Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

CANDIDE

Eli

Avosydämisen ja vilpittömän nuoren miehen ihmeelliset seikkailut

Kirj.

VOLTAIRE

Suom. L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Oy Weilin & Göös kirjapainossa.

VOLTAIRE.

Vanhan asianajajan Francois Arouet'n molemmat pojat tekivät isänsä suunnitelmiin monta harmillista muutosta. Toisesta tuli vanhuksen suureksi suruksi kirjailija, toisesta taas liiaksi porvarillisen arkipäiväisyyden mies.

Kirjailija-pojasta tuli kuitenkin 18:nnen vuosisadan kuuluisimpia miehiä, sillä hän juuri oli Voltaire, oikealta nimeltään Francois Marie Arouet.

Tullessaan tähän maailmaan marraskuun 21 p. 1694 oli hän niin laiha, pieni ja heikko, ettei hänestä luultu tulevan eläjää minkäänlaista. Mutta jo tässä sai hän ensimäisen tilaisuuden saattaa profeetat häpeään, sillä aivan kuin harmiksi heille jäikin hän elämään, pitäen sitten uljaasti kuolemaa loitolla kokonaista 84 vuotta.

Voltaire halasi ylhäisten seuraa, ja kumminsa, apotti Chateauneuf'in avulla pääsikin hän hienoston seurapiiriin. Selvän päänsä ja pelottavan terävän kielensä avulla hankki hän siellä itselleen kaiken sen menestyksen, minkä aateliton ja ulkomuodoltaan vaatimaton porvarinuorukainen silloisten Ranskan ylimysten keskuudessa hankkia saattoi. Se ei ollut suinkaan helppoa. Kun Voltaire ei voinut alistua kumartelemaan erästä ylhäistä nuorta ylimystä, annatti tämä hänelle lakeijoillaan selkään. Kun hän selkäsaunan johdosta vaati ylimyksen kaksintaisteluun, pääsi hän täten tekemästään "häväistyksestä" Bastiljiin. Vaikka se olikin hänelle jo tuttu paikka hän oli vähää ennen ollut siellä liki vuoden erään Ludvig XIV:stä kirjoitetun pilkkalaulun johdosta, jota hän ei tosin ollut kirjoittanut —, katsoi hän tämän tapahtumasarjan kuitenkin niin kuvaavaksi, että hän sai siitä herätyksen koko elämän ajaksi. Hän huomasi, ettei se, joka oli oikeassa, saanut tässä maailmassa aina tuota oikeuttaan tunnustetuksi.

Hänen tuotantonsa pirtein osa kietoutuu tämän "yleisesti tunnetun ja surullisen tosiasian" ympärille; pienissä pilkkahenkisissä romaaneissa, joista tämä nyt suomeksi käännetty "Candide", (1758) on yksi, heiluttaa hän terävän satiirin ruoskaa kaikkia ennakkoluuloja vastaan. "Candide"'ssä hän nimenomaan panee vastalauseen sitä filosofi Leibnitzin hyväntahtoista ja edistysvihollista väitettä vastaan, että tämä meidän maailmamme on parhain kaikista mahdollisista. Ylimyksen ruoska oli iskenyt kipinän, toisellaisen kuin tarkoitus oli.

Muutamien kuukausien kuluttua pääsi hän Bastiljista ehdolla, että menisi maanpakoon. Hän matkusti silloin Englantiin. Hän oli näihin aikoihin vähän yli kolmenkymmenen, tunsi perinpohjin maansa ja sen pääkaupungin, sen turmeltuneet elämäntavat, huonon hallituksen ja kurjan oikeuslaitoksen. Englannissa sai hän nähdä lujan ja järjestetyn kansanvaltaisen hallituksen, lujan yleisen oikeudentunnon, suuremman yksilöllisen, jopa aatelittomallekin suodun vapauden. Oleskelu siellä tuli hänelle toiseksi herätykseksi, se kun johti hänet toimimaan ajan yhteiskunnallisia ja henkisiä kysymyksiä pohtivana filosofisena kirjailijana, historioitsijana ja ihmisoikeuksien puoltajana.

Hänellä olikin nyt hyvä tilaisuus työskennellä rauhassa. Englannista palattuaan oli hän asettunut asumaan maaseudulle erään ystävättärensä luo, jossa hän huolista vapaana saattoi kokonaan antautua kirjailijatyöhönsä. Nidos ja lentolehtinen toisensa jälkeen sinkosi hänen kynästään. Neron ja ennakkoluulottoman arvostelun lahjomaton ja näinä aikoina oudolla viehätyksellä vaikuttava voima ihastutti lukijat, ja pian oli Voltaire aikansa ja maansa kuuluisimpia ja pelätyimpiä henkilöitä. Hän seurasi nykyaikaisen sanomalehden valppaudella kaikkea, ja lausui melkein kaikista aikansa periaatteellisesti tärkeämmistä ilmiöistä mielipiteensä, ollen yksinään niinä vuosina samaa kuin nykyään joku johtava maailmanlehti. Historiallisilla teoksillaan, näytelmillään ja romaaneillaan, eepoksillaan ja saduillaan, nimettömillä pikkukirjasillaan, joita levisi suunnattoman suurina painoksina, tavattoman laajalla kirjevaihdollaan, sukkeluuksillaan ja terävillä vastauksillaan, ohjasi hän aikansa mielipiteitä sekä ylimystön että porvariston piireissä. Hän oli suorastaan aikansa henkinen keskus; hänen toimintansa tavaton monipuolisuus ja laajuus hämmästytti niin Fredrik II:sta, että hänen lausuntonsa mukaan olisi voinut luulla kokonaisen oppineen seuran toimivan Voltaire-nimellä.

Vuonna 1749 kuoli Voltairen ystävätär. Silloin matkusti hän Fredrik II:n kutsusta Berliniin, mutta ei viihtynyt siellä kauan; ystävyksille tuli riita ja v. 1753 matkusti Voltaire tiehensä.

Sweitsin rajalta osti hän nyt pienen maatilan sekä myöhemmin aivan sen läheltä, mutta Sweitsin alueelta, toisen, kuuluisan Ferney'n. Täällä naureskeli hän vain Ranskan hallituksen yrityksille saada hänet vangituksi, milloin hän vain sattui kirjoittamaan hallituksesta jotakin loukkaavaa, ja sellaista tapahtui hallituksen mielestä valitettavan usein. Vahingoniloisella nopeudella kannatti ukko itsensä aina, kun tällaisesta tuli kysymys, tilalleen Sweitsin puolelle, iloitellen sieltä vastustajansa pettymykselle.

Tilallaan piti hän loistavaa hovia; vierainaan hänellä oli ruhtinaita, jotka kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Alustalaistensa taloudellisen aseman paransi hän viisailla uudistuksilla. Hänen maineensa ja osaksensa saamansa kansan suosio kohosi korkeimmilleen, kun hän nyt, sotahuutonaan kuuluisa lause: "hävittäkää se kurja", alotti loistavan taistelun eräitten syyttömästi tuomittujen "kerettiläisten" muiston puhdistamiseksi. Hän oli yksin toisella puolella, ja vastustajana oli ajan mahtavin voima, katolinen kirkko ja sen jesuiittavalta, mutta silti Voltaire hehkuvalla innollaan ja leimuavalla rohkeudellaan vei asiansa voittoon sitkeän ja monivuotisen taistelun jälkeen. Sisällöltään oli tämä taistelu kahden aikakauden, kahden maailmankatsomuksen, edistyksen ja vanhoillisuuden taistelua, jonka merkitys on katoamaton.

Kun hän 84-vuotiaana teki vaivaloisen matkan Parisiin, ollakseen vielä kerran läsnä erään näytelmänsä esityksessä, muodostui matka hänelle suoranaiseksi riemukuluksi. Kunnianosoitukset saavuttivat huippunsa siinä "runoilijan kruunauksessa", joka yleisön riemuitessa tapahtui Parisin oopperassa maaliskuussa 1778. Ilo ja mielenliikutus mursi hänen voimansa ja hän kuoli vähän jälkeenpäin.

Tässä nyt suomalaiselle yleisölle tarjona olevassa teoksessa esiintyvät Voltairen parhaat kirjailijaominaisuudet: viehättävän kertojan lahja, terävä, mutta ei katkera ironia, "kansantajuinen aatteellisuus", humoristinen, keveän hilpeä ja koseeraava, yllättävillä vastakohdilla, käänteillä ja väitteillä mielenkiintoa hereilläpitävä tyylitaito. Se on ihmeellinen sekoitus pilaa ja totta, pilkkaa ja salattua itkua ihmiskunnan pahuuden tähden.

Ja maailma on sadan vuoden perästä yhäkin niin paljon entinen ja sama kuin Voltairen aikana, että hänen suolansa ei ole käynyt vähääkään mauttomaksi.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kuinka Candide kasvatettiin eräässä kauniissa linnassa ja kuinka hän siitä samaisesta tuli poisajetuksi.

Westfalissa, herra parooni Thunder-ten-Tronckhin linnassa eli kerran nuori poika, jolle luonto oli lahjoittanut mitä lempeimmän mielenlaadun. Hänen kasvonsa olivat hänen sielunsa kuvastin. Hänen arvostelutapansa oli yhtä suora kuin hänen sydämensä oli yksinkertainen; tämä, luullakseni, oli juuri syynä siihen, että häntä nimitettiin Candide'ksi. [Ranskalainen sana candide merkitsee: avosydäminen.] Talon vanhat palvelijat epäilivät, että hän oli herra paroonin sisaren ja erään naapurissa asuvan, hyvän ja kunniallisen aatelismiehen poika, miehen, jonka kanssa tämä neiti ei koskaan ollut tahtonut mennä naimisiin, sentähden ettei hän ollut voinut todistaa omistavansa enempää kuin seitsemänkymmentäyksi sukupolvea esi-isiä, koska muu osa hänen sukupuustaan oli kadonnut aikojen hämärään.

Herra parooni oli Westfalin kaikkein mahtavimpia ylimyksiä, sillä hänen linnassaan oli oikea portti ja ikkunat; hänen ritarisalinsa oli lisäksi seinäverhoilla koristettu. Kaikki alipihojen koirat voitiin tarpeen tullen yhdistää jahtiparveksi; tallirengit olivat hänen esiratsastajiaan; kylän pappi oli hänen hovisaarnaajansa. Kaikki nimittivät häntä armolliseksi herraksi ja nauroivat, kun hän kertoi kaskuja.

Rouva paroonitar, joka painoi noin sataviisikymmentä naulaa, nautti tältä pohjalta erittäin suurta kunnioitusta ja hoiti emännänvelvollisuutensa aivan erityisellä arvokkaisuudella, joka seikka teki hänet vieläkin kunnioitettavammaksi. Hänen tyttärensä Kunigunda, joka oli seitsemäntoistavuotias, oli verevä, tuores, lihava, ruokahalua herättävä. Paroonin poika taas tuntui kaikessa olevan isänsä arvoinen. Kotiopettaja Pangloss oli talon oraakkeli ja pieni Candide kuunteli hänen opetuksiaan koko sillä luottamuksella, joka oli ominaista hänen ijälleen ja luonteelleen.

Pangloss opetti metafysiko-teologo-kosmolonigologiaa. Hän todisti ihailtavan selvästi, ettei ole olemassa mitään seurausta ilman syytä ja että tässä parhaimmassa kaikista mahdollisista maailmoista hänen ylhäisyytensä herra paroonin linna oli kaunein kaikista mahdollisista linnoista ja rouva paroonitar paras kaikista mahdollisista paroonittarista.

"On tieteellisesti todistettu", sanoi hän, "että asiat eivät voi olla toisin kuin mitä ne ovat; sillä koska kaikki on luotu jotakin tarkoitusta varten, niin on kaikki luonnollisesti luotu parasta mahdollista tarkoitusperää silmällä pitäen. Pankaa tarkasti merkille, kuinka nenät ovat luodut varta vasten kannattamaan silmälaseja, ja sentähden onkin meillä silmälasit; jalat ovat ilmeisesti rakennetut sukkia ja jalkineita varten, sentähden onkin meillä sukat ja jalkineet; kivet ovat tehdyt lohkomista ja linnojen rakentamista varten, sentähden onkin armollisella paroonilla erittäin kaunis linna; maakuntamme mahtavimman paroonin täytyy luonnollisesti myös asua parhaiten. Ja koska siat ovat tehdyt tullakseen syödyiksi, syömme me sikoja vuodet umpeensa. Tästä seuraa, että ne, jotka ovat tuoneet esille sen väitteen, että kaikki on hyvin, ovat sanoneet tyhmyyden; pitäisi sanoa, että kaikki on järjestetty parhain päin."

Candide kuunteli tarkkaavaisesti ja uskoi viattomasti kaikki; sillä hänen mielestään nti Kunigunda oli erinomaisen kaunis, vaikkei hänellä koskaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä hänelle. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että onnen jälkeen olla syntynyt parooni von Thunder-ten-Tronckhiksi toinen onnen aste oli olla nti Kunigunda, kolmas nähdä hänet joka päivä ja neljäs kuunnella mestari Panglossia, maakunnan ja niinmuodoin myös koko maapallon suurinta filosofia.

Eräänä päivänä Kunigunda kävellessään linnan lähellä olevassa pienessä metsässä, jota nimitettiin puistoksi, näki pensastojen lomitse, miten tohtori Pangloss antoi opetusta kokemusperäisessä fysiikassa hänen äitinsä kamarineitsyeelle, joka oli hyvin sievä ja hyvin oppivainen ruskeasilmäinen impi. Koska nti Kunigundalla oli suuret taipumukset tieteisiin, tarkkasi hän henkeä vetämättä niitä useasti toistuvia kokeita, joiden todistajaksi hän oli joutunut; hän näki selvästi tohtorin riittävän aiheen syyt ja seuraukset, ja hän palasi sieltä kiihottuneessa mielentilassa, hyvin mietteissään, palaen opinhalusta ja päätellen itsekseen, että hän erittäin hyvin soveltuisi riittäväksi aiheeksi nuorelle Candidelle, samoin kuin tämä hänelle itselleen.

Linnaan palaillessaan hän kohtasi Candiden ja punastui; Candide punastui myöskin. Kunigunda sanoi hyvääpäivää vavahtelevalla äänellä, ja Candide sanoi hänelle jotakin, tietämättä mitä hän sanoi.

Seuraavana päivänä päivällisen jälkeen, kun oli noustu pöydästä, joutuivat Kunigunda ja Candide sattumalta erään varjostimen taa. Kunigunda pudotti nenäliinansa. Candide nosti sen lattialta; Kunigunda tarttui kaikessa viattomuudessaan hänen käteensä, nuorukainen suuteli kaikessa viattomuudessaan nuoren neidin kättä aivan erikoisen kiihkeästi, hellästi ja armaasti; heidän huulensa yhtyivät, heidän silmänsä alkoivat hehkua, heidän polvensa vapisivat, heidän kätensä eksyivät harhateille.

Herra parooni von Thunder-ten-Tronckh sattui samassa kulkemaan varjostimen ohitse ja nähdessään tämän syyn ja tämän seurauksen, ajoi hän Candiden pois linnasta antaen hänelle muutamia vahvoja potkuja takapuoleen.

Kunigunda pyörtyi; ja rouva paroonitar löi häntä korvalle heti kun hän jälleen heräsi tietoisuuteen; ja mitä suurin sekasorto vallitsi tässä kauneimmassa ja miellyttävimmässä kaikista mahdollisista linnoista.

TOINEN LUKU.

Mitä Candidelle tapahtui bulgarialaisten keskuudessa.

Kun Candide näin oli tullut poisajetuksi tästä maallisesta paratiisista, kulki hän kauan aikaa tietämättä minne, itkien, kohottaen tuon tuostakin silmänsä taivasta kohden ja kääntäen ne myös usein takaisin tuon maailman kauneimman linnan puoleen, jossa oli tuo maailman kaunein vapaaherrallinen neiti. Hän nukkui illallista syömättä keskellä peltoja kahden vaon välissä. Lumi putoili suurina hiutaleina, aivan jähmettyneenä alkoi Candide seuraavana päivänä laahautua lähintä kaupunkia kohti, jonka nimi oli Waldberghoff-trarbk-dik-dorff, aivan rahatta ja puolikuolleena nälästä ja väsymyksestä. Hän pysähtyi surullisena erään kapakan ovelle. Kaksi siniseen puettua miestä huomasi hänet.

— Toveri, sanoi toinen, kas tuossapa on pulska nuorukainen, joka täyttää mitat.

He tulivat Candiden luo ja pyysivät häntä hyvin kohteliaasti päivällistä syömään.

— Hyvät herrat, sanoi heille Candide miellyttävällä vaatimattomuudella, teette minulle suuren kunnian, mutta minulla ei ole millä maksaa puolestani.

— Oh, herraseni, sanoi hänelle toinen sinisistä, henkilöt, joilla on sellaiset edellytykset ja ansiot kuin teillä, eivät koskaan maksa mitään. Ettekö ole viisi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä?

— Kyllä, se on juuri pituuteni, hyvät herrat, vastasi hän kumartaen.

— Siispä, herraseni, käykää pöytään, emme ainoastaan maksa edestänne, vaan vielä lisäksi pidämme huolta siitä, että mieheltä sellaiselta kuin te, ei tästä lähin koskaan ole puuttuva rahaa; ihmiset ovat luodut ainoastaan auttamaan toisiaan.

— Olette oikeassa, sanoi Candide, sitä juuri on herra Pangloss minulle aina sanonut; huomaan kyllä, että kaikki on järjestetty maailmassa parhain päin.

Häntä pyydettiin ottamaan vastaan muutamia kultarahoja; hän otti ne ja tahtoi antaa niistä velkakirjan; sitä hänen ei kuitenkaan sallittu tehdä. Ja niinpä istuttiin pöytään.

— Rakastatte varmaankin suuresti?… alkoi toinen.

— Oi kyllä, vastasi Candide, rakastan suuresti neiti Kunigundaa.

— Ei, sanoi toinen herroista, me kysymme teiltä, ettekö rakasta suuresti bulgarien kuningasta.

— En ollenkaan, sanoi hän, sillä en ole häntä koskaan nähnyt.

— Kuinka? hän on ihanin kaikista kuninkaista ja meidän täytyy juoda hänen maljansa.

— Kovin kernaasti, hyvät herrat, sanoi Candide ja joi.

— Se riittää, sanottiin hänelle, nyt olette te bulgarien tuki ja turva, puoltaja ja sankari; teidän onnenne on taattu ja kunnian tie viittaa teille.

Hänelle pantiin sitten heti raudat jalkoihin ja hänet vietiin rykmenttiin.

Täällä häntä komennettiin kääntymään oikeaan ja vasempaan, nostamaan kivääriä olalle ja laskemaan jalalle, tähtäämään, ampumaan, kulkemaan juoksumarssissa; ja hänelle annettiin kolmekymmentä kepinlyöntiä. Seuraavana päivänä hän teki harjoitukset jo vähän vähemmän huonosti ja sai ainoastaan kaksi kymmentä lyöntiä; sitä seuraavana päivänä hänelle annettiin ainoastaan kymmenen ja toverit katsovat häntä kuin ihme-eläintä.

Candide oli itse vielä aivan hämmästyksissään eikä lainkaan selvillä omasta sankaruudestaan. Eräänä kauniina kevätpäivänä pisti hänen päähänsä lähteä kävelylle ja hän alkoi kulkea suoraan eteenpäin ollen siinä uskossa, että ihmisillä samoin kuin eläimilläkin oli täysi oikeus mielin määrin käyttää jalkojaan. Hän ei ollut vielä kävellyt kahta peninkulmaakaan, kun jo neljä muuta kuusi jalkaa pitkää sankaria saavutti hänet, sitoi hänet ja vei hänet tyrmään.

Häneltä kysyttiin lain mukaisessa järjestyksessä, mistä hän piti enemmän: juosta kolmekymmentä kuusi kertaa kujaa koko rykmentin läpi tai saada yht'aikaa kaksitoista lyijykuulaa aivoihinsa. Turhaan vetosi hän ihmisen vapaaseen tahtoon, selittäen, ettei hän tahtonut kumpaakaan. Hänen täytyi tehdä valintansa; ja sen Jumalan lahjan voimalla, jota nimitetään vapaudeksi, hän vihdoin päätti juosta kujaa kolmekymmentäkuusi kertaa; hän teki sen kaksi kertaa. Rykmentissä oli kaksi tuhatta miestä, joten hän siis silloin yhteensä jo oli saanut neljä tuhatta raipan iskua, jotka niskasta peräpakaroihin asti raatelivat hänen hermojaan ja lihaksiaan. Kun kolmannen kujanjuoksun piti alkaa, niin Candide, joka ei enää kestänyt enempää, pyysi sitä armoa, että häneltä hyväntahtoisesti suvaittaisiin katkaista kaula. Hänelle myönnettiinkin tämä suosionosoitus, hänen silmänsä sidottiin ja hänen käskettiin laskeutua polvilleen.

Tällä hetkellä juuri sattui bulgarien kuningas kulkemaan siitä ohitse; hän kyseli rikoksen laatua ja kun tällä kuninkaalla oli suuret älyn lahjat, — ymmärsi hän siitä kaikesta, mitä hän sai kuulla, että Candide oli nuori metafyysikko, joka ei juuri mitään tiennyt maailman menosta, ja hän armahti hänet jalomielisesti, joka teko ansaitsee tulla ylistetyksi kaikissa sanomalehdissä ja kaikkina aikoina.

Eräs kelpo haavalääkäri paransi Candiden kolmessa viikossa
Dioskorideen keksimillä lievikkeillä.

Hänellä oli jo vähän nahkaa ja hän osasi kävellä, kun sota syttyi bulgarialaisten ja arabialaisten kuninkaiden välillä.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Candide pelastautui bulgarialaisten käsistä ja mitä hänelle sitten tapahtui.

On mahdotonta kuvitellakaan mitään sen kauniimpaa, sorjempaa, loistavampaa ja paremmin järjestettyä kuin nuo molemmat sotajoukot, joiden torvet, pillit, oboet, rummut, kanuunat saivat aikaan sellaisen yhteissoinnun, että sen vertaista ei ole kuultu ikinä edes helvetissäkään. Kanuunat kaatoivat ensin noin kuusi tuhatta miestä kummaltakin puolen; senjälkeen riisti muskettituli noin yhdeksän tai kymmenen tuhatta veijaria pois tästä maailmasta, joka on parhain kaikista ja jonka pintaa he olivat olemuksellaan saastuttaneet; pistin muodosti myöskin riittävän syyn muutamien tuhansien ihmisten kuolemaan. Koko saavutus saattoi nousta noin kolmeenkymmeneen tuhanteen sieluun.

Candide, joka vapisi niinkuin filosofi, pidättelihe parhaimpansa mukaan piilossa tämän sankarillisen teurastuksen aikana.

Vihdoin kun molemmat kuninkaat paraikaa laulattivat Te Deumia leirissään, päätti hän valita toisen paikan syitten ja seurausten mietiskelylle.

Hän raivasi itselleen tien kuolleiden ja kuolevien ylitse ja pääsi täten ensiksi erääseen naapurikylään; se oli tuhkana. Se oli arabialais-kylä, jonka bulgarialaiset olivat polttaneet kansan parasta valvovien lakien mukaisesti. Täällä makasi joka paikassa pistimien ja luotien lävistämiä vanhuksia sekä heidän vierellään kuolevia vaimoja, jotka puhkaistuin kurkuin pitelivät lapsiaan rinnoillaan, tyttöjä, joilta oli vatsat halaistu ja jotka viruivat henkitoreissaan tyydytettyään ensin muutamien sankarien luonnollisia tarpeita; toiset rukoilivat puolipalaneina, että heidät lopetettaisiin kokonaan. Ulos valuneita aivoja näkyi maassa katkottujen käsien ja jalkojen seassa.

Candide pakeni kiireimmän kautta toiseen kylään: se kuului bulgarialaisille ja arabialaiset sankarit olivat menetelleet siellä aivan samoin. Candide jatkoi yhä matkaansa kuolonkamppailussa nytkähtelevien jäsenten ja suitsevien raunioiden poikki ja saapui siten vihdoin sotanäyttämön ulkopuolelle kantaen haarapussissaan vähäisiä eväitään ja muistellen lakkaamatta Kunigundaa.

Kun hän saapui Hollantiin, olivat hänen ruokavaransa lopussa, mutta koska hän oli kuullut kerrottavan, että kaikki ihmiset olivat rikkaita tässä maassa ja lisäksi vielä kristittyjä, ei hän ollenkaan epäillyt, etteikö häntä kohdeltaisi täällä yhtä hyvin kuin häntä oli kohdeltu herra paroonin linnassa, ennenkuin hän siellä oli tullut poisajetuksi neiti Kunigundan kauniiden silmien takia.

Hän anoi almua useilta arvokkailta ja vakavilta henkilöiltä, jotka vastasivat hänelle, että jos hän vielä edelleen jatkaisi tämän elinkeinon harjoittamista, suljettaisiin hänet kuritushuoneeseen oppimaan elämisen taitoa.

Hän kääntyi sitten erään miehen puoleen, joka juuri oli kokonaisen tunnin yhtämittaa suuren kuulijakunnan edessä puhunut hyväntekeväisyydestä. Tämä saarnaaja katsoi häneen ja sanoi:

— Mistä syystä te täällä olette? Oletteko kenties hyvän asian vuoksi?

Ei ole mitään seurausta ilman syytä, vastasi Candide vaatimattomasti; kaikki on välttämättömyyden ketjussa ja parhain päin järjestetty; on ollut välttämätöntä, että olen tullut poisajetuksi neiti Kunigundan luota, että olen suorittanut kujanjuoksun, ja on välttämätöntä, että kerjään leipäni siihen asti, kunnes voin sitä ansaita; kaikki tämä ei voisi olla toisin.

— Ystäväni, sanoi puhuja, uskotteko, että paavi on antikristus?

— En ole ennen kuullut sitä, vastasi Candide; mutta oli hän sitä tai tätä, niin pääasia on, että olen leivän puutteessa.

— Et ansaitse saadakaan leipää, sanoi puhuja; mene tiehesi lurjus, äläkä ikinä enää tule silmieni eteen!

Puhujan vaimo oli tällä välin pistänyt päänsä ulos ikkunasta ja saatuaan selville, että siellä oli mies, joka epäili, olikohan paavi antikristus, kumosi hän hänen päähänsä täysinäisen… Oi taivas, kuinka korkealle naisten uskonnollinen innostus voikaan kohota!

Eräs mies, jota ei koskaan oltu kastettu, eräs kunnon anabaptisti, nimeltä Jacques, näki tämän julman ja arvottoman tavan, jolla yhtä hänen veljeään kohdeltiin, olentoa, jolla kuitenkin oli kaksi höyhenetöntä jalkaa ja kuolematon sielu ja hän vei hänet kotiinsa, puhdisti hänet, antoi hänelle leipää ja olutta, lahjoitti hänelle kaksi floriinia ja tahtoipa vielä lisäksi opettaa häntä valmistamaan persialaisia kankaitakin, jotka kuuluivat hänen erikoisalaansa ja jotka, kuten tunnettua, tehdään kaikki Hollannissa.

Candide, joka melkein olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, huudahti:

— Mestari Pangloss oli totta tosiaan oikeassa sanoessaan, että kaikki tässä maailmassa on mahdollisimman hyvin; sillä minua liikuttaa äärettömän paljon enemmän teidän erinomainen jalomielisyytenne, kuin se kovuus, joka tuli minun osakseni tuon mustamekkoisen herran ja hänen rouva puolisonsa puolelta.

Seuraavana päivänä hän kävelyllään kohtasi erään kerjäläisen, joka ylt'yleensâ oli paiseiden peitossa. Hänen silmänsä olivat elottomat, nenänpää pois tipahtanut, suu vinossa, hampaat mustat, hän puhui käheästi korahdellen ja sai tavantakaa ankaria yskäkohtauksia ja joka kohtauksella sylkäisi hän suustaan hampaan.

NELJÄS LUKU.

Kuinka Candide tapasi vanhan filosofian opettajansa, tohtori
Panglossin ja mitä sitten tapahtui.

Candide, joka tunsi vielä enemmän sääliä kuin inhoa tuota kauhistuttavaa kerjäläistä kohtaan, — antoi hänelle ne kaksi floriinia, jotka hän oli saanut tuolta kunnon Jacques-anabaptistilta. Aave tuijotti häneen kiinteästi, purskahti itkuun ja lankesi hänen kaulaansa.

Candide peräytyi pelästyneenä.

— Voi, sanoi tuo kurja raukka toiselle kurjalle, ettekö enää tunne rakasta Panglossianne?

— Mitä kuulenkaan, tekö se olettekin, rakas mestarini, ja tässä surkuteltavassa tilassa! Mikä onnettomuus onkaan teitä kohdannut? Minkätähden ette enää ole tuossa kauneimmassa kaikista linnoista? Ja miten on käynyt neiti Kunigundan, tuon helmen neitsyeitten joukossa, tuon luonnon mestariteoksen?

— Menehdyn tähän paikkaan, huokasi Pangloss.

Heti vei Candide hänet anabaptistin talliin, jossa hän antoi hänelle vähän leipää ja kun Pangloss hiukan oli tointunut, kysyi hän tältä uudestaan:

— Entä Kunigunda, miten on hänen laitansa?

— Hän on kuollut, vastasi toinen.

Tämän kuullessaan Candide pyörtyi: hänen ystävänsä virvoitteli häntä huonolla etikalla, jota sattumalta löytyi tilkkanen tallissa; vihdoin avasi Candide jälleen silmänsä.

— Kunigunda on kuollut! Voi sinua, sinä paras kaikista maailmoista, minne häivytkään silmistäni! Mihin tautiin hän kuoli? Tai kenties hän kuolikin sen johdosta, että hän näki, miten hänen herra isänsä ankarilla potkuilla ajoi minut pois kauniista linnastaan?

— Ei, sanoi Pangloss, bulgarialaiset sotilaat, halkaisivat hänen vatsansa tehtyään hänelle ensin väkivaltaa niin paljon kuin yleensä naiselle voi tehdä. He löivät myöskin kallon puhki herra paroonilta, joka tahtoi häntä suojella. Rouva paroonitar silvottiin palasiksi, ja minun holhokkiraukkani joutui aivan saman kohtelun alaiseksi kuin hänen sisarensakin, ja mitä itse linnaan tulee, niin siitä ei jäänyt kiveä kiven päälle, ei ainoatakaan latoa, ei lammasta, ankkaa eikä puuta; mutta meidät on hyvin kostettu, sillä arabialaiset menettelivät aivan samoin eräässä naapuri-linnassa, joka kuului muutamalle bulgarialaiselle paroonille.

Tämän selostuksen aikana Candide pyörtyi uudestaan, mutta tultuaan jälleen tajuihinsa ja sanottuaan kaikki, mitä hänen tässä tapauksessa tuli sanoa, alkoi hän pohtia syytä ja seurausta ja sitä riittävää aihetta, joka oli saattanut Panglossin noin surkuteltavaan tilaan.

— Voi, sanoi Pangloss, se on rakkaus, rakkaus, tuo ihmissuvun lohduttaja, maailmojen ylläpitäjä, kaikkien tuntevien olentojen sielu, hellä rakkaus.

— Voi, niin, sanoi Candide, myöskin minä olen tuntenut tämän rakkauden, tuon sydänten hallitsijan, tuon sielun meidän sielussamme; se ei ole tosin minulle koskaan tuottanut muuta kuin yhden suudelman ja parikymmentä potkua takapuoleen. Kuinka on tämä kaunis syy voinut aiheuttaa niin kammottavan seurauksen?

Pangloss vastasi seuraavasti:

— Oi rakas Candideni, tehän tunsitte Paquetten, tuon kunnianarvoisen paroonittaremme soman seuranaisen; hänen sylissään olen saanut maistaa niitä paratiisin iloja, jotka ovat aiheuttaneet nämä helvetin vaivat, jotka nyt minua jäytävät; hän oli tuon sairauden saastuttama, ja on ehkä nyt jo kuollutkin siihen. Paquette oli saanut tämän lahjan eräältä hyvin oppineelta fransiskaani-munkilta, joka oli sen ammentanut suoraan alkulähteestä, sillä hän oli saanut sen eräältä vanhalta kreivittäreltä, joka oli saanut sen eräältä ratsuväen kapteenilta, joka taas sai kiittää siitä erästä markiisitarta, joka oli vuorostaan siitä velassa eräälle hovipojalle, joka oli saanut sen eräältä jesuiitalta, joka ollen noviisi oli vastaanottanut sen suoraan alenevassa polvessa eräältä Kristoffer Kolumbuksen seuralaiselta. Mitä minuun tulee, niin en enää tartuta sitä keneenkään, sillä olen mennyttä miestä.

— Oi, Pangloss, huudahti Candide, onpa tuo omituinen sukutaulu.
Perkele itse taitaa sitten olla sen kanta-isä, vai kuinka?

— Ei ollenkaan, vastasi tuo suuri mies, se oli vallan välttämätön asia, tuiki tarpeellinen aines tässä parhaimmassa kaikista maailmoista; sillä jollei Kolumbus eräällä Amerikan saarella olisi saanut tätä tautia, joka myrkyttää luomisen lähteen, joka usein suorastaan ehkäisee sikiämisen ja ilmeisesti on ristiriidassa luonnon suuren tarkoitusperän kanssa, ei meillä olisi suklaatia eikä kosinellia; vielä lisäksi on huomattava, että tähän päivään asti tämä tauti on jäänyt tunnusmerkilliseksi yksinomaan meidän maanosallemme samoin kuin oppiriidatkin. Turkkilaiset, intialaiset, persialaiset, kiinalaiset, siamilaiset, japanilaiset eivät tunne sitä vielä; mutta on olemassa kyllä riittävä syy otaksua, että hekin vuorostaan joidenkin vuosisatojen kuluttua tulevat sen tuntemaan. Toistaiseksi se on tehnyt ihailtavia edistysaskelia meidän keskuudessamme ja etenkin noissa suurissa, hyvinkasvatetuista ja kunniallisista palkkasotureista muodostetuissa armeijoissa, jotka määräävät valtioiden kohtalot; saa olla varma siitä, että kun kolmekymmentä tuhatta miestä seisoo sotarintamassa yhtä suurta vastustajajoukkoa vastassa, niin on kummallakin puolen noin kaksikymmentä tuhatta kuppatautista.

— Onpa tuo todellakin ihailtavaa, sanoi Candide, mutta nyt meidän täytyy saada teidät terveeksi.

— Kuinka se olisi mahdollista, sanoi Pangloss; minulla ei ole killinkiäkään, rakas ystävä, ja koko maapallollamme ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa voisi saada suoneniskua ja peräruisketta ilmaiseksi.

Kun Candide kuuli tämän, huomasi hän, mitä oli tehtävä: hän meni rukoilemaan apua armeliaalta anabaptisti Jacques'ilta ja kuvaili hänelle niin liikuttavasti sen tilan, johon hänen ystävänsä oli joutunut, että tuo hyvä mies heti otti turviinsa tohtori Panglossin ja antoi parantaa hänet omalla kustannuksellaan. Näissä parannuksissa kadotti Pangloss ainoastaan yhden silmän ja yhden korvan. Hän kirjoitti hyvin ja osasi erinomaisesti laskea, jonka vuoksi anabaptisti Jacques otti hänet kirjanpitäjäkseen.

Kun hän kaksi kuukautta myöhemmin oli pakotettu liikeasioittensa vuoksi matkustamaan Lissaboniin, otti hän molemmat filosofit mukaansa laivalle. Pangloss selitti hänelle, kuinka kaikki oli niin hyvin, ettei paremmin voinut olla. Jacques ei ollut aivan sitä mielipidettä.

— Ihmiset ovat varmaankin hiukan turmelleet luontoa, sanoi hän, sillä eiväthän he ole syntyneet susiksi, mutta ovat kumminkin sellaisiksi muuttuneet. Jumala ei ole antanut heille kaksikymmentäneljä-naulaisia tykkejä eikä pistimiä, mutta he ovat laittaneet itselleen sellaisia hävittääkseen toisiaan. Entä mitä sanotte vararikoista ja oikeudesta, joka anastaa vararikon tekijän koko omaisuuden vetäen nenästä saamamiehiä!

— Kaikki tämä on aivan välttämätöntä, vastasi yksisilmäinen tohtori; yksityisten onnettomuudet edistävät yleistä hyvinvointia, joten siis kaikki on väin sitä paremmin, mitä enemmän on yksityisiä onnettomuuksia.

Hänen näin puhellessaan oli ilma synkistynyt, tuulet puhalsivat kaikista neljästä ilmansuunnasta ja juuri kun Lissabonin satama alkoi näkyä, yllätti laivan hirvittävin rajumyrsky, mitä milloinkaan vielä on nähty.

