SALLIMUS

Itämainen kertomus

Kirj.

Voltaire

Suomentanut
O. A. Kallio

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna

1918.

Ranskalainen alkuteos ZADIG, ou la destinée ilmestyi 1747

SISÄLLYS:

Hyväksymys.
Zadigin tarinaa koskeva Sadin omistuskirjelmä sulttaanitar Sheraalle.
Zadig eli Sallimus.
I. Silmäpuoli.
II. Nenä.
III. Koira ja hevonen.
IV. Kateellinen.
V. Jalomielinen.
VI. Ministeri.
VII. Kinastelut ja vastaantotot.
VIII. Mustasukkaisuus.
IX. Piesty nainen.
X. Orjuus.
XI. Rovio.
XII. Illallinen.
XIII. Kohtaus.
XIV. Tanssi.
XV. Siniset silmät.
XVI. Rosvot.
XVII. Kalastaja.
XVIII. Basiliski.
XIX. Taistelut.
XX. Erakko.
XXI. Arvoitukset. Viiteselitykset.

HYVÄKSYMYS [1]

Minä allekirjoittanut, joka olen pitänyt itseäni viisaana, vieläpä nerokkaana ihmisenä, olen lukenut tämän käsikirjoituksen ja huomannut sen, vasten tahtoanikin, omituiseksi, huvittavaksi, siveelliseksi, filosofiseksi, ansiokkaaksi miellyttämään niitäkin, jotka vihaavat romaaneja. Niinpä olenkin kieltänyt sen julkaisemisen ja vakuuttanut tuomarille, että se on inhoittava teos.

ZADIGIN TARINAA KOSKEVA SADIN OMISTUSKIRJELMÄ SULTTAANITAR SHERAALLE [2]

Sheval-kuun 18 p. Hedshran vuonna 837.[3]

Silmien hurma, sydämien tuska, neron valo! Minä en suutele jalkojesi tomua, koska sinä tuskin ollenkaan kävelet, ja silloinkin vain Iranin matoilla tai ruusuilla. Minä tarjoan sinulle käännöksen erään vanhan viisaan kirjasta, joka oli siinä onnellisessa asemassa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä, ja sentähden kulutti aikaansa kirjoittamalla Zadigin historian, teoksen, joka sisältää enemmän kuin se näyttää sisältävän. Pyydän sinua lukemaan sen ja ilmaisemaan mielipiteesi sen suhteen; sillä vaikkapa oletkin elämäsi keväässä, vaikkapa kaikki nautinnot ovat sinulle tarjona, vaikkapa oletkin kaunis ja hengenlahjasi korottavat kauneuttasi, vaikkapa sinulle suitsutetaan ylistystä illasta aamuun, ja vaikkapa siis kaiken tämän johdosta olisit oikeutettu olemaan aivan vailla tervettä järkeä, niin siitä huolimatta sinulla on sangen viisas äly ja sangen hieno maku, ja minä olen kuullut sinun puhelevan viisaammin kuin pitkäpartaisten ja suippolakkisten vanhain dervishien.[4] Sinä olet vaitelias, mutta sinä et ole epäluuloinen; sinä olet lempeä, mutta et heikko; sinä teet hyvää, mutta ymmärtäväisesti; sinä rakastat ystäviäsi etkä tee ketään vihamieheksesi. Sinun sukkeluutesi ei ota koskaan panettelua purevuutensa välikappaleeksi; sinä et sano pahaa etkä tee sitä, niin suunnattoman helppoa kuin sinulle olisikin siten menetellä. Sanalla sanoen, sielusi on aina näyttänyt minusta yhtä puhtaalta kuin kauneutesi. Onpa sinulla taipumusta filosofiaankin, mikä seikka on saattanut minut uskomaan, että tämä vanhan viisaan kirja miellyttää sinua enemmän kuin ketään muuta naista.

Se on alkujaan kirjoitettu kaldean kielellä, jota emme kumpikaan ymmärrä. Se käännettiin arabian kielelle kuuluisan sulttaanin Ulugh-Bekin[5] huvittamiseksi. Siihen aikaan arabialaisten ja persialaisten keskuudessa olivat muodissa "Tuhat yksi yötä", "Tuhat yksi päivää" y.m. satukirjat. Ulugh piti enemmän Zadigin lukemisesta, mutta sulttaanittaret olivat ihastuneet "Tuhat yksi yötä"-kokoelmaan. "Miten te voitte", sanoi viisas Ulugh heille, "pitää parempina sellaisia tarinoita, joissa ei ole mitään järkeä ja joista ei ole mitään hyötyä?" — "Juuri senvuoksi me pidämmekin niistä", vastasivat sulttaanittaret.

Minä tiedän varmasti, että sinä et ole heidän kaltaisensa, vaan olet todellinen Ulugh. Vieläpä toivon, että kun olet kyllästynyt tavallisiin tarinoimisiin, jotka ovat jokseenkin "Tuhannen ja yhden yön" tapaisia, mutta paljon ikävämpiä, minä voin saada kunnian hetkisen aikaa jutella järkevästi kanssasi. Jos olisit ollut Fhilippoksen pojan Skanderin[6] aikuinen Thalestris tai Suleimanin[7] aikuinen Saban kuningatar, niin epäilemättä nämä kuninkaat olisivat matkustaneet sinun luoksesi.

Minä rukoilen taivaallisia hyveitä, että riemusi olisivat täydelliset, kauneutesi ainainen ja onnesi loputon.

Sadi.

ZADIG ELI SALLIMUS

I
Silmäpuoli

Kuningas Moabdarin aikana eli Babylonissa eräs nuori mies nimeltä Zadig. Hänen hyvät synnynnäiset luonnonlahjansa oli kasvatus täydentänyt. Vaikka hän olikin rikas ja nuori, niin hän osasi hillitä intohimonsa. Hän ei himoinnut mitään; hän ei tahtonut aina olla oikeassa, ja hän osasi pitää arvossa toisten heikkouksia. Oli ihmeellistä nähdä, että hän, niin nerokas kuin olikin, ei koskaan kohdistanut ivaansa noihin perin haihatteleviin, löyhiin ja meluaviin lausuntoihin, noihin julkeihin panetteluihin, noihin tyhmiin arvosteluihin, noihin karkeihin pilapuheisiin, tuohon tyhjään sanatulvaan, joka Babylonissa kulki keskustelun nimellä. Hän oli oppinut Zoroasterin[8] ensimmäisestä kirjasta, että itserakkaus on kuin tuulella täytetty pallo, josta myrskyt syöksyvät ulos, kun siihen pistää reiän. Zadig ei myöskään kerskunut halveksivansa naisia tai ylpeillyt heidän voittamisestaan. Hän oli jalomielinen; hän ei pelännyt voittaa puolelleen kiittämättömiäkin, noudattaen siinä Zoroasterin ylevää neuvoa: "Kun syöt, niin anna ruokaa koirillekin, vaikka ne purisivatkin sinua."

Hän oli myös mahdollisimman viisas, sillä hän pyrki elämään viisasten seurassa. Vanhain kaldealaisten oppeihin perehtyneenä hän tiesi luonnon peruslaeista niin paljon kuin silloin niistä yleensä tiedettiin, Ja tunsi metafysiikkaa siinä määrin kuin niinä aikoina sitä tunnettiin, toisin sanoen sangen niukasti. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että vuosi, huolimatta hänen aikansa uudesta filosofiasta, sisälsi 365 kokonaista ja lisäksi neljänneksen päivää, ja että aurinko sijaitsi maailman keskipisteessä. Ja kun ylimaagit[9] loukkaavan kopeasti sanoivat hänelle, että hänellä oli väärät mielipiteet, ja että hän niinmuodoin oli valtion vihollinen, jos uskoi auringon kiertävän itsensä ympäri ja vuodessa olevan kaksitoista kuukautta, niin hän oli vaiti, osoittamatta vihastusta tai ylenkatsetta.

Omistaessaan suuret rikkaudet ja siis myös paljon ystäviä, hyvän terveyden ja miellyttävän ulkomuodon, oikeaan osuvan ja maltillisen ymmärryksen, ylevän ja vilpittömän sydämen, Zadig luuli voivansa olla onnellinen. Hän aikoi mennä naimisiin Semiran kanssa, joka kauneutensa, syntyperänsä ja varallisuutensa tähden oli Babylonin enimmin toivottu neito. Hän tunsi tätä kohtaan puhdasta ja voimakasta kiintymystä, ja Semira puolestaan rakasti häntä kiihkeästi.

Se onnellinen hetki, jonka tuli heidät yhdistää, oli jo aivan lähellä, kun he kerran, käyskellessään yhdessä erään Babylonin portin luona, Eufratin rantaa koristavien palmujen varjossa, näkivät miekoilla ja jousilla varustettujen miesten tulevan heitä kohti. Ne olivat nuoren Orkanin, erään ministerin veljenpojan, kätyrejä, jolle hänen setänsä imartelijat olivat uskotelleet, että kaikki oli hänelle luvallista. Hänellä ei ollut rahtuakaan Zadigin suloudesta ja hyveistä, mutta luullen olevansa paljoa korkeammalla hän oli kiukuissaan siitä, että hänet oli syrjäytetty. Tämä mustasukkaisuus, joka johtui yksinomaan hänen turhamaisuudestaan, saattoi hänet siihen luuloon, että hän muka hurjasti rakasti Semiraa. Niinpä hän tahtoikin ryöstää hänet. Rosvot kävivät Semiraan käsiksi, vieläpä raa'assa kiihkossaan haavoittivat häntä ja vuodattivat tuon suloisen olennon verta, jonka pelkkä näkeminen olisi voinut hellyttää itse Immaus-vuoren tiikeritkin.

Semira parkui sydäntäviiltävästi, valittaen:

"Voi rakas sulhoni! Minut riistetään siltä, jota minä jumaloin!"

Hän ei välittänyt rahtuakaan omasta vaarastaan; hän ajatteli ainoastaan rakasta Zadigiaan. Tämä taas sillä välin puolusti häntä kaikella sillä voimalla, jonka miehuus ja rakkaus antavat. Apunaan vain kaksi orjaansa hän lopulta ajoi rosvot pakoon ja vei verisen ja taintuneen Semiran tämän kotiin. Siellä neito avasi silmänsä, näki vapauttajansa ja lausui:

"Oi Zadig! Ennen rakastin minä sinua sulhasenani; nyt minä rakastan sinua lisäksi kunniani ja elämäni pelastajana."

