KUN NAISET PELKÄÄVÄT
Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
VILLE AKKANEN [Ville Vuoksinen]
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.
HENKILÖT:
MATTI, isäntä. KAISU, hänen vaimonsa. VAPPU, Matin äiti. HELENA, Matin sisar. NIITTYNEN, naapuri-mies. TAHVO KYNTÖLÄ, talonpoika, sulhanen. MATTILA, puhemies.
Tapaus salokylässä Karjalassa.
NÄYTTÄMÖ: Tavallinen, yksinkertaisesti kalustettu huone. Perällä ovi; oikealla uuni ja akkuna; vasemmalta vie ovi kamariin.
Matti istuu vasemmalla sijaitsevan pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Vappu kutoo sukkaa, Kaisu kehrää.
MATTI. Aina niitä varkaitakin vain liikkuu. Joka päivä saa niistä sanomalehdestä lukea.
KAISU. Missä ne nyt ovat mellastaneet?
MATTI. Aivan tässä naapuripitäjässä. Erään vaateaitan olivat näet ihan tyhjentäneet.
VAPPU. Kylläpä ovat ihmisiä!
KAISU. Ei niillä näy säälintunnetta ensinkään olevan; kaiken vaan vievät.
MATTI. Säälintunnetta! Ketä rosvot säälisivät? Ei niiden omaatuntoa mikään vaivaa, vaikka tappaisivat ihmisenkin.
VAPPU. Niinhän se taitaa olla. Kunhan vain eivät tänne tulisi.
MATTI. Eipähän niitä vielä täällä ole nähty. — Mutta tuokaahan, naiset, illallista; kello jo kahdeksatta käy.
VAPPU. Kannahan sinä, Kaisu, ruoka pöytään! Minä saisin tämän sukan tänä iltana valmiiksi.
KAISU (vähän kiivastuen). Minulla olisi tässä kyllä kehräämistä.
VAPPU. Voithan huomenna kehrätä sen, mitä et tänään ehdi.
KAISU (kiivaasti). Voitte tekin sen sukan valmistaa vasta huomenna. Minähän tässä emäntä olen.
MATTI. No… no… Joko taas…
VAPPU (kiivaasti). Sinä emäntä! Niin — sitä sinä olet laulanut aivan siitä asti, kun Matti-poikani sinut tähän otti. Mutta sen sanon sinulle, että minä tässä emäntänä heilun niinkauan kun pääni pystyssä pysyy, enkä alistu kenenkään käskettäväksi.
MATTI. NO… no… Mitä se äiti taas siinä…
KAISU (melkein itkien). Ja sen minäkin tässä sanon ja sanoisin vaikka koko kylän kuullen, että niin riitaisaa ja pahansisuista anoppia ei toista löydy ainakaan tässä pitäjässä ja tuskin toisessakaan.
MATTI (Kaisun puhuessa). No, mitä sinä, Kaisu, taas? Älä nyt tuossa riitele! Eihän se sillä parane. No… no… Herkeähän siitä!… Tuokaa se ruoka!…
VAPPU. Vai pahansisuinen! Hahahaa. Kuka se nytkin riidan aloitti? Minäkö, häh?
HELENA (tulee kamarista). Mikä nyt taas on? Aina te riitelette!
MATTI (Helenalle). Tuo sinä, Helena, illallinen! (Vapulle ja Kaisulle). Ja te akat, jos ette tukkoa suutanne, niin saatte uloslähdön. Ja tuokaakin se illallinen nyt juuri pöytään!
KAISU. Kyllä meidän täytyy, Matti, erota talosta. Ei tästä elämästä tul…
MATTI (keskeyttää kiivaasti). Suu kiinni ja paikalla! — No, ruoka pöytään! (Vappu ja Kaisu nousevat.)
HELENA. Kyllä minä tuon. (Astuu peräovea kohti. Kopinaa ulkoa.)
MATTI. Kukahan vieras se näin myöhään mahtaa tulla?
NIITTYNEN (astuu sisään). Hyvää iltaa!
MATTI. Iltaa, iltaa! Astukaahan, Niittynen, peremmälle! Mitäs naapurille kuuluu?
NIITTYNEN (istuutuu). Onhan niitä kuulumisia. Varkaita ja rosvoja nyt näillä seuduin majailee.