VIIDES LUKU.

Myrsky, haaksirikko, maanjäristys ja miten tohtori Panglossin,
Candiden ja anabaptisti Jacquesin siinä kävi.

Toiset puolet matkustajista olivat aivan heikkoja, puolikuolleita siitä sanoin kuvaamattomasta häiriöstä, jonka laivan keinuminen oli aiheuttanut heidän hermostossaan ja heidän ruumiinsa edestakaisin vellovissa nesteissä, joten heillä ei ollut edes voimaa olla levottomia vaaran uhatessa. Toiset taas huusivat ja rukoilivat. Purjeet olivat siekaleina, mastot poikki, laiva vuoti kovasti. Työtä yrittivät tehdä vielä jotkut, jotka siihen kykenivät, mutta kukaan ei kuullut toistaan, kukaan ei pitänyt komentoa.

Anabaptisti avusti vähän laivan ohjaamisessa kannella; äkkiä eräs raivostunut merimies antoi hänelle niin ankaran iskun, että hän putosi pitkäkseen kannelle, mutta antamastaan iskusta sai tämä myös itse niin tuiman töytäyksen, että hän pää edellä paiskautui laivanpartaan yli; hän tarttui kuitenkin kiinni erääseen maston tynkään ja jäi siihen riippumaan. Hyväsydäminen Jacques riensi hätään, auttoi hänet ylös, mutta keikahti samassa siinä ponnistellessaan yli laidan ja putosi mereen aivan merimiehen silmien edessä, joka antoi hänen hukkua viitsimättä lahjoittaa hänelle edes yhtä ainoaa silmäystä.

Candide lähestyi samassa, ja ehti nähdä hyväntekijänsä vielä silmänräpäyksen ajan aaltojen pinnalla, jonne hän kuitenkin heti vaipui kadoten sinne ainiaaksi. Hän tahtoi heittäytyä hänen, jälkeensä mereen, mutta filosofi Pangloss esti hänet siitä todistamalla, että Lissabonin sataman edusta oli luotu varta vasten juuri sentähden, että tämä anabaptisti siihen hukkuisi.

Sillä aikaa kun hän todisti tätä, hajosi laiva kokonaan, kaikki menivät pohjaan lukuunottamatta Panglossia, Candidea ja tuota raakaa merimiestä, joka oli syynä hyveellisen anabaptistin hukkumiseen. Tuo lurjus ui onnellisesti rannalle, jonne myös Pangloss ja Candide pääsivät erään laudanpätkän avulla.

Kun he jonkun verran olivat toipuneet, lähtivät he kävelemään Lissabonia kohti: heille oli jäänyt vielä jonkun verran rahaakin, jonka avulla he toivoivat pelastuvansa nälkäkuolemasta samoin kuin olivat pelastuneet myrskystäkin.

Mutta tuskin olivat he hyväntekijänsä kuolemaa itkien astuneet jalallaan kaupunkiin, kun he jo tunsivat maan jalkojensa alla vapisevan; meri kohosi kuohuen satamissa ja murskasi kaikki laivat, jotka olivat ankkurissa; liekki- ja tuhkapyörteet peittivät kadut ja torit; talot luhistuivat, katot suistuivat maahan, perustukset sortuivat. Kolmekymmentä tuhatta ihmistä hautautui raunioihin, miehiä ja naisia, kansaa kaiken-ikäistä.

Merimies päästi kirouksen, ja virkkoi vihellellen:

— Täällä voi ansaita jotakin.

— Mikä voinee olla riittävä syy tähän ilmiöön? sanoi Pangloss.

— Nyt on maailman loppu! huudahti Candide.

Mutta merimies kiiruhti heti raunioiden sekaan, uhmaten itse kuolemaa löytääkseen rahaa, löysikin, anasti itselleen, joi itsensä humalaan; ja nukuttuaan jälleen päänsä selväksi hän osti rakkautta ensimäiseltä myötämieliseltä lutkalta, jonka hän tapasi hävitettyjen talojen raunioilla, kuolevien ja kuolleiden keskellä.

Pangloss nykäsi häntä kuitenkin hiasta:

— Ystäväni, sanoi hän, tämä ei ole oikein; teillä ei ole yleismaailmallista järkeä; valitsette huonosti aikanne.

— Piru vieköön, vastasi tämä, olen merimies ja Bataviassa syntynyt, neljä retkeä olen tehnyt Japaniin ja joka kerralla olen polkenut ristinkuvaa, puhu mitä tahdot yleismaailmallisesta järjestä, niin tapasitpa nyt mestarisi!

Muutamat sortuvat kiven lohkareet olivat sattuneet Candideen, hän virui haavoittuneena kadulla, muran peitossa; hän sanoi Panglossille:

— Voi, hanki minulle vähän viiniä ja öljyä, olen aivan kuolemaisillani.

— Tämä maanjäristys ei ole mikään erikoisen uusi ilmiö, vastasi Pangloss, Liman kaupungissa Amerikassa oli viime vuonna aivan samantapainen tärinä; samat syyt, samat seuraukset; on varmaankin olemassa jonkinlainen maanalainen rikkikivivyöhyke Liman ja Lissabonin välillä.

— Se on hyvin mahdollista, sanoi Candide, mutta tuo Jumalan nimessä minulle vähän viiniä ja öljyä.

— Kuinka, mahdollista! vastasi filosofi, uskallan väittää, että se on todistettu asia.

Candide meni tainnoksiin ja Pangloss toi hänelle vähän vettä lähellä olevasta kaivosta.

Seuraavana päivänä he harhaillessaan raunioiden lomissa löysivät vähän suuhun pantavaa ja saivat siitä jälleen uutta voimaa; sitten he alkoivat niinkuin muutkin auttaa kuolemasta pelastuneita asukkaita koettaen lievittää heidän kärsimyksiään.

Muutamat kaupunkilaiset, joille he olivat olleet avullisia, toimittivat heille niin hyvän päivällisen kuin sellaisessa hävityksessä suinkin oli mahdollista. Siitä huolimatta ateria oli surullinen; kestivieraat kostuttivat leipänsä kyynelillään; mutta Pangloss lohdutti heitä vakuuttaen, että asiat eivät voineet olla toisin.

— Sillä, sanoi hän, kaikki tämä on parhain päin järjestetty. Sillä jos kerran tulivuori on Lissabonissa, niin ei se voi olla missään muualla. Sillä ei ole mahdollista, että mikään on muualla kuin missä se on, sillä kaikki on hyvin.

Pieni inkvisitsionin palvelukseen kuuluva musta mies, joka istui hänen vieressään, ryhtyi nyt kohteliaasti puheisiin ja sanoi:

— Nähtävästi ei herra usko perisyntiin, sillä jos kaikki on parhain päin, ei ole myöskään syntiinlankeemusta eikä rangaistusta.

— Pyydän mitä alamaisimmin anteeksi Teidän Ylhäisyydeltänne, vastasi Pangloss vieläkin kohteliaammin, mutta ihmisen syntiinlankeemus ja kirous olivat aivan välttämättömiä tässä parhaimmassa kaikista maailmoista.

— Herra ei siis usko vapaaseen tahtoon? sanoi inkvisiittori.

— Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi, sanoi Pangloss, mutta vapaa tahto kuuluu absoluuttiseen välttämättömyyteen, sillä oli välttämätöntä että meillä oli vapaa tahto, sillä juuri määrätty tahto…

Pangloss oli juuri keskellä selitystään, kun inkvisiittori antoi päällään merkin asemiehelleen, joka paraillaan kaatoi hänen lasiinsa Porton eli Oporton viiniä.

KUUDES LUKU.

Kuinka maanjäristyksen torjumiseksi toimeenpantiin juhlallinen autodafee ja kuinka Candide sai selkäänsä.

Tämän maanjäristyksen jälkeen, joka oli hävittänyt kolme neljättä osaa Lissabonista, eivät maan viisaat tienneet sen tehokkaampaa keinoa estääkseen kaupunkia täydellisesti tuhoutumasta, kuin toimittaa kansalle juhlallinen autodafee. Coimbran yliopisto oli nimittäin antanut sellaisen lausunnon, että pettämättömin keino maanjäristysten estämiseksi oli suurilla juhlallisuuksilla julkisesti kärventää muutamia henkilöitä.

Sentähden olikin jo otettu kiinni muuan biskaijalainen, josta oli toteennäytetty, että hän oli nainut oman kumminsa, sekä kaksi portugalilaista, jotka ollen Mooseksen uskolaisia kananpoikasta syödessään olivat leikanneet siitä rasvan pois. Edellämainitun päivällisen jälkeen vangittiin myöskin tohtori Pangloss ja hänen oppilaansa Candide, edellinen senvuoksi, että hän oli puhunut, jälkimäinen senvuoksi, että hän oli kuunnellut hyväksyvällä ilmeellä. Molemmille annettiin oma komeronsa, joka oli erittäin raikas ja siitä hyvä, ettei auringonvalo ainakaan koskaan siellä häirinnyt.

Viikon kuluttua puetettiin molemmat kuolinpukuun ja heidän päänsä koristettiin paperista tehdyillä hiipoilla. Candiden hiippa ja puku olivat kirjaillut alaspäin loimuavilla liekeillä ja pirunkuvilla, joilla ei ollut häntää eikä kynsiä, jota vastoin tohtorin piruilla oli nämä ruumiinosat ja myöskin hänen liekkinsä loimusivat ylöspäin.

Näin puettuina he saivat kulkea juhlasaatossa sekä kuunnella sitten hyvin mahtipontista saarnaa, jonka jälkeen tuli erittäin kaunista kirkkomusiikkia. Candidea lyötiin laulun tahdin mukaan; biskaijalainen ja ne molemmat henkilöt, jotka eivät olleet tahtoneet syödä rasvaa, poltettiin ja Pangloss hirtettiin, vaikka tämä oli vasten tapoja.

Samana päivänä tapahtui uusi maanjäristys hirvittävällä ryskeellä.

Candide oli kauhusta ja hämmästyksestä puolipyörryksissä, hän oli yltä päältä veressä, värisi koko ruumiiltaan ja sanoi itsekseen:

— Jos tämä on parhain mahdollinen maailma, niin millaisia lienevätkään sitten ne muut? Selkäsaunasta en vielä sanoisi mitään, selkäänihän sain jo bulgarialaisiltakin. Mutta voi sinua rakas ystäväni Pangloss, suurin kaikista filosofeista, että minun piti nähdä sinun riippuvan hirressä tietämättä edes miksi! Voi sinä minun rakas anabaptistini, paras kaikista ihmisistä, että sinun piti hukkua satamaan! Voi neiti Kunigunda, helmi tyttöjen seassa, oliko todellakin välttämätöntä, että sinulta piti puhkaistaman vatsa!

Hän yritti lähteä pois, mutta pysyi tuskin jaloillaan kaiken sen saarnaamisen, ruoskimisen, synninpäästön ja siunauksen jälkeen, mikä hänen osakseen oli tullut.

Samassa tuli hänen luokseen muuan vanha muori, joka puhutteli häntä seuraavasti:

— Älä ole milläsikään, poikaseni, ole hyvällä mielellä ja seuraa minua.

SEITSEMÄS LUKU.

Kuinka muuan vanha muori otti Candiden hoivaansa ja kuinka hän jälleen löysi rakkautensa esineen.

Candide ei lainkaan ollut hyvällä mielellä, mutta hän seurasi kuitenkin muoria erääsen tuparähjään. Muori antoi hänelle voiderasian, jonka sisällöllä hänen piti hieroa itseään, antoi myöskin syömistä ja juomista sekä osoitti hänelle lisäksi pienen, verrattain siistin vuoteen; vuoteen vieressä oli täydellinen puvusto.

— Syökää, juokaa, nukkukaa, sanoi hän, ja suojelkoon teitä Pyhä Neitsyt, hänen ylhäisyytensä pyhä Antonius Padualainen ja hänen ylhäisyytensä pyhä Compostellan Jakob. Tulen huomenna takaisin.

Candide, joka vieläkin oli aivan ällistyksissään sen kaiken johdosta, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea ja vielä enemmän tämän vanhan eukon armeliaisuudesta, tahtoi suudella, hänen kättään.

— Minun käteni ei suinkaan ole se, jota teidän tulee suudella, sanoi muori; huomenna palaan. Hierokaa itseänne voiteella, syökää ja nukkukaa.

Kaikista onnettomuuksistaan huolimatta Candide söi ja nukkui.

