Produced by Tapio Riikonen
LINNAMÄEN TARU; KAKSI YÖTÄ
Kaksi historiallista kertomusta
Kirj.
V. LINDMAN.
Suom. U. B.
K. E. Holm, Helsinki, 1901.
Hufvudstadsbladetin Uusi Kirjapaino.
LINNAMÄEN TARU.
Historiallinen kertomus.
Jokaisen todellisen isänmaan ystävän täytyy rakastaa synnyinmaansa menneitten aikojen suuria muistoja, ja mielellään, vaikkapa vain muutamia nopeasti kuluvia hetkiä, vierailla niillä seuduin, joihin nämät muistot ovat liittyneet.
Muuan näistä rakkaan isänmaamme historiallisesti muistorikkaista seuduista on kieltämättä Porvoon kaupunki. Ja sinne ei meitä houkuttele ainoastaan jo ammoin vierineitten vuosisatojen sotaiset urostyöt, vaan, ja kenties vielä suuremmassa määrässä, uudemman ajan rauhalliset pyrinnöt; ne suurtyöt, mitkä ihmishenki on sinne pystyttänyt, tekevät puolestaan nekin tämän kaupungin meille kaikille rakkaaksi pyhiinvaelluspaikaksi. Täällähän jalo ja ylevämielinen keisari Aleksanteri I yhdessä maan säätyjen keralla v. 1809 piti nuo valtiopäivät, jotka ijäti tulevat olemaan valoisa kohta Suomen historian lehdillä; täällä myös suuri kansallisrunoilijamme kyhäsi nuo kuolemattomat teokset, jotka eivät ole joutuvat unhoituksiin, niinkauvan kuin yksikään sydän sykkii lämpimästi elämän onnesta, sykkii lämpimästi rakkaudesta isien kontuun ja synnyinmaahan.
Tahdon seuraavassa kuvauksessa antaa lukijan tutustua eräisiin tapauksiin, jotka ovat liittyneet kaupungin varhaisempaan historiaan. Kertomukseni käsittelee aikakautta, jolloin kristinusko ja pakanuus vielä kamppailivat keskenään ylivallasta Suomenmaassa, jolloin viekkaus, väkivalta ja raaka ruumiillinen voima merkitsivät enemmän kuin usko, oikeus ja totuus. Ja olen valinnut tämän aikakauden juuri senvuoksi, että olen ollut huomaavinani, että vielä tänäkin päivänä on ikävä kyllä olemassa niin monta esimerkkiä samanlaatuisista olosuhteista.
Kertomuksen toiminta esitetään tapahtuvaksi hietatörmällä, joka valtavine hongikkoineen matkailijan rautateitse saapuessa vanhaan piispankaupunkiin heti kohta vetää hänen huomiotaan puoleensa; se sijaitsee Porvoonjoen vasemmalla eli vastakkaisella rannalla.
Mitä Linnamäkeen tulee, miksi tätä kumpua vallineen nyttemmin nimitetään, kertoo taru sen olleen upean linnan perusasemana, jonka Sveakuningas Erik Emundson Tuulihattu oli rakentanut noin 1000 vuotta takaperin.
Yhä vieläkin ovat kaupungin asujamet ylpeitä tästä paikastaan ja niinhyvin he kuin myös matkailija, joka käy kaupungissa, vaeltavat tänne ulos honkien varjoon rauhassa haaveilemaan menneistä ajoista.
I.
Oli keskikesän aika. Aurinko oli juuri mennyt mailleen. Ainoastaan etäällä taivaan rannalla näkyi siitä vielä muutamia valonheijastuksia.
Sverker oli pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena istunut huoneensa akkunan ääressä. Hänen kasvojensa totisesta ilmeestä voi nähdä, että hän mielessään pohti jotakin suurta tuumaa; aijetta, joka vaati miehen mieltä ja joka heti oli pantava toimeen.
Äkkiä hän hypähti ylös istuimeltaan, kuten olisi saanut jonkun mielijohteen ja läheni pientä seinään tehtyä ovea sekä katosi sen kautta. Kuului miten hänen nopeat askeleensa kaikuivat kiertoportaiden kiviastuimilla.
Nyt hän seisoi kuistilla ja nojautuen sen rintamustaan hän kaikuvalla äänellä huusi alas linnanpihaan:
— Halfdan!
Muuan akkuna avautui jäykillä saranoillaan.
— Kuulin äänesi, herra!
— Hyvä. Käske laittaa "Vindsvale" purjehduskuntoon. Tahdon huomisaamuna purjehtia meren yli. Kaikkien seuralaisteni tulee auringon noustessa olla paikoillaan. Oletko käsittänyt minua?
— Kyllä, herra, oli vastaus ja akkuna sulkeutui jälleen.
Sverker seisoi tuokion, kuten olisi illan ihanuus häntä hurmannut ja antoi katseensa liidellä allaan olevan kauniin maiseman yli. Mutta yhtä nopeasti hän jälleen heräsi haaveilustaan. Hänen sielussaan vallitsi voimakkaammat vaikuttimet kuin mitä kaunis ympäristö voi saada aikaan.
— Olenpa näyttävä, hän itsekseen tokasi heristäen nyrkkiin puristettua oikeaa kättänsä pilviä kohti, että Pohjolan-mies voi tehdä mitä tahtoo, vaikkapa kaikki Saksan ritarit ja aatelismiehet sitä vastustaisivat.
Ja vahingonilon kuvautuessa hänen kasvoilleen hän jälleen palasi huoneesen, jonka hän juurikään oli jättänyt. Sulkiessaan kiertoportaille vievää ovea, hän samassa näki vastakkaisesta ovesta astuvan huoneesen noin 12-vuotiaan nuorukaisen, joka oli vaaleakutrinen ja kaunis kuin kevät, sinisilmäinen ja ruusuposkinen. Hän tuli kiireesti Sverkerin luo, joka oli istuutunut, hypähti tämän polvelle, kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja virkkoi:
— Isä, taasenko lähdet ulos tuon vihaisen meren aalloille?
— Kuka sinulle on sen sanonut, poikani?
— Sitä ei kukaan ole tehnyt, mutta väkesi tuolla alhaalla puhelivat kiukkuisia sanoja sinusta ja kosintoretkistäsi ja tuosta saksalaisesta joukkueesta, ja minä käsitin että sinulla taaskin on pitkä matka edessäsi, kuten niin usein ennenkin.
— Niin, Edvin, sinä olet liian kauvan ollut äidin hoitoa vailla ja tätä tahdon sinulle hankkia. Muistathan vielä oman äitisi, minun rakkaan Margitini. Muistathan vielä miten hellästi hän sinua piti sylissään pitkinä talvi-iltoina ja kertoi sinulle esi-isien reippaista urotöistä, Pohjolan uskollisuudesta. Etkö vielä kerran tahtoisi olla onnellinen kuten silloin, sillä näen, ettet enää sitä ole, senjälkeen kun hän on poissa?
— Isä, en ole kiittämätön kaikesta hyvästä mitä hän minulle osotti, mutta olisin paljon onnellisempi, jos enemmän olisit minun seurassani ja unhoittaisit kaikki tuolla kaukana olevat.
Hän sysäsi tylysti pojan sylistään.
— Tuon sinä olet kuullut joltakin toiselta.
Poika aikoi itku kurkussa rientää ulos. Sverker kuitenkin yllätti hänet ja tarttui häntä käsivarteen.
— Pysy alallasi ja sano minulle suoraan, kuka on sinuun pannut moisia mietteitä.
— Niin on Halfdan minulle sanonut.
Synkkä pilvi vilahti Sverkerin otsalle, mutta hän ei puhunut mitään.
Sitten hän uudelleen otti pojan polvilleen ja virkkoi:
— Olet kenties oikeassa. En ole kovin usein seurustellut kanssasi. Mutta tiedäthän että huolenpitoni sinusta on ollut ja on mitä hellin. Kerran kun tulet suureksi, olet kokeva, että miehellä on muutakin tehtävää kuin pakista lasten kanssa. Mene nyt levolle, sillä yö on pitkälle kulunut, ja ole vakuutettu siitä, että isäsi ajattelee sinusta hyvää ja alati on edistävä todellista onneasi.