VAPPU, KAISA ja HELENA (huudahtaen). Täälläkin!
MATTI. Onko niitä nähtykin?
NIITTYNEN. Niin — Ylätalon Maija se päivällä marjassa käydessään ne tuolla salon puolella oli nähnyt. Pitkiä miehen roikaleita kuuluivat olleen, ja heti heidät huomattuaan Maija pyyhälti kotiin minkä ennätti.
MATTI. Vai niin. Vai jo tännekin alkavat ilmestyä. Tässä lehdessä kerrotaan myöskin naapuripitäjällä rosvojen mellastaneen. Eiköhän vain liene samoja roistoja?
NIITTYNEN. Samaa mekin kotona arvelimme. Niitä myöskin oli ollut kaksi, niinkuin Maijakin sanoi nähneensä. (Hetkisen perästä). Ja kun se meidän torppa siellä on syrjässä toisista taloista, eikä meillä ole miehiä muita kuin minä, niin tulin tänne pyytämään isäntää vaikkapa täksi yöksi kanssani sinne meille. Eivät sitten ainakaan uskalla sisään tunkeutua, ja jos tulisivatkin, niin selkään antaisimme.
MATTI. Hm, pitäisihän sitä naapuria senverran auttaa.
VAPPU. Mutta jos ne sillä aikaa tulevatkin rosvoilemaan meille. Mitä me heille mahdamme!
HELENA. Niin, parasta taitaa olla, että jäät, Matti, kotiin.
KAISU. Jää vaan kotiin, jää.
NIITTYNEN. Eipä ne taida näin kylän laidassa näyttäytyä. Onhan tässä lähellä muitakin taloja. Mutta toista on meillä; ainakin puoli kilometriä on lähimpään naapuriin, teille nimittäin, ja vielä on metsääkin välillä. Sinne vorot hyvästi uskaltavat tunkeutua. Teille ne eivät mitään pahaa tule tekemään.
MATTI. Niinhän se on. Eivät ne tänne uskalla. Pitäähän aina naapuria auttaa. Mutta syödään ensin illallinen.
NIITTYNEN. Syödään illallinen siellä meillä. Ne naiset taitavat kotona olla peloissaan, jos viivymme.
MATTI. NO lähdetään sitten. (Nousevat.)
VAPPU. Voi voi sentään! Jos ne vaan hyökkäävät sillä aikaa meidän päällemme.
MATTI. Älkää pelätkö! Eivät ne tänne uskalla tulla.
HELENA. Niin. Eihän nuo nyt toki näin kylän laitaan. (Matti ja Niittynen lähtevät.)
KAISU. Ja kyllähän minussakin jonkun verran miehelle vastusta riittää, vaikka olenkin nainen.
VAPPU. Tuskinpa vain.
KAISU. Kyllä! Ja jos ne, senkin maailman tasaajat, vain tänne meille vieraiksi tulevat, niin selkään mekin niille annamme. Kyllä minä toisen miehen osalleni otan.
HELENA. Kyllä me taas äidin kanssa toisen kuritamme.
VAPPU. Ei ole minusta vanhasta enää mihinkään. Mutta autanhan minä teitä, jos ei muussa niin huutamisessa.
KAISU. Me emme huudakaan. Eikä teissä taitaisi olla auttajaa huutamiseenkaan.
HELENA. Huh, kyllä olisi sentään kamalaa, jos meidän täytyisi rosvojen kanssa tappelemaan käydä. (Hetken perästä.) Pitäisihän se illallinenkin syödä. (Astuu peräovea kohti.)
KAISU. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Niitä varkaita tässä ajattelen.
VAPPU. Ei ole minullakaan. Syö sinä, Helena, jos haluat!
HELENA. En minäkään sitten kehtaa syödä. Syödään myöhemmällä.
KAISU. Kyllä lehmille ainakin illallinen kelpaa. Ja ne vaateaitatkin pitää lukita. (Poistuu.)
HELENA (katselee sanomalehteä). Mistä asiasta te äsken riitelitte?
VAPPU. Eihän siihen paljoa tarvita, kun Kaisu riidan aloittaa. Siitä emännyydestä se vähän kiukustui. Mutta niinkuin ennenkin, hän nytkin pian leppyi.
HELENA. Etkö vaan lie, äiti, taas häntä härnännyt? Eihän olekaan ihme, jos hän sattuu suuttumaan.
