SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ; "METSÄ HUMISEE"

Kirj.

Vladimir Korolenko

Suomentanut

Hanna Pakkala

Helsingissä, G. W. Edlund, 1898.

SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ

I.

— — — Toverini oli matkustanut pois. Minun oli pakko yksin viettää yö jurtassani. [Venäläinen novellisti Wladimir Korolenko eleli näet maanpaossa Siperiassa.]

Työ ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän ulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän hiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän viimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta: joka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät, jotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän. Hetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison takan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti ojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan — — — nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin — — — pimeys! — — — kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia, fosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä pakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan pilkisti.

Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä valtaa sydämen, jolloin "vieras maa" henkii sieluun kylmyyttään ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki — — — Mutta se tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo kauheat sanat: "Ijäksi tänne haudattuna — — — ijäksi!" — — —

Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen, mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.

Minä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta vastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan pelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala — mahtava tuli.

Jakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan minkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen pellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina kapuaminen jurtan tasakatolle.

Astuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle kasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän lopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi katollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa aikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja maanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään, harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen oli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän maan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata ainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan tähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.

Ympärillä oli kaikki kuollutta — — — Virran kalliorannat, uudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma metsäkaistale — kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan katto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani kanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.

Ei äännähdystä — — — ahdistavaa kylmyyttä vain — — — Kauhussaan lumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.

Serberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin kuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti miettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja koetti tunkea läpi valottoman usvan.

Äkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi ei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta yksityisiä ääniä — — — kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen kavion kalketta.

Ajatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion kalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä uutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan. Muutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä ja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti haukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.

Pian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli, jonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen halkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut. Rätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen välissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja paukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan tullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni kirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet sinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja räsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja puiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.

Nyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni näytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset jääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli, välkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin omituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine jääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli ainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.

Serberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui liikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun käänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita askeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta Serberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti. Se näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta väristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta tunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja ilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.

Mutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle. Sillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti haukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen houkutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön hiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen satuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.

En odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä kylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme asuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis, ettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset vieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon tulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen tulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan hehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta tulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi — — — Silloin vallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun. Tiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän tavoin — ja minä olisin taas yksin — — — yksin pitkässä, surullisessa, loppumattomassa yössä..

Mieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen seurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii murhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus sallisikkaan liian ihannella "onnetonta", joka on lukkoja murtanut, hevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään murskannut — sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä inhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä ihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja tuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä kohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa antaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan, ja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on sälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen omistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.

Raskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva ovi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa. Vieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies. Ensi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän oli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta hevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat poimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin, joka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä esiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän peittämät.

Muukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään kömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen lakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan miehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä kasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla artelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä, syövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa tunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät silmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva, ilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista luonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut) oli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen vavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat välimmiten sisällistä levottomuutta.

Pakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi tuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä kasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle levittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan mielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta tuntematonta vierastani kohtaan.

Sen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.

"Hyvää iltaa, herra", sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan nurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.

"Hyvää iltaa", vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin vierastani katsellen.

"Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin. Haluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen — sitten ratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia, jotka joka aika ottavat minut vastaan."

Äänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti tahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun, kuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni. "Niinkuin sinä minua kohtelet — niin minäkin sinua" — tuntui luja. kylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös miellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten tavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin myöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan ulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.

"Kuka olette?" kysyin. "Mikä nimenne on?"

"Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen nimeni on Wassili — — — oletteko minusta ehkä kuullut? Bajagantailaisesta paimentolaiskylästä?"

"Uralistako syntyisin? Kulkuri?"

Tuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.

"Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?"

"Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?"

"Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin."

"Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan yksin. Otetaan samovaari käsille."

Kulkuri suostui mielellään.

"Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun käydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on kumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin."

Hän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti hihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan eväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät sulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja istuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja plyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.

"Tahdon sanoa teille totuuden, herra", sanoi hän hymyillen minuun katsoen: "kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö minut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei kaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu — omantuntoni kautta! — — Sanoitte kuulleenne minusta?"

"Kuulin kyllä."

"No hyvä! Minä elän — kerskaamatta voin sen sanoa — rehellisesti ja siivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen — — hoidan peltoani, kyökkikasvitarhaani — — —"

Kulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä sanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: "se on toden totta!"

"Niin", jatkoi hän samalla äänellä, "minä teen työtä, niinkuin Jumalan sana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin. Esimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne — — — te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin — — — Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?"

"Varmaan", vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen puhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa eduista.

Toverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle asettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan metsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä inhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja ryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka ahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.

Ylipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on tavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita. Semmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan äkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä apua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian kuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin kullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista kansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa työn tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.

Kyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin hänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato tuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti pientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu. Jakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä Wassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun papit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen ja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa pöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin intelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti oli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.

Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa oli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei vihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai hyvällä varsalla semmoisenkin esteen.

Kuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä selvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua enään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne vastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs ilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja puheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta välimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli vavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä, siinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan sai hillityksi.

Tästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut maankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen elämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja nauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän — vaikka hän tätä tunnustamista pidätti — ettei tämän kolkon maan väritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä tyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta jokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen kaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen kasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin kulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle tunkeumaan.

Samovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä miettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.

"Kiitos, herra", sanoi hän nousten. "Kiitos myöskin ystävällisestä sanasta!" jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. "Usko minua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele. Tiesin sen tulen venäläisen majassa palavan — — — ja ratsastin lumikentän poikki — — — läpi pimeän — — pakkasen — — — missä vaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa; luonnollisesti — — — sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni ei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin lämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin — — — mutta en sittenkään! Kun tulesi näin — tuonne minun pitää, sanoin itselleni — jos hän minut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties joskus kyläämme tulet — ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan löydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi mukaisella kunnioituksella!"

II.

Teetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut ruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi antaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin voimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa kullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin, Lenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita ruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa ei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan lumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi lasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa ruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta jakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta ratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta pidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin ruuatta.

Noin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat istuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana. Wassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon tuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä jakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.

"Pitkän matkan päässä!" virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen.

"Mikä niin?" kysyin.

"Kotimaamme — Venäjä — —. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää kohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta. Meidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä heti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen sydämeen heti jäätä ja — se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö hevosen lihaa, raakaa lihaa — jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa — sekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa. Niinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki kädet ja huudetaan: 'Anna!'"

"Se on heidän tapansa", sanoin. "Antavathan he itsekkin. Ovathan he teitäkin auttaneet taloutta perustamaan — —."

"Ovat kyllä."

"Oletteko elämäänne tyytyväinen?" kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.

Hän hymyili salaperäisesti.

"Elämä — —" alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen. Lieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.

"Oi, herra! Jospa kertoisin teille — — —. Elämässäni en ole mitään hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta — loppui hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään. Taistelen turhanpäiten."

Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään, jolloin vielä "vanhempiaan totteli"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi hukatun elämme takia itkuun puheta.

Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti päätään.

"Mitäpä siitä — — —. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka Sachalinin saarelta karkasimme?"

Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri kertoi.

III.

Eräänä kesäisenä yönä vuonna 187- kulki "Nishnii-Novgorod" höyrylaiva Japanin Meren vesillä, ja jätti jälkeensä kirkkaaseen ilmaan pitkän hännän mustaa savua. Vasemmalta häämöttivät sinertävän, hopeanhohtavan usvan läpi mannermaan rannikkovuoret; oikealla laajenivat Lapeyrousen salmen aallot äärettömiin. Laiva ohjasi Sachalinia kohti: mutta jylhän saaren kallioista rantaa ei vielä näkynyt.

Laivalla oli kaikki hiljaa ja rauhaista. Kuu valaisi merimiestä ja vahdissa olevaa upseeria keulakannella. Valtameren tummalla pinnalla väikkyi valonheijastus ikkuna-aukoista.

"Nischnii-Novgorod" kuletti vankeja, jotka oli määrätty Sachalinille vietäviksi. Merellä ovat asetukset yleensä hyvin ankarat: moista lastia kulettavalla laivalla ovat ne yhä ankarammat. Päivillä kävelivät vangit vuorotellen vahtiketjun ympäröimänä keulakannella. Muun ajan viettivät he keulakannen alaisessa ruumassa.

Se on iso, matalakattoinen huone. Päivin tulee siihen valoa pienistä aukoista, jotka tummasta taustasta pistävät esiin kuin kaksi kiiltävää nappiriviä, jotka pienenemistään pienenivät ja vihdoin vallan hälvenivät pyöristetystä laivankylestä. Laivaruuman keskessä on käytävä, jonka valurautaiset pylväät ja rautaristikko erottaa siitä ruuman osasta, jossa vankien makuulavat ovat. Tässä käytävässä seisovat, pyssyihinsä nojaten, vankien vartijat. Illoin palaa siellä pitkissä riveissä himmeitä lyhtyjä. Tuon ristikon takana kuluu suurin osa näiden harmaapukuisten matkustajain ajasta laivalla. Joko troopillinen, kirkas aurinko valaisee merta, joko tuuli taakelissa vinkuu, joko kauhea myrsky nousee, jotta laiva hyökyaalloissa ohkii, — nuo ruumaan suletut ihmiset eivät kuuntele myrskyn ulvontaa; heille on yhdentekevää mitä ylhäällä tapahtuu, ja mihin uiva vankilansa heidät vie.

Laivassa on paljon useampia vankeja kuin vartioita. Mutta tuon harmaan joukon jokainen askel, jokainen liike on ennakolta ankarasti määrätty, jotta laivaväki on turvattu kaikilta kapinan mahdollisuuksilta.

Täällä on mahdottomuudetkin huomioon otettu; jos joukosta joku paatunut, raivostunut eläin pääsisi valloilleen ja epätoivossaan syöksyisi silminnähtävään vaaraan, jos ristikon läpi ammutut laukauksetkaan eivät auttaisi, vaan hurjistunut eläin uhkaisi rautaisen häkkinsä särkeä — silloinkin olisi päällikön vallassa tehokas keino.

Hänen tarvitsee vain huutaa muutamia sanoja alas koneruomaan:

"Asettakaa vipu niin ja niin — — irti! — —."

"Reilassa!" — ja heti tämän vastauksen jälkeen virtaisi vankien ruumaan kuuma höyryvirta, vallan kuin syöpäläisten täyttämään halkeamaan. Tämä omituinen, tehokas keino estää laivaruuman harmaitten asukkaitten kaikki yhteiset kapinayritykset.