Hän nosti poikasen varovasti lattialle ja saattoi hänet ovelle. Kun he erosivat toisistaan, poika katsahti rukoilevasti isäänsä ja sanoi:
— Hyvää yötä ja onnellista matkaa. Äitiäni et sinä kuitenkaan ikinä ole voiva korvata vieraalla naisella.
* * * * *
Saksalaisen kauppalaiva "Sturm'in" kannelle oli tänä iltana kokoontunut iloinen seurue. Viini valui virtoinaan, puheet ja nauru raikuivat kauvas.
Hyvin arvoisa laivuri Ulfried Vogel seisoi parhaillaan kääntyneenä vieraaseensa, Porvoon linnapäällikkö Sverkeriin Suomesta ja puheli tälle sanoja, jotka tätä nähtävästi miellyttivät. Hän lupasi, että ennenkuin kevätaurinko olisi sulattanut kinokset, hän laskisi maihin Porvoonjoen suulla tuoden muassaan aluksessaan Sverkerin lemmityn, vaikkapa tytön isän viha purkautuisikin hänen ja hänen miestensä päälle tuntuvampana kuin tähän saakka oli tapahtunut. Hän ei, jos siksi tuli, pelännyt näitten ritarien viekkautta ja juonia, niitä hän jo oli saanut tarpeeksi kokea, ja Kettelriedin vihanpurkaus haihtui nimettömiin, kun hän vain otti katsoakseen miestä suoraan silmiin. Hän kehoitti miehiään kohottamaan maljansa rakkaiden pohjoismaisten vieraidensa kunniaksi, joilta sekä hän että hänen väkensä olivat kaikkea hyvää saaneet nauttia, ja Sverker käski myös väkensä yhtyä tähän maljaan arvossapidetyn Hansan uskollisten ja urhoollisten miesten kunniaksi.
Esitettyyn maljaan yhtyivät sekä ruotsalaiset että saksalaiset äänekkäällä riemulla. Yksi kummaltakin puolelta: nimittäin Halfdan ja nuori kauppias Fuchs, eivät kuitenkaan kohottaneet lasejaan, vaan nakkasivat ne päinvastoin laivanpartaan yli mereen; isäntä ja hänen ylhäinen vieraansa saivat heiltä myös varsin vähän ystävällisiä silmäyksiä.
II.
Kova ottelu oli "Sturm'in" kestettävä Itämeren aaltojen parissa, jolloin se kuitenkin tehden nimelleen kunniaa osottautui menestyksellä voivansa vastustaa niiden raivoa. Se ei sitäpaitsi ensi kertaa kyntänyt näitä vesiä jo harmaapäiseksi käyneen päällikkönsä Ulfried Vogelin ohjaamana, jonka tuttavuuden jo olemme tehneet. Tänäpänä hän kuitenkin vakavampana kuin tavallisesti seisoi paikallaan, josta hän ei ollut hievahtanut siitä lähtien, kun alus Saksan rannikolta lähti ulos aavalle ulapalle.
Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat tehneet liiton tuhotakseen tällä erää todenteolla hänet ja hänen laivansa, nyt, kun hänellä vielä oli laivassaan kallein lasti, minkä hän koskaan oli kuljettanut Pohjolaan: päällikkö Sverkerin ryöstetty lemmitty, ja sen ohessa runsas varasto viinejä, suolaa, kudoksia y.m. Hän alkoi jo hieman epäillä, että se oli kohtalon rangaistus, joka nyt häntä odotti sen johdosta, että oli menetellyt epärehellisesti ja ryöstänyt lapsen vanhempien sylistä, vienyt Kettelriedin linnasta auringon. Mutta hän oli vannonut pitävänsä sanansa eikä hän tahtonut rikkoa lupaustaan; kernaammin tällöin mennä upoksiin miehineen päivineen.
Tyttö ei Sverkeriä lempinyt, sanottiin. No niin, mitäpä sillä oli väliä. Rakkaus kyllä tulisi vuosien vieriessä. Tyttöhän oli vielä liian vähän nähnyt häntä voidakseen häneen mieltyä. Kunhan osottaa hieman lempeyttä ja joskus antaa siellä täällä myöden, niin naisen mieli kyllä pehmenee, sen hän itse oli saanut kokea, ja sitten seuraavat hellät tunteet aivan itsestään.
Näistä mietteistään hänet pian herätti omituinen vinkuva ääni, joka sekaantui myrskyn ulvontaan. Levottomana hän kiiruhti keulan puolelle, mutta jo keskikannella tähystäjä peljästyneen näköisenä riensi häntä vastaan.
— Musta pilviseinä nousee tuolla ylös merestä. Ennen pitkää yllättää meidät lumimyrsky, ilmoitti tähystäjä ja lisäsi: Kirous on päällämme ja on avosylin meidät nielevä. Näiden talvisten matkojen olisi jo pitänyt meitä kylliksi varoittaa; mutta kuitenkin sinä, Vogel, vielä kerran tahdoit koota tulisia hiiliä harmaan pääsi päälle, syystä että olet saattanut meidät kaikki surman suuhun.
— Pidä suusi, Fuchs, ja mene paikallesi; minä täällä olen herra ja käskijä. Jos sanankaan uhmailet minun käskyjäni vastaan, heitätän sinut mereen muitta mutkitta.
— Menen kyllä toimeeni. Mutta sinun edesvastuusi ei siitä syystä ole pienempi. Ajattele häntä tuolla alhaalla kajuutassa! Tämä voi olla hänen viimeinen elonpäivänsä.
— Sanoitpa jotakin, Fuchs. Tyttö voi yksinäisyydessään tarvita lohdutusta. Mene alas ja vaali häntä hellästi pahimman myrskyn aikana ja tule sitten minulle ilmoittamaan, miten hän mukautuu uuteen kohtaloonsa. — Sinä, Kerner, huusi hän nyt kaikuvalla äänellä, saat asettua Fuchs'in paikalle, ja kaikki miehet, kannelle, valmiina noudattamaan käskyjäni, tässä syntyy kohta ottelu elämästä ja kuolemasta.
Fuchsille ei käskyä ollut tarvis toistaa. Nopeammin kuin toiset tottelivat saamiaan ohjeita, hän jo oli kajuutassa Kettelriedin tyttären, hempeän Klotilden luona.
— Vihdoinkin saan tilaisuuden kahden kesken puhua kanssasi, hän virkkoi astuessaan neitsyen kammioon eli oikeammin vankikoppiin, sillä kajuutan sisustus oli kaikkea muuta kuin sopiva ritarintyttären olosijaksi.
Tyttö käännähti nopeasti ympäri vuoteellaan, jossa oli levännyt kasvot seinään päin käännettyinä.
— Sinäkö se olet, Henrik? Etkö ilmaise itseäsi ja joudu vaaraan, kun tulet tänne minun luokseni?
— En, rakkaani. Tulen luoksesi itse Vogelin käskystä. Hän tahtoo hoitaa aarrettaan, ja nyt kun ankara lumimyrsky meitä uhkaa, käski hän minun tulla sinua vaalimaan — mitä käskyä, kuten voinet arvata, ilolla noudatin.
Hän istui pian Klotilde sylissään ja suutelo toisensa perään paloi heidän huulillaan.
— Ja sinä aijot paeta tuonne kylmään maahan kaukana Pohjolassa, asuttua noiden villien ihmisten pariin — minun tähteni?
— Niin, armaani, tahdon suojella sinua haukan kynsiltä. Ne eivät saa kovinkaan syvälle tunkeutua sinun valkoiseen, hienoon hipiääsi. Ja joka päivä tapaamme toisemme ja neuvottelemme, kunnes vihdoin koittaa päivä, jolloin saan omanani puristaa sinut sydäntäni vastaan. Tiedäthän että olen onnistunut saamaan uskollisen liittolaisen aikeissani Halfdanista, Sverkerin linnavoudista.
— Ja jos aikeesi raukeavat tyhjiin?
— Silloin tahdomme kuolla yhdessä. Tiedä etten tahdo elää sen päivän yli, jona sinä lahjoitat Sverkerille kätesi ja sydämesi.
— En ikinä ole lempivä häntä, senhän jo tiedät, Henrik!