Milloinkaan ei mikään sydän ole ollut kiitollisempi kuin Semiran; milloinkaan ei hurmaavampi suu ole tulkinnut hellempiä mielenväreitä niillä tulisilla sanoilla, joita innoittaa suurimman hyväntyön tunne ja puhtaimman rakkauden suloisin hurmaus. — Semiran vamma oli vähäpätöinen ja parani pian. Zadig oli vaarallisemmin haavoitettu; nuoli oli tehnyt häneen syvän haavan silmän lähelle. Semira rukoili lakkaamatta jumalia tekemään hänen rakastettunsa terveeksi. Hänen silmänsä olivat päivät päästään ja yöt läpeensä täynnä kyyneliä: hän odotti sitä hetkeä, jolloin Zadig voisi taas iloita hänen näkemisestään; mutta haavoitettuun silmään kohonnut paise saattoi pelkäämään pahinta. Siksipä lähetettiin Memfiistä saakka hakemaan kuuluisaa lääkäriä Hermestä, joka saapuikin suuren seurueen kera. Tämä kävi sairaan luona ja julisti, että hän tulisi kadottamaan toisen silmänsä. Vieläpä hän ennusti päivän ja hetkenkin, jolloin tuo onnettomuus tapahtuisi.

"Jos se olisi ollut oikea silmä", lausui hän, "niin olisin voinut sen parantaa; mutta vasemman silmän vammat ovat parantumattomat."

Koko Babylon surkutteli Zadigin kohtaloa ja samalla ihmetteli Hermeen syvällistä viisautta. Kahta päivää myöhemmin paise puhkesi itsestään, ja Zadig parani täydellisesti. Hermes sepitti nyt kirjan, jossa hän todisteli, ettei hänen olisi pitänyt parantua. Zadig ei sitä lukenut; mutta niin pian kuin voi lähteä ulos hän valmistausi käymään sen luona, joka oli hänen elämänonnensa toivona ja jota varten yksin hän halusi säilyttää silmänsä. Semira oli jo kolme päivää ollut maalla. Tiellä kuuli Zadig tämän kauniin naisen äänekkäästi julistaneen, että hän tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä silmäpuolia kohtaan, ja sentähden hän viime yönä oli mennyt Orkanin vaimoksi. Tästä uutisesta Zadig meni tainnoksiin. Hänen tuskansa vei hänet haudan partaalle. Hän oli kauan sairaana. Vihdoin kuitenkin järki pääsi voitolle surusta, vieläpä kaiken sen kamaluus, mitä hän oli kokenut, oli omiaan häntä lohduttamaankin. Hän sanoi:

"Koska olen saanut kokea niin julmaa oikullisuutta hovissa kasvaneen neidon puolelta, niin tahdon valita itselleni vaimon keskisäädystä."

Hän valitsi Azoran, kaupungin järkevimman ja jalosyntyisimmän neidon, ja nai hänet. Yhden kuukauden hän sitten eli tämän kanssa mitä suloisimmassa lemmen hurmassa. Vaimossaan hän huomasi ainoastaan jonkin verran kevytmielisyyttä ja melkoista taipumusta pitämään aina parhaiten kasvatettuja nuoria miehiä samalla myös kaikista nerokkaimpina ja kunnollisimpina.

II
Nenä

Eräänä päivänä Azora saapui kotiin kävelyltä kovin vihaisena ja kiivaasti meluten.

"Mikä sinun on, rakas puolisoni?" sanoi Zadig. "Mikä on saattanut sinut noin suunniltasi?"

"Ah!" sanoi Azora. "Sinä tekisit minun laillani, jos olisit nähnyt sen näytelmän, josta minä juuri tulen. Menin näet lohduttamaan nuorta leskeä, Kosrua, joka pari päivää sitten laitatti nuorelle miehelleen hautapatsaan tuonne niittyä reunustavan puron varrelle. Hän lupasi silloin surussaan jumalille oleskella tämän haudan luona niin kauan kuin puro virtaisi sen vieritse."

"Kas vaan!" sanoi Zadig. "Siinäpä onkin vasta oiva nainen, joka todella rakasti miestään."

"Ah!" virkkoi Azora. "Jospa tietäisit, mitä hän puuhasi, kun kävin häntä katsomassa."

"Mitä sitten, armas Azora?"

"Hän antoi johtaa puron juoksun toisaanne."

Azora alkoi jälleen purkaa suustaan niin loputtomasti herjauksia ja puhkesi niin rajusti sättimään tuota nuorta leskeä, että sellainen hyveellä kerskuminen ei enää ollut Zadigille mieleen.

Hänellä oli eräs ystävä nimeltä Kador; tämä oli yksi niitä nuoria miehiä, joilla hänen vaimonsa silmissä oli enemmän kuntoa ja ansioita kuin muilla. Tämän hän teki uskotukseen ja vahvisti hänen uskollisuuttaan, niin hyvin kuin voi, melkoisella lahjalla.

Azora oli mennyt pariksi päiväksi erään ystävättärensä luo maalle ja palasi kolmantena päivänä kotiin. Täällä palvelijat itkusilmin ilmoittivat hänelle, että hänen miehensä oli edellisenä yönä äkkiä kuollut ja etteivät he muka olleet rohjenneet tuoda hänelle siitä surusanomaa, vaan olivat heti haudanneet Zadigin hänen isiensä hautaan puutarhan päähän. Azora itki, repi hiuksiaan ja vannoi hänkin kuolevansa.

Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella häntä. Yhdessä he sitten itkivät. Seuraavana päivänä he jo itkivät vähemmän ja aterioivat yhdessä. Kador uskoi hänelle, että hänen ystävänsä oli kuollessaan jättänyt hänelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymmärtää, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa hänen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin päivällinen; keskustelu muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen, mutta vakuutti samalla hänellä olleen vikoja, joista Kador oli vapaa.

Kesken syönnin Kador äkkiä valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuöljyt, joilla hänen oli tapana parfymoida itseänsä, koetellakseen, eikö mahdollisesti joku niistä auttaisi pernakipuun. Hän valitti kovasti sitä, ettei suuri Hermes enää ollut Babylonissa. Vieläpä hän suvaitsi painellakin sitä kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia.

"Vaivaako tämä kauhea tauti sinua useastikin?" hän kysyi täynnä sääliä.

"Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eikä siihen löydy muuta kuin yksi ainoa lievittävä lääke, nimittäin se että asetetaan kupeelleni edellisenä päivänä kuolleen ihmisen nenä."

"Sepä kummallinen lääke", arveli Azora.

"Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan."

Tämä syy ynnä tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan vihdoin tekemään päätöksensä. Hän virkkoi:

"Toivottavasti ei enkeli Asrael kiellä mieheltäni, hänen siirtyessään eilisestä maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi pääsyä Tshinavarin sillan yli, että hänen nenänsä ei toisessa elämässä ole aivan yhtä pitkä kuin ensimmäisessä."

Sitten hän otti partaveitsen, meni miehensä haudalle, kostutti sitä kyynelillään ja aikoi ryhtyä leikkaamaan haudassa suorana lepäävän Zadigin nenää.

Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella kädellä nenäänsä ja toisella työntäen partaveistä pois.

"Rakas vaimoni!" hän virkkaa hellästi. "Älä melua ja pauhaa enää niin kovasti nuorta Kosrua vastaan! Aikeesi leikata minulta nenäni on hyvin verrattavissa puron pois johtamiseen."

III
Koira ja hevonen

Zadig sai kokea, että avioliiton ensimmäinen kuukausi, Zend-kirjan sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. Hänen täytyikin jonkin ajan perästä erota Azorasta, jonka kanssa hänen oli käynyt liian vaikeaksi elää, ja nyt hän etsi tyydytystä luonnon tutkimisesta.

"Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi hän, "kuin filosofi, joka lukee luonnon suurta kirjaa, minkä Jumala on asettanut silmiemme eteen. Hänen keksimänsä totuudet ovat kokonaan hänen; hän ravitsee ja ylentää sieluaan; hän elää rauhallisena eikä hänen tarvitse pelätä mitään ihmisten puolelta; eikä hänen hellä puolisonsa tule koskaan leikkaamaan häneltä nenää."

Tällaisten aatteiden valtaamana hän vetäytyi erääseen maataloon Eufratin rannalle. Siellä hän ei huolinut laskea, kuinka monta vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren kuussa yhtä kuutiotuumaa enemmän vettä kuin lampaan kuussa. Hän ei myöskään vähääkään kuvitellut voivansa tehdä silkkiä lukinverkosta tai porsliinia särkyneistä pulloista.[11] Sen sijaan hän tutki huolellisesti eläinten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siinä pian sellaisen taidon, että voi sen avulla keksiä tuhat eroavaisuutta siinä, missä muut ihmiset näkivät vain yhdenmukaisuutta.

Kävellessään eräänä päivänä pienen metsikön lähellä hän äkkäsi erään kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rientävän häntä kohti. Kaikki he näyttivät olevan mitä suurimmassa hädässä ja juoksentelivat sinne tänne aivan kuin päättömät, jotka ovat kadottaneet jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsivät sitä.

"Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkö kenties ole nähnyt kuningattaren koiraa?"

"Se on narttu eikä uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.

"Sinä olet oikeassa", lausui ylieunukki.

"Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on äskettäin penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etukäpäläänsä; lisäksi on sillä hyvin pitkät korvat."

"Sinä olet siis nähnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan hengästyneenä.

"En suinkaan", vastasi Zadig. "Minä en ole sitä milloinkaan nähnyt enkä ole edes tiennytkään, että kuningattarella on narttukoira."

Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan tallin kaunein hevonen päässyt erään tallirengin käsistä karkuun Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten kera sen jälkeen yhtä hätäisenä kuin ylieunukki koiran perästä. Ylitallimestari kääntyi Zadigin puoleen ja kysyi tältä, oliko hän kenties nähnyt kuninkaan hevosta.

"Se hevonen", vastasi Zadig, "nelistää mainiosti. Se on viisi jalkaa korkea, pienikavioinen; sen häntä on kolme ja puoli jalkaa pitkä. Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen kengät ovat yksitoista-osaista hopeaa."

"Mitä tietä se on mennyt, missä se on?" hätäili ylitallimestari.