VAPPU. Minä härnännyt! Hänhän härnää ja komentelee minua, ikäänkuin olisikin aivan emäntänä talossa.
HELENA. Saisithan, äiti, hänelle emännyyden luovuttaa, kun hän niin tahtoo. Melkein joka päivä teillä on siitä riitaa.
VAPPU. Niin — olen sitä kyllä ajatellut. Kuitenkin aion emännyyden pitää ainakin siihen asti, kun sinä miehelään joudut. En henno antaa sinua hänen käskettäväkseen.
HELENA (arasti). Ei taida äiti vielä tietääkään, että minulla jo melkein onkin sulhanen.
VAPPU. Sinulla jo sulhanen! Kuka se on?
HELENA. Eräs Vaaralan kylän poika.
VAPPU. Vai niin. Jo minä sitä vähän olen sivustapäin kuullut kerrottavan. Hm, ei sinulla vielä olisi miehelään kiirettä, vasta keväällä rippikoulusi päätit. Onko se edes talonpoikakaan?
HELENA. Rikkaan talon poika onkin. Hän on vielä vanhempiensa ainoa poika.
VAPPU. Vai niin. Mikä hänen nimensä on?
HELENA. Tahvo Kyntölä.
VAPPU (hämmästyen). Siitäkö talosta se on, jossa on suuri kivinavettakin?
HELENA. Juuri sen talon poika.
VAPPU. Hm, rikas on sulhasesi. Tuskin vain huolinee näin köyhän talon tyttärestä. — Pettää sinut.
HELENA. Saattepa nähdä. Tällä viikolla jonakin päivänä hän tulee tuomaan kihlat, ja ensi viikolla menemme jo pappilaan kuulutuksille.
VAPPU. Sinusta tuleekin hyvä miniä apellesi ja anopillesi. Et olekaan sellainen riitapukari kuin tuo Kaisu. — Kyllähän Kaisukin varma ja ahkera on, mutta vähän kivakka se on luonteeltaan.
HELENA. Tahvon äiti onkin jo kuollut; anopista siis ei ole mitään vastusta.
VAPPU. Vai jo kuollut. Sitten sinä pääsetkin emännäksi heti.
KAISU (rientää hengästyneenä sisään). Voi voi tätä kauhistusta! Nyt ne ryövärit istuvat tuolla ruispellon pientareella.
VAPPU ja HELENA (säikähtäen). Mitä! Ruispellolla?
KAISU. Niin. Kun tulin navetasta ja satuin katsahtamaan tuonne polulle päin (viittaa ikkunaan), huomasin kaksi miestä, jotka istuivat pientareella ja katselivat tännepäin. (Kaikki puhuvat hätääntyneinä ja kurkistelevat akkunasta.)
VAPPU. Voi voi! Ne varmaankin tuumivat, mikä olisi viisaampaa: tunkeutua ensin vaateaittoihin, vai rynnätä suoraan tupaan.
KAISU. Nyt ne vievät sieltä aitasta minun puolisilkkisen huivini, jonka Matti vasta keväällä osti!
VAPPU. Ja minun uuden pässinnahka-turkkini, jota vain yhden talven olen pitänyt!
HELENA. Ja minun pitsireunuksisen alushameeni!
VAPPU (kiivaasti). Mutta miksi sinä, Kaisu, et niitä huoneita lukinnut?
KAISU. Lukitsinhan minä ne. — Mutta eihän se mitään auta.
VAPPU. Ei auta! Minkätähden?
KAISU. Sentähden, että varkailla on näet sellaiset avaimet, joilla pääsee vaikka kirkkoonkin.
HELENA. Mistä sinä tiedät, että näillä sellaiset on?
KAISU. Onhan ne kaikilla pitkäkyntisillä.
VAPPU. Voi voi, mitä me nyt teemme?
KAISU. Niin — mikä nyt neuvoksi tulee? Ja kun ne näkevät, että me olemme kaikki naisia, niin uskaltavat aivan hyvin rynnätä vaateaittoihin ja tupaankin, — ja jos vielä tappavatkin meidät. Eihän niiden omaatuntoa mikään vaivaa.
HELENA. Voi voi! Kun meistä nyt vaikka yksikin olisi mies!
