Taistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajalta

TAISTELU JA VOITTO.

Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Kirj.

VIKTOR SCHULTZE

Suomentanut Lyry

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

1. Maran Atha. 2. Kristityt ja kristittyjen Jumala. 3. Apollonius. 4. Kärsimyksen alku. 5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa. 6. Ystäviä hädässä. 7. Pako. 8. Aenariaan. 9. Napoli. 10. Harhatiellä. 11. Lasku ja nousu. 12. Maailman pääkaupungissa. 13. Petollisuus ja uskollisuus. 14. Toivo ei anna häpeään tulla.

Ensimmäinen Luku.

Maran Atha.[1]

Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan, viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula. Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä, jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.

Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.

Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä lähestyy häntä kaksi henkilöä.

Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.

"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo muukalainen, jota hän saattaa?"

Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.

"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta. "Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."

"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."

Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.

"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."

Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."

He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta. Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.

"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"

Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.

Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:

"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset jumalat — nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää yltäkylläisyydessä."

"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.

"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras kummastuneena.

Vanhus teki kieltävän liikkeen.

"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla — he sanovat sitä Byrsaksi — sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."

Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi käsivartensa pojan kaulaan.

Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.

"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset päivät vielä koittavat."

Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.

"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen, jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"

"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi kreikkalainen.

Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.

"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin: Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso, minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman!"

Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.

"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä, "pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän, joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista, jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."

Kreikkalainen veti suunsa nauruun.

"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulle anteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana idässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja puhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on. Hänen on voima ja herruus."

"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.

"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen nimensä!"

Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki vastenmielisyyden liikkeen.

"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa, samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hän vakaisesti.

"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen takaperin.

Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.

"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on tuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan ja uuden maan — voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"

"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä kukaan väkevämpi —"

"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."

Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.

"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen edessäni sinut — matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa henki minun siellä toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi. Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä elonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.

Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.

"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen, "ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."

"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän on lähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja muitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut käymään toiseen maailmaan."

"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen, "ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet itsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä kunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden pikarin.

"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.

Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton niiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen pyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.

"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko he itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli heitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius; "tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa melkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka paikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka soutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä kirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa korkealle pilviä kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä taivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä, voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten kanssa."

Artemon pudisti surullisesti päätänsä.

"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja poistaisi tämän pahan ajan!"

"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.

"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4] nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen valtakuntaan… Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta, julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja huutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti sinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä. "Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" — hän osoitti kädellänsä pohjoiseen päin — "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa. Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin minun… Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta jumalihin' — minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui — eräänä aamuna lähetin minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat, nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile. Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"

Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen ajatuksiansa.

"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut — ah, hän (vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta — ja sen sanon sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut, kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta jälkimmäinen ei.

"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se, joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin, oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas', huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. — Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti: 'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.

"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua loistavin silmin, 'Maran atha!'

"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."

Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa ja lausui lempeästi:

"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita onnellisiksi?"

"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. — Minä lähdin pois Panormosta sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin, mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi. Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan elämäni."

Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.

"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."

Näin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä hänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja molemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen tuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä puutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.

"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan portin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen oven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:

Gloria in excelsis Deo et in Terra pax hominibus bonae Voluntatis.[5]

Hartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.

"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi hän. "Minä katson sen ennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten rauha — se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne."

Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten astuivat he asunnon sisustaan.

Toinen Luku.

Kristityt ja kristittyjen Jumala.

Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi kantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka kantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään tiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.

"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!" huusi hän kaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.

"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni kantotuolista.

Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.

"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."

Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.

"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia tällä kadulla. — Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."

Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.

"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä — hänen nimeänsä en nyt muista — suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon. Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha, ha!"

Samassa tuokiossa palasi juoksija.

"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin tulimmekin."

Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.

Nähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän ensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä eläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.

Eläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se paikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse seisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen voimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi ja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli pingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo eriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se esitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja toista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen päästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen toinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna isoilla kirjaimilla:

" Tämä on kristittyjen aasijumala!"[6]

Tämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset nauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen keksintöönsä, toisista oli kuva mauton.

"Kuinka voi joku uskoa", lausui eräs leipurimestari, "että kristiaanit palvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole. Minulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt heiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen noin eriskummaista jumalaa."

"Sinä saatat olla oikeassa", vastasi toinen. "Mutta naurettava on kuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin."

"Ei", virkahti kolmas, "minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että juutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että juutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa."

"Siitä varjelkoon meitä Jehovah", äännähti eräs juutalainen saviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. "Kuinka voit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole mitään tekemistä näitten ihmisten kanssa."

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Heprealainen on oikeassa", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja kuluneessa puvussa oleva mies. "Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi ja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta nämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte uskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta jokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme ja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme, vaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko maata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon ijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy vielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi kaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet ja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa luottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän jo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!"

Ukko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.

"Niin, oivallinen seura", alotti leipurimestari, "ja pulskea jumala mikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette köyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän Jumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei hän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on niinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on hän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin minä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja puolustussyitä."

Tuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli ympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään, sanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta: kaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä, kaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle. He, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa sitä? Voitteko saada meidät häviämään — minä nimittäin kuulun myöskin kristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli minun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta nuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi ja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai lienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'"

Ympärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.

"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne", jatkoi puhuja, "ja kuitenkin olette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä tavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa kansa? Mutta tehkää mitä tahdotte", sanoi hän lopuksi. "Te ette voi tehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän kasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen."

Sitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti antoi hänelle tietä.

"Totta, kyprolainen äiti",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, "se oli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa eikä anna itseänsä minkään säikäyttää."

"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus", virkkoi paljaspäinen ukko, "he ovat hurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia."

"Aivan niin", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, "ja minä sanon teille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin, on teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan teillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!"[9]

Samassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.

"Tertullianus, Tertullianus!"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi yhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret ristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia Numidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen kasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä, ja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon yli.

"Sinun Jumalasi, Tertullianus!" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta. "Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!"

Puhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt nosti hän ylös päänsä.

"No, tehkää minulle sitten tietä!" lausui hän katkerasti ja astui askelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.

"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää jumalaansa", huusivat lähellä seisovat.

Tämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä maahan päin kääntyneinä.

Nyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät olivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle ihmisillä täytetylle kadulle.

Tyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja — purskahti äänekkääsen nauruun.

Kansajoukko näytti hämmästyneen.

"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.

Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.

Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin. Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes hän katosi eräälle syrjäkadulle.

"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.

"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla Croesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi kristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista. Vahinko sitä sukkelata miestä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri riita-asia muistathan…"

"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"

Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui Calpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.

"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin oikeastaan…"

Hän vaikeni ja punastui.

"Minä tiedän", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa. "Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?"

"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja tulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään."

"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan paljon hyvää."

"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria juhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt hänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen erityisesti sitä tilaisuutta varten."

"Siitä varjelkoot meitä jumalat", lausui Calpurnius.

"Samoin ajattelen minäkin", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.

He olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät vastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä kivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]

"Sisaret ovat peristiilissä",[12] sanoi Calpurnius. "Minä tulen perästä niin kohta kuin saan toisen puvun päälleni."

Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen sisustaan.

Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa. Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen pesäpaikka.

Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa, joka oli hänen polvillansa.

Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen kultakala,[14] jossa oli kirjoitus sosais (vapahda meitä). Hänen vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.

Lukija luki:

"Kuningas sä uskovaisten, Isän korkeen ilmehinen Sana, voittamaton juuri, Viisauden lähde suuri, Hädän turva, vahva muuri, Jok' on ollut ainian, Aina pitää valtikan, Edestämme rukoelee, Auttaa, holhoo, johdattelee, Turvaa kaikill' valmistelee, Kaitsee uskovaisiaan; Kalastaja lempimielin Houkuttelee kaloi meitä Synninmeren syvänteiltä Rauhan rantaan sulokielin. Paimen, joka tunnet omas, Ystäväsi ota huomaas, Kaitaa tietä heitä saata Armon tietä autuasta!"[15] — — — — —

Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi hän, "Licinius se on käynnistään."

Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.

Yksi palvelijatar tuli ja lausui:

"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."

"Astukoon hän sisään."

Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.

"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän, "kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."

"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.

"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."

"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle eilen; tässä se on."

Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä teki epivän liikkeen.

"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."

"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius säveästi.

"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei —"

Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.

"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.

Licinius pudisti hiljaa päätänsä.

"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa, ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet. He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon mukaisiksi."

"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.

"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."

"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan. Idästä nousee aurinko."

"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä. "Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."

"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta", virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:

"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt Meidät raukat, jotk' annamme Elon sikiölle, vielä huonommalle."

"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"

Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.

"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän, "mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."

Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.

"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"

"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."

"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"

"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa käyttää."

Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä, joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän kuka sen oli runoillut.

"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset värsyt. Niillä on historiansa."

"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.

"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se. Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus avautuu. Uskokaa häntä siis."

Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.

Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta ja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.

Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."

Hän ojensi kätensä heille kummallekin.

"Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle kun ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea se loppuun."

"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän vilkkaasti.

Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:

"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan tule toisin ajattelemaan?"

Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän lujasti ja jyrkästi:

"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva mielipiteissäni."

"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö, ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat Liciniukselta kuulleet.

"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."

"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsi Julia.

"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen, legaatti ainoastaan."

"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."

"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka tuntee molemmat, on sama ajatus."

"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin vastahakoinen Roomaan muuttamaan."

"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton vaivoja."

Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt hänen sisareltansa huomaamatta.

"Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo, joka voi muuttaa tuumamme."

Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota hän turhaan koetti salata.

"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli hän ujosti.

"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua, mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään."

Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.

Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.

Kolmas Luku.

Apollonius.

Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan, oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.

Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli täpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne ja istuutuneet naisten puolelle.

Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki; se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:

"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."

Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.

"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin varjo."

Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne tänne.

"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on valkeus vielä kätkettynä, sillä — minä puhun teille kaikella ujostelemattomuudella — teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin, jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti pannaan pannuille syntisille ja teidän — voi sellaista heikkoutta! — pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat. Onnellinen —"

Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies — se oli Tertullianus — ja lausui:

"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä estelemään?"

Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi toimessa.

Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui: "Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä voimalla sinä puhut."

"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."

"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinä Montanuksen lahkon lähettämä?"

Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.

"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme."

Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat, jotka olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."

Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan; enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.

"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus kovalla äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla Apolloniusta."

"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.

Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.

"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin."

Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi hän kokoontuneille merkin.

"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka asettautuu henkeä vastaan!"

Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.

Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.

Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta, että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät yhdessä takaisin kaupunkiin.

Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen, oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa, matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia, josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli tuottanut kaunista ja jaloa.

"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä silmää viehättää?"

Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa hänet jälleen maailmalle.

* * * * *

He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.

"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.

Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.

"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."

Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen kätensä hänelle.

Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.

"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.

"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.

"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius; "hyvästi! Me näemme taas toisemme."

Hän meni pikaisesti edelleen.

Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään korvansa pois näistä neuvoista.

"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua, "pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo, Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan tule valtiolle vahingoksi."

Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt unessa ehkä myöskin muisti häntä.

Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän epäluulon orjaksi.

"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on sysännyt sinut syrjään!"

Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten unien lahjan. — —

Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti hänet.

"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun puheillesi."

"Anna hänen tulla sisään."

Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.

"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"

"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi. "Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin. Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."

"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen paikalla."

Käsikirjoittaja meni pois.

Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa semmoisille ajatuksille.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen, antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa. Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista, sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta. Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.

Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä, tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle. Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi. Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin kunnianosoituksia.

"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani olemassa?"

Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa. Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).

"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän itsekseen.

Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi hiljaan: "kreikkalainen!"

Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille jotain.

"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin, jos se minulle sallitaan."

Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti. "Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone meille mitään ikäviä sanomia?"

"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" — hän mietti hetkisen aikaa — "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa muutaman minuutin."

"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin; suohan Apollonius sen anteeksi."

Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta. Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."

He menivät tabliumiin.

Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki; taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin, kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.

"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan, "minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan tuntenut —." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.

"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja tämä onni —"

Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan lausumiseen.

"— olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.

Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen, hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso, minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."

Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.

Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä. Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen olentonsa.

"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."

Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta. Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä. Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa.

Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.

"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.

* * * * *

Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen ohitsensa.

"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee, että hän on täällä?"

Toinen nosti hartioitaan.

"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme toivoa."

Nyt nousi Licinius ylös.

Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.

Neljäs Luku.

Kärsimyksen alku.

"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija, Sophronius!"

"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.

"Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun, Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin."

"Kenen sanoja nyt lausuit?"

"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on kirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja."

"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen värsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää ole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein käsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun purkaa hänen niskoillensa."

"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi."

"Kuka nyt häiritsee meitä?"

Äänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven esiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.

"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä, Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"

Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.

"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."

"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä paikalleen selkänsä taakse.

"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä, "keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä vastaan. Minä — minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja sinä suostuit minun mielipiteeseni."

Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.

"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.

"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin — estelin", sai legaatti töin tuskin sanotuksi.

Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.

"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin, ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."

"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden —"

"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten —"

"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"

Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.

"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.

Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.

"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."

"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen aina tottelevainen sinulle."

"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin tyttären kamariin."

Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella, polkein jalkaansa lattiaan.

"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin myöntyä."

"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme itsellemme kuulijaisiksi."

Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä. Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti sisustettuun huoneesen.

Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.

"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan moni minulta kadehtimaan."

"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."

Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.

"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa, vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle, kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."

"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"

"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha — ihan tietämättäni."

"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?" lausui Sabina kääntyen Liciniukseen.

"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia muodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi."

"Sepä oli taaskin jotain uutta", virkkoi Sabina.

"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille", käski hän.

Kääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä ympärinsä.

"Oivallisesti, oivallisesti!" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. "Eikö hän ole silmänkääntäjä?"

Legaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.

"No Thersites, nyt riittää jo", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä. "Nyt saat levätä, — Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta lukijaani. Istu tähän sohvalle. — Zeno!"

Pitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi. "Lue jotain minulle", käski Sabina, "muutamia värsyjä — mutta sitä en tahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?"

"En tiedä nyt äkkipikaan — ehkä — ei, lukekoon jonkun Pindaron oden".[19]

"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno, lue minulle milesiläinen satu."

Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen yleisellä nimellä.

"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.

"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."

"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää muodinmukaista Caattona oleminen."

"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."

"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä, Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä —"

Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään terävästi häneen.

"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin — jostakin toisesta oppisit, miten pitää elettämän."

Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen vastenmielisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan kohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on elämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella sinua."

Hän nousi seisoalleen.

Myöskin Sabina nousi seisoalleen.

"En tahdo pidätellä sinua", sanoi hän, "mutta toivon ja suon sinun kohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?"

Hän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.

"Niin, niin", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan käteen. "Voi hyvin!"

Hän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä kasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa hänet.

"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?"

"Tiedän, herra."

"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee hyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen asukkaiden turvallisuudesta."

Centurio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät synkiksi. Licinius huomasi sen.

"Mikä sinun on?" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.

"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan."

"Parasta on", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään centuriolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.

Centurio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen legionalainen tuli hänen vastaansa.

"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut sinulle mitä pahaa?"

"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla" — hän osotti prokonsulin asuntoa — "on päätetty jotain pahaa meitä vastaan. Jumala olkoon meille armollinen!"

"Minä en ymmärrä sinua, Cajus", sanoi nuori sotamies.

Vanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.

"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan", sanoi hän, "ja maan perustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö kuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille kristityt!"

Nuori sotamies nauroi pilkallisesti.

"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta menee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt kuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin hovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja onhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli miettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti valloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!"

Tämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä ystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.

Asianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän takaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.

"Ovatko nämät niitä siveitä", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen etusormellaan heitä, "jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä? Sentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja käskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa kävisivät murha-aseissa."