Kumminkin eleli harmaa joukko elämistään ristikon takana huolimatta ankaran rasittavasta järjestyksestä. Samana yönä, kun laiva halkasi Tyynen meren pintaa, ja kun sen välkkyvät valot synkän syvyyden pinnalle heijastuivat; kun vahdit pyssyihinsä nojaten käytävässä torkkuivat, ja lyhdyt koneen jyskytyksestä hiljaa heiluen himmeästi valaisivat nukkuvien vankien harmaita liikkumattomia haamuja — toimitettiin rautaristikon takana äänetön verinäytelmä. Kahlehdittu vankijoukko rankaisi näet silloin kuolemalla toveruudesta luopuneet.

Seuraavana aamuna nimiä huudettaissa jäi kolme vankia makuulavoilleen. He eivät hievahtaneet eivätkä välittäneet päälliköiden uhkauksista. Kun mentiin ristikon taakse ja kohotettiin vankien peittoina olevia yönuttuja, vakaantuivat päälliköt siitä, etteivät nuo kolme vankia koskaan enää nimeänsä huudettaissa vastaisi.

Jokainen vanki-arteli ratkaisee ja sovittaa kaikki tärkeämmät asiansa lyhimmittäin. Muulle vankijoukolle ovat moisia päätöksiä seuraavat tapaukset väliin vallan hämmästyttäviä.

Salaperäisen yöllisen tapauksen valtaamina menivät laivaruuman asukkaat äänettömiksi. Alhaisen katon alla vallitsi tuskallinen hiljaisuus, ei kuulunut mitään muuta kuin aaltojen loisketta ja koneen jyskytystä.

Mutta kohta rupesivat vangit puhelemaan "tapauksen" seurauksista. Päälliköt eivät nähtävästi aikoneet syyttää äkillistä, kovaa taudinkohtausta noiden kolmen kuolemasta eikä siis siten asiaa salata. Väkivaltaisen kuoleman merkit olivat liiaksi selvät. Toimitettiin tutkinto. Vangit vastasivat yhtäpitävästi. Muulloin päälliköiden ehkä ei olisi ollut vaikea pelotuksilla tai lupauksilla taivuttaa joitakuita vangeista toisia syyttämään, mutta nyt hervaisi sekä "toveruuden" tunne että kauhistus kaikki kielet. Kuinka pelottavia viranomaiset ja heidän uhkauksensa olivatkin — niin oli arteli sitäkin pelottavampi; olihan se tuossa makuulavoilla, vahtien silmäin edessä viime yönä kauheaa valtaansa osottanut! Epäilemättä olivat useat heistä yöllä valvoneet ja kuunnelleet "katon" alaisen taistelun tukahdettuja ääniä, olivat kuulleet huokaukset ja korinan, jotka eivät olleet nukkuvan huokauksia, mutta kukaan ei sanallakaan tuomion täyttäjiä ilmaissut.

["Katon tekemiseksi" sanovat vangit sitä, kun joku laivassa murhataan; silloin heitetään tavallisesti yönuttu uhrin yli huutojaan tukehduttamaan. Tätä he sanovat "katoksi".]

Päälliköillä ei ollut muuta neuvoa, kuin pitäytyä virallisesti vastuunalaisiin, vankivanhukseen ja tämän apulaiseen. Molemmat pantiinkin pian rautoihin.

Apulainen oli Wassili, jolla silloin oli toinen nimi. Kului pari päivää, joiden kuluessa arteli tarkoin asiaa tutki. Ensiksikin tutkinnossa ei tullut mitään ilmi. Näytti mahdottomalta keksiä syylliset ja artelin rautoihin pantua edustajaa uhkasi ainoastaan helppo kurinpidollinen rangaistus. Kaikkiin kysymyksiin annettiin vain tuo selvän selvä vastaus: "Me nukuimme!"

Mutta asiaa tarkemmin tutkiessa ilmestyi kumminkin epäilyksiä varsinkin Wassilin suhteen. Tämmöisissä tilaisuuksissa menettelee arteli tosin aina siten, että vastuunalaisten henkilöiden viattomuus on päivän selvä, ja tässä suhteessa voi Wassili helposti todistaa ettei hänellä ollut suoranaista osaa yölliseen tapahtumaan. Mutta kumminkin pudistivat kokeneet vangit päätään hänen asemaansa tutkistellessa.

"Kuules poika!" sanoi hänelle kerran muuan kulkuri, "kun päästään Sachalinille, niin pötki tiehesi. Asiasi on huonosti, veli — se ei ole tupakkahyppysenkään veroinen."

"Kuinka niin?"

"Ajatteles! — — Oletko ensi kertaa tutkittavana?"

"Toisen kerran."

"Siis. Muistatko vielä ketä kuollut Fedka syytti? Sinua hän syytti. Hänen tähtensä sait kahdeksan päivää olla käsi- ja jalkaraudoissa. Eikö niin?"

"Niin se oli."

"No, mutta mitä silloin sanoit hänelle? Sotamiehet kuulivat sen. Muistatko? Sinähän uhkasit!"

Sekä Wassili että ne toiset ymmärsivät että semmoisesta asiasta voi päänsä menettää.

"No, yhdistä nyt kaikki ja valmistaudu ammuttavaksi."