KAISU. Niin — kun olisi! Mutta mistä sen tähän miehen tempaa. Kuka sitä uskaltaa naapuristakaan mennä hakemaan.
VAPPU. Eiköhän sentään kova huuto auttaisi!
KAISU. Huutaminenko? Silloinhan me juuri olisimme kuoleman omat. Jos rosvot vaan kuulisivat, että me apua huudamme, niin paikalla ne sisään hyökkäisivät ja tappaisivat meidät.
VAPPU. Voi tätä kauhistuksen iltaa!
KAISU. Mutta nyt pälkähti oiva tuuma päähäni. Minä rupeankin mieheksi.
VAPPU ja HELENA. Mitä?
KAISU. Minä rupean mieheksi. Puen Matin vaatteet, jotka ovat tuolla kamarissa, päälleni, niin — silloinhan olenkin jo mies. Ainakin siltä näytän, ja eihän muuta tarvitakaan. Eivät rosvot sitten uskalla pihallekaan tulla, kun näkevät tuvassa olevan yhden mieshenkilönkin.
HELENA. Mainio tuuma. Pukeudu nyt sukkelaan; kohta voivat olla jo täällä.
KAISU. Niin teenkin. (Poistuu kamariin. Vappu ja Helena kurkistelevat ikkunasta ja kuiskailevat keskenään.)
KAISU (kamarista). Haha. Hyvä tuuma se on. Eivät varkaat uskallakaan tulla kaivamaan ja varastamaan. — Mutta kyllä nämä Matin housut ovat jotensakin avarat. Leveäthän ne tosin pitää kyntömiehen lantiot ollakin. — Kuules, Helena, kierrä sitä tulta vähän suuremmaksi! Nähkööt pitkäkyntisetkin, ettemme täällä pimeässä piileile!
HELENA. Niin oikein. (Kiertää tulta lampussa suuremmaksi.)
KAISU (kamarista). Onhan tässä sarkaviitassakin tilaa. Jykevät ovat hartiat Matilla; suorat ja syvät ovat sentään ojatkin Takakorven suolla. Ja voi sitä Matin päätä, kun se on suuri! Sanotaan: suuri pää, vähän mieltä, mutta mitä turpeenpuskijalla tarvitsee enempää viisautta ollakaan, kun osaa vain pitää peltonsa kunnossa ja kykenee raivaamaan toista korpeen ja suohon. — Eihän niitä rosvoja vielä näy?
HELENA. Tuolla nuo veräjän luona seisovat.
KAISU (kamarista). Nyt olenkin valmis. (Tulee kamarista, kannatellen toisella kädellään leveitä housuja, pitkä sarkatakki yllään ja korviin asti painunut hattureuhka päässä.) No, näytänkö minä mieheltä? (Vappu ja Helena nauravat.)
VAPPU. Hahhahaa, minkänäköinen sinä olet!
HELENA. Mieheltä näytät muuten, mutta ei vain ole partaa nenän alla.
KAISU. Niin — eihän se Luoja ole naisille partaa suonut, mutta pianhan sen saapi. (Ottaa liedestä hiilen, jolla vetää viikset itselleen.)
VAPPU. Kyllä nyt jo aivan mieheltä näytät. — Kun olisi sinulla miehen luontokin, niin ei olisi mitään hätää.
HELENA (katsoen ikkunaan). Voi voi, nyt ne avaavat veräjän ja lähtevät tännepäin.
VAPPU. Kyllä me nyt olemme hukassa.
KAISU. Hätä keinon keksii: pannaanpa tämä mukurapää-puntari pöydälle. Ja ihme on, jos ne eivät miestä ja puntaria nähdessään säikähdä ja pakoon pötki. (Tuo ovensuusta puntarin ja koettaa asettaa sitä pöydälle pystyyn, saamatta kuitenkaan.) Ole sitten pitkälläsi, kun et pystyssä pysy!
HELENA. Nyt ne ovat jo tuossa saunan luona. Voi kun se Mattikin meni sinne Niittyselle.
KAISU. Niin, eihän ne miehet sitä usko, mitä me naiset sanomme, vaikkemme ole heitä yhtään huonompia.
VAPPU. Voi voi voi!
HELENA. Kyllä tässä sentään yksi oikea mies olisi hyvään tarpeeseen.