"En minä ole sitä nähnyt", vastasi Zadig, "enkä edes koskaan kuullut siitä puhuttavankaan."

Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen sekä kuninkaan hevosen että kuningattaren koiran. Niinpä he antoivatkin viedä hänet suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja tämä tuomitsi hänet saamaan solmupiiskaa sekä karkoitettavaksi loppuiäkseen Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sekä hevonen että koira löytyivät. Kiusallinen välttämättömyys pakoitti tuomarit nyt peruuttamaan päätöksensä; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan neljäsataa unssia kultaa, koska oli kieltänyt nähneensä sitä minkä selvästi oli nähnyt. Hänen täytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston edessä. Hän lausui seuraavasti:

"Oikeuden tähdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on lyijyn painavuus, raudan kestävyys, timantin kirkkaus ja paljon yhtäläisyyttä kullan kera! Koska minun on sallittu puhua tämän korkean kokouksen edessä, niin vannon Ormuzdin[13] nimessä, etten ole milloinkaan nähnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enkä kuningasten kuninkaan[14] pyhitettyä hevosta. Tietäkää siis, miten on asian laita. Olin kävelyllä sen metsikön läheisyydessä, jossa sitten kohtasin kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin näin hiekassa erään eläimen jäljet ja päätin helposti niiden olevan pienen koiran jälkiä. Kepeät, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet käpäläin jälkien väliin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, että se oli narttukoira, jonka nännit riippuivat alhaalla ja joka siis oli penikoinut muutamia päiviä sitten. Toiset, edellisistä poikeavat jäljet, jotka näkyivät alituisesti hiponeen hiekan pintaa etukäpäläin vieressä, osoittivat minulle sillä olleen sangen pitkät korvat. Ja kun lisäksi huomasin, että yksi käpälä ei ollut tehnyt hiekkaan niin syvää jälkeä kuin kolme muuta, niin ymmärsin, että kaikkein armollisimman kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.

"Mitä sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tietäkää, että minä kävellessäni mainitun metsikön teitä huomasin hevosenkenkäin jälkiä, jotka kaikki olivat yhtä kaukana toisistaan. Siinäpä hevonen — ajattelin itsekseni — joka nelistää mainiosti. Eräällä kapealla tiellä, jonka leveys on vain seitsemän jalkaa, oli puiden tomu molemmin puolin tietä, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois. Sillä hevosella — päättelin mielessäni — on kolme ja puoli jalkaa pitkä häntä, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt tomun puista. Lisäksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi jalkaa korkean lehtikatoksen, äskettäin pudonneita lehviä ja ymmärsin siitä, että hevonen oli ulottunut niihin ja että se siis oli noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan kolmenkolmatta karaatin kultaa, sillä se oli hieronut niiden heloja erääseen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein kokeen. Vihdoin päättelin niistä merkeistä, joita sen kengät olivat tehneet erääseen toiseen kivilajiin, että se oli kengitetty yksitoista-osaisella hopealla".[15]

Kaikki tuomarit ihmettelivät Zadigin syvällistä ja terävää arvostelukykyä. Tieto siitä saapui aina kuninkaan ja kuningattaren korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, että hänet oli noitana poltettava, määräsi kuningas, että hänelle oli maksettava takaisin tuo neljänsadan kultaunssin sakko, johon hänet oli tuomittu. Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin hänen luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin hänen neljäsataa unssiansa. He pidättivät niistä ainoastaan kolme sataayhdeksänkymmentäkahdeksan unssia oikeuskuluihin, ja heidän palvelijansa pyysivät tietysti juomarahaa.

Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja päätti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mitä oli nähnyt.

Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Eräs valtiovanki karkasi ja livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta hän ei vastannut mitään. Kuitenkin näytettiin toteen, että hän oli katsellut ikkunasta. Tästä rikoksesta hänet tuomittiin viidensadan kultaunssin sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan hän kiitti tuomareitansa näiden suopeudesta. "Suuri Jumala", hän sanoi itsekseen, "kuinka onkaan valitettavaa kävellä metsässä, missä kuningattaren koira ja kuninkaan hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla tässä elämässä onnellinen!"

IV
Kateellinen

Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi, kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa.[16]

"Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko eläintä ole olemassakaan?"

"Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster kerran ei salli sen lihaa syötävän."

Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:

"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole, niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki tottelemme Zoroasterin kieltoa."

Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti syyttämään Zadigia erään Yebor[17] nimisen ylimaagin edessä, joka oli kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä. Kador ystävä — hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia — lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:

"Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia".[18]

"No hyvä!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua päätänsä. — "Zadig on seivästettävä, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen siitä, että on puhunut pahaa kaniineista."

Kador sovitti sentään koko jutun käyttämällä apunaan erästä tyttöä, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta maagien neuvostossa. Ketään ei seivästetty, mikä tosin saattoi useat oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig huudahti:

"Mitä merkitsee koko onni? Kaikki tässä maailmassa vainoo minua, yksinpä olemattomat oliotkin." Hän kirosi oppineet ja tahtoi elää enää ainoastaan hyvässä seurassa.

Hän kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja rakastettavimmat naiset. Hän tarjosi mitä hienoimpia illallisia, joiden edellä usein oli konsertteja ja joita elähytti mitä hurmaavin keskustelu. Siitä hän oli osannut karkoittaa tuon turhan halun ylvästellä neroudella, mikä on varmin keino osottautua hölmöksi ja turmella loistavinkin seura. Ei ystävien eikä ruokien valinta tapahtunut turhamaisuudesta, sillä kaikessa hän piti oleellista parempana kuin näennäistä. Siten hän saavutti kaikkialla todellisen arvonannon, vaikkapa ei sitä tavoitellutkaan.

Vastapäätä hänen taloaan asui Arimazes, henkilö, jonka ilkeä sisu kuvastui hänen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden paisuttama hän samalla oli ikävystyttävä kaunosielu. Koska hän ei ollut milloinkaan onnistunut saamaan mitään aikaan maailmassa, niin hän kosti parjaamalla sitä. Rikkauksistaan huolimatta hänen oli vaikea koota luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen räminä vaivasi häntä, ja Zadigin ylistelyn maine suututti häntä vielä enemmän. Joskus hän meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pöytään, häiriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, että he myrkyttävät kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran hän halusi pitää kemut erään naisen kunniaksi, mutta tämä ei noudattanutkaan kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun hän jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat erään ministerin, joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppymättömin viha syntyy usein sangen vähäpätöisestä syystä. Tämä mies, joka kulki Babylonissa "kateellisen" nimellä, tahtoi tuhota Zadigin, koska tätä sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehdä pahaa tarjoutuu helposti sata kertaa päivässä ja tilaisuus tehdä hyvää vain kerran vuodessa, kuten Zoroaster sanoo.

Kateellinen lähti Zadigin luo. Tämä käveli juuri puutarhassaan kahden ystävänsä ja erään naisen seurassa, jolle hän puheli hienoja kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelkästään juttelemisen halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli käynyt onnellisesti vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut uljuuttaan tässä lyhyessä sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja vielä enemmän tuota naista. Hän otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen neljä säettä, jotka hän valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle kaunottarelle luettaviksi. Myös ystävät pyysivät saada tutustua niihin, mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymmärrettävä itserakkaus pidätti hänet siitä. Hän tiesi että tilapäiset säkeet kelpaavat vain sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinpä hän mursikin kahtia sen taulun, jolle hän oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot erääseen ruusupensaaseen, josta niitä saatiin turhaan hakea.

Alkoi vihmoa vettä, mentiin takaisin taloon. Kateellinen jäi puutarhaan ja etsi niin kauan, että löysi toisen puoliskon vahataulusta. Tämä oli murtunut siten, että kumpikin puolikas säkeestä, joka täytti rivin, muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemmän säkeen. Perin kummallisen sattuman johdosta nuo lyhyet säkeet tulivat sisältämään lausuman, jossa lingottiin mitä kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siinä luettiin:

Rikosten julmain johdosta
Valt'istuimelle päästyään
Yleisen rauhan aikana
Hän yksin rikkoo rauhan tään.

Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa elämässään. Hänellä oli nyt käsissään keino, jolla voi tuhota tuon ylevän ja rakastettavan miehen. Julman riemun täyttämänä hän antoi tämän Zadigin omakätisesti kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, hänen kaksi ystäväänsä ja mainittu nainen vangittiin. Hänen juttunsa oli pian ratkaistu, häntä itseään ollenkaan kuulustelematta. Kun päätös ilmoitettiin hänelle, asettui kateellinen hänen tielleen ja ilkkui äänekkäästi, etteivät hänen säkeensä muka kelvanneet mihinkään. Zadig ei suinkaan luulotellut itseään hyväksi runoilijaksi, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, että hänet oli tuomittu majesteettirikoksesta ja että sen lisäksi pidettiin vankeudessa hänen kahta ystäväänsä ja tuota kaunista naista rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hänen ei sallittu puolustautua, koska hänen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selvästi. Sellainen oli Babylonin laki. Hän kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon keskitse, josta kukaan ei uskaltanut häntä surkutella, mutta joka kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan hänen kasvojaan ja katselemaan, tokko hän kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan, sillä he eivät saaneet periä häntä. Kolme neljännestä hänen omaisuudestaan näet takavarikoitiin kuninkaan hyväksi, ja yksi neljännes annettiin kateelliselle.

Hänen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lentämään alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan erääseen ruusupensaaseen. Läheisestä puusta oli tuuli kantanut sinne persikan, joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siitä ajatuksettomia sanoja, jotka kuitenkin näyttivät runosäkeiden lopuilta. Hän rakasti runoutta, ja säkeitä rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviytyä. Papukaijan seikkailu saattoi hänet ymmälle. Silloin kuningatar muisti ne sanat, jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat täydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin säkeet sellaisina kuin Zadig oli ne sepittänyt:

Rikosten julmain johdosta maa järkkyi pitkin matkaa;
Valt'istuimelle päästyään kuningas levon luo.
Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa;
Hän yksin rikkoo rauhan tään ja turman meille tuo.

Kuningas määräsi Zadigin heti tuotavaksi eteensä ja molemmat ystävät sekä tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heittäytyi, kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; hän pyysi heiltä sangen nöyrästi anteeksi huonoja runosäkeitään ja puhui niin miellyttävästi, henkevästi ja järkevästi, että kuningas ja kuningatar halusivat nähdä häntä vastakin. Hänelle annettiin häntä valheellisesti syyttäneen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen hänelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksistään ilo siitä, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus Zadigia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän antoi hänen ottaa osaa kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi hänen mielipidettään kaikissa asioissaan. Kuningatarkin katseli häntä tästä lähtien sellaisella mielihyvällä, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan myös hänen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin myös Zadigille, vieläpä koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen.

V
Jalomielinen

Se aika oli lähellä, jolloin vietettiin suuri, joka viides vuosi uusiutuva juhla. Babylonissa vallitsevan tavan mukaan silloin viiden vuoden perästä juhlallisesti julistettiin sen kansalaisen nimi, joka oli suorittanut jalomielisimmän teon. Ylimykset ja maagit olivat asiassa tuomareina. Ylisatraappi, joka huolehti kaupungista, esitti kauneimmat teot, jotka olivat tapahtuneet hänen hallintonsa aikana. Sitten äänestettiin ja kuningas julisti tuomion. Tähän juhlatilaisuuteen virtasi ihmisiä maan kaukaisimmistakin osista. Voittaja sai hallitsijan kädestä kultaisen, jalokivin koristellun maljan, minkä ohella kuningas lausui:

"Ottaos vastaan tämä jalomielisyyden palkinto, ja antakoot jumalat minulle paljon sinun kaltaisiasi alamaisia!"

Kun tämä muistettava päivä oli tullut, esiintyi kuningas valtaistuimellaan, ympärillään ylimykset, maagit ja kaikkien niiden kansain edustajat, jotka olivat saapuneet näihin kisoihin, missä palkintoa ei saavutettu hevosten nopeudella eikä ruumiin voimalla, vaan hyveellä. Ylisatraappi kuulutti korkealla äänellä ne teot, jotka tekijöilleen voivat tuottaa tuon verrattoman palkinnon. Hän ei ollenkaan maininnut Zadigin sielun suuruutta, kun tämä oli palauttanut kadehtijalleen koko hänen omaisuutensa; se ei kai ollut sellainen teko, joka olisi ollut kyllin ansiokas kilpailemaan palkinnosta.

Hän mainitsi ensiksi erään tuomarin, joka jonkun hairahduksen johdosta, mihin hän itse ei ollut syypää, oli eräälle kansalaiselle tuottanut oikeudenkäynnissä suuren tappion ja sentähden antanut tälle koko omaisuutensa kärsityn vahingon korvaukseksi.

Sitten hän esitti erään nuoren miehen, joka oli ollut kiihkeästi rakastunut erääseen tyttöön, minkä hän aikoi ottaa vaimokseen, mutta oli sitten luovuttanut tytön eräälle ystävälleen, joka oli kuolemaisillaan rakkaudesta samaan tyttöön, vieläpä oli varustanut tämän myötäjäisilläkin.

Vihdoin hän toi esille erään sotamiehen, joka Hyrkanian sodassa oli antanut vieläkin suuremman näytteen jalomielisyydestään. Vihollisen sotilaat tahtoivat ryöstää hänen lemmittynsä, ja hän puolusti tätä heiltä. Silloin tultiin sanomaan hänelle, että toiset hyrkanialaiset olivat siinä lähellä ryöstämäisillään hänen äitinsä. Itkien hän jätti rakastettunsa ja riensi pelastamaan äitinsä. Sen tehtyään hän palasi lemmittynsä luo ja tapasi tämän kuolemaisillansa. Hän tahtoi tappaa itsensä, mutta äiti muistutti hänelle, että hän oli äitinsä ainoa tuki, ja niinpä hänellä oli uljuutta jäädä eloon.

Tuomarit kallistuivat sotamiehen puolelle. Silloin puuttui kuningas puheeseen ja lausui:

"Hänen tekonsa ja samoin noiden toistenkin ovat kauniit, mutta ne eivät ihmetytä minua. Zadig sen sijaan teki eilen työn, joka on ihmetyttänyt minua. Minä olin muutamia päiviä sitten erottanut ministerini ja suosikkini Korebin. Minä syytin häntä ankarasti, ja kaikki hovimieheni vakuuttivat minun sittenkin olleen liian lempeä. Kukin heistä pani parastansa panetellakseen Korebia. Kysyin silloin Zadigilta, mitä hän ajatteli asiasta, ja hän rohkeni puolustaa syytettyä. Minä vakuutan löytäneeni historiakirjoistamme esimerkkejä siitä, että joku on omaisuudellaan korvannut erehdyksensä, toinen luovuttanut lemmittynsä, kolmas asettanut äitinsä lemmittynsä edelle, mutta en ole koskaan lukenut sellaista, että hovimies olisi ryhtynyt puhumaan epäsuosioon joutuneen ministerin puolesta, jota uhkaa hallitsijan viha. Annan kaksikymmentätuhatta kultarahaa jokaiselle niistä, joiden jalomielisistä teoista tässä on kerrottu, mutta maljan minä annan Zadigille."

"Herra", sanoi tämä, "Teidän Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te yksin olette tehnyt kuulumattoman työn, koska ette ole, niin kuningas kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teidän kiihkoanne."

Kaikki ihmettelivät kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittynsä ystävälleen, ja sotamies, joka oli ennemmin pelastanut äitinsä kuin morsiamensa, saivat hallitsijalta palkintonsa ja näkivät nimensä pantavan jalomielisten luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyvän ruhtinaan maineen, jota hän ei kuitenkaan jaksanut kauan säilyttää. Tuon päivän kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan sallikaan, ja sen muisto on vieläkin säilynyt Aasiassa.

"Nytpä vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, — mutta hän pettyi siinä.

VI
Ministeri

Kuningas oli kadottanut pääministerinsä. Hän valitsi Zadlgin siihen toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistivät tätä vaalia, sillä valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut nähty niin nuorta ministeriä. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai ihan verensylkykohtauksen, ja hänen nenänsä turposi hirveästi.

Kiitettyään kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiittämään myös papukaijaa ja virkkoi tälle:

"Kaunis lintu! Sinä olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta pääministerin. Heidän majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet minulle paljon pahaa, mutta sinä olet tehnyt minulle vain hyvää. Sellaiset seikat siis määräävät ihmisten kohtalot! — Mutta", lisäsi hän, "ehkäpä niin harvinainen onni haihtuukin pian."

Papukaija vastasi: "Niin, niin."

Zadig hieman säikähti sitä, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka ei uskonut papukaijan voivan ennustella, hän kuitenkin pian rauhoittui ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.

Hän antoi kaikkien tuntea lakien pyhitettyä voimaa, mutta ei kenenkään oman arvoasemansa painavuutta. Hän ei mitenkään rajoittanut divaanin[20] äänestysvapautta, päinvastoin jokainen visiiri[21] sai vapaasti lausua mielipiteensä, pelkäämättä hänen epäsuosiotaan. Kun hän ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eikä hän. Mutta jos laki oli liian ankara, niin hän lievensi sitä. Milloin taas laki oli puutteellinen, silloin hän ratkaisi asian niin tasapuolisesti, että sitä olisi voitu pitää itse Zoroasterin ratkaisuna.

Häneltä oppivat kansat tuon ylevän periaatteen, että on parempi uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. Hän arveli lakien olevan laadittuja yhtä paljon kansalaisten suojelemista kuin pelottamista varten. Hänen päätaitonsa oli paljastaa totuutta, jota kaikki ihmiset koettavat pimittää. Heti hallituksensa ensimmäisinä päivinä hän osoitti käytännössä tätä suurta taitoaan.

Eräs kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. Hän oli määrännyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan ensin olivat naittaneet sisarensa; lisäksi hän oli jättänyt kolmekymmentätuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka todistettaisiin rakastaneen häntä enimmin.

Vanhempi poika teetti hänelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan perinnöstään sisaren myötäjäisten lisäksi.

Jokainen väitti:

"Vanhempi rakastaa enimmin isäänsä, nuorempi rakastaa enimmän sisartansa. Niinpä kuuluvatkin nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa vanhemmalle pojalle."

Zadig kutsutti molemmat peräkkäin luoksensa. Vanhemmalle hän lausui:

"Isäsi ei olekaan kuollut; hän on parantunut viime sairaudestaan ja palajaa kohta Babyloniin."

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas on maksanut minulle sangen paljon!"

Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tämä. "Tietysti minä palautan isälleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon hänen jättävän sisarelleni sen osan, jonka jo olen määrännyt hänelle."

"Sinun ei tarvitse mitään luovuttaa", sanoi Zadig. "Päinvastoin saat sinä nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa, sillä sinä rakastat enimmin isääsi."

Eräs sangen rikas tyttö oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta hän huomasi olevansa raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida hänet.

"Minä tahdon ottaa miehekseni sen heistä", sanoi hän, "joka on saattanut minut siihen tilaan, että voin antaa valtakunnalle uuden kansalaisen."

"Juuri minä olen tehnyt tämän hyvän työn", sanoi toinen.

"Minäpä se olen ollut niin onnellinen", väitti toinen.

"No hyvä!" sanoi tyttö. "Minä tunnustan sen heistä lapseni isäksi, joka voi antaa hänelle parhaan kasvatuksen."

Hän synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin Zadigin ratkaistavaksi. Hän kutsutti molemmat maagit eteensä.

"Mitä aiot opettaa kasvatettavallesi?" hän kysyi ensimmäiseltä.

"Aion neuvoa hänelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa, dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja prestabilisen harmonian".[22]

"Minä taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehdä hänestä kelpo miehen, joka on ystäviensä kunnioituksen arvoinen."

Zadig julisti:

"Joko olet hänen isänsä tai et, sinä saat naida hänen äitinsä."

Hoviin saapui joka päivä valituksia Meedian käskynhaltijaa (itimad-ulet) Iraksia vastaan. Tämä oli mahtava herra, jonka sydän ei pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon turmelema. Hän ei liioin suvainnut itseään puhuteltavan eikä koskaan sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eivät ole turhamaisempia, kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin hän. Hän haki vain väärää mainetta ja vääriä riemuja. Zadig otti parantaaksensa hänet.

Hän lähetti hänelle kuninkaan puolesta erään musiikkimestarin, mukanaan kaksitoista laulajaa ja neljäkolmatta soittoniekkaa, sekä erään hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja neljä kamariherraa, jotka eivät saaneet jättää häntä hetkeksikään. Kuninkaan määräyksestä oli hänen noudatettava aivan täsmällisesti seuraavaa päiväjärjestystä; ja näin kävi komento:

Heti ensi päivänä, hekumallisen Iraksin herättyä, saapui musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava jälkisäkeistö:

Mi kunto, mikä hengen valo!
Mi suuruus, sulo ylimmäinen!
Ah, kuinka voikaan herra jalo
Ain' itseens' olla tyytyväinen!

Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas räjähti heti nauramaan niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita hänen olisi pitänyt sanoa. Päivällisen jälkeen laulettiin kantaatti hänelle uudestaan.

Ensimmäinen päivä tuntuikin hänestä hauskalta. Hän luuli, että kuningasten kuningas todella kunnioitti häntä hänen ansioittensa mukaan. Toinen päivä tuntui hänestä jo vähemmän hupaisalta; kolmas oli rasittava ja neljäs aivan sietämätön; viides vihdoin vallan piinallinen. Lopulta hän ei enää jaksanut kuulla alituisesti laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla tyytyväinen! eikä kehuttavan, kuinka hän aina oli oikeassa, eikä joka päivä samalla hetkellä itseään ylistettävän. Hän kirjoitti hoviin ja pyysi hartaasti, että kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat, soittoniekat ja hovimestarin. Samalla hän lupasi vasta olla vähemmän turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. Hän antoi vähemmän suitsuttaa itselleen ylistystä, piti vähemmän juhlia ja oli onnellisempi. Sillä, kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mitään nautintoa.

VII
Kinastelut ja vastaanotot

Siten osoitti Zadig joka päivä neronsa terävyyttä ja sielunsa hyvyyttä. Häntä ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. Häntä pidettiin onnellisimpana kaikista ihmisistä. Koko valtakunta kaikui hänen nimeään; kaikki naiset ihastelivat häntä; kaikki kansalaiset ylistivät hänen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat häntä aivan kuin oraakkeliaan; itse papitkin myönsivät, että hän oli viisaampi kuin tuo vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vetää häntä oikeuteen aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sitä, mikä hänestäkin näytti uskottavalta.

Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kestänyt jo tuhannenviisisataa vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen lahkokuntaan. Toiset väittivät, ettei Mithran[24] temppeliin saanut koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat tätä tapaa ja astuivat sinne sisään aina ensiksi oikealla jalalla. Senpätähden nyt jännityksellä odotettiinkin pyhän tulen korkeaa juhlaa, jotta nähtäisiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet olivat suunnatut hänen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa vallitsi mitä suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, että taivaan ja maan jumala, jolle henkilö ei merkitse mitään, ei tee mitään eroa oikean ja vasemman jalan välillä. Kateellinen ja hänen vaimonsa väittivät, että Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakieltä ja ettei hän ollut antanut vuorien ja kukkulain siinä tarpeeksi karkeloida.[25]

"Hän on kuiva ja hengetön", sanoivat he. "Hänen puheessaan ei meri pakene eivätkä tähdet putoa taivaalta eikä aurinko sula vahan lailla.[26] Hänellä ei ole ollenkaan oikeaa itämaista tyyliä."

Zadig sen sijaan tyytyi terveen järjen tyyliin. Kaikki olivat hänen puolellaan, ei siksi että hän oli oikeassa eikä siksi että hän oli järkevä ja rakastettava, vaan siksi että hän oli pääministeri.

Yhtä onnellisesti hän ratkaisi valkoisten ja mustain maagien välisen suuren riitakysymyksen. Valkoiset näet väittivät, että oli jumalatonta rukoillessa kääntyä kaakkoon päin; mustat taas vakuuttivat, että Jumala inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan kääntyivät luoteeseen päin. Zadig määräsi, että kukin sai kääntyä mihin suuntaan hyvänsä.[27]

Aikansa hän osasi käyttää niin hyvin, että jo aamupäivällä suoritti kaikki yksityiset ja yleiset asiat. Lopun päivästä hän puuhasi Babylonin kaunisteluhommissa. Hän esitytti murhenäytelmiä, jotka panivat itkemään, ja huvinäytelmiä, joille naurettiin, mikä kaikki oli jo aikoja sitten joutunut pois muodista, mutta nyt jälleen hänen hyvän makunsa johdosta heräsi henkiin. Hän ei suinkaan pitänyt itseänsä viisaampana kuin taiteilijat; hän palkitsi heitä lahjoillaan ja kunnianosotuksilla eikä salaa kadehtinut heidän kykyjään. Iltaisin hän huvitti suuresti kuningasta ja varsinkin kuningatarta. Kuningas lausui: "Suuri ministeri!" Kuningatar virkkoi: "Rakastettava ministeri!" ja molemmat lisäsivät: "Olisipa ollut suuri vahinko, jos hänet olisi hirtetty!"

Milloinkaan ei minkään arvohenkilön ole tarvinnut antaa naisille niin paljon puheillepääsyjä kuin Zadigin. Enimmät tulivat puhumaan hänelle asioista, joita heillä ei ollenkaan ollut, päästäkseen siten suhteisiin hänen kanssaan. Kateellisen vaimo oli heistä ensimmäisiä. Hän vannoi Zadigille Mithran ja Zend-Avestan nimessä tuntevansa syvintä inhoa miehensä menettelyä kohtaan. Uskoipa hän hänelle lisäksi, että mies muka oli raaka ja mustasukkainen, ja antoi hänen ymmärtää, että jumalat rankaisisivat häntä, kieltämällä häneltä sen pyhän tulen kallisarvoiset vaikutukset, jonka avulla yksin ihminen tulee kuolemattomien kaltaiseksi. Vihdoin hän antoi sukkanauhansa pudota. Zadig otti sen ylös tavallisella kohteliaisuudellaan, mutta ei sitonut sitä itse tuon naisen polveen; ja tämä pieni virhe, jos se edes virhe olikaan, oli mitä kauheimpien onnettomuuksien aiheena. Zadig ei ajatellut asiaa sen pitemmälle, mutta kateellisen vaimo ajatteli sitä paljonkin.

Muitakin naisia ilmoittautui joka päivä. Babylonin salaiset aikakirjat väittävät hänen kerran langenneen kiusaukseen, mutta olleen kummissaan siitä, että nautinto ei tyydyttänyt häntä ja että hän syleili lemmittyään aivan hajamielisesti. Se nainen, jolle hän, miltei tietämättään, osotti suosiotaan, oli eräs kuningatar Astarten kamarirouva. Lohdutuksekseen ajatteli tuo hellä babylonitar mielessään: Tuon miehen pään täytyy nähtävästi olla hirveän täynnä asioita, koska hän hautoo niitä lemmenkohtauksissakin. — Sellaisella hetkellä, jolloin useimmat eivät virka mitään ja toiset taas kuiskivat vain pyhiä sanoja, sattui Zadig äkkiä huudahtamaan: "Kuningatar!" — Babylonitar luuli hänen vihdoinkin onnellisena hetkenä tulleen järkiinsä ja sanoneen juuri hänelle: "Kuningattareni!" Mutta Zadig, edelleen sangen hajamielisenä, mainitsikin Astarten nimen. Nainen taas, joka tällaisella onnen hetkellä tulkitsi kaikki omaksi edukseen, kuvitteli mielessään hänen tahtoneen sanoa: "Sinä olet kauniimpi kuin kuningatar Astarte."

Hän jätti Zadigin haaremin, saatuaan sangen kauniita lahjoja. Seikkailunsa hän kertoi heti kateellisen vaimolle, joka oli hänen paras ystävättärensä. Tämä loukkautui hirveästi syrjäyttämisestään ja lausui:

"Minulle hän ei ole suvainnut edes kiinnittää jälleen tätä sukkanauhaani, jota en enää tahdo koskaan käyttää."

"Kas vain!" lausui onnellinen nainen kateelliselle. "Sinähän käytät samanlaisia sukkanauhoja kuin kuningatar! Ostatko ne siis samalta valmistajaltakin?"

Kateellinen vaipui, mitään vastaamatta, syviin mietteisiin ja lähti neuvottelemaan kateellisen miehensä kanssa.

Sillä välin Zadig huomasi olevansa aina hajamielinen, milloin antoi puheillepääsyjä tai istui tuomarina. Hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui; ja tämä olikin hänen ainoa huolensa.

Hän näki merkillisen unen. Hänestä tuntui kuin lepäisi hän pehmeällä ruusuvuoteella, josta luikersi esiin käärme, pistäen häntä terävällä, myrkyllisellä kielellään suoraan sydämeen.

"Ah!" sanoi hän, "jo kauan olen maannut kuivilla ja pistävillä ruohoilla; nyt lepään ruusuvuoteella; mutta kuka on tuo käärme?"

VIII
Mustasukkaisuus

Zadigin turmio johtui juuri hänen onnestaan ja varsinkin hänen ansioistaan. Hän seurusteli joka päivä kuninkaan ja hänen korkean puolisonsa Astarten kanssa. Hänen keskustelunsa viehätystä lisäsi suuresti se halu miellyttää, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut kauneudelle. Hänen nuoruutensa ja sulonsa tekivät huomaamatta Astarteen vaikutuksen, josta tämä aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa intohimo jo hiipi hänen viattomaan poveensa. Pelotta ja epäilyksettä Astarte halusi mielellään nähdä ja kuulla miestä, joka oli kallis sekä hänen puolisolleen että valtiolle. Hän ei väsynyt ylistämästä häntä kuninkaalle; hän puhui hänestä hovinaisilleen, jotka vielä koettivat voittaakin hänet ylistelyillään. Kaikki oli omiaan painamaan yhä syvemmälle hänen sydämeensä sen nuolen, jota hän ei vielä tuntenut. Hän antoi Zadigille lahjoja, joihin hän kätki enemmän hellyyttä kuin itse aavistikaan. Hän luulotteli puhelevansa hänelle pelkästään kuningattarena, joka oli tyytyväinen hänen palveluksiinsa, mutta joskus olivat hänen sanansa selvänä ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.

Astarte oli paljon kauniimpi kuin edellämainittu Semira, joka ei voinut sietää silmäpuolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut leikata puolisoltaan nenän. Astarten ystävällisyys, hänen hellät sanansa, joita hän jo alkoi punastua, hänen katseensa, joita hän koetti kääntää syrjään, mutta jotka siitä huolimatta kiintyivät Zadigin katseisiin, sytyttivät Zadigin sydämessä tulen, jota hän kovin hämmästyi. Hän taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli häntä auttanut, mutta sai siitä vain selvyyttä tilaansa, ilman mitään lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu majesteetti, kaikki ne esiintyivät hänen silmissään koston jumalina. Hän taisteli, hän riemuitsi voitostaan; mutta tämä voitto, joka hänen täytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi hänelle paljon huokauksia ja kyyneleitä. Hän ei enää rohjennut puhutella kuningatarta sillä hellällä vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta viehätystä. Hänen silmänsä verhoutuivat pilveen; hänen sanansa olivat teennäisiä ja sekavia; hän loi katseensa alas, ja kun hän vasten tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi hän kuningattaren katseen täynnä kyyneliä, joista kimpoili häntä vastaan tulinuolia. He näyttivät sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme rakastaa; meitä molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.

Zadig lähti hänen luotansa aina hämillään ja epätoivoisena, sydän täynnä tuskaa, jota hän ei enää jaksanut kestää. Mielenkuohunsa vallassa hän purki salaisuutensa ilmi ystävälleen Kadorille, aivan kuin mies, joka, kauan kestettyään ankaran tuskansa ahdistusta, vihdoin paljastaa kipunsa sillä huudolla, minkä vaivan ankara kaksinkertaistuminen häneltä pusertaa esiin, ja kylmällä hiellä, mikä tihkuu hänen otsastaan.

Kador sanoi hänelle:

"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata itseltäsi. Intohimolla on omat merkkinsä, joiden suhteen ei liioin voi erehtyä. Päätäppä itse, rakas Zadig: jos jo minä olen nähnyt sinun sydämeesi, eiköhän silloin kuningaskin keksi siinä tunnetta, joka loukkaa häntä? Hänen ainoa vikansahan onkin mitä rajattomin mustasukkaisuus. Sinä tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla kuin kuningatar omaansa, koska sinä olet filosofi ja samalla Zadig. Astarte on nainen; hän huolehtii katseistansa sitäkin vähemmän, koska ei vielä luule itseään rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti vakuuttunut viattomuudestaan hän laiminlyö tarpeelliset ulkonaiset varokeinot. Minä vapisen hänen puolestaan niin kauan kuin hänellä ei ole mitään moittimista itsensä suhteen. Jos teidän kesken olisi olemassa yhteisymmärrys, niin te voisitte pettää kaikkien silmät. Mutta parhaillaan syntyvä intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa helposti itsensä; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsensä."

Zadigia kauhistutti ajatus pettää kuningasta, hyväntekijäänsä; eikä hän koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin hän tahtomattaan tunsi rikkoneensa häntä vastaan.

Sillä välin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, hänen otsansa lensi niin punaiseksi hänen sitä lausuessaan, hän oli toisinaan niin liikuttunut, toisinaan taas niin hämillään, kun hän kuninkaan läsnäollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syvä haaveilu valtasi hänet Zadigin mentyä, että kuningas tuli levottomaksi. Hän uskoi todeksi kaiken näkemänsä ja kuvitteli mielessään, mitä ei ollut nähnyt. Erityisesti hän huomasi, että hänen vaimonsa tohvelit olivat siniset samoinkuin Zadiginkin; että hänen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja Zadigin lakki samoin keltainen. Nehän olivat hirveitä todisteita niin tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Epäilys muuttui pian varmuudeksi hänen katkeroituneessa mielessään.

Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heidän sydämiensä vakoojia. Pian oltiin selvillä siitä, että Astarte oli hellä ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yhtä kateellisen vaimonsa lähettämään kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen. Hallitsija ei nyt enää ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi kostaa. Hän päätti eräänä yönä myrkyttää kuningattaren päivän koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. Tähän työhön hän määräsi erään julman eunukin, jota hän tavallisesti käytti kostotoimiensa suorittajana.

Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni kääpiö, joka kyllä oli mykkä, mutta ei suinkaan kuuro. Häntä siedettiin kaikkialla; hän sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotieläin. Tuo pieni mykkä oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yhtä paljon hämmästyen kuin kauhistuen hän kuuli kuninkaan määräävän heidät murhattaviksi. Mutta mitä tehdä, estääkseen tuon hirveän käskyn toteutumasta aivan lähimpinä hetkinä? Hän ei voinut huutaa, mutta hän osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinpä hän viettikin osan yötä piirtämällä kaiken sen, mitä tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi. Hänen piirroksensa esitti kuvan yhdessä kulmassa kuninkaan raivostuneena antamassa käskyjään eunukille; lisäksi nähtiin siinä pöydällä sininen nuora ja astia, samoin sinisiä sukansiteitä ja keltaisia nauhoja, sekä vihdoin kuvan keskellä kuningatar kuolemassa hovinaistensa käsiin ja Zadig kuristettuna hänen jaloissaan. Taivaanrannalla näkyi nouseva aurinko osoittamassa, että tämän julman toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimmäisten säteiden koittaessa.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän riensi heti erään kamarirouvan luo, herätti hänet ja antoi hänen ymmärtää, että hänen piti heti viedä tämä kuva kuningattarelle.

Keskellä yötä sitten kolkutettiin äkkiä Zadigin ovelle. Hänet herätettiin ja hänelle annettiin kuningattaren lähettämä kirjelippu. Hän luuli näkevänsä unta; vapisevin käsin hän aukaisi kirjeen. Kuka voisikaan kuvata hänen yllättävän hämmästyksensä ja musertavan epätoivonsa hänen lukiessaan siitä: "Paetkaa heti paikalla, tai Teiltä riistetään henki. Paetkaa, Zadig; minä käsken sen rakkautemme ja keltaisten nauhojeni nimessä. Minä en ole syyllinen, mutta tiedän, että minua odottaa rikollisen kuolema."

Zadig tuskin kykeni saamaan sanaa suustaan. Hän kutsutti Kadorin ja ojensi kirjeen ääneti hänelle. Kador velvoitti hänet tottelemaan ja lähtemään päätä pahkaa suoraan Memfiiseen.

"Jos rohkenet mennä tapaamaan kuningatarta", sanoi hän, "niin joudutat vain hänen kuolemaansa. Jos taas aiot puhutella kuningasta, niin sekin on hänelle turmioksi. Minä otan osalleni hänen kohtalonsa, seuraa sinä omaasi. Levitän huhun että olet lähtenyt Intiaa kohti. Tulen sitten heti perästä sinua tapaamaan ja ilmoittamaan sinulle, mitä Babylonissa on tapahtunut."

Heti paikalla antoi Kador tuoda kaksi mitä nopeakulkuisinta dromedaaria erään salaisen palatsinportin luo. Hän auttoi Zadigin, jota täytyi kantaa ja joka oli aivan menehtymäisillään, toisen selkään. Yksi ainoa palvelija saattoi häntä; ja pian kadotti Kador, joka myös oli hämmästyksen ja surun vallassa, ystävänsä näkyvistään.

Kun tuo ylhäinen pakolainen oli saapunut erään kukkulan rinteelle, jonne koko Babylon näkyi, hän käänsi katseensa kuningattaren palatsia kohti ja meni tainnoksiin. Hän tointui siitä ainoastaan vuodattaakseen kyyneliä ja toivoakseen itselleen kuolemaa. Vihdoin, mietittyään tuon maailman rakastettavimman naisen ja ensimmäisen kuningattaren surkeaa kohtaloa, hän hetkiseksi palasi omaan itseensäkin ja huudahti:

"Mitäpä onkaan ihmiselämä? Oi hyve! mitä hyödytit minua? Kaksi naista on minut arvottomasti pettänyt; kolmannen, joka ei ole ollenkaan syyllinen ja joka on kauniimpi kuin nuo toiset, täytyy kuolla! Kaikki se hyvä, jota olen tehnyt, on aina ollut minulle pelkäksi kiroukseksi, ja minä olen kohonnut kunnian kukkuloille syöksyäkseni sieltä vain sitä hirvittävämpään onnettomuuden kuiluun. Jos olisin ollut ilkeä kuten niin monet muut, olisin onnellinen kuten hekin."

Näiden murheellisten mietteiden painamana, silmät tuskan hunnun samentamina, kuoleman kalpeus kasvoilla ja mieli synkkään epätoivoon kokonaan syöstynä, hän jatkoi matkaansa Egyptiä kohti.

IX
Piesty nainen

Zadig suuntasi kulkunsa tähtien mukaan. Orionin tähtikuvio ja loistava Sirius ohjasivat häntä Kanopusta[28] kohti. Hän ihmetteli noita suunnattomia valopalloja, jotka silmissämme näyttävät vain vähäisiltä kipinöiltä, samalla kun maa, joka itse asiassa on ainoastaan huomaamaton piste avaruudessa, näyttää meidän halujemme valossa suurelta ja ylevältä! Edelleen hän kuvitteli mielessään ihmiset, kuten he todella ovatkin, hyönteisiksi, jotka syövät toisiansa pienen lokahiukkasen pinnalla. Tämä tosi kuva näytti tekevän tyhjäksi hänen onnettomuutensa, se kun asetti hänen eteensä hänen oman olemuksensa ja koko Babylonin mitättömyyden. Hänen sielunsa liihoitteli äärettömyyden rajoille saakka ja havaitsi, aistimista irtautuneena, maailmankaikkeuden muuttumattoman järjestyksen. Mutta kun hän vihdoin, palattuaan omaan itseensä ja käännyttyään jälleen omaan sydämeensä, ajatteli, että Astarte oli kenties jo kuollut hänen puolestaan, niin avaruus heti katosi hänen silmistään, eikä hän nähnyt koko luonnossa muuta kuin kuolevan Astarten ja kurjan Zadigin.

Ollessaan näin vuoroin ylevän filosofian, vuoroin masentavan tuskan heittelemänä ylös ja alas, hän läheni Egyptin rajoja. Hänen uskollinen palvelijansa oli jo edeltä rientänyt läheisimpään kauppalaan etsimään hänelle majapaikkaa. Sillä välin Zadig kuljeskeli kauppalaa ympäröivien puutarhojen luona. Äkkiä hän huomasi, lähellä valtatietä, kovasti itkevän naisen, joka huusi taivasta ja maata avukseen, ja julmistuneen miehen, joka ahdisti häntä. Jo oli mies saanut hänet kiinni; nainen syleili hänen polviaan, mutta mies vain ehtimiseen löi ja herjasi häntä. Egyptiläisen rajuudesta ja naisen yhä toistuvista anteeksipyynnöistä hän päätti, että mies oli mustasukkainen ja nainen uskoton. Mutta tarkasteltuaan lähemmin tuota naista, joka oli tavattoman kaunis ja muistutti näöltään jonkin verran onnetonta Astartea, hän tunsi mitä syvintä sääliä häntä ja inhoa egyptiläistä kohtaan.

"Auttakaa minua!" huusi nainen Zadigille. "Vapauttakaa minut mitä raaimman miehen käsistä; pelastakaa henkeni!"

Huudon kuultuaan Zadig heti riensi heittäytymään naisen ja hirviön väliin. Hän osasi hiukan egyptin kieltä ja sanoi miehelle tällä kielellä:

"Jos sinussa on edes rahtunen ihmisyyttä, niin vannotan sinua kunnioittamaan kauneutta ja heikkoutta. Kuinka voit siten häväistä tätä luonnon mestariteosta, joka makaa jaloissasi ja jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyjmeleensä?"

"Ahaa!" karjui hirviö; "sinä siis myös rakastat häntä! Niinpä minun täytyy kostaa sinullekin."

Näin sanoen hän jätti naisen, jota toisella kädellään piti kiinni hiuksista, tarttui keihääseensä ja aikoi sillä lävistää muukalaisen. Mutta tämä, ollen täysin kylmäverinen, väisti helposti tuon raivostuneen miehen hyökkäyksen. Hän tarttui kiinni keihääseen rautakärjen läheltä. Toinen tahtoi temmata sen takaisin, toinen taas riuhtaista sen pois häneltä; siinä rytäkässä keihäs katkesi. Egyptiläinen tempasi miekkansa, Zadig omansa, ja niin he kävivät toistensa kimppuun.

Edellinen huitoi satakin rajua iskua, mutta Zadig väisti ne taitavasti. Nainen, joka oli istahtanut nurmikolle, korjaili hiuslaitettansa ja katseli heitä. Egyptiläinen oli väkevämpi kuin hänen vastustajansa, mutta Zadig oli notkeampi. Hän taisteli kuin mies, jonka käsivartta pää hallitsi, tuo toinen taas kuin raivostunut, jonka liikkeitä ohjasi aivan sattuman kaupalla hänen sokea vimmansa. Zadig lyö häneltä taitavasti aseen kädestä; ja kun egyptiläinen, vielä enemmän raivostuneena, tahtoo karata hänen kimppuunsa, tarttuu Zadig häneen, pusertaa hänet syleilyynsä ja kaataa maahan, asettaen miekan kärjen hänen rintaansa vasten ja luvaten säästää hänen henkensä. Vihan vimmassa vetää egyptiläinen tikarinsa ja haavoittaa sillä Zadigia, juuri kun tämä aikoi antaa hänelle armon. Silloin Zadig raivostuneena lävistää hänet miekellaan. Egyptiläinen päästää hirveän huudon ja heittää henkensä kovalla kuolonkamppauksella.

Zadig lähestyi nyt naista ja lausui tälle nöyrästi:

"Hän pakotti minut tappamaan hänet; olen kostanut puolestanne. Te olette vapautunut raivoisimmasta miehestä, mitä olen koskaan nähnyt. Mitä tahdotte nyt minun tekemään hyväksenne?"

"Kuolema sinulle, heittiö!" vastasi nainen. "Kuolema sinulle! Sinä olet tappanut rakastettuni. Jospa voisin repiä sydämesi kappaleiksi!"

"Mutta, hyvä rouva", vastasi Zadig. "Teilläpä oli tosiaan vallan hirveä mies rakastajana! Hän löi Teitä kaikin voimin, ja minulta hän tahtoi riistää hengen, koska olitte pyytänyt minua avuksenne."

"Oi jospa hän vieläkin löisi minua!" virkkoi nainen, päästellen valitushuutoja. "Minä ansaitsin sen hyvin, sillä olin antanut hänelle kyllin syytä mustasukkaisuuteen. Taivas suokoon, että hän yhä löisi minua ja että sinä makaisit maassa hänen sijastaan!"

Hämmästyneempänä ja vihastuneempana kuin koskaan ennen koko elämässään Zadig sanoi hänelle:

"Hyvä rouva! Niin kaunis kuin olettekin, niin ansaitsisitte nyt minulta kelpo selkäsaunan; siinä määrin te olette järjiltänne! Mutta en katso sen maksavan vaivaa."

Samassa hän nousi kamelinsa selkään ja ratsasti kauppalaa kohti. Päästyään tuskin muutamia askelia hän käännähti, kuullessaan takaa melua, jonka neljä Babylonista saapuvaa pikalähettiä aiheutti. He nelistivät valtoimin suitsin. Eräs heistä, nähdessään tuon naisen, huudahti:

"Juuri hän se on! Hän on sen kuvan näköinen, joka meille on hänestä annettu."

He eivät välittäneet kuolleesta, vaan valtasivat haltuunsa muitta mutkitta naisen, joka nyt yhtä mittaa huusi Zadigille:

"Auta minua kerta vielä, jalo muukalainen! Suo minulle anteeksi ajattelemattomat sanani. Auta minua ja minä olen omasi hautaan saakka!"

Mutta Zadig oli jo menettänyt intonsa taistella enää hänen puolestaan. Hän virkkoi:

"Pyydä apua muilta! Minua et enää saa pauloihisi."

Sitäpaitsi hän oli haavoittunut, hänestä vuoti verta, ja hän itse tarvitsi apua. Lisäksi noiden neljän babylonilaisen läsnäolo, jotka kuningas Moabdar nähtävästi oli lähettänyt, teki hänet levottomaksi. Niinpä hän ratsastikin nopeasti kauppalaa kohden, voimatta käsittää, miksi nuo neljä babylonilaista pikalähettiä olivat käyneet tuon egyptiläisnaisen kimppuun. Vielä enemmän häntä ihmetytti tuon naisen luonne.

X
Orjuus

Tuskin oli hän päässyt egyptiläiseen kauppalaan, kun hän huomasi joutuneensa väkijoukon keskeen. Kaikki kirkuivat:

"Kas tuossa on se, joka on ryöstänyt kauniin Missufin ja murhannut Kletofiin!"

"Hyvät ihmiset!" sanoi Zadig. "Jumala varjelkoon minua koskaan ryöstämästä teidän kaunista Missufianne! Hän on kovin oikullinen, ja mitä Kletofiin tulee, niin en suinkaan ole häntä surmannut, vaan ainoastaan puolustanut itseäni häntä vastaan. Hän tahtoi tappaa minut, kun pyysin häneltä nöyrästi armoa kauniille Missufille, jota hän julmasti kuritti. Olen muukalainen ja olen tullut Egyptiin etsimään turvapaikkaa. Eihän ole mitenkään todennäköistä, että minä, saapuessani pyytämään teidän suojelustanne, tekisin sen ryöstämällä naisen ja tappamalla miehen."

Egyptiläiset olivat siihen aikaan oikeamielisiä ja inhimillisiä. Kansa vei Zadigin kaupungintaloon. Täällä sidottiin ensiksi hänen haavansa ja sitten kuulusteltiin häntä ja hänen palvelijaansa, erikseen kumpaakin, jotta päästäisiin totuuden perille. Huomattiinkin pian, ettei Zadig ollut mikään murhamies; mutta sittenkin hän oli syypää ihmisveren vuodattamiseen, ja niinpä laki tuomitsi hänet orjuuteen. Hänen molemmat kamelinsa myytiin kauppalan hyväksi; kaikki kulta, mitä hänellä oli mukanaan, jaettiin asukkaille; hänet itsensä samoinkuin hänen matkatoverinsakin asetettiin julkisesti myytäväksi.

Eräs arabialainen kauppias, nimeltä Setok, osti molemmat. Mutta koska palvelija oli tottuneempi raskaaseen työhön, maksettiin hänestä paljon enemmän kuin isännästä, ottamatta ollenkaan huomioon näiden miesten oikeaa arvoa. Niinpä Zadig orjana joutui entistä palvelijaansa alemmaksi. Heidät sidottiin yhteen ketjulla, joka kiinnitettiin heidän jalkoihinsa, ja tässä tilassa he saivat seurata arabialaista kauppiasta hänen taloonsa. Tiellä Zadig lohdutteli palvelijaansa ja kehoitti häntä kärsivällisyyteen. Tapansa mukaan hän samalla lausui mietteitänsä ihmiselämästä.

"Minä näen", lausui hän, "että minun onneton kohtaloni vetää sinutkin mukaansa. Tähän saakka on kaikki kääntynyt minulle perin omituiseen suuntaan. Minut tuomittiin sakkoihin siitä että olin nähnyt koiran juoksevan ohitseni. Aarnikotkan takia minut tahdottiin seivästää. Olin jo menossa kuolemaan siitä että olin sepittänyt säkeitä kuninkaan ylistykseksi. Vähällä piti etten tullut kuristetuksi siitä että kuningattarella oli keltaisia nauhoja. Ja nyt olen sinun kanssasi tuomittu orjuuteen siitä että eräs hirviö kuritti lemmittyänsä. Mutta ei hätää, älkäämme kadottako rohkeuttamme; kenties tämä kaikki pian päättyy. Arabialaisilla kauppiailla täytyy nyt kerta kaikkiaan olla orjia, ja miksi en minä voisi olla orjana yhtä hyvin kuin joku toinenkin, koska olen ihminen kuten muutkin? Tämä kauppias ei voine olla armoton. Hänenhän täytyy kohdella hyvin orjiaan, jos tahtoo saada heistä hyötyä."

Niin hän puhui, mutta sydämensä syvyydessä hän ajatteli vain Babylonin kuningattaren kohtaloa.

Setok, kauppias, lähti kahta päivää myöhemmin orjineen ja kameleineen matkalle Arabian erämaahan. Hänen heimonsa asui Horebin aavikon rajoilla. Tie sinne oli pitkä ja vaivalloinen. Matkalla Setok pani paljon enemmän arvoa palvelijaan kuin Zadigiin, koska edellinen osasi paljon paremmin kuormittaa kameleja. Niinpä hän saikin Setokilta osakseen kaikenlaisia pieniä suosionosoituksia.

Yksi kameleista kuoli kahden päivämatkan päässä Horebista; hänen kuormansa jaettiin palvelijain selkään. Myös Zadig sai osansa. Setokia alkoi naurattaa, kun hän näki kaikkien palvelijainsa kulkevan selkä köykyssä. Zadig rohkeni ryhtyä hänelle selvittämään syytä siihen ja opetti hänelle tasapainon lait. Kauppias hämmästyi ja alkoi katsella häntä vallan toisilla silmillä. Huomattuaan saattaneensa kauppiaan mielenkiinnon hereille Zadig teki sen kaksinkertaiseksi, selvittämällä hänelle paljon asioita, jotka läheisesti koskivat hänen kaupankäyntiänsä. Hän kertoi hänelle samankokoisten metallien ja tavarain ominaispainosta, useain hyödyllisten eläinten ominaisuuksista ja keinoista, joilla hyödyttömistäkin voitiin saada hyötyä. Ja niinpä huomasikin Setok hänet sangen viisaaksi ja antoi hänelle etusijan hänen toverinsa rinnalla, jota hän ensin oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hän kohteli Zadigia hyvin, eikä hänellä ollut syytä sitä katua.

Saavuttuaan heimonsa keskuuteen Setok aluksi vaati takaisin viittäsataa unssia hopeaa eräältä heprealaiselta, jolle hän oli ne kahden todistajan läsnäollessa lainannut. Molemmat todistajat olivat kuitenkin sillä välin kuolleet, ja hebrealainen, jota ei nyt voitu todistaa lainanottajaksi, omisti itselleen kauppiaan hopean, kiittäen Jumalaa siitä, että tämä oli suonut hänelle keinon pettää arabialaista. Setok uskoi huolensa Zadigille, josta oli jo tullut hänen neuvonantajansa.

"Missä annoitte tuolle uskottomalle ne viisisataa unssia?" kysyi Zadig.

"Eräällä isolla kivellä, lähellä Horebin vuorta", vastasi Setok.

"Millainen on miehekseen velallisenne?" kysyi Zadig.

"Suuri lurjus", virkkoi Setok.

"Minä tarkoitin kysyä, onko hän vilkas vai veltto, älykäs vai varomaton."

"Kaikista kehnoista maksajista, joita tunnen, hän on vilkkain", vastasi Setok.

"No hyvä", virkkoi Zadig. "Sallikaa minun ajaa asianne oikeudessa."

Todellakin hän haastoi heprealaisen oikeuteen ja puhui tuomarille näin:

"Oikeuden valtaistuimen päänalus! Minä vaadin herrani nimessä tältä mieheltä takaisin viittäsataa unssia hopeaa, joita hän ei tahdo maksaa."

"Onko teillä todistajia?" kysyi tuomari.

"Ei. Ne ovat kuolleet. Mutta jäljellä on vielä leveä kivi, jonka päällä rahat lainattiin. Ja jos teidän korkeutenne suvaitsee käskeä mennä etsimään kiveä, niin toivon sen todistavan hyväksemme. Me, heprealainen ja minä, jäämme tänne odottamaan kiven saapumista. Minä lähetän hakemaan sen herrani Setokin kustannuksella."

"Hyvin kernaasti", vastasi tuomari ja ryhtyi suorittamaan muita tehtäviään.

Kun istunto oli lopussa, kysyi tuomari Zadigilta:

"No, eikö kivenne olekaan vielä saapunut?"

Silloin heprealainen nauraen virkkoi:

"Teidän jaloutenne voi odottaa tässä huomiseen saakka, eikä kivi sittenkään saavu. Se on näet enemmän kuin kuuden tiemitan päässä täältä, ja tarvittaisiin ainakin viisitoista miestä sitä paikaltaan liikuttamaan."

"Kas niin!" huudahti Zadig. "Sanoinhan jo äsken, että kivi tulisi todistamaan meidän hyväksemme. Koska tämä mies tietää, missä kivi on, niin hän siten myöntää saaneensa rahat juuri mainitulla kivellä."

Heprealainen joutui hämilleen ja häätyi pian kaikki tunnustamaan. Tuomari määräsi hänet sidottavaksi kiveen ja jätettäväksi siihen ruuatta ja juomatta, kunnes hän maksaisi nuo viisisataa unssia, jotka tietysti kohta häneltä saatiinkin.

Mutta ympäri Arabian levisi pian maine Zadig-orjasta ja kivestä.

XI
Rovio

Tästä kaikesta hyvillään Setok valitsi orjansa uskotuimmaksi ystäväkseen. Hän ei voinut enää tulla toimeen ilman Zadigia enemmän kuin aikaisemmin Babylonin kuningas; ja Zadig oli onnellinen siitä ettei Setokilla ollut vaimoa. Hän huomasi isäntänsä periluonteeltaan sangen hyväksi, oikeamieliseksi ja järkeväksi. Senpätähden häntä surettikin se että tämä, vanhan arabialaisen tavan mukaan, palvoi taivaallisia sotajoukkoja, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Joskus hän hyvin säädyllisesti puhuikin hänelle siitä. Vihdoin hän sanoi isännälleen, että ne olivat kappaleita kuten muutkin, eivätkä ansainneet enempää kunnioitusta kuin joku puu tai kallio.

"Mutta", intti Setok, "nehän ovat ikuisia olentoja, joita me saamme kiittää kaikesta hyvästä; ne elähyttävät luonnon; ne määräävät vuodenajat; lisäksi ne ovat niin kaukana meistä, ettemme mitenkään voi olla niitä kunnioittamatta."

"Paljon enemmän hyötyä", vastasi Zadig, "tarjoo sinulle Punaisen meren vesi, joka kantaa tavarasi Intiaan. Miksi ei se voisi olla yhtä vanha kuin tähdet? Ja jos sinä jumaloit sellaista, joka on sinusta kaukana, niin silloinhan sinun tulisi jumaloida Gangaridien maata, joka sijaitsee aivan maailman äärissä."

"Eipä niinkään", väitti Setok. "Tähdet ovat sentään liiaksi loistavia, ja siksipä minä niitä palvon."

Illan tultua Zadig sytytti suuren joukon kynttilöitä siihen telttaan, jossa hänen tuli illastaa Setokin kanssa. Kun tämä saapui, niin hän heittäytyi polvilleen noiden sytytettyjen vahakynttiläin eteen ja lausui niille:

"Ikuiset, loistavat valot, olkaa minulle aina suosiollisia!"

Näin sanottuaan hän istuutui pöytään katsomattakaan Setokiin. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi Setok kummissaan. "Teen samoin kuin sinäkin", vastasi Zadig. "Minä palvon näitä kynttilöitä ja laiminlyön niiden herran ja omani."

Setok ymmärsi tähän vertaukseen kätketyn syvän ajatuksen. Hänen orjansa viisaus tunki hänen sieluunsa; hän lakkasi suitsuttamasta luontokappaleille ja rupesi palvomaan sitä Ikuista, joka on ne luonut.

Siihen aikaan vallitsi Arabiassa eräs alkujaan skyyttien maasta peräisin oleva hirveä tapa, joka bramiinien vaikutuksesta oli pesiytynyt Intiaankin ja uhkasi vallata kaikki Itämaat. Kun aviomies oli kuollut ja hänen rakas vaimonsa tahtoi päästä pyhimyksen arvoon, niin hän julkisesti poltatti itsensä miehensä ruumiin kanssa.[29] Tämä toimitus, jonka nimenä oli "leskenrovio", oli hyvin juhlallinen tilaisuus: se heimo, jossa oli suurin luku itsensä polttaneita leskiä, oli kaikkein arvokkain.

Nyt sattui eräs Setokin heimoon kuuluva arabialainen kuolemaan, ja hänen sangen hurskas leskensä, nimeltä Almona, antoi julkisesti kuuluttaa päivän ja hetken, jolloin hän aikoi rumpujen päristessä ja torvien soidessa syöksyä liekkeihin. Zadig osotti Setokille, kuinka tuo kauhea tapa oli vastoin kaikkea järkeä ja ihmisyyttä, kun sallittiin joka päivä polttaa nuoria leskiä, jotka voisivat lahjoittaa valtiolle lapsia tai ainakin kasvattaa entisiään. Sanalla sanoen, hän koetti saada Setokin käsittämään, että noin raaka tapa oli, mikäli mahdollista, poistettava.

Setok vastasi:

"Jo enemmän kuin tuhat vuotta ovat vaimomme olleet oikeutettuja poltattamaan itsensä. Kukapa meistä siis tohtisi kumota lakia, jonka aika on pyhittänyt. Mikäpä onkaan sen kunnioitettavampaa kuin ikivanha tapa, vaikkapa vääräkin?"

"Järki on kuitenkin vanhempi", vastasi Zadig. "Puhu asiasta heimosi päällikölle, minä käyn sill'aikaa tuon nuoren lesken pakeilla."

Hän esitytti itsensä leskelle, ja voitettuaan hänen suosionsa kehumalla hänen kauneuttaan sekä valitettuaan hänelle, kuinka oli suuri vahinko uhrata niin ihanat sulot liekeille, hän edelleen ylisti hänen päättäväisyyttään ja rohkeuttaan.

"Te olette kai siis aivan suunnattomasti rakastanut miestänne?" sanoi hän.

"Minäkö? En vähääkään", vastasi arabiatar. "Hän oli raaka, mustasukkainen ja sietämätön ihminen; kuitenkin olen lujasti päättänyt heittäytyä hänen roviolleen."

"Todellakin!" sanoi Zadig. "Lienee siis nähtävästi suloinen nautinto tulla elävältä poltetuksi?"

"Ah, jo pelkkä ajatus siitä saattaa vapisemaan", virkkoi nainen. "Mutta muuta neuvoa ei ole. Olen näet hurskaan maineessa; kadottaisin varmasti tuon maineen, ja koko maailma pilkkaisi minua, jollen poltattaisi itseäni."

Saatuaan naisen tunnustamaan, että hän poltattaisi itsensä vain muiden vuoksi ja pelkästä turhamaisuudesta, Zadig puhui hänelle pitkälti siihen suuntaan, että hän jälleen alkoi hiukan rakastaa elämää, vieläpä onnistui herättämään hänessä rahtusen myötätuntoa omaakin persoonaansa kohtaan.

"Mitäpä tekisitte", sanoi Zadig leