänen vastauksensa. En tarvinnut siihen mitään selitystä; oli riittävää nähdä se katse joka sanoja seurasi. Valitettavasti, Rahelini, isäsi on oikeassa. Meidän välillämme on juopa, jonka yli ei voi astua. Olkoon kohtalo aina sinulle lempeä! Mitä minuun tulee, niin olen viisaasti kyllä laittanut itseni kyllästyneeksi samalla aikaa kuin köyhtyneeksi. Mitä se minua surettaa, ettei minulla ole kultakolikkoa huvin hinnaksi, kun en edes tahdo koko maailman huvituksia lahjaksikaan? Elämä on minusta kuin puserrettu appelsiini, jonka kuoren viskaan luotani. Minä lähden maahan, jossa yhtä vähän vaivaa ilo kuin tuska, yhtä vähän pelko kuin toiveet, luultavasti eivät myöskään ajatukset. Vaan jos siellä voi ajatella ja muistaa mennyttä, niin saattaa tapahtua, että jonkun kerran tahdon siihen jumalalliseen rauhaan, jota siellä nautitaan, yhdistää ajatuksen sinusta."

— Hyvä, ajatteli Karmides, nyt on siitä päästy. — Mitä muuta olen voinut tehdä tyttö raukalle, kuin mitä olen tehnyt? Olenhan minä, antaakseni hänelle onnen suloisen harhaluulon, teeskennellyt intohimoa, joka jo kauan sitten on sammunut. Onneton se hetki oli, jolloin hänen tummat silmänsä saattoivat minut suunniltani. Hänestä on minulla ollut enemmän päänvaivaa, kuin kaikista muista naisista yhteensä. Hänen hellyyttään, hänen mustasukkaisuuttansa, hänen tulevaisuudenpelkoaan, hänen onnetonta herkkätunteisuuttansa, joka ilmestyi tuhansissa muodoissa minun vaivakseni, tätä kaikkea olen kestänyt kärsivällisyydellä, jolla ei ole vertaa.

Hän rakastaa minua! Tällä hetkellä on suloista sitä ajatella. Aleksandroksenkin kyyneleet miellyttivät minua. Minua rakastaa siis todellakin kaksi ihmistä! Poislähtöni tuottaa siis tuskaa kahdelle olennolle! Onhan siinä lohdutusta ihmisluonnolle!

Kadota maailmasta ja jättää jälkeensä tyhjyys, jossa ei ole mitään tunteita, se on inhottava ajatus. Tyhjyys edessäni ja takanani, ja näiden ammottavien kitojen välillä kamala kuolonvävähdys! Ei, ei; ainakin takanani jotakin!

Toivoin jonkun aikaa Rahelin kanssa voittavani omakseni hyvän osan hänen isänsä rikkauksista. Mitä olisi silloin tapahtunut? Olisin matkustanut Bajæseen parantamaan merivedessä elinvoimiani. Olisin taas alkanut nauttia — joksikin ajaksi ja pikemmin tavasta kuin nuorekkaasta halusta — olisin sen jälkeen joutunut lääkärin huostaan ja hartaasti pyytänyt häntä tekemään kuolemattomaksi kurjaa olemista.

Epikuuroksen oppi on kurjin, minkä ihmisen aivot ovat keksineet. Minä inhoan pelkurimaista oppia, joka käskee nauttimaan kohtuullisesti, että saisi nauttia kauemmin. He pyytävät nautintoa, vaan sekoittavat siihen kuitenkin liiallisuuden seurausten pelon — ja sentähden he eivät löydä, mitä etsivät. He sekoittavat jumalien viiniin ihmisluonnon kurjimman sakan, joka on pelko. Sellainen sekoitus minua ällötti. Minä hain sekoittamatonta nautintoa ja kuljin tietäni, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Elämän toinen näytös on ihana. Ensimäinen on mitätön, kolmas ikävä, neljäs kurja. Minä olen aina kammonnut vanhuutta. Tekijän hyväntahtoisuus ilmaantuu, hänen neronsa kustannuksella, siinä että viides ja viimeinen näytös voidaan sovittaa kappaleeseen mihin kohtaan vain tahtoo. —

Nämä mietteet veivät Karmideen ajatukset jälleen kirjaan, jonka oli avannut. Se oli tutkistelu kuolemasta. Sellaisia teoksia oli helleeniläisessä kirjallisuudessa monta. Eräiden oppisuuntien filosofit pitivät lohdutuskeinoja kuolemaa vastaan tärkeinä siveysoppinsa osana.

Niinkuin matkalainen ainakin, Karmideskin tahtoi edeltäkäsin tietää jotakin siitä maasta, jonne oli päättänyt lähteä.

Kirjoittaja esitti ensin kysymyksen, onko ihmisen onnelle parempi karttaa huolellisesti jokaista ajatusta kuolemasta, vaiko aikoinaan siihen tottua, ettei joutuisi kauhun valtaan ja kadottaisi tasapainoaan, kun tuo välttämätön lähestyy. Hän mainitsi kuolemaa mitä lempeimmillä hyväilynimillä — se oli suloinen unelmaton uinahdus, unen veli, Maa-emon syliin palaaminen, hyvän Luonnon itsensä määräämä ruumiimme hajoaminen ja sen aineiden yhdistyminen ystävällisten alkuainesten kanssa — ja hän ihmetteli, että moni oli pitänyt edellistä keinoa parempana kuin jälkimäistä. Onhan se rauha, jota sen kautta luullaan saavutettavan, ilmeisessä vaarassa joka hetki, sillä luonto avaa hautoja eteemme tuhansittain, eläviä ja tuntevia olentoja hukkuu lukemattomia joka silmänräpäyksessä. Mikä hirmuinen tuska mahtaa vallata sen, joka ei terveessä tilassaan, hermojen vielä vahvoja ollessa, ole oppinut sietämään kuoleman ajatusta, kun vihdoin tauti häneen tarttuu, kun se edistyy, kun lääkäri epäilee, kun lääkäri hänet hylkää! Ainoastaan pelkurit ja ajattelemattomat ihmiset voivat siis valita tämän epäluotettavan ja vaarallisen keinon rauhansa säilyttämiseksi. Kuitenkin kirjoittaja myönsi että maan jaloimpienkin ja urhoollisimpienkin kansojen, Helleenien ja Roomalaisten, mielestä kuolema oli kauhun sana, jota laki kielsi mainitsemasta uhrijuhlissa ja muissa juhlallisissa kokouksissa, ja säädyllisyys yksityisseuroissa. Tästä näkyy, jatkoi kirjoittaja, kuinka syvälle ihmisluontoon kuoleman kammo on juurtunut. Tämä kammo täytyy voittaa, jottei sielun kirkkaus himmentyisi mitä jokapäiväisimmistä tapauksista. Sen tähden kirjoittaja oli yhtä mieltä kaikkein helleeniläisten filosofien kanssa siinä, että ihmisen, joka rakastaa sielunsa rauhaa, tulee niin aikaisin kuin mahdollista tottua ajattelemaan kuolemaa ja tutkia mitä kuolema oikeastaan on. Hän muistutti Epikuurosta, joka tuskallista sairautta kituessaan ja lopun jo lähetessä kirjoitti ystävälleen, että hänen sielunsa ilo voittaa ruumiin tuskat ja että hänen viimeinen päivänsä on hänen onnellisimpansakin. Moni saa, ajatellessaan sielun kuolemattomuutta ja tulevaisen elämän iloja, sellaisen rohkeuden, joka ei ole kukistettavissa. Kirjoittaja ei kuitenkaan katsonut viisaan arvolle sopivaksi hankkia voimaa mistään, joka mahdollisesti voi olla erehdys. Voimaa täytyy jokaisen löytää itsestään. Hän kysyi, eikö siinä ole kylläksi lohdutusta, että on elänyt ja elämässään toimittanut jotakin hyödyllistä, kun tähän jälkikatsahdukseen saattaa liittää sen onnekkaan ajatuksen että saapi yhdistyä maan kanssa, joka tuottaa ja elättää kaiken hyvän ja kauniin, että ruumiin hajoamisen kautta vielä kuolemankin jälkeen voi hyödyttää niitä vertaisiaan, joita elämässä on rakastanut?

Kirjailija luetteli ja kuvaili monta seikkaa, jotka saattoivat tehdä ihmisen, huolimatta hänen syvälle juurtuneesta kuolon kammostaan, siitä välinpitämättömäksi, jopa oman elämänsä viholliseksikin. Niiden joukosta hän ei unohtanut hekumoitsijoita, jotka olivat tyhjentäneet riemujen maljan sakkaan asti. Moni niistä oli kuoleman pelosta syöksynyt sen syliin ja pitänyt tyhjiinraukeamista parempana kuin siitä ajattelemista.

Tämä kuvaus oli niin voimakas, että se saattoi nostaa hiukset pystyyn lukijan päässä ja siirtää hänet kuvailtujen joukkoon.

Kirjoittaja puhui laveasti tyhjiinraukeamisesta. Hänen havaintonsa pitivät yhtä Pluutarkoksen ajatuksien kanssa siinä, että kuolemanpelon syy useimmissa ihmisissä ei varsinaisesti ole siinä, että ajatellaan itse kuolemankamppauksen tuskia, eikä myöskään Tartaroksen eli helvetin hirmukuvissa, vaan juuri siinä, että ajatellaan tyhjiinraukeamista. "Halvaantukoon käteni ja jalkani, peittäkööt äkämät ruumiini, pankoot tuskani hampaani kalisemaan ja kitisemään; kun vaan elämän saan pitää, olen tyytyväinen, vaikka riippuisin ristiin naulattuna", sanoo Mæcenas. Ja moni ihminen ajattelee hänen tavallaan. Ihmishenki, niinkuin koko luonto, kauhistuu tyhjyyttä. Se voi suostua, jopa pyrkiäkin muuttumattomuuden tilaan, lakkaamattomaan lepoon, johon ei suru eikä ilo, ei toivo eikä pelko ulotu, vaan sellainen tila ei vielä ole tyhjiinraukeamista. Se pukeutuu suloisen, unelmattoman unen haamuun, jonka syvyydessä piilee mahdollisuus herätä uudestaan ja joka jähmettyneen pintansa alla kätkee miellyttävän levon tunteen. Vaan missä kaikki muutoksen mahdollisuus on poissa yhdessä sen kanssa, joka olisi muutoksen alainen, missä ei ole edes minkäänlaista olemista, missä mielikuvitus sukeltaa äärettömään tyhjyyteen, hapuillen turhaan ikuisesta pimeydestä joitakin atomeja, joista voisi muodostaa itselleen tuon käsittämättömän kuvaa, siinä ammottelee tyhjiinraukeamus.

Karmides heitti kirjan luotaan ja nousi. Hänen sieluelämänsä oli viime aikoina ollut kuin koneisto, jota joku ulkonainen paino piti käynnissä; hän oli veltostunut, häviöön joutunut, toivoton, siinä kaikki mitä hän tiesi itsestään, eikä hän tahtonut elää, koska se tulevaisuus, joka häntä odotti, oli tyhjä kaikesta muusta, paitsi kieltäytymyksistä. Vaipua yhteiskunnan lokaan, kun ennen oli loistanut ylellisissä piireissä ja ollut tähtenä nautinnonhimoisen nuorison keskuudessa, hiipiä ympäri ryysyinen mantteli yllä, niiden pilkan ja säälin esineenä joihin oli tuhlannut rikkautensa, ylenkatsottuna vaeltaa ennenaikaista ranseentumusta, häpeällistä vanhuutta kohden, tämä kaikki oli kuvautunut kamalin värein hänen mielikuvituksessaan. Tämmöisen kohtalon hän taisi välttää vapaaehtoisella kuolemalla. Sitä hän oli jo kauan katsonut elämänsä lopuksi. Vapaaehtoinen kuolema sisältyi hänen filosofiaansa, eikä hänestä ollut tuntunut vaikealta tyytyä siihen ajatukseen. Päin vastoin oli itsemurha tuntunut hänestä sopivalta loppukohtaukselta elämän huvinäytelmässä; se oli vain suurentava kokonaisuuden vaikutusta. Sammua keskellä elämänsä loistetta, jättää maailma, niin kauan kuin hän vielä häikäisi sen silmiä ja näytti sen mielestä kadehdittavalta ja onnelliselta, nuoruutta uhkuvana, kauniina, terveenä ja naisten hellyyden esineenä riistää itsensä irti huvitusten helmasta ja rientää haudan syliin, siinähän oli ainoa kuolema, joka saattoi sopia Karmideelle!

Sen enempää ei Karmides ollut ajatellut kuolemasta. Hän katsoi sitä välttämättömäksi asiaksi ja tahtoi käyttää tätä välttämätöntäkin tavalla, joka kutkutteli hänen ylpeyttään. Kuitenkin, kun hänen ajallinen onnensa uhkasi kallistuvan rakennuksen tavoin kukistua hänen päällensä, hän oli lykännyt päivästä päivään päätöksensä toteuttamisen. Nyt oli sentään viimeinen päivä tullut. Jos hän tämän yli eli, niin hän oli elänyt liiaksi, ja muutamia tunteja viivytettynä kuolema tulisi yhtä häpeälliseksi, kuin jos se häntä odottaisi pitkän ylenkatseessa ja kurjuudessa vietetyn elämän loppuna.

Hän oli siitä syystä kylmästi ja tyynesti päättänyt, että tämä yö oli oleva viimeinen.

Vaan tällä hetkellä, kun hän viskasi kirjan luotaan, hän tunsi, mitä ei ennen ollut tuntenut — epäröimistä. Se kauhu, jonka tyhjiinraukeaminen herättää ihmisluonnossa ja jonka tuo tuntematon kirjailija oli niin voimakkaasti ja sielutieteellisesti tarkkaan kuvaillut, oli häneenkin tarttunut.

Hän asteli muutaman kerran lattian poikki koettaen turhaan poistaa väristystä, joka kulki hänen jäsenissään. Sitte hän lähti huoneesta, heitti manttelin olkapäilleen ja kiirehti ulos.

Mustina ja sekaisina ajatukset risteilivät hänen päässään. Hän ei kyennyt niitä hallitsemaan eikä järjestämään miettiäksensä tyynesti asemaansa ja taistellaksensa järjen perusteilla sen vietin ponnistuksia vastaan, joka käskee kunkin olijan ylläpitää olemuksensa.

Tässä tilassa ollen hän vaelsi eteenpäin, katsomatta minne meni. Vasta kaupungin läheisyydessä ympäristö veti hänen huomionsa puoleensa. Hän näki Kaksoisportin ja kuuli hälinän Kerameikos-kadulta, jolla lukuisat jaloittelijat ihailivat vilvakkaan tähtiyön kirkkautta.

Hän seisahtui, sillä tämmöisessä mielentilassa hän ei tahtonut näyttäytyä kellekään eikä nähdä ketään. Hänen takanaan oli hautausmaa. Hän kääntyi ja meni sinne.

Portilla seisautti hänet kaksi vastaan tulevaa miestä. Hänen, ohimennessään toinen heistä pani kätensä hänen olkapäälleen ja lausui hänen nimensä.

Vastenmielisesti hämmästyen Karmides pysähtyi, katsahti mieheen ja tunsi hänet Petrokseksi, homoiuusialaisten piispaksi.

— Clemens, sanoi tämä seurassaan olevalle nuorukaiselle, — mene edelläni kaupunkiin. Olen heti jälessäsi kotona.

Piispa ja esilukija tulivat pylväskedolta, vietyänsä Simoon pyhimykselle illallista. Simoon oli kuolleista herätyksensä jälkeen uudestaan noussut pylväälle ja eli tavallista elämäänsä. Jos mahdollista, katseltiin ja ihmeteltiin häntä vielä enemmän kuin ennen.

— Mitä sinulla voi olla minulle sanottavaa? kysyi Karmides.

— Paljo, vastasi Petros, — jos sinulla on aikaa kuulla minua.

— Sitäpä ei minulla ole…

— Muutamassa minuutissa voi sanoa paljon. Minne aiot? Saatan tehdä seuraa ja tiellä sanoa sanottavani.

— Etkö tahdo lykätä keskustelua toiseen kertaan?

— Silloin voisi olla myöhäistä…

— Olet oikeassa. No, minusta on samantekevää, minne menemme.

— Valitkaamme siis ensimäinen paikka, jossa voimme rauhassa keskustella. Tässä lähellä on sellainen paikka.

He istahtivat eräälle penkille kypressien alle.

— Mitä sinulla on sanottavaa? kysyi Karmides.

— Jotakin, joka tuntunee sinusta kummalliselta ja rohkealta, vastasi Petros. — Me tunnemme toisiamme niin vähän, ja kuitenkin saat kuulla, että tahdon sekaantua asioihin, jotka minua eivät ollenkaan koske ja sinua aivan läheisesti…

— Hyvä on. Anna vaan kuulua, mikä sinulla on sanottavana.

— Hyvä ystäväni, olen monena yönä nähnyt unta sinusta, viimeksi viime yönä, ja silloin niin elävästi, että tänään tunsin vastustamattoman halun puhua kanssasi. Olisin tullut luoksesi, ellen olisi kohdannut sinua täällä. Mitä sinä yleensä ajattelet unista?

— Petros, tänä iltana ei minulla ole halua filosofeerata. Lyhykäisesti sanoen: minä uskon sellaisten ilmestysten tulevan vatsasta, sinä luultavasti taivaasta. Mitä unta näit?

— Olen kolmena yönä nähnyt sinun seisovan kuilun partaalla, ja pelastin sinut putoamasta siihen.

— Ja tätäkö tahdoit minulle kertoa?

— En, tahdon myös sanoa sinulle, että uskon eräänlaisia unia todeksi. On unia, jotka itse vastustamattomasti todistavat totuutensa. Minulla on tällä hetkellä se vakaumus, että Kaitselmus on määrännyt minut sinulle pelastuskeinoksi perikadosta.

Karmides tuli tarkkaavaiseksi. Petros jatkoi:

— Olen kysynyt itseltäni: mikä on se onnettomuus, joka uhkaa Karmidesta? Ja kuinka voin häntä auttaa? Onhan paljo, mikä erottaa meitä, mikä kieltää minulta hänen luottamuksensa. Meidän tiemme eivät ole tähän asti koskaan sattuneet yhteen, minun elämänkatsomukseni on kokonaan toinen kuin hänen, meidän maailmankokemuksemme äärettömän erilaisia. Hän ei ymmärtäisi, jos puhuisin hänelle sydämeni syvyydestä; hän ei ehkä tahtoisi edes kuulla minua. Kun kysyin, mikä onnettomuus saattaisi uhata Karmidesta, niin en keksinyt mitään muuta vastausta kuin tämän: hänen onnettomuutensa on se, mitä hän itse pitää onnenaan, ja turhaan saat koettaa muuttaa katsantokantaa, mikä ikäänkuin perustuu hänen vereensä, hänen nuoruuteensa, niihin lahjoihin ja etuihin, joilla luonto on hänet varustanut, ja jotka kutsuvat häntä huvituksiin, nautintoihin, aistien hurmaukseen. Tässä sinä et voi mitään; ainoastaan aika voi jotain saada matkaan. Kerran ehkä tulee se päivä, jolloin hän inhomielin työntää nautintojen pikarin luotaan, vaikka ihaninkin käsi sen ojentaisi. Silloin hän malttaa mielensä itsestään. Sinä et voi mitään toimittaa… Vaan uni tuli uudestaan. Sinä olit heittäytyä syvyyteen; et mennyt silmät kiinni sen reunalle; menit avoimin silmin, sinä näit sen, sinun kasvosi olivat pimeät ja synkät, kuten nyt ovat, ja kuitenkin, kun tartuin käteesi, pysähdyit kernaasti, ja minä saatoin helposti viedä sinut pois vaaran läheisyydestä. Sellainen oli minun viimeinen uneni.

— Minä, joka uskon unia todeksi, jatkoi Petros, — koska meidän pyhät kirjamme antavat minulle siihen syytä, ja koska monet monituiset kokemukset tukevat sellaista uskoa, minä tunsin itseni siten vakuutetuksi niin hyvin siitä, että se vaara joka sinua uhkaa on aivan lähellä ja että itse tunnet sen läsnäolon, kuin siitäkin, että todellakin voin sinut pelastaa, ja että sinä mielelläsi annat minulle luottamuksesi, joka tätä tarkoitusta varten on minulle välttämätön. Olenko erehtynyt?

— Luultavasti.

— En sitä usko. Sinä olet tällä hetkellä onneton, Karmides…

— Äh!

— Ja tarvitset auttajaa. Aika on jo tullut, jolloin nautintojen malja ilettää sinua…

— Siinä olet oikeassa…

— No niin, siinähän on jo pieni alku siihen luottamukseen, jonka toivon voittavani. Minun tarvitsee tuskin tietää enempää, sillä näillä sanoilla olet jo ilmoittanut, että seisot elämäsi käännekohdalla, että olet alkava toista rataa, joka on oleva niiden ihanien lahjojen arvoinen, joilla Kaitselmus on sinut varustanut, ja jotka oikein käytettyinä varmaan valmistavat sinulle tulevaisuuden, täynnä onnea ja kunniaa…

— Sinä saat minut hymyilemään…

— Sinä epäilet sellaista tulevaisuutta, ja kuitenkin tähänastinen elämäsi inhottaa sinua. Vaan tämähän on epätoivoa?

— Entä sitte?

— Sinä, jolla on nuoruuden hullutukset takanasi ja elämän paras osa edessäsi! Onko terveytesi turmeltunut? Sinun nuori luontosi voittaa sen takaisin. Onko omaisuutesi hävinnyt? Sinä hankit uuden. Vai ulottuvatko sinun epätoivosi juuret syvemmälle? Karmides, on olemassa pettämätön sielun lääke, samoin kuin on olemassa sairaus, joka vie todelliseen terveyteen, todelliseen elämään. Oi, jospa sinun sairautesi olisi sitä laatua! Minä tarttuisin käteesi ja veisin sinut lääkärin luo. Kenties niin onkin — ja silloin minä onnittelisin itseäni — vaikka et ole itse luonut katsettasi sisäänpäin, omaan sydämeesi. Ehkä sinun itsetutkimustasi hämmentävät maalliset ajatukset, ehkä pelkäät ajallista toimeentuloasi. Tämä pelko karkoitetaan. Ennen et kuule minua, enkä sitä ihmettele, sillä hulluutta on saarnata hukkuvalle. Ensin hän vedetään ylös syvyydestä; sitte vasta saarnataan. Siis, jos omaisuutesi on tuhlattu, jos pelkäät velkamiehiäsi, köyhyyttä ja nöyryytystä, niin anna minulle luottamuksesi. Minä voin ehkä auttaa sinua.

— Sinäkö?

— Minä.

— Jos nyt olisit arvannut oikein, voisitko torjua iskun, joka odottaa minua auringon ensi kerran noustessa?

— Se ei ole mahdotonta.

— Tiedän että olet erinomainen mies, Tyanan Apolloonios kristittyjen joukossa, että olet herättänyt kuolleita ja tehnyt muita ihmeitä. Olisinpa siis melkein taipuisa uskomaan että tässäkin tapauksessa sinulla on mahdollisuus…

— Oi, älä vertaa mitä ei tule verrata! Pysykäämme asiassa! Otaksutaan, että Baruk on velkojasi, että tarvitset lykkäystä…

— Petros, kuinka tämän tiedät?

— Oh, tiedän enempääkin, paljoa enempää. Otaksutaan, sanon minä, — että tarvitset häneltä lykkäystä. Siinä tapauksessa voit huoleti mennä kotiin maata. Minä lupaan että Baruk on oleva kärsivällinen.

— Petros, puhutko täyttä totta? Voitko pitää mitä lupaat?

— Minä voin luvata ja pitää enemmänkin. Asia riippuu sinusta itsestäsi ja siitä luottamuksesta jonka minulle osoitat.

— Mutta mitä tällä kaikella tarkoitat? Mitä syitä sinulla on menetellä näin?… Mutta oli miten oli, minä jätän nämä kysymykset sikseen. Olkoot syyt mitkä tahansa. Tilani on toivoton, sen tunnustan … ja jos pelastat minut sillä tavalla kuin tahdon pelastua…

— Niin että kaikki käy hiljaisuudessa, niin ettei ylpeytesi loukkaudu…

— Sano kopeuteni tai ylpeyteni … sanat eivät vaikuta mitään asiaan … minä lasken kohtaloni sinun käsiisi ja saat tehdä minusta mitä tahdot … vaikka minun on mahdoton arvata missä määrin voisin osoittaa sinulle kiitollisuuttani vastapalveluksella.

— Minä en vaadi mitään sellaista … ainoastaan sinun luottamuksesi. Tällä luottamuksella saavutan kaiken muun, ja mitä tahdon saavuttaa on sinun onnesi. Nyt ensi aluksi: tahdotko huomenna käydä luonani hämärän tultua, kun olen palannut työstäni? Olet ehkä nähnyt minun vetävän kiviä Afroditen temppeliin. Se on nyt minun jokapäiväinen tehtäväni, ja minä otan ilolla osaa ahdistettujen uskonveljieni vaivoihin. Kun Israel oli vahva, kukistimme epäjumalien alttarit, meidän täytyy nyt rakentaa ne uudestaan, mutta, kuten toivomme, repiäksemme kerran maahan samat kättemme työt. Sinä et löydä minua nyt piispan palatsista, joka on muutettu köyhäinhuoneeksi, vaan eräästä Skamboonidain mökistä. Ken tahansa osoittaa sinut kysyttyäsi minun vaatimattomaan asuntooni. Keskustelemme siis huomenna asiasta tarkemmin.

TOINEN LUKU.

Petros ja Baruk.

Keisari Julianukselta oli tullut käsky, että kristittyjen tuli omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan ne temppelit, jotka he edellisen keisarin aikana olivat repineet maahan vanhan opin tunnustajilta.

Ateenassa tämän käskyn seuraukset olivat raskaat, sillä ei ainoastaan Petros, vaan edellisetkin piispat olivat olleet innokkaita vanhojen jumalien alttarien hävittäjiä; siinä toimessa oli heitä tukenut keisarillinen valta, joka osaksi oli hyväksynyt sellaisen väkivaltaisen menettelyn, osaksi jättänyt sen rankaisematta.

Constantiuksen kuoltua olivat myös ne runsaat purot kuivuneet, jotka valtion rahastosta olivat juosseet oikeauskoisten piispojen raha-arkkuihin.

Ateenassa oli tosin paljo kristittyjä, vaan suurin osa heistä kuului siellä köyhimpään väestöön, ja lisäksi he olivat siellä jakautuneina kahteen leiriin, joista se, jota Constantiuksen aikoina vainottiin, oli suurempi. Tämä puolue oli piispansa kautta — sillä heilläkin oli nyt oikeus pitää piispaa — valittanut Kryysanteukselle ja Akaian prokonsulille, että heidän täytyi kärsiä rangaistusta semmoisista väkivallan töistä, joihin he olivat syyttömät. Atanasiolaiset eivät olleet repineet maahan mitään temppeliä; miksi piti heitä kohtaamaan sellaisten tekojen seuraukset, joita eivät he, vaan heidän vastustajansa homoiuusialaiset olivat harjoittaneet?

Heidän valituksensa oli havaittu oikeutetuiksi ja heidät oli vapautettu osaa ottamasta temppelin rakennukseen. Koko kuorma oli siis laskettu homoiuusialaisten niskoille, homoiuusialaisten, joiden rivit sitä paitse olivat harvenneet useiden luopumisten kautta.

Ankaruus, jolla Kryysanteus valvoi ja joudutti työtä, teki taakan kahta raskaammaksi.

Tänä kärsimyksien ja vastuksien aikana, jonka homoiuusialainen seurakunta sai kestää, Petros oli näyttänyt ansaitsevansa sen paikan, jolle seurakunta oli hänet korottanut. Nurisematta hän oli jättänyt entisen piispanpalatsin, joka oli Ateenan kaupungin omaisuutta, ja muuttanut Clemensin kanssa asumaan vähäiseen taloon Skamboonidain kaupunginosaan. Väsymättä hän oli mukana töissä, järjesti päivätyövelvollisuuden seurakuntansa jäsenten kesken ja oli aina valmis astumaan itse sen sijaan, jonka sairaus tai muut seikat estivät tehtäväänsä suorittamasta. Hänen näki nyt joka päivä työtätekevien miesten, naisten ja lasten joukossa vetävän kiviä Afroditen temppelille. Alempi papisto innostui piispansa esimerkistä ja seurasi sitä.

Illalla puheltuaan Karmideen kanssa, Petros kävi seuraavana aamuna Barukin luona.

Vanha Israelilainen oli viime päivinä tehnyt suurenlaisia matkavarustuksia Jerusalemiin lähteäkseen. Aina keisari Hadrianuksen ajoista saakka ei juutalaisten oltu sallittu oleskella muinaisessa pääkaupungissaan. Sen kunnioitusta herättävä nimikin oli poistettu ja sijaan pantu roomalainen. Nyt kaikki oli toisin. Keisari Julianus ei ollut ainoastaan peruuttanut tuota kieltoa, vaan uuden Kyyroksen kaltaisena kehottanut juutalaisia palaamaan vanhaan isänmaahansa. Hän oli päättänyt rakentaa pyhän Moonan vuorelle temppelin, josta piti tulla uusi keskuspaikka Jehovan palvelijoille, ja jonka tuli kilpailla komeudessa Salomon ja Heeroodes suuren temppelien kanssa.

Yleinen innostus oli vallannut juutalaiset. Temppelin jälleenrakentaminen ja uudesta syntyneen Israelin yhdistyminen sen pyhien muurien ympärille ei ollut vainon ja häpeän aikana koskaan lakannut olemasta heidän toivonaan. Nyt se näytti olevan toteutumaisillaan. Niiden suurien summien lisäksi, jotka Julianus oli valtion varoista myöntänyt yritykseen, tulivat vapaaehtoiset lahjat, joita juutalaiset antoivat. Rikkaat panivat osan rikkaudestaan, köyhät antoivat roponsa. Galliasta, Britanniasta, Välimeren saarilta ja Afrikasta virtasi juutalaisia Palestiinaan, useimmat eivät asumaan sinne, vaan kaikki ottamaan omin käsin osaa yritykseen. Innostus ei ollut vähin Ateenassa. Jerusalemista Ateenan synagoogalle tulleet kirjeet kertoivat, että perustukset alkoivat jo kohota, että ukkoja, naisia ja lapsia oli mukana työssä, jota tehtiin riemuhymnien kaikuessa, että useat rikkaat, jotka väsymättömyydessä kilpailivat köyhimpien kanssa, käyttivät hopeisia lapioita ja kankia ja kantoivat soraa hopea- ja purppuramantteleissa.

Kristityt uskoivat yleisesti, ettei Jerusalemin temppeli enää koskaan ollut kohoava, koska ikuinen hävitystuomio oli julistettu Mooseksen lain yli. Kenties oli Julianuksella, kun hän näin innokkaasti puuhasi temppelin uudestaan rakentamista, syvimpänä vaikuttimena se, että hän tahtoi saattaa tuollaisen vakaumuksen häpeään ja keisarillisella vallallaan tehdä tyhjiksi ne ennustukset, joilla kristityt tukivat uskoansa. Juutalaisille, joita kauan oli kohdeltu röyhkeästi ja ylenkatseellisesti, tämäkin näkökohta antoi aihetta panna liikkeelle kaikki voimansa suuren yrityksen pikaiseksi toteuttamiseksi.

Vanha Baruk ei katsonut tehneensä kylliksi, kun oli antanut suuren summan temppelirakennusta varten. Hän tahtoi, hänkin, ruumiillisesti ottaa siihen osaa; hän tahtoi kantaa ainakin yhden kiven toisten lisäksi, ja hän ylisti isiensä Jumalaa, että oli saanut elää sen päivän, jona vihdoinkin oli näkevä Israelin toivon täytettynä. Nyt hän varusti kahta laivaa, joiden piti viedä hänet ja joukko hänen uskolaisiaan, rabbi Joonas niihin luettuna, pyhään maahan. Kun hän puheli Rabbi Joonaan kanssa, niin ei tämä enää ravinnut häntä Platoonilla ja Filoonilla; heidän puheensa ja ajatuksensa liikkuivat temppelin, matkan ja Israelin valoisan tulevaisuuden ympärillä.

Monena vuonna Baruk oli käyttänyt osan vapaasta ajastaan hurskaaseen työhön, lain pyhien kirjojen kopioimiseen. Kuinka hän oli pannut huolta jokaiseen kirjaimeen! Kuinka siroja niiden täytyi olla ja kuinka täydellisesti yhtäläisiä sen vanhan käsikirjoituksen kanssa, joka oli hänellä edessä! Saattoihan olla — ja rabbi Joonas vakuutti todella olevankin — joku salainen tarkoitus siinä, kun eräät noista lukemattomista kirjaimista poikkesivat mielivaltaisesti tavallisista piirteistä tai olivat tavallista suuremmat. Sen vuoksi oli tärkeätä, että kukin kopio oli täydellisesti alkukirjoituksen kaltainen. Työ oli siis vaivaloinen, vaan sitä enemmän ansiokas, kun se vihdoinkin tuli valmiiksi. Ja nyt se oli valmis, hurskaan kauppiaan suureksi iloksi. Kaikki kääryt olivat valmiit ja kierretyt kultaisten kapuloiden ympärille, joiden päitä kaunisti äärettömän kallisarvoiset jalokivinastat. Hän oli alkujaan määrännyt ne Ateenan synagoogalle; vaan nyt oli kunnianhimoisempi ajatus syntynyt hänen sielussaan. Hän tahtoi lahjoittaa ne uudelle temppelille, ja hän pelkäsi ainoastaan, että niiden kopioitsijan vähäinen arvo kirjanoppineiden joukossa kenties teki hänet kelvottomaksi saamaan sellaisen kunnian.

Barukin aikomus ei kuitenkaan millään muotoa ollut viipyä kauan Jerusalemissa, vielä vähemmin asettua sinne asumaan. Hän tahtoi ainoastaan nähdä jälleen Davidin kaupungin, toimittaa rukouksensa Moorian vuorella, nähdä omin silmin temppeliä rakennettavan ja kantaa siihen kivensä, ja sen jälkeen palata, muassaan kourallinen pyhän paikan multaa, jolla hänen päänsä sai levätä, kun hän kerran oli mennyt isiensä luokse. Hänen puolisonsa, iäkäs Ester, oli liiaksi kivulloinen tehdäkseen matkaa meren yli; hänen ja Rahelin piti siis jäämän kotiin ja odottaman hänen takaisintuloaan, jolloin hän lupasi kertoa heille kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut, niin tarkkaan kuin jos he olisivat sen nähneet omin silmin.

Baruk oli teroittanut Esterin mieleen, että hänen tuli tarkasti pitää silmällä Rahelin käytöstä, johon oli sitä enemmän syytä, kun rabbi Joonaskin, hänen kihlattunsa, lähti matkalle.

Kesken kaikkia näitä valmistuksia hämmästytti Karmides Barukia kosimalla hänen tytärtään. Vanhus, joka tunsi velallisensa äärettömän kevytmielisyyden, tahtoi alussa ymmärtää tarjouksen julkeaksi pilaksi ja hylkäsi sen sellaisena sangen arvokkaasti; vaan kun Karmides, antaakseen pontta sanoilleen, viittasi siihen että taipumus oli molemminpuolinen, että Rahel rakasti häntä, niin ukko ei ainoastaan suuttunut, vaan tyrmistyi ja pelästyi.

Hän tarvitsi muutaman silmänräpäyksen aikaa tointuakseen.

Vaan kun tämä oli tapahtunut, niin hän hylkäsi nuorukaisen kosinnan sanoilla, jotka olivat näennäisesti tyyniä, vaan itse asiassa täynnä syvintä halveksimista, otti sitte rahaseikan puheeksi ja selitti tarvitsevansa matkaansa ne rahasummat, jotka oli lainannut Karmideelle, ja aikovansa siis ensi tilaisuudessa vaatia takaisin maksettaviksi joutuneet lainat ja tarpeen vaatiessa käyttää kaikkea sitä valtaa, joka hänellä velkojana oli velalliseen nähden.

Karmides, joka ei tahtonut peräytyä taistelukentältä voitettuna, vastasi tähän viittauksella, joka pani veren Barukin suonissa jäätymään ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Karmides oli poistunut, kiehumaan kuin laava.

Tuskallisen levottomana Baruk odotti tilaisuutta jolloin voi kuulustella kahden kesken tyttäreltään, minkälainen hänen ja nuoren pakanan väli oli. Hän ei tahtonut ilmoittamalla liian aikaisin jotakin vielä epävarmaa saattaa vanhalle Esterille surua ja nostaa hälinää talossa.

Kun vihdoin tilaisuus tuli, heittäytyi tyttö vavisten isänsä jalkoihin ja tunnusti rakastavansa Karmidesta. Baruk ei näyttänyt, kuinka tämä tunnustus häntä kauhistutti, vaan koetti varovasti urkkia, millä tavalla tuttavuus hänen ja tuon kevytmielisen nuorukaisen välillä oli syntynyt, ja kuinka pitkälle se jo oli ehtinyt kehittyä. Hän koetti saada Rahelin luottamusta ja teki ankaria ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä, vaan Rahel kuuli kuinka hänen äänensä vapisi — eikä hänellä ollut rohkeutta tunnustaa kaikkea.

Hän tunnusti usein nähneensä Karmideen ja vaihtaneensa sanojakin hänen kanssaan, kun Karmides kävi talossa Barukin luona. Hän oli niin ikään usein tavannut hänet synagoogaan mennessään. Hän myönsi silloin vastanneensa miehen silmäyksiin ja tervehdyksiin, jopa oli useita kertoja puhellut hänen kanssaan talon balkongilta. Karmides oli kauniina kuutamoiltoina tullut tämän alle kitara muassa, soitellut sitä ja puhunut tavalla, joka viehätti Rahelin sydämen. Karmides oli vihdoin sanonut rakastavansa häntä eikä voivansa elää ilman hänen rakkauttaan. Silloin Rahel oli lohduttanut häntä tunnustamalla että hänkin rakasti Karmidesta.

Tässä oli kaikki, mitä Rahel uskalsi isälleen tunnustaa. Hän teki sen änkyttäen, ujoudesta punastuen, tuon tuostakin kätkien kasvot käsiinsä, peläten katsoa isäänsä silmiin. Hän ei itsekään selvästi käsittänyt sitä kauheata, mikä oli siinä jota hän jätti virkkamatta, vaan hänen neitseellinen tunteensa esti sanaakaan siitä tulemasta hänen huuliensa yli, ja hän aavisti, että sellainen tieto murtaisi isän sydämen.

Kivi putosi Barukin rinnalta. Hän nosti tyttärensä seisaalle, pyysi häntä rauhoittumaan ja lupasi unohtavansa hänen hairahduksensa, jos Rahel siitä lähtien olisi tarkasti varuillaan ja muistaisi, mitä velvollisuuksia hänellä oli itseänsä, vanhempiansa, kihlattuansa, isiensä uskoa ja nimensä kunniaa kohtaan. Ne velvollisuudet olivat kalliita; jos hän ne laiminlöi, niin hän saattoi isänsä harmaat hiukset murheella hautaan. Baruk käski hänen ottaa tämän ajatuksen aseekseen; silloin hän voittaisi helposti sen mieltymyksen, joka oli syntynyt hänen sydämessään nuorukaista kohtaan, joka ei ollut ainoastaan pakana vaan myöskin suuri tuhlari, rietas, turmeltunut ja tunnoton ihminen.

Baruk toivoi, että nämä syyt vaikuttaisivat, ja luotti muutoin isälliseen valtaansa. Rahel oli ollut kuiluun putoamaisillaan, vaan kaikeksi onneksi oli hänen kunniansa, niin ajatteli vanhus, vielä tahraton. Siis ei ollut vielä mitään kadotettu. Viettelijä oli hurmannut hänet kauniilla muodollaan, mairittelevilla sanoillaan, vaan Rahelin mieltymyksellä ei vielä voinut olla syvempiä juuria. Se oli pian katoava, kun Rahel oli nähnyt, että ylipääsemätön muuri oli hänen ja Karmideen välillä.

Kuitenkin tämän seikan ilmituleminen uhkasi häiritä Barukin matkasuunnitelmaa ja sekaantui tuskallisesti siihen innostukseen, jonka Jerusalemin ja temppelirakennuksen ajatteleminen oli hänessä herättänyt. Saattoiko hän lähteä matkalle ja jättää Rahelin yksin kivulloisen Esterin haltuun?

Hän oli juuri näissä mietteissä, Karmideen käynnin jälkeisenä aamuna, kun hämmästyksekseen näki Petroksen, kristittyjen piispan, astuvan kynnyksensä yli. Baruk oli monta kertaa seisonut hänen tuomioistuimensa edessä ja erinomaisen nöyrin sanoin ja liikkein puhunut oikeutensa puolesta juonikkaita kristittyjä velallisia vastaan, jotka suotuisamman päätöksen toivossa olivat maallisesta tuomioistuimesta vedonneet sielunpaimeneensa. Petros oli näissä tilaisuuksissa osoittanut rehellisyyttä, josta Baruk tunsi sitä suurempaa kiitollisuutta, kuin se kristittyjen piispojen tuomioissa ei ollut sääntönä, silloin kun velkoja oli juutalainen.

Nyt nöyryys oli poissa sekä sanoista että liikkeistä, ja Baruk seisoi kohteliaana, vaan suorana kristityn papin edessä, jonka tuomio-oikeus oli lakannut, jonka valta oli murtunut.

Piispa halusi salaista keskustelua. Kauppias suostui. Petros alkoi puhua Karmideesta. Baruk tiesi, että Petros osanotolla seurasi tämän persoonaa ja raha-asioita; minkä tähden, sitä hän ei tietänyt eikä ollut koskaan huolinut sitä aprikoida.

— Minä tiedän, sanoi Petros, — että aiot ryhtyä ankariin toimenpiteisiin saadaksesi saatavasi tuolta kevytmieliseltä nuorukaiselta…

— Niin juuri.

— En sitä ihmettele. Sinulla on siihen oikeus, ja useimmat sinun sijassasi tekisivät samoin. Myöntää täytyy myöskin, että Karmides on se, joka kaikista vähimmin ansaitsee säälimistä, jos sääli sanaa ylipäänsä löytyy velkojan sanakirjassa.

— Ei minun sanakirjassani ainakaan, huomautti Baruk. — Sana laupeus siellä kyllä löytyy, vaan minä en käsittele koskaan raha-asioita laupeudentöinä enkä laupeudentöitä raha-asioina.

— Oikein. Minä käsitän, että kauppiaan täytyy tehdä ero näin erilaisten asiain välillä. Eikä minun tarkoitukseni ollutkaan vedota laupeuteesi, kun tulin puhumaan sinulle Karmideesta. Sitä paitsi hän olisi liiaksi ylpeä ottaaksensa sitä vastaan, vaikka ankaruus, jos sitä tällä hetkellä käytät, on hävittävä koko hänen tulevaisuutensa.

— Se on paha se, mutta nyt aion todellakin olla ankara, niin ankara kuin mahdollista.

— Minä katson asiaa samalta järjelliseltä puolelta kuin sinäkin, jatkoi Petros, — vaan erotus on siinä, että minä näen pitemmälle kuin sinä.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan että, jos panet täytäntöön, mitä aiot tehdä Karmideelle, niin et läheskään saa kaikkia hänelle lainaamiasi rahoja…

— Oh, sen tiedän, keskeytti Baruk kohottaen olkapäitään, — se tieto on tuottanut minulle unettoman yön, vaan nyt aion tyytyä kohtalooni.

— Ja teet hänet kykenemättömäksi vastaisuudessa maksamaan sinulle.

— Saatpa minut hymyilemään. Milloinkahan hän siihen kykenisi? Sinä puhut hänen tulevaisuudestaan kuin jostakin suuresta ja loistavasta. Minä en siitä anna ropoakaan. Rukoilkoon jokainen Kaikkivaltiasta varjelemaan ihmistä sellaisesta tulevaisuudesta! Ei tarvitse ennustushenkeä nähdäkseen, minne päin se kallistuu.

— Vaan jos oletkin erehtynyt? Jos Karmides jonakuna päivänä onkin Ateenan rikkain mies?

— Tarkoitat, että hän saa perinnön? Minä olen hankkinut varmat tiedot hänen suvustaan ja hänen toiveistaan sillä taholla. Valitettavasti nekään eivät ole obolin arvoisia. Hän on saanut kaiken perintönsä kerrassaan. Kohtalo ei tahdo enää mättää kultahiekkaa siihen seulaan.

— Tässä ei ole puhetta perinnöstä vaan avioliitosta.

— Avioliitosta? huudahti Baruk kummastuneena. — Naimisista, ja rikkaista myötäjäisistä? Sitäkö tarkoitat?

— Juuri sitä.

— Hm, silloin hän kai aikoo minulta saatavilla myötäjäisrahoilla maksaa velkansa minulle, ajatteli Baruk. — Hyvä piispa, lisäsi hän ääneensä ja miettiväisenä, — kuka olisi sitte tuo rikas perillinen, jota Karmides kosii?

— Hän ei minun tietääkseni kosi vielä ketään.

— Sitte minä tiedän enemmän kuin sinä, ajatteli Baruk. — Mutta, sanoi hän ääneensä, — en ymmärrä sinua. Karmides, sanot, ei kosi ketään, ja kuitenkin puhut minulle naimisista, johon hän on menevä.

— Vuoden ja päivän kuluessa hän nai Ateenan rikkaimman miehen tyttären.

— Ateenan rikkaimman miehen tyttären? toisti Baruk ihmeissään. — Mahdat siis tarkoittaa Kryysanteusta ja hänen tytärtään Hermionea?

— Niin.

— Kuinka sen tiedät?

— Voin ainoastaan toistaa sen, minkä sanoin.

— Olet mahtanut ennustustaidon avulla nähdä tämän tulevaisuudesta, sanoi Baruk totisena, sillä hän oli varma siitä, että kristitty piispa, joka oli voinut herättää ihmisen kuolleista, oli mitä likeisimmässä yhteydessä pahojen demoonillisten voimain kanssa. Baruk oli taikauskoinen, kuten hänen kansalaisensa yleensä, joissa taikausko siihen aikaan oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin kristityissä ja pakanoissa.

— Kuitenkaan, jatkoi Baruk, — ei ennustuksesi näytä ollenkaan todennäköiseltä. Minä tiedän, että Karmides ja Hermione ovat olleet kihloissa, vaan edellisen kevytmielisyys on tehnyt tästä liitosta lopun. Huhu on kauan kertonut että Kryysanteus on kieltänyt Karmideen tulemasta taloonsa, ja lisäksi tulee mitä äsken kuulin puhuttavan, että Kryysanteus vaatii hänet Ateenasta karkoitettavaksi, koska hän turmelee nuorisoa huonoilla esimerkeillä.

— Kaikkea tätä korvaa se varma asia, että Hermione rakastaa häntä.

— Onko todellakin niin laita? Kyllä minä parhaiten tiedän, että nuoria naisia hurmaa kaunis pinta, vaan luulin kuitenkin, että Hermione oli poikkeus suvustaan…

— Sinun tulee muistaa, että Hermione ja Karmides ovat kasvinkumppaneja, että he olivat määrätyt toisilleen jo ensimäisistä nuoruudenvuosista saakka. Vielä sinun tulee muistaa, että Hermione, kihlauksen purkautumisen jälestä, on hylännyt kaikki naimatarjoukset. Eikö tämä viittaa siihen, että hän vielä rakastaa Karmidesta, vaikka tämä ei ole osoittautunut hänen rakkautensa arvoiseksi? Ja jollei tämä ole sinusta kylliksi pätevä todistus, niin tahdon uskoa sinulle sen, että vielä hiljakkoin hänen oma suunsa on ilmaissut hänen sydämensä taipumuksen.

— Nytpä jotakin sanot! Asia näyttää lähempää katsottaessa kyllä uskottavalta. Vaan tytön isä ei ole koskaan suostuva…

— Isä suostuu kaikkeen, mitä tyttö haluaa. Suurin vaikeus on Karmideessa itsessä. Kaikki riippuu hänen käytöksestään, sillä vasta elämäntapansa parannettuaan hän saattaa toivoa saada takaisin Hermionen kunnioituksen.

— Aivan oikein. Vaan tässähän meitä kohtaa mahdottomuus!

— Ei, ei mikään mahdottomuus, vaan näennäinen vaikeus. Sinä tunnet nuorukaisten tavan. Niiden täytyy saada riehua kylliksensä. Mitä hullummin he ovat eläneet, sitä perinpohjaisemmin he useinkin vakaantuvat.

— Sellaista tosin tapahtuu. Mutta … Karmides vakaantuneena! Se tuntuu minusta mahdottomalta.

— Minä tunnen Karmidesta paremmin kuin sinä. Minä takaan, että sellainen muutos tapahtuu, jos vaan sinä et tee sitä mahdottomaksi. Hänen kohtalonsa langat ovat meidän molempien käsissä. Hän on vaeltanut tietä, joka vie turmeluksen kuiluun, ja seisoo nyt sen partaalla. Se, mitä hän tähän asti ei ole tahtonut nähdä, se ammottaa nyt hänen jalkojensa edessä, ja hän näkee sen. Jos hän ei vielä ole kääntynyt takaisin, niin syy on sinussa, sillä sinä olet hänen takanaan, sinä olet hetken yksinvaltias, ja sinä kukistat hänet tai jätät hänelle paluutien auki. Jos muserrat hänen ylpeytensä, niin hän on kadotuksen oma. Kaikki aavistavat hänen olevan rutiköyhän, vaan kukaan ei sitä tiedä, sillä hän on aina tähän päivään asti osannut salata asemansa sellaisella elintavalla, joka saattaa ihmiset uskomaan, että Intian rikkaudet ovat hänen käytettävinään. Mutta siitä huolimatta hän on täynnä tuskaa ja valmis ryhtymään mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Jos hänet syökset kuiluun, niin et voi arvata seurauksia; jos jätät hänelle tien auki, niin hän on rientävä kohden tulevaisuutta, joka avosylin häntä odottaa ja tarjoaa hänelle turvallisuutta ja sen kanssa kaikkea, mitä hän voi pyytää. Jos hän rikkauksia uudestaan hallitessaan palaa entiseen elintapaansa, niin se on seikka, joka ei koske meitä kumpaakaan. Minulle on kylläksi, että Hermione tulee hänen puolisokseen … se on minun tarkoitusperäni … ja sinulle riittäköön, että hän viimeiseen oboliin maksaa velkansa sinulle. Sinä olet itse valmistava hänelle siihen tilaisuuden. Jätä hänet rauhaan, ja hän on puolen vuoden kuluttua toisen kerran kihloissa rikkaan Kryysanteuksen tyttären kanssa, vuoden päästä tämän puoliso ja koko Kryysanteuksen omaisuuden perillinen.

Baruk oli tarkkaavaisesti kuunnellut Petroksen esitystä. Vanhassa kauppiaassa oli, sen jälkeen kun eilispäivänä oli joutunut keskusteluun Karmideen kanssa ja saanut selkoa hänen ja Rahelin välistä, syttynyt tuima viha Karmidesta vastaan. Hän miltei onnitteli itseänsä siihen, ettei Karmides kyennyt velkojaan maksamaan, koska tämä antoi hänelle koston tilaisuuden. Mutta kuitenkin hän nyt tunsi taipumusta katsomaan asiaa toiseltakin kannalta. Hänen oli valittava: toiselta puolen hänen täytyisi kadottaa suuri summa rahaa ylenkatsottujen Gojimien tuhlaajapoikaan ja saada harmia onnistumattomasta rahakeinottelusta; toiselta puolen hän saattoi voittaa takaisin koko pääoman sovittuine korkoineen — kolmekymmentä, jopa viisiviidettä sadalta! Jälkimäiseen houkutteli häntä suuresti se, että hän viisaudella, edeltäpäin arvaamalla ja kärsivällisyydellä saattoi parantaa auttamattomasti menetetyksi katsotun asian ja muuttaa odotetun raskaan tappion loistavaksi voitoksi. Olihan aina ollut hänen ylpeytenään olla nuoremmille kauppiaille kansalaistensa joukossa loistava esimerkki huolellisuudessa, kauasnäkeväisyydessä ja asianhaarojen käyttämisen kyvyssä; nämä ominaisuudet olivat tähän asti aina tehneet onnen hänen seuralaiseksensa. Hänen nuoremmat ammattiveljensä arvelivat jo, että hän saisi Karmideesta tappiota; nyt hän voisi luultavasti osoittaa heille, että oli nähnyt kauemmaksi kuin he — että hän Karmideeseenkin katsoen oli tietänyt mitä teki, kun toiset luulivat hänen menetelleen kaikkein sokeimmin ja varomattomimmin.

Vaan Barukilla oli toinen, tällä hetkellä houkuttelevampikin syy suostua Petroksen pyyntöön. Hän uskoi Karmideen kykenevän mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Hän oli tyttärensä turvallisuuden puolesta niin levoton, että hän, kun piispa astui hänen kynnyksensä yli, juuri kysyi itseltään, uskalsiko poistua Ateenasta ja lähteä halutulle matkalle Jerusalemiin vaiko ei. Jos oli totta, mitä Petros oli hänelle kertonut — ja mitään epäilyksen syytä hänellä ei ollut — niin oli keino keksitty, ja apu tullut oikeassa silmänräpäyksessä ikäänkuin taivaasta. Karmides oli epäilemättä lakkaava laskemasta koukkujaan Rahelin eteen, niin pian kuin oli saanut viittauksen paljoa suuremmasta onnesta, joka häntä odotti ja oli helpommin saavutettavissa toisella taholla. Barukin pieni viaton karitsa oli oleva turvassa tuolta ahnaalta sudelta, kun tämä katuvaisen syntisen haamussa meni vaanimaan toista saalista. Tämähän oli aivan mainiota.

Ja vaikka Rahelin tunne todella olisikin hetkellistä mieltymystä syvempää laatua, niin tyttö oli kukistava sen, ellei ennen, niin ainakin sitte kun hänen tuulentupansa olivat hajonneet, kun oli havainnut, että Karmideen lemmenvakuutukset olivat tyhjää lorua, ja että Karmides, heti sen jälkeen kun oli kosinut Rahelia, rupesi kääntämään tuumansa Hermionen puoleen. Rahelin silmät olivat aukenevat ainakin silloin, kun hän sai kuulla saman Karmideen, jota hän oli rakastanut, olevan kihloissa Hermionen kanssa.

Näistä syistä ei viipynyt kauan, ennenkuin Baruk oli tehnyt päätöksensä. Hän lupasi Petrokselle olla ainakaan puoleen vuoteen Karmidesta ahdistamatta. Vieläpä antoi ymmärtää että hän ehkä suostuisi antamaan Karmideelle jonkun lainankin, jahka vain oli ruvennut näkymään varmoja oireita sellaiseen asioiden kulkuun, kuin Petros oli kuvaillut.

Saman päivän iltana, jona Petros oli käynyt kauppiaan luona, hän istui taas päivätyön päätyttyä majassaan Skamboonidaissa. Hänen suojansa sisustus oli köyhä; sitä valaisi ainoastaan tavallinen savesta valettu lamppu. Ainoa, mikä huoneessa muistutti entistä piispanpalatsia, olivat kirjat ja Kristuksenkuva, vaan tältäkin oli riistetty jalokivet. Piispan vaatimattomassa asunnossa majaili myös hänen kasvattipoikansa, nuori Clemens. He olivat äsken syöneet niukan illallisensa, jonka heidän emäntänsä oli valmistanut. Tämä oli hurskas leski ja homoiuusialaisen uskon tunnustaja. Petros, joka lepäsi sohvalla lampun vieressä, avasi Tertullianuksensa. Clemens, joka oli valmis mennäkseen ulos, puki kaapun ylleen.

— Sano terveisiä pojalleni Eufeemiokselle, sanoi Petros — älkääkä viehättykö pitkälle yöhön kopioimaan pyhän Johanneksen ilmestyskirjaa. Olet tänään ollut rakentamassa pakanain temppeliä ja olet varmaan väsyksissä, hyvä Clemens.

— En ole suuresti väsyksissä, vaan mieleni on täynnä katkeruutta, isäni. Hirveätä on, että meidän kristittyjen tulee rakentaa temppeliä pakanain epäjumalille. Rakennammehan huonetta pahoille hengille, perkeleille!

— Keisari tahtoo niin, Clemens. Meidän täytyy.

— Ei, enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän pitäisi kieltäytyä sitä tekemästä ja ennemmin antaa keisarin tappaa meidät.

— Poikani, me alistumme, koska esimiehemme sen vaativat, ja voimme sen tehdä, koska olemme voitosta varmat. Meidän rakennuksistamme ei tule epäjumalain temppelejä, vaan kirkkoja.

— Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Clemens ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Jos vaan pidämme kiinni siitä toivosta, niin voimme tehdä työtä siunauksessa eikä kirouksessa. Se on totta; tästä rakennuksesta tulee kerran, kun olemme saaneet kristityn keisarin, kirkko. Ja tämähän voi piankin tapahtua, jos se on totta, mitä Eufeemios on sanonut, että monet meikäläisistä ympäröivät uskonhylkyriä Julianusta ja odottavat ainoastaan tilaisuutta lähettääkseen hänet syvyyden kuiluun.

— Onko Eufeemios sanonut niin?

— On.

— Sellaiset sanat ovat kovin epäviisaita. Minä varoitan Eufeemiosta niin puhumasta. Sinä et saa kuunnella sellaisia puheita, vielä vähemmin niitä toistella.

— Mutta olisiko väärin tappaa uskonhylkyri, joka vainoo meitä ja tahtoisi juurittaa seurakunnan pois maan päältä?

— Clemens, olen huomannut, että viime aikoina olet tehnyt kysymyksiä, joilla sinun ei koskaan pitäisi ajatuksiasi vaivata. Varo itseäsi, sillä jos kerran on alkanut kysellä, niin pysähtyy harvoin, ennenkuin on pannut kaikkein pyhintä kysymyksen alaiseksi.

— Jumala varjelkoon minua siitä!

— Jumala varjelkoon sinua löyhistä, harhailevista ajatuksista! Sinun tulee ajatella velvollisuuksiasi ja niitä kirjoja, jotka annan käteesi. Ne vastaavat kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat tarpeellisia ja sallittuja. Pidä huolta sielustasi äläkä huoli muusta! Oletko viime päivinä nähnyt Teodoorosta?

— Olen, melkein joka päivä, isä. Hän näyttää pyrkivän minun läheisyyteeni ja seuraavan askeleitani.

— No?

— Minä vältän häntä.

— Sinä et saa kuunnella, mitä hän sanoo.

— Olen sen hänelle sanonut.

— Teit väärin siinäkin, sillä minä olen kieltänyt sinua vastaamasta ainoallakaan sanalla.

— Anna minulle anteeksi, isä. Sanoin hänelle ainoastaan, etten tahdo enkä saa kuunnella häntä, ja pyysin häntä jättämään minua rauhaan siitä lähtien.

— Teodooroksesta näet, poikani, mihin ylpeys ja viisasteleminen johtavat. Hän halveksi minun neuvoni, luotti järkeensä eikä lukenut pyhiä kirjoituksia nöyrällä hengellä, ei kunnioittaen kirkon isien ajatuksia eikä kokousten selityksiä, jotka Jumala itse on antanut, vaan luottaen omaan viisauteensa. Ja seurauksena oli hänen sielunsa turmio. Hänen erehdyksensä ovat pahemmat kuin itse atanasiolaisten. Hän väittää ettei kokouksilla ole oikeutta säätää kuinka pyhien kirjoitusten sanat ovat tulkittavat, hän kieltää kirkon ja Kristuksen perustaman pappissäädyn, hän puhuu, kuten useat vääräuskolaiset ennen häntä, kristittyjen yhteisestä pappiudesta, ja tämän kaiken ohessa hän liehakoi pakanoiden edessä, koska he ovat mahtavat, hän seurustelee filosofien kanssa ja käy joka päivä Kryysanteuksen talossa.

— Olen unohtanut kertoa, isä, mitä minulle tänään tapahtui työssä ollessani, sanoi Clemens. — Kryysanteus tuli, kuten hänen on tapana…

— Niin, hän katselee iloksensa meidän vaivojamme, sanoi Petros. — Suokaamme hänelle tämä lyhyt ilo!

— Hän tuli, tuo vihattava, ja tänään oli hänen tyttärensä mukana. Mutta kuinka tuo tytär sentään näyttää hyvältä, lempeältä ja totiselta, hyvä isä!

— Sinä siis katselit häntä tarkkaan?

— En, vastasi Clemens punastuen. — Olet käskenyt minun kääntää silmäni pois nuorista naisista, ja niin tein silloinkin…

— No niin?

— Vaan hän tuli itse luokseni ja puhutteli minua…

Petron kasvoissa näkyi hieman levottomuutta kun tämän kuuli. Hän pani kirjan pois kädestään ja nousi.

— Sinä seisoit siis lähellä häntä? keskeytti hän.

— En, minun työpaikkani oli jokseenkin kaukana kadulta, vaan hän kulki meidän veljiemme keskitse luokseni, ja hän pani kätensä olkapäälleni, kun käännyin pois.

— Oi, olet siis taas rikkonut käskyni! Enkö ole sanonut sinulle, Clemens, että sinun tulee pitää ulkona ollessasi kasvosi kaavun peitossa?

— Isä, olinhan työssä!

— Se on totta. Minä unohdin sen.

— Aurinko oli korkealla taivaalla, sillä puolipäivä oli käsissä ja raataminen kovassa helteessä näännytti meitä kaikkia. Minulla oli ylläni ainoastaan lyhyt työmekkoni, kun tämä tapahtui, ja kuitenkin vuoti minusta hiki virtoina, sillä olin ponnistellut kovasti, ollakseni esimerkkinä veljille, kuinka työnjohtajaa pitää toteltaman…

— Se oli oikein, Clemens. Mutta mitä Hermione sinulta tahtoi? Mitä hän sanoi?

— Hän kysyi, mikä nimeni on, kuinka vanha olen…

— Ah!

— Missä olen syntynyt ja ketkä ovat vanhempani…

— Ja sinä? Mitä vastasit?

— Vastasin, että nimeni on Clemens, että piispa Petros on isäni, ja kun hän sanoi minua pojaksi, sanoin hänelle että olen pappi.

— Ja sitten?

— Hän hymyili oikaisulle, vaan minä sanoin hänelle vakavasti, että hänen pitäisi kääntyä ja ajatella sielunsa autuutta. Sen jälkeen käännyin pois ja jätin hänet.

— Oliko siinä kaikki?

— Oli.

— Kiitetty olkoon Jumala! ajatteli Petros. — Tästä minun tulee oppia olemaan varovaisempi vastedes. En ole enää, salliva, että Clemens ottaa työhön osaa. — Poikani, sanoi hän ääneensä, — sinä jäät Eufeemioksen luo yöksi. Vaan älä vallan kauan valvo kopioimistyössä, sillä sinun täytyy nukkua ja saada voimia…

Clemens toivotti piispalle hyvää yötä ja poistui.

Kun hän kulki alas Skamboonidaista, hän meni erään naisen ohitse, joka hänet nähtyään kääntyi ja puhutteli häntä epäröivällä äänellä:

— Näen kaavustasi, että olet kristitty pappi. Oletko homoiuusialaisuuden tunnustajia? Anna anteeksi, että viivytän sinua tällä kysymyksellä!

Clemens pysähtyi. Hän näki edessään, nuoren sievännäköisen tytön, joka vaatteista päättäen oli jonkun rikkaan talon orja.

— Minä tunnen sinut nyt, sanoi tyttö, joka näytti sangen huolestuneelta. — Olet esilukija Clemens. Mikä onni, että kohtasin sinut! Minun aikomukseni oli hakea piispaa, vaan olen epäröiden kulkenut tätä katua useita kertoja ja aina kääntynyt takaisin hänen oveltaan. En rohjennut astua sisään, vaan en myöskään uskaltanut mennä kotiin, ennen kuin olin saanut puhua hänen tai sinun kanssasi. Olipa hyvä, että tapasin sinut!

— Mitä minusta tahdot?

— Oi, olen kovin onneton, valitti nuori naisorja. — Minulla on ankara emäntä, ja tänä iltana, kun hän oli poissa, satuin rikkomaan hänen kalliimman toalettirasiansa. Hänen on tapana rangaista minua ankarasti pienimmästäkin virheestä … ja tätä taideteosta hän piti niin suuressa arvossa. En hirvinnyt odottaa hänen kotiintuloaan, vaan kiiruhdin pois … enkä nyt tohdi palata, ellet sinä seuraa minua kotiin ja hanki minulle hänen anteeksiantamustaan. Oi, älä kiellä tätä, hurskahin veli! Minun emäntäni on niin ankara, hän on julma, kun hän suuttuu, vaan muutoin hän on hyvä ja jumalaapelkääväinen ja harras oikeassa opissa … ja jos sinä, joka olet pappi, tulisit minun kanssani kotiin, niin hän sinun pyynnöstäsi kyllä antaisi minulle anteeksi.

Tyttö tarttui hänen käteensä. Clemens veti sen pelästyneenä takaisin; hän ei ollut vielä koskaan ollut naista näin lähellä. Vaan häntä säälitti orjaraukka ja hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä hänen rukoukseensa.

— Onko emäntäsi talo kaukanakin? kysyi hän.

— Ei, hyvä veli.

— Minä tulen kanssasi.

— Olen sinulle ikuisesti kiitollinen.

Tyttö vei Clemensin Kerameikos-kadun poikki erääseen kujaan, jossa pysähtyi prokonsulin palatsin takaportin eteen.

Portti vei naisten pihalle. He astuivat sisään; mitään portinvartijaa ei näkynyt. Tyttö pyysi Clemensiä odottamaan ja pujahti sisään eräästä pylvähistön ovesta. Hän palasi ja vei Clemensin käytävää pitkin sen toiseen päähän, jossa oli ovi. Sitä osoittaen hän kuiskasi: — tuossa! Astu sisään! Hallitsijattareni on kotona.

Clemens avasi oven ja huomasi olevansa kullankiiltävässä, hyviä hajuja tuoksuvassa naiskamarissa. Peräsohvalla lepäsi nainen, jonka yllä oli keveä pitseistä tehty puku. Ilmeisesti hämmästyneenä vieraan tulosta hän nousi ja katseli tullutta kummastelevin silmin.

Clemens tunsi naisen Annæus Domitiuksen puolisoksi, kauniiksi Eusebiaksi, ja sitä rohkeutta, jota hänen asiansa oli hänessä virittänyt, seurasi hämmästys. Ujona ja neuvottomana hän seisoi kauniin naisen edessä, jonka äänessä mitä suurin ihmettely ilmautui, kun hän kysyi:

— Sinäkö se olet, nuori esilukija? Mikä tuo sinut tänne näin myöhäisellä hetkellä?

KOLMAS LUKU.

Teodooros.

Kryysanteuksella oli Peiraieuksen, satamakaupungin lähellä maatalo, jossa Hermione usein vietti suven kauniit päivät.

Päärakennus oli mäen kukkulalla; toiselta puolen näki meren ja vilkkaan sataman, toiselta puolen viljavan, viinitarhojen ja oliivilehtojen ympäröimän laakson. Kummun eteläpuolinen rinne aleni penkerittäin; penkereet olivat puutarhataiteen kaunistamat ja iäkkäiden puiden varjostamat.

Täällä Hermione eräänä iltana istui lehtimajassa. Hänen ystävänsä Ismeene ja Bereniike olivat juuri jättäneet hänet yksin. Hän oli sen jälestä tullut tänne, jossa hän mielellään vietti yksinäiset hetkensä, koska tätä paikkaa oli rakastanut Elpiniike, hänen äitinsä, ja koska se Hermionelle muistutti lapsuuden leikkejä kasvinveljen kanssa, hänen ensimäisen ja ainoan rakkautensa suloisimpia päiviä. Hän oli ottanut mukaansa yhden Platoonin teoksen — Faidoonin, — vaan muistojen tenho ja illan rauhallinen kauneus valtasivat hänen ajatuksensa niin että kirja unohtui avaamatta.

Meri välkkyi laskeuvan auringon hohteessa. Kaksi alusta näkyi lähtevän satamasta ja purjeet levällään laskevan ulapalle. Ne olivat ne kaksi laivaa, jotka Baruk oli varustanut Jerusaleminmatkaa varten. Peiraieuksen vilkkaan liikkeen hälinä sekautui, etäisyyden heikontamana, lintujen viserrykseen, joka kuului puiden latvoista, ja huilun säveleihin, jotka kohosivat laaksosta kummun toiselta puolelta.

Kun aurinko läheni ilmanrantaa, häiritsi Hermionen yksinäisyyttä tulollaan mies, joka oli puettuna sellaiseen kaapuun, kuin kristittyjen pappien oli tapana käyttää. Hän lähestyi tuttavallisesti Kryysanteuksen tytärtä ja istahti aivan hänen lähelleen; selvästi näkyi ettei hän ollut vieras näillä paikoin.

— Teodooros, sanoi tyttö, — ole tervetullut!

— Arvasin että löytäisin sinut täältä, sanoi nuori pappi, — ja ohjasin kulkuni sen vuoksi tänne, ennenkuin aloin etsiä sinua ylhäältä talosta. Kaunis ilta ja halu väitellä sinun kanssasi ovat houkutelleet minut ulos kaupungista. Minä voin tuoda terveisiä isältäsi. Näin hänet Pnyksissä, jonne kansa on kokoutunut toimittamaan uutta arkontinvaalia. Tähän aikaan siellä on kova ottelu, ja kenties ratkaistaan voitto juuri tällä hetkellä.

— Pelkäätkö sitten, ettei isäni tulee uudestaan valituksi? kysyi Hermione.

— Hänellä on keisarin suosio mahtavana apuna. Todennäköistä on sen vuoksi, että Kryysanteus voittaa.

— Mitä sanot? Tarvitsisiko hän keisarin suosiota voittaakseen? Minä tiedän, että isäni viime aikoina on hankkinut itselleen monta vihollista Ateenalaisten joukosta; vaan kansan enemmistö mahtaa kuitenkin pitää uskollisesti hänen puoltaan.

— Tahdon halusta uskoa sen, vaan en ole siitä kuitenkaan varma.

— Mutta sellainen kiittämättömyys olisi mahdotonta, huudahti Hermione. — Uhraahan hän kaikki heidän hyväkseen. Jospa vain tietäisivät, mitä huolia hän saa kantaa heidän tähtensä, kuinka lämpimästi hän harrastaa heidän parastaan, kuinka hän elää ainoastaan sille asialle, jota Julianus ja aikamme jaloimmat miehet tahtovat toteuttaa, oi, silloin he eivät voisi muuta kuin rakastaa häntä. Oletko huomannut, Teodooros, että isäni alkaa tulla harmaisiinsa? Se ei tule iästä, tiedätkös, vaan huolista ja taukoamattomasta ajattelemisesta. Rakas isä parkani!

— Niin, jos tämä ansaitsee vihaa, mikä sitte ansaitsee kiitollisuutta ja rakkautta? sanoi Teodooros. — Vaan sinä et saa päättää sanoistani pahinta, Hermione. Kryysanteus tuntee siksi aikaansa ja ihmisluonnetta, että hän varmaan on alusta alkaen aavistanut sen vastustuksen jonka nyt saapi kokea. Ihastuksen aika ei voinut olla pitkä. Käypi hyvästi laatuun kuvailla ihanteita ja asettaa ne ihmisten nähtäviksi; kaikki ihastuvat, sillä kaikki tuntevat selvemmin tai hämärämmin oman ihmisluontonsa perikuvan; vaan jos koettaa niitä toteuttaa, Hermione, jos voimakkaalla ja säälimättömällä kädellä tarttuu todellisuuten muodostaakseen siitä jotakin todempaa ja kauniimpaa, niin herättää kaikki hitauden, tottumuksen ja pahuuden voimat raivoisaan vastustukseen. Silloin syntyy taistelu, joka ei pääty, ennenkuin ihanteen sankari on voittanut tai sortunut. Viimeinen tapaus on tavallisempi, Hermione, jopa on asioiden luonteen ja Jumalan maailmanjärjestyksen mukaista, että niin pitää oleman. Sillä ihanteen sankari on hänkin ihminen, täynnä virheitä ja erehdyksiä, jotka tekevät vastustuksen oikeutetuksi. Mitähän, jos Julianus ja Kryysanteus olisivat monessa kohden väärässä? Jos he tahtoisivat palauttaa aikaa, joka on kuollut ja jonka tulee olla kuollut, aikaa, joka etäisyydestään kangastaa heidän silmiinsä semmoisella loisteella, jota sillä itse asiassa ei ole koskaan ollut? Mitähän, jos heidän pyrintönsä vastustaisivat ihmiskunnan todellista hyvää, eivätkä sitä edistäisi?

— Sitä ei saata ajatella, sanoi Hermione, — sillä järki ja totuus ovat kaikkina aikoina sisällisessä olennossaan olleet samat ja jäävätkin samoiksi ainaiseksi.

— Tosi kyllä. Ei mikään aika ole ollut järjetön eikä valheellinen. Vaan onhan sinulla, kuten minullakin, se vakaumus, että Jumala ilmestyy maailman kulussa ja ihmissuvun kohtaloissa. Mitähän tämä ilmestys olisikaan, jollei se ole siinä, että hänen kirkkautensa ja täydellisyytensä esiytyvät eri vivahduksissa yhä selvemmin niille olennoille, jotka ovat luodut hänen kuvikseen? Te tahdotte uuteen eloon elvyttää uskoa ja kunnioitusta vanhoja jumalia kohtaan. Mahdotonta on, että tämmöinen epätoivon yritys onnistuu. Se on epätoivoinen, sillä se sisältää itsessään valheen. Ah, siinä on teidän heikkoutenne. Miksi sekoitatte tuota kaatunutta jumalamaailmaa taisteluunne tapojen parantamisen, ajatuksen oikeuden ja kansalaisvapauden puolesta? Mitä on Zeuksella, tuolla uskottomalla aviomiehellä, tekemistä siveellisyyden tai järjen kanssa, — hänellä, kadehtijalla, joka kiinnitti Promeeteuksen kallioon, sen tähden että tämä antamalla tulen lahjan tuli ihmiskunnan hyväntekijäksi? Mitä on noilla jumaloiduilla hirmuhaltijoilla, joille te olette antaneet sijan Olympoksessa, mitä heillä on tekemistä vapaudenhengen ja ihmisarvon kanssa? Nuo rikolliset, riettaat jumalat, ansaitsevatko he suitsutusuhrinsa ja alttarinsa? Ovatko he sellaisia jumalia, joihin voi panna toivonsa elämässä ja kuolemassa? Totta on: te tahdotte pestä pois nuo rumentavat pilkut heidän kasvoistaan. Te tuomitsette herjaajiksi ne runoilijat, jotka ovat puhuneet heistä pahaa. Vaan kun olette saaneet poistetuksi nämät piirteet, mitä jää heidän omituisuudestaan jälelle? Ei mitään. Heistä tulee vain persoonattomia, ainoasta iankaikkisesta Jumalasta lähteviä voimia.

— Semmoisina heitä pidämmekin, huomautti Hermione. — Meidän filosofimme sanovat, että useampien jumalien palveleminen on saanut alkunsa ihmisten heikkoudesta, joka on jakanut täydellisyyden ominaisuudet monille.

— Mutta miksi niin ollen kiellätte sen Jumalan, joka on ilmestynyt teidän filosofienne johtopäätelmille? Sen tähden ettei rahvas häntä käsitä, sanotte kaiketi. Niin, hän on todellakin käsittämätön, jos hän, kuten monet teidän filosofeistanne ovat luulleet, on ainoastaan tuo tutkimaton, kaikista ominaisuuksista tyhjä olioissa oleva yksiö, olento, joka ei välitä ihmisten kohtaloista; vaan jos hän on hyvä, kaikkiviisas ja rakkaudesta rikas kaitselmus, niin voi hänet käsittää yksinkertaisinkin, vieläpä hän on juuri se, jota oppimattomimmat sydämet ovat kaikkina aikoina ikävöineet.

— Te valistuneet pakanat, jatkoi Teodooros, — olette ylpeitä ylimyksiä; te puhutte toisesta uskosta valittuja henkiä, viisaita ja ajatukseltaan voimallisia varten; toisesta taas rahvasta varten. Te tahdotte sydämen itsellenne ja heitätte kansalle kuoren. Tätä käsitystä vastaan on sama rahvas itse noussut, ja sen vastaväite on Kristinusko. Te ette tahtoneet kukistaa alttareita, ette järkyttää yksinkertaisten uskoa, ette hajoittaa heidän harhakuviaan, jotka teidän arvelunne mukaan tekivät heidät onnellisiksi. Teidän joukossanne oli sellaisiakin, jotka valtion, järjestyksen tähden tahtoivat tukea vanhaa taikauskoa, luullen että sen poistuttua kaikki luhistuisi raunioiksi. Ikäänkuin valhe olisi se vahva side, joka pitelee maailmaa koossa! Silloin julistettiin kansan alhaisimmista piireistä, kalastajamökeistä ja työpajoista, samat käsittämättömät totuudet, jotka te olitte panneet talteen omaksi varaksenne. Tämä epäilemättä hämmästytti viisaita. Se oli mullistus ja niin kansanvaltainen, Hermione, niin vapaasuuntainen kuin ajatella voi. Se julisti yhden jumalan kaikille, yhden viisauden kaikille. Se julisti, että korkea ja alhainen, imperator ja orja ovat veljiä, saman isän lapsia, samaan perintöön osallisia. Pois Roomalainen, Helleeni ja barbari! Olemme kaikki ihmisiä. Pois herra ja orja! Olemme kaikki vapauteen luodut, todelliseen vapauteen, joka saavutetaan voitokkaalla taistelulla, kun taistellaan Jumalan avulla hirmuvaltaisia pahoja taipumuksiamme vastaan! Pois tuo korkein ja vaikeimmin ylipäästävä kaikista muureista, jotka erottavat ihmisen ihmisestä — se joka erottaa vanhurskaat kadotetuista! Ei kukaan ole enää niin vanhurskas Jumalan edessä, ettei hän olisi syntinen, ei kukaan niin langennut, ettei hän voisi jälleen nousta! Pois itsetyytyväisyys samoin kuin epätoivokin! Itseensätyytyväisen ylpeys nöyryytetään ja nöyrän luottamus kohotetaan, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä katuvaisesta syntisestä kuin kaikista vanhurskaista koko maan piirissä. Tämä, Hermione, on kristillisyyden oppi, nämät ovat ne totuudet, joita Jesus Natsarealainen julisti. Sano minulle, etkö huomaa mitään erotusta hänen ja ihmeitätekevän Apolloonioksen välillä? Apolloonios herätti kuolleita ja teki ihmetöitä, jotka näyttivät Jesuksen ihmetöiden kaltaisilta; mutta mitä nämä olivat verrattuina Natsarealaisen suurimpiin ihmetöihin, jotka ovat hänen oppinsa ja elämänsä? Onko teidän Cæsareillanne, jotka te olette korottaneet jumaliksi, suurempi oikeus siihen nimeen, kuin Natsarealaisella? Te pelästytte meidän sanojamme, kun väitämme, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman, ja kuitenkin on oma järkenne teille ilmaissut, kuinka välttämätön Jumalan ihmiseksi tuleminen on, ja teidän jumaluustarunne, joista monta voi täydellä syyllä kutsua ennustukseksi, viittaavat siihen, ennustavat sen. Eikö teidän taruissanne puhuta eräästä jumalasta, Dionyysos Zaagreuksesta, korkeimman jumalan rakkaimmasta pojasta, joka astui alas maahan, taisteli pahoja voimia vastaan, kärsi tuskallisen ruumiillisen kuoleman ja tämän kuoleman kautta, josta hän jälleen nousi ylös, tuli ihmissuvun vapahtajaksi? Kuka tämä Dionyysos Zaagreus on, muuta kuin unelma, jonka isänne ovat uneksineet tulevasta Kristuksesta? Entä ne joukot, jotka toivioretkeläisinä vaelsivat Eleusiiseen, — luuletko että niitä vei sinne ainoastaan korkeamman tiedon ikävöinti jumalallisista asioista? Ei, he tiesivät varsin hyvin, ettei mysterioihin vihkiminen tehnyt ketään syvämietteiseksi filosofiksi. He kiirehtivät sinne, siksi että uskoivat saavansa pelastusta sieluilleen. Meidänkin päivinämme, sen jälkeen kun Julianus on uudestaan avannut mysterioiden temppelin, moni äskenvihityistä on kummastellen kuunnellut, kuinka siellä pimeässä ja salaisuudessa julistetaan samoja oppeja, joita kristinusko saarnaa päivän valossa yksinkertaisempina ja puhtaampina, ja moni on Eleusiistä palatessaan ikävöinyt, että saisi vaihtaa uneksitun Dionyysoksen todelliseen. Promeeteus laulaa, kallioon naulattuna, vanhojen jumalien kukistumisesta ja korkeammasta maailmanjärjestyksestä. Teidän tarunne tunnustavat selvän selvästi monin paikoin oman riittämättömyytensä ja, kuten juutalaisten pyhät kirjat, ennustavat Messiaan tuloa. Opettavathan uusplatoonilaiset filosofit viisaustieteenkin kannalta Jumalan ihmiseksi tulemista. Hekin puhuvat sanasta, jonka kautta kaikki on luotu; hekin sanovat uskon, toivon ja rakkauden hurskauden perustukseksi. Vaan kun he sitten opettavat, että Jumalan ajatukset ovat olijoita ja esineitä, niin eikö ole väärä johtopäätös siinä että he käsittävät Jumalan ihmiseksitulemisen ainoastaan filosofisena ajatuksena, eivätkä todellisuutena, joka yhdessä ihmisessä on tullut ruumisoloiseksi? Ah, filosofinen ajatus ei riitä antamaan epätoivoiselle sielulle rauhaa eikä autuutta.

Ajattele, Hermione, murhaajaa, joka kauhistuen herää vihan hurmauksestaan ja näkee verisen uhrin jalkojensa juuressa. Hän on tehnyt rikoksen, joka ei ole sovitettavissa. Hänen katumuksensa, hänen epätoivonsa, hänen päänsä, vaikkapa hän sen vapaaehtoisesti laskisi lain miekan alle, ei voi surmattuun palauttaa henkeä. Ajattele vielä hirveämpää, sielun murhaajaa, viettelijää, joka, asetettuna hyväntapaisen ja toivehikkaan lapsen holhoojaksi, turmelee sen luontoa, kehittää sen pahoja taipumuksia, syöksee sen lihallisuuden liejuun ja näkee suojattinsa viimein hukkuvan siihen. Ajattele häntä, kun hän on herännyt näkemään minkä kauhean työn hän on tehnyt. Silloin tulee katumus, jota ei mikään filosofinen ajatus voi estää päättymästä epätoivoon ja ikuiseen kadotukseen. Eivätkö semmoiset tarvitse täyttä vakaumusta siitä, että persoonallinen vapahtaja on olemassa, joka heidänkin tähtensä, että hekin saisivat syntinsä anteeksi, on kantanut Jumalan vihan ja lain kirouksen? Se askel siis, Hermione, mikä viepi sinun uskostasi minun uskooni, on askel ajatuksesta elävään todellisuuteen, verhotusta totuudesta verhottomaan ja ilmoitettuun.

Keskustelua jatkui kauan tähän suuntaan. Teodooros ei ensi kertaa puhunut Hermionen kanssa kristinopista. Hän oli jo kauan käyttänyt siihen jokaista tilaisuutta, ja niitä tarjoutui monta, sillä Teodooros oli, vaikka olikin kristitty ja pappi, melkein jokapäiväinen vieras Kryysanteuksen talossa. Heidän kesken oli syntynyt ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen; siksi erilaiset uskonnolliset mielipiteet eivät sitä häirinneet. Ne eivät olleet estäneet Teodoorosta tarjoamasta apuansa Kryysanteukselle, kun tämä keisarin tarkoituksia toteuttaakseen alkoi perustella vaivais- ja sairastaloja Ateenaan ja Akaian muihin kaupunkeihin. Teodooros ei näyttänyt välittävän tässä kohden uskonveljiensä arvosteluista; hänestä tuli pääpakanan innokkain auttaja kaikessa, mitä hän katsoi hyväksi ja hyödylliseksi, ja hän kuunteli tyynesti niitä soimauksia vääräuskolaisuudesta ja luopumuksesta, joita kristityt aivan yleisesti syytivät häntä vastaan. Hän kävi uusissa kouluissa eikä pelännyt astua filosofien luentosaleihin, jossa hän kuitenkin monen mielestä oli tukala vieras, sillä hän ei tyytynyt kuuntelemaan, vaan nousi itsekin vuorostaan puhujalavalle puolustamaan kristinoppia. Suuresti kummastelivat sivistyneet kuulijat, kun saivat nähdä kristityn papin, joka tyyneesti kuunteli vastustajain ajatuksia ja lämpimästi mutta rauhallisesti selitteli omiaan. Menipä hän usein Akadeemiaankin väittelemään julkisesti Kryysanteuksen ja hänen oppilaittensa kanssa. Jos hän siellä toisena päivänä voitettiin — sillä siellä hän löysi mestarinsa väittelytaidossa — niin hän palasi toisena päivänä uudet todistusperusteet mukana; hän sai aina keskustelun ja ajatustenvaihdon vilkkaaksi, lopulta häntä kaivattiin, jos hän jäi pois, ja nuoret akadeemialaiset alkoivat pitää häntä seuransa jäsenenä, kristittynä platoonilaisena.

Vaikkei hän saanutkaan mitään kääntymystä aikaan, niin hän hankki kuitenkin kunnioitusta kristinopille ja kylvi ehkä monen siemenen, jonka vasta tulevaisuudessa piti itämän.

Akadeemian puutarhoissa, samoin kuin yksityisissä keskusteluissaan Hermionen kanssa, hän koetti, vastoin kristittyjen käsitystapaa, näyttää, etteivät vanha ja uusi oppi seisoneet vihollisina toisiansa vastaan, ettei ollut toisella puolen perkeleen ja pimeyden valtakunta, toisella puolen Jumalan ja valon, vaan että niiden suhde oli kuin myöhemmän kehitysasteen suhde aikaisempaan, miehuuden nuoruuteen, ennustuksen täyttymiseen. Hän soi vanhalle sivistykselle kaiken sille tulevan kunnian ja myönsi sitä mieluummin järjen oikeuden, koska hänen ajatuksensa mukaan Jumalan yhteys ja sovituksen tarpeellisuus siinäkin oli ilmestynyt. Vaan järjen filosofian rinnalla hän puhui myös uskonnollisen tunteen filosofiasta, ja antoi jälkimäiselle etuoikeuden ja eri mielipiteiden välillä ratkaisevan äänen, koska, se nojautuu erehtymättömään vaistoon, joka löytää totuuden nopeammin ja varmemmin kuin mikään päätelmätaito.

Hän pyysi nuoria filosofeja lukemaan kristinopin pyhiä kirjoja, jolloin saisivat nähdä, että nämä kirjoitukset, samalla kuin ne selvästi lausuvat ne perustotuudet, jotka ovat ainoat, joille ihmisyys voi perustaa Herran arvoa vastaavan temppelin, kuitenkin kaikissa muissa kohdin jättävät mitä vapaimman tilan ajatuksen työlle ja kannustavat sitä tutkimaan jumalallisia asioita, eivätkä suinkaan sido eivätkä kahlehdi sitä.

Samaa hän esitteli tänä iltana Hermionelle. Hän veti manttelinsa alta esiin kirjakääryn ja pani sen tytön käteen. Se oli Johanneksen Evankeliumi. Hartailla pyynnöillä hän sai Hermioneen lupaamaan, ettei hän etuluuloisesti työntäisi tätä kirjaa syrjään, vaan lukisi ja tutkisi sitä. Sen jälkeen heidän piti keskustella enemmän sen sisällyksestä.

Hermione huomautti, että hedelmistä täytyi tuomita puuta, sekä että viime ajan kokemukset olivat hirveällä tavalla osoittaneet, että kristinuskon edustajat koettivat levittää mitä kauheinta henkistä ja maallista orjuutta ja että kristittyjen keskinäinen väli, kaukana siitä että olisi todistanut rakkauden ja suvaitsevaisuuden olevan vallitsemassa, pikemmin muistutti petoeläinten vihaa, julmuutta ja verenjanoa. Siihen Teodooros vastasi, että semmoiset surkeat ilmiöt johtuivat aivan toisesta lähteestä, ettei papistolla, kirkonkokouksilla, lahkokunnilla ja opinkappaleilla ollut mitään yhteyttä kristinuskon kanssa, vaan että ne olivat päinvastoin sen suurimpia ja vaarallisimpia vihollisia. Hairaus oli syntynyt, kun tahdottiin sovittaa filosofian ankaria käsitemääräyksiä uskoon. Vaan tämän kautta syntyneistä verisistä ja hirmuisista taisteluista hairaus oli sitä selvemmin tuleva ilmi. Teodooros kutsui puoluetaisteluita ja niiden onnettomuuksia kristinopin synnytystuskiksi, hän pyysi Hermionea lukemaan ainoastaan lähdekirjoja: silloin hän oli näkevä, ettei Jesuksen opissa ole kristittyjen virheiden ja maailman onnettomuksien alkujuuri, vaan yksilöjen sydämien ilon ja autuuden juuri.

Kun Hermione moitti kristittyjä siitä että halveksivat ihmisen kauneudentunnon ja hurjasti havittelivat taiteen teoksia, niin Teodooros vastasi, että koska kauneuden harrastus on luojan istuttama ihmiseen, niin sen täytyy kerta päästä voimaan kristityissäkin. Eikö Tuukyydides, sanoi hän, kerro, että Ateenalaiset mahtavan vihollisen lähestyessä kaatoivat kumoon pylväänsä ja muistopatsaansa ja käyttivät niitä linnoituksiksi? He tekivät niin, eikä kukaan ole syyttänyt heitä raakuudesta. Kristityt eivät voi vihata taidetta, vaan ainoastaan niitä satunnaisia muotoja, joissa se vielä ilmaantuu heidän silmälleen. — Hermione, jatkoi Teodooros ja osoitti kädellään laskevaa aurinkoa, joka purppuroi taivaan ja meren, — onhan luonto, jonka keskellä me elämme, Jumalan kauneuden heijastus. Jos mihin käännämme silmämme, näemme ympärillämme kauneutta. Ihminen on vajotettu kauneuden mereen, ja hänen täytyy panna silmänsä kiinni, ellei tahdo sallia sen vallata häntä. Luuletko, että kauneus on mitään katoavaista, että kuvastin, jota sielu pitää luonnon edessä, voi koskaan pudota ja särkyä kuten tavallinen peili? Ei, kuvastin on sielu itse, kauneudenvietti on katoamaton, ja vaikka hävitettäisiin kaikki, mitä taide tähän asti on luonut, on hävityksestä kohoava uutta ja korkeampaa.

Kun Teodooros lopetti keskustelunsa Hermionen kanssa, oli hämärä jo tullut. Koska oli epävarmaa, milloin Kryysanteus oli palaava kaupungista, niin Teodooros ei voinut odottaa hänen tuloaan; hän toivotti Hermionelle hyvää yötä ja lähti kulkemaan Peiraieusta kohti, kärkkäästi haluten kuulla arkontinvaalin päätöstä.

Tieto kansankokouksen päätöksestä oli jo ennättänyt levitä satamakaupunkiin.

— Kansalainen, sanoi Teodooros ensimäiselle, jonka kohtasi kadulla, — olet luultavasti ollut kansankokouksessa?

— Olen.

— Kuka on uusi arkontti?

— Kryysanteus on valittu uudestaan, vastasi mies harmissaan.

— Vai niin; sitä tulosta olin tuskin odottanut.

— Tuskin minäkään.

— Ketä sinä äänestit, hyvä ystävä?

— Kryysanteusta.

— Ja kuitenkin olet toisen leirin miehiä, ellen erehdy.

— Sinä erehdyt. Minä olen hänen puoltajoitansa, vaikka minulla on häntä vastaan paljon muistuttamista. Hän käyttäytyy kuin yksinvaltias Ateenan vapaata kansaa kohtaan. Hän rasittaa meitä veroilla, jommoisia ei tähän asti ole vielä kuultukaan. Meidän, kansalaisten, täytyy elättää kaikki kaupungin sairaat ja köyhät. Meidän täytyy kustantaa kouluja, ei ainoastaan omille lapsillemme, vaan myös orjaimme lapsille. Onko koskaan kuultu semmoista? Se on kauheata vääryyttä, Teodooros, ja minä ihmettelen, ettemme mieluummin ole muuttaneet erämaahan kuin kärsineet tätä.

— Ja vaikka näin valitat Kryysanteuksesta, annoit tänään äänesi hänelle.

— Niin, hän sai melkein kaikkien läsnäolevain äänet; mutta en tahdo sanoa, että vaali siltä on laillinen.

— Mitä tarkoitat?

— Kun meidän piti ryhtyä umpiäänestykseen, astui esiin Karmides…

— Karmides, oliko hän kansankokouksessa? keskeytti Teodooros kummastellen.

— Oli, ensimäisen kerran, ja luultavasti vaan huvikseen ja saattaakseen aikaan häiriötä. Oli miten oli; hän nousi, puhui kansalle ja ehdotti avonaista äänestystä salaisen asemesta.

— Ja sitten?

— Kryysanteuksen pieni joukko vastasi hyvä-huudoilla. Muut olivat vaiti. Äänettömyyttä pidettiin tietysti suostumuksena. Avonainen äänestys alkoi. Helposti voit arvata tuloksen.

— En. Miksi ei avonaisella äänestyksellä olisi sama tulos kuin salaisellakin?

Kansalainen hymyili sääliväisesti yksinkertaiselle kysymykselle.

— Ymmärräthän, sanoi hän, — ettei juuri kukaan tahdo julkisesti nousta Kryysanteusta vastaan, joka on rikas ja mahtava ja jonka takana on keisari. Salaisessa äänestyksessä ei Kryysanteus olisi saanut sataa ääntä tuhannesta; nyt ei ollut kymmentä tuhannesta häntä vastaan. Sellainen maailma on, hyvä ystävä.

— Hyvä, kiittäkää onneanne, että on näin tapahtunut! Kryysanteus on teidän jaloin ja paras kansalaisenne. Siinä kuvapatsaassa, jonka vuosi sitte hänelle pystytitte, on kirjoitus: "Ateenan ensimäiselle kansalaiselle." Jos hän jo silloin ansaitsi sen nimen, niin hän ansaitsee sen nyt tuhansin kerroin.

— Pyh! Imartelua! sanoi mies kohottaen olkapäitään, tervehti Teodoorosta ja jatkoi matkaansa.

* * * * *

Noin tunti sen jälkeen kun Teodooros oli lähtenyt maatalosta, Kryysanteus saapui sinne kaupungista. Hermione sai ilokseen kuulla, että vaali oli päättynyt loistavasti hänen edukseen. Teodooroksen epäilykset eivät siis olleetkaan toteutuneet, Ateenalaiset eivät olleet osoittautuneet kiittämättömiksi. Vaan Kryysanteuksen otsalla näkyi kuitenkin synkkämielisyyden ja huolen merkkejä. Hän aavisti, että vaalin tulos oli johtunut Karmideen tekemästä ehdotuksesta. Hän oli huomannut viime aikoina monessa kohden välinpitämättömyyttä kansalaisissaan, oli usein kokenut ainakin hitaisuuden vastustusta; hän alkoi tajuta, että hän seisoi melkein yksinään ja että hänen työllään ei ollut mitään lujaa perustusta kansan ajatuskannassa. Vaan hän ei tahtonut heittää toivoaan tarkoitusperänsä saavuttamisesta. Hän luotti nuoreen sukupolveen, joka oli kasvava Julianuksen luomien yhteiskuntalaitosten vaikutuksen alaisena, sen hengen johdolla, joka hänestä virtasi. Ja ikäänkuin aavistaen ettei Julianuksen ura ollut pitkäksi mitattu, Kryysanteus käytti tarkkaan minuutitkin ja työskenteli kuumeentapaisella malttamattomuudella. Juuri siksi hän ei tahtonut päästää valtaa käsistään; yksityisenä kansalaisena hän olisi voinut vaikuttaa paljon, vaan ei samaa kuin nyt.

Vasta kun hän istui rakastetun Hermionensa vieressä tuo synkkä pilvi katosi hänen otsaltaan, Hermionen soittaessa kitaraa ja laulaessa laulua, joka oli ollut Elpiniiken lempisävel. Illallisen aikana Okos, nuori orja, portinvartijan poika, toi äsken tulleen kirjeen. Se oli Ammianus Marcellinukselta, joka paraikaa oli Julianuksen kanssa sodassa Persialaisia vastaan. Kryysanteus luki ja Hermione kuunteli silmät loistavina kertomusta, jonka Ammianus oli kirjoittanut Julianuksen urostöistä. Ne vetivät vertoja Aleksanterin mainetöille, elleivät niitä voittaneet; roomalaisen sotakunnian loistavimmat päivät olivat palanneet: keisarin esimerkki oli tehnyt jokaisesta roomalaisesta soturista sankarin. Persialaiset olivat tulleet voitetuiksi taistelussa toisensa perästä. He olivat kutsuneet virrat avuksensa, rikkoneet sulut ja panneet veden alle ne avarat tasangot, joita pitkin legionat marssivat. Vaan tämänkin esteen voitti sotilaiden into, jota päällikön henki elähytti. Hän kulki jalkasin sotajoukon etunenässä, rohkaisi alakuloisia ja otti omin käsin osaa töihin. Vedet oli johdettu takaisin uomiinsa ja kokonaisia metsiä kaadettu veden uurtamien teiden korjaamiseksi. Sotajoukko lähestyi Persian pääkaupunkia. Perisabor, toinen järjestyksessä Persian kaupungeista, hyvin linnoitettu ja lukuisalla miehistöllä varustettu, oli valloitettu rynnäköllä. Perisaborin jälkeen oli tullut Maogamalkan vuoro; se oli Persian lujin linnoitus ja ainoastaan kaksi peninkulmaa pääkaupungista. Kaupungin turvana, niin kirjoitti Ammianus, oli kuusitoista tornia, syvät juoksukaivannot ja kaksinkertaiset muurit, ja sitä oli kaikkina aikoina pidetty voittamattomana. Vaan Julianus kaivatti salakäytävän muurien alta, ja samalla aikaa kun piiritystornit vierivät eteenpäin ja heittokoneet viskelivät kivimöhkäleitä, oli valittu joukko tunkeutunut maanalaista käytävää kaupunkiin; tämän miehistö luopui aseistaan tai lähti pakoon. Nyt Rooman sotajoukko seisoi aivan pääkaupungin läheisyydessä.

Siihen iloon, jonka Ammianuksen kirje vaikutti Kryysanteuksessa ja hänen tyttäressään, sekaantui levottomuutta ja pelkoa, kun hän kuvaili, kuinka uhkarohkeasti Julianus pani alttiiksi oman persoonansa. Siinäkin kohden hän näytti ottaneen Aleksanterin esikuvakseen. Perisaborin luona Julianus oli johtanut rynnäkköä yhtä linnoitusporttia vastaan; sillaikaa kuin sotilaat yrittivät murtaa tätä, olivat viholliset muurien sakaroista lennättäneet keihäs- ja kivisateen purppurapukuista johtajata vastaan. Maogamalkassa oli kaksi persialaista rynnännyt väijyksistä häntä tappaakseen. Julianus torjui kilvellään heidän raivoisat iskunsa, tappoi toisen vihollisen omalla kädellään ja pakotti toisen pakenemaan, ennenkuin lähellä työskentelevät roomalaiset soturit ehtivät apuun. Ammianus kertoi useita samanlaisia tapauksia ja valitti, että tuskin päivääkään kului, jona ei keisari olisi antautunut vaaroille alttiiksi, joista hän ainoastaan ikäänkuin ihmeen kautta pelastui.

Kun Hermione meni makuusuojaansa, jossa hänen kamarityttönsä Alkmeene häntä odotti ollakseen apuna riisuutumisessa, paistoi noussut kuu avonaisen ikkunan ulkopuolella olevien köynnöskasvien välistä niin houkuttelevasti pieneen huoneeseen, ja yötuuli toi ulkoa niin suloisia tuokseita, että Hermione, kuunnellessaan Alkmeenen kuvausta yön ihanuudesta, viehättyi viettämään vielä hetken ulkona, ennenkuin meni levolle. Alkmeene sitoi vaipan emäntänsä hartioille ja laittautui seuraamaan häntä; vaan Hermione sanoi tahtovansa olla yksinään. Kamaritytön häntä silmillään seuratessa hän ohjasi kulkuansa yksinäiselle lempipaikalleen.

NELJÄS LUKU.

Yhtymys.

Kun Hermione oli yksin, niin hän vaipui polvilleen ja rukoili, silmät luotuina tuikkailevaa tähtitaivasta kohden, että se viisaus ja kaikkivalta, joka on luonut nuo lukemattomat taivaan valot ja ohjaa ne niiden teillä, suojelisi Julianusta sodan vaaroissa ja antaisi hänelle, valtakunnan keisarille ja isälle, pitkän, onnellisen ja siunauksista rikkaan elämän.

Yön tyyni kauneus, tuikkaileva taivaankansi, hiljainen, aava meri, kevään tuulahduksista huoahtelevat lehdot saattoivat tytön tuntemaan korkeimman olennon läsnäolon hänen ympärillänsä ja hänen sielussansa.

Saattoiko tässä luonnossa, joka oli näin täynnä kauneutta, jonka suuri rakennusmestari oli tehnyt näin ihanaksi, saattoiko siinä olla sokeilla, säännöttömillä voimilla sijaa, eikö sama rakkaus ja edeltänäkevä viisaus johtanut ihmissuvunkin elämää ja kohtaloja? Ne autuaat tunteet, jotka rukouksen vaikuttamina virtasivat läpi Hermionen sielun, muuttivat tämän kysymyksen autuaalliseksi ja rauhoittavaksi vakaumukseksi. Jumala ohjaa sukumme kohtalot; tosi ja hyvä on voittava valheen ja pahan, — korkein onni, minkä kuolevainen voi saada, on olla niiden joukossa jotka taistelevat hyvän asian puolesta; hänen taistelunsa ei ole koskaan hyödytön, hän voittaa, vaikka hän kaatuukin, hän voittaa kuolemallaankin.

Julianuksen kuvan ympärille Hermione kokosi nämä ajatukset. Vaan se kuva poistui, hän ei tietänyt kuinka, toisen edestä, joka äkkiä seisoi hänen henkensä silmäin edessä. Se oli kaunis mies, jonka kasvoista säteili ylimaailmallinen lempeys ja puhtaus, jonka silmät, Hermionen sieluun kiinnitettyinä, näkyivät katseeseensa koonneen ja tehneen inhimilliseksi korkeimman olennon käsittämättömän rakkauden. Hänellä oli, niinkuin Apolloonilla, seppele otsallaan, mutta seppele ei ollut kierretty laakereista, vaan orjantappuroista, ja veripisaroita herahteli hänen valkealle otsalleen. Hän ojensi käsiään — niistäkin vuoti verta syvistä haavoista, mutta hän hymyili ja sanoi: katso, minäkin olen voittanut kuolemallani.

Kuinka tämä kuva nousi hänen sieluunsa? Hermione tunsi Natsarealaisen, josta Teodooros oli puhunut niin syvästi innostuneena; olihan Teodooroksen onnistunut hänessä herättää Natsarealaista kohtaan, ei ainoastaan sitä kunnioitusta, jota hänen täytyi tuntea suurta teuurgia, taivaan rakastamaa ihmistä kohtaan, vaan myös korkeampaa tunnetta, jonka lämmössä hän aavisti ja pelkäsi rakkauden koittoa.

Hän pelkäsi sitä, sillä kristinuskon nimi oli hänelle vastenmielinen. Hän oli lapsuudestaan saakka oppinut ja hänen oma maailmankokemuksensa oli häntä pakottanut yhdistämään siihen ruman, alhaisen, julman ja tyhmän mielikuvat. Ne molemmat keisarit, joilla siihen asti oli ollut kristityn nimeä, olivat olleet kavalia, valapattoisia miehiä, jotka olivat raivonneet omaa sukuansa samoin kuin alamaisiaankin vastaan. Kristittyjen papit saarnasivat järkeä ja vapautta vastaan; kristittyjen elämä tuntui hänestä heiluvan kahden äärimäisyyden välillä: milloin heittäytyivät hurjasti hekumiin ja paheisiin, milloin taas yhtä hillittömästi antautuivat lihan kuolettamiseen inhottavan itsensäkiduttamisen kautta. Kummassakin tapauksessa ilmautui rumuus koko ilettäväisyydessään, ja rahvaan suuressa enemmistössä siihen yhtyi mieltymys ryysyihin ja likaisuuteen. Oppi luonnon lankeemuksesta oli hänestä valhetta, koska näki luonnon kauneuden; väite ihmisluonnon perinpohjaisesta turmelluksesta tuntui hänestä yhtä alhaiselta kuin vaaralliseltakin. Hermione piti tämän opin hedelminä sitä hirveätä epäsointua, sitä itsensähillitsemisen puutetta, sitä yksipuolisuuksien valtaan joutunutta, uskonkiihkoon ja kaikenlaisiin intohimoihin antautunutta elämää, josta kristitty kirkko antoi niin lukuisia esimerkkejä — jyrkkiä vastakohtia niille tyynille, sopusointuisille jalostuneen ihmisyyden kuville, joita helleeniläinen filosofia oli luonut, ja joista Julianus oli niin ylevä esimerkki.

Mutta olihan se Kristus, josta Teodooros saarnasi Hermionelle, kokonaan toinen kuin se henki, joka ilmestyi kristittyjen elämässä, katsantotavoissa ja keskenäisissä riidoissa. Hänhän oli ihanin ja täydellisin olento ihmishaamussa. Olihan hänen oppinsa yksinkertaisinta ja kuitenkin korkeinta, mitä ihmisen huulet olivat puhuneet. Tuntuihan hänen jumalaihmisyytensä Hermionestakin järjen välttämättömästi vaatimalta, ja se sana, jonka hän oli julistanut, se kutsumus, jonka hän oli kuolemallansa täyttänyt, jumalallisen viisauden ja rakkauden täydellisimmältä ilmaukselta.

Mitä hänen siis tuli uskoa, mitä tehdä? Seurustelu Teodooroksen kanssa oli kylvänyt epäilyksen hänen sieluunsa. Hän tunsi sen syvästi tällä hetkellä, kun rukouksen innostus oli kadonnut. Hän painoi otsan käteensä ja ajatteli isäänsä, hänen harmahtavia hiuksiansa, sitä taistelua, jossa hän taisteli ensi rivissä. Voiko Kryysanteuksen tytär luopua hänestä? Tämä ajatus pelotti häntä. Pitikö hänen siis karttaa seurustelua Teodooroksen kanssa? Ei, sitenhän hän olisi tunnustanut olevansa heikompi, sehän olisi rikos totuutta vastaan, joka käskee kuuntelemaan jokaista syytä ja ottamaan vaarin niitä, joita ei voida kumota. Vaan hän päätti ensi kerralla olla paremmin varustettu puolustukseen. Sitä kirkkaampana oli totuus silloin astuva esiin vastakkaisten ajatusten taistelusta. Hermione aikoi kuunnella isänsä luentoja ja varustautua kaikilla niillä perusteilla, joita nerokas keisari oli esittänyt äsken kirjoittamassaan teoksessa kristinoppia vastaan. Nämä hän aikoi silloin sovittaa omaan ajatusrakennukseensa. Niistä oli uudestaan tuleva tasapainoa tähän rakennukseen, ja niiden tukemana Hermione oli pelotta kuunteleva kristittyä nuorukaista, jota kohtaan hän tunsi lämmintä sisarellista kiintymystä.

Näitä ajatuksia seurasivat toiset. Hermione ei ollut koskaan yksinään muistamatta veljeään ja rakastettuaan, jotka hän molemmat oli kadottanut, vaan jotka hän toivoi löytävänsä uudestaan toisessa elämässä.

Kuinka hän oli hämmästynyt, jopa pelästynytkin ensi silmänräpäyksessä, kun hän Afroditen temppeliä rakentavien kristittyjen joukossa havaitsi nuorukaisen, jonka kasvonpiirteet muistuttivat Elpiniikeä, hänen äitiänsä, ja sitä kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Filippoksesta? Vasta kun hän oli lähemmin katsellut nuorta pappia, katosi jossain määrin tämä yhtäläisyys ja sen kanssa myös suloinen ja samalla kirveltävä näköhairaus. Hän ei kuitenkaan voinut unohtaa nuorta esilukijaa, ja ellei hänen viimeinen keskustelunsa Teodooroksen kanssa olisi kääntynyt siihen suuntaan, johon se kääntyi, niin hän olisi tältä jo kysellyt nuoren Clemensin elämänvaiheita.

Kryysanteus oli kertonut hänelle, että Karmides otti osaa kansankokoukseen ja äänesti häntä. Tämä kummastutti Hermionea. Mitä se merkitsi? Hän tiesi, että Karmides ja hänen kevytmieliset ystävänsä pilkkailivat Kryysanteuksen pyrinnöitä, samoin kuin he nauroivat kaikelle, mikä oli heidän oman hurjan, nautinnonhimoisen elämänsä ulkopuolella. Oliko mahdollista, että Karmides oli muuttunut? Oi, kun tämä ajatus oli kerran syntynyt, niin hän ei enää tahtonut siitä luopua, niin epätodennäköinen kuin se olikin.

Äkkiä Hermione kuuli askeleiden lähestyvän, ja hänen ajatuksensa häiriytyivät, juuri kun ne olivat muuttumaisillaan kaihoisaksi haaveiluksi. Hän luuli Alkmeenen tulevan ja nousi mennäkseen häntä vastaan.

Vaan samalla hetkellä näkyi lehtimajan suussa mies, tumma mantteli yllä. Kuutamo valaisi hänen vaaleita, vaan kauniita kasvojaan. Hermione tunsi Karmideen.

Hän joutui hämilleen, kun näin odottamatta ilmestyi hänen ajatustensa esine. Karmideskin näytti hämmästyneeltä. Syntyi lyhyt äänettömyys, joka loppui, kun Karmides vakavalla ja kunnioittavaisella äänellä lausui:

— Hermione, älä pelästy. Sattuma on tuonut minut tänne, enkä aavistanut tapaavani sinua näin myöhäisellä hetkellä. Muutoin olisin pysytteleinyt kaukana tältä seudulta. Vaan kun kohtalo nyt on niin säätänyt, että olen sinut tavannut, niin uskallanko lähestyä sinua? Rohkenenko pyytää sinua jäämään ja kuulemaan muutaman sanan Karmideen huulilta?

Karmideen äänessä ja hänen kasvoissaankin oli jotakin, minkä Hermione luuli ainaiseksi niistä kadonneen, ja mikä muistutti hänelle entistä Karmidesta. Terveyden ruusut olivat lakastuneet hänen poskiltaan, ja hänen katseensa oli synkkä, vaan siitä huolimatta hän oli tällä hetkellä itsensä näköinen, semmoisena, kuin hän oli, kun Kryysanteus vielä kutsui häntä rakastetuksi oppilaakseen. Hän näytti olevan sama, vaan nousseena pitkällisestä sairaudesta.

Hermione voitti hämmästyksensä ja sanoi:

— Minä tahdon kuulla sinua, Karmides.

Ja kun näiden sanojen jälkeen syntyi uudestaan äänettömyys, jonka kestäessä Karmides näkyi epäröivän, mitä tehdä tai mitä sanoa, niin Hermione lisäsi, istahtaen ja tarjoten hänelle istumasijan läheltään: — Sinun tulosi saattoi minut ensi hetkessä hämille, sillä en odottanut sinua, ja on pitkät ajat siitä kun viimeksi näimme toisemme. Kaunis yö on houkutellut minut viettämään tämän hetken, vaikka se onkin myöhäinen, ulkona. Ja sama kaunis yö on houkutellut sinut ohjaamaan askeleesi tälle paikalle, josta näet kuutamon kultaaman meren, ja jossa voit mieleesi johtaa niin monta lapsuuden muistoa. Eikö niin?

— En tiedä onko yö kaunis vai ei, sanoi Karmides, istahtaen Hermionea vastapäätä ja heittäen manttelinsa taaksepäin. — Minä en näe luonnon kauneutta. Näen kuun kumottavan, tunnen yön hiljaiseksi ja seudun rauhalliseksi, siinä kaikki. Vaan lapsuuden muistot … sinä mainitsit ne. Kenties ne juuri toivat minut tänne. En tiedä sitä itse, vaan sen tiedän, että nämä muistot ovat ruvenneet minua vaivaamaan… Salli minun puhua vapaasti itsestäni, Hermione! Kätke vastenmielisyytesi ja kuule mitä sanon! Sitten jätän sinut ja kartan läheisyyttäsi.

Tahdon kysyä sinulta: onko niillä oikeutta kiusata minua, näillä muistoilla lapsuudestani, isäsi hyvyydestä ja sinun rakkaudestasi? Olenko hairahtunut pois elämäni tarkoituksesta ja tuhlannut onneni? Olenko ollut kiittämätön isällesi? Olenko saattanut sinulle tuskaa? Sinä älyät, mitä minä kyselen itseltäni. Kuule nyt myös vastaväitteitäni tällaisiin kysymyksiin. Isäsi kasvatti minua rakastamaan viisautta ja kauneutta. Hän istutti minuun halun kumpaankin. Minä tahdoin olla viisas, tahdoin käsittää Jumalaa ja maailmaa ja itseäni, tahdoin järjestää elämäni hänen oman esikuvansa mukaiseksi, ja olin onnellinen luullessani voivani sen tehdä. Vaan lopulta huomasin etten ole luotu sukeltamaan viisaustieteen pohjattomaan mereen: jos totuus on sinne kätkettynä, niin en ainakaan minä ollut kykenevä sitä sieltä nostamaan. Tämä havainto jäähdytti intoni ja masensi toivoni. Minusta olisi tullut huono platoonilainen filosofi, vaan minä tahdoin olla jotakin kokonaista ja täydellistä. Kryysanteus opetti minut rakastamaan kauneutta. Valitettavasti voin ainoastaan sinun piirteissäsi, Hermione, ajatella jotain kaunista. Rakastin sinua ja ilmaisin sen jonakin onnettomana hetkenä. Sinun vastarakkautesi teki minut onnelliseksi vähäksi aikaa … ja se on ainoa suloinen aika elämässäni. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin havaitsin, ettemme ole toisillemme luodut. Ymmärsin selvemmin ja selvemmin, että sinä olet minua etevämpi, et ainoastaan sydämen, vaan myöskin ajatusvoiman puolesta. Rakkauteeni sekautui ihmettelyä, ihmettelyyni nöyryytystä. Olen itserakas ja kopea; mutta vaikk'en olisi kumpaakaan, vaikka olisin nöyrin ihmisolennoista, niin en sittenkään tahtoisi olla yhdistettynä puolison kanssa, joka veisi minusta voiton kaikessa, ja jonka silmissä ei minulla olisi mitään, jossa voisin olla etevämpi häntä tai joka pakottaisi häntä minua kunnioittamaan. Sinun etevämmyytesi tunne teki minut onnettomaksi, Hermione, jäähdyttämättä rakkauttani. Mitä minulla silloin vielä oli ja mikä hankki itselleni arvoa omissa silmissäni, se oli se siveellinen ihanne, joka isäsi opissa oli minulle ilmestynyt, ja halu toteuttaa sitä omassa elämässäni. Tämä ihanne seisoo vielä nytkin silmieni edessä, vaan halu sitä toteuttaa katosi, kun näin, etten sitä voinut saavuttaa ja että siinäkään eivät voimani riittäneet. Ja jos vielä poikavuosinani rakastin sitä sen itsensä tähden, niin kunnioitin sitä kuumaverisenä nuorukaisena ainoastaan sinun tähtesi, Hermione, ollakseni tahraton ja moitteeton sinun silmissäsi. Vaan kun tahto kerran oli sortunut taistelussa kiusauksia vastaan, niin mikä oli minulla enää jälellä? Tyydyttää kunnianhimoani ottamalla osaa valtioelämään? Oi, Hermione, siihen vaadittaisiin, että jonkinlainen valtioelämä olisi olemassa meidän päivinämme. Olla itse hallitsija olisi ehkä miellyttänyt minua, vaan olla hallitsijan välikappale, — siihen en tuntenut mitään taipumusta. Vaan minulle aukeni toinen ura, ruusuinen ja helppo kulkea. Sillä saatoin saavuttaa jonkunmoisen täydellisyyden ja voittaa vertaiseni. Siitä tulin kyllä pian selville, päästyäni lähemmin maailmaa tuntemaan. Nyt olen vaeltanut sitä uraa sen määrän päähän asti. Se päättyy erämaahan. Ääretön matka erottaa meidät toisistamme, Hermione. Se tuska, jonka olen saattanut sinulle, on epäilemättä jo aikoja sitten parantunut. Tyynesti voit siis punnita sen, minkä olen nyt tuonut sinulle esiin sisällisestä elämästäni. Huomaat, että koetan puolustaa itseäni ja työntää osan kuormastani kohtalon niskoille. Jos olen siinä väärässä, niin sinun tuomiosi tulee kaiketi kovin ankaraksi. Vaan kuinka sinun järkesi tuomitseekaan, niin minä vetoan sydämeesi, Hermione, sillä sydämeltäsi kasvatusveljesi toivoo saavansa anteeksiannon ja unohduksen. Hermione vastasi:

— Jos tarvitset minun anteeksiantoani, niin ei meitä erota mikään ääretön matka. Annan sen sinulle mielelläni.

— Sinä sanot sen niin kylmällä äänellä, Hermione, sanoi Karmides. — Sinun anteeksiantosi kylmentää sydäntäni, eikä lämmitä sitä.

— Mitä muuta haluat kuin anteeksiantoa ja unohtamista?

— Ei, lausui Karmides kiihkeästi, — minun ei pitäisi toivoa mitään tai sitte kaikkea. Minun tulisi vaatia, että rakastaisit minua kaikesta huolimatta, mitä olen tehnyt sammuttaakseni rakkautesi, että luopuisit sielusi etevämmyydestä ja tulisit heikoksi naiseksi, joka ei voisi erottaa sydäntään arvottomastakaan, kun kerran on oppinut häntä rakastamaan. Sellaisia naisia on olemassa, Hermione, vaan ei minulle. Mistä olen löytävä hänet, joka tahtoo tarttua käteeni ja seurata minua minne menen, onneen tai turmioon, korkeuteen tai kurjuuteen, autuuteen tai iankaikkisiin tuskiin?

Karmideen sanat todistivat taistelusta, joka raateli hänen sieluaan. Hänen kasvoistaan Hermione voi lukea samaa. Hän katseli niitä, ja kaihokkaat tunteet täyttivät hänen mielensä. Nuo kalpeat kasvot olivat katoamattomasti piirretyt hänen sieluunsa. Karmides oli onneton, hän katui, ja hän oli kääntyvä tieltään takaisin, jos hänen rakastettunsa ojentaisi hänelle auttavan käden. Ja hän oli, ylpeyden ja epätoivon hänessä taistellessa, lausunut vaatimuksen, joka oli uhmailevainen, mutta ilmaisi, että hänen olentonsa pohjassa asui vielä hänen ensimäinen rakkautensa.

Hermione tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Pitikö hänen työntää hänet luotaan? Silloin hän olisi menetellyt naisellisen ylpeyden vaatimuksen mukaan, joka tässä jos missään olisi ollut oikeutettu, mutta hän olisi kieltänyt sydämensä, joka tunsi rakkautta, hellyyttä, sääliä ja iloa sen mahdollisuuden ilmestyttyä, että Karmideen katumuksessa ja sieluntaistelussa oli tie hänen parantumiseensa.

Hän vastasi:

— Rukoile jumalilta sellaista puolisoa itsellesi, Karmides.

— En tahdo rukoilla mahdotonta, sanoi Karmides. — He eivät voi minulle antaa häntä.

— Tee itsesi ainoastaan heidän lahjansa arvoiseksi, ja sinä et ole jäävä osattomaksi. Jumala näkee että olet onneton, Karmides, ja hän, joka on maailman sydän, on antava sinulle mitä sydämesi halajaa.

— Luuletko niin, Hermione? sanoi Karmides. — Luuletko, että minäkin voin vielä nousta ja toivoa?

Hän kätki kasvot käsiinsä. Missä aikeissa hän olikin tullut tänne — tällä hetkellä hän oli vilpitön ja totteli niitä valtaavia tunteita, jotka pulppusivat esille hänen paremman luontonsa lähteistä. Hänet oli todella huonommuuden ja ala-arvoisuuden tietoisuus vieroittanut Hermionesta, kun hänet ensi kerran oli voittanut nautinnonhimo ja veren viettelys. Hän oli sen jälkeen turruttanut nuoruutensa rakkauden hurjassa irstailemisessa, vaan ei ollut koskaan voittanut sitä. Rakkaus astui esiin uudella voimalla, sen jälkeen kuin Petros viittauksella, ettei Hermione ollut vielä häntä unohtanut, oli haihduttanut ne syyt, joiden perustuksella hänen ylpeytensä oli koettanut kieltää yksipuolisen ja toivottoman taipumuksen olemassaolon. Ja nyt rakkaus oli leimahtanut ilmituleen, Hermionen läheisyydessä, hänen ihanien, lempeiden ja tyynien kasvojensa edessä.

Karmides tunsi hennon käden tarttuvan omaansa ja poistavan sen hänen otsaltaan.

Hän katsahti ylös. Hermione seisoi hänen edessään, ja hänen silmissään kimalteli kostea hohde.

Karmides katsahti syvälle noihin silmiin. Hän tahtoi päästä vakaumukseen, ettei se minkä näki ollut silmänhairausta. Kun Hermione hiljaa veti kättään takaisin, niin hän tarttui siihen nopeasti.

— Karmides, sanoi Hermione, — ylistetyt olkoot jumalat! Olen löytänyt sinut jälleen.

— Hermione!

Karmideen silmiä hämärsi kyynel, vaan se suloinen hymy, joka näkyi tytön kasvoissa, heijastui hänen omistaan. Hiljaisuus vallitsi, jota ei kukaan tahtonut häiritä. He katselivat toisiaan ja tunsivat tällä hetkellä ainoastaan pitkän, tuskallisen eronajan ja autuaan, odottamattoman yhtymisen.

— Armas veli, sanoi Hermione vihdoin, — sinun tulee nyt unohtaa surusi ja olla onnellinen.

— Ah, minun suruni! Sano: hairahdukseni, Hermione!

— Ja sinun tulee iloisella luottamuksella rukoilla jumalilta sitä puolisoa, jota sydämesi toivoo, joka kieltäytyy kaikesta, seuratakseen sinua onneen tai onnettomuuteen, korkeuteen tahi alhaisuuteen. Minäkin tahdon rukoilla jumalilta tätä kaikkein parasta lahjaa uudestaan löydetylle Karmideelleni.

— Oi, tee se, Hermione. Jumalat kuulevat sinua.

— Puhun isälleni tästä kohtauksesta…

— Ah, isäsi vihaa minua, ja hänellä on siihen syytäkin…

— Ei, minä näytän, ettei hän sinua vihaa. Kerron hänelle yhtymisestämme, eikä ole kauan viipyvä, ennenkuin hän etsii sinut ja tuo sinut takaisin siihen pesään, josta lensit pois.

— Milloin saan nähdä sinut uudestaan?

— Pian ja tästä lähtien usein, Karmides.

— Ehkä huomenna?

— En tiedä. Tahdon puhua isäni kanssa. Ensi kerralla tapaamme toisemme avonaisesti hänen kasvojensa edessä…

— Siihen voi mennä aikoja, Hermione, vaan nyt tarvitsen sinun läsnäoloasi. Ja jos isäsi kieltää, mikä sitten tapahtuu? Olemmeko silloin uudestaan erotetut? Voihan käydä niin, että hän ajaa minut pois luotasi, ettei edes tahdo kuulla puhuttavan Karmideesta.

— Hän ei tee niin.

— Mutta jos, toisti Karmides … — kuinka saan sitten taas tilaisuuden nähdä sinut? Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa … ja minun on vaikeata jättää sinut, kun en tiedä, onko se kenties ainaiseksi.

Levottomuus, joka ilmautui näissä sanoissa, ja ääni, jolla ne lausuttiin, hyväilivät Hermionen korvaa.

— Me näemme toisemme uudestaan joka tapauksessa, sanoi hän. — Tämä paikka on lempipaikkani ja auringonlaskun hetki on lempihetkeni. Tiedät siis, mistä voit minua etsiä… Katso, Karmides, kuinka kuu on noussut korkealle, sillaikaa kun olemme puhelleet! Alkmeene, joka odottaa minua, mahtaa olla hyvin uninen. Ehkä hän on minua etsimässä. Hyvää yötä, Karmides! Merkitse tämä ilta valkealla kivellä ja uneksi tänä yönä lapsuutesi unelmia!

Karmides painoi Hermionen kättä rintaansa. He vaihtoivat vielä sulopuheisen, vaan sanoin selittämättömän katseen. Karmides laski tytön käden hitaasti pois omastaan, kääntyi ja meni. Hermione näki hänen katoavan puiden varjoihin. Itse hän lähti lehtimajasta ja suuntasi askeleensa taloon; autuaat tunteet laajentelivat hänen poveaan ja hänen silmänsä kohosivat ilosta hurmautuneina ja kiitollisina sen äärettömän temppelin tähtikupua kohden, jossa sovintojuhla nyt oli vietetty hänen rakastettunsa kanssa.

Alkmeene odotti uskollisesti makuukamarissa emäntäänsä. Nuori kamarityttö näytti torkkuvan unen horroksessa lampun vieressä, kyynärpää yöpöytään nojautuneena, kun Hermione astui sisään. Vaan nostaessaan silmiänsä hän katseli salavihkaa tutkien emäntänsä kasvoja, eikä hänen ollut vaikea huomata niiden loistoa.

— Karmides on siis onnistunut, ajatteli tyttö. — Senhän sanoinkin piispalle.

Riisuttaessa Hermione puheli tavallista iloisemmin ja tuttavallisemmin kamarineitsyensä kanssa.

— Mutta sano minulle, Alkmeene, sanoi hän, — miksi annat tuon kunnon Okoksen huokailla turhaan? Luuletko, etten ole sitä huomannut? Et ole niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan kuin olet olevinasi, Alkmeene.

— Mitä puhut, hyvä emäntäni! sanoi tyttö punehtuen, irroittaessaan otsasidettä Hermionen tukasta.

— Okos on hyvä nuorukainen, Alkmeene. Isäni ja minä pidämme häntä suuressa arvossa.

— Minä luulen, että Okos vaan tekee pilaa minusta, väitti kamarineitsyt. — Ei saa uskoa semmoisen jokaista sanaa. Silloin pettyisi usein.

— Voi, sinä hupakko! Etkö näe, että kiusaat häntä teeskennellyllä kylmyydelläsi? Hyi semmoista teeskentelyä! Vaan et ole läheskään niin yksinkertainen kuin olet olevinasi. Vai tahdotko, että minä sanon Okokselle, että hänen hellyytensä tosin huvittaa Alkmeenea, vaan ettei Alkmeene voi rakastaa häntä vastavuoroa?

— Älä kaikin mokomin, hyvä emäntäni! Sitä et saa sanoa hänelle.

Hermione puhui alhaalla laaksossa olevasta kauniista vuokratalosta, jonka Kryysanteus oli määrännyt Okokselle ja hänen isälleen Meedeelle, vanhalle portinvartijalle, jonka varmaankin nyt monen vapaaehtoisen palvelusvuoden perästä tekee mieli avata ja sulkea omaa oveansa ja paistattaa aurinkoa omalla kynnyksellään.

Alkmeene taas puhui emäntänsä kauniista kiharoista, joita oli ilo järjestellä, ja hänen kauneudestaan, joka tänä iltana oli tavallista häikäisevämpi.

Hermione kuunteli tällä kertaa kärsivällisesti, jopa nähtävästi mielissäänkin hänen sanojaan.

— Minä ajattelen Eusebiaa, sanoi Alkmeene, — ja ihmettelen hänen sokeuttaan. Hän tahtoo olla sinua kauniimpi, Hermione, ja hän kadehtii sinua, sen tiedän.

— Kuinka sen tiedät?

— Minä puhelen usein hänen ensimäisen kamariorjattarensa kanssa. Eusebia tahtoo aina tietää, kuinka olit puettu, kun sinua viimeksi nähtiin Kerameikoksella. Ja kun se hänelle sanotaan, niin hän huudahtaa: kuinka huono aisti noilla Ateenan naisilla on! Ja kuitenkin hän apinoi sinun hiuksiesi asentoa ja jokaista kitoonisi poimua. Häntä harmittaa, ettei ole voinut saada täällä Ateenassa käytäntöön roomalaisia vaatekuosia. Voi, minun täytyy nauraa, kun ajattelen ensimäisiä päiviä, jotka hän vietti kaupungissamme. Hän tahtoi hämmästyttää Ateenalaisia, se on varmaa ja totta. Ja kyllä hän herättikin huomiota, kun ilmestyi eriskummallisessa kukillisessa silkkihameessaan; häntä oli kaksi orjatarta tukemassa, ja edellä kävi orja, joka ilmoitti: tässä on epätasainen kivi tielläsi … tästä katu menee ylöspäin … tästä katu menee alaspäin … ikäänkuin hän itse olisi ollut sokea eikä voinut nähdä, askeltakaan eteensä.

— Minä muistan tuon kaiken, Alkmeene.

— Se oli paljasta pöyhkeyttä, haltijattareni.

— Ei, sitä ei se ollut, Alkmeene. Eusebia oli tottunut roomalaisiin tapoihin. Naiset käyttäytyvät niin Roomassa.

— Mutta onhan se rumaa ja naurettavaa.

— Sitä en tahdo kieltää. Ainoastaan tottumus voi tehdä sellaisia tapoja siedettäviksi.

— Mutta eikö se ollut pöyhkeyttä, että Eusebia, kun Ismeene tervehti häntä kadulla, ei itse vastannut, vaan antoi orjattarensa vastata tervehdykseen?

— Sekin on tavallista Roomassa.

— Ismeenestä se oli niin hassua, ettei hän voinut olla kääntymättä Bereniiken puoleen ja nauramatta … sillä Ismeene on hyvin herkkä nauramaan, kuten tiedät. Vaan Eusebia näki sen eikä sitte enää koskaan voinut kärsiä Ismeeneä.

— Olen kuullut siitä puhuttavan.

— Mutta tiedätkös, miksi Eusebia lakkasi käyttämästä kukallisia vaatteitaan? Näetkös, kun koulupojat näkivät hänet kadulla, niin he osoittivat häntä sormellaan ja huusivat toinen toiselleen: katsos, kevät on jo tullut.

— Ateenan koulupojat tulevat häijyydessä isiinsä… No niin Alkmeene, en tarvitse sinua enää. Mene nyt levolle, uninen tyttöseni.

— Toivotan sinulle suloisia unia, haltijattareni.

— Minä toivotan sinulle samaa.

Alkmeene poistui. Hermione oli pian sen jälkeen siirtynyt iloisten unien valtakuntaan.

VIIDES LUKU.

Epäilijä.

— Mitäkö lajia filosofeja minä olen? Niinkö kysyit, vanha kunnianarvoinen portinvartija? Minä kuulun kaikkein syvämietteisimpään oppilahkoon. Minä olen epäilijä… Teidän ei tarvitse tietää enempää. Ja samalla kuin epäilen, riittääkö tämä pikarillinen viiniä sammuttamaan janoani, epäilen myös, lieneekö sinulle, hyvä Okos … Okoshan sinun nimesi oli? … vastenmielistä heti täyttää se uudestaan, kun sen nyt tyhjennän. Maljanne, hyvät ystävät! … Kryysanteuksen viini on hyvää. Kas tuossa saat tyhjän pikarin, Okos! Kiidä, sinä nuori Ganymeedes, täyttämään se reunoille uudestaan. Eipä satu joka päivä, että saatte kunnian nähdä filosofia näin tuttavallisena jäsenenä teidän muutoin kaikin puolin kunnioitettavassa piirissänne. Linnunpaisti on hyvää, rakas kokki, vaan minä epäilen, tokko sinä voit laittaa kurkea niin taitavasti, kuin ystäväni ja oppilaani, muinaiskalujen-kerääjän, kokki. Älä loukkaudu huomautuksestani, kunnon kokki. En väitä sitä varmuudella, sillä ylipäätään ei voi mitään varmuudella sanoa. Minä ainoastaan epäilen, ymmärräthän.

Puhuja oli Iifikrateen jälkeläinen, sama nuori mies, joka kerran tuli Petroksen luo armonhakijana, vaan silloin, tavatessaan odottamatta Kryysanteuksen, äkisti huomasi tulleensa väärään paikkaan ja oikeastaan aikoneensa ystävänsä muinaiskalujen-kerääjän, piispan naapurin luo.

Nuori mies, tuttu nimellä Kimoon, oli nyt puettu karkeaan mantteliin sitä kuosia, jota filosofit käyttivät, ja oli vuoden aikaa ollut käymättä parturilla, niin että, — luonto kun oli lahjoittanut hänelle hyvän parrankasvun, — häntä nyt kaunisti kunnioitusta herättävä parta. Nämä merkit näyttävät, että hän oli tehnyt päätöksensä, lakannut tuumimasta kirkonoppilaan asemaa ja pyhää kastetta ja sen sijaan ruvennut tieteiden tiedettä aprikoimaan. Hän oli nyt kuin olikin ryhtynyt filosofiaan ja, kuten olemme kuulleet, epäileväiseen.

Luonto ja ystävyys olivat yhteisesti auttaneet kelpo Kimoonia edistymään filosofiassa — luonto, joka, kuten mainittu, oli lahjoittanut hänelle vahvan parrankasvun, ja ystävyys, joka muinaiskalujen-kerääjän persoonassa oli antanut hänelle tuon karkean, vaan eheän manttelin. Ei kuitenkaan saa käsittää asiata niin, että ainoastaan parta ja mantteli tekivät Kimoonin ajattelijaksi. Hän oli myös perehtynyt logiikkaan; olihan hänen ystävänsä muinaiskalujen-kerääjä tuohon anteliaisuuteen viehättynyt, kun kerran ällistyen kuuli, kuinka sukkelasti Kimoon osasi tehdä mitä eriskummallisimpia sarvipäätöksiä ja krokodiilipäätöksiä. Mantteli ja parta olivat vain ulkonaisia merkkejä, jotka hän oli hankkinut, saavuttaakseen sen kunnioituksen, johon hänen persoonansa oli oikeutettu.

Kimoon oli kuitenkin siksi ujo tai siksi kateellinen viisautensa puolesta, ettei esiytynyt julkisissa oppisaleissa. Hän ei myöskään seurustellut tiedetoveriensa kanssa, joko siksi että hän heitä halveksi, tai siksi että he eivät tahtoneet häntä tiedetoveriksi tunnustaa. Vaan jos hänen kynttilänsä puuttui oppisaaleista, niin hän kävi sitä ahkerammin varakasten kunnon käsityöläisten luona, joilla oli kutakuinkin hyvä ruoka ja mukiin meneviä viinejä. Sellaisten isäntien luona hän ei suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän kummastutti heitä syvämietteisellä puheella ja näppärillä johtopäätöksillä, ja jollei logiikka pystynytkään heidän päähänsä, niin hän hankki itselleen heidän kunnioituksensa puhumalla loistavasta suvustaan ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja keisari Julianuksen välillä. Keisari, niin hän vakuutti, oli yleensä filosofien ystävä, vaan erittäin filosofi Kimoonin. Keisari oli tarjonnut Kimoonille palatsin Konstantinopolissa ja satatuhatta kultakolikkoa, vaan Kimoon oli hylännyt lahjan, koska hän periaatteesta rakasti köyhyyttä eikä tahtonut erota Ateenassa olevista hyvistä ystävistään.

Kimoonin seurustelu ei kuitenkaan kokonaan rajoittunut hyvästi toimeen tulevien käsityöläisten piiriin. Ollen yläpuolella kaikkia etuluuloja, hän toiselta puolen, kun hänen nimittäin oli kova nälkä, alensi itsensä yksin orjainkin, eritoten varakasten talojen kokkien seuraan; toiselta puolen ei ollut harvinaista että häntä nähtiin nuorien epikuurolaisten vieraana, vieläpä prokonsuli Annæus Domitiuksenkin luona, tämän tuttavallisissa juomingeissa, kun ei parempaa noljattajavierasta ollut saatavana, jota kohtaan seura saattoi tyhjentää halunsa tehdä pilaa ja kujeita.

Sellaisissa tilaisuuksissa Kimoon osoitti, että hänellä oli todellisen filosofin mielenmaltti. Se pilkka, jonka esineenä hän silloin oli, ei koskaan järkyttänyt hänen tyyneyttänsä, vielä vähemmin hänen nälkäänsä ja janoansa.

Kimoon käveli mielellään kaupungin ihmisistä vilisevissä pylväskäytävissä, vaan teki myöskin kernaasti pieniä vaelluksia vapaan luonnon helmassa. Tänään hän oli satamakaupungista lähtenyt huvikävelylle Kryysanteuksen viehättävän maatalon läheisyyteen, kun hänet yllätti sade, joka antoi hänelle aiheen etsiä suojaa sen katon alta. Hän olisi kuitenkin luultavasti pitänyt parempana kestää rajuilman taivasalla, ellei olisi tietänyt, että sekä Kryysanteus että Hermione olivat kotoa poissa. He olivat lähteneet kaupunkiin, jossa Kryysanteus aikoi pitää julkisen esitelmän uskonnosta. Hän ja hänen oppilaansa olivat nimittäin sopineet siitä, että vanhan uskonnon menoihin oli yhdistettävä sama tapa, joka niin tehokkaasti oli edistänyt ja yhä edisti kristinoppia: julkiset uskonnolliset puheet.

Huvilan palvelusväki kohteli Kimoonia sillä ystävyydellä, jota hän oli odottanut. Filosofinmantteli teki asianmukaisen vaikutuksensa vanhaan Meedeeseen ja muihin palvelijoihin. Kimoon kysyi Kryysanteusta, ja hänelle sanottiin, minkä hän jo tiesi, että Kryysanteus oli kaupungissa. Hänen toiveensa saada suojaa rajuilmaa vastaan, ja hänen viittauksensa, että jalankulkija filosofi saattoi tarvita jotain virkistävää, otettiin heti varteen. Kiiruhdettiin kattamaan pöytä muutamaan pylvähistöön, ja se tuttavallisuus jolla vieras kohteli ympäristöään, hänen puheliaisuutensa ja se hilpeä mieliala, joka tuli näkyviin kun hän oli muutaman kerran tyhjentänyt pikarinsa ja antanut sen uudestaan täytettäväksi, oli koonnut useat mies- ja naisorjat hänen ympärilleen.

Oltiin jo melkein illan suussa. Taivasta peittivät pilvet, joita mereltä käyvä tuuli ajeli, ja sadetta tuli yhä virtoinaan.

— Niitä on siis filosofeja, kysyi vanha Meedes tiedonhaluisesti, — jotka sanovat itseään epäilijöiksi?

— On kyllä. Ne ovat syvämietteisimmät kaikista filosofeista, vastasi Kimoon, lintupalasta pureskellen.

— Sitte mahtaa minun herrani Kryysanteus olla sen oppilahkon miehiä, sanoi ukko, — koska ne ovat viisaimmat.

— Ei, ilmoitti Kimoon, — sinun herrasi on tosin sangen viisas, sangen syvämietteinen, ehtinyt sangen pitkälle tieteessään, vaan meidän miehiä hän ei ole.

— Vai niin. Mutta mitä te sitte oikeastaan epäilette?

— Me epäilemme kaikkea, hyvä ukko, sitäkin, epäilemmekö.

— Zeus auttakoon, sepä oli kummallista, huomautti Meedes.

— Hyvä ystävä, se kuuluu kummalliselta sinun epäfilosofisille korvillesi, sanoi Kimoon, hakien silmillään Okosta, joka viipyi pikarin kanssa, — vaan itse asiassa se on hyvin luonnollista, vieläpä ainoa katsantokanta, joka sopii todellisesti viisaalle. Koetan tehdä sen sinulle käsitettäväksi, vaikka minun täytyy siihen tarkoitukseen uhrata perusteellisuus selvyyden vuoksi. Ymmärrätkö esimerkiksi, ettet näkisi, ellei sinulla olisi silmiä?

— Kyllä, vastasi Meedes, — sen kyllä ymmärrän, minähän olen hiukan hämäräsilmäinen vanhuuttani.

— Ja ettet voisi kuulla, ellei sinulla olisi korvia?

— Kyllä senkin ymmärrän.

— Ja ettet voisi haistaa, maistaa etkä koskettamisella tuntea, ellei sinulla olisi nenää, suulakea ja tuntoisia jäseniä?

— Senkin ymmärrän. Kyllä tunnen, että minulla on jäsenet, minulla kun on leini vasemmassa sääressä.

— No niin, sitte mahdat myös käsittää, että yksinomaan nuo viisi aistia — näkö, kuulo, haisti, maisti ja tunto — antavat meidän tietää, että ympärillämme on maailmaa?

— Hm, niin.

— Mutta jos aistit usein pettävät meitä, eikö meidän silloin tule epäillä niiden todistuksia?

— Mitä tarkoitat?

— Eikö satu usein, että näkee väärin?

— Sattuu. Kun on huonosilmäinen niinkuin minä, niin…

— Vaikka olisit kirkassilmäinen kuin kotka, niin se sattuisi sinulle sittenkin, hyvä ukko. Silmät valehtelevat lakkaamatta. Ne saavat meidät uskomaan, että on olemassa avaruus. Ne uskottavat meille, että on liikkumattomuutta ja liikettä ja eri nopeuksia. Sekin on valhe. Sillä jos kysymme järjen johtopäätöksiltä, niin saamme sen vakaumuksen, että itse Akilleus, niin nopeajalkainen kuin olikin, ei olisi koskaan saanut kiinni hitaasti kömpivää kilpikonnaa, jos tämä kerran olisi päässyt vähäsenkin edelle.

— Hm, sepä oli sangen kummallista, huomautti Meedes. Etköhän nyt laske leikkiä meidän tietämättömyydestämme, hyvä filosofi?

— En, Zeus ja Pallas Ateena auttakoot! Minä en tee pilaa, vakuutti Kimoon, alkaen käydä käsiksi piirakkaan. — Järki kumoo, mitä aistit todistavat. Jos minä nyt puolestani väittäisin, että aistit ovat petollisia, niin voi joku toinen samalla oikeudella väittää, että päin vastoin järjen johtopäätökset ovat vääriä…

— Niin, tiedätkös, sen minä ennemmin uskon, selitti Meedes. — Sillä jos minä ja poikani Okos juoksisimme kilpaa, niin on minulla se täysi vakaumus, että Okos juoksee minun ohitseni. Ja että minä välistä lepään ja välistä liikutan itseäni, kyllä se on varmaa, hyvä filosofi.

— Älä keskeytä minua, sanoi Kimoon. — Tahdon tehdä tämän asian sinulle selvemmäksi. Sinun täytyy toki myöntää, että usein näkee väärin, kuulee väärin j.n.e.?

— Niin, sen myönnän.

— Aistien todistukset ovat siis ainakin epävarmat, joskin välistä ovatkin oikeat?

— Olkoon menneeksi!

— Kun nyt myönnät, että aistit ovat epäluotettavat, ja samoin toiselta puolen väität, että järjen johtopäätökset ovat vielä epäluotettavammat, niin kysyn sinulta, mikä on luotettavaa?

— Hm, sitä en tiedä.

— No niin, sitte sinun täytyy myös myöntää, että meidän täytyy epäillä kaikkea, koska epäluotettavat aistit ja epäluotettava järki ovat ainoat tietolähteemme.

— Mutta enhän minä voi epäillä, onko minulla leini vasemmassa sääressä? muistutti Meedes. — Minä tunnen sen, Zeus auttakoon, kaikkien ilmanmuutosten edellä. Kysypäs Okokselta, eikö minun leinini tänään ennustanut sadetta.

— Mikä leini on, hyvä ystävä? kysyi Kimoon.

— Mikäkö leini on? Se on jotain, joka pistää vasemmassa sääressäni, niin että välistä tekisi mieli voivotella kuin lapsi.

— Mikä se sitte pistää?

— Mikä se pistää, sitä en tiedä.

— Katsos nyt, eikö meidän tule epäillä, mitä emme tiedä, koska meidän, kuten äsken todistin, täytyy epäillä sitäkin, minkä luulemme tietävämme?

— Hm, hyvä filosofi … vaan leini on sääressäni joka tapauksessa, epäilin taikka en.

— Sanoit, että leinisi asustaa vasemmassa sääressäsi. Etkö niin?

— Vallan niin. Voitko ehkä antaa minulle lääkkeen sitä vastaan?

— Kaikkein paraimman lääkkeen, hyvä ystävä, sillä minä tahdon opettaa sinua epäilemään onko leiniä olemassakaan. Mistä tiedät, että sinulla on sääret, hyvä ystävä?

— Ha, ha, ha! Anna anteeksi, hyvä filosofi! Vaan nyt minun täytyy nauraa sinulle. Kuinka voisin käydä, ellei minulla olisi sääriä!

— Minä viittasin äsken siihen, että kaikki liike on näennäistä. Sinun sääriesi olemassaoloa ei suinkaan todista se, että luulet käyväsi. Mutta, huomautat kai, näenhän sääreni, ja tunnen säärieni olevan olemassa. Tähän minä vastaan muistuttamalla uudestaan, että näkö ja tunto, kuten muutkin aistit, antavat epäluotettavia todistuksia. Sitä paitsi et näe, että sääret ovat sinun; näet ainoastaan parin sääriä, jotka näyttävät olevan kaikkialla, missä itse luulet olevasi; et tunne, että sääret ovat sinun, vaan tuntosi sanoo sinulle ainoastaan, että on olemassa joku sääripari, olivat ne sitte sinun tai eivät sinun. Siis sinun täytyy ensiksi todistaa, että todellisuudessa on olemassa eräs pari sääriä, jotka sinä sanot omiksesi, ja toiseksi, että nämä sääret ovat todella sinun. Edellisen kysymyksen ratkaisemiseksi ei sinulla ole muuta kuin epäluotettavien aistien todistukset; mutta vaikka tässä tapauksessa hyväksyisimmekin ne, niin ei sinulla ole jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi mitään muuta todistusta kuin piintynyt ja mahdollisesti aivan väärä luulo. Vaan vaikka tämänkin todistuksen hyväksymme, niin sinun on vielä todistaminen, että on olemassa oikea ja vasen — sillä vasemmassa sääressähän sanoit leinisi olevan. Sinun tulee minulle määritellä oikea -käsitettä ja samoin myös vasen -käsitettä. Jos sen teet, niin sinun on vielä todistaminen, että näillä käsitteillä on perää todellisuudessa. Vaan sitä ei voi todistaa, yhtä vähän kuin voi todistaa, että on olemassa moninaisuutta oliokunnassa. Syvämietteinen Parmenides opetti, että kaikki on yhtä ja että tämä yksi on ikuinen ja katoamaton, muuttumaton ja ääretön. Tähän päätökseen hän tuli ajattelemalla; vaan kun ajatteleminenkin on epävarmaa, niin on kai mahdollista, että on olemassa moninaisuus, ja tältä kannalta saattaa kyllä otaksua, että on olemassa oikea ja vasen, että sinulla on sääret, Meedes, että näitä sääriä on kaksi, toinen oikea ja toinen vasen sääri; mutta se on ja jää ainoastaan otaksumiseksi, epävarmaksi ja epäiltäväksi mielipiteeksi. Teet parhaiten jos tykkänään jätät sen syrjään, koska tämä järjetön, tyhjälle perustettu mielipide ainoastaan on sinulle vastukseksi ja vaivaa sinua luulettelemalla sinua että tunnet jotakin olevaista tai olematonta, jota sanot leiniksi. Maljasi, ystäväni!

Syvämietteinen Kimoon tyhjensi pikarin, jonka Okos oli pannut hänen eteensä, ja kävi sen jälkeen uudestaan hyvältä maistuvan piirakan jäännösten kimppuun.

— Hm, tuo menee minun ymmärrykseni ylitse, mutisi Meedes. — Sepä oli kummallista filosofiaa. Vaan, sanoi hän ääneensä, — jos epäilet, onko minulla leiniä sääressä, niin epäilet kai myös, syötkö tällä hetkellä piirakkaa vai etkö, ja sinusta saattaa olla yhdentekevää, vaikka otankin sen pois vallan nenäsi alta.

Vanha Meedes tempasi piirakkavadin käteensä ja oli hyvinkin ylpeä tämänlaatuisesta vastatodistuksesta, kun näki, kuinka Kimoon joutui siitä hämilleen ja kuinka ahnaasti hän katseli vatia.

— Hyvä ystävä, sanoi Kimoon hetken äänettömyyden perästä, — minä tosin epäilen söinkö piirakkaa, ennenkuin sillä tavalla häiritsit minua siinä; vaan suuri erotus on epäilemisen ja kieltämisen välillä. Minä en suinkaan kiellä sitä. Ja jos se kenties olikin luulettelua, niin se oli kuitenkin miellyttävä luulettelu, jonka minä suurimmalla mielihyvällä sallin pettää itseäni. Pyydän sinua sen tähden, Meedes, miettimään, menetteletkö oikein ja sopivasti, jos riistät isäntäsi ystävältä suloisen harhaluulon, johon hänellä Kryysanteuksen talon vieraana on pyhät oikeudet.

Tämä syy sai Meedeen panemaan piirakan takaisin epäilevän Kimoonin eteen, joka kiirehti uudella innolla vajoamaan miellyttävään harhaluuloonsa.

Nyt tarttui Okoskin puheeseen tukeakseen isäänsä Meedestä.

— Hyvä filosofi, hän sanoi: — otaksutaanpas, että juoksen pääni seinään, niin että tunnen kalloni olevan haljeta. Olisiko sekin luulettelua, se?

— Tietysti, vastasi Kimoon; — sinä juokset luuletellun pään jotakin luuleteltua vastaan, jota sanot seinäksi, ja tunnet tämän luulettelun johdosta tuskallisen tunteen, joka taas vuorostaan ei ole muuta kuin luulettelua.

— Dionyysos auttakoon, olisipa sangen kummallista, jos olisi niin kuin sanot. Mutta jos lyön pääni niin kovasti seinään että kuolen?

— Älä tee sitä, sanoi Kimoon, — sillä siten teet pahaa itsellesi. Kaikella mitä tässä olen sinulle sanonut, hyvä Okos, olen ainoastaan tahtonut näyttää, että täytyy epäillä kaikkea, vaan olla mitään kieltämättä. Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että sinulla todellakin on pää, ja että on olemassa jokin, jota voit sanoa seinäksi, ja että sinä voit tehdä liikkeen, jolla muserrat toisen toista vastaan. Tuo kaikki on mahdollista, ja silloin sinä tulet tilaan, jota sanotaan kuolemaksi, ja jota, olkoon se luuleteltu tai todellinen, kuitenkin jokainen ymmärtäväinen ihminen kammoo.

Meedes, joka arveli filosofin nyt rupeavan puhumaan ymmärrettävästi, kysyi, kammoiko Kimoonkin kuolemaa.

— Kyllä, hyvä ukko, älä sitä kummeksi. Kaikki elollinen kammoo tyhjiinraukeamista.

— Tyhjiinraukeamista? Mitä sinä puhut tyhjiinraukeamisesta? Eihän ihminen raukea tyhjäksi kuoleman kautta? väitti Meedes ja kiinnitti hämärät silmänsä pelokkaasti viisaan Kimoonin huuliin.

— Jos jätämme filosofisen kannan ja asetumme tavalliselle, jonka mukaan voi olla olemassa jotakin, jota sanotaan elämäksi, ja jotakin, jota sanotaan kuolemaksi, niin täytyy minun sanoa sinulle, hyvä ystävä, että kuolema minun ja useimpien viisasten ajatuksen mukaan ei ole muuta kuin täydellinen tyhjiinraukeamus.

Kimoon oli nyt lopettanut ateriansa ja oikaisihe mukavasti sohvalleen, keskustelua kuuntelevien orjien ympäröimänä.

Nämä, jotka alussa olivat nauraneet ja huvikseen kuunnelleet hänen mielipiteitään, alkoivat nyt, kun puhelu tuli vakavammaksi ja kääntyi kysymykseen, joka koski heitä kaikkia, kokoutua häntä lähemmäksi, kuunnellakseen tarkkaavaisesti, mitä hänen viisautensa mahtoi heille ilmoittaa.

Sadetta jatkui, ja hämärä oli alkanut. Joku orjista sytytti lampun ja asetti sen erään pylvään suojaan pylvähistöön, jossa seura oli koolla.

— Hyvät ystävät, sanoi Kimoon, — sielu on tuon lampun kaltainen, jonka liekki häilyy viimasta. Ellei sitä tuuli jo ennen sammuta, sammuu se kerran itsestään, kun sen öljy on palanut loppuun. Sinulla, vanha Meedes, lisäsi Kimoon, — ei näy olevan paljo öljyä lampussasi jälellä.

Tämä huomautus ei Meedestä miellyttänyt. Ukko ei ollut vielä läheskään kyllästynyt elämään.

— Oh, vastasi hän, — et sinä ole mitannut öljymittaani. Ja mitä ikääni tulee, niin en ole vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Minä voin nähdä monen nuorukaisen syöksyvän hautaan ennen minua.

— Varmaa on, että sinä haudassa ainakin unohdat leinisi, sanoi Kimoon.

— Suuri kiitos. Mutta minä mieluummin pidän leinini ja elän.

— Luulin ihmisen olevan sinun iälläsi perin väsynyt elämään.

— Hoh, mitä enemmän saa, sitä enemmän tahtoo; ja mitä vähemmän on jälellä, sitä rakkaammaksi käy jäännös. Se pitäisi sinun tietämän, joka olet filosofi.

— Taidat olla oikeassa, Meedes. Vaan sano minulle, miksi pelkäät kuolemaa? Pelkäätkö kolmipäistä koiraa?

— Oh, toinen portinvartija mahtaa kai olla kohtelias toista kohtaan. Kerberosta en pelkää.

— Vai pelkäätkö matkaa manalan joen yli? Sanotaan vanhan Karoonin ruuhen nyt vuotavan ja olevan lahonnut.

— Hoo, varjoja, joita hän kulettaa, ei mahda painaa lihavuus. Ruuhi lienee kylläksi hyvä sellaiselle lastille, ja kun kerran on kuollut täällä ylhäällä, niin ei taida enää veteen hukkua siellä alhaalla.

— Hyvin sanottu, huomautti Kimoon. — Vaan sinä, Okos, mitä sinä sanot kuolemasta ja manalasta?

— Minäkö? Minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella. Muutoin mahtaa kyllä olla kamalata tuolla maan alla. Minä en sinne ikävöi.

— Sitä en ihmettele. Mikähän lienee orjan odotettavana, kun se kohtalo, joka manalassa odottaa sankareja ja puolijumalia, on niin kurja? Muistatteko, mitä Akilleuksen varjo sanoi Odysseukselle?

— Emme, mitä se sanoi?

— Homeeros kertoo sen seuraavasti:

Oi, älä kaunistaa koe kuoloa, oiva Odysseus! Päiväki-miehenä muokkaisin minä peltoa ennen Toiselle köyhällen, joka tuskin sais elatustaan, Kuin Manalaisten tahtoisin minä valtias olla.

— Ajatelkaa nyt, jatkoi Kimoon, — sellaista tilaa muuttumattomaksi ja iankaikkiseksi ilman että sitä mikään unen ja valvonnan vaihetus keventää, ja teidän täytyy myöntää, ettei kuolemattomuutta suinkaan kannata tavoitella. Parempi on odottaa tyhjiinraukeamista.

— Tyhjiinraukeamista? Ei, ennen tahdon olla orjan haamuna manalassa kuin raueta tyhjiin, sanoi Meedes. — Huu, kamalaa on ajatella tyhjiinraukeamista…

— Niin, varsinkin tänä iltana, kun on näin pimeätä ja koleata, lisäsi joku kuuntelijoista.

— Muutoin, sanoi Meedes, — olen useammin kuin kerran puhunut herrani kanssa kuolemasta. Hän ei sano että ihminen raukeaa tyhjiin, eikä hän kuvaile manalaa hirmuiseksi. Hurskaat ja rehelliset sielut, sanoo hän, joutuvat erääseen paikkaan, joka on maata kauniimpi ja jossa ne nauttivat onnellisempaa elämää kuin tämä on. Saat antaa anteeksi, hyvä filosofi, että uskon herraani enämmän kuin sinua.

Kimoon hymyili säälivästi ja ravisti päätänsä. — Hän sanoo niin lohduttaakseen sinua, hyvä ukko, ja lieventääkseen sinun kuolemanpelkoasi. Kryysanteus on jalo mies, enkä voi millään muotoa uskoa hänellä olevan muita kuin jaloja tarkoitusperiä. Aivan toinen on monen hänen vertaisensa ja valtioviisaitten laita, jotka myös tahtovat pitää pystyssä varjomaailman uskoa, koska tämä on vahva ohjas, jolla voi yksinkertaista rahvasta hallita. Vaan luuletko sinä Kryysanteuksen olevan itse varma siitä, mitä hän tästä asiasta sanoo? Ei ollenkaan, hyvä ystävä. Kuoleman portti aukenee sisäänpäin ja kääntyy helposti saranoillaan, kun joku menee sinne; vaan ulospäin se ei aukene, eikä mikään varjo ole vielä tullut takaisin Haadeesta maahan. Keltään sellaiselta ei siis Kryysanteus ole saanut sitä arvelua, jolla hän on tahtonut sinua rauhoittaa. Viisaustieteestä hän ei myöskään ole sitä saanut, sillä, kuten sanoin sinulle, on monta filosofia, jotka ovat juoneet pohjavedenkin viisauden kaivosta, vaan epäilevät kuolemattomuutta. Sitä vastoin on olemassa vanhoja satuja, muinaisina aikoina sommiteltuja, jotka kertovat meille Haadeesta ja sielujen tilasta siellä, Kerberoksesta ja Karoonista ja Leetejoesta, josta saa juoda unohdusta, kolmesta tuomarista, jotka ankarasti tutkiskelevat vainajain maan päällä viettämää elämää, ja paljon muuta, joka ymmärtäväisestä ihmisestä tuntuu naurettavalta. Platoon puhuu tosin myös monenmoisista vainajien asunnoista, joista yksi kuuluu olevan hyvin suloinen, vaan sitä ei avattane sinunlaisillesi, Meedes, vaan ainoastaan meille filosofeille, me kun ansaitsemme sen elämällä, jonka olemme pyhittäneet olemuksen salaisuuksien tutkimiselle. Vaan tuo kaikki on ainoastaan arveluja, epävarmoja luuloja. Mitään varmuutta ei ole.

— Eikö mitään varmuutta, sanot?

— Ei mitään, kunnon Meedes.

— Eikö missään mitään varmuutta?

— Ei missään.

— Minun täytyy puhua Hermionen kanssa, sanoi Meedes. — Hän on kuitenkin mahtanut jostakin löytää jonkun varmuuden.

— Hoh, mene yhtä hyvin kristittyjen luo, sanoi Kimoon.

— Kristittyjen? Miksi heidän luoksensa?

— Koska he ovat ainoat, joilla on täydellinen varmuus kaikkein mahdottomimman totuudesta.

— Voivatko he antaa meille varmuuden kuolemattomuudestakin ja toisesta elämästä? kysyi Meedes, joka ei älynnyt Kimoonin ivaa.

— Se on heistä vain lastenleikkiä.

— Todellakin, ajatteli Meedes itsekseen, — olisipa toki syytä kuulla, mitä he sanovat … sillä raueta tyhjiin, sitä en tahdo.

Vanhaa orjaa värisytti ja hän katseli ensin kiiriskeleviä pilviä, ja sitte pylvään takana lekottelevaa lamppua.

Kimoon, joka huomasi sanojensa tehoavan, jatkoi tyytyväisenä aloitettua keskustelua, semminkin kun sadekin vielä esti häntä lähtemästä kaupunkiin takaisin.

Hän alkoi nyt puhua jumalista, joiden olemassaolon hän kuulijainsa kauhuksi kielsi. Maailma, ilmoitti hän, on syntynyt alkuperäisestä kaoksesta, atomien, alkuhiukkasten satunnaisten yhtymisien kautta. Semmoisia yhtymisiä tapahtui tietysti lukemattomia, ennenkuin sattuma sai aikaan näin kauniin ja tarkoituksenmukaisen rakenteen. Hän otti vertauskuvan kuutiopelistä, tehdäksensä tämän selväksi, ja sanoi:

— Jos minä jossakin järjestyksessä kirjoitan muistiini kaksikymmentä nopanheittoa ja sen jälkeen otan noppakuution käteeni ja heittelen sitä, kunnes samat heitot seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä muiden väliintulematta, niin tarvitsisin luultavasti siihen pitemmän ajan, kuin kymmenen sukupolvea voi elää. Maailmaa muodostavalla sattumalla, joka heitti noppaa alkuhiukkasilla, on ollut äärettömästi aikaa suorittaaksensa vielä vaikeamman tehtävän, vaan kun ajattelee, että sen peli on jatkunut läpi pimeiden ijankaikkisuuksien, niin ei tule ihmetellä, että tämäkin nopanheittojen yhteen sopeutumus, jota sanotaan maailmaksi, vihdoin muodostui. Ymmärrättekö minua, ystävät? Uskotteko, että jumalat hallitsevat pilviä, jotka ajelehtivat tuolla ylhäällä, että he ohjaavat tuulta, joka nyt puhaltaa mereltä, ja voivat, milloin tahtovat, estää sen vauhtia? Uskotteko, että tarvitaan jumalia, jotta sumu voisi nousta maasta ja merestä ja kokoutua pilviksi ja pudota sateena takaisin maahan? Luonto seuraa omia sokeita lakejaan, jumalat ovat aivan tarpeettomat, ja minä … olen viluissani ja janoissani. Tänä iltana on kylmä. Okos, sinun herrasi viini on hyvää ja lämmittävää. Tuo minulle vielä pikarillinen, että se vahvistaisi minua matkalle. Minun täytyy palata kaupunkiin tuosta kirotusta sateesta huolimatta, joka virtailee alas, ihmisistä ja Olympoksesta välittämättä.

Kun Kimoon oli saanut mitä halusi, niin hän kääri manttelinsa ympärilleen, kiitti osoitetusta vieraanvaraisuudesta ja meni, luvattuaan tilaisuuden tullessa poiketa sinne jälleen selittämään heille filosofiansa salaisuuksia.

Useimpiin kuulijoihinsa ja varsinkin Meedeeseen hän jätti synkän, levottoman mielialan.

Meedeen mieleen ei siihen asti ollut koskaan juolahtanut epäillä jumalien olemassaoloa ja sielun kuolemattomuutta. Hän rakasti elämää, vaan ei ollut tuntenut kauhistusta ajatellessaan kuolemaa, joka muka oli vievä hänet parempaan maahan, jossa saisi nähdä jälleen edesmenneen puolisonsa ja rakkaimmat ystävänsä. Korkeintaan hän oli hieman pelännyt kolmikitaista Kerberosta, valjua Karoonia ja ankaraa Radamantys tuomaria. Vaan nämä ajatukset eivät olleet muuta vaikuttaneet, kuin että hän toivoi tuon välttämättömän matkan lykkäytyvän niin kauaksi kuin mahdollista. Olisiko nyt kaikki tyyni lorua? Eikö hän saanut koskaan enää nähdä edesmenneitä, joita hän rakasti? Eikö hänen vaalennut partansa ollutkaan merkkinä siitä, että hän oli tulevaan elämään kypsynyt, vaan täydellisen tyhjiinraukeamisen enne, sammumisen, kuten lamppukin sammuu öljyn loppuessa? Tämä ajatus täytti Meedeen tuskalla.

Jos Kimoonin puhuessa olisi ollut auringonpaistetta, jos luonnon kasvot olisivat olleet iloisia, niin kenties hänen sanansa eivät olisi tehneet sitä vaikutusta, jonka ne nyt tekivät, kun niitä oli tukemassa hämärä, pilvien tummat kiitävät joukot ja sateen surullinen lorina. Meedes odotti hartaasti Hermionea kotiin, sillä hän aikoi kertoa hänelle huolistaan ja toivoi varmasti, että Hermione, filosofin tytär, voisi muutamalla viisautensa sanalla haihduttaa ne. Hän ikävöi päästä hänen tyynen olentonsa läheisyyteen, ei ainoastaan hänen sanojensa vaan hänen silmiensäkin vaikutuksen alaiseksi, — noiden silmien, jotka jo itsessäänkin tuntuivat Meedeestä olevan kuolemattomuuden todistuksena.

Päätöksensä hän pani toimeen samana iltana. Hermione oli jo aikeessa paneutua levolle, kun vanha portinvartija koputti hänen makuukamarinsa ovea ja kysyi, saiko hän astua sisään, koska hänellä oli jotain tärkeätä häneltä tiedusteltavana, jota hän ei voinut lykätä huomiseksi.

Hermione salli hänen tulla. Vanha orja istahti tuttavallisesti emäntänsä viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän oli kiikutellut Hermionea polvillaan, kun tämä vielä oli pieni; ja hän oli tottunut saamaan osakseen Hermionen puolelta, ei ainoastaan lempeyttä, vaan myös sitä kunnioitusta, johon hopeanvalkea parta, uskollisuus ja rehellinen elämänvaellus oikeuttavat.

— Hyvä hallitsijattareni, sanoi Meedes, — kiitän jumalia, että saan nyt puhua kanssasi. Olisin muutoin viettänyt unettoman yön.

— Mikä tekee sinut rauhattomaksi, vanha ystävä? kysyi Hermione.

— Olen tänä iltana ruvennut miettimään, sanoi Meedes, — miettimään asioita, joita en käsitä.

— No niin? sanoi Hermione.

— Voi, hyvä emäntäni, asia on aivan vakavata laatua. Minä tahdon tietää, onko jumalia olemassa ja kuoleeko sielu ruumiin kanssa vai elääkö se vielä kuoleman jälkeen.

— Kuinka? Epäiletkö sitä?

— En tosin. En ole koskaan epäillyt sitä … ennen kuin nyt tänä iltana…

— Ja miksi tänä iltana?

Meedes kertoi Kimoonin talossakäynnistä ja hänen kanssaan syntyneestä keskustelusta.

Meedes lisäsi, että keskustelu oli jättänyt levottomuutta hänen sieluunsa, ja että hän, oli nyt tullut etsimään rauhaa Hermionelta.

Hänellä oli se vakaumus, että Hermione, joka oli oppinut niin paljon isänsä viisautta, kyllä kykenisi karkoittamaan Kimoonin kylvämän epäilyksen.

— Älä ole huolissasi, Meedes, sanoi Hermione. — Anna minun kuulla Kimoonin perusteet, ja minä lupaan kumota ne.

— Hänen perusteensa? Niin, tiedätkös, hyvä emäntäni, jos hänellä sellaisia oli, niin minä olen ne nyt tykkänään unohtanut. Vaan hän näytti sormellaan lamppua ja sanoi että, niinkuin se sammuu, niin sammuu sielukin. Ja jumalia hän kielsi, ja sanoi että maailma on syntynyt onnistuneen nopanheiton kautta. Voitko kumota sellaiset väitteet?

— Se ei ole ollenkaan vaikeata, Meedes, jos vaan tahdot jännittää tarkkaavaisuutesi käsittääksesi, mitä sanon.

— Tarpeetonta, hyvä Hermione. Niin pian kun sanot voivasi kumota Kimoonin väitteet, uskon sinua enemmän kuin omaa ymmärrystäni. Sielu ei siis sammu niinkuin lamppu, vaan elää ruumiin kuolemankin jälkeen … onhan niin?

— On, vastasi Hermione, ja hän koetti nyt niin selvästi kuin mahdollista esiintuoda ne todistukset, jotka Platoon on esittänyt sielun kuolemattomuudesta.