"Herra", vastasi centurio, "me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme esivaltaa, jonka Jumala on asettanut."

"Niin", jatkoi asianajaja, "sillä tavalla osaatte te peitellä syntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista kohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan osaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?"

Niin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.

Äänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.

"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme", alotti nuori legionalainen. "Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku aika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki sen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että sellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon meitä sellaisista huimapäistä!"

Pieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa. Oikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa kasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.

"Ha, ha, ha!" nauroi hän. "Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta sitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen opettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen opetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata vastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko ei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä tunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään tahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa mytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen."

"Sama on meidänkin ajatuksemme", vakuutti centurio. "Sitä ei voi auttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa."

"Minä voin nimittää teille", jatkoi opettaja innolla, "ihmisiä juuri täällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien rakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä kristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan sanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura" — hän osotti sinne päin, johon Tertullianus oli mennyt — "tahtoisi mielellään saattaa meitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon Optatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää hyvästi!"

Yhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas koulumestari.

Nuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.

Centurio oli totinen.

"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky", sanoi hän. "Sinun pitää seuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista."

Muutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen asunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset sijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista kadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan ihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä nämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä ei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa ankaran käskyn.

"Liciniukseltako?" kysyi Calpurnius.

Centurio nyökäytti päätään.

"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista uutista.

Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla, miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti nyyhkien pois huoneesta.

"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa. "Minkätähden itkee lapsi?"

Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi. Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius kuulteli tarkkaavaisesti.

"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä tapahtuu."

Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään ole —"

Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.

"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"

Calpurnius viittasi ujomaisesti.

"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni. Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle vastenluontoiseksi."

"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"

"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan pääsemme pois Kartagosta!"

Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.

Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle, joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän, tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin surkuteltava ja onneton —."

Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös.

"Mitä tämä on?"

Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"

Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle kamariin.

"Julia!" kiljasi hän. "Niinkuin aavistimme!"

Sisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.

"Mitäpäs tekisimme?" kysäsi hän lohdutonna.

Julia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja luki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.

"Sisar", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, "ainoastaan yksi keino voi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna toimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa —."

Julia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.

"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani vastaan", vakuutti hän vienolla äänellä.

"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö."

"Minunko? Hänen tykönsäkö?" virkkoi Julia säikähtyneenä. "Kehoitatko sinä minua siihen?"

Hän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa. Marcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.

"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa."

Marcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen, joka oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Voi meitä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "jos ei taivas auta meitä! Tämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu. Kyrie eleison!"[21]

Marcella väänteli lohdutonna käsiänsä.

"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille", jatkoi piispa, "sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset vielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee tämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne —"

"Minä ymmärrän sinut, Optatus", keskeytti Marcella; "me koetamme."

"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa huoneessanne?"

Marcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin; sitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.

Hän tapasi Julian levollisempana.

"Piispa Optatus on meillä", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian otsalta. "Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen vaikuttaa Liciniukseen."

"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa", sanoi Julia vakavalla äänellä. "Servulan pitää tuleman minun mukanani."

Marcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja painoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.

Muutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin Calpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven vieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:

"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?"

Centurio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän esiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas seurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi hetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle: "Älä pelkää mitään, minä olen kristitty."

* * * * *

Ilta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä leikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput kohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon linnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa huoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin huokaus, täynnä sanomatonta surua.

Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella seisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla äänellä:

"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda meitä."

Legaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen. Suonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.

"Sinäkö, Julia", änkytti hän, "rukoilemaan minulta armoa?"

"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua siitä polvillani."

Hän laskeutui polvilleen hänen eteensä. "Julia, Julia", lausui Licinius säikähtyneenä, "mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös! Minä en voi nähdä sinua tuollaisena."

Neiti pudisti päätänsä.

"Ensisti tahdon kuulla", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, "mitä Licinius päättää meidän hengestämme."

Syvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan olennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.

"Julia", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "minkätähden tahdot tehdä minut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni sinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan sana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta — ei, sano minulle ainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän — sinä tiedät ketä tarkoitan — koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen."

Polvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja Licinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen seisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin joku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla äänellä:

"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?"

Syvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa kohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki — mutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen, punahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja nyt tahtoi hän vastata Julialle: "On, minä tahdon tuhota hänet, sillä hän on tuhonnut minut!" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää kumarruksissa kuiskasi hiljaa: "on."

Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.

"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten tuho meille!"

Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:

"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on voittava teidät."

Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena, hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.

Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.

"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta. Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi häntä nimeltä ja lausui:

"Prokonsulille."

Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.

He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten. Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa. Licinius näki sen ja vaaleni.

"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä. Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.

* * * * *

Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä, murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää. Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua. Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian oikea laita.

Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri joukko oli heitä vankeudessa.

"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseli Julia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin. Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "Mutta Herra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloin vuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.

Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon, osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"

Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä, pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.

Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius. Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he kristityitä.

"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet itsensä verkosta irti. — Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä, joka nyt tuotiin esiin.

"Apollonius."

"No kotopaikkasi?"

"Pepuza Phrygiassa."

"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?"

"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille ilmoitettu."

"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat harvinaisiksi", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.

Sitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.

Mutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain prokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja kirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.

"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi olisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden olla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa asiasta vapaaksi."

Tertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.

"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä lääkäriä", sanoi hän pistävällä tapaa. "Siinä, jossa sinä istut, istui myöskin aikoinaan Vigellius Saturninus."

"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.

"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi, prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa, sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen taudin."

Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.

Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan; toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla. Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.

"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa, minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"

"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu, "mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."

"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä! Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten edestä."

"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia —"

"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."

Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.

"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset yhtyivät häneen.

Kleisthenes sanoi olevansa valmis.

"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän tulee kääntyä legaattiin."

"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.

"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen, mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen, kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja Julia kuuluvat meidän joukkoomme."

Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä Kleistheneen ehdotukseen.

"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän. "Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään tietää!"

Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.

Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.

"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän pilkallisesti.

Tumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen kysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän huokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka tahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:

"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään."

Tertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen mielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että tämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan kuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä niin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin väliaikainen.

"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen — nuorukainen ja vanhus", sanoi hän.

Eräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois kuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan Tertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.

Viides Luku.

Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.

Viisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla kaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:

MARCI. MINICII. TIMINIANI. PROCONSVLIS. FAMILIA. GLADIA. TORIA. PVGNABIT. CARTHAGINE. PR. K. IVNIAS. VENATIO. ET. VELA. ERVNT.[24]

Nyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta erilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön yksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin muuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä yksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana näissä juhlallisuuksissa.

Määrättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki istumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa, valkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja kultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän sijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan kättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat virkamiehet ja hänen perheensä naiset.

"Missä on Licinius!" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.

"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi poissaolonsa", sanoi joku ympärillä olijoista. "Hän ei voi hyvin ja pyysi minua sanomaan sinulle sen."

Prokonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin juhlallisuuden alkamiseksi.

Keskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia tuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen hurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja jousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla taidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla hyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä myöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli jo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän teki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten katselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä. Hän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa, kallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa mielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa, satutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja syöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman ampujankin. — Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti kiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan pojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua sirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu kallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti takaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden perästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina, jotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne ärtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä varustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.

Pantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se päänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään, onnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät seisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo näkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa, että heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan tuomituita.

"Kyrie eleison!" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan samat sanat.

Tiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita syrjään.

"Eteenpäin! Pian!" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia petoja vastaan.

Hurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja hieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja vasemmalle — uusi nuoli sattuu siihen — nyt kyykistyy se jälleen maahan — yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on oikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla saaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan. Ojennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.

"Karhut, karhut!" huudettiin katselijain joukossa. "Eteenpäin kristiaanit!"

Kolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka hiljaa vaikeroi.

"Kyrie eleison!" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli lausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat sanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle, jossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen oli kiivennyt ylös kalliolle.

Hän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä uskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.

Suostumushuuto kuului katselijoilta.

Mutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.

Nähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta mies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen ruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta veri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt pedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin karhu möyryten kaatui maahan.

Raivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin taputteli käsiänsä.

Mutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin, nähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla mörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua vastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä paiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui sitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin toiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.

Prokonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois sirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.

Prokonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti asetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa harjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja jälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään, ainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös katselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan ei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun nämät kuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta prokonsuli tahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi hän jo puolen tunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi. Katselijain kättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit taistelutanterelta.

Päätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli kirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt siis pois.

Sophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin papit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti viittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia hauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi ylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat tulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa näyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä tavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.

Ensimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin edustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.

Ylimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen puku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.

Katselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento tuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.

"Mikä vahinko!" kuiskattiin joka taholla.

"Onko se kreikkalainen Apollonius?" kysäsi prokonsuli.

Siihen myönnettiin.

Ylimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla varustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia pappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit. Juhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja seisattui aivan jumalankuvan eteen.

Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa näin:

"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."

Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti, ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:

"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen. Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."

"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"

Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.

Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä loukatuksi.

Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:

"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"

Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi suurella äänellä:

"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja aina ijankaikkisesti!"

Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.

Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä toisille näyttelijöille:

"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"

Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui Apollonius alttarilta maahan.

Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen näyttämölle — kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä olisivat liikkuneet ja jupisseet:

"Murhaaja!"

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää vasten, ett'ei vaipuisi maahan.

"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt, prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."

Prokonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin kyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?"

"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä", sanoi prokonsuli, ja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. "Mitä pitää minun tekemän?"

"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä —"

"Ja sinä?"

"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin."

Näin sanottuaan lähti hän menemään.

"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!" huusi kansa sill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa prokonsuli istui.

Nyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan vaikenemaan ja lausui:

"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä kansalainen —"

Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta. Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita. Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.

Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla. Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:

"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi pelotella. Näyttäkää heille, että me —"

Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.

Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman iso huone melkein tyhjänä.

Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle, jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:

"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte kuolleitanne?"

Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen heistä, "me emme saa pettää veljiämme."

"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän joukkoonne."

"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi, jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."

"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."

Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin vahtimestarin kanssa ja meni pois.

* * * * *

Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen raivoisella mielellä.

"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä, "ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."

"Mitkä sitten?"

"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset säälimättä — mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon uutteria, rauhamielisiä asukkaita, — tai myöskin jätämme heidät rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan ja keisarin väliltä."

Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten seisattui hän Liciniuksen eteen.

"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."

"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka sinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja teaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään levollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden voimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni."

Prokonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.

"Kiitoksia neuvostasi", sanoi hän hartaasti.

"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi", vastasi Licinius vakaasti; "silloin olisin runsaasti palkittu."

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.

Oli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja puhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa satamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös makuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.

Kappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen notkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä pahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.

Syvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä, miehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin. Nyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä. Siellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He tervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he kaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka sisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla. Laesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja liitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä, seppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja taidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.

Samalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty maalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta siellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden jumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja kokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset kuvat sekaisin keskenänsä.

Sisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan miestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.

Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat häneen.

Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.

Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman mielenliikutuksen merkkejä.

"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin, pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa — mutta nyt en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa, heidän kipuansa en enää ajattele — sillä, hyvät veljet, onnelliset he, kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin vaan riemuita."

Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille. Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.

Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti peräseinässä.

Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin kaunistellut.

Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon. Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata, säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu, painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin, lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.

Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän saattojoukkoa.

Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa. Piispa huokasi raskaasti.

"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."

"Cesarius, mitä on — mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat, ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"

Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja viittasi tyynnyttävästi kädellään.

"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä minulle palveluksen?"

Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui hitaasti esiin.

"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"

"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt häneen eläessänsä."

Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.

Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis oli.

"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.

"Apollonius!" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:

"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset."

"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta", virkkoi Licinius sekavasti.

"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme", selitti Optatus kieltelevästi. "Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli harhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta Herra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua."

"Mitä sanot, piispa?" virkkoi Licinius kiivaasti.

"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun seurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa, jotka ovat nukkuneet Herrassa!"

Licinius painoi päänsä alas.

"Villitsemään ja viettelemään", toisti hän hiljaa itseksensä. "Niin, minulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä sanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. — Mutta Julia rakasti häntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä."

"Piispa", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, "minä en tiedä miten hän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän siitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä vihaavat."

Piispa oli vaiti.

"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan kristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi tuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän uhrannut henkensä."

Optatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut tahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla, koska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän vihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran johdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain myöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin tahtoa.

"Käyköön sitten tahtosi mukaan", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia nostamaan pois ruumiin. "Jumala antaa minulle anteeksi, jos tietämättäni teen mitä on väärin."

Hautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon suljettavaksi marmoriliuskalla.

"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne mukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo ennestään."

Hän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä luki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. — Merkurius makaa tässä. — Zosimus on tähän käynyt levolle. — Rakas sisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.

"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?" kysäsi hän Optatukselta.

"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan jatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta."

Licinius ei vastannut mitään.

He kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat olivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.

"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus", sanoi Licinius ja alkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: "Toukokuun 31 päivänä haudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden —"

"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon tähden", keskeytti Optatus. "Hengen uhraamista Jumalan tähden pidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän hautakirjoituksessamme mainita siitä mitään."

Licinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen itseksensä.

"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?" sanoi hän hiljaa. "Hänelle, joka on vienyt minulta rauhan? — No, nauttikoon hän sitä!"

Ja hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hän Opatukseen.

"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että kärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä tulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!"

Niin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman askelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:

"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan niille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!"

Piispa viivytti vastausta.

Licinius katsoi odottavasti häntä silmiin.

"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja loi silmänsä maahan.

"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?"

"Niin — mutta Jumalan armo —"

Licinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.

Piispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. "Tämä hetki on minusta käsittämätöntä", jupisi hän. "Kääntäköön Herra kaikki parhain päin!"

Kuudes Luku.

Ystäviä hädässä.

Sardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen suusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka ovat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa sadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka keisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu kovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on siellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu kaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.

Aurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka ympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja merituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä kivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia vartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli päättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä ovista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti parakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa. Toinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli poltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen näköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti sivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli yhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, gallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman sanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin vihan.

Yhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies ennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen muodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan muutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa olivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.

Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota tuli sääliä.

Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:

"Numero XXVI — Markus Licinus —"

Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat kasvot.

Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.

"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö ole Kartagon legaatti?"

Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.

Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin käteen ja painoi sen rintaansa vasten.

"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.

"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."

"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."

Centurio huokasi raskaasti.

"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta, jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."

"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla siinä, minkä taivas on minulle sallinut."

"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin ja tuovani hyviä sanomia."

Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.

"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein käskevästi portinvahdille.

"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."

Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän ajatteli vanki-raukkaa.

"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta", vastasi hän. "Onko prokuraattori kotona?"

"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa", vastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.

"Anna hänen ilmoittaa sinut."

"Tässä on sinulle muutamia denaareja", sanoi centurio orjalle; "kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus. Prokuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää asiata."

Orja lähti pikaisesti.

Jo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.

"Herrani odottaa sinua."

Saturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin edessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.

Florus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman sotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi prokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä, oli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti piinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen rehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli kuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan huomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen mahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.

"No, Saturninus", virkkoi hän sisäänastuvalle, "mikä tuo sinut tänne?"

"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."

Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.

"Mikä nyt on sitten?"

"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein uskollisuudenvalan keisarille —"

"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan tietänyt."

"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit täyttää minulle yhden pyynnön."

"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista, niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo edeltäkäsin hyväksytty."

"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra, armahtamaan häntä — tee se — jumalat palkitkoot sinulle!"

"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.

"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."

Prokuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.

"Minun on säälini sinua", virkkoi hän. "Mutta häneen nähden et saa rukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen päällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt keisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut erityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa."

