Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VIIMEINEN ATEENALAINEN

Kirj.

Viktor Rydberg

Tekijän luvan saanut suomennos ["Den siste Atenaren", suomennosta korjannut O. E. Tudeer; runot suomentanut Kaarlo Forsman].

Otava, Helsinki, 1905.

SISÄLLYS:

Ensimäinen kirja.

1. Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten
2. Kohtauksia torilla
3. Delfoi. Oraakelintiedustelijat
4. Kryysanteus
5. Hermionen yö temppelissä
6. Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa
7. Petros
8. Pylväspyhimys
9. Filosofin koti
10. Filosofin koti (jatko)
11. Rahel
12. Murhenäytelmän alku
13. Murhenäytelmä
14. Kemut
15. Muuan ylösnousemus kuolleista
16. Uuden keisarin hallitessa

Toinen kirja.

1. Vuoden kuluttua
2. Petros ja Baruk
3. Teodooros
4. Yhtymys
5. Epäilijä
6. Karmides ja Rahel
7. Clemens ja Eusebia
8. Kryysanteus löytää poikansa
9. Henki ja liha
10. Myroon luona
11. Ruumishuone
12. Häät
13. Jälkeisenä päivänä
14. Suunionissa
15. Suunionin sota
16. Loppu

Viiteselitykset

ENSIMÄINEN KIRJA

ENSIMÄINEN LUKU.

Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten.

— Kuinkas onkaan, Karmides: onko viinin jumalalla mitään poikaa?

— Toden totta, Olympiodooros, on helpompi saada selkoa Ateenan koirien kuin Olympoksen jumalien sukuluetteloista. Minkä tähden sitä kysyt? Aiotko ruveta jumalaistarustoa tutkimaan?

— En, Zeus auttakoon, sitä en ole koskaan ajatellut. Sen jätän Kryysanteuksen ja hänen kauniin tyttärensä tehtäväksi. Arvelen vaan, että jos sellainen poika on olemassa, niin vielä tänä päivänä sepitän laulun hänen kunniakseen. Hänen liikanimensä ovat jo valmiit: aamukohmelon antaja, haluttomuuden ja katumuksen jumala, Olympoksen ohimoseppä. Oi, hyvä Karmides, ellei tämä surkea jumala ole vielä syntynyt, niin hän mahtaa pian tulla ilmoille, tai kenties hän suvaitsee, kuten isänsäkin, syntyä uudestaan: minun pääni, sen tunnen, on hänet synnyttävä.

— Miksei? Synnyttihän Zeuskin viisaudenjumalattaren päästään; minkä tähden siis ei Olympiodooros…

— Vallan niin. Enkä ihmettele, jos ohimoseppä, kuten jumalatarkin, astuu ulos täysissä tamineissa ja hämmästyttää alasin kainalossa ja vasara kädessä maailmaa.

— Älä ole milläsikään, ystäväni! Aamuilma kyllä poistaa nuo jumalaistarulliset mielikuvitukset. Kuinka raitis tuuli käy mereltä! Suloista on sitä hengittää.

— Aa!… Olet oikeassa. Aamuhetki on ihana — siinäpä luonnontieteellinen havainto, joka minun täytyy ilmoittaa ystävilleni. Kuinka pitkä varjo on?

— Torikaupan aika loppuu heti, vastasi Karmides, tähystellen tottunein silmin auringon korkeutta kaukaisen, jyrkkärinteisen Lykabettos-vuoren yli. — Lähdemmekö torille? Sinne mentäessä voimme poiketa Lyysiin luo ja juoda pikarillisen jäällä sekoitettua lesbolaista viiniä.

— Oivallinen ajatus. Sepä on huojentava synnytystuskiani. — Hoi
Karmides! Kylvä ennemmin kultiasi jonkun Danaen helmaan kuin kadulle!
Pudotit sormuksen. Tuossa se on jaloissasi.

— Ah! Rahelin sormus! Jonka juutalaistyttöseni antoi lempensä vakuudeksi! sanoi Karmides itsekseen, otti sormuksen kadulta ja kiinnitti sen kultaisiin kaulaketjuihinsa. — Ylistetyt olkoot terävät silmäsi, Olympiodooros! En olisi tahtonut kadottaa tätä aarretta kappadokialaisen Akilleus-oriini hinnasta.

— Minä ymmärrän sinua, sinä uusi Alkibiades. Oi, sinä kolminkertaisesti onnellinen ystävä! Sinä joit viime yönä kuin krotoonilainen Miloon, vaan viini vaikuttaa sinuun kuin kastepisara ruusuun: aamun tullen olet vain sitä reippaampana, sitä säteilevämpänä. Kuinka olikaan? Eikö kunnon isäntämme, prokonsuli, tuo falernolainen viinisäkki, lopulta nukertunut pöydän alle? Minun yölliset muistoni ovat kuin varjot jotka liehuvat Leete-joen rannalla.

— Sinä muistat vallan oikein. Mutta älä pilkkaa kunnon Annæus
Domitiusta! Hän on merkillinen mies…

— Niin, hänellä on merkillinen onni noppapelissä.

— En nyt tarkoita sitä ominaisuutta…

— Voittiko hän viime yönäkin?

— Vain hiukan. Minun huvipurteni täytyi laskea purjeensa, kun tuli muutamia caniculae,[1] joiksi hän niitä sanoo.

— Vain hiukanko? Sinun komean huvipurtesi! Onpa sinun mielenlujuutesi ihmeteltävä, Karmides; mutta sinulla onkin kultaa antava Paktoolos ammentaaksesi. (Olympiodooros lisäsi itsekseen: Hänen kuvavirrastansa mahtaa kulta pian olla loppuun huuhdottu. Voi minua! Mistähän ensi vuonna löydän toisen Karmideen?)

— Se, jota prokonsulissamme ihailen, — jatkoi Karmides, — on hänen kykynsä hallita itseänsä. Ne kahleet, joihin viinin jumala kietoo semmoisen miehen, ovat kukkaköynnöksiä, jotka hän saattaa repiä rikki, milloin tahtoo. Viime yönä hän oli pitkällään sohvalla, pikari oli pudonnut hänen kädestään ja seppele liukunut alas hänen nenälleen, hänen silmänsä olivat puoleksi kiinni ja hänen kielensä rallatti veltosti lyydialaisen huilun sävelten mukaan, koettaen mitä naurettavimmalla tavalla seurata sen lirityksiä. Silloin ovenvartija ilmoitutti, että oli tullut keisarillinen sanansaattaja. Kunnon Annæus Domitius kimposi ylös kuin jousi, pani seppeleen pois päästään, järjesti manttelinsa ja astui majesteetillisin askelin vastaanottohuoneeseen, jossa sai kirjeen, luki sen alttarilampun valossa ja päästi sanansaattajan luotaan, — ja sitten hän palasi juominkia jatkamaan.

— No, entäs kirjeen sisällys?

— Oh, sitäkin kysymystä! Mene Egyptin sfinksin luo ja urki, jos taidat, luonnon arvoitusta!

— Minä arvelen, että Julianus…

— Vaiti! Älä lausu sitä nimeä! lausui Karmides ja katsahti ympärilleen.

— Kirottu ohimoseppä!… Kuinka olikaan, Karmides: eikö minua kutsuttu täksi päiväksi sinun maataloosi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin sinun jumalallisesta suustasi kuullut jotakin viheriöistä puista ja Britannian ostereista.

— Vallan niin.

— Entä Myroo ja Praksinoa?

— Ne tulevat mukaan.

— Ihanata!

— Ja muutamia muita sinun ystäviäsi olen luvannut tavata tunnin kuluttua torikaupan jälkeen Akropoliin portaiden ääressä.

— Hyvä!

— Et saa odottaa mitään erinomaista, Olympiodooros. Kaikki on käyvä yksinkertaisesti ja maalaiseen tapaan.

— Oivallista! minä kaihoan juuri luontoa ja viattomuutta. Tyytyväisenä olen keritsevä sinun lampaitasi ja kaitseva sinun härkiäsi ja juova vettä samasta lähteestä kuin sinun paimenesi. Vesi, jumalallinen juoma! Minä vihaan … ai, tuo kirottu ohimoseppä! … kaikkia muita juomia paitsi vettä. Tällä hetkellä huomaan todellisen kutsumukseni. Minusta tulee paimen — uusi Dafnis. Sinun täytyy sallia jonkun Tesiyliin, tai Amarylliin[2] perehdyttää minut juustonvalmistuksen salaisuuksiin, hyvä Karmides. Minä halveksin sivistystä ja riennän luonnon äidinhelmaan. Onhan Apolloonkin ollut paimen; Paris samoin: niinpä myös oli

poika, jot' itse Kypris Frygian metsässä seuras: metsälle uskoi tää ilojansa ja myös surujansa; paimenna Endymioon veti karjansa kanss' sulounta, kun rusosuutaan suutelemaan tuli taivolta Kuutar; paiment' itkevi Rheea, ja kas! Salamoitsija itse kotkana kierteli Iidan huippua paimenen vuoksi.[3]

Minkä tähden ei Olympiodooroskin voisi mieltyä käyräsauvaan ja paimenpilliin? Mutta kuuleppas, kunnon Karmides! Onko sinulla siellä Arkadiassasi turkinpyitä, tappelukukkoja ja pelilaatikoita?

— Ole huoleti. Minä vähän tiedän, mitä luontoperäinen elämä vaatii.

— Tiedätkös, ensi kilpa-ajoissa saa minun Bellerofoonini esiintyä. Se on hopean hohtava, kiharaharjainen, ruumiinrakenteeltaan luotu ilmaa halkaisemaan kuin nuoli. Mitähän sinä arvelet? Minä uskallan sen kilpailuun prokonsulin traakialaisen oriin kanssa.

— Sen voit hyvin tehdä.

— Niin toivon.

Molemmat nuorukaiset olivat nyt saapuneet Lyysiin seurustelusalin edustalle. Se oli noita Ateenalaisten suosimia, maalauksilla koristettuja tyyssijoja, joita kaupungissa oli enemmän kuin vuodessa päiviä. Siellä oli jo väkeä kosolta; toiset astelivat keskustellen pylvässuojamassa, toiset istuivat sen edustalla, palkistosta ripustetun auringonteltan varjossa, nauttien aamiaistaan, viiniin kastettua leipää. Kun Karmides ja Olympiodooros olivat virkistäneet itseään pikarillisella lesbolaista, jäällä viilistettyä, he ohjasivat matkansa torille.

Siellä oli vilkas tungos, sillä Akropolis-vuoren ja sen temppelien varjo kävi yhä lyhyemmäksi ja vinommaksi ja muistutti siten ostajille ja myyjille, että aika lähestyi, jolloin heidän täytyi poistua torilta. Punalakkiset ja lyhytmekkoiset kalastajat haaviskelivat siirrettävistä kalasäiliöistään hypähteleviä tonnikaloja, huutaen suurella äänellä, että nyt oli täysikuu ja tavara parasta. Pikkukauppiaat juoksentelivat ympäri tavaranäytteitä mukanaan; nuoret tytöt tarjoilivat kukkakimppuja, seppeleitä ja köynnöksiä, kulkien pitkien vaunurivien välissä, joissa — sillä aikaa kuin niiden vetäjät, muulit ja pienet virkut attikalaiset hevoset, söivät rehujansa niiden takana — sitruunat, persikat, viikunat, sipulit ja kaalikset houkuttelivat silmää puoleensa. Toisista vaunuista puristettujen viinisäkkien sisällys virtasi suihkuna ostajien astioihin. Vähän matkaa siitä, juuri Tori-Hermeen suuren kuvapatsaan ympärillä, siis samassa paikassa kuin Aristofaneenkin päivinä, kaupittelivat liha- ja makkaramiehet pilarien ja köynnöksien muotoon asetettuja tavaroitansa, joiden ympärillä ostajia vilisi. Näiden joukossa rikkaiden orjat pitivät suurinta ääntä, sillä täällä, jos missään, määräsi kukkaron paino henkilön arvon. Kaupat tehtyään orja poistui, täysinäinen kori pään päällä; köyhä vapaasukuinen kansalainen taas hiipi matkaansa, niukasti punnittu palanen manttelin alla, onnellisena, jos ei mikään reikä manttelissa ilmaissut puhdasrotuisen Ateenalaisen alennustilaa. Kauempana, missä tungos oli vähempi, seisoivat kipsitehtailijat, savenvalajat ja lasikauppiaat keskellä osaksi tositaiteellisia teoksiansa; ja vielä etäämpänä vilkkaimmasta ihmisten vilinästä, — kunniaportin ympärillä, jonka piti muistuttaa Kassandroksen ratsuväen tappiota — oli loistavia myymälöitä, joissa saariston ja Aasian kallisarvoiset kankaat, Arabian ja Indian suitsutusaineet ja voiteet, juveeliteokset ja ylellisyystavarat kaikenlaiset houkuttelivat luokseen hienosti puettuja ostajia kumpaakin sukupuolta.

Karmides ja Olympiodooros, jotka, ennenkuin heidät tapasimme, olivat jo ennättäneet kylpeä ja käydä hiustenkähertäjällä, yhtyivät nyt toisiin nuoriin keikareihin, jotka, ollen jonkun kummallisen sallimuksen määräyksestä hereillä näin varhain aamupäivällä ja pyrkien vain lisäämään tungosta ja tyydyttämään uteliaisuuttaan, tungeskelivat kauppoja hierovien ryhmien lävitse, milloin nyökäyttäen päätään jollekin sievälle tytölle Skamboonidain kaupunginosasta, milloin tarkastellen kaupaksi tuotuja naisorjia, joita tänne oli koottu suuri joukko eri maista. Niissä saattoi silmä vapaasti katsella kaikkia naisellisen hempeyden vivahduksia, mustasta etioopilaistytöstä punehtuvaan syyrialais-impeen saakka. Maksoipa vaivan, ainakin siihen tottumattomalle, katsella kauppamiehiäkin. Kirjavassa vilinässä satojen muiden joukossa näkyi hoikka, vilkas Aleksandrialainen, joka, vaikka oli syntynyt pyramidein juurella, kävi muinaishelleeniläisessä puvussa ja tahtoi johtaa syntyperänsä maailman sivistyneimmästä kansasta ja siis kysymykseen, mitä kansaa hän oli, olisi vastannut olevansa makedonialainen Helleeni; roteva Illyrialainen, yllään yksinkertainen villavaippa, josta ei kuitenkaan puuttunut hänen vapaasukuisuuttansa todistava punainen reunustus; Persian rajamaitten asukas, jonka saattoi tuntea suiposta karvalakista, kukkakankaisesta nutusta ja nilkan kohdalta yhteen sidotuista avaralahkeisista housuista; ylpeä Hispanialainen, jonka kirjava vaippa (kudottua upeilua!), yhtä hyvin kuin Senecan murhenäytelmätkin, todisti hänen kansalaistensa taipumuksesta prameuteen; pitkäpartainen Juutalainen tummassa turkiksilla sisustetussa kauhtanassa; sekä, lopettaaksemme viimeinkin valikoiman, veltostunut puolihelleeni Aasiasta kiharat parfymeerattuina, kultarenkaat korvissa ja pitkäliepeinen kitooni yllä.

Peiraieuksen kadulta tuleva mies näkyi ohjaavan kulkunsa torin yli. Kansanjoukko avautui vapaaehtoisesti hänen tieltään, ja kaikkien lähellä olevien silmät kiintyivät hänen korkeaan, majesteetilliseen vartaloonsa, jonka ympärille mantteli laskeutui plastillisiin poimuihin, kun hän monen tervehtimänä kulki joukon läpi.

— Kryysanteus! mutisi Karmides, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

— Kuka hän on? kuiskailivat muukalaiset seuraten häntä silmillään, kunnes hän oli kadonnut vilinään.

Vastaukset kuuluivat: — Kryysanteus, arkontti. — Rikas Kryysanteus.
— Filosofi Kryysanteus, pääpakana.

Viimeisen vastauksen lausui joku kristitty.

Nyt kuului torintarkastajan kello läpi hälinän, ja muutamia minuutteja sen jälestä kaikki kauppakojut olivat koossa, kaikkien vaunujen edessä juhdat, ja kirjavat joukot katosivat vähitellen Peiraieuksen kadun, Kerameikoksen ja molemmin puolin Akropolista käyvien katujen suuhun. Heti sen jälkeen oli joukko kaupunginorjia liikkeellä, puhdistamassa kivillä laskettua toria. Vesirattaat kulkivat ristiin rastiin suitsutellen pölyn ehkäisemiseksi hienoa vihmasadetta, joka heti imeytyi raittiiseen merituuleen. Tori, joka äsken vielä oli aamupuvussaan, — ja semmoisena melkein tuntematon ja outo niille monille Ateenalaisille, jotka eivät hennoneet katkaista aamu-unelmiansa — tuli kuin taikalyönnillä entisen näköiseksi, jommoisena se paremmin soveltui muistojen keskukseksi ja viisaudenjumalattaren kaupungin sydämeksi.

Katselija, joka olisi asettunut Zeus Eleuterioksen pylvähistön tai kuninkaallisen pylvässuojaman edustalle, jotka etelässä toria rajoittivat, olisi nähnyt oikealla neuvoston huoneen, Oikeuden temppelin Meetroo'onin ja Apolloonin temppelin, — pylvähistörivin, joka välkähteli erilaisten marmorilajien himmeästä loistosta. Nämä pylvähistöt olivat kaikki Akropoliin varjossa; vasemmalla puolen taas aurinko paistoi maalauspylvähistön sinertävän valkoisiin pylväisiin ja taulun taustassa se valeli säteitään Areiopagin kumpuun ja sen juurella olevaan sodanjumalan temppeliin. Ympäröitynä näillä rakennustaiteen jaloilla teoksilla, pylväsrivi pylväsrivin vieressä, joissa korintolainen komeus soi sijaa doorilaiselle majesteettiydelle ja tämä vuorostaan ioonilaistyylin keveälle somuudelle, herätti tuo avara, nyt melkein tyhjä tori, jonka yli tummansininen, ilmanrannassa viheriänkimalteleva taivas kaareili, sanoin selittämättömän surumielisen suuruuden tunteen. Mahtavasti sitä tunnetta enensivät pronssi- ja marmorikuvat, jotka ihmisjoukon kadottua olivat yksistään torin asukkaina ja juhlallisissa riveissä, kantakivi kantakiven vieressä, ympäröivät sen. Sellaisina kuin siellä seisoivat, kasvoissa olympolainen tyyneys, johon (kuten aina antiikin teoksissa) sekaantui vieno surumielisyyden vivahdus, nämä muinaisuuden mahtavien henkien haamut, korotettuina yli ajan vaiheiden ja autuaina itsessään, näkyivät haaveillen katselevan auringonsäteiden leikkiä ja varjon jäljetöntä etenemistä tuolla muistorikkaalla paikalla.