— Mutta jos hän pakoittaa sinua, tahi houkutuksilla ja hyväilyillä — —
— Elä lausu moisia sanoja, minä en myy itseäni, kuten sinä ja seuralaisesi kauppaavat tavaroitaan muutamista vaivaisista oravannahoista. Tavaraa ja kultaa oli minulla kotonani yltäkyllin. Mutta tekivätkö no minut onnelliseksi? Eivät! Luuletko niinmuodoin, että moisilla keinoilla voisi valaista synkkää kotitaloa, joka minua siellä odottaa!
Tyttö vetäytyi lähemmäksi lemmittyään, ikäänkin täten etsien suojaa kauheita ilmiöitä vastaan, joita mielikuvitus loi hänen eteensä. Mutta suojaa hän tarvitsi muutoinkin, sillä samassa tunsivat he ankaran tärähdyksen, kuten olisi alus nakkautunut jollekin karille. Se natisi kaikissa liitteissään ja laivan heilahdukset kävivät niin ankariksi, että heidän täytyi lujasti tarttua lähinnä olevaan kiinteään esineesen, jotta eivät sinkoutuisi seinältä toiselle. Hetkisen kuluttua tuli kuitenkin tyven, mutta voitiin nähdä miten "Sturm" keikkui paikallaan pääsemättä rahtuakaan eteenpäin.
— Nyt vaara on ohitse, virkkoi Henrik Fuchs iloisin katsein. Nyt voin jälleen mennä kannelle ja jättää sinut unelmiesi valtaan. Hyvästi, Klotilde! Rohkeutta! Me emme voi toisiamme unhoittaa.
— Ei, sitä emme voi! tyttö vastasi ja kietoi kauniit, valkoiset käsivartensa rakastajansa kaulaan. — Sitten Fuchs riensi takaisin kannelle.
Meri oli taasen entisen näköinen. Aallokko oli tosin ankara ja myrskyä jatkui yhä, mutta ilma oli selvinnyt ja pullistuneet purjeet kuljettivat alusta hyvää vauhtia matkan päämäärää kohti.
Vogel tuli synkän näköisenä Fuchsia vastaan. Hänen katseissaan voi lukea hieman epäluuloa.
— Oletko rauhoittanut häntä?
— Hän ei sano pelkäävänsä myrskyä. Ennenkin on hän isänsä seurassa saanut kokea lumimyrskyjä Itämerellä, hän minulle kertoi.
— Hyvä! Voit niin ollen jälleen mennä entiselle paikallesi. Luulenpa muutoin, että piakkoin saamme maata näkyviin, virkkoi Vogel heidän astuessaan keulaan päin. — Voitko nähdä tuota tummaa juovaa etäällä? Ne ovat ulkokarit, saariston ulkopuolella.
Fuchs seisoi hetkisen koettaen teroittaa näköään. Sitten hän lausui:
— Tuo musta pilkku pakenee edellämme, se ei siis voi olla kallio.
Pidän sitä ennemmin aluksena, joka pyrkii samaan satamaan kuin mekin.
Maltahan, nyt voin selvästi nähdä, ettei siinä ole yksi vaan useampia
laivoja. Mitähän ne mahtavat olla?
— Arvoitus kyllä aikoinaan tulee selville. Kenties joku meikäläisistä, tahi sotaretkellä olevia norjalaisia. Ystäviä kaikitenkin, minä toivon. Jollei niin olisi, täytyy meidän panna kova kovaa vastaan.
Näin sanoen hän jätti Fuchsin ja palasi paikalleen "Sturmin" peräkannelle.
III.
Sverker nousi vuoteeltaan väsyneenä levottoman yön jälkeen, nähtyään kirjavia unia. Jätettyään makuukammionsa hän käski kutsua luoksensa tähystäjän, joka myös hetikohta saapui.
— Mitä on sinulla kerrottavaa? hän kysyi tältä.
— Niin, herra, sota ja verileikki on varmaan syttyvä näillä seuduilla. Aamun sarastaessa näimme laivaston täysin purjein kiitävän ulapalla ohitsemme. Se on nyt ankkuroinut Porvoonjoen suulle.
— Laivasto, sanot, näitkö mitään muuta?
— Kyllä, herra, kullatuista keuloista voin päättää, että alukset ovat tulleet lännestä päin.
— Hyvä, virkkoi Sverker. Viesteistäsi näen, että kuninkaani Erikin kiertokäskyllä on ollut toivottu vaikutus ja että nyt vihdoinkin saamme Ruotsin valtakunnasta kauvan toivomaamme avustusta pakanallisten naapuriemme ja vihollistemme alituisten juonien kukistamiseksi. Mutta kuulehan, etkö nähnyt mitään muuta?
— En, herra.
— No niin, palaa paikallesi ja ole valmis kertomaan minulle uusia tietoja, kun sinua kutsun.
Tähystäjä kumarsi ja poistui. Sverker istui tuokion mietteisiin vaipuneena, sitten hän kääntyi ovella seisovaan palvelijaan.
— Bengt, käske voutini Halfdan tänne, tahdonpa hieman neuvotella hänen kanssaan.
Ennenkuin vouti oli saapunut, tähystäjä palasi hengästyneenä Sverkerin luo.
— Herra, suvaitkaa antaa anteeksi rohkeuteni, mutta pidin velvollisuutenani viipymättä saattaa tietoonne, että yksinäinen alus vastikään ankkuroi joen suuhun, lähelle meikäläisten laivoja. Hansan lipusta voin päättää sen olevan "Sturmin", jonka tuloa olette odottanut, herra.
— Hyvä, huudahti Sverker ja pitkitti: olen tyytyväinen valppauteesi.
Samassa astui huoneesen Halfdan, muodoltaan synkempänä kuin tavallisesti.
— Onko väkeni taistelukuntoista, jos niiksi tulisi? Sverker kysyi.
— Minun tietääkseni se alati on valmiina sinua palvelemaan, vouti hieman äreästi vastasi.
— Tiedän sen ja toivon, että myöskin sinä yhä edeskinpäin olet palveleva minua vilpittömästi kuten kunnon miehen tulee. Mutta siitä en nyt tahdo kanssasi puhua. Tiedäthän, että minun ja meidän kaikkien herra ja kuningas Erik XI nyt aikoo asevoimalla pakoittaa niskottelevat hämäläiset luopumaan vehkeilyistään, hylkäämään pakanallisen uskonsa ja kääntymään pyhään kristinoppiin ja että hän on lähettänyt tänne valtavan laivaston, jonka ylipäällikkö on hänen lankonsa Birger Jarl, sekä että laivasto jo on saapunut ja lepää ankkurissa joen suussa. Meidän velvollisuutemme on auttaa näitä jaloja uskonveljiämme taistelun hetkellä, mutta tätä varten tulee meidän olla täysin asekuntoisia, ja senvuoksi kysyn sinulta nyt missä kunnossa väkeni on.
— Herra, toisin sanoen tarkoitat siis, että meidän vitkastelematta on liittyminen hänen korkeutensa Birger Jarlin sotajoukkoon?
— Olet käsittänyt minua oikein, ja minä vaadin, että käskyni hetikohta pannaan täytäntöön. Aijon itsekin ottaa osaa retkeen.
— Mielinpä kysyä jotakin, herra. Ken on pitävä huolta siitä, minkä Ulfried Vogelin laiva vastikään on tuonut mukanaan, sillä arvaan, että lasti on kallis?
— Mistä tiedät sen jo saapuneen?
— Kuulin sen keskustelustasi Klas-tähystäjän kanssa.
— Siitä seikasta olen itse pitävä huolta. Sinun tehtävänäsi, Halfdan, on vain väkeni keralla urheasti seistä taistelun hyörinässä.
He menivät kumpikin taholleen.
* * * * *
Aikaiseen laskeva marraskuun-aurinko, jonka oli onnistunut hetkiseksi hälventää sen kasvoja peittävä pilvivaippa, hyväili valollaan Porvoonjoen suussa sijaitsevaa kenttää, jossa äsken juuri oli kamppailtu tulinen taistelu.