Kaikki vangit nurisivat.

"Älä turhia haasta, Buran", sanoivat he harmistuneina.

"Hän hourii silmät selällään!"

"Hän on vanha — — on tullut lapseksi uudestaan! Leikilläsikö sanot: sinut ammutaan?"

"En ole ensinkään lapsellinen", vastasi vanhus ja sylkäsi vihastuneena. — "Ette lainkaan asiaa ymmärrä. Te päättelette venäläisen eikä täkäläisen tavan mukaan. Minä tunnen täkäläisen järjestyksen. Minä sanon sinulle totuuden Wassili. Asiasi lähetetään Amur-alueen kenraalikuvernöörille, ja sinut ammutaan. Ja jos sinut suuresta armosta tuomitaan 'tammalle' ['tammaksi' sanotaan erästä eriskummallisen muotoista penkkiä, johon ne sidotaan, jotka tuomitaan raipparangaistukseen], niin se on sitäkin pahempi, sillä 'tammalta' et koskaan nouse. Sillä, ymmärrätkös, veli, tämä on laiva, ja laivalla ovat lait paljoa ankarammat kuin maalla. Muutoin", lopetti vanhus kolkosti ja hengästyneenä pitkän puheensa, "on se minulle yhdentekevä — vaikka kaikkikin hukkuisitte."

Vanhan, onnettoman elämän murtaman kulkurin sammunut katse oli jo aikoja tottunut katsomaan elämää tylsällä, jurolla välinpitämättömyydellä. Hän teki liikkeen kädellään ja astui syrjään.

Vankien joukossa on usein juristejakin, ja kun he tarkan harkinnan perästä lausuvat arvelunsa jostakin tapauksesta, on sitten todenteolla langetettu tuomio useimmiten samanlainen. Puheena olevassa asiassa olivat kaikki juristit yhtä mieltä Buranin kanssa, ja päätettiin siis, että Wassilin piti paeta. Kun hänen arvattavasti artelin asian tähden täytyi kärsiä, niin arteli piti itsensä velvoitettuna häntä auttamaan. "Talouden" korppu- ja muut herkkuvarastot asetettiin hänen käytettäväkseen. Wassili koetti hankkia seuralaisia, jotka kanssaan pakenisivat.

Vanha Buran oli jo kerran ennen Sachalinilta paennut, sentähden käännyttiin ensin hänen puoleensa. Alussa vanhus ei ensinkään tahtonut suostua.

"Syntyessäni on kyllä jo päätetty että minun on metsään kuoleminen ja se onkin kulkurille parasta. Mutta — minä olen liian vanha, en jaksa lähteä." Hän tirkisteli sameilla silmillään. "No, perustakaa sitten arteli. Kaksin eli kolmin emme voi lähteä. Tie on vaivaloinen. Mutta jos kymmenen lyöttäytyy yhteen, niin on hyvä. Menen mukana niin kauas kuin vanhat jalkani kantavat. Kuolisin mieluummin jossakin muualla kuin tällä saarella."

Buran räpäytteli silmiään ja vanhoista silmistään alkoi vuotaa vesikarpaloita kasvoille.

"Vanhus on käynyt heikoksi", ajatteli Wassili ja läksi hankkimaan tovereita ja artelia muodostamaan.

IV.

Kaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit tunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan rantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.

Yö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö asettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.

Rannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot vyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi syvä, synkkä suru.

"Tämän sataman nimi on Dui", virkkoi hiljaa Buran, "ensi ajat saamme olla täkäläisissä kasarmeissa."

Kun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu, vietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt ensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat asuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.

Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.

"Vankejako?"

"Vankeja."

"Tänne, seitsemänteen kasarmiin."

Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan, epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät kylkiin kolhineet.

"Veljet!" kuului kysyvä ääni, "luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?"

"Hiljaa!" mutisi synkkänä Buran. "Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee nälkään… Ja saaren ympärillä — meri. Etkö kuule?"

Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.

"Kuuletko kuinka se ärjyy?" kääntyi Buran Wassiliin. "Siis: ympärillä vesi, keskellä kurjuus. — — — Sinun täytyy kaikessa tapauksessa meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut — kuinka pitkälti sinun onkaan kulkeminen! — — — Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! — — Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän saaren läpi, en jaksa — — olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen kerran Venäjällä — — ja nyt olen taas täällä. — — — Minut lienee määrätty tänne kuolemaan!"

"Toivottavasti ei!" rohkaisi vanhusta Wassili. "Sinä olet nuori, mutta minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena ärjyy."

Seitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet tulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon takana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet saarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo kauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten kotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että pakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma kuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä pakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä. Mutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.

"Neuvoppas meitä nyt, Buran", sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän saarelle tulostaan, "sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja ryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?"

"Mitäpä minä neuvoa osaisin?" vastasi Buran raukeasti. "Se on vaikea yritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua lähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin työhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei kasarmista ulos lasketa — saa siinä sitten neuvoa!"

"Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia."

Mutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään puhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri, joka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään heikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta ikävöivää toveria — kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania houkuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle onnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista ja pahoista enteistä.

"En jaksa saaren ympäri kulkea." Näillä sanoilla ilmaisi hän aina toivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina hetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä tapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä; silloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten tulisi mennä.