Vähitellen tuli tauluun eloa. Komealta Kerameikos-kadulta asteli alaspäin joukottain kansalaisia, joiden oli tapa siihen aikaan päivää kokoontua torille jutellakseen päivän uutisista ja kaupungin asioista; ja näissä Ateenalaisissa saattoi muukalainen, jos hän sellaista osasi tajuta, viellä ihailla attikalaisen käytöksen ja puheen hienoutta, jonka vertaista ei oltu koskaan havaittu Ateenan muurien ulkopuolella, ja vaatetuksen aistikasta ja luontevaa yksinkertaisuutta, joka muuallakin oli ollut vallitsemassa, vaan jonka nyt yksinvallan tytär, barbarolainen ylellisyys, oli muusta maailmasta karkoittanut. Uhrisaatto kulki ääneti ja huomiota herättämättä eteenpäin — niin vähä sitä huomattiin, että melkein säälitti — ohjaten näiden joukkojen välitse kulkuansa marmoriportaille, joita myöten astuttiin ylös Propylaioihin. Maalauspylvähistöön kokosi muuan stoalaisen[4] filosofian opettaja ympärilleen joukon kuulijoita, suurimmaksi osaksi roomalaisten senaattorien poikia ja muita ylhäisiä nuorukaisia, jotka olivat tulleet Ateenaan helleeniläistä viisautta oppimaan. Sillä tämä kaupunki oli vielä, Aleksandreian rinnalla, antiikkisen sivistyksen keskuskohta, roomalaisen maailmanvallan yliopisto, jopa suurissa muistoissa vei kilpailijastaan voiton; sen keskuudessahan olivat ajatuksen ja elämänviisauden sankarit eläneet: Sookrates, Platoon, Aristoteles, Zeenoon, Epikuuros. Kristillinen kirkko oli jo kauan nauttinut voiton riemua, itse Roomassa oli viimeinen pakanallinen alttari, Voiton alttari, revitty, mutta vielä senkin jälkeen paloi kauan aikaa tässä hiljaisessa syrjäisessä kaupungissa Saroonilaisen lahden rannalla pakanallisen viisaustieteen lamppu. Pyhät muistot sitä vartioivat, tutkimuksen viimeinen öljy elätteli sitä, kunnes viimein, kun se jo oli itsestään sammumaisillaan, uusi yksinvaltiuden viima sammutti sen, ja hurskas maailma tottelevaisesti, yhdenkään äänen vastaansanomatta, omaksui sanat: credo quia absurdum.[5] Sitä ennen, ja tämän kertomuksen aikana, pidettiin vielä luentoja Epikuuroksen opista hänen kuuluisissa puutarhoissaan; selitettiin Platoonin oppia vielä siellä, missä hän itse, tuo "jumalallinen", seitsemän vuosisataa aikaisemmin oli sitä julistanut: Akadeemian poppelipuiden alla; Zeenoonin oppilaat käyskentelivät vielä Pamfiloksen ja Polygnootoksen maalaamien mestariteosten keskellä samassa pylväskäytävässä (stoassa), josta heidän oppikuntansa alkuaan sai nimensä — tuo oppikunta, jossa ei ollut kuin harvoja, mutta korkeita, ihmisluontoa ylevämpiä olijoita.

Kaupungin koillisesta osasta kristityn kirkon kellot alkoivat soida. Puhdas ja kimmoava ilma saatteli niiden valtaavia, väriseviä ääniä kauas yli seudun. Ne kaikuivat pylvähistöissä, taittuivat Akropoliin kalkkijyrkänneitä vastaan ja kumisivat niistä takaisin ponnahtaessaan ikäänkuin olisivat olleet syviä salaperäisiä huokauksia, joita Pallas Ateena tuskallisesti huokasi vaskipovestaan, jumalatar, joka jättiläissuurena, loistaen auringon paisteessa ja näkyen kauas merelle Suunionin niemen taakse, kohosi kallion huipulla ja kypärä päässä Partenoonin päädyn ylitse katseli suojattiaan, jalkojensa juurella olevaa kaupunkia.

TOINEN LUKU.

Kohtauksia torilla.

Kellot soivat vielä, kun Karmides ja hänen ystävänsä olivat koossa Propylaiojen marmoriportaiden ääressä. Päivä oli kristittyjen ilo- ja lepopäivä; perheittäin heitä asteli torin yli matkalla kirkkoon. Joukko oli lukuisa: siitä voi aavistaa, että itse Ateena, pakanuuden linnoitus, ehkä piankin oli joutuva sellaisen vihollisen valtaan, joka oli kasvanut sen vallituksen sisällä eikä tunkeutunut ulkoapäin. Tiberin Roomassa ja Bosporoksen Roomassa, kaikissa suuren maailman-valtakunnan väkirikkaissa kaupungeissa kristityt jo olivat lukunsa puolesta voitolla; niissä olivat, keisari hoveineen esikuvinaan, useimmat rikkaista ja ylhäisistä vähitellen keräytyneet ristin ympärille: niissä oli jokainen, joka tunsi kipinääkään kunnianhimoa rinnassaan, kiirehtinyt tunnustamaan oppia, joka oli ainoa ehto, jos toivoi elää ja toimia tuntematta liioin yksinvallan kahleitten lamauttavaa painoa; niissä vihdoin lukemattomat puutteen lapset eivät olleet voineet torjua sitä lahjaa, vaatekertaa ja kahtakymmentä kultakolikkoa, joka oli sinä syöttinä, millä Constantinus, uusi ihmisten kalastaja, veteli sieluja ylös pakanuuden syvyydestä. Ateenassa oli toisin. Ateena oli keisarillisen hovin välittömätön vaikutuksen ulkopuolella: filosofialla oli tässä emämaassaan vahvimmat juuret, ja se kukoisti vielä tänäkin hetkenä. Historian kunniakkaat muistot, viisaustieteen ja taiteen lumoava voima sitoivat Ateenalaisen hänen isiensä uskoon. Hänen mielestään oli vaikeata tuomita Periklestä ja Aristeidestä kadotukseen, ajatella Sookratesta ja Platoonia pahojen henkien välikappaleiksi: hän ei tahtonut mielellään hajoittaa temppeleitänsä, rakennustaiteen mestariteoksia, eikä särkeä pirstaleiksi kuvapatsaitaan, veistimen ihmeitä. Sentähden sivistyneiden Ateenalaisten enemmistö vielä pysyi vanhassa uskonnossa, semmoisena kuin se jo kauan oli ollut: selvemmän jumalantietoisuuden jalostuttamana, viisaustieteen puhdistamana. Moni sitä tunnusti suuremmalla innolla kuin ennen koskaan, nyt kun sen olemassaolo oli vaarassa, ja he pitivät sitä inhimillisen arvon, ajatuksen vapauden, häviävän sivistyksen ainoana pelastuksena. Vaan kaikki ne, joille tutkimus, taidenautinto ja historialliset muistot olivat olemattomia, kaikki ne, joita kalvoi salainen tuska, syntien katumus, joiden sovitusta ei ollut missään löydettävänä, julmat omantunnon vaivat tai katoavaisuuden pelko, kaikki ne lukemattomat olivat kiiruhtaneet vaihtamaan vanhan opin sovituksen ja ikuisen elämän varmuuteen, sillä vanha oppi soveltui ainoastaan suurisieluisille, iloisille, onnellisille ja sopusointuisille tai myöskin aivan ajattelemattomille ja kevytmielisille ihmisille, vaan ei tarjonnut juuri mitään lohdutusta heikoille, jotka tunsivat menehtyvänsä elämän taistelussa, köyhille ja kurjille, rikollisille ja katuvaisille, sanalla sanoen, ihmiskunnan suurelle, lukemattomalle enemmistölle tänä kovana, onnettomana, revinnäisenä aikana.

Me palaamme torille, jossa tällä hetkellä on nähtävänä kuvaus, täynnä mieltä järkyttäviä vastakohtia. Temppelien ihanat pylväskäytävät, jumalien, ajattelijoiden, runoilijain, sankarien kuvapatsaat lempeän auringon valossa, ja niiden ylitse kaareileva hymyilevä taivas — ja tämän kehyksen sisällä, joka oli punottu luonnon ja taiteen iloisesta kauneudesta, kirkkoon vaeltavien kristittyjen joukko, joka virtaili alas Kolyttoksen ja Skamboonidain kaupunginosista. Se oli totinen jopa synkkä joukko — naiset hunnuttomina, useimmat miehet karkeissa vaipoissa — vieras ympäristöilleen ja itsekin täynnä jyrkkiä vastakohtia. Ryysyisten vaivaisten vieressä astelivat keisarilliset virkamiehet aasialaisen maun mukaisissa komeissa puvuissa; uskonintoilijain vieressä, joiden ruumiit olivat lian peitossa ja vuotivat verta haavoista, joita itse olivat lyöneet, nähtiin loistavat orjien kantamat kantotuolit, joissa ylhäiset naiskristityt lepäilivät. Ja kaikki tämä siirtyi silmän ohitse, ilman värähdellessä vihityn malmin kutsuvista äänistä.

Marmoriportaiden juurella seisova ryhmä ei vähentänyt tämän arkkitehtuuriltaan antiikkisen, henkilöiltään romantillisen taulun vaikutusta. Nuoret epikuurolaiset seisoivat leikkiä laskien erään kantotuolin ympärillä, jonka uutimien välistä vilahti milloin poimu tuota Koo'olaista kangasta, jota läpinäkyväisyytensä vuoksi kutsuttiin byssos-sumuksi, milloin heleän valkoinen, kullalla koristettu käsivarsi, milloin — paraimmassa tai pahimmassa tapauksessa — kiharainen tytön pää, joka ei ollut kenenkään muun kuin kuuluisan Praksinoan, Ateenan soreimman hetairan. Sillä aikaa kuin vielä odotettiin Myroota, hänen ystävätärtänsä tai ehkä kilpailijaansakin, orjat toivat esiin loistavilla peitteillä koristettuja tessalialaisia ratsuja. Karmideella, joukon päähenkilöllä, oli yllään valkoinen, polviin asti ulottuva, monipoimuinen kitooni, jota vyötäisten kohdalta piteli koossa kultaisilla meanderiompeluksilla koreiltu vyö; kitoonin päällä oli väljä tyyrolainen vaippa rennosti heitetty toisen olkapään yli. Kaulassa riippui kultaketjut, joihin oli kiinnitetty sinettisormus. Sääret olivat paljaat polvesta silkkikenkäiseen jalkaan saakka, ja niillä oli se marmorin kiilto, jonka ainoastaan ruumiinharjoitukset ja kylpyorjien toimittama hierominen öljyillä, hajunesteillä ja pimsikivellä voivat saada aikaan. Karmideen ystävät olivat puetut melkein kuin hänkin. Kaikki kaikkiansa oli loistava mutta ohikulkevista kristityistä ei suinkaan mieltä ylentävä näky.

— Huu, noita ihmisiä, sanoi Praksinoa kristityistä: — niiden näkö pelottaa minua. Kaunis Karmides, vedä uutimet eteen. Tulen kipeäksi, jos minun täytyy nähdä noita onnettomia naamoja.

Kun Praksinoa sanoi Karmidesta kauniiksi, niin tämä muutoin tavallinen kohteliaisuus oli tällä kertaa todellisuuden mukainen. Karmideen vartalo, jossa ilmaantui kreikkalaisen tyypin luontoperäinen jalous, oli voimisteluharjoitusten kautta kehittynyt muodoltaan niin moitteettoman kauniiksi, että sen olisi saattanut veistää marmoriin; hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset, vaan säännöllisyys ei niissä estänyt sieluelämän vapaita vivahduksia. Mutta näistä piirteistä vilahti sen ohessa kevytmielisyys, johon omituisella tavoin sekoittui päättäväisyys, kovuus ja ylpeys, ja koko hänen olentonsa, silmän katseesta jäsenien jäntereiden liikkeisiin saakka, osotti tuota traagillista taistelua, jossa luonto, vähitellen väsyen vaan vielä voitollisena, taistelee alituisen irstailun vaikutuksia vastaan.

Kautta Dionyysoksen! huudahti Olympiodooros järjestäessään ratsunsa suitsia ja katsahtaessaan torin yli, — tuossahan on prokonsuli.

— Missä?

— Tori-Hermeen kuvan ääressä. Hän seisoo kantotuolin vieressä ja puhelee siinä istuvan naisen kanssa.

— Aivan oikein. Minä näen hänet.

— Se on Eusebian kantotuoli, sanoi Karmides. — Minä tunnen sen.

— Ahaa!… Mutta katsohan meidän Annæus Domitiustamme. Luulenpa, Heera auttakoon, että hän keskellä toria saa kauniilta vaimoltaan kotiripityksen, tokaisi joku nuorukaisista.

— Eipä olisi kummallista, huomautti toinen.

— Eiköhän heillä kumpaisellakin ole toiselleen anteeksi annettavaa.
Vai kuinka, Karmides? Vieläkö Eusebia koettaa saada sinua kääntymään?

— Ei, vastasi Karmides, — väsyimme kumpikin koetukseen. Eusebia on kovin huikentelevainen…

— Ja sinä olet uskollisuus itse!

— Ja hänellä on luultavasti, lisäsi Karmides, joku rakastettavampi uskonmuuttaja mielessä.

— Kas tuossapa on Myroo! No vihdoinkin!… Tervetullut, sinä neljäs
Sulotarten joukossa!

— "Auringon säde, kirkastat armahampana entistäs kaupunkiamme!" deklamoi Olympiodooros ja jatkoi, huolimatta Myroon viuhkasta, joka uhaten liikkui hänen suunsa läheisyydessä:

Tullos, taivahatar, sekä tuskan tuiman
kahleist' auta, suo mitä suita pyytää
rinnan hellä kaipaus: — puolellamme
taistele, armas![6]

Myroon saavuttua seura oli täysilukuinen. Nuorukaiset hyppäsivät hevostensa selkään, orjat nostivat Praksinoan kantotuolin olkapäilleen ja seurue lähti menemään.

Me jätämme sen ja käymme Annæus Domitiuksen luo kuulemaan, kuinka tuon kotiripityksen oli laita, jota joku Karmideen ystävistä oli pisteliäästi arvannut.

Lähestymme Annæus Domitiusta sillä kunnioituksella, joka hänen yhteiskunnallisen asemansa ja hänen oman persoonallisuutensa täytyy herättää. Hän on Akaian prokonsuli ja ensimäinen toisessa arvoluokassa Rooman valtakunnan arvomiehiä: hänellä on oikeus tulla puhutelluksi sanoilla illustris ja clarissimus. Hänen sukutaulunsa, jossa nuorempien nimien joukossa on filosofi Senecan, todistaa että hän on syntynyt suvusta, jota jo tasavallan aikoina oli pidetty arvossa. Annæus Domitiuksen mantteliin on neulottu palmunlehtiä ja tähtiä; jalkineet, joista voi nähdä hänen neuvosherranarvonsa, loistavat purppurasta ja ovat, kuten _nobiles_ten ainakin, kaunistetut kultaisilla puolikuun kuvilla, joiden pitää joko ilmaiseman hänen korkeata sukuansa, joka takaa hänen sielulleen paikan kuoleman jälkeen kuun yläpuolelta, tähtien läheisyydestä, tai (koska Annæus Domitius on kristitty, eivätkä tuommoiset kuvitelmat hänelle sovellu) ehkä pikemmin palauttaman mieleen varoitus: "vaihtelevan kuun alla ei kukaan voi välttää kohtalon käänteitä". Yksi kaikki, puolikuut siellä loistavat, oli niiden merkitys mikä tahansa. Kaksi orjaa, jotka ovat kantaneet suitsutusastioita prokonsulin jäljissä, seisoo nyt kunnioituksen vaatiman matkan päässä, puhellen Eusebian kantotuolin kantajain kanssa. Annæus Domitius on noin neljänkymmenen vuoden vanha, kohtuullisen pitkä, mutta kohtuuttoman lihava. Hänen vatsansa ei sopisi Hermeelle eikä Apolloonille, vaan sitävastoin ei suinkaan rumentaisi elähtänyttä Faunia. Prokonsulin päälaki on paljas, hänen kasvojensa jatkona on kaksi oivallista leukaa, silmät ovat vilkkaat ja terävät. Hekumoitsija, herkkusuu, etujansa laskeva maailmanmies — siinä Annæus Domitius, ellei ulkomuoto petä. Juovat suun sopissa todistavat vielä viimeisten herkullisten iltakemujen hekumia, veltot piirteet kertovat yöllisistä mässäyksistä tai (jos saa uskoa prokonsulin vaimolleen antamia selityksiä) yöllisistä tutkimuksista, (joiden esineenä samojen selitysten mukaan on jumaluusoppi, ja joita harjoitetaan kaikkein syvimmässä salaisuudessa). Vaan Annæuksen profiili on voimakas, ja silmät, niistä äsken mainitsimme, voivat yksin luoda elämää ja vilkkautta tähän rasvamöhkäleeseen.

Mutta nyt silmäys hänen puolisoonsa Eusebiaan, jota kutsuttiin ihanaksi, vielä useammin hurskaaksi. Hän on roomalainen, kenties 27 vuoden vanha; hänellä on kotkannenä, suuret, tummat silmät ja rubiininpunaiset pienet täyteläiset huulet. Eusebia on matkalla kirkkoon, josta hän ei koskaan jää pois, kun Petros, oikeauskoisten — se on tähän aikaan Homoiuusialaisten[7] — piispa, tuo sydämiä liikuttava varoittaja, tuo ankara rankaisija, on saarnaava. Eusebia on puettu katumuksentekijän pukuun — ja kuinka hyvästi se hänelle sopii, vaikkei siinä ole lankaakaan muuta kuin musta kitooni, joka vyöttämättömänä ja pitkäliepeisenä laskeutuu niin pehmeästi hänen muhkean vartalonsa ympärille! Hänellä ei ole edes liinaista ihovaatetta tämän hameen alla! Sen musta väri taittuu junolaisen kaulan ja yhtä junolaisten käsivarsien alabasteria vastaan kuin ruumispaarien peitteen väri äsken sataneeseen lumihankeen, — puhumattakaan semmoisesta viehättävästä pikkuasiasta, kuin hänen paljaasta jalastansa, joka vilahtaa näkyviin, kun hän kääntyy kantotuolinsa patjoilla. Otsaripa, korvarenkaat, kaulaketjut, rannerengas, sormukset, kaikki nämä turhanpäiväiset koristeet, vieläpä hohtokivillä koristettu viuhkakin, on jätetty kotiin yöpöydälle. Eusebian tummat kiharat aaltoilevat yhdenkään hiusneulan estämättä vapaasti olkapäille, ja hänen sormiansa, joista timantit ovat riisutut pois, ei kaunista mikään muu kuin niiden luonnollinen kauneus ja hieno ruusun puna, joka niiden kynsiin on saatu toalettisiveltimen avulla. Eusebian poski, jossa muuten vallitsee terveyden ja nuoruuden heleä väri, on tänään vähän vaalea, sillä vaaleus sopii katuvaiselle. Taide on tässä valkoiseen ihoväriin kastetulla siveltimellä tehnyt tehtävänsä ja muutamilla keveillä pyyhkäyksillä täyttänyt toivomuksen, jota luonto itsestään sillä hetkellä ei voinut tyydyttää.

— Annæus, sanoo Eusebia lempeästi nuhtelevalla äänellä, ja hänen silmäyksensä pyrkii kantotuolin varjostimien väliltä katselemaan marmoriportaiden luona olevaa joukkiota (joka silloin vielä odotti Myroota): — sinä olit siis tänäkin yönä tärkeissä toimissa. Valtioasiatko vai jumaluusoppi sinua pidätti?

— Jumaluusoppi? Ei, oma Eusebiani! Valtioasiat sitte? Niin, totta Heerakles, vakuutti prokonsuli ja lisäsi puolittain epätoivoisella äänellä: — valtioasiat vievät minulta kohta hengen.

Prokonsuli otti vyöstään purppurareunaisen liinan ja pyyhkäisi päälakeansa, ikäänkuin noiden vaivojen paljas ajatuskin olisi pannut hänet hikoilemaan. Sillaikaa hän katsahti salavihkaa pakanallisia ystäviänsä, epikuurolaisia; ja varsinkin molemmat kantotuolit vetivät hänen huomiotansa puoleensa.

— Annæus, sanoi Eusebia sormella uhaten — sinulla on vielä se kauhea paha tapa, että vannot pakanallisten jumalien kautta, ja kuitenkin olet kateekuumeni (kristinuskon oppilas)!

— Oi, anna anteeksi, Eusebia! Minä olen, martyyrien luurangot ja pyhimyksien arkut minua auttakoon, tästä lähtien pidättävä kieleni siitä synnistä. Ah, milloin saamme palata Korintokseen, hyvä Eusebia? Tämä Ateena, jossa keisarin tahto minua pitelee, tämä kaupunki, joka näköjään on niin tyyni, niin rauhallinen, niin kaukana tapauksista, — oi, sinä et aavista, mitä sen povessa kuohuu. Sieluni on alituisessa jännityksessä.

— Annæus rukka!… Hän on kuitenkin vielä kaunis, tuo pimeydessä vaeltava nuorukainen.

Nämä viimeiset sanat, jotka Eusebia ainoastaan ajatteli niitä ääneen puhumatta, eivät tarkoittaneet prokonsulia, vaan Karmidesta, joka juuri nousi hevosen selkään.

— Minä tiedän, jatkoi hän, — mitä tarkoitat. Me oikeauskoiset tiedämme sen kaikki, ja Petros arastelematta puhuu siitä saarnastuolissa. Kryysanteus, tuo pakana-arkontti, on tämän pahan toinen juuri. Ett'et pane kiinni Kryysanteusta, vaikka hän on kapinallisen Julianuksen ilmeinen puolustaja! Me kaikin seurakunnassa ihmettelemme sitä.

— Ah, kaunis puolisoni, tarttui Annæus Domitius puheeseen, hymyillen ja vuorostaan uhaten sormellaan. — Nyt rikot sopimustamme. Ei mitään valtioasioita meidän kesken! Muistathan sen?

— Toinen pahuuden juuri, jatkoi Eusebia harmissaan, — on homouusialaisissa. Nuo hirmuiset vääräuskoiset, jotka väittävät, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isäkin! Onko semmoisella sokeudella vertoja?

— Ah, käsittämätön sokeus … ja kevytmielisyys sitte! säesti prokonsuli. — Oi, Eusebia, kuinka ihastuttava olet tänään!

Prokonsuli tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Annæus, jatkoi Eusebia, — onko totta, että vääräuskolaisuuden pää,
Atanasios, on nähty näillä seuduin?

— Mitä minä tiedän enempää kuin huhukaan? Mitä voin tehdä muuta, kuin lähettää käskyjä kaikille Akaian virkamiehille, että häntä vaanisivat ja ottaisivat kiinni? Oi, nämä valtioasiat, ne vallan laihduttavat minua … vähitellen.

— Voi Annæus parka ja raukka!… Mutta sano toki, kuiskasi Eusebia ja kallisti päätänsä likemmäksi, saitko viime yönä mitään sanomaa Konstantinopolista?

— Sain, Eusebia! vastasi prokonsuli samanlaisella äänellä ja pani etusormensa suulleen.

Eusebia tiesi sen jo, sillä sanansaattaja oli hakenut prokonsulia tämän kotoa, ennenkuin muuan uskottu kotiorja neuvoi hänet siihen taloon, jossa prokonsuli oli illallisella Karmideen, Olympiodooroksen ja hetairain keralla. Vaan kirjeen sisällystä ei Eusebia tietänyt, ja sen perille hän kaikin mokomin tahtoi päästä.

— No? kysäisi hän mieli kovasti jännitettynä.

— Julianus… Mutta vaiti taivaan tähden, Eusebia!

— Noh, kiiruhda! Miten on tuon jumalattoman kruununtavoittelijan laita?

— Kapina hänen joukoissaan! Kaksi gallialaista legionaa on kääntynyt kristinuskoon ja mennyt Constantiuksen lipun alle. Mutta minä rukoilemalla rukoilen sinua, Eusebia, kätke tämä salaisuus sielusi syvyyteen!

Kaunis katumuksentekijä pani kätensä ristiin ja lähetti kiitollisen silmäyksen ylös taivaaseen.

Kun prokonsuli uskoi puolisolleen tämän tiedon, hän tiesi, että se muutaman tunnin kuluttua oli salaa tunnustettu piispa Petrokselle. Uutinen olikin tehty siihen sopivaksi.

— Ja nyt, oma Annæukseni, olet kaiketi matkalla kirkkoon kiittämään
Herraa ja rukoilemaan vastaistakin onnea keisarin aseille?

— Eusebia, siihen kehottaa sekä velvollisuuteni että haluni. Mutta valtioasiat, voi minua, valtioasiat!

Prokonsuli katsahti ympärilleen ja antoi merkin eräälle miehelle, joka oli pysähtynyt lähelle häntä.

— Annæus parka! En tahdo sinua viivyttää.

— Ihanaiseni! Sinun näkysi on onneni, mutta tosiaankin, minulla sattuu nyt olemaan kiire … ja sinunkin täytyy kiirehtiä, sillä tuolla näen piispan ja papit.

Eusebia katsahti ulos kantotuolistaan. Hän etsi jotakuta pappien joukosta, joka juhlallisessa jonossa asteli piispan perässä kirkkoon. Luultavasti hän siellä näkikin kaivatun, sillä hänen mustien silmiensä väike raukeni äkkiä kaihoisaksi hohteeksi, hänen poveansa kohotti huokaus, ja haaveksien hän vaipui kantotuolinsa patjoille. Heti sen jälkeen hänen kellonsa käski kantajia lähtemään liikkeelle.

Kohta kun prokonsuli oli yksinään, hän viittasi miehelle, joka oli likellä odottamassa. Tämä pujahutti kirjeen hänen käteensä.

— Missä? kysäsi prokonsuli.

— Ateenan ja Korintoksen keskivälillä.

— Mene!

Prokonsuli avasi piirustimellaan siteen, johon sinetti oli painettu, ja katsahti hätäisesti otsakirjoituksen läpi:

"… Petrokselle, Ateenan piispalle, veljellinen tervehdys ja rauha Isältä, niinkuin myös Pojalta, joka on samanlaista, vaan ei samaa olentoa kuin Isä!"

Sen jälkeen hän pisti kirjeen vyölleen manttelinsa alle, järjesti tämän ja yritti mennä, kun piispa Petros, joka ratsasti muulilla pappiensa etunenässä, nyökkäsi päätään ja nosti kädessään olevata ristiä merkiksi, että tahtoi puhutella prokonsulia. Toinen viittaus käski pappeja vetäytymään syrjään. Prokonsuli kiirehti nopein askelin molemmat suitsuttajat perässä kohtaamaan prelaattia puolitiessä.

Petros, homoiuusialaisten piispa, oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli harteva, laiha ja jäntevä mies, pää pystyssä, jokaisessa piirteessä tahdon voimaa. Sotaratsu olisi semmoiselle miehelle sopinut paremmin kuin muuli. Petroksen otsa oli matala ja suora, katse terävä ja vakoileva, kulmakarvat pitkät ja sangen kaarevat, nenä käyrä ja jalomuotoinen, suu iso, vaan piirteiltään kaunis. Suuri oli erotus tämän, kansan alhaisimmasta luokasta arvoonsa nousseen miehen, ja ylimyksellisen Annæus Domitiuksen välillä! Akaian prokonsuli näytti pieneltä ja naurettavalta, kun hän korskeassa juhlapuvussaan, paljaspäisenä, pöhöihosena, kaksileukaisena, ihramahaisena, pohkeet pyöreinä kuin naisella seisoi Petroksen, Ateenan piispan edessä. Vaan erotus tasoittui, kun huomasi roomalaisen tyynen maailmanmiehenryhdin, hänen vilkkaat, itsetietoiset silmänsä, hänen huuliensa hienon hymyn.

— Loistava ja jalo herra, sanoi Petros äänellä, jonka ylpeä päättäväisyys korvasi sanojen nöyryyden, — saanko kunnian nähdä sinua huomenna kattoni alla, vai sallitko vähäpätöisen palvelijasi samaan aikaan tulla luoksesi? Ajat ovat pahat. Julianuksen mieletön yritys on pelottavaan määrään rohkaissut sekä vääräuskoisten että pakanoiden mieltä. Täällä on paljo, joka kehottaa meitä neuvottelemaan yhdessä.

Prokonsuli myönsi tämän ravistaen huolestuneen näköisenä päätään ja kiirehti vakuuttamaan saapuvansa mihin tahansa, minne piispan suosio ja hänen oma velvollisuutensa hänet kutsuisi. Tervehdykset lausuttua Petros läksi taas liikkeelle muulinsa selässä, ja papit kulkivat perässä. Prokonsuli läksi vastapäiseen suuntaan torin ylitse.

Epikuurolaisia, jotka äsken jätimme, tervehtivät suostumushuudoilla heidän matkallaan pitkin Kerameikos-katua tutut ja tuntemattomat niissä ihmisjoukoissa, jotka vilisivät seurustelusaleissa ja pylväskäytävissä. Vaan paljo oli niitäkin, jotka tekivät ristinmerkin ja siirtyivät toiselle kadulle, kun huomasivat tuon kevytmielisen seuran.

— Pelkkiä puhdasrotuisia Ateenalaisia! Sydämelleni tekee hyvää nähdä niitä, sanoi vanha nälkiintynyt kilpataistelija.

— Minä tunnen ne! He ovat vanhan kansan helleenejä, jotka rakastavat taidetta ja isien uskoa! huusi muuan kuvanveistäjä kulunut mantteli yllä ja taputteli käsiään.

— Tuo, harmaan kimon selässä, hän, joka nauraa noin makeasti ja laskee leikkiä tuon ilolinnun kanssa, arvaapas kuka hän on! sanoi muudan kirjakauppias kääntyen erään roomalaisen nuorukaisen puoleen, joka sattui hänelle naapuriksi. — Eipä kukaan huonompi kuin Olympiodooros, kuolematon runoilija. Minä kustansin hänen ensimäiset epigrammarunonsa. Niillä oli huono menekki, sillä maailma on alenemassa päin ja kirjallisuutta halveksitaan. Mutta minä en valita, en suinkaan. Vielä runottaret löytävät korkeita suosijoita… Ja kun minulla sattumalta on mukanani aivan uusi kappale noita ihailtuja runoelmia (kirjakauppias veti pienen käärön manttelinsa alta esiin), niin suon minä sen mielelläni jalolle vieraalle…

Roomalainen ei lausunut mitään, vaan viittasi orjalle, joka otti käärön vastaan ja maksoi sen. Sen jälkeen hän poistui kiusallisen lörpön läheisyydestä.

— Noita oivallisia poikia! huudahti joku sievä kukkien kaupittelija toiselle nostaen huntuansa ja katsellen matkan päässä meneviä ratsastajia, — näitkö Karmidesta, ystäväni? Näitkö häntä?

— Deemofilos, sanoi eräs porvari toiselle, — näetkö pilveä Teeseuksen temppelin yläpuolella?

— En näe mitään pilveä, ystäväni. Taivashan on aivan selkeä.

— No kuule sitten!

Nyökähtämällä vähäsen päätään porvari käänsi ystävänsä huomion kahteen henkilöön, jotka olivat heitä lähellä. Toinen oli ukko, joka kori käsivarrella oli istahtanut pylväskäytävän portaille lepäämään, toinen kristitty presbyteri. Jälkimäinen puhutteli edellistä seuraavin sanoin:

— Olethan Batyllos, oliivikauppias?

— Olen.

— Sinua sanotaan hurskaaksi mieheksi; vaan kirkossa en sinua koskaan näe. Mikä on syy siihen?

— Olen oikeauskoinen. Herran huonetta ovat jo kauan saastuttaneet ne, jotka ontuvat sanan totuuden ja Areioksen valheen välillä.

— Sinä olet siis niitä, jotka särkevät ainoan kirkon ja hajottavat
Herran jäsenet. Ettekö näe koston päivän lähestyvän?

— Martyyrien päivä, voiton päivä! vastasi ukko niin kovalla äänellä, että kaikki ympärillä seisovat katsahtivat häneen. Homoiuusialainen poistui.

— Deemofilos, joko näet pilven?

— Jo. Ilma on raskas. Näyttää tulevan ukkonen.

— Oi, se on tervetullut, jos se vaan puhdistaa ilman.

— Kunnon Kliinias, kuiskasi Deemofilos, — huhu kertoo että Julianus…

— Vaiti, mies! keskeytti häntä Kliinias samanlaisella äänellä ja katsahti tuskallisena ympärilleen. — Älä lausu hänen nimeänsä, jos rakastat päätäsi. Keisari palkkaa satatuhatta vakoojaa. Muureilla on korvat, kaislat kielittelevät, kuten Miidaan aikoina, vieläpä kuukin voidaan manata alas kertomaan, mitä se on lukenut sinun silmistäsi. Älä puhu, älä toivo, älä ajattele, jos vielä rakastat ruusuista päivän valoa!

KOLMAS LUKU.

Delfoi. Oraakelintiedustelijat.

Apolloonin kuuluisa ennustustemppeli oli laaksossa, jota Parnassos vuori kolmelta taholta ympäröi. Seutu on jylhä ja pelottava — ja mahtoi siltä tuntua vielä enemmän pyhiinvaeltajalle, joka sinne saapui ensikertaa, vavisten ajatellessaan, että lähestyi salaperäistä, jumalallista tai demoonillista voimaa, tietämättä, kuinka pyytolaisesta luolasta tupruileva höyry oli muodosteleva hänen tulevaisuutensa. Semmoista tulokasta varoitti vakavasti itse luonto, ettei kevytmielisesti hankkisi selkoa niistä kohtaloista, jotka lähempänä hautaa häntä odottelivat. Ollen avonaisena etelään päin laakso kapenee, kalliot tulevat korkeammiksi ja jyrkemmiksi, niiden muodot yhä ihmeellisemmiksi, kuta enemmän lähestyy sitä paikkaa, jossa laakson seinämät yhtyvät teräväksi kulmaksi. Täällä, sypressien varjossa, pulppuaa Kastalia kolmesta lähteensilmästä esiin kalliosta.

Tästä runoissa lauletusta lähteestä kasvaa puro, joka, vaellettuansa yksinään laakson läpi, yhdistää kohtalonsa Pleistos joen kanssa ja yhdessä tämän kanssa saapuu hautaansa Korintolaiseen lahteen. Tätä puroa pitkin kävi tie oraakelitemppeliin.

Eräänä syksyiltana, vuonna 361 meidän ajanlaskua, vaelsi temppelitietä vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka rinnatusten suuntasivat kulkunsa laakson sisään. Molemmat olivat valkeissa vaatteissa, ja heitä olisi voinut luulla pyhiinvaeltajiksi, ellei oraakeli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen olisi vaiennut ensimäisen kristityn keisarin käskystä, ja pyhiinvaellukset Delfoihin olisi sen jälkeen loppuneet. Vieraita he kuitenkin olivat tässä seudussa. Sen saattoi arvata heidän silmäyksistään ja liikkeistään, ne kun selvästi osoittivat, että esineet mitkä täällä kohtasivat heidän katsettaan olivat heistä uusia tai eivät ainakaan tavallisia. Tyttö katseli kummastellen synkkiä kallioita, jotka molemmin puolin kohottelivat huippujansa taivasta kohden, ja häntä ehkä värisytti syvä hiljaisuus, jota pikemmin enensi kuin vähensi puron lorina ja puusirkan valittava ääni. Muut aistimet olivat tuomitut lepoon; silmä yksin täytti sielua kauhistuttavan luonnon kuvilla.

Tuo tie, jolla muinoin oli vilissyt kaupunkien ja kuninkaiden lähettiläitä, uhrisaattoja ja pyhiinvaeltajoita, kuinka autio se nyt oli! Se oli ruohon ja sammaleen peitossa, myrtti orasteli sen kivien raoissa. Laakson asukkaat kammoivat sitä; ne kulkivat mieluummin toista, likempänä Delfoin kaupunkia olevata tietä, koska siihen aikaan rosvot, joilla oli tyyssijansa Parnassos-vuoren luoksepääsemättömissä rotkoissa, hätyyttelivät seutua. Tämän tiesivät molemmat vaeltajat, vaan heidän mielensä täyttivät ajatukset, jotka eivät suoneet sijaa pelon tunteelle.

Mies ja hänen seuralaisensa olivat, iän erotuksesta huolimatta, huomattavasti toinen toisensa näköisiä. Molemmilla oli säännölliset kreikkalaiset kasvonpiirteet, ja molemmilla lievensivät niitä, vaikka eri määrissä, samat yksilölliset poikkeukset. Vaikeata oli miehen ulkonäöstä päättää hänen ikäänsä. Hänen jäsenissään kuvautui vielä ihana miehuuden voima, vaan poskien juovat olivat vuosien kuluessa syventyneet ja — mikä selvimmin näytti hänen tulleen keski-iän ohitse, vaan samalla antoi hänen kasvoilleen omituisen ilmeen, — kulmakarvojen kaarien alla oleva lihas esiintyi tavattoman leveänä, ja muodosti voimaa osottavan piirteen totisen otsan ja melkein haaveksivaisen katseen välille. Tämän piirteen löytää antiikkisista Nestorin ja Aiaan kuvista. Otsalta hänen tukkansa oli vähän harventunut; parta (siihen aikaan harvinainen kaunistus), tumman ruskea ja kiharainen kuten hiuksetkin, ympäröi hänen huuliaan ja poskiaan. Hänen vartalonsa oli korkea ja täynnä arvokkaisuutta. Tytön kasvot olivat säännöllisemmät kuin hänen seuraajansa, säännölliset tyypilliseen ankaruuteen asti, ja tätä lisäsi vielä hänen ihonsa kirkas, läpikuultava, vaan terve vaaleus. Hän oli marmorikuvan näköinen; vaan marmorin lämmitti suurten tummansinisten silmien lempeä loiste ja sen elähytti suun suloisesti kaareilevat piirteet, jotka Lavaterin mielestä olisivat olleet varma sydämen hyvyyden merkki.

— Hermione, sanoi mies vieressään astelevalle tytölle, — vuorenhuippu, joka kohoaa tuolla kaukana, puettuna etäisyyden sinertävään vaippaan, on Lykooreia. Siellä ja sen sisaruskukkuloilla kävelivät ennen aikaan Apolloon ja runottaret, ennen kuin epäilys heidät karkoitti. Hopeahattarat, jotka sitä seppelöivät, olivat silloin aluksia Autuuden saarista; ne saattelivat sinne autuaita henkiä jotka tulivat Olympolaisten lauluissa kuulemaan ja heidän tansseissaan näkemään kuvallisesti maailmankaikkiuden salaisuudet. Nämät laulut, niin kertoo taru, kuuluivat tyyninä iltoina semmoisina kuin tämäkin, alas laaksoon, ja niiden sävelien mukana laskeusi mielenrauha kuuntelevien sydämiin…

Ja nyt, sanoi mies itsekseen, harhailee samoilla kukkuloilla onnettomia ihmislapsia, verimiehiä ja kristittyjä kiihkoilijoita, jotka on karkoitettu uskokunnasta, joka on heidän arvoisensa. Rosvoja Parnassos-vuorella! Semmoisia on kai siellä tavattu ennen näitäkin, vaan he varastelivat ainoastaan runoilijoilta.

Miehen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tätä ajatellessaan.

— Isä, sanoi tyttö, nämä kalliot pelottaisivat minua, jos vaeltaisin yksinäni. Ne ovat niin korkeat ja kauheasti halkeutuneet. Mutta silmää virkistää Lykooreia, sillä siihen valelee aurinko hohdettaan, ja sen päälaen ympärillä taivas on kirkas ja puhdas.

— Niin on. Kun ympärillämme on pimeätä ja synkkää, niin silmä halusta etsii valoisampaa etäisyyttä… Hermione, jatkoi hän ja viittasi vasemmalle, — tuolla alhaalla on ikivanha Delfoin kaupunki, jonka Homeeros on lauluissaan ylistänyt Pyytoon nimellä. Nyt sen tuhannet kuvapatsaat ovat rikotut, sen aarteet ryöstetyt, sen loiste kadonnut. Teatteri, kilparata, oppisalit, voimistelulaitokset ovat tyhjinä. Kristityt, Hermione, vihaavat taiteen jaloa leikkiä samoin kuin tutkimuksen syvää totisuutta. He puhuvat köyhyydestä ja ryöstävät meidän temppeleitämme, he puhuvat nöyryydestä ja polkevat meidän niskojamme. Muinoin nämät kadut kaikuivat rukousvirsistä, vilisivät täynnä juhlapukuisia vieraita ja valkeavaippaisia uhripappeja. Nyt vaeltaa raskasmielinen kansa sen torilla. Tuo kenttä, jonka tuolla näet ja jonka kuihtuva kasvullisuus osottaa niukkaa viljelystä, minkä voimassa pitämiseen tarvittavat käsivarret ja työinto puuttuvat, on Krissan kenttä, jonne muinoin helleenein joukot vaelsivat katselemaan neron, voiman ja kauneuden voittoja.

Vasaranlyöntejä kuului kaupungista. Eräästä pylvähistöstä lohkoiltiin kiviä rakennettavaan kristilliseen kirkkoon. Se oli Kniidolaisten pylvässuojama, jonka seinille Polygnootos, siveltimen Homeeros, oli maalannut valloitetun Troian, kreikkalaisten lähdön ja Odysseuksen käynnin manalassa. Hävityksen taisi nähdä siltä paikalta, jossa molemmat vaeltajat seisoivat. He näkivät sen: tyttö peitti kasvonsa hunnullaan; mies tarttui hänen käteensä ja kiirehti askeleitansa.

Sitten he tulivat iäkkääseen laakerilehtoon, joka erotti kaupungin oraakelitemppelistä. Lehto täytti laakson sisintä sopukkaa Parnassoksen jyrkänteiden välillä, ja sen tumma vehreys teki hämärän vielä synkemmäksi. Se oli Apolloonille pyhitetty, ja siitä oli saatu Hellaan runoilijain ja pyytolaisten kilpailujen voittajain seppeleet. Sen vanhat rungot kumartuivat puron ylitse, yhdistyivät kuiskutteleviksi ryhmiksi, punoivat latvansa hämäriksi holveiksi, joiden varjoissa aavisti suuria muistoja. Ja taide oli tullut aavistukselle avuksi. Missä päivän säde kimalteli alas puiden alle, siinä se usein valaisi jonkun Homeeroksen marmoriotsaa, joka runottaren innostuttamana loi korkeuteen tyhjät silmänsä, tai dryadein (metsän impien) ryhmää, jotka olivat keräytyneet kitaraa soittavan Orfeuksen ympärille. Nyt moni kammoi lehtoa pakanallisen demoonin asuntopaikkana, ja ne tuoreet lehdet, joita se vuosittain versoi, eivät joutuneet mitään otsaa kaunistamaan, sillä painitanner kaipaili öljyllä voideltuja urhojansa; ja missä runoinnostus vielä laajenteli ihmisrintaa, siellä kaikuivat hymnit Hänelle, "tuntemattomalle Jumalalle", josta Paavali kerran oli puhunut Ateenan kansalle.

Oli niin hiljaista lehdossa nyt Hermionen ja hänen isänsä kulkiessa sen lävitse. Siellä vallitsi äänettömyys, kun he olivat siitä lähteneet, — vuosisatojen äänettömyys, jonka kestäessä Delfoi hiljaa riutui pois ja Kastriin kylän savimökit nojautuivat sen kaatuneihin pylväihin.

Vaan eräänä päivänä, tuhatkaksisataa vuotta lähempänä meitä kuin tämän kertomuksen aika, näkivät Kastriin vaimot huuhtoessaan vaatteita Kastalian lähteessä muutamia muukalaisia harventuneessa lehdossa. Mitä he hakivat tästä vuorien ympäröimästä, unohdetusta sopesta? He sanoivat, kielellä jota naiset eivät ymmärtäneet, että Kastalia oli häväisty. He taittoivat vanhasta laakeripuusta muutamia oksia, suutelivat niitä ja vaelsivat pois. Vieraat miehet olivat Roomasta. Rooman kansa oli päättänyt, että runoilija nimeltä Tasso piti laakereilla seppelöittämän Capitoliumilla, ja vaikka laakereita kasvoi heidän omissakin lehdoissaan, katsoivat he paremmaksi tuoda niitä Parnassoksesta. Oliko siis entisyyden ja nykyisyyden väliltä katkennut side uudestaan solmittu? Oli, suuri muutos oli tapahtunut, vaikkei Kastriin rehellinen puolivilli kansa siitä mitään aavistanut. Hellas oli ylösnoussut vapauden hengessä, taiteessa ja tieteessä. Tiede ja taide ovat luonnostaan helleenejä ja kääntymättömiä pakanoita. Ne kunnioittavat Golgatan oliivia, vaan Parnassoksen laakeri on heidän taistelujensa ja voittojensa merkki.

Valkopukuiset vaeltajat — isä tyttärineen — astuivat rapistuneita kiviportaita myöten ylös laakson toisen seinämän juurella olevalle kalliolle ja näkivät oraakelitemppelin lepäävän tummien vuorijyrkänteiden alla. Iästynyt Apolloonin pappi, ainoa joka oli sadasta jäljellä, vartioitsi sen vaalennutta loistoa. Heidän tullessaan hän lepäili kypressin alla, tuijotellen salaperäiseen E-kirjaimeen, jonka joku muinaisajan miehistä oli piirtänyt temppelin sisäänkäytävän yläpuolelle. Riutuvan elämän iltarusko kajosteli hänen painuneilla poskillaan, ja valkeina laineina parta valui hänen rinnalleen. Pyhiinvaeltajat, sillä niitä matkalaiset kuitenkin olivat, tervehtivät häntä kunnioittavasti.

— Nimeni on Kryysanteus, — ja olen Ateenan miehiä. Tämä neito on tyttäreni Hermione, joka kuusitoista vuotta takaperin jäi ainoaksi lapsekseni.

— Olkaa tervetulleet, sanoi Apolloonin pappi Heerakleoon. — Oletteko tulleet pyhää paikkaa katsomaan?

— Emme, vastasi Kryysanteus, — olemme tulleet muuta varten kuin tyydyttämään katseluhalua, joka meille tuottaisi ainoastaan kaihoa. Olemme tulleet oraakelia tiedustelemaan.

Vanhan papin kasvot ilmaisivat kummastusta. — Etkö tiedä, sanoi hän, — että Pyytian ääni on vaiennut ja profeetallisten höyryjen lähde on ehtynyt? Viimeinen naispappi on jo kauan aikaa sitte kuollut.

— Oi, tiedän sen liiankin hyvin, vastasi Kryysanteus. — Mutta vaikka
Pyytia on kuollut, elää tietäjäjumala ikuisesti.

— Apolloon on kuollut! vastasi Heerakleoon ja kiinnitti Kryysanteukseen katseen, jonka mystillinen ilme oli omiansa lisäämään noiden vakaumuksen täydellä painolla lausuttujen sanojen outoutta ja kummallisuutta. Vanhuksen silmistä näkyi sielu, joka mieluimmin oleskelee itseensä suljettuna, vaan, kun sitä itsensä tutkistelemuksesta vedetään ulkonaisten esineiden puoleen, pikemmin käsittää ne yhtenä ainoana kuvana, kuin ottaa erityisseikat huomioon. Sellaisesta katseesta voi tuntea teosofit ja mystikot; maailman lasten mielestä siinä on jotain kamalaa ja hengentapaista: se lausuu ilmestyksiä kuolemasta ja pakottaa uskomaan katoomattomuutta. Se ilmaisee samassa myös jotakin, joka on ymmärryksen piirin ulkopuolella, mielettömyyden rajalla. Ehkä Kryysanteus ukon silmistä näki juuri tämän — ja sen mukaan selitti sen vastauksen, jonka hän oli antanut. Ateenan arkontti tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi. Hän oli vaiti silmänräpäyksen ja sanoi sitten lempeällä, syvintä sääliä ilmaisevalla äänellä:

— Minä jätän sinun uskosi perusteilleen. Mutta eiköhän meillä kaikilla, kuten Sookrateellakin, ole oraakelia omassa povessamme?

— Jos niin on, niin miksi tulit tänne kysymään mykistyneeltä neuvoa?

— Se joka tahtoo uneksia, hakee äänettömyyttä, yksinäisyyttä ja pimeyttä, ei melua, ihmishälinää eikä päivänvaloa. Samoin sekin, joka rukouksessa tahtoo puhua Jumalan kanssa ja havaita hänen vastauksensa sisäisessä ilmestyksessä. Hänestä ei ulkonaiseen korvaan kohdistuva äänettömyys ole kylläksi, eikä myöskään ulkonaisen silmän havaitsema pimeys. Jokaisen maallisen äänen täytyy olla laantunut tunteesta, ja jokaisen maallisen kuvan hävinnyt mielikuvituksesta, sillä tunnehan on ikäänkuin sielun korva, ja mielikuvitus kuin sen silmä, jolla se havaitsee jumalallisen. Mutta mistä löytäisin paikan, joka niinkuin tämä valtaa tunteen tuhatvuotisen pyhyyden voimalla ja lumoaa mielikuvituksen yksinäisyydellään ja luontonsa jylhällä kuvannollisuudella? Katso, sen tähden, Heerakleoon, tulimme tänne, minä ja tyttäreni.

— No hyvä, miten voin siis olla sinun toiveellesi avuksi?

— Tyttäreni on hurskas impi. Salli hänen tulla osalliseksi niistä puhdistuksista, jotka ruumiillisesti tukevat sielun ponnistuksia päästä vapaaksi maallisista ajatuksista ja tulla kelvolliseksi ottamaan vastaan taivaallisia! Ja kun tämä on tapahtunut, niin johdata Hermione pyhälle kolmijalalle ja salli hänen jäädä yöksi temppeliin!

Hermione, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Apolloonin papin ja isänsä keskustelua, sanoi nyt: — Kunnianarvoinen mies, täytä isäni tahto!

Apolloonin pappi mietti hetkisen ja vastasi sitten:

— Jos sinun aikomuksesi, Ateenalainen, on, että sinun tyttäresi samalla kertaa on oleva kysyjä, jumalallisen ilmestyksen vastaanottaja ja ilmestyksen selittäjä, niin on minun virkani tässä tarpeeton, enkä minä riko keisarin käskyä, vaikka avaankin temppelin ovet teille, kuten jokaiselle katselijalle. Sinä saat itse, Kryysanteus, viedä tyttäresi kolmijalalle. Sille oraakelille, jota sinä tahdot tiedustella, on yhdentekevää, kuka semmoisen toimen toimittaa. Ja mitä puhdistuksiin tulee, niin kylpeköön tyttäresi, jos hän tahtoo noudattaa määrättyjä menoja, Kassotiin lähteessä, viettäköön yhden päivän paastoten ja tutkistellen, sekä tultuaan kolmijalalle juokoon maljasen Kastalian vettä. Minun palvelijattareni on opettava ja auttava häntä näissä valmistuksissa. Vaan sillä aikaa te olette minun vierainani. Minä en ole pitkiin kuukausiin nähnyt vieraita kasvoja; elän täällä kuin omassa maailmassani ja odottelen kuolemaa temppelini varjossa. Vaan sitä rakkaammalta tuntuu minusta saada nähdä sinun kaltaisesi mies ja sinun tyttäresi kaltainen impi. Seuratkaa minua! Tahdon lausua teidät tervetulleiksi kynnykseni yli.

Vanha Heerakleoon ojensi kätensä Hermionelle ja vei vieraansa lähellä temppeliä olevaan huoneeseen. Hänen iäkäs palvelijattarensa, ainoa toveri hänen yksinäisyydessään, teki leposijat Kryysanteukselle ja hänen tyttärelleen, pesi heidän jalkansa ja katti heille pöydän, johon asetteli leipää, maitoa, hedelmiä ja viinirypäleitä. Hän ei myöskään unohtanut tehdä raittiista kukista seppeleitä, joilla tämän yksinkertaisen aterian vieraat saivat koristaa itseänsä.

Jo alkoi hämärtää huoneessa, jonka ainoa ikkuna antoi lähellä olevalle kallioseinämälle. Ruokaillessa keskustelu sattui kääntymään seutua ahdistavaan rosvojoukkoon. Siitä vanha pappi ei muuta tiennyt, kuin että rosvot olivat kristittyjä, jotakin lahkoa, jota muut kristityt vihasivat, että ne eivät olleet maassa syntyneitä, vaan olivat sinne tulleet, ei tietty kuinka tai mistä, sekä että ne viime keväällä eräänä päivänä olivat suurena joukkona tulleet alas pyhäkköön ja vaatineet häneltä temppelin avaimia, vaan eivät tehneet hänelle eivätkä hänen palvelijalleen mitään pahaa, eivätkä myöskään vahingoittaneet mitään temppelissä, jossa muutoin ei enää mitään ollutkaan, joka olisi voinut tyydyttää saaliinhimoa. Keisari Constantinus oli siinä kohden jo aikoja sitten ehtinyt heitä ennen ja korjattanut pois viimeiset kalleudet, jotka tuo muinoin äärettömän rikas pyhäpaikka vielä omisti. Ukko puhui tästä viimeisestä seikasta äänellä, jossa ei ilmautunut mitään katkeruutta. Vanhuus oli ehkä jäätänyt hänen sydämensä. Vaan Ateenalaisen kasvot synkistyivät, ja hän tuskin kuunteli vanhaa palvelijatarta, joka ryhtyi puheeseen ja kertoi, että rosvojoukko oli monta kertaa tehnyt öisiä hyökkäyksiä läheiseen Delfoin kaupunkiin, ryöstänyt paljon ja lyönyt monet ihmiset kuoliaaksi. Vaan nyt oli tullut Korintoksesta osasto sotilaita Delfoita suojelemaan. Tämän tiesi palvelija kertoa, sillä hänen täytyi käydä kaupungissa talousasioilla, vaan hänen isäntänsä ei sitä koskaan tehnyt.

Aterian jälkeen astuttiin huoneesta ulos nauttimaan illan vaalenevaa ihanuutta. Heerakleoon johdatti vieraansa erääseen luolaan, joka oli vähän matkan päässä temppelistä. Puro lorisi lähellä. Luola oli avonainen länttä kohden, ja ilta-aurinko, joka loisteli erään vastapäätä olevan ahtaan solan lävitse, valeli ruusunhohdettaan sen hämärään. Kypressejä, myrttejä ja ruusupensaita kasvoi ympärillä, muratti ja kuusamakasvit pujottelivat sen seinämiä pitkin. Sinne, turveistuimelle luolan suulle istahtivat Apolloonin pappi, Ateenan arkontti ja hänen tyttärensä.

Hermione lausui: — Muistatko, Heerakleoon, lausuiko oraakeli, silloin kun se vielä puhui, koskaan mitään hänestä, josta kristityt ovat ottaneet nimensä?

Vanhuksen kasvot kirkastuivat, kuin olisi hänestä ollut mieluista vastata siihen kysymykseen. Hän sanoi: — Kuulkaa oraakelin lauselmia, jotka se antoi miehelle, joka enemmän kuin sata vuotta sitten saapui tänne ja tiedusteli oraakelia juuri Jeesuksesta:

Viisaat tietävät tään: kalo-kahleet ruutuihin murtain, henkemme heilahtaa valomaille kuolematonna; vaan tuo ylhäällen valosampana liiteli muita.

Kun tiedustelija ihmetteli, että niin jalon miehen piti kuolla pahantekijän kuolemaa, vastasi Pyytia:

Henkeä kuolematont' ei saastuta ruumihin kurjuus:
kaikkein kärsiminen on, hurskaan saatava taivas.

— Minä tunnen nämä oraakelin lauseet, sanoi Kryysanteus, — Porfyrios mainitsee ne kirjassaan, jossa vastustaa kristittyjä.

— Onko siinä kaikki, mitä orakeli on lausunut tuosta galilealaisesta viisaudenopettajasta? kysyi Hermione.

— Ei, meillä on vielä lauselma paljoa myöhemmältä ajalta:

Toukan pistämä, päivän polttama tai viluyössä kuihtunut taikka jo umpussaan rujokasviksi säätty maailman puun joka lehtinen on, yks' täydellinen vaan.

— Apolloon, jatkoi Heerakleoon, oli kaunis kasvoiltaan, vaan ennustajana kutsuttiin häntä kuitenkin vinosuuksi, koska hänellä oli syytä milloin ylimalkaisilla, milloin kaksimielisillä sanoilla torjua kiusallista uteliaisuutta. Niin paljo on kuitenkin selvillä, että oraakeli ei suinkaan kantanut vihaa Jeesusta kohtaan. Ei ketään, ei edes Sookratesta, ole Apolloon niin suuresti ylistänyt, kuin tuota viisasta miestä Juudan maalla.

— Hän oli, sanoi Kryysanteus, — uskonnollinen henki, täynnä jumalallisen lämpöä, käytännöllisen viisauden opettaja ja suuri ihmeitten tekijä. Porfyrios kertoo opettajastaan, Plootiinoksesta, että tämä neljä kertaa hurmauksen tilassa oli nähnyt alkuyksilön, ainoan ja totisen jumalan. Tämä tapahtui, kun hän jo oli vanha ja elänyt elämää, jonka koko harrastus tarkoitti yksinomaan sielun puhdistusta ja aatteiden maailmaa. Minä arvelen että sen, minkä Plootiinos saavutti vaivuttamalla sielunsa tajuttomuuden ja muodottomuuden mereen, että sen omisti Joosepin poika paremmin luonnosta ja pysyväisenä omana, niin että hän saattoi vaeltaa ihmisten joukossa ja vaikuttaa ulkomaailmassa häiriintymättä sen kautta jumaluuden katselemisessa. Mitä hänellä oli mitä suurimmassa määrässä, sitä, tahi ainakin sen mahdollisuutta, on meillä kaikilla vähemmässä määrässä. Lumpeenkukka näyttää keijuilevan vapaasti laineen huipuilla, vaan sen varsi ulottuu syvyyden läpi ja on juurillaan kiinni sen pohjassa. Niin häilyy ihmishenkikin rajoitetussa vapaudessa maailman virran pinnalla, ja sen järki on kuin kukkasen kehä, joka aukenee auringon loisteessa ja kääntyy sen perässä: vaan se on kaksilla juurilla, tunteen ja mielikuvituksen juurilla, kiinni maailmanhengessä — Apolloonissa, tai miksi häntä tahtoo kutsua. Niiden kautta Jumala tunkeutuu meihin; niiden kautta hän puhuu meidän sieluissamme, kuin puhejohdattimen kautta, ja ilmaantuu monissa muodoissa: omantunnon äänenä, taiteilijan innostuksena, aavistuksena ja ennustuksena. Ettei näiden havaitsemusten alkusyy ole itse yksityisihmisessä, vaan on yleinen ja yhteinen, nimittäin Jumala, hänen ilmestyessään maailman henkenä, se näkyy siitä, että omantunnon lakien perussäännöt ovat kaikissa kansoissa ja ihmisissä samat, ja että taiteen teoksissa, vaikka tosin eri puolilta ja toisissa täydellisemmin toisissa puutteellisemmin, kuvastuu sama aate.

Kun Kryysanteus vaikeni, eikä vanha Heerakleoon, joka hymyillen oli kuunnellut, näkynyt haluavan mitään väittää vastaan, alkoi Hermione kainosti puhua ja lausui:

— Tämä havaitaan myöskin siitä taivaallisesta lämmöstä, joka leviää sieluun, kun sen valtaa joku kaunis, tosi ja hyvä. Erilaisuudet taas voidaan selittää ihmisten erilaatuisten sieluntaipumusten avulla. Kaksi kukkaa, jotka kasvavat toinen toisensa vieressä samanlaisesta maaperästä ja saavat siitä samanlaisen ravinnon, muuntavat tämän, kumpainenkin oman erityisen luonteensa mukaan, ja antavat sen luotaan suloisina, vaan keskenään erilaisina tuoksuina. Eikö ole niin, isä?