Sen säteet löivät leikkiä kypäreillä ja haarniskoilla, surullisina ne heijastuivat ruotsalaisten verillä tahrattuihin miekkoihin, samalla lähettäen viimeisen viestin elämästä Ruotsin ritareille, jotka hämäläisten nuolien lävistäminä rivittäin peittivät taistelutantereen ja pakanoille, jotka silvottuine ruumiineen lepäsivät kentällä. Ne muodostivat myös ikäänkuin pyhimys-sädekehän molempien päivän sankarien, Birger Jarlin ja Sverkerin ympärille, heidän seistessään erään ruotsalaisen laivan kannella ja rehellisellä kädenlyönnillä vahvistaessaan lupauksen miehekkäästi auttaa toisiaan jatkuvassa taistelussa pakanoita vastaan, jonka tarkoituksena oli toteuttaa Folkungasuvun ylevä aate: puhdistaa pohjoismaat pakanallisesta pimeydestä ja raivata tietä valolle pimeimpäänkin sopukkaan.
— Minulla on kuninkaani ja lankoni käsky tunkeutua heidän tyyssijojensa keskustaan ja rakentaa sinne linna, joka alati on muistuttava heitä siitä, että järjestetyt yhteiskuntaolot ja vakaalla perusteella lepäävä uskonto ovat voimakkaammat kuin epäuskon ja pahuuden valloilleen päässeet voimat. Ennenkuin tämä linnoitus, tämä Hämeenlinna, kohottaikse tornejaan pilviä kohti, joista kaikki valo tulee, en aijo levätä enkä palata kotiini. Sinulle, Sverker, jätän suojaksi ja turvaksi neljäsataa parasta miestäni. He ovat aivan varmaan yhdessä sinun urhean väkesi kanssa kykenevät ylläpitämään järjestystä koko tällä laajalla alueella.
Niin kuuluivat jaarlin sanat ja Sverker otti mielihyvällä vastaan tarjotun avun.
* * * * *
Porvoonlinnan ritarisaliin on kokoontunut kolme henkilöä. Suuressa uunissa roihuaa hauska takkavalkea, joka luo himmeän hohteen karkeasti veistetyille seinille, katon poikkihirsille ja runsaalle kokoelmalle sotisopia, kypäreitä ja kalpoja, jotka ovat salin huomattavin koriste.
Sverker siirtää jakkaransa lähemmäksi liettä, tarttuu täysinäiseen simasarveen, vie sen reunan huulilleen ja ojentaa sitten sarven Ulfried Vogelille.
— Juo, ystäväni, juo pohjanmiesten tarmoa luihisi ja ytimiisi, sekä kiitos sinulle tunnokkaasta palveluksestasi, hän viikkaa ja pitkittää sitten: Sinä ja väkesi ette ainoastaan ole tehneet minulle palvelusta, jota en ikinä ole unhoittava, te olette myös, kuten tulee miesten, joilla on sydän oikealla paikallaan, avustaneet kuningastani ja isänmaatani saavuttamaan tarkoitusperiä, jotka ovat ylevämmät kuin tavalliset ihmissydämen oikkujen aiheuttamat. Kiitos teille siitä! Ojenna sarvi Halfdan-voudille; myöskin hän on tehnyt velvollisuutensa.
— Herra, puuttui Halfdan puheesen tarttuen simasarveen, tämä on ensimmäinen hyväksymisen sana, jonka pitkiin aikoihin olen kuullut huuliltasi, ja tiedät, että olen sinulle kiitollinen siitä. Mutta vielä enemmän olisin sinulle kiitollinen, jollet kokonaan unhoittaisi häntä, joka nyt yksinään ikävissään istuu neitsytkamarissa, ja joka vastikään päättyneessä verisessä taistelussa on saanut aikaan suurempia urostöitä kuin me miehet, joita ohjaa vain saalinhimoiset vietit. Näithän miten hän keskellä taistelun pyörteitä avusti ja lohdutti haavoitettuja ja kuolevia. Herra, tiedätkö minkä arvoinen se nainen on, joka miesten hurjimmissakin otteluissa on kylliksi rohkea vaaroista huolimatta antamaan apuaan kärsiville.
— Halfdan, minä käsitän tarkoituksesi. Olet kauvan kantanut vihan kaunaa minua kohtaan. Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?
— Sinä et viihdy naisten parissa, herra, paitse kenties kun tunteidesi valtaamana joskus vähäksi aikaa jätät simasarven tahi urheat työt sikseen.
— Ja tätä rohkenet sinä sanoa minulle!
— Rohkenen vielä enemmänkin, jos haluat kuulla, herra.
— Vaiti, kavaltaja! Käsitän nyt selvästi mitä tarkoitat. Vaiti, sanon sinulle, muutoin tiedät että käteni saattaa raskaasti kohdata päätäsi.
— Herra, luuletko sillä, voittavasi jotakin? Et; on kyllä olemassa pahempia kateuden voimia kuin minä, jotka sinua väjyvät.
— Mitä tarkoitat? Sverker kiivastuneena tokasi.
— Muistatko jaloa puolisoasi, herra?
— Margitiako!
— Niin, Margitia. Hänen tomunsa huutaa kostoa, ja toinen kostaja on jonakin päivänä vielä astuva eteesi.
— Edvin! Nyt ymmärrän. Sinä ja hän olette tehneet salaliiton minua vastaan. Mutta malttakaahan, te ette ole minua kukistava. Ja sinä, Ulfrid Vogel, elä kallista korvaasi kuulemaan tuon katalan voudin juonia. Hän tahtoo vahingoittaa minua syystä, etten ole antanut hänen ominpäin täällä hallita. Sinä, Vogel, olet luottanut minuun ja tehnyt minulle palveluksia, joita en koskaan ole unhoittava; kiitän sinua niistä ja vakuutan, että milloin tahansa saavut näille maille, olet aina oleva tervetullut vieras luonani.
— Ja nyt — olet oikeassa, tyttö on yksinään neitsytkamarissa — tahdon mennä hänen luokseen ja näyttää hänelle, että se on sydämeni, joka on tahtonut riistää hänet pois niistä oloista, jotka kenties vielä ovat hänelle rakkaammat kuin Pohjolan lumi ja pohjoismaalaisen lempi.
IV.
Sverker antoi hetkiseksi kaikkien painostavien mietteiden hälvetä. Hän tunsi itsensä tällä haavaa niin pirteäksi ja kevyeksi sydämeltään, mitä hän viime aikoina vain aniharvoin oli ollut. Kenties oli simasarven uuttera kulku miehestä mieheen äsken ritarisalissa puolestaan sekin saanut nuo synkät mietteet poistetuiksi.
Nopein askelin hän kiiruhti kammioon, jonne oli kätkenyt ryöstetyn aarteensa. Hän tapasi tytön istuvana huoneen akkunan luona, josta hän antoi katseensa liidellä ulos ja seurata ilmiöitä Linnan lähitienoilla.
Hänen huoneesen astuessaan tyttö kuitenkin nopeasti kääntäikse katsomaan kuka häntä häiritsi vankikammiossaan; se oli hetken työ, mutta Sverker kuitenkin ennätti nähdä, että tyttö oli itkenyt.
— Kas niin, jalo neitsyni, hän reippaasti virkkoi, kohota pääsi pystyyn, ja unhoita kaikki katkerat unelmat! Et ole joutunut kotkanpesään, vaikka olen vastoin tahtoasi antanut tuoda sinut tänne vieraasen maahan. Ja tiedätkö, Klotilde, miksi niin sinua ikävöin, miksi tein niin suuria uhrauksia saadakseni sinut omakseni? Senvuoksi että sydämeni, ensi hetkestä saakka kuin sinut näin, on ikävöinyt saada sykkiä sinun sydämesi lähellä. Tiedäppä, Klodilde, että pohjoismaalaisen rakkaus ja pohjoismaalaisen uskollisuus ovat pyhiä ja pidetään suuressa arvossa, ne eivät voi pettää, eikä niitä voida kuolettaa.
Tyttö kääntihe hitaasti puhujaan päin, nousi istuimeltaan ja tarttui ikäänkuin tukea etsien vieressään olevaan pöytään, kuten saisi hän siitä rohkeutta vastatakseen.
— Päällikkö! En kaipaa rakkauttasi, sillä lempeä ja kaikkea muuta hyvää olen yltäkyllin saanut nauttia kotonani etelässä. Teidän pohjoismainen uskollisuutenne voi tosin olla suuri, en tahdo siitä puhua, kun niin vähän sitä tunnen; mutta meillä pidetään naisenryöstöä suurimpana häpeänä, joka miehen osaksi saattaa tulla.