KAISU. Niin — olisihan se! Eihän niiden rosvojen kanssa naiset oikein uskalla tappelemaan käydä.
VAPPU (ilkkuen). No, mitä sinä pelkäät? Mieshän sinä nyt oletkin. Ja kyllähän Kaisu yhden miehen kurittaa, koskapa tässä viime viikolla hyvästi riitti Ylätalon Maijalle ja Kustaalan Mantalle molemmille tukkanuottasilla ollessa. Tokihan kaksi naista nyt yhtä miestä vastaa, ja…
KAISU (keskeyttäen). Mitä! Minäkö olen milloin tapellut? Todistakaa se! Olenko minä sellainen? Häh! Olenko minä tappelunhaluinen? (Lähenee uhkaavasti Vappua.) Itsehän tuossa aina riitaa haastatte!
VAPPU (Kaisun puhuessa). Niin, niin. Näinhän sen aivan selvästi saunan ikkunasta. Mitä? Minäkö riitaa haas…
HELENA (keskeyttäen). Heretkää siitä jo! Nyt ne ovat tuossa pihalla. Voi voi! Tänne tupaan näkyvät tulevan. (Naiset siirtyvät pelokkaina pöydän luo.)
VAPPU (osoittaen ovea). Mutta voi voi voi! Ovensäppihän on auki! Mikset pannut sitä kiinni, Kaisu?
KAISU. Nyt sekin on taas minun syyni. Olisitte itse pannut!
VAPPU. Sinähän viimeksi ovensuussa kävit puntaria hakemassa.
KAISU. Minä en ainakaan uskalla mennä sitä kiinni panemaan.
VAPPU ja HELENA. Voi voi voi!
KAISU. Voi voi! Nyt ne tappavat meidät. Voi mihin minä nyt joudun! Minun päällenihän ne ensiksi hyökkäävät, minä kun olen miehen vaatteissa. Voi voi, miksi rupesinkaan mieheksi.
HELENA (tarttuen pöydällä olevaan juoma-astiaan). Tästä minä heille annan! (Kopinaa ulkoa. Tahvo ja Mattila astuvat sisään. Samassa syntyy kuvaamaton meteli. Helena heittää juoma-astiassa olevan piimän Tahvon päälle. Vappu ja Kaisu hyökkäävät kädet ojona tulijain kimppuun. Helena huitoo juoma-astialla, Vappu käsillään, Kaisu raapii Mattilaa, heittää hänen lakkinsa maahan ja tarttuu lopuksi hänen tukkaansa. Tulijat hämmästyksissään koettavat käsillään työntää naisia etemmäksi. Kaikki tapahtuu nopeasti.)
KAISU (ollen Mattilan tukassa). Vai, senkin roistot, hyökkäätte turvattomien naisten ja leskien kimppuun. Kyllä minä teille näytän! Tuntuuko päänahassasi? Häh? Mitä sanot? Tuntuuko?
MATTILA (huutaa rimpuillen). Mitä peliä tämä on? Älä hyvä mies revi minun tukkaani! Hullujako te olette?
TAHVO (käsillään suojellen päätänsä). Mitä tämä merkitsee? Tällälaillako meitä vastaanotetaan! Mitä sinä huidot, Helena?
HELENA (hämmästyen). Tahvo!
VAPPU (hämmästyen). Sulhaset!
KAISU (jättää Mattilan rauhaan). Mitä te sanoitte?
HELENA (hämillään). Niin… Kaisu, me vähän erehdyimme. Nämä ovatkin kosijoita.
KAISU (ihmetellen). Vai kosijoita!
MATTILA. Kaisu! (Kaisulle.) Ettekö te olekaan mies?
KAISU (häpeissään). E-enhän minä.
MATTILA. Isännäksi minä teitä luulin. Mutta miksi te olette miehen pukimissa?
KAISU (häpeissään). Niin — ne varkaat —
TAHVO. Luulitteko te meitä varkaiksi?
HELENA. Niin, tuolla metsässä olivat päivällä nähneet pari epäilyttävän näköistä miestä, ja tämän takia meni Matti-veljeni Niittylään yöksi; nämä näet pelkäsivät rosvojen sinne tunkeutuvan. Mutta kun Kaisu navetasta tultuaan huomasi teidät tuolla ruispellon pientareella istumassa, luulimme teitä samoiksi roistoiksi. Ja niitä muka peloittaakseen pukeutui Kaisu Matin vaatteisiin.