Kryysanteus hymyili myöntävästi, pani kätensä tyttärensä kaulalle ja suuteli häntä otsaan.

Kun aurinko oli laskenut, niin Heerakleoon palasi vieraittensa kanssa asuntoonsa. Täällä Hermione erkani heistä ja seurasi vanhaa palvelijatarta, sillä neitosen oli määrä samana iltana kylpeä Kassotiin lähteessä sekä muuten valmistautua tulevaksi yöksi, joka piti vietettämän tutkistelemalla ja rukoilemalla. Seuraava päivä oli sitten käytettävä uudistettuun kylpemiseen, paastoon ja yksinäisiin tutkistelemuksiin, kunnes hämärä oli tullut. Silloin piti isän johtaman Hermione Pyytian kolmijalalle, joka seisoi ennustushöyryjä huokuvan aukon suulla, ja Hermionen piti jäädä yöksi yksikseen temppeliin, ilmestystä odottamaan.

Kun miehet olivat kahden kesken pienessä kamarissa leväten sohvillaan, sytytetty lamppu välillään, pyysi Kryysanteus isäntää selittämään niitä kummallisia sanoja, jotka oli lausunut Apolloonin kuolemasta.

Heerakleoon suostui mielellään niitä selittämään, ja nyt tuli näkyviin, että vanhus oman henkensä vaatimuksesta oli laatinut itselleen teosofisen järjestelmän, josta hän löysi sen lohdutuksen, jota tarvitsi sen opin perikadon korvaukseksi, jota hän lapsuudestaan saakka oli palvellut ja uskonnollisella lämmöllä rakastanut. Hän rakasti muistojaan, kunnioitti sitä kukistunutta suuruutta, jonka palveluksessa oli työskennellyt, ja hän taisi kuitenkin, koska tämä oppi sovitti hänet kohtalon kanssa, kuolla tyytyväisenä ja rauhallisena, viimeisenä Apolloonin pappina katsellen hyljättyä temppeliänsä.

Heerakleoon sanoi:

— Henkimaailmassa on jo kauan aikaa sitten, nimittäin Jeesuksen elämän aikana, tapahtunut suuri muutos. Tästä muutoksesta me kuitenkin tiedämme sangen vähän. Tosin näkyväinen maailma, niinkuin Platoon sanoo, on henkimaailman varjo, ja kun varjostava esine vaihtuu, niin vaihtuu varjokin, vaan se kuvastaa kuitenkin ainoastaan esineen ulkopiirteet, ja niitäkin vaillinaisesti. Mitä tarkoitan, tulee sinulle selvemmäksi siitä, jota nyt aion kertoa. Olen urkkinut tietooni ja pannut muistiin monta salaperäistä tapausta, jotka todistavat henkimaailmassa tapahtunutta muutosta, vaan niistä kerron ainoastaan seuraavan:[8]

Epiterses, kaunopuheen opettajan Aemilianuksen isä, matkusti kerran Italiaan laivassa, jossa oli paljo matkustajia ja kauppatavaroita. Kun laiva oli tullut Ekinadien saarien edustalle, tuli tyyni. Oli ilta, vaan useimmat laivamiehistä ja matkustavista olivat vielä valveilla, kun äkkiä kuulivat kaikki äänen, joka tuntui tulevan Paksaisaarilta ja huutavan perämiehen nimeä. (Hän oli Egyptiläinen ja nimeltään Tasus). Kaikki rupesivat ihmettelemään, ja Tasus itse peljästyi kovasti. Vasta kun ääni oli kolme kertaa kuulunut, uskalsi hän vastata, ja sen jälkeen huutaja vielä suuremmalla äänellä antoi kuulua seuraavan käskyn: kun olet päässyt Paloodeen seuduille, niin ilmoita, että suuri Paan on kuollut! Kaikki ihmettelivät vielä enemmän, ja neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. Tasus itse päätti, jos tulisi hyvä tuuli, purjehtia ilman muuta Paloodeen ohitse, vaan jos tuuli tyyntyisi sen läheisyydessä, niin hän aikoi huutaa kuultavaksi mitä oli saanut tietää. Ja kun laiva oli saapunut Paloodeen edustalle, niin oli silloinkin tyyni, jonka tähden Tasus päätöksensä mukaan huusi laivansa perästä maahan päin kääntyneenä ne sanat, jotka oli kuullut: suuri Paan on kuollut! Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun ilman täytti ihmettelyn sekainen huokailu. Roomassa tämä tapaus tuli pian tunnetuksi. Ja keisari Tiberius kutsutti Tasuksen luokseen, ja tutkitti tarkemmin tapauksen menoa, sen mahdollisia perusteita ja sen merkitystä.

Samankaltainen tapaus, jatkoi Heerakleoon, — sattui grammatikko Deemeetriokselle, kun hän kulki tutkimusmatkallaan ympäri Brittien saaria. Tämän minä asetan yhteyteen sen huhun kanssa, joka Jeesuksen aikana kiersi maailmaa ja herätti paljon huomiota Roomassa, että nimittäin Foiniks-lintu uudestaan oli näyttäytynyt Egyptissä;[9] samaan yhteyteen asetan myös senkin seikan, että samasta ajasta alkaen ikuinen lamppu egyptiläisen Ammoonin temppelissä on tarvinnut vuosittain vähemmän määrän öljyä kuin muinoin.[10] Sillä pienet seikat, Kryysanteus, saattavat olla sangen suuren muutoksen merkkejä. Mutta onpa olemassa selvempiäkin todistuksia, kuin nämä. Niitä näen siinä, että ennustusvoima yhä enemmän ja enemmän katosi tältä oraakelilta jo kauan aikaa ennen kuin kristityt tulivat mahtavaksi lahkokunnaksi, ja että kaikki muut lukemattomat oraakelit vähitellen itsestään vaikenivat; vieläpä siinäkin, että usko jumaliin on sammunut yhä useampien sydämestä, ettei runoilijoita eikä taiteilijoita enää elähytä sama innostus kuin ennen, ja että kauheita onnettomuuksia, toinen toisensa kintereillä, tapahtuu ympäri maailman, vähentäen ihmisten sukukuntaa. Koko meidän Hellaamme ei jaksa nyt, kuten näen olevan kirjoitettuna, asettaa niin monta raskasaseista soturia, kuin muinoin pieni Megara lähetti Persialaisia vastaan. Etkö huomaa jotakin puuttuvan, joka muinoin on ollut, että joku käsi, joka muinoin oli avoinna, nyt on puristunut nyrkiksi yli maailman? Voitko sanoa, mitkä ne muurit olivat, jotka muinoin pitivät tuntemattoman idän joukkoja heidän omissa rajoissaan, ja minkä tähden nämä muurit ovat äkkiä kukistuneet? Mistä on tullut se kaihosa himo, joka on tarttunut erämaan poikiin ja ajaa heitä, laine laineelta, murtumaan meidän legioniemme rautaa vastaan? Eivätkö he lopuksi murra estettä ja tulvaa meidän ylitsemme? Voitko sanoa, miks'eivät meidän metsämme eivätkä lähteemme suhise kuten muinoin, minkä tähden luonnon vertauskuvat äkisti ovat jäykistyneet hengettömiksi merkeiksi, joissa eivät mitkään jumaluusvoimat ilmaannu? Tuo käsittämätön ja tajuamaton, joka muinoin kävi henkäyksenä läpi esineiden, tuo jokin jota me kutsuimme suureksi Paaniksi, joka ikäänkuin huilun säveleillä elähytti luonnon yksinäisyyden, se on poissa. Se nousi kuin sumu maasta, kohosi aina ylemmäksi ja katosi avaruuteen. Minulla sen tie on selvillä. Kun se poistui Gaiasta (maasta), niin ääni, joka nousi Pyytoon maanraosta ja Trofoonioksen luolasta, kävi yhä heikommaksi, sillä tuo käsittämätön voima oli jättänyt maan syvyyden ja ikäänkuin häilyili nyt maanpinnan yläpuolella, tunkeutuen ihmishenkiin. Siten minä selitän sen ilmiön, että maailma yht'äkkiä tuli täyteen tietäjiä, sibylloja, velhoja, loihtijoita, ilmestyksiennäkijöitä, taikureita ja ihmeiden tekijöitä, joiden joukossa Apolloonios Tyanasta oli suurin. Ennen semmoiset olivat melkein tuntemattomat, niitä oli aina vain yksitellen, nyt tuli heitä maa tulvilleen. Kteesifoonista Heerakleen patsaihin asti kansat näkivät heidän ihmetöitänsä, kunnes viimein tuo selittämätön voima katosi ihmisistäkin. Nämä ilmiöt olen huomannut varjossa, ja niistä päätän että suuri muutos on tapahtunut varjoa luovassa esineessä. Mutta mikä tämä muutos on ja mistä se on tullut? Tätä kysymystä sieluni on tutkinut ne pitkät vuodet, jotka olen täällä yksinäisyydessä viettänyt. Ja kun olin tutkinut kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta ja koettanut monta eri tietä, tunkeutuakseni salaisuuteen, niin minun täytyi kuitenkin lopuksi pysähtyä siihen arveluun, joka jo mietiskelemiseni ensi alussa tyrkkäytyi mieleeni, vaan jonka minä silloin hylkäsin alhaisena ja epäfilosofisena. Ne luonnon lait (niin minä ajattelen), jotka ovat vallitsemassa ihmismaailmassa, ovat henkimaailman lakien varjoja ja niillä on niissä vastineensa. Se laki, joka käskee, että ihmisen tulee syntyä, vanheta ja kuolla, on sen lain varjo, jonka alaisia Olympoksen asukkaat olivat. He ovat, kuitenkin korkeammassa merkityksessä kuin me, syntyneet — niinhän tarukin sanoo — he ovat vanhentuneet, ja he ovat kuolleet. Suuri Paan on kuollut, Apolloon on kuollut, ne olennot, joita meidän isämme kunnioittivat, ovat kuolleet. Älä hämmästy, Kryysanteus, minun sanojani! Niissä ei ole mitään herjausta. Nuo hyvät ja jumaloitavat olennot, jotka täyttivät maailman ihanuudella ja ilolla, jotka rakastivat puhtaita ja rehellisiä, suojelivat yhteiskuntia ja rankaisivat rikollisia, he olivat kuolevaisia kuin ihminen, heidän suojattinsa, ja kuolemattomia kuin hänkin. Oi, istuinhan minä jo nuorukaisena Apolloonin kuvan edessä ja katselin tuntikausia hänen kasvojaan, ihastuneena niiden tyyneyteen ja yliluonnolliseen ihanuuteen! Ja kuitenkin virtasivat kyyneleeni, sillä mitä kauemmin häntä katselin, sitä haikeammin kuulti hänen kauneutensa läpi surumielisyys, — olympolainen ja yliluonnollinen, kuten hänkin — ja minä ihmettelin, oliko taiteilija tietäen pannut teokseensa sen vivahduksen vai seuraako se välittömästi, ilman taiteilijan aikomusta, korkeinta muodoissa kuvattavaa kauneutta.

Nyt tiedän mitä tuo vivahdus merkitsi: se oli kuolevaisuuden tietoisuus. Olympoksen asukkaat olivat korkeampaa sukua kuin me: isämme kutsuivat niitä jumaliksi, te filosofit kutsutte niitä oikeammalla nimellä voimiksi tai demooneiksi. Niinkuin he ohjasivat ihmisen ensimäistä kasvatusta, niinpä heidän omanakin kasvatuksenansa ja alituisena tehtävänänsä oli: järjestää meidän sukuamme yhteiskunniksi, opettaa niille oikeutta ja herättää niitä kauneutta rakastamaan. Tästä toimesta heidät on kutsuttu pois; heitä ei enää ole olemassa meidän kannaltamme katsoen, sillä he ovat palanneet takaisin siihen kohtuun, joka heidät synnytti, moninaisuuden yksiöön, kaiken lähteeseen, kaiken olevaisen keskukseen: ainoaan, totiseen Jumalaan. Kirottu olkoon se ajatus, että ne jumalat, joiden polville hurskaat esi-isämme laskivat rukouksensa, joita he tuskassaan huusivat avukseen ja onnensa päivinä ylistivät, olivat vain tyhjiä mielikuvituksen tuotteita! Mutta että he olivat kuolevaisia, siitä oli aavistus jo olemassa hämärässä muinaisuudessa, ja sille antoi Heesiodos muodon kertoessaan veden neidon, naiadin lauseen:

Yhdeksän väkevää miespolvea versovan nähdä saa lorusuu varis, seitsenkolmatta kiitävä hirvi, kolmen hirven ikää ikä kaarneen, kaarnehen aikaa yhdeksän elo Foiniksin, palavan tämän näämme kutrikkaat jymy-Zeun somat immet kymmenen kertaa.

Näin Apolloonin pappi puhui, lampun valon lekutellessa hänen kuihtuneilla kasvoillaan. Hänen vieraansa oli häntä kuunnellut tarkkaavaisena, vaan ei tahtonut nyt tehdä mitään muistutusta hänen puheensa johdosta ja siten pidentää keskustelua, ehkä sentähden, että yötä oli jo pitkältä kulunut ja vanhus tarvitsi lepoa.

NELJÄS LUKU.

Kryysanteus.

Lukija muistanee tämän kertomuksen alusta erään miehen, joka kauniina aamuhetkenä meni Ateenan torin poikki, kun kaupan vilinä siellä oli vilkkaimmillaan, ja jota silloin toiset sanoivat rikkaaksi Kryysanteukseksi, toiset filosofi Kryysanteukseksi, toiset pääpakanaksi Kryysanteukseksi. Juuri sen miehen lukija nyt näkee esiintyvän Delfoissa ja häiritsevän viimeisen Apolloonin papin yksinäisyyttä. Nuo kolme yllämainittua lisäystä hänen nimeensä olivat kaikki oikeutettuja, viimeksimainittukin. Että Kryysanteus oli Ateenan rikkain mies, se ei siihen aikaan vallan paljoa merkinnyt; enemmän merkitsi se, että jos hän olisi vaihtanut Ateenan Tiberin varrella olevaan komeaan Baabeliin tai sen nuoreen loisteliaaseen kilpailijaan Bosporoksen rannalla, ja siellä viettänyt semmoista elämää, joka olisi soveltunut yhteen hänen varojensa ja ajan tapojen kanssa, niin hän olisi tuhlaavaisella ylellisyydellä voinut voittaa kaikki muut kuin keisarin suosikit ja kristityt piispat, sillä emme puhu hovista itsestä emmekä sen loistavasta komeudesta, joka luonnollisesti voitti kaikki, mitä yksityinen sillä alalla saattoi aikaansaada. Vaan Kryysanteuksessa ei ollut rahtuakaan sellaista kunnianhimoa. Hän jäi Ateenaansa, eikä syy siihen ollut tuossa Cæsarin ylpeydessä, jota miellytti enemmän olla ensimäisenä pienessä kylässä, kuin toisena Roomassa. Ateenassakin moni hänet voitti komeudessa ja ylellisyydessä.