Seuraavana päivänä toi eukko hänelle aamiaista, tarkasti hänen selkäänsä, hieroi itse häntä eräällä toisella voiteella. Hän toi sitten taas päivällistä, palasi vielä illallakin ja toi illallista.

Sitä seuraavana päivänä hän uudisti saman menettelyn.

— Kuka te olette? kysyi Candide joka kerralla. Mistä johtuu kaikki tämä hyvyys? Ja millä voin osoittaa teille kiitollisuuttani?

Tuo hyvä eukko ei koskaan vastannut mitään. Illan suussa hän taas palasi, mutta tällä kertaa hän ei tuonutkaan illallista.

— Tulkaa kanssani, sanoi hän, älkääkä virkkako sanaakaan.

Eukko tarttui hänen käsipuoleensa ja niin he kävelivät noin neljännes-peninkulman maaseudulle päin; silloin he saapuivat erääseen yksinäiseen, puutarhojen ja kanavien ympäröimään taloon.

Muori koputti eräälle pienelle ovelle; se avautui. Salaportaita myöten johdatti hän sitten Candiden erääseen kullanväriseen salonkiin, istutti hänet kauniisti kirjaillulle sohvalle, sulki oven ja meni tiehensä.

Candide luuli uneksivansa, koko hänen entinen elämänsäkin oli hänestä vain kuin paha uni, nykyhetki sensijaan vallan autuaallinen.

Vähän ajan kuluttua palasi muori; hän tuki voimiensa takaa erästä vapisevaa, hunnutettua naista, jonka ryhti oli majesteetillinen ja koko puku ylt'yleensâ säihkyvien jalokivien peitossa.

— Ottakaa pois huntu, sanoi eukko Candidelle.

Nuorukainen lähestyi, ja kohotti hunnun kainolla kädenliikkeellä.

Mikä hetki! Mikä yllätys!

Hän luuli näkevänsä nti Kunigundan. Ja hän näki hänet todellakin, se oli hän itse ilmielävänä.

Voimat pettivät hänet, hän ei saanut esille ainoatakaan sanaa, vaan vaipui tajuttomana hänen jalkoihinsa, Kunigunda taaskin uupui sohvalle.

Muori priiskoitteli heidän päälleen väkiviinansekaisia vesiä. Siitä he vähitellen tointuivat ja alkoivat puhutella toisiaan. Ensiksi oli heidän puheensa vain katkonaisia sanoja, sitten risteileviä kysymyksiä ja vastauksia, huokauksia, kyyneleitä, huutoja.

Eukko neuvoi heitä pitämään niin vähän meteliä kuin suinkin ja jätti heidät sitten omiin hoteisiinsa.

— Ah, oletteko siis todellakin siinä, sanoi Candide, te elätte siis, ja minä tapaan teidät täällä Portugalissa! Teitä ei olekaan siis raiskattu! Teiltä ei olekaan siis vedetty vatsaa halki, niinkuin filosofi Pangloss minulle vakuutti?

— Onpa niinkin, vastasi kaunis Kunigunda, mutta ihminen ei aina kuole tämänlaatuisista tapaturmista.

— Mutta onko totta, että teidän isänne ja äitinne ovat tapetut?

— Se on liiankin totta, vastasi Kunigunda itkien.

— Entä veljenne?

— Veljeni on myöskin tapettu.

— Ja minkätähden olette te Portugalissa? Ja kuinka saitte tietää, että minä olin täällä? Ja minkä kummallisen seikkailun varjossa olette tuottaneet minut tähän taloon?

— Kerron teille kyllä kaikki, vastasi nuori nainen; mutta sitä ennen täytyy teidän ensin kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut sen viattoman suudelman jälkeen, jonka minulle annoitte ja niiden potkujen jälkeen, jotka sen johdosta saitte.

Candide totteli häntä syvällä kunnioituksella. Ja vaikkakin hän vielä oli hyvin hämmästynyt, vaikkakin hänen äänensä oli heikko ja värisevä ja vaikkakin hänen selkärankaansa vielä vähän kolotti, kertoi hän kuitenkin Kunigundalle mitä suurimmalla suorasukaisuudella kaikki, mitä hän oli saanut kokea heidän eroamisensa jälkeen.

Kunigunda kuunteli häntä silmät taivasta kohti kohotettuina. Hän uhrasi viljalti kyyneleitä hyvän anabaptistin ja Panglossin kuolemalle, jonka jälkeen hän seuraavin sanoin alkoi puhua Candidelle, joka ei antanut ainoankaan sanan mennä hukkaan ja joka aivan söi häntä silmillään.

KAHDEKSAS LUKU

Kunigundan tarina

Makasin vuoteessani ja olin juuri syvässä unessa, kun taivas katsoi hyväksi lähettää bulgarialaiset kauniiseen Tunder-ten-Tronckhin linnaan; he pistivät kuoliaaksi isäni ja veljeni ja silpoivat äitini pieniksi palasiksi. Eräs suuri, kuuden jalan pituinen bulgarialainen, joka huomasi, että tässä näytelmässä olin kadottanut tajuntani, ryhtyi tekemään minulle väkivaltaa. Tämä herätti minut jälleen tietoisuuteen, toinnuin ennalleni, purin, kynsin, tahdoin repiä silmät pois päästä tuolta suurelta bulgarialaiselta, tietämättä ollenkaan, että kaikki tämä, mikä tapahtui isäni linnassa, oli yleisten tapojen vaatimaa: Tuo raakalainen iski minua puukolla vasempaan kupeeseen, jossa minulla vieläkin on arpi.

— Voi, tahtoisin mielelläni nähdä sen, sanoi viaton Candide.

Ehditte kyllä vielä, sanoi Kunigunda, mutta antakaa minun nyt jatkaa.

— Jatkakaa, sanoi Candide.

Kunigunda jatkoi siitä, mihin oli lopettanut:

Eräs bulgarialainen kapteeni tuli samassa sisälle, ja näki minun makaavan siinä verissäni. Mutta sotamies ei antanut häiritä itseään. Silloin kapteeni suuttui siitä epäkunnioituksesta, jota tuo raakalainen häntä kohtaan osoitti, ja tappoi hänet aivan päälleni. Sitten hän antoi sitoa minut ja vei minut sotavankina leiriinsä. Siellä pesin niitä vähäisiä paitoja, mitä hänellä oli, ja keitin hänen ruokaansa. Hänen mielestään olin kovin sievä, mitäpä siitä salaisin, ja mitä häneen itseensä tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että hän oli hyvin sorjatekoinen ja että hänen ihonsa oli valkea ja hivelevän pehmeä; muuten ei hän paljoakaan ymmärtänyt henkevyydestä eikä filosofiasta, ja saattoi heti nähdä, ettei hän ollut nauttinut tohtori Panglossin kasvatusta.

Kun hän kolmen kuukauden kuluttua oli kyllästynyt minuun sekä myös kuluttanut loppuun kaikki rahansa, möi hän minut eräälle don Issaskar-nimiselle juutalaiselle, jolla oli liikeasioita sekä Hollannissa että Portugalissa ja joka oli intohimoisesti naisiin menevä. Tämä juutalainen kiintyi suuresti minun persoonaani, mutta hän ei hyötynyt minusta mitään; minun oli paljon helpompi vastustaa häntä kuin tuota bulgarialaista sotilasta: kunniallinen tyttö voidaan kyllä raiskata kerta, mutta siitä hänen hyveellisyytensä vain vahvistuu. Suostutellakseen minua vei tuo juutalainen minut tähän maataloon, jossa nyt näette minut. Tähän asti olin luullut, ettei maan päällä ollut mitään niin kaunista kuin Thunder-ten-Tronckhin linna; tästä harhaluulosta olen nyt päässyt.

Eräänä päivänä kun olin messussa, näki suurinkvisiittori minut; hän katseli minua kauan ja lähetti sitten minulle sanan, että hänen täytyi saada puhella kanssani salaisista asioista. Minut vietiin hänen palatsiinsa; ilmaisin hänelle ylhäisen syntyperäni ja hän puolestaan valkaisi minulle, kuinka alentavaa oli arvolleni kuulua israeliitalle. Don Issaskarille tehtiin nyt hänen puolestaan ehdotus, että minut luovutettaisiin hänen ylhäisyydelleen. Mutta don Issaskar, joka on hovin pankkiiri ja luoton-antaja, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Inkvisiittori uhkasi häntä roviolla. Vihdoin tuo kunnon juutalainen säikähdyksissään teki sellaisen kauppasopimuksen, että talo ja minä kuuluisimme molemmille yhteisesti, että juutalaisella olisi maanantait, perjantait ja sabbattipäivä ja inkvisiittorilla kaikki muut päivät viikossa. Jo puoli vuotta on tämä sopimus ollut voimassa. Eikä se ole suinkaan kiilunut aivan ilman riitaisuuksia; sillä usein on ollut epätietoista, kuuluuko lauantain ja sunnuntain välinen yö vanhaan tai uuteen testamenttiin. Omasta puolestani olen tehnyt vastarintaa kummallekin ja luulen, että se juuri on aiheuttanut sen, että minua aina on rakastettu.

Kuitenkin suvaitsi herra inkvisiittori puolittain torjuakseen maanjäristyksen uhkaa, puolittain levottuuttaakseen don Issaskaria, panna toimeen autodafeen. Minulle hän teki sen kunnian, että hän kutsui minut sinne ja antoi minulle erittäin edullisen paikan. Messun ja itse toimituksen välillä tarjottiin meille naisille virvokkeita. Minua kauhistutti tosiaan jo suuresti nähdä poltettavan noita kahta juutalaista ja tuota kunnon biskaijalaista, joka oli nainut kumminsa. Mutta mikä olikaan hämmästykseni, tuskani ja pelästykseni, kun erään san beniton ja hiipan alta olin erottavinani Panglossin haahmon. Hieroin silmiäni, tarkistin näköni, ja näin miten hänet vedettiin hirteen, jolloin menin tainnoksiin.

Tuskin olin siitä tointunut, kun näin teidät edessäni paljaaksi riisuttuna, apposen alasti; se oli kauhistukseni, hämmästykseni, tuskani ja epätoivoni huippu. Sillä voinpa vakuuttaa teille, että teidän ihonne on vielä valkeampi, herkänheleämpi kuin bulgarialaisen kapteenini. Tämä näky teki kaksinkertaiseksi kaikki ne tunteet, jotka jo muutenkin minua rasittivat ja hivuttivat. Koetin huutaa, tahdoin sanoa: "Heretkää, raakalaiset!" mutta ääni takertui kurkkuuni ja huutoni olisivat olleetkin turhat.

Sitten kun teidät oli oikein kypsäksi ruoskittu, aloin kysellä itseltäni, kuinka on selitettävissä, että rakastettava Candide ja viisas Pangloss ovat Lissabonissa, toinen ottaakseen vastaan sata raipanlyöntiä ja toinen tullakseen hirtetyksi herra inkvisiittorin käskystä, jonka viimeksimainitun lemmitty minulla on kunnia olla? Pangloss on minua siis julmasti pettänyt sanoessaan, että kaikki aina käy mahdollisimman hyvin tässä maailmassa.

Olin syvästi liikutettu ja järkytetty, toisin vuoroin aivan poissa suunniltani, toisin vuoroin taas vähällä kuolla väsymyksestä. Päässäni pyörivät kaikenlaiset kuvat: isäni, äitini ja veljeni murha, tuon hävyttömän bulgarialaissotilaan tihutyö ja puukonisku, jonka sain häneltä, orjuuteni, kyökkipiian toimeni, bulgarialainen kapteenini, tuo kurja don Issaskar ja tuo inhoittava inkvisiittorini, tohtori Panglossin hirttäminen ja tuo suuri, juhlallinen miserere, jonka aikana teitä ruoskittiin ja ennenkaikkea se suudelma, jonka annoin teille kaihtimen takana, silloin kun viimeksi näin teidät. Kiitin sydämessäni Jumalaa, joka oli saattanut teidät jälleen luokseni niin monien koettelemuksien jälkeen.

Käskin vanhan apu-eukkoni pitää huolta teistä ja tuoda teidät tänne heti kun se vain kävisi päinsä. Hän on tehnyt erittäin hyvin tehtävänsä; joten minulla nyt on ollut onni nähdä teidät jälleen, kuulla teitä ja puhua teille…

Teillä mahtaa olla verinen nälkä, minulla on myöskin hyvä ruokahalu, alottakaamme sentähden illallisesta.