Hän kertoi Meedeelle ja selvitti hänen käsityskykynsä mukaiseksi mitä Platoon on esittänyt kirjassaan kuolevasta Sookrateesta. Vanha orja kuunteli ponnistaen tarkkaavaisuuttansa viimeiseen saakka. Hän tosin ei paljoa ymmärtänyt itse tieteellisistä todistuksista, vaan sitä elävämmin ja syvemmin hän käsitti itse Sookrateen kuvan. Hän näki filosofin tuntia ennen hänen kuolemaansa vankilassa; hänen ympärillänsä totuutta etsivät nuoret ystävät, jotka olivat tulleet kuuntelemaan ja täyttämään rakastetun opettajansa viimeisiä toivomuksia ja olemaan hänen ympärillään hänen kuolinhetkellään; hänen oma tyyni, onnellinen mielialansa seisattaa heidän valituksiansa ja kyyneleitänsä, ja heidät valtaa salaperäinen korkeamman maailman läsnäolon tunne, sanoin selittämätön riemun ja tuskan sekoitus, kuolemaan asti murheellinen, voitosta varma ja voitosta riemuitseva innostus. Tämmöisen mielialan vallitessa, sillaikaa kun vanginvartija hienontaa myrkyn, joka on sekoitettava kuolonmaljaan, Sookrates aloittaa ystäviensä kanssa keskustelun sielun kuolemattomuudesta, pyytää heitä esittämään muistutuksiaan ja epäilyjään ja vastaa niihin. Ja kun keskustelu on lopussa, hän menee tyynesti kylpemään, tiedustelee mitä hänen tulee tehdä edistääksensä myrkyn vaikutusta, sanoo jäähyväiset vaimolleen, lapsilleen ja ystävilleen, kutsuu sisään vanginvartijan, joka itkien ojentaa hänelle pikarin, ja hän tyhjentää sen ilman mitään vastahakoisuutta, rukoiltuaan jumalilta onnellista matkaa toiseen maailmaan. Hän nuhtelee lempeästi ystäviänsä heidän kyyneleistään, joita he eivät enää voi pidättää, ja pyytää, ennen kuin hänen silmänsä sammuvat, oppilastaan Kritoonia uhraamaan hänen puolestaan terveyden jumalalle uhrin, jommoisia parantuneiden sairaiden tuli hänelle uhrata.

Hermione lisäsi:

— Sinä huomaat, Meedes, ettei Sookrates suorittanut tehtäväänsä ainoastaan ajatuksensa terävyydellä ja tutkimuksella, vaan myös elämällään ja kuolemallaan. Kypsyneeseen viisauteen hän yhdisti sydämen hurskauden; hän oli jo tässä maailmassa puhtaan siveellisen tahtonsa ja totuutta kohti suunnatun elämänvaelluksensa kautta korkeamman maailman kansalainen ja kuolemattomuudesta osallinen. Ellei sinua rauhoita ne todistukset, jotka olen esittänyt, niin ajattele Sookratesta itseä, ja tämä ajatus on karkoittava jokaisen levottoman ajatuksen sielustasi. Kuolemanpelko ei sovi noin kunnioitusta herättävälle hopeaparralle, hyvä vanha ystäväni.

— Siinä olet oikeassa, hyvä emäntäni, sanoi Meedes pyyhkäisten pois kyyneleet, jotka Sookrateen kuoleman kuvaus, oli hänen silmiinsä nostanut. — Kiitän sinua, Hermione. Sinä olet nyt hankkinut minulle rauhani takaisin. Tuo Kimoon ei mahda olla filosofi, vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja. Nyt en käsitä kuinka hänen sanansa saattoivat hetkeksikään minua eksyttää, niin yksinkertainen kuin muutoin olenkin. Onpa kummallista, että sinä, nuori tyttö, jota olen kiikutellut polvillani, olet viisaampi kuin tämä pitkäpartainen ukko.

Hermionen luota Meedes meni poikansa Okoksen luo, joka jo veti parasta untansa; vaan ukko ravisteli häntä, kunnes sai hänet hereille, ilmoittaaksensa hänelle, että Kimoon oli vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja ja että Hermione oli kumonnut kaikki Kimoonin väitteet.

— Sehän on hyvä, isä. Vaan minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella, vastasi Okos ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudestaan.

Meedes makasi yön rauhassa, minkään levottoman ajatuksen häiritsemättä. Seuraavanakin päivänä hän oli tyyni eikä ajatellut Kimoonia. Vaan jonkun ajan kuluttua keskustelu tämän kanssa tuli uudestaan hänen mieleensä, ja Meedes alkoi taas kysellä itseltään, eikö Kimoon mahdollisesti ollut oikeassa. Niitä todistuksia jotka Hermione oli esittänyt ei hän tosin ymmärtänyt; vaan hän piti mahdollisena etteivät ne olleet riittäviä; onhan inhimillinen ymmärrys heikko ja viehättyy helposti pitämään toivottua todellisena. Itse Sookrates saattoi olla jonkun hairauksen uhri. Meedes oli unohtanut kysyä Hermionelta, oliko filosofeilla, mitä kuolemattomuuteen tulee, täydellinen varmuus, vai olivatko päässeet ainoastaan jonkunmoiseen todennäköisyyteen. Meedes tunsi itsessään, ettei hän voinut tähän tyytyä, vaan että hänellä täytyi olla juuri täydellinen varmuus, niin kieltämätön varmuus, kuin jos itse jumala olisi ilmestynyt ja antanut sen hänelle.

Eräänä päivänä hän kääntyi herransa puoleen kysyen, onko sielun kuolemattomuus varma vaiko ainoastaan todennäköinen.

— Hyvä ystävä, vastasi Kryysanteus, — ellei todennäköisyydessä ole sinulle kylliksi, niin muuta se uskon kautta varmuudeksi. Järjellinen usko on jumalille otollinen, uskaliasta on yrittää sitä saavuttaa, vaan uskaltaminen tässä asiassa on miehekäs teko.

— Mutta miksi, kysyi Meedes, — miksi eivät jumalat anna meille täyttä varmuutta siitä, mikä on välttämätön onnemme ehto?

— Vastaa sinä toiseen kysymykseen, sanoi Kryysanteus. — Mitä arvelet palvelijasta, joka täyttää velvollisuutensa ainoastaan rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta?

— Niin tekevät kyllä useimmat palvelijat, hyvä herra.

— Minkä tähden?

— Koska eivät rakasta herrojansa.

— Jos rakastaisivat heitä, täyttäisivätkö silloin velvollisuutensa rakkaudesta, eivätkä pelosta?

— Tietysti.

— Eikö Jumala ole herra, jota ihmiset, hänen palvelijansa, voivat rakastaa?

— On kyllä.

— No hyvä, hänellä on siis myös oikeus vaatia, että tottelemme häntä rakkaudesta, vaan emme pelosta tai palkinnon toivosta. Maalliselle isännälle saattaa olla kylläksi, kun palvelija tekee työnsä, teki hän sen millä mielenlaadulla hyvänsä. Maailman Herra sitä vastoin ei tule rikkaaksi eikä köyhäksi ihmisten päivätöistä. Se työ, joka hänen edessään kelpaa, on sydämen puhdistuminen ja sielun jalostuminen. Mutta tulevaiseen elämään kohdistuvat toiveet ja tuumailut tätä eivät edistä, vaan ehkäisevät. Meidän tulee elää kuin olisimme katoavaisia olentoja, tehdä hyvää hyvän itsensä tähden. Mies, joka epäilee kuolemattomuutta, vaan tekee hyvää, koska hän on ymmärtänyt sen jumalallisuuden, on jumalille otollisempi kuin se joka uskoo kuolemattomuuteen ja tekee samat teot pelon tai toivon pakotuksesta.

Kryysanteuksen sanat eivät miellyttäneet Meedestä. Hän oli toivonut saavansa herraltaan täydellisen varmuuden.

— Mahdollista on siis kuitenkin, että sammun kuin lamppu, kun kerran kuolen.

Tämä ajatus pyöri alituisesti Meedeen mielessä. Hän muisti mitä Kimoon oli sanonut kristityistä. Heillehän oli muka vaan lastenleikkiä saattaa ihminen täydelliseen varmuuteen sielun kuolemattomuudesta. Meedes alkoi ajatella salaista keskustelua Teodooroksen tai jonkun muun kristittyjen salaisuuksiin perehtyneen henkilön kanssa; piispa Petros olisi paras; olihan hän herättänyt pylväsmiehen Simoonin kuolleista. Meedestä pidätteli tästä keinosta ainoastaan ajatus, että semmoinen askel epäilemättä olisi hänen herrallensa vastenmielinen. Vaan viimein hän ei enää voinut levottomuuttaan kestää. Hän päätti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa käydä Petroksen luona.

Tämmöinen tilaisuus tarjoutui pian Alkmeenen välityksen kautta; tämä oli tuskin huomannut syyn vanhan portinvartijan sureksimiseen, ennen kuin hän hurskaana, vaikka salaisena, kristittynä käytti sitä varovaisesti hankkiakseen kristinuskolle, uuden tunnustajan.

Eikä viipynyt kauan, ennenkuin Meedes oli voittanut epäröimisensä. Eräänä iltana hän seurasi Alkmeenea piispa Petroksen luo, ei suinkaan aikoen tulla kristityksi, vaan saadakseen sen täydellisen varmuuden, jota hän ikävöi.

Vaan siellä Meedes tuli vakuutetuksi, että varmuus ja kristinusko olivat erottamattomasti yhdistetyt. Usko ristinnaulittuun oli kuolemattomuuden ehto. "Joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut."

Petros oli kaunopuheinen ja paloi innosta saada tuon vanhan orjan käännetyksi. Niin vähäpätöiseltä kuin tämä uskonmuuttaja näyttikin, saada hänet kristityksi oli kuitenkin saada voitto Kryysanteuksesta; se oli nöyryyttää kirkon orjuuden aikana tuota ylimielistä vihollista, viedä kristinoppi hänen omaan kotiinsa ja siten oikein käteentuntuvasti todistaa, kuinka vastustamaton, melkein luonnonvoiman tavoin vaikuttava tämän opin voima oli.

Meedes itse ei tarvinnut kuulla Petrosta kuin kerran vain, ikävöidäkseen kuulla häntä useammin. Niin pian kuin tilaisuus tuli, hän kävi uudestaan kristityn piispan luona. Ne opit, joista hän tuli osalliseksi, olivat niin korkeat ja valtaavat ja kuitenkin niin selvät, että hän mielestään ymmärsi kaikki tyyni.

Ja mitä kuolemattomuuteen tuli, niin Jumalahan itse oli nuo sanat sanonut: "joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut." Mitä filosofien todistelut ja inhimillisen ajattelemisen kypsymättömät hedelmät olivatkaan tällaisen lauseen rinnalla?

Vanha Meedes tuli kristityksi ja hänen nimensä merkittiin kirkonoppilaiden kirjaan.

Piispa kehotti häntä seuraamaan toistaiseksi Alkmeenen esimerkkiä ja salaamaan uskonsa. Meedes koetti, vaan ei voinut ajan pitkään niin tehdä, sillä uusi usko täytti nyt koko hänen sielunsa ja oli hänen onnensa. Hän ei myöskään voinut teeskennellä rakastetun herransa edessä — yhtä vähän kuin ottaa osaa niihin talon tapoihin, jotka olivat vanhan opin kanssa yhteydessä. Meedes ilmoitti eräänä päivänä herrallensa, että oli kääntynyt kristinuskoon.

Kryysanteukseen tämä koski kipeästi. Ilmiö ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Hän oli niinä päivinä nähnyt, että moni niitä, jotka oli vihitty Eleusiin mysterioihin, oli, sen sijaan että vanhan uskon olisi pitänyt siitä vahvistua, kääntynyt kristinuskoon. Ne lukuisat luopumiset tästä uskosta, jotka seurasivat Julianuksen valtaistuimelle-nousua, näkyivät ainoastaan puhdistaneen sen monista rikkaruohoista, ja luopurien sijan täyttivät uudet, innokkaat ja rehelliset uskonmuuttajat. Kun kirkon ulkonainen valta oli murtunut, näkyi sen sisällinen voima tulleen monenkertaiseksi.

Nuori Okos seurasi pian isäänsä ja sai siten Alkmeenen omakseen. Kryysanteus lahjoitti nuorelle pariskunnalle ennen mainitsemamme talon, joka sijaitsi huvilan alapuolella olevassa laaksossa. He muuttivat sinne yhdessä vanhan portinvartijan kanssa. Filosofin talo oli siis puhdistettu sinne tunkeutuneesta vihollisesta. Vaan ero tuntui kipeältä molemmin puolin. Meedes ei viihtynyt omalla kynnyksellään. Hän meni melkein joka päivä huvilaan ja istahti vanhalle paikalleen, jolla nyt oleskeli toinen portinvartija. Uskollisen palvelijavanhuksen silmiin nousivat monesti kyyneleet, kun Kryysanteus tuli näkyviin ja kylmästi tervehtien meni hänen ohitsensa. Ah, hänen sydämessään ei ole enää tilaa minulle! ajatteli vanhus. Hermione oli kuitenkin sama kuin ennen. Vaan taistelu äsken saavutetun onnen ja katkeran eron välillä oli kuitenkin liian raskas vanhukselle. Noin kaksi kuukautta muuton jälkeen hän ei enää ollut elävien joukossa.

Ne uskonnolliset esitelmät, joita Kryysanteus ystävineen oli kristittyjen pappien tapaan alkanut pitää, saivat lukuisia kuulijoita, eivätkä vähimmin siitä luokasta, jolle ne etupäässä olivat aiotut: köyhemmistä ja oppimattomammista. Täällä hän jätti syrjään kaikki mieteperäiset tutkimukset ja esitti oppinsa käytännöllisen puolen valmiina ja täydellisenä uskontojärjestelmänä. Hän julisti ainoata kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka yhteys taittuu, kuten auringon valo taivaankaaressa, niiksi moniksi jumaluusvoimiksi, joille esi-isät olivat rakentaneet alttareita ja temppeleitä. Hän selitti uskonnon ihmisen pyrkimiseksi Jumalan luo ja oman korkeamman luontonsa kehittämiseen; tätä luontoa hänkin, samoin kuin kaikki sivistyneet pakanat, käsitti Jumalan kuvana.[30] Tämä toteutuu totuuden, kauneuden ja vapauden kautta. Uskonto ei ole ainoastaan ihmissielun vaipuminen Jumalaan, vaan on myös pyrintö näkyväisessä maailmassa toteuttaa Jumalan tarkoituksia. Hurskaalle ihmiselle on sen tähden koko elämä uskonnonharjoitusta, johon sisältyy filosofia, taide, työ ja valtiollinen elämä.

Hän puhui myöskin ihmissuvun lankeamisesta ja sovituksen tarpeellisuudesta. Vaan tämä sovitus ei ole tapahtunut, kuten kristityt sanovat, jonakin erityisenä ajan hetkenä, vaan on alkanut ensimäisen syntisen vakavasta katumuksesta ja tullut täydelliseksi ihmissuvulle selvinneen ihanneihmisen kuvan kautta.

Kryysanteuksen esitelmät saavuttivat suurta suosiota hänen omien ystäviensä ja oppilaittensa kesken. Vaan sivistyneiden pakanoiden enemmistö halvensi niitä, kiukusta hänen omaa persoonaansa kohtaan, ja koska yleinen mielipide nyt kerran oli Kryysanteusta vastaan.

Mutta se kansanluokka, jolle hänen uskonnolliset puheensa pääasiallisesti olivat tarkoitetut, jäi kylmäksi ja vastahakoiseksi. He eivät ymmärtäneet häntä. Heidän uskonnollinen kaipuunsa, jos heillä sitä oli, ei saanut tyydytystä. Toisia vierotti se siveellinen ankaruus, jota hän vaati. Hänen vaivansa hedelmät olivat päinvastaisia kuin hän oli toivonut. Ja jos hän hetkeksikin olisi ollut tästä tietämätön, niin oli Teodooros hänen sivullaan ja poisti totuuden tähden säälimättömästi suomukset hänen silmiltään.

Kun tähän tuli lisäksi se alati kasvava tyytymättömyys ja vastustus, jota Kryysanteus kansalaistensa puolelta sai kokea koettaessaan viedä parannuspuuhiaan perille, niin hänen asemansa oli, keskellä vanhan maailmankatsantokannan näennäistä voittoa, kaikkea muuta kuin onnellinen. Hän salasi surumielisyytensä ja tukehdutti epäilyksensä väsymättömällä toimekkuudella, vaan itsekseen hän aina vapisi, kun tuli kirje sotanäyttämöltä, sillä hän oli täynnä pelkoa, että Julianuksen elämä, vaarojen ympäröimänä, vihollisten miekkain ja palkattujen tikarien uhkaamana, saattoi sammua milloin tahansa. Ja siitä kuitenkin kaikki riippui!

Hän ei vielä aavistanut, että hänen tyttärensä, Hermione, että hänkin, hänen ylpeytensä, ilonsa ja ainoa uskottu ystävänsä, kesti sisällisiä taisteluja, pidättäytyäksensä joutumasta tuon näkymättömän voiman valtaan, jonka vastustamiselle isä oli pyhittänyt koko elämänsä. Hermione pimeinä hetkinä karkoitti pilvet hänen otsaltaan ja valoi öljyä hänen toivoonsa. Oliko hänkin hänet kerran hylkäävä?

Hän ei aavistanut, että Filippos oli elossa, että Filippos oli kristillinen pappi, kasvatettu ja kehittynyt niissä periaatteissa, joita filosofi halveksi: sokean uskon ja sokean kuuliaisuuden periaatteissa, ja että poika, jonka muistoa hän melkein jumaloi, tunsi vain kammoa tuntematonta isäänsä kohtaan.

Hän aavisti yhtä vähän että Karmides, jolle hän nyt taas oli avannut isällisen sylinsä, ja jonka elämän parannus oli hankkinut hänelle ainoan puhtaan ilon, minkä hän pitkään aikaan oli tuntenut, — että Karmides oli kastettu ja tämän toimituksen kautta irroittamattomasti sidottu kristilliseen kirkkoon.

Eräs silloin vähäpätöinen mies, joka päivin raatoi kiviä Afroditen temppelille ja iltasin lepäsi kurjassa hökkelissä Skamboonidain mäellä, kokoeli vähitellen hänen kohtalonsa langat käteensä.

Tätä hän kaikkein vähimmin aavisti.

KUUDES LUKU.

Karmides ja Rahel.

Eräänä iltana hämärän tullessa Karmides istui, prokonsuli Annæus Domitiuksen kanssa puhellen, talonsa aulassa.

— Ja nyt lopuksi, sanoi prokonsuli, muutama sana meidän yhteisistä ystävistämme. Olen kadottanut monta näitä rakastettavia ja iloisia ilmiöitä näkyvistäni, sittenkun jätin Ateenan ja palasin Korintokseeni. Siis hyvä ystävä, kuinka voi … kenelle antaisin etusijan?…

— Olympiodoorokselleko?

— Oh, Olympiodooros! Älkäämme puhuko hänestä. Hän on parantumaton…

— Niin, hän yhä sepittelee huonoja epigrammeja…

— Ja jatkaa hurjaa elintapaansa, sanoi Annæus Domitius; — minä tiedän sen. Tapasin hänet viimeksi tänään Hän on, kuten sanoin, parantumaton. Ajatteles vaan, hän on kyhännyt uuden pilkkalaulun Zeus parkaa vastaan. Mikä jumalattomuus! hän luki sen minulle. Minä en voinut muuta kuin paheksua sitä ja varoittaa kirjoittajaa. Sen jälkeen hän kutsui minua kukkotaisteluun. Minä menin satimeen, sillä liha on heikko, hyvä Karmides. Huomasin, valitettavasti liian myöhään, että kukkotaistelu olikin vain etunäytös poikamiehen kekkereihin, sitä laatua, jota tiedät minun kammoavan. Niistä kekkereistä tulin tänne. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka siellä elettiin, eikä myöskään ketkä olivat seuran sankareita… Olympiodooros, Palladios, Ateenagoras ja nuo muut väsymättömät sotavanhukset, huvitusten argyraspidit, joiden ympärille minä epätoivokseni näin nuoren sukupolven toivorikkaita tai toivottomia epikuurolaisia muodostuneen. Valitettiin, että sinä, kuten minäkin, olemme luopuneet vanhasta sotalipustamme; vaan oltiin niin rehellisiä, että myönnettiin sellaisen luopumisen syyt päteviksi. Kolmin kerroin onnellinen Karmides, joka kerran tuot kotiisi rikkaan Hermionen morsiamenasi! Vaan morsiamista puhuttaessa, ystäväni, voitko arvata missä Praksinoa oleskelee?

— En, minä en ole vaivannut aivojani sitä aprikoimalla.

— Kuten tiedät, hän ajettiin Kryysanteuksen toimesta Ateenasta pois. Kuinka minä kummastuin, kun muutamia päiviä sitten käydessäni Afroditen kuuluisassa temppelissä Korintoksessamme keksin hänet sikäläisten papittarien joukosta! Hän on vielä viehättävä… Tietysti ei minulle, joka olen uskollinen aviomies ja jonka silmät ovat avautuneet näkemään katoamatonta … vaan minä otan täällä arvostellakseni esinettä sen omalta kannalta. Ja muistoistamme puhuttaessa … missä Myroo parka lienee? Hänkin näyttää kadonneen näyttämöltä. Noiden tyttöriepujen elämä on kuin päiväkorentojen. Mutta mihin he joutuvat?

— Myroostako sinä puhut? sanoi Karmides hajamielisen näköisenä. — Anteeksi … minun ajatukseni, en tiedä minkä johdosta, eksyivät muistamaan satua sudesta, joka kääntyi ja tuli rehelliseksi, kun oli kadottanut hampaansa. Myroo on kulkenut sitä tietä, jonka kohtalo on määrännyt hänen kaltaisillensa, vaan hiukan nopeammin kuin muut. Joku sairaus riisti häneltä hänen hempeensä. Olympiodooros, joka ennen muita oli hänen ystävänsä, ilmoitti hänelle eräänä päivänä, että hän oli ruma ja inhotti häntä. Tyttö lähti silloin, en tiedä minne. Häntä ei ole enää auringonpaisteisilla kukkuloilla. Kenties hän oleskelee jossain pimeässä syvyydessä. Älkäämme siitä enää puhuko. Kuinka kaunis puolisosi Eusebia voi?

— Oivallisesti, niin kauan kuin annan hänen olla täällä Ateenassa. Hän on, paha kyllä, auttamattomasti kristittyjen hairausten vallassa ja kuolisi, ellei hän kerran viikossa saisi kuulla Petroksen, tuon lurjuksen, nuhdesaarnoja. En ole tahtonut häntä estää mielensä mukaan tyydyttämästä oikkujaan. Minun velvollisuuteni on tehdä kaikki hänen onnekseen.

— Siinä teet viisaasti. Hurskaasta Eusebiasta voipi tulla mahtava puolustaja uskonhylkyri Annæukselle, jos kohtalo kerran määräisi, että kristitty keisari…

— Vaiti, hyvä ystävä! Ei mitään hirveitä, majesteettirikollisia olettamisia!

— Ja hänen esirukouksistaan voisi seurata, että Egyptin præfectura, jonka Julianus on sinulle luvannut, ei pujahda käsistäsi…

— Sinun poliitillinen viisautesi on suuri, vaan älä kylvä noin viisaita sanoja tuuleen! Puhukaamme muusta! Näetkös, ystäväni, että olen laihtunut? —

— En, Zeus auttakoon, minun on mahdotonta sitä huomata.

— Tai ehkä oikeammin, minä en ole enää laajentanut vartaloani. Työskentelen kuin orja omaa lihaani vastaan. Ja voitko arvata mistä syystä? Säilyttääkseni sen notkeuden, jota vaaditaan sotilaalta. Julianuksen laakerit saavat minut kadehtimaan. Ne eivät suo minulle yörauhaa. Minun täytyy, minunkin, voittaa itselleni laakeriseppeleitä ja muurikruunuja.

— Sinun toivosi täyttyköön! Tulkoon sinusta onnellisempi kuin Augustus ja jalompi kuin Trajanus! Koska aiot leirille?

— Ah, kautta Heerakleen, siihen saattaa mennä vielä vuosi. Sota persialaisia vastaan ei minua miellytä. Minulle frankkilaiset ja allemannilaiset barbarit ovat enemmän mieleen, ja toivon jumalien suovan, että he uudestaan lähtevät liikkeelle. Sillä aikaa kun minä elän päiväni rauhallisessa Akaiassa, uhkaa Pylades, minun suojattini, kasvaa minua päätä pitemmäksi; hän on nyt illustris ja clarissimus, niinkuin minäkin, ja johtaa yhtä keisarin ratsuosastoa. Jonakuna päivänä se nousukas katsoo hyväntekijäänsä olkainsa takaa, ellen minä kasva korkeuteen yhtä nopeasti kuin hän. On aika ruveta kasvamaan, jatkoi prokonsuli ja silitti kädellään kaljua päälakeansa. — Rauhan toimissa ei niitetä kunniaa. Ei vedä huomiota puoleensa, vaan joutuu unohduksiin, kun omistaa työnsä niin mitättömälle asialle, kuin Akaian maakunnan vaurastuttamiselle ja kehittämiselle. Itse jumalatkin, joille olen uhrannut niin paljon…

— Sinä tarkoitat vakaumustasi kirkonoppilaana…

— Tietysti.

— Ja jumaluusopillisia tutkimuksiasi…

— Aivan…

— Ja, mikä on vielä enempää: hekatombeja mitä lihavimpia härkäuhreja … sinä olet keisarin ja Kryysanteuksen jälkeen ollut suurin uhraaja Rooman valtakunnassa…

— Aivan niin, ja kuitenkin nuo kiittämättömät jumalat unohtavat minut. He ovat vaikuttaneet, että olen saanut keisarilta käsikirjeen, joka tosin hyvin kutkuttelee turhamaisuuttani … vaan … oli miten oli, minä tahdon sotaa ja laakereita.

— Olet oikeassa. Sinä tarvitset sotaa. Rauha ei heittele keisarinmantteleita ihmisen tielle. Mitä Egyptin maaherranvirka on imperatorin purppuran rinnalla? Legionat meidän päivinämme ovat sekä senaattina että kansana.

— Mitä tarkoitat?

— Sinä olet rikas, Annæus.

— Oh, enpä liiaksi…

— Ja antelias…

— Sinä imartelet minua.

— En, Zeus auttakoon, minä tarkoitan, että olet antelias siinä missä anteliaisuus edistää sinun aikeitasi. Rikkaus ja anteliaisuus ovat ominaisuuksia, jotka aina voittavat sotilaan sydämen ja nykyään saattavat tehdä sen sitä enemmin, koska Julianus ei suinkaan ole hemmotellut joukkojaan ylellisillä lahjoilla. Jatkakaamme sinun parempien ominaisuuksiesi luetteloa. Sinulla on miellyttävä olemistaito, omituinen kyky saavuttaa rahvaan suosiota…

— Hyvä. Mitä muuta?

— Sinä olet siveä siveiden kanssa, hävytön hävyttömien kanssa, ylimys ylimysten kanssa, alhainen alhaisten kanssa…

— Karmides, sinä liioittelet ansioni, sanoi prokonsuli häveliäästi.

— En, minä en liioittele. Sinä olet homouusialainen ja homoiuusialainen, kuinka kulloinkin, sinä tunnustat monta jumalaa, yhden jumalan tai et yhtään jumalaa, miten olot vaativat…

— Karmides, sinä sirottelet ruusuja jalkoihini…

— Olet teräväpäinen, tarkkasilmäinen, älykäs, maailmaakokenut, viekas, toimelias, väsymätön, tyyni ja kylmäverinen…

— Seis, minä horjun näin monien ominaisuuksien kuorman alla, hyvä ystäväni. Älä lisää niitä, minä pyytämällä pyydän sinua! Älä pane kiveä kuorman päälle, Karmides!

— Vieläpä luulen sinussa olevan urhoollisuuttakin ja sotapäällikön kykyä. Vai mitä sanot itse?

— Siinä minulla on sama käsitys kuin sinullakin.

— No, mitä sinulta sitte puuttuu, Annæukseni, ollaksesi kerran ystäväsi Karmideen ja jokaisen muun Rooman kansalaisen pään omistaja?

— Mitä tarkoitat?

— Että sinä, ylimys ja Senecan jälkeläinen, jolla on vanhaa roomalaista verta suonissasi, mahtanet kyllä saavuttaa saman onnen, minkä Illyrian talonpoikien ja arapialaisten rosvojen pojat ovat saavuttaneet.

— Karmides, sinä puhut arvoituksia. En ymmärrä sanaakaan puheestasi.

— Minä ennustan mahdolliseksi, että diadeemi kerran kaunistaa kutriasi.

— Kutriani? Ilkeä ystävä! Minä olen uhrannut kutrini valtion ja hyödyttömän jumaluusopin alttareille. Pääni on kalju kuin Julius Caesarin.

— Tee siis niinkuin hän! Diadeemi on ponnistuksien arvoinen, ellei muun vuoksi, niin siksi että se peittää kaljun pään.

— Minä alan sinua ymmärtää ja minun täytyy varoittaa sinua. Sanasi vivahtavat valtionkavaltajan puheeseen. Julianus, hyvä ystävä, on minua nuorempi. Älkäämme tekeytykö tyhmiksi ja naurettaviksi toistemme silmissä.

— Persialaiset ovat hyviä ampujia ja kristityt tottuneita myrkynvalmistajia. Ennustuksia on kulussa, joiden mukaan keisari ei elä kauan.

— Hillitse kielesi! Jumalat suojelkoot keisarin elämää! Jos jatkat tätä jumalatonta puhetta, niin minun täytyy. lähteä ja heittää sikseen se yksinkertainen ateria, jolla toivoin tämän illan viettää sinun seurassasi. Hämärä on jo tullut, ja minä palaan vasta huomenna Korintokseen. Minulla on sinulle sitä paitsi erityinen asia, jota en saa unohtaa. Sinä tiedät, kuinka alttiisti noudatan Eusebian mieltä. Muiden oikkujen ohessa hänellä on sekin, että tahtoo ympärilleen kauniita kasvoja. Hän on nähnyt nuoren orjasi Aleksandroksen ja kehottanut minua ostamaan hänet sinulta. Minkä hinnan määräät?

— Minä en myy häntä.

— Oh, niin sanot vain kiihottaaksesi minua. Pöydässä toivottavasti sydämesi pehmenee. Me lykkäämme siksi keskustelun asiasta. Olet luultavasti hyljännyt pelin huvituksen?

— Olen.

— Sitä saatoin odottaakin Kryysanteuksen tulevalta vävyltä ja Hermionen kihlatulta. Muussa tapauksessa olisimme panneet orjan rahvelipeliin. Kummallinen kohtalo! Kuinka me molemmat olemme muuttuneet! Me olemme nyt vakavia ja siveellisiä ihmisiä. Itselleni en suinkaan lue tätä ansioksi, sillä olen neljänkymmenen vanha ja ylikin … minun tuleentumisaikani on tullut. Minä huomautan sen. vain kummastuttavana todistuksena siitä, kuinka kaksi ihmistä on voinut muuttaa maailman ja vuodattaa siihen paremman hengen. Millainen keisari, sellainen hänen kansansa. Ja kuinka uskollinen vartija keisarilla on Kryysanteuksessa! Hän panee meidät kouluun ja valvoo vitsa kädessä käytöstämme. Jalo Kryysanteus, en voi kyllin häntä ylistää. Häntä ajattelemalla olen tykkänään tukehduttanut aistillisen luontoni. Minä tutkin nyt Platooniani, kun olen vapaa virkatoimista, ja näen hirmuista vaivaa päästäkseni osalliseksi jumalallisesta hurmaustilasta. Sinä voisit viitata tähän seikkaan, kun ensi kerran tapaat Kryysanteuksen. Tahdon, että hän tuntee Akaian prokonsulinsa oikein perinpohjin. Kuinka onkaan? Vieläkö Kryysanteus on yhtä ahkerassa kirjevaihdossa keisarin kanssa, aseiden kalskeesta ja sotaretkistä huolimatta?

— On, ystäväni.

— Sitä parempi.

Keskustelun tähän tapaan jatkuessa Aleksandros ilmoitti, että pöytä oli katettu. Se oli tosiaankin katettu niin liikuttavan yksinkertaiseksi, että prokonsuli epäili eikö Karmides tahtonut laskea leikkiä siitä elintavan ankaruudesta, jota hänen ystävänsä nyt teeskenteli. Annæus Domitius näytti kuitenkin iloista naamaa, toimitti hurskaan näköisenä tavallisen juomauhrin viinin jumalalle, puhui kuinka hyödyllistä oli aikoinaan tottua sotaelämän vastuksiin ja päätti itsekseen kutsua Karmideen Korintokseen, kestitäksensä häntä yhtä askeettisella illallisella kuin tämäkin oli.

Aterian loputtua Annæus Domitius läksi Karmideen luota ja meni kuin kelpo aviomies ainakin Eusebiansa luo, syödäkseen tämän seurassa toisen illallisen.

Kun prokonsuli oli poistunut, niin Karmides puki manttelin ylleen ja läksi ulos.

Kirkkaalla taivaalla tuikki tähtiä, paitsi lännessä, jossa musta pilviharso riippui yli ilmanrannan.

Karmides kulki jonkun matkaa Peiraieuksenkatua alaspäin ja sitte yhdestä niistä porttiholveista, joita oli pitkissä muureissa, yksinäiselle kedolle, jota Iilissos puro kostutteli ja iäkkäät puut varjostivat.

— Tulen jokseenkin myöhään kohtauspaikalle, ajatteli hän, — vaan tiedän varmaan tapaavani hänet vielä sovitussa paikassa. Näkyy tulevan sade. Sitä parempi. Se tekee kohtauksen lyhyemmäksi. Oi, te jumalat, saattakaa tämä onnelliseen loppuun sekä minulle että tytölle!

Näin rukoillen hän ohjasi askeleensa muutamia pajupuita kohti, jotka kasvoivat puron rannalla. Tähän hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

— Olisiko hän mennyt pois? ajatteli hän, kun ei mitään nähnyt ja kaikki oli ääneti hänen ympärillään. — Loukkautuiko hän viipymisestäni vai pelottiko häntä pimeys ja yksinäisyys? Sitä parempi! Vaan ei, minä en saa viehättyä siihen että välttämätön tulee lykätyksi, niin vastenmielinen kuin se onkin. Jos hän nyt on poissa, niin minun täytyy hankkia huomiseksi uusi tilaisuus selvitystä varten. Tapahtukoon nopeasti, mitä tapahtuman pitää. Hän pitää alituista levottomuutta vireillä sielussani. Tästä tilasta täytyy tehdä loppu.

Karmides huusi matalalla äänellä Rahelin nimen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli kahinaa läheisyydessä ja äkkäsi haamun pajupuiden varjossa.

Se oli Rahel.

Karmides tunsi tarttuessaan tytön käteen, kuinka hän vapisi.

— Oletko kauan odottanut minua? kysyi hän.

— En tiedä, vastasi Rahel, — vaan hyvä on, että tulit. Minä istuin ajatuksissani, kun näin sinua. Luulin pimeässä, että se oli isäni.

— Sinun on vilu, Rahel, sanoi Karmides. — Minä tunnen että vapiset. Anna minun kääriä manttelini ympärillesi.

— Ei, yötuulen kylmyys on suloinen. Se ei tule kylmästä ja uskottomasta sydämestä. Muutoin, mitä siitä huolit, että olen kipeä, että pian kuolen?

— Rahel, kuinka voit kysyä minulta noin!

— Sinäpä … sinä Karmides … sinä se annat minulle kuoleman. Ovatko sanani siis kovia ja kohtuuttomia?

— Rahel, mielesi on kuohuksissa etkä ajattele mitä sanot. Malta mieltäsi ja puhukaamme tyynesti! Me tapaamme toisemme nyt viimeisen kerran. Käyttäkäämme siis tilaisuutta niin, että eroamme kuten sopii: tyyntyneinä, lohdutettuina, vahvistettuina molemminpuolisessa lämpimässä ja pysyväisessä ystävyydessä. Istahda tähän viereeni! Puhukaamme niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä, ja siitä kovasta täytymyksestä, joka käskee meidät eroamaan. Ellet sitä voi tehdä, ja jos täytymys sinusta vielä näyttää julmalta väkivallalta, niin nojaa pääsi rintaani kuin sisar veljeensä, valita viimeinen kerta kohtaloa, joka on välttämätön, ja kuuntele ensiksivalitsemaasi ystävää, joka tahtoo rohkaista ja vahvistaa sinua. Miksi vedät kätesi pois, rakas Rahelini? Jos tahdot siten lausua syytöksen Karmidesta vastaan, niin teet itsesi syypääksi kovuuteen ja vääryyteen. Jos olen rikollinen, niin ainoastaan rakkauteni on tehnyt minut siksi. Sano minulle, Rahel, minäkö olen rakentanut ylipääsemättömän muurin välillemme? Oi, minä en aavistanut sellaista olevan. Muutoin en olisi koskaan ilmaissut lempeni tulta, en koskaan koettanut saada vastarakkauttasi! Jos ketään syytät, niin sinun täytyy syyttää isääsi; hän ylenkatsoi minut ja työnsi minut pois, koska olin vieras hänen kansalleen. Kun pyysin sinut vaimokseni, niin hän hylkäsi tarjoumukseni häpäisevällä ja mieltä kuohuttavalla tavalla. Olen siksi heikko, että vielä nytkin saatan harmistua, kun muistan sitä hetkeä. Hän olisi voinut käyttää lievempiä ja vähemmin pilkkaavia sanoja, kun lausui tuomionsa rakkaudestamme. Vaan itse asiassa hän oli kuitenkin oikeassa, sillä on olemassa perinnäisiä ajatuskantoja ja tapoja, jotka ovat pyhiä ja joita täytyy kunnioittaa. Sinun, Rahel, joka olet Israelin lapsia ja hurskaan miehen tytär, pitäisi tietää se.

— Minä tiedän, sanoi Rahel. — Tiedän, että meidän täytyy erota. Sinun puhelutapasi vakuuttaa minua siitä parhaiten.

— Tyytykäämme siis kohtaloomme ja lohduttakaamme itseämme sillä, että uskollisesti täytämme välttämättömät velvollisuutemme. Juuri niistä tahdoinkin puhua kanssasi. Sinä olet sellaisen kansan lapsi, joka on hajautunut ympäri maailmaa ja jonka ainoana voimana on se uskollisuus, millä se pitää kiinni perinnäisistä säännöistään, ja se rakkaus, mikä sillä on yhteistä nimeänsä kohtaan. Sinulla on vanhemmat, joiden toivo sinä olet ja joille sinun tulee kuuliaisuudella ja hellyydellä valmistaa suloista onnea. Ja vaikka he vaatisivat kuuliaisuudeltasi suuriakin, niin tottele sittenkin! Sinun jumalasi on palkitseva sinut ja antava sinulle uuden ja jalomman onnen kuin se, minkä uhraat lapsellisen nöyryyden alttarille.

— Niin minäkin uskon, mutta minulla ei ole enää mitään, uhrattavaa, eikä mitään onnea, mitä pyytäisin.

— Älä sano niin, Rahel!

— Älkäämme enää puhuko siitä, jatkoi Rahel. — Yhtä minulla on vielä rukoiltavaa isieni jumalalta, ja se on kuolema. Olen antanut sinulle kaikki, Karmides, paitsi tämän kurjan elämän. Se on kaikki, mikä minulla on jälellä. Ota sekin, jos sinulla voi siitä olla jotain iloa. Minulle se nyt on ainoastaan taakka. Kun tulin tänne, oli minulla vielä toivoa. Olin siksi, heikko, että eräinä hetkinä uskottelin itseäni että se kylmä tapa, millä vastasit kirjeisiini, oli teeskennelty; luulin, että tahdoit kiusata minua nähdäksesi mustasukkaisuuttani, että olit julma minua kohtaan, siksi että rakastit minua. Välistä en tahtonut uskoa, mitä jokainen sanoi minulle, että rakastat Kryysanteuksen tytärtä ja menet kihloihin hänen kanssaan. Minä, muistutin itselleni, että olit luvannut minulle ikuista rakkautta, enkä tahtonut uskoa, että hän minut pettäisi, jolle kerran olin antanut sydämeni, sen tähden että hän oli onneton ja tarvitsi sen. Minä odottelin tilaisuutta katsellakseni lähempää tuota Hermionea, josta niin paljo puhuttiin, ja jota olisin tahtonut vihata. Niin, hän oli kaunis ja sinun rakkautesi arvoinen, Karmides; vaan lohdutin itseäni sillä, että minun silmäni ovat kirkkaammat kuin hänen, ja ettei hänen vaan minun kutreillani on se väri, jota sinä pidät kauniimpana. Hän näytti minusta niin kylmältä ja marmorimaiselta, ja minä tiesin, että sinä rakastit sellaista lämpöä ja antautumusta kuin minussa on. Siis pelkäsin ainoastaan hänen viisauttaan; vaan kun muistin mitä olit sanonut, että rakastit minun yksinkertaisuuttani, koska itse olit viisas, niin rauhoituin siihenkin nähden … ainakin hetkeksi, sillä minua on tähän aikaan hirmuisesti kiduttanut epäilys, mustasukkaisuus ja suru. Olen viettänyt yöni itkemällä ja päiväni odottamalla. Olen istunut ylhäällä altaanilla silmät kiintyneinä kumpuun, jonka takaa ennen aikaan niin monesti näin sinun tulevan esiin ja viittailevan minulle… Mutta miksi puhun nyt tästä? Minä pidän nyt, kuten sinäkin, välttämättömänä, että eroamme. Sinä rakastat Hermionea etkä minua. Ei siis enää ole miksikään hyödyksi puhua suruistani tai nuhdella sinua. Ja koska nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, niin annan sinulle takaisin sen sormuksen jonka minulle annoit, Karmides. Kas tässä!

Rahel pani sormuksen hänen käteensä ja vaikeni, sillä kyyneleet, joita hän ei voinut kauemmin hillitä, uhkasivat tukehduttaa hänen äänensä.

— Rahel, sanoi Karmides — isiesi jumala katsokoon sydämeeni ja tuomitkoon! Jos olen menetellyt väärin sinua kohtaan, niin hän rangaiskoon minua, niinkuin kostava oikeus vaatii! Ja jos näytän kovalta sinua kohtaan, niin hän tutkikoon, eivätkö menettelyäni määrää toivomukseni sinun onnestasi. Mitä minun piti tehdä, kun isäsi oli työntänyt minut luotaan ja hävittänyt jokaisen toivon saada sinut omakseni? Kuinka minun oli menetteleminen, kun olin alkanut ymmärtää, että pyhät velvollisuudet kansaasi, uskoasi ja vanhempiasi kohtaan käskevät sinua karkoittamaan sielustasi jokaisen ajatuksen Karmideesta? Rahel, sinä olet minut unohtava ja jälleen oleva onnellinen. Aika on tuleva, jolloin isäsi ja sinun oma valintasi määrää sinulle puolison, joka ansaitsee omistaa sinun sydämesi. Silloin ehkä näemme toisemme uudestaan ja muistelemme mennyttä vain katkeran ja suloisen sekaisena unelmana…

— Jo riittää, riittää, keskeytti Rahel. — Älä puhu noin! Sinä olet kurja lohduttaja, sanasi eivät rauhoita minua, vaan panevat sieluni kuohuksiin. Voisin sanoa sinulle jotakin, joka jäätäisi veresi, vaan kun minulla ei enää ole sinun sydäntäsi, niin en huoli sinun sääliäsi enkä tahdo vedota omaantuntoosi.

Karmides kalpeni kuullessaan nämät sanat, joiden merkityksen hän aavisti. Vaan hän ei uskaltanut lausua kysymystä, jonka vastaus olisi saattanut vahvistaa todeksi hänen aavistuksensa. Hän oli vaiti ja antoi Rahelin jatkaa:

— Erotkaamme siis. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa. Hyvästi, Karmides! Viimeinen yhtymyksemme on nyt lopussa.

— Anna minulle kätesi ja salli, että vien sinut pois täältä, sanoi Karmides, kun Rahel jäi paikalleen istumaan.

— Ei, Karmides, jätä minut! Tahdon olla yksin ajatusteni kanssa, ennenkuin palaan kotiini.

Hän kääntyi pois ja veti verhon silmilleen.

— Rupeaa satamaan, sanoi Karmides. — Yö on pilvinen ja kolea. Minä en saa jättää sinua tänne. Salli minun saattaa sinua edes Peraieuksenkadulle.

Rahel ei vastannut.

— Täytyykö meidän erota tällä tavalla? sanoi Karmides rukoilevalla äänellä. — Eromme on välttämätön, vaan miksi teemme sen synkäksi, masentavaksi muistoksi? Sano toki jäähyväisiksi joku sovinnon sana!

— Armahtakoon Jumala meitä molempia!

— Kiitos, Rahel. Minä pidän näitä sanoja merkkinä siitä, että rauhaa ja voimaa palaa jälleen sydämeesi… Vaan jättää sinut tänne näin synkkään yöhön! Etkö tahdo seurata minua? Eikö sinulla ole läheisyydessä palvelijatarta, joka saattaa sinua kotiin?

— Mene sinä, Karmides, levolle ja nuku tyynenä, tai Hermionesi luo kuhertelemaan hänen kanssaan! Minä tahdon olla täällä, ja jos vielä mitään toivon, niin se on saada olla yksinäni kootakseni ajatuksiani, sillä minä lähden täältä uhrialttarille.

— Mitä tarkoitat? Etkö palaa äitisi kotiin?

— Kyllä, niin usein kuin sen ovi ottaa auetakseen hänen tyttärelleen. Tulee öitä, pimeämpiä kuin tämä, jolloin kynnys on sanova: vedä jalkasi takaisin, ja ovi sanova: en tunne sinua.

— Rahel, sanoi Karmides, kumartuen alas ja tarttuen hänen käteensä. — Viimeiset hellät jäähyväiseni! Toivon, että onnellisina tapaamme toinen toisemme jälleen, kun haavat ovat parantuneet ja yhteiset muistomme puhdistuneet katkeruudestaan!

— Jumala varjelkoon sinua jälleennäkemisestä! Siitä himmenisi onnesi, sanoi Rahel ennustajan äänellä.

Karmides kääri manttelin ympärilleen ja jätti uhrinsa. Tämä istui liikkumatonna puron rannalla pajupuiden läheisyydessä, niin kauan kuin Karmides vielä saattoi erottaa häntä silmillään yön pimeydestä. Sade valui virtoinaan, ja tuuli huokaili vanhassa, ravistuneessa muurissa, joka erotti tuon aution paikan Peiraieuksenkadusta.

Kun Rahel oli yksin, pääsi hänessä valloilleen se syvä epätoivo, joka, pidätettynä puhkeamasta ilmi keskustelun kestäessä, oli antanut hänelle näennäisen voiman ja estänyt kyyneleet vuotamasta. Hän väänsi käsiään, sanoi itseään hyljätyksi leskeksi, heittäysi maahan, tempasi hunnun pois päästään ja kylvi hiekkaa hiuksiinsa.

Näiden tuskanpuuskien välillä hän asteli edestakaisin puron rannalla kädet suonenvedon tapaisesti nyrkkiin puserrettuina ja suortuvat hajallaan kuin suruhuntu vaaleilla laihtuneilla kasvoilla, kunnes seisahtui ja painoi kädet rintaansa. Hän tunsi sydämensä alla liikkeen, jonka merkityksen hän aavisti. Hän oli viime päivinä useammin kuin kerran tuntenut samaa tunnetta.

Hänen voimansa pettivät. Hän kiirehti istumaan märkään maahan ja nojautumaan pajupuuhun, ennenkuin vaipui tiedottomaksi.

SEITSEMÄS LUKU.

Clemens ja Eusebia.

Me jätimme Clemensin omituiseen asemaan kauniin Eusebian luo. Hän oli tullut sinne, osaksi pyytääkseen häneltä anteeksi orjatar raukan puolesta, joka oli särkenyt kalliin toalettirasian, osaksi pitääkseen nuhdesaarnan Eusebialle siitä julmuudesta, jota tämä välistä harjoitti palvelijattariansa kohtaan, julmuudesta, joka ei ollenkaan sopinut hurskaalle ja kristilliselle emännälle.

Vaan kauniin naisen näky ja hänen kysymyksensä, mitä hän tahtoi näin myöhäisellä hetkellä, sai, etenkin kysymyksessä ilmautuvan ihmettelyn vuoksi, Clemensin kokonaan hämille. Hän alkoi ymmärtää, että hänen intonsa ja hellä sydämensä olivat houkutelleet hänet sangen sopimattomaan tekoon. Hän seisahtui ovelle, ujona ja hämillänsä ja änkytti viimein katkonaisen anteeksipyynnön.

Eusebia oli siksi jalomielinen, että itse auttoi esilukijaa pulasta. Hän istahti taas mukavasti purppurasohvaansa ja pyysi hurskasta kunnianarvoisaa veljeä astumaan ovelta peremmälle ja sanomaan asiansa, joka epäilemättä oli tärkeä, koska sitä ei voitu lykätä huomispäivään.

Sen jälkeen ja odottamatta mitään selitystä Clemensin puolelta hän rupesi kyselemään piispan terveyttä, ylisteli suuresti hänen viimeistä saarnaansa ja puhkesi katkerasti valittamaan oikeauskoisen seurakunnan ahdistettua tilaa.

Sillaikaa Clemens tointui taas tajuihinsa, ja kun Eusebian puhe joutui viimeksimainittuun aineeseen, joka oli esilukijankin lempiaine ja hänen ajatuksiensa alituinen esine, niin hän sai rohkeutta ja halua ottamaan osaa keskusteluun ja yhtyi sydämellisesti niin hyvin hurskaan Eusebian katkeraan valitukseen nykyaikain johdosta kuin myöskin hänen peittelemättömästi lausumaansa toivoon, että maailman tila pian vaihtuisi. Clemensiä ei enää huikaissut pienen kullalta kimaltelevan huoneen komeus eivätkä saattaneet hämille Eusebian säteilevät silmät, jotka salamoitsivat vuoroin harmista, vuoroin ilosta, samalla kuin hänen soinnukkaan äänensä sävy vaihteli aina keskustelun kulun ja keskusteltavan aineen mukaan.

Vasta kun tätä puhelua oli kestänyt jokseenkin kauan, Eusebia näytti muistavan että Clemens oli tullut jollain erityisellä asialla, ja kysyi nyt iloisella äänellä mikä oli saanut niin nuoren, mutta kunnianarvoisan miehen käymään näin myöhään hänen luonansa.

Clemens kertoi nyt mitenkä oli tavannut nuoren orjattaren ja mitenkä tämä oli pelännyt palata kotiin, kun oli rikkonut rasian, ja hän pyysi Eusebiaa antamaan sen orjalleen anteeksi, koska tämä ei ollut tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa vaan varomattomuudessaan.

Asiansa toisen puolen, nimittäin nuhdesaarnan Eusebialle tämän kovuudesta orjattaria kohtaan, Clemens päätti tykkänään jättää sikseen, sillä keskustellessaan prokonsulin puolison kanssa hän oli alkanut tulla siihen vakaumukseen, että tuo julmuus oli ainoastaan panettelua, sillä olihan se mahdotonta näin hurskaassa, kauniissa ja lempeässä naisessa.

Clemens oli siis havainnut, että Eusebialla, paitse hurskauden ja lempeyden suuriarvoisia ominaisuuksia, oli myös kauneuden.

Mutta kuinka hän hämmästyi sitä muutosta, mikä näkyi tapahtuvan Eusebian olennossa, niin pian kuin hän mainitsi orjatar raukkaa ja rikottua rasiaa!

Viha kuvautui selvään samoissa kasvoissa, joista Clemens äsken oli lukenut hurskautta ja lempeyttä. Eusebialla näkyi tuskin olevan aikaa kuunnella häntä loppuun, ja kun hän oli puhunut niin Eusebia nousi seisoalleen ja polki pienellä jalallaan lattiata.

Hän kysyi kiivaalla äänellä nuorelta esilukijalta, kuinka tämä rohkeni ottaa puolustaakseen huolimatonta ja niskoittelevaa orjatarta tämän omaa emäntää vastaan, ja ilmoitti, että orjattaren vika oli rangaistava mitä ankarimmin, hänelle itselleen pelotukseksi ja muulle talonväelle varoitukseksi.

Kun Clemens oli päässyt ensimäisestä hämmästyksestään, ei hän antanut Eusebian vihan säikäyttää itseään. Häntä ihmetytti ja pahoitti, että nainen, joka oli niin tunnettu hurskaudestaan ja Jumalan sanan rakkaudestaan, saattoi antaa sielunsa noin tykkänään hillittömän vihan valtaan, kun asia ei koskenut jumaluusopillisia kysymyksiä eikä puhdasta oppia, vaan vähäpätöistä toalettikalua.

Lempein, vaan suorin sanoin hän ilmaisi kummastuksensa ja teroitti Eusebian mieleen, että vaikka olikin luonnollista ja anteeksiannettavaa heikkoutta antaa ensi silmänräpäyksessä sijaa vihalleen, niin ei kristityn kuitenkaan millään muotoa sopinut pysyä päätöksessä, jonka rakkauden ja kärsivällisyyden päävihollinen oli neuvonut.

Vaan Eusebia ei näyttänyt haluavan kuunnella näitä huomautuksia. Hän suuntasi harminsa nyt myös Clemensiäkin kohtaan. Hän muistutti esilukijaa korkeasta yhteiskunnallisesta arvostaan ja huomautti hänelle hänen omaa vaatimatonta asemaansa; hän ei tahtonut ottaa vastaan nuhteita kokemattomalta pojalta; hän aikoi valittaa piispa Petrokselle hänen sopimattomasta käytöksestään, ellei Clemens heti suostunut tunnustamaan erehdystään ja pyytämään häneltä anteeksi.

Tämän vihanpurkauksen kestäessä Eusebia kuitenkin osasi pysytellä sen rajan sisäpuolella, jossa suuttumusta vielä voi yhdistää sulouteen ja hurmaavaan olentaan. Hän ei ollut Clemensin silmissä raivottaren, vaan ylpeän ja käskevän keisarinnan kaltainen.

Clemensiä, jonka kalpeille poskille nousi heleä puna, rohkaisi tieto, että oikeus oli hänen puolellaan. Hän vastasi, että jos piispa saisi tiedon tästä kohtauksesta ja sen syystä, niin se koskisi häneen kipeästi, ei Clemensin, vaan itse Eusebian tähden, koska piispa näkisi pettyneensä hyvissä ajatuksissaan Eusebian hurskaasta kristillisestä vaelluksesta.

Clemens muistutti hänelle, ettei mikään yhteiskunnallinen asema voi kohottaa ihmistä Jumalan sanaa korkeammaksi, ja että sanan pyhyyttä ei suinkaan vähennä sen henkilön nuoruus, joka sitä julistaa.

Hän kysyi Eusebialta, oliko totta, että hän semmoisten vihanpuuskien valloissa, kuin Clemens nyt oli nähnyt, teki itsensä syypääksi julmuuteen orjattariansa kohtaan.

Ja kun Eusebia ei vastannut tähän kysymykseen muulla kuin uhmaavaisella hymyllä, niin nuori esilukija heitti kaikki arvelut sikseen ja aloitti valtaavaa nuhdesaarnaa, jolta ei suinkaan puuttunut kaunopuheisuutta, koska hänen sanojansa sujutteli hehkuva halu sekä kurittaa että parantaa Eusebiaa.

Eusebia näkyi alussa voivan vaivoin hillitä itseänsä keskeyttämästä puhujaa. Tuo uhmaavainen hymy asui kauan hänen huulillaan. Vaan vähitellen se oli kadonnut ja sijaan tullut vakavuus ja tarkkaavaisuus. Hänen silmänsä pysyivät alati nuoressa esilukijassa, jonka rohkeus ja innostus teki hänet kauniimmaksi Eusebian silmissä. Oli uutta ja kutkuttelevaa saada nuhteita kokemattomalta pojalta.

Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että hänen myötätuntoisuuttansa nuorta saarnaajaa kohtaan vihdoin voitti itse nuhdesaarnan voima. Clemens oli tietämättään omaksunut paljon Petroksen voimakasta kaunopuheisuutta; vaan kun hänen oikeutettu paheksumisensa viimein oli purkautunut, muuttuivat nuhteet lempeiksi varoituksiksi, niin lämpimiksi, tuntehikkaiksi ja liikuttaviksi, etteivät voineet olla vaikuttamatta Eusebiaan, jonka hurskaus oli tunnehurmauksen tavoittelemista, ja joka katumuksesta, rangaistuksesta ja parannuksesta oli keksinyt hekumallisia synnin jälkitunteita, suloisempia kuin itse synnin tekeminen.

Kun Clemensin ääni tuli epävarmaksi ja yhä enemmän värähteleväksi siitä liikutuksesta, jonka hän tunsi sydämessään, niin tämä ääni saattoi samat tunnesäikeet värähtelemään Eusebian sydämessä; ja joko tämä oli tullut liikutetuksi Clemensin nuhteista tai ei, niin vaikutti yksin myötätuntoisuuden voima ja aistien hurmaus sen, että kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmäripsiensä alta, jotka nyt verhosivat noita äsken niin rohkeakatseisia silmiä.

Äkkiä hän nousi sohvasta, heittäytyi Clemensin jalkoihin, tarttui hänen käteensä ja vei sen kyyneleiden kostuttamille silmilleen.

Sitten seurasi katkonaisella äänellä lausuttu tunnustus, että hän oli ollut julma emäntä, suuri synnintekijä. Hän pyysi Clemensiltä anteeksi ylpeätä käytöstään ja lupasi juhlallisesti katumusta ja parannusta.

Clemensiä liikutti tämä äkillinen nöyryys, ja hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet samalla kertaa kuin hän tunsi sydämellistä iloa tämän herätyksen johdosta, jonka välikappale hän oli ollut.

Eusebia nousi seisoalleen, vaan Clemensin käden, johon oli tarttunut, hän piti vielä omissaan, kun palasi sohvaansa, johon mielenliikutuksen valtaamana vaipui.

— Sisareni, sanoi Clemens, — tahdon rukoilla, että sinun heräämisesi kantaisi pysyväisiä hedelmiä ja saisi aikaan mielenmuutoksen, joka voittaa sinun kiivaan luontosi kiusaukset.

— Tee se, armas veli, kuiskasi Eusebia.

Hän nojasi nyyhkyttäen tuuheakiharaisen päänsä aivan liki esilukijan povea ja painoi, ylenmäärin liikutuksen valtaamana, hänen kätensä sydämelleen.

Clemens tunsi, kuinka Eusebian rinta kohoili ja laskieli sisällisestä myrskystä.

Nuoren papin hellyyteen ja osanottoon yhdistyi tunne, jota hän ei ymmärtänyt. Hän sallikin vastustamatta Eusebian pidättää hänen kättänsä, ja kun Eusebia uudestaan kuiskasi: — Armas veli! niin se kaikui hänen korvissaan kuin suloisin soitanto.

Kun Eusebian oli onnistunut hillitä tunteensa, pakotti hän Clemensin hellällä väkivallalla istumaan viereensä sohvalle.

Hän tahtoi tehdä tunnustuksen veljelleen, ilmaista hänelle kaiken sen kovuuden ja vääryyden, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi palvelijoitansa kohtaan, voidakseen vilpittömällä katumuksella saada häneltä anteeksiannon vakuutuksen.

Ja kun Clemens oli kuullut hänen tunnustuksensa ja vakuuttanut hänelle syntein anteeksiannon, oli hänellä vielä yksi pyyntö nuorelle esilukijalle esitettävänä.

Tämän pyynnön hän esitti punastuen ja nähtävästi hämillään.

Hän toivoi, että tämä käynti, tämä kohtaus, jäisi piispalta salaan. Olihan piispa ylipäänsä niin ankara, eikä Eusebia tahtonut millään muotoa, että piispan hyvät ajatukset hänestä huononisivat sen kautta että hänen tietoonsa tulisi Eusebian kiivas luonto ja hänen tylyytensä orjattaria kohtaan.

Hän oli monta kertaa ripittänyt itsensä piispan edessä ja tunnustanut hänelle kaikki muut synnit ja heikkoudet, vaan ei tätä. Laiminlyömiseen, sen hän vakuutti, ei kuitenkaan ollut mitään muuta syytä kuin hänen heikko ymmärryksensä, joka siihen saakka ei ollut älynnyt, että tylyys ihmisiä kohtaan, jotka olivat syntyneet orjuuteen ja jotka kaitselmus oli määrännyt toisia tottelemaan, oli jotakin väärää ja rangaistavaa.

Eusebia lisäsi nöyrästi, että tämä ymmärryksen puute osoitti, kuinka suuresti hän tarvitsi ystävää, ja hän pyytämällä pyysi, ettei Clemens, jolle hän nyt oli avannut sydämensä, hylkäisi häntä, vaan olisi hänen uskollinen ystävänsä.

Clemens olisi mahdollisesti päässyt asiasta vetoamalla nuoruuteensa, jonka vuoksi hän ei ollut oikein sopiva sellaiseen toimeen; vaan hän oli äsken saavuttanut voiton, joka sai hänet luottamaan sanojensa voimaan, hän tunsi sitä paitsi niin sydämellistä osanottoa Eusebian kohtaloon eikä tahtonut jättää häntä johdatuksetta tuuliajolle, kun kerran oli suunnannut hänen uransa hyvää satamaa kohden.

Hän suostui häveliäästi hänen pyyntöönsä.

— Oi, tule sitte pian ja usein, rakas veljeni, jatkoi Eusebia. — Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa ja niin monta surua ilmaistavaa, jotka nyt tuntuvat kahta raskaammilta, koska minun täytyy ne sulkea sydämeeni. Pidä minua siskonasi — ikäänkuin meillä olisi, ei ainoastaan sama taivaallinen, vaan myöskin sama maallinen isä. Sinuun minä olen luottava, ja sinä saat kuulla jokaisen heikkouden, jokaisen syntisen ajatuksen, joka nousee sieluuni. Juuri tällaista hellää rippi-isää olen ikävöinyt ja nyt löytänyt sinusta. Oi, tule usein ja pian siskosi luo, armas Clemens!

Kuinka kauan Eusebia oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän suoraan ja hämilleen joutumatta saattoi lausua nämä sanat: armas Clemens!

Hän oli usein toistellut niitä salaa itsekseen — budoarissaan, torilla, kun hän kantotuolinsa uutimien välistä tähysteli nuorta esilukijaa jostakin vastaantulevasta pappissaatosta, kirkossa, jossa hän lehteriltään katseli häntä, hänen lukiessaan sunnuntain evankeliumia.

Äänessä, jolla sanat lausuttiin, olikin paljo hellyyttä ja puoleksi peitettyä voitonriemua.

Eusebian aie oli hänen omissa silmissään viattominta maan päällä. Hänen mieltymyksensä Clemensiin oli oleva puhtaasti platoonillista laatua, hengellistä rakkautta, johon ei ensinkään sekoittuisi maallisia aineksia. Hän toivoi voivansa herättää nuorukaisessa samanlaatuista vastarakkautta, johon kernaasti saisi sekaantua vähä viatonta haaveilua, niinkuin hänessä itsessäänkin. Jos tämän molemminpuolisen aatteellisen välin kehittyessä haaveiluun sekautuisi himmeä muiden tunteiden koitto, niin ei Eusebia suinkaan aikonut tuomita itseään eikä Clemensiä ankarasti; hän myönsi päin vastoin itselleen, että toivoi jotakin sellaista, sillä sehän olisi hänen tunteittensa puhtauden tulikoetus. Hän oli silloin, harjoittaakseen mielenlujuuttansa, myöntävä sellaisille tunteille jonkun liikkuma-alan — oli salliva niiden vapaasti hämäryydestään muodostua kuviksi, puoleksi taivaallisiksi, puoleksi maallisiksi, oli salliva niiden esiytyä ja lähestyä kaikessa houkuttelevassa suloudessaan, vaan ainoastaan vajotaksensa ja hajaantuaksensa hänen tahtonsa taikavoiman edessä. Jos ne muodostuisivat uudestaan, niin ne saisivat taas lähestyä, mutta kärsiä saman kukistumisen. Se oli oleva sotaleikkiä, hyödyllistä ja samalla niin suloisen houkuttelevaa, olematta ollenkaan vaarallista, jos hän vain kutakuinkin vartioitsi itseään. Sillä olihan hänen ja Clemensin seurustelu oleva itsessään uskonnollista laatua: hurskauden harjoittamista ja rukouksessa yhdistymistä.

Vaan jos kerran tultaisiin siihen, että molemmat tuntisivat itsensä puoleksi voitetuiksi ja havaitsisivat toinen toisensa heikkouden; kuinka liikuttavaa tämä havainto olisi, kuinka voimakkaasti he silloin tukisivat toisiansa yhteisessä taistelussa samaa taipumusta vastaan, kuinka lämpimästi he rukoilisivat toinen toisensa sivulla!

Tuntien jo edeltäpäin tällaisen mahdollisuuden esimakua Eusebia salli katseensa nyt jo vajota mitä tulisimmalla osanotolla, mitä hehkuvimmalla sisaren hellyydellä Clemensin suuriin, kaihomielisiin silmiin.

Tämä istui ääneti hänen vieressään, mielessä toivomus, jota hän itse ihmetteli. Hän ei voinut käsittää miksi — vaan hän toivoi, että Eusebia uudestaan tarttuisi hänen käteensä ja painaisi sen yhtä kovasti kuin äsken sydämelleen.

Tärkeä askel hellään yhteyteen oli jo otettu. Ei kukaan, ei edes Petros, jolle Clemens piti velvollisuutenaan ilmaista kaikki ajatuksensa ja toimensa, ollut saava tietoa tästä kohtauksesta. Kamariorjatar, joka oli ollut siihen välikeinona, käskettiin olemaan vaiti. Oli siis nyt jo olemassa salaisuus Eusebian ja Clemensin välillä, ja tämä salaisuus täytyi ulotuttaa heidän tuleviinkin yhtymisiinsä. Eusebia pyysi häntä palaamaan pian ja usein, sillä hän muka mitä kipeimmin kaipasi hänen hengellistä apuaan, hänen ystävyyttään ja tuttavallista luottamustaan. Vaan koska heidän yhtymisiensä piti oleman salaisia, niin myöhäinen iltahetki oli oleva sopivin; vasta silloin Eusebia sai olla itsekseen ja nauttia yksinäisyydestään. Takaportti, josta Clemens tällä kertaa oli tullut sisään, oli silloin oleva auki, ja kun ei yhtään ikkunaa antanut pihalle, niin hänen ei tarvinnut pelätä asiaan kuulumattomia silmiä.

Eusebia ilmoitti tämän äänellä, joka soi niin siveelliseltä, avomieliseltä ja viattomalta. Clemensistä oli tässä salaisessa jotakin viehättävää, jota hän ei voinut selittää. Hän ei löytänyt mitään syytä kieltää, ja jos joku aavistus olisi hänelle sanonut, että hänen tuli tehdä se, niin hän sillä hetkellä tuskin olisi kyennyt sellaiseen uhraukseen.

Vasta Eusebian jätettyään, kun hän kulki tyhjiä katuja virkaveljensä Eufeemioksen luo, hän muisti että yötä oli jo pitkältä kulunut ja että hän tuli kovin myöhään siihen pyhään työhön, johon Eufeemios oli häntä odottanut. Kenties Eufeemios oli jo mennyt makuulle. Vaan kotiinsa Skamboonidain mäelle hän ei tahtonut palata, sillä Petros ei odottanut häntä tänä yönä, ja tällä hetkellä tuntui hänestä vastenmieliseltä tehdä kasvatusisälleen tiliä siitä, millä tavoin oli viettänyt nämä tunnit.

Vaan kuinka selittää Eufeemiokselle pitkän poissaolonsa? Ja kuinka hän saisi tästä lähtien tilaisuuden täyttää Eusebian toivon, että hän useasti kävisi hänen luonaan. Pitikö hänen valehdella Petrokselle? Ei, se olisi hirveä synti, ja rikos oli sitä ajatellakin.

Kauan itsekseen tuumailtuaan hän jäi siihen päätökseen, että suoraan sanoisi kasvatusisälleen tulleensa erään sattuman kautta sellaisen henkilön yhteyteen, jonka sieluntila vaati hänen apuansa ja seuraansa. Kuka tämä henkilö oli ja muut asiaan kuuluvat seikat — se oli salaisuus, jota hän tahtoi pyytää kasvatusisäänsä kunnioittamaan, koska se oli uskottu hänelle, Clemensille, melkein pyhänä rippiasiana.

Kun Clemens saapui Eufeemioksen asuntoon, makasi lyhytkaulainen presbyteri syvimmässä unessa. Clemens näki "Pyhän Johanneksen ilmestyksen" olevan avoinna pöydällä ja sen vieressä vasta keskitekoisen kopion, jonka Eufeemios ja Clemens yhteisesti laativat. Katsahtaessaan siihen nuori esilukija huomasi, ettei hänen mustakutrinen ystävänsä ollut kirjoittanut kirjaintakaan hänen poissaollessaan. Sitä vastoin Clemens näki useita papyrusliuskoja, joilla Eufeemios oli harjoitellut pisteillä laskemisen taidetta. Mitä Eufeemios niiden tietojen avulla, jotka hän oli hankkinut tässä omituisessa ennustustaidossa, oikeastaan tahtoi houkutella itsellensä tulevaisuuden sfinksiltä, sitä ei Clemens tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan. Eufeemiosta herättämättä hän istuutui kirjoittamaan, kunnes uni lopulta valtasi hänet ja hän meni maata.

Eufeemiosta huvitti pisteillä ennustaminen enemmin kuin kirjojen kopioiminen. Hän oli viettänyt iltansa hauskasti eikä ollut suinkaan ollut pahoillaan Clemensin viipymisestä.

Seuraavana aamuna, kun he heräsivät ja tervehtivät toisiaan, ei Eufeemios kysynytkään hänen poissaolonsa syytä. Clemensin ei tarvinnut tehdä selkoa edellisestä illasta. Eufeemios nousi ylös, pukeutui työvaatteisiinsa ja meni työhön Afroditen temppelille, sillä tänään oli hänen vuoronsa ottaa siihen osaa.

Clemens vietti suuren osan päivästä yksinään Eufeemioksen pienessä kammiossa. Eusebian kuva välkkyi kirkkain piirtein nuoren esilukijan silmäin edessä. Hänen mielikuvituksensa pyöri alati sen ympärillä ja hän toisteli ajatuksissaan kerta toisen perästä koko sitä kohtausta, joka heidän kesken oli tapahtunut. Kuinka Eusebia oli kaunis sekä vihassaan että kyyneleissään! Kuinka hänen povensa aaltoili, kun hän painoi Clemensin kättä sydämelleen! Ja Clemenshän oli nöyryyttänyt hänen kovan luontonsa ja saanut hänet hillitsemään mielensä!

Hän muistutteli vielä mitä Eusebia oli sanonut, että salaiset surut tekivät häntä onnettomaksi; ne masensivat häntä, koska hän ei voinut niitä jakaa kenenkään uskotun kanssa. Clemens surkutteli naisraukkaa ja päätti olla hänelle se ystävä, jota hän tarvitsi ollakseen onnellinen. Voisiko hän jo tänä iltana uudistaa käyntinsä ja hiipiä salaiseen yhtymiseen? Hän kuvitteli mielessään pientä takaporttia, jonka piti öisin olla auki, hiljaista pihaa, jonka yli hänen tuli kulkea, pimeätä eteiskäytävää ja pientä kullankimaltelevaa budoaria ja sen kaunista katuvaista omistajatarta. Jos vain tilaisuutta tarjoutui, ei Clemens voinut olla sinne hiipimättä. Tätähän hänen velvollisuutensa Eusebia sisarta kohtaan vaati.

Näihin ajatuksiin olivat tunnit kuluneet kummastuttavan nopeasti. Hänen täytyi keskeyttää miellyttävät mietteensä kiirehtiäkseen kasvatusisänsä, piispan, luo vastaanottamaan hänen käskyjään.

Kun Clemens oli ennättänyt Skamboonidaissa olevalle majalle, oli Petros ulkona; vaan hän tuli puolenpäivän aikaan kotiin, ja heidän syödessään yksinkertaista ateriaansa hän sanoi Clemensille, ettei tämän pitänyt siitä lähtien ottaa osaa Afroditen temppelin rakentamiseen, vaan sai viettää illat mielensä mukaan joko kopioimalla ilmestyskirjaa tai jollain muulla hyödyllisellä tavalla.

Edellinen käsky kummastutti suuresti Clemensiä; vaan hänellä ei ollut tapa kysellä koskaan piispan menettelyn perusteita. Jos sana "miksi" joskus pujahti Clemensin huulilta, niin vastauksena oli usein vain läpitunkeva katse, harvemmin joku selitys, jonka lausujan ääni samalla teki nuhteeksi.

Sitä vastoin miellytti Clemensiä suuresti, että sai illat käyttää mielensä mukaan. Hän palasi Eufeemioksen kamariin ja vietti jälellä olevan osan päivää kuvittelemalla Eusebiaa mieleensä ja hautomalla pyhän Johanneksen näkyjä. Eusebia ja mystiikka taistelivat keskenään hänen mielihartaudestaan; edellinen sai kuitenkin vielä, vaikka tosin kovan vastarinnan jälkeen, väistyä syrjään jälkimäisen tieltä, vaan voitto ei tullut täydelliseksi ennenkuin Clemens oli ennättänyt vaipua hyvin syvälle siihen uskonnolliseen mietiskelyyn, siihen arvoitusten; aavistusten ja hämärien yhteensovittelujen mereen, josta hän tahtoi löytää avaimen ilmestyskirjan salaisuuksiin. Että siinä kuvattu totuuden ja Antikristuksen välinen taistelu, joka on tapahtuva maailmanpalon ja uuden Jerusalemin perustamisen edellä, tarkoitti hänen oman aikansa tapahtumia, ja että Julianus oli Antikristus, siitä hänellä oli varma vakaumus. Sitä epävarmempi hän oli kaikesta muusta, ja sitä tulisemmin hänen mielensä paloi päästä arvoituksen perille. Mitä tuo kummallinen luku 666 mahtoi merkitä? Siinä oli luultavasti päätinkivi, joka piteli koossa salaperäisen rakennuksen hämärää holvia. Eufeemios oli antanut hänen ymmärtää, että kabbalaopin avulla luultavasti voitaisiin ratkaista ilmestyskirjan arvoitus ja paljastaa sen sisimmät salaisuudet. Clemens tunsi sen tähden suurta halua oppia tätä tiedettä. Vaan piispa oli sen häneltä kieltänyt, koska se taito oli muka vaarallista, helppoa väärinkäyttää ja perusteiltaan arveluttavaa. Oli olemassa, niin piispa oli hänelle ilmoittanut, jumalallinen kabbala, jonka Adam sai oppia paratiisissa ja jonka avulla hän antoi eläimille ja esineille ne nimet, jotka vastaavat niiden luontoa ja ominaisuuksia; mutta oli myöskin olemassa toinen kabbala, jonka perkele oli keksinyt ja levittänyt ihmisten joukkoon. Ei kukaan kabbalan harjoittaja voinut varmuudella ratkaista, oliko hänen taitonsa taivaallinen vai perkeleellinen, sillä molempia oli olemassa ja molempia harjoitettiin, jälkimäistä luultavasti paljoa enemmän kuin edellistä. Asiain näin ollen oli viisainta pysyä siitä kokonaan erillään; Petros pani sen Clemensin velvollisuudeksi.

Tämä uhri oli Clemensistä raskain, minkä kuuliaisuus oli häneltä siihen asti vaatinut. Hän oli luonnostaan taipuvainen mystiikkaan, ja ne mielipiteet, joihin häntä oli kasvatettu, olivat kehittäneet tätä taipumusta. Olihan järjen kuolettaminen hänestä velvollisuus, jonka täyttäminen oli välttämätön ehto hänen pelastumiseensa vääräuskoisista hairauksista, joilla perkele haali niin monen sielun valtaansa. Hänen hurskas mielensä, jolta oli riistetty järjen ohjaus, hänen rikas tunne-elämänsä, joka hänen täytyi itseensä sulkea, ettei sitä saastuttaisi epäpyhä ulkonainen elämä, hänen vilkas mielikuvituksensa, sellaisen maailmankatsantokannan kiihottamana, joka täytti luonnon demoonisilla voimilla — nehän johtivat hänet välttämättömästi tälle vaaralliselle tielle, joka kulkee pimeiden seutujen läpi, missä mielipuolisuus väijyy kun tiikeri, valmiina iskemään kyntensä vaeltajan aivoihin.

Mitä Clemens ei saanut saavuttaa kielletyllä salaopilla, sen hän toivoi voittavansa toisella, joka tapauksessa luvallisella keinolla: rukouksella. Hän rukoili hartaasti valistusta pimeälle järjelleen, ennenkuin teki lapselliset kokeensa saada selville kirjan salattua tarkoitusta. Kopioiminen edistyi näin ollen, sangen hitaasti. Hän pysähtyi jokaiseen lauseeseen, miettiäkseen sitä, tutkiakseen sen yhteyttä edellisen ja seuraavan kanssa. Pää kumarassa ja kädet ristissä hän istui sumuisiin ajatuksiin vaipuneena, tavoitellen usvaa muodostaakseen siitä pysäväisiä kuvia. Kun sitte hänen päätänsä kivisti hyödyttömien ponnistusten tähden, niin hän turvautui uudestaan palaviin rukouksiin, tai antautui mielikuvituksen valtaan, jossa hetkisen eli keskellä niiden kuvausten loistoa, jotka kuvaavat kristillisyyden lopullista taistelua, maailman häviötä ja viimeistä tuomiota.

Kuinka järkyttävästi nämä kuvat mahtoivat vaikuttaa hänen mieleensä, hän kun uskoi elävänsä keskellä sitä aikaa jota ne kuvasivat, kun hän jokaisen päivän tullessa odotti että se päivä oli oleva tuo juhlallinen ja kauhea, jolloin viimeinen sinetti piti murrettaman ja tuomio julistettamaan maailman yli!

Näistä kuvista tunkeutui uudestaan esiin Eusebian kuva. Nainen, joka pakeni lohikäärmettä, oli saanut hänen kasvonsa. Clemens heräsi unelmistaan. Hämärä oli jo tullut. Aika oli lähteä Eusebian luo. Clemens veti kaavun päänsä yli ja meni.

Prokonsulin palatsin takaportti oli auki. Esilukija pääsi huomaamatta ja ilman mitään seikkailuja Eusebian budoariin.

Tämä näytti odottaneen häntä. Ilo säteili hänen silmistään, kun Clemens astui sisään; hän lausui tuttavallisesti hänet tervetulleeksi.

Eusebia oli tänä iltana mustaan puettu, ja lempeä, kaihomielinen vakavuus näkyi laskeuneen hänen kasvoilleen. Se ujous, jota Clemens tunsi hänen läheisyydessään, katosi pian, kun hän näki kuinka avomielisesti, sydämellisesti ja nöyrästi Eusebia otti hänet vastaan. Itse ainekin, joka ikäänkuin itsestään tuli heidän keskustelunsa esineeksi, oli omiaan herättämään molemminpuolista luottamusta ja lähestymistä. Eusebia kertoi Clemensille lapsuutensa historian, jossa esiytyi monta liikuttavaa piirrettä.

Hän oli syntynyt rikkauden ja ylellisyyden helmassa, vaan oli sentään kokenut monta vastoinkäymistä, jotka olivat omiaan herättämään tuntehikkaan sydämen sääliä. Hän jutteli erittäinkin aikaisen lapsuutensa vuosista ja kuvaili ihastuneena hurskasta äitiään, jonka kuolema aikaisin tempasi pois, jättäen hänet, karitsa paran, melkein turvattomaksi pahaan maailmaan. Tämän äidin muisto yksin, niin vakuutti Eusebia, oli pitänyt häntä pystyssä taistelussa maailman kiusauksia vastaan ja vahvistanut häntä puhtaassa uskossa.

Sen jälkeen tuli Clemensin vuoro puhua lapsuudestaan. Kun Eusebia kuuli (mitä jo ennalta tiesi) hänen olevan löytölapsen, jonka piispa Petros oli ottanut kasvattipojakseen, kostuivat hänen silmänsä, ja hän kuljetti sydämellisesti osaaottaen jalokivistä kimaltelevaa kättään pitkin Clemensin kiharoita ja silitti sisarellisesti hänen kalpeata poskeaan.

Clemens ilmaisi Eusebialle, kuinka hartaasti hän halusi päästä tuntemaan vanhempansa, jos he vielä olivat elossa. Oli sanottu että hänen äitinsä oli mahtanut olla julma nainen. Hän ei tahtonut sitä uskoa. Kenties äiti oli aivan viaton; kenties oli hänet varastettu, kun äiti nukkui; tai oli äiti kuollut antaessaan hänelle elämän, vieraiden ihmisten keskellä, joita kurjuus esti säälimästä hänen lastaan.

Tällaisten puhelujen kautta kasvoi tuttavallisuus Clemensin ja Eusebian välillä nopeasti. Clemensistä ei ollut siihen asti ollut vaikeata täyttää sitä ankaraa käskyä, jonka hänen elämänsääntönsä hänelle määräsivät: kammoa ja paeta naisen pelkkää näköäkin, ellei kristillinen armeliaisuus tai hänen papinvelvollisuutensa pakottanut häntä naista lähestymään. Sellainen tapaus oli nyt saattanut hänet Eusebian läheisyyteen. Hän saattoi itseään nuhtelematta istua Eusebian vieressä ja antaa hänen puristaa kättään. Hänen toiveensa saada itselleen sisar — tähän asti ainoa ikävöinti minkä hänen mielikuvituksensa oli yhdistänyt naiseen — oli nyt täyttynyt. Kuinka hän tunsi itsensä onnelliseksi! Mitä autuaita, siihen asti aavistamattomia tunteita tämä seikka herätti eloon hänen povessaan! Hän ei ollut koskaan kuvitellut sisarustunnetta niin suloiseksi.

Keskustelun jatkuessa Eusebia ikäänkuin sattumalta laski hänen kätensä omastaan. Clemensistä tuntui kuin hän olisi, kadottanut hänet, vaikka istuivat vieretysten. Clemens tarttui irtautuneeseen käteen ja puristi sen omiinsa.

Tilaisuuksia käyntien uudistamiseen Eusebian luona tarjoutui Clemensille helpommin kuin hän oli odottanut, eikä hän jättänyt yhtäkään käyttämättä. Ei Petros eikä Eufeemios näyttänyt mitään aavistavan. Clemensissä oli muutos tapahtunut. Äsken hän olisi leimannut rikokseksi pyhimpiä velvollisuuksia vastaan sen, että salasi jotain kasvatusisältään; nyt hän oli mielissään, ettei tämä tehnyt mitään kysymystä, joka olisi pakottanut hänet antamaan hänelle ainakin aavistuksen omasta ja Eusebian välistä. Salaperäisyys, joka sitä ympäröi, enensi sen suloa. Vaan mitään sellaista ei Clemens tullut ajatelleeksi. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei piispa olisi hyväksynyt hänen läheistä ystävyyttään Annæus Domitiuksen puolison kanssa; vaan Clemens lohdutti itseään sillä, että hänen ainoa tarkoitusperänsä oli puhdas ja moitteeton.

Eusebia teki totta päätöksestään valita Clemensin rippi-isäkseen. Olihan Clemens hurskas nuorukainen, joka ei pyytänyt mitään hartaammin kuin pyhimyksen sädekehää, hän itse sitä vastoin oli suuri syntinen; mitä siis merkitsivät ne kymmenen vuotta, jotka rippilapsi oli rippi-isäänsä vanhempi? Tämä erotus olikin Clemensin ajatuksista kokonaan kadonnut. Eusebian nuoruutta uhkuava ulkomuoto, hänen lapsellinen käytöksensä, se kunnioitus jonka hän Clemensille osotti, ne neuvot, joita hän pyysi hengellisissä asioissa, ne tiedot, joita hän halusi saada oikean uskon pimeiden kohtien valaisemiseksi, vaikuttivat sen, että Clemensistä tuntui kuin hän olisi Eusebiaa vanhempi ja että hän piti häntä nuorempana sisarenaan.

Niistä suruista, jotka ahdistivat Eusebian sydäntä, oli ensimäinen, minkä hän Clemensille ilmaisi, hänen puolisonsa, Akaian prokonsulin, luopuminen uskosta. Annæuksen palaaminen pakanuuden hairauksiin oli täyttänyt hänen sydämensä syvimmällä tuskalla. Mitä hänen tuli tehdä miehensä sielun pelastukseksi? Hän saattoi nyt tuskin oleskella saman katon alla hänen kanssaan, sillä Annæus noudatti ylen ankarasti kaikkia pakanallisilta isiltä perittyjä uskonmenoja. Kotijumalat oli pantu entisille paikoilleen hänen aulaansa ja suitsutukset paloivat aina niiden alttareilla. Apolloonin juhlissa olivat ovipielet ja pylväät laakereilla kaunistetut, ja jokaisessa ateriassa pikarit seppelöidyt. Annæus otti osaa uhrijuhliin ja söi uhrilihaa. Hän vannoi pakanallisten jumaluusvoimain kautta. Sanalla sanoen: hän oli täydellisesti pakana.

Prokonsulin luopumisen, sanoi Eusebia, oli pääasiallisesti vaikuttanut Kryysanteus. Seurustelu tämän filosofin ja hänen tyttärensä kanssa oli vähitellen turmellut Annæus paran ja vienyt hänet sen kuilun partaalle, johon nyt oli pudonnut. Eusebia puhui tätä vedet silmissä. Clemens tunsi katkeruutensa Kryysanteusta kohtaan leimahtavan vielä entistä voimakkaammaksi tätä kuullessaan.

Ensimäistä luottamusasiaa, jonka Eusebia uskoi Clemensille, seurasivat pian toiset, jotka koskivat Eusebiaa vielä lähemmin. Välistä tapahtui, että hän oli kovassa mielenkuohunnassa kun Clemens tapasi hänet. Hän oli silloin päivän kuluessa antanut sijaa kiivaalle luonnolleen ja oli nyt sellaisen katumuksen vallassa, että se melkein läheni epätoivoa. Clemens tarvitsi kaikki voimansa häntä lohduttaakseen. Välistä kun Clemens tuli hänen luoksensa, hän oli polvillaan hartaassa rukouksessa, katumuksentekijän yksinkertainen puku yllä. Hän pyysi usein saada ripittää itsensä, ja tunnustus muuttui yhä syvemmälle meneväksi. Hän ilmaisi sekä ne teot, joissa hän pelkäsi jonkun hairahduksen piilevän, että vähitellen myös kaikenlaisia sydämessään liikkuneita tunteita, joiden pelkäsi olevan syntistä laatua. Clemensin nämä ilmaisut valtasivat ja huumasivat. Oli jotakin lumoavaa saada noin nähdä naissydän avattuna tutkittavaksi. Sehän oli kokonainen uusi maailma, johon hän sai katsahtaa, aarreaitta uusia ilmiöitä, jotka tulivat hänen omaisuudekseen. Ja tällä maailmalla oli oma mystiikkansa, joka lumosi jos mahdollista enemmän kuin se, minkä Pyhä Johannes oli hänen sielunsa eteen levittänyt; Hän ei osannut selittää niitä tunteita jotka hänessä liikkuivat: oli jotakin sanomatonta, jotakin siihen asti aivan aavistamatonta, kun Eusebia sillä tavalla ripitti itsensä hänelle. Eusebia puhui lapsellisen tietämättömyyden äänellä, ikään kuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, mitä hänen tunnustuksensa ilmaisivat; ja kuitenkin hän verhosi tunnustuksensa salaperäiseen pukuun, ikäänkuin kielellä ei olisi ollut sanoja kuvataksensa niitä selvästi. Tässä puvussa ne myös pääsivät esteettömästi tunkeutumaan Clemensin sieluun; jokainen tuon kuumaverisen naisen aistillisen elämän ilmaus kulki siten siivosti verhottuna yhdeksäntoistavuotiaan rippi-isän poveen, tämän aavistamatta keitä ne vieraat olivat, jotka hän otti vastaan.

Yksi niitä keskusteluaineita, joihin Eusebia halusta ryhtyi Clemensin kanssa, koski sitä elämistä maailmasta erillään, jota viimeksi kuluneina vuosikymmeninä hurskaat ihmiset niin yleisesti olivat ruvenneet harjoittamaan; luultiinhan ettei ilman sitä voinut saavuttaa täydellistä pyhyyttä. Clemens haaveksi tätä elintapaa. Hän oli päättänyt ruveta siihen heti kun oli siihen saanut suostumuksen kasvatusisältään. Hän tahtoi vetäytyä erämaahan ja elää siellä erakkona. Vaatiihan uskonto ihmisen kokonaan. Se vaatii meitä hylkäämään kaikki itsensä tähden. Maailman huolet poistavat meitä Jumalasta. Mikä on sitte oikeampaa kuin paeta niitä? Voiko Maria samalla olla Martta, tai Martta samalla Maria? Clemens esitti ajatuksensa, ja Eusebiaa ne näyttivät miellyttävän yhtä suuresti kuin häntä itseäänkin. Mitä Eusebialla oli maailmassa toivottavaa? Eikö hänen miehensä ollut melkein hylännyt häntä? Hän oli siis saanut kyllin kokea maailman katkeruutta, vaan sen viettelykset olivat jälellä, ja hän oli vain heikko, nainen, joka pelkäsi taistelua. Mikä olisi siis hänellekään parempi kuin etsiä erämaan yksinäisyyttä, missä ei mikään häiritse hurskaan sielun lepoa Jumalassa?

Clemens hyväksyi hänen sanansa ja tuki kaikin voimin hänen päätöstään. He suostuivat vetäytymään yht'aikaa erilleen maailmasta. Veljenä ja sisarena he aikoivat kulkea yhdessä erämaahan. Eusebia kuvaili ihastuneena elämää, jota heidän piti viettämän pyhässä syrjäisyydessä, ja Clemens kuunteli innostuneena, vaan ei kuitenkaan jossain määrin arvostelematta, sillä hän oikoi ja paranteli ne piirteet taulussa, jotka eivät pitäneet yhtä hänen oman mielikuvituksensa kanssa.

— Me, sanoi Eusebia, — etsimme laakson, kaukaa kaikista ihmisasunnoista, jossa päivä kuluu päivän perästä minkään ihmissilmän meitä näkemättä.

— Ei, mieluummin hieta-aavikon, sanoi Clemens. — Egyptin munkit asuvat aavikossa. Eivätkä siellä vuoret kaihda aurinkoa sen noustessa. Sen ensimäinen säde valaisee esteettömästi rajatonta, kuivunutta ja autiota tasankoa. Silloin tervehdämme polvistuen uutta päivää. Sen viimeinen säde sammuu saman kentän taakse. Silloin menemme levolle.

— Me autamme toisiamme, sanoi Eusebia, — valmistaessamme luoliamme ja laittaessamme pieniä puutarhojamme.

— Niin, ja me asumme aivan lähellä toisiamme.

— Ei, ei aivan lähellä, huomautti Eusebia, — se ei sovi, Clemens.

— Olet oikeassa, myönsi nuori esilukija päästäen huokauksen, jonka Eusebia ymmärsi paremmin kuin hän itse. — Vaan meidän tulee muistaa valita asuntomme lähteen läheisyydestä. Lähteitä ei ole monta aavikossa, ja me joutuisimme peninkulmien päähän toisistamme, ellemme valitsisi samaa lähdettä.

— Olet oikeassa. Me valitsemme luolat niin, että lähde on yhtä kaukana kummastakin. Siellä tapaamme toisemme kerran päivässä, kun hankimme vettä. Tervehdämme silloin toisiamme, rukoilemme yhdessä ja eroamme, nähdäksemme seuraavana päivänä taas kerran toisemme samaan aikaan ja samassa paikassa.

— Vaan jos toinen turhaan odottaa toista, sanoi Clemens, — niin silloin se on merkkinä, että veli tai sisar on sairas…

— Taikka kuollut, sanoi Eusebia. — Oi, älköön tämä tapahtuko! Rukoilkaamme että saisimme kuolla samana päivänä, niin ettei toisen tarvitse surra eikä kaivata toista.

Näin mieltä ylentävien keskustelujen jälkeen Clemensin tunnehurmaus nousi korkeimmilleen. Heidän yhtymyksensä päättyivät tavallisesti yhteisiin rukouksiin. Tapahtuipa eräänä iltana, sittenkun salaperäinen rippi, haaveileva keskustelu ja hehkuvien rakkauslaulujen lukeminen Kristukselle ja Maarialle olivat seuranneet toisiaan, että Eusebia ja Clemens vaipuivat rukoukseen toistensa viereen ja että tunnehurmauksen ylellisyydessä heidän huulensa yhtyivät, Clemens ei tiennyt kuinka, suudelmaan. He punastuivat kumpikin, vaan todistivathan kuiskatut sanat veli ja sisar aivan selvästi, että se oli sisarussuudelma, tuo kristittyjen kesken tavallinen, viaton ja sallittu, hengellisen rakkauden kaunis merkki.

Vaan tässä sisarussuudelmassa oli omituista se, että se juovutti Clemensin. Siinä mahtoi olla jotain väkevän, vaan suloisen viinin tapaista, tai jotain, vielä voimakkaampaa, sillä sen vaikutus ei ottanut heretäkseen, vaan eneni muiston ja mielikuvituksen kautta. Kun Clemens seuraavan kerran tuli tapaamaan Eusebiaa, hänen katseensa muistutti haaveksivaa rakastajaa, ja hän ikävöi sitä hurmauksen hetkeä, jolloin hartaus ja kuohuvat tunteet uudestaan pakottaisivat heidät luonnonvoiman mahdilla tuohon silmänräpäykselliseen, suloiseen yhdistymiseen.

Ja mitä useammin he uudistivat yhteiset hartaushetkensä, sitä lyhyemmän ajan tarvitsi tätä hurmauksen silmänräpäystä odottaa. Näytti siltä kuin harjoitus olisi auttanut sitä esille tulemaan. Viimein se tuli ennen rukousta ja ikäänkuin aloitti tämän. Clemens tuskin seisoi Eusebian budoarissa, ennenkuin tämä otti hänet vastaan syleilyllä, joka oli ylen lämmin ollakseen sisarellinen, ja johon Clemens vastasi intohimon täydellä hehkulla, — intohimon, jonka luonnetta hän käsitti väärin ja jota hän ei sen vuoksi hillinnyt.

Clemens oli vaipuneena ihastuksen mereen. Pyhän Johanneksen oli Eusebia sysännyt aivan syrjään, ja hänen ilmestyksensä kopioiminen jatkui niillä tunneilla, jotka siihen uhrattiin, paljoa nopeammin kuin ennen, sillä Clemens ei enää mietiskellyt jokaista sanaa, minkä kynällään jäljensi. Ulkonaista maailmaa hän tuskin enää näkikään, se oli hukkunut Eusebiaan, eikä Eusebia ollut hänestä mitään ulkonaista, vaan osa hänestä itsestään. Clemens oli nyt vihdoin päässyt siihen tilaan, johon hän oli pyrkinyt; maailma kiusauksineen ei ollut häneen nähden enää olemassa. Niin hänestä näytti, ja kaikkein vähimmin hän aavisti, että aistillisuus, jota hän tahtoi kuolettaa, nyt oli täyttänyt koko hänen elämänsä, että se hallitsi jokaista liikettä hänen sielussaan, jokaista veripisaraa hänen suonissaan.

Clemens oli ennen surrut sitä, ettei voinut pidättää eikä tehdä pysyväiseksi sitä mielen lentoa, jonka ihminen saa rukouksesta ja tutkistelemisesta. Kun hartauden jännitys höltyi, piti hän sitä jälleenlankeemuksena taivaasta maahan, Jumalasta maailmaan. Ja näitä jälleenlankeemuksia oli viime aikoina sattunut entistä useammin, hän ei tietänyt miksi, vaikka seikka oli helposti selitettävissä siten, että alituinen liikkuminen samojen kuvien ja ajatuksien piirissä, samoissa uudistuvissa hartaudenharjoituksissa viimein tylsistyttävät sielun, niin ettei se ole enää yhtä herkkä niiden vaikutuksille. Nyt sitä vastoin oli laita toinen. Clemens eli alituisessa innostuksessa; hartauden silmänräpäys oli tullut pysyväiseksi. Hänen hurskautensa oli löytänyt uuden ja voimakkaan kiihotuskeinon. Ne hymnit Maarialle, joita jo aikaisin laulettiin kristityssä kirkossa, tulivat hänen rakkaimmaksi lukemisekseen — ne sekä Salomon Korkea Veisu, jossa hän saattoi peilailla omat tunteensa ja löytää omat kokemuksensa taivaallisen leiman pyhittäminä. Clemensistä, joka ennen oli torjunut luotaan kaikki, mikä saattoi muistuttaa naisen olemassaoloa, oli nyt maailmankaikkeus, näkyväinen ja näkymätön, pukeutunut naisen muotoon. Maa oli Eusebia ja taivas oli Maaria. Hymnit sanoivat Maariaa kolminaisuuden sydämeksi. Sydämeen juuri rukous pyrkii, kääntyköön se sitte ihmisen tai jumalan puoleen. Oliko sitten ihmettä, että kaikki, luojasta hänen sotajoukkoihinsa asti, katosi Clemensin näkyvistä ja muuttui tuoksi pyhäksi immeksi?

Vaan Maarian kasvonpiirteet olivat hänen kuvitteluissaan samat kuin Eusebian, sillä mitään niitä ihanampaa, semmoisina kuin ne nyt olivat hänen silmissään, hän ei voinut lumota esiin.

Eusebia lahjoitti hänelle eräänä iltana kuvansa, joka oli maalattu norsunluulle eikä ollut suurempi kuin että hän saattoi pitää sitä povessaan. Siellä kuva sai paikkansa. Vaan yksin ollessaan hän otti sen esille ja katseli sitä kyllästymättä koskaan. Kun hän rukoili, niin hänen silmänsä olivat kuvaan kiintyneet, sillä eihän se ollut ainoastaan Eusebian, vaan myöskin Maarian kuva.

KAHDEKSAS LUKU.

Kryysanteus löytää poikansa.

Kaksi kuukautta oli kulunut Clemensin ensimäisestä käynnistä Eusebian luona.

Oli kuuma elokuun päivä. Kristityillä kesti yhä työtä Afroditen temppelillä. Rakennus oli valmistumaisillaan ja kiilteli komeine pylväsriveineen auringon paisteessa.

Työ oli sinä päivänä ollut tuskallista rasittavan helteen vuoksi. Ja sinä päivänä oli myös kaikkein ankarin tarkastusmies valvonut työtä. Tämä mies ei ollut pakana, vaan kristitty, mutta kristitty homouusialaista tunnustusta. Hän oli kadottanut sukulaisensa siinä vainossa, jonka homoiuusialaiset panivat toimeen Ateenassa Julianuksen valtaistuimelle-nousun aikoina. Kenties tämä muisto enensi hänen äänensä ankaruutta ja oli pannut ryhmyisen sauvan hänen käteensä. Oli miten oli, tätä sauvaa hän käytti ahkerasti työmiesten kasvatuskeinona, kun nämä, hiestyneinä ja vaivoista uupuneina, eivät suorittaneet tehtäväänsä niin riuskasti ja uutterasti kuin hän vaati, ja hänen vaatimuksillaan ei ollut kohtuutta eikä rajaa.

Nyt, keskipäivän kuumimmalla tunnilla, oli raatajille myönnetty lepohetki, ja heidän voi nähdä etsivän varjopaikkoja nauttiakseen ateriaansa.

Piispa Petros oli tänään, kuten usein, tullut vapaaehtoisesti työhön. Karkeaan ihonuttuun puettuna hän oli saapuvilla kaikkialla, missä raskainta työtä tehtiin ja tarkastusmiehen sauva nähtiin heiluvan ilmassa. Hänen tavattomat ruumiinvoimansa ihmetyttivät jouduttajaa, ja uutteruus, millä hän niitä käytti säästääksensä seurakuntalaisiaan kärsimyksistä, olisi lauhduttanut miehen mieltä, ellei auttaja samalla olisi ollut vihattavin kaikista homoiuusialaisista: heidän piispansa.

Lepohetken kestäessä piispa vetäytyi syrjään äsken rakennettuun varjoisaan temppelipylvähistöön. Siellä hän asteli edes takaisin syvissä mietteissään. Hän oli päivää ennen länsimailta tulleelta papilta saanut tietoja Roomasta. Sikäläinen piispa oli, kun sanantuoja lähti maailmankaupungista, vuoteen omana. Ei ollut luultava että tuo iäkäs mies voi pysyä enää kauan elossa, ja ne, jotka toivoivat hänen jälkeisekseen, jo sommittelivat juonia. Rooman homoiuusialainen seurakunta oli viime aikoina huomattavasti kasvanut. Ateenan piispan nimi oli tuttu ja rakas heidän kesken, ja he olivat vastaisessa vaalissa epäilemättä antavat äänensä hänelle.

Vaan Rooman homoiuusialaiset olivat homouusialaisiin verraten vielä pienenä vähemmistönä. Constantiuksen kuolema oli vaikuttanut, että kääntymykset jälkimäisestä tunnustuksesta edelliseen olivat vähentyneet. Petroksella ei ollut mitään toiveita tulla tällä kertaa valituksi. Vaan hän oli mies voimissaan, ja todennäköisesti hänellä oli vielä pitkä aika elettävänä. Jos joku homoiuusialainen keisari uudestaan pääsisi valtaistuimelle, niin kaikki muuttuisi Petroksen eduksi. Hänen nimensä oli jo tuttu Roomassa. Nyt täytyi vain väsymättömästi jatkaa siellä alettua kääntämistointa. Siihen tarvittavia rahavaroja ei hänellä ollut paljo; vaan se miltei hurja hartaus, jolla hänen puoluelaisensa häntä kannattivat, oli sitä mahtavampi liikevoima. Hän ei suinkaan aikonut luopua menestymisen toivosta. Hän ei voinut tyytyä vähempään kuin apostolin istuimeen, ja kun hän oli saavuttanut sen, niin hän oli myös kokoava maailman ohjakset käsiinsä.

Kaikki riippui lopulta Julianuksen hallitusajan pituudesta. Vaan Petros ei voinut muuta ajatella kuin että tämä oli pian loppuva. Ellei pakanallinen keisari menettänyt elämäänsä jossakin niistä vaaroista, jotka häntä sodassa ympäröivät, ja joille hän alati antautui alttiksi, niin hän oli ennen tai myöhemmin kaatuva jonkun salamurhaajan kautta. Olipa, sen tiesi Petros, hänen omassa henkivartiostossaankin kristittyjä, jotka väijyivät hänen henkeänsä. Taitava myrkynvalmistaja oli äsken saanut paikan keisarillisessa keittiössä. Tämänkin Petros tiesi Antiokeiassa olevien ystäviensä kautta. Valitettavasti Julianus söi sotamiesten yksinkertaista ruokaa eikä kuljettanut erityisiä kokkeja mukanansa sotaretkillään. Mutta kun hän kerran oli palannut sodasta, niin saattoi kyllä sattua tuolle omituiselle miehelle, joka yhdisti sotilaan ja filosofin kieltäymykset, että hän tahtoi maistaa taiteen sääntöjen mukaan valmistettua keisarillista ateriaa. Silloin oli hetki tullut äsken hankitulle, kokille ansaita itselleen taivaan ja maan suosio. Jos hänen onnistut saada keisari päiviltä pois, niin hänen nimeään siunattaisiin hiljaisuudessa; jos yritys tuli ilmi ja rangaistiin, niin Konstantinopolin patriarkka oli varmasti antava hänelle sijan pyhimysten säteilevässä piirissä. Erityinen päivä vuodessa oli saava nimensä martyyristä, ja tämä oli kaikkina aikoina oleva hurskasten kristittyjen kunnioituksen esineenä.

Vaan jos kaikki nämä juonet Antikristusta vastaan raukeisivat tyhjiin, niin Petros oli päättänyt katsoa mitä hän itse voi tehdä. Hän ajatteli kasvattipoikaansa, haaveksivaista nuorukaista. Hän saattaisi antaa tikarin Clemensin käteen. Tämä olisi empimättä uhraava itsensä kirkon asialle. Vaan tämän ajatuksen Petros heti hylkäsi, sillä hän toivoi kokonaan toista Clemensin persoonasta. Sitä paitsi oli, piispan alamaisissa toisiakin, eikä harvoja, sekä pappeja että maallikoita, joita voitiin käyttää samaan pyhään asiaan. Oli miten oli, Julianuksen elämä ei ollut kestävä kauan. Ellei Jumala itse suvainnut välittömästi panna rajaa hänen vaaralliselle elämälleen, niin se oli tapahtuva välillisesti jonkun oikeauskoisen avulla. Siitä ei ollut epäilemistä.

Tuskallako, vavistuksellako Petros katseli näitä ajatuksiaan silmiin? Ei, se taistelu, jonka päätös ratkaisi hänen elämänratansa, oli jo aikoja sitten suoritettu. Hänen päämääränsä oli varma. Huimaavaa korkeutta ei voitu saavuttaa, jos hän katseli niihin kuiluihin, joiden välitse hänen täytyi etsiä tiensä. Hän katseli päämääräänsä uskonnollisella ihastuksella eikä pitänyt häpeällisenä tekona, vaan nöyrästi tarjottuna uhrina sitä, että hän heitti siveellisen ihmisensä teurastettavaksi jumalansa alttarille. Jos Juudit, hän joka hyväilyllä ja suuteloilla juovutti Herran vihollisen, hän joka kiersi pehmeät käsivartensa sen kaulan ympäri, jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä leikkasi poikki — jos hän sittenkin ansaitsi ylistystä Israelin sankarittarena, niin saattoi Petros, kirkon sotilas, pitää päänsä pystyssä, sillä mitkä keinot hän valitsikin, yksi seikka oli varma: hän ei ollut koskaan teeskennellyt ystävyyttä vihollisilleen, ei koskaan hyväillyt sitä päätä, jonka aikoi hakata poikki.

Petros oli Ateenan vainojen aikana pitänyt huolta siitä, että Kryysanteus olisi ulkopuolella kaikkea vaaraa. Tämä hellyys filosofin henkeä kohtaan johtui niistä toiveista, jotka Petros oli rakentanut nuoreen kasvattipoikaansa. Clemens oli Kryysanteuksen ainoa poika ja kerran laillisesti siksi tunnustettava. Kysymyksenä oli vain aika, milloin sen piti tapahtua. Siihen iloon, joka odotti Kryysanteusta, kun hän sai takaisin kadotettuna pidetyn ja vielä kaivatun Filippoksen, täytyi sekaantua paljo katkeruutta kun hän havaitsi, että tämä poika oli kristitty ja pappi. Niin, jos Petros tunsi Kryysanteuksen, niin katkeruus ja tuska oli suuresti voittava ilon. Siinä olisi isku, joka koskisi hänen ylpeyteensä kovemmin kuin mikään muu. Clemensin uskonnolliseen vakaumukseen katsoen ei Petros pelännyt mitään tästä ilmitulosta. Hänen sielunsa oli kasvanut kiinni ankarimpaan oikeauskoisuuteen, eikä mikään seurustelu isän ja sisaren kanssa, eivät mitkään esimerkit, mitkään opetukset, mitkään rukoukset, mitkään uhkaukset voisi temmata sitä irti maaperästään. Petros oli aina säilyttävä valtansa Clemensin yli.

Petros oli varma siitä, että Kryysanteus, huolimatta inhostaan kaikkea kristityn nimellistä kohtaan, oli tunnustava Clemensin kadonneeksi Filippos pojakseen, nähtyään ne todistukset, jotka näyttivät todeksi tämän syntyperän. Vaan toista oli tunnustaa hänet pojakseen, toista taas tehdä hänet suunnattoman omaisuutensa perilliseksi. Oliko Kryysanteus tekevä tämänkin? Petros epäili, pätevistä syistä. Se olisi samaa kuin jättää se mahtava ase, jota hän niin hellittämättä käytti vanhan sivistyksen ja opin vihollisia vastaan — jättää se juuri samojen vihollisten käsiin, hänen omaa asiaansa vastaan käytettäväksi. Ne vastakohdat, joita välttämättömästi täytyi ilmautua isän ja pojan välille, saattoivat myös heikontaa, jopa kenties tukeuttaakin isällisen tunteen. Ja olihan sellaisen pojan rinnalla vielä tytär, jolla yksin oli tähän asti ollut oikeutta perintöön, — jolla oli isänsä koko rakkaus ja joka ansaitsi sen. Petros oli kuullut huhun, että Kryysanteus oli tehnyt perintösäännöksen, jossa oli määrännyt puolet omaisuudestaan Hermionelle, puolet Akadeemian filosofikoululle. Tämä huhu oli jälkimäiseltäkin osaltaan todennäköinen, sillä vanhoista ajoista oli rikkaiden Ateenalaisten ollut tapana tehdä perintösäännöksiä tämän opiston hyväksi, ja Kryysanteuksella oli siihen sitä suurempi syy, kun hän oli sen tukipylväs, oli Platoonin seuraajia sen oppituolilla ja näki Akadeemiassa vanhan opin, sivistyksen ja filosofian mahtavimman tuen. Mitä tuli Petroksen tehdä? Hänestä oli ylen tärkeätä, että Clemens peri Kryysanteuksen omaisuuden, sillä Clemensin käsistä se joutuisi ennen pitkää Petroksen omiin käsiin, ja kun tämä kerran oli sen omistaja, niin ei mikään valta maan päällä voinut häntä estää pääsemästä Rooman piispanistuimelle, kunhan valtakunnan valtikka oli joutunut odotetun homoiuusialaisen keisarin käteen.

Sittenkuin tämmöinen onnellinen hallitsijanvaihdos oli tapahtunut — ja Petroksen käsityksen mukaan sen täytyi tapahtua — hän saattoi varmasti toivoa että perintökysymys oli ratkaistava hänen edukseen. Sillä joko Kryysanteus pani Clemensin perillisekseen tai ei — kun hän vain oli tunnustanut hänet pojakseen, niin ei homoiuusialainen keisari missään tapauksessa epäilisi jättää hänen omaisuuttaan nuorelle papille, jonka kautta se ennemmin tai myöhemmin joutuisi kristillisen kirkon välittömään tai välilliseen haltuun.

Clemens luultavasti ei tullut pitkäikäiseksi. Hänen ruumiillinen majansa oli heikko, hänen sieluelämänsä viittasi aikaiseen poislähtöön, hänen taipumuksensa mystiikkaan edisti hänen elämänsä öljyn kulumista, välttämättömät eripuraisuudet isän kanssa, ristiriitaiset tunteet, joille hänen ja isän väli oli paneva hänet alttiiksi, olivat hänen kuolemaansa jouduttavat. Sen jälkeen oli Petroksen oleva aika tuoda esille Clemensin kirjoittama ja hänen haltuunsa antama jälkisääntö, joka tosin määräsi kirkon hänen perillisekseen, vaan Petroksen, hänen kasvatusisänsä, pääoman yksinvaltiaaksi hoitajaksi.

Siihen aikaan oli vielä olemassa vanha laki, jonka mukaan tyttäret eivät saaneet periä. Tämä laki oli liian tyly, ettei olisi ajan pitkään joutunut unohduksiin; ainakin oli yhä enemmin lakattu sitä noudattamasta. Vaan Petrokselle oli kylläksi, että laki oli olemassa; sen sovittamisesta Hermioneen hän aikoi itse pitää huolta. Vaan jos Kryysanteus tyttärensä eduksi oli ryhtynyt johonkin erityiseen toimenpiteeseen, niin uskoi Petros varmasti, että hän oli sen peruuttava tai rajoittava, saatuaan sen odottamattoman tiedon, että hänen tyttärensä puolisokin oli kristitty.

Petros oli aikonut Kryysanteukselle antaa tämän odottamattoman tiedon hänen tyttärensä hääpäivänä, joka ei nyt enää saattanut olla kaukana, sillä Hermionen ja Karmideen kihlajaiset oli jo vietetty.

Karmides, sanoi piispa itsekseen, oli ase, jolla Herra; Petroksen kautta, oli vielä muun rangaistuksen lisäksi rankaiseva pääpakanaa ja hänen tytärtään. Hermione rakasti häntä eikä Kryysanteus voisi tehdä heidän yhteyttään tyhjäksi, sittenkun avioliiton irroittamaton side oli kerran solmittu. Vaan kuinka onnettomaksi tämän liiton täytyi tulla, kun Karmides oli huomannut pettyneensä varsinaisessa tarkoitusperässään: hävinneen taloudellisen asemansa parantamisessa!

Hänen taipumuksensa Hermionea kohtaan oli kylmenevä ja muuttuva siksi nurjaksi mieleksi, joka on sellaisen onnistumattoman hankkeen luonnollinen hedelmä. Hänen halunsa irstailuun oli sitä vastoin heräävä, jos Petros oikein tunsi Karmideensa. Kuinka voisi Hermione kestää sellaisen avioliiton taakkaa? Hänen sielunsa täytyi taakan alla joko taipua tai murtua. Edellisessä tapauksessa — maahan masentuneena, toivotonna ja kärsivänä — hän ei kauan voisi hyljätä ainoata lohdutusta, mikä sellaisessa tilassa on olemassa. Hän ei voisi vastustaa Petroksen kaunopuheliaisuutta. Hän kuuntelisi Evankeliumia ja kääntyisi.

Silloin Kryysanteuksen tytär, samoin kuin hänen poikansakin, olisi kristillisen kirkon jäsen. Kristinuskon kiivas vihollinen olisi nöyryytetty. Hän jäisi seisomaan kuin kuorittu puu, josta oksat on taitettu.

Jälkimäisessä tapauksessa Hermione pian kuihtuisi ja kuolisi kuin myrskyn taittama kukka.

Kummassakaan tapauksessa ei piispan toiveilla Kryysanteuksen omaisuuteen nähden ollut Hermionen puolelta mitään pelättävää.

Petros pelkäsi ainoastaan yhtä — että Kryysanteus kuolisi, ennenkuin Filippos olisi tuotu esiin pimeydestä ja tunnustettu hänen pojakseen.

Petroksella oli pätevät syyt salata Clemensin syntyperä, niin kauan kuin Julianus oli Rooman valtakunnan keisari ja valta pakanallisen puolueen käsissä.

Vasta kun keisarina oli mies, jonka hurskas mieli osasi alistaa maallisen oikeuden kirkon ja opin pyhien etujen alle, oli viisasta astua tämä tärkeä askel. Sillä nykyisissä oloissa tosiaankin ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan luultavaakin, että Petros, jos asia liian aikaiseen tulisi ilmi, virastaan huolimatta tulisi syytetyksi ja tuomituksi karanneena orjana ja lapsenvarkaana.

Sillä tuomari, jonka järkeä pakanallinen pimeys sokaisi, ei tietysti ottaisi ollenkaan lukuun sitä seikkaa, että lapsi varastettiin siinä jalossa tarkoituksessa että sen sielu pelastettaisiin kadotuksesta.

Vielä vähemmin sellainen tuomari kykenisi ymmärtämään että, vaikka tarkoitus olisikin ollut toinen eikä ollenkaan niin jalo — vaikka se vallan yksinkertaisesti olisi ollut toivo anastaa Kryysanteuksen omaisuus — sen pitäisi kuitenkin riittämän puhdistamaan syytettyä, kun tämä teollaan ei ollut tarkoittanut yksistään omaa hyötyänsä, vaan myöskin pyhän, yhteisen kirkon etua.

Tästä voi arvata, kuinka hartaasti Petros odotti päivää, joka toi tiedon Julianuksen kuolemasta.

Näitä Petros mietti kulkiessaan edestakaisin temppelin pylväskäytävässä. Hän ei välittänyt tarkastusmiehen kellosta, kun tämä antoi merkin, että työmiesten lepohetki oli lopussa. Vapaaehtoisena osanottajana uskonveljiensä vaivoihin hänellä oli vapaus saapua työhön milloin häntä miellytti.

Hänen mietteensä keskeytyivät vasta jonkun aikaa sen jälkeen, kun hän sattumalta ulos kadulle katsahtaessaan näki Kryysanteuksen ja Hermionen, jotka lähestyivät paikkaa.

Samassa hän kuuli pylvähistön toiselta puolen, missä oltiin työssä, huudon ja äänten hälinän. Hän lähti pylvähistöstä katsomaan mitä oli tekeillä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli Clemens, joka luultavasti oli sinne tullut häntä tapaamaan. Esilukijan posket olivat vihan punassa, ja hän käyttäytyi kuin olisi vaatinut jonkun taisteluun. Kaikki läsnäolevat katselivat häntä tai kappaleen matkaa hänestä olevaa tarkastusmiestä, joka oli nostanut molemmat kätensä päälaelleen; siinä oli haava, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.

Clemens, joka oli tullut tapaamaan kasvatusisäänsä, oli saapuessaan nähnyt tarkastusmiehen taasen menettelevän julmasti ja harminsa vimmassa tarttunut kiveen ja viskannut sillä vääräuskolaista päähän.

— Pakene! Pian pois täältä! huusivat lähinnä seisovat homoiuusialaiset nuorelle papille.

Toisia kokoutui haavoittuneen tarkastusmiehen ympärille.

— Clemens, mitä olet tehnyt? huudahti Petros kauhistuneena. — Kiiruhda täältä … Eufeemioksen luo, ja pysy siellä piilossa.

Vaan Clemensillä ei ollut malttia totella piispan kehotusta. Vihaan sekautui hänen oman tekonsa synnyttämä hämmästys. Petros tarttui hänen käteensä ja aikoi, käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä, kiireesti viedä hänet syrjään, kun muuan mies, joka jonkun matkan päästä oli nähnyt kohtauksen, riensi esille ja esti hänen aikeensa. Se oli Kimoon, epäilijä-filosofi. Hän tarttui toisella kädellään Clemensin mantteliin, toisella piispan ihonuttuun ja koetti pidättää heitä huutaen:

— Ei, ei, rauhoittukaa, hyvät ystävät! Miksi teillä on niin kiire? Liike on vain näennäistä, eikä siis maksa vaivaa hätiköidä.

Ja kun Petros voimakkaalla sysäyksellä vapautti itsensä ja Clemensin Kimoonista, niin että tämä kellistyi maahan, niin kaadettu huusi keuhkojensa koko voimalla:

— Murhaaja, rosvo! Apua, apua! Kaikki kunnon kansalaiset tänne!

Tarkastusmies, joka nyt oli ehtinyt tointua, oli kiirehtinyt esiin ja tarttunut lujasti nuoreen rikolliseen estääkseen häntä pakoon pääsemästä. Jaloittelevat kansalaiset, joita huudot olivat houkutelleet paikalle, auttoivat häntä. Petros näki että oli mahdotonta pelastaa Clemensiä. Hän päästi pojan käsivarren, ja kun huomasi Kryysanteuksen ja Hermionen, jotka nyt olivat ennättäneet paikalle, hän vetäytyi takaisin temppelin pylvähistöön, katsellakseen sieltä kohtauksen kehittymistä.

Tarkastusmiehen veriset kasvot kertoivat Kryysanteukselle heti, että väkivaltaa oli harjoitettu. Hän jätti Hermionen, joka seisahtui vähän matkan päähän, ja kiirehti paikalle ottamaan selkoa asiasta. Tarkastusmiestä oli heitetty kivellä; Kimoon ja muut olivat nähneet, että nuori kristitty pappi oli sen viskannut selvästi johonkin tähdäten. Kimoon, joka todistajana oli olevinaan sangen tärkeä henkilö, väitti mitä varmimmasti, ettei onnettomuus ollut tapahtunut vahingosta, vaan aikomuksesta. Se oli vallan selvään huomattu rikollisen muodosta ja liikkeestä, kun hän otti kiven maasta ja viskasi sen. Kuitenkin Kimoon lisäsi, että hän tässä puhui aivan aistilliselta näkökannalta. Omasta puolestaan hän epäili oliko mitään kiveä olemassa koko maailmassa, ja, jos sitä oli olemassa, voitiinko sitä heittää, sillä saattoihan kaikki liikunta olla mahdollisesti ainoastaan erehdyttävää harhanäköä.

Kryysanteus käänsi Kimoonille selkänsä kuuntelematta hänen lörpötystään. Hän hämmästyi huomattavasti, kun näki, kuka syytetty oli.

Muistettanee, että Hermione oli päättänyt Teodooroksen kautta hankkia tietoja Clemensin elämänvaiheista. Vaan Teodooros oli pian sen jälkeen kun kertomamme kohtaus tapahtui hänen ja Hermionen välillä, lähtenyt pois Ateenasta, mennäkseen katsomaan sitä novatianolaisten ja donatolaisten uutisasutusta, jonka Kryysanteus oli perustanut Suunionin vuoriseutuihin. Vasta edellisenä päivänä Teodooros oli palannut Ateenaan ja kiiruhtanut Kryysanteuksen luo tuomaan hänelle ilahuttavia tietoja uutisasumuksen kukoistavasta ja onnellisesta tilasta. Hermione, joka uudessa onnessaan ei ollut unohtanut nuorta esilukijaa, oli silloin tiedustellut Teodoorokselta Clemensin aikaisempia elämänvaiheita. Teodooros tiesi siinä kohden ainoastaan sen, että Clemens oli löytölapsi, joka jo vakahaisena oli saanut Petroksen kasvatusisäkseen.

Tämä tieto riitti vahvistamaan Hermionen aavistuksen. Hämmästyneenä hän riensi isänsä luo ja ilmoitti tälle, mitä oli aavistanut ja mitä oli kuullut Teodoorokselta.

Tämä tapahtui illalla, ja seuraavana päivänä oli Kryysanteus tyttärineen lähtenyt Peiraieuksen edustalla olevasta maakartanostaan kaupunkiin Clemensiä hakemaan.

He tulivat nyt juuri Skamboonidailta, josta olivat löytäneet homoiuusialaisten piispan asunnon, tapaamatta häntä tai Clemensiä kotoa.

Sen jälkeen he olivat tulleet Afroditen temppelille toivoen sieltä löytävänsä molemmat tai jommankumman niiden kristittyjen joukosta, joita käytettiin temppelin rakennukseen.

Nähtyään ettei tarkastusmiehen haava ollut vaarallinen, Kryysanteus kääntyi Clemensin puoleen kysyen:

— Oletko syypää siihen, mistä sinua syytetään?

— Olen, vastasi Clemens ylpeästi. — Minä heitin kiven. Hän on vääräuskoinen, tuo mies, ja minä näin, että hän rääkkäsi oikeauskoista.

— Jos niin on laita, niin hän pannaan toimestaan pois ja rangaistaan, sanoi Kryysanteus. Sinun olisi tullut kääntyä minun puoleeni ja syyttää häntä. Sen sijaan olet harjoittanut omaa kostoa, jota lain täytyy tuomita. Ajattele, nuori pappi, kuinka helposti olisi voinut tapahtua, että olisit tappanut hänet. Sinä saattaisit tällä hetkellä seisoa edessäni murhaajana.

— Mitä sitte? keskeytti Clemens. — Luuletko että olisin hävennyt sitä? Kun minä viskasin kiven, oli aikomukseni tappaa hänet. Tee nyt minulle mitä tahdot. Minä en pelkää sinua.

— Onneton, sanoi Kryysanteus vaaleten ja katsahtaen ympärillä seisoviin, jotka kuulivat tämän vaarallisen tunnustuksen; — sinun ymmärryksesi on sekaisin. Et ole vastuukykyinen sanoistasi… Hyvät ystävät, jatkoi hän kuulijoille, — tämä poika ei tiedä, mitä puhuu.

— Minä tiedän sen liiankin hyvin, te Egyptiläiset, jotka ahdistatte Israelia. Te pakotatte meitä, kuten muinoin, vetämään kiviä Faraolle. Teidän työnjohtajanne rääkkäävät meitä. Vaan ne, jotka panevat kätensä Herran kansan päälle, ovat vikapäitä kuolemaan. Mooses tappoi egyptiläisen miehen, joka rääkkäsi hänen kansalaistaan. Hän oli sama Mooses, joka antoi meille pyhän lain. Ja sanoessaan: älä tapa, hän ei suinkaan pannut vääräuskolaisia eikä uskottomia tämän käskyn turviin, sillä muuten hän olisi tuominnut itsensä. Meidän ja teidän välillämme on sota elämästä ja kuolemasta. Te tuhoatte meidät tai me teidät. Vaan meidän asiamme on Herran, ja voitto on Herran kädessä…

— Missä sinun kasvatusisäsi on? kysyi Kryysanteus, keskeyttäen Clemensin hurjan sanatulvan.

— Tarkoitatko Petrosta, jota he sanovat piispakseen? kysäisi Kimoon.

— Niin, Petrosta.

— No niin, puhuakseni nyt epäfilosofiselta kannalta ja jättämällä syrjään perusteelliset epäilykseni avaruuden, ajan ja liikkeen todellisuudesta — hän oli äsken tässä, ja minä tahdon ilmoittaa sinulle, hyvä Kryysanteus, että hän on yhtä syyllinen kuin tämä poikakin. Ajattelepas vaan: hän uskalsi lyödä Ateenan vapaan kansalaisen maahan, kun tämä, täynnä palavaa lain ja turvallisuuden harrastusta, koetti estää nuorta rikollista pääsemästä pakoon. Siitä asiasta tulee eri juttu, niin totta kuin nimeni on Kimoon. Tuossa hän muutoin itse tulee. Hän ei voi kieltää, sillä nämä ystäväni saattavat todistaa hänen käytöksensä.

Petros astui nyt esiin tyynen näköisenä, tervehti Kryysanteusta ja sanoi:

— Tämä nuorukainen on kasvattipoikani. Hän on tehnyt itsensä syypääksi äkkipikaiseen ja vaaralliseen tekoon. Minä tulin paikalle juuri sen tapahduttua. Mitä aiot tehdä hänelle? Haastatko hänet oikeuden eteen vai sallitko minun sopia haavoitetun kanssa ja rangaista hairahtunutta poikaani sillä tavalla, jota minä hänen esimiehenään ja isällisenä holhoojanaan olen velvollinen käyttämään? Voin vakuuttaa sinulle, että kirkon kuritus on maallista lakia ankarampi. Hän ei ole jäävä sen vuoksi rankaisematta, jos sinä, armahtaen hänen nuoruuttaan, jätät hänet minun käsiini.

— Sinun käsiisi? Sinun, joka olet kasvattanut tämän nuorukaisen näin vaarallisiin periaatteisiin?

— Hyvä arkontti, on kovaa panna opettaja vastaamaan jokaisesta sanasta, minkä oppilas laskee…

— Aika on todellakin tullut tutkia lähemmältä niitä oppeja, joita te saarnaatte pimeydessä. Se suvaitsevaisuus, jota keisari on osoittanut teille, ei ole enää paikallaan, kun tulee ilmi, että te hyväksytte ja levitätte sellaista siveysoppia, joka uhkaa yhteiskuntaa. Tahdon, että sinä kasvattipoikasi kanssa seuraat minua kotiin. Minä olin sinua ja häntä hakemassa erään tärkeän asian vuoksi, kun tämä kohtaus veti huomioni puoleensa. Toisen asian voi nyt yhdistää toiseen. Ne koskevat molemmat sinun kasvattipoikaasi.

Petros vaaleni huomattavasti kuullessaan nämä sanat. Vaan hän voitti pian hämmästyksensä ja sanoi tyynesti:

— Tottelen käskyjäsi. — Sen jälkeen hän kääntyi Clemensiin ja kehotti häntä seuraamaan itseään.

— Minne menemme, isä? kysyi esilukija, jonka koko olennosta näkyi kuumeentapainen jännitys.

— Kryysanteuksen taloon.

— Miksi hänen luokseen emmekä oikeuteen tai vankeuteen? Mitä minulla on Kryysanteuksen kanssa tekemistä? En tahdo astua hänen kynnyksensä yli.

— Clemens, kuiskasi piispa — sinä et ole tänään itsesi kaltainen. Älä unohda velvollisuuttasi minua kohtaan! Tärkeä hetki on ehkä tulossa. Hillitse itsesi, ja vaikka mitä tapahtuu, niin älä kiellä sitä rakkautta, joka asuu sydämessäsi lapsuutesi holhoojaa kohtaan.

— Isä, koetan olla tyyni.

Kryysanteus palasi Hermionen luo. Heidän lähtiessään paikalta ja kulkiessaan Tripodikadulle, hän kertoi hänelle mitä oli tapahtunut temppelin edustalla, ja mikä Clemensin osuus asiassa oli.

Petros ja Clemens seurasivat heitä jonkun matkan päässä; heidän ympärillään kulki joukko uteliaita, jotka olivat nähneet yllä kerrotun tapauksen.

Petros jatkoi, tarttuen Clemensin käteen:

— On kenties tulossa kokonaan toista kuin odotat, Clemens. Minä en nyt tarkoita rangaistusta äkkipikaisesta teostasi: Tämä on verrattain vähäpätöistä…

— Ole huoleti, minä en pelkää ollenkaan…

— Mutta mahdollista on, että luottamuksesi minuun pannaan mitä kovimmalle koetukselle. Minä rukoilemalla rukoilen sinua sen vuoksi: ole luja, poikani! Älä salli vallata mieltäsi!

— Oi, kuinka voit epäillä minun luottamustani ja kunnioitustani? Missä on se valta maailmassa, joka voi sitä järkyttää?

— Ja kuitenkin sanon sinulle, Clemens: on mahdollista, että minä jonakuna hetkenä seison silmiesi edessä rikollisena miehenä, onnesi vihollisena…

— Se on mahdotonta, isä.

— Tahdon toivoa sitä. Silloin menen, tapahtui mitä tapahtui, voittoon enkä tappioon.

Kun oli saavuttu Kryysanteuksen taloon Tripodikadulle, niin Hermione meni isänsä pyynnöstä kamariinsa odottamaan keskustelun päätöstä. Clemens jätettiin aulaan. Kryysanteus käski Petrosta tulemaan ylikertaan syrjäiseen huoneeseen.

Sillä aikaa Petros oli tehnyt päätöksensä. Jos asia, johon Kryysanteus oli viitannut, todellakin oli se, jota piispa aavisti, niin ei tullut hämmästyä epäsuotuisaa sallimusta, vaan pakottaa se menemään Petroksen puolelle.

Kun molemmat miehet olivat kahden kesken Kryysanteuksen työhuoneessa, niin Petros ensimäisenä ryhtyi puhumaan.

— En mielelläni astu sinun taloosi, arkontti. Sinun kuviesi ja kirjojesi näkeminen sopii yhtä vähän minun silmilleni, kuin karkeat sandaalini sopivat tälle kauniille lattialle. Vaan kun en ota niitä jaloistani kirkossa, niin saat antaa anteeksi, etten riisu niitä täälläkään sinun luonasi.

— Kas tänne, sanoi Kryysanteus ja osoitti ovea, joka vei balkongille. — Istahtakaamme tuonne ulos. Siellä ei silmiäsi vaivaa mikään, mikä häiritsisi sinua kuuntelemasta tarkkaan sanojani, ja siellä tulee päivän kirkas valo sinun kasvoillesi.

— Älä pelkää. Minä olen pimeässä sama kuin kirkkaimmassa päivän valossakin, sanoi Petros, seuratessaan Kryysanteusta balkongille. — Meidänhän oli puhuttava kahdesta Clemens poikaani koskevasta asiasta. Toisen minä tiedän ja olen pahoillani siitä. Toista en tiedä. Jos tahdot tietoja hänestä, niin kysy vain. Tunnen hänet hänen aikaisimmasta lapsuudestansa ja olen valmis ilmaisemaan sinulle kaikki, mitä tiedän.

— Se on hyvä, sanoi Kryysanteus luoden piispaan läpitunkevan katseen, jonka tämä tyynenä kesti. — Olen kuullut sanottavan että Clemens on löytölapsi. Onko niin?

— On.

— Kuinka hän joutui käsiisi?

— Sen henkilön kautta, joka hänet löysi ja otti huostaansa.

— Tiedät ehkä, että minä itse olen kadottanut pojan. On seitsemäntoista vuotta siitä kun hän katosi, en tiedä millä tavalla, vaan samall'aikaa katosi talostani myös kaksi orjaa, jotka olivat isä ja poika. Ne ihmiset olivat kristittyjä, ja on luultavaa, että he hänet ryöstivät. Voit tästä käsittää, millä silmillä minä katselin kasvattipoikaasi aina siitä päivästä asti, jolloin sain tietää hänen olevan löytölapsi, jo senkin vuoksi, että hän ulkomuodosta päättäen on samanikäinen, kuin minun onneton Filippokseni olisi, jos vielä eläisi.

— Minä käsitän tunteesi täydellisesti, sanoi Petros, — ja surkuttelen onnettomuuttasi, vaan arvelen, että se yksinomaisesti kohtaa sinua eikä poikaasi, jos totta on, että kristityt ovat hänet ryöstäneet. Tämä on puhuttu minun kannaltani, Kryysanteus. Sitä vastoin olisin pitänyt häntä sangen onnettomana, jos hän olisi jäänyt sinun hoitoosi ja sinä olisit kasvattanut hänestä jumalallisen ilmestyksen vihollisen. Jos se ajatus voi lohduttaa sinua, että he ovat vieneet hänet pois jalossa tarkoituksessa ja että ovat pitäneet hänestä hellintä huolta mitä ovat voineet, niin salli minun vakuuttaa sinulle että niin on tapahtunut, sillä minä tunnen uskonveljeni.

— Sinun sanasi tukevat luuloani, että molemmat orjat veivät poikani…

— Se on minunkin vakaumukseni.

— Onneton oppi, joka hämmentää yksinkertaisimmatkin oikeudenkäsitteet, irroittaa perhesiteet ja särkee maailman! Vaan jättäkäämme syrjään erilaiset mielipiteemme! Haluan saada tarkempia tietoja Clemensistä, sillä aavistus, kenties eksyttävä, vaan luonnollinen minun asemassani, houkuttelee minua luulemaan, että hän on minun poikani.

— Sanotpa jotakin!… Kuinka ihmeellistä, ettei tämä ajatus jo aikoja sitten ole syntynyt minussakin! Vaan löytölapsien luku on vielä meidän päivinämme niin suuri, ettei meidän, asiata tarkemmin punnitessamme, tarvitse sitä ihmetellä. Constantius kielsi tuon hirmuisen lasten hylkäämisen. Sitä tapaa kestää kuitenkin vielä nytkin, vaan pidä mielessäsi, Kryysanteus: me kristityt emme koskaan tee itseämme syyllisiksi semmoiseen häpeälliseen rikokseen Jumalaa ja luontoa vastaan.

— Kuinka vanha kasvattipoikasi oli, kun sait hänet hänen ensimäiseltä hoitajaltaan?

— Hän näytti olevan noin kolmen vuoden vanha.

— Kuka se mies oli, jolta hänet sait?

— Muuan orja Ateenasta.

— Oi laupiaat jumalat! Olisiko tämä Clemens todellakin minun poikani Filippos!… Petros, jatkoi Kryysanteus, — kerro kaikki mitä tiedät siitä miehestä äläkä salaa mitään. Näköjään vähäpätöisin pikkuseikka voi johtaa meidät oikeille jäljille, voi vahvistaa tai tehdä tyhjäksi sen arvelun, jonka sanasi tekevät todennäköiseksi.

— Valitettavasti, arvon arkontti, vaadit enempää kuin voin täyttää. Kysymyksessä oleva mies makasi kuolinvuoteellaan, kun hän uskoi Clemensin minun haltuuni, ja se mitä hän ilmoitti minulle, oli vähäpätöistä ja kerrottiin ripissä, jonka pyhyyttä ei saa rikkoa.

— Missä silloin oleskelit?

— Antiokeiassa, jossa opiskelin pyhää jumaluusoppiamme.

— Ja mies oli orja Ateenasta?

— Oli.

— Ja hän ilmoitti, että lapsi, jonka uskoi sinulle, oli löytölapsi?

— Hän sanoi jotakin muutakin, jota en saa kertoa. Oli miten oli, hän oli pelastanut tuon pienen olennon hukkumasta … luultavasti vanhan opin liejuun.

— Sinulla ei siis ole muita tietoja minulle ilmaistavana?

— Kyllä, vielä yksi seikka, joka kenties on suuremman arvoinen kuin kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka sain kuolevalta orjalta.

— No?

— Muistona Clemensin lapsuudesta, ja tärkeänä, koska se voi auttaa saamaan hänen sukunsa selville, olen säilyttänyt erästä vaatetta, joka alkujaan näyttää olleen kehdonpeite. Se on kallista ainetta, ja sen keskellä on taiteellisesti kudottuna Meduusan pää. Voitko muistaa, että pojallasi oli sellaista?

— Missä säilytät sitä peittoa?

— Kotonani.

— Hyvä. Me tarkastamme sitä siellä. Mitä nyt olet sanonut, on omiaan haihduttamaan viimeisenkin epäilyni siitä, olenko Clemensissä löytänyt poikani Filippoksen. Ensimäinen aavistus heräsi tyttäressäni, kun hän näki hänet ja kummasteli hänen yhdennäköisyyttään puolisovainajani, heidän yhteisen äitinsä Elpiniiken kuvan kanssa.

— Elpiniike? Sanotko, että tämä oli hänen nimensä?

— Niin.

— Elpiniike, Hermogeneen tytär?

— Niin.

— Tämä nimi on vaatteeseen kudottu, sanoi Petros. — Jokainen epäilys on siis kadonnut. Toivotan sinulle onnea, että olet löytänyt poikasi, jota niin kauan olet surrut kadonneeksi.

— Niin, ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen.

— Vaan samalla kuin onnittelen sinua, jatkoi Petros, täytyy minun surkutella itseäni, sillä se minkä sinä voitat, on minulle tappio. Tähän asti olen minä yksin saanut hänen hellyytensä, nyt minun täytyy se jakaa sinun kanssasi. Veriyhteys on pitävä puolensa, ja se voi tuskin tapahtua muulla tavoin, kuin että henkinen side joka yhdistää hänet minuun käy höllemmäksi. Minä olen rakastanut Clemensiä ja rakastan häntä vielä, niinkuin hän olisi oma poikani. Kaikki mitä hänen onnekseen olen voinut tehdä, se on tehty. Tiedän, että meillä on hyvin erilainen käsitys ihmisen onnen ehdoista, ja että se autuudentie, jolle minä olen Clemensin vienyt, ja jolla hän minun rinnallani vilpittömästi on vaeltanut, on päinvastainen sille, jota sinä itse olisit hänelle osoittanut. Vaan minun hyvä tarkoitukseni näkyy menettelytavastani ja sitä sinun ei pitäisi arvostella väärin. Minä toivon että tunnustat sen, kun jätän Clemensin käsiisi. Se on ainoa palkkio, jota vaadin siitä, että otin hänet turviini, kun hän oli turvaton lapsi, ja sitä et saata minulta kieltää.

— Meidän tulee ensin, siinä määrässä kuin on mahdollista, tulla vakuutetuiksi, ettei mitään erehdystä tapahdu. Sitte katsotaan, kuinka oikeutettu sinun vaatimuksesi on. Minun ei tee mieli myöntää sitä heti oikeutetuksi. Sallitko, piispa, että teen muutamia kysymyksiä oman elämäsi vaiheista?

— Miksi en?

— Olet näköäsi kymmenkunta vuotta nuorempi minua. Missä olet syntynyt?

— Efesoksessa, kristityistä vanhemmista, vastasi Petros. — Isäni oli halpa käsityöläinen, vaan hänen muistonsa elää minun siunauksessani. Uutteralla työllä hän oli koonnut pienen summan, jolla hän tuki minua sillä pyhällä, mutta kieltäymisten kivityksellä lasketulla tiellä, jonka olin vapaasta taipumuksesta valinnut ja jota olen kulkenut, kunnes olen tullut siksi, mikä olen: Ateenan piispaksi ja halvaksi Herran palvelijaksi. Siinä lyhykäisesti kerrottuna minun elämäkertani.

Kryysanteus kyseli häneltä vielä hänen isänsä nimeä ja sukua, käsityötä, millä tämä oli elättänyt itsensä, milloin hän kuoli j.n.e., — joihin kaikkiin kysymyksiin piispa vastasi; sen jälkeen Kryysanteus sanoi haluavansa, että heti mentäisiin Skamboonidaihin Petroksen asuntoon katsomaan tuota merkillistä kehdonpeitettä.

Clemens, joka aulassa oli odottanut keskustelun päätöstä, sai käskyn seurata heitä. Hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, mitä asia koski.

Kun he olivat tulleet piispan asuntoon, ja tämä otti kätköistään esille huolellisesti säilytetyn vaatteen, niin Clemens suuresti ihmetteli mitä se merkitsi, ja hänen ihmettelynsä muuttui levottomaksi aavistukseksi, kun Kryysanteus visusti tarkasteli tätä jäännöstä hänen salaperäisestä lapsuudestaan ja lopuksi ilmoitti että hän tunsi sen, ja että vaatteeseen kudottu nimi poisti kaiken erehdyksen vaaran.

— Minä muistan nyt, sanoi Petros, — että Clemensillä lapsuudessaan oli myös kaulakoriste, amuletti tai jotain sellaista. Vaan minä viskasin sen pois, kun näin että sen kuvioilla oli pakanallinen merkitys. Siinä oli kolme naista työssä värttinän ympärillä; niiden piti luultavasti kuvaileman kohtalon jumalattaria…

— Tämäkin sopii, huudahti Kryysanteus. — Tyttärelläni on aivan yhtäläinen koriste. Suvussani oli vanhoista ajoista asti tapana, että lapset saivat sellaisen… Ja mitä kauvemmin katselen tätä nuorukaista, sitä selvemmin huomaan hänen kasvoissaan puolisovainajani unohtumattomat kasvonpiirteet. Sydämeni sanoo, että se on hän. Voi sitä miestä, joka ensin ryösti hänet hänen isältänsä! Clemens, jatkoi Kryysanteus, — sillä minun täytyy puhutella sinua tällä nimellä, koska et vielä tunne muuta … minä olen tänään löytänyt poikani, jota kauan olen surrut kadotetuksi.

Ääni, jolla Kryysanteus lausui nämä sanat, ilmaisi sydämellistä hellyyttä, joka hillitsi itseään, koska se epäili kohtaisiko se vastatunnetta. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja tahtoi painaa häntä rintaansa; vaan Clemens irroitti itsensä ja vetäytyi taaksepäin hämmästys ja epäilys kasvoillaan.

Hän loi kysyvän katseen kasvatusisäänsä, ja kun tämä oli vaiti, niin hän huudahti:

— Se ei ole mahdollista. Olisiko tämä mies, jota olet opettanut minut vihaamaan, minun isäni?

— Poikani, sanoi piispa, — Jumala on tahtonut, että syntyperäsi, joka tähän asti on minullekin ollut salaisuus, nyt on tullut ilmi. Se hetki, jota joka päivä olet ikävöinyt, on nyt tullut… Älä kummastele, Kryysanteus, hänen käytöstään! Hän ei ole odottanut tällaista tietoa; älä siis ihmettele, että hämmästys voittaa hänessä ilon.

— Ei, jatkoi Clemens hetken vaiti oltuaan, — minä en usko sitä. Se ei ole vielä todistettu että tuo mies on minun isäni, ja ennenkuin tämä asia on täydellisesti näytetty toteen en tahdo tunnustaa häntä siksi. Häntä, joka vainoo uskoani ja kieltää jumalallisen ilmestyksen!

— Clemens, sanoi piispa, — mitään epäilystä ei ole enää siitä, että olet Kryysanteuksesta löytänyt sen, joka antoi sinulle elämän. Syleile häntä ja kiitä Jumalaa, joka vihdoinkin on täyttänyt hartaamman toiveesi: että saisit tuntea vanhempasi.

— Ei, mitä tekemistä minulla on tuon miehen kanssa? Sinä kuulet, en tunnusta häntä isäkseni. En ole koskaan halunnut päästä tuntemaan isääni, sillä sinä, Petros, olet minun oikea isäni, ainoa jota voin ajatella. Äitiäni olen ikävöinyt enkä häntä.

— Sinun täytyy antaa hänelle anteeksi, Kryysanteus, sanoi Petros. — Ensimäisessä hämmästyksessään hän unohtaa jumalallisen käskyn, että pojan pitää kunnioittaa isäänsä. Hän, tarvitsee aikaa tottuakseen siihen ajatukseen, että hän on sinun poikasi.

— Petros, et saa hyljätä minua, sanoi Clemens, — etkä kuunnella tuota miestä, jos hän viittaa johonkin oikeuteen, joka erottaisi sinut ja minut toisistamme. Minä olen löytölapsi. Niillä vanhemmilla, jotka jättivät minut kuolemaan nälkään, ei ole enää mitään oikeutta minuun nähden. Minä kiellän heidät.

— Kuitenkin, keskeytti hän ajatuksensa, — äitiäni tahtoisin nähdä. Tahdon sanoa hänelle että olen elossa ja kysyä häneltä, miksi hän hylkäsi minut luotaan.

— Äitisi, sanoi Kryysanteus, on kuollut. Hän kuoli, kun sinä makasit kehdossa.

— Oi, Jumalani, mitä sanot? Etkö petä minua?

— Sinä tahdot tietää, miksi hän hylkäsi sinut. Kuolinhetkellään hän painoi sinua rintaansa. Minä nostin sinut kehdosta ja panin sinut hänen syliinsä. Hänen viimeinen rukouksensa oli sinun onnesi puolesta. Kuitenkin, tästä kyllin täksi kertaa. Sinun jalon äitisi muisto on kerran seisova puhtaana ja säteilevänä sinun silmissäsi. Nyt käännyn sinun puoleesi, Petros, muutamalla kysymyksellä. Miksi olet kasvattipoikaasi istuttanut luulon, että hän on löytölapsi, jonka julmat vanhemmat olivat jättäneet nälkään kuolemaan? Tarvittiinko tämä valhe, jotta hän oppisi kammoamaan heidän muistoansa? Teithän tämän vastoin parempaa tietoasi, koska arvelit tai ehkä varmasti tiesit, että kasvattipoikasi oli varastettu vanhemmiltaan?

— Arkontti, ateenalainen orja sanoi minulle Clemensin olevan löytölapsen.

— Muistatko sen ateenalaisen orjan nimen?

— En.

— Minä koetan muistuttaa sitä sinulle. Mikä oli sinun oma nimesi, ennenkuin nimitit itseäsi Petrokseksi?

Piispa vaaleni huomattavasti kuullessaan tämän kysymyksen. Kryysanteus jatkoi, vastausta odottamatta:

— Me olemme epäilemättä nähneet toisemme ennen muinoin ja toisissa oloissa. Sinun kasvoissasi on piirteitä, jotka saavat minut muistamaan erästä henkilöä, jota kaikkein vähimmin olisin odottanut näkeväni täällä Ateenassa. Yhdennäköisyys ei tosin ole suuri, sillä seitsemäntoista vuotta voi muuttaa paljon, ja piispankaapu kykeni vähän aikaa sitten muuttamaan orjan aran katseen ylpeän hallitsijan silmäykseksi. Tänään et ensi kertaa pidä ylläsi karkeata työpukua, Petros. Siinä puvussa olet paremmin itsesi kaltainen, sellaisena kuin olit nuorena. Tänään minunkin silmäni ovat hieman terävämmät, enkä luule erehtyväni, kun väitän, että sinä, homoiuusialaisten piispa, olet minun karannut orjani Simmias.

— Mikä arvelu! huudahti Petros vetäen suunsa hymyyn. — Olenhan jo kertonut sinulle elämäni historian. Enkö sanonut sinulle, että olen syntynyt Efesoksessa vapaista, vaikka köyhistä vanhemmista?

— Mahdollista on, että olen erehtynyt. Vaan mahdollista on sekin, että sinä valehtelet. Minä lähetän luotettavan henkilön Efesokseen ottamaan selkoa, onko sitä miestä, jonka sinä sanot olleen isäsi, koskaan ollut olemassa. Toistaiseksi olen vastakkaista mieltä. Simmiaan isä oli orja kuten hän itsekin; hänen päänsä joutui sekaisin uskonkiihkosta ja mielettömästä rakkaudesta puolisoani kohtaan, ja hän pakeni poikineen, kun aioin sulkea hänet hulluinhuoneeseen. Elääkö tämä isäsi vielä?

— Arkontti, minä en voi vastata sellaiseen kysymykseen. Arvelusi on perätön. Se on minusta sekä harmillinen että naurettava.

— Sinun naurusi lakkaa, kun sinä vangitaan karanneena orjana ja lapsenvarkaana.

— Sinä et uskalla tehdä sellaista syytöstä.

— Siitä harhaluulosta olet vielä tänään pääsevä.

— Totta on, sinä, joka olet keisarin suosikki, voit uskaltaa kaikki, varsinkin Kristuksen tunnustajaa vastaan. Mutta minä en pelkää sinua. Minulla on aseena viattomuuteni, ja tuomarin edessä olen saattava sinut häpeämään kiittämättömyyttäsi. Tällä tavalla sinä siis tahdot palkita sen hoidon, jota olen pojallesi antanut.

— Hävytön, huudahti Kryysanteus, juuri tämä hoito se vaatii pääsi hinnakseen. Sinä olet varastanut hänet hänen isältään, opettanut hänet tätä vihaamaan ja kasvattanut hänestä onnettoman kiihkoilijan. Tämäkö ansaitsee minun kiitollisuuttani? Simmias, minä olen tuntenut sinut. Tästä hetkestä panen omistusoikeuteni käytäntöön. Sinä olet orjani. Minä vien sinut täältä karanneiden orjain vankilaan, ja vankilasta tuomioistuimen eteen.

— Pyydän sinua miettimään asiaa, ennenkuin vangitutat Rooman kansalaisen. Jos olisinkin tuo Simmias, josta puhut, niin ei sitä kuitenkaan voida todistaa. Kiitä jumaliasi, että olet löytänyt poikasi, ja pidä se kadotetun orjasi korvauksena. Simmiasta et ole enää koskaan löytävä, vaikka täyttäisitkin uhkauksesi. Muutoin olen valmis seuraamaan sinua vankeuteen tai minne tahdot viedä minut. Sinä olet yksinvaltias Ateenassa, eikä maksa vaivaa vastustaa tahtoasi. Vaan seuraukset ajattelemattomasta teostasi ponnahtavat takaisin omaan itseesi. Menettelysi syy on minulle täysin selvä. Minä olen kristitty ja piispa: tämä riittää tekemään minut rikolliseksi sinun silmissäsi. Et tahdo päästää käsistäsi tilaisuutta heittää mustaa varjoa tällaisen miehen elämäntiehen, sillä vaikka syytöstä ei voidakaan todistaa, niin se on kuitenkin, kuten sinä toivot, painava tahran hänen nimeensä, tahran, johon parjaus voi viitata ja sanoa: katso tuollaisia nuo uuden uskon sotilaat ja kristittyjen paimenet ovat. Ja vielä lisäksi, sinä tahdot alentaa minut Clemensin silmissä konnaksi, koska sinua katkeroittaa, että hänen sydämensä kuuluu minulle ja on sinulle vieras. Minä palkitsen tämän siten, että sanon sinulle, Clemens, että tuo mies on sinun luonnollinen isäsi, että sinun tulee kunnioittaa ja totella häntä semmoisena — totella häntä kaikessa, mikä ei sodi Jumalan käskyjä vastaan. Minä jätän sinut hänen käsiinsä, varmasti tietäen että, vaikka eroamme, sinä et ole hänen vaarallisessa läheisyydessään unohtava sitä Jumalaa, jota olen opettanut sinut tuntemaan, etkä kasvatusisääsi, jonka ilo tähän asti olet ollut. Jos hän uskottelee sinulle minun olleen hänen orjansa, niin tiedän ettei orja ole sinun silmissäsi mikään ylenkatsottava olento, vaan Kristuksessa vapahdettu ihminen; ja jos hän saa sinut siihen vakaumukseen, että olen varastanut sinut isältäsi, niin muista, että se on tapahtunut sen vuoksi, että pelastaisin sielusi ja veisin sinut paremman isän luo taivaaseen.

Petros syleili hämmästynyttä nuorukaista ja jatkoi Kryysanteukselle:

— Ellet vielä ole muuttanut mieltäsi, vaan tahdot panna aikeesi täytäntöön, niin olen valmis seuraamaan sinua. Minulla tosin olisi useita toimia järjestettävinä, ennenkuin astun vankilan oven sisäpuolelle, vaan en tahdo sinua vaivata rukoilemalla lykkäystä, jota et luultavasti myöntäisi.

— En, Simmias, vastasi Kryysanteus, minä en sitä myöntäisi. Pelkään hyvien syiden perustuksella, ettei sinun omatuntosi ole niin puhdas eikä sielusi aivan niin rauhallinen kuin tahdot luuletella. Voisi tapahtua, että koettaisit pelastaa itseäsi pakenemalla. Päästyäsi minun näkyvistäni, tulisi keisarin koko mahdille vaikeaksi päästä sinun jäljillesi. Minä tahdon kaikin mokomin panna toimeen tutkimuksen, joka on luova valoa pienimpäänkin seikkaan entisessä elämässäsi. Ainoastaan siten voin saada täydellisen varmuuden siitä, etten erehdy, kun laillisesti tunnustan tämän nuorukaisen pojakseni. Epäilystä on uudestaan minussa herännyt. Olisihan verenheimolaisuus muuten ilmoittautunut jossakin hänen sydämensä pisarassa, kun sanoin hänet jälleen löydetyksi pojakseni. Tutkimus on myöskin antava toisen hedelmän — on keisarin silmille paljastava sen hirvittävän siveysopin, jota te kristityt saarnaatte ja jonka periaatteita te panette toimeen. Suvaitsevaisuutta teidän uskontoanne kohtaan ei käy ulotuttaa teidän siveysoppiinne. Jos teidän uskonne on erottamattomasti yhdistetty sen kanssa, täytyy molemmat juurittaa pois yhteiskunnasta. Ihmisiä, jotka saarnaavat lapsenryöstöä, henkistä itsemurhaa, kansalaisvelvollisuuksien ylenkatsomista ja kuolemaa kaikille, jotka eivät vanno heidän hulluun metafysiikkaansa, älköön kärsittäkö enemmän kuin muunkaanlaisia varkaita ja murhaajia. Mitä erittäin sinuun tulee, niin ei ole vielä selvitetty, mikä osa sinulla on ollut niissä verisissä vainoissa, jotka Constantiuksen kuoleman aikana raivosivat kaupungissamme ja vaativat tuhansien ihmisten hengen. Minun vakaumukseni on, että sinä olit niiden alkuunpanija, ja että kaikki silloin vuodatettu veri tulee sinun pääsi päälle. Tämäkin on asia, joka ansaitsee tulla selvitetyksi. Oli liian kiireinen lupaus, kun keisari lupasi unohtaa näiden kristittyjen pahantekijöiden entisyyden, henkilöiden, jotka ovat hävittäneet itä- ja länsimaan kaupunkeja murhalla ja tulella. Hänen tulee ainakin katsoa, että heiltä vastaisuudessa riistetään valta tehdä pahoja töitään. Tule nyt kanssani!

YHDEKSÄS LUKU.

Henki ja liha.

Clemens saattoi Petrosta, kun tämä vietiin vankeuteen, ja erosi hänestä vasta kun oli lämpimästi häntä syleillyt ja mitä hartaimmin vakuuttanut pysyvänsä häneen kiintyneenä.

Sen jälkeen hän seurasi isäänsä uuteen kotiinsa. Matkalla he olivat kumpikin vaiti. Kryysanteus oli nähtävästi alakuloinen; tuskaa ja surumielisyyttä oli siinä silmäyksessä, millä hän katseli jälleenlöydettyä Filippostansa, joka mykkänä, synkkänä ja vastahakoisena asteli hänen sivullaan.

Vasta kun he olivat saapuneet taloon Tripodikadun varrelle, ja Kryysanteus oli kutsunut Hermionen ja sanonut Clemensille tämän olevan hänen sisarensa, Clemensin kasvot kirkastuivat ja hellä tunne alkoi liikkua hänen rinnassaan. Hän vastasi hyvin kiihkeästi Hermionen sisarellisiin rakkaudenosoituksiin; hän katseli ihastuneena Hermionen puhtaita ja jaloja kasvonpiirteitä ja kuunteli kuinka hän toistamiseen riemuitsi, kun oli löytänyt veljensä.

Kryysanteus jätti veljen ja sisaren viettämään iltaa toistensa kanssa. Hermione vei Clemensin hänen äitinsä Elpiniiken kuvan eteen. Kun Clemens sen näki, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hermione näytti hänelle hänen kehtonsa ja leluja, joita hänellä oli ollut lapsena ollessaan, ja joita oli säilytetty rakkaina muistoina. Hän kertoi Clemensille, kuinka syvästi isä oli surrut, kun oli kadottanut hänet, kuinka he olivat ihmetelleet ja pelännet hänen tuntematonta kohtaloaan ja kuinka olivat vihdoin päässeet hänen jäljilleen. Hermionen kertomuksia keskeyttivät ainoastaan hänen hellyydenosoituksensa, kun hän äärettömässä ilossaan toistamiseen syleili veljeä, hyväili häntä ja katseli syvälle hänen silmiinsä. Kaikki tämä sulatti kuoren Clemensin sydämen ympäriltä; ja kun hän illalla taasen näki isänsä, kiiruhti hän tämän syliin.

Veriheimolaisuuden tunne oli siis herännyt Clemensin rinnassa, ja Kryysanteus toivoi että se rakkaus, joka hänelle osoitettiin, vahvistaisi sen ja tekisi sen pysyväiseksi. Vaan tämä toivo sammui pian. Clemensin johtui taas mieleen, että Kryysanteus oli pääpakana, Antikristuksen etevin välikappale ja apumies jopa vielä enempääkin — Antikristuksen opettaja ja se joka oli saanut hänet luopumaan kristinopista, ja tätä ajatusta, joka Clemensiä kauhistutti, pitivät vireillä tuhannet esineet hänen uudessa kodissaan, ne tavat, joita siellä noudatettiin, ja Kryysanteuksen jokapäiväinen toimi. Kryysanteus ja Hermione huomasivat että nämä seikat tekivät hänet synkäksi ja umpimieliseksi. Sen vuoksi Kryysanteus antoi erityisen osan taloansa hänen käytettäväkseen, kaunistutti sen kristillisen taiteen tuotteilla, hankki hänelle homoiuusialaisia palvelijoita ja varusti hänelle pienen kirjaston kristittyjen kirjailijain teoksia.

Kryysanteus toivoi että Teodooroksesta, joka usein kävi, hänen talossaan, tulisi hänen pojalleen ystävä, jonka seurustelu olisi Clemensille sekä mieluista että terveellistä. Vaan Teodooroksen kaikki yritykset lähestyä nuorta esilukijaa ja voittaa hänen luottamustaan raukesivat tyhjiin. Clemens epäili häntä viettelijäksi, joka oli pukeutunut valkeuden enkelin haamuun, ja tiesi varmaan hänet vääräuskolaiseksi, kaikkia muita vaarallisemmaksi, sillä hän kielsi kirkon pappisvaltaisena laitoksena, kielsi pyhän Hengen käsienpäällepanossa toimivana taikavoimana, kielsi papiston erityisenä välittäjäsäätynä ja oli viime aikoina Ateenassa ja sen ympäristössä hankkinut vaaralliselle opilleen joukon puoltajia, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärillensä ja muodostaneet seurakunnan.

Ainoa pakko, minkä Kryysanteus tahtoi panna Clemensille, oli siinä, ettei tämä saisi enää seurustella Petroksen kanssa. Vaan Clemens ei ottanut totellakseen tätä käskyä. Petros oli hänen henkinen isänsä, jota hän oli velvollinen rakastamaan ja ehdottomasti tottelemaan.

Clemens kävi usein piispan luona, vankilassa. Kryysanteus älysi kuinka turmiollisesti Petros vaikutti hänen poikaansa, aavistamatta kuitenkaan vaikutuksen koko suuruutta. Hän käski ettei vankilan ovea enää saisi aukaista nuorukaiselle, ja toivoi siten saaneensa yhteyden Petroksen ja hänen väliltään loppumaan. Vaan tämä ei itse teossa estänyt Clemensiä tapaamasta kasvatusisäänsä. Hän hiipi melkein joka yö vankihuoneelle, keskusteli ristikoidun ilmareiän kautta hänen kanssaan, ripitti itsensä hänelle ja sai häneltä siunauksen. Petros kehotti Clemensiä uudistamaan näitä käyntejä niin usein kuin mahdollista, koska ne olivat hänelle takauksena, että kasvatuspojan sydän oli säilynyt puhtaana ympäristönsä vaaralliselta vaikutukselta. Petros ilmoitti kärsivänsä nöyrästi vankeuttaan, ja että ainoa levottomuus, mikä häntä vaivasi, johtui Clemensistä ja niistä vaaroista, jotka isällisen ja sisarellisen rakkauden, pakanallisen filosofian, maallisen rikkauden ja vääräuskolaisen kaunopuheisuuden houkuttelevissa haamuissa tätä ympäröivät. Tämä levottomuus, niin hän vakuutti, oli hirveä, ja ainoastaan Clemens itse saattoi sitä rauhoittaa. Hän neuvoi hartaasti esilukijaa vartioimaan tarkasti ajatuksiaan ja tunteitaan. Jos antoi pienimmänkin jalansijan houkutuksille, niin hän oli kadotettu, sillä, jos ne kerran olivat päässeet hänen sieluunsa, ne pääsisivät pian kokonaan siellä vallalle: vaikeatahan oli voittaa piirittävää vihollista, kun muurit ja portit, joiden tuli torjua se, olivat joutuneet sen valtaan. Clemens erosi harvoin hengellisestä isästään saamatta muistutusta: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Hän sulkeutuikin niin paljon kuin mahdollista itseensä, tuli harvoin isänsä ja sisarensa näkyviin, otti vastaan ainoastaan Eufeemioksen ja muita virkaveljiään, seurusteli kirjojensa ja mielikuvituksiensa kanssa, kopioi Pyhän Johanneksen ilmestystä ja pistäytyi iltasin, ennenkuin hiipi Petroksen luo, Eusebian budoariin, hänen kanssaan rukoilemaan, haaveksimaan ja suutelemaan. Hän ei ollut ennenkään huomannut olevan mitään syytä tutkia itseään ja tarkastaa sitä tunnetta, joka hänessä asui kaunista roomalaisnaista kohtaan. Ja nyt hän oli vajonnut täydellisen turvallisuuden tuntoon, sittenkun kerran ripissä oli kertonut Petrokselle suhteestansa Eusebiaan, ja Petros oli sen hyväksynyt, koska sekin puolestaan sitoi hänen tunteitansa ja anasti osakseen sen hellyyden, jonka Clemens muutoin mahdollisesti olisi suonut omaisillensa. Ne tiedustelut, joihin Kryysanteus Petroksen tiedonantojen johdosta ryhtyi Efesoksessa ja Antiokeiassa saadakseen selville hänen kuluneen elämänsä, viivyttivät sitä tutkintoa, joka vankia odotti tuomioistuimen edessä. Kryysanteus toivoi, että kun Simmias olisi paljastettu, Clemensin kunnioitus ja nöyryys tätä ihmistä kohtain muuttuisi inhoksi. Vaan Petros ennätti edelle: hän tunnusti vapaaehtoisesti asian Clemensille, kun tämä eräänä yönä oli tullut hänen vankihuoneensa ikkunareiälle. Hän kertoi Clemensille olevansa sama Simmias, joksi Kryysanteus häntä epäili, kuvaili niitä kovia taisteluja jotka hänen oli ollut kestettävänä kun hän orjana pakanallisessa talossa yhdessä isänsä kanssa kääntyi kristinoppiin; hän kuvaili sitä iloa, jota oli tuntenut kun hänen sielunsa oli tullut karaistuksi sitä pilkkaa ja nurjamielisyyttä vastaan jota hän tämän askeleen tähden sai kokea isäntänsä puolelta, samoin kuin palvelustovereiltaankin; sitä intoa, jolla hän joutohetkinään antautui lukemaan pyhää raamattua, sitä autuutta, joka uuden valon keralla säteili hänen sielunsa läpi ja täytti hänet säälillä kaikkia kohtaan, jotka eivät olleet siitä osallisia. Siihen aikaan syntyi Clemens. Kun Clemens oli noin vuoden vanha ja äitinsä tai hoitajattarensa taluttamana nähtiin ulkona orjain joukossa, hänen ihanien kasvojensa ilme, joka oli niin pienessä lapsessa tavaton, oli lumonnut Petroksen. Hänen silmissään oli jotain taivaallista, ja hän näytti Petroksen mielestä enkeliltä. Sitä vaikeampi hänen oli ajatella, että tämä lapsi oli kasvava pakanallisessa eksymyksessä ja ylenkatseessa häntä kohtaan, joka on lasten taivaallinen ystävä. Petros taisteli kokonaisen vuoden sitä ajatusta vastaan, joka käski häntä pakenemaan pienen Filippoksen kanssa tuosta pakanallisesta talosta pelastaakseen siten hänen sielunsa ja saattaakseen karitsan takaisin oikealle paimenelle. Hän oli siihen aikaan ollut sairaana levottomuudesta ja epäilemisestä, oliko tämä oikein Jumalan edessä vai eikö. Vaan sanat: "sallikaa lasten tulla minun tyköni", olivat yöt päivät soineet hänen sielussaan ja viimein saaneet hänen päätöksensä kypsymään. Mitä sitten oli tapahtunut, sen Clemens tiesi. Petros oli kauan harhaillut sinne tänne, ollut alituisesti vaarassa joutua kalliine aarteineen keisarillisten virkamiesten vangiksi, jotka ajoivat häntä kaikkialla takaa. Hänen isänsä oli seurannut häntä pakoretkellä. Oli ihme, että heidän oli onnistunut välttää kaikki etsiskelyt ja yhtä suuri ihme oli, heidän hellästä hoidostaan huolimatta, sekin, että Clemens niin piskuisena saattoi kestää ne kärsimykset, joita molemmat pakolaiset eivät voineet häneltä torjua, kun usein olivat välttämättömimmänkin puutteessa.

Petros kertoi kaiken tämän niin kauniisti ja liikuttavasta, että Clemens, kun Petros kehotti häntä tuomitsemaan menetystapaansa, ei ajatellutkaan paheksumista tai inhoa, vaan painoi ryöstäjänsä ristikon lävitse ojentaman käden huulilleen, sanoi häntä suurimmaksi hyväntekijäkseen ja vakuutti olevansa hänelle ikuisesti kiitollinen. Petroksen ja Clemensin väli oli hellempi, side, mikä heitä yhdisti, lujemmin solmittu kuin koskaan ennen.

Homoiuusialaisessa seurakunnassa Petroksen vangitseminen herätti vihan vimmaa, joka odotti ainoastaan tilaisuutta puhjetakseen ilmi. Eufeemios, vanhin presbyteri, hoiti hänen virkaansa ja kävi joka päivä vankihuoneessa tekemässä tiliä toimistaan ja saamassa käskyjä esimieheltään. Mustakutrisen presbyterin käytös oli nöyrempi kuin koskaan piispan edessä seisoessaan, ja hän oli siksi vaatimaton, että antoi piispalle kunnian kaikesta hyvästä minkä hän saattoi toimittaa. Vapaina hetkinään hän yhä vielä harjoitteli pisteillä-ennustamisen taitoa.

Tämän avulla hän tahtoi urkkia esiin, kuinka kauan Julianus oli pysyvä elossa; oliko se keisari, joka hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle, oleva homouusialainen vai homoiuusialainen; vapautettiinko Petros siinä oikeudenkäynnissä, joka häntä odotti, vai tuomittiinko hänet syylliseksi, mikä olisi sama kuin kuolemantuomio; oliko Petros, siinä tapauksessa että hän vapautettiin, tuleva Rooman piispaksi, Konstantinopolin patriarkaksi, tai muulla tavoin joutuva pois Ateenalaisen seurakuntansa luota; milloin tämä oli tapahtuva, ja kuka oli tuleva hänen jälkeisekseen, Eufeemiosko vai joku muu — kaikkityyni kysymyksiä, jotka päivät päästään antoivat mustakutrisen miehen ajatuksille tekemistä.

Eufeemioksen velvollisuuksia vanhimpana presbyterinä oli kehottaa nuorempia virkaveljiään opintoihin ja valvoa näiden kristillistä ja puhdasuskoista laatua. Ja hän oli älynnyt, että kirjan sisällystä tuskin voi perusteellisemmin oppia muulla tavoin, kuin kopioimalla sen useita kertoja. Hänellä oli sen tähden tapana antaa esilukijoille, manaajille ja muille nuorille papeille kopioittaviksi sekä monet monituiset Evankeliumit, niin hyvin yleisesti tunnustetut kuin muutkin, että sellaisia uudempia kirjateoksia, jotka kirkon jäsenten keskuudessa olivat herättäneet suurempaa huomiota, ja joilla sen vuoksi saattoi olla hyvä menekki. Siten hankituilla kopioilla Eufeemios harjoitti omaksi hyödykseen tuottavaa kauppaa.

Niinä aikoina oli kristittyjen kesken paljo puhetta eräästä kirjasta, jonka nimi oli "Yksinäisyyden vaarat", ja jonka kirjoittaja oli tai sanoi olevansa munkki, joka oli monta vuotta oleskellut Egyptin erämaassa, viettääkseen elämänsä tutkistelemuksissa ja sielun puhdistamisessa kaukana maailman tohinasta ja kiusauksista. Vaan sillä ajalla hän pääsi siihen kallishintaiseen kokemukseen, että turhaan pakenee erämaan tyhjyyteen, kun sinne mukanaan vie sydämensä ja kuvitusvoimansa. Niissä piilee maailma, vaarallisempi kuin se, josta on pois vetäytynyt, siinä maailmassa asustavat samat viekotukset, kuin tässäkin, vaan voimallisempina ja vastustamattomampina, koska ne siellä ovat ikäänkuin eetterimäisiksi hienostuneita, irroittuneita siitä karkeammasta aineesta, jonka yhteydessä ne ilmaantuvat ulkonaisessa maailmassa. Oltuansa tilapäisiä ilmiöitä, jotka elämän virrassa ja raittiissa toimeliaisuudessa alati väistyvät toisten tieltä, ne valtaavat yksinäisyydessä koko sielun ja tekevät aistillisuuden yksinvaltiaaksi ja deemiuurgiksi, joka henkii omaa elämäänsä jokaiseen ajatukseen ja tunteeseen. Näihin sisällisiin vihollisiin liittyy ulkonaisia, joille ne avaavat ovet. Kirjoittaja muistutti raamatun sanoja, että perkeleet, kun he ulosajetaan niistä, joita ovat riivanneet, hakevat kuivia ja autioita paikkoja, joissa oleskelevat uusia asuntoja odotellessaan. Hän tahtoi ettei näitä sanoja ymmärrettäisi ainoastaan kirjainten mukaan, vaan myös vertauksellisesti, niin että nuo kuivat ja autiot paikat eivät olisi ainoastaan ulkomaailman erämaita, vaan myöskin niitä, joita ihminen itse yksinäisyyden kautta luopi omaan sieluunsa. Yksinäisyys on ihmisen ystävä, lohduttaja ja valistaja, niin kauan kuin hän ei käytä väärin eikä uuvuta ystäväänsä yksipintaisella hellittämättömyydellä, sillä silloin tulee samasta yksinäisyydestä meidän vaarallisin vihollisemme. Kirjoittaja oli oman kokemuksensa kautta päässyt tämän totuuden perille, vaan epäili vielä tuliko hänen luopua niin monen pyhän miehen ylistämästä erämaanelämästä. Silloin hän oli muuttanut asuntonsa erääseen seutuun, minne toisiakin erakoita oli asettunut. Hänen lähin naapurinsa oli muuan naiserakko. Hän päätti jakaa aikansa yksinäisyyden ja hurskaan seurustelun välillä hänen kanssaan. Erakko oli nuori nainen, jonka vastoinkäymiset olivat masentaneet, ja monen hairahduksen perästä herännyt synnintunto oli murtanut; siksi hän oli vetäytynyt pois maailmasta. Kirjoittaja kuvaili nyt heidän väliään, näyttääkseen kuinka sielunvihollinen hiipii ihmisen tunteisiin siinä, missä hänen läsnäoloaan kaikkein vähimmin aavistetaan, kuinka hän pukeutuu säälin ja sisarusrakkauden verhoon, kuinka hän sirottelee maallista tomua rukouksenkin siiville ja sekoittaa myrkkyänsä hartauden jaloimpaan viiniin. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin kirjoittaja oli tullut tästä selville. Hän oli täydellisesti harhassa tunteittensa suhteen ja seisoi jo perikadon partaalla, kun jumalallisen valon säde pilkahti hänen sieluunsa ja ilmaisi hänelle hänen oikean tilansa. Hänen ainoa pelastuksensa oli kiireinen pako erämaasta maailman vilisevään elämään. Ja kaukana siitä, että olisi itsensä kadottanut, oli hän nyt päässyt siihen vakaumukseen, että sielu säilyttää terveytensä ainoastaan toimeliaassa elämässä, jossa uskonnolliset velvollisuudet ovat yhtyneinä velvollisuuksiin ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan.

Tämän kirjan, joka kristittyjen kesken oli nostanut suurta huomiota, vaan saanut osakseen paljoa enemmän moitetta kuin kiitosta, antoi Eufeemios eräänä päivänä Clemensille kopioittavaksi, kun he ensin molemmin olivat onnellisesti saaneet loppuun Johanneksen ilmestyksen kopioimisen.

Eufeemios lisäsi, että kirjassa oli monta hyödyllistä opetusta, vaan että Clemensin tuli varoa, ettei hyväksyisi sitä johtopäätöstä, johon kirjoittaja oli tullut. Tämä johtopäätös piti muka paikkansa ainoastaan itse kirjoittajaan ja hänen kaltaisiinsa katsoen, vaan ei kaikkiin, ja kaikkein vähimmin niihin, jotka olivat rukoilleet Jumalalta uutta sydäntä ja saaneet sen. Tämä merkillinen kirja kainalossa Clemens kiirehti kotiinsa ja, päästyään muilta rauhaan kamariinsa, avasi sen ja antautui lukemaan.

Hätäisesti hän silmäili sivut, kunnes oli päässyt siihen lukuun, jossa kirjoittaja kertoi, kuinka hän oli kohdannut naiserakon ja seurustellut tämän kanssa.

Tässä hän tapasi havainnoita ja mietteitä semmoista laatua, että hänen silmänsä kiintyivät jokaiseen sanaan ja hänen täytyi miettiä jokaista lausetta.

Clemens oli toivonut ehtivänsä vielä samana päivänä lukea loppuun tuon pienen teoksen, ruvetakseen, kun oli ottanut selkoa sen sisällyksestä, jo seuraavana päivänä sitä jäljentämään.

Mutta ilta kului ja yötäkin aina aamunkoittoon asti hartaassa lukemisessa ja luetun ajattelemisessa, eikä Clemens ollut vielä ennättänyt kirjan loppuun. Hän luki kerta toisensa perästä puheena olevan luvun. Mitä tämän edellä oli, se oli hänestä yhdentekevää, ja mitä sen jälkeen tuli, ei enää hänen tiedonhaluaan kiihottanut. Hän huomasi sanomattomaksi hämmästyksekseen että molempain erakkojen väli oli aivan yhtäläinen kuin Eusebian ja hänen välinsä. Minkä edelliset olivat eläneet toistensa kanssa, sen oli Clemenskin elänyt Eusebian kanssa, osaksi jo todellisuudessa, osaksi ja vielä enemmän niissä kuvissa, joita he olivat luoneet itselleen aiotusta erämaanelämästä. Ripit, rukoukset, hartaushetket, yhteiset synninkurjuuden pusertamat kyyneleet ja yhteiset tarjotun armon herättämät riemut, tunnehuumaukset, salaperäinen ikävöiminen, joka veti posken poskelle ja suun suulle, sillä aikaa kun mieli hekumoitsi tunteissa, joita se ei ollut siihen asti koskaan kokenut ja jotka siis epäilemättä johtuivat sisarusrakkauden ja yhteisen hartauden puhtaasta lähteestä — kaikki tämä oli pienimpiin yksityisseikkoihin saakka samanlaista kuin se, mitä Clemens itse oli kokenut. Clemens luki tämän esityksen mitä suurimmalla hartaudella ja ilolla, koska hän siinä näki todistuksen, ettei hänen oma tilansa läikkyvine tunteineen ollut mitään erityistä hänelle, vaan sisältyi kristillisen kokemuksen yleiseen kehykseen. Kirjoittaja kertoi vielä hyväksymättä, moittimatta tai varoittamatta eikä viitannut ensinkään siihen, minkä piti tuleman. Hänen kuvauksessaan ilmaantui sama puutteellisen itsetuntemisen synnyttämä varmuus, mihin hän siihen aikaan oli ollut tuudittuneena.

Vaan kuinka Clemens joutui hämilleen, kun kirjoittaja alotti uuden kappaleen ilmaisemalla äkkiä, että se tila, jota hän siihen asti oli kuvaillut, ei ollutkaan Jumalan tekoa, vaan sen, joka hamasta alusta asti on ollut valehtelija, että taivas, jossa hän oli oleskellut, olikin alin helvetti, minkä viekas vihollinen oli sievistänyt väreillä, jotka pettyneelle silmälle jäljittelivät taivaan loistoa, sekä täyttänyt hengillä, jotka peittivät ilettäväisyytensä enkelinaamareilla. Jos olisi viitattu tähän havaintoon jo kertomuksen alussa, Clemens ei varmaankaan olisi tahtonut tuntea itseään kuvauksessa: hän olisi etsinyt vieraita piirteitä ja tuuletellut itselleen, että hänen kokemuksensa oli aivan toinen. Vaan nyt oli yhtäläisyys jo tunnustettu, eikä hän voinut tunnustamistaan peruuttaa. Hän hämmästyi ja kauhistui. Sitä tärkeämpää oli hänestä nyt tarkastaa syyt, joilla kirjoittaja puolusti ankaraa hylkäämistuomiotansa. Kenties hän oli väärässä. Mutta hän esitti syynsä selvällä ja vakuuttavalla tavalla. Hän eritteli tunne-elämänsä eri kokemukset ja osoitti että kaikkialla oli aistillisuuden kuonaa pohjasakkana. Hän menetteli siinä yhtä tyyneesti kuin säälimättömästi. Hän oli nähtävästi mies, joka oli katsahtanut omaan itseensä ja siellä, siinä määrin kuin se on mahdollista, kaikin puolin oivaltanut yleisen ihmisluonteen. Hän oli sen ohella totuutta rakastava mies, joka ei tahtonut jättää itselleen eikä muille, jotka olivat hänen kaltaisiaan, repalettakaan jälelle siitä loistavasta verhosta, minkä itsensä pettänyt poimuttelee alastomuutensa ympärille. Ja totuudenrakkauteen yhdistyi hänen kirjassaan rohkeus, joka epäilemättä oli vahingoksi hänen omalle kirjalleen, sillä hän uskalsi lopettaa sen muutamilla kysymyksillä, jotka olivat sangen kummallisia ja sensuuntaisia, että melkein joutui epäilemään eikö koko teoksessa piillyt pakanallisia tai ainakin vääräuskoisia tarkoitusperiä. Hän kysyi ensin mitä uskonto on, onko se samaa kuin hyväksytyt opinkappaleet ja onko se olentonsa puolesta edes niistä riippuvainen. Vaikuttavatko erilaiset mielipiteet persoonain suhteesta kolminaisuudessa tai kahden luonnon suhteesta Kristuksessa tähdellisestä ja ratkaisevasti uskontoon? Nuo eri mielipiteet ovat sytyttäneet maailman tuleen, ja niiden täytyy sen vuoksi olla sangen tärkeitä totuuksia tai erehdyksiä; vaan onko hurskas elämä Jumalassa riippuvainen siitä, millä tavoin ne kerran ratkaistaan? Ellei, niin täytyy myöntää, että opinkappaleet ja niiden uskominen ei suinkaan ole samaa kuin hurskas elämä Jumalassa, ja että jälkimäisen ei voi edes sanoa ehdottomasti riippuvan edellisistä.

Onko tämä elämä siis hajoittavien ja särkevien ajatusten elämää? Vai onko elämä kaikkea yhteensulattavaa tunne-elämää, jossa ihminen tuntee olevansa Jumalan ja hänen luomakuntansa yhteydessä, ja jossa kaikki ihmisen ajatukset ja teot saavat omituisen suunnan, kaikki hänen kohtalonsa ja kokemuksensa omituisen merkityksen? Jos jälkimäistä pidetään oikeana ja uskonto siis perustuu tunteeseen, niin kysytään silloin: kuinka voi estää aistillisuuden sekautumista tähän tunne-elämään?

Kirjoittajan tarkoitus oli juuri saattaa näkyviin tämä alati uhkaava vaara. Ja eikö se ole suurempi, mitä enemmän aistillisia aineksia sekoitetaan oppiin siitä Jumalasta, joka tahtoo että häntä palvellaan hengessä ja totuudessa? Mutta voiko kristinusko pysyä olemassa ilman semmoisia aineksia — ilman vapahtajan haavoja, joissa hurskaan naisen mielikuvitus niin mielellään asustaa, ilman taivaallista neitsyttä, jota nuorukainen niin lämpimin tuntein palvelee? Voiko kristillisyys pysyä pystyssä, vaikk'ei armolahjoja kiinnitettäisikään näkyväisiin esineisiin, ja vaikk'ei ihmistä odottaisikaan taivaan käsittämättömät riemut?

Clemensiin nämä kysymykset eivät tehneet mitään vaikutusta, joka olisi vähentänyt sitä vaikutusta, jonka kirja jo oli hänessä aikaansaanut, sillä tuskaa täynnä hän oli viskannut kirjan luotaan, ennenkuin oli ennättänyt loppuun.

Tuntematon kirjailija oli kun olikin sanonut hänelle totuuden hänen sisällisestä elämästään. Mutta tämä havainto oli Clemensistä hirmuinen; se tuli niin odottamatta, ja hän oli niin kietoutunut väärin ymmärrettyihin himoihinsa, että hän epäili, pääsisikö niistä koskaan vapaaksi.

Seuraavan päivän iltana hän ei käynyt Eusebian luona, kuten hänen muutoin oli tapana. Vaan yön tultua hän riensi kasvatusisänsä luo, ripitti itsensä hänen edessään ja pyysi häneltä neuvoa.

Petros koetti rauhoittaa häntä, koska päinvastainen menettely olisi mitä turmiollisimmin vaikuttunut Clemensin sielun terveyteen ja häirinnyt niitä tuumia, joiden toteutumus riippui Clemensistä. Nuhtelematta häntä hän neuvoi häntä lempein sanoin välttämään siitä lähtien Eusebiaa ja turvautumaan ahkeraan työhön ja hartaisiin rukouksiin.

Vaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Clemens huomasi etteivät nämät keinot riittäneet. Toisinaan hän oli vähällä langeta kiusaukseen, joka käski hänen käydä uudestaan Eusebian luona; hän oli jo kerran ehtinyt prokonsulin palatsin takaportille, kun hän kääntyi ja pakeni takaisin kotiin; hän tahtoi ainakin sanoa Eusebialle jäähyväiset tai muutamalla sanalla vastata niihin kirjeisiin, joita hän viimein rupesi saamaan häneltä, ja jotka olivat täynnä lempeitä nuhteita hänen poissaolostaan — vaan Petros oli käskenyt hänen katkaista kaiken yhteyden Eusebian kanssa, ja Clemens tunnusti itselleen, että nuo olivat kiusaajan houkutuksia.

Vaan vähä oli siitä hyötyä, että Clemens vältti Eusebian läheisyyttä. Paha kiusaaja piti hänen mielikuvitustaan vallassaan ja loihti keskelle Clemensin rukouksia Eusebian kuvan esiin, jos mahdollista vielä entistään hurmaavampana. Nuori esilukija masentui masentumistaan tuskansa alla. Hän luuli itseänsä poissuljetuksi taivaan yhteydestä ja auttamattomasti joutuneeksi perkeleen valtaan. Välistä hän luopui taistelusta ja oli valmis menemään Eusebian luo, ei rukoilemaan hänen kanssaan, vaan syleilemään hänen polviaan, tunnustamaan onnettoman rakkautensa ja vaatimaan häneltä vastarakkautta; välistä taas hän joutui epätoivoon heikkoutensa tähden. Tämä toivoton taistelu kulutteli ahnaasti hänen voimiaan; hän laihtui, hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa ja hänen poskensa kävivät tuhkanharmaiksi. Isä ja sisar näkivät kauhistuen hänen tilansa; vaan kun he lähestyivät häntä, niin hän vaati kiivaasti heitä jättämään hänet rauhaan, ja hän vältti heitä, missä vain voi. Usein hän poistui kaupungista ja kuljeskeli koko päivän sen ympäristössä. Pylväskenttä tuli hänen lempipaikakseen; siellä hän saattoi viettää tuntikausia kävellen pylvään ympärillä tai leväten sen lähellä olevassa luolassa, josta hän katseli pyhimystä, joka yhä väsymättömästi nousi ja laskeutui polvilleen tuolla ylhäällä. Simoon oli nyt hänen mielestään autuain kuolevaisten joukossa. Hän kadehti häntä ja olisi halunnut hänen paikalleen. Mahtoi olla ihmeen suloista laskeskella tuolla tavalla polvilleen, kun auringon säteet polttivat päälakea, kunnes ajatukset, tunteet ja tietoisuus turtuivat. Sellaista tilaa Clemens ikävöi, sillä se pakottaisi hänen povessaan riehuvat voimat aselepoon, niin että hän saisi edes muutaman tunnin rauhan.

Kun Clemens näki kaikki muut keinot hyödyttömiksi, niin hän ryhtyi niihin ulkonaisiin, joita hurskaus oli keksinyt kurittaakseen kapinoivaa lihaa. Hän kiusasi itseään nälällä, kunnes hänen voimansa olivat melkein loppuneet, ja niistä aterioista, joilla hän pakosta keskeytti vapaaehtoisen, aina uudistetun paastoamisensa, hän oli kieltänyt kaiken muun ravinnon kuin leivän ja kaiken muun juoman kuin veden. Hän ruoski itseään joka päivä, kunnes veri juoksi hänen olkapäiltään. Vaan eivät nämäkään kammottavat keinot täyttäneet tarkoitustaan. Clemens tunsi ajatusvoimansa tylsistyneeksi, aivonsa hämmentyneeksi, vaan vaikka hän pitikin tätä hyvänä merkkinä, niin ei pääasia ollut sillä saavutettu. Päin vastoin, hän sai kokea, että mielikuvitus, kaukana siitä että se olisi masentunut, alkoi lennellä vapaammin, muiden hengenavujen turrettuessa ja jäsenten kieltäytyessä toimestaan. Häntä rupesivat vaivaamaan näyt, eivät ainoastaan kun nukkui vaan myöskin kun oli valveilla. Näissä näyissä kuvautui se taistelu, joka raivosi hänen sielussaan. Milloin kävi häntä tervehtimässä pyhä neitsyt, milloin perkele, joka jälkimäinen ilmautui lukemattomissa haamuissa, useimmiten kuitenkin kaikkein vaarallisimmassa — Eusebian haamussa. Clemens oli mielipuolisuuden kuilun partaalla.

Kun hän eräänä päivänä tässä tilassa kulki pitkin Ateenan katuja, tulivat häntä vastaan komeat vaunut, joita kirjavilla peitteillä ja kilisevillä tiu'uilla koristetut muulit vetivät ja loistavapukuiset orjat ympäröivät. Ne olivat Eusebian vaunut. Hän oli tavallisella puolipäiväajollaan. Clemens veti kaavun päänsä yli ja kiirehti ohitse. Vaan Eusebia oli jo nähnyt hänet. Hän kummasteli Clemensin kalpeata, riutunutta ulkonäköä ja käski, huoahtaen kaiken katoavaisuutta, ajajaansa jouduttamaan matkaa.

Siitä päivästä kaunis roomalaisnainen ei enää kiusannut Clemensiä kirjeillä. Clemens oli kadottanut kauneutensa ja sen mukana kaiken, mikä oli kiinnittänyt Eusebian häneen. Äsken hän oli vielä ollut lumoavan kaunis nuorukainen, nyt hän ei ollut kuin pappi tuota tavallista kalpeata, kuihtunutta laatua; ja ainoa ominaisuus, mikä vielä saattoi löytää armoa Eusebian silmissä, oli hänen puhdasoppisuutensa; vaan tässä vetivät hänelle vertoja niin monet, eikä siihen taitanut olla niin paljon luottamistakaan, sen jälkeen kun noin ihmeellisesti oli saatu selkoa hänen suvustansa ja hän oli tullut pääpakanan perheen jäseneksi.

Eusebian siskonrakkaus, äsken niin lämmin ja tulinen, sammui siis kuin lamppu tuulen henkäyksestä. Ei edes juolahtanut hänen mieleensä ottaa selkoa Clemensin muuttumisen syystä, oliko se kuolettava sairaus vai julma sieluntuska tai jotain muuta. Siinä oli kylläksi, että hänen kasvonsa olivat kadottaneet nuorekkuutensa, hänen silmänsä loisteensa, hänen ihonsa tuoreutensa. Säälistä itseään kohtaan hän päätti unohtaa Clemensin, eikä se ollut ollenkaan vaikeata, koska Eusebialla oli kyllin ajattelemista uskonnossa ja sielunsa pelastuksessa.

Vähän aikaa sen jälkeen Eusebia lähti Ateenasta pois. Hänellä ei ollut mitään syytä viipyä siellä, kun ei Petros enää voinut nousta saarnastuoliin. Eusebia palasi Korintokseen, maakunnan pääkaupunkiin, jossa hänen puolisonsa Annæus Domitius eli ja vaikutti Akaian prokonsulina. Eusebia oli määrännyt itselleen vaikean tehtävän: hän aikoi kääntää miehensä ja saattaa uskonhylkyri raukan takaisin oikeauskoisen kirkon helmaan. Hän oli vannonut koettavansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, joihin hurskas nainen voi ryhtyä, katkeroittaa hänen elämänsä, siten parantaakseen sitä. Tämä jalo päätös mielessään hän matkusti kaikessa loistossaan ja komeudessaan muistorikkaaseen, loistavaan kauppakaupunkiin.

Kun Clemens kuuli tästä matkasta, hän tahtoi kiittää Jumalaa, joka oli hänen läheisyydestään poistanut niin vaarallisen kiusauksen, vaan kiitoksen lausui ainoastaan kieli, sillä hänen tunteensa puhuivat toisia sanoja. Hän sulkeutui kamariinsa ja vuodatti katkeria kyyneleitä. Hänellä oli ollut salaista iloa siitä, ettei Eusebia ollut kaukana, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin, ja että hän saattoi nähdä hänet milloin tahtoi. Hän kuvitteli mielessään, että Eusebian erontuska oli yhtä syvä kuin hänenkin ja suurempikin, sen vuoksi ettei Eusebia tietänyt eron syytä. Clemens ajatteli Eusebian siskonrakkautta taivaalliseksi ja puhtaaksi kuin enkelien; ainoastaan hänen omaan rakkauteensa oli sekautunut maallisia aineksia; vika oli yksin hänessä, jonka olisi tullut olla Eusebian rippi-isä ja johtaja.

Kävelyillään hän vetäytyi tietämättäänkin prokonsulin palatsin läheisyyteen, vaan ajatus, ettei Eusebia enää ollut sen muurien sisäpuolella, ajoi hänet sieltä pois. Hän palasi kotiinsa sietämätön tyhjyyden tunne sydämessä, tai nousi jonkun kummun kukkulalle ja tähysteli haaveksivin silmin etäisyyttä, joka peitti Korintoksen hänen katseiltaan.

Tuo hirmuinen ajatus, että muka pahat henget alituisesti ympäröivät häntä ja loihtivat esiin ne kuvat, jotka esiintyivät hänen mielikuvituksessaan, pitääkseen hänen sieluaan kiinni aineellisuuden saastaisissa kahleissa ja saadakseen sen lopulta kokonaan valtaansa, raukeni nyt välistä tylsäksi raskasmielisyydeksi, jolloin hän unohti paastonsa ja ruoskimisensa. Siinä tilassa hän oli suopeampi omaisiaan kohtaan; heidän läsnäolonsa ei ainakaan näkynyt häntä vaivaavan. Hermione käytti näitä tilaisuuksia lähestyäkseen häntä ja voittaakseen itselleen hänen luottamustaan.

Hermionen hellyys ja lempeä olotapa vaikutti yhä huomattavammin veljeen ja saavutti vihdoin hänen luottamuksensa. Hermionen onnistui vetää hänet pois hänen yksinäisyydestään; hän sai hänet jättämään kamarinsa ja viettämään joitakuita tunteja päivästä hänen seurassaan sillä kauniilla paikalla, missä kerran näimme Hermionen ystäviensä seurassa — missä suihkukaivo lorisi, linnut lauloivat, pylvähistöt tarjosivat viileyttä ja taivas kaareili puhtaana ja kirkkaana heidän ylitsensä.

Clemens voitti ne ennakkoluulot, jotka eivät olisi sallineet hänen seurustella sisaren kanssa, vaan tätä hän tuskin olisi voinut, ellei hänen äkkiä olisi joutunut mieleen ajatus, että Hermione oli käännettävä kristinuskoon. Tämä päätös virkisti hänen sieluaan; hän sai siitä arvokkaan tarkoitusperän tavoitellakseen ja aiheen ajatella muuta kuin itseään. Hän kiirehti Petroksen luo kertomaan tälle aikeestaan ja saamaan hänen suostumuksensa yritykseen.

Petros tietysti ei voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä, vaikkei hän suinkaan arvellut kasvatuspoikansa voimien riittävän siihen työhön, jonka otti suorittaakseen.

Siitä alkaen Clemens haki sisarensa seuraa, sen sijaan kuin ennen oli sitä välttänyt. Hän alkoi puhua hänelle kristinuskosta, ja Hermione kuunteli mielellään hänen sanojaan. Kummastellen Clemens huomasi, ettei se, minkä hän kertoi, ollut Hermionelle mitään uutta. Hermione oli lukenut kristittyjen pyhät kirjat, hän tunsi Jesuksen elämän ja saattoi toistella hänen suullisia opetuksiaan; ainoastaan selityksissä ja kristillisessä metafysiikassa näkyi Hermionella olevan heikommat tiedot. Hermione huomasi, että Clemens puhui lämmöllä ja rakkaudella näistä aineista; hän kuunteli häntä sen tähden halusta ja oli varuillaan, ettei esittänyt muita vastaväitteitä kuin sellaisia, jotka olivat omiaan enentämään hänen intoaan, koska hän saattoi kumota ne.

Valitettavasti ei Clemensin kestäväisyys vetänyt vertoja hänen innolleen. Keskustelua häiritsi sangen usein jonkun henkilön tulo. Milloin tuli Karmides, milloin Ismeene ja Bereniike, milloin Teodooros, ja tätä viimeksi mainittua Clemens pelkäsi kuin rietasta viettelijää itseä. Hermionen oli mahdotonta poistaa tätä pelkoa. Kun Teodooros lähestyi, niin nuori esilukija lähti tiehensä vastaamatta hänen tervehdykseensä. Petros oli heidän välilleen rakentanut ylitsepääsemättömän muurin. Clemens epäili myös että Teodooroskin tahtoi, kuten hänkin, saattaa Hermionen kristinoppiin. Vaan se kristinoppi, jota Teodooros julisti — sehän oli väärä ja kerettiläinen, pakanuuttakin vaarallisempi. Clemens kehotti Hermionea olemaan varuillaan Teodooroksen seurassa. Hermione lupasi. Vaan tyytymättömänä tähän lupaukseen tahtoi Clemens, että Hermione karkoittaisi Teodooroksen läheisyydestään, keskeyttäisi kaiken seurustelun hänen kanssaan. Hermione esitti veljelleen, että täytyi olla suvaitsevainen toisen toistansa kohtaan ja antaa kunkin mielipiteen käydä siitä mistä se voi. Hän puhui lämpimästi Teodooroksen jaloista ominaisuuksista ja lausui hartaan toivonsa olevan, että molemmista nuorista miehistä tulisi ystävät.

Hermione ei tietänyt, että tämä hyväntahtoinen toivomus saattoi haavoittaa ja katkeroittaa Clemensin mieltä. Kiihkoisa nuorukainen nousi ja jätti hänet. Ja siitä hetkestä hänen halunsa puhua Hermionen kanssa uskonasioista oli kadonnut. Hän piti Hermionea, kuten isäänsäkin, ainaiseksi pois suljettuna totuudesta ja valkeudesta.

Hän vetäytyi taasen itseensä ja haki häiritsemätöntä yksinäisyyttä. Pian hänen entisen sielunsairautensa onnettomat oireet palasivatkin jälleen. Hän ryhtyi taasen paastoihinsa, alkoi taasen ruoskia itseään.

Kryysanteus, joka siihen asti poikansa sielunrauhan vuoksi oli jättänyt hänet olemaan itsekseen ja vapaasti antanut hänen seurata taipumuksiaan, ei nyt enää voinut toimetonna katsella sellaista elämäntapaa, jonka täytyi syöstä Clemens joko mielipuolisuuden tai kuoleman helmaan. Hän päätti, jos hätä vaati, väkisin temmata hänet siitä pois. Pian näkyi kuitenkin, etteivät rukoukset eivätkä kehotukset mitään auttaneet. Clemens ilmoitti jyrkästi, ettei aikonut totella isäänsä, jos tämän käskyt olivat ristiriidassa kristinuskon kanssa.

Kryysanteus huomasi välttämättömäksi heittää kaikki arvelut sikseen. Hänen täytyi saada Clemens epäilemään sen opin totuutta, joka piti heidän sydämiään erillään ja näkyi olevan hänen synkkämielisyytensä, itsekidutuksensa ja vimmansa lähde. Kryysanteus pakotti Clemensin kuuntelemaan, kuinka hän ahdisti kristinoppia ja puolusti vanhaa uskontoa. Clemens kuunteli alussa ylenkatseellisena, sen jälkeen tarkkaavaisena; tarkkaavaisuuden vaikutti pelästys. Tämä tunne johtui vähemmässä määrässä niistä hyökkäyksistä, joita isä teki yksityisiä opinkohtia vastaan, kuin siitä yhtäläisyydestä, jonka hän näytti olevan olemassa kristillisyyden ylevimpien oppien ja uusplatoonilaisen filosofian välillä. Sellaista yhtäläisyyttä ei Clemens ennen ollut aavistanutkaan, ja häntä nöyryytti, häntä kiusasi se seikka, että se todellakin oli olemassa.

Häntä rupesivat ahdistamaan epäilykset kristinopin totuudesta. Keskustelut Petroksen kanssa tosin näitä epäilyksiä vastustelivat, vaan eivät voineet niitä kumota. Clemensin tila tuli arveluttavammaksi kuin koskaan. Kryysanteus pelkäsi hänen järkensä puolesta, ja ne lääkärit, joilta hän huolissaan kysyi neuvoa, ravistelivat niin ikään päätään. He neuvoivat häntä luopumaan kaikista käännätyskokeista ja sallimaan Clemensin vapaasti seurustella kasvatusisänsä kanssa.

Nuori esilukija pääsi siis uudestaan vangin luo. Clemens hautoi mielessään päätöstä paeta kotoa Antiokeiaan tai Egyptin aavikkoon. Petros kielsi tämän, vaan hän ei voinut voittaa sitä ylimmilleen noussutta pelkoa, jota Clemens tunsi isäänsä ja jokaista tämän sanaa kohtaan. Clemens vietti nyt suurimman osan päivää vaeltamalla kaupungin ympäristössä ja käymällä vangin luona. Pylväskentän vieressä oleva luola tuli yhä enemmän hänen mielipaikakseen, ja ne hurskaat vaimot, jotka kävivät Simoonia ruokkimassa, tottuivat pian näkemään häntä siellä ja kunnioittamaan häntä uutena erakkona, joka enensi paikan pyhyyttä ja joka ehkä kerran, kun Simoon oli kutsuttu taivaaseen, oli asettuva hänen paikalleen pylväänpäähän.

Kun samat hurskaat vaimot alkoivat jakaa niin hyvin huomiotansa kuin myöskin vasujensa sisällyksen pylväspyhimyksen ja nuoren papin välillä, joka oli ottanut luolan asunnokseen, niin Clemenskin tottui pitämään luolaa oikeana kotinaan, ja ainoastaan harvoin hän enää näyttäytyi kotonaan Tripodikadun varrella. Kryysanteus huomasi olevan välttämätöntä, että Clemens sai olla vapaudessaan. Tämä oli ihastunut uuteen elintapaansa. Kesän ruusut kasvoivat luolan suussa, ja aurinko kurkisti joka ilta sisään, ennenkuin kätkeytyi Aigaleoosvuoriston kumpujen taakse. Hän oli pian saanut asuntonsa sisustetuksi erakon tarpeiden mukaiseksi. Sammalvuode, vesiruukku ja lipas pyhää evankeliumia varten — siinä kaikki mitä hän tarvitsi.

Ateenan kristityistä se kummallinen sallima, että itse pääpakanan pojasta oli tullut uusi pylväskentän kaunistus, oli oikein mieltä ylentävä. Samoin kuin Simoon esiytymisensä alkuaikoina, tuli nyt Clemens asukasten huomion esineeksi. Erittäin osoittivat nuoret neitoset suurta osanottoa nuorta erakkoa kohtaan.

Ainoa, mikä jossakin määrin häiritsi Clemensin onnea, oli Simoon pylväspyhimyksen kummallinen käytös. Alussa tämä oli naapuriansa kohtaan osoittanut kaikkia mieltymyksen merkkejä. Iltasin, auringonlaskun jälkeen, kun heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus, hän oli kutsunut Clemensin pylvään viereen puhuakseen hänen kanssaan ja siunatakseen häntä. Vaan vähitellen hän kävi yhä jurommaksi ja alkoi pitää sekavia nuhdesaarnoja ja lasketella kirouksia nuorukaiselle yhtä säännöllisesti kuin ennen oli antanut siunaustansa.

Simoon oli näet huomannut, että Clemensistä oli tullut kilpailija sinne tulevien ihmisten kunnioitukseen nähden. Simoon kadehti entistä lemmikkiänsä, Elpiniiken poikaa, ja tahtoi uhkauksillaan pelottaa hänet pois.

Clemens luuli Simoonin käytökseen olevan toisen syyn. Hän luuli pyhimyksen terävän silmän näkevän hänen sydämeensä ja tuntevan kuinka turmeltunut se oli. Vaan turhaan Clemens koetti ankaralla elämän puhtaudella lepyttää Simoonia. Tästä huolissaan hän kääntyi piispaan ja kysyi neuvoa häneltä. Petros kehotti Clemensiä kärsivällisesti sietämään pyhimyksen vihaa, koska Simoon muka tahtoi ainoastaan koetella hänen kestävyyttään. Vaan samalla Petros lähetti Eufeemioksella sanan Simoonille, joka sen saatuaan nähtävästi rauhoittui ja jätti naapurinsa rauhaan.

KYMMENES LUKU.

Myroon luona.

Baruk ja hänen tuleva vävynsä, oppinut rabbi Joonas, olivat palanneet Jerusalemista.

Matka oli ollut onnellinen. He astuivat maalle Peiraieuksessa aavistamatta mitään siitä, mikä heidän poissaollessaan oli tapahtunut Barukin kodissa.

Sitä hirmuisempi oli se tieto, mikä heitä odotti. Vanha Ester oli kuollut. Hän oli sortunut suruun ja häpeään tyttärensä tähden. Kun Baruk astui talonsa kynnyksen yli, heittäytyi Rahel hänen jalkoihinsa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat; epätoivo oli niihin painanut leimansa; hänen tukkansa, jota moneen päivään ei ollut järjestänyt, liehui hajallaan hänen olkapäillään. Yksi ainoa katse riitti Barukille ja Joonaalle ilmaisemaan onnettoman tytön tilan. Vanha mies jäi seisomaan kuin kauhusta kivettyneenä. Sanaakaan sanomatta hän kuunteli Rahelia, joka rukoili armoa ja syytti itseänsä äitinsä kuolemasta. Sen jälkeen Baruk puhkesi tuskanhuutoihin, repi hiuksiaan ja kirosi sitä hetkeä, joka oli tuonut hänet takaisin hänen häväistyn lietensä ääreen. Rabbi Joonas, joka ääneti oli nähnyt tämän kohtauksen, oli poistunut hänen huomaamattaan.

Samana iltana käskettiin Rahel isänsä kiroamana lähtemään iäksi hänen silmistään.

Se ennustus, jonka hän oli lausunut Karmideelle, että sellainen päivä oli tuleva, oli siis käynyt toteen.

Tapaamme Rahelin kurjasta hökkelistä, satamakaupungin huonomaineisimmasta korttelista.

Hän on huoneessa, jonka sisustus osoittaa suurinta köyhyyttä. Yö on tulossa. Huonetta valaisee uninen lamppu. Rahelilla on sylissään lapsi, hänen ja Karmideen poika. Pienokainen nukkuu. Hurjan hellästi katselee häntä äiti.

Karmides olisi tuskin tällä hetkellä tuntenut rikkaan Barukin kaunista ja onnellista tytärtä. Epätoivo ja äidinilo taistelevat hänen kuihtuneilla, kuopillaan olevilla kasvoillaan. Syvälle vajonneista silmistä loistaa kuumeentapainen hohde.

Nyt kuuluu askeleita asunnon jyrkistä portaista. Ovi avautuu äkkiä, ja huolimattomasti puettu nainen astuu sisään hyräillen jotain laulua.

— Kautta Dionyysoksen, huudahti Myroo, sillä tulija oli hän, — pois nyt kaikki huolet! Kas tässä mitä tänä iltana olen saanut kokoon!

Hän heitti muutamia hopearahoja pöydälle ja jatkoi:

— Tämä riittää vallan kolmeksi päiväksi, sinulle ja minulle ja pojallesi. Kun tuuli puhaltaa satamaan, en ole vielä liiaksi heikko laakereita niittämään. Eläköön rakkaus!

— Hiljaa, kuiskasi Rahel ja näytti nukkuvaa lasta. Myroo, joka nähtävästi oli saanut vähän liikaa viinirypäleen mehua, alensi kohta ääntänsä.

— Ah, nukkuuko hän? sanoi hän ja kumartui piskuista katselemaan. — Kuinka hän on kaunis, kuules, ja kuinka hän on Karmideen näköinen! Olet sokea, ellet näe, että hän on Karmideen, tuon petturin, näköinen! Kuinka onnellinen sinun tulee olla, Rahel, kun sinulla on tuommoinen aarre! Eläköön unohdus! Kauas kaikki muistot! Päivä, jota elämme, on meidän. Tahdotko myydä poikasi? Kas niin, minä ostan hänet … en orjaksi, en, en, en sitä tarkoittanut … älä ole vihaisen näköinen … vaan sen tähden että hän miellyttää minua ja että minä tahtoisin pitää hänet omanani. Niin, mitä häneen tulee, niin tahdon sanoa, että tänään olen naapuriltamme, puusepältä, tilannut kehdon pojallesi. Hän tarvitsee juuri kehdon … ja sellainen huonekalu ei varmaankaan rumenna tätä suojaa. Kehto tekee että huone näyttää tavallaan siivolta ja säädylliseltä, se vaatii kunnioitusta ja myötätuntoisuutta.

— Olet niin hyvä minulle, sanoi Rahel, kun Myroo kumartui sytyttämään hiiliä tuliastiaan valmistaakseen iltaista. — Minä en voi koskaan palkita sinun hyviä töitäsi.

— Ah, sitä ei tarvitakaan. Tänään olemme rikkaita kuin Persian ruhtinattaret. Meillä on rahaa, viiniä ja leipää, joka maistuu oivallisesti, kun olen sen paahtanut.

— Kun isäni sulki portin, ajettuaan tyttärensä sen ulkopuolelle, ja minä harhailin ympäri yössä, niin sinä veit minut kattosi alle, jatkoi Rahel syvästi huoahtaen. — Ja siitä asti olet ollut minulle mitä hellin sisko. Isieni Jumala siunatkoon sinua, hyvä Myroo, ja antakoon sinun, jos tulet onnettomaksi, kohdata yhtä armeliaan sydämen, kuin sinun sydämesi on ollut minua kohtaan.

— Pyh, minä olen tyytyväinen, kun vain kärsivällisesti kuuntelet minua, miehiä kiroillessani. Toinen on jokseenkin toisen kaltainen. Olympiodooros ei ole, usko minua, hiuskarvankaan verran parempi kuin Karmides. Minä tunnen molemmat, minä, — joka niin monta kertaa olin olevinani hellä Karmidesta kohtaan, jotta Olympiodooros olisi tullut mustasukkaiseksi. Oli aika, jolloin minua sanottiin kauniiksi Myrooksi, ja koko Ateena virui minun jaloissani. Sinun täytyy tietää, Rahel, että minulla on ollut loistavia päiviä, että minua on ylistetty ja kadehdittu enemmän kuin ketään Aspasian ajoista saakka. Sataman papittaret sanovat minua valtaistuimelta syöstyksi kuningattareksi. Sen he tekevät pilkatakseen minua, nuo maalatut raivottaret, jotka seisovat siellä alhaalla kukkakimppuineen ja tarjoilevat niitä sekä itseänsä ensintulevalle vieraalle … he pilkkaavat minua, koska itse eivät ole ikänään olleet mitään parempaa kuin ovat … vaan minä olen ylpeä siitä nimestä. Valtaistuimelta syösty kuningatar! Juuri niin. Olisin voinut olla rikas, jos olisin tahtonut ajatella tulevaisuutta; mutta sitä en tahtonut … enkä sitä nyt kadukaan. Olen asunut kauniissa saleissa, tiedätkös Rahel, ja minua ovat omat orjani kantaneet kultaisessa kantotuolissa; minä olen, byssossumuun, purppuraan ja jalokiviin puettuna, liehunut toisesta huvista toiseen. Ateenan kauniimmat, rikkaimmat ja iloisimmat nuorukaiset ovat olleet minun henkivartijoinani. Vaan nyt se aika on mennyttä…

Myroo alkoi taas hyräillä laulua, jatkaessaan illallisen valmistamista:

Myötäinen suvituul' vie purtta. Sa lempivä turhaan, Multapa temmattiin ystävä, puol' eloain! Onnekas on emäpuu, meren aalto se onnellisempi, Tuulipa onnellisin, ken sulosulhoni vie! Tursas jos olisin, minä uiden kultani saisin Rhodokseen ihanaan, saarehen armaaseen.

Ateria oli pian valmis — muutama viipale paahdettua leipää, joitakuita hedelmiä ja keskellä pöytää päähänmenevää viiniä saviruukussa.

— Tule nyt ja iloitse taivaan ja maan lahjoista, sanoi Myroo. — Uhri Dionyysokselle ja sitte uskottomien rakastajiemme malja! Kiusattakoon heitä ikuisesti manalassa! Minä ihmettelen, kuinka Olympiodooros, kun hän astuu varjojen maailmaan, on kestävä sen tuomion, joka häntä siellä odottaa. Minä menen hänen edellään ja syytän häntä niiden kolmen ankaran tuomarin edessä. Mitä hän sanonee puolustuksekseen, kun minä ilmaisen, että hän on rikkonut ne tuhannet valansa, jotka hän on vannonut minulle? Hänellä ei ole mitään sanomista, sillä valehteleminen ei siellä kelpaa. Hän lähetetään mustaan Tartarokseen kärsimään Tantalokseen tuskia. Kuitenkin — jos hän vastaa, että Myroo oli tullut rumaksi, että hänen valansa tarkoittivat ainoastaan kaunista Myroota, eikä ilettävää Myroota, eiköhän hän pääse silloin vapaaksi? Minä pelkään sitä. Niin, hän on tosiaan oikeassa. Minun vaatimukseni perustuivat kauneuteeni ja raukesivat sen keralla. Vaan sano minulle vakavasti, Rahel, olenko todellakin niin hirveän ruma kuin sanotaan?… Hm, lörpöttelen sinne ja tänne, jatkoi Myroo, — etkä kuule, mitä sanon. Vaan etkö syö, ystävä raukkani? Sinulla pitäisi olla nälkä kuin emäsudella, sinulla kun on kaksi elätettävänä.

— Ei, minä en voi nyt syödä, sanoi Rahel. — Minulla ei ole nälkä.

— Oletkin ollut tänään tavattoman tyyni. En ole nähnyt sinun vuodattavan kyyneltäkään. Ja siinä olet oikeassa. Ei itkusta ole mihinkään. Aika on oivallinen lääkäri, joka ainoastaan hitaasti panee meidät hengeltä. Parantaessaan vanhoja haavoja se iskee uusia, jotta sillä olisi jotain tehtävää. Sen paras palsami on kuitenkin viini. Siinä on sekä riemua että unohdusta. Tule siis ja tyhjennä edes yksi pikari. Se tekee sinun hyvää, Rahel.

— Ei, minun ei ole jano. Hetken perästä ehkä…

— Ei tarvitse olla janoissaan rakastaakseen viiniä. Kas tässä, sanoi Myroo, nousten pöydästä ja ojentaen Rahelille täytetyn pikarin. — Koetapas vaan, ja minä vannon, että se tekee sinun hyvää.

Rahel joi hiukan tehdäkseen hyväntahtoiselle ystävälleen mieliksi. Sitä ahkerammin maisteli Myroo maljasta. Hän jätti tunnokkaasti puolet ateriasta Rahelia varten, vaan viiniruukkua hän käytti sitä useammasti, koska toinen ei siitä välittänyt. Viime aikoina oli hänen tavakseen tullut juoda itsensä juovuksiin joka ilta, kun tilaisuus siihen tarjoutui.

— Tiedätkös Rahel, jatkoi puhelias Myroo, — olen tänäänkin nähnyt tuon pienen mustapintaisen miehen astuskelevan tässä likellä katua ylös ja toista alas. Minun silmäni pettäisivät minua, ellei hän ole sinun kansaasi. Teillä, juutalaisilla, on omat merkkinne, ja kaikki te olette minusta hyvin toistenne näköisiä. Joku aavistus sanoo minulle, ettei hän etsi ketään muuta kuin sinua. Ehkä sinun isäsi on alkanut katua kovuuttaan ja tahtoo viedä sinut takaisin kotiinsa tai ainakin lähettää sinulle jotakin apua. Ellet niin ankarasti olisi kieltänyt minua, niin olisin puhutellut tuota miestä ja sanonut: sinä etsit kai Rahelia, Barukin tytärtä. Minä vien sinut hänen luokseen.

— Ei, Myroo, minä vannotan sinua taivaan Jumalan kautta, älä sano sitä, jos vielä kerran tapaat hänet.

— Isäsi on sydämetön saituri, sanoi Myroo, johon yltäkylläisesti nautittu viini teki yhä huomattavampaa vaikutusta. — Käyttäytyä tuolla tavalla omaa lastansa kohtaan! Minä revin jonakuna päivänä silmät vanhan Barukin päästä. Eikö hänen olisi pitänyt silittää partaansa ja kiittää Jumalaansa ja ylistää onneaan, kun sinä olet lahjoittanut hänelle noin herttaisen kauniin tyttärenpojan? Sen sijaan hän ajaa sinut portista ulos ja jättää sinut kadulle kuolemaan. Eikö se ole hirmuista? Eikö se ole sydämetöntä? Oi, sydän sulaa rinnassa, kun sitä vaan ajatteleekin.

Myroo, joka humalassa oli yhtä herkkätuntoinen kuin puheliaskin, pyyhkäsi kyyneltyneitä silmiään.

— Älä sano pahaa sanaa isästäni, rukoili Rahel totisella äänellä; — syy on minussa. Minun hairahdukseni on tappanut äitini ja tehnyt isäni nimen pilkaksi. Hän ei tiedä, minne hänen tulisi paeta häpeätänsä salaamaan. Minä en voi itkeä kuten sinä. Muutoin vuodattaisin verikyynelettä rikollisuuteni tähden. Jumala armahtakoon minua! Minun taakkani on suurempi kuin voin kantaa.

— Pyh, sanoi Myroo, — oletko rikollinen sen tähden että olet rakastanut ja sinut on petetty?

— Sen tähden että olen rikkonut vanhempieni tahtoa ja kansani lakia vastaan, sanoi Rahel. — Meidän Jumalamme on kiivas kostaja, joka rankaisee isien ja äitien pahat teot lasten päälle. Tottelemattomuudellani ja kevytmielisyydelläni olen surmannut äitini. Se on hirveätä, Myroo. Minä näen silmieni edessä sen hetken, jolloin en enää voinut salata häneltä tilaani. Hän tuli kuolonkalpeaksi ja äänettömäksi kauhusta. Minä en saanut lähestyä hänen vuodettaan, kun hän oli sairaana. Hän kuoli palvelijain ympäröimänä. Vaan minä näen hänet alati silmieni edessä, yöt ja päivät. Minä sanon sinulle, Myroo, että hän viime yönä seisoi vuoteeni vieressä äänettömänä ja kalpeana ja uhkaavana. Hän osoitti pienokaista muistuttaakseen minua, että pahat työni rangaistaan hänessä…

— Huu, se on kauheata, sanoi Myroo. — Vaan se on ehkä ainoastaan luulettelua, rakas Rahel. Muutoin olisi kamalaa olla sinun läheisyydessäsi yöllä, kun äitisi palajaa. Me annamme lampun palaa aamuun saakka. Minä en tohdi enää olla pimeässä. Ettei äitisi voi saada rauhaa haudassaan! Se, minkä olet tehnyt, mahtaa olla jotain kauheata sinun kansasi käsityksen mukaan, vaikka minun mielestäni olet ainoastaan rakastanut ja tullut petetyksi, tyttö raukka. Mutta onko meillä öljyä, Rahel? Ajatteles, jollei meillä ole öljyä lamppuun!

— En tiedä.

— Minä katson, sanoi Myroo, jonka äkillinen pelko oli saanut melkein selväksi, ja nousi sohvalta, jolle oli heittäytynyt. Hän rupesi etsiskelemään hyllyltä, jolle oli sälytetty ruukkuja ja pulloja, ehjiä ja rikkinäisiä, vaan ei mahtanut löytää mitä etsi, sillä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

— Laupiaat jumalat! Mitä pitää tehdä? Ei öljyn tippaakaan jälellä.

— Myroo, haamu ei hae sinua, vaan minua. Sinä voit maata tyynesti… Oi, Jumala, Jumala, mistä löydän rauhaa ja anteeksiantamusta? En ihmisten joukosta. Minun kansani on minut hyljännyt. Minä olen pois pyyhitty Israelista. Armahda, Herra! Minä pakenen ihmisten luota sinun tykösi. Minä laskeudun lapsineni jalkoihisi! Älä hylkää meitä! Armahda edes tätä viatonta!

— Öljy lampussa kestää vielä tunnin, sanoi Myroo itsekseen tutkittuansa lamppua, ja sen jälkeen hän kääntyi uudestaan viiniruukun puoleen saadakseen voimaa voittamaan aavepelkoaan. — Mutta, rakas Rahel, älä vaikeroi noin! Se kuuluu niin kamalalta, ja tämmöisiä sanoja kuullessani tuntuu minusta, kuin minäkin olisin rikollinen. Ylistetyt olkoot jumalat, sitä en kuitenkaan ole. Minä olen kasvatettu hetairaksi ja olen elänyt iloisesti ja hauskasti, vaan en koskaan ole rikkonut jumalien tahtoa vastaan. En ole koskaan saattanut vanhemmilleni mitään surua, sillä he eivät tunne minua enkä minä heitä. Kyllä minun sopii maata aaveita pelkäämättä. Vaan sinä olet kokonaan karkoittanut unen silmistäni, Rahel. Tästä tulee ikävä yö.

— Anna anteeksi, Myroo. Koetan olla sinua enää häiritsemättä.

— Kun et vaan vaikeroi, niin on hyvä. Puhukaamme jotain hauskaa, jatkoi Myroo, heittäytyen sohvalle ja levittäen kitooniansa peitteeksi, — lamppu palaa vielä tunnin, ja sitte koetan nukkua… Niin, minä tahdon sanoa sinulle, Rahel, että sinun käy pian vielä hyvin. Mitä ankarampi suru sitä lyhyempi. Sinä olet nuori, sinä, ja sinulla on tulevaisuus. Minä ajattelen sangen usein tulevaisuuttasi, minä, sillä aikaa kun sinä yhä valitat ja suret nykyisyyttä. Odota vain, ruusut palaavat sinun poskillesi ja tuli silmiisi. Tulet jälleen kauniiksi ja herätät miesten ihastuksen. Itsestäsi riippuu onnesi. Ajatteles vain, Rahel, asua komeissa huoneissa, käydä jalokivissä ja mitä kauniimmissa vaatteissa, rientää huvista huviin ja nähdä ylhäiset nuorukaiset jalkojensa juuressa! Sinusta voi tulla toinen Myroo, toinen ruhtinatar, joka hallitsee Laaiin ja Fryynen valtikka kädessä. Sen sinä voit, kun vain itse tahdot. Kuinka voit olla synkkä ja epätoivoinen kun sinulla on sellainen tulevaisuus edessäsi? Luota minuun! Minä autan sinua valtaistuimellesi ja näytän, kuinka sinun tulee voittaa kaikki kilpailijattaresi. Minä tunnen kaikki salaisuudet, joilla kauneutta korotetaan, ja kaikki keinot, mitkä tekevät sen vastustamattomaksi. Semmoista olen saanut harjoittaa lapsuudestani asti; neljäntoista vanhana olin siihen perinpohjin perehtynyt. Ja siitä alkaen, usko pois, olen taitoani koetellut. Praksinoa ei ollut mitään minun rinnallani. Sinusta tulee kuningatar, ja minä vaadin vain sen, että saan olla kuningattaren neuvonantajana. Ensimäinen tehtävämme on, että muutamme tästä kurjasta hökkelistä johonkin kauniiseen huoneistoon Kerameikoksen varrelle. Toiseksi meidän tulee hankkia sinulle kauniit vaatteet, vuokrata kantotuoli ja palkata muutamia palvelijoita. Tuon kaiken minä otan toimittaakseni. Minun tarvitsee ainoastaan mennä kauppiaan luo, joka tämmöisiä toimii, näyttää sinut hänelle ja kehua sinun ominaisuuksiasi … voit uskoa, että minä semmoistakin ymmärrän … olen useamman kuin yhden tytön auttanut jaloilleen maailmassa … ja mies antaa meille velaksi kaikki mitä aluksi tarvitsemme. Minä iloitsen ajatellessani sinun tulevaisuuttasi, Rahel. Aja pois surut, tyttöseni! Eläköön viini ja rakkaus!

Myroo nosti ruukun huulilleen ja puhdisti sitte lampun, jonka oli asettanut päänalaisensa viereen.

Rahel oli jo ennenkin kuullut Myroon puhuvan tällä tavalla, ja joka kerta hänen sanansa olivat herättäneet hänessä kauhua ja enentäneet sitä alennuksen tunnetta, jonka alla hän oli vaipua maahan.

Vaan tällä hetkellä ei Myroon tulevaisuudenkuvaelma tehnyt Raheliin tavallista vaikutustaan. Barukin tytär kuuli sen korvillaan, vaan hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

Myroo ei huomannut, kuinka kamalasti hänen suuret mustat silmänsä kiiluivat, sillä pitkät silmäripset loivat niille varjonsa. Rahel istui nukkuvan lapsensa vieressä ja painoi kädet rintaansa. Hänen huulensa kuiskasivat koneellisesti jotain rukousta, jonka hän oli oppinut lapsuudessaan. Myroo, kuuli hänen lausuvan outoja vieraskielisiä sanoja ja kysyi:

— Mitä sanot? Sinä puhut itseksesi. Aja pois surulliset ajatukset Rahel! Ne vievät sinulta hengen, ja sitte kaikki toiveemme ovat menneet. Ah, sitä pettäjää, Karmidesta! Hän on syy onnettomuuteesi. Ja nyt hän unohtaa sinut ja aikoo viettää häänsä toisen kanssa. Sanoinko sinulle, että tänään olen nähnyt Karmideen?

Rahel, joka tätä nimeä kuullessaan havautui ajatuksistaan, kiinnitti katseensa Myrooseen ja kysyi raukealla äänellä:

— Mitä sanoit Karmideesta?

— Että näin hänet tänään kadulla, vastasi Myroo iloissaan, kun oli saanut puheaineen, joka veti Rahelin huomion puoleensa. — Jumalat rangaiskoon sitä uskotonta konnaa!

Hänellä ei näytä olevan mitään omaatuntoa. Hän näytti niin onnelliselta ja iloiselta käydessään Hermionen rinnalla.

— Hän näytti onnelliselta, sanot, ja hän käveli Hermionen rinnalla?

— Niin.

— Koska heidän häänsä pidetään?

— Muutaman päivän perästä. Koko kaupunki puhuu niistä.

— Näetkö heidät useinkin toistensa seurassa?

— Melkein joka päivä, sanoi Myroo, — kun he käyvät kaupungin ja tuon kauniin maatalon väliä, joka Kryysanteuksella on sataman läheisyydessä.

— Oi, kuinka he mahtavat olla onnellisia! huokasi Rahel.

— Niin, mutta minä toivon, ettei heidän onnensa ole kestävä kauan. — Minä vihaan Karmidesta, kuten vihaan Olympiodoorostakin. Minun on usein tehnyt kovasti mieleni mennä Hermionelle kertomaan, mikä Karmides on, sillä minä tunnen sen miehen paremmin kuin kukaan muu; mutta pelkään että Karmides näkee minut, sillä jos hän näkisi, kuinka ruma nyt olen … huu, hirmuista on, kun on kauneutensa kadottanut, Rahel. Minua hävettää mennä Karmideen näkyviin; minä puikahdan piiloon, kun jonkun matkan päässä näen hänet kadulla. Jospa hän aavistaisi mitä Myroosta on tullut! Oi, luulenpa että mieluummin tahtoisin kuolla! Nuo kateelliset jumalat, jotka ovat riistäneet minulta parhaimman, mikä minulla oli, ainoan mitä pidin arvossa! Nyt aion vihata jumaliakin. Heiltä ei minulla ole mitään toivottavaa eikä pelättävää … kunhan vain torjuvat aaveet ja semmoiset vuoteeltani, sillä uni on nyt paras ystäväni, ja minä olen aina pelännyt aaveita. Mutta miksi et pane maata, Rahel? Tiedätkös, minun alkaa nyt olla uni.

Uneliaisuus ei estänyt Myroota jatkamasta vielä hetken keskustelua tai oikeammin yksinpuhelua.

— Sinä olet yksipäinen, Rahel. Muutoin olisit jo aikaa sitten noudattanut minun neuvoani, kun kehotin sinua ottamaan poikasi käsivarrellesi ja menemään Hermionen luo ja sanomaan hänelle, että lapsi on Karmideen poika. Hän olisi silloin kysellyt sinun elämänvaiheitasi ja sinä olisit kertonut kaikki, mitä olet kärsinyt. Mitä luulet, että Hermione olisi silloin tehnyt? Minulla puolestani on se vakaumus, että hän olisi sanonut sinulle: sinulla on oikeus Karmideeseen. Minä käsken hänet pois näkyvistäni. Vaan sitä et sinä tahdo, Rahel, ja siinä teet väärin.

— He ovat onnellisia, he rakastavat toinen toistansa. Karmides on unohtanut minut. Sinun sanasi ovat kiusauksia, Myroo. Minun on usein tehnyt mieli seurata neuvoasi. Vaan häpeä estää minua. En voi.

— Mustasukkaisuus on hirveä tuska, Rahel. Kiitä Jumalaasi, ettet ole sitä tuntenut. Se muuttaa sydämen käärmeenpesäksi, josta tuhannet myrkylliset hakarat pistäytyvät raatelemaan sieluamme.

— Minä tiedän sen, sanoi Rahel itsekseen.

Myroon viinin vilkastuttama kieli alkoi vihdoin puutua. Lörpöteltyään vielä hetken aina sekavammin hän vaikeni, ja hänen hengityksensä todisti pian, että hän oli vaipunut syvään uneen.

Silloin Rahel otti lapsen syliinsä ja nousi. Pikku poikanen heräsi ja alkoi äännähdellä, vaan vaikeni taasen, kun Rahel oli pannut hänet rinnalleen. Rahel kääri hänet huolellisesti siihen nyt jo perin haljastuneeseen huntuun, jonka Baruk kerran oli lahjoittanut tyttärelleen, jotta tämä saisi sillä komeilla synagoogassa. Sen tehtyään hän astui ovelle, seisahtui siihen, katsahti vielä kerran ympärilleen kurjaan huoneeseen ja sanoi katsellen nukkuvaan Myrooseen:

— Jää hyvästi, hyvä, onneton sisko! Rahel kiittää sinua lempeydestäsi ja hellyydestäsi. Jumala olkoon sinulle armollinen sydämesi tähden.

Näin sanoen Rahel lähti huoneesta ja astui ahtaita portaita alas kadulle, joka vei satamaan.

Avara, temppelien, pylväskäytävien ja varastohuoneiden ympäröimä satamatori oli tyhjänä ja hiljaisena tähdistä tuikkivan taivaanlaen alla. Kuului ainoastaan, kuinka laineet solisivat laituria ja aluksia vastaan.

Rahel kuunteli näitä huokailevia ja kuitenkin raittiita säveleitä. Ne tuntuivat hänestä kehotukselta, ettei epäilisi, meren ystävälliseltä kuiskaukselta, että sen syli oli avoinna tuuditellakseen onnettomia sydämiä lepoon.

Hän suuntasi askeleensa sinne, mistä tuo kehottava laulu tuli hänen korviinsa. Kenenkään näkemättä hän seisoi pian leveillä marmoriportailla, jotka veivät vedenrajaan. Hän kumartui alas, ja aalto lennätti vaahtoansa hänen otsalleen. Se tuntui raittiilta ja virkistävältä.

Lapsi, joka hänellä oli sylissään, tuli levottomaksi ja alkoi itkeä. Rahel vaiensi pienokaisen suuteloilla ja hyväilevillä sanoilla. Sitte hän irroitti hunnun, johon se oli kääritty, ja kiersi sen itsensä ja lapsen ympärille, etteivät eroaisi tuossa avarassa haudassa, josta Rahel haki lepoa omantuntonsa tuskille, mustasukkaisuudelleen ja häpeälleen.

Painaen onnettoman rakkautensa panttia lujasti rintaansa, hän astui silmät kiinni portaiden reunaa kohti.

Joku merimies, joka oli vahdissa lähimmällä laivalla, kuuli että joku raskas esine putosi veteen. Hämärä esti hänet näkemästä, mikä se oli, ja kun hän ei kuullut mitään avunhuutoa, niin hän ei huolinut asiasta, vaan vaipui ajattelemaan tulevaa matkaa ja kotia, joka hänellä oli kaukaisella rannalla.

YHDESTOISTA LUKU.

Ruumishuone.

Kun Myroo seuraavana päivänä heräsi, huomasi hän olevansa yksin kamarissaan.

Ihmetellen minne Rahel lapsineen oli mennyt, mutta aavistamatta vielä mitään onnettomuutta Myroo ryhtyi pukeutumaan siksi päiväksi.

Sen hän teki suurella huolella ja pienen metallikuvastimen, yhden kamman ja kahden ihomaali-rasian avulla.

Myroo raukan täytyi kuitenkin myöntää itselleen että tuo huolenpito oli melkein turhaa. Huokaillen hän katseli itseään kuvastimessa. Sairaus, jonka hän oli saanut kestää, oli raastanut hänen viljavat kutrinsa ja raittiin ihon, joka ennen oli ollut hänen ylpeytenänsä. Tukka oli arveluttavasta harvennut, eikä Myroolla ollut edes varoja hankkia itselleen tekotukkaa. Kasvot olivat pöhöttyneet ahkerista uhreista viininjumalalle ja iho oli käynyt tumman keltaiseksi. Tätä vikaa voitiin tosin auttaa käyttämällä taitavasti rasioiden sisällystä — ja Myroo oli mestari toalettitaidossa — vaan hänen täytyi sentäänkin satoja kertoja myöntää itsekseen, että kaikki ponnistukset olivat melkein hyödyttömiä. Taide ei voinut korvata lahjaa, minkä luonto oli vaatinut takaisin. Myroo parka huokasi syvään, ja kun hän tarkasteli perin kauhtunutta kitoonia, jonka hän täksi päiväksi oli valinnut, ja joka oli hänen parhaansa, niin hän vuodatti kyyneleitä.

Siihen puuhaan oli mennyt melkoinen osa Myroon aamupäivästä, ja vasta kun hän oli valmis menemään ulos koettelemaan sen päivän onnea, tuli hän taasen ajatelleeksi asuintoveriansa ja ystäväänsä.

— Mutta missä Rahel on? Hän, jota ei muutoin saa päivän pitkään huoneesta lähtemään!

Myroota alkoi Rahelin poissaolo huolestuttaa. Hän muisti tuon oudon ja kummallisen tyyneyden, joka hänessä edellisenä iltana oli näkynyt. Vaan Myroo ei vielä tahtonut antaa sijaa sille kamalalle ajatukselle, joka tämän johdosta juolahti hänen mieleensä. Itse hän pelkäsi kuolemaa, huolimatta kurjasta ja halveksittavasta asemastaan, eikä voinut uskoa, että jollakulla olennolla hänen sukupuoltaan oli kylläksi rohkeutta syöksyäksensä vapaaehtoisesti synkkään Haadeeseen. Myroo kiirehti naapurinsa, puusepän, luo kuulustamaan, oliko tämä mahdollisesti nähnyt hänen ystäväänsä, ja tiesikö hän, mihin aikaan ja minne suunnalle Rahel oli lähtenyt. Puuseppä, joka juuri oli ryhtynyt kehtoon, minkä Myroo tahtoi lahjoittaa pienelle lemmityiselleen, Rahelin pojalle, ei voinut antaa mitään tietoja. Vaan hän ravisti päätänsä ja arveli pahinta tapahtuneen; hän oli tosin vain yhden ainoan kerran nähnyt juutalaistyttö raukan, kun tämä sattumalta tuli hänen vastaansa portaissa, vaan puuseppä oli huomannut silloin hänen silmissään jotakin, jonka hän nyt vasta täysin ymmärsi.

Tuskan valtaamana Myroo jätti tämän onnettoman lohduttajan ja palasi kamariinsa rauhoittuakseen ja tuumiakseen, mitä tuli tehdä.

Tuo langennut naisraukka oli ruvennut pitämään lämpimästi Rahelista, joka oli kovan onnen lapsi niinkuin hän itsekin. Myroo oli Rahelista löytänyt olennon, jota paljoa kovempi kohtalon isku oli kohdannut, kuin häntä itseään; hän oli, omasta kurjasta tilastaan huolimatta, voinut osoittaa hänelle tehokasta myötätuntoisuutta ja auttaa häntä, kun hän oli turvaton ja omaistensa hylkäämä. Tässä oli ainoa puhdas ilo, jota Myroo pitkään aikaan oli tuntenut; hän oli myöskin tuntenut mielensä keveämmäksi ja iloisemmaksi sen jälkeen kun Rahel oli tullut hänen kattonsa alle, ja se hoito, jota hän oli omistanut äidille ja lapselle, oli hänen silmissään ikäänkuin vähentänyt sen elinkeinon häpeällisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi harjoittaa tätä armeliaisuuden työtä.

Kun Myroo nyt koetti lohdulliselta kannalta ajatella Rahelin poissaoloa ja etsiä jotain rauhoittavaa ja todennäköistä syytä siihen, niin hän muisti äkkiä edellisenä iltana kehottaneensa uudestaan Rahelia menemään Hermionen luo ja esittämään hänelle oikeutensa Karmideeseen. Myroo koetti nyt uskotella itselleen, että Rahel oli seurannut hänen neuvoaan ja siis lähtenyt Kryysanteuksen maataloon Peiraieuksen edustalle.

Myroo päätti lähteä kävelemään maatalon läheisyyteen. Kenties hän silloin kohtaisi Rahelin tiellä tai muulla tavoin saisi jotakin tietoa hänestä. Myroo oli liian levoton ollakseen kotona ja odottaakseen epätietoisena ystävänsä takaisintuloa. Päivä oli sitä paitsi kaunis ja houkutteli ulos. Myroo lähti siis. Vaan hän ei löytänyt mistään kadonneen jälkiä. Ei kukaan ollut nähnyt naista, lapsi käsivarrella, hänen näköistään ja hänen tapaansa vaatetettua. Myroo uskalsi vihdoin mennä itse huvilaankin ja kysyä portinvartijalta samat kysymykset, joita oli tiedustellut kaikilta muilta, jotka oli tavannut. Vaan mies ei tiennyt sen enempää. Alakuloisena Myroo vihdoin päätti palata satamakaupunkiin. Se tie, jonka hän valitsi, luikerteli pitkin meren rantaa, ja sitä varjostelivat öljypuut ja plataanit. Auringossa kimaltelevalla vedenpinnalla, jotensakin lähellä rantaa, näkyi kaksi kultauksista kiiltävää, kukilla kaunistettua venettä. Niistä kuului laulua ja kielten soittelua niiden soljuessa hiljaisin aironvedoin eteenpäin. Myroon terävä silmä tunsi toisessa veneessä Karmideen ja Hermionen, jotka tuttavallisesti istuivat vieretysten. Toisessa oli muutamia kihlattujen nuoria ystäviä. Iloinen, miellyttävä näky soveltui oivallisesti taivaan kirkkauteen, meren tyyneyteen ja viheriöiviin rantoihin. Vaan Myroossa näky herätti katkeria tunteita; hän ajatteli onnetonta ystäväänsä ja omaa halveksittavaa, ilotonta tilaansa. Oliko ehkä Rahelkin nähnyt tämän näytelmän? Olisiko hän voinut kestää tätä näkyä ja elää? Myroo aavisti, että on olemassa epätoivo, mustempi kuin se, mitä hän onnettomimpinakaan hetkinään oli kokenut, epätoivo, jonka rinnalla kuolema, kaukana siitä että olisi hirmuinen, on ainoa lohduttaja.

Näitä mietiskellen Myroo oli seisahtunut ja katseli vielä veden pinnalla liukuvia veneitä, kun häntä tiellä lähestyi mies, jonka hän oli usein nähnyt Ateenan kaduilla, ja josta hän oli paljon kuullut puhuttavan, nimittäin kristitty pappi Teodooros.

Myroo tiesi, että tämä mies oli kristinuskoon kääntänyt eräitä hänen syvimmälle langenneita siskojaan, ja että hän oli sytyttänyt näihin naisiin halua alkaa uutta ja parempaa elämää ja valmistanut heille tilaisuuden siihen. Hänen jalot ja ystävälliset kasvonsa olivat aina miellyttäneet Myroota, samalla kun hän oli salaa pelännyt häntä ja, missä vain voi, välttänyt hänen vakavaa, läpitunkevaa katsettansa.

Teodooroskin tunsi haljastuneeseen kitooniin puetun naisen. Hän oli nähnyt hänet iloa ja terveyttä säteilevänä, kalliisiin vaatteisiin puettuna ja orjien kantamana kultaisessa kantotuolissa. Hänen sydämensä sääli Myroota silloin yhtä paljon kuin nytkin.

Hetaira huomasi pian olevansa tunnettu, sillä Teodooros tervehti häntä lausuen hänen nimensä, ja kun hän Myroon kasvoilla havaitsi mielenliikutuksen jälkiä, niin hän pysähtyi puhuttelemaan häntä.

Tapa, jolla Teodooros tässä keskustelussa esitti kysymyksensä ja vastasi Myroolle, oli sellainen, että se ikäänkuin taika-avaimella avasi hänelle tytön sydämen. Kaupunkia kohti kuljettaessa Myroo kertoi hänelle sekä omat että Rahelin elämänvaiheet.

Tultuaan pitkien muurien läheisyyteen he erosivat; Teodooros meni erään seurakuntalaisensa luo, Myroo taas riensi kotiinsa nähdäkseen, eikö Rahel ollut palannut hänen poissaollessaan. Vaan sitä ennen hän oli luvannut Teodorokselle saapua seuraavana iltana erään arvossa pidetyn ja hyväntekeväisyydestään tunnetun kristityn rouvan luo, jonka nimen ja asunnon hän tiesi. Siellä hän oli taas tapaava Teodooroksen.

Oli jo hämärä, kun Myroo saapui asuntoonsa. Kamari oli tyhjä eikä mikään osoittanut että Rahel olisi käynyt kotona hänen poissaollessaan. Mutta hetken kuluttua astui sisään Myroon naapuri, hyväntahtoinen puuseppä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän kysyi Myroolta, tiesikö tämä jo, missä Rahel lapsineen oli.

Myroo vastasi, että oli etsinyt ystäväänsä turhaan Kryysanteuksen maatalosta.

— Ja minä, joka en häntä etsinyt, olen kuitenkin nähnyt hänet, sanoi puuseppä. — Oi, se oli kauheata! Tyttöraukkaa! Minä kuitenkin ennustin sen, minä näin sen hänen silmistään. Kyllä kehto ei taida tulla valmiiksi, sillä sitä ei tarvita enää.

— Oi, te jumalat, mitä sanot? Mitä on heille tapahtunut? Missä näit heidät?

— Menin äsken satamatorin poikki, kun huomasin väkijoukon alhaalla rannassa ja tahdoin nähdä mitä oli tekeillä. Aavistin, että oli saatu ylös joku hukkunut, ja tulin heti ajatelleeksi, sen vakuutan, juutalaistyttö parkaa. Minä seurasin joukkoa. Tie kävi ruumishuoneeseen, jonne pannaan hukkuneet ihmiset, että sukulaiset tai ystävät saavat heidät tunnustaa…

— Ja Rahelko oli löydetty vedestä? keskeytti Myroo tuskaisena.

— Niin, Rahel ja hänen poikansa. Siellä oli jo ennen häntä kaksi muuta ruumista, jotka olivat pitkänään mustilla lavitsoilla ja jotka kynttilänvalossa olivat kamalat, sen voit uskoa. Mutta mitä ne olivat häneen verrattuina? Se ei ollut juuri kauheata, mutta se oli liikuttavaa, sillä hän oli sitonut lapsen kiinni rintaansa ja kiertänyt käsivartensa niin lujaan sen ympärille. Jumalain kiitos, ettei meri saanut pitää saalistaan! Lohdullista on kuitenkin tietää ettei hänen varjonsa tarvitse ikuisia aikoja harhailla Styksjoen rannalla, vaan pääsee määräpaikkaansa ja saa levon manalassa.

Tämä lohdutuksen aihe, joka johtui yleisestä luulosta, etteivät hukkuneiden sielut päässeet rauhaan manalaan, ennenkuin niiden ruumiit oli löydetty ja pantu maahan, ei ensinkään Myroon tuskaa lieventänyt. Hän kätki kasvonsa kitooniinsa ja itki katkerasti. Kun hänen surunsa ensimäinen puuska oli ohitse, hän kiirehti ruumishuoneelle. Paljo uteliaita oli jo sinne kokoontunut katselemaan hukkunutta naista ja lasta, joka näkyi nukkuvan hänen rinnallaan. Ihmeteltiin, ken nainen oli; ei kukaan tuntenut häntä. Mutta kaikki seisoivat liikutettuina surullisen ryhmän ympärillä.

Myroo tunkeutui joukon läpi ja oli tuskin nähnyt ystävänsä kalpeat kasvot, joissa vielä kuolemassakin näkyi syvän, lohduttamattoman tuskan leima, ennenkuin hänen täytyi uudestaan puhjeta kyyneliin ja valituksiin.

— Myroo, sinä tunnet hänet. Kuka hän oli? Onko hän vapaaehtoisesti etsinyt kuolemaa? Vai onko tapaturmaisesti hukkunut lapsinensa?

Näin läsnäolijat kyselivät Myroolta.

— Hän oli siis hetaira, sanoi joku toinen. — Sellaiset naiset alkavat riemulla ja loppuvat epätoivossa. Se on tavallista, se.

— Ei, huudahti Myroo, — hän ei ollut koskaan hetaira, ei koskaan langennut ja ylenkatsottu nainen, kuten minä. Ei kukaan saa häväistä poloista semmoisella nimellä. Eikö hän ollut kyllin onneton eläessään, päästäksensä häpeästä kuolemassa? Hän on Rahel, Barukin tytär, rikkaan kauppiaan, jonka kaikki tunnette. Jos tahdotte tehdä oikein, niin älkää tuomitko häntä, vaan Karmidesta, joka vietteli hänet, ja kovaa isää, joka ajoi hänet luotaan, kun hän kantoi tätä lasta sydämensä alla.

Myroo ei voinut puhua enempää, sillä äänen tukeuttivat nyyhkytykset. Vaan hänen antamansa tiedot vaikuttivat voimakkaasti läsnäoleviin, ja heidän saattoi kuulla kilvan lausuvan sääliään kuollutta kohtaan ja harmiaan niitä kohtaan, jotka olivat syynä hänen onnettomuuteensa. Uskoton rakastaja sai kuitenkin vähemmän osan heidän vihastaan kuin julma isä.

— Hänen täytyy nyt saada tietää, mitä hän on tehnyt, sanoi Myroo: — minä haen hänet ja tuon hänet tänne. Jos hänen sydämessään on sijaa muulla kuin hänen kullallaan, niin hän on katuva kovuuttaan; vaan hänen katumuksensa tulee liian myöhään, ja siinäpä on oleva hänen ikuinen rangaistuksensa.

Myroo riensi ulos. Suuri joukko katselijoita seurasi häntä, purkaakseen harmiaan rikasta kauppiasta kohtaan ja nähdäkseen millä tavoin isä otti vastaan tiedon tyttärensä ja tämän lapsen kuolemasta.

Myroon johtamana joukko läksi ensin Barukin kauppakonttoriin. Vaan työt oli siellä jo siksi päiväksi lopetettu, eikä etsittyä löydetty sieltä. Väsymätön Myroo kiirehti nyt Barukin asuntoon Skamboonidain kaupunginosaan. Sinne oli pitkä matka, ja useimmat hänen uteliaista seuraajistaan olivat hänestä eronneet, ennenkuin hän saapui kummun huipulla olevaan taloon.

Kun Myroo tuli, oli portti lukossa. Hän tarttui kolkuttimeen ja kolkutti, kunnes vihdoin avattiin. Muuan vanha palvelija, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat hänen juutalaista kansallisuuttaan, tuli näkyviin ja tiedusteli hänen asiaansa.

— Minä tahdon puhua Barukin kanssa, sanoi Myroo ja koetti tunkeutua sisään.

Palvelija pidätti häntä, kun lampunvalossa tunsi, ken tulija oli, ja näki kuinka kiihtynyt hän oli.

— Isäntäni on kipeä, hän vastasi, — eikä voi ottaa vieraita luokseen. Mitä sinulla on asiaa? Minä vien sen perille.

— Ei, sen tahdon itse tehdä.

— Hänen täytyy se itse tehdä… Me tahdomme itse sen tehdä, toistivat Myroon seuralaiset palvelijan suureksi kummastukseksi; tämä rupesi äkkiä luulemaan että jotain väkivaltaa oli tekeillä, paiskasi portin kiinni ja asetti salvan paikoilleen. Heti sen jälkeen aukeni pieni luukku portissa, ja palvelijan ääni kuului taas, sanoen:

— Mutta mitä on tekeillä? Te kuulette, että isäntäni on sairaana, ja voittehan ymmärtää, etten voi laskea joukkoa vieraita ihmisiä pihaan. Sanokaa asianne, minä saatan sen perille.

— Ellei sinun herrasi ole kipeämpi kuin että hän voi nousta ja ottaa manttelin ylleen, niin hänen täytyy seurata minua, sanoi Myroo.

— Sano hänelle, huudahti joku toinen, — että meillä on hänelle terveisiä hänen…

— Hiljaa, keskeytti Myroo, — älä sano hänelle mitään. Hän ei saa tietää mitään, ennenkuin hän omin silmin näkee. Me tahdomme puhutella häntä, siinä on kylläksi. Pyydä häntä tulemaan ulos. Kysymyksessä on paljo kultaa ja suuria voittoja. Sano hänelle niin!

Luukku sulkeutui, ja palvelijan askeleet kuuluivat poistuvan.

Kauan viipyi, ennenkuin portti jälleen aukeni. Ulkona seisovat osoittivat kärsimättömyyttään kolistelemalla tuon tuostakin portin kolkutinta. Viimein tuli näkyviin kauhtanaan puettu, mustapartainen ja synkän näköinen pieni mies.

— Hyvät ystävät, mitä tahdotte? kysyi hän lempeällä äänellä, astuttuaan ulos kadulle.

— Sinä et ole Baruk, intti Myroo. — Tahdomme puhua tuon rikkaan kauppiaan emmekä sinun kanssasi.

— Baruk makaa sairaana vuoteellaan. Minä olen hänen ystävänsä ja sukulaisensa, rabbi Joonas, ja mitä te tahdotte sanoa hänelle, voitte sanoa minulle.

— Sinä tunnet siis hänen tyttärensä Rahelin? kysyttiin.

— Tunnen, vastasi rabbiini. — Mikä hänen on?

— Sen saat nähdä, sanoi Myroo.

— Ja sinun pitää kertoa Barukille kaikki, mitä olet nähnyt, niinkuin hän olisi nähnyt sen omilla silmillään…

— Tuo saituri ja kovasydäminen konna, keskeytti joku.

— Minä seuraan teitä, sanoi rabbiini. — Mitä on sille naiselle tapahtunut, josta puhutte, ja minne tahdotte viedä minut?

— Sen saat pian tietää.

Rabbi Joonas seurasi joukkoa ja kuunteli sanaakaan vastaamatta niitä soimauksia, joita sateli Barukin ja koko Israelin päälle. Myroo oli tarttunut hänen käteensä, ikäänkuin olisi pelännyt hänen pääsevän pakoon. Vaan hän kulki tyynesti hänen rinnallaan eikä vetänyt kättään pois.

Kun oli saavuttu satamatorille ja rabbiini huomasi, että kulku ohjattiin soihtujen valaisemalle huoneelle hukkuneita varten, hän seisahtui ja veti syvään henkeään. Hän oli valmistautunut surulliseen näytelmään; nyt hän arvasi, mitä oli tapahtunut.

Kuitenkin hän hillitsi mielenliikutuksensa ja seurasi Myroota, joka huusi: tule, tule!

Vähää ennen oli pieni vene laskenut laiturin pääportaille molempien marmorileijonain alapuolelle, jotka olivat satamatorin koristuksena, ja Karmides, joka tuli Kryysanteuksen maatalosta, oli noussut siitä maalle.

Me tiedämme että hän oli viettänyt illan Hermionen seurassa huvisoutelulla pitkin meren rantaa, joka rehotti suven mehevässä kasvullisuudessa: Suloista matkaa, jota hauskutti osanottajain iloisuus ja soiton säveleet, oli kuitenkin lopuksi Karmideelle synkistyttänyt näky, jota hän ei kuitenkaan pitänyt todellisuutena, vaan oman mielikuvituksensa tuotteena.

Oli veneellä kuljettu vähäisestä lahdesta, joka huuhteli sen mäen juurta, mille Kryysanteuksen huvila oli rakennettu, sataman läheisyyteen asti. Kun kierrettiin pientä, kaislojen reunustamaa saarta, idässä päin satamasta, oli Karmides, katsellessaan auringonpaisteessa kimaltelevaa veden pintaa pitkin, ollut näkevinänsä kuinka vedestä kohosi näkyviin sysimustain kiharain ympäröimä ihmispää, jonka kalpeat kasvot, kun ne silmänräpäykseksi näkyivät kuultavan aineen lävitse, muistuttivat Barukin tytärtä. Tämän pään vieressä hän oli näkevinänsä toisen … vaan näky katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin, Prooteuksen tapaisen meren helmaan, joka synnyttää niin monta ihmeellistä kuvaa. Karmides oli puhumatta näöstään ja kiitti onneansa, ettei kukaan muu ollut sitä nähnyt. Hän kääntyi Hermioneen, joka istui hänen vieressään, jatkaaksensa kuiskuttelevaa keskustelua luonnon kauneudesta, yhteisistä lapsuuden muistoista ja rakkauden onnesta; vaan sanat kuolivat vähitellen hänen kielelleen, ja hän vaipui äänettömyyteen, joka ei johtunut onnellisesta, uneksivasta haaveilusta.

Seurustelu Hermionen kanssa oli tosiaankin mahtavasti vaikuttanut Karmideeseen. Hän rakasti Hermionea nyt rakkaudella, jossa ei ollut itsekkäitä tuumia. Odottamaton selvillesaanti, joka oli palauttanut Filippoksen hänen isänsä kotiin, oli synnyttänyt Petroksessa pelkoa, että Karmides, kun ei enää voinut toivoa tulevansa Kryysanteuksen omaisuuden yksinomaiseksi perilliseksi, tekisi jotakin, joka ilmaisisi alkuperäiset syyt, joiden vuoksi hän oli lähestynyt Hermionea ja koettanut uudestaan solmia katkaistua yhteyttä tämän kanssa. Petroksen pelko ei toteutunut. Karmides oli iloinnut Hermionen kanssa veljen löytämisestä ja hänen kanssaan surkutellut veljen sieluntilaa. Tähän vaikutti myöskin hänen ylenkatseensa rahoja kohtaan; kun velkojat eivät enää ahdistaneet häntä, vaan hän päin vastoin nautti rahanlainaajien täyttä luottamusta, niin hän unohti velkansakin ja eli, kuten ennen, päivän ilon mukana, vaikka tämä nyt esiintyi toisessa puvussa ja oli jalompaa laatua kuin ennen.

Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut näinä päivinä ollut sekoittumaton. Kaukana siitä. Sitä häiritsi ääni hänen sielussaan. Hän tahtoi olla onnensa arvoinen, vaan ei voinut, sillä hänen ja tämän päämäärän välillä seisoivat uhkaavat muistot ja niiden joukossa Barukin tyttären kalpea, sureva haamu. Hermione ei tuntenut Karmideen ja onnettoman nuoren naisen väliä. Hän oli kuullut siitä puhuttavan, vaan ei uskonut huhua, sittenkun Karmides pyhästi vannoen oli kieltänyt sen totuuden. Karmides ei siis ollut uskaltanut osoittaa sitä täydellistä avomielisyyttä, johon hän tunsi Hermionen olevan oikeutettu. Hän tajusi menettelevänsä petollisesti. Eikä ainoastaan siinä kohden eikä yksin Hermionea kohtaan. Oli olemassa toinenkin seikka, jota hän kyllä koetti pitää vähäpätöisenä, vaan joka siitä huolimatta välistä, kun hän sitä mietti, kauhistutti häntä. Hän oli salaisesti kastettu. Hän oli siis kiinnitetty kristilliseen kirkkoon siteellä, joka tosin ei vähääkään koskenut hänen sisällistä ihmistään, vaan jonka laki ja katsantotapa tunnusti sitovaiseksi, ja jolle hänen oma taikauskonsa antoi jonkunmoisen magillisen merkityksen.

Ajan pitkään ei voinut pysyä salassa, että Karmides oli ottanut kasteen. Salaisuus oli Petroksen vallassa, ja että hän oli kerran käyttävä sitä antaaksensa Kryysanteukselle kovan kolauksen, oli epäilemätöntä. Sillä hetkellä Karmides oli seisova Hermionen ja hänen isänsä edessä petturina ja samalla halpana välikappaleena Petroksen käsissä.

Karmideen tulevaisuudentaivas ei siis ollut pilvetön. Ala-arvoisuuden tunne ja ajoittain ankarat omantunnon nuhteet painoivat häntä.

Sellainen hetki oli sekin, kun hän astui maalle Peiraieuksen satamassa leijonaportaita myöten, mennäkseen torin poikki taloonsa.

Kamala näky, joka merestä äkkiä oli ilmestynyt hänelle, nousi hänen silmiensä eteen kaksin kerroin selvempänä, sittenkun hän oli eronnut Hermionesta ja tämän hilpeistä ystävättäristä ja illan hämärä levitti huntunsa kaiken yli, mikä olisi vetänyt puoleensa hänen silmäänsä ja ajatustaan.

Tuota vastenmielistä kuvaa ajatellen hän katsahti sattumalta ruumishuoneeseen päin, jonka edustalla loimotteli pihkasoihtu, ja jonka avonaisesta ovesta näkyi niitä uteliaita, jotka katselivat kuolleita.

Karmides tunsi väristyksen kulkevan jäseniensä läpi. Olivatko nuo kalpeat kasvot, jotka merestä nousivat ja jotka yhä vielä tuijottivat häneen, mielikuvituksen tuote vai olivatko ehkä todellisuutta? Ruumishuoneen mustat lavitsat saattoivat kenties vastata kysymykseen.

Karmides seisahtui ja ohjasi sitten askeleensa tuolle surkealle paikalle. Häntä ei johdattanut uteliaisuus; kamala aavistus, jota hän tahtoi saada vaikenemaan, hänen omatuntonsa vei hänet pakottavalla voimalla sinne.

Hän astui sisään, vaan seisahtui kynnykselle, sillä ensimäinen, mikä sattui hänen silmiinsä, oli Rahelin ja hänen lapsensa ruumiit.

Oliko tämä taas näköhairaus? Mielikuvitusko hänelle kuvaeli tuon haamun, jolla oli Rahelin kasvonpiirteet ja tummat kutrit — jolla oli käsivarret suonenvedontapaisesti kiertyneinä hennon olennon ympärille, jonka sinisenkelmeät kasvot olivat painuneina hänen rintaansa?

— Hän on Rahel, Barukin tytär, kuuli hän lähimpien katselijoiden lausuvan toisilleen. Sanat kuuluivat hänen korviinsa murhasyytökseltä, ja hänen synkät kasvonsa, hänen kamala katseensa todistivat hänet syylliseksi.

Tällä hetkellä saapuivat Myroo, rabbi Joonas ja ne, jotka olivat Myroota seuranneet, kun hän lähti Barukia hakemaan. Karmideen täytyi antaa tilaa ja poistua ovelta, kun he astuivat sisään.

Rabbi Joonas lähestyi ruumista. Hän oli tyynen näköisenä; ainoastaan hänen huuliensa vavahdus todisti hänen sielunsa liikutusta.

— Se on Barukin tytär, sanoi hän. — Missä on hoitaja että saan puhua hänen kanssaan vainajan ja hänen lapsensa hautauksesta?

Ruumishuoneen hoitaja oli saapuvilla. Rabbiini kääntyi häneen ja veti vyöltään rahakukkaronsa. Tämän hän teki niin kylmäkiskoisesti, että se kummastutti läsnäolevia ja synnytti Myroossa harmia, joka paikalla olisi päässyt ilmoille, ellei hän samassa olisi äkännyt Karmidesta.

— Ahaa, oletko sinä täällä, kunnon Karmides? huudahti hän. — Oletko tullut riemuitsemaan työstäsi? Mitkä jumalat johtivat tiesi tänne? Eumeniditko vai muut? Karmides, kas tuossa on Rahel, sinun kihlattusi, ja tuossa on poikasi, sinun oma poikasi, Karmides!

Tätä nimeä kuullessaan rabbi Joonas kääntyi. Hänen äsken tyynissä silmissään välähti hillitty tuli, kun Karmides loi häneen aran katseensa hiipiessään pois Myroon isoäänisen pilkan ja muiden läsnäolijain hiljaisten kirousten seuraamana.

Sen jälkeen tuli rabbi Joonaan vuoro. Vaan Myroon katkeruus suli pian kyyneleiksi; hän heittäytyi Rahelin lavan viereen ja itki.

Kun rabbiini, jonka tyyneys näytti horjumattomalta, oli sopinut ruumishuoneen hoitajan kanssa hautauskustannuksista ja maksanut ne, niin hän pisti kukkaron vyölleen ja valmistautui lähtemään. Vaan nähtyään Myroon kyyneleet hän pani kätensä hänen olkapäälleen ja pyysi häntä seuraamaan itseään. Tätä pyyntöä seurasi katse, joka teki sen vastustamattomaksi. Myroo, joka oli luullut, että hänellä oli kivenkova sydän, että hän oli paatunut koronkiskuri eikä mitään muuta, katsahti kummastuneena hänen silmiinsä.

— Sinä suret häntä, kuiskasi rabbiini. — Lienet siis tuntenut hänet hänen eläessään. Minä tahdon, että puhut kanssani hänen viimeisistä päivistään. Vaan menkäämme ulos, jonnekin, jossa ei meitä häiritä. Minä olin Rahelin kihlattu, Tarvitseeko minun sanoa muuta?

Myroo seurasi häntä. Hän oli rabbi Joonaan tuntenut mustaveriseksi pikku mieheksi, jota niin usein oli nähty Myroon asunnon edustalla.

Hän arvasi nyt, että rabbi Joonaan oli niin usein tuonut sinne sääli tai joku muu tunne. Hänen muistui myös mieleen, että Rahel oli puhunut jostakin oppineesta ja kunnioitettavasta miehestä, jota Baruk oli aikonut tyttärelleen puolisoksi, ja Myroon sydän muuttui nyt suopeammaksi rikkaan kaupanvälittäjän sukulaista kohtaan, niin että hän katui syytäneensä niin paljon katkeruutta hänen päällensä.

He istahtivat satamatorille, jonkun kuvapatsaan jalustalle, ja Myroo kertoi rabbiinille Rahelin viimeiset vaiheet.

Rabbiini kuunteli ääneti; vaan hänen äänettömyytensä ei ollut kylmyyttä, sen Myroo tunsi itsessään.

Kun Myroo oli lopettanut kertomuksensa, niin rabbi Joonas hiukan epävarmalla äänellä pyysi häntä osoittamaan Rahelille ja hänen lapselleen viimeisen kunnianosoituksen — saattamaan heitä seuraavana aamuna rabbiinin määräämällä ajalla ruumishuoneesta hautausmaalle johon tuntemattomia hukkuneita haudattiin; sinne oli heidän lepopaikkansa määrätty. Itse hän ei voinut tulla, rikkomatta kansansa pyhää lakia.

Myroo ihmetteli sellaista lakia, vaan lupasi itkien täyttää hänen pyyntönsä.

Rabbi Joonas puristi sen jälkeen hänen kättään melkein rajusti ja poistui.

Myroo palasi yksinäiseen asuntoonsa.

Seuraavana aamuna hän oli aikaisin jalkeilla saattaakseen ystäväänsä ja pientä lemmikkiään hautaan. Kaksi orjaa kantoi äidin ja pojan yhteisen kirstun syrjäiselle, huonosti hoidetulle hautausmaalle. Hetaira, kulunut hame yllä, seurasi heitä. Hetairan kyyneleet olivat ainoa uhri, mikä omistettiin molempien vainajien varjoille.

Myroo oli koko päivän suruissaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut että oli luvannut tavata Teodoorosta, kristittyä pappia. Illan suussa hän meni siihen taloon, missä tiesi hänet tapaavansa.

Myroo tapasi tässä talossa muutamia miehiä ja naisia, kaikki kristittyjä, vaan eri säätyä ja asemaa. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Teodooros oli ilmoittanut heille hänen tulonsa. He olivat kokoutuneet kuulemaan Teodooroksen julistavan sanaa. Myroo oli häpeissään ja hämillään näiden kunnioitettavien ja vakavien ihmisten seurassa ja istahti oven suuhun yksinäiselle paikalle, erilleen muista kuulijoista, kun Teodooros nousi ja alkoi puhua. Hän puhui synnistä ja vapahduksesta. Synti oli siihen asti Myroolle ollut melkein tuntematon käsite; vaan kun Teodooros selitti sen, oli kuin hänen tietoisuutensa olisi itsestään selvinnyt ja paljastanut nähtäväksi totuuden, joka kauan, vaikka hämäränä, oli ollut hänen sielunsa silmäin edessä.

Synnin jälkeen Teodooros puhui vapahduksesta; hän ei osoittanut sen paikkaa missään dogmatisessa oppijärjestelmässä; hän ainoastaan luki ja selvitteli yksinkertaisen kertomuksen syntisestä vaimosta, joka, kun Jeesus istui pöydässä fariseuksen Simoonin huoneessa, tunkeutui sinne, heittäytyi natsarealaisen jalkoihin, kostutti ne kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Tämä vaimo, sanoi Teodooros, tunsi varmaan, ainakin ajoittain, surua itsensä tähden. Kenties hänellä oli kevytmielinen luonne, jonka avulla hän sai omantuntonsa nuhtelut vaikenemaan, vaan varmaan hän kuitenkin usein näki kurjien riemujensa vaihtuvan tuskiksi, tunsi hirveintä kaikesta, mitä ihminen voi kestää, nimittäin epätoivoa huvin naamarin alla.

Myroo ajatteli itseään näitä sanoja kuullessaan.

Teodooros kuvaili, kuinka fariseus, täynnä inhoa, tahtoi ajaa syntisen vaimon pois, vaan kuinka Jeesus, Jumalan poika, ylisti tämän katumuksen tuon ylpeän miehen vanhurskautta paremmaksi ja antoi hänelle synnit anteeksi ja vakuutti hänelle vapahduksen rakkauden ja uskon kautta.

Myroo heltyi itkuun. Tämä ainoa piirre galilealaisen elämästä riitti voittamaan hänen sielunsa hänelle. Syntisessä vaimossa hän tunsi itsensä ja hän olisi hänen laillaan tahtonut heittäytyä jumalallisen mestarin jalkoihin, jos tämä näkyväisessä muodossa olisi seisonut hänen silmäinsä edessä.

Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jolloin Myroo samojen ystävällisten ja iloisten ihmisten piirissä sai kuulla Teodooroksen julistavan evankeliumia.

Joku aika sen jälkeen oli entisestä hetairasta, Afrodite Pandeemoksen papittaresta, tullut harras jäsen Kristuksen seurakuntaan ja siveä palvelija siihen taloon, jossa hän oli päässyt ensimäiseen unohtumattomaan tuttavuuteen tuon iloisen sanoman kanssa.

Samaan aikaan kuoli rikas kaupanvälittäjä Baruk, kuten sanottiin, surusta tyttärensä tähden.

Kuinka Ateenassa kummasteltiin kun saatiin tietää, että Baruk testamentissaan oli määrännyt suurehkon summan rahaa hetairalle! Pääosan omaisuuttaan hän oli lahjoittanut Jerusalemin temppelirakennukseen, muun köyhille uskonveljilleen Ateenassa.

Rabbi Joonas antoi Myroolle tiedon tästä perimyssäännöksestä. Myroo otti rahat vastaan, vaan antoi ne Teodoorokselle armeliaisuustöihin käytettäviksi; ensin hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että yksinkertainen muistomerkki pystytettiin Rahelin ja hänen poikansa haudalle. Muistomerkkinä oli uurna, jossa ei ollut kirjoitusta, sillä ei kukaan, paitsi Myroo, tahtonut tuntea niitä, jotka uinailivat sen alla.

KAHDESTOISTA LUKU.

Häät.

Varustettiin jo Karmideen ja Hermionen häitä. Kaksi päivää oli vielä jälellä, ennenkuin molempain rakastavaisten yhteys piti täydennettämän.

Viimeisinä aikoina Hermione ei ollut kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi. Karmideessa oli tapahtunut äkillinen muutos. Hän oli synkkä ja harvasanainen. Hän oli hajamielinen ja kylmä Hermionen seurassa. Kuinka se oli selitettävä? Hermione pyysi Karmidesta uskomaan hänelle huolensa. Vaan Karmides ei sitä tehnyt. Hän vakuutti, että onnellisuus teki hänet hajamieliseksi. Ja hänen tätä vakuuttaessaan hänen olotapansa kuitenkin todisti että hän valehteli, ja hänen katseessaan näkyi arka pelko, ikäänkuin raivottaret olisivat heiluttaneet käärmeruoskaansa hänen päänsä yli.

Hermione näki isänsä taistelevan raskaiden huolien kanssa. Tämäkin masensi hänen mieltänsä. Hän oli itse viime päivinä saanut huomata useita todistuksia siitä katkeruudesta, joka Ateenan kansassa, sekä kristityissä että pakanoissa, vallitsi Kryysanteusta kohtaan. Sekin pieni joukko, joka siihen asti uskollisesti oli häntä tukenut, oli nyt, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, yleisen mielipiteen vaikutuksesta vetäytynyt hänestä erilleen. Gymnasiot jäivät tyhjiksi, ja nuoriso, ankarasta tarkastajasta huolimatta, kokoontui taas Epikuuroksen suvustaan huonontuneiden oppilasten ympärille. Armeliaisuuslaitokset hyödyttivät ainoastaan niihin asetettuja virkamiehiä. Kansa nurisi, että niin suuria summia uhrattiin senkaltaisiin laitoksiin; sairaat ja köyhät pelkäsivät niitä, koska ilkeitä, kenties osaksi tosia huhuja oli niistä liikkeellä. Kaupungin ylhäisempien sukujen joukossa oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi luullut itsellänsä olevan syytä valituksiin Kryysanteusta vastaan, koska niiden yksityisiä jäseniä oli kohdannut se leppymätön ankaruus, millä Kryysanteus hoiti tarkastajavirkaansa. Hän oli pannut viralta epäsiveelliset uhripapit, ja saattanut syytteeseen ja rangaistukseen suuren joukon epärehellisiä virkamiehiä. Avonaisia virkoja ei hakenut kukaan, tai ainoastaan jotkut harvat, sillä tyytymättömät uhkasivat vainota jokaista viranhakijaa. Oli hyvin tavallista, että viralta pannut papit heittäytyivät kristillisen kirkon helmoihin. Tähän liittyi alituisesti uskonmuuttajia, ei ainoastaan alemmista luokista, vaan myöskin sivistyneistä. Kryysanteuksen toimi tuotti kokonaan toisia hedelmiä kuin hän tarkoitti. Tämä seikka ei jäänyt häneltä näkemättä. Hän alkoikin epäillä, oliko mahdollista saavuttaa voittoa sille asialle, jonka puolesta hän taisteli.

Näihin huoliin tuli lisäksi se suru ja mielipaha, jota Clemens saattoi hänelle. Petroksen julkinen tutkistelu oli nyt alkanut, ja joka kerta kun hän vietiin vankilasta oikeuteen, seurasi häntä kansajoukko, joka ei säästänyt mielenosoituksia hänen hyväkseen. Clemens oli kutsuttu antamaan tietoja kasvatusisästään. Sen sijaan että hän olisi nostanut kannetta Petrosta vastaan, hän oli kristittyjen kuulijoiden riemuksi heittäytynyt piispan syliin ja juhlallisesti kiittänyt häntä siitä minkä oli omavaltaisesti tehnyt vaikuttaakseen hänen kohtaloonsa. Ja kun Clemens kuuli, että oikeudenkäynti epäilemättä oli päättyvä Petroksen kuolemantuomioon, niin hän alkoi kaikesta sydämestään inhota isäänsä ja ilmaisi nämä tunteet hillitsemättömästi kansan nähden. Hän eli yhä vielä pylväskentän vieressä olevassa luolassa, ja hänen pyhyytensä maine kasvoi päivä päivältä. Homoiuusialaisia vaimoja miellytti puhutella häntä nimellä "pyhä Clemens". Se nimi hyväili nuoren itsensäkiduttajan korvaa. Hän oli voittanut taistellessaan aistillisen luontonsa kanssa, ja voiton hedelmänä oli sieluntila, jossa hän useammin seurusteli enkelein ja pyhän neitsyen kuin maailman todellisuuksien kanssa.

Kryysanteus oli käynyt Eleusiissa, jossa oli tarkastanut siellä rakennettavaa uutta temppeliä. Oli yö kun hän kotimatkallaan lähestyi Ateenaa. Yksi noita äkkinäisiä rajuja ja pian ohimeneviä myrskyjä, jotka ovat etelämaille omituisia, oli yllättänyt matkaajan. Sade tulvi virtoinaan ja salamain valkea loiste valaisi seudun.

Mutta hiukan matkaa kaksoisportista sade taukosi, ja ajuri, joka siihen asti oli kulkenut jalkasin pelästyneitten, ukontulia säikkyvien hevostensa vieressä, saattoi taasen asettua sijalleen vaunuihin herransa eteen.

He olivat pylväskentän läheisyydessä. Kryysanteus ajatteli juuri poikaansa, joka vietti yönsä avonaisessa luolassa, kun ajuri sormella näytti heikkoa valoa, joka näkyi kentältä, ja kysäisi, mistä se mahtoi tulla.

Kryysanteus astui alas vaunuista ja käski miehen ajaa eteenpäin. Hän tahtoi käydä Clemensiä katsomassa. Lampunvalo tuli tämän luolasta.

Nuori eräkäs oli luultavasti valvonut myrskyn kestäessä, sillä kurja asunto ei voinut antaa riittävää suojaa sitä vastaan.

Kryysanteus tahtoi nähdä, kuinka Clemensin laita oli. Kenties Clemens nyt, yön ja yksinäisyyden aikana, kun luonnonvoimain raivo oli alkanut asettua, oli taipuvaisempi näkemään isäänsä ja kuuntelemaan hänen hyväntahtoisia sanojaan.

Tätä toivoen Kryysanteus kulki tutun hautauspaikan poikki ja ohjasi askeleensa kentän toiselta puolen pilkoittelevaa valoa kohti.

Hän seisoi pian lähellä erakon luolaa.

Lamppu, joka oli asetettu lähelle seinää tuulensuojaan, valaisi luolan sisustan. Clemens istui sammalvuoteellaan. Hän ei ollut yksinään. Häntä vastapäätä, selkä luolan aukkoon päin, istui maassa kyyristyneenä hirvittävä olento, jonka Kryysanteus kummastuksekseen tunsi pylväspyhimys Simooniksi. Simoon oli ukonilman rajuimmillaan ollessa jättänyt patsaansa ja mennyt naapurinsa luo. He olivat jo kauan keskustelleet, ja puhelua jatkui yhä vielä, kun Kryysanteus seisahtui luolan ulkopuolelle. Simoon puhui kovalla ja vihaisella äänellä.

— Vielä kerran: pois täältä! — Minä tunnen sinut, nuorukainen. Sinä olet tuon vanhan käärmeen poika ja itsekin käärme, jota olen kasvattanut povellani. Sinä olet tullut tänne varastamaan minulta, mutta varo itseäsi, Filippos, minulla on tarkat korvat ja silmät. Varas on joutuva häpeään.

— Isä, sanoi Clemens nähtävästi huolestuneena, — en ymmärrä sanojasi. Miksi olet vihoissasi minulle? Senkö tähden että sydämeni on paha? Minä rukoilen joka päivä uutta sydäntä, ja taivas näkyy tahtovan kuulla minua, sillä enkelit ja Jumalanäiti suosivat minua ilmestymisellään ja puhdistavat minua seurustelullaan. Etkö sinäkin, Simoon, ole taistellut synnin kanssa, ennenkuin saavutit sen pyhyyden, joka sinusta nyt säteilee? Sääli minua nuoruuteni tähden, isä, ja salli minun olla läheisyydessäsi virvoittaakseni sieluani ja vahvistuakseni sinun esimerkistäsi.

— Taivas itse on puhunut, lausui pyhimys. — Minun rukoukseni avasivat sen suun. Ukkonen jyrisi korviisi, että sinun täytyy poistua täältä, ja salama uhkasi pirstata sinut, jos vielä saastutat tätä paikkaa. Mitä sinulla on täällä tekemistä?

— Minä olen sen sanonut, kunnioitettava Simoon. Älä nyt enää ole vihoissasi!

— Oh, minä tunnen kyllä aikeesi. Sinut on tänne lähettänyt kirottu isäsi pakottaakseen minut kuolemaan nälkään ja janoon. Oi, minun on hirveästi nälkä, vaikeroi Simoon ruikuttelevalla äänellä; — hurskaat ja anteliaat ovat unohtaneet vanhan ja ruvenneet nuorta töllistelemään. Ei kukaan minua ravitse, ei kukaan kostuta nyt minun kieltäni. Kaikki menevät sinun luoksesi. Aa, voi sinuas, Filippos!

— Syytöksesi on väärä, isä Simoon. Minä tyydyn yhteen leipään, ja juomaveteni haen itse lähteestä.

— Sinua sanotaan nyt pyhäksi, jatkoi Simoon kähisevällä äänellä. — Oletko kuullut että sinua sanotaan pyhäksi?

— Olen, vastasi Clemens, — ja tahdon Jumalan avulla tulla kelvolliseksi tätä nimeä kantamaan.

— Mutta minä sanon sinulle: pois täältä! Nyt heti sinun täytyy lähteä etkä koskaan saa palata. Tämä yö on vaarallinen, Filippos. Taivas ei ole vielä tyhjentänyt salamoitaan. Varo kirouksiani — ja kynsiäni. Näillä käsillä olen kuristanut Pauloksen. Ne tietävät, kuinka kurkkua tulee pusertaa. Varo omaasi!

— Oi, hyvä Jumala, mitä sanot? Sinä puhut järjettömästi, Simoon. Kenen sanoit kuristaneesi?

— Lama ragshu gojim … ne olivat Pauloksen viimeiset sanat. En unohda niitä koskaan. Hän istui tornikamarissa ja luki, kuten hänen oli tapa, Davidin psalmeja, kun minä hiivin sisään ja kuristin hänet. Se oli Jumalalle otollinen teko, joka on kirjoitettuna minun nimeni viereen elämän kirjaan. Lama ragshu gojim. Tunsitko sinä Paulosta? Ei, ei, sinä et voinut tuntea häntä. Sinä olit silloin lapsi. Tuo vääräuskoinen patriarkka oli nähnyt nälkää kuusi päivää, kun sanoma tuli, että hänen piti kuoleman. Makedonios tahtoi sen ja keisari tahtoi sen myös. Makedonios vakuutti minun saavan taivaan autuuden ja lupasi Petroksestani kasvattaa suuren miehen, jos sen tekisin.

Minä olen nyt pyhimys, ja poikani on piispa. Minä en vihannut Paulosta, vaan minä vihaan sinua, Filippos, koska olet kiittämätön, kateellinen, petollinen poika. Sanon sinulle vielä kerran: lähde täältä tai varo kynsiäni! Tunne itse, kuinka ne voivat puristaa!

Simoon hypähti Clemensin luo, ojensi pitkät, laihat käsivartensa, ja hänen lihattomat, mustanruskeat sormensa kiertyivät Clemensin kaulan ympärille.

Nuorukainen ponnisti voimiaan riistääkseen itsensä irti. Mutta turhaan. Simoonin käsivarret ja sormet olivat kuin raudasta. Hän ei hellittänyt. Hänen silmistään, joista loisti mielipuolisuuden tuli, näytti sinkoilevan kipinöitä.

— Poika, kähisi hän, — vanno että lähdet täältä … ainaiseksi … tai minä kuristan sinut!

Kuoleman kauhun valtaamana Clemens olisi vannonut pyhimyksen vaatiman valan; vaan hän ei voinut. Hän oli vähällä tukehtua. Pelästys antoi hänelle silmänräpäykseksi voimaa, niin että hän pääsi seisoalleen sammalvuoteelta, jossa oli siihen asti istunut. Hän tarttui toisella kädellään julman ukon pitkään, tuuheaan partaan; toinen käsi tavoitteli vaiston-tapaisesti vihollisen silmää, tehdäkseen hänet sokeaksi.

Simoon kiljahti kuin haavoittunut villipeto. Hänen kätensä irtautuivat. Clemens oli työntänyt hänen toisen silmänsä pään sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat kaatuivat kamppaillen maahan.

Mutta Clemensin voimat olivat nyt lopussa. Simoon heittäytyi hänen päällensä ja kiersi uudestaan pitkäkynsiset sormensa hänen kurkkunsa ympärille kuristaakseen hänet. Clemens kävi tiedottomaksi.

Kaikkeen tähän oli mennyt ainoastaan muutamia sekunteja. Seuraavassa silmänräpäyksessä Kryysanteus oli rientänyt poikansa avuksi. Vaivoin hänen onnistui saada Clemens vapaaksi pylväsmiehen käsistä. Simoon karjahti kuin mieletön, kun tunsi uuden vastustajansa. Hän nousi seisomaan alituisista polvistumisista vääristyneille säärilleen. Verta vuoti hänen sisään painetusta silmästään; toinen näytti syöksevän tulta.

Nyt alkoi Kryysanteuksen ja pylväsmiehen välillä pitkä painiskelu, jonka kestäessä jälkimäinen osoitti raivostuneen mielipuolen koko voiman. Lamppu sysättiin maahan ja pimeys peitti taistelijaan ahtaan ottelupaikan. Kryysanteuksen onnistui siirtää taistelu luolasta ulos kentälle, ja siellä hänen nuoruudesta asti voimisteluharjoituksilla kehitetty voimansa sai voiton. Vaan voitto ei ollut ratkaiseva, niin kauan kuin Simoon vielä saattoi liikuttaa jäseniään. Taistelussa hän tavoitteli aina vastustajansa kurkkua ja hänen oli jo onnistunut tarttua siihen kiinni, kun Kryysanteus vihdoin työnsi hirveän vihollisensa vasten kaupunginmuuria ja voimakkaalla sysäyksellä musersi hänen päänsä.

Simoon kaatui verisenä ruumiina hänen jalkoihinsa.

Clemens oli taistelun kestäessä herännyt jälleen tajuihinsa. Kun Kryysanteus, otsa hiessä, kääntyi pois voitetusta, näki hän nuorukaisen valkean kitoonin liehuvan tuulessa luolan suun edustalla.

Hämmästyneenä ja pelästyksestä vavisten Clemens oli katsellut ottelua kahden pimeässä epäselvästi häämöittävän olennon välillä, joille hänen mielikuvituksensa loi jättiläisko'on ja hirviön muodot.

Murhanhaluisen pyhimyksen hurja nauru ja tuo Lama ragshu gojim, jota hän mörisi, kun hänen oli onnistunut saada vastustajaansa kiinni kurkusta, vakuutti Clemensille, että toinen taistelijoista oli Simoon, ja muistutti hänelle samoin kuin se kipukin, minkä hän tunsi kaulassaan, sitä kamalaa kohtausta, joka oli tapahtunut luolassa, ja sitä kuolemanvaaraa, jossa äsken oli ollut. Kauhu sai hänen verensä hyytymään. Pimeys esti hänet tuntemasta pelastajaansa, ja kun taistelu oli lopussa, ja toinen haamuista lähestyi häntä, niin hän ei tiennyt, oliko se Simoon vai tuo toinen. Hänen tajuntansa oli selvinnyt, vaan ainoastaan hetkeksi, kietoutuakseen sen jälkeen pysyväisempään pimeyteen. Hän parkasi kauhusta ja horjahti taaksepäin, kun Kryysanteus tarttui hänen käteensä.

— Filippos, kuului Kryysanteuksen ääni, — minä se olen, isäsi. Älä pelkää! Tuo kurja, joka tahtoi murhata sinut, on saanut rangaistuksensa. Seuraa minua täältä!

Clemens kuuli käskyn, tunsi äänen ja totteli. Hän salli Kryysanteuksen taluttaa itseään kädestä pylväskentän poikki ja Kerameikosta pitkin Tripodikadun varrella olevaan taloon. Vaan hänen vastauksensa isänsä matkalla tekemiin kysymyksiin todistivat sielunhäiriötä.

Valitettavasti tämä ei ollut ohimenevää laatua. Kohtaus luolassa oli antanut viimeisen iskun nuorukaisen kauan horjuneelle ymmärrykselle. Clemens oli heikkomielinen.

Seuraavan päivän aurinko ei enää nähnyt Simoonia patsaan päällä, josta hän niin kauan oli tervehtinyt nousevaa päivää. Vanha Batyllos, vaeltaessaan aamulla kentän poikki, näki hänen makaavan, pää murskana ja kasvot verisinä, kaupungin muurin vieressä. Hän oli kuollut.

Talja, jota pyhimys eläessään oli käyttänyt pukunaan, löydettiin luolasta, jossa nuoren eräkkään oli tapa oleskella. Simoonin alastoman ruumiin selässä näkyi iso, syvä arpi, jonka syntyä ei kukaan koettanut selittää. Sen merkin oli jättänyt tulinen rauta, jolla Petros, homoiuusialaisten piispa, oli osannut herättää isänsä kuolleista.

Sanoma Simoon pylväspyhimyksen kuolemasta levisi tuota pikaa kaupungissa. Asiasta arveltiin kaikkea mahdollista. Mikä kaikkia kummastutti enimmin, oli se, ettei häntä oltu löydetty pylväänsä juuresta; silloin olisi voitu otaksua hänen pudonneen ja musertaneen päänsä. Nyt kaikki viittasi siihen, että hän yöllä oli poistunut patsaaltaan ja saanut surmansa joltain viholliselta hurjassa taistelussa, jonka selviä jälkiä näkyi sateen liottamassa maassa luolan lähellä.

Tapauksen salaperäisyys hälveni pian. Kryysanteus kiirehti ilmoittamaan viranomaisille, miten asian laita oli. Kristityt saivat tietää, että pääpakana oli murhannut heidän kunnioitetun pyhimyksensä. Ne asianhaarat, jotka hänen tekoaan puolustivat, katsoivat he sepitetyiksi valheiksi. Heidän raivoansa esti puhkeamasta ainoastaan esivallan miekka, jota täytyi pelätä. Kun homoiuusialainen papisto nouti kuolleen kaupunkiin ja juhlallisessa saatossa kuljetti ruumista pitkin katuja, tungeskeli paarien ympärillä nurjamielinen rahvas, jonka viha arkonttia kohtaan puhkesi rajuihin uhkauksiin. Ateena näytti samannäköiseltä kuin Constantiuksen kuoleman aikoina. Iltapäivällä rynnättiin vankilaan, missä Petrosta säilytettiin: ovet murrettiin auki ja väkijoukko kuljetti vangin, vastoin tämän omaa pyyntöä, hänen asuntoonsa, josta hän kuitenkin heti lähti pois antaaksensa itsensä vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.

Liike olisi käynyt yhä uhkaavammaksi, ellei Kryysanteus olisi kiirehtinyt tukeuttamaan sitä väkivallalla. Sen vallan nojalla, minkä keisari oli antanut hänen käsiinsä, hän otti komentonsa alle Ateenassa olevan sotavoiman ja käytti sitä häikäilemättömällä ankaruudella. Keihäät sojossa legionalaiset ryntäsivät meluaviin joukkoihin ja hajoittivat ne. Verta vuoti monin paikoin kaupungissa. Yön tullessa rauha oli palautettu, ja joukko kristittyjä, jotka oli vangittu metelin aikana, suljettiin vankiloihin tutkittaviksi seuraavana päivänä kapinoitsijoina keisarillista valtaa vastaan.

Näin surkeiden olojen vallitessa valkeni päivä, jolloin Kryysanteus aikoi viettää tyttärensä häitä.

* * * * *

Karmides ja Hermione olivat tarkkaan noudattaneet niitä perinnäisiä tapoja ja pyhiä menoja, joilla esi-isät viettivät kahden rakastavaisen laillista yhdistymistä. He olivat yhteisesti uhranneet niille jumalille, jotka olivat avioliiton suosijoita, kaikkein isälle Zeukselle, Heeralle ja neitseelliselle Artemiille. Hermione oli leikannut kiharoitansa ja laskenut ne viisaudenjumalattaren alttarille. Nämä menot suoritettiin, kuten tapa vaati, häiden edellisenä päivänä.

Hääpäivän illalla tungeskeli mahtavia kansanjoukkoja Tripodikadulla ja torilla Akropoliin alapuolella nähdäkseen morsiussaattoa, kun se lähti Kryysanteuksen talosta sulhasen taloon Peiraieuksen kadun suulle. Molemmat talot olivat aamusta alkaen morsiusparin nuorten ystävien toimesta lehväksillä ja kukilla kaunistetut.

Vihdoin saatto tuli näkyviin. Sen alottivat valkeiden hevosten vetämät vaunut, joissa morsian ajoi nymfagoogoksen eli nuoderitarin vieressä; tämä oli muuan Karmideen nuorista naimattomista ystävistä. Vaunuja seurasi valkopukuinen, seppelöity joukko, soihdut käsissä. Siinä olevien kauniiden tyttöjen, Hermionen ystävien, joukossa nähtiin Ismeene ja Bereniike. Nuorukaiset, jotka parittain seurasivat tyttöjä, olivat suuremmaksi osaksi ylhäisiä muukalaisia ja Akadeemian oppilaita, tai kuuluivat sellaisiin Kryysanteuksen tai Karmideen sukulaisperheisiin, jotka, huolimatta yleisestä vihamielisyydestä arkonttia kohtaan, tavan vuoksi ottivat osaa juhlallisuuteen.

Hermione oli puettu byssos- ja purppurapukuun, ja tavan mukaan hän oli huntuun verhottu. Huntu peitti hänen kalpeat kasvonsa, jotka muutoin olisivat ilmaisseet levottomuutta, kärsimystä ja synkkiä aavistuksia.

Saattoa seurasi soittajat, joiden lyydialaisista huiluista kajahteli vilkkaita, ailahtelevia säveleitä.

Kokonaisuus näytti soihtujen valossa juhlalliselta, vaan ei suinkaan niin iloiselta kuin toiset samanlaiset menot.

Nuorukaiset ja tytöt eivät laskeneet keskenään leikkiä, kuten muutoin oli tavallista. Lukuisten katselijain joukosta ei kuulunut mieltymyshuutoja. Ne olivat vaiti. Ei ketään morsiusparin ystävää tunkeutunut onnittelemaan. Juhlapukuisia poikia ei ollut itsestään tullut saapuville sirottelemaan kukkia vaunujen eteen tai heittelemään kukkavihkoja nuodetytöille.

Ennenkuin saaton viimeinen rivi oli poistunut Kryysanteuksen talosta, häiritsi sitä seikka, jota ei kukaan voinut pitää muuna kuin pahana enteenä.

Heikkomielinen Clemens tuli näkyviin eräässä ikkunassa. Hän oli pakanain tavan mukaan seppelöinyt itsensä juhlapäivän kunniaksi.

Hän lausui korkealla äänellä muutamia sanoja, joiden täytyi lähellä olevien pakanoiden mielestä tuntua kamalalta ennustukselta ja joissa kristityt tunsivat pyhän tietäjän Johanneksen sanat:

— Näin äkistä pitää sinut heitettämän pois, ja kynttilän valkeus ei pidä sinussa enempi valistaman, ja yljän ja morsiamen ääni ei pidä enempi sinussa kuuluman. Voi, voi, sinuas! Näiden sanojen perästä hänen kalpeat kasvonsa katosivat ikkunasta. Moni häävieraista oli kuullut sanat.

Kun morsiussaatto oli saapunut sulhasen taloon, otti sen vastaan sulho ja muutamat hänen ystävänsä.

Karmides, seppelöitynä, loistava purppurapuku yllä, nosti morsiamensa vaunuista, ojensi hänelle kätensä ja vei hänet kynnyksensä yli.

Sen jälkeen alkoi varsinainen juhla.

Juhlaa kesti, kuten tavallista, myöhään yöhön. Alussa oli vierasten alakuloisuus silminnähtävä. Paha enne, joka oli tapahtunut juuri kun lähdettiin morsiamen talosta, painoi mieliä, ja vieraiden kesken kuiskailtiin siitä mitä heikkomielinen nuorukainen oli sanonut. Karmides oli ainoa, joka näytti iloiselta ja onnelliselta. Mutta jalot viinit, joita aterioittaessa tyhjenneltiin, herättivät vihdoin leikillisyyden perhoset eloon; ne levittivät siipensä ja alkoivat lekutellen leijailla seppelöidyn seuran ympärillä. Annæus Domitius, joka edusti sulhasen isää, pani onnellisesti alulle sitä hilpeämpää mielialaa, joka nyt pääsi vallalle. Ja kun häälauluja viritettiin ja soitto kutsui nuoret tanssiin ja leikkiin, niin synkkä ennustus unohtui, ja iloisuus säteili kaikista kasvoista, mitkä eivät, kuten morsiamen, olleet tuomitut hunnun alle piiloon.

Karmides istui Hermionen vieressä ja kuiskutteli ihastuneena ja onnellisena hänen kanssaan, kun ikkunan takaa kajahti meluava soitto. Sitä seurasi kaksoiskööri kauniita ääniä, nuorukaisten ja tyttöjen, jotka lauloivat häälaulua nuoren parin kunniaksi.

Siellä oli Olympiodooros, Palladios ja useita tuota iloista joukkoa, jonka oli tapana kokoutua Epikuuroksen puutarhoihin; he lausuivat sillä tavoin jäähyväiset ystävälle, joka meni vaihtamaan vapaan Eroos-jumalan valtaa hänen vakavamman veljensä Hyymeenin alamaisuuteen.

Nuorukaisten ja tyttöjen kööri lauloi vuorotellen, ja molemmat toistivat yhdessä kertosäkeen, johon jokainen säkeistö päättyi:

Riemua, onnea suo, Hymenaios,[31] suo hyvä Hyymeen!

Tytöt valittivat iltatähteä, julminta kaikista niistä katoamattomista tulista, jotka Kaoksen jälkeen sytytettiin taivaan kuvulle. Sillä iltatähtihän ryöstää ujon, vapisevan morsiamen äidin sylistä ja jättää hänet uskaliaan ja kiivaan nuorukaisen haltuun. Kaupunki, jonka säälimätön vihollinen valloittaa, onko sekään yhtä surkuteltava kuin morsian? Niin lauloivat tytöt, vaan siitä huolimatta he valitustensa jälkeen virittivät eloisan kertosäkeen:

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Nuorukaisten kööri vastasi, ettei yksikään yön soihduista suloisemmin kuin iltatähti loista maan kuolevaisille eikä Olympoksen jumalille. Minkä vanhemmat ovat yhteensovittaneet, sen se pyhittää, mitä rakastavaiset kauan ovat toivoneet, sen se anteliaasti suopi…

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

— Siskot, alkoivat tytöt uudestaan, — iltatähti on temmannut ystävän piiristämme. Kun vastedes kuljemme keväällä metsissä ja niityillä poimimassa tuoksuvia kukkasia, kaipaamme häntä, joka oli herttaisin meistä kaikista. Rosvo on hänet vienyt. Meidän valppautemme ei auttanut. Iltatähti tuopi yön, ja yö tuopi vaanivat varkaat. Mitä sulho on muuta kuin varas, vaikka nimi on toinen?

— Veljet, lauloi vuorostaan nuorukaiskööri, — kuinka tyttöjä huvittaa tehdä pilaa meistä teeskennellyllä valituksella! He ikävöivät, mitä sanovat pelkäävänsä…

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Neitoset jatkoivat: — Kaikki rakastavat kukkaa, joka kasvaa hyvin aidatussa puutarhassa, missä sitä ei uhkaa laitumella käypä karitsa eikä viiltävä aura. Tuulet hyväilevät, aurinko elähyttää, sade kasvattaa sitä. Pojat ja tytöt haluavat saada sen omakseen. Vaan poimittuna se kuihtuu eikä siitä huoli silloin kukaan. Tytön laita on kuin kukkasen.

Nuorukaiset vastasivat: — Viiniköynnös, joka naimatonna kasvaa siellä, missä syntyi, viljelemättömällä kedolla, ei koskaan kohoa taivasta kohti eikä koskaan synnytä lempeätä viinirypälettä. Se painuu raskaana maahan. Vaan jos se yhdistyy korkeakasvuiseen jalavaan, niin se tulee suloiseksi viljelijälle ja itselleen. Tytön laita on kuin viiniköynnöksen… Laulakaa siis kanssamme:

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Molemmat köörit yhtyivät nyt loppusäkeistöön, jonka sisällys oli seuraava:

Jääkää hyvin ja olkaa onnelliset, morsian ja sulho! Leetoo, nuoruuden kasvattajatar, siunatkoon teitä kauniilla lapsilla; Kypris vahvistakoon teidän uskollisen rakkautenne, ja Zeus lahjoittakoon teille pysyväisen toimeentulon! Nukkukaa, vaan älkää unohtako herätä huomenna! Me palajamme aamun tähden keralla…

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Laulun jälkeen kuuluivat taas lyydialaiset huilut ynnä lyyrat ja kitarat.

* * * * *

Ylläkerrotun serenaadin lukuisien kuulijain joukossa olivat myöskin Eufeemios ja rabbi Joonas.

Kummallakin oli tärkeä asia toimitettavana. Eufeemios tuli Petroksen luota, ja hänen vyössään oli kirje, joka aikaisin seuraavana aamuna piti toimitettaman Kryysanteukselle.

Kirjeessä ei ollut kuin pari riviä. Petros toivotti onnea Kryysanteukselle ja nuorelle pariskunnalle ja lausui siunauksensa heidän yhdistyksensä ylitse, minkä hän sanoi tekevänsä kristillisen kirkon nimessä, koska Karmides kuului tähän irroittamattomasti ja ikuisesti kasteessa saamansa armon kautta.

Tämän hämmästyttävän tiedon piti Kryysanteukselle sulostuttaa seuraava päivä heti aamusta alkaen.

Rabbi Joonaalla oli toinen asia, joka oli täytäntöön pantava vielä samana yönä. Rabbiinilla oli vyöllä kauhtanan alla teräväksi hiottu tikari, jonka kärjessä oli vielä varmuuden vuoksi myrkkyä.

Aina Barukin kuolemasta asti oli rabbi Joonasta harvoin nähty kansalaistensa ja uskolaistensa parissa. Hän ei ollut myöskään esiintynyt synagoogassa. Sanottiin hänen olevan kovin sairaana ja riutuvan jotakin sisällistä kipua, ja tämän todisti hänen muotonsakin. Hän oli viime aikoina laihtunut suuresti ja kutistunut vielä entisestään.

Rabbi Joonas oli hääsaaton tultua ollut koko illan Karmideen talon edustalla.

Nyt, serenaadin aikana, hän oli valinnut paikan itselleen aivan talon portin läheltä. Hänen vieressään seisoi eräs toinen juutalainen, hänen sukulaisiaan.

Tämä mies oli jalokivikauppias ja oli viime päivinä useasti saanut käskyn käydä Karmideen luona jotta tämä saisi valita koristeita, jotka äskennainut aviomies, kuten rikkaiden kesken oli tapana, aikoi hääyön jälkeisenä aamuna lahjoittaa nuorelle vaimolleen.

Jalokivikauppias tunsi siis talon sisäpuolelta ja oli muutoin osannut hankkia itselleen Karmideen nuorelta palvelijalta Aleksandrokselta niin tarkat tiedot paikasta kuin hänen ystävänsä rabbi Joonas tarvitsi aikeensa toteuttamiseksi.

Siinä missä he nyt molemmin seisoivat, oli vasemmalla porttikäytävässä, aivan likellä heitä, portaat, jotka veivät toiseen, kertaan, erääseen kamariin. Jos tämän kamarin ovi oli lukossa saattoi sen helposti avata viikatteenmuotoisella hakasella, joka rabbiinilla oli vyöllään ja jonka käyttämiseen hänellä oli ollut hyvää aikaa harjaantua viime, päivinä, joina hän ei ollut kyennyt jatkamaan tutkimuksiaan eikä toimittamaan virkaansa. Huoneesta, joka tavallisesti oli tyhjä, vei toinen ovi balkongille eli parvelle, joka ympäröi talon pihaa; parvelta voi päästä ylikerran kaikkiin huoneisiin.

Rabbi tunsi hyvin tarkasti morsiushuoneen aseman ja sen ympärillä olevat huoneet.

Jos hänen, asiansa toimitettuaan, onnistui eheänä päästä talosta pois, niin hänellä oli kaikki järjestettynä nopeaa pakoa varten Ateenasta.

Nyt hän odotti sopivaa hetkeä yritykselleen. Hänen olennassaan näkyi tyyni päättäväisyys. Kun serenaadi oli loppunut, ja suurin osa talon edustalle kokoutunutta uteliasta kansaa oli lähtenyt matkaansa soittajien kanssa, jätti hänet jalokivikauppias ja seurasi joukkoa. Rabbiini jäi paikalleen, kuunteli häävierasten iloista hälinää ja laski poistuvien lukua.

Kun hälinä oli laantunut ja ainoastaan morsiusparin lähimmät sukulaiset enää olivat jälellä, meni rabbiini kuulumattomin askelin mainituita portaita ylös.

Hän oli hyvästi laskenut aikansa. Sillä hetkellä saatettiin Hermione soihtujen valossa morsiuskamarin vieressä olevaan huoneeseen, missä viimeiset juhlamenot olivat suoritettavat, ennenkuin ystävättäret veivät hänet morsiusvuoteelle.

Vanhan tavan mukaan Karmides oli silloin poistunut, uhratakseen toisella puolella olevassa huoneessa suitsutusta Kypriille odottaessaan näiden menojen loppua ja nuodetyttöjen poismenoa.

Karmidesta oli aina siitä saakka, kun hän poikkesi ruumishuoneeseen, vainonnut Rahelin ja hänen poikansa kalpeat haamut. Öisin ne ilmestyivät hänen vuoteensa viereen; päivin hän näki ne kaikkein selvimmin silloin kun oli Hermionen seurassa. Hän käsitti niitä tuskia, jotka Orestes Eumenidein vainoamana sai kestää; ja jos hän enää uskoi olevan mitään jumaluusvoimaa, niin se oli se, joka lähettää omantunnon vaivat.

Tänä iltana hän oli kuitenkin ollut tuskasta vapaa. Ne jumalat, jotka suosivat rakkautta ja avioliittoa, olivat karkoittaneet kostottaret hääsalista. Rahelin haamu ei ollut sietänyt hääiloa vaan väistynyt pois hänen vierestään. Se olisi palannut, jos joku olisi kertonut hänelle, kuinka onnettomin entein morsian läksi isänsä talosta. Vaan vieraat olivat olleet siitä virkkamatta. Sopimatonta ja vaarallista oli kertoa pahasta enteestä. Toinen saattoi kuiskata toiselleen, että oli sen huomannut, vaan ei mitään muuta; varmaankaan ei ollut ketään, joka olisi unohtanut itsekseen lausua vanhaa rukouslausetta, jota sellaisissa tilaisuuksissa oli tapa lausua: "jumalat torjukoot onnettomuudet!"

Karmides halusi nyt vaan yhtä: että viimeiset vieraat lähtisivät. Hän ikävöi saada olla yksinään morsiamensa kanssa. Hän kuuli morsiushuoneen toisella puolen olevasta kamarista nuorten naisten iloisia leikkipuheita kun he tavan mukaan pesivät Hermionen jalkoja vedellä, joka oli tuotu pyhästä Kallirroe lähteestä. Hän muisti nyt, että hänellä itsellään oli hurskas toimi suoritettavana; hän viskasi muutamia suitsutusjyviä kolmijalalla olevaan tuliastiaan rukoillen samalla Kypristä, rakkauden jumalatarta.

Huoneessa, jossa hän oli, oli kaksi ovea. Toinen, joka nyt oli auki, vei morsiuskamariin, toinen ennen mainitulle balkongille.

Karmideen huomio kiintyi vähäiseen kolinaan, joka kuului ulkoa. Hän luuli sen syntyneen siitä, että joku vieraista tai talon palvelijoista kulki pitkin balkongia.

Syy oli kuitenkin toinen. Rabbiini oli katsahtanut sisään oven tiheästä ristikosta ja telki sen ulkoapäin.

Heti sen jälkeen aukeni balkongin ja morsiushuoneen välinen ovi, vaan niin hiljaa, ettei Karmides olisi mitään kuullut, ellei olisi katsellut siihen suuntaan.

Morsiuskamaria valaisi himmeästi yksi ainoa kattolamppu. Sen valossa Karmides näki mustan haamun, joka äänettömin askelin liikkui suoraan sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi.

Ällistyen hän tunsi Rahelin entisen kihlatun, rabbiinin, jonka hän usein oli nähnyt Barukin talossa.

Rabbiini oli kuitenkin paljon muuttunut ja oli pikemmin kamalan aaveen kuin elävän ihmisen näköinen, kun hän tuossa lähestyi kuulumattomin askelin ja lampunvalo valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joiden silmät, palaen syvissä kuopissa, olivat järkähtymättä kiintyneinä Karmideeseen.

Ennenkuin tämä kykeni sanaakaan lausumaan, oli rabbiini ehtinyt aivan likelle häntä ja sulkenut oven morsiushuoneeseen takanaan.

— Kuka sinä olet?… Ja mitä täältä tahdot?

Näillä sanoilla äkisti vaaleneva Karmides katkaisi äänettömyyden.

— Kysy, ketkä me olemme, ja mitä me tahdomme täältä, sanoi rabbiini matalalla äänellä; — etkö huomaa, että meitä on useita?

— Minä tunnen sinut. Sinä olet Joonas, rabbiini. Vaan mitä haet täältä? Miksi tulet tänne tällä tavalla ja tällä tunnilla?

— Älä puhu minulle yksin, sanoi Joonas. — Sinun pitäisi nähdä, että seurassani on useita.

— Sinä puhut kuin mielipuoli. Ihminen, mitä tahdot? Minä näen silmissäsi pahan aikeen.

— Minä näin sinun morsiusvuoteesi, sanoi Joonas; — se kiiltää kauniisti hopeasta ja norsunluusta. Vaan sinä et ole koskaan lepäävä siinä. Se on turhaan laitettu. Oi, on rikoksia, jotka, kun ne ovat kostettavat, tekevät kaikkivaltiaan kostajan puutteenalaiseksi jumalaksi. Kaikki hänen vihansa punnukset ovat kuin untuva, yhden ainoan konnan ilkityön painon rinnalla. Hän ei voi panna käytäntöön omaa lakiaan, joka vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Jos sinulla olisi silmiä niin monta kuin taivaan laella tuikkii, ja minä sammuttaisin ne, ja hampaita kuin syvyyden Behemootilla ja minä kiskoisin ne ulos, niin sinun tuskasi eivät olisi mitään niiden rinnalla, jotka sinä olet saattanut meille — minulle ja hänelle ja niille, jotka antoivat hänelle elämän. Jos minä riistän sinut morsiamesi sylistä, en voi kuitenkaan riistää sinulta hänen sydäntään. Ei, minä en tule kostamaan, sillä tässä ei ole mikään kosto mahdollinen, minä tulen ainoastaan vilvoittamaan tuskiani sinun veressäsi, sitten kun olen sanonut, että tänä yönä olet suuteleva kuolemaa etkä Hermionea.

Karmides, joka nyt oli ennättänyt tointua ja, ennenkuin rabbiini sanoi aikeensa, oli arvannut sen, teki liikkeen hyökätäkseen hänen päällensä ja paiskatakseen hänet lattiaan.

Rabbiini vetäytyi taaksepäin ja paljasti tikarinsa.

— Kärjessä on myrkkyä, hän sanoi. — Naarmu vain, ja sinä kuolet tuskissa, jotka ovat hirmuisemmat kuin pahan hengen riivamien. Katala viettelijä, joka varastit sieluni valitun, sinä kirotun ja saastaisen suvun kurja poika, joka uskalsit häväistä Jumalan valitun kansan tyttären, älä tavoittele kuoleman kalkkia; minä sen ojennan sinulle kuitenkin. Jospa vain voisin sen tehdä pisara pisaralta ja seisoa vieressä katselemassa tuskiasi!

Karmides käsitti täysin vaarallisen asemansa. Sillaikaa kun hänen vihamiehensä puhui, hän oli lähestynyt ovea, joka vei ulos parvekkeelle. Hän koetti nopeasti avata sitä pelastuakseen pakenemalla. Vaan ovi oli salvassa. Hänen oli mahdoton paeta siltä puolen. Toista ovea vartioi rabbiini, joka nyt tikari nostettuna lähestyi. Karmides olisi, verrattoman voimakkaampi ja notkeampi kun oli vastustajaansa verraten, koettanut vääntää tikarin hänen kädestään, sillä Karmideelta ei suinkaan puuttunut rohkeutta; vaan uhkaus, että aseen kärjessä oli myrkkyä, oli tehonnut hänen mielikuvitukseensa ja pakotti hänet pysymään etäämpänä.

Sillä hetkellä kuului morsiushuoneesta nuodetyttöjen iloisia ääniä, kun he, suoritettuansa tavanmukaiset menot, juhlallisesti saattoivat ystäväänsä kukitetulle, byssos-sumuun verhotulle morsiusvuoteelle.

Rabbiinin suu vetäytyi kummalliseen hymyyn, joka näytti kehottavan Karmidesta kuuntelemaan.

Tämä katsahti ympärilleen keksiäkseen viimeisen pelastuskeinon. Avunhuuto ei olisi hyödyttänyt mitään, sillä tässä ratkaisi ensi silmänräpäys. Äkkiä hän tarttui kookkaaseen pronssista ja hopeasta valettuun kolmijalkaan käyttääkseen sitä kilpenä ensimäistä hyökkäystä vastaan, ja hyökkäysaseena, ennenkuin rabbiini oli ennättänyt tehdä toista hyökkäystä.

Vaan kolmijalka oli suunnattoman raskas; huolimatta Karmideen suonenvedontapaisesta voimanponnistuksesta sen paino ei sallinut sitä nopeutta, jota tässä oli tarpeen. Seuraavassa sekunnissa Joonas oli ohuen kitoonin läpi työntänyt tikarinsa kahvaa myöten Karmideen rintaan.

Myrkyllinen kärki oli löytänyt ja lävistänyt hänen sydämensä.

Hän kaatui, päästämättä huutoakaan, hengetönnä lattiaan, joka peittyi hänen vereensä.

Morsiushuoneessa oli kuultu kumeata kolinaa kun hän kaatui. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi äkkiä aukeni, ja naiset, hämmästyksestä mykkinä, näkivät mustapartaisen, kauhtanaan puetun olennon, kasvot kamalina, verisinä, kulkevan heidän ohitsensa ja nopeasti katoavan vastapäisestä ovesta, joka vei parvekkeelle.

Hermione oli ensimäinen, joka tointui. Hän kiirehti kamariin, josta tuo tuntematon oli lähtenyt, ja jossa hänen sulhonsa piti häntä odottaman.

Vaan näky, mikä häntä täällä kohtasi, pani hänet horjumaan takaisin, ja hän vaipui tunnotonna esillekiirehtävien ystäviensä käsiin.

Naisten huudot kutsuivat Kryysanteuksen ja harvat jälelle jääneet vieraat paikalle.

Heidän kokoutuessaan verisen ruumiin ympärille oli toinen laulava joukko Karmideen ystäviä seisahtunut häätalon edustalle.

Uudestaan kuului soittoa ja laulua ja tavanmukainen häälaulujen kertosäe:

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

KOLMASTOISTA LUKU.

Jälkeisenä päivänä.

Aamu, joka seurasi onnetonta hääpäivää, oli määrätty toteuttamaan huhun, joka kauan oli kulkenut suusta suuhun.

Oli nimittäin kuiskailtu, että keisari oli kuollut. Hänen sanottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Ei kukaan ollut vielä uskaltanut julkisesti lausua ilmi huhua. Se olisi ollut majesteettirikos. Vaan tuskin oli ketään, jonka korviin se ei olisi saapunut.

Kristityt sen uskoivat, koska olivat kauan odottaneet sellaista loppua Julianuksen elämälle. Pakanat eivät sitä uskoneet, koska heillä oli liian paljo pelättävää, jos se oli totta.

Huhu oli sitä paitsi kaunistettu eriskummallisilla lisäyksillä. Kristityt olivat tietävinään, että pakenevien persialaisten riveihin oli ilmestynyt ratsastaja, yllään säteilevän kirkas asepuku, ja että pakanalliseen keisariin, kun hän ajoi vihollista takaa, oli osunut tulenkiiltävä keihäs, jonka tuo tuntematon taistelija oli viskannut.

Huhu lisäsi, että Rooman legionat olivat Julianuksen kuoleman jälkeen huutaneet koko maailman keisariksi halvan henkivartijan, joka oli harras kristitty ja oikeauskoisen homoiuusialaisopin tunnustaja.

Tuosta hirmuisesta, salaperäisestä tapauksesta, johon Karmideen ja Hermionen häät olivat päättyneet, oli tuskin ennätetty jutella kaupungin toreilla ja kaduilla, ennenkuin tärkeämmän tiedon tulo sai puheen siitä vaikenemaan. Sanansaattaja oli Korintoksesta saapunut Akaian prokonsulin luo, mukanaan kirje sotatanterelta. Samaan aikaan oli papillinen kirjeenkantaja tullut patriarkka Makedoniokselta Ateenan vangitun homoiuusialaisen piispan luo.

Noin tunti sen jälkeen nähtiin Annæus Domitius hevosen selässä torille asetetun Ateenan varusväen rintaman edessä; äärettömän kansanjoukon läsnäollessa se tunnusti valtiaakseen uuden keisarin Jovianuksen.

Kristittyjen riemu voitti sotilasten tunnustushuudot. Uusi keisari oli kristitty ja homoiuusialainen. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.

Kristityt joukot riensivät torilta Petroksen vankihuoneeseen vapauttamaan häntä. Vaan kun he saapuivat sinne, oli vankila jo tyhjä. Kaupungin viranomaiset olivat tulleet ennen rahvasta ja antaneet kiireesti vapauden tuolle nyt äkisti taas mahtavaksi ja vaikutusvoimaiseksi tulleelle miehelle.

Samat viranomaiset olivat myös viipymättä avanneet vankilan ovet niille kristityille, jotka olivat joutuneet kiinni siinä metelissä, jonka Simoon pylväspyhimyksen kuolema oli synnyttänyt.

Kristittyjen ihastusta ei suuresti vähentänyt se tieto, joka saapui samaan aikaan kuin sanoma Julianuksen kuolemasta ja uudesta keisarinvaalista, että nimittäin Jovianus oli, huolimatta kaikista Julianuksen voitoista, tehnyt häpeällisen rauhan Persian kanssa, antanut takaisin, ei ainoastaan kaikkia valloitettuja maita, vaan myöskin viisi maakuntaa, jotka jo kauan olivat olleet liitettyinä Rooman valtakunnan yhteyteen, sekä barbareille luovuttanut idän lujan tukiturvan, tärkeän Nisibis kaupungin, jonka asukkaat turhaan olivat polvillaan rukoilleet että heidän sallittaisiin puolustaa muurejaan. Koska keisari oli kristitty, kiitettiin tätä rauhaa yhtä tarpeen vaatimaksi kuin viisaaksi.

Samana aamuna, jona nämä merkilliset tiedot saapuivat Pallas Ateenan ikivanhaan kaupunkiin, kuulutettiin pidettäväksi kansankokous, johon paljo sekä kristittyjä että vanhan opin tunnustajia otti osaa. Jälkimäiset salasivat mielihaikeansa Julianuksen kuolemasta; sen katkeruutta lievensi monen mielestä varmuus, että Kryysanteuksen vaikutusvalta tästä päivästä oli lakannut, ja että nyt saatiin tilaisuus kostaa hänelle sitä häpeätä, johon hänen lahjomaton ankaruutensa oli saattanut niin monen arvossa pidetyn suvun. Kun oli päätetty juhlallisuuksista, joilla Ateenan piti viettämän Jovianuksen valtaistuimelle-nousua, astui joku Kryysanteuksen vastustajista esille tekemään muistutuksia sen vaalin johdosta, jonka nojalla hän oli pysynyt virassaan ensimäisenä arkonttina. Kansankokous julisti vaalin laittomaksi ja Kryysanteuksen erotetuksi virasta.

Tieto tästä päätöksestä tuotiin Kryysanteukselle aikana, jolloin hänen huolenpitoansa vaativat sallimuksen raskaan käden kohtaama tytär, heikkomielinen poika ja vävyvainajan hautaus. Hän kuunteli uutista liikutuksetta; vaan kun sanantuoja oli lähtenyt, putosi hänen poskelleen kyynel, jonka kuitenkin ehkä vähemmässä määrässä oli pusertanut Ateenalaisten kiittämättömyys kuin kirje, joka oli hänen kädessään Ammianus Marcellinukselta; tämä vahvisti siinä sanoman Julianuksen kuolemasta ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään.

Nuoren sankarin kuolema oli hänen elämänsä arvoinen. Verisessä ottelussa, jossa persialaisten suunnattomat ratsujoukot ja elefanttirivit kauan vastustivat roomalaisten jalkaväen hyökkäyksiä, oli Julianus, joka taisteli kovimmassa tappelun melskeessä, saanut haavan heittokeihäästä, joka tunkeutui hänen kylkeensä ja pysähtyi maksan sisäosaan. Koetettuaan turhaan vetää kuolettavaa asetta haavasta ulos, hän oli tunnotonna vaipunut hevosen selästä maahan, ja hänen henkivartijansa olivat kantaneet hänet pois taistelupaikalta.

Kirjeessä Kryysanteukselle Ammianus Marcellinus, joka itse oli ollut saapuvilla, kuvaili Julianuksen viimeisiä hetkiä samoilla liikuttavilla ja juhlallisia tunteita herättävillä väreillä, joilla hän on ne kuvaillut historiassaankin.

Kun Julianus oli kannettu telttaansa ja tointunut tainnoksesta, johon verenvuoto oli hänet saattanut, niin hän käski esille hevosensa ja aseensa. Lääkärin surullinen velvollisuus oli ilmoittaa hänelle, että hänen haavansa oli kuolettava ja ettei monta tuntia ollut jälellä hänen elämästään. Tyynesti hän otti tämän sanoman vastaan. Se mikä nyt seurasi, muistutti Sookrateen viimeisiä hetkiä. "Ystävät ja aseveikot", hän sanoi filosofeille ja päälliköille, jotka ympäröivät hänen vuodettaan, "luonto vaatii minulta lainansa takaisin, ja minä annan sen takaisin alttiin velallisen koko ilolla. Filosofia on opettanut minulle, ettei sielu ole totisesti onnellinen, ennenkuin tämä olentomme jaloin osa on vapautunut niistä siteistä, jotka kahlehtivat sen voimia. Jumalanusko on opettanut minulle, että aikainen kuolema usein on ollut hurskauden palkintona; suosionosoituksena jumalilta otan vastaan sallimuksen, joka poistaa minulta vaaran saastuttaa elämää, mikä tähän asti on pyrkinyt olemaan hyveelle ja miehuudelle uskollinen. Minä lausun nyt kiitokseni korkeimmalle olennolle, joka ei ole määrännyt minua kuolemaan tyrannin julmuuden eikä salaliiton tikarien kautta eikä myöskään riutuvan terveyden tuskiin, vaan on sallinut minun, kesken vaellustani kunniakkaalla radalla, poistua maalta loistavalla ja mainehikkaalla tavalla."

Puhuttuaan tyynellä äänellä näin, Julianus jakeli omaisuutensa jäännökset ystäviensä kesken. Näitä hän kaipasi vuoteensa äärestä yhtä: sotapäällikkö Anatoliosta. Hän kysyi, miksi ei tämä ollut tullut jäähyväisille; silloin ilmoitettiin hänelle, että Anatolios oli kaatunut taistelussa. Kun kuoleman kielissä oleva kuuli tämän sanoman, tuli kyyneleitä hänen silmiinsä, vaan hän malttoi pian mielensä ja nuhteli lempeästi läsnäolevia, kun nämä lohduttomasti surivat poismenevää ruhtinasta, joka pian oli yhtyvä taivaaseen.

Sen jälkeen Julianus kääntyi läsnäoleviin filosofeihin Priskukseen ja Maksimokseen. Heidän kanssaan hän keskusteli sielun kuolemattomuudesta puoliyön seutuihin, jolloin heitti henkensä.

Näin kuvaili omin silmin nähnyt Julianuksen kuolemaa.

Piispa Petroksella sitä vastoin, joka muutama tunti vapautuksensa jälkeen oli noussut pääkirkon saarnastuoliin, kiittääkseen kokoutuneen kristityn seurakunnan kanssa Jumalaa siitä, että tämä oli ottanut maasta pois kristinuskon vihollisen — hänellä oli jo toinen kertomus valmiina samasta tapauksesta. Heti aluksi hän kertoi uskovaisille, että Julianuksen kuolema oli hänelle, Petrokselle, ilmaistu yöllä ennen tapausta, ja että sanan oli tuonut sama enkeli, jonka tulta leimuava keihäs oli paiskannut uskonhylkyrin maahan. Siellä Julianus oli muka pannut kätensä haavalleen ja heittänyt vertansa taivasta kohti sanoen synkästi harmistuneena: Galilealainen, sinä olet voittanut minut! Lisäksi Petros vakuutti, että uskonhylkyri oli kuollut mitä hirmuisimmissa omantunnon vaivoissa, kiroten sitä hetkeä, jolloin luopui puhtaasta homoiuusialaisesta tunnustuksesta, ja kuitenkin kykenemättä uskottomalla sielullaan vastaanottamaan vapahdusta Kristuksen ansion kautta. Hänen kuolemansa, sen Petros terotti kuulijainsa mieleen, oli uusi ja vakuuttava todistus siitä kumoamattomasta totuudesta, ettei kukaan voi kuolla onnellisena paitsi kristityn kirkon helmoissa. Lopuksi piispa ravitsi seurakuntaa sillä vakuutuksella, että vartijat, jotka seisoivat keisarin teltan edustalla, olivat omin silmin nähneet perkeleen lentävän pois, vainajan sielu hirveissä kynsissään.

Piispa Petroksella oli vielä kummastuttava ihme kerrottavana, josta Aasiasta palaavat keisarilliset asiamiehet olivat tarinoineet. Maanjäristys, jota seurasi tuuliaispää sekä mahtavat tulenliekit, oli kukistanut Jerusalemin uuden temppelin äsken rakennetut perustukset, ja tulipallot, joita tuon tuostakin nousi maasta, olivat ajaneet Juutalaiset pois, kun he itsepintaisesti ryhtyivät uudestaan rakennustöihin.

Tämän Petros vakuutti, ja hänen jälkeensä ovat Kryysostomos, Ambrosius ja muut kristityt kirjailijat vakuuttaneet samaa.

Seurakunnan ei suinkaan tehnyt mieli epäillä Petroksen sanoja. Ainoastaan Ateenan Juutalaiset uskalsivat heikosti inttää niiden todenmukaisuutta vastaan toisilta matkustajilta saatujen todistusten perustuksella, jotka eivät tienneet mitään maanjäristyksestä, vaan kertoivat ainoastaan, että kristitty väestö oli, tiedon tultua Julianuksen kuolemasta, nostanut metelin ja estänyt Juutalaiset jatkamasta työntekoa.

Karmideen hautauksen valmistuksiin sekaantui samana iltana Petros, joka ilmoitti Kryysanteukselle, että hänen vävynsä, ollen kristillisen kirkon jäsen, oli haudattava kristittyjen tavan mukaan. Petros oli sitä ennen Akaian prokonsulin edessä kahden papin todistuksella ja kastettujen luettelon otteella näyttänyt väitteensä todeksi. Hän meni papistoineen vainajan taloon, hankki pakolla ruumiin haltuunsa ja kuljetti sen, lukuisan kansajoukon seuraamana, soihtujen valossa kristittyjen hautausmaalle, missä sitä haudattaessa luettiin kristillinen ylösnonsemuslupaus ja toimitettiin muut kristilliset hautausmenot. Se odottamaton tieto, että Karmides salaa oli kastettu ja kristitty, herätti Ateenassa erinomaista hämmästystä, ja pahat kielet kiiruhtivat asettamaan tätä seikkaa yhteen hänen salaperäisen kuolemansa kanssa itse hääpäivänä. Niin epätodennäköistä kuin se olikin, niin kuiskailtiin kuitenkin ja uskottiin yleisesti kristittyjen kesken, että Kryysanteus oli vävynsä murhan alkuunpanija — hän oli muka itse hääpäivänä saanut tietoonsa että Karmides oli kristitty, ja tehdäkseen naimaliiton tyhjäksi ja rangaistakseen petoksen hän oli muka palkannut salamurhaajan, päästänyt hänet taloonsa ja neuvonut hänelle sopivan hetken, jolloin saattoi panna murhan toimeen.

Jo sen päivän illalla, jolloin tieto Julianuksen kuolemasta oli ehtinyt Ateenaan, oli kansanjoukkoja liikkeessä. Ne virtailivat prokonsulin palatsille ja vaativat suurilla huudoilla Kryysanteusta vangittavaksi Karmideen ja pylväspyhimys Simoonin murhamiehenä.

Heikkomielinen Clemens, joka päivän kuluessa oli lähtenyt kotoaan, nähtiin useiden pappien kanssa rahvaan etunenässä, joka huusi kuolemaa hänen isälleen. Hurjalla innolla hän otti osaa heidän kirkunaansa.

Sillä aikaa kun kristitty väestö tällä tavoin ilmaisi tahtonsa, oli piispa Petros jo käynyt Akaian prokonsulin luona ja vaatinut tätä vangituttamaan Kryysanteusta, koska tämä oli itse tunnustanut surmanneensa hurskaan pylväspyhimyksen.

Annæus Domitiuksen mielestä tämä vaatimus oli paikallaan, eikä hän voinut kieltää suostumustaan.

Kuitenkin prokonsuli päätti lykätä vangitsemisen seuraavaksi päiväksi, jotta ennättäisi varoittaa Kryysanteusta ja antaa hänelle aikaa paeta. Tähän varoitukseen yhtyivät muutamat arkontin jälelle jääneistä ystävistä, jotka näkivät missä vaarassa hänen henkensä oli. Vaan jo ennen heitä oli Teodooros, jonka omaa turvallisuutta homoiuusialainen papisto uhkaili, saapunut Tripodikadun varrella olevaan surutaloon ja kehottanut Kryysanteusta pitämään huolta turvallisuudestaan. Teodooros aikoi samana yönä lähteä ystäväinsä, donatolaisten ja novatianolaisten kristittyjen luo, jotka Kryysanteuksen toimesta olivat saaneet asuntoja Suunionin vuoriseudussa. Teodooros kehotti Kryysanteusta tulemaan Hermionen kanssa sinne hänen kerallaan. Siellä he olivat Ateenan läheisyydessä ja saattoivat palata, niin pian kuin suotuisa tilaisuus ilmautui, tai paeta meren yli muihin maailman tienoihin, elleivät Suunionin vuoret enää riittäisi heitä varjelemaan.

Pako päätettiin, ja Teodooros auttoi tehokkaasti valmistuksissa. Vielä samana yönä Kryysanteus lähti tyttärineen Ateenasta Teodooroksen ja kahden uskollisen palvelijan kanssa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Suunionissa.

Kryysanteus ja Hermione viettivät Julianuksen kuolinvuoden syksyn ja talven Suunionin vuoriseudussa novatianolaisten ja donatolaisten uutisasukasten keskuudessa.

Nämä, jotka Kryysanteuksessa tunsivat hyväntekijänsä, jolle olivat kiitollisuuden velassa maallisen onnensa elpymisestä, olivat ilolla ottaneet hänet ja hänen tyttärensä luoksensa ja tarjonneet heille turvapaikan vuoriensa keskellä.

Täällä Kryysanteus ja Hermione elivät majassa, jonka uutisasukkaat olivat heille rakentaneet metsäkkään kallion juurelle, lähelle meren rantaa ja pientä satamaa, minkä uutisasukkaat olivat laittaneet kalastusvenheillensä.

Vaaran tullessa oli täällä mitä suotuisin paikka päästä nopeasti pakoon. Sellainen vaara ei todennäköisesti kuitenkaan voinut lähestyä tätä syrjäistä vuoriseutua, jossa ei vieraita käynyt, ilman että vuoristossa karjoineen kiertelevät paimenet ajoissa saivat siitä tiedon. Häiritsemättömässä levollisuudessaan ja rauhallisissa toimissaan nämät olivat yhä vielä säilyttäneet sen epäluuloisen valppauden ulkomaailmaan nähden, johon heidän entinen elintapansa oli heidät totuttanut ja jota heillä vielä oli syytä noudattaa, koska varmaa ei ollut, oliko heille suotu pysyväinen rauha vai ainoastaan aselepo.

Heti Jovianuksen valtaistuimelle-nousun jälkeen oli kuitenkin novatianolaistenkin korviin saapunut rauhoittava julistus, jossa uusi kristitty keisari sääsi täydellisen omantunnon ja tunnustuksen vapauden.

Tämä julistus ei kuitenkaan millään tavoin suojellut Kryysanteusta niiltä syytöksiltä, joita Ateenassa oli häntä vastaan nostettu Karmideen ja Simoon pylväspyhimyksen murhista. Hänen ainoana turvanaan oli hänen olinpaikkansa salaisuus, jota hänen ympäristönsä uskollisesti säilytti. Petroksen mieleen ei sitä paitsi juolahtanut urkkia Kryysanteusta niin likeltä Ateenaa.

Ainoat vieraat, jotka sillä aikaa oli nähty Suunionin vuoriseudussa, olivat keisarilliset veronkantajat, ja nämä poistuivat, niin pian kuin olivat suorittaneet virkatoimensa, se on: kiskoneet mukaansa sen rahan, joka maksuna uutisasukasten karjasta ja viljasta oli eksynyt tähän syrjäiseen seutuun.

Ellei Teodooros, joka vietti aikansa vuorotellen seurakuntansa parissa Ateenassa ja ystäviensä luona Suunionissa, olisi ylläpitänyt yhteyttä Ateenan ja sen kautta muun maailman kanssa, niin Kryysanteuksen ja Hermionen tietoon, heidän ollessaan syrjäisessä, huomaamattomassa turvapaikassaan, tuskin olisi tullut huhuakaan niistä tapauksista, jotka heidän ympärillään myllersivät maailmaa ja panivat aikakirjojen piirtimen liikkeelle.

Kryysanteus sai siis ainoastaan Teodooroksen kautta kuulla, että Jovianus oli kuollut, ennenkuin oli vielä paluumatkallaan Persiasta saapunut valtakunnan pääkaupunkiin, sekä että itämainen sotajoukko oli huutanut keisariksi Valentinianuksen, jonka myös senaatti oli siksi tunnustanut.

Valentinianus oli heti hallitukseen tultuaan nimittänyt veljensä Valensin rinnakkaiskeisariksi ja jakanut hänen kanssaan valtakunnan, niin että jälkimäinen oli itämaiden ja Kreikan hallitsijana.

Vähää sen jälkeen kuin Teodooros oli tuonut Suunioniin tämän uutisen, hän muutti novatianolaisten kristiveljiensä luokse ja jäi asumaan heidän keskuuteensa, sillä Ateena oli hänelle vaarallinen olopaikka. Piispa Petros ja homoiuusialainen papisto alkoivat osoittaa samaa suvaitsemattomuutta ja omavaltaisuutta kuin ennen, ja huhu kertoi, että monin paikoin itämailla oli puhjennut vainoja toisin ajattelevia kristillisiä seurakuntia vastaan, ja että julma Valens innokkaana homoiuusialaisena oli vainojen suosija.

Oliko vaino jonakuna päivänä ulottuva näihinkin rauhallisiin laaksoihin? Niiden asukkailla oli syytä pelätä sitä. Heidän omassa keskuudessaan oli eri mielipiteitä uskonopista. Mutta yhteisen hädän päivinä heidän oli ollut pakko harjoittaa suvaitsevaisuutta, ja tämän vaikutuksesta he olivat vihdoin huomanneet, että pääasia ja ainoa tarpeellinen oli heille kaikille yhteistä, että kaikkien pyrintö ja tarkoitus oli kristinuskon toteuttaminen sydämessä ja töissä, sekä että kristillisen rakkauselämän ensimäinen ja tosiaankin vähin hedelmä on siinä, ettei murhata toisia sen tähden että ollaan eri mieltä jostakin verraten vähäarvoisesta metafysillisesta opinkappaleesta.

Näiden ankarain ja vakavien kristittyjen keskellä vietti vanhan uskonnon ja sivistyksen sankari tyttärensä kanssa elämää, jonka leppoisa, myrskyiltä ja intohimoilta suojattu rauha vaikutti kuin palsami heidän sieluihinsa.

Kryysanteus toivoi ainoastaan saada häiritsemättä nauttia tätä virvoittavaa rauhaa, vaikka se meri, jonka tulvivaa väkivaltaa vastaan hän turhaan oli taistellut, saisikin vieritellä aaltojaan hänen unohdetun hautansa yli. Hän tahtoi lakata muistamasta, että maailma hänen vuoriensa ulkopuolella oli noiden inhottujen voimien yhä jatkuvan voittoretken näyttämönä; hän etsi väsymättömälle toimeliaisuudelleen uusia esineitä siitä ahtaasta piiristä, joka hänelle tarjoutui maamiehen puuhissa ja huolenpidossa niiden ihmisten onnesta, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan.

Tämä rauha tuli hänelle vielä rakkaammaksi, kun hän huomasi, miten se vaikutti Hermioneen. Hermionen omat ja hänen isänsä onnettomuudet olivat syvään masentaneet ja melkein murtaneet hänet, vaan nyt hänen sielunsa oli uudestaan voimistunut luonnon helmassa, taloudenaskareissa, jotka johtivat hänen ajatuksensa pois hänen suruistaan, ja seurustelussa ihmisten kanssa, joiden karkea pinta ei voinut peittää sitä jalostunutta inhimillisyyttä, minkä heidän vakava pyrintönsä elää Jumalassa oli heihin luonut.

Tämä jalostuminen ei ollut sen maailmankatsomuksen ja niiden oppien hedelmä, joita hänen isänsä tunnusti ja joista hän itsekin vielä, vaikka epäillen, piti kiinni. Tämä seikka saattoi pusertaa häneltä huokauksen ja estää häntä isänsä läsnäollessa lausumasta iloaan tuosta ilmiöstä; vaan se ilahutti häntä kuitenkin ja teki hänet onnelliseksi, sillä eihän hän voinut muuta kuin asettaa saavutetun päämäärän saavuttamiskeinoja korkeammalle. Hermionen ahkeruuden ja kauneudenaistin kautta oli pieni maatalo, missä Kryysanteus ja hän asuivat, muuttunut kodiksi, jossa ei mikään osoittanut rikkautta, vaan kaikki hienoa aistia ja hyvää oloa. Tuuheat tammet varjostelivat taloa keskipäivän auringolta, puutarha, missä valikoima seudun kauniimpia kukkasia komeili hyödyllisten talouskasvien rinnalla, erotti sen lahdesta. Kryysanteuksen talon seiniä kaunistivat Hermionen kutomat verhot, ja siihen yksinkertaiseen huonekalustoon, jonka uutisasukkaat olivat valmistaneet, liittyivät kirjat ja kitara, jotka muistuttivat Tripodikadun varrella olevaa taloa ja jotka Teodooroksen oli onnistunut tuoda tänne Ateenasta.

Teodooros oli valinnut asuntonsa Kryysanteuksen talon läheisyydestä, kahden vuoren välisen rotkon suusta; siitä saattoi nähdä viheriöivän laakson yli, jossa uutisasukasten talot siellä täällä pilkoittelivat lehtiryhmistä, ja jonka rinteillä heidän lukuisat laumansa kävivät laitumella.

Oli kaunis kevätilta. Uutisasukkaat olivat koossa Kryysanteuksen luona neuvottelemassa useista heidän yhteiskuntaansa koskevista asioista, mutta Hermione oli lähtenyt huvikävelylle ja kohdannut silloin Teodooroksen.

Heidän keskustelunsa koski nyt, kuten melkein aina heidän yhdessä ollessaan, uskontoa. Teodooros jatkoi hellittämättä käännytystyötänsä ja sitä suuremmalla innolla, koska hänen työnsä nähtävästi edistyi filosofin tyttäressä.

Hermionen ajatukset olivat enemmän kuin koskaan ennen kiintyneet yliaistilliseen, sittenkun hänen maalliset toiveensa olivat vaipuneet hautaan. Hän kaipasi voimakasta lohdutusta, joka virtaisi läpi sielun sisimpien soppien, mutta semmoista lohdutusta hän ei löytänyt filosofiastaan. Hän ei voinut ajatella viimeistä vuotta, jonka oli elänyt syntymäkaupungissaan, noita hirmuisia tapauksia, jotka olivat riistäneet sulhon hänen sylistään, antaneet hänelle rakastetun veljensä takaisin mielipuolena, temmanneet pois sankarin, jonka voimasta hän odotti maailman pelastusta, sekä rakastetun isän hartioille koonneet niin monta surua, pettymystä ja vaaraa — hän ei voinut näitä tapauksia muistiinsa palauttaa tuntematta synkkiä epäilyksiä sen voiman luonteeseen nähden, joka ohjaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita, ja hän tunsi että elämän hämärät arvoitukset, saadakseen selityksen, joka sydäntä tyydytti eikä sitä musertanut, vaativat lujaa uskoa rakastavaan isään taivaassa.