Centurio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.

"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi", jupisi hän surullisesti ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

Prokuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi lempeästi:

"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä sinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa —"

"Voi, herra", rukoili vanha sotilas, "etkö todellakaan voi tehdä mitään?"

Prokuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi sitten:

"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman asunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen silmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?"

"Kiitoksia, herra", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella. "Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta."

"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran. Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen. Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin, erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa epäuskossa!"

Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.

Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.

"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."

Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle rakennukselle.

"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."

He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille muutaman sanan, menivät he paikalla pois.

Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon oli laitettu mukava makuusija.

"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."

Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään sanaa.

"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun hyväksesi."

Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla rauhassa.

"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja alhaisempi meitä."

"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?" kysäsi yksi centurioneista.

"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.

"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen. "Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa. Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa, eivätkä ne jumalia sano olevankaan."

"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."

"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen centurio.

Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni ikävöivän kuolemata? — Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta. "Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"

Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan vaatteensa laskoksesta.

"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.

Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.

"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi hän ja meni hiljaa pois.

* * * * *

Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa meni siitä ohitse.

"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.

Centurio nykäytti olkapäitänsä.

"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee, että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."

"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."

"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."

"Sitten on ainoastaan yksi keino."

Hän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Tämä säpsähti peljästyneenä.

"Älä minua kiusaa", sanoi hän torjuvaan tapaan.

"Semmoinen ajatus on vaan minulla", puolusteli toinen ja astui edelleen.

Saturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana edestakaisin.

Viereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.

"Saturninus!" huusi heikko ääni.

Centurio meni kiiruusti toiseen huoneesen.

Licinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja välinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat läpikuultavan näköiset.

"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. — Voi, minun kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha kumppani."

Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka henkeni", jupisi hän itseksensä.

Sitten astui hän Liciniuksen luokse.

"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen. "Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä. Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."

"Minä en ymmärrä sinua."

Centurio teki kieltävän liikkeen.

"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.

Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella, mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.

"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.

Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille) ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi centurion kysymykseen.

"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen antavan sinulle lohdutusta."

Hän lähti huoneesta.

Licinius alkoi lukea.

"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.

"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte, mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.

"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te, siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen, niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana, josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua taistelukentälle.

"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon. Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.

"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla. Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'. Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle kaikki kuitenkin altisna.

"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita, kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin. Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan, taivaassa!"

Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.

Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.

"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen, vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton tehnyt sokeudessani!"

Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.

Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään ja astui hänen vuoteensa tykö.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.

Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.

"Kuka olet?"

"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."

"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"

"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat minun lapsiani."

Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:

"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi, mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet tottelivat."

Licinius huokasi raskaasti.

"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit antaa virvoitusta!"

"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."

Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.

"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."

Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.

* * * * *

Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:

"Nyt on kaikki puhuttu."

Ukko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen tapaan:

"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä pelastan sinut'."

Sitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä vuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä. Hän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan laaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille kukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: "Jesuksen Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi."

Ja mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät varjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän unhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat ilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi sairas iloisesti.

"Poikani", jatkoi ukko, "minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden murheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy lujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän on sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme Jesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen."

Hän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman. Sitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.

Seitsemäs Luku.

Pako.

Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille; seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi kaiholla vaimonsa nimeä — legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi — päivän kuluessa olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.

Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä. Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet sanaakaan.

Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella. Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan viidakkoon.

"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä, että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."

Toinen puristi hänen kättänsä.

"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni. Kunhan vaan onnistuisi."

He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.

He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui Licinius uupuneena metsikön alkaessa.

"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta tarkoituksemme perillä."

"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.

Hän nojautui puunrunkoa vasten.

"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin loppumatkan."

"Kyllä kai", vakuutti Licinius.

"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus, "samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."

Licinius veti suunsa nauruun.

"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.

"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin seurassasi."

Licinius punastui.

"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt kyllikseni."

Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan, ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.

"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.

Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen syöksyi sieltä koira häntä vastaan.

Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.

"Minä se olen, Romula", huusi centurio.

"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet kauvan!"

Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus seuralaistansa tulemaan likemmäksi.

"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."

"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväni Stentuksen kasvattitytär."

Nuori tyttö tervehti kainosti.

He menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä voimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen pyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.

"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet", kuiskasi Romula hänelle.

Vanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo", sanoi hän. "Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette täällä köyhän kalastajan mökissä." Sitten pyysi hän vieraita istuutumaan.

"Romula on laittanut illallisen teille", sanoi hän.

Nuori tyttö nauroi.

"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen ruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut", sanoi hän kääntyen Liciniukseen.

"Älä siitä huoli", vastasi Licinius. "Kysy Saturninukselta, olemmeko me tulleet pilatuiksi siellä", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.

"Emmepä laisinkaan", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä tulleeksi hauskalle mielelle.

Suuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea kiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan suhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut itsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa.

Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat häntä.

"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"

Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.

"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja myötäkäymisesi maljan."

"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset ovat!"

Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.

Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."

Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten pakoa edelleen jatkettaisiin.

Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.

"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."

"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en ainakaan nyt."

"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"

"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä on niin yksinäistä ja —"

Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,

"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee saattamaan sinua edelleen — Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."

Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä hänet.

"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."

"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa hyvin, Romula ja Stentus."

Hän lähti kiiruusti huoneesta.

"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on vaarallisissa suhteissa."

Licinius huokasi raskaasti.

"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se ikuisesti mieltäni."

"Mutta minkätähden hätäilemme", keskeytti Romula. "Saturninus on perehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on miettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan."

Licinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.

"Niin Romula", virkkoi hän, "tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja aavistuksiani."

"Koska aiot jatkaa matkaasi?" kysyi Stentus. "Minun täytyy tehdä tarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka Aenariaan."

"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin hän voi ajatella matkan jatkamista", muistutti Romula.

Licinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvin Saturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytellä Sardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuin hän antautuisi pitkälle matkalle.

"No niin", sanoi hän, "huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne."

"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?" kysäsi nuori tyttö.

"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius leikillä.

"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää vieraaltamme yörauhaa."

"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo päivä."

Vanhus katsahti ulos ikkunasta.

"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.

"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti kalastajan kehoitusta.

* * * * *

"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!" ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan. Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.

Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä, jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi sinne tänne kiinni puupiirron.

Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.

"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.

"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi. Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös pitkälläkin matkalla?"

Vanhus naurahti.

"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka musertaisi sen laidat."

"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"

"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta täällä maalle ja —"

"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.

Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.

"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa aamiainen."

Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli mennyt.

"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.

"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."

Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki. Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti eteensä, tukein käsillään päätänsä.

Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.

"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"

Romula loi punastuneena silmänsä maahan.

"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."

"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen kanssansa menemään takaisin.

He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.

"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"

"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta."

"Olet siis syntynyt Italiassa?"

Rornula pudisti päätänsä.

"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin."

"Kreikanmaalta?" toisti Licinius. "Minun olisi myöskin pitänyt paikalla aavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet joutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?"

"Jumalat ovat niin sallineet", vastasi hän surullisesti. "Hellaasta tulimme ensin Napoliin."

Licinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:

"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja toi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja enään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen puheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida sitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä äitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni kiitollinen."

Hän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.

"Sen teen kernaasti", vastasi tämä.

"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus minulle."

He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen "filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli esittänyt.

"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin rupeaa käymään kunnon leyhkä."

Kahdeksas Luku.

Aenariaan.

Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.

"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.

Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.

"Sotamiehiä — me olemme hukassa!" huudahti hän.

Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he neliä veneen luokse.

"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle. "Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."

"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja punottavin poskin — kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut pelastaa."

Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti kevyisesti pitkin vettä.

"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"

Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä silmäyksellä.

Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan äänettöminä maalle päin.

Licinius katkasi ensin äänettömyyden.

"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.

Tyttö näytti itään päin.

"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."

"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"

Romula naurahti.

"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun tuttuja leikkisisariani — minäkö pelkäisin niitä?"

Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta, lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.

Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:

"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset runsaskohtaloiset hetket?"

Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.

"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"

Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.

"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."

Hän luki:

"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen. Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta elämänkokemuksesta. — — Ihana Korintto! Useain muiden sodassa vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta kuin lapsi — ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta kuusitoistavuotias.

"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja katosi huoneen sisustaan."

"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. — 'Lydia.' — 'Oivallisesti', ja joku alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini. Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin, 'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos. 'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'

"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän kanssa.

"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra, jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon, minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.

"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.

"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat miehet — niitä sanottiin diakoneiksi — viinalla täytetyt astiat ja siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään. Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."

"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan jälkeen.

"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten, tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.

"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut pelastukseen!'

"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut. 'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.

"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme. Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni onnelliseksi ja ylpeäksi.

"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään. Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.

"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen ja tulevaisuuden haltuun."

"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.

"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.

"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.

"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton vastauksensa.

"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.

"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun koittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva, kiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis. Vaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua ylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja kysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään ja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä, jolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä tavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on aivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni kuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä kuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti, antoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja käski minun astua sisään.

"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt sisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua kysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu minusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!

"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille, joka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun kääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin. Aivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti villoja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen minuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja laskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan poskilleni.

"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät, tiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua olemaan ahkeran.

"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi mieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle enemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.

"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni itselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin rukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea ilta-auringon viimeisissä säteissä.

"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla luokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.

"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle kirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin silloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:

"Ihmettä mont' on. Inhiminen Kaikkein tenhosin ihme on. Talven myrskyjä uhmaillen, Kulkevi hän meren aavaston, Vaikk' ylt'ympäri lainehien Vaan valkotyrskyt pauhaa."

"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein tuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.

"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja käsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa ollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana. Kauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan tunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei nykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja kauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta ihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret, rupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä myös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät molemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.

"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua. 'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen tutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi minulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata, otti hän pergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia ajatuksiani joutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä seuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He juttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se, joka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui korkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä kokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan viedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että sielustanne.'

"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse suutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt saattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet itsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa tuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti kätensä.

"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin häntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat, jotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle — 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.

"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun kanssaveljeni Aristarchos!'

"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan keränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä olevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät piti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret vietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta pyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa ja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä ja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä itseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä jo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta mitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli alinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi lähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä tietoja.

"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä antoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli piirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.

"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen aikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin. Onesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta. 'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein tapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla tavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.

"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran hengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas minulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä mielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä rivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin löydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule lähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta, kuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee väsyneitä ja raskautetulta.

"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa kirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen isänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu seurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että Philemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin paikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.

"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta ei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo, sanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.

"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan. Paikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta. Minä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän kirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin, sillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun täytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin myös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto olisi ollut onneton.

"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä aamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja pyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua siellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies, jota voin kutsua sulhasekseni.

"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime kuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias oli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei koskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin taivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista huolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut lähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi muuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi järkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi kohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon puolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle. Uskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun olevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän pakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.

"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton. Onesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme puolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.

"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen maakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan hankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli laimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä kaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan takaisin.

"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme valita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan suosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen kotoomme.

"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti, ja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme jalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan ja hopearikkaan Laurion kukkulat.

"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi ankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi haahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön, ja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin karille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia kallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa läheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin eikä virkannut sanaakaan.

"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se saari, jota lähenimme — silloin täristi haahtea niin ankara sysäys, että minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin valtavan aallon loiskahtavan ylitseni — sitten menin tiedottomaksi.

"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta miestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät alussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki hukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet peljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja menin uudelleen tiedottomaksi.

"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun jälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt kuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin heidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa, kuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.

"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden kuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista. Minä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin uinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.

"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä. Sitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja. Tahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen kylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua ruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella kiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni":

Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni, jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan seitsemäntoista päivää.

Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.

Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa ja Kristuksessa.

Rauha olkoon kanssasi!

Sinä, elämän kala, virvoita häntä.

"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella. Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä, sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.

"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen, kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!

"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla, ennenkuin päätin itsekseni karata.

"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.

"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.

"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä — hänen nimensä on Stentus — suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon Herra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!

"— — Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan'.

"— — Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana. Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton — — —"

Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä. Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan. Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä virkkanut mitään.

Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.

Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.

Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään suuntaan.

Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene, jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä. Miehet antoivat airojen vaipua.

"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa minulle, missä päin Aenaria on?"

He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin raittiissa aamutuulessa.

Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.

"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on päästy."

"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen, joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."

Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain päin", sanoi hän.

Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.

Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia, joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka mereen pistävä kallio muodostaa.

Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.

Yhdeksäs Luku.

Napoli.

Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.

Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin; Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.

Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.

Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen kotomaansa lauluja.

Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla, Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen tehneet hänet Campanian Croesukseksi.

Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa. Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.

Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.

"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta sen jälkeen surullisella äänellä.

Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.

"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi, "eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."

"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin aina Kartagon vertainen."

"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas huomenna?"

"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."

"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi, joten et saa tehdä tänä iltana, sillä —"

"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.

"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki tahtovat olemaan naurussa suin."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia kohtaan."

"Ja keitä ne ovat?"

"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä kohtaan tahdon olla kuin Niobe."

"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."

"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä. Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles, että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias Kilikiassa — ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"

"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten — mikä oli hänen nimensä."

Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.

"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia kohtaan. Mitä sanoisi isäni — mutta tule katsomaan", lisäsi hän kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."

Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi äänetönnä häntä.

Kohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden valossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä vieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden riviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja puvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin keksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja Misenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria elähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei yksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja vakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa villatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen puutarha oli avoinna kaikille.

Mutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni paha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta suuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle juhlaseurueelle.

Vieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä naisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville suunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun lehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita, itämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän nauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen edessänsä.

"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä yksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä kerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä, että kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois."

"Unhotathan nyt kuitenkin", keskeytti nuori mies nauraen, "että minä yksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani —"

"Niin, niin, kirjasi — niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta ilman."

"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä kerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta olen työskennellyt."

"Ah niin, minä unhotin sen", keskeytti nuori tyttö. "Mutta minkätähden tarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja riitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta! Se on anteeksi antamatonta."

"Viktoria", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, "jos tahdot minun jäämään tänne, niin jäänkin."

Nuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.

"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."

Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.

"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"

"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse. Juttelu taukosi hetkiseksi.

"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua tervehtämään."

Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa myönnän.

Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.

Hän kumarsi nöyrästi.

"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää minussa jälleen epäluuloa."

Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.

"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi. "Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä — mutta nyt juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."

Sabinus kumarsi ja sanoi: "Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?"

"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."

Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa tuokiossa.

"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."

Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian vihjaavan Sabinuksen syntyperään.

"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita", vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja meni pois.

"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille. "Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."

Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä, selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.

"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka, joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi. Luulen hänen nimensä olleen Licinius."

"Minä tunnen hänet vallan hyvin", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo lennähti hänen kasvoillensa. "Hän on legaattina Kartagossa."

"Hän oli merkillinen ihminen", pitkitti Herennius, "haaveksija, joka leirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin leijona."

"Hän on prokonsulille oikeana kätenä", lisäsi Calpurnius.

"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen", sanoi Herennius. "Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää kyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen vihollisensa Pescenniuksen kanssa."

"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana", lisäsi kolmas seurassa.

"Niin, sen sanon teille", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha, ankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, "että hän tarttuu kiinni rattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä."

Läsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.

"Kuulkaa mitä sanon teille", jatkoi hän. "Olin kerran leirissä Carnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin taputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri seisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani hänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin: 'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen historiasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja valtakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden, ett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet kaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet oikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli —"

"Ah, Antistenes", virkkoi Herennius leikillä, "semmoisiin sanoihin ei saa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita. Todellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin ruoko."

"Ehkä lienet oikeassa", jupisi laiha mies äreästi. "Kurja luontokappale on ihminen."