Duin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin kolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä veneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren toiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut. "Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat", sanoi Buran. "Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit tuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan pitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi, ja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella tänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin siellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin laivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa pitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa kulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme veneillä poikki Amur-alueelle."

"Mutta minä sanon sinulle, poikani", alkoi Buran taas entistä valitusvirttään, "sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea vahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi on Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato? Kun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut ovat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän käänteen — siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä! Jumala meitä auttakoon!"

"No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne ovat."

"Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!" — ja vanhuksen sammunut katse välähti. "No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä huudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te kaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin silloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu kaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä matkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa. Kolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa — se ei tee mitään! Lääkäri vapauttaa rangaistuksesta — 'sairashuone on huono', sanoo hän ja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon makaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään päivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi tulisitkin — ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan 'tammalle' ruveta."

"Miksi tammalle?" Wassili kysyi. "Jos Jumala tahtoo, niin emme enää palaja, kun kerran lähdemme!"

"Ja ellet palaja", jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, "ellet palaja, niin kaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet eivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan päähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut kuoliaaksi — ja asia loppuu siihen."

"Älä vaaku, vanha varis. — — — Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille mitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet."

Vanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni tovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo aikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu. Pakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat vaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin työmiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi Buran rakenteelta pensaikkoon.

Osasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä Makaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli voimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi Tscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus tovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä oli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan Siperiassa tottuneet kulkemaan.

Päivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului, eikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa sinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli vankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten lymypaikkaan.

"No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?"

"Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin matkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille välttämätön."

Bobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli kammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.

"Mitä arvelet, Buran?" kysyi Bobroff.

"Mitä se sinuun koskee?"

"Mitä? Miksi et mennyt?"

"Hautaan menen, siinä se!"

Bobroff kiivastui.

"Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet. Täytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!"

Kyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.

"Ikäni on kaikki — — —. En pääse saarelta — — olen ikäloppu — —"

"Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos tielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä piiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa yksi ainoa sana artelille — minkähän he sinulle tehnevät?"

"Tiedän sen", virkkoi synkkänä Buran, "ne tekevät 'katon' — — ja minä olen sen ansainnut — — —. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole kunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla ei ole minkäänlaisia varustuksia."

"Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?"

"Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua."

"Mutta mitähän miehillä jo on."

"Kuuntele mitä sanon", vastasi vihaisena Buran. "Minä tiedän, että jokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein täytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä kaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa."

Bobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli yönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii vaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee vankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin osittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta maanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.

Oli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle saareen.

Seuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset lymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen, jättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.

V.

"Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?" kysyin kuunnellen kertojan yhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.

"Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän huminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia olimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen. Vanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas jaksaisi."

Huomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän olikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut, niin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin ympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.

"Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi", sanoi Wolodka minulle, "näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään."

"Kuinka niin?"

"Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään välitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän menee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!"

Minäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:

"Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa levähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?"

Hän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.

"Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa kuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne maata!"

Emme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme itsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä pyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.

Kulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:

"Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili."

"Mitä nyt taas?"

"Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet vähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan saapuisi!"

"Buran, Buran! Setä!" huusimme taas.

"Mitä tahdotte?"

"Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?"

"Sinne on vielä matkaa", murahti hän ja kulki eteenpäin.

Nyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla kulkevaa venettä.

Silmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin. Missä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.

"Seis! — — viidakkoon!"

Pakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin puolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä saakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli aamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta kulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme alas ja veri hyytyi suonissamme — — — allamme oli vahtipaikka kuin kämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja koirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.

"Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?"

"On se — se on Warka."

"No", sanoimme, "älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin meidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi joudumme pian onnettomuuteen."

Vanhus puhkesi itkuun.

"Veljet", virkkoi hän, "minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle, Jumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa. Älkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala varjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään, tahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua — se olisi hullusti!"

Menimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä pitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla järjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt. Kulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin puolikuollut — niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun tapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme vuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin turvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät kivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain ja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla, kita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.

Kulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut pelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin vähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella varovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä virstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki vahtipaikat kunnes viimeinen tuli — — —.

VI.

Kertoja pudisti päätään ja herkesi äänettömäksi. Hetken kuluttua hän nousi.

"No, entäs sitten'?" kysyin.

"Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti."

Menimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli haihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: "Sydänyö on kulunut."

Usvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita savujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin savutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat. Jakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä, avonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä jurtassa herättää, panee tuleen puuta.

Hetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.

"Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt. Jakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet — jokainen itsekseen — —. Jospa edes tänne tyytyisin."

"Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous. Sanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?"

Hän ei heti vastannut.

"En voi tyytyä — — en voi! Tämä maa inhottaa minua."

Hän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti sitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.

"Hyvä, hyvä!" virkkoi Wassili ystävällisesti, "pääset heti vapaaksi. Mutta muista vain, harmoni, huomenna palata! — — Se saa huomenna juosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen ratsuksi opettanut — nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen tavalla!"

Hän otti pois päitset ja hevonen juosta tömisteli iloisena heinää etsimään. Menimme takaisin jurttaan.

Wassilin kasvoissa oli yhä sama synkkä ilme. Tuntui kuin olisi hän kertomuksensa unohtanut tai ei tahtoisi jatkaa. Muistutin häntä, että odotin jatkoa.

"Mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi?" sanoi hän harmistuneena, "en todellakaan tiedä — — — se loppui huonosti! Tahi — kun kerran olen alkanut, niin tahdot lopettaakkin — — —."

Kaksitoista päivää olimme jo kävelleet, ja yhä vain olimme saarella: kahdeksantena päivänä olisi meidän jo oikeastaan pitänyt soutaa yli Amur-alueelle. Ja viivytyksen vaikutti vain se, että aina olimme pelon alaiset, emmekä uskaltaneet oppaaseemme luottaa. Sen sijaan että olisimme kulkeneet tasaista tietä rannikkoa pitkin missä uskalsimme, kapusimme vuorille, metsien ja rotkoen läpi — — sillä tavoin ei pitkälle päästä. Eväämmekin loppuivat. Olimme varustautuneet vain kahdeksitoista päiväksi. Aluksi vähensimme annoksia — sitten oli jokaisen itseään elättäminen: olihan metsässä marjoja kyllin.

Silloin saavuimme pienelle. Liman-nimiselle lahdelle. Vesi siinä oli suolaista. Mutta ulompana, missä oli enemmältä Amurin laskemaa vettä, niin se oli suolatonta. Tässä oli se paikka, josta vene oli hankittava ja josta meidän piti koettaa päästä Amuriin.

Tuumittiin mistä saada vene. Sanoimme Buranille: "Neuvo sinä!" — Mutta Buran oli mennyt vallan voimattomaksi, katseensa oli sammunut, ruumis kokoon luuhistunut ja hän oli aivan neuvoton.

"Giliaakeilta pitää meidän vene saada", hän sanoi, mutta missä giliaakit olivat ja kuinka veneen saisimme, siitä hän ei mitään virkkanut.

Wolodka ja minä sanoimme niille toisille: "Odottakaa te täällä, me menemme rannalle, kenties tapaamme giliaakkeja ja saamme heiltä tingityksi veneen tai kaksi. Mutta olkaa te täällä varuillanne, vahtipaikka lienee tässä läheisyydessä."

He jäivät sinne ja me läksimme merenrannikolle. Saavuimme vihdoin jyrkälle äyräälle. Alhaalla virran rannalla seisoi muuan giliaakki köysistöä korjaamassa. Jumala on varmaan meille tuon Orkunin lähettänyt!

"Onko Orkun nimi?" kysyin.

"Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän kielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti lähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet, alkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me emme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen kanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja koetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti, pudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa — ensin kaksi, sitten viisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän tarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi."

"Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen pitää olla", sanoi hän.

Osotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.

Giliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle. Mutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme luo.

"Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?"

Mitäs tehdä?

"Hiljaa!" vastasimme. "Me asioimme hänen kanssaan." Pelkäämättä käveli giliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.

Annoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen, heitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme häntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.

"Mitenkähän nyt käynee?" sanoivat toverit pelästyneinä.

Hän meni kylään ihmisiä kokoomaan.

"No entä sitten?" vastasimme. "Eihän niitä ole kuin neljä jurttaa; ei niistä paljonkaan ihmisiä kokoonnu. Mutta meitä on kaksitoista, ja hyvät veitsemme ovat pitkiä. Ja kuinka giliaakki uskaltaisi voimiaan venäläisen kanssa mitellä? Venäläinen on syönyt leipää, mutta giliaakki kaloja. Mitäpä voimaa niistä lähtisi?"

Totta puhuakseni niin minäkin hiukan pelkäsin tästä tuhoa tulevan.

Siinä seisoimme nyt saaren toisessa päässä, mutta auttaisikko Jumala meitä yli pääsemään? Amur-alueen sinertävät vuoret näyttivät tuossa niin lähellä olevan, jotta teki mieli linnun tavoin levittää siivet ja lentää sinne. Mutta — onhan kyynäspääkin meitä niin lähellä, mutta emme voi sitä puraista!

Odotimme hetken ja näimme sitten joukon giliaakkeja tulevan vastaamme: heillä oli peitset käsissä ja eillimäisenä astui Orkun.

"Katsokaahan", sanoivat toverit, "giliaakit tulevat otteluun."

"Mitä ikinä he aikonevatkin, pitäkää puukot varalla! Kuulkaa! Kukaan ei saa elävänä antautua heidän käsiinsä. Jos joku tapetaan, niin se on hänen kohtalonsa; mitäs sille taitaa? Mutta eloon jääneen puolesta me seisomme! Joko kaikki kuolemme tahi kaikki jäämme eloon. Veljet, pitäkäämme lujasti yhtä!"

Mutta epäilyksemme giliaakkein suhteen oli turha. Orkun huomasi epäilyksemme, keräsi kaikki peitset, asetti ne yhden pideltäviksi, ja lähestyi sitten toisten kanssa aseetonna meitä. Giliaakeilla oli siis kunniantuntoa ja me seurasimme heitä sille paikalle, jossa he veneitään säilyttivät. He valitsivat meille kaksi venettä, suuremman ja pienemmän. Orkun osotti meille että kahdeksan henkeä sopisi suurempaan ja neljä pienempään.

Nyt oli meillä siis veneetkin, mutta emme kumminkaan heti päässeet vesille. Tuuli kävi näet Amurista päin ja meri aaltoili kovasti. Pienillä veneillämme emme uskaltaneet matkalle lähteä.

Tuuli pakotti meitä vielä kaksi päivää rannalla vartomaan. Eväät olivat tyystin loppuneet. Elätimme itseämme; ainoastaan marjoilla ja Orkunin antamilla kaloilla. Tuo giliaakki oli rehellinen, kunnon ihminen; Jumala häntä palkitkoon! En ole koskaan häntä unohtanut..

Päivä kului, ja yhä me vain rannalla näännyimme. Mahdotonta on kertoa kuinka harmillista se oli. Yö kului. Seuraavana päivänä — taas vastainen! Ikävä kalvoi mieltämme — — meidän oli melkein mahdoton sitä enää kestää. Ja myrskyllä, kun tuuli oli usvan mereen ajanut, näytti Amur-alue olevan yhä lähempänä. Buran oli istuutunut äyräälle, katseensa oli vastakkaiseen rantaan kiintynyt, mutta hän ei liikahtanut. Eikä hän puhunut eikä marjoja etsinyt. Kun joku vanhusta säälien toi marjoja hänen lakkiinsa, söi hän ne, mutta itse hän ei paikaltaan liikahtanut. Vanhuksen kulkurisydän oli heltynyt! — — Kenties hän kuolemataankin odotti.

Vihdoin loppui kärsivällisyytemme ja sanoimme, että tulkoon mitä tulee, yöllä lähdemme matkaan. Päivällä se oli mahdotonta, silloin vahtisotamiehet voivat nähdä meidät, mutta yöllä oli kulku ihmisiin nähden vaaraton. Ehkäpä Jumala meitä armahtaisi ja suojelisi hukkumasta. Tuuli ulvoi, ja valkoiset vaahtopäät kuohuivat. Vesilinnut lentelivät huutaen ja kivinen ranta huokaili aaltojen hyökyissä.

"Ruvetaan maata, toverit. Sydänyön aikana nousee kuu — silloin, jos Jumala suo — lähdemme matkalle. Sitten ei nukkumisesta enää paljon puhetta ole. Meidän tulee nyt koota voimia matkaa varten." He tottelivat.

Valitsimme leposijaksi muutaman paikan korkealla rantaäyräällä. Olimme puiden peitossa, niin ettei mereltä päin voinut meitä nähdä. Buran yksin jäi istumaan. Hän katseli lakkaamatta länttä kohti. Rupesimme nukkumaan ennen auringonlaskua: yöhön oli vielä aikaa kotvasen. Ristin itseni, kuuntelin maan huokailemista, tuulen huminaa metsässä ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan lienen nukkunut. Äkkiä kuulin Buranin huutavan minua. Heräsin ja näin, ettei aurinko vielä ollut laskenut ja että meri oli käynyt tyynemmäksi. Buran seisoi vieressäni rajusti mulkoilevin silmin.

"Nouskaa!" virkahti hän. "Ne ovat tulleet, tulleet!" hän osotti viidakkoa.

Hyppäsin jaloilleni. Viidakossa seisoi sotamiehiä. Etumainen oli pyssyä laukasemaisillaan, tuonnempana oli toinen ja sitten vielä juoksi kolme sotilasta kohotetuin pyssyin vuorta alas.

Silmänräpäyksessä olin hereilläni. Huusin korkealla äänellä tovereitani; yhtenä miehenä he nousivat. Ensimäinen sotamies ehti tuskin lauasta, kun jo syöksyimme heidän päälleen. — — —

Kertojan äänen tukahdutti mielenliikutus, ja pää vaipui rinnalle. Jurtta oli pimennyt, kulkuri kun unohti panna puita tuleen.

"En voi jatkaa", hän katkerasti sanoi.

"Lopettakaa toki! Kuinka sitten kävi?"

"Kuinkako sitten kävi? — — Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain viisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät yllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa tähtäämään ja järjestäymään — — — veitsemme olivat pitkät. — — — He laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme me vastassa."

"Uskokaa minua", sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa minuun, "he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain paineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet."

Muuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta kompastui ja kaatui — päälleni. Meidän molempain päälle kaatui Makaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. — — — Makaroff ja minä nousimme ylös — mutta sotamies jäi makaamaan.

Noustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle. Etumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta ylt'ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista. Monta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin — hän menetti itse henkensä.

Joukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin kissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät. Saltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja molemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja riensi hänen luokseen — — — ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan oli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti jaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme kauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä ja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki seisoimme hiljaa — olimme enemmän kuolleet kuin elävät — ja kuulimme jotakin veteen putoavan — — — Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.

Harjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän pyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme häntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta eloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja hakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.

Kaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta vai todellisuutta? — Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla ohkivan.

Ensimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei vielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen auringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.

Menimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun alla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:

"Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa — — ettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä, muutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen lähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!"

"Mikä sinun on, Euran setä", vastasin. "Pitääkö meidän kaivaa hauta elävälle ihmiselle? Viemme sinut Amur-alueelle, siitä eteenpäin kannamme sinut käsillämme — — Jumala kanssasi!"

"Ei, veljeni!" vanhus vastasi, "kohtaloaan ei kierrä — — — Minut on nähtävästi määrätty tälle saarelle kuolemaan. Olkoon niin. Sydämeni aavisti sitä. — — Kaiken ikäni veti se minua Siperiasta Venäjälle, ja nyt — — jospa Siperiassakaan olisin kuolla saanut — — eikä tällä kirotulla saarella!"