MATTILA. Jo minä sitä epäilin, mitenkä mies voi toisen miehen tukkaan tarttua; sehän on naisten tapaista.
KAISU. Naurakaa vaan! Mutta kyllä te taisitte hyvän tukkapöllyn saada?
MATTILA. Vieläkin tuntuu se päänahassani. (Nauravat.)
KAISU. Kyllähän minä teitä jotenkin kovakouraisesti pitelin, mutta… (katsahtaa ikkunaan) voi voi, nythän ne vasta oikeat rosvot tulevatkin. Katsokaa, kuinka seipäät olalla juoksevat! (Katsovat ikkunaan. Naiset voivoitavat.)
VAPPU ja HELENA. Voi voi! Nyt ne tulevat! Puolustakaa meitä!
TAHVO. Kyllä me heidät kuritamme.
MATTILA. Menkää te vain kamariin, älkääkä huutako!
HELENA. Mutta jos ne tappavat sinut, Tahvo?
TAHVO (työntäen Helenaa hellästi kamariin). Älä pelkää! Ei ne meille mitään mahda. (Naiset menevät kamariin. Tahvo ja Mattila asettuvat molemmin puolin ovea.)
TAHVO. Minä otan vastaan ensiksitulevan, sinä saat pitää huolen jälkimäisestä.
MATTILA. Tuossa ne jo ovatkin. (Matti ja Niittynen ryntäävät samassa sisään. Tahvo tarttuu Matin rintapieliin, Mattila Niittysen. Riuhtovat toisiaan ja puhuvat yhtaikaa. Naiset voivottavat metelin aikana kamarissa.)
MATTI. Senkin roistot, vielä teette vastarintaa! Ulos ei ole pyrkimistäkään. Niittynen, pidä puolesi!
NIITTYNEN. Äh! Annan heille oikein miehen kädestä.
TAHVO. Moiset rosvot! Nyt ette vähällä pääsekään. Naiset, tuokaa nuoria! Huomenna viedään teidät nimismiehen luo ja ylihuomenna kuritushuoneeseen!
MATTILA. Kiikkiin jouduitte, pitkäkyntiset!
MATTI. Mitä! Minut kuritushuoneeseen! Kyllä minä teille näytän!
HELENA (kurkistaa kamarin ovelta). Tässä on köyttä. (Hämmästyen.) Mitä! Isäntähän se onkin ja Niittynen! (Ottaa Tahvoa käsipuolesta.) Hellittäkää jo! Hän on isäntä. (Miehet eroavat.)
TAHVO (hämmästyen). Isäntä!
MATTI. Mutta mitä miehiä te oikeastaan olette, kun noin vain uskallatte rynnätä isännän päälle ja vielä hänen omassa tuvassaan?
TAHVO. Luu… luulimme teitä varkaiksi.
MATTI. Varkaiksi?
HELENA. Tulehan, Matti, tänne, niin selitän asian. (Poistuvat uunin luo. Kuiskailevat keskenään.)
TAHVO. Nyt me vasta huonosti teimme, Mattila. Mitähän isäntä sanoo?
MATTILA. Huonosti teimme. Mutta emmehän tienneet, että hän oli isäntä.
TAHVO. Tokkopa asiamme nyt rupeavat luonnistamaan kun tällaisen kepposen teimme.
MATTILA. Kyllä. Siitä saat olla varma.
MATTI (kääntyen vieraiden puoleen). Vai niin. Te luulitte meitä varkaiksi niinkuin mekin teitä. Sattuuhan sitä erehtymään. — Vai kosijoita olettekin. Käykäähän peremmälle! (Istuutuvat.) Pannaanpa tupakaksi. (Ottaa pöytälaatikosta savukelaatikon ja tarjoaa jokaiselle. Tupakoivat.)
KAISU (huutaen kamarista). Joko ne rosvot ovat köysissä?
HELENA (nauraen). Jo ovat. Tulkaa katsomaan! (Kaisu ja Vappu astuvat arkoina tupaan.)
KAISU. Aha! Joko jou… (Hämmästyy.) Ka, Mattihan se onkin!
MATTI (ihmeissään). Mitä "komediaa" sinä, Kaisu, olet pelannut?