Sitten meni hän takaisin paikallensa.

"Tiedän hyvin", jatko Herennius, "että jos ylimalkaan joku ihminen voi saattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius Severus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja tarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen."

"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta", virkahti pilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja katsoa tuijottanut eteensä, "että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän yhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi oikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden."

Hän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.

"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton", vastasi Herennius torjuvasti. "Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain ajat ovat olleet ja menneet."

Agaton puristi yhteen huulensa.

"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu", jupisi hän.

Filosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.

"Sanoohan Homeero näin", virkkoi hän:

"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos."

"Homeeron", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, "pidän valtiollisissa asioissa lapsen arvossa."

"Vai niin?" sanoi filosofi pistävästi. "Sittenpä ei minulla todellakaan ole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta."

Sitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.

Palvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan hänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.

"Hyvät ystävät", sanoi hän vilkkaasti, "keisari saapui tunti sitten Napoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi."

Näin sanottuansa katosi hän.

Myöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä odottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden kiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen. Suitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne lisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan. Orjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka, jotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa tulosta.

Sill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä, edestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä mielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä syöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin ja pensaihin.

"Niin — ei", jupisi hän. "Sinä et saa — mutta minä tahdon — Herennius — kestiystävyys — ei, minä en voi!"

"Cesar, Cesar!" kaikui kadulta. "Terve, Cesar!"

Hän säpsähti peljästyneenä.

"Ratkaiseva hetki lähenee", höpisi hän. "Tahdon kerran koettaa, enkö minäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve — ei, kuolema Cesarille!"

Tikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja meni puiden sekaan.

Sanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: "Hän tulee!"

Tämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen korkeimmillensa.

Sisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään. Heidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen, parrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa yksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31] päällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä yksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.

Seurueena oli hänellä useita upseereja.

Rajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria, joka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.

Herennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.

"Ylhäinen Cesar", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä rintaansa vasten, "palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut vieraaksensa."

"Terve sinulle, Herennius", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä. "Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä."

Keisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen äänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.

Herennius kumarsi.

"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita", jatkoi keisari, katsoen ympärilleen läsnäoleviin. "Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä."

Sitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman perheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli hyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein jokaiselle.

"Oh, Calpurnius", huudahti hän nähdessänsä tämän. "Sinä olet pakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla takaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua."

"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar", vastasi Calpurnius nöyrästi.

"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut jälleen Roomaan."

Juteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen syrjään.

"Minä tarvitsen sinua, Herennius", sanoi hän melkein rukoilevalla äänellä. "Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä voit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset; minulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja miehiä."

Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan rakentaa minulle sen."

"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."

Keisari pudisti päätänsä.

"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä — mutta", lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä, hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."

"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.

"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi, työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani kantamisessa."

"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.

"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."

"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani sisarentytär."

Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.

Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi. "Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari. Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.

Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!" huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin — ja näki Agatonin kellanvaaleat kasvot.

"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat silmänsä hakivat keisaria.

Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.

"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla lääkäri ja neidin palvelijattaria."

Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.

Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan polvillaan hänen sohvansa vieressä.

Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.

Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa värähtelivät.

"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön ja katoomaton."

Hän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti kunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius seurasi hallitsijaa huvilan portille.

"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi ajaksi jätetään hän sinun haltuusi", virkkoi keisari. "Hänen pitää saada kuolemarangaistus Roomassa."

"Minulla olisi eräs rukous, Cesar", sanoi Herennius surullisella äänellä.

Keisari katsoi kysyväisesti häneen.

"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy voivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä, kiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle. Niin, Cesar", rukoili hän, "ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies, niillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä ovat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että olen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt häneen."

Niin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.

"Herennius", vastasi Septimius Severus, "äsken pyysit itsellesi ajatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä tahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa päätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja tyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen palkita hänelle, en vielä tiedä", lisäsi hän hiljaan ja katsoi miettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen kättä ja lähti huvilasta.

Kohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius otti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen tapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja vakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä raskasmielisyyttä.

Kun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan tykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.

"Agaton", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti maahan, "oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana väärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän perheen keskustaan?"

Murhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei tohtinut nostaa silmiänsä.

"En ole tullut nuhtelemaan sinua", jatkoi Herennius. "Päinvastoin säälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon."

Agaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevasti Herenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.

"Suo anteeksi minulle", virkkoi hän sekavasti, "kestiystävyytesi loukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!"

Herennius teki kieltävän liikkeen.

"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi", lausui hän. "Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa rangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!"

Näin sanottuansa meni hän pois.

Eräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa, ja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin tutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut olkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät hänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.

"Tyttäreni", lausui Herennius — hän ei koskaan ennen ollut tällä nimellä puhutellut Juliaa — ja tarttui haavoitetun käteen, "sinä pelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön tapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä ja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen sallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar ja minulle tytär!"

Naurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius ja Marcella istuivat.

He ymmärsivät tämän silmäyksen.

"Me emme voi erota sinusta", sanoi Marcella liikutuksella. "Vaikka sisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt olla myöskin Viktorian sisar."

"Ja minun tyttäreni", lisäsi Herennius.

Kymmenes Luku.

Harhatiellä.

Hymyilevällä, "suruapoistavalla" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja Puteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä ihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä. Vaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin roomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut valtionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille. Syvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän sukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän piireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan ei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli entisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten ystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä asioita Luciuksen "filosofillisesta kristillisyydestä", joten sitä nimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi kristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli ainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka ainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut eräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä ja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön semmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin viisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut mielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että nuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle. Sentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman piispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi maailmankaupungissa.

Lucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden jälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin neljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen tykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle, lausuen: "Rooman piispalta Zephyrinukselta."

Lucius tarttui siihen, kysyen:

"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?"

"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisin Roomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan."

Näin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.

Lucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:

"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen, ateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta, meidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs tapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua, pani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian, lähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa kovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle, ja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me rukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän ottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen herrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme saada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi emme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet maailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä semmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin vapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä hengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra Kristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme sinulle veljellisen tervehdyksen."

Lucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen miettiväisesti eteensä.

"Parempi olisi minusta ollut", jupisi hän itseksensä, "jos piispa olisi pyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen siksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman piispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun hyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa itseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan."

Hän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren ylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. "Koska se on tehtävä, niin teenpä sen paikalla", virkkoi hän. "Se on myös parasta sekä piispalle että vankiraukoille."

Niin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.

Eräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli huvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille, jotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän kaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.

Kohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kun Lucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.

"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa kunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi."

Lucius mietti hetkisen.

"Hyvä, minä odotan", sanoi hän, "mutta sinun pitää ilmoittaa minut heti."

Portinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar puheillensa Luciusta.

Muutaman minuutin perästä palasi orja.

"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen puheillensa. Muuten", virkkoi hän sitten portinvahdille, "ei hän ota vastaan ketään."

Tuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi, josta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä. Lucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli saanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä huomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja pari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion; sitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella kauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi Luciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.

Lucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella. Palvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat, silkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään. Huone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla järjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja seinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä täällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.

Keskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui roomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen, purpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla, kullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi kiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli taitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi kapea, kultainen otsanauha.

Hänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan tylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava naurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon ensinmainitun tekemän vaikutuksen.

Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti kuultelevan häntä välinpitämättömästi.

"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet nähnyt turhaa vaivaa."

Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.

"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."

"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin vaivan ansaitseva."

Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui omista sanoistansa.

"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.

"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli todenperään sanottu."

"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"

"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon suuteloa."

"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.

Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa. Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.

"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.

He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä, jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja. Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.

Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.

"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.

"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen", lisäsi Marcia.

"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene, jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."

"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius mieltyneenä.

"Tänään — ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö, miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."

"Niin, Capreae-saarelle", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli tehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi. Mutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan karkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:

"Capreae-saarelle olen kauan halunnut — siellä tahtoisin tieteistellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä."

"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani", vastasi Marcia. "Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri yksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen —"

"Marcia", keskeytti Lucius häntä, "minkätähden teet minusta pilkkaa tällä tavalla?"

Marcia nauroi ääneensä.

"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius."

Hetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin liikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa käsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli mietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo muutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli mahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan rauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä vähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän istuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä. Niin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös. "Niin", huudahti hän tuskaisena, "olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää lasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka niin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat — mutta nyt on se voitettu", sanoi hän levollisempana. "Ja nyt tahdon mennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa vahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian tykö!"

Hän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän astui sinne sisälle.

"Kuinka voin kohdata häntä?" ajatteli hän itseksensä. "Eikö hän heti huomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?"

Herennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.

"Kuinka on Julian laita?" kysyi Lucius.

"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua olevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin mielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja Viktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön."

"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä minulta", virkkoi Lucius.

He alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä. Mutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis jäähyväiset jo hetken kuluttua.

"Toivoni ei käynytkään toteen", jupisi hän itseksensä. "Olisi ollut hyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana. — Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa, lähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta pitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni Ceseniuksen tyköä." —

Varhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä suljetun kirjoituksen.

"Tahdotaan siihen vastausta", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen herrallensa, joka paraillaan luki.

Lucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:

"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä unhota kirjojasi."

Lucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen toisennäköiseksi.

"Mitä pitää minun vastata?" sanoi hän itseksensä. "Teen itseni naurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut eilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan."

Hän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi sen orjalle.

"Tässä on vastaus."

Sitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä mittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen nousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.

"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää miten Julian on laita", sanoi hän itseksensä. "Pitäisi itseni oikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän kuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan."

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen luoksensa orjan.

"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää saada vastaus."

Orjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.

"Miten levollinen olen tänään", sanoi hän. "Kuinka erilainen eilisen suhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja laimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa minua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni päätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni."

Palvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi paikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta, jotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän äkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle; sitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.

Kymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään satamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse tuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja auttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen olkapäätä vasten astui hän venheesen.

Tämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli esiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia soutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty osasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen vieraallensa.

Marcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui sohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi istumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen roomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla oli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa ikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin sumu.

"Miten oletkin kaunis, Marcia", kuiskasi hän hiljaa.

Marcia nauroi.

"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä jollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön laittanut minulle."

"Voi, Marcia", sanoi Lucius rukoilevasti, "minkätähden teet minusta tällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä iloisesti nauttimaan elämää."

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin. "Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle muutamia!"

Hän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea. Vene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä nopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja saattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun purjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan löysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien tuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja mantereen välillä.

"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.

"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää kaukana Capreae-saaresta."

Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.

"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."

"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden suojaan."

Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.

"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten Luciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.

"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti, "eikä mikään ole meitä erottava!" — — —

Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan, niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.

"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta, joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe; minä olen heille ilmoittanut tulostamme."

Samassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.

"Tulit siis todellakin", virkkoi nainen. "Me olimme kovin levottomina, kun meri oli niin myrskyinen."

"Niin", vastasi Marcia, "ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin kuollut kauhistuksesta."

Lucius kumarsi, naurahtaen.

Sitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei huvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan puoliso Demetrius.

Hän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin ylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut pitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt tähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen valitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä tältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet nähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä työskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. "Hipparchon viisaus on lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä", oli hänellä tapana usein sanoa; "mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla vielä olemaan ohjaajana tutkimisessa." Huoneestaan ja perheestään ei hän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi hänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt Capreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti Roomassa tahi Napolissa.

Tänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki kaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei sentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan sentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin ylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa. Hän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.

"Demetrius", sanoi Marcia leikillisesti, "tahdotteko asettaa meidän horoskopimme — mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta tutkimisesta vastaisuudessa."

"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin", virkkoi Lucius.

"Leikkiinkö?" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä. "Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä, että olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että kokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria yksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun johdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken, mikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä hän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta."

Lucius tuli hämilleen.

"Tietysti", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, "olen aina suostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla todellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi uppiniskainen vastustaja."

"Hyvä, hyvä", sanoi Demetrius. "Kirjoittakaa tälle taululle vuosi, päivä ja tunti, jolloin olette syntyneet."

Kun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä kerran takaisin, lausuen:

"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä edes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta veneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen. Semmoinen on minun tapani."

Aikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä. Petronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei vielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli venettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli selvästi ympärillä olevine huviloineen.

Marcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja ainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta hänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen raskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän vastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.

"Marcia", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, "oletko unhottanut, mitä pyysit Demetriukselta?"

"Antoiko hän sinulle vastauksen?" kysäsi Marcia vilkkaasti. "Ole hyvä ja anna minun avata se auki."

Lucius epi.

"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille niin paljon iloa?"

"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä — kuollut!"

"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."

"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia, "mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole mielikuvituksessa syntyneitä. — Anna minulle Demetriuksen vastaus."

Lucius totteli.

Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio (Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.

"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.

"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."

Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.

"Eivät nämä säkeet ole huonosti", sanoi hän.

"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän sinulle?"

Marcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli lukenut sen.

"Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä; Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas."

"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi", sanoi Lucius leikillisesti. "Minä en päässyt asiasta niin hyvällä kaupalla."

Marcia katsoi äänetönnä merelle.

"Et voi uskoa", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, "kuinka minua surettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät mielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden katkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia toistemme kanssa ja nautitaan elämää."

Marcia nousi ylös nojasiltaan.

"Lucius", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla silmillään, "sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja todella, ett'et koskaan hyljää minua?"

"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää", vastasi Lucius juhlallisesti, "vannon sen sinulle."

"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja pyhittää koko elämäni sinulle?"

Lucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän oli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.

Kohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat airoihin.

"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?" kysäsi Marcia.

"Huomenaamulla varhain", vastasi Lucius pikaisesti, "sitten keskustelemme ja päätämme kaikesta."

Lucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa tuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta kantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria. Hänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla katsahtamatta heihin päin. Ja — hänen silmänsä kohtasivat Viktorian silmäyksen.

Veri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei tohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian kanssa toisaalle.

Hän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.

"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!"

"Hyvästi!"

Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.

"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua kadehtiva."

"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden tavoin.

"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja soimaavaa."

Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli odotellut häntä eilisestä asti.

"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.

Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli siellä nuori, matkapukuun puettu mies.

"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."

Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän almun.

Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki kovasti.

* * * * *

Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys. Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.

Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa. Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut, hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä kuolemaansa.

Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.

"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.

"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."

Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae (Julialle).

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi. "Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman, sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"

Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä, Liciniukselta", kuiskasi hän.

Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi kohta kotiin!"

Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.

"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin sanoakaan."

Julia silmäili häntä kysyväisesti.

"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"

Viktoria koetti kaikin voimin tointua.

"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."

"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"

Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.

"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi unhottamaan hänet."

"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.

Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.

Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.

"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."

Julia huokasi.

"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."

"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden, jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."

"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea toimihalunsa tyydytetyksi."

Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän tehnyt.

Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.

Yhdestoista Luku.

Lasku ja nousu.

Seuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni työhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän pysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän, käänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä ja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin kirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen syrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.

"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa", sanoi hän orjalle, "toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin huvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä ole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen."

Hänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat vallan levolliset.

Orjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän oli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.

Päivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan tuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.

Puolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle. Sen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulos Herennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivat hunnulla peitetyt.

"Missä on herrasi?" kysyi Herennius portinvahdilta.

Tämä osotti puutarhaan. "Luultavasti lehtimajassa", lisäten siihen.

Herennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän meni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään otsaansa.

Sitten kääntyi hän naisiin päin.

"Tulkaa tänne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "ja rohkase mieltäsi, tyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut."

Toinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.

"Lapsi-raukka", virkkoi Herennius. "Miksi toimme hänet tänne tällä hetkellä?"

Marcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.

Lehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen kasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä. Pöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli jäljellä vihertävää nestettä.

"Hän on kuollut", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen valtasuonta ja sydäntä. "Synkeä loppu oli hänelle sallittu."

Viktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli uudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa yhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän muutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän polvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.

Marcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa kuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.

Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.

Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän huomaavan läsnäolijat.

Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.

Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä puhutteli.

"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"

Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.

"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."

Viktoria oli ääneti.

"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren. Ojenna minulle kätesi, Viktoria."

Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.

"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin lepoa sielulleni."

Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.

Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla askelilla lehtimajasta.

Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan, veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.

"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius. "Hän näyttää minusta tutulta."

Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.

"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta. Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"

"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen. "Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."

"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."

Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."

"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä. Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät hänet kirjastohuoneesen.

Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua, joka kulki Puteoliin päin.

Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.

"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria, mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin yksi keino."

"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut, luettuansa nuot sanat.

"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut haaveksijalta."

"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi. Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."

"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. — Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."

"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää", sanoi Marcella. "Minä olen nähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin palvelukseen —"

"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta", vastasi Herennius. "Mutta ei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja ehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte jälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse. Tiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella."

Calpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. "Mutta voinemmehan saada keisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion palvelukseen."

Herennius naurahti.

"Sen saamme helposti toimeen."

Jo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle. Viktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara sielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä, että hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen mielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.

Tämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.

Yllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko hänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen lakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta hänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta huomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.

"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä", virkkoi Marcella ystävällisesti, "ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi sinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet voimansa eivät sitä salli."

"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?" kysyi Marcia hiljaa.

"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina syvää sääliväisyyttä osottaen."

Marcia loi silmänsä alas.

"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin onnettomaksi", virkkoi hän.

"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."

"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."

Marcia katsahti ylös.

"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan puheenpartena."

Marcella pudisti päätänsä.

"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaan nimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt Herramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa Herran sanoja."

"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä, samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua, silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua, vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt, Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia sieluni haavoille."

Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.

"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät kirjamme tallella."

Marcia noudatti hänen kutsuansa.

Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi häntä huvilan portille.

"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset sydämmellisesti toisillensa.

Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi uneksivin silmin maiseman yli.

Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä maalle viileyttä.

Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!" sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta, Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:

"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä. Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."

"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"

Sitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.

Kahdestoista Luku.

Maailman pääkaupungissa.

Keltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi merta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja virtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja rakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon asti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä näkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se vaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet pitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä tyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä, vaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka täynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa, nousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle, nähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää kaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine muistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.

Janikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi kivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä. Täällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja loistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät ja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin näy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla se on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy Colosseumin valtava muurinreuna.

Kuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä, vesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla, komeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja kaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine huviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla hautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana kohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon aurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja Sorakte monine huippuinensa. —

Kaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria vasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman centurion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan harteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin alta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja haaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan vastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.

"Tuota vuorta", virkkoi viimeksimainittu, "sanotaan Capitolium'iksi. Sinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja uhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa juhlallisuudessa."

Nuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.

"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?" kysäsi hän.

"Tietysti, ja monta muuta maastamme", vastasi ukko. "Ja tuossa ympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla — sitä sanotaan amfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen — olen nähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä."

"Verensäkö vuodattavan?" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä. "Palvelemmehan keisaria."

"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään parttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on sota-ammatti."

"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?"

Vanhus naurahti.

"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta samalla mitalla maksoin takaisinkin."

"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi."

"Hullu", virkkoi ukko naurahtaen taas. "Niinpä sitä minäkin ajattelin sinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa taistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja taistelu on ilo."

Nuorukainen pudisti päätänsä.

"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni vastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä en ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen."

"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin omaistesi tykö."

"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu etelään."

Ukko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään tärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen naumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan muussa.

"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!"

Nuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.

"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö nuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?"

"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia", sanoi vanhus nauraen.

"Ylhäisiäkö?" virkkoi toinen pilkallisesti. "Olenhan minä saksilaisten ruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari."

"Totta kyllä", vastasi vanhus lepytellen, "vaan minä tarkoitan, että me olemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he kristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan hopeakalan ja siitä tuntee kristityt."

Toinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia, kunnes he katosivat tienpolvekkeesen.

Sitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.

"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. — Mutta mitä tarkoitat sillä, että he ovat kristityitä?"

"Kristityt — niin — en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat ihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta."

"Ei ole jumalia?" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.

"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä asiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin. Mutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona vanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit tiedustaa häneltä."

"Niin tahdon tehdäkin."

"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään", jatkoi ukko, "aurinko laskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka."

Hän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.

Äänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin. Joelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori centurio pani kätensä ukon olkapäälle.

"Sinä olet muistamaton", sanoi hän. "Sinun piti osottaa minulle sen kristityn miehen asunto."

"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni hänet", vastasi vanhus kiivaasti. "Mutta en näe häntä missään; parasta on, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta."

Hän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita kadun kulmassa.

"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Vatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan hänen luoksensa.

"Minkä käskyn saa orjasi", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.

"Tunnetko sitä kristittyä, joka —"

Juutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.

"En tunne ketään kristittyä", vastasi hän pikaisesti. "En välitä sellaisista ihmisistä."

Niin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää lukua sotamiehistä.

Vanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen, jotta juutalainen päästi huudon.

"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte heitä toimituksissansa?" huusi hän valittavalla äänellä. "Mitä on minun kristityiden kanssa tekemistä?"

Mutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko joukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille, pitäen kovaa menoa.

"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua täällä?" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.

"Voi, kuinka teet minulle pahaa!" päivitteli tämä. "Enhän minä tiedä sanoa sinulle mitä tahdot."

Centurio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi vaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa, joll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka sanoi:

"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua."

"Hyvä", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, "me seuraamme sinua."

"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!" sanoi hän sitten vihastuneena, kääntyen kumppaniinsa. "Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä selkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin, kellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta kuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän valkeutta."

"Sinä olet oikeassa", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä näyttämään. "Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat hänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet tänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja pettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole oppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin rikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä vaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut pitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla."

Muutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen eteen.

"Siinä asuu Kresimus, jota haette", sanoi hän. "Hyvästi!"

Vanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen ulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Oletko kristitty?" kysyi centurio.

Ukko vastasi viivytellen: "Olen."

"Tämä ystäväni Irmino", jatkoi centurio, "tahtoisi sinun selittämään hänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä neljännes tunti aikaa."

Kunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.

"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne", virkkoi hän, "mutta te pyydätte sellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu oppia tuntemaan kristityiden uskonoppia", sanoi hän sitten Irminolle, "niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden kuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen et vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit tuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa."

Pretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Mitä luulet tästä vastauksesta?" kysyi centurio Germanian kielellä seuralaiseltansa.

"Minulla on halu koettaa", vastasi Irmino. "Mutta en kuitenkaan tiedä, pitkitänkö loppuun asti."

"No niin, vanhus", virkkoi sitten centurio ukolle, "me suostumme sinun ehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!"

Sitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin, jossa pretoriaanien kasarmi oli.

Oikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä sitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli taverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu käärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.

Orjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan virvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli heillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi häpeäjuttujen kertomisessa.

"Teidän pitäisi katsoa kerran", sanoi ilkipintainen kreikkalainen, "kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin kyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista korttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat. Tuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä vastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti melkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen keinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä, mitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat Isiksen ja Astarten kerjäläispapit — niin, tunnettehan kyllä sen joukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa kerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat — niin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin meidän portinvahdilla."

Toiset nauroivat.

"Niin hullusti ei ole meillä", virkkoi etrurialainen. "Mutta ennen kuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina."

Kaksi miestä meni ohitse kadulla.

Toinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta ympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja vakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka astui hänen rinnallansa.

Orjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.

"Tunnetteko tuota pitkää miestä?" kysyi yksi heistä.

Toiset vastasivat kieltävästi.

"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen hyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen nimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros nimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan varrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli vanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen mieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros nautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon panemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei Callistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari — hän teki, lyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen matkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen jälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään erehdystänsä polkumyllyssä.

"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä — niin kutsuvat kristiaanit toisiaan — Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä, että hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille ihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus sitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui suopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki Callistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen kristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat hänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran eteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen kristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi. Yht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen otsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään kristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen lisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää toteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti olevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta tunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta. Mutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies, tai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he kutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin, äskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin kristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. — Siitä näette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla."

Toiset nauroivat.

"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee kristiaanien piispaksi", virkkoi kreikkalainen.

"Erehdyt, jos luulet niin", jatkoi puhuja. "Eikö Commoduksen aikana kaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin hovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa. Katso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja. Hedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin kuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia. Jopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän jokainen, miten niitä on käsityöläisissä."

"Minä luulen", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, "isäntäni puolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa pois kotoa —"

Kreikkalainen nauroi.

"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi sanoa mitään pahaa. — Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella syövän jotain — se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."

"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan surkutella semmoisia haaveksijoita."

"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin, joka liittyi kristiaaneihin — hänelle on ylhäinen, kristitty nainen antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä toisiinsa."

"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen, joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä — hänen nimeänsä en muista — oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä. Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat pahimpia ihmisiä auringon alla.'"

Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.

"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä. Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista tyttöä!"

Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. —

Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen eteenpäin.

Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta. Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle, maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia, joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden hautaaminen.

Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.

"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat. Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni, ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on, että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa, olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa. Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."

Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.

"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois seurakunnasta."

"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen, mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain ihmisten, olevan minun puolellani."

He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli. Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.

"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella mielellä sinua kohtaan."

"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.

"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää, minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista roskaväkeä."

"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa, kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan, miten kauppaolot muodostuvat."

Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.

Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.

"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."

Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38] ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen kukkia kuolleen päälle.

"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun saatto oli mennyt ohitse.

"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."

"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt tämän muistomerkin.'"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan, niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."

"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja kironnut jumalatonta leskeä. — Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle. Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"

Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa tietä kaupunkiin.

Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista, jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään mieltymyksestä.

"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti, mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"

Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän vieromiseen.

"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.

"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa, en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."

Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.

"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"

Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä, mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.

"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru, mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille, joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia aikoja, pelastusta ja pelastajaa."

"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee peljättävien käärmeiden kanssa — mitäpä merkitsee hän muuta kuin vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä paitsi kaikki."

Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.

Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.

"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä, jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."

"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian varrella", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, "ja näimme siellä äskettäin tehdyn kuvan — suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista palmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista viiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa, meidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja verensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on."

Callistus sanoi sen tekijän nimen.

"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä", virkkoi Julia.

"Niin", vakuutti Callistus, "me panemme arvoa sille, että taide saapi sijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen elämän lempikoriste."

"Niin", lausui Julia innostuneena. "Siitä, joka kerran on tullut taiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi, että tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!"

"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme", sanoi Callistus varmasti. "Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin häviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa vanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja eloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla tuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui kernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka iloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan kiitos, ole monta. Ja usko minua", lausui hän ihastuneena, "tulee aika, jolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee kukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan, lihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma suosii häntä."

Marcella pudisti totisena päätänsä.

"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?" sanoi hän. "Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut maailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua ulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme kaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?"

"Mutta etkö näe", virkkoi Callistus, "miten maalarit ja kuvanveistäjät teoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua meidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan ihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja pikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa sormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi — kuvailevathan ne kaikki meidän uskoamme ja toivoamme."

"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa, teidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken, kuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä on Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat, sulattaa päivän yhteen yön kanssa."

"Suo anteeksi, Marcella", virkkoi Callistus, "sinä päättelet vähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä mitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme. Mutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen vanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet rakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia sekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon ajan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle kehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme semmoisten poikkeusten vähitellen katoavan."

"Se ajatus on Zephyrinuksellakin", virkkoi Marcella ja puristi huulensa yhteen.

Callistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei hän vähääkään hämmentynyt.

"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte", virkkoi hän pikaisesti. "Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään suuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa kärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli näki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon legaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä —"

Molemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä kummastellen.

"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?" kysyi Marcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.

"Hän, joka jutteli sitä", vastasi Callistus, "oleksii tätä nykyä täällä lähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen."

"Eikö hän ole jutellut mitään tästä — tästä Liciniuksesta?" jatkoi Marcella.

"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän", vastasi Callistus, "sillä huomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan tiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut mikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä minkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku aika sen jälkeen — ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen elämässä — kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti Kartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus keisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt virastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan vuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä ruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli hänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti Herraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti näihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on kaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin vaivoihinsa."

Kasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta. Ainoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat hänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle — sitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä Liciniukselle itselleen että hänelle.

Marcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi äänetönnä maahan.

He olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset molemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin, samalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella asui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.

Kohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin. Tämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa oli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy, johon oli piirretty seuraavat sanat:

"TENE ME QUIA FUGI ET REVO CA ME IN VIAM QUERQUELANAM AD ZEPHYRINUM DOMINUM MEUM".[41]

"Mitä nyt?" kysyi Callistus orjalta. "Kuinka kauan olet pitänyt tuota eriskummaista kaulakoristetta?"

"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta", vastasi orja äreästi. "Hänen on pistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut kaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino."

Hän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen mies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan. Hänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat piirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan jaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti räpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen kasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan häntä ahneeksi.

"Olipa hyvä että tulit", sanoi piispa hiljaan. "Ajattelin äsken sinua. Käy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on ollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia senlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia siellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä vaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri ystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus puoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee päivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?"

"Sinä pelkäät enemmän kuin on syytäkään", virkkoi Callistus. "Egyptin ja Afrikan vainoihin on ollut omituista johtoa, niinkuin tiedät ja nämät kirjeet myös luultavasti selittävät. Mutta täällä ei ole mitään sellaista. Tähän asti on keisari antanut meidän olla rauhassa. Ja nyt on jo päätetty, että hän lähtee Roomasta Britanniaan. Carakallan mieli on taas kääntyneenä kokonaan muuhun kuin kristityiden vainoon."

"Saatatpa olla oikeassa", vastasi piispa arvelevaisesti. "Sinun sanasi rauhoittavat minua."

"Eikä Hippolytus myöskään, minun nähdäkseni, voi saattaa meitä vaaraan", jatkoi Callistus. "Hän ei ole luotu puolueen päämieheksi eikä kansan johdattajaksi. Kun vaan edelleenkin olemme varoillamme ja pidämme koko hänen vastustustaan asiana, joka ei meitä yhtään huoleta, niin tuo punaiseksi kuumennettu rauta pian kylmenee. Mutta", virkkoi hän lopuksi, painaen päänsä nöyrästi alas, "jos sinulla on toinen mielipide, niin sano vaan sana ja minä pysyn vaiti."

"Ei, ei, Callistus", virkkoi piispa melkein peljästyneenä. "Siitä ei voi tulla puhettakaan. Minä en voi tulla toimeen sinun neuvoittasi. Tiedäthän, että luotan sinuun täydellisesti, ja jos sinusta on se tapa vastedeskin oikea, jota tähän asti olemme noudattaneet, niin on asia ratkaistu."

Palvelija astui sisään.

"Sinua tahtoo eräs puhutella", ilmoitti palvelija.

"Anna hänen tulla sisään" vastasi Zephyrinus.

Muutaman minuutin kuluttua tuli ovesta sisään pitkä, ijäkäs mies. Pitkät, valkoiset hivukset ympäröivät hänen eteenpäin nyykistynyttä, kunnianarvoista päätänsä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkä sauva, jolla hän tuki itseänsä. Hän liikkui hitaasti. Mukanaan oli hänellä nuorukainen, jonka olkapäällä hänen vasen käsivartensa lepäsi.