— Klotilde, sinun kovat sanasi eivät minua loukkaa, sillä voinhan arvata, että ne ovat koti-ikävän ja eronhetken katkeruuden synnyttämiä, ne eivät minua loukkaa, koska tiedän, että on koittava päivä, jolloin sydämesi kylmyys on muuttuva lämmöksi ja hempeydeksi, kuten talvinen kinos täällä Pohjolassa helposti sulaa kevät-auringon lämmittävistä ja eloatuottavista säteistä. Ja samatenkuin luonto tällöin niin ihanana ja jääkahleistaan vapautettuna herää kesän riemuisaan eloon, niin sinäkin vielä kerran, kun olet oppinut minua oikein rakastamaan, olet heräävä näkemään että aikomukseni ovat olleet mitä puhtaimmat ja että olen tahtonut sinulle kaikkea muuta kuin pahaa. Että olen valinnut tämän keinon saadakseni omata sinut, sitä ei sinun tule moittia. Sydän ei keinoja valitse, kun se tahtoo äänensä kuuluville, samatenkuin luontokaan vapautensa puolesta kamppaillessaan ei hylkää mitään keinoa, jolla voi saavuttaa tarkoituksensa. Koska olet nähnyt myrskyn säästävän hentoa kukkaista tahi talvipakkasen säälivän metsän koitoja lintuja, jotka ovat jääneet jälelle muista lämpimille maille paenneista tovereistaan? Sinä et varmaankaan ole minua kauvemmin tuomitseva, kun tiedät, ettei minulla ole ollut muuta keinoa saadakseni sinut omakseni.
— Päällikkö, minä en ikinä ole sinua lempivä, olkoon aikeesi miten ylevät tahansa. Minun rakkauteni on juurtunut tuonne kotimaani maaperään ja se ei ikinä enää ole versova eloon, jollen saa onnellisena kuin muinoin astella sen polkuja. Mutta tahdonpa kysyä jotakin, koska näyttää olevan sovelias hetki päästä selville toistemme ajatuksista: Mitä sinä minusta tahdot?
— Tahdon sulkea sinut syliini puolisonani, tahdon vaalia sinua kotini kalleimpana aarteena, samoinkuin muinoin vaalein häntä, Margitia, autuaasti kuolon uneen vaipunutta Margitiani. Tahdon sinusta saada äidin Edvinilleni, joka niin kauvan on kaivannut äidin hellää hoitoa.
— Siinäkö kaikki? Ja sinä luulet todellakin, että minä muutamien kauniiden sanojen ja lupausten vuoksi ottaisin vaivakseni kaiken tämän ja unhoittasin täydellisesti kaikki mikä sitoo minut kotiini tuolla etelässä; sitoo minua siihen, mikä minulle tähän saakka on ollut pyhintä ja kalleinta maailmassa. Ei, päällikkö, niin helposti ei saksalaisen ritarin tytärtä voida ostaa, niin helposti ei naista saada unhoittamaan entisyyttä. Tosin voit väkivallalla pakoittaa ja pitää minut vankinasi täällä, sillä väkivaltaa vastaan on käsivarteni liian heikko; mutta rakkauttani et voi sitoa kahleisiin, siitä määrään minä yksin, ja kuten jo sanoin, on se jo lujasti juurtunut kotoisaan maaperään.
Sverker, joka intohimonsa valtaamana ja tuntien valtansa jo oli aikonut tyynnyttää neidon ylikuohuvaa vihanpurkausta, suutelolla ja syleilyllä, huomasi nyt joutuneensa alakynteen väittelyssä ja seisoi epäröiden paikallaan ja hänen katseensa hapuili avuttomana sinne tänne. Vihdoin hän otti muutamia askeleita ovelle päin ja laskien oikean kätensä ovenripaan lausui:
— Tunnemme nyt toistemme mielenlaadun; on hyvä, että ensi myrsky on ohitse. Toivokaamme että jo seuraava päivä on koittava valoisana ja rauhallisena, kuten aina on laita myrskyn ja pimeyden jälkeen.
Hän antoi neidolle lämpimän katseen, johonka tämä vain hyvin välinpitämättömästi vastasi ja jätti sitten tytön jälleen yksikseen ajatuksineen ja mietteineen.
V.
— Oletpa uuttera työssä, näen mä, virkkoi Poutu, muuan hämäläisten päälliköistä Fuchsille, joka metsän pimeimpään sopukkaan kyhätyssä peräti yksinkertaisessa pajapahasessa taoskeli ja teroitti nuolenkärkeä, jolla hän aikoi surmata kilpailijansa Sverker-päällikön.
— Se onkin hetikohta valmis ja minä vakuutan, että se on tekevä tehtävänsä. Näin sanoen Fuchs tarttui nuolen varteen ja sinkosi sen läheistä puuta kohti. Vinkuen nuoli halkaisi ilmaa ja uppoutui syvälle puun runkoon. — Luulenpa, että se kelpaa, vai mitä arvelet? hän kysyi ällistyneeltä hämäläiseltä.
— Sinä olet jo ennemmin harjoittanut asesepän ammattia ja kykenet kilpailemaan parasten miestemme kanssa.
— Erehdytpä, ystäväni. Mutta hyvän asian puolesta taistellessa kaikki esteet suistuvat maahan, ymmärrätkö? Vielä muuan seikka, Poutu. Saxbyssä luullakseni parhaillaan juodaan ja mässätään. Arvelen, ettei olisi haitaksi aikeillemme, jos liittyisimme joukkueesen. Juopuneen miehen suusta näet voi aina saada kuulla jotakin uutta. Mutta kuulehan, olin peräti unhoittaa, oletko nähnyt linnavouti Halfdania?
— En.
— Mutta minä olen hieman puhellut hänen kanssaan. Hän on sitä mieltä, että aikeemme nyt ovat onnistuvat, sillä Sverker on niin täydellisesti rakkaushurmeensa vallassa, ettei hän muista mitään muuta. Kuulin myös, ettei tyttö vielä ole antanut vähääkään lähennellä itseään.
— Tao siis raudan kuumana ollessa.
— Niin olen tehnyt ja olen vastakin tekevä, siitä voit olla huoletta.
Mutta käykäämme nyt toisten luokse.
He vaelsivat eteenpäin pensasten ja risukkojen välitse; ensi lumi oli luonut hienon peitteen maahan. Pian he seisoivat pitkän synkän rakennuksen edustalla, joka oli täydellisesti pimeä, mutta josta kuitenkin kuului epäselvä puheen hörinä. He astuivat sisään rakennuksen päätyseinällä olevasta matalasta ovesta.
Kirjava taulu tarjoutui heidän eteensä. Valtavan tukkinuotion ääressä istui joukko miehiä ja naisia, saksalaisia ja hämäläisiä veljellisessä sovussa. Viini valui virtoinaan, kiroukset, leikkipuheet, hellät kuiskaukset, ja lemmenvalat sekä runsaiden voittosaalisten lupaukset olivat tämän yötisen seurueen keskusteluaiheina.
Molempien miesten astuessa huoneesen syntyi hetken äänettömyys ja useita käsiä ojennettiin heitä kohti ikäänkuin kutsuen heitä ottamaan osaa iloisiin juominkeihin. Mutta he eivät olleet huomaavinaan näitä hyväntahtoisia kehoituksia, vaan istuutuivat sen sijaan kahden kesken yksinäiseen soppeen, jonka noesta mustuneet seinät tekivät vallitsevan pimeyden vielä syvemmäksi.
— Ystäväni, Fuchs kuiskaten virkkoi Poutulle. Kohta olet näkevä miten valhe ja petos viettelevät ihmisen ansaan, jollei hän osaa varoa niiden mairittelevaa imartelua. Nämät minun maamieheni ovat oikeita mestareja pyytämään toisia verkkoonsa.
He lupaavat paljon, mutta eivät täytä mitään. Kuulethan miten he vannovat uskollisuusvaloja teidän naisillenne luvaten ensi kevännä, kun meri on vapautunut jääkahleistaan, palata tänne takaisin heitä noutamaan vaimoikseen rikkauteen ja onneen. Ja naiset kuuntelevat halukkaasti heidän kauniita lupauksiaan. Mutta tiedätkö, Poutu, he eivät koskaan ole pitävä sanaansa. Ainoastaan keinotellakseen itselleen teidän omaisuutenne ja tavaranne he koettavat nyt saada naiset puolelleen. Olet vielä kerran näkevä, että olen puhunut totta.