Mutta mihin sitten Kryysanteus käytti rikkauttaan, kun ei hänen talossaan näkynyt hitustakaan sitä aasialaista ylellisyyttä, jolla sen ajan rikkaat itsensä ympäröivät? Jokainen Ateenalainen tiesi vastata tähän kysymykseen. He tiesivät, että hänen älynsä oli hakenut tuhansia muita keinoja rahojen hävittämiseen. Hänen tuhlaamisensa oli aivan omituista laatua. Ateenan seutu oli muinoin ollut kuuluisa oliivipuistoistaan. Attikan vuorien rinteet olivat silloin olleet oliivimetsien peitossa; — tämä kaunis ja hyödyllinen puu oli, kuten tietty, pyhitetty Pallas Ateenalle. Kryysanteuksen aikana näitä metsiä oli tuskin enää olemassa, ja Attika oli siten menettänyt parhaimman tulolähteensä. Kryysanteus tahtoi saada tämän lähteen uudestaan uhkumaan, ja hän taisteli väsymättä jättiläistaistelua luontoa, ihmisiä ja ajan oloja vastaan, hankkiakseen alastomalle vuorille takaisin niiden kaunistuksen, niiden kurjille asukkaille toimeentulon. Taistelua oli kestänyt kaksikymmentä vuotta, eikä Kryysanteus ollut vielä väsynyt; hänen ponnistustensa verrattain vähäpätöinen menestys oli häntä pikemmin kiihottanut kuin masentanut. Maatilukset Ateenan ympärillä olivat kaupungin itsenäisyyden ja loiston aikana olleet hyvin korkeassa hinnassa; nyt ne olivat suureksi osaksi autioita. Kryysanteus osti sellaisia viljelemättömiä tiloja, pani vapaaksi päästämänsä orjat vuokramiehiksi ja sai ilokseen nähdä viljan lainehtivan siellä, missä ennen tuskin oli laidunta lampaille. Mutta tämä ilo oli melkein hänen ainoa maavuokransa, sillä prokonsuli Annæus Domitius tosin tiesi olevan totta, että "missä ei mitään ole otettavaa, siellä keisari on menettänyt oikeutensa", vaan teki siitä toiselta puolen sen oikean johtopäätöksen, että missä jotakin on otettavissa, siinä keisari ei ole oikeuttaan menettänyt. Hänen menettelynsä tätä johtopäätöstä käytäntöön sovittaessa oli yhtä johdonmukainen kuin itse päätelmäkin ja johti kuin ympyrän kehää myöten aina takaisin lähtökohtaan: ensin mainittuun totuuteen. Yksistään henkiraha teki keisari Constantiuksen aikana 26 kultakolikkoa. Mitä Kryysanteus siis saattoi tehdä? Hän tyytyi kohtaloonsa ja lohdutti itseänsä sillä, että karu, kiviperäinen maa Ateenan ympärillä tuotti vielä laihoja, kun sitä vastoin ihanassa Campaniassa 400,000 tynnyrinalaa — kahdeksasosa maakunnasta! — oli joutunut autioksi keisarillisten virkamiesten kiskomisien tähden. Vaan Kryysanteuksen tuhlaus ei rajoittunut oliivi-istutuksiin eikä maanviljelykseen. Missä vaan torilla tai kaduilla tapasi Ateenalaisen, joka verhosi puhdasrotuisuuttansa ryysyisellä manttelilla, hän kysyi tältä tyhjäntoimittajalta: mitä hyödyllistä osaat toimittaa? Tietenkin Ateenassa oli suuri joukko retkaleita, joiden jaloa ylpeyttä tämä kysymys loukkasi, vaikka se oli lausuttu mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa, ja kun he kaukaa näkivät Kryysanteuksen tulevan, niin he hiipivät, päästäkseen häntä tapaamasta, johonkin pylväskäytävään, seurustelusaliin tai parturin luo: vaan monta oli niitäkin, joille vilpitön vastaus hänen kysymykseensä oli tuottanut hyvän toimeentulon. Kryysanteus ei antanut kellekään almuja, paitsi vanhuksille ja työhön kykenemättömille — kristityt moittivat rikasta miestä sellaisesta sydämettömyydestä — vaan hänellä oli ihmeteltävä kyky nähdä mihin ihmiset kelpasivat ja käyttää niitä oikeaan paikkaan. Jonakuna päivänä kenties joku Kleoonin jälkeläinen pääsi Kryysanteuksen avulla nahkurinverstaan omistajaksi; toisen kerran ehkä joku Hyperboloksen jälkeläinen sai lainaksi rahoja perustaakseen lampputehtaan. Niinpä elinkeinot, joista muinainen Ateena oli kuuluisa, rupesivat uudestaan kukoistamaan. Skamboonidain kaupunginosassa kaikui taas vasaran kalke ase- ja metallitehtaissa. Kolyttoksessa valmistettiin taas verkoja ja kankaita, Peiraieuksessa rakennettiin uudestaan laivoja. Kun Kryysanteus oli pannut asian alkuun, niin liike jatkui itsestään ja kasvoi hänen avuttaan. Ne summat, jotka hän oli pannut elinkeino-harrastuksen elvyttämiseen, virtasivat takaisin hänen aulassansa olevaan kassakirstuun. Joskin siis menestys tässä kohden peitteli hänen tuhlaustansa, niin se jäi toisissa sitä alastomammaksi. Kryysanteuksella oli pitkän aikaa ollut se päähänpisto, että tahtoi nähdä kaunotaiteiden elpyvän uudestaan eloon omassa syntymäkaupungissaan. Feidias ja Parraasios olivat teoksillaan saaneet aikaan, että taiteilija, oltuansa kansan silmissä tavallinen käsityöläinen, muuttui Apolloonin innostuttamaksi, ja semmoisena pyhäksi, kauneuden papiksi. Mutta Hellaan taide oli sammunut Hellaan vapauden viimeisen loisteen keralla. Niitä, jotka nyt käyttivät talttaa tai sivellintä, pidettiin, heidän omista vaatimuksistaan huolimatta, käsityöläisinä — kivenhakkaajina ja värintuhrijoina, joita he todellisuudessa olivatkin. Vika oli heissä itsessään, he kun tekivät taiteen halveksituksi, ja ajassa, joka antautui taidetta ja sen harjoittajia halveksimaan. Jalosukuinen nuorukainen ei enää saattanut ottaa käteensä talttaa eikä sivellintä, vaikka Pallas Ateena itse olisi sen hänelle ojentanut. Pakanat jumaloivat muinaisia taiteilijoitaan ja halveksivat uusia; kristityt vihasivat sekä vanhoja että uusia. Asiain näin ollen se tehtävä, johon Kryysanteus oli ryhtynyt, oli sangen vaikea. Siksipä koe ei ollenkaan onnistunut, jos nimittäin otaksuu, että tarkoitus ei ollut hävittää rahoja, vaan auttaa taidetta jaloilleen. Ne maalaukset, jotka Kryysanteus oli ostanut nuorilta taiteilijoilta ja auliisti maksanut, kaunistivat nyt hänen arentimiestensä seiniä; ne kuvapatsaat, jotka sama kiihko oli pakottanut hänet itselleen hankkimaan, oli kaikkityyni viety hänen maataloonsa ja asetettu lehtoon, jossa kypressien varjot peittivät niiden hempeitä ja okaiset ruusupensaat niitä vartioitsivat. Paha kyllä emme vieläkään ole lopettaneet Ateenan arkontin rahantuhlaus-hullutusten luetteloa. Meidän täytyy lisätä, että hän rakasti kirjallisuutta. Hänellä itsellään oli kirjatehdas, josta maailmaan levitettiin niin hyvin vanhojen klassillisten kirjailijoiden, kuin myöskin useitten uusien, niinkuin Hierokleen, Porfyrioksen ja Iamblikoksen teoksia. Vähän aikaa sitte hän oli kirjankustantajana kärsinyt suuren tappion, kun näet keisari Constantius oli käskenyt polttamaan kaikki Porfyrioksen teokset. Porfyrios oli nimittäin kirjoittanut kristinuskoa vastaan — Hierokles ja Iamblikos samoin. Yksistään sellaisten kirjojen levittäminen riitti hankkimaan Kryysanteukselle pääpakanan lisänimen, jolla Ateenan kristityt häntä kutsuivat, vaan josta hän ei vähääkään ottanut loukkautuakseen. Sukua tämmöiselle kirjallisuuden suosimiselle oli hänen rakkautensa teatteria kohtaan. Nuoruudessaan hän oli uhrannut summia, joita emme julkea mainitakaan, antaakseen vain Ateenalaisten vielä kerran katsella Sofokleen murhenäytelmää esitettynä muinaisella loistolla. Hän itse oli palkannut näyttelijät ja hankkinut loistavat näyttämölaitteet, hän itse oli harjoittanut köörit, joiden jäseniksi Ateena hänen kehotuksestaan oli antanut parhaimman nuorisonsa. Kaupunki lahjoittikin hänelle laakeriseppeleen ja teetti hänen kuvapatsaansa. Vaan jälkimäinen oli taideteoksena arvoton olemaan muinaisajan koraagien kuvapatsaiden rinnalla, ja laakeriseppele — oliko se niin suurten uhrausten arvoinen? Jätämme kysymyksen sikseen ja jatkamme säälimättömällä ankaruudella arkontin heikkouksien luetteloa. Hänen teatterirakkautensa ei rajoittunut murhenäytelmän rajoihin: se pani joskus koturnin syrjään ja liehui huvinäytelmänkin alalle. Kryysanteus oli löytänyt nuoren komediojen kirjailijan, ainoan lahjakkaan koko Ateenassa. Kryysanteus häntä rohkaisi ja hankki hänelle tilaisuuden saada huvinäytelmänsä esitetyiksi. Ne saivat katsojia tuhansittain. Alussa ne olivat viattomia tai tekivät korkeintaan naamioituja, hullunkurisia hyökkäyksiä prokonsulia Annæus Domitiusta vastaan. Vaan kirjailijan rohkeus kasvoi hänen menestyksensä keralla. Kryysanteus oli Pergamonissa vanhan filosofian opettajansa Aidesioksen vieraana, kun hänen suosikkinsa viidentuhannen Ateenalaisen myrskyisten riemuhuutojen kaikuessa saattoi näyttämölle ilvenäytelmän, jossa karkein piirtein tehtiin pilaa keisari Constantinuksen alkuun panemista ja hänen poikansa Constantiuksen jatkamista käännytyspuuhista, jotka kohdistuivat sielujen ostamiseen pakanuudesta, juhlahameen ja 20 kultakolikon hinnalla kappaleelta. Seuraavana päivänä esitettiin toinen saman kirjailijan sepittämä huvinäytelmä, joka kuvasi, kuinka kristityt piispat suurin joukoin liehuivat uupumatta Europan ja Aasian maanteitä pitkin, toisesta niin sanotusta kirkolliskokouksesta toiseen, aivan hävittäen kyytilaitosta, etsiessään ainoata autuaaksi tekevää uskoa. Petros, Ateenan piispa, lähetti heti patriarkka Makedoniokselle Konstantinopoliin kertomuksen tapauksesta, ilmoittaen Kryysanteuksen tuon rohkean vallattomuuden alkuunpanijaksi. Tällä ei ollut aavistustakaan koko selkkauksesta, ennenkuin oli tullut Ateenaan takaisin; hän paheksi kumpaakin huvinäytelmää, heti kun oli saanut tietää niiden sisällyksen, — ei oman turvallisuutensa tähden eikä niiden kristinuskoa vastustavan hengen vuoksi, vaan koska häntä inhotti nähdä asioita, jotka häntä surettivat, käsiteltävän pilkalla ja pintapuolisella kevytmielisyydellä. Hänen luonteessaan oli paljo roomalaista arvokkaisuutta, tuota honestum ja decorum, joka ei tahdo alentua pilkkaan; vaan Kryysanteuksen luonteessa se oli yhtyneenä helleeniläiseen miellyttävyyteen ja johtui hänen rajattomasta henkisen kauneuden ihailustaan. Seuraus hänen suosikkinsa, huvinäytelmänkirjoittajan, kevytmielisyydestä tuntui koko roomalaisessa maailmassa; tuli näet käskykirje, jossa julistettiin kaikki teatterit suljetuiksi. Kryysanteus itse sai hämmästyksekseen keisarilta kirjeen, joka oli samalla varoituksena ja suosionosotuksena. Dominus Augustus alentui Ateenan kansalaiselle selittämään ankaraa käskyänsä ja kutsui häntä hoviinsa Konstantinopoliin. "Makedonios", kirjoitti keisari muun muassa, "haluaa hartaasti sinua nähdä. Hän tahtoo väitellä sinun kanssasi, niinkuin toinen filosofi väittelee toisen kanssa, ja toivoo saavansa sinut kääntymään". — Kryysanteus vastasi keisarin suosionosotukseen sanoilla, jotka ilmaisivat syvää, mutta kylmänlaista kunnioitusta, eikä tullut, ja salli selittää poisjäämistänsä vaikka pelkona, ikään kuin olisi muka välttänyt Makedonioksen valtaavaa kaunopuheisuutta.

Kun tekee selkoa siitä tavasta, jolla Kryysanteus käytti rikkauttansa, ei saa unohtaa, kuinka suurella auliudella hän piti huolta uhrien komeudesta ja muista vanhan kansallisen uskonnon pyhistä menoista, eikä myöskään, mitä huolta hän piti kouluista ja voimistelusaleista. Kryysanteuksen ansio ehkä oli, että nuoriso ei vielä tykkänään ollut hyljännyt näitä jälkimäisiä. Kun hän kulki Heeroodes Attikoksen ylellisten termein (kylpylaitosten) läpi, oli hänen paljas olentonsa elävä nuhde nuorisolle, joka täällä antautui lämpimien kylpyjen veltostuttaviin nautintoihin, ja monesta nuorukaisesta, joka oli saanut nauttia hänen hyväntahtoisuuttaan, tuntui vastenmieliseltä kun tuo ankara viisaudenopettaja äkkiarvaamatta tapasi hänet siellä.

Kun kaikkeen tähän lisäämme sen toimeliaisuuden, jota häneltä kaupungin ensimäisenä virkamiehenä vaadittiin, niin voisi luulla, että niin moniin käytännöllisiin toimiin antautuneella miehellä ei olisi ollut aikaa eikä halua filosofisiin tutkimuksiin ja tieteelliseen toimintaan. On olemassa ihmisiä, joilla aina on ajan puute ja jotka eivät koskaan saa mitään aikaan. On toinen laji ihmisiä, joiden aika riittää kaikkeen ja joilla ei koskaan ole mitään kiirettä. Näitä jälkimäisiä oli Kryysanteus. Kun nyt olemme oppineet tuntemaan hänen ulkonaisen toimekkaisuutensa, niin mahtaapa ihmetyttää se seikka, että Kryysanteus perusluonteeltaan ei ollut käytännöllinen, vaan sisäänpäin kääntynyt, tutkimuksiin luotu, jopa haaveksivainenkin henki. Suuren omaisuutensa hän peri nuorukaisena, istuessaan vielä uusiplatoonilaisen Aidesioksen jalkojen juuressa Akadeemian poppelipuiden alla. Vastenmielisesti hän vähensi tutkimukselle määrätyt tuntinsa täyttääksensä ne uudet velvollisuudet, joihin hän katsoi uuden asemansa hänen saattaneen. Vaan vastenmielisyys haihtui pian. Hän huomasi, että kullallansa saattoi panna toimeen paljon hyvää ja suurta, toteuttaa paljon, jota hän mitä hartaimmin oli toivonut siitä alkaen, kun poikana ensin oli havainnut erotuksen muinaisuuden ja nykyisyyden välillä ja vertaus oli täyttänyt hänen sielunsa katkeruudella. Hänen käytännöllinen toimensa täydensi hänen sielunsa sopusoinnoksen. Hän saavutti sillä monta suloista tyytyväisyyden hetkeä, ja vaihtelevaisuutensa kautta se tuotti lisää jäntevyyttä hänen aatteellisiin tutkimuksiinsa. Hän piti ulkonaista tointaan pyhänä, papillisena kutsumuksena, jonka tarkoitus oli toteuttaa ihmiselämässä se, mikä on kaunista. Hän piti sitä sielun koetuskeinona, joka salli sielun, jos se oli päässyt voitolle koetuksessa, päästä puhdistettuna lopulliseen määräänsä: lepoon Jumalassa. Se myöskin osaltaan auttoi parantamaan niitä haavoja, joita kohtalo iski hänen perheonneensa. Hän oli kuoleman kautta kadottanut rakastetun puolison ja salaperäisen tapauksen kautta ainoan poikansa. Tämä oli kahden vuoden vanhana kadonnut kahden kristityn keralla, jotka olivat Kryysanteuksen palvelusväkeä. Se oli tapahtunut kuusitoista vuotta sitten. Hänen ainoa lapsensa oli nyt kaksikymmenvuotias tyttärensä Hermione. Tämä oli hänen ilonsa ja ylpeytensä, hänen auttajansa hänen töissään, hänen lohduttajansa synkkinä hetkinä. Hän oli itse innokkaasti antautunut tyttärensä kasvatukseen, ja siitä juuri tytön neitsyeellinen sielu ehkä sai sen miehevän totisuuden vivahduksen, joka hänessä oli huomattavana. Olisipa luullut näkevänsä tyynen, miellyttävän muinaiskuvan, kun astuessaan arkontin aulaan olisi nähnyt pylvästen, marmorikuvien ja kukka-astiain ympäröiminä arkontin tyttärineen: syvämietteisen, majesteetillisen miehen kumartuneena tyttärensä yli, käsi hänen kaulallaan, tutkistelevan jotain rakennus- tai istutuskuviota, jota tyttö piirustuspuikko kädessä hänelle näytti, tai kuuntelevan vertauskuvallista selitystä, jonka tyttö oli sommitellut jostain pyhästä jumaluustarinasta. Sillä tyttö, kuten isäkin, harrasti innokkaasti isien uskoa, ja filosofin tytär rakasti ajatusleikkejä, jotka filosofiaan olivat samassa suhteessa kuin runoilijan selitys kukan luonteesta tiedemiehen selitykseen.

Aidesioksen jälkeen, joka aikaisin lähti Ateenasta, tuli Kryysanteuksesta "kultainen rengas platoonilaisuuden ketjuun". Kryysanteus luennoitsi joka päivä Akadeemian puutarhassa, ja hänellä oli vielä jokseenkin suuri joukko oppilaita, osaksi Ateenalaisia osaksi muukalaisia eri maailman osista. Hänen filosofinen järjestelmänsä, joka oli paljon jättänyt pois Iamblikoksen teuurgisista lisäyksistä, lähestyi taas Plootiinosta, vaan suunnitti tämän ajatusjuoksun myöskin ulkomaailman puoleen, siis suuntaan, joka muutoin oli vierasta uusiplatoonisuudelle ja näennäisessä ristiriidassa sen hengen kanssa. Kryysanteus itse näytti tunnustavan tämän ristiriitaisuuden, sillä hän lausui usein: — kun tulen kuudenkymmenen vanhaksi, niin aion sulkeutua omaan itseeni ja vaipua Jumalan katselemiseen.

Kryysanteuksen filosofista järjestelmää ei löydy mistään kirjasta, sillä hän ei koskaan julkaissut sen erityiskohtia kirjallisena kokonaisuutena. Vaan hänen opistaan ja opetuksestaan kasvoi maailmanhistoriallinen hedelmä; yksi hänen oppilaitansa oli — Julianus.

Julianus oli kahtena elämänsä jaksona nauttinut hänen opetustaan. Vanha filosofi Aidesios oli kerran kirjoittanut Kryysanteukselle:

"Jätä Ateenasi ja tule luoksemme! Ei mikään saa estää sinua pyyntöäni täyttämästä! Itse olen liian vanha, ja minun maaperäni on menettänyt tuotantovoimansa, vaan sinun maahasi tahdon kylvää jalon siemenen, joka on sukeutuva puuksi ja varjostava koko maan. Suuresti kummastuin, kun tänään astui kynnykseni ylitse nuori Julianus. Sinä tiedät, kuinka häntä hänen oman isänsä murhaaja on kasvattanut. Nikomeedeian piispa Eusebios ei ole tahtonut tehdä hänestä eikä hänen veljestään ruhtinaita, cæsareja ja sankareja, ei ihmisiäkään, vaan kristillisiä pyhimyksiä. Macillumin linnan muurit, joiden sisällä nuo lapsiraukat ovat viettäneet elämänsä, antoivat hänen ponnistuksilleen tukea. Ja kukapa olisi muuta uskonut, kuin että ne olisivat menestyneet? Polvistuivathan Julianus ja Gallus munkkien edessä, suutelivat erakkojen ryysyjä ja lukivat evankeliumia kristitylle seurakunnalle Nikomeedeian isossa kirkossa! No niin, Gallus on se, miksi häntä tahdottiin tehdäkin. Hän on kristitty — samaa laatua kuin Constantius ja Constantinus. Vaan kun Julianus tänään astui minun kattoni alle, niin hän syleili minua kyyneleet silmissä ja sanoi ikävöineensä minua, sillä minun nimeni oli Macillumin muurien läpi tunkeutunut hänen korviinsa. Hän otti kirjastostani esiin kirjan toisensa perästä ja lausui ihastuksissaan niiden kirjoittajain nimet. En häntä alussa ymmärtänyt. Sinä tiedät, että Eusebios auttoi keisaria, kun tämä hävitti sukuaan säästäen ainoastaan nämät lapset. Vaan minä luulin, että Julianus ei tietänyt Eusebioksen rikollisuudesta. Niin ei ollut laita. Sen sain nähdä, kun Julianus tarttui käteeni ja sanoi: 'Minä vihaan kristittyjä. Hän, joka minulle opettaa heidän uskontoaan, lemuaa minun isäni vereltä. Minä heitän nyt sinun jalkoihisi sen naamarin, joka on peittänyt inhoani häntä ja heitä kaikkia kohtaan. Hän tahtoi pakottaa minun sieluni niihin kaavoihin, joilla hän ja hänenlaisensa maailmaa kahlehtivat. Nyt olen vapaa. Aidesios, minä tunnen nuo papit, jotka kirkonkokouksissaan määräävät, milloin milläkin tavalla, mitä kristittyjen tulee uskoa. Heidän joukkonsa on hirmuinen, se on koottu murhamiehistä, juonittelijoista, ulkokullatuista ja pölkkypäistä. He raatelevat maailmaa ja toisiaan saivartaessaan sanoja, joissa ei ole mitään ajatusta, vaan juuri sitä, jossa he kaikki ovat yksimielisiä, inhoan kaikkein enimmin: he kaikki julistavat pannaan järjen vapauden, he kaikki opettavat, että hallitsijan valta ja kansan orjuus ovat Jumalan asettamia. Vapaus on lakannut olemasta todellisuudessa, vaan nämä ihmiset karkoittavat sen ajatuksestakin. Aidesios, nyt voin oman mieleni mukaan käyttää aikaani. Rakastan isieni uskoa ja tasavallan mainehikkaita muistoja. Tahdotko opettaa minulle Platoonin viisautta ja jumalaistarujen merkitystä? Tahdotko olla minulle isänä, koska olen orpo?' — Näin Julianus puhui. Hän jäi iltaan saakka talooni. Hänellä on tulinen sielu, vaan sen tuli palaa tasaisella liekillä, joka lupaa pysyväisyyttä. Hän on nuorukainen täynnä suuria voimia. Hänen luonteensa on lempeä, rakastettava ja iloinen, mutta hänen kohtalonsa on siihen sekoittanut vieraita aineksia. Tule hänen luokseen, Kryysanteus, ja puhdista hänen sielunsa vihasta ja katkeruudesta! Opeta häntä unohtamaan, mitä hän on kärsinyt, vaan rakastamaan ymmärryksellä ja sydämellä, mitä hän nyt rakastaa ainoastaan sydämellä! Minä en sovi hänelle. Minä voisin turmella näin ihanan työn, jos minä vapisevilla käsilläni siihen ryhtyisin. Ikä on tehnyt minun kieleni kylmäksi ja voimattomaksi. Vaan hänelle täytyy puhua tulikielellä. Eikö hänen, joka rakastaa totuutta, tule sitä kuulla sen voittovoimassa? Eikö niitä muistoja, joita hän rakastaa, pidä elvytettämän hänessä niiden koko ihanuuteen? Voi minua, jos vanhuuteni viileys tukehduttaisi hänen tulensa! Ei, minä en enää sovi hänelle. Sinun täytyy tulla, oma Kryysanteukseni, ja luoda Julianuksessa tulevaisuuden. Olen sanonut Julianukselle jättäväni hänet sinulle, ja me molemmin odotamme sinua tulevaksi".