Kummastuneena huudahtaen nousi Zephyrinus istualtaan, kun hän loi silmänsä sisälletulijaan.

"Pyhä isä", virkkoi hän ja suuteli ukkoa,[42] "kiitetty olkoon Herra, että on tuonut sinut meidän tykömme. Me tervehdimme sinua veljellisesti tervetulleeksi. — Tämä on", sanoi hän sitten kääntyen Callistukseen, "Irenaeus Lugdunum'ista kirkon terävä miekka sekä kilpi samalla."

Ukko naurahti.

"Miekka ei ole terässään", sanoi hän hiljaan, käyden istumaan. "Nämät vanhuuden heikontamat ja veltostuttamat käsivarret eivät enään kanna asetta, vaan kurottuvat ainoastaan rukoukseen. Toisia sotureita on Herra valinnut. — Tulen Aasiasta", jatkoi hän muutaman minutin perästä, "menin sinne katsomaan vielä kerran kotomaatani, ennenkuin silmäni ummistuvat ainiaksi. Nyt olen paluumatkalla Galliaan. Samoin kuin muinoin suuri apostolimme, en minäkään tahtonut kulkea Rooman ohitse käymättä teitä vahvistamassa ja saamassa teiltä vahvistusta."

"Rakas veli", vastasi Zephyrinus, "kiitetty olkoon Herra vielä kerran, että on suonut meidän nähdä sinun kasvosi. Me tarvitsemmekin suuresti sinun vahvistustasi. Aallot raivoavat kirkon laivan ympärillä, ikäänkuin tahtoen nielaista sen."

Taaskin menivät ukon huulet hymyyn.

"Anna niiden raivota, Zephyrinus. Ne eivät meitä voi niellä. Matkalla olen käynyt monessa seurakunnassa. Kuinka nuorellisesti on sydämmeni iloinnut, kun olen nähnyt niiden olevan lujina hengen yksimielisyydessä, ja sysivän tyköänsä valehtelijoita ja vääriä profeettoja, jotka tahtovat asettaa ihmisten sanan Jumalan sanan sijaan. Sama henki yhdisti niitä kaikkia; sama henki, sama toivo elähytti niitä. Ja mekö sitten pelkäisimme ja hätäilisimme? Ei, kiitetty olkoon Herra ja ylistetty hänen nimensä kaikessa ijankaikkisuudessa! Ei mikään viekkaus, ei mikään väkivaltaisuus saata voittaa meitä."

"Kyllä minäkin luotan Herraan, rakas veli", vastasi Zephyrinus nöyrästi, "että hänen väkevä kätensä tukee meitä. Mutta onko sinusta käsittämätöntä, että minulle välistä tulee huoli, kun näen uskonheittureita yhä enemmän ilmautuvan seurakuntaani, jotka petollisesti sanovat itseänsä kristityiksi, ikäänkuin voisivat he täällä valloittaa koko kristikunnan?"

"Herra kitkee aikanansa ohdakkeet", vastasi Irenaeus. "Ja meidän velvollisuutemme on tehdä itsemme aseiksi hänen käteensä. — Niin, Zephyrinus", sanoi hän juhlallisella, korkeammalla äänellä, "salli miehen, joka Herran armosta on päässyt korkeaan ikään ja saanut runsaasti vaikuttaa, sanoa sinulle tämä: 'Ole lempeä taitamattomille ja eksytetyille, ystävällinen katuvaisille, mutta kova, kova kuin kivi susille, jotka tunkeutuvat laumaasi, tahtoen syöstä Kristuksen istuimeltansa ja asettaa sijaan itsensä ja mitättömän ihmisten sanan. Ne ovat varkaita ja ryövärejä ja juovat poroista, inhottavaa vettä; sillä kirkossa ainoastaan on Jumalan henki, ja missä Jumalan henki on, siellä on kaikki armo ja totuus.'"

"Tahdon ajatella sanojasi", vastasi Zephyrinus.

"Sinä olet paimen seurakunnassa, jota Herra on siunannut enemmän kuin muita", jatkoi Irenaeus. "Sielun silmillä näen sen jo kohoavan maanpiirin kirkkojen yli ja sen paimenien tulevan lainsäätäjiksi ja johdattajiksi monelle. Mutta voi heitä, jos he milloin kelvottomasti panisivat toimeen Herran sanat ja käskyn! Silloin otetaan valtikka heiltä pois ja annetaan toiselle."

"Jumala siitä varjelkoon", sanoi Zephyrinus.

Nyt tuli muutamaksi minutiksi äänettömyys.

Sitten virkkoi Irenaeus taas:

"Mutta kerro minulle hiukan tarkemmin seurakuntasi tilasta ja mitä Septimius Severuksesta tiedetään. Minua aavistuttaa että hänen miekkansa kerran kohtaa minua."

Zephyrinus täytti kernaasti vanhuksen tahdon ja alkoi kertoilla seurakuntansa laajenemisesta ja sisällisistä suhteista.

Kolmastoista Luku.

Petollisuus ja uskollisuus.

Melkein samaan aikaan tuli eräs mies tomuisissa matkavaatteissa Ostiasta Roomaan. Cestiuksen pyramiidin luona seisattui hän ja istuutui kivipenkille, joka oli asetettu siihen väsyneitä matkamiehiä varten. Uneksivasti katseli hän hetkisen maahan. Sitten nousi hän taas istualtaan ylös. "Ei", sanoi hän itseksensä, "minä en voi enkä tahdo levätä ennenkuin olen saanut varmuutta hänestä, jonka tähden olen antautunut tälle vaivaloiselle ja vaaralliselle matkalle. Jospa kuitenkin onnetar olisi minulle suosiollinen!"

Puhdistettuaan harjalla tomun vaatteistansa tavernassa, kaupungin portin vieressä, meni hän kiireesti Aventinuksen yli ja oli juuri lähtemäisillään astumaan erästä poikkikatua alaspäin, joka ulottui Circus Maximuksesta Palatinukseen, kun muutamia pretoriaaniupseereita tuli hänelle vastaan, sulkien häneltä tien. Hän tuli silminnähtävästi hämille ja tahtoi mennä ohitse kasvot toisaalle käännettyinä, kun äkkiä yksi upseereista astui hänen luoksensa ja, katsoa tirkistäen häneen, huudahti: "Mitä kaikkea! Kartagon legaatti! Terve tulemastasi Roomaan, Markus Licinius!"

Matkamies vaaleni ja peräytyi askelen takaperin.

"Kaiken pyhän tähden, Petronius", sai hän työläästi sanotuksi, "älä ilmaise minua!"

Upseeri nauroi.

"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet minun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt uskollisena keisarille. Kumppanit", huusi hän seuralaisillensa, "auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on kuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian vuorikaivoksista."

"Sinä katala!" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. "Ilmaset siis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä."

Mutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella kumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi mitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa avuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.

"Nyt kasarmiin!" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.

Tämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä silmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.

"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta", sanoi hän itseksensä, "niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan."

Heti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin haltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan itse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli Tibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin täytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin prefektille.

Kun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko utelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko tapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli Liciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja puhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.

"Se karvastelee vieläkin enemmän", virkkoi Licinius surullisesti, "kun pettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt hyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä itämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin hänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun ruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän mielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän pitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita."

Hän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.

Heti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi pidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään kamariin.

Siellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.

Miettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli antautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.

"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta", ajatteli hän. "Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin", jatkoi hän, "olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä häntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta ja elämä täynnä kipua — älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna sääliväistä mieltä minua kohtaan.' — Ja nyt olen Roomassa", sanoi hän melkein riemuiten. "Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin kiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet tunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut, niin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin seppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen kruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat."

Varhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja pretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli keisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä piti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla centurion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta. Vanki kuulteli sitä levollisesti. "Uhrilammas iloitsee pelastetuksi tulemisestansa", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen pergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän vahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä iltana oli jutellut hänen kanssansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän centuriolle, "keisari on tuominnut minut kuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?"

Puhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Minulla on tässä kirje", jatkoi Licinius; "tämä olisi menevä eräälle Julialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka varmaan tiedätkin."

Centurio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi Esquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen palvelijattarelle.

Marcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli ottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä lukemaan sen ääneensä.

Julia otti kernaasti kirjarullan.

"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään", virkkoi hän, "mutta se täytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä vainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme Kartagossa."

Sitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat sanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.

"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas, Saturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia Perpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen, elivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla kahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä kertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne kirjoittanut."

"Kun en vielä ollut vankeudessa", kertoi hän, "ja isäni rakkaudesta minuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso tätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa muuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi sanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni vihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. — Muutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki, ett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen vietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin semmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! — Minua vaivasi huoli lapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi lahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa hiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena ja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin kuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää. Olin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani. — Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen huolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään olisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.

"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten voit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai vapautus!'

"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua Herran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.

"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin suunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen asti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi nousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka varomattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli aivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla venyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti säikäyttää heidät takaisin.

"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme vapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen pantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden päähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua. Mutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.

"Minä vastasin hänelle: 'Se ei minua Herran Jesuksen Kristuksen nimessä ole vahingoittava.' Ja tikapuiden alla nosti lohikäärme vitkaan ylös päätänsä, ikäänkuin peljäten minua.

"Minä kiipesin ylös ja sain nähdä avaran puutarhan, jonka keskellä istui karkeavartaloinen, paimenen pukuun puettu ukko. Ja hänen ympärillänsä seisoi monta tuhatta henkeä valkoisissa vaatteissa. Ja hän nosti kasvonsa, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetulemastasi, lapsi!'

"Hän huusi minut luoksensa ja antoi minulle palan juustoa, jonka hän oli tehnyt. Minä otin lahjan vastaan ristissä käsin, ja kaikki ympärillä seisovaiset sanoivat: Amen! — Sitten herätti minut ääni. Minulla oli vielä suuni makeana.

"Paikalla juttelin veljelleni mitä olin nähnyt. Me ymmärsimme molemmat tuskien odottavan meitä, ja aloimme luovuttaa mielestämme kaikkea maailman toivoa.

"Muutaman päivän perästä kuului meille sellainen huhu, että me tulisimme kuulusteltaviksi. Kaupungista tuli isä luokseni, syvä suru sydämmessä, muuttamaan minun päätöstäni.

"'Sääli tytär, harmaita karvojani', rukoili hän. 'Sääli isääsi, jos ansaitsen isäksesi kutsuttaa. Näillä käsilläni olen saattanut sinut kukoistuksen ikääsi, suosinut sinua enemmin kuin ketään veljiäsi — älä siis tuota minulle tätä häpeätä. Tässä ovat veljesi, tässä äitisi ja äitisi sisar, tässä lapsesi, joka ei voi elää sinutta; sääli heitä! Ole mielevä, jott'et tuottaisi meille kaikille turmaa. Häpeä panee meidät ainiaksi vaikenemaan, jos sinä kärsit sellaisen kuoleman'.

"Niin puhui isäni, täynnä isällistä rakkautta, minulle suudellen kättäni. Sitten heittäytyi hän maahan jalkoihini, nimittäen minua herrattareksi eikä tyttäreksi.

"Minun tuli sääli hänen harmaata päätänsä ja että hän oli suvussamme ainoa, joka ei tahtonut riemuita minun kärsimisestäni. Minä lohdutin häntä, sanoen; 'Mitä Jumala tahtoo, tulee tapahtumaan tässä. Sillä sinun pitää tietämän, ett'emme itse ole itsemme herrat, vaan Jumala!'

"Murheellisena lähti hän tyköäni.

"Seuraavana päivänä vietiin meidät kesken atrioimistamme kuulusteltaviksi. Me tulimme Forum'ille. Sanoma tästä oli pikaisesti levinnyt Forum'in lähi-ympäristöllä oleviin kaupungin-osiin, ja koonnut suuren kansanjoukon.

"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.

"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.

"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni kanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin prokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua oli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli vanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.

"Mutta minä pudistin päätäni.

"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' — ja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.

"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta Hilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni kärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu — niin suretti minua hänen onneton vanhuutensa.

"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät petojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.

"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti meitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä väkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa toisiamme.

"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun tyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi päiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka minua säälitti hänen onneton vanhuutensa!

"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni Pomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja avasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun käteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin hengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle arenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun kanssasi.'

"Ja hän katosi.

"Mutta minä näin kansaa yltäympäri istuvan jännitetyssä odotuksessa. Minä kummastelin, ett'ei mitään eläimiä päästetty minua vastaan, koska kuitenkin tiesin olevani tuomittu petojen revittäväksi. — Silloin astui esiin musta egyptiläinen taistelemaan minua vastaan ja samalla tuli myös näkyviin julman pitkä mies, jonka pää ulottui korkeammalle sirkuksen muuria. Yllänsä oli hänellä pitkä tunika ja sen päällä purpurapuku ja kädessään raippavitsa, ikäänkuin eläinten kesyttäjällä, ynnä vihanta oksa, jossa riippui kultaisia omenia. Hän pyysi vaitioloa ja lausui:

"'Jos egyptiläinen voittaa tämän naisen, niin tappaa hän hänet miekalla; mutta jos hän voittaa egyptiläisen, niin saa hän tämän oksan'. Niin puhuttuansa vetäytyi mies jälleen takaisin.

"Me karkasimme nyt toisiamme vastaan ja alotimme taistelun. Minä tempasin häntä päästä niin, että hän kaatui kasvoillensa ja poljin jalkani hänen päänsä päälle. Kansalta kuului suostumushuuto.

"Mutta minä menin miehen luokse ja sain oksan.

"Hän antoi minulle oksan ja sanoi: 'Rauha sinulle, tyttäreni'. Iloisena voitostani menin ulos sirkuksen portista.

"Silloin heräsin. Nyt tiesin, ett'en tulisikaan taistelemaan petojen, vaan pirun kanssa. Mutta olin varma siitä, että minulle oli suotu voitto.

"Niin kului elämäni taistelupäivään asti. Taistelun kertoileminen on toisen tehtävä." —

Samassa tuli sisään palvelijatar ja antoi Julialle kirjeen.

"Eräs pretoriaanein centurio toi sen", lisäsi hän. Julia vaaleni, silmäillessänsä sen sisältöä. Äänetönnä ojensi hän sisarellensa sen. Sitten nousi hän seisoalleen ja katsoi miettiväisesti hetkisen eteensä.

"Marcella", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja leimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, "minä tahdon pelastaa hänet. Kutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon käydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis."

Odottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan päällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli Calpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle muutamalla sanalla asian.

Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui keisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin henkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.

"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille", sanoi Calpurnius, kääntyen hovimieheen päin.

"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä", oli hovimiehen tyly vastaus.

"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä murhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa", virkkoi Julia pikaisesti.

Hovimies kumarsi. "Täytän paikalla pyyntösi", sanoi hän ja lähti menemään.

Jo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin odottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni siis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen kautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven. Hiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta hän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.

Ystävällisesti tuli keisari häntä vastaan.

"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa", sanoi hän, "mutta vieläkin hauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn."

"Ylhäinen cesar", alotti Julia kumartaen; "jumalat soivat minun kerran pelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen henkeä."

Keisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan. Hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä, joka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.

"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli legaattina Kartagossa", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Keisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.

"Liciniuksenko?" jupisi hän. "Häntä on syystä minun keisarillinen vihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman."

Julia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen silmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä keisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.

"Nouse ylös", sanoi keisari melkein käskevästi. "Ei sovi sen langeta eteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni."

Julia totteli äänetönnä.

"Sanoin jo kerran sinulle", jatkoi Septimius, "että keisarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa tänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet. Mutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni sinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen kasvoja; menköön hän maanpakoon."

Julia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.

"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?" kysyi keisari hiukan lempeämmin.

"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana", vastasi Julia.