— Jos niin on laita, vastasi Poutu, niin on meillä silloin kaksinkertainen aihe tarttua aseisiin kavaltajia vastaan, sekä maamiehiäsi, että heidän ystäväänsä, päällikkö Sverkeriä vastaan. Niinkö tuo oppi, jota he miekoin tahtovat meille tyrkyttää, on heitä opettanut menettelemään lähimäisiään kohtaan? Silloinhan meillä on täysi oikeus hyljätä mokoma uskonto, se ei suinkaan ole parempi sitä, jonka puolesta olemme vannoneet taistelevamme viimeiseen hengenvetoon ja viimeiseen mieheen saakka, jos niin on tarvis.
Poutu tämän lausuttuaan nousi istuimeltaan ja jätti huoneen. Ennen pitkää myöskin Fuchs seurasi häntä ja palasi työhönsä salaiseen piilopaikkaan metsässä.
VI.
On synkkä joulukuun yö; kauhea lumimyrsky raivoaa. Koko seutu on kääritty valkoiseen usvaan ja tuuli ulvoo kamalasti honkien korkeissa latvoissa.
Yksinäinen vaeltaja näkyy korkeiden kinosten läpi vaivoin kaalaavan eteenpäin Linnaa kohti, joka mustan haamun tavoin kuvautuu synkälle yötiselle taivaalle. Nyt hän seisoo vallihaudan luona, joka eroittaa linnan ympäristöstään. Tuuli raastaa hurjasti hänen pukuaan ja saattaa armottomalla syleilyllään hänen jäsenensä värisemään. Mutta hänen ei tarvitse kauvan seistä tässä harkitsemassa miten pääsisi tielleen ilmestyneen esteen ylitse. Linnan muurissa oleva portti avautuu — häntä on nähtävästi odotettu — ja nostosilta lasketaan alas, ilman, että sen ketjujen synnyttämä rätinä myrskyn ulvonnan tukahduttamana herättää kenenkään muun huomiota paitse noiden molempien olentojen, jotka parhaillaan kohtaavat toinen toisensa.
— Halfdan, olet saanut vartoa kauvan, sanoo vasta tullut vieras, mutta en koskaan elämässäni ole moista myrskyä kokenut. Vielä joku tuokio ja olisin hyytynyt jääksi.
— Olen pitänyt huolta siitä, että saat hieman lämmitellä kohmettuneita jäseniäsi, ennenkuin ryhdytään toimeen, Fuchs, virkkoi puhuteltu. — Tule, aika on kallis!
He katosivat puolipimeään käytävään ja poikkesivat siitä vasemmalle olevaan kammioon, huoneesen, jonka valtavaa holvikattoa peräseinällä sijaitsevassa liedessä palava valkea vain heikosti kykeni valaisemaan.
Tänne he kumpikin istuutuivat; Halfdan otti esille ruukun, ojensi sen öiselle vieraalleen ja virkkoi:
— Juo, ystäväni, parasta viiniä, mitä Sverkerillä on kellarissaan. Toivon, ettei hän itse kauvemmin enää ole juoman tarpeessa — vai miten?
Fuchs otti aimo siemauksen ja ojensi ruukun Halfdanille. Edellinen virkkoi sitten:
— Olet kai tasoittanut tietä minulle, otaksun?
— Siitä voit olla vakuutettu. Tähän aikaan hän jo maannee sikeintä untaan kuten pölkky, sillä tiedätkö, Fuchs, eilen illalla hän ei viiniä säästellyt.
— Entäs hän, Klotilde?
— Niin, hän lienee myös unen helmoissa ja uneksinee suloisesti, että vapautuksen hetki hänelle on lyönyt ja että te molemmat piakkoin olette koettelemusten ja kärsimysten kautta saavuttaneet päämääränne, joka niin kauvan on näyttänyt pimeältä ja epätietoiselta.
— Hyvä on, toveri. Kiitos huolekkaasta vartioimisestasi. Mutta nyt ei ole, kuten äsken sanoit, aikaa vitkastella. Aikeemme voisivat helposti tulla ilmi ennen aikojaan ja seurauksia tästä en rohkene ajatellakaan. Mutta sanohan minulle, Halfdan, miten minun nyt on meneteltävä?
Halfdan nousi istuimeltaan.
— Seuraa minua, minä kyllä sinua johdatan. Kuten voit arvata, tunnen minä hyvästi paikat täällä.
He läksivät liikkeelle. Edellä kävi Halfdan ja Fuchs seurasi häntä kintereillä. Yön pimeydessä he vaelsivat kapeiden mutkikkaiden käytävien, ovien ja kammioiden kautta ja kivipermannoilla syntyi vain heikko kaiku heidän varovaisista, keveistä askeleistaan.
Äkkiä Halfdan pysähtyi ja kuiskasi seuralaiselleen:
— Tuolla, tämän oven takana uinuu hän, jota lemmit. Kuule, hän puhuu unissaan. Kuinka hän ikävöinee että vapauden aurinko koittaisi hänelle ja että hänen sortajansa saisi ansaitun palkkansa.
He pitkittivät kulkuaan vielä tuokion; vihdoin Halfdan kuiskasi:
— Tässä on päämäärämme, ole nyt varoillasi ja elä anna intosi viedä sinua turmioon. Minä riennän vipusillalle voidakseni menestyksellä avustaa pakoasi. Toivon että työsi päätettyä voit löytää takaisin samaa tietä kuin olemme tulleet.
Hän katosi ja hänen askeltensa ääni kuoli vähitellen linnan sokkelokäytäviin.
Hans Fuchs viritti joutsensa ja laittoi kuntoon nuolen. Sitten hän varovasti tarttui ovenripaan ja hiipi huoneesen.
Kuolon hiljaisuus vallitsi kammiossa. Hän suuntasi joutsen sinnepäin, jossa saamiensa tietojen mukaan tiesi verivihollisensa lepäävän. Vielä sekunti ja nuoli suhahti huoneen poikitse. Ja sen tekemä haava täytyi olla ehdottomasti kuolettava.
Hän hiipi vuoteen ääreen tullakseen vakuutetuksi aseensa tehoisuudesta. Mutta — vuode oli tyhjä! — Nuoli oli vain tunkeutunut syvälle patjoihin.
Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Hän oli joutunut satimeen. Täytyi koettaa pelastua pälkähästä, muuten olisi koko hänen huolella harkittu tuumansa rauennut tyhjiin! Kenties voisi hän sen ennen pitkää panna toimeen ja — onnistua, kuten oli nytkin aikonut.
Hän tempasi irti nuolen, otti joutsensa ja aikoi varovasti hiipiä ulos samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta — ovi oli nyt lukossa. Hän oli teljetty Sverkerin makuukammioon!
Samassa hän näki valoa tuikkivan pienen oven kautta, joka sijaitsi kammion perällä ja samassa tuokiossa Sverker kookkaine vartaloineen seisoi aivan hänen edessään.
— Öinen vieras, näen minä, tokasi Sverker kokoonpurtujen hampaittensa välistä. Jollen erehdy, on edessäni muuan saksalaisista liittolaisistani. Kuulehan, Fuchs, mitä sinulla on kädessäsi? Mitä varten olet jäänyt tänne toveriesi jälkeen? Ja miksi tulet luokseni keskellä yötä? Kysymykset seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamat, samalla kuin Sverkerin viha yhä enemmän alkoi kuohua yli äyräittensä.
Hans Fuchs ei vastannut sanaakaan, eikä hän myös siirtynyt paikaltaan. Vallitsi hetkisen äänettömyys, jonka kestäessä Sverker katseillaan mitteli vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Sitten hän kiivaasti lähestyi tätä ja tarttui niin tarmokkaasti Fuchsin käsivarteen, että joutsi nuolineen putosi permannolle.
— Luuletko etten tiedä miksi tänä yönä olet tänne tullut? Olet näytellyt hyvästi osaasi, mutta minä vielä paremmin. Mutta tehdäkseni lopun kaikista salajuonista ja vapauttaakseni sinut kaihostasi, koska et ikinä saa omistaa häntä, joka uinuu tuolla toisessa huoneessa, tahdon palkita sinut ansiosi mukaan.