Hänen ollessaan tämmöisessä mielentilassa oli evankeliumista tullut hänelle kirja, johon verrattuina Platoon ja Porfyrios olivat kuin yö päivän rinnalla. Tämän kirjan lukeminen teki häneen vielä syvemmän vaikutuksen senkin vuoksi, ettei mikään ennen sen tutkimista häneen juurtunut ajatus Kristuksen luonnosta sitä häirinnyt eikä vähentänyt. Mitä hän tarvitsi, oli esikuva kärsimyksissä; sen hän löysi täältä, vaan hän ei olisi sitä löytänyt, jos Kristus olisi ollut hänen mielestään Jumala itse, joka, tietäen kutsumuksensa pettämättömyyden, oli suorittanut vapahduksen työn lyhytaikaisella vapaaehtoisella kärsimisellä. Suurta, mahtavata ja ehdottomasti valtaavaa oli hänestä evankeliumissa se, että sai nähdä ihmisen, jolta tulevaisuuden kirja oli sinetillä suljettu, jossa siis epäilystä saattoi syntyä, jolle koettelemukset olivat todellisia koettelemuksia ja kiusaukset todellisia kiusauksia, nähdä tämän pelkän ihmisen käyvän voittajana hyvän korkeimpien vaatimusten ja maailman yllytysten välisestä taistelusta, ilmaisevan Jumalan kuvan puhtaana ja siten tulevan ihmissuvun esikuvaksi ja vapahtajaksi; eikä tämä ihminen ollut kutsumustaan varten varustettu suuremmilla tiedoilla jumalallisista asioista kuin muutkaan ihmiset, eikä hänellä ollut valtaa taivaan sotajoukkojen yli; hänellä oli ainoastaan järkähtämätön usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja hyvään isään taivaassa, — se usko, joka jokaisen naisesta syntyneen tulee ja on mahdollista omistaa itselleen.

Kristus, paljas ihminen, kantaa kaikki kärsimykset, joita yhteiskunta voi koota hartioillemme — hänellä ei ole omaa kynnystä eikä mitään, kuhunka hän päänsä kallistaa; väärin arvosteltuna hän kulkee läpi maailman — hänen oma äitinsä ja veljensä eivät häntä käsitä, hänen opetuslapsensa ymmärtävät hänet väärin; huonon menestyksen täytyy herättää hänessä levottomuutta; viha seuraa häntä parjauksillaan: esivalta ja hänen kansansa sivistyneet väijyvät hänen henkeänsä; hänestä luopuvat ne harvat, jotka häntä seuraavat, hän rukoilee turhaan ystävää, joka oli levännyt hänen rinnallaan, valvomaan hänen kanssaan Getsemanessa, lujatahtoisin kieltää hänet ja toinen myy hänet kolmestakymmenestä hopeapenningistä; kansa, jonka hän tahtoo viedä Jumalan luo ja vapauteen, huutaa ristiinnaulitsemista hänelle ja armoa ryövärille; hän ruoskitaan, pilkataan, hän naulataan ristiin ja hän kuolee tuskallisen kuoleman. Hän kärsii kaiken tämän, koska hän, taistellen jokaista kiusausta vastaan, joka viettelee häntä elämään omalle onnelleen rauhassa epäsiveellisen maailman kanssa, seuraa saman hengen kehotusta, joka puhuu meidänkin sydämissämme, vaan jota me useimmiten käskemme vaikenemaan. Ja hänen kärsiessään noita vaivoja hänen rohkeutensa ei väsy yhtä vähän kuin hänen uskonsa, hänen lempeytensä ja rakkautensa niitä kohtaan, jotka häntä vainoavat.

Hermione oppi Jeesuksen elämän tarkastelemisesta, kuinka voi rakastaa, vaikkei olekaan sydäntä, joka vastaa tai ymmärtää rakkauden, ja kuinka voi kärsiä tullakseen kärsimisen kautta vahvaksi ja täydelliseksi.

Hän myönsi itselleen ja Teodoorokselle, että evankeliumin tutkiminen enemmän kuin mikään muu oli pitänyt häntä pystyssä niissä kovissa koetuksissa, joita viimeksi kulunut aika oli kantanut helmassaan. Vaan kutsua itseään Galilealaisen nimellä ja tulla jäseneksi seurakuntaan, joka oli saanut nimensä hänestä, — paljas ajatuskin inhotti häntä. Kun hän nyt Teodooroksen kanssa käveli kevään sulouden ja ihmisten ahkeruuden kaunistamassa laaksossa, suunnittelihe heidän puhelunsa taasen samaan kohtaan. Teodooros oli monessa kohden eri mieltä kuin Hermione; hän käsitti Kristuksen ruumisoloiseksi sanaksi salaisessa, ihmiselle ei täysin ymmärrettävässä merkityksessä, hän uskoi että sakramentteihin olivat yhdistetyt erityiset armolahjat; vaan hän myönsi mielellään, ettei vapahdus ollut sidottu joihinkuihin uskonsääntöihin, ettei Jeesus ole tullut ollakseen aihe filosofisiin aprikoimisiin, ettei hänen sanoissaan, vuorisaarnasta alkaen siihen puheeseen asti, jonka hän piti opetuslapsilleen sinä yönä jona hän petettiin, ole jälkeäkään esitetyistä tai ratkaistuista metafysillisistä ongelmista, vaan että hän päin vastoin torjuu luotaan semmoiset tiedustelemiset, kun fariseukset ja sadukeukset niitä esittävät.

— Ole sitte Kristuksen seuraaja ilman mitään uskonsääntöjä, oli Teodooroksen neuvo.

Vaan toiselta puolen hän nuhteli Hermionea siitä että, vaikka kristillisen jumalanpalveluksen luonnollisimmatkin muodot loukkasivat häntä, hän kuitenkin saattoi suostua vanhan opin menoihin, vaikka näissä nähtävästi eli jotakin, joka soti Jumalan palvelemista vastaan hengessä ja totuudessa. Hermionen täytyi tässä myöntää hänen olevan oikeassa; vaan hän puolusti itseään sillä, että hänen täytyi pitää lukua isästänsä; isän mielestä ne olivat pyhiä tapoja, jotka hänen silmissään olivat yhteydessä sen maailmankatsomuksen kanssa, joka tunnustaa järjen, vapauden ja inhimillisen arvon. Vaan kun kristinusko ei ainoastaan tunnusta näitä totuuksia, vaan esittelee ne kirkastetussa valossa, ja kun Hermionelle oli tämä selvänä, niin Teodooroksen mielestä ne syyt, jotka vaikuttivat Kryysanteukseen, eivät saattaneet vaikuttaa Hermioneen. Jos Hermione taistelisi sitä tunnetta vastaan, joka vaati sellaista arkailemista, niin hän siis vain osoittaisi vähäisessä määrin sitä kieltäytymistä, jonka kristinopin perustaja vaati opetuslapsiltansa. Jos Hermione tahtoi mestarikseen tunnustaa Galilealaisen, ei ainoastaan suullaan, vaan sydämellä ja työllä, niin hänen pitäisi taistelemalla hankkia itselleen voimaa katkaistaksensa viimeisen siteen, joka kiinnitti häntä vanhaan oppiin.

Tämä Teodooroksen vaatimus pusersi kyyneleitä Hermionen silmistä. Hän ajatteli sitä tuskaa, minkä sellaisen vaatimuksen täyttäminen vaikuttaisi Kryysanteuksessa.

Vaan siitä hetkestä hän sai selvemmän käsityksen tilastaan ja huomasi varmasti, ettei hän enää tunnustanut Julianuksen ja Kryysanteuksen uskoa, että jumalaistarut, joita niin suurella mielihalulla oli selitellyt ja joiden kauneutta hän oli ihaillut, olivat ainoastaan verhoon käärittyjä — ja, kun ne oli paljastettu — ainoastaan vaaleita kuvia samoista ikuisista totuuksista, joita Jeesus niin selvästi ja yleistajuisesti oli esitellyt kaikelle ihmissuvulle, eikä vaan muutamille vihityille; hän tajusi, että hän itse asiassa oli kristitty ja ettei hänen pitänyt suullaan kieltää häntä, jota hän tahtoi ajatuksissaan ja elämässään seurata esikuvanansa voimiensa mukaan.

Juuri kun tämä tunnustus pääsi hänen huuliltaan, häiritsi keskustelua kolmas henkilö, joka äkisti tuli näkyviin heidän läheisyydessään. Hermione ja Teodooros olivat istahtaneet eräälle leposohvalle, joka oli laitettu kummun juurelle rehevälehtisten puiden varjoon. Nämä olivat estäneet miehen näkymästä, joka sattumalta oli saapunut niin että kuuli heidän keskusteluansa ja nyt katsoi olevan syytä tulla esille.

Hänen pukunaan oli karkea kaapu, matkavyö, nauloitetut sandaalit, ja kädessä oli suuri sauva.

Mies oli Eufeemios. Hänen esiintymisensä hämmästytti vastenmielisellä tavalla Teodoorosta, jota vastoin kohtaus näytti suuresti miellyttävän häntä itseään.

— Veli, mikä tuo sinut tänne? kysyi Teodooros nousten kiireisesti ylös ja mennen presbyteriä vastaan kääntääkseen hänen huomionsa pois Hermionesta.

Eufeemios ei näkynytkään huomanneen tai tunteneen neitoa. Hän vastasi:

— Terve, Teodooros! Sinua ehkä kummastuttaa nähdä minut täällä, enkä itse vähemmin ihmettele, että vihdoin tässä vuori- ja laaksosokkelossa olen voinut löytää oikean tien, joka vei veljeni Teodooroksen luo. Sitä ei kuitenkaan ole mikään ihmetyö saanut aikaan; hyväntahtoiset paimenet, jotka tapasin vuorilla, ja ne ihmiset, jotka kohtasin majoissa, ovat neuvoilla ja tiedoilla ohjanneet kulkuani, ja heidän kauttaan tiesin olevani lähellä sinun asuntoasi, kun nyt tapasin sinut täältä.

— Hyvä, tule kanssani majaani, salli minun siellä pestä jalkasi ja valmistaa sinulle ateria, sanoi Teodooros. — Epäilemättä on tärkeä asia pannut matkasauvan käteesi. Puhumme siitä sitten, kun olet virkistänyt itseäsi kattoni alla.

Eufeemios suostui Teodooroksen kutsumukseen ja seurasi häntä hänen asuntoonsa.

Sittenkun mustatukkainen presbyteri siellä oli nauttinut aterian vahvalla ruokahalulla, jommoisen saa vuorivaelluksesta, ja sillä aikaa mitä sävyisimmällä äänellä tehnyt väsyttävän joukon kysymyksiä Teodooroksen ja hänen seurakuntansa oloista, hän esitti vihdoin varsinaisen asiansa.

Hän oli vyöttänyt kupeensa ja ottanut matkasauvan käteensä tuodakseen veljellensä Teodoorokselle sanoman hänen isältänsä Petrokselta. Hän otti matkavyöltään kirjeen ja antoi sen isännälleen.

Petros kehotti isällisin sanoin Teodoorosta palaamaan Ateenaan, koska hänen olonsa ilmeisten vääräuskolaisten luona täytyi luoda lisää varjoa hänen jo muutoinkin syystä epäilyksen alaiseen oikeauskoisuuteensa. Jos oli totta, mitä Petros oli kuullut, että Teodooros ei ainoastaan käyttänyt hyväkseen novatianolaisten ja donatolaisten uskonluopioiden vieraanvaraisuutta elääkseen heidän keskellään, vaan myöskin toimitti papinvirkaa heidän seurakunnassaan, niin oli huonoinkin ajatus Teodooroksesta vahvistettu, ja hän oli tuskin pelastettavissa siitä ajallisesta ja ijankaikkisesta kadotuksesta jonka itse oli saattanut päällensä. Kuitenkin piispa tahtoi siinäkin tapauksessa jättää hänelle tien auki vapahdukseen; siinä tarkoituksessa hän oli nyt lähettänyt poikansa Eufeemioksen tuomaan Teodooroksen Suunionin vuorista Ateenaan. Piispa vakuutti, että hän otettaisiin siellä vastaan isällisellä hyvyydellä, ja että menneisyys unohdettaisiin, jos vain Teodooros katuisi luopumustaan ja osoittaisi tahtovansa hyljätä hairahduksensa.

Piispan kirjeessä oli vielä katkeria valituksia Suunionin uutisasumuksesta. Sen läheisyys muka uhkasi Ateenan ja seudun turvallisuutta, koska uutisasukkaat eivät olleet ainoastaan vääräuskolaisia, vaan sen ohessa pahantekijöitä, rosvoja ja kapinoitsijoita, tunnettuja siitä asti kun oleskelivat Parnassoksella. Rikokset ihmisiä ja omaisuutta vastaan, jotka Attikassa yhä lisääntyivät, katsottiin asukkaiden luulon mukaan, varmaankaan ei syyttä, noiden muukalaisten ansioksi; ja sitä paitsi valitettiin, että he soivat turvapaikan karanneille rikollisille ja orjille, jotka olivat luopuneet herroistaan. Sellaista ei voitu ajan pitkään sietää, ja Petros lausui vakaumuksenaan, että maailmallinen valta oli yhdistyvä hengelliseen rangaistaksensa rikolliset ja palauttaaksensa eksyneet.

Piispa lopetti kirjeensä toistetulla hartaalla kehotuksella, että Teodooros palaisi veli Eufeemioksen rinnalla Ateenaan.

— Kas niin, sanoi Eufeemios, kun Teodooros pani kirjeen pois kädestään, — mitä päätät?

— Hyvä veli, sinä saat huomenna yksin palata Ateenaan. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.

— Oi, veljeni, mieti tyystin, ennenkuin teet tämän päätöksen, huokasi Eufeemios. — Minä vakuutan, että piispa tahtoo sinun onneasi. Yhtä suuresti kuin häntä pahoittaa, että on sinut kadottanut, yhtä suuren riemun hän saisi nähdessään kadotetun pojan palaavan syliinsä. Ole varma, ettei syötetty vasikka silloin ole puuttuva. Petros sanoo aina, että sinä olit aiottu johonkin suureen, Teodooros, että ne harvinaiset armolahjat, jotka Herra on lahjoittanut sinulle, jos niitä käyttäisit oikein, tekisivät sinusta pylvään hänen seurakunnallensa. Jos tulet minun kanssani, Teodooros, niin tiesi kulkee loistavaa tulevaisuutta kohti. Mitä minä olenkaan sinun rinnallasi? Eufeemioksella, joka kauan on ollut Ateenan seurakunnan vanhin presbyteri, ei ole mitään toivoa, vaan ei myöskään mitään vaatimuksia eikä haluakaan tulla miksikään muuksi. Se, jolla on voimia kuin sinulla, on velvollinen katsomaan itselleen vaikutusalaa, joka niille sopii — jolla niitä täysin määrin voi käyttää. Veli, sinä olet aiottu piispaksi ja olet, jos tahdot, pian pääsevä siihen kunniaan. En sano tätä yllyttääkseni ylpeyttäsi; sanon sen pikemmin nöyryyttääkseni sinua, sillä sinä olet tähän asti tehnyt kaikki käyttääksesi huonosti lahjojasi ja turmellaksesi onnesi.

— Jättäkäämme tämä hyödytön keskusteluaine, sanoi Teodooros. — Minulla on täällä Suunionissa siunauksekas vainio, liiankin riittävä minun voimilleni. Vaan vaikka en siis persoonallisesti seuraa sinua Ateenaan, hyvä veli, niin saat kuitenkin viedä minulta kirjeen Petrokselle. Minun täytyy torjua syytös, että uutisasukkaat muka tekevät seudun epäturvalliseksi. Rauhallisempia ja lainkuuliaisempia ihmisiä et ole tapaava mistään, ja ennenkuin jätät meidät, pitää sinun omin silmin nähdä, etteivät heidän asuntonsa ole rosvojen luolien kaltaisia, vaan työteliästen, tyytyväisten ja siveellisten perheitten koteja. Että olemme ottaneet luoksemme karanneita orjia, on totta, emmekä aio niitä lähettää takaisin heidän herroillensa, kuten Paavali menetteli Oneesimoksen suhteen. Orja, kuten sotavankikin, saakoon paeta minne vain voi; kun hänellä ei ole mitään oikeutta herransa luona, ei hänellä myöskään ole velvollisuuksia häntä kohtaan; vaan hänellä on velvollisuuksia itseänsä ja vertaisiansa kohtaan, ja ensimäinen niistä on vetäytyä pois orjuudesta. "Jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä paremmin," sanoo sama Paavali.

— Oi, hyvä Jumala, mitä oppia sinä levität, veli Teodooros, huokasi Eufeemios. — Etkö ajattele, että meidän pyhä kirkkokin kiitollisuudella ottaa vastaan orjia perintönä hurskailta vainajilta, ja että se suurella siunauksella käyttää heidän työtään maallisen hyvänsä vaurastuttamisessa?

— Minusta, sanoi Teodooros, — tämä on kehnoimpia todistuksia orjuuden oikeudenmukaisuudesta. Sinä unohdat, hyvä veli, että minä kiellän kirkon.

— Valitettavasti, se on totta, sanoi Eufeemios katsahtaen surullisena taivasta kohti.

— Et näy, jatkoi Teodooros, — tuntevan näiden donatolaisten käsitystä iloisesta sanomasta. He ovat kärsimyksien ja vainojen kautta tulleet sellaiseen johtopäätökseen kristinopista, johon eivät ehkä muutoin olisi päässeet. He selittävät yksinvaltiuden ja orjuuden jumalattomiksi laitoksiksi.

— Ja sinä, sanoi Eufeemios, — sinä, Teodooros, hyväksyt nämä hirmuiset erehdykset, sinä ajattelet samoin, koska olet näiden ihmisten opettajana?

— He ovat väitelleet minun kanssani ja saaneet minut vakaumukseensa, vastasi Teodooros. — Toivoisin Petroksenkin tulevan tänne saamaan tämän vakaumuksen.

— Minä tiedän, sanoi Eufeemios, — että Afrikan donatolaiset olivat kirjoittaneet lippuunsa sanat: yhdenvertaisuus ja veljeys. Jos sellaisia mielipiteitä levitettäisiin maailmaan, niin se kääntyisi nurin. Ja kirkkoko luopuisi orjistaan … ei, ei, nuo ovat pirullisia mielipiteitä ja suorassa ristiriidassa pyhien kirjoituksien kanssa, sillä lähettihän Paavali, kuten sanoit, Oneesimoksen tämän herralle Fileemoonille. Vaan kuinka sopivat nämä mielipiteet yhteen sen lainkuuliaisuuden kanssa, jota sanot lampaittesi harjoittavan?

— Lampaitteniko? Lampaat eivät ole minun. Minä tunnen ainoastaan yhden paimenen, joka on Kristus, enkä itse saata vaatia tätä nimeä. Kuuliaisuus inhimilliselle järjestykselle, veli Eufeemios, on ainoastaan epätäydellinen, kun ei siihen liity ajatus siitä, että tämä järjestys on saatettava täydellisemmäksi, niin että se, jos mahdollista, tulee virheistä vapaaksi ja jumalallisen järjestyksen kuvaksi. Mielipiteitämme yhdenvertaisuudesta ja veljeydestä tahdomme levittää samalla lempeällä keinolla, jota apostolit käyttivät levittäessään evankeliumin muita totuuksia: vakaumuksemme voimalla, joka vaikuttaa toisten vakaumukseen. Veljeni Suunionissa ovat riisuneet yltään väkivallan aseet, kun väkivalta ei enää pakota heitä puolustautumaan… Mutta nyt, Eufeemios, on iltaa kulunut pitkälle ja sinä tarvitset lepoa. Me jatkamme huomenna keskusteluamme, kun kuljet minun kanssani vuorilla tarkastelemassa hyvää oloamme. Kaikkivaltias suokoon, ettei kukaan vihollinen tule sitä häiritsemään!

— Olet oikeassa. Olen hyvin väsyksissä vaivalloisen vaellukseni perästä. Kuka tuo nainen oli, hyvä veli, jonka kanssa puhelit kun sinut tapasin?

— Erään naapurini tytär.

— En nähnyt hänen kasvojaan, vaan kuulin muutamia sanoja hänen huuliltaan, ja huomasin hänen puhuvan kaunista Hellaan kieltä. Onko siis sivistyneitä helleenejäkin näiden Afrikasta ja Aasiasta tulleiden muukalaisten keskuudessa?

— Täällä on ihmisiä kaikensäätyisiä ja kaikenkielisiä, vastasi Teodooros, viedessään vieraansa erääseen majansa kamariin, jossa osoitti hänelle vuoteen.

Teodooros käytti osan yötä kirjoittaakseen Petrokselle.

Aikaisin seuraavana aamuna, kun Eufeemios vielä nukkui, hänen isäntänsä meni Kryysanteuksen luo varoittamaan häntä ja Hermionea, etteivät tarpeettomasti tulisi Eufeemioksen näkyviin.

VIIDESTOISTA LUKU.

Suunionin sota.

— Julianus oli tosin suuri sotapäällikkö, sanoi Annæus Domitius ystävälleen Olympiodoorokselle, kun viruivat pöydän ääressä komeassa teltassa, joka oli pystytetty eräälle Suunionin kummulle avaran leirin keskelle; — kieltämättä hän oli sotapäällikkö, joka veti vertoja sekä Aleksanterille että Caesarille, mutta yhtä sotataidon pääasiata hän ei ymmärtänyt.

— Ottaa nimittäin vihollisilta selkäänsä, näyttää tyytyväistä naamaa ja syödä vahvasti, sanoi Olympiodooros.

— Sinä keskeytät minua, sanoi Annæus Domitius, — minä huomaan välttämättömäksi tukkia suusi pikarillisella parasta Falernolaisviiniä… Terve, uskollinen ystäväni, minun sotilasteni Tyrtaios ja oma Homeerokseni! En kuitenkaan tahtonut puhua siitä asiasta, vaikka silläkin on tärkeytensä ja vaikka todellisen sotapäällikön täytyy sekin osata nipasta nappaan. Minä tarkoitan sitä sotataidon osaa, joka koskee sodan vaivojen lieventämistä hyvällä ruoalla. Hyvä ystävä, mitä pidät imukalasta? Eikö se ole oivallista?

— Jumalallista, Zeus auttakoon, ja kastike on oikea taideteos, ihanampi kuin Efesoksen Artemiin muinainen temppeli.

— Olympiodooros, sanoa imukalaa jumalalliseksi on vanhaa egyptiläistä taikauskoa. Sellaisesta taikauskosta sinun olisi jo pitänyt päästä, koska egyptiläisetkin ovat sen voittaneet ja muuttuneet maailman hurskaimmiksi kristityiksi. Enkä myöskään ole hyvilläni, kun sinä vannot Zeus vanhuksen kautta. Anna ukon olla rauhassa — hän lienee nyt joka tapauksessa hyljännyt meidät ja muuttanut Hyperboreiolaisten luo. Sinun pakanalliset valasi loukkaavat korvaani, Olympiodooros. Sinä unohdat, etten ole enää vain kirkonoppilas, vaan kastettu ja opetettu kaikissa uskoni salaisuuksissa. Hurskas, jalo Eusebiani, joka voitti viimeiset epäilyni ja vei minut suolineni sorkkineni totuuden helmaan! Minä en voi kylliksi kiittää Moiria ja Hyymeeniä … tahdon sanoa: en kylliksi kirota Moiria ja Hyymeeniä, ja kiittää Kaitselmusta ja kaikkia hyviä pyhimyksiä, jotka lahjoittivat minulle sellaisen puolison. Nyt, hyvä ystävä, jatkoi prokonsuli, kun muuan orja astui sisään tuoden paistetun linnun hopeavadissa, — nyt palanen lintua ja vielä pikari falernolaista, sen jälkeen vaatimaton jälkiruoka …. paras piirakkainleipojani on sairastunut sotaelämän rasituksista … sitte tulet kanssani tarkastamaan etuvartioja. Minun historioitsijani ei saa koskaan olla poissa vierestäni. Olympiodooros, toivon, että olet ottanut mukaasi papyrusta kylläksi, voidaksesi laveasti kertoa sankarityöni.

— Hoo, huudahti Olympiodooros, kiitä sinä jumaliasi tai, jos mieluummin tahdot, repaleisia apostolejasi ja pyhimyksiäsi, että olet saanut niin verrattoman historiankirjoittajan kuin ateenalainen Olympiodooros on. Kas tässä, jatkoi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, vetäessään vyöltään muutamia kokoon käärittyjä paperilehtiä, — sill'aikaa kun syöt lintuasi — joka, meidän kesken sanoen, on vähä sitkeätä — ja odotat piirakkaa, tahdon lukea tuoreimman luvun: molempien viime päivien sotatapauksista. Se on, hyvä ystävä, ruokalaji, jota voi verrata yksin jumalien ambrosiaan. Nauti nyt täysin määrin!

— Ei, ei nyt, hyvä ystävä. Mitä olet ennättänyt kirjoittaa on tietysti ainoastaan luonnos. Saepe vertere stylum sanotaan meidän roomalaisten kesken. Tarkoitan, ettet vielä ole ennättänyt viimeistellä teostasi.

— Oh, sellaiseen käsityöläis-askareeseen ei Olympiodooros koskaan ryhdy. Hänen teoksensa ovat täydellisiä jo syntyessään, eivätkä tarvitse pesusammiota. Curtiuksen värit, kun hän kuvailee Alexanterin retkeä Persiaa vastaan, ovat epäilemättä vaaleita niiden värien rinnalla, joilla minä kuvailen Annæus Domitiuksen retkeä Suunionia vastaan. Muinaisajan historioitsijat pikemmin käyttivät veistintä kuin sivellintä. Ainoastaan me osaamme antaa historialle taivaan ja maan kaikkien värien loiston. Sinun pitäisi kuulla, kuinka kuvailen joukkojesi kulkua, mitenkä ne kierrellen nousevat vuorille aseiden kimallellessa auringon säteissä, kuinka ne painuvat laaksojen varjoihin ja jakautuvat siellä tunkeakseen eri säteinä vuorisolien läpi ja uudestaan yhdistyvät pelottavaksi taistelurintamaksi. Lisäksi sinun täytyy kuulla ja ihailla, kun kuvailen viime yötä … se oli ihana yö, hyvä ystävä.

— Niin, kaunis näkö, sanoi Annæus Domitius.

— Ah, kun ei, niinkuin Nerolla, ole varaa polttaa Roomaa nähdäkseen maailmankaupungin liekkien nuoleskelevan yöllistä taivasta, niin ei sovi halveksia kyliä eikä istutuksia, huomautti Olympiodooros. — Mieltä ylentävää oli nähdä niitä rovioita, jotka loimottelivat vuorien huipuilla ja laaksojen pohjissa. Ne olenkin mitä vilkkaimmalla tavoin kuvaillut kertomuksessani sinun teoistasi.

— Huomauta kuitenkin uskollisena historioitsijana, että kunnia näistä liekeistä ei tule minulle, vaan piispa Petrokselle, sanoi Annæus Domitius. — Sillä jos minä olisin saanut määrätä, niin olisi tuon kapinallisen roskaväen kylät ja istutukset jätetty rauhaan, sillä erämaata ei keisari voi enää verottaa. Vaan minä taivun jumalallisen oikeuden alle, jonka edestä kaikkien inhimillisten aprikoimisien tulee väistyä. Kapinalliset ovat vääräuskolaisia, ja Petros tietää, että Jumalan oikeus käy keisarin oikeuden edellä.

— Minä lupaan huomauttaa sitä, sanoi Olympiodooros, pistäen papyruskääryn vyölleen ja alkaen tutkia jälkiruokaa.

— Vaan vielä kauniimpi oli seuraava aamu, kun auringon ensimäinen säde näytti meille kapinoivien sotarinnan, joka levisi vuoren rinteellä, ja miesten tummien rivien takana heidän vaimonsa ja lapsensa levottomissa ryhmissä ylemmillä kummuilla. Minä olen arvostellut taistelukuntoiset kapinoitsijat kahdeksikymmeneksi centuriaksi — kahdeksi tuhanneksi mieheksi.

— Mitä sanot? huudahti prokonsuli. — Kaksituhatta miestäkö? Mikä historioitsija sinä olet? Kirjoita viisikymmentä tuhatta, sinä hupsu! Niitä oli vähintään viisikymmentätuhatta. Muista, että Aleksanteri ei koskaan voittanut vähempää kuin satoja tuhansia vihollisia jokaisessa tappelussa. Minä olen vaatimaton ja tyydyn viiteenkymmeneen tuhanteen.

— Minä kirjoitan kymmenentuhatta, sanoi Olympiodooros.

— Muista, että historian jumalatar vaatii mitä ankarinta totuutta. Ethän toki tahdo, että kyhäisin minkään mahdottoman valesepustuksen?

— Ei, ei, ankaraa totuutta, hyvä ystävä! Kirjoita kymmenentuhatta! Se voi riittää, koska oma voimani ei ole kuin neljätuhatta miestä.

— Taistelu, joka nyt alkoi, jatkoi Olympiodooros, — on kerrottu niin, kuin ainoastaan näkijä voi sen tehdä.

— Luonnollisesti unohtamatta vihollisen sitkeätä vastarintaa…

— Tietysti.

— Vielä vähemmin sen hurjaa pakoa tappion kärsittyään, aseilla ja kaatuneilla peittynyttä tannerta, ja niin edespäin, sanoi Annæus Domitius hymyillen ja täytti Olympiodooroksen pikarin.

— Hyvä ystävä, vastasi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, — ei saa yhdessä ainoassa luvussa tyhjentää kaikkea mikä sotaretkellä voi värisyttää hermoja ja ansaitsee kuvaamista. Minä aion säästää tuon hurjan paon johonkin toiseen lukuun, sittenkun se todellakin on tapahtunut. Tällä kertaa annan vihollisen vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Enempää ei salli minun totuudenrakkauteni, sillä itse asiassahan kuitenkin juuri sinun joukkosi … no niin, sinä jo ymmärrät minua.

— Tuo kirottu pappi! mutisi Annæus Domitius. Petroshan sekautumalle taistelusuunnitelmaan sai aikaan tappion. Muutoin olisin tuhonnut vihollisen, huolimatta Kryysanteuksen taitavuudesta ja melkein voittamattomasta asemasta.

— Sitä vastoin kuvailen toisen näön lumoavan kauniisti, jatkoi Olympiodooros itseensä tyytyväisenä. — Ja kaunista, hurmaavan kaunista olikin todella nähdä komean rautapukuisen ratsuväen ratsastavan suohon, tarttuvan kiinni sinne ja joutuvan tuhoon kapinoitsijain nuijien, kankien ja kivien iskuista. Komeampaa näytelmää ei vanhan Rooman amfiteatteri ole koskaan voinut tarjota loistavimpinakaan päivinään … se täytyy sinun myöntää, hyvä prokonsuli.

— Se on totta, sanoi Annæus Domitius silmät loistavina kun hän muisteli tätä tapausta; — olin itse vähällä taputtaa käsiä ja huutaa: bene, optime! Olisin sen ehkä tehnyt, jos minä kuten sinä olisin ollut paljas katselija. Mutta, paha kyllä, minä olen keisarin sotapäällikkö, ja keisarin sotilaathan ne hukkuivat. Petros se taaskin käski tuon onnettoman liikkeen. Minä kiitän kuitenkin taivasta, että niin kävi, sillä kun piispa näki tuon surkean lopun, niin hän pyysi minulta anteeksi ja otti itseensä sen säkeen, jonka hymyillen lausuin Homeeroksesta:

Ei hyvä oo moniherraisuus; yks' herrana olkoon!

Toivon tästä lähtien saavani hallita yksin.

— Hämmästyttävä havainto oli, hyvä Annæus, että kapinallisten johtaja ei ollut kukaan muu kuin vanha ystävämme Kryysanteus. Kryysanteus johtamassa kristittyjä kiihkoilijoita! Zeus auttakoon, kohtalo leikkii ihmisillä.

— Älä unohda, Olympiodooros, merkitä teokseesi, että Kryysanteus on ollut Julianuksen opettaja viisaustieteessä ja sotataidossa. Voit lisätä, että Julianus tunnusti hänet mestarikseen, ei ainoastaan edellisessä, vaan myös jälkimäisessä. Jälkimaailma on antava arvon voitoilleni, kun ne saavutetaan sellaista miestä vastaan, joka sitä paitse taistelee ylivoimaisen, kiihkeän ja sotaan harjaantuneen joukon etunenässä, sekä puolustautuu vuoriseudussa, jota on vaikeampi valloittaa kuin linnaa. Mutta nyt toiseen asiaan. Minä odotan tänä iltana kylpyorjiani ja kylpytelttaani leiriin…

— Sepä suloista, hyvä ystävä.

— Ja palattuamme etuvartioista pitäisi kaiken olla järjestyksessä jotenkin mukiinmenevää kylpyä varten. Oi Korintos, kuinka kaipaan sinun mainioita kylpylaitoksiasi! Vahinko, ettei niitä voi kulettaa mukanaan sotaretkellä… Vielä yksi malja! Karmideen muistoksi!

— Karmideen! Hän oli viime aikoina vakaantunut ja ikävä. Vaan siitä huolimatta … kuolema sovittaa kaikki, ja varsinkin sellainen kuolema… Eläköön kaikkina aikoina hänen varjonsa!

— Juokaamme myös hänen ihanan leskensä malja!

— Minä olen ottanut lohduttaakseni häntä, sanoi Olympiodooros, — kohta kun hän on joutunut meidän käsiimme. Kaikki riippuu sinun voitostasi, jalo sotapäällikkö. Siis sama malja Karmideen varjolle, hänen leskelleen ja sinun voitollesi, joka on minun voittoni alku.

— Valitettavasti, hyvä ystävä, ei maksa vaivaa lohdutella leskeä. Toinen on saamaisillaan hänen kultaisia hempeitään…

— Mitä sanot?

— Hänen rahaiset hempeensä, samoin kuin ne, jotka eivät ole rahassa vaan taloissa ja puutarhoissa, ovat saaneet mahtavan kosijan, joka on soveliaampi niitä nauttimaan kuin sinä…

— Prokonsuli, älä puhu arvoituksia! Tänään olen Davus enkä Oidipuus. Mitä tarkoitat? Kuka kosija on?

— Kirkko.

— Minä en ymmärrä sinun kirottua kristillistä siansaksaasi. Kuka kirkko on? Kirottu olkoon se kosija, olipa hän kuka tahansa!

— Onneton pakana, sinulla ei siis ole aavistustakaan korkeimmasta ja merkillisimmästä, mitä on olemassa maan päällä.

— Sinä tarkoitat joko Olymposta tai Atlasta…

— En, en, minä tarkoitan kirkkoa. Vaan selittääkseni sinulle mitä kirkolla tarkoitetaan, minun täytyisi ryhtyä jumaluusopilliseen esitykseen, joka koskisi uskontomme salaisuuksia. Vaan tämä ei ole minulle luvallista. Sinä et saa siis tietää, kuka kirkko on. Sinulle on kylliksi tietää, että se tulee Kryysanteuksen perilliseksi, eikä Hermione.

Keskustelun katkaisi muuan centurio, joka tuli näkyviin teltan aukosta, sai muutamia määräyksiä päälliköltään ja poistui.

Sen jälkeen Annæus Domitius jatkoi puoleksi kuiskuttaen:

— Minä näen, hyvä Olympiodooros, hyödyttömät ponnistuksesi selvittää arvoitustani. Tahdon itse sen selittää. Kryysanteuksella on poika…

— Minä tiedän … se mielipuoli pyhimys…

— Vaiti, ei mitään herjausta! Pyhimykset eivät ole koskaan mielipuolia. Kylliksi on sanoa pyhimys, jos hyvänä reetorina tahdot välttää pleonasmeja. No niin, poika perii isän omaisuuden, eikä tytär…

— Se riippuu Kryysanteuksen testamenttimääräyksistä, keskeytti lainoppinut Olympiodooros. — Jos hän tahtoo tyttärelleen turvata osan omaisuudestaan, niin hänellä on siihen valta. Muutoin on Hermionella, jos hän menee naimisiin, täysi perintöoikeus pyhimysveljensä jälkeen, joka luultavasti ei mene naimisiin ja yhtä luultavasti pian vaihtaa maallisen majansa kristittyjen autuuden maahan.

— Oikein, huomautti prokonsuli, — vaan unohdat toiselta puolen, että Kryysanteuksella on toinen perillinen, jonka oikeus käy kaikkien muitten edellä…

— Ja tämä perillinen on?…

— Valtio, ystäväni, jolla on oikeus ottaa takavarikkoon valtionkavaltajan omaisuus ja joka olisi jo ottanut käsiinsä Kryysanteuksen omaisuuden ellei…

— Ahaa, olet oikeassa. Minä unohdin valtion ja valtionkavalluksen…

— Ellei, jatkoi prokonsuli, — perillinen, jolla on vielä pyhemmät oikeudet, olisi saanut valtiota pysymään alallaan.

— Ja kuka tämä perillinen on? Tässähän kuhisee perillisiä kuin muurahaispesässä.

— Kirkko, Olympiodooros.

— Siinähän se taas on, tuo kirottu kirkko!

— Rauhoitu! Jätetään kirkko syrjään ja puhutaan sen edustajasta ja oikeudenhaltijasta, joka on Petros…

— Piispako?

— Piispa ja sotapäällikkö. Sama juuri…

— Oi, silloin jääköön hyvästi kaikki toiveeni.

— Petros on Makedonioksen jälkeläiselle, patriarkka Eudoksokselle näyttänyt asiakirjan, jonka kautta Clemens, tuo nuori pyhimys, luovuttaa sen omaisuuden, jonka perii isältään, pyhälle kirkolle ja määrää Petroksen sitä hoitamaan saman kirkon eduksi. Eudoksos, jolle epäilemättä on luvattu osa saaliista, on antanut keisarille, meidän armollisimmalle herrallemme, viittauksen, että hän ummistaisi toisen silmänsä, joka valvoo valtion etua, ja katsoisi asiaa yksinomaan toisella, joka valvoo kirkon etua. Oli miten oli, kirkko — eli oikeammin: Petros — tulee Kryysanteuksen perilliseksi.

— Kas sitä viekasta roistoa! mutisi Olympiodooros. — Onpa sentään surullista ajatella, että jalon Ateenalaisen peritty omaisuus — ja mikä omaisuus sitten! — joutuu epäfilosofisen ja alhaissäätyisen piispalurjuksen käsiin. Me elämme viimeisinä aikoina. Deukalioonin tulva on uudestaan paisumassa. Se tulkoon, vaan ei ennenkuin Olympiodooros on tomua ja tuhkaa!

Ystävykset poistuivat pöydästä. Tunti, jonka Annæus Domitius oli määrännyt levokseen ja virvoituksekseen, oli kulunut. Hän pukeutui kypäräänsä ja haarniskaansa, vyötti miekan kupeelleen ja lähti teltastaan.

Heti sen jälkeen hän nähtiin tribunien ja centurioiden ympäröimänä ja uskollisen historioitsijansa seurassa lähtevän tarkastamaan etuvartioita ja vihollisen asemaa.

Piispa Petros seurasi häntä.

Samana iltana saapui prokonsulin leiriin melkoisia vereksiä sotajoukkoja lisää. Vaikka prokonsulin sotavoima oli vääräuskolaisten miehistöä ison joukon suurempi, oli tämä lisä kuitenkin tervetullut ja tarpeellinen, koska joukkojen itseensäluottamus näkyi vähenneen äsken tapahtuneen taistelun jälkeen, jossa he olivat kärsineet täydellisen tappion vääräuskolaisten hurjan urhollisuuden ja heidän johtajansa viisaiden määräysten johdosta.

Prokonsuli palasi vasta yön tullessa päämajaansa. Hän kiirehti silloin kylpytelttaansa, joka sillaikaa oli saapunut orjineen kaikkineen, nautti sen jälkeen tunnin unta ja istui aamun koittaessa uudestaan hevosensa selässä, jaellen käskyjä alapäälliköilleen.

Prokonsulin vieressä ratsasti piispa Petros muulilla; hänenkin vyöllään riippui miekka.

Piispan takana ratsasti niin ikään muulilla hänen ajutanttinaan mustakutrinen Eufeemios, huolellisesti kaapuunsa kääriytyneenä, sillä aamu oli viileä, ja kylmät sumut peittivät vuoria.

Joukot olivat aseissa. Niiden eri osastot marssivat toinen toisensa jälessä eri teitä vuoriseudun sisäosiin.

Annæus Domitius oli päättänyt samana päivänä hyökätä uudestaan uutisasukkaiden kimppuun.

* * * * *

Sotaretki Suunionin novatianolaisia ja donatolaisia vastaan ei ollut yllättänyt heitä varustamattomina. Koska eivät paljoa luottaneet sen rauhan pysyväisyyteen, jota siihen asti olivat nauttineet, he olivat viimeisenä vapautensa vakuutena säilyttäneet ne aseet, joihin entiset vainot olivat pakottaneet, heidät tarttumaan, ja joiden käyttämisessä he rauhattoman elämänsä kestäessä olivat hankkineet itselleen pelottavan taitavuuden. Homoiuusialaisen papin odottamaton käynti Suunionissa oli uutisasukkaiden mielestä tulevien kovien kohtalojen enne; eipä sanansaattajan ulkomuotokaan ollut omiaan herättämään valoisia toiveita hänen todellisesta asiastaan. Uutisasukkaiden epävarmat luulot, jotka heidän asemassaan olivat luonnollisia, vahvisti pian Teodooros, joka eräistä veli Eufeemioksen lausunnoista, samoin kuin piispa Petroksen kirjeen hengestä sai syytä aavistaa, että koko uutisasutusta uhkaava myrsky oli tulossa. Pelko muuttui varmuudeksi, kun päivittäin alkoi vuorille saapua pakolaisjoukkoja, ei ainoastaan Attikasta, vaan myöskin Saroonilaisen lahden toiselta puolelta, Peloponneesoksesta; nämät pyysivät uutisasukkailta turvapaikkaa ja kertoivat julmista vainoista, jotka uudestaan olivat leimahtaneet ilmituleen koko maassa.

Niinä päivinä värisytti rauhallisen laakson asukkaita levottomuus, joka sai auran ja viinitarhamiehen sirpin lepäämään ja suuntasi paimenten silmät pohjoista kohti, missä Ateena oli Hymettoksen vuorenselänteen takana. Mökkien asukkaat ottivat esille aseensa ja hioivat niitä; heidän vanhimpansa pitivät kokouksia ehtimiseen kuullakseen pakolaisten kertomuksia ja neuvotellakseen mihin olisi ryhdyttävä. Antautumista hallitsevan kirkon alaisiksi — ainoata hintaa jolla he olisivat voineet torjua vaaran — he olisivat pitäneet syntinä pyhää henkeä vastaan. Ei kukaan tuonut esille sellaista ehdotusta; se olisi ainoastaan herättänyt vihaa innokkaimmissa ja surua muissa. Ei kukaan edes ajatellutkaan sellaista alistumista. Oli ainoastaan valittava pitikö vastuksetta antautua vihollisen valtaan ja sidotuin käsin kärsiä martyyrikuolema vaiko mennä vihollista vastaan aseet kädessä, koettaa jäykällä vastarinnalla, jolle maan luonto oli avuksi, pakottaa vainoojilta oikeus elää rauhassa, tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota he pitivät Jumalan asiana, eivät omanaan.

Jälkimäinen mielipide voitti. Uutisasukkaat varustautuivat vastustamaan viimeiseen saakka. Sotaiset intohimot heräsivät uudestaan eloon monessa ankarasti koetellussa rinnassa, jossa ne kauan olivat uinailleet, ja tekivät odotetun taistelun tervetulleeksi. Uutisasukkaiden joukossa oli sadoittain miehiä, joiden luonteeseen pakollinen sotaelämä oli jättänyt leimansa, — miehiä, jotka olivat kasvaneet kodittomien, yhteiskuntaa vastaan aseissa, olevien joukkojen keskuudessa ja jo äidin maidon kanssa imeneet itseensä inhon sortavaa kirkkoa kohtaan, ja joiden lapsuudenmuistoina olivat muistot poltetuista kylistä ja tapetuista omaisista.

Sellaiset miehet ehtivät pian tottua siihen ajatukseen, että rauhallinen toimi oli jätettävä sikseen, että heidän ahkeruutensa hedelmät olivat tuhoon menevät, että toivo saada itselleen ja lapsilleen rauhan siunaama tulevaisuus oli petollinen; ja kun he olivat tämän toivon hyljänneet, oli taistelu heidän halunsa, ja miekka pyhä ystävä, joka ei saanut luopua heidän sivultaan.

Uutisasukkaat olivat siis hyvästi valmistuneet, kun eräänä aamuna paimenet, jotka laumojansa vuorilaitumilla kaitessaan olivat myös etuvartijoina ja vakoilijoina — kun nämä paimenet eri haaroilta tulivat juoksujalassa viljeltyihin laaksoihin ja ilmoittivat, että keisarillisia legioneja, jalkaväkeä ja ratsumiehiä, lippuineen ja sotamerkkeineen näkyi kaukana ja läheni Suunionin vuoria.

Kryysanteukselle oli vaarasta jo ennakolta annettu tieto, ja Teodooros oli kansankokouksen puolesta esittänyt hänelle kysymyksen, tahtoiko hän lähteä pois heidän vuoriltaan, jotka eivät enää olleet turvallinen pakopaikka — siinä tapauksessa kaksi reipasta kalastajaa otti viedäkseen hänet ja hänen tyttärensä pienellä aluksella, jommoisia heillä oli käytettävissä, Aigiinan saareen tai Peloponneesoksen rannan lähimpään kohtaan — vai pitikö hän parempana ottaa osaa ystäviensä kohtaloon, vaikka heidän asiansa ei ollut hänen.

Vastaukseksi tähän kysymykseen Kryysanteus oli astunut Hermionen kanssa miesten kokoukseen ja ilmoittanut tahtovansa jäädä, koska heidän asiansa oli hänellekin pyhä.

Tapa, jolla hän tämän ilmoituksen jälkeen otti osaa neuvotteluun, vahvisti hänen vaikutusvoimansa ja sai aseissa olevat uutisasukkaat toivomaan yksimielisesti, että hän olisi heidän päällikkönsä ja ottaisi johdon käsiinsä, koska muuten saattoi syntyä erimielisyyttä niiden monien kesken heidän piirissään, jotka pitivät itseään yhtä kelvollisina ja kokeneina olemaan vastustuksen johtajia.

* * * * *

Heti keisarillisen armeijan etujoukon jälessä näkyi parvi pappeja täydessä virkapuvussa ratsastavan muuleilla ja ympäröivän vaunuja, joille oli sälytetty suuren suuri kastemalja sekä muita pyhiä astioita ja kapineita.

Armeija seisahtui ja asettui leiriin, ennenkuin oli saapunut jylhempään vuoriseutuun, jonka laaksoista sen tuli etsiä vihollisensa; ja piispa Petros lähetti kaksi pappia viemään uutisasukkaille kirjeen, jossa tarjottiin rauhaa ja anteeksiantoa kahdella ehdolla: että empimättä laittoivat luotaan kaikki rikoksentekijät, karanneet orjat ja pakolaiset, jotka eivät olleet uutisasumuksen jäseniä sitä perustettaessa; sekä että julkisesti luopuivat harhauskostaan ja palasivat oikeauskoisen kirkon helmoihin.

Papit, joille tämä lähetys oli uskottu, näkivät, saapuessaan ensimäiseen asuttuun laaksoon, että asukkaat olivat jo matkalla vaikeampikulkuiseen sisäseutuun, vieden mukanaan irtaimen omaisuutensa. Niitä oli pitkä jono aseellisia miehiä, naisia ja lapsia, karjalaumoja ja juhtia, joille oli kuormitettu tyhjäksi jätettyjen kotien vaatimattomat aarteet ja pelloilta ennen aikaansa leikattua laihoa.

Illan suussa lähettiläät palasivat, mukanaan vastaus, että uutisasukkaat olivat hyljänneet rauhan ehdot mahdottomina.

Heidän entinen veljensä Teodooros oli kapinoivien puolesta antanut tämän vastauksen.

Kryysanteuksesta ja hänen tyttärestään eivät lähettiläät olleet nähneet vilahdustakaan, eivätkä myöskään olleet voineet saada urkituksi, olivatko nämä henkilöt niillä seuduin vai eivätkö. Presbyteri Eufeemios pysyi kuitenkin lujana väitteessään, että vuoristossa käydessään oli nähnyt Hermionen.

Että Eufeemios oli oikeassa, tuli selville sittemmin, kun prokonsuli Annæus Domitiuksen johtamat joukot suorittivat ensimäisen taistelunsa pientä vääräuskolaisarmeijaa vastaan. Ratsastaja, joka kapinoitsijain puolella antoi käskyjä, johti liikkeitä ja välistä otti osaa käsikahakkaan, tunnettiin Kryysanteukseksi.

Ensimäisen taistelun päätöksen jo tunnemme. Sotajoukkojen hyökkäys novatianolaisten miehittämää asemaa vastaan torjuttiin, ja ryntääjät kärsivät suuren mieshukan; Annæus Domitius näki olevan viisainta peräytyä hiukan ja asettua puolustusasemaan, kunnes odotettu lisäväki ennätti saapua.

Vakoojainsa kautta hän sai kuitenkin tietää, että voittajatkin seuraavana yönä olivat jättäneet sen aseman, jota vastaan hyökkäys oli tehty, ja valinneet toisen etelämmältä, Laurionin aikoja sitten hyljättyjen kaivantojen läheisyydestä.

Tässä asemassa oli heidän hallussaan ainoastaan rajoitettu ala, vaan heidän selkäänsä turvasivat äkkijyrkät kalliot, jotka suistuivat mereen; siellä oli sitä paitsi laidunta karjalle ja vesirikkaita lähteitä, ja pääsö näihin olisi muutoin voinut tulla heiltä ehkäistyksi.

Pääasiallisesti viimeksi mainitun seikan tähden Kryysanteus oli valinnut tämän aseman. Hänen liikkeensä näytti kuitenkin peräytymiseltä, ja Annæus Domitiuksen ystävä ja historioitsija Olympiodooros sai sen vuoksi aiheen lausuakseen Suunionin sotaretken historiassaan:

"Kapinoitsijat, jotka lukuisemmuudestaan huolimatta menettivät taistelukentän, käyttivät yön pimeyttä kiireiseen peräytymiseen".

* * * * *

Yön sumut peittivät uutisasukasten leirin. Sinne tänne kallioiden väliin oli sytytetty vahtitulia, ja niiden ympärillä oli miehiä ja naisia koolla. Useimmille naisille ja pienille lapsille oli paremmaksi suojaksi yökylmää vastaan määrätty erään temppelin jäännökset, joka ennen oli ollut pyhitetty Pallas Ateenalle ja oli hyvin tunnettu merimiehille, jotka kiersivät Suunionin nientä; sen pylväsrivit olivat loistaneet vuosisatoja niemen äkkijyrkkien kallioiden päältä. Siellä Hermionekin vietti yönsä…

Vahtitulien ympärille kokoutuneista sotilaista useimmat nukkuivat väsyneinä päivän vaivoista; toiset istuivat ja keskustelivat kuiskutellen; toiset hioivat aseitaan tai pienensivät kivien välissä viljaa leipoakseen siitä leipää huomiseksi.

Yleisen äänettömyyden katkaisi ainoastaan virsi, jonka joku tulien ympärillä valvovista miehistä viritti. Silloin tällöin nähtiin joku patrulli sitä väkeä, joka sinä yönä oli vuorossa, kulkevan ohitse. Vartiostoja oli ulotettu melkoisen matkan päähän kaikista niistä leirin kohdista, johon oli mahdollista päästä, ja ankarinta varovaisuutta noudatettiin, ettei tapahtuisi äkillistä yllätystä.

Uutisasukkaiden asekuntoinen miehistö — nuoret pojat ja hopeahapsiset ukot siihen luettuina — teki tuskin kaksi tuhatta miestä. Melkoinen joukko oli hengellään ostanut voiton edellisessä taistelussa. Vähempään hintaan ei sitä olisi voitu saada. Kryysanteuksen määräykset todistivat, että hän oli visusti laskenut, miten voisi säästää miehiensä henkeä.

Kryysanteus ja Teodooros sekä ne miehet, jotka olivat pienen armeijan sotaneuvostona, olivat koolla päämajassa. Semmoisena oli kallioseinää vasten rakennettu risumaja; luontoperäinen paasi oli pöytänä; kaksi soihtua oli sitä valaisemassa.

Seuraavaksi aamuksi oli hyökkäys odotettavissa, ja jo oltiin sovittu toimista, jotka olivat tarpeen sen vastustamiseksi.

Keskustelu koski nyt toista asiaa: kaukaisempaa tulevaisuutta.

Hyökkäjää voitiin kerta torjua — sitä ei epäilty — vaan eikö sodan päätös ollut jo välttämättömästi ratkaistu? Oliko kourallisen ihmisiä mahdollista ajan pitkään puolustautua vihollista vastaan, jolla tarpeen vaatiessa kaikki roomalaisen maailmanvallan apuneuvot olivat käytettävissä?

Vanha donatolaispappi, jonka kanssa Kryysanteus kerran oli keskustellut Parnassoksella, istui nyt kallionkielekkeellä hänen edessään, ja soihdun valo heijastui haarniskasta, johon hän oli pukenut hopeakarvaisen rintansa. Hänen vieressään seisoi kalliota vastaan hänen israelilaisensa, raskas nauloitettu nuija — ja että hänen käsivartensa jaksoi sitä vielä heiluttaa, sen oli edellinen taistelu todistanut tavalla, joka legionalaisissa oli herättänyt kauhua.

— Minne puheemme nyt eksyy? hän sanoi — Tulevaisuuteenko? Se on Herran eikä meidän. — Huomenna taistelemme amalekilaisia vastaan, ja jos me lyömme heidät, niin taistelemme ylihuomenna taas ympärileikkaamattomia vastaan — ja taistelemme kunnes ei yksikään meistä voi miekkaa liikuttaa. Mitä enempää tahdommekaan?

— Olet oikeassa … mitä enempää tahdommekaan? sanoi joku toinen läsnäolevista, jolla oli yllään täydelliset palatiinolaistamineet, mitkä oli voittanut saaliiksi viime taistelussa; hänen silmissään loisti uskonnollisen innostuksen tuli. — Emmehän mitään enempää toivokaan. "Jos meidän aikamme on tullut, niin tahdomme kunniallisesti kuolla emmekä sallia kunniaamme häpeäksi muuttaa".

— Vaan muistakaa, että kun miehet ovat kaatuneet, niin naiset ja lapset ovat turvattomat. Baalin papit kastavat väkisin vaimomme ja opettavat lapsemme kukkuloilla uhraamaan. Meidän lapsemme ja heidän lapsensa tulevat heidän itsensä kaltaisiksi ja kokoutuvat kärpäiskuninkaan ja hänen perkeleittensä alttarien ympärille. Meidän kylvömme ei ole tekevä terää Herralle, vaan tuleva muun rikkaruohon kaltaiseksi, minkä vihollinen on kylvänyt. David, jatkoi novatianolainen, joka puhui näin, kääntyen vanhaan donatolaispappiin, — mitä teemme vaimoillemme ja lapsillemme? Neuvotelkaamme siitä!

— Minä tiedän neuvon, lausui donatolaispappi syvällä äänellä. — Ukot, joilla on vielä voimaa heiluttaa veistä, ja pojat, jotka ovat kyllin vanhoja purraksensa, saavat paikan meidän riveissämme ja kaatuvat meidän kanssamme, kun olemme taistelleet ihanasti Herran silmien edessä. Vaan naiset eivät tule väkisin kastettavaksi eivätkä pienet lapsemme tule uhraamaan kukkuloilla … ei, ei, nähtyään viittauksen kädestäni ja kuultuaan sanan suustani he syöksyvät kallioilta mereen. Minä tunnen kansani.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! sanoi novatianolainen.

— Hyvät ystävät, sanoi Teodooros, — kuulkaamme, mitä Kryysanteuksella, joka on johtajamme ja on yhdistänyt kohtalonsa meidän kohtaloomme, on tästä asiasta sanottavaa.

— Anna meidän kuulla mieltäsi, Ateenalainen, sanoi vanha David. — Sinä, joka vielä odotat pakanoiden esikartanolla, vaan jolla on otsallasi Herran merkki, että kerran olet astuva temppelin pyhyyteen, sinä olet urhoollinen kuin Juudas Makkabeus ja neuvokas kuin hän. Sen vuoksi kuulisimme sinua mielellämme, vaikka et olisikaan meidän vapaaehtoisesti valitsemamme päällikkö. Mitä ajattelet?

Kryysanteus, joka vaiti ollen oli kuunnellut edellistä keskustelua, sanoi nyt:

— Jokaisen taistelun tarkoitus on taistelijan pelastus. Kuinka pimeältä pelastuksen toivo näyttääkin, tulee meidän kuitenkin tehdä toinen suunnitelma kuin se, että hukumme vihollisen miekan kautta.

— Olet oikeassa, sanoi novatianolainen. — Vaan muuta loppupäätöstä en näe silmieni edessä.

— Me saamme vielä voittoja ja ruhjomme monen vihollisen, niinkuin ruhjotaan saviastioita; vaan meidän kohtalomme on kuitenkin ratkaistu, ellei Herra ihmeen kautta tahdo meitä pelastaa, sanoi palatiinin puvussa oleva mies.

— Asema, johon olemme nyt asettuneet, jatkoi Kryysanteus, — ei ole vahvin, mitä seutu meille tarjoo; minä valitsin sen siksi että siinä emme tarvitse nääntyä veden puutteeseen, ja siksi että se joksikin aikaa tarjoaa karjalle, josta elämme, riittävää laidunta. Vaan lujien miesten, jotka eivät pidä elämää kuolemaa parempana, täytyy voida vastustaa pelokkaamman, vaikka paljoa väkevämmänkin vihollisen hyökkäyksiä. Jos meidän kimppuumme käydään huomenna ja jos meidän onnistuu voimakkaasti torjua vastustajamme, niin luulen, että he suovat itselleen ja meille muutamien päivien levon. Ei ole mahdotonta, että voimme puolustautua tässä asemassa neljätoista päivää.

— Ja sitte? sanoi vanha David.

— Sillaikaa teurastamme karjamme ja valmistaudumme lähtemään tästä maasta pois.

— Mitä sanot? Kuinka se olisi meille mahdollista? kysyivät läsnäolijat.

— Laaksoissa ja merituulilta suojassa olevilla vuorenrinteillä kasvaa metsää. Meillä on kirveitä kaataaksemme sen, ja salvumiehiä, jotka kaiketi osaavat liittää kaadetut rungot lautoiksi. Nämä lautat varustetaan korkeilla partailla, mastoilla ja purjeilla. Sanalla sanoen: ne rakennetaan matkaa varten myrskyisen meren yli. Purjeet laitamme peitteistä ja eläinten nahoista. Ei ole olemassa mitään tarvetta, jota ei keksintökyky hädän kiihottamana osaisi tyydyttää. Ja tämä kaikki saadaan valmiiksi neljässätoista päivässä, kun teemme työtä siinä toivossa, että voimme pelastaa vaimomme ja lapsemme, ja omassa pelastuksessamme näemme sen asian pelastuksen, jonka puolesta taistelemme.

— Sinä olet oikeassa. Tämä ei suinkaan ole mahdotonta, sanoi novatianolainen. — Me kyllä voimme neljäntoista päivän kuluessa saada alukset valmiiksi, ja niitä niin monta ja niin suurta, että kaikin niihin mahdumme. Meidän joukossamme on laivanrakentajia, jotka voivat johtaa työtä. Meidän kalaveneemme ovat heidän tekoaan. Ehdotuksesi on hyvä. Meidän tulee se hyväksyä.

— Onhan se ainakin keino rauhoittaa naisiamme, sanoi vanha donatolaispappi. — Koettakaamme sitä. Onnistuuko se vai eikö, se on Herran kädessä. Minä otan vastaan, mitä hän tahtoo meille antaa. Ihanaa olisi päästä takaisin Afrikkaan. Kun kerran olemme niin pitkälle päässeet, että lautat ovat valmiit, eikä mikään estä meitä niille astumasta, niin minä äänestän Afrikkaa. Se on synnyinmaani; sen aavikoita on vaikeampi valloittaa kuin näitä vuoria; me kiiruhdamme sinne ja löydämme tuhansittain uskonveljiä, jotka taistelevat ja kärsivät totisen kirkon puolesta. Niihin me yhdymme. Tämä olkoon sanottu.

Kokoontuneet miehet ilmoittivat hyväksyvänsä vanhan Davidin sanat.

Kryysanteus jatkoi:

— Lähin maa rannikoltamme on Aigiinan saari. Itätuuli, joka tähän vuoden aikaan vallitsee, vie meidät sinne tai johonkin paikkaan Peloponneesoksen rannikolla. Tämä sopii tuumaani. Meidän tulee siellä hankkia itsellemme laivoja, joilla nopeammin kuin lautoilla voidaan purjehtia meren yli Afrikkaan.

Keskustelun kestettyä hetkisen kokous hajaantui. Muutamat menivät levolle, toiset heille uskotuille asemille. Teodooros jäi Kryysanteuksen luo.

— Jos Herra sallii, sanoi nuori pappi, — että tuuma, jonka tässä olet asettanut meidän silmäimme eteen, onnellisesti toteutuu, niin sinun on aika erota meistä ja kulkea omaa tietäsi. Sinun on omasta puolestasi tärkeitä asioita valvottavana. Jos joskus saavumme Afrikan rannalle, niin sinun tulee sieltä purjehtia Italiaan, käydä keisari Valentinianuksen luona ja laskea kohtalosi hänen käsiinsä. Valensin veli on jalo ja oikeutta harrastava mies. Hän on kuunteleva sanojasi ja tekevä sinulle oikeutta; minulla on se vakaumus. Hänen kauttansa käy sinulle mahdolliseksi saada aikaan puolueeton ja ennakkoluuloton tutkinto niistä rikoksista, joista sinua on syytetty, sinut vapautetaan, sinut asetetaan jälleen omaisuuteesi ja saat palata Ateenaan.

— Neuvosi on minusta hyvä, ja jos saan elää, tahdon sitä seurata Hermionen tähden. Vaan jos kaatuisin taistelussa, niin on tässä risumajassa kirje keisarillisten joukkojen päällikölle, Annæus Domitiukselle, jossa hänelle muistutan sitä hyväntahtoisuutta, jota hän aina on minulle osoittanut, uskon turvattoman tyttäreni hänen haltuunsa ja pyydän häntä panemaan toimeen päätökseni tyttäreni tulevaisuuteen nähden. Hermionen tulee lähteä Aleksandreiaan, joka kilpailee Ateenan kanssa tieteiden viljelyssä. Siellä on seura mainehikkaita miehiä ja sivistyneitä naisia, Muuseionin turvatteja, joiden joukossa minulla on monta ystävää. Olen varma, että he osoittavat tyttärelleni myötätuntoisuutta, ja että, jos maailmassa on lohdutusta sellaisille suruille kuin hänen, jaloin lohdutus tarjoutuu hänelle siinä kunnioitettavassa piirissä. Rahasumma, joka Ateenasta lähteissäni oli käytettävänäni, ja joka tällä hetkellä on kaikki, mikä minulla on, riittää turvaamaan Hermionelle itsevaraisen ja hänen halunsa ja elintapansa mukaisen tulevaisuuden. Muutoin minä jätän hänet kaikkivaltiaan Luojan haltuun, sillä ihmisten aikeet ovat hauraita kuin kuivettunut ruoko, Teodoorokseni, ja niiden rikkominen on kohtalon tavallista leikkiä… Olen paljon oppinut teidän keskuudessanne, jatkoi Kryysanteus hetken vaitiolon jälkeen. — Tiedän hyvästi, että sinun opetuksesi, Teodooros, on suuresti vaikuttanut Hermioneen. Älä pelkää että se on synnyttänyt minussa harmia. Olen kadottanut onnettoman poikani Filippoksen. Perikles pani omin käsin ruumisseppeleen viimeisen poikansa päähän, kun rutto oli temmannut heidät pois toisen toisensa jälkeen. Minä olen, kuten hän, nähnyt viimeisen toivoni sammuvan, nurisematta taivasta vastaan. Miehen sopii kantaa kohtaloaan. Ja mitä tyttäreeni tulee, niin hän seuratkoon sinua tielle, jonka olet hänelle viitoittanut. Olen sen näkevä tuskatta, koska tässä piirissä olen tullut huomaamaan, että erotus sen välillä, mitä sinä ja minä katsomme pyhäksi, ulottuu ainoastaan muotoon eikä henkeen. Kristinusko kantaa kuten filosofiakin katoamattoman totuuden helmassaan. Täällä olen nähnyt edellisen saavan aikaan semmoista, johon jälkimäinen ei kykene. Olen nähnyt synkimpienkin kasvojen säteilevän ilosta ja kovimpienkin lempeydestä, kun he kuuntelivat mestarisi opetuksia. Miesten, jotka kurjuus ja vaino olivat tehneet rosvoiksi, joista verenvuodatus oli huvina ja lempeät tunteet häpeänä, olen nähnyt näissä majoissa leikkivän kuin lapset lastensa kanssa ja kohtelevan heitä sillä kunnioittavalla hellyydellä, jonka ainoastaan tieto kuolemattoman olennon äärettömästä arvosta voi synnyttää. Sanalla sanoen, minä olen huomannut, että on olemassa filosofia koko ihmiskuntaa varten, ja että korkeimmat totuudet ja lämpimin rakkaus totuutta ja hyvää kohtaan voidaan istuttaa oppimattomimpienkin rintoihin. Vaan jos tämä on kristinusko, jota en epäile, niin se seisoo sorrettujen riveissä niiden rinnalla, jotka taistelevat järjen, vapauden ja ihmisarvon puolesta. Sen vuoksi minä sanoin kansankokouksessa, että teidän asianne on minun asiani. Taistelkaamme ja kuolkaamme yhdessä! En tahdo salata sinulta, hyvä Teodooros, että olen kyllästynyt elämään. Meidän asiamme on saava toisia ja voimakkaampia taistelijoita, ellei näihin aikoihin, niin sitte kun vuosisatoja on vierinyt hautojemme ylitse.

Kryysanteus toivotti Teodoorokselle hyvää yötä ja meni nauttimaan muutaman tunnin lepoa.

Jo ennen aamun koittoa herätti hänet lähetti etuvartiosta ilmoittamalla, että keisarilliset joukot olivat lähteneet liikkeelle ja eri teitä lähestyivät leiriä.

Kryysanteus nousi hevosen selkään. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen kajahtelivat aamuauteressa torvien toiotukset läpi laajan leirin; ne kutsuivat taistelukuntoisen väen kokoon aseisiin, kunkin centurian määrätylle paikalleen.

* * * * *

Kun merituuli aamun tullessa hajoitti sumun, seisoivat molemmat armeijat toistensa näkyvissä.

Uutisasukasten rintama ulottui pitkin jokseenkin jyrkkää vuorenrinnettä, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä luopääsemättömiä kallioryhmiä.

Heidän vasen siipensä nojautui merta vasten; oikealla oli kenttä joka vietti ahdasta notkoa kohti; notkon toisella reunalla olivat keisarilliset joukot.

Oikealle siivelle, joka siis oli novatianolais-donatolaisen joukon heikoin kohta asemaan nähden, oli heidän sotavoimansa paras osa koottu.

Heidän rintamansa, joka oli järjestetty pieniin kolonniin, joiden välissä oli aina loma, päättyi sillä puolen heidän ratsujoukkoonsa; tätä oli korkeintaan viisikymmentä miestä.

Vähentääksensä oikean kyljen aseman heikkoutta uutisasukkaat olivat laahanneet sinne kaadettuja puita ja tähän murrokseen, joka ulottui aseman selkäpuolella oleviin kallioihin asti, jättäneet ainoastaan kaksi salaista aukkoa, joiden kautta heidän pieni ratsujoukkonsa saattoi tehdä ulosryntäyksiä.

Uutisasukasten aseet olivat hyvin kirjavaa laatua. Toisilla olivat nuijat, toisilla keihäät, toisilla jouset, toisilla lyhyet roomalaiset miekat, toisilla taas niitä pitkiä kalpoja tai niitä n.s. sakseja (lyhyeitä miekkoja), joita allemannit ja gootit käyttivät. Ratsujoukon aseet olivat yhdenkaltaisimmat. Sillä oli kypärit ja haarniskat.

Vuorilla, uutisasukasten sotarinnan takana, näkyivät heidän vaimonsa ja lapsensa tiheissä ryhmissä.

Keisarilliset joukot oli asetettu yhtämittaiseen rintamaan sille verrattain tasaiselle kentälle, joka levisi notkon toisella puolella.

Kun itätuuli poisti sumun ja vieritteli sitä valkeankeltaisena savuna pitkin Saroonilaista lahtea, valeli aamuaurinko tuolle jylhän ihanalle seudulle säteitään, jotka kimaltelivat keihäiden metsässä, minkä yli kullatut kotkat ja liehuvat liput kohoilivat.

Keisarillinen ratsuväki, joka yöllä oli tehnyt vaikean retken, oli asetettu sankkoina joukkoina jalkaväen aukkojen taakse. Nyt, kun keisarillisten sotajoukkojen ylipäällikkö oli tarkastanut vihollisen asemaa, törähtivät sotatorvet pitkin rintamaa, ratsuväki lähti liikkeelle, osasto toisensa perästä katosi rotkelmiin ja tuli näkyviin niiden toisella puolen, kunnes kaikki solat, jotka vastapäätä uutisasukasten oikeata kylkeä veivät notkoon, olivat miehitetyt.

Sillaikaa kun keisarilliset joukot tekivät tämän liikkeen, uutisasukkaat olivat virittäneet vanhan rakkaan sotavirtensä, jonka sävelillä vanhemmat heidän joukossaan ja varsinkin kaikki taistelunhaluiset donatolaiset niin monta kertaa myrskyisessä elämässään olivat vihkineet itsensä taisteluun ja kuoloon uskonsa puolesta.

Sotarinnassa olevat miehet aloittivat ja heidän vaimonsa yhtyivät laulamaan:

Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa, Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa, Hän kalvat, peitset pirstailee, Eteensä korskat vaipuvat; Vavisten mailma valkenee, Kun sinkoo koston salamat.

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan. Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan. Hän seisottaa sotavaljakon; Sotitorven ääni vaikenee; Mies, orhi vaipuu hortohon, Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeisten sävelten kaikuessa näkyi eräs ratsastaja, papin puku yllä, vaan miekka vyöllä, yhden centurion seuraamana lähtevän notkoon. Centurio huusi, että tahdottiin puhua uutisasukasten ylipäällikön kanssa. Tämän sijasta tuli alas toinen mies, hyvissä aseissa ja sotaisen näköinen. Hän oli sama novatianolainen, jonka olemme kuulleet ottavan osaa uutisasukasten sotaneuvotteluun.

— Mitä tahdotte? huusi novatianolainen, kun seisoi vielä matkan päässä.

— Hieroa sovintoa, vastasi pappi, joka ei ollut kukaan muu kuin piispa Petros.

— Hyvä, sanoi novatianolainen lähestyen, — olemme siis käsittäneet aikeenne oikein. Päällikkömme on minut lähettänyt kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa.

— Me tahdomme puhua itse korkeimman päällikön kanssa emmekä kenenkään alemman, ilmoitti Petros.

— Hän on tuleva, kun teidän ratsuväkenne on saanut käskyn seisahtua, ja teidän oma korkein päällikkönne on tullut saapuville häntä kohtaamaan.

— Paljonpa vaatiikin kapinanpäällikkö, joka ennen auringon laskua on oleva minun vallassani. Minä tahdon siis puhua itse kansalle, ja se on kuuleva minun ääneni, sanoi Petros pannen jälleen hevosensa liikkeelle.

Novatianolainen tarttui hevosen ohjaksiin ja pakotti sen seisahtumaan.

— Mitä tahdot? tiedusteli hän. — Älä ratsasta likemmäksi, sillä se voisi olla kuolemasi.

— Te uskaltaisitte siis tappaa lähettilään? Se sopisi teille, te halveksittavat kapinamiehet. Vaan sinun uhkauksesi ei pelota minua. Minä tulen herramme ja keisarimme, pyhän majesteetin nimessä vakuuttamaan anteeksiantoa ja unohdusta jokaiselle teistä, joka tällä viimeisellä hetkellä tahtoo laskea aseensa ja palata kotiansa elämään rauhassa ja lainkuuliaisuudessa niiden esivaltain ja paimenien alla, jotka keisari suvaitsee teille asettaa. Tästä armosta ja anteeksiannosta ovat osattomia ainoastaan sinun kaltaisesi, se on: joukon yllyttäjät ja johtajat. Hellitä ohjaksista, tai riistät väkivallalla itseltäsi lähettilään oikeuden ja maksat sen hengelläsi. Olemme tässä kaksi yhtä vastaan.

Novatianolainen päästi hevosen ohjakset ja sanoi:

— Keskustelu on siis loppunut. Me hylkäämme teidän tarjoumuksenne. Menkää ja sanokaa tämä päälliköllenne.

— Sinun kanssasi emme keskustele, etkä sinä määrää vastausta. Eksyneet valitkoot itse kuoleman ja sen armon välillä, joka on avattu ainoastaan heille eikä sinulle ja sinun kaltaisillesi.

Tämän keskustelun aikana vanha donatolaispappi oli astunut hiukan alemmaksi vuorenrinnettä ja lähestynyt heitä. Koska Petros puhui äänellä, joka kuului laajalle ympäri, oli David täydellisesti käsittänyt mistä puhe oli, ja kun novatianolainen palasi kohtauksesta, korotti ukko äänensä ja huusi:

— Sinä väärä profeetta! Jos tahdot puhua kansan etkä sen päällikköjen kanssa, niin et ole rauhan hieroja, vaan yllyttäjä, joka täytyy miekalla hakata maahan. Vaan jos luulet olevasi tekemisissä pelkurien kanssa, niin tule tänne, ja kansa on itse vastaava sinulle, että tämä on oleva julmuuden päivä, rajuilman ja myrskyn päivä, pimeyden ja sumujen päivä, pasuunain ja sotatorvien päivä, jona Herra vähäisellä kansansa jäännöksellä on tekevä suuria ihmeitä filistealaisia vastaan. Tule ylös vuorelle, ja jos löydät yhden ainoan, joka sanoo: myöntykäämme tällä kertaa ja peräytykäämme — tai jos löydät yhden ainoan, joka ottaa vastaan porton kalkin, jota sinä sanot armoksi ja anteeksiannoksi, sinun kädestäsi, niin rangaiskoon minua Herra Herra. Voi porttoa ja hänen palvelijoitansa, jotka sanovat ilkeätä, rietasta, vereen ryvettynyttä Valensia pyhäksi majesteetiksi. Me syljemme tälle majesteetille, joka on saastainen eläin ja jonka tuomarit ovat susia iltasin, jotka eivät jätä mitään aamuksi. Katso, tuolla ovat ne kodit, joihin kehotatte meidän kansaamme palaamaan, jatkoi valkopartainen ukko ja osoitti mahtavalla nuijallaan savupilviä, jotka tuprusivat palavista asunnoista. — Te olette pakottaneet rauhallisen Israelin hylkäämään majat, joissa se oli onnellinen. Tule nyt ylös katsomaan, kuinka rauhan miehet ovat valmiit taistelemaan Jumalan kasvojen edessä. Minä vien sinut pitkin pelättävien sotilasten rivejä, ja jos löydät, sanon sen vielä kerran, ainoankaan miehen, joka laskeutuu maahan ja palvelee tuota uutta Nebukadnetsaria tai sitä ilettävää Isebeliä, jota te sanotte kirkoksi, niin tulkoon kaikki hänen häpeänsä minun päälleni.

Vanhan donatolaispapin kutsumus vakuutti Petrokselle, että keskustelu hänen tarjoamillaan ehdoilla ei hyödyttäisi mitään. Hän palasi centurion kanssa keisarilliseen taistelurintamaan; seuraavassa silmänräpäyksessä se pitkin pituuttaan lähti liikkeelle.

— Ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Olympiodooros, joka oli prokonsulin seurassa; — tuon kirotun papin ei onnistunut varastaa minulta komean näytelmän huvia eikä sinulta, hyvä Annæus, voiton kunniaa. Keskustelu on loppunut siten, että vaihdettiin vain kristillisiä haukkumasanoja, ja siinä taistelussa Petroksen on nähtävästi voittanut suulas ukko, jolla on tuo Heerakleen nuija.

Annæus Domitius, puettuna keveään ja loistavaan haarniskaan, jakeli hevoseltaan käskyjä tribuuneille ja centurioille, jotka nopeasti saattoivat ne armeijan eri osastoihin.

Siltä paikalta, jonka hän oli itselleen valinnut, saattoi nähdä vastustajien koko rintaman ja samalla myös heidän oikean siipensä, jota vastaan hänellä oli aikomus karauttaa rautapukuiset ratsumies-joukkonsa.

Petros oli palannut ja asettunut paikalleen Annæus Domitiuksen viereen. Piispan silmät loistivat taistelunhalusta, ja hänen olennossaan näkyi kärsimättömyys ja hallitsijatahto, joita ainoastaan vaivoin saattoi hillitä. Vaan tänään prokonsuli oli päättänyt käskeä itse. Petros tiesi sen ja tahtoi pysyä vaiti ja olla sotamies, koska ei saanut olla sotapäällikkö.

Kun keisarillisen jalkaväen etulinja lähti liikkeelle painuakseen notkoon ja käydäkseen uutisasukasten rintaman kimppuun, johon ratsuväki maan laadun tähden ei voinut hyökätä, näkyi vastustajain puolella valkovaippainen ratsumies, joka juuri tuli oikealta siiveltä. Prokonsuli ja piispa tunsivat tämän ratsastajan Kryysanteukseksi. Hän oli eräältä kummulta murroksen sivulta tarkastanut vihollisen ratsuväen asemaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä uutisasukasten pienet kolonnat huutaen: Herran ja Gideonin miekka, ryntäsivät jyrkän vuorenrinteen partaalle ottamaan vastaan keisarillisen jalkaväen hyökkäystä.

Legionalaiset kehottivat toisiaan suurin huudoin, kiivetessään kilpi selässä ja miekka kädessä vuorta ylös. Vaan ennenkuin he ennättivät sen reunalle, karkasivat uutisasukkaat hurjaa vauhtia heidän kimppuunsa toistellen sotahuutoaan: Herran ja Gideonin miekka, ja ennenkuin he olivat ennättäneet järjestää rivinsä he heitettiin notkoon ja kärsivät suurta mieshukkaa.

Heidät johdettiin uuteen hyökkäykseen. He tekivät sen, vaan epäröiden; toisen kerran uutisasukkaat työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heitä takaa kappaleen matkaa vuorenrinnettä myöten; he jättivät jälkeensä suuren joukon kuolleita ja haavoittuneita, joiden aseet uutisasukkaat heti korjasivat saaliikseen.

Mutta centuriat täyttivät kuitenkin notkon, marssien toinen toisensa perästä alas vuoritasangolta, jolle keisarilliset olivat asetetut. Siinä oli lopulta tiheä joukko sotureja, jonka täytyi, takana seuraavien rivien painalluksesta, tunkeutua ylöspäin ja hyökätä taukoamatta.

Kryysanteus ratsasti pitkin uhattua rintamaa ja katsoi, että harvalukuiset puolustusvoimat olivat tarkoituksenmukaisesti jaetut vahvemmille tai heikommille kohdille. Hänen ei tarvinnut kiihottaa soturiensa rohkeutta. He hehkuivat taisteluintoa. Joukko naisia oli rientänyt esille auttamaan taistelevia miehiä. Pelottavaa kolonnaa, joka nyt lähestyi ja jonka viimeiset rivit eivät olleet ehtineet notkoon, kun ensimäiset jo olivat ennättäneet ylös vuorelle, tervehdittiin, ennenkuin päästiin käsikahakkaan, nuolilla, heittokeihäillä ja kivillä, jotka saivat aikaan suuren mieshukan tuossa sakeassa miesjoukossa. Seutu kajahteli hyökkäävien ja hyökättyjen sotakarjunnasta — huudoista: Jumala ja keisari, jonka kaikuessa legionalaiset ryntäsivät esiin, ja Herran ja Gideonin miekka, jolla uutisasukkaat tulistuttivat itseään taistelemaan mies miestä vastaan.

Pian taisteltiin pitkin koko rintamaa. Maan laatu ei sallinut keisarillisten joukkojen muodostaa suljettuja rivejä. Ensimäiset, jotka ennättivät vuorenrinteen reunalle, saivat surmansa uutisasukasten miekaniskuista ja nuijankolauksista, vaan kaatuneitten sijaan tuli paikalla toisia, joita takaa tunkeva joukko vasten heidän tahtoansakin ajoi eteenpäin. Sysäys, jonka tämä joukko sai aikaan, oli hirvittävä ja olisi katselijasta, joka näki vähäisen vastustajajoukon, näyttänyt mahdottomalta kestää. Vaan taistelun päätös oli ratkaistu, jos hyökkääjäin onnistui voittaa itselleen jalankaan leveydeltä tasaista maata vietoksen yläpuolelta, ja uutisasukkaat, jotka tämän älysivät, taistelivat jokaisesta tuumasta kuin hengestään. Ei kukaan väistynyt paikaltaan; tappelu ikäänkuin heilui kapealla vuorenreunalla, ja vasta kun legionalaiset olivat tehneet mitä kiivaimpia ponnistuksia ilmaantui yksi ainoa kohta, mistä murrettiin aukko uutisasukasten rintamaan.

Tuskin oli tämä aukko syntynyt, ennenkuin joukko keisarillisia sotilaita tunkeutui sen lävitse. Hetki näytti ratkaisevalta. Uutisasukasten sotapäällikkö oli muualla, sillä taistelu oli alkanut myös oikealla siivellä murroksen ympärillä, ja Kryysanteus oli tällä tärkeällä kohdalla. Vaan hän oli aavistanut tämmöistä tapausta ja asettanut erilleen vähäisen apujoukon, yhden centurian, jonka oli määrä tukea rintamaa, missä se näytti heikoimmalta tai oli murtumisen vaarassa.

Tässä joukossa oli paljaita donatolaisia, miehiä, jotka olivat otelleet Afrikan hiekka-aavikoissa ja Parnassoksen notkoissa.

Niitä johti vanha David.

Donatolaispappi oli miehineen palavoissaan odottanut hetkeä, jolloin saisivat ottaa osaa taisteluun.

— Veljet, huusi nyt David, — tuolla he ovat, amorealaiset ja jebusealaiset. Eteenpäin, te Herran sotilaat! Me lyömme heidät ja ajamme heidät aina suureen Sidoniin asti ja aina Mitspan tasangolle asti itään päin ja tuhoamme heidät, ettei ainoatakaan jää jälelle. Seuratkaat minua, te Israelin valitut!

Ja pieni donatolaisjoukko syöksähti eteenpäin tunkeutuvaa vihollista vastaan hurjan taistelunhimon vastustamattomalla raivolla. Keihäät murrettiin legionalaisten käsistä, kypärät halkeilivat kalpojen iskuista, kilvet murtuivat raskasten, nauloitettujen nuijain alla. Muutaman minuutin taistelu, ja se osa säännöllistä voimaa, jonka oli onnistunut saada jalansijaa vuorella, makasi maassa donatolaisten jaloissa tai oli hurjasti paeten heittäytynyt vuoren reunalta alas ja jättänyt voittajain käsiin lipun, jossa nuori kristillinen risti komeili niiden kirjainten välissä, jotka muodostivat vanhan kunnianarvoisan kirjoituksen: "Rooman Senaatti ja Kansa".