Ihmettelin Burania. Hän oli kuin vallan toinen ihminen. Hän puhui järjellisesti, muistinsa oli selvä, silmät kirkkaat — — ääni vain oli heikko. Hän kokosi meidät kaikki ympärilleen ja neuvoi meitä.

"Kuulkaa, lapset, mitä nyt aion sanoa teille ja pankaa se mieleenne. Ilman minua saatte nyt läpi Siperian vaeltaa. Minun täytyy tänne jäädä. Saltanoffin tapettuanne olette suurimman vaaran alaiset. Siitä leviää tietoja ei ainoastaan Irkutskiin vaan Venäjällekkin. Nikolajewskissa teitä varmaan väijytään. Kuulkaa, lapset, olkaa varovaiset, kärsikää ennemmin nälkää ja vilua, mutta kiertäkää kyliä ja kaupunkeja mikäli mahdollista. Älkää pelätkö giliaakkeja eikä kullankaivajia, eivät ne teille mitään pahaa tee. Kuunnelkaa nyt tarkoin kun neuvon teille tietä. Nikolajewskin edustalla saavutte maatalolle, jossa hyväntekijämme, kauppias Tarchanoffin kauppa-apulainen asuu. Aikaisemmin piti hän kauppaa giliaakkein kanssa ja kuletti tavaroita vuoristoon. Kerran hän matkoillaan eksyä tieltä. Hän riitaantui giliaakkein kanssa. Ja tavattuaan hänet yksinäisellä paikalla, heittivät he hänet muutamaan rotkoon. Sinne hän epäilemättä olisi kuollut. Mutta onneksi satuimme Sachalinilta paetessamme saman rotkon kautta kulkemaan — — se oli ensimäisellä karkumatkallani. Kuulimme venäläisen metsässä huutavan, juoksimme sinne ja pelastimme kauppa-apulaisen giliaakkein käsistä! Siitä saakka hän meitä kiitollisuudella muistelee. 'Kaiken ikäni pidän huolta Sachalinin miehistä', hän sanoi, ja todella hän siitä saakka onkin meikäläisille paljon hyvää tehnyt. Jos hänet tapaatte, niin hän on teitä kaikella tavalla avustava."

Lopuksi vanhus sanoi:

"Älkää nyt enää viivytelkö. Wassili, käske heidän kaivaa hautani tähän, tässä on hyvä paikka. Puhaltakoon edes Amurista tuleva tuuli haudallani, ja huuhdelkoot rantoja sieltä kulkevat laineet. Älkää viivytelkö, lapset, ruvetkaa joutuvin kaivamaan."

Me tottelimme.

Vanhus istui seeteripuun alla — ja siihen viereen kaivoimme hänelle haudan. Kaivoimme veitsillämme ja rukoilimme. Vanhus oli äänetönnä — pää huojui sinne tänne ja hän itki. Auringon laskeutuessa kuoli vanhus, ja pimeän tultua olimme haudan peittäneet.

Salmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme — — päät paljastuivat — — takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja rantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.

VII.

Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: "Saltanoff — — pää — — vesi!" — — Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin — hetkessä he sen tietävät. Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja, tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se oli kauheaa!

Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin. Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.

"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?"

"Kulkureita", vastasimme. "Tuomme terveisiä Buranilta."

Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin, apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja evästä niin paljon kuin tahtoivat. "Kuinka monta heitä tulleekin — tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä tarvitaan ja varustaa matkalaiset", näin hän oli käskenyt.

Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi meidät nähdessään.

"Veljet!" hän sanoi, "ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?"

"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa? Tuomme terveisiä Buranilta."

"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?"

"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää."

"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman — —. Hän oli rehellinen, hyväsydäminen kulkuri — — mutta onneton. Stachei Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli? Tiedättekö?"

"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on itsekkin nimensä unohtanut — eihän sitä kulkuri tarvitse."

"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne tiedä. — — Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä, sisaria, ehkäpä lapsiakin?"

"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."

"Katkeraa on elämänne — katkeraa!"

"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja, ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja villieläimet raatelevat — — luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko sen katkerampaa enää olla?"

Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi maalailleet — kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa — niin tiesimme valituksemme todeksi.

Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista — näin me ajattelimme.

"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan nimessä. Työmiehiämme en herätä — minulla on kolme luotettavaa miestä, jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan eläin — kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö kaupunkiin."

Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä yönä olimme hyvin surullisella mielellä.

Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka — sade hänet kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet jokainen siellä kulkuriksi — ja viranomaiset ovat ankarat — hän ei saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan joutuu! — — —

Vankilakin on hänestä usein paratiisi. — — Sinä yönä sanoi Wolodka minulle:

"Mitähän veljemme nyt tehnevät?"

"Kenestä puhut?"

"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he huoletonna nukkuvat! — — — Ja me täällä — oi — meidän ei olisi pitänytkään paeta! — —"

"Valittaminen on naisten työtä!" huudahdin. "Mitäs läksit, kun rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee toisetkin levottomaksi."

Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet, torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan. Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani — oikasin ruumistani — ja havahduin…

Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. — Olen vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari — — ja äitini laulaa muuatta laulua…

Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua. Meri — kenties olette sen kuullut — meri ei koskaan vaikene… Se milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me kun emu ole siihen tottuneet.

Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, — josta läpi ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.