"Etkä sinä ole häntä unhottanut? — Sinun hyvä muistisi on todellakin sinulle kunniaksi."

Julia punastui kovin.

"No niin", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti Julialle, "voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka on ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan."

Niin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos vastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois keisarin hovista.

* * * * *

Tuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius ääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta ollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän raskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri uskollista Saturninusta — kun ovi aukeni. "Olen valmis", virkkoi Licinius, nousten seisoalleen.

Keisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti sen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä: "Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön esirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi ulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan." Sen alla oli kaupungin prefektin nimi.

Äänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti hänestä alussa kaikki ilon tunteet. "Ja mihin?" änkytti hän.

"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin", vastasi virkamies.

"Minä valitsen Argentoratin", sanoi Licinius pikaisesti.

"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään. Germanilainen centurio tulee sinua saattamaan."

Näin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani kätensä hänen olkapäälleen. "Saatko sanoa minulle", virkkoi hän rukoilevaisesti, "kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?"

Virkamies kohotti olkapäitänsä. "Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä. Ainoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut sinun puoltajaksesi."

"Hän se oli!" ajatteli Licinius paikalla. "Sillä kukapa muu se olisi voinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen pyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä ainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan tulee minun olla kiitollinen koko elinaikani."

Sitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä seinää vasten ja rukoili hiljaa.

Määrätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia saattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli näytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.

"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?" sanoi Licinius hänelle.

Vanhus naurahti. "Minä en ole mitään vailla", virkkoi hän. "Se, joka vaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se viheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun kansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt saatan sinut."

He lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi Licinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen silmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän viittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan, kun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.

Turhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun vanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi Licinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä suretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.

"Niin", vastasi Isgo, "sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin palkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa osottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin murheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa, minkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä."

Etrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata, kun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.

"Hyvä ukko", rukoili hän, "salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni yhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan jälleen tykösi."

"Mitä pyydätkin minulta!" virkkoi centurio hämmästyneenä. "Etkö tiedä, että minun täytyy päälläni vastata sinusta?"

"Tiedän kyllä", vastasi Licinius; "mutta usko, että uskollisuutta ja rehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin."

Centurio pudisti päätänsä. "En voi."

Liciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen. Ukolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa semmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "minä heitän kunniani ja henkeni onnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!"

Licinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.

"Mutta", alotti ukko jälleen, "sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä tunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti talonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa kori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua kukaan tunne."

Licinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa levähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.

Kun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä levähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä tavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään Calpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi tätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori olkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja siinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.

"Onko Calpurnius kotona", kysyi hän portin vahdilta.

Tämä katsoi oudostelevasti kysyjään. "Meidän isännällä ei ole itsellään tapana ostaa pöytähedelmiä", vastasi hän, "mene tiehesi!"

Mitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen äreän Kerberuksen käteen.

"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut", sanoi hän portinvahdille. "Minulla on tärkeää asiaa herrallesi."

Tyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen pyyntönsä.

Muutaman minutin perästä tuli hän takaisin. "Herrani", sanoi hän, "on juuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua. Mutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa asiasi."

Licinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta tulevaksi.

Nyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen luoksensa. "Tahtoisin puhua hiukan, herra", virkkoi hän ja kuiskasi hiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta tointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. "Tule tänne", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät tablinum'iin.

"Kaikkivaltiaat jumalat", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen käteen. "Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin tunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta miehestä?"

"Vaivojen raukasema ihminen", vastasi Licinius vakaisesti.

Calpurnius pudisti surkutellen päätänsä.

"Usko minua", virkkoi hän, "minä olen usein ja sydämmellisesti myötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle syöstyminen. — Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi."

"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne", vastasi Licinius; "tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä Roomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran nähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään takaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa kuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen niin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle. Sano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei hän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta."

"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei rukoukseni mene turhaan."

He lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen, kun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti niin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli maininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että hän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet ahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä kiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki Licinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen päin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä viimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: "Antakaa anteeksi!" Marcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. "Älä sano niin, Licinius", virkkoi hän sydämmellisesti.

"Ennenkuin olette sanoneet minulle", vastasi hän sekavalla äänellä, katsoen maahan, "että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua tämän kynnyksen yli."

"Me olemme antaneet sinulle anteeksi", vastasi Marcella. Licinius nosti päätänsä ja katsoi Juliaan. "Niin", kuiskasi tämä, luoden silmänsä maahan.

"No salli sitten minun", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, "ottaa sinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka suuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös Julia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että mitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki valmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla henkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni tuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen kysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä onnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt tiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna lähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin ja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!"

Samalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti huoneesta.

Calpurnius seurasi häntä. "Sinun pitää viipyä muutama minuutti", sanoi hän. "Tule tänne minun kamariini." Licinius totteli. Calpurnius avasi arkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. "Ota tämä, jott'et joudu pulaan", lisäsi hän. "Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut Sardiiniasta."

Licinius naurahti surullisesti. "Otan kernaasti tämän rahasumman vastaan lainaksi", vastasi hän.

Sitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa. Licinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta portinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän kaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi sitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin olisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.

Heti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä. Vanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä. Liikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. "Tässä olen nyt jälleen", huudahti hän, "ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja rattoisamman kumppanin kuin ennen olin."

"Suokoon Tor!" vastasi centurio. "Käskin isännän panemaan pöytään ruusin parasta viiniä tulijaisiksesi."

"Sinä toimellinen germani!" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui centurion käsivarteen. "Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää maljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!"

Neljästoista Luku.

Toivo ei anna häpeään tulla.

"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te sinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo, uskollinen Germanian kansa — tosin iloittaa minua, että saan oleksia täällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja roomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus ei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän kukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa aurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee matkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi kiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja tuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen minäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen Germanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta pääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden oksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt ohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat myöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat vastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut huulilleni."

Niin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten, katsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani hiljaa kätensä hänen olkapäällensä.

"Ja niin vaipuneena ajatuksiin", sanoi centurio hänelle. "Mitä siitä on hyötyä."

Toinen kääntyi häneen päin — tämä toinen oli Licinius.

"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä", sanoi hän hymyillen. "Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!"

"Ei suinkaan", vastasi vanhus, "mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä siitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin. Itämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin. Muuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä."

Licinius oli vaiti.

"Sitä paitsi", jatkoi centurio, "voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka on tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut suosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo palveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä läheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden kautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini Irmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin muutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on nuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti perille kirjoituksesi."

Licinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten muutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi kirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.

Saatuansa sen valmiiksi, rupesi hän kirjoittamaan Calpurniukselle, että tämä koettaisi saada hovissa olevia mahdikkaita miehiä vaikuttamaan samaan suuntaan.

Jo seuraavana päivänä tuli centurio ystävänsä Irminon kanssa. Tämä oli sama nuori germanilainen, jota centurio muinen oli seurannut Janikulukselle. Hän oli tullut kasvoiltaan vakavamman näköiseksi sekä koko ruumiiltaan miehevämmäksi.

Licinius tervehti häntä ystävällisesti. "Saanko pyytää sinua toimittamaan minulle erään asian?" kysyi hän.

Pretoriaani nyökäytti päätään mieluisasti.

"Toinen kirje on eräälle Calpurniukselle, toinen —."

"Minä tiedän", keskeytti pretoriaani pikaisesti. "Hän asuu Esquilinuksella Tituksen thermien luona."

"Aivan niin", virkkoi Licinius hämmästyneenä. "Kuinka tiedät niin tarkoin hänen asuntonsa?"

Vanha centurio nauroi.

"Niin, nuorelle ystävälleni sattui tuommoinen eriskummainen tapaus", sanoi hän. "Se pitää hänen jutella sinulle."

Nuori sotilas näytti tulevan hämille centurion kehoituksesta, mutta kun Liciniuskin yhdistyi samaan pyyntöön, niin suostui hän vihdoin juttelemaan sen. "Olin kerran", alottti hän, "Isgon kanssa Janikuluksella. Hän tahtoi näyttää minulle Roomaa. Silloin meni kaksi naista meidän ohitsemme. Toinen heistä oli kaunis, ylevä neiti. Minä ihastuin häneen. Isgo sanoi hänen olevan kristityn. Minä tahdoin tietää mitä se merkitsi, ja Isgo vei minut nyt vanhan ukon tykö, joka asui kaupungin kahdennessatoista korttelissa. Ukko opetti minua monta viikkoa kristityiden opissa. Minä kuuntelin mielelläni häntä, sillä minä ajattelin sen ohessa yhä sitä kaunista neitiä. Sill'aikaa tulin meidän kasarmissa tuntemaan sotamiehen, joka myöskin oli kristitty. Hän vei minut muutamana päivänä mukanaan heidän seurakuntaansa. Siellä näin saman tytön istuvan. Kysyin kumppaniltani, mitä oli tehtävä, tullakseni otetuksi kristiaanien joukkoon. Hän neuvoi minua menemään erään miehen tykö, jota hän muistaakseni nimitti piispaksi. Tämä kysyi minulta, tiesinkö mitä kristittynä oleminen on. Minä vastasin hänelle: 'Totta kai tiedän sen. Olen jo kuusi viikkoa joka päivä saanut opetusta Praxeaalta, joka asuu Tiberin toisella puolella.' Silloin säpsähti mies. 'Mitä häneltä olet oppinut ei ole totuutta!' huudahti hän. 'Hän ei ole mikään kristitty; hän on väärin ottanut itsellensä sen nimen.' Silloin vihastuin minä ja lähdin paikalla huoneesta sekä olen siitä pitäen pysynyt erillään kaikesta, mikä kristityn nimellistä on. Siinä on koko tapaus."

"Mutta unhotit jutella, että se nuori neiti, jonka näit, pitää asuntoa Calpurniuksen huoneessa ja että hänen nimensä on Julia", sanoi centurio hymyillen.

Licinius ei myöskään voinut olla nauramatta nuorelle sotamiehelle, mutta ojensi hänelle kohta sen jälkeen lepyttävästi kätensä, lausuen:

"Älä pahastu, että nauran tapaukselle, joka sinusta on vastenmielinen. Mutta kun tulet Calpurniuksen huoneesen, niin älä unhota sanoa minulta terveisiä sille nuorelle neidille. Hän ottaa ne ystävällisesti vastaan. Siellä voit saada kuulla myöskin kristityistä enemmän. Ja jos minun sallitaan palata Roomaan, niin toivon saavani usein tavata sinua ja jutella kanssasi siitä uudesta opista, jota et vielä tunne."

Niillä sanoilla otti Licinius jäähyväiset nuorelta germanilta, joka uskollisesti pudisti hänen kättänsä ja lähti Isgon kanssa, joka seurasi häntä ja käski hänen tarkalla huolella toimittaa Liciniuksen asia.

* * * * *

Oli ensimmäinen sunnuntai pääsijäisestä. Lempeästi paistoi keväinen aurinko maailmankaupungille.

Erääsen huoneesen Via Querquelana'n varrelle kokoontui Rooman seurakunta tavalliseen jumalanpalvelukseensa.

Peristiilin sisäänkäytävällä oli kaksi ovenvartijaa, jotka ottivat tulijoita vastaan ja osottivat heille istumapaikan. Naiset menivät oikealle puolelle salia, miehet vasemmalle. Toiset seisattuivat sisäänkäytävän suuhun. Nämät olivat mustissa huolivaatteissa ja tähtäilivät rukoilevilla sanoilla ja silmäyksillä ohitsemeneviä, sillä he olivat katumuksen tekijöitä, jotka olivat ulossuljetut jumalanpalveluksen osallisuudesta. Nyt tuli vanhanpuoleinen mies, piispa Zephyrinus; hänellä oli yllänsä kiiltävä, valkoinen toga ja seurassansa useita miehiä, Rooman seurakunnan vanhimmat. He menivät peristiilin läpi ja istuutuivat sen perällä oleville tuoleille, jotka oli asetettu hevosenkengän muotoiseen rinkiin. Niiden keskellä oli korkopaikka, jossa oli piispan sija.

Seurakunta alotti resitatiivisen virren, jonka sävelet hiljaa väreilivät ympäri huonetta. Sitten astui esiin nuori lukija ja tervehti seurakuntaa sanoilla:

"Rauha olkoon teidän kanssanne!"

"Ja sinun henkesi kanssa!" vastasi seurakunta nousten seisoalleen.

Nyt luki lukija kappaleen raamatusta, jota seurakunta seisoallaan kuulteli.

Lukijan lopetettua, nousi piispa istualtansa ja piti selityksen luetusta tekstistä. Hänen puheensa oli yksinkertainen, hänen esitelmänsä lyhyt. Sanalla "amen" päätti hän selityksensä, johon seurakunta vastasi: "Herra, ole meille armollinen!"

Sitten huusi yksi diakoneista:

"Ite, missa est!".[43]

Ja paikalla nousivat katekeetit sijoiltansa ja lähtivät pois, sillä nyt alkoi jumalanpalveluksen toinen osa, jossa ainoastaan kasteen saaneet saivat olla osallisina ja jonka keskustana oli ehtoollinen.

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Diakoni lausui päätössanat:

"Menkäät rauhaan!"

Useita lähti pois salista, mutta enemmistö jäi paikoilleen.

Naisten puolelta tuli nyt esiin kolme valkopukuista neitsyttä, diakonittarien taluttamina; he menivät korkopaikalle, jonka edessä piispa Zephyrinus seisoi. Molemmin puolin häntä olivat seurakunnan vanhimmat ja diakonit kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa.

"Nike, Anastasia, Phoibe", alotti piispa, kääntyneenä näihin kolmeen neitsyyn. "Te tahdotte tulla vihityiksi Herran palvelukseen, diakonittaren virkaan. Herra siunatkoon teidän päätöksenne! Se virka, johon te antaudutte, on kallisarvoinen sekä samalla raskas. Se on kallisarvoinen — sillä teillä on lavea työala Herran viinamäessä, jossa teillä on paljo vaikuttamista ja tekemistä hänen nimensä kunniaksi ja levittämiseksi. Ja mikäpä olisi arvokkaampaa kuin Herran palveleminen. — Se virka on myös raskas, sillä tunnettehan nämät Herran sanat: 'Jolle paljo on annettu, siltä paljo vaaditaan.'"

Sitten puhui hän diakonittaren viran laadusta ja merkityksestä.

"Ja nyt, Nike, Anastasia ja Phoibe", sanoi hän lopuksi, "kysyn minä teiltä Jumalan ja tämän seurakunnan edessä, tahdotteko pyhästi, tunnollisesti ja nuhteettomasti pitää tätä virkaa ja tulla kelvollisiksi palvelijattariksi Herralle Jesukselle Kristukselle, jonka nimi olkoon kiitetty kaikessa ijankaikkisuudessa? Koetelkaa sydäntänne ja vastatkaa minulle!"

Neitsyet vastasivat: "Tahdomme."

"Minä Zephyrinus, joka apostolisen asetuksen voimasta olen tämän seurakunnan piispa, vihin siis teidät diakonittariksi." Neitsyet lankesivat polvillensa, samalla kuin seurakunta nousi seisoalleen. Piispa koski oikealla kädellään heidän kunkin päätänsä ja rukoili:

"Ijankaikkinen Jumala, meidän Herran Jesuksen Kristuksen isä, miehen ja vaimon luoja, sinä, joka täytit Miriamin ja Deboran, Hannan ja Huldan hengelläsi, sinä, joka et katsonut ainoalle pojallesi halvaksi naisesta syntymistä; katso nyt myöskin näiden sinun palvelukseesi valituiden palvelijattarien puoleen ja anna heille pyhä henkesi. Tee heitä puhtaiksi kaikista lihan sekä hengen heikkouksista, jotta he kelvollisesti toimittaisivat sitä virkaa, joka on heidän haltuunsa uskottu, sinun kunniaksesi ja Jesuksen Kristuksen kiitokseksi, jolle ynnä sinulle ja pyhälle hengellesi olkoon ylistys ja kunnia ijankaikkisesti."