He istuutuivat sitten pöytään molemmat; ja illallisen jälkeen asettuivat he jälleen tuolle kauniille leposohvalle, josta jo äsken puhuimme. Siinä he olivat vieläkin samalla paikalla, kun signor don Issasskar, toinen talon molemmista isännistä, astui sisälle. Oli sabbatti-päivä; hän tuli sentähden nauttimaan oikeuksistaan ja ilmituomaan hellää rakkauttaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Mitä Kunigundalle, Candidelle, suurinkvisiittorille ja juutalaiselle sitten tapahtui.

Tämä Issaskar oli kuumaverisin hebrealainen, mitä vielä milloinkaan on nähty Israelissa sitten Babylonin vankeuden.

— Sinä galilealainen narttu, huusi hän, eikö sinulle enää riitä herra suur-inkvisiittorikaan, pitääkö tämän lurjuksenkin vielä lisäksi jakaa kanssani.

Näin sanoen hän veti esiin pitkän tikarin, joka hänellä aina oli mukanaan, ja hyökkäsi Candiden kimppuun luullen vastapuoluettaan aseettomaksi. Mutta kunnon westfalilaisemmepa olikin puvustonsa mukana saanut muorilta myöskin kauniin sapelin. Ja vaikka hän olikin hyvin lempeä tavoiltaan ja luonnonlaadultaan, veti hän nyt esiin miekkansa ja survaisi israeliitan kuoliaaksi lattialle kauniin Kunigundan jalkojen juureen.

— Pyhä Neitsyt, huusi tämä, miten meidän nyt käy! Ihminen on surmattu täällä minun luonani! Jos oikeudenpalvelijat tulevat, niin olemme hukassa!

— Jos Panglossia ei olisi hirtetty, sanoi Candide, antaisi hän meille nyt hyvän neuvon tässä pulassa, sillä hän oli suuri filosofi. Mutta paremman puutteessa voimme kysyä neuvoa muoriltamme.

Hän oli hyvin viisas vanha nainen ja alkoi juuri jaella neuvojaan, kun toinen pieni ovi avautui. Tunti oli kulunut puoliyöstä, sunnuntai oli alkanut; ja tämä päivä kuului hra inkvisiittorille.

Hän astuu siis sisälle ja näkee kaikki: ruoskittamansa Candiden edessään miekka kädessä, kuolleen ruumiin lattialla, pelästyneen Kunigundan ja eukkopahasen, joka paraillaan oli jakelemassa neuvojaan.

On tärkeätä tietää, mitä tällä hetkellä tapahtui Candiden sielussa ja mihin suuntaan hänen ajatuksensa kulkivat.

Jos tämä pyhä mies nyt huutaa apua, ajatteli hän, joudun ehdottomasti poltettavaksi. Saman voi hän tehdä myös Kunigundalle. Hän on säälimättömästi ruoskittanut minua, hän on kilpakosijani. Ja kun kerran nyt olen päässyt tappamisen vauhtiin, lienee parasta etten siekaile.

Tämä ajatuksenjuoksu oli selvä ja nopea, ja antamatta suur-inkvisiittorille aikaa toipua hämmästyksestään hän lävisti hänet miekallaan kaataen hänet juutalaisen viereen.

— Se oli jo toinen, sanoi Kunigunda. Nyt ei ole mikään armahdus mahdollinen enää, me olemme kirkonkirouksessa, viimeinen hetkemme on tullut. Mutta kuinka herran nimessä te olette voinut, te, joka luonnostanne olette niin lempeä, kahdessa minuutissa tappaa sekä juutalaisen että papin?

— Kaunis neitiseni, vastasi Candide, kun ihminen on rakastunut, mustasukkainen ja inkvisitsionin ruoskittama, niin ei hän enää ole tekojensa herra.

Silloin puuttui myös muori puheisiin ja sanoi:

— Tallissa on kolme andalusialaista hevosta sekä kaikki tarvittavat satulat ja suitset. Laittakoon uljas Candide ne lähtökuntoon. Rouvalla on tukaatteja ja timantteja; nouskaamme nopeasti hevosten selkään, vaikkakaan minä en voi istua muuta kuin toisella takapuoliskollani, ja ratsastakaamme Cadiziin. On mitä ihanin ilma ja on erittäin nautinto rikasta matkustaa yöllä, jolloin on viileä.

Candide satuloi paikalla kaikki kolme hevosta. Ja niinpä Kunigunda, muori ja hän ratsastivat kolmekymmentä penikulmaa levähtämättä yhteen menoon.

Silläaikaa kun he täten nelistivät pois Lissabonista, oli pyhä järjestysvalta saapunut taloon. Hänen Ylhäisyytensä haudattiin sitten kauniiseen kirkkoon ja Issaskar heitettiin tunkiolle.

Mutta Candide, Kunigunda ja muori-vanha olivat jo pienessä Avacenan kaupungissa keskellä Sierra-Morenan vuoria. Ja siellä he eräässä ravintolassa keskustelivat seuraavasti:

KYMMENES LUKU.

Missä kurjassa kunnossa Candide, Kunigunda ja eukko saapuvat Cadiziin ja kuinka he lähtevät laivamatkalle.

— Kukahan on voinut varastaa minun tukaattini ja timanttini! sanoi Kunigunda itkien. Millä me nyt elämme? Mitä teemme? Mistä nyt löydän sellaisia inkvisiittoreita ja juutalaisia, jotka antavat minulle uusia sijaan.

— Valitettavasti, sanoi eukko, epäilen kovasti erästä kunnianarvoista fransiskaani-isää, joka viime yönä nukkui kanssamme samassa majatalossa Badajozissa. Jumala minua varjelkoon langettamasta liian äkkipikaista tuomiota, mutta hän kävi kaksi kertaa meidän huoneessamme ja lähti matkalle kauan ennen meitä.

— Niin, huokasi Candide, hyvä Pangloss todisti minulle usein, kuinka kaikki maallinen hyvä on kaikkien ihmisten yhteis-omaisuutta ja kuinka jokaisella on siihen yhtä suuri oikeus. Näitä periaatteita seuraten olisi tuon fransiskaanimunkin kuitenkin pitänyt jättää meille sen verran, että olisimme voineet päättää matkamme. Teillä ei ole siis enää yhtään mitään, kaunis Kunigundani?

— Ei niin killinkiäkään, vastasi hän.

— Mikä nyt neuvoksi? sanoi Candide.

— Myykäämme yksi hevosista, sanoi muori. Minä istun satulassa neidin takana, vaikkakaan en voi istua kuin yhdellä takapuoliskollani, ja siten pääsemme kuitenkin Cadiziin.

Samassa ravintolassa oli muuan benediktiinipriori; hän osti hevosen pilkkahinnasta. Candide, Kunigunda ja muori jatkoivat sitten matkaansa Lusenan, Chillaksen ja Lebrixan kautta ja saapuivat vihdoin Cadiziin.

Täällä varustettiin paraikaa laivastoa ja koottiin sotaväkeä ampumaan järkeä Paraguayn kunnianarvoisiin jesuiitta-isiin, joita syytettiin siitä, että he lähellä Pyhän Sakramentin kaupunkia olivat yllyttäneet erästä heimoa kapinaan Espanjan ja Portugalin kuningasta vastaan.

Candide, joka oli ollut bulgarialaisessa sotapalveluksessa, antoi tuon pienen sotajoukon kenraalille näytteen bulgarialaisesta äkseerauksesta ja teki sen niin suurella siroudella, nopeudella, taidolla, ylevyydellä ja notkeudella, että hänen käsiinsä uskottiin erään jalkajoukko-osaston ylin johto.

Hän oli siis nyt kapteeni; ja hän astui laivaan mukanaan nti Kunigunda, muori, kaksi palvelijaa ja ne molemmat andalusialaiset hevoset, jotka aikoinaan olivat kuuluneet Portugalin hra suurinkvisiittorille.

Laivamatkalla he keskustelivat paljon Pangloss-paran filosofiasta.

— Me olemme nyt matkalla toiseen maailmaan, sanoi Candide; epäilemättä on tämä maailma juuri se, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyypä myöntää, että tämän oman maailmamme fyysillisissä ja moraalisissa olosuhteissa voisi löytyä yhtä ja toista valittamisen aihetta.

— Rakastan teitä kaikesta sydämestäni, sanoi Kunigunda, mutta mieleni on vielä aivan järkytetty kaikesta mitä olen nähnyt ja mitä olen kokenut.

— Kaikki käy kyllä hyvin, vastasi Candide. Tämän uuden maailman merikin on jo paljon ansiokkaampi kuin meidän Europamme meret; se on tyynempi ja tuulet ovat tasaisempia. Varmasti on tämä uusi maailma paras kaikista mahdollisista maailmoista.

— Suokoon Jumala, että niin olisi, sanoi Kunigunda, mutta minä olen tässä vanhassa ollut niin hirvittävän onneton, että sydämeni melkein kieltäytyy enää mitään toivomasta.

— Kaikki tässä valittavatkin! tokaisi muori, eikä teistä kukaan sentään ole kokenut sellaisia onnettomuuksia kuin minä.

Kunigunda oli vähällä purskahtaa nauruun ja hänen mielestään tämä kelpo muori oli kovin leikillinen väittäessään olevansa onnettomampi kuin hän.

— Ohoh, muori-kulta, sanoi hän, ellette nuoruudessanne ole tavanneet kahta bulgarialaista ja tullut kahdesti raiskatuksi, ellette ole saanut kahta puukon-iskua vatsaanne, ellei teiltä ole hävitetty kahta linnaa, ellei teiltä ole silmienne edessä murhattu kahta äitiä ja kahta isää ja ellette ole nähnyt kahta rakastajaanne ruoskittavan autodafee-juhlallisuuksissa, niin en ymmärrä, että voisitte onnettomuuksissa millään lailla kilpailla kanssani. Ottakaa vielä lisäksi huomioon, että olen synnynnäinen paroonitar, jolla on seitsemänkymmentäkaksi polvea esi-isiä, ja kuitenkin olen ollut kyökkipiikana.

— Neitiseni, vastasi vanhus, te ette tunne minun syntyperääni; ja jos näyttäisin teille takapuoleni, niin ette puhuisi, niinkuin nyt puhutte, vaan ottaisitte takaisin sananne.

YHDESTOISTA LUKU.

Muorin tarina.

Minunkaan silmäni eivät aina ole olleet verestävät ja punalaitaiset, minunkaan nenäni ei aina ole koskettanut leukaa enkä minä aina ole ollut palvelijan asemassa.

Olen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan prinsessan tytär. Aina neljänteentoista ikävuoteeni asti kasvatettiin minua palatsissa, jonka rinnalla kaikki teidän saksalaisten paroonienne linnat ovat pelkkiä pahanpäiväisiä tallirakennuksia, ja yksi ainoa minun puvuistani oli jo arvokkaampi kuin kaikki Westfalin komeudet yhteensä. Vartuin kauneudessa, suloissa ja kyvyissä, ilojen keskellä, herättäen kaikessa ympäristössäni kunnioitusta ja suuria toiveita. Herätinpä lisäksi rakkauttakin. Rintani alkoi pyöristyä. Ja mikä rinta tosiaan! Valkoinen, kiinteä ja kauniisti muovailtu kuin konsanaan mediciläisen Venuksen. Ja mitkä silmät! Mitkä silmäluomet ja ihanat mustat ripset minulla oli! Millainen tuli leimusikaan molemmista silmäteristäni! Sen rinnalla himmenivät itse taivaan tähdet, kuten sanoivat kaikki runoilijat, jotka minut näkivät. Kamarineitsyeet, jotka pukivat päälleni ja riisuivat yltäni, joutuivat suoranaiseen hurmaustilaan katsellessaan minua edestä ja takaa ja kaikki miehet olisivat tahtoneet olla heidän sijassaan.

Jouduin kihloihin erään Massa-Carraran ruhtinassukuun kuuluvan prinssin kanssa. Ja millaisen prinssin kanssa! Hän oli yhtä kaunis kuin minäkin, koko hänen olemuksensa oli vain sulaa lempeyttä ja rakastavaisuutta, hänellä oli säkenöivä äly ja rakkaudesta palava sydän; ja minä rakastin häntä niinkuin tavallisesti ensimäistä kertaa rakastetaan, epäjumaloivasti, kiihkoisasti.