KAISU (häpeissään). Niin — ne varkaat… (Pujahtaa kamariin. Vappu jää tupaan.)
MATTI. Mikä hätä teillä oli varkaiden tähden? Olihan teidän turvananne tämä kosiomies puhemiehineen. (Katsahtaa Tahvoon.) Mutta miten te olette noin piimässä?
TAHVO. He luulivat meitäkin varkaiksi. Kun tulimme tupaan ja avasimme oven, ryntäsivät naiset meidän päällemme. Minä sain piimätuopin sisällyksen niskaani (taputtaen Mattilaa olalle), mutta Mattila se vasta pulassa oli: Kaisu näet riippui molemmin käsin hänen tukassaan, niin ettei mies-poloinen joutanut oikein huutamaankaan. (Nauravat.)
MATTI. Niin — ne naiset ovat naisia.
HELENA (ottaen pyyheliinan). Saanko puhdistaa, Tahvo, takkisi?
TAHVO. Miksei. — Ethän minua enää koskaan piimää. — (Kuiskailevat keskenään. Helena puhdistaa takin.)
NIITTYNEN (Mattilalle), Me taas kun näimme teidän tulevan tuolta metsän läpi ja suuntaavan kulkunne tännepäin, aloimme seipäiden kanssa hiipiä jälestänne. Ja kun huomasimme, että astuitte tupaan, lähdimme heti juoksujalkaa perästä ja…
MATTI (keskeyttäen, Mattilalle). Hahahaa! Te taas luulitte meitä rosvoiksi ja otitte oikein miehen kourilla vastaan.
MATTILA. Aivan niin. Ja se olikin pulskempi yhteenotto kun akkain kanssa.
MATTI. Minäkin kouristin jo aivan hartiavoimallani. (Kaisu astuu kamarista häpeissään, entisessä naisenpuvussaan tupaan.)
MATTI (nauraen). Hahahaa. Tuo Kaisuhan minua vähän naurattaa. Kun hätä tulee, niin pukeutuu miehen vaatteisiin ja kuitenkin sitten tukassa riippuu. Etkö sinä, Kaisu, jo raamatustakin tiedä, että eihän nainen voi milloinkaan olla mies, vaan ainoastaan miehen apu. (Miehet nauravat.)
KAISU (puolustellen). Täytyihän sitä hädässä keksiä jos vaikka mitä.
MATTI. Niin — jokaisellahan meillä on ollut huolta ja hommaa varkaiden takia, mutta kuitenkaan ei niistä ole tietoakaan.
NIITTYNEN. Siihen Maijaankaan ei ole mitään luottamista. Jos ne hänen salolla näkemänsä miehet olivatkin vaikka metsästäjiä.
MATTILA. Meitä vastaan tulikin kaksi miestä, joilla oli pyssyt olalla.
MATTI. No niin! Nehän se Maija oli nähnytkin.
KAISU. Harvoinhan ne Maijan sanat uskottavia ovat.
MATTI (Mattilalle). Mutta miksi te tulitte jalkaisin? Missä teidän hevosenne on?
MATTILA. Sen jätimme Mäkelän lautamiehelle ja tulimme tästä metsän läpi suoraan.
TAHVO (kuiskaa Mattilalle). Esitä nyt se asia!
MATTILA. Niin — tuota. Pitäisihän se asiakin toimittaa. — Kosijoita olemme, niinkuin tiedätte. Tämä Kyntölän Tahvohan se on kainalokanaistansa etsimässä, ja tästä talosta on hän sen löytänyt. Iso on Tahvolla koti: kaksitoista pulskaa lehmää seisoo suuressa kivinavetassa, kolme on hevosta; paljon on kylvetty ruistakin: kokonaista kah…
MATTI (keskeyttäen). No, no, no! Kyllä minä tiedän, mitä Kyntölässä kylvetään ja mitä niitetään. Iso on talo. (Tahvolle.) Mieluinen olet vävy meille, Tahvo. (Helenalle.) Kelpaako Helenalle kihlat?
HELENA. Kyllä kelpaa.
TAHVO. No, katsellaanpa sitten näitä kihlasia. (Vetää povitaskustaan paperikääröjä.)
MATTI. Ja nyt, Kaisu ja äiti, tuokaapa viimeinkin se illallinen!
Väliverho.