Samassa hän tarttui kilpailijansa kurkkuun ja nakkasi hänet kumoon lattialle, sitten hän tarttui Fuchsin pudottamaan nuoleen ja iski sen syvälle tämän rintaan. Vahingon-ilolla hetkisen kaatunutta katseltuaan, hän tarttui tämän hengettömään ruumiiseen ja heitti sen ulos ovesta. — Nyt olen valmis paluumatkaan, kun tehtäväni on suoritettu, hän itsekseen jupisi. Mutta arvelenpa, että Halfdan seisoo vipusillan luona sinua odottaen ja iloissaan luullen päässensä Linnan herraksi.
VII.
Päivän aurinko nousi veripunaisena Sverkerille, mutta veripunaisena se myös nousi Klotildelle, hänelle, joka ei voinut lahjoittaa lempeään tuolle miehelle, joka niin kiihkeästi oli sitä kerjännyt. Ja oliko hänellä edes oikeutta vaatia rakkautta? Koskapa on sorrettu sortajalleen antanut sitä, mikä syntyy ja versoo vain vapaudessa, joka ilman mitään pakkoa lähentää kahta sielua toisiinsa? Oliko hän millään tavoin osottanut että se oli rakkaus, tuo ylevä tunne, joka voi kaikki uhrata, mikä sai hänet siten menettelemään? Eiköhän se päinvastoin ollut halpaa himoa koettaa millä keinoin tahansa saada tahtonsa perille, ja raakojen palkkalaistansa avulla hävittää toisen koko elämän-onnen? Ja nyt hän oli päälle päätteeksi kostonhimosta sammuttanut viimeisen toivon kipinän, joka onnettomalla tytöllä vielä oli jälellä elämässä. Sverker oli saanut aikaan Klotilden turmion. Hän ei yhtään tullut ajatelleeksi, että hän samalla kertaa valmisti oman perikatonsa.
Tämän Sverkerin makuukammiossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen koittavana aamuna siirrymme Klotilden huoneesen. Mutta nyt hän ei istu yksin ikävissään, hän on viime aikoina saanut ystävän Sverkerin pojasta, nuoresta Edvinistä.
— Tänä yönä on kauheita seikkoja tapahtunut Linnassa, virkkoi tämä. Minun isääni vastaan on tehty murhayritys, mutta hänen onnistui voittaa vastustajansa ja antaa hänelle surmanisku.
— Miksi kerrot minulle moisia uutisia! Klotilde kärsimättömästi huudahti.
— Niin, sillä kuulin. Halfdan voudilta, että isäni surmaama mies oli sinun maamiehiäsi, joku, josta sinä paljon pidät; vaikka tiedänkin, että tuotan sinulle surua kertomalla ystäväsi kuoleman.
— Hans! Tämä ainoa sana pääsi tytön kalpenevilta huulilta, sitten hän vaipui syviin mietteisiin.
Pitkän aikaa vallitsi kuolon hiljaisuus. Sitten astui poika hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi.
— Anna minulle anteeksi! En voinut tietää että kertomukseni tekisi sinut niin surulliseksi.
— Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa, tyttö vastasi lempeästi hyväillen pojan päätä; se oli eräs toinen seikka, joka sai minut unhoittamaan, etten ollut yksin.
— Kenties et pidä siitä, että niin usein tulen luoksesi, Edvin kysyi. Mutta minun mielestäni sinä olet niin yksin. Ja tiedätkö, päivät ovat minustakin niin pitkiä. Eihän minulla ole ketään, joka minua muistaisi.
— Onhan sinulla, lapseni, isäsi. Minulla sitävastoin ei ole ketään.
— Mutta hänhän rakastaa sinua ja on tuonut sinut tänne olemaan minulle äitinä, jotta minulla olisi puhekumppani pitkinä talvi-iltoina. Mutta — en oikein tiedä miten sanoisin. Luulen, ettet pidä siitä, että isäni sinua lempii. Onko se totta? Ja sen ohessa kuulin Halfdanilta, ettet ole onnellinen luonamme, että tahdot takaisin synnyinmaahasi jälleen.
— Lapsi, voit olla oikeassa, mutta kaikkea tuota sinä et käsitä.
— Ei, sitä en käsitä. Mutta minulle tulisi niin ikävä, jos lähtisit pois. Ikävöin niin kovasti äitiäni ja kun sinä tulit tänne luulin, että olisit yhtä hellä kuin hänkin.
— Oliko äitisi alati iloinen ja hellä?
— Oli, tiedätkö, hän oli niin hyvä. Mutta hän itki niin kovasti usein.
— Miksi hän sitten itki? Eikö isäsi hänestä pitänyt?
— Sitä en tiedä sanoa. Olin silloin niin pieni. Mutta sen voi hän itse paremmin kertoa sinulle ja hän voi myös varmaan tehdä sinut niin onnelliseksi, ett'ei sinun ole tarvis ajatella poismatkustamista. Menenkö sanomaan hänelle, että hänen pitää useammin käydä luonasi eikä antaa sinun istua täällä yksinäsi.
— Ei, ei, Edvin, sitä et saa tehdä. — —
Hänen puheensa keskeytyi tässä, sillä samassa astui Sverker huoneesen. Hänen kasvonsa olivat synkemmät kuin tavallisesti ja ankara mielenliikutus, jonka vallassa hän vielä oli, sai aikaan sen, että hänen käyntinsäkin oli hieman horjuvaa. Sanaa sanomatta hän istuutui lähimmälle tuolille, sitten hän katsahti poikaan ja viittasi vastaiselle ovelle.
Edvin käsitti hänen tarkoituksensa ja poistui huoneesta.
Hitaasti hän nyt kääntyi Klotildeen ja virkkoi matalalla äänellä:
— Arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan.
— Mitä sillä tarkoitat, päällikkö? Klotilde kysyi.
— Tarkoitan että vapautuksen hetki sinulle, jalo neito, kohta on lyövä ja että voit jälleen kiinnittää ne siteet, jotka minä mursin.
Kuolonkalpeus nousi Klotilden kasvoille nämät sanat kuullessaan, mutta hän kokosi voimansa, nousi seisomaan ja vastasi:
— Konna, sanoit sen itse, arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan; olen nyt päässyt selville siitä, mimmoinen sinä itse asiassa olet. Jo aikaisemmin olin sitä aavistanut, nyt sen tiedän varmasti. Sinä olet toivonut saavuttavasi minun rakkauttani, olet luullut, että minä mukautuisin sinun oikkuihisi. Jospa olisinkin voinut sen tehdä aikaisemmin, nyt en sitä enää voi. Ja vielä muuan seikka: Sinun omaatuntoasi, päällikkö, rasittaa jo entisen puolisosi kuolema; lisää siihen vielä uusi väkivallantyö, niin mitta tulee pian täyteen.
Hän vaipui tuolille istumaan ja nyyhkytti äänekkäästi. Hänen voimansa olivat nyt murretut. Mutta tappiossaankin hän oli saanut voiton: hän oli saanut suoraan lausua ajatuksensa, hän oli saanut kostaa sortajalleen tuosta kipeästä sydämenhaavasta, jonka tämä oli hänelle tuottanut surmaamalla hänen lemmittynsä.
VIII.
Sanoma Hans Fuchsin murhasta levisi nopeasti ja pian oli huhu tullut hämäläistenkin kuuluville, joiden kunnioituksen ja luottamuksen tämä oli saavuttanut heihin liittymällä ja heidän parissaan taistellessaan ruotsalaisten päälliköiden ja maamiehiensä salajuonia vastaan. Ja tämä huhu muuttui pian varmuudeksi, kun sen vahvisti olosuhteisiin niin perehtynyt henkilö, kuin Halfdan, Linnan vouti, joka otettuaan niin tuntuvassa määrin osaa salaliittoon Sverkeriä vastaan, katsoi turvallisuudelleen varmimmaksi joksikin aikaa poistua niin etäälle, etteivät herransa vihanpurkaukset häntä saavuttaisi.