Kryysanteus totteli kutsumusta. Hän saapui Efesokseen, jossa Julianus silloin keisarin käskystä oleskeli. Vakoilijat pitivät silmällä nuoren ruhtinaan askeleita. Keisari piti urkkijoita hänen ympärillään, ja Eusebios piti vaarin, ettei oppilaansa joutuisi uusiplatoonilaisten filosofien seuraan. Kaksi näistä, — kaunopuheliaisuutensa ja puhtaan elämänsä maineen tähden kaikkein vaarallisimmat — Maksimos ja Libanios oli karkoitettu Efesoksesta. Julianus ja Kryysanteus voivat sentähden ainoastaan salaa ja öisin tavata toisiansa. Vaan sitä vastustamattomammin nämät yhtymiset vetivät nuorukaisen puoleensa. Hän vertasi Eusebiosta, Constantiuksen pahaa henkeä, hovijuonien ja kirkkoriitojen sielua, jonka käsistä tihkui verta ja kielestä ulkokultaisuuden hunajaa, hän vertasi tätä kristinuskon opettajaansa pakanalliseen filosofiin, jonka olennosta kirkkaasti kuvastui henki, joka tutkimuksissaan ja elämässään sulosopuisesti pyrki kauneuden ja totuuden alkulähteelle. Se ilma, jota hän hengitti Kryysanteuksen läheisyydessä, hurmasi hänet: se oli mainehikkaiden muistojen, runouden, filosofian ja mystiikan henki. Hän löysi täältä omat ajatuksensa, mutta ei hajanaisina ajatuksina, vaan välttämättöminä jäseninä järjen temppelirakennuksessa: hän taisi nähdä alustan, johon ne nojautuivat, arkitravin (emäpalkin), jota ne kannattelivat. Kryysanteus opetti nuorukaista halveksimaan hekumaa ja näkemään ilolla kuolevaisuudessaan korkeamman olemisen ehdon. Julianus oli yhtaikaa teräväjärkinen ja haaveksivainen. Molemmat nämä puolet yhdistyivät myös uusiplatoonilaisessa filosofiassa — antiikkisen Tutkimuksen viimeisessä titaanisessa ponnistuksessa taivaan valloittamiseksi. Kaikki yhdistyi enentääkseen Julianuksen ihastusta: opettajan persoonallisuus, opin luonne, joka kuljetti dialektiikan kirkkaudesta, läpi mystiikan hurmaavan puolihämärän, teuurgian aavehikkaasen pimeyteen, vieläpä se tapakin, jolla oppia esitettiin, se kun tahtoi vakuuttaa ainoastaan oman voimansa kautta. Ahkerasti he pitivät salaisia yhtymisiään kolme kuukautta. Sen jälkeen Kryysanteus palasi Ateenaan, jättäen jälkeensä oppilaansa sydämeen katoamattomia kunnioituksen ja rakkauden tunteita.

Kaksi vuotta sen jälkeen tapahtui, että Gallus, joka Constantiukselta oli saanut Cæsarin arvon, joutui suosijansa hurjan epäluulon uhriksi ja siten yhtyi sukulaishekatombiin, jonka tämä oli teurastuttanut. Gallus oli ponnistellut voimiaan lyhyellä hallitusajallaan saavuttaakseen Caligulan ja Neron arvoisen maineen. Hänen veljensä Julianus, joka oli pysynyt kokonaan erillään valtioasioista, pelastui ainoastaan Constantiuksen puolison rukouksien vuoksi ja lähetettiin hovista Ateenaan. Salaisella ilolla hän otti tämän maanpakotuomion vastaan. Ateenassa hän asui Kryysanteuksen kodissa ja oli toisen kerran hänen oppilaanansa. Kuusi kuukautta, Julianuksen elämän onnellisimmat, hän oli viettänyt viisauden jumalattaren kaupungissa ja Akadeemian lehdossa, kun keisarillinen käsky pakotti hänet palaamaan hoviin, joka silloin oleskeli Milanossa. Sen jälkeen Kryysanteus ei ollut nähnyt rakastettua oppilastaan, vaan hänen urotekojensa jyrinä täytti pian maailman. Julianuksen johdolla Gallian legionat olivat voittaneet allemannilaiset barbarit useissa verisissä taisteluissa. Constantius oli ruvennut kadehtimaan hänen kunniaansa. Turhaan hovilaiset laskivat pilaa "partaisesta apinasta, joka oli oppinut sotataitoa Kryysanteukselta Ateenan puutarhoissa". Uudet sankarityöt saivat pilkkaajat vaikenemaan. Strassburgin taistelukentällä polvistui seitsemän germaanilaista kuningasta ja kymmenen ruhtinasta voittajansa, tuon partaisen filosofin eteen. Muutamien päivien perästä sama filosofi voitti Frankkien kuninkaan ja pelasti siksi kertaa Gallian heidän hurjien joukkojensa tulvasta. Kahtena seuraavana vuonna huhu kertoi tuon tuostakin uusista voitoista, jotka Julianus oli saavuttanut barbarien oman maan sydämessä. Silloinpa Constantiuksen kateuden ja epäluulojen mitta oli kukkurallaan. Hän päätti riistää nuorelta sankarilta hänen sotajoukkonsa ja Gallialta sen puolustajan. Julianuksen legionat saivat käskyn marssia — Persiaan! Koko Gallia päästi kuin yhdestä suusta tuskan huudon, sillä barbarit ryntäilivät taas sen rajoja vastaan, ja keisarin käsky riisti siltä sen tuen ja turvan. Legionat nostivat kapinan ja huusivat rakastetun sotaherransa keisariksi. Historia, näiden päivien tapauksia kertoessaan, jättää Julianuksen puhtaaksi jokaisesta tahrasta. Constantius hylkäsi kaikki sovinnonpyynnöt. Kun meidän kertomuksemme alkaa, Julianus on harvalukuisten, vaan voitollisten joukkojensa etunenässä matkalla Konstantinopolia vastaan. Constantius kokoo itämaiden kaikki sotavoimat uhatun valtaistuimensa ympärille. Lähestyvä sota ei ole ainoastaan sota Julianuksen ja Constantiuksen välillä. Siinä on paljon enempi. Maailmaa vapisuttavat toivo ja pelko. Julianus on jättänyt kohtalonsa "kuolemattomien jumalien huostaan". Hän on julkisesti luopunut kristinuskosta. Se kylvö, jonka Kryysanteus kylvi, on noussut oraalle. Sota on muinaisajan sivistyksen ja kristinuskon välillä. Kaksi aikakautta ryntää toinen toistansa vastaan aseet käsissä.

Ja kysymys, johon Kryysanteus tahtoo oraakelilta saada vastauksen, kuuluu: Kumpi voittaa, Julianusko vai Constantius?

VIIDES LUKU.

Hermionen yö temppelissä.

Kolkko päivä seurasi sitä, jona Ateenalainen tyttärineen saapui Delfoihin. Taivas oli pilvistä raskas. Iltapuolella satoi rankasti, ja Korintolaisesta lahdesta töytäisi etelätuuli laaksoon, joka, aukeana mereen päin ja pohjoista kohden aina kapeammaksi käyden, puserti tuulenpuuskat seiniensä väliin, kunnes kohtisuora vuorimuuri sulki niiltä tien ja pakotti ne taistelemaan perässä tunkevia seuraajia vastaan. Täten luotuna tuulten temmellyspaikaksi Delfoin seutu on kuuluisa niistä myrskyistä, jotka usein syksyisin ja talvisin siellä raivoavat. Sellainen myrsky, kertovat tarinat, tuhosi kerran lauman gallialaisia barbareja, jonka sinne oli houkutellut temppelin laajalta kuuluisat aarteet.

Oraakelitemppeli kohosi kallioportaalla, jota korkeat vaarat suojelivat etelätuulilta. Sinne, ulkopuolelle taistelun pahinta melskettä, kuului vaan sen raivokas jyminä, kun tuulet painiskelivat vuoriseinämien välillä ja ryntäilivät niihin ahtaisiin soliin, joiden kautta pääsivät ulos jyrkänteiden ahdingoista.

Tällainen oli ilta, kun Hermione, päätettyään puhdistusmenot, astui isänsä taluttamana Apolloonin temppeliin viettääksensä siellä yönsä. Hänellä oli päässään laakeriseppele ja yllään pyytolaisen naispapin puku.

Kryysanteus tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan. Hän seisahtui ja sanoi: — kääntykäämme takaisin!

Hän kuunteli tuulen vinkunaa ja toisti: — kääntykäämme! Hermione katsahti ylös iltapimeän ympäröimää temppelin pylväsriviä kohden, jonka ylitse kiitävien pilvien jättiläisvarjot kiiriskelivät. Hän oli kahdella päällä. Vaan kun Kryysanteus pani kätensä hänen vyötäisilleen ja teki liikkeen palatakseen Heerakleoonin asuntoon, voimistui tytön sydämessä se hartaudentunne, joka päivän hurskaudenharjoituksista ja rukouksista oli jäänyt hänen poveensa, ja muistamalla miksi olivat tulleet tyttö voitti heräämäisillään olevan pelon tunteen. Hän vastasi:

— Lähestymmehän valon jumalaa, joka rakastaa ihmisiä. Ja valvothan sinä, isä, tämän yön, ajattelet minua ja tulet aamun sarastaessa minua noutamaan? Tehkäämme kuten olemme päättäneet! Kun olen voittanut outojen olojen vaikutuksen, olen levollinen.

He jatkoivat matkaansa. Tuuli liehutteli Hermionen kiharoita, kun hän käsi kädessä isänsä kanssa nousi temppelin portaille ja asteli doorilaisilla pylväsriveillä koristetun etusuojaman lävitse. Siellä pilkoitteli heitä vastaan himmeä valo puoleksi avonaisesta ovesta, joka vei pyhän huoneen sisäosiin.

Helleeniläisen temppelin naaos — etusuojaman takana oleva sali, rakennuksen keskikohta, jossa jumalan kuvapatsas seisoi — oli aina ikkunattomilla muureilla ympäröitynä, ja useimmiten katollinenkin, varsinkin missä uskonnollisilla menoilla, niinkuin täälläkin, oli salaperäinen luonne. Huoneen ainoana aukkona oli siis ovi, joka aina antoi itään, jotta sen kautta nousevan auringon säteet pääsisivät sisään etusuojaman pylväitten välistä. Missä ei tahdottu sitä salaperäistä hämärää, joka soveltui hyvin sellaiseen paikkaan, siellä paloi yöt päivät jumalan tai jumalattaren alttarilla korkeilla jalustoilla seisovat lamput.

Delfoin oraakelitemppelin naaos oli alkujaan jaettu kultaisella ristikolla kahteen osaan. Ristikon edessä kysyjät, tultuansa vaskitorvien raikuessa seppelöityinä sisään, saivat odottaa Pyytian vastausta. Ristikon takana taas oli kaikkein pyhin: profeetallinen maanrako, jonka päälle kolmijalka oli asetettu, ja Apolloonin laakereilla seppelöity kuva. Kertomuksemme aikoina ei ristikkoa enää ollut olemassa; sen olivat saaliinhimoiset kädet jo kauan aikaa sitten ryöstäneet. Kun Hermione katsahti ylös, hän näki ainoan kattolampun himmeässä valossa pylvässalin, jonka tausta katosi pimeyteen. Hämärää lisäsivät hyvänhajuiset usvat, jotka suitsutusastioista kohosivat pylväänpäitä kohti ja leijailivat kuin vaaleansiniset pilvenhattarat katon alla. Lampun säteet yhtyivät Apolloonin kasvoihin ja saattoivat niiden kauneuden esiintymään kirkastettuna, lempeänä.

Kryysanteus talutti Hermionen kolmijalalle. Maan halkeamaa peitti marmorilevy, jonka keskessä oli aukko. Tyttöä värisytti, sillä hän lähestyi yliluonnollisen hengen vaikutuspaikkaa. Hänen mielikuvitukseensa nousi Pyytian kuva profeetallisesti raivoavana, jäsenet vavahtelevina, silmät pyöryvinä, huulet vaahdossa. Sillä hetkellä oli hänelle lohdutukseksi se seikka, että profeetallisten höyryjen lähde oli ehtynyt. Hän istahti kolmijalalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin marmorikuvan, jonka jalustaa vasten hänen päänsä raukeasti nojautui. Kryysanteus antoi hänelle maljan, jonka Heerakleoon oli täyttänyt Kastalian vedellä ja asettanut alttarille. Tyttö joi viileän, ilmestyksiä tuottavan juoman. Kun Kryysanteus sai maljan takaisin, he katsahtivat toisiinsa. Hermionen katse oli raukea ja kiilloton. Isä toisti: kääntykäämme takaisin! Vaan tyttö pakotti huulensa hieman hymyilemään. Hän viittasi kädellään merkiksi, että pysyi päätöksessään. Sen jälkeen hän laski käsivartensa ristikkäin syliinsä ja sulki silmänsä.

Hän kuuli isän askeleet, kun tämä poistui marmorilattian yli. Hän kuuli oven sulkeutuvan ja avainta kierrettävän sen lukossa. Hän oli yksin.

Kun Idea, Aate, taivaallisena ilmestyksenä astui alas Platoonin sieluun, niin se oli mahtavan ja perinpohjaisen mullistuksen alku inhimillisessä ajatusmaailmassa. Ihminen lakkasi olemasta tomua, ja maailma olemasta ainoastaan atomirakennus. Aine karkoitettiin todellisuudesta mahdollisuuden varjovaltakuntaan. Kaikki tuli henkiseksi: luonto, ihminen, jumalat. Kaikki värähteli kuin eetteriaallot sen alkuauringon ympärillä, joka oli noussut tietoisuuden tajuttavaksi. Vaan siten saavutettu tosiolevaisen ja aistimaailman yhteys oli pikemmin tietäjän aavistus kuin ankaran tutkimuksen hedelmä. Aatteiden maailma, tuo todellinen, oli löydettynäkin saavuttamattoman etäällä — ja epäilys, tutkimuksen negatiivinen puoli, sangen lähellä. Kuinka tulla vakaumukseen tietomme totuudesta? Jos meidän päätelmämme ovat tosia, niin missä on koetinkivi, jolla se voidaan todistaa? Epäilys synnytti levottomuuden, levottomuus halun vapautua siitä. Tahdottiin totuutta, johon epäilyksen vastaväitteet eivät pystyisi. Vaan sitä totuutta ei voitu saavuttaa paljaan järkitiedon päätelmillä. Se on olemassa, niin Kreikan viimeiset filosofit sanoivat, ainoastaan aistimaailman eksyttävän valon yläpuolella, ymmärrystiedon yläpuolella, järjen ja kaikkien käsitemääräyksien yläpuolella, käsittämättömässä ja muodottomassa, missä maailmanhenki valuu yksityiseen ihmishenkeen. Jos tahdot omistaa itsellesi jumaluuden, jos tahdot nähdä totuuden kasvoista kasvoihin, niin tukehduta kaikki, mikä on aistillista, kaikki mikä on omaasi ja sinulle omituista, kaikki mikä tekee sinut erinäiseksi olennoksi, erottaa sinut tuosta yhdestä ja yhteisestä, pyyhi sielustasi pois jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen kuva, jokainen tahdon ilmaus! Silloin, ainoastaan silloin pääset tuota ainoata, yliaistillista, ymmärtämätöntä tajuamaan. Ei mikään erota silloin katselevaa sielua katseltavasta jumaluudesta. Katseleva ja katseltava ovat yhtä. Totuuden etsijä on tullut yhdeksi totuuden kanssa. Tämä tila, jossa sielu ei enää elä omaa, vaan maailmanhengen, maailmanjärjen elämää ja saapi omakseen sen viisauden, sen ennustusvoiman, sen riippumattomuuden ajasta ja paikasta, samalla tavalla kuin magneetin läpi ei virtaa sen oma vaan yleinen kosmillinen voima, tämä tila on korkeimman innostuksen, ekstasin tila. Ekstasi, sanoivat uusiplatoonilaiset, on korkeimman tiedon muoto: välitön näkeminen. Musiikki, rukous ja rakkaus ovat voimia, jotka auttavat totuutta ja puhtautta rakastavan sielun taivaallista lähelle; muu täytyy hänen itsensä saada aikaan antautumalla täydelliseen toimettomuuteen, muodostamalla itsensä ikäänkuin sisällyksettömäksi onteloksi, johon jumaluus virtaa puhtaana ja inhimillisen aistillisuuden sekaantumisesta vapaana.

Kreikkalainen filosofia, sen huomaa tästä viittauksesta, joutui uusiplatoonilaisten kautta saman muutoksen alaiseksi, kuin antiikkisen rakennustaiteen muistot keskiajan rakennusmestarien kautta. Platoonin ajatustemppeli valoisine pylväskäytävineen tuli pitkän muutossarjan kautta rakennukseksi, jossa oli mystiikan maalaamia läpikorusto-ikkunoita ja taivaallisen ikävöimisen jännittämiä suippokaaria.

Kun Kryysanteuksen tytär tuona myrskyisenä yönä, ollessaan yksin salaperäisessä temppelissä ja istuen kumarassaan Pyytian kolmijalalla, ummisti silmänsä käsivarret rentoina sylissään ja pää nojautuneena ennustusjumalan jalustaa vasten, niin hän odotti ekstasin profeetallista astetta, tuota alempaa, tavallisille ihmisille mahdollista innostuksen tilaa, jossa sielu, leijaillen tajuamattomuuden meren pinnalla, vaan ei vielä vajonneena sen syvyyteen, maailmansopusoinnun ennustajasilmällä havaitsee sen, jota tahtoo saada tietää.

Kerran tulee aika, jolloin voidaan tehdä selvä niistä ruumiillisista ilmiöistä, jotka ovat yhteydessä ekstatisen tilan kanssa: muutamien hermokudoksien kiihottumisesta ja toisien raukeamisesta. Mutta ekstasi, haltijoissa olo itse — kuka selittää sen ja sen hämmästyttävät henkiset ilmiöt? Kuinka kummallista! Viisitoista vuosisataa on vierähtänyt viimeisen helleeniläisen filosofin haudan yli, ja ihmiskunnan tutkisteleva henki on sillä aikaa taistellut monta mahtavaa taistelua, vaan tänäpäivänä ajattelija seisoo taasen saman ilmiön edessä, ja yhdeksännentoista vuosisadan teistisen filosofin, aikakautensa tiedon huipulla olevan miehen, on pakko tunnustaa ekstasin olemukseksi melkein samaa, kuin häntä ennen vanhat pakanat Plootiinos, Iamblikos ja Kryysanteus![11]

Voittaako Julianus vai Constantius? Missä Filippos, minun kadonnut veljeni on? Näiden kysymyksien kehään — jälkimäinen oli tytön sydämessä edelliseen yhdistynyt ilman edellä käypää miettimistä — koetti Hermione koota tietoisuuttansa. Jos joku tällä hetkellä olisi astunut oraakelitemppeliin, niin hän olisi Apolloonin kuvapatsaan juurella nähnyt toisen, yhtä vaalean, liikkumattoman ja ihanan kuin hänkin. Tuuli huokaili etusuojaman pylväiden välissä. Myrskyn kohina kuului tukeutettuna valituksena paksujen muurien läpi. Hermione ei tahtonut sitä kuulla. Hän vaati korviensa hermoja kuoleutumaan. Hän näki ajatuksissaan vielä hämärän temppelisalin, häämöittävät pylväät, kiiriskelevät suitsutussavut, ja lampun valo näytti hänen silmäluomiensa lävitse raukealta, tumman punaiselta hohteelta. Hermione ei tahtonut sitä nähdä. Hän vaati näön tuntosäikeitä ja jäljittelevää kuvausvoimaa taintumaan.

Tahdon näin taistellessa aistien kanssa kului minuutti minuutin perästä. Silloinpa äkkiä hänen mieleensä muistuivat ne kasvot, jotka katselivat hänen päänsä ylitse, Apolloonin kasvot, nuo muuttumattomat, jotka vuosisatoja jo olivat tuijotelleet kuten nytkin. Siihen ajatukseen tuli jotain hirveätä, siihen kun yhtyi paikan demoonillisen luonteen muisto ja hänen yksinäisyytensä tunto. Jo yksinäisyys itsessäänkin, kun sen tuntee syvästi ja äkisti, voi valtaavasti vaikuttaa ihmiseen. Hermione hypähti pystyyn Pyytian kolmijalalta. Hän vapisi ja peitti silmänsä käsillään. Mielikuvitus ilveili hänelle, että marmorikuva oli liikkunut alustaltaan ja seisoi hänen edessään terättömät silmät tuijottaen hänen silmiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa. Hiljaisuus kauhistutti häntä, vaan jokainen liike äänettömyydessä olisi jäätänyt hänen verensä. Näin hän seisoi odotellen voimaa taistellakseen pelkoansa vastaan. Ja tämmöistä voimaa hän sai isäänsä ajatellessaan. Hän avasi silmänsä. Olihan kaikki entisellään: jumalan kuva ei ollut liikkunut paikaltaan, lamppu näytti antavan kirkkaampaa valoa, suitsutuksen tuoksu tuntui vienommalta. Kryysanteuksen tytär nuhteli naisellista pelkuriuttaan. Karaistakseen itseään sen palaamista vastaan hän katseli kauan Apolloonin kasvonpiirteitä ja kulki sitten vakavin askelin temppelisalin lävitse. Hän tarkasteli niitä lupaustauluja ja voittomerkkejä, jotka vielä seiniä kaunistivat, niitä alttareja ja kolmijalkoja, jotka vielä olivat pystyssä pylväiden välissä. (Constantiuksen ja hänen suosikkiensa into ei näet ollut kohdistunut tähän asti niihin temppelin kaluihin, jotka eivät olleet kullasta tai hopeasta). Hän tunnusteli käsillään ovia, jotka hän löysi perältä ja jotka veivät opistodomokseen (takahuoneeseen) sekä sen kummallakin puolella oleviin pieniin sanktuareihin. Sen jälkeen hän asteli takaisin rauhoittuneena, istahti kolmijalalle ja sulki uudestaan silmänsä.

Tunteja kului, joiden kestäessä Hermionen tahto taisteli uutta, vihdoinkin voittoisaa taistelua aistien kanssa. Myrsky vinkui kuten ennenkin vanhan rakennuksen ympärillä, vaan hän ei enää kuullut sitä. Silmäluomet mustine ripsineen olivat jäykistyneet sinivaaleina ja läpinäkymättöminä terien päälle. Jäsenet olivat kangistuneet niinkuin kuolleen, koko elimistö kuollut ulkomaailman vaikutuksilta. Mutta kivettyneen kuoren alla eli tietoisuus, joka uskollisesti ja varovasti seurasi sisällisiä vaihteluja. Tämä on omituista sille tilalle, joka käy ekstasin edellä, kuten Iamblikos[12] sitä kuvaa; ja sellaisena se ilmautuu myöskin likeistä sukua olevassa magneetisessa unessa, sekä joskus valekuolemassa.

Ensimäinen tunne, joka tuntui tahdon lopullisen voiton jälkeen, oli tuskallinen. Hermionesta tuntui kuin rautarengas olisi pusertanut hänen päätänsä kokoon. Vaan tuska haihtui silmänräpäyksessä ja sen jälkeen tuli ihmeellinen värileikki. Aivot olivat muuttuneet tulta purkavaksi suihkulähteeksi, joka syöksi ilmaan häikäiseviä tähtivirtoja, joissa kaikki värit sulivat yhteen tai seurasivat salaman nopeudella toisiaan. Vähitellen värileikki hälveni ja sijaan jäi tuskallinen pimeys. Tätä kesti kauan, vaan sen läpi tunkeutui viimein vieno hohde sydänalan seuduilta. Ajatuksia ja tunteita virtaili pimentyneistä, kumeasti työskentelevistä aivoista alas tähän kohtaan, ja kun tietoisuus oli sinne kokoontunut, niin sen rajat laajenivat kokonaisen maailman yli.

Hermione oli leijailevinansa auteren kannattamana läpi äärettömien avaruuksien. Taivas kaareili sinisenä ja puhtaana hänen ympärillään, ilma, jota hän hengitti, oli juovuttavaa. Auer laskeutui ja jätti hänet smaragdinvihreille niityille. Kallioita, joiden huipuilla lepäsi valoisia pilvenhattaroita, kohosi maiseman perässä. Niiden välistä syöksyi vesiputous alas virtaan, joka leveänä ja mahtavana juoksi laakson läpi. Kaikilla esineillä, kaukaisimmillakin, oli kirkkaat rajaviivat. Virrassa kiikkui vene, joka lähestyi kiireesti. Siinä istui nuorukainen nojallaan laidan yli ja katseli alas veteen. Hermione katseli hänen kasvojansa ja hänen sydämensä tunsi rakastetun veljen.

Hän tahtoi huutaa hänelle, vaan ääni kuoleutui soinnuttomaksi, ikäänkuin ilma olisi täällä ollut liian hienoa kannattaakseen inhimillisen sanan painoa. Hän tahtoi ojentaa käsivartensa veljeä kohden, vaan ei voinut. Olipa kuin tämä hyödytön ponnistus olisi vaikuttanut häntä ympäröiviin kuviin.

Värit vaalenivat, esineet sulivat sumuiksi.

Filippos, missä olet? Oi tule, tule isäsi ja siskosi luo!

Tämä rukousko muutti paikan toiseksi? Sumuista ilmaantui Ateenan Tripodikatu. Hermione oli isänsä talon edustalla. Kadulla vilisi ihmisiä. Hän tähysteli ihmisjoukosta veljeänsä. Joku aavistus sanoi hänen olevan tulossa. Silloin hän näki jonon kristittyjä pappeja. Etupäässä ratsasti Ateenan piispa muulilla. Tämä mies vaikutti unimaailmassa niinkuin todellisessakin vastenmielisesti Kryysanteuksen tyttäreen, ja huolimatta kauemmin häntä katsella, hän kääntyi ja astui sisään. Vaan kuljettuansa eteisen läpi, hän ei tullutkaan tuttuun saliin — hän näki keltaisen hiekkatasangon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Aurinko paahtoi sietämättömän helteisesti. Aivan lähellä tyttöä oli maassa purppuramantteli, jonka poimuista saattoi arvata sen alla olevan ruumiin, ja manttelin vieressä oli valtikka puoleksi hiekkaan hautautuneena. Matkan päässä näkyi ratsumiesjoukko nelistävän tiehensä nopeilla hevosilla. Heillä oli korkeat päähineet ja rengasrautapaidat, ja jousi riippui heidän olkapäillään.

Tämäkin näky haihtui sumuihin. Niiden seasta Hermione kuuli kolinaa ja meluavia ääniä, jotka häntä pelästyttivät ja palauttivat lähemmäksi todellisuutta. Hän näki itsensä taas Pyytian kolmijalalla. Apolloonin kuva kumartui alas ja sulki hänet kylmiin käsivarsiinsa. Vaan kuvan kasvot eivät olleet enää entiset; ne olivat erään nuorukaisen, jonka Hermione jo kauan oli tahtonut unohtaa.

— Karmides! huusi hän ja hypähti pystyyn istuimelta. Hänen silmänsä aukenivat. Kaikki oli entisellään. Mutta olikohan tuo kaikua hänen jättämästään maailmasta? — temppeliportin edustalta kuului jyskettä, johon sekautui ihmisääniä. Myrskyköhän se tuolla ulkona noin kohisi? Ei, ovea tärisyttivät raskaat, määrämittaiset iskut, äänet puhuivat toisella tavalla kuin tuuli. Hermione kuunteli, pyyhkäisi kädellään otsaansa, kiharoitaan, pukuaan. Hän huomasi laakeriseppeleensä viruvan jaloissaan. Hän vakuutti itselleen, ettei uneksinut. Pelästys teki hänessä päätöksen: hän riensi huoneen perälle ja kätkeytyi sinne alttarin taakse. Ovi aukeni, useita olentoja astui sisään. Hermione näki sen ja painoi kätensä aaltoilevaa rintaansa vasten.

— Joudu mies! Sisään vain! He, luulenpa, että olet pimeänarka, kuului ääni sanovan ensimäisen takana, joka aristellen astui sisään lyhty kädessä.

— Täällä palaa lamppu, täällä palaa suitsutusta, jatkoi sama ääni. Puhuja astui erään seuralaisensa sivulla muutaman askeleen ovelta, ja useita muita kokoontui sen suulle.

— Salli minun ilmoittaa, vastasi seuralainen, — että täällä taitaa vielä elää eräs vanha pappi. — Hän se luultavasti, noudattaen vanhoja tapoja…

— No niin. Sytytä soihtu! Perkeleenpesässä on hämärä. Enemmän valoa!

Heti tämän käskyn jälkeen pihkasoihdun punainen, savuava ja loimottava loiste lisäsi valaistusta.

Alttari, jonka taakse Hermione oli paennut, oli pylvään varjossa. Sanomattomassa tuskassa tyttö tuijotti edessään tapahtuvaan kohtaukseen. Vieraat miehet olivat kaikki aseellisia ja heidän päänsä verhosi vaipan pussikaulus. Kun jonkun vaippa avautui, kimalsi sen alta miekankahva soihdun valossa. Hän, joka äsken oli puhunut, oli nähtävästi ylhäisin. Hän oli keskikokoinen, hänen liikkeensä kiivaat ja komentavaiset. Hänen kasvonsa ja aseensa olivat vaipan peitossa.

— Hah, hah! hän nauroi, ja hänen äänensä kaikui koleana ja kammottavana, — tahdommepa nähdä, kuinka laita on. Apodeemios ja Eusebios, te olette häpeällisellä tavalla ryöstäneet Apolloonilta. Kalut ja kilut! Tuskinpa tunnen täällä olevanikaan. Ja tuolla hän seisoo itse! Kuva, kuvaa tarkoitan. Hän itse! Katsokaamme, onko hän olemassa!

— Toimeen rivakasti!—mies meni Pyytian kolmijalan luo, ja potkaisi sen kumoon. — Tänne, miehet, ja nostakaa kivi pois! Joutuun! Me tahdomme nähdä, onko Apolloon… Tahdomme todistaa valheiksi kaikki nuo tarinat… Kuinka olikaan, Osius? Sanoit yhden papin elävän vielä täällä?

— Niin, domine, vastasi mies ja kumarsi syvään.

— Hänet panemme aikanaan kidutuspenkille. Täällä täytyy vielä olla kätkettyjä aarteita. Kirjoita muistiin, Eusebios, minun ajatukseni, niin ettemme sitä unohda… Mitä? Oletteko saaneet halvauksen vai kuinka? Ettekö voi nostaa noin vähäpätöistä painoa, te orjat? Osius, sinä uusi Goliat, auta heitä avaamaan manalan porttia!

Kun Osiukseksi kutsuttu mies oli yhdistänyt voimansa toisten miesten kanssa, onnistui heidän sysätä syrjään se paasi, joka peitti Pyytolaista aukkoa.

— Osius, jatkoi dominus-nimellä puhuteltu, — sinä olet oikea Stentor, sinun äänesi on tempasin, jolla voi panna liikkeelle kymmenentuhatta taisteluun järjestettyä palatiini-sotilasta. No, herätä nyt Apolloon! Huuda, karju, sillä hän ehkä nukkuu tai on kuuro!

— Herra, mitä tarkoitat?

— Pässinpää! Houkkio! Etkö ymmärrä, että se on päähänpisto? Kautta kaikkien enkelien, ihana päähänpisto! Noh, aukolle, asetu pitkäksesi reunalle ja huuda alas helvettiin: Apolloon!

— Ethän laske leikkiä, herra?

— Voi sinua, jos pidät sen leikkinä! Kiiruhda!

Osius lähestyi uudestaan aukkoa, joka nyt ammotti leveämmällä kidalla. Toiset miehet vetäytyivät ovea kohti ikäänkuin peläten, mitä piti tapahtuman. Heidän herransa veti päähineensä pois kasvoiltansa, kenties paremmin kuullakseen, ja antoi soihdun valaista vapaasti synkkiä, kellankalpeita, teräväpiirteisiä kasvojaan.

Osius katsahti alas mustaan syvyyteen ja pikemmin puhui kuin huusi:
Apolloon!

— Kovemmin! ärjäsi kalpeakasvoinen. — Roisto, missä äänesi on?

— Apolloon!!

Huudolle, joka tällä kertaa oli kunniaksi uudelle Stentorille, kävi kuten ehkä ei kukaan läsnäolijoista ollut odottanut — siihen tuli vastaus. Maan sisuksista nousi ääni, kumea kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Tuntui kuin olisi joukko alhaalla luolissa kytkettyjä henkiä herännyt kahleittensa tietoisuuteen sekä huoaten ihmetellyt, kuka heidän lepoansa häiritsi. Kun maanalainen jymy lakkasi, vallitsi temppelissä syvä äänettömyys. Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä. Ainoastaan Osius osotti elonmerkkejä, sillä hän kauhistuneena peräytyi syvyyden reunalta, jossa seisoi.

— Mitä vielä! huudahti vihdoin kelmeäkasvoinen — tuo oli ainoastaan sinun äänesi kaikua, Osius, eikä muuta mitään. Sanotaan tuolla alhaalla olevan peninkulmittain käytäviä ja saleja. Se ääni ei ennusta. Hoi, jatkoi hän ja astui aukolle, — hohoi, sinä siellä alhaalla, kuka tahansa oletkaan, mitä sanot Julianus kavaltajasta? Vastaa!

Sama kumea, maanalainen jyminä vieri vielä kerran heidän jalkojensa alitse.

— Te kuulette! Ei ymmärrettäviä sanoja ollenkaan! Ainoastaan muminaa, silloinkin kun on kysymyksessä manalan paras ystävä. Ensin hän puhui sujuvia heksametreja, tämä Apolloon, sitten hänen säkeensä tulivat hiukan kankeiksi, sitten hän, runojumala, tyytyi proosaan, ja nyt hän — mumisee!

— Kuinka hänen kieleltään tulvaa herjauksia, ajatteli Osius ja ehkä monikin läsnäolijoista. — Olemme kristittyjä, vaan meidän ei tule kiusata pakanallisia voimia.

— Apodeemios, mitä arvelet tästä pilasta? kysyi kelmeäkasvoinen nauraen.

— Puhtainta Attikan suolaa, herra!

— Eikö maksa vaivaa sitä jatkaa?

— Sinun armosi valmistaa meille rajatonta iloa.

— Oraakelikirja, missä se on?

— Luultavasti jommassakummassa sanktuarissa.

— Sinne sukkelaan! seuratkaa minua!

— Jumala auttakoon, hän liikutti silmiään ja viittasi kädellään, kuiskasi joku aseellisista toiselle.

— Kuka, kuka?

— Apolloon … kuvaa tarkoitan.

— Voi! Tästä ei päästä hyvällä. Ja minä… Minä näin jotain valkoista pilkoittavan tuolla pylvään vieressä. Jumala ja hänen enkelijoukkonsa meitä suojelkoon!

Hän nyykäytti päätänsä sinne päin, jossa Kryysanteuksen tytär, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli vaipunut maahan suojelevan alttarin taakse.

Niillä kahdella miehellä, jotka kuiskutellen olivat näin keskustelleet seuratessaan toisia opistodomosta kohden, oli vaipan alla kaartincenturionien loistava asepuku.

Seisottiin toisen kammion edessä. Osiuksen onnistui lyhyen roomalaisen miekkansa avulla murtaa auki lahonnut ovi, ennenkuin kelmeäkasvoinen oli ennättänyt kahdesti kärsimättömyydestä polkea jalkaansa lattiaan.

— Soihtu lähemmäs! kuului käskevä ääni kammion sisältä. — Aarteita ei ole täällä yhtään. Eusebios ja Apodeemios, sanon sen vielä kerran, te olette ryöstäneet hävyttömästi…

— Herra, täällä on!

— Ha, näytäppäs! Paljastaan irtonaisia lehtiä! Ja kuinka paljo! Apolloon on ennättänyt kerätä enemmän valheita omalletunnolleen kuin luulinkaan. Ota niitä kourallinen, Eusebios. Siinä on kylläksi sitä pilaa varten, jonka aiomme tehdä.

Miehet astuivat taas ulos kammiosta. Yhdellä heistä oli kädessä joukko lehtiä, joihin oli kirjoitettu Delfoin Apolloonin muinoin antamia oraakelivastauksia. Niitä oli säilytetty samalla huolella kuin sibyllain ennustuksia. Vaan niitä ei oltu pantu kääryn eikä kirjan muotoon. Ikivanhan, pyhiin kirjoituksiin nähden käytetyn tavan mukaan ne oli koottu toisistaan irrallaan niinkuin olivat syntyneetkin kenties piti tämän järjestyksen myöskin muistuttaa tarujen sibyllojen tapaa kirjoittaa ennustuksensa puun lehdille, jotka he runoilijoiden kertomusten mukaan heittivät virtaan tai hajoittivat tuuleen.

Kun joukko jälleen seisoi lampun alla, jonka valo oli tasaisempi kuin loimottavan soihdun, niin kaksi miehistä otti käskystä päästään kypärän, joka heillä oli huppukauluksen alla, ja antoi ne täytettäviksi pyhästä kammiosta ryöstetyillä papereilla.

— Ymmärrättekö minua nyt? sanoi kalpeakasvoinen. — Me patustelemme hiukan kleeromantiaa (ennustustaitoa arvanheiton avulla). Sinä, Eusebios, otat Marcelluksen kypärästä Julianukselle…

— Anatema hänen nimellensä! mutisivat kaikki yhtä suuta.

— Ja minä otan Osiuksen kypärästä itselleni. Apolloon, missä tahansa olet, Olympoksessa tai helvetissä, nyt vannotan sinua ohjaamaan meidän kätemme oikeaan! Jos koskaan olet tulevia kohtaloita ilmoittanut, niin tee se nyt!

Kelmeäkasvoisen ääni ilmaisi sillä hetkellä kaikkea muuta kuin pilaa. Hän mutisi hampaittensa välissä jonkun manausluvun, pisti sitte kätensä Osiuksen kypärään ja otti sieltä pergamenttiliuskan. Eusebios otti samoin Marcelluksen kypärästä ja antoi näin sattumalta saadun paperin herralleen.

Kelmeäkasvoinen katsahti ensin sitä oraakelilausetta, jonka sattuma oli määrännyt Julianukselle, ja juonteet hänen synkissä kasvoissaan näyttivät jäykistyvän — sen jälkeen hän katsahti, itselleen määrättyä. Ympärillä olijat katselivat häntä suurimmalla levottomuudella. Kesti muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin hän avasi suunsa ja sanoi raukealla äänellä:

— Eusebios, ojenna käsivartesi!

Eusebios riensi tukemaan horjuvaa.

— Constantius, herrani ja keisarini, hän huudahti.