Häitämme jo valmistettiin. Ja siinäkös nähtiin komeutta, ennen kuulumatonta prameutta: lakkaamattomia juhlia, karuselleja, opera-buffoja, ja koko Italia sepitteli minulle sonetteja, joissa tosin ei ollut ainoatakaan kelvollista. Onneni päivä oli jo aivan lähellä, kun muuan vanha markiisitar, joka oli ollut minun prinssini rakastajatar, kutsui hänet kotiinsa suklaata juomaan; tuskin kaksi tuntia sen jälkeen kuoli hän hirvittäviin kouristuksiin.

Mutta tämäkin on vielä aivan mitätön juttu. Äitini, joka oli epätoivoissaan, joskin paljon vähemmän murheellinen kuin minä, tahtoi, että joksikin aikaa riistäytyisimme irti tuosta murheellisia muistoja herättävästä olinpaikastamme. Hänellä oli hyvin kaunis maatila Gaetan lähellä ja me astuimme siis erääseen sinne menevään kaleeriin, joka oli kullattu niinkuin Pyhän Pietarin alttari Roomassa. Mutta tuskin olimme päässeet ulos satamasta, kun marokkolainen kaapparilaiva alkoi ahdistaa laivaamme ja saavutti sen. Meidän sotilaamme puolustautuivat niinkuin ainakin paavin asemiesten sopii: he heittäytyivät kaikki polvilleen ja luovuttivat pois aseensa rukoillen merirosvoilta synninpäästöä.

Kädenkäänteessä riisuttiin heidät kaikki alastomiksi niinkuin apinat, samoin myös äitini, hovineitsyeemme ja minutkin. Täytyi suorastaan ihailla sitä kätevyyttä, millä nämä herrat osasivat vapauttaa ihmiset heidän vaatteistaan. Mutta mikä vielä enemmän ihmetytti minua, oli se, että he tutkivat meitä kaikkia vielä alastominakin hyvin tarkoin. Tämä toimitus tuntui minusta hyvin kummalliselta; mutta koko maailma on täynnä ihmettä sille, joka ei ole käynyt kotinurkkiaan kauempana. Pian tulin tietämään, että he tämän menettelyn avulla tahtoivat tutkia, olimmeko ehkä kätkeneet joitakin timantteja; tämä tapa on ohut käytännössä ammoisista ajoista alkaen kaikkien niiden sivistyneiden kansojen keskuudessa, jotka harjoittavat merirosvoutta. Myöskin olen kuullut, että herrat maltalais-ritarit eivät koskaan jätä sitä tekemättä, kun he ovat vanginneet jonkun turkkilaisen tai turkittaren. Tämä on yleinen ihmis-oikeuden laki, jota ei vielä koskaan ole yritetty kumota.

En tahdo lähemmin kuvailla, kuinka kovaa on nuorelle prinsessalle täten tulla viedyksi äitineen orjattareksi Marokkoon; ymmärrätte kyllä itsestännekin, mitä kaikkea me saimme kärsiä tällä merirosvolaivalla. Äitini oli vielä hyvin kaunis, seuranaisemme, yksinkertaiset kamarineitsyeemmekin, omistivat enemmän suloja kuin mitä koko Afrika voi tarjota; mitä minuun taas tulee, niin olin hurmaava, ruumiillistunut kauneus ja sulous itse ja lisäksi vielä impi, jota tosin en saanut olla kauan aikaa, sillä tämän kukan, joka oli varattu kauniille Massa-Carraran prinssille, riisti minulta kaapparilaivan kapteeni, inhoittava neekeri, joka luuli vielä sillä tekevänsä minulle suuren kunnian. Tosiaan oli välttämätöntä, että rouva Palestrinan prinsessa ja minä olimme niin voimakkaita kuin mitä me olimme, kestääksemme sen kaiken, minkä me saimme kestää ennenkuin saavuimme Marokkoon. Mutta sivuuttakaamme nämä seikat, ne ovat niin ylimalkaisen typeriä, ettei niistä maksa vaivaa puhua.

Koko Marokko ui veressä, kun saavuimme sinne. Keisari Muley-Ismaelin viisikymmentä poikaa kamppaili keskenään vallasta; jokaisella oli oma puolueensa ja niin oli yht'aikaa käynnissä viisikymmentä eri kansalaissotaa: mustat mustia vastaan, mustat tummanruskeita vastaan, tummanruskeat tummanruskeita vastaan, mulatit mulatteja vastaan; kaikkialla kautta koko valtakunnan oli vain yhtämittaista teurastusta.

Tuskin olimme ehtineet nousta laivasta, kun jo joukko mustia, jotka kuuluivat merirosvokapteenimme edustaman puolueen vihollisiin, hyökkäsi hänen kimppuunsa ryöstääkseen hänen saaliinsa. Me naiset olimme timanttien ja kullan jälkeen hänen kallisarvoisin lastinsa: sain tällöin olla todistajana taistelussa, jommoista ei ikinä vielä ole nähty Europan taivaan alla. Pohjoismaisten kansojen veri ei ole taipeeksi kuumaa; heidän himonsa naisiin ei koskaan kiihdy sellaiseksi raivoksi kuin mikä on ominaista Afrikan pojille. Teillä europalaisilla tuntuu olevan pelkkää maitoa suonissanne, jota vastoin Atlasvuoren ja sen lähiseutujen asukkaiden suonissa virtaa tulta ja vihtrilliä. Se taistelu, joka meidän omistamisestamme taisteltiin, oli yhtä raivoisa kuin konsanaan aarniometsien leijonien, tiikerien ja käärmeiden välillä. Eräs mauri tarttui äitiäni oikeasta käsivarresta, kapteenini luutnantti piti häntä kiinni vasemmasta käsivarresta; eräs maurilainen sotamies kävi käsiksi toiseen jalkaan ja eräs meriryöväreistä yhtä tukevasti toiseen. Melkein kaikki meidän naisemme joutuivat täten siinä silmänräpäyksessä neljän sotamiehen raastettaviksi. Kapteenini piti minua piilossa takanaan, hän heilutti turkkilaista käyrämiekkaa kädessään ja tappoi jokaisen, joka uskalsi vastustaa hänen raivoaan. Vihdoin makasivat kaikki italiattaremme, äitinikin, maassa palasiksi revittyinä, silvottuina ja muodottomiksi runneltuina. Sen olivat saaneet aikaan nuo hirviöt, jotka heistä kamppailivat. Mutta myöskin kaikki muut olivat siinä temmellyksessä saaneet surmansa, kaikki vangit ja seuralaiseni, sekä myös ne, jotka olivat heidät vanginneet, sotilaat, merimiehet, mustat, tummanruskeat, valkeaihoiset ja mulatit, vieläpä kapteeninikin, ja minä itse viruin puolikuolleena erään ruumisröykkiön päällä.

Samanlaisia näytelmiä näyteltiin, kuten sanottu, kaikkialla kolmen sadan penikulman laajuisella alalla kenenkään silti laiminlyömättä noita viittä Muhametin säätämää rukousta.

Suurella vaivalla pääsin vihdoin pois tuosta verisestä ruumisläjästä, johon olin hautautunut, ja laahauduin vaivaloisesti erään suuren oranssipuun siimekseen; siihen uuvuin kauhun, väsymyksen, epätoivon, pelon ja nälän raukaisemalla. Vähän ajan kuluttua lamautuivat rasittuneet aistini kokonaan ja minä vaivuin horroksiin, joka oli enemmän pyörtymistä kuin luonnollista lepoa. Olin vielä tässä heikkouden ja tajuttomuuden tilassa elämän ja kuoleman välillä, kun tunsin, että joku syleili minua. Avasin silmäni ja näin silloin valkoisen, miellyttävän näköisen miehen, joka huokaili haikeasti italian kielellä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Jatkoa muorin onnettomuuksiin.

Olin suuresti hämmästynyt ja ihastunut kuullessani äidinkieltäni enkä myöskään ollut vähemmän ihmeissäni eräiden sanojen sisällöstä, jotka olin kuullut tämän miehen huulilta, ja minä vastasin hänelle, että maailmassa oli kyllä paljon suurempiakin onnettomuuksia kuin se, minkä vuoksi hän valitteli. Kerroin hänelle muutamin sanoin kaikki ne kovat kohtalot, jotka olivat vyöryneet minun ylitseni, ja sitten vaivuin jälleen tiedottomuuden tilaan.

Hän kantoi minut erääseen läheiseen taloon, toimitti minut vuoteeseen, ja hankki minulle ruokaa. Hän palveli, lohdutti ja imarteli minua kaikin tavoin ja sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin minä ja ettei hän vielä milloinkaan ollut niin suuresti surrut ja ikävöinyt sitä, mitä ei kukaan enää voinut antaa hänelle takaisin.

— Olen syntynyt Napolissa, kertoi hän, ja tässä kaupungissa kuohitaan noin kaksi tai kolme tuhatta lasta joka vuosi. Osa kuolee heistä kyllä, mutta toiset saavat äänen, joka on kauniimpi kuin naisten ääni; ja joita oikein onnestaa, pääsevät hallitsemaan kokonaisia valtakuntia. [Italialainen laulaja Farinelli (s. Napolissa 1709) hallitsi Ferdinand VI:n suosikkina Espanjaa. Ferdinand VI kuoli puoli vuotta Candiden ilmestymisen jälkeen.] Minuun nähden onnistui tuo leikkaus odottamattoman hyvin ja minusta tuli rouva Palestrinan prinsessan kapellilaulaja.

— Minun äitini! huudahdin.

— Äitinne! huudahti hän itkien. Mitä kuulenkaan! Olisitteko te se nuori prinsessa, jonka kasvattajana minä olin aina kuudenteen ikävuoteen asti ja josta jo silloin selvästi saattoi nähdä, että hänestä kerran tulisi noin kaunis kuin te nyt olette.

— Se olen juuri minä, ja äitini on myös täällä neljänsadan askeleen päässä täältä, erään ruumisläjän alla, neljään osaan silvottuna…

Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut; hän kertoi minulle myöskin omat seikkailunsa ja niin sain tietää, että eräs kristitty suurvalta oli lähettänyt hänet Marokon kuninkaan luo tekemään hänen kanssaan sopimusta, jonka mukaan afrikalainen hallitsija saisi ruutia, kanuunia ja laivoja, jotta hänen olisi helpompi häiritä muiden kristittyjen kaupankäyntiä.

— Minun tehtäväni on nyt suoritettu, sanoi tuo kunnon eunukki. Astun
Centossa laivaan ja vien teidät mukanani Italiaan.

Kiitin häntä liikutuksen kyyneleet silmissäni. Mutta sensijaan että hän olisi vienyt minut Italiaan, vei hän minut Algieriin sekä möi minut tämän maakunnan "dei'lle". Tuskin oli tämä kauppa tehty, kun rutto, joka siihen aikaan raivosi kaikkialla Afrikassa, Aasiassa ja Europassa, ilmestyi myöskin Algieriin aivan pelottavalla voimalla. Olette kyllä nähneet maanjäristyksiä, mutta, neitiseni, onko teillä koskaan ollut ruttoa?

— Ei koskaan, vastasi paroonitar.

— Jos teillä joskus olisi ollut se, jatkoi eukko, niin myöntäisitte, että se on vielä paljon pahempaa kuin maanjäristys.

Se on hyvin tavallinen Afrikassa ja minäkin sain sen. Kuvitelkaahan, millainen tilanne tämä oli paavin tyttärelle, joka oli vain viidentoista vuoden vanha ja kuitenkin näiden kolmen kuukauden ajalla oli saanut kestää köyhyyttä ja orjuutta, joka oli raiskattu melkein joka päivä, joka oli nähnyt äitinsä silvottavan silmäinsä edessä neljään osaan, joka oli saanut kärsiä nälkää ja sodan kauhuja ja nyt oli kuolemaisillaan ruttoon Algierissa. Minä en kuollut kumminkaan, mutta eunukkini, "dei" ja melkein koko Algierin seralji joutuivat surman omiksi.

Kun tämän hirvittävän ruton ensimäiset ja pahimmat hyökkäykset olivat ohitse, myytiin kaikki "dei"'n eloon jääneet orjattaret. Minut osti eräs kauppias, joka vei minut Tunikseen; täällä hän möi minut eräälle toiselle kauppiaalle, joka vuorostaan möi minut Tripolikseen, Tripoliksesta minut myytiin Aleksandriaan, Aleksandriasta Smyrnaan, Smyrnasta Konstantinopoliin. Vihdoin jouduin erään janitsaari-"agan" haltuun, joka vähän sen jälkeen komennettiin puolustamaan Asovaa, jota venäläiset paraillaan piirittivät.