Mutta tähän huhuun liittyi ennen pitkää vielä toinenkin, ja tästä johtui välittömästi ne tapaukset, jotka murtivat mahtavan Sverkerin vallan ja joksikin aikaa taannuttivat valon ja kristinuskon saavuttamat valloitukset, jotka Birger Jarl oli Suomen rannikoilla voittanut. Tämä huhu kertoi miten Sverker kostoksi hyljitystä rakkaudestaan omin käsin oli murhannut Klotilden, tuon kauniin hempeän aatelisneidon, jonka povessa Sverkerin tunteet eivät löytäneet vastakaikua.
* * * * *
Eräänä maaliskuun päivänä samosi hyvästi asestettuja parvia hämäläisten enimmin karaistuja ja taistelukuntoisimpia miehiä Sverkerin lujaa linnaa kohti. Täällä tosin aavistettiin moisia aikeita olevan tekeillä, mutta ei voitu odottaakaan hyökkäystä näin aikaiseen ja senvuoksi tulivat linnan asujamet peräti yllätetyiksi eivätkä olleet valmiit vastarintaan. Hämäläiset senvuoksi onnistuivat täydellisesti aikeissaan, sitäkin paremmin kun heillä oppaanaan ja neuvonantajanaan oli mies, joka tunsi linnan ja sen lähitienoot niin perinpohjin kuin Halfdan-vouti. Taistelusta sukeutui vain lyhytaikainen ottelu linnan portilla, jossa kamppailussa linnanväen vähälukuisuutensa vuoksi pian täytyi peräytyä.
Linna oli nyt tulvillaan hämäläisiä ja kohta oli Poutu miehineen linnan haltijana; he koteutuivat sinne piankin ja linnan runsaat muonavarat olivat heille tervetullut saalis.
Sverkerin verityöt olivat tulleet kostetuiksi. Toki — se ei kuitenkaan vielä ollut aivan täydellinen, sillä Sverker itse ei vielä ollut saanut tuta voittajien vihaa. Mutta pian löi hänenkin hetkensä, pian sai hänkin seista niiden edessä, joita hän ennemmin oli halveksinut, kun näiden aikoinaan täytyi väistyä ylivoiman tieltä Porvoonjoen suulta.
* * * * *
Vielä kerran viemme lukijan Linnan ritarisaliin, jossa kopea päällikkö muinoin joi saksalaisen liittolaisensa Ulfried Vogelin maljan kuohuvasta simasarvesta.
Nytkin leikkivät liekit iloisesti avarassa liedessä, mutta tänne ei ole tällä erää kokoontunut ainoastaan kolmihenkinen seurue, koko sali on täynnä päivän paahtamia, tanakoita miehiä, jotka nyt vain odottavat saada nähdä voittonsa lopullisesti ratkaistuna.
Kauvimpana roihuavan takan ääressä istuu kaksi henkeä — Poutu ja Halfdan-vouti — ja heistä oikealle seisoo kädet sidottuina selän taakse Linnan herra pää kumarassa ja katse harhaillen pitkin rönsyistä kivipermantoa.
Poutu ja Halfdan neuvottelevat keskenään ja etupäässä näyttää jälkimmäisen mielipide olevan ratkaiseva.
— Arvelen ettei meillä ole muuta tehtävää, kuin perata Linna sen pahimmasta rikkaruohosta, sen jälkeen on kaikki mukautuva itsestään tahtomme jälkeen, virkkaa Halfdan.
Tuomittu kohottaa kiivaasti päänsä ja lähettää voudille murhaavan silmäyksen.
— Sinä käärme, jota olen povellani ruokkinut, hän tokasee, vie vain henkeni, mutta tiedäkin, että kosto on lepäävä päälläsi, ja kerran on loppusi oleva kamalampi kuin minun nyt.
Hänen ei anneta puhua loppuun. Poutun viittauksesta tarttuu muutamia hämäläisiä Sverkeriin ja vievät hänet ulos käytävään, luukulle, joka johtaa vankityrmään, pirullisimpaan, minkä ihmisjärki koskaan on suunnitellut, ja jossa Sverker itse on niin monta onnetonta antanut siirtyä ijankaikkisuuteen.
* * * * *
Hämäläisten ylivalta Linnassa oli kuitenkin lyhyt-ikäisempi kuin he itsekään osasivat aavistaa. Huhu heidän valloituksistaan ja mielivaltaisuudesta, jolla he kohtelivat niitä maamiehiään, jotka pysyivät kristinuskolle ja Ruotsin vallalle uskollisina, saapui ennen pitkää Birger Jarlin perustamaan Hämeenlinnaan ja täältä lähetettiin voimakas sotajoukko heitä kukistamaan. Tämä onnistuikin täydellisesti ja Linnan päälliköksi asetettiin nyt Edvin Sverkerinpoika, joka alati oli ollut ruotsalaisten puolella ja hartaasti toivoi, että rauha ja järjestyneet yhteiskuntaolot saisivat jalansijaa Suomen rannikoilla.
Sen päivän iltana, jona hämäläisten uhittelevien laumojen viimeisten jäännöksien oli täytynyt ainiaaksi peräytyä, tapaamme Edvinin, joka nyttemmin on voimaksi keski-ikäinen mies, seisomassa isännä linnan kuistilla. On kaunis keskikesän-ilta ja aurinko on juuri mailleen menossa. Hän laskee kätensä ristiin, yksinäisyydessä on luonnon ihanuus hänet lumonnut, kääntää katseensa taivasta kohti ja virkkaa itsekseen:
— Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit kaiken päättyä täten ja käänsit pahan hyväksi. Kiitän sinua, että opetit minun vaeltamaan toisia teitä kuin esi-isäni ovat tehneet. Linnan muurit ovat kai aikoinaan luhistuvat kokoon soraläjäksi. Mutta tältä seuduin on valo leviävä, valo, joka tulevaisuudessa myöskin vastoinkäymisen hetkinä voi jalostaa ja antaa voimia myrskyn voittamiseen.
KAKSI YÖTÄ.
Historiallinen kertomus.
I.
Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo, valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.
Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista, nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut muutettavissa.
Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan kohtaloon. Mutta joskus — hän ei sille voinut mitään, — tapahtui, että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin, jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli jotakin — hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä — Oskaria vastaan. Köyhyys ei siihen ollut syynä, — sillä Kreetankaan vanhemmilla ei ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen. Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä. Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. — Ja Kreeta koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen miehensä hänelle koetti valmistaa.
Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson, joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä. Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja rasituksesta kontistuneet.
— Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.
Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.
Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet, eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään, nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja virkkoi miettivästi:
— Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en ole oikein tolallani.
Kreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut tämmöistä lausunut.
— Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen alakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi ja antaa ruumiille uusia voimia.
— Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun ilmassa on pahoja enteitä.
Kreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei Oskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli tämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.
— Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?
— On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni on nyt sellainen.
— Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?
— Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani laukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat kuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä kotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän portailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet? minä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän äreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä ja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.
— No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?
— Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan liekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.
— Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten sieluttomat elukat?
— Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta on oleva niskassamme?
— Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja kurjuutta?
— Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa tupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista apua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja minulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin nimeni on Michelsson.
Brandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta, joka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali Rayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön saakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa sinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata. Saaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten voisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan rannikkoa.
Mutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin helpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.
Viikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat täydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka paljon vähemmän näkyvää aijetta.
— Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa jatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän merestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on alkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta minullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole ollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen saavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille pienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin rohkea minua auttamaan.
— Ethän vain aikone, Kaarle — —?
— Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan tyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä, on kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.
— Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on tapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta ryssät saavat purkaa vihansa minuun?
— Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!
— Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt — —
— Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet luvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin. Hänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En ole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee. Lupaa ettet hänelle sitä kerro!
Kreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi häntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:
— Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. —
Oskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi Oskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät pian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo. Hän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin tehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin siemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi kostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa tuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa vakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti Kreetalle.
Tuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan elämässä.
He istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen menneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.
— Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen isällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten naisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse heidän jäljissään, Oskar virkkoi.
— Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani, että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.
Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.
He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:
— Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?
Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.
— Voitko olla vaiti, Kreeta?
— Olenko koskaan sinua pettänyt?
— Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi rohkeutta.
Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi kalveten pari askelta poispäin.
— Oskar! hän sopersi.
— Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.
— Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.
— Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?
— Oskar, elä kiusaa minua!
— Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?
— Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä kauvan jälkeenpäin.
— Se olin — minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.
— Sinä — sinä valehtelet, sinä et voisi olla niin kurja, niin katala!
— Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.
Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.