Tästä voitosta riensivät David ja hänen miehensä jokaiseen paikkaan, missä uutisasukasten rintama tarvitsi tukea. Pelottavan ukon vertatippuva nuija nähtiin heiluvan tiheimmässä taistelun tuoksinassa, ja hänen ääntänsä kuultiin, kun hän lakkaamatta kehotti miehiään ja kiihotti omaa ja heidän taisteluraivoaan sellaisilla sanoilla kuin:

— Lyökää heidät, lyökää heidät! Surmatkaa heidät miekan terällä, tuhotkaa heidät kuten Mooses Herran palvelija on käskenyt! Surmatkaa kaikki missä henkeä on! Älkää säästäkö heitä!

Taistelun näin raivotessa pitkin uutisasukasten rintamaa, Annæus Domitius oli ratsastanut vasemmalle siivelleen ja käskenyt hyökätä kapinoitsijain kylkeen.

Torvien törähdykset kajahtivat tältä puolelta notkoon vievien solien läpi, ja ne ratsujoukot, jotka olivat prokonsulin käytettävänä, karauttivat järjestetyin rivein rinnettä ylöspäin, murrosta kohti.

Uutisasukasten vaimot ja lapset, jotka seisoivat takalikon luoksepääsemättömillä kukkuloilla, päästivät yhteisen hämmästyksen huudon, kun tämä vihollinen, jota siihen asti ei oltu nähty, äkkiä ilmestyi hyökäten ratsuillaan niin huimasti eteenpäin, ettei sitä mikään näyttänyt voivan vastustaa.

Tällä ratsujoukolla ei ollut ulkomuodon puolesta mitään paitsi sotamerkit — kultaiset kotkat — mikä muistutti Rooman ratsuväen muinaisia aikoja. Paljassääriset, kevythaarniskaiset, komeakypäriset ja lyhytmiekkaiset ratsumiehet olivat muuttuneet haamuiksi, jotka kiireestä kantapäähän olivat eriskummallisen rautapuvun peitossa. Näiltä "rautapatsailta" — siksi heitä sanottiin — Rooma nyt, sotataidon yhä enemmän huonotessa, odotti voittojaan taistelussa persialaisia, gootteja ja allemanneja tai omia alamaisiaan vastaan. Jalkaväki oli ainoastaan Julianuksen lyhyen päällikköajan kuluessa saavuttanut entisen merkityksensä kadottaaksensa sen toisissa käsissä uudestaan ja vuosisadoiksi.

Näissä "rautapatsaissa" kangasti keskiaika.

Hyökkäävät rauta-aallot murtuivat kuitenkin murrosta vastaan; ainoastaan harvojen onnistui kannustaa hevosensa sen yli; toiset koettivat tunkeutua sisään sen ahtaista, monimutkaisista aukoista. Rivit joutuivat epäjärjestykseen. Syntyi tungos. Ne yksityiset ratsastajat, jotka olivat päässeet murroksen yli tai takertuneet kiinni yhteensullottujen puunrunkojen väliin, jäivät ilman apua. Muutamien onnistui päästä takaisin omaistensa luo; toiset kaatuivat taistelussa, jossa heidän haarniskansa olivat tehottomana turvana niitä puolialastomia mutta rohkeita vihollisia vastaan, jotka heitä heti joka taholta ympäröivät.

Annæus Domitius näki harmistuen, kuinka liike päättyi, josta hän oli odottanut voimakasta vaikutusta. Kun hän sen käski, oli häntä siihen kehottanut ratsuväen päällikkö, kerskaavainen ja ylpeä gootti; tämä oli vakuuttanut prokonsulille, joka ei tuntenut "rautapatsaiden" ominaisuuksia, että hän, goottilainen tribuuni, oli sellaisten sotilasten etunenässä valloittanut vaikeampiakin vallituksia, kuin tämä. Purettuansa harminsa pakanalliseen kiroustulvaan — vieläpä aivan oikeauskoisen piispan vieressä — Annæus Domitius käski puhaltaa peräytymismerkin; peräytyminen pantiin toimeen hyvässä järjestyksessä. Ratsuväki vetäytyi hitaasti notkoihin, joihin se ennen oli ollut asetettuna, ja heti sen jälkeen annettiin myöskin uutisasukasten rintamaa vastaan taistelevalle, uupuneelle jalkaväelle käsky vetäytyä takaisin ja entiseen asemaansa. Taistelu seisahtui hetkeksi koko rintamalla. Peräytyvät legionalaiset kuulivat takanaan novatianolaisten ja donatolaisten voitonhuutoja. Nämä eivät olleet puolituntisen verilöylyn kestäessä kadottaneet maata kämmenen leveydeltäkään suurempivoimaiselle viholliselle; heidän omat tappionsa olivat vähäpätöisiä, mutta vuoren rinne heidän allaan oli kaatuneisiin legionalaisiin peittyneenä.

Taistelu leimahti kuitenkin pian uudestaan tuleen. Prokonsulin valiojoukko, kaksi centuriaa palatiineja, jotka oli koottu Akaian eri kaupunkien linnaväestä, käskettiin valloittamaan ryntäyksellä murros ja avaamaan se ratsujoukolle. Osa muusta jalkaväestä, joka oli vastapäätä uutisasukasten rintamaa, vedettiin asemastaan tukeaksensa palatiinein hyökkäystä.

Muiden centuriain oli pysyminen toimetonna — ja lepo olikin heille tarpeen sen verisen ja sitkeän taistelun perästä jonka olivat kestäneet — jollei huomattaisi uutisasukkaiden paljastavan rintamansa auttaakseen uhattua kylkeään. Siinä tapauksessa legionalaisten piti käyttää tilaisuutta ja suuremmalla menestyksen toivolla uudistaa hyökkäyksensä rintamaa vastaan.

Kryysanteus oli ankarasti kieltänyt miehiään liikkumasta asemistaan, vaikka kuinkakin kipeästi heidän apuaan näyttäisi kaivattavan toisilla, uhatuilla paikoilla.

Davidin oli kuitenkin vaikea viihtyä siinä toimettomuudessa, johon hän nyt vihollisen peräydyttyä oli joutunut. Mitä oikealla sivulla oli tekeillä, sitä hän ei tiennyt. Sitä vastoin hän näki, että legionalaisten rintama notkon toisella puolen oli heikontunut eikä nähtävästi odottanut mitään hyökkäystä — sillä rivit olivat hajautuneet ja monta miestä laskeutunut maahan levolle.

David tahtoi käyttää tilaisuutta. Miestensä etunenässä hän astui alas vaikeakulkuisten kallioiden keskitse, jotka uutisasukasten vasemmalla siivellä erottivat notkon merestä, ja hänen onnistui kenenkään huomaamatta kiertää notko.

Häntä seurasi noin sata miestä, kaikki taistelunhimoisia kuten hänkin.

Käyttäen hyväkseen maan epätasaisuutta he olivat pian kenenkään huomaamatta lähestyneet legionalaisten oikeata kylkeä ja kiivaasti karanneet varomattoman vihollisen kimppuun.

Hurjasti pakenevat legionalaisjoukot ilmoittivat muutama minuutti sen jälkeen, että uutisasukkaat olivat tehneet hyökkäyksen siltä puolen.

Tribuunit ja centuriot kiirehtivät järjestämään joukkojaan vihollista vastaanottamaan. Annæus Domitius riensi itse paikalle vasemmalta siiveltään, jossa taistelu nyt oli alkanut murroksen ympärillä, palatiinit kun toistamiseen koettivat sitä valloittaa.

Annæus Domitius hämmästyi yhtä paljo kuin tyyntyi nähdessään kuinka vähälukuinen hyökkäävien joukko oli. Tämä oli kuitenkin jo merkinnyt tiensä verivirroilla. Prokonsuli komensi seitsemän tai kahdeksan centuriaa sen ympärille. Ennenkuin käsky ennätettiin täyttää, donatolaisten miekat ja nuijat olivat läjänneet kokonaisia ruumiskasoja. He kulkivat eteenpäin sokeassa raivossa murtaen jokaisen esteen, minkä ne hajautuneet joukot, jotka tähän asti olivat ajaneet edellänsä, olivat koettaneet asettaa heidän tielleen. Sotahuuto Herran ja Gideonin miekka kaikui niin voimakkaasti, että se yleisen metelin läpi kuului notkon toiselle puolelle novatianolaisten rintamaan, ja vasta nyt saattoi nämät aavistamaan, mihin David pienine joukkoineen oli ryhtynyt.

Vasta sitten kun keisarillinen jalkaväki oli tehnyt prokonsulin käskemän liikkeen ja kaikilta suunnilta syvin, järjestynein rivein marssi esiin saartaakseen ja musertaakseen tuon pienen joukon, äkkäsi tämä vaarallisen asemansa. Joka puolella keihäsmetsä, haarniskamuuri, joka läheni. Täytyi murtaa tämä muuri ja notkon kautta raivata paluutie, tai kaatua viimeiseen mieheen.

— Olemme saarretut, kuuli David huudettavan. — Meidän täytyy koettaa murtauda lävitse.

Vanha soturi lepäsi silmänräpäyksen ajan nuijaansa nojautuneena. Hän tähysteli vihollisten joukkoja.

— Tälle suunnalle, veljeni, tälle suunnalle, te valitut soturit, hän huusi osoittaen joukkoja, jotka sulkivat paluutien notkoon. — Eteenpäin amalekilaisia vastaan! Herra on tänäpäivänä antanut heidät meidän käsiimme. Me ruhjomme heidät ja ajamme heitä takaa aina Asekaan ja Makedaan saakka. Eteenpäin!

Donatolaisjoukko, yhä vielä pelottava, huolimatta vähäisestä lukumäärästään, seurasi urheata johtajaansa heittäytyäkseen vihollisen keihäitä vastaan ja murtaakseen jos mahdollista tien itselleen sen rivien lävitse. Heidän aiettaan auttoi hyökkäys, jonka heidän aseveljensä tekivät sotajoukkojen selkään, luopuen vahvasta asemastaan toisella puolen notkoa tullakseen heille avuksi. Hirveä käsikahakka syntyi. Sen keskipisteenä oli David. Muuan korkeakasvuinen, kiireestä kantapäähän rautapukuinen centurio oli astunut esiin koettelemaan voimiaan kaksintaistelussa pelätyn urhon kanssa. Centurio oli, kuten monet keisarillisten joukkojen riveissä, goottilainen barbari, joka palveli palkasta, ja kun hän vaati Davidia kaksintaisteluun, niin hän seurasi siinä kansansa tapaa.

— Valkopartainen ukko, minne sinä riehut? sanoi hän. — Laske nuijasi ja antaudu vangiksi. Sinulla jolla ei ole hampaita purraksesi sotamiehen kovaa leipää, onko sinulla vielä käsiä heiluttaa aseita?

— Magogin sikiö, vastasi David, — sinä olet veljiesi kaltainen, et ainoastaan siinä, että olet kookas kuin Goliat, vaan myöskin suurisuinen ja kopea kuin hän. Mitä on sinulla ja kansalaisillasi kerskattavaa? Teidän isänne ovat tulleet niin monilukuisina kuin heinäsirkat Egyptin maan yli, ryntääksensä meidän maanääriemme kimppuun, ja katso, kourallinen roomalaisia löi ja hajoitti heidät kuin akanat. Vaan tämä ei estä sinun kieltäsi lärpättämästä. Minäpä vaiennan sen. Sinä olet tänään ja ainaiseksi kuoleman mies.

David torjui nuijansa varrella iskun, jonka barbari oli tähdännyt hänen päähänsä. Miekka luiskahti, osui Davidin vasempaan käteen ja leikkasi siitä sormet poikki. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä verinen nuija oli sattunut goottilaisen olkapäähän ja lyönyt haarniskan lomoon.

Isku hervaisi centurion käsivarren. Davidkin tunsi, ettei hän saamansa haavan vuoksi enää voinut voimakkaasti heiluttaa nuijaansa. He heittivät sen vuoksi yhtaikaa aseensa luotaan ja ryntäsivät, vihasta vaahdoten, toistensa kimppuun. Davidilla oli iästään huolimatta vielä hyvät ruumiinvoimat. Lyhyen nyrkkitaistelun jälkeen miehet tarttuivat toisiaan vyötäisiin ja kaatuivat painiskellen maahan, jolloin centurion kypärän hihna katkesi ja hänen päävaruksensa vieri pois. Silloin muuan Davidin miehistä, joka äsken oli suorittanut kaksintaistelun aivan lähellä ja voittanut, syöksähti esiin päällikkönsä avuksi ja halkaisi miekallaan goottilaisen pään, vaan kaatui samalla hetkellä itse erään legionalaisen iskusta uhrinsa vereen. Vanha donatolaispappi, vihollisestaan vapaana, nousi jälleen pystyyn Heerakleenkaltaisille säärilleen ja tarttui uudestaan nuijaansa. Hänen ympärillään hänen jälellä olevat miehensä taistelivat henkensä puolesta tai olivat jo kaatuneet keskelle vihollisten rivejä. Ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella johtajaansa, kun tämä nousi ylös ja tarttui aseeseensa; usean keihään lävistämänä hän kaatui maahan, ja ryntäävät rivit tallasivat hänen ruumiinsa.

Taistelu pienen uutisasukasjoukon ja keisarillisten sotilasten välillä oli tällä kohdalla pian lopussa. Tuskin kymmenkunta miehiä edellisistä onnistui päästä verilöylystä ja pelastua pakenemalla asemalleen notkon toiselle puolelle.

Vaan tätä ei voitu enää puolustaa ylivoimaista vihollista vastaan. Miehet, joille Kryysanteus oli uskonut tämän linjan suojelemisen, makasivat suurimmaksi osaksi kaatuneina. Davidin omavaltainen menettely ja se seikka, että hänelle avuksi rientäneet uutisasukkaat olivat unohtaneet Kryysanteuksen käskyn, ratkaisi päivän ja koko tuon pienen armeijan kohtalon. Annæus Domitius antoi joukoilleen käskyn rynnätä ylängölle. Hän näki, ettei mitään vakavaa vastarintaa enää voitu tehdä sillä puolella. Legionalaiset lähenivät huutaen Jumala ja keisari.

Sillä välin oli taistelu lakkaamatta riehunut uutisasukasten kyljellä murroksen ympärillä. Palatiinit ja ne joukot jotka heitä tukivat olivat kerta toisensa perästä hyökänneet murrosta vastaan ja saaneet peräytyä. Taistelu jatkui vielä uupuneiden novatianolaisten ja keisarillisten välillä, jotka alati toivat vereksiä joukkoja käsikahakkaan. Kryysanteus oli astunut alas hevosensa selästä ja taisteli, missä vaara oli suurin, uutisasukasten rinnalla. Murroksessa ja sen ympärillä oli ruumiskasoja.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut täälläkin. Palatiinein oli vihdoin piispa Petroksen kiihottamina — hän oli kiiruhtanut persoonallisesti ottamaan osaa taisteluun — onnistunut valloittaa eräs vallituksen osa ja asettua sen eteen; sillaikaa heidän toverinsa hajoittelivat puunrunkoja raivataksensa tietä ratsuväelle, joka kärsimätönnä odotti tilaisuutta saada ottaa osaa taisteluun.

Tämä onnistui. Ratsuväki sai merkin lähteä liikkeelle.

Nähden sen vaaran, joka uhkasi, vaan tietämättä vielä mitä oli tapahtunut eturintamassa, Kryysanteus kokosi kaikki tarjona olevat voimat estääkseen tai ottaakseen vastaan "rautapatsaiden" hyökkäyksen. Ennenkuin nämä olivat ennättäneet perille, oli uutisasukasten kokoutunut voima epätoivoisella ponnistuksella heittänyt palatiinit vallituksen toiselle puolelle. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä "rautapatsaat" tunkeutuivat tehdystä aukosta sisään. Kapeassa aukossa otti heidät vastaan uutisasukasten pieni ratsujoukko, joka puolusti sisäänpääsyä. Murroksen aukon tukkivat pian kaatuneet miehet ja hevoset.

Sillä kannalla taistelu oli, kun Teodooros, joka Kryysanteuksen käskystä oli kiiruhtanut eturintamaan, ottaakseen selkoa sen tilasta, palasi ja ilmoitti, että asema oli melkein suojaton, ja että legionalaiset paraikaa painuivat laaksoon ottaaksensa sen valtaansa. Sanoma oli tuskin tuotu, kun ryntääväin ääni kuului.

— Tappelu on kadotettu, sanoi Kryysanteus. — Teodooros, riennä täältä ja vie Hermionelle tervehdykseni ja siunaukseni!

Kryysanteus oli taasen noussut hevosen selkään ja palasi toivottomaan taisteluun. Sen kohtalo oli muutaman minuutin kuluttua ratkaistu. Uutisasukasten pienen jäännöksen kimppuun hyökkäsi molemmilta puolilta Annæus Domitiuksen koko voima. Naisten ja lasten tuskanhuutojen räikyessä vuoritasangon toinen puoli peittyi jalkaväen syvien joukkojen, toinen puoli "rautapylväiden" eskadroonain alle. Uutisasukasten vastustus hajaantui yksityisotteluiksi, yksi monta vastaan. Keskellä melskettä näkyi vielä hetken valkovaippainen ratsumies. Annæus Domitius ja Petros tunsivat hänet yhtaikaa ja kannustivat hevosiaan siihen kohtaan, jossa hän taisteli. Mutta ennenkuin olivat ehtineet perille, oli valkovaippainen ratsastaja kadonnut rautalaineiden alle ja hänen hevosensa laukkasi ilman isäntää kentän ylitse.

Kryysanteuksen ruumis löydettiin taistelun loputtua. Hän makasi maassa pitkänään miekka kädessä ja mantteli punaisena verestä, joka tulvasi hänen lävistetystä rinnastaan. Kun Annæus Domitius kunnioittavaisesti lähestyi vihollisensa ruumista, seisoi Petros katsellen sitä, ja Eufeemios, hänen ajutanttinsa, pani litteän jalkansa kauniin sankariruumiin rinnalle ja sanoi: — Näin kirkko tallaa pakanuuden lohikäärmeen.

KUUDESTOISTA LUKU.

Loppu.

Eräänä iltana, kuukausi Suunionin sotaretken perästä, presbyteri Eufeemios istui hengellisen isänsä piispa Petroksen luona juuri samassa kapeassa, pitkulaisessa, pienellä ikkunareiällä varustetussa huoneessa piispan palatsissa, jossa lukija jo on kerran kuullut heidän keskustelevan.

Petros asteli nytkin, niinkuin silloin, vilkkain askelin pitkin huoneen lattiaa, ja Eufeemios oli asettunut nöyrälle paikalleen, tuolille oven viereen.

Eufeemioksen matala otsa ei ollut enää valkeankeltaisena, vaan ruskeankeltaisena juovana mustan hiusrajan ja yhtä mustien kulmakarvojen välissä; sillä sotaretken aurinko oli polttanut hänen ihonsa ruskeaksi. Hänen päänsä oli, kuten aina, eteenpäin kumarassa ja hänen mustat silmänsä katsoivat ylöspäin, puoleksi silmäripsien peitossa.

Petroksen kasvoissa oli ylpeämpi ilme kuin ennen koskaan. Niistä loisti voitonvarmuus. Luultavasti joku hänen suurisuuntaisista toiveistaan oli toteutunut tai toteutumaisillaan. Sotainen kunnia, jota hän oli saavuttanut retkellä vääräuskolaisten uutisasumusta vastaan, tuskin riitti semmoista vaikutusta aikaansaamaan, vaikka Ateenan kaikki homoiuusialaiset puhuivat siitä.

Kun se keisarillisten joukkojen osasto, joka kuului Ateenan varusväkeen, marssi kaupunkiin, oli Petros nähty ratsastavan miekka vyöllä virmalla hevosella joukkojen etunenässä. Kulku oli ollut juhlallinen, melkein riemukulkueen kaltainen. Ensimäisenä, kuten mainitsimme, Petros, ja hänen vieressään jovianolaisen kaartin tribuuni. Niiden jälessä osasto legionalaisia. Heidän jälessään pieni joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, Suunionin donatolaisten ja novatianolaisten uutisasumuksen surkea jäännös — miehiä ainoastaan yhdeksän tai kymmenen luvultaan, sotakentällä vangituita, haavoja täynnä ja raskaissa kahleissa; naisia useampia, vaan kuitenkin harvoja verrattuina niihin, jotka hurjat "rautapatsaat" teurastivat tappelun loputtua; lapsia oli enimmin; toisia kantoivat äidit, toiset kulkivat äitien sivulla, toiset taasen, jotka hävityssodassa olivat tulleet orvoiksi, ja tämmöisiä olivat useimmat, astuskelivat yksikseen. Vankien takana oli kulkenut komeasti koristetut vaunut, joissa olivat pyhät kirkkoastiat ja niiden keskellä mahtava kastemalja, jossa vääräuskolaisten tappion jälkeen heidän lapsillensa oli annettu kasteen armo. Vaunujen vieressä oli nähty mustatukkainen Eufeemios, ratsastaen aasin selässä ja kantaen pyhää ristiä. Viimeisinä kulkivat muutamat centuriat jalkaväkeä.

Hermionea ei oltu nähty vankien joukossa. Kryysanteuksen kirje tuli onnellisesti Annæus Domitiuksen käsiin; Hermione, ainoa vanki jonka hän pidätti itselleen, kun jätti muut Petrokselle, oli otettu hänen erityiseen suojaansa ja viety Korintokseen.

Kuitenkin liikkui Ateenassa nyt huhu, että Kryysanteuksen tytär oli palannut synnyinkaupunkiinsa prokonsulin puolison, hurskaan Eusebian seurassa, ja että sureva tyttö asui prokonsulin palatsissa mainitun jalon roomalaisnaisen kanssa, jonka sanottiin käytöksessään häntä kohtaan osoittavan sisaren lämmintä osanottoa.

Yleensä puhuttiin näinä päivinä Ateenassa paljo Hermionesta. Kristittyjen ja myöskin vanhan opin tunnustajain kesken kuiskailtiin, että Petros oli kääntänyt filosofin tyttären kristinuskoon. Tuo erinomainen piispa hankki siis pyhälle opilleen voiton toisensa perästä. Pääpakanan poika ja tytär Petroksen toimesta käännetyt! Ja tytärtä oli kuitenkin lapsuudesta saakka kasvatettu vihassa ja ylenkatseessa kristinuskoa kohtaan, vieläpä hän oli ollut puettuna haarniskaan, joka oli osoittanut torjuvansa ilmoitetun totuuden nuolia paremmin kuin viha ja ylenkatse: filosofian haarniskaan.

Jopa liikkui huhu, joka levisi nopeasti ja jota yleisesti uskottiin todeksi, että Hermione halusi kasteen kautta tulla erottamattomasti yhdistetyksi kristillisen kirkon kanssa.

Sinä päivänä, jolloin tämä oli tapahtuva, oli Ateenan tuomiokirkko varmaan tuleva täpö täyteen hartaita katselijoita.

Teodooros oli pelastunut pakenemalla, vietyään Kryysanteuksen tervehdyksen ja siunauksen Hermionelle ja annettuaan risumökissä säilytetyn kirjeen eräälle uskolliselle palvelijalle, joka toisten keralla oli seurannut Kryysanteusta Ateenasta ja taistelun kestäessä ollut Hermionen luona.

Tältä palvelijalta Annæus Domitius oli saanut kirjeen.

Millä tavoin Teodooros oli päässyt pakoon, on vaikea sanoa. Kenties hän oli käyttänyt jotain kalastusvenettä, jommoisia oli rannalle vedettyinä niiden kallioiden alapuolella, jotka olivat suojelleet uutisasukas-joukon asemaa. Jollakulla niistä pienistä veneistä hän saattoi, koska meri oli tyyneenä, helposti soutaa kappaleen matkaa vihollisen leirin ohitse, nousta sen jälkeen maalle ja kiirehtiä maata myöten Ateenaan.

Oli miten oli; hänen sikäläiset ystävänsä, Myroo niiden joukossa, olivat nähneet hänet ja puhuneet hänen kanssaan. Luonnollista oli, että hän pysyi piilossa kaikkien muiden silmiltä, sillä hän ei suinkaan tahtonut tulla homoiuusialaisen papiston eikä keisarillisen oikeuden kätyrien vangiksi. Hänellä oli paljo toimitettavaa elämässä.

Odotettuaan muutamia päiviä turhaan Korintoksessa tilaisuutta saada puhua Kryysanteuksen tyttären kanssa, hän oli sieltä lähtenyt vaaralliselle jalkamatkalle, jonka päämäärä oli Italia.

Teodooros oli tehnyt rohkean päätöksen: hän aikoi astua länsimaiden keisarin eteen, rukoilla häneltä turvaa Hermionelle ja saada keisarin armosta aikaan, että Hermione tunnustettaisiin sen omaisuuden omistajaksi minkä isä jälkisäännöksessään oli hänelle määrännyt.

Menestyksen toivon hän perusti Jumalaan sekä siihen, että julman ja taikauskoisen Valensin jalompaa veljeä kiitettiin inhimilliseksi ja oikeutta harrastavaksi hallitsijaksi.

Me palaamme huoneeseen, jonne jätimme Petroksen ja Eufeemioksen keskustelemaan.

— Asialla on kyllä arveluttavakin puoli, vakuutti edellinen seisahtuen ja luoden silmänsä Ptolemaioksen karttaan.

— Minä ei voi sitä mitenkään huomata, hyvä isä, lausui Eufeemios nöyrällä äänellä. — Kun ei edes Clemensillä ole mitään perintöoikeutta, niin on Hermionella sitä vielä vähemmin. Onhan keisari eli valtio, joka tässä kohden on sama asia, pannut kapinoitsijan omaisuuden takavarikkoon ja lahjoittanut sen kirkolle.

— Asiallisesti on kyllä niin kuin sanot, vaan muodon puolesta on toisin. Tiedäthän että on jo olemassa, varsinkin senaatissa, armeijassa ja virkamiehistössä, jumalaton puolue, joka korottaa ääntään sitä tapaa vastaan, että kirkko ottaa vastaan lahjoja ja läänityksiä. Sitä huutoa tukevat täällä itämailla homouusialaiset ja muut vääräuskolaiset, koska lahjat ja läänitykset eivät tule heidän, vaan meidän oman oikeauskoisen homoiuusialaisen seurakuntamme hyväksi. Länsimailla sitä vastoin, jossa homouusialaiset vielä ovat vahvemmat, he itse ovat vaiti ja siellä meidän omat oikeauskoiset veljemme ottavat huutoon osaa. Oli miten oli, keisari Valens, joka on kirkkomme vilpitön ja innokas ystävä, arvelee kuitenkin, että rähinässä on jonkunmoista perää. Hänen omatuntonsa on takertunut kiinni sellaisiin väärin ymmärrettyihin pyhiin lauseisiin kuin se, ettei Jumalan valtakunta ole tästä maailmasta, ja sen kaltaisiin. Sen vuoksi, kun minun hurskas ystäväni ja kunnioitettu esimieheni, patriarkka Eudoksos, esitti meidän tärkeän asiamme hänelle, emme edes ehdottaneetkaan, että keisari suoraan kirkon hyväksi luopuisi oikeudestaan, vaan toivoimme että hän armosta asettaisi Kryysanteuksen viattoman pojan suvun jälkeenjättämien varojen omistajaksi, ja ainoastaan tukeaksemme rukouksemme vaikutusta esitimme keisarille sen perintösäännöksen, jossa Clemens luovuttaa tuon omaisuuden kirkolle. Siis on tässä Clemens välikätenä. Vaan tätä muotoasiaa Karmideen sukulaiset uhkaavat käyttää hyväkseen. He arvelevat, että sisaren oikeus on turvattu samalla kuin veljenkin, ja aikovat tarpeen vaatiessa kääntyä itse keisariin saadakseen aikaan, että Hermione saapi perintöosuutensa.

— Älyämme kyllä heidän tuumansa, sanoi Eufeemios. — Eivätköhän toivone, että Clemens pian kuolee ja Hermione siten tulee yksin perilliseksi, ja että hänen oikeutensa joutuu vihdoin Karmideen sukulaisille, jonka kanssa hän oli naimisissa vaikkapa vain muutamia tuntia?

— Epäilemättä se on heidän tuumansa.

— Se on verratonta jumalattomuutta, huomautti Eufeemios.

— Asian tekee jossakin määrin arveluttavaksi se seikka, jatkoi piispa, — että Clemens on kristitty ja Hermione vielä oli ulkopuolella kristillisen seurakunnan yhteyttä.

— Hyvä isä, miksi tämä tekee asian arveluttavaksi? kysyi Eufeemios.

— Keisari Valens on kristittyjen vääräuskolaisten vihollinen, vaan osoittaa suurta suopeutta vanhan opin tunnustajia kohtaan. Häntä viehättää valitettavasti se väärä kunnianhimo, että hän voisi sanoa käyttävänsä oikeutta tasapuolisesti kristittyjen ja pakanain välillä. Sen vuoksi pelkään että hän, välttääkseen puolueellisuuden ulkonäköäkin, on suopeammin kuunteleva Karmideen sukulaisia, kun he puoltavat Hermionen oikeuksia.

— Ahaa, senkö vuoksi siis lähetät minut Hermionen luo taivuttamaan häntä jos mahdollista kääntymään julkisesti kristilliseen kirkkoon?

— Niin. Itselläni ei ole mitään menestyksen toivoa Kryysanteuksen tyttären luona, sillä hän vihaa minun kasvojani. Sinä olet kaunopuheinen, Eufeemios, ja osaat luikertautua naisten suosioon. Minä toivon että yrityksesi menestyy, sitä enemmän kun jalo Eusebia vakuuttaa Hermionen olevan kypsyneen armoa vastaanottamaan.

— Ateenassa puhutaan yleisesti että hän on kristitty.

— Minä tiedän sen.

— Ja että hän mitä pikemmin haluaa tulla kastetuksi…

— Senkin tiedän. Emme saa antaa kansan luottamuksen oppimme käännytysvoimaan joutua häpeään. Huhun täytyy toteutua. Pyhän oppimme kunnia, kirkon etu ja — sanon sen suoraan — oma kunnianhimoni vaativat sen.

— Olet oikeassa, hyvä isä.

— Sinä olet saava liittolaisia, hyvä Eufeemios, hurskaasta Eusebiasta, jonka on onnistunut saavuttaa Hermionen täysi luottamus, Clemensistä, onnettomasta kasvattipojastani, joka joka päivä ahdistaa häntä rukouksilla, että kastattaisi itsensä, ja ennen kaikkea auttaa sinua hänen oma murtunut mielensä. On vielä olemassa yksi seikka, joka on auttava taivuttamaan häntä. Lääkäri, joka hoitaa Clemensiä, lähetetään Hermionen luo ilmoittamaan hänelle ajatuksensa, että se ilo, jota nuorukainen tuntisi, jos Hermione ottaisi vastaan kasteen, saattaisi pelastaa hänet mielipuolisuudesta. Kaikki tämä on tekevä voiton sinulle helpoksi.

— Hyvä isä, sanoi Eufeemios arvellen, — ne liittolaiset jotka luettelet ovat mahtavia, vaan kuitenkin lienee tehtäväni vaikea suorittaa. Älä toivo nopeata menestystä! Minä tiedän Eusebian kautta, että Hermione inhoo kirkkoa. Teodooros on vuodattanut myrkkyään hänen sieluunsa. Oi, tuo Teodooros on vahingoittanut meitä enemmän kuin aavistatkaan. Hermione ei tahdo uskoa, että hengen armonvaikutukset sydämiimme ovat sidotut määrättyihin ulkonaisiin menoihin. Hän pitää ehtoollista ainoastaan muisto- ja rakkausjuhlana ja kastetta paljaana merkkinä siitä puhdistuksesta, jonka täytyy tapahtua sydämessä. Hän tunnustaa kyllä Kristuksen nimen, vaan on yhä vielä sama ylpeä, järkeen vetoava naisfilosofi kuin ennenkin.

— Tämä ylpeys täytyy voittaa, sanoi piispa, — ja syy, miksi jätin tämän toimen sinulle, Eufeemios, on se, että menestyksen täytyy olla pikainen. Muutoin voisimme kadottaa paljon. Minä odotan, että tehtäväsi on suoritettu kahdeksan päivän kuluessa tästä lukien…

— Hyvä isä…

— Se on viimeinen aika. Pitemmälle ei saa asiata lykätä.

— Vaan jollei minun onnistuisi…

— Niin täytyy kastetoimituksen kuitenkin tapahtua.

— Ahaa!

— Me emme saa pelästyä mitään vaikeutta, kun kysymyksessä on kirkon etu.

— Olet oikeassa.

— Kirkko ei ole unohtava niitä uskollista palveluksia, joita sen poika Eufeemios tekee sille, jatkoi Petros. — Todennäköistä on, Eufeemios, että sinusta tulee seuraajani Ateenan piispanistuimelle.

— Sinun seuraajasi, huudahti Eufeemios osoittaen surullista hämmästystä. — Se on siis totta, se masentava huhu, joka kertoo sinun aikovan jättää laumasi?

— Sieluni kehottaa minua voimakkaasti jättämään maailman ja menemään hurskasten munkkien luo Nisibiiseen, pyytämään sijaa heidän keskuudestaan.

— Älä sitä tee, lausui Eufeemios vilkkaasti. — Sinä luopuisit siunauksekkaasta vaikutuksestasi, kun vielä olet voimakkaimmassa iässäsi ja mitä tehokkaimmin voit tehdä työtä viinitarhassa! Isä, tämä olisi syntiä!

Petros ei vastannut, vaan asteli ääneti huoneessa.

— Toista olisi, jatkoi Eufeemios, alentaen ääntänsä, — jos on totta, mitä huhu niin ikään kertoo, että sinut on kutsuttu paljoa suurempaan ja sinun voimillesi sopivampaan vaikutuspiiriin, nimittäin sille korkeassa kunniassa pidetylle piispanistuimelle, jolla sinun kaimasi apostoli Petros itse kerran on istunut, maailman ikivanhassa pääkaupungissa.

— Huhu on kuin vanha lörpöttelevä akka, sanoi Petros. — Mikä hulluus, että roomalaiset muka pitäisivät tuntematonta itämaalaista omia oivallisia miehiään etevämpänä! Lisäksi tulee, että homoiuusialaisuus, jota me tunnustamme, Roomassa valitettavasti vielä on heikomman puolueen tunnussanana. Kuinka voit siis uskoa, että itämaalainen ja homoiuusialainen — en puhu omasta arvottomasta persoonastani, vaan arvokkaimmasta ja parhaimmasta joukossamme — näinä aikoina saisi osakseen sellaisen kunnian?… Poikani, keskustelumme on nyt lopussa. Mene pitämään huolta velvollisuuksistasi!

Eufeemios nousi, kumarsi syvään ja poistui.

Muutamia tuntia tämän keskustelun jälkeen Eufeemios oli toisessa keskustelussa, kahden äsken Roomasta saapuneen miehen kanssa.

Rooman piispanistuin oli nyt noin kolme kuukautta ollut tyhjänä. Pyrkijöitä sille ilmautui monta. Eri lahkokunnat kiirehtivät kokoutumaan johtajiensa ympärille ja esittelemään kukin omaansa ainoana, joka ansaitsi pitää kädessään päästöjä pidätysavainta.

Ehdokkaiden joukossa oli kreikkalainenkin piispa, Ateenan Petros, jonka nimi oli laajalti kuuluisa koko kristikunnassa eikä vähimmin Roomassa. Kuka ei olisi kuullut mainehikkaasta pylväspyhimyksestä, joka oli ollut Ateenan kaunistuksena? Sirnoonin nimeen oli Ateenan Petroksen nimi läheisesti yhdistettynä. Olihan se sen miehen nimi, joka rukouksensa voimalla oli herättänyt Simoonin kuolleista. Se ihmetyö oli maineen siivillä lentänyt läpi maailman.

Molemmat äsken mainitsemamme Rooman miehet olivat sopineet Eufeemioksen kanssa yhtymisestä, jonka piti tapahtua eräässä puutarhassa kaupungintullin ulkopuolella, ja keskustelu tapahtui auringonlaskun jälkeen.

Aluksi vieraat ilmoittivat Eufeemiokselle, että hänen isällänsä piispalla oli suuret toiveet tulla apostolin, pyhän Pietarin jälkeläiseksi Rooman piispanistuimelle.

Eufeemios lausui sen johdosta sydämellisen ilonsa ja onnitteli, ei ainoastaan isäänsä piispaa, joka siten saisi arvoansa vastaavan paikan kristillisen kirkon johdossa, vaan myöskin Rooman seurakuntaa, joka ei mitenkään voinut valita paremmin.

Eufeemios lisäsi, että mahtoi olla hengen työtä, jossa tuli näkyviin kaikki jumalallisen ihmeen tunnusmerkit, että ajatuskanta Roomassa oli siinä määrin kääntynyt miehen eduksi, jonka muutoin luulisi olleen Rooman seurakunnan ennakkoluuloisen halveksimisen esineenä.

— Sinä tarkoitat, sanoi toinen vieraista, — että hänen homoiuusialaisuutensa muka tekee hänet mahdottomaksi tulemaan piispaksi seurakuntaan, jossa ankarammin kuin muualla missään pidetään kiinni Nikaian kokouksen periaatteista?

— Sitä juuri tarkoitan, vastasi Eufeemios.

— Kaitselmuksen tiet, jatkoi vieras, — ovat ihmeellisiä, ja se on itse asiassa poistanut tämän vaikeuden, joka luonnollisille silmille näyttää voittamattomalta.

— Mitä tarkoitat? Kuinka on sellaista voinut tapahtua?

— Rooman homouusialaisten kesken liikkuu huhu, että Ateenan piispa ei suinkaan ole se jyrkkä homoiuusialainen, joksi häntä luullaan. Tämä huhu on varsinkin köyhempien kansalaisten lukuisassa luokassa oikein järkähtämätön uskonkappale. Hänessä yhdistyy, he sanovat, käärmeen viekkaus kyyhkysen hurskauteen. Hänellä on naamari, jonka hän viskaa pois, heti kun huomaa oikean ajan tulleen ja kirkon edun sitä vaativan. Ellei hän sydämessään olisi oikeauskoinen, kuinka hänen rukouksillaan olisi ollut voimaa herättää pylväsmies Simoon kuolleista? Siten haastelevat hurskaat keskenään maailmankaupungissa. Meidän velvollisuutemme on valita hänet, he sanovat, — että hän voisi riisua yltänsä valepuvun ja siten yhtä paljon nöyryyttää homoiuusialaisuskoa kuin maailman silmissä korottaa oikeauskoista Nikaian tunnustusta. Minä puhun kuin kansa Roomassa puhuu.

— Mutta mistä tuo valheellinen huhu lienee syntynyt? kysyi Eufeemios.

— Älä sano sitä valheelliseksi, sanoi vieras; — se on ehkä hengen keino suurta tarkoitusta varten ja sellaisena pyhä. Onpa älykkäitäkin ihmisiä, jotka uskovat huhua todeksi. Siinä kyllin, että Petros on varma voitostaan. Molemmista suurista leireistä hän on saava lukuisia ääniä.

— Hänellä on sentään varmaan mahtavia vastustajiakin, huomautti Eufeemios.

— On kyllä…

— Ja näiden vastustajain joukossa on epäilemättä keisari Valentinianus itse ja koko hänen hovinsa sekä kaikki Rooman ylhäiset, jotka seuraavat hovin viittausta.

— Sinä erehdyt, sanoi vieras. — Jos ne olisivat hänen vastustajiansa, niin ei hänen menestyksensä suinkaan olisi varma.

— Keisari ja hovikin olisivat siis hänelle suosiollisia? Mutta tämähän on ihmeellistä!

— Sen voi kuitenkin selittää, sanoi vieras. — Kaitselmus on tahtonut, että isäsi Petros juuri näinä päivinä on saanut haltuunsa keinon, joka pettämättä hankkii hänelle keisarillisten suosikkienkin sydämet.

— Ja tämä keino? kysyi Eufeemios vaaleten.

— On raha.

— Ahaa, ajatteli Eufeemios, — sitä aavistin.

Hän lisäsi ääneensä:

— Vieras, sinä panettelet isääni piispaa. Hän ei saattaisi käyttää sellaista halpaa ja ylenkatsottavaa keinoa voittaakseen itselleen puoluelaisia ja ääniä…

— Malta, keskeytti Rooman mies. — Olet kärkäs tekemään äkkipikaisia ja vääriä johtopäätöksiä. Rooman piispanistuin on kyllä ennenkin ostettu. Hurskasten miesten esimerkit ovat pyhittäneet keinon. Älkäämme siis sitä halveksiko!

— Voitko näyttää väitteesi todeksi? kysyi Eufeemios.

— Ettäkö Rooman piispanistuinta useammin kuin kerran on ostettu?

— Ei, mennyt ei minua liikuta … minä tahdon tietää, onko totta, että Petros on tehnyt sellaista kauppaa.

— Kaupasta ei ole vielä sovittu vaan sitä hierotaan, sanoi vieras, — ja sanojeni todistukseksi saat lukea tämän kirjeen. Menkäämme lähimmän soihdun ääreen. Sen loiste on näyttävä väitteeni todeksi.

Miehet astuivat ulos puutarhasta ja menivät portin lähellä palavan soihdun viereen.

Eufeemios sai lukea muutamia kirjeitä, joita Petros ja muuan Valentinianuksen mahtavimpia hovimiehiä olivat vaihtaneet; Petroksen käsialan hän heti tunsi. Kirjeet olivat lyhyitä ja salaperäisiä, vaan toinen vieraista valaisi kaikki pimeät kohdat, ja Eufeemios sai selville että vieras oli oikeassa, ja että kysymyksessä oli suuri rahasumma.

— Tämä, huomautti vieras, — on ainoastaan yksi niitä monia ääniä, joita isäsi piispa katsoo tarpeelliseksi hankkia itselleen rahalla. Hän uhraa ruhtinaallisia rikkauksia tarkoituksensa saavuttamiseksi, vaan tekee sen empimättä, koska saavutettu päämäärä on sen runsaasti palkitseva.

— Toinen kysymys, sanoi vieraista toinen, joka puhui sujuvaa kreikkaa, vaikka sanoi olevansa Roomasta, — on, mistä Petros aikoo ottaa kaikki nämä summat. Hänen vihollisensa luulevat, että hän käyttää tarkoitukseensa Kryysanteuksen kirkolle jätettyä ääretöntä omaisuutta. Tämä on tietysti törkeätä panettelua.

— Tietysti, mutisi Eufeemios kalman kalpeana, — tietysti, sillä tämä omaisuus ei kuulu hänelle, vaan kirkolle, ja hoitamisoikeus tulee hänelle nimenomaan ainoastaan sikäli mikäli hän on Ateenan piispa, ja tämä oikeus menee siis perintönä hänen seuraajalleen…

— Joka ei ole kukaan muu kuin sinä itse, keskeytti sama vieras.

— Mistä sen tietänet? Eufeemios katsahti miestä varovasti, vaan hänen katseensa oli hyvin puhuva.

— Puhu suusi puhtaaksi, kuiskasi toinen vieras toiselle; — siinä ei ole mitään vaaraa. Hänen suhteensa ei ole erehdytty.

— Minä tiedän sen Uuden Rooman patriarkan Eudoksoksen kautta, vastasi puhuteltu.

— Sinäkö?

— Minä tulen hänen luotaan. Hän vahvistaa edeltäpäin sinun vaalisi, vaikkapa vain muutamankin äänen saisit Ateenan seurakunnasta. Eudoksos näkee asiat edeltäkäsin. Hän tietää, että Ateenan lauma on pian oleva paimenta vailla. Petros muuttaa Roomaan. Sinä olet hänen seuraajansa. Virkavahvistuksesi on taskussani. Kas tässä! Lue!

Vieras otti esille pergamentin; Eufeemios tarttui siihen vapisevin käsin ja luki sitä ahnain, tutkivin silmin. Heikko puna, joka nousi hänen poskilleen, todisti hänen sielunsa liikutuksen.

Hänen tätä kirjoitusta lukiessaan oli toinen vieraista kadonnut. Eufeemios oli yksin patriarkka Eudoksoksen sanansaattajan kanssa.

Kun Eufeemios oli lukenut kirjeen, niin hän käkesi antaa sitä takaisin, mutta vieras sanoi:

— Patriarkan tahto on, että pidät sen, jotta se aina muistuttaisi sinulle niitä velvollisuuksia, joiden alainen tästä hetkestä olet. Ja nyt lausun Eudoksoksen tervehdyksen hänen kuuliaiselle pojalleen Eufeemiokselle, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen rauhan.

Eufeemios kumarsi syvään, kääri huolellisesti kokoon tärkeän pergamentin ja pisti sen vyölleen.

— Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vieras. — Eudoksos odottaa, että teet velvollisuutesi…

— Olen oppinut tottelemaan.

— Tiedän sen … eikä hän suinkaan ole pettyvä niissä ajatuksissa, joita hänellä on sinun innostasi kirkon hyväksi, sinun kuuliaisuudestasi ja viisaudestasi.

— Mitä isä Eudoksos vaatii kuuliaiselta pojaltaan? kysyi Eufeemios.

— Että älyät, mikä tällä hetkellä on kirkon ja Ateenan seurakunnan yhteinen etu…

Eufeemios oli vaiti ja katsahti kysyvästi puhujaan, joka jatkoi:

— Ja, kun olet päässyt siitä selville, että menettelet sen mukaan.

— Se on velvollisuuteni.

— Vastaa … kuinka pitkälle tämä sinun velvollisuutesi ulottuu?

— Niin pitkälle kuin voimanikin.

— Ja kuinka pitkälle voimasi?

— Siihen asti, että uhraan vakaumukseni, tunteeni, sukulaisuudensiteet, kaikki yksityiset velvollisuuteni ja oman elämäni kuuliaisuuden pyhälle alttarille, vastasi Eufeemios toistaen täten papillisen kuuliaisuusvalansa sanat.

— Hyvä, sanoi mies. — Teossa saat sen näyttää. Mitä luulet huhusta, joka edistää Petroksen asiaa Roomassa? Pane sydämesi kielellesi, kun vastaat!

— Että hän itse on levittänyt sen.

— Epäiletkö sen todenmukaisuutta?

— En tiedä mitä vastata.

— Pidätkö mahdollisena, että Petros voi mennä nikaialaisten puolelle?

— Ihminen, vastasi Eufeemios, — kykenee paljoon. Minun isäni pyhä kaima, kallio, jonka päälle kirkkomme on rakennettu, kielsi, ei ainoastaan homoiuusionia, vaan itse Kristuksen.

— Esimiehemme, patriarkka Eudoksos, on samaa mieltä Ateenan piispan suhteen. Petroksesta valta on ensimäisessä sijassa ja homoiuusialaisuus toisessa. Hän on uhraava jälkimäisen, saavuttaakseen edellisen. Hänen täytyy se tehdä, vastoin tahtoaankin, jos hänen on mieli pysyä kuukausikaan Rooman piispanistuimella. Tiberin kaupungin väestö on nouseva kapinaan ja hänet karkoittava, jos se huomaa että hän on sen pettänyt. Sinä tiedät, että jo Constantius tahtoi Roomaan kahta piispaa, toista nikaialaisille ja toista homoiuusialaisille. Kansa vastasi hänelle huutamalla: yksi Jumala ja yksi piispa!

— Se on totta, sanoi Eufeemios huoaten. — Olojen voima tulee pakottamaan Petroksen luopumukseen. Tämä on mieltä kuohuttava, kauhea ajatus.

— Ja siten on meidän oikeauskoinen kirkkomme kärsinyt poistumattoman häpeän, jatkoi lähettiläs.

— Niin, ja vihollisiemme, homouusialaisten vääräuskolaisten riemuhuudot kohoavat taivaan korkeuteen, lisäsi Eufeemios.

— Siitä tulee onnettomuus, jonka seuraukset ovat arvaamattomat.

— Valitettavasti, olet oikeassa.

— Meidän täytyy sen tähden estää se.

— Niin, meidän täytyy se estää. Mutta kuinka?

— On ainoastaan yksi keino. Eudoksos panee asian sinun käsiisi luottaen täydellisesti intoosi ja kuuliaisuuteesi.

Eufeemios huokasi ja loi silmänsä maahan.

— Oikeauskoinen kirkko odottaa pelastustaan Eufeemiokselta, sanoi lähettiläs. — Voi häntä, jos hän pettää kirkon ja valansa!

— Mitä minun tulee tehdä? Minä horjun sen taakan painosta, jonka kirkko panee heikoille hartioilleni. Minä rakastan isääni Petrosta … hän on tehnyt minulle sanomattoman paljon hyvää.

— Siinä yksi syy lisäksi, jonka vuoksi sinun tulee toimia päättäväisesti. Rakkaus ei saa olla heikko eikä maikaileva. Sinä edistät hänen ikuista hyväänsä ja saat aikaan, ettei hänen kunniakkaan vaikutuksensa loisto tummene, kun estät tämän muutoin välttämättömän häpeällisen luopumisen.

Eufeemios oli vaiti ja huokasi uudestaan.

— Jälkimaailman muistossa, jatkoi lähettiläs — on, kun se on tapahtunut minkä pitää tapahtua, yksi sen suurimpia poikia säilyvä tahratonna, puhtaana ja säteilevänä. Hän tunnustetaan juhlallisesti pyhimyksen sädekruunun ansainneeksi.

— Sanotko niin? keskeytti Eufeemios innokkaasti. — Ylistetty olkoon Eudoksos, joka on päättänyt tämän! Vaan se onkin vain oikeudenmukaista tunnustusta. Petrosta tervehditään kunnialla pyhimystön piirissä.

— Sinusta riippuu, onko hänen muistonsa häväistävä luopumuksen häpeällisellä poltinleimalla vai onko se valaiseva kaikkia tulevia aikoja pyhimysloisteen säteillä.

— Se ei riipu minusta. Minulla on vain yksi tehtävä: minun on toteltava.

— Puhuit totta. Sinä käsität velvollisuutesi. Vaan kuuliaisuus on oleva sinulle keveämpi, kun ajattelet, että säästät kirkolta tappion, pelastat isäsi sielun ja kirkastat hänen nimensä.

— Kuuliaisuus on oleva minulle keveämpi, toisti Eufeemios.

— Asia on siis päätetty, ja kirkko voi luottaa sinuun.

— Jumalan tahto tapahtukoon!

— Välttämättömän täytyy tapahtua pian.

— Minä käsitän sen.

— Saavu huomenna tähän aikaan yhtymispaikallemme. Minulla on enemmän sanottavaa sinulle nuoren Clemensin perintösäännöksestä. Sinun velvollisuutesi on katsoa, ettei koko tämä omaisuus häviä ensimäisen hoitajan kädessä hänen yksityisten tarkoitustensa edistämiseksi.

Eufeemios oli vaiti.

— Hyvää yötä, veli! Tapaamme toisemme siis huomenna?

— Niin.

Miehet erosivat. Eufeemios meni asuntoonsa piispan palatsiin.

Samana yönä oli Petroksella pitkä keskustelu kahden muun Roomasta tulleen miehen kanssa. Ateenassa oli niinä päivinä useita matkustajia tuosta suuresta maailmankaupungista, ja juonitteluja, jotka tarkottivat lähestyvää tärkeätä Rooman piispan vaalia, sommiteltiin siellä yhtä hartaasti kuin Konstantinopolissa ja Roomassa.

* * * * *

Eräänä pilvisenä ja sateisena iltana, kolme viikkoa ylläkerrotun kohtauksen perästä, nähtiin prokonsulin, Annæus Domitiuksen puoliso, hurskas Eusebia, kalpeana ja kauhistuneen näköisenä tulevan ulos pääkirkosta, istahtavan portaalin edustalla odottaviin vaunuihin ja ajavan pois.

Oli jo hämärä, ja kaduilta oli rankkasade karkoittanut melkein kaikki ihmiset.

Neljännestunnin perästä Eusebian lähdettyä pääkirkosta sen portti pantiin kiinni, ja parvi pappeja, huolellisesti kaapuihin kääriytyneinä, hiipi sieltä pois.

Yksi näistä papeista erosi toisista ja meni kiireisin askelin piispan palatsiin. Hänen kaapunsa alta olisi voinut tuntea mustatukkaisen Eufeemioksen kasvot, vaan ne olivat tavallista kalpeammat ja ilmaisivat syvää levottomuutta.

Kun hän oli saapunut palatsiin ja portinvartija avannut hänelle, kysyi hän äänellä, jonka koetti tehdä levolliseksi, oliko lääkäri hänen poissaollessaan käynyt piispan luona.

Portinvartija vastasi myöntävästi. Eufeemios kiirehti piispan lukuhuoneeseen.

Piispa Petros oli puolenpäivän aikaan, syötyään keveän aterian ja juotuaan pikarin vedensekaista viiniä, tuntenut pahoinvointia, joka kiihtyi niin nopeasti, että hänen oli täytynyt jäädä pois siitä salaa valmistetusta juhlallisuudesta, jonka illalla piti tapahtuman pääkirkossa, nimittäin Hermionen kasteesta.

Kun Eufeemios nyt astui lukuhuoneeseen, niin hänen isänsä piispa istui patjoilla varustetulla sohvalla sääret villapeitteeseen kääriytyneinä.

Eufeemioksen tullessa Petros antoi läsnä olevalle palvelevalle veljelle viittauksen poistua.

Eufeemios oli etusalissa riisunut vettä tippuvan kaapunsa ja esiytyi nyt siinä papillisessa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut yllään juhlallisessa toimituksessa pääkirkossa.

Eufeemioksen käytös oli tavallista nöyrempi, hänen päänsä kumarammassa, hänen katseensa epävarmempi, kun hän nyt katsahti piispaan. Sairaus oli Eufeemioksen lyhyen poissaolon aikana kiihtynyt nähtävästi. Petroksen kasvojen iho oli tuhkanharmaa ja syvät siniset renkaat olivat muodostuneet hänen silmiensä alle; mutta tahdon voima jännitti vielä veltostuvia juonteita, ja silmillä, vaikka olivatkin huomattavasti kadottaneet kiiltoaan, oli vielä luja, läpitunkeva ja käskevä katseensa.

— Kunnioitettu isä ja esimies, kuinka voit? kysyi Eufeemios levottomalla äänellä, seisahtuen oven suuhun ja pannen käsivartensa ristiin valkean, kultaisella ristillä koristetun messupaitansa päälle.

— Pahoin kyllä, vastasi piispa. — Lääkäri on vahvistanut todeksi arveluni, että tämä on ankarata vilustumista. Minä kävelin eilen paljain jaloin kirkon jääkylmällä lattialla. Siinä on syy. Vaan ankarien herrojen valta on lyhyt. Toivon huomenna olevani terve. Kuinka itse voit? jatkoi piispa, nähdessään kuinka kalpea Eufeemios oli. — Voitko sinäkin pahoin?

Ja odottamatta vastausta tähän kysymykseen hän lisäsi korkealla äänellä:

— Kasteentoimitus! Kuinka se on päättynyt?

— Kunnioitettu isä, sanoi Eufeemios, — minä tuon uutisen, joka … minua epäilyttää sitä sanoa…

— Mikä on tapahtunut? Mutkat pois! huudahti Petros. — Oliko tytöllä epäluuloja ja kieltäytyikö tulemasta?

— Ei, isäni, hän ei epäillyt mitään. Hän saapui kirkkoon jalon Eusebian seurassa…

— No niin, oliko sitte kutsumattomia katselijoita saapunut juhlallisuuteen? Sanoinhan, että asia oli pidettävä salassa ja että kirkon ovien piti olla kiinni, koska oli nähty, ettei hän ollut hyvällä suostuva kasteeseen.

— Isä, me tottelimme sanojasi. Lukuunottamatta jaloa Eusebiaa ja kahta todistajaa, ei ollut ketään muita kuin me papit saapuvilla, ja Hermione oli tuskin astunut kirkkoon, kun ovet suljettiin hänen takanaan…

— No niin, mikä on tapahtunut? huudahti Petros kärsimättömänä. — Hidas ihminen, pane siivet sanoihisi! Kerro kaikki järjestyksessä ja selvästi.

— Olin koettanut antaa hänelle oikean käsityksen kasteen todellisesta luonnosta, vaan sinä tiedät etteivät ponnistukseni saaneet mitään aikaan…

— Minä tiedän sen.

— Tahdoimme silloin antaa hänelle oikeuden ajatella asiasta mitä tahtoi, ja koetimme ainoastaan taivuttaa häntä vastaanottamaan kasteen kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa, vaikka hän saisikin sitä pitää paljaana ulkonaisena menona.

— Minä tiedän sen.

— Hän hylkäsi tämänkin ehdotukseni. Minä huomasin yleensä että hän oli kadottanut kaiken luottamuksen minuun ja kaiken kunnioituksen opetuksiani kohtaan, sen jälkeen kun meillä oli ollut keskustelu Kristuksen lähetyksen oikeasta merkityksestä. Koetin tehdä hänelle käsiteltäväksi, että Jumala Kristuksen kautta on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi irtautua perkeleen vallasta, ja että ihmissuku siis ennen Kristuksen tuloa oli pimeyden ruhtinaan vallassa. Hän hylkäsi tämän opin filosofisella kopeudella, sanoen sen halpamaiseksi opiksi, joka muka häpäisi sekä Jumalaa että järkeä. Niinä päivinä olivat hänen mielentilassaan itsepäisyys ja itseluottamus, nöyryys ja kaiho kummallisesti sekautuneina. Hänen silmänsä loistivat ja hänen suunsa hymyili, ikäänkuin ihastuksesta, kun hän puhui vapahtajasta; hän siunasi hänen nimeään ja suuteli hänen ristiään, vaan ei kuitenkaan tahtonut omaksua niitä oppeja, jotka kirkon isät, pyhän hengen valaisemina, ovat rakentaneet hänen evankelistojensa ja apostolittensa perustukselle. Sinä tiedät, että olen uskollisesti seurannut pyhän Paavalin ja sinun omaa varoitustasi, että kavahtaisin filosofiaa. En siis voinut väitellä hänen kanssaan. Mitä oli siis muuta tehtävää, kuin vetäytyä takaisin ja jättää tuo eksynyt nainen jalon Eusebian sisarellisen rakkauden haltuun?

— Tämän kaiken tiedän, sanoi Petros kärsimätönnä. — Nyt asiaan!

— Isä, sanoi Eufeemios, muistutan sinulle tätä, en suinkaan koetellakseni kärsivällisyyttäsi, vaan vierittääkseni päältäni puuhiemme surullisen, sanonpa hirmuisen ja aivan odottamattoman lopputuloksen…

— Mikä on siis tapahtunut? huudahti Petros, levottomuus selvästi nähtävänä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan.

— Sinun pahoinvointisi, joka Jumalan avulla on pian parantuva, esti sinut olemasta toivosi mukaan itse läsnä tämän päivän surullisessa toimituksessa. Me olimme määrätyllä ajalla koossa pääkirkossa, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eusebian vaunut seisahtuivat portaalin eteen. Hermione oli hänen seurassaan. Eusebialta oli vaadittu paljo vaivaa, ennenkuin sai Hermionen ehdotetulle matkalle, ja ajaja ajoi ikäänkuin sattumalta kirkon eteen. Alkoi silloin juuri sataa, ja tämä seikka auttoi Eusebiaa, kun hän ehdotti että haettaisiin suojaa aukiolevasta vaan tyhjästä kirkosta, missä he samalla voisivat suorittaa rukouksen.

— Eteenpäin, eteenpäin! huudahti piispa ja tarttui vieressään seisovaan pikariin, johon hänen lääkärinsä oli valmistanut hänelle maustimilla höystetyn virvoitusjuoman. Vaan hän laski taas pikarin kädestään ja sanoi:

— Sormeni ovat kuin hervaistut. Alan tuntea samaa jäävilua käsissä kuin jaloissanikin. Mitä nämä oireet tietävät? … Eufeemios, pane pikari suulleni!

Presbyteri kiirehti auttamaan Petrasta; vaan hänen kätensä vapisi huomattavasti.

— Isä, kuinka voit? hän kysyi, tuska äänessä.

— Huonosti … mutta jatka, ja anna minun taivaan nimessä kuulla kertomuksesi loppu!

— No niin, minun täytyy siis lyhyesti sanoa sinulle, hyvä isä, että kun Eusebia ja Hermione olivat tulleet kirkkoon, suljettiin ovet, kuten olit käskenyt. Me papit lähestyimme kunnioittavasti Hermionea. Minä sanoin olevan Jumalan sallimaa, että hän oli saapunut kirkkoon juuri nyt, kun olimme nousseet rukouksesta, jossa yhteisesti pyysimme Jumalalta, että Hermione, joka jo tunnusti Kristuksen herrakseen, saisi sydämensä avatuksi haluamaan sitä lähempää yhteyttä hänen ja hänen kirkkonsa kanssa, joka kasteen kautta saavutetaan. Hermione nähtävästi hämmästyi, sitä enemmän kuin Clemens oli läsnä ja surullisella äänettömyydellään nuhteli häntä hänen epäilemisestään. Eusebia syleili Hermionea ja pyytämällä pyysi häntä kuuntelemaan sanojamme. Ja kuitenkin, hyvä isä, hän pysyi kiellossaan…

— Ja sitte?

— Meidän täytyi ryhtyä viimeiseen keinoon, mikä oli tarjona. Lempeällä väkivallalla veimme hänet kastemaljan luo, ja juhlallisuus alkoi. Hän rukoili ja vaikeroi sokeudessaan, vaan me rohkaisimme mielemme, ja kun hän alkoi ääneensä huutaa apua, täytyi meidän saada hänet vaikenemaan liinalla, joka tungettiin hänen suuhunsa. Pyhää toimitusta olisi sitte suoritettu esteettä, ellei onneton Clemens olisi sitä häirinnyt. Sekavassa mielentilassa kun on, oli hänessä syntynyt säälin tunne tuota vastahakoista kohtaan. Hän tahtoi vapauttaa häntä, epäilemättä luullen hänelle tehtävän jotain pahaa. Meidän täytyi laittaa hänet kirkosta pois. Sen jälkeen, hyvä isä, suoritettiin toimitus ja Hermione sai kasteen Isän, Pojan ja pyhän Hengen nimeen. Kuka olisi aavistanut, että paha henki, jota kasteessa manataan pois, niin nopeasti taasen oli valtaava kastetun sielun ja houkutteleva hänet kauheaan itsemurhaan!

— Itsemurhaan! Mitä sanot? huusi Petros ja tahtoi nousta seisoalleen, vaan vaipui takaisin sohvaan.

— Voi, isäni! Pyhiä kaavasanoja ei vielä oltu luettu loppuun, kun Hermione äkillisellä voimanponnistuksella irroitti itsensä niiden käsistä, jotka pitelivät häntä kiinni, tempasi styyloksensa (piirtimensä) vyöltään ja työnsi sen poveensa.

— Oi!

— Hän vaipui lattialle, veri syöksähti ulos hänen haavastaan, kaikki seisoimme hämmästyneinä ja neuvottomina hänen ympärillään, ja kun vihdoin olimme tointuneet ja kiiruhdimme pidättämään pakenevaa elon kipinää, niin se oli jo poissa. Isä, Hermione ei ole enää elävien joukossa.

Äänettömyys seurasi hetkeksi näitä sanoja. Piispa oli nähtävästi levottomissa ajatuksissa.

— Huolestuttava tapaus, hän sanoi, — joka tulee herättämään vastenmielistä huomiota ja jota viholliseni tulevat käyttämään vahingoittaakseen minua. He toimittavat asian molempien keisarien korville ja asettavat sen perintökysymyksen yhteyteen. Tapausta ei käy salaaminen. Eufeemios, mene kamariisi ja laadi heti kaikella älyllä, mikä sinulla on, kohtauksesta kertomus, joka lähetetään patriarkka Eudoksokselle ja hänen kauttaan saatetaan keisarin tiedoksi. Tapausta selittäessäsi sinun tulee lähteä siltä näkökohdalta, että molemmat sisarukset Clemens ja Hermione olivat äidin puolelta perineet taipumuksen mielipuolisuuteen; että tämä tauti jo aikoja sitten on puhjennut ilmi veljessä, vaan että sitä sisaressa on havaittu ainoastaan hajanaisista oireista, joiden viimeinen ja valitettavasti aivan odottamaton ilmaus itsemurha oli. Tämä on minun oma käsitykseni, ja pidän sitä hyvin perustettuna. Kerro erityisesti myöskin että Hermione vapaaehtoisesti meni kasteelle, päin vastoin kuin mitä pahansuovat huhut ovat ruvenneet levittämään. Hänen käytöksestään kastetoimituksessa ei suinkaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että minun mielipiteeni tässä kohden on väärä. Hän rakasti jo Kristusta liian lämpimästi, ettei olisi ikävöinyt sitä armontoimitusta, josta tässä on kysymys, ja jolle hän sai vapaasti antaa minkä merkityksen tahansa. Aikaisin aamulla tulee kertomuksen olla valmis, niin että se heti sen jälkeen voidaan lähettää Konstantinopoliin. Mene nyt työhösi!

Eufeemios loi vielä aran, mutta tutkivan silmäyksen Petroksen kasvoihin, joille äskeisen tapauksen herättämät mielenliikkeet eivät olleet voineet nostaa vähintäkään punaa. Presbyteri kumarsi syvään ja poistui.

Hetkisen kuluttua tästä keskustelusta piispan tila oli niin arveluttava, että täytyi uudestaan lähettää noutamaan lääkäriä. Kylmä, jota Petros tunsi säärissään ja käsivarsissaan, levisi leviämistään hänen jäseniinsä. Lääkäri käytti turhaan lämmittäviä juomia ja voimakasta hierontaa. Palatsissa asuvat papit kokoontuivat esimiehensä ympärille ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huolenpitoa. Innokkain kaikista oli Eufeemios. Lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Sairas uskoi sen myös ja olisi uskonut sen, vaikka koko maailma olisi vakuuttanut toisin, sillä hän tahtoi elää ja piti mahdottomana, että hän kuolisi nyt, kun hän oli päässyt onnellisesti ajamiensa tuumien perille ja oli valmis tarttumaan Rooman käyräsauvaan, joka hänen kädessään oli muuttuva maailman valtikaksi.

Hän ei aavistanut, että ne viholliset ainekset, jotka vähitellen sekaantuivat hänen suoniensa vereen, eivät olleet muuta kuin muutamia pisaroita samaa nestettä, jolla hän oli nukuttanut oman isänsä Simoonin, jota sanottiin pylväspyhimykseksi, kuolemankaltaiseen horrostilaan, mistä hän sitte tulistetun raudan avulla auttoi hänet henkiin takaisin.

Eufeemios oli osoittautunut kirkon kuuliaiseksi pojaksi. Kuuliaisuus olisi ollut epätäydellinen eikä miksikään hyödyksi, jos hänen tarkoituksensa olisi ollut herättää Petros kuolleista, kuten tämä herätti Simoonin.

Kesken kaikkea huolenpitoa, jota osoitettiin piispan persoonalle, ilmoitettiin, että Roomasta oli saapunut lähetystö, joka pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä ilmoitus vaikutti Petrokseen ihmeellisesti; hänen kasvonsa vilkastuivat, hän tunsi verensä virtaavan suonissaan lämpimänä kuin ennenkin. Hän käski siirtää itsensä lukukamarista vastaanotto-huoneeseen ja määräsi papit, joiden piti olla hänen ympärillään, sekä sääsi kuinka lähetystö oli vastaanotettava, kun se oli tullut piispanpalatsiin.

Tunti sen jälkeen palatsin ovet aukenivat lähetystölle, jossa oli pappeja, ylhäisiä maallikoita, näiden joukossa yksi senaattori, kaikki loistavissa virkapuvuissa.

Pitkän tervehdys- ja onnittelupuheen perästä lähetystön puheenjohtaja antoi Petrokselle seurakunnan kutsumus kirjeen, jossa pyydettiin häntä ottamaan vastaan se virka, johon seurakunnan piispanvaalissa ilmaisema tahto oli hänet kutsunut.

Petros vastasi puheeseen muutamin sanoin, joiden lausuminen vaati häneltä suuria ponnistuksia. Hänen tilansa teki välttämättömäksi lyhentää juhlamenoja. Lähetystö vetäytyi takaisin, sittenkun sen jäsenet oli kutsuttu seuraavaksi päiväksi piispan pöytään.

Vieraiden mentyä piispa käski taas muuttaa itsensä lukukamariin, johon Eufeemios hänen käskystään jäi hänen luokseen.

Lamppu paloi synkässä huoneessa, ja sade ruoski sen ainoata ikkunaa.

Eufeemios heittäytyi polvilleen Petroksen eteen, onnitteli häntä, että oli saavuttanut sen korkean paikan, johon hänen suuret ominaisuutensa hänet oikeuttivat, paikan, jonka haltijaa syystä saattoi pitää Kristuksen seuraajana, vaan surkutteli samalla itseänsä, virkaveljiänsä ja Ateenan seurakuntaa, jotka nyt olivat peruuttamattomasti tuomitut kadottamaan rakastetun isän.

Näytti melkein siltä kuin Eufeemioksen silmissä olisi ollut kyyneleitä. Hän tarttui Petroksen käteen ja suuteli sitä, vaan häntä pöyristytti ja hän vaaleni, kun huomasi sitä kuolonkylmyyttä, joka kohtasi hänen huuliaan.

Petros ei vastannut hänelle. Jokainen sana olisi ollut hänelle vaivaksi, ja nyt hänen sielunsa oli vaipunut ajattelemaan sitä valtaa, joka oli pantu hänen käteensä, valtaa jonka maailmaa pakottavasta suuruudesta ei kellään muulla kuin hänellä ollut aavistusta.

Hänellä itsellään oli siitä enemmän kuin aavistus. Hän tunsi tämän vallan. Hän näki keinot ja päämäärän selvinä silmissään.

Petros tarkasteli ajatuksessaan sitä elämänrataa, jonka hän omin voiminsa oli raivannut, niistä päivistä lähtien, jolloin hänen nimensä oli Simmias ja hän oli halveksittu, oppimaton orja pakanallisessa talossa, tähän hetkeen saakka, jolloin hän kaikessa kunnianhimossaan ei olisi tahtonut vaihtaa paikkaa roomalaisen maailman itsevaltiaankaan kanssa.

Tämä silmäys elämään, jonka oli suunnittanut yksi ainoa valtaava ajatus ja joka järkähtämättä oli raivannut tiensä pelottavien esteiden ylitse saavuttaaksensa omaa kerran määrättyä päämääräänsä, oli kyllä omiaan täyttämään hänet ylpeydellä; vaan mitä tämä tunne, joka kohdistui loppuvaiseen, pian katoavaan olentoon, olikaan huimaavan tulevaisuudenaatteen rinnalla: hän ajatteli valtaa, jonka hän oli kehittävä kukalle, järjestelmää minkä hän oli luova vielä järjestymättömistä alkuaineista, valtaa, järjestelmää, joka oli elävä häntä itseään kauemmin ja, rakennettuna ihmissuvun holhonalaisuuden ikuisille perustuksille, ulottava valtikkansa yli kaikkien aikojen.

Tässä katselussa oli demoonillinen hurmaus, joka hetkeksi saattoi kääntää Petroksen huomion niistä uhkaavista oireista, joita tuntui hänen ruumiillisessa majassaan. Vaan nämä esiytyivät viimein niin selvinä ja voimakkaina, että alkoivat ahdistaa hänen tietoisuuttaan, riistivät sen irti innostuttavista tulevaisuuden kuvista ja kiinnittivät sen läsnäolevaan todellisuuteen. Petros tunsi kuinka kamala kalmankylmyys levisi leviämistään hänen ruumiissaan. Hänen säärensä ja käsivartensa olivat hervottomat ja tunnottomat. Hän kääntyi Eufeemioksen puoleen ja käski häntä sanoilla, joille hänen ponnistuksensa eivät voineet antaa kuin kuiskauksen voiman, tuomaan kuvastimen. Mustatukkainen presbyteri kiirehti täyttämään käskyä.

Läheisen lampun valossa Petros katseli muotoaan kuvastimessa ja vavahti taaksepäin kuin aaveen nähtyään. Hänen kasvojensa iho vivahti siniselle, ja niiden piirteet olivat niin veltot, että hän tuskin saattoi tuntea itseään. Äkkiä nousi ajatus kuolemasta hänen sieluunsa ja pani ne hermot, jotka eivät vielä olleet puutuneet, vapisemaan kauhusta. Hän koetti tukeuttaa tätä ajatusta. Kuolla nyt, jolloin hänen elämänsä oikeastaan piti alkaa, sehän olisi jotakin käsittämätöntä, olisi julmaa kohtalon pilaa, järjetöntä jumalallisen järjen leikkiä, siis mahdottomuus.

Petros kutsutti lääkärin, joka oleskeli palatsissa. Kun tämä Hippokrateen ja Galenuksen määräysten mukaan alkoi uudestaan tutkia sairaan tilaa, tarkasti Petroksen silmä tuskallisesti hänen kasvojaan, päästäkseen selville hänen oikeasta ajatuksestaan sairauden luontoon ja päättymiseen nähden.

Eskulaapi oli vaiti, vaan näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta. Hän ei ollut kirjoissaan lukenut mistään tämänkaltaisesta tapauksesta. Vaan hän ei enää hetkeksikään epäillyt, ettei sairas nopeasti lähestynyt loppuaan.

Petros luki kaiken tämän hänen kasvoistaan, ja kuoleman tuska palasi taistellakseen tahdon kanssa, joka vaati elämään, ja epäilyksen kanssa, joka väitti mahdottomaksi kuolla sellaisella hetkellä.

Tällä hetkellä Clemens astui lukuhuoneeseen. Hän seisahtui ja näytti vaivoin tuntevan Petrosta. Vaan päästyään selville siitä, että tuo kuolemankaltainen haamu oli hänen kasvatusisänsä, hän heittäytyi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviaan ja puhkesi haikeihin valitushuutoihin.

Lääkäri ja Eufeemios kiirehtivät poistamaan onnettoman nuorukaisen, jonka käytös nähtävästi enensi Petroksen levottomuutta. Sen jälkeen sairas riisuttiin ja pantiin vuoteelle. Hän koetti antaa tiedoksi, ettei hän sitä tahtonut, vaan hänen kielensä oli halvattuna ja hänen leukapielensä lyijynraskaat ja liikkumattomat. Palatsissa asuvat papit saivat tunnin kuluttua Eufeemiokselta tiedon, että piispan tila oli sangen arveluttava. He kokoutuivat hänen vuoteensa ympärille ja ryhtyivät, kun lääkäri oli ilmoittanut että piispan kuolema oli lähellä, niihin juhlallisiin menoihin, joita tavallisesti toimitettiin kuolevan luona. Vahakynttilöitä sytytettiin, läsnä olevat polvistuivat, ja Eufeemios alkoi hartaalla äänellä lukea tavallisia kuolinrukouksia. Petros näki ja kuuli vielä, mitä hänen ympärillään toimitettiin, vaan hän voi ainoastaan katseellaan ilmaista sitä harmia, jonka koko menettely hänessä herätti. Kun hänen käsivartensa pantiin ristiin rinnalle, niin hän koetti, vaikka turhaan, vetää niitä takaisin. Vaan kun hän viimein tunsi, kuinka jääkylmyys tunkeutui hänen rintaansa ja läheni hänen sydäntään, niin hänen tietoisuutensa, niin kauan kun se vielä oli vaikuttamassa, supistui yhteen tunteeseen: että kuolema välttämättömänä lähestyi ja ettei tahto kyennyt sitä pidättämään. Kohtalon leikki, järjetön tai ei, oli todellisuus. Se oli hervaissut hänen jalkansa, vietyään sen Pietarin istuimelle, hervaissut hänen kätensä, koottuaan siihen maailman ohjakset.

Vielä muutama silmänräpäys itsetietoista elämää, jonka aikana kuvitusvoima loihti esiin pylväsmies Simoonin ja erään pullon kuvat — sen pullon jolla pylväsmies oli vajotettu kuolemankaltaiseen horrostilaan; — vielä yksi ajatus, katkera ja hirmuinen, jonka juuri tämä kuvittelunleikki herätti, ajatus kilpailijain juonista, myrkyistä ja horrosjuomista — ja viimeinen elon merkki oli kadonnut. Petros makasi ruumiina, jäsenet jäykkinä ja silmät sammuneina. Lääkäri pani kätensä hänen sydämelleen ja ilmoitti että hän oli kuollut.

Eufeemios kumartui vainajan ylitse ja sulki hänen silmänsä.

Kahden päivän perästä juhlallinen ruumissaatto asteli verkalleen pääkirkolle, jonka hautaholviin homoiuusialainen piispa laskettiin. Jos joku seuraavana yönä olisi avauttanut lyijyisen kirstun, johon hän oli pantu, ja työntänyt tulisen raudan hänen lihaansa, niin maailma olisi ehkä nähnyt uuden ylösnousemuksen kuolleista.

Patriarkka Eudoksos ja se kilpailija, joka Petroksen kuoleman kautta oli päässyt Rooman piispanistuimelle, julistivat hänet yksimielisesti pyhimykseksi. Hurskasten uskovaisten palvelemana ja heidän esirukoilijanaan hän on merkitty pyhimysten joukkoon nimellä Ateenan pyhä Petros.

Eufeemios tuli hänen seuraajakseen Ateenan piispanistuimelle ja on mainittava yhtenä niistä isistä, jotka suurissa kirkonkokouksissa innokkaimmin ja tehokkaimmin olivat osallisina niiden uskonkappaleiden kehittämisessä, jotka yhä vielä pidetään ainoina oikeina.

Eufeemioksen täytyi eläessään nähdä se aika, jolloin homoiuusialaisuus keisarillisen julistuksen kautta alennettiin arvossa vääräuskolaiseksi ja jumalattomaksi opiksi. Eufeemios ei voinut pelastaa homoiuusialaisuutta, vaan pelasti itsensä kääntymällä homouusialaisuuteen, jonka jälkeen — tämä olkoon myös mainittu — hän yhtyi uusien uskonveljiensä ponnistuksiin, he kun ryhtyivät tulella ja miekalla hävittämään hänen entisen erehdyksensä puolustajia.

Kryysanteuksen onneton poika oli Eufeemioksen hurskaan innon uhrien joukossa. Clemens raukka oli mielipuoli ja homoiuusialaisuus oli hänessä piintyneenä päähänpistona. Häntä ei voitu kääntää; hänen täytyi kuolla.

Teodooros oli Italiasta lähtenyt Afrikkaan. Luopumalla pappispuvustaan ja ottamalla toisen nimen hänen onnistui välttää vainoa, vaan hän olisi täysin ansainnut tulla "kirkon ja tunnustuksen yhteyden" tunnustajain uhriksi, sillä hän eli ja vaikutti siunauksekkaasti Kristuksen hengessä aina vanhuuteensa asti ja on yhtenä renkaana siinä protestanttien sarjassa, joka aikojen läpi jatkuu siihen tapaukseen asti, jota sanotaan uskonpuhdistukseksi ja joka etuvartio-otteluna alusti tulevaisuuden suurta taistelua Kristuksen seurakunnan ja pappiskirkon välillä.

Muutamia vuosia Kryysanteuksen kuoleman jälkeen vyöryivät kansainvaelluksen aallot jo roomalaisen valtakunnan ylitse, ja barbarien joukot seisoivat Ateenan ja Rooman porttien edustalla. Keskiajan tuhatvuotinen yö laskeusi maailmaan. Uusi päivä on tullut. Antiikkisuus ja kristinusko sulautuvat toisiinsa. Niiden totuudet yhtyvät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se asia, jonka edestä viimeinen Ateenalainen taisteli epätoivoisen taistelun — valtiollisen, uskonnollisen ja tieteellisen vapauden asia — taistelee yhä vielä, mutta ei enää epätoivoisena vaan voitosta varmana.

VIITESELITYKSET:

[1] Sillä nimellä roomalaiset pelaajat kutsuivat alhaisinta heittoa noppapelissä.

[2] Paimenrunoudessa tavattavia paimentyttöjen nimiä.

[3] Teokritos.

[4] Stoalainen filosofia vaati ankaria hyveitä, taisteli kaikkia veltostuttavia tunteita vastaan ja opetti halveksimaan kipuja sekä säilyttämään mielen rohkeutta kaikissa elämän vaiheissa.

[5] "Uskon, koska se on vasten järkeä", — lausunto, jota sanotaan kirkkoisä Tertullianuksen lausumaksi, vaikk'ei sitä tosin sananmukaisesti siinä muodossa ole löydetty hänen kirjoituksistansa.

[6] Sapphoo.

[7] Kristillinen kirkko on kertomuksemme aikoina jakaantuneena pääasiallisesti kahteen puolueeseen, jotka vainoovat toinen toistansa. Ne ovat Homouusialaiset ja Homoiuusialaiset. Romaaninkirjoittajan syy ei ole, että näitä puolueita lukijan silmissä erottaa vaan pikkuinen i, vaan näin ollen on anteeksi annettavaa sanansaivertelemista, jos hän pyytää lukijan ottamaan huomioonsa tämän erotuksen, joka muuten helposti luiskahtaa silmistä, ettei puolueita, heille molemmille harmiksi, sekoitettaisi keskenänsä. Olisin tosin voinut edellisiä kutsua oikeauskoisiksi, johon nimeen heillä on voittajan oikeus, ja nimittää jälkimäisiä Puoli-Areiolaisiksi. Vaan voiton alttari on kaikeksi onneksi revitty maahan, eikä kenenkään ole velvollisuus uhrata sen raunioille.

[8] Kertomus löytyy Pluutarkoksen kirjoituksissa.

[9] Tacitus.

[10] Pluutarkos.

[11] Katso nuoremman Fichten teoksia!

[12] Eräässä jälkimaailmalle säilyneessä teoksessa.

[13] Roomalaiset määräsivät vuosilukunsa ilmoittamalla ketkä olivat kunakin vuonna konsuleina. Suom.

[14] Kreikan kielessä seuraavan kaavalauseen sanojen alkukirjaimet: "Jesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja" muodostavat kala sanan ( Ichthys ).

[15] Rakkaus voittaa kaikki; mekin totelkaamme rakkautta.

[16] Orja, jonka toimena oli temmata pois ihokarvat.

[17] "Crucifixus est Dei filius; non pudet, quia pudendum est. Et mortuus est Dei filius; prorsus credibile est, quia ineptum est. Et sepultus resurrexit; certum est, quia impossibile est."

[18] Noin kello 5, roomalaisen laskun mukaan, joka siihen aikaan monien muiden roomalaistapojen keralla oli tullut käytäntöön Kreikassa.

[19] Kaiku.

[20] Gojim olivat kaikki paitsi Juutalaiset.

[21] Javan, raamatussa Helleenein kantaisä.

[22] Helvettiin.

[23] Platoonista.

[24] Prooteus oli Kreikkalaisten jumalaistarussa merijumala, joka voi muuttaa itsensä mihin muotoon tahansa. Suom.

[25] Roomalaisissa amfiteatteri-näytännöissä oli tapana, että miekkailija, joka oli joutunut allekynsin, rukoili etusormi pystyssä armoa katselevalta kansalta. Jos katsojat vaativat hänet säästettäväksi, niin he pitivät peukalot käsiin puserrettuina; vastakkaisessa tapauksessa ojennettuina.

[26] Seileenos oli Kreikkalaisten jumaluustarustossa viininjumalan kasvatusisä ja seuralainen, jota tavallisesti kuvattiin isomahaiseksi, kaljupääksi, juopuneeksi vanhukseksi.

[27] Roomalaiset mässääjät käyttivät sitä keinoa, voidakseen uudestaan jatkaa juominkia.

[28] Homeeros.

[29] Sellaisia ihmetöitä kuin tässä kerrottu tietää historia valitettavasti liiankin monta. Kirkkoisä Augustinus lausui mielipahansa siitä, että papisto hänen aikanaan liian ahkerasti osotti taitoaan herättää kuolleita, ja kehotti heitä siitä luopumaan, koska sellaisten ihmetöiden tarkoitus, oikean opin totuuden todistaminen vääräuskolaisuutta ja pakanuutta vastaan, oli jo saavutettu.

[30] Niinpä Ovidius sanoo, että ihminen on "kaikkea ohjaavien jumalien kuva", "jumalallisesta siemenestä syntynyt olento."

[31] Hymenaios = häälaulu olennoituna.