"Aga", joka oli hyvin naisiin menevä mies, vei koko haareminsa mukanaan ja sijoitti meidät Palus-Meotiksen rannalla olevaan pieneen linnoitukseen, jonka suojelijoiksi hän jätti kaksi mustaa eunukkia ja kaksikymmentä sotilasta. Ryssiä tapettiin summattomat määrät ja he antoivat takaisin samalla mitalla. Koko Asova oli pelkkää verta ja tulta. Ei mitään ikäkautta eikä sukupuolta säästetty. Lopulta oli valloittamatta enää vain meidän pieni linnoituksemme ja viholliset päättivät kukistaa meidät nälällä. Nuo kaksikymmentä janitsaaria olivat vannoneet olla antautumatta ja kun nälänhätä kävi aivan sietämättömäksi, katsoivat he olevansa pahoitetut syömään nuo meidän kaksi eunukkiamme, jotta heidän ei tarvitsisi rikkoa valaansa. Muutamien päivien kuluttua he päättivät syödä myöskin naiset.

Onneksi oli meillä hyvin hurskas ja hellätunteinen "imam" [muhamettilainen pappi], joka piti janitsaareille kauniin saarnan, jossa hän kehoitti heitä, etteivät he ainakaan aivan kokonaan tappaisi meitä.

— Leikatkaa, sanoi hän, ainoastaan toinen pyllynpuolisko pois jokaiselta näistä naisista, saatte sillä jo aika hyvän aterian. Jos asianhaarat vaativat, niin voitte milloin tahansa myöhemmin saada saman verran lisäksi. Taivas on kyllä palkitseva teille tämän armeliaan tekonne ja auttava teitä hädässä.

Hän puhui hyvin kaunopuheliaasti ja sai heidät taivutetuiksi puolelleen; niinpä meille siis tehtiin tuo hirvittävä leikkaus. "Imam" voiteli meitä sen jälkeen samalla palsamilla, jolla ympärileikattuja lapsiakin voidellaan; mutta siitä huolimatta olimme kaikki vähällä kuolla.

Tuskin olivat janitsaarit ehtineet lopettaa sen aterian, jonka olimme heille luovuttaneet, kun jo ryssät olivat kimpussamme ahdistaen meitä laakeista laivoistaan niin ankarasti, että linnoitus kukistui eikä ainoakaan janitsaareista päässyt pakoon.

Meidän tilaamme eivät ryssät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota. Mutta onneksi on kaikkialla ranskalaisia haavalääkäreitä ja eräs sellainen, hyvin taitava lisäksi, otti meidät hoitoonsa ja paransi meidät. Ja ikäni kaiken olen muistava häntä sentähden, että hän, sitten kun haavani olivat menneet umpeen, teki minulle eräänlaisia ehdotuksia. Sitäpaitsi kehoitti hän meitä kaikkia lohduttautumaan parhaamme mukaan sekä vakuutti, että useissa piirityksissä oli tapahtunut samanlaista ja että sotalaki oli sellainen.

Heti kun toverini pääsivät jalkeille, lähetettiin heidät Moskovaan. Minä jouduin erään pajarin osalle, joka pani minut puutarhatyöhön ja antoi minulle pampustaan kaksikymmentä kertaa päivässä. Mutta kahden vuoden kuluttua tämä herra telotettiin yhdessä kolmenkymmenen muun pajarin kanssa joittenkin hovirettelöiden vuoksi; silloin käytin tilaisuutta hyväkseni ja pakenin. Vaelsin läpi koko Venäjän valtakunnan. Olin kauan aikaa kapakkatyttönä Rigassa, myöhemmin myös Rostockissa, Wismarissa, Leipzigissä, Casselissa, Utrechtissa, Leydenissä, Haagissa ja Rotterdamissa. Kurjuudessa ja häpeässä olen saanut vanhettua, vailla toista pyllynpuoliskoa, hetkeksikään unhottamatta, että sentään olen paavin tytär. Sadat kerrat olen aikonut tappaa itseni, mutta aina on elämänrakkaus minut siitä pidättänyt. Tämä naurettava heikkous on epäilemättä yksi meidän kaikkein turmiollisimpia taipumuksiamme, sillä ei ole mitään sen typerämpää, kuin yhä edelleenkin kantaa taakkaa, jonka kuitenkin joka hetki tahtoisi heittää maahan, inhota omaa olemassa-oloaan ja kuitenkin pitää siitä kiinni, toisin sanoen hyväillä sitä käärmettä, joka kalvaa meitä, kunnes se on syönyt loppuun sydämemme.

Niissä maissa, joiden halki kohtalo on minut kulettanut, ja niissä kapakoissa, joissa olen palvellut, olen nähnyt äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat sadatelleet elämäänsä, mutta en ole nähnyt muuta kuin kaksitoista, jotka vapaaehtoisesti ovat tehneet lopun kurjuudestaan; ne olivat: kolme neekeriä, neljä englantilaista, neljä geneveläistä ja eräs saksalainen professori nimeltä Robek.

Lopuksi jouduin juutalaisen don Issaskarin palvelukseen. Hän antoi minut teidän käytettäväksenne, kaunis neitiseni. Kiinnyin teidän kohtaloonne, niin että teidän seikkailunne olivat melkein lähempänä sydäntäni kuin omani. Enkä olisi edes koskaan puhunutkaan onnettomuuksistani, ellette olisi hieman härnänneet minua ja ellei yleensä olisi tapana laivamatkoilla ajan kuluksi tarinoida.

Niinpä niin neitiseni, minä olen vanha ja kokenut ja tunnen maailman menon. Pyytäkääpäs vain huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan teille elämänvaiheensa, ja jos heidän joukossaan on yksikään ainoa, joka ei monesti olisi kironnut elämäänsä ja luullut olevansa maailman onnettomin ihminen, niin saatte heittää minut vaikka pää edellä mereen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kuinka Candiden täytyi erota kauniista Kunigundasta ja muorista.

Kun kaunis Kunigunda oli kuullut muorin tarinan, osoitti hän tälle kaikkea sitä kunnioitusta, minkä niin ansiokas ja korkeasäätyinen henkilö oli oikeutettu saamaan. Hän otti myös varteen hänen ehdotuksensa sekä pani kaikki matkustajat vuoron perään kertomaan elämäntarinansa. Kunigundan ja Candiden täytyi myöntää, että muori oli oikeassa.

— Onpa suuri vahinko, sanoi Candide, että tuo viisas Pangloss on tullut vastoin kaikkia hyviä tapoja hirtetyksi autodafee-juhlissa. Hän osaisi puhua meille ihailtavia asioita kaikesta siitä ruumiillisesta ja henkisestä pahasta, jota on sekä maalla että merellä ja minullakin olisi nyt tarpeeksi rohkeutta kaikella kunnioituksella tehdä muutamia vastaväitteitä.

Kun kaikki olivat ehtineet kertoa tarinansa, oli matkakin lopussa: saavuttiin Buenos-Ayreksen satamaan. Kunigunda, kapteeni Candide ja muori menivät suoraa päätä kuvernööri don Fernando d'Ibaraa y Eigueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzan luo. Tämä aatelisherra oli kovin ylpeä, niinkuin ainoastaan niin monella nimellä varustettu henkilö voi olla. Hän kohteli kaikkia miehiä mitä ylhäissäätyisimmällä halveksumalla, nosti puhuessaan nenänsä niin korkealle ilmaan, korotti äänensä niin käskeväksi, esiintyi ja käyttäytyi kaikin puolin niin mahtipontisesti ja pöyhkeilevästi, että kaikkien, joilla oli kunnia päästä hänen puheilleen, teki mieli antaa hänelle selkään. Naisia hän sitävastoin rakasti intohimoisesti.

Kunigunda oli hänen mielestään kauneinta, mitä hän vielä koskaan oli nähnyt. Ensi töikseen hän kysyi, oliko Kunigunda kenties kapteenin rouva. Se synkeä ilme, jolla hän teki tämän kysymyksen, pelästytti Candidea. Hän ei uskaltanut sanoa, että Kunigunda oli hänen vaimonsa, koska hän itse asiassa ei ollut sitä; hän ei myöskään uskaltanut nimittää häntä sisarekseen, koska hän yhtä vähän oli sitä; ja vaikkakin tällainen hätävalhe oli hyvin suosittu jo vanhalla ajalla ja vaikkakin se voi olla hyödyllinen nykyajankin ihmisille, niin oli Candiden sielu kuitenkin aivan liian puhdas tässäkään tapauksessa poiketakseen totuudesta.

— Neiti Kunigunda, sanoi hän, tahtoo epäilemättä tehdä minulle sen kunnian, että hän menee kanssani naimisiin ja me anomme nöyrimmästi, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi pitää meille häät.

Don Fernando d'Ibaraa y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souza kiersi ylös viiksensä ja hymyili happamesti; sitten antoi hän kapteeni Candidelle määräyksen mennä pitämään kompanian tarkastusta.

Candide totteli. Kuvernööri jäi kahden neiti Kunigundan kanssa.

Hän tunnusti hänelle intohimoisesti rakkauttaan, vakuutti jo seuraavana päivänä naivansa hänet alttarin edessä, tai jollakin muulla tavoin, aivan niinkuin Kunigundalle vain olisi mieluisinta. Kunigunda pyysi neljännestunnin miettimisaikaa kysyäkseen neuvoa muorilta ja antaakseen lopullisen päätöksensä.

Muori sanoi Kunigundalle:

— Neitiseni, teillä on seitsemänkymmentä kaksi sukupolvea esi-isiä eikä niin killinkiäkään rahaa ja jos vain sanotte yhden ainoan sanan, pääsette naimisiin Etelä-Amerikan mahtavimman aatelisherran kanssa, jolla sitäpaitsi on hyvin kauniit viikset. Sopiiko teidän nyt ylvästellä niin turhan tarkalla uskollisuudella. Bulgarialaiset ovat raiskanneet teidät, eräs juutalainen ja eräs inkvisiittori ovat myös molemmat omistaneet suosionne, eikä sitäpaitsi hätä lue lakia. Sen vain sanon, että jos olisin teidän sijassanne, ottaisin empimättä miehekseni herra kuvernöörin, jolloin myös samalla tulisin tilaisuuteen tekemään kapteeni Candiden onnelliseksi.

Sillä aikaa kun muori täten haasteli kaikella sillä viisaudella ja varovaisuudella, minkä ikä ja kokemus ovat omiaan ihmisessä kasvattamaan, laski pieni laiva satamaan, laivassa oli "alkadi" [alkadi = espanjalainen rauhantuomari] ja useita "alguazilejä" [alguazili = espanj. poliisi].

Asian laita oli nimittäin tällainen:

Muori oli aivan oikein arvannut, että juuri tuo leveähihainen fransiskaani-munkki oli varastanut Kunigundan timantit ja rahat silloin kun he tekivät tuon pikaisen pakoretken Candiden kanssa.

Sama munkki tarjosi sitten kaupaksi muutamia näistä kalleuksista eräälle jalokivikauppiaalle, joka tunsi ne suur-inkvisiittorin omaisuudeksi. Fransiskaani-munkki hirtettiin, mutta ennen kuolemaansa tunnusti hän varastaneensa ne, sekä kuvaili, minkä näköisiä ne henkilöt olivat, joilta hän oli ne varastanut, ja minne päin he olivat matkalla. Candiden ja Kunigundan pako oli jo tullut ilmitietoon. Heitä oli lähetetty kiinni ottamaan Cadizissa ja sieltä taas viipymättä lähdetty laivalla heitä takaa-ajamaan. Ja tämä laiva oli jo Buenos-Ayreksen satamassa.

Tieto siitä että "alkadi" oli tullut kaupunkiin ottamaan kiinni suur-inkvisiittorin murhaajia, levisi heti kaikkialle.

Viisas muori oli heti selvillä siitä, kuinka tässä tapauksessa oli meneteltävä.

— Te ette mitenkään voi paeta, sanoi hän Kunigundalle, eikä teillä ole mitään pelättävääkään. Ettehän te ole tappanut hänen korkea-arvoisuuttaan. Ja sitäpaitsi ei kuvernööri, joka rakastaa teitä, tule sallimaan, että teitä pahoin pidellään. Jääkää paikoillenne kaikessa rauhassa.

Samassa riensi muori myös Candiden luo.

— Paetkaa, sanoi hän, tai olette tunnin kuluttua roviolla.