"Amen!" sanoi seurakunta päätökseksi.

Neitsyet nousivat seisoalleen ja diakonittaret tervehtivät heitä rauhan suunannolla ja veivät heidät jälleen muiden joukkoon.

Yksi äskenvihityistä diakonittarista astui pikaisesti erään nuoren pariskunnan luokse, joka oli ollut läsnä vihkimystä toimitettaessa, ja heittäytyi nuoren vaimon rinnoille, joka liikutuksella sulki syliinsä hänet. Sitten puristi vaimon seuralainen hänen kättänsä.

"Salli minunkin, Romula, toivottaa sinulle onnea, että se virka, jota sydämmesi ikävöi, täydellisesti tyydyttäisi sinua."

Neitsy kiitti kyynelet silmissä.

"Mutta", lisäsi hän rukoilevasti, "älä enää kutsu minua Romulaksi. Vanha on kadonnut. Nyt olen minä Anastasia, sillä olen ylösnoussut pimeydestä valkeuteen."

Sitten meni hän takaisin diakonittarien seuraan yhdessä heidän kanssansa rukoilemaan, Muut kokoontuneet lähtivät pois salista.

Myöskin nuori pariskunta oli lähtenyt sieltä ja astui hitaasti Via Querquelanaa pitkin Colosseumiin päin. He olivat jo äänettöminä kulkeneet pitkän matkaa.

"Licinius", virkkoi vihdoin nuori vaimo, "minä tahtoisin mielelläni käydä katakombeilla. Tiedäthän, mikä minua vetää sinne. Tänään on sen tapauksen vuosipäivä, kun onneton ystävättäreni ja sisareni temmaistiin pois minulta. Jo varhain aamulla käskin palvelijattarien viedä sinne ruusuja ja valoa. Tahdotko tulla kanssani?"

"Aivan kernaasti", vastasi toinen. "Kun vaan se pitkä matka ei väsyttäisi sinua liiaksi!"

"Näen", vastasi nuori vaimo ilkamoivasti nauraen, "ett'et tunne minua vielä tarpeeksi. Minä jaksaisin tänään käydä Vejin matkan edestakaisin."

Licinius nauroi. "Sitä parempi!"

Ennenkuin tullaan Appian tien varrella olevan Cecilia Metellan valtavan kuvapatsaan luokse, nähdään oikealla eräälle maatilalle menevä sisäänkäytävä; tällä maatilalla kasvaa ruokamäntyjä, viikunapuita ja viiniköynnöksiä. Sen keskipaikoilla on nelikulmainen aukko, jonne käyvät raput. Niitä myöten menivät Licinius ja Julia sinne alas. Nämät raput vievät kapeaan, hiukan kapenevaan käytävään, jonka seiniin on hakattu hautoja. Noin kymmenen askelen päässä käytävän suulta on oikealla puolella pikkuinen kammio, jonka erottaa suljettu ovi käytävästä. Se on kauniisti koristettu väreillä, ja keskellä sen lakea näkee kukkakiehkuroilla ympäröityn hyvänpaimenen kuvan. Tämän ympärillä on raamatullisia kuvailuja, erittäinkin lohdullisia ylösnousemisen kuvia. Sivuseiniin on järjestelty haudat.

Yhden niistä eteen seisattuu nuori pariskunta. Muistopatsasta, joka on peitetty ruusuilla ja liljoilla, valaisee kaksi kallisarvoista pronssilamppua. Ne luovat himmeää valoansa marmorilevylle, jolla haudan suu on suljettu, ja josta katsomassakävijä saa lukea seuraavan kirjoituksen:

VICTORIA. ANIMA. DVLCIS. IN. PACE: VIVAS. IN. DEO. SEMPER.

(Viktoria, suloinen sielu, (lepää) rauhassa. Elä aina Jumalassa.)

Siinä vieressä on neitsyen kuva,[44] joka rukoilee kädet puoleksi kurotettuina. Se on siihen haudatun vainajan kuva.

Surullisina laskeutuvat Julia ja Licinius polvilleen haudan eteen ja rukoilevat hiljaa supisten.

Viiteselitykset:

[1] Syrokaldean kieltä, jota Vapahtajamme puhui. Lauselma Maran Atha, s.o. Herramme tulee, esiytyy ainoastaan yhdessä paikassa raamatussa, nimittäin 1 Kor. 16: 22. Suom. muist.

[2] Eräänlainen jalokivi.

[3] Kristillisyyden vanhoina aikoina kuvailtiin Kristusta hyvin tavallisesti hyvänpaimenen muodossa. Hyvänpaimenen kuvia tavataan koristuksina, paitsi hautakammioissa, myöskin jokapäiväisissä esineissä, niinkuin pikareissa, maljoissa, lampuissa, sormuksissa y.m.

[4] Montanus oli montanilaisuuden alkaja. Toisen vuosisadan keskipalkoilla esiytyi hän Pepuzan kaupungissa Phrygiassa profeettana ja kristinopin puhdistajana, Hän vaati ankaraa kirkkokuria, jonka mukaan ei saanut ottaa rikoksellisia takaisin seurakuntaan, oli pidettävä tarkka vaari paastoista, pysyttävä erillään toisista naimisista ja huvituksista. Naimattomuudelle ja marttyriudelle pani hän suuren arvon, halveksi tieteitä, selitti näkevänsä näkyjä ja voivansa ennustaa tulevaisia asioita, sekä julisti 1000-vuotisen valtakunnan kohta alkavan. Hän piti itseään Joh. ev. 15: 26 luvattuna Lohduttajana. Vaikka Montanus oli kaikin puolin vähän sivistynyt mies, eikä näytä olleen minkään järjenlahjojenkaan puolesta merkillinen, sai hän kuitenkin aikaan laajalle ulottuvan liikkeen, joka kohta esiytyi julkisena vihollisuutena kirkkoa vastaan ja jonka kirkko tuomitsi vääräoppiseksi.

[5] Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha hyväntahtoisille ihmisille.

[6] Pakanain kesken parjattiin kaikella tavalla kristityiden oppia ja elämää ja pidettiin heistä monellaisia vääriä luuloja, niinkuin muun muassa, että he muka palvelivat olentoa, jolla oli osaksi aasin, osaksi ihmisen ruumis. Mistä tämä kummallinen taru sai alkunsa, on mahdotonta nyt saada selville. Kirkonkirjailija Tertullianus (kuollut vuoden 220 paikoilla) arvelee sitä alkuansa hoetuksi juutalaisista, vaikka sitä sittemmin ruvettiin sanomaan kristityistä. Pakanalliset kirjailijat, muiden muassa Tacitus, tietävät myös kertoa juutalaisten harjoittaneenkin semmoista jumalanpalvelusta, ja kun roomalaiset usein luulivat juutalaisuutta ja kristillisyyttä samaksi uskonopiksi, niin on tällä arvelulla todennäköinen perustus.

Tätä luuloa kuvailee Palatinuksella olevasta keisarinlinnasta Roomassa vuonna 1856 löydetty piirustus, n.s. ivakrusifiksi, joka on piirretty seinään terävällä kalulla. Se esittää matalaan ristiin naulittua miestä, jolla on päänä aasinpää ja siinä vieressä nähdään nuorukainen rukoilevana kurottavan kättänsä ristiinnaulittuun päin. Kuvan alla ovat sanat: 'Aleksamenos sebeis deon' (Aleksamenos rukoilee jumalaansa). Kuva, joka näkyy olevan kolmannen vuosisadan alulta, ivaa siis kristittyä Aleksamenos-nimistä miestä.

[7] Pakanallisten roomalaisten ylijumala.

[8] Rakkauden jumalatar Venus.

[9] Kristillisyyden koko vanhemman ajan läpi kuuluu valitus, että Rooman maailmanvaltakuntaan hajautuneet juutalaiset koettivat salaisilla juonilla ja parjauksilla herättää esivallassa ja kansassa epäluuloa nuorta kirkkoa kohtaan.

[10] Quintus Septimius Florens Tertullianus oli roomalaisen centurion poika, syntynyt Kartagossa vuoden 160 paikoilla. Hän antautui alussa roomalaisen oikeuden tutkimiseen ja oli asianajajana Kartagossa. Mutta aikaisessa miehuudeniässään kääntyi hän kristinuskoon ja esiytyi monissa loistavissa kirjoituksissaan kirkon kiivaana puolustajana epäkristityitä ja harhaoppisia vastaan. Hän on kristillisyyden vanhemman ajan etevimpiä kirkollisia kirjailijoita ja jaloimpia henkilöitä. Vanhemmaksi tultuansa erosi hän kirkosta ja liittyi montanilaisiin.

[11] S.o. etusaliin.

[12] Pylväsympärystö.

[13] Eräänlainen naisten vaate, joka ulottuu jalan kulkkuun asti ja erotti roomalaiset naiset muista.

[14] Kala on hyvin vanha kristillinen vertauskuva. Se johtuu kreikkalaisesta sanasta ikhthys (= kala), jonka erityiset kirjaimet ovat alkukirjaimet sanoissa: Iesous Khristous Theon 'Yios (= Jesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja). Kalan kuvassa oli koko uskontunnustus Kristuksen kahtalaisesta luonnosta, hänen kuolemastansa ihmisten tähden ja hänen sakramenttien kautta edelleen jatkuvasta vaikutuksestaan kirkossa, samalla kuin se myöskin oli kristityiden, Kristuksen seuraajain merkki. Kalan kuvaa käytettiin sinettisormuksissa kuin myöskin kalanmuotoisia kristalli-, pronssi-, tahi hopeametaljongeja. Monta sellaista on säilynyt meidän päiviimme asti.

[15] Nämät värsyt ovat muinaiskristillisestä, kreikkalaisesta hymnistä, jonka tekijäksi luullaan Clemens Aleksandrialaista.

[16] Kreikkalaisten ylijumala, sama kuin roomalaisten Jupiter. Suom. muist.

[17] Prokonsuli oli sama kuin maaherra.

[18] Legaatit olivat prokonsulin apulaisia maakunnan armeijan komentamisessa ja lain käyttämisessä. Suom. muist.

[19] Ode on lauluruno.

[20] Päällysmies, jonka komennettavana oli 70-120 sotamiestä. Suom. muist.

[21] Kreikankielinen lauselma Kyrie eleison on suomeksi: Herra armahda. Suom. muist.

[22] Liktoorien toimena oli tuomituiden pahantekijäin rankaiseminen y.m. Suom. muist.

[23] Denarius oli hopearaha. Suom. muist.

[24] Prokunsuli Marcus Minicius Timinianuksen gladiaatorijoukko tulee taistelemaan sirkuksessa Kartagossa 31 päivänä toukokuuta, Jahti pidetään myös. Telttojen katot levitetään.

[25] Toga oli päällysvaate, roomalaisten kansallispukine. Suom. muist.

[26] Miekkailijajoukko.

[27] Tässä oli katakombeja. Nämät, joita erittäinkin on tavattavana Roomassa, Napolissa ja Syrakusassa, ovat suurempia tai pienempiä maanalaisia kammioryhmiä. jotka ovat vieretysten tai päällitysten. Sivuseiniin on hakattu nelikulmaisia aukkoja, jotka ovat melkein kuin laatikot kaapissa ja joita on kolmesta aina neljääntoista päällitysten. Nämät hauta-aukot suljettiin marmoripaasilla tahi suurilla, syrjätysten pannuilla tiilikivillä, joihin piirrettiin kirjoituksia, vertauskuvia j.n.e. Seinät ja laki koristettiin kalkkimaalauksilla. Ken haluaa saada tarkempia selityksiä näistä katakombeista, lukekoon Kansanvalistusseuran vuonna 1883 toimittaman: "Katakombit Roomassa". Kirjoittanut E.N.

[28] Elä Jumalassa! Jää hyvästi! Rauha kanssasi!

[29] Rauha kanssasi.

[30] Ei ainoastaan kristityiden opista, vaan myöskin heidän siveellisyydestään oli pakanain kesken liikkeellä mitä kummallisimpia huhuja. Se luulo, että kristityt teurastivat lapsia ja söivät ihmisen lihaa näyttää johtuvan siitä ehtoollisopin nurinpuolisesta käsityksestä, että Kristuksen ruumis ja veri annettiin seurakunnalle ehtoollisessa.

[31] Aluspukine, jota pidettiin togan alla. Suom. muist.

[32] Ah, mua vaivaavat haavat, omilla aseilla tehdyt.

[33] Naumakia on suomeksi meritappelu, mutta sillä nimellä kutsuttiin muinaisaikana myöskin semmoisia teattereja, joissa näyteltiin meritappeluita ja joihin sitä varten oli tehty iso lampi.

[34] S.o. saunat.

[35] Ravintola.

[36] Käsityötä pitivät vanhat vapaata ihmistä halventavana. Kristillisyys poisti sen käsityksen ja korotti ruumiin työn halveksitusta kunniaan ja arvoon.

[37] Hippolytus oli Zephyrinuksen aikana (198 tai 199-217) presbyteri Rooman seurakunnassa ja päähenkilö siinä pienessä puolueessa, joka vastusti kirkkokurin velttoutta ja Zephyrinuksen uskonsääntöistä mielipidettä. Callistuksen tultua piispaksi (217-222) asettautui Hippolytus vielä jyrkempään vastarintaan, kunnes Pontianuksen ollessa piispana (230-235) keisarillinen hallitus vihdoin sekaantui tähän riitaan ja ajoi piispan sekä Hippolytuksen maanpakoon. Sillä näkyy uskonriita päättyneen.

[38] Miinit olivat näyttelijöitä, jotka äänellään ja sanoillaan koettivat matkitella ja tehdä naurettavaksi kaikenlaatuisia ihmisiä, niink. ahneita, juoppoja y.m.

[39] Silenus oli viinin jumalan kasvatus-isä ja opettaja, joka kuvailtiin horjuvana aasilla ratsastavaksi. Satyrit taas olivat runoilijain kuvittelemia rujokkaita, joilla yläpuoli ruumista oli ihmisen ja alapuoli kauriin. Suom. muist.

[40] Kuolleista ei muuta kuin hyvää.

[41] "Ota minut kiinni, sillä olen karannut, ja vie minut takaisin isännälleni Zephyrinukselle, Via Querquelanan varrelle."

Vaikka kristillisyys katsoo kaikki ihmiset yhtäläisiksi, pitivät useat kristityt perheet edelleenkin orjia, vaan kohtelivat niitä kuitenkin lempeämmin kuin pakanat. Kun siis pakanat epäluotettavalle orjalle polttivat merkin otsaan, niin ripustivat kristityt hänen kaulaansa pienen taulun, jossa oli edellä mainitun tapainen kirjoitus.

[42] Tämä ukko oli piispa Irenaeus. Hän oli syntynyt Vähässä Aasiassa ja oli Polykarpuksen oppilas. Hän muutti Galliaan ja pääsi vuonna 178 Pothinuksen sijaan piispaksi Lugdunum'iin (Lyon). Hän vastusti menestyksellä harhaoppia. Osa hänen kirjoituksiaan on säilynyt. Irenaeus luullaan kuolleen kohta vuoden 200 jälkeen.

[43] Se "Menkäät, seurakunta hajoitetaan!" Näillä sanoilla viitattiin katekeettejä ja katumuksen tekijöitä lähtemään pois, sillä nämät eivät saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen pääkohtaa toimitettaessa, ehtoollista jaettaessa.

[44] Tällaisia rukoilevia kuvia nähdään usein katakombeissa ja on niitä epäilemättä väärin pidetty Marian kuvina. Luultavampaa on, että ne esittävät siihen paikkaan haudattua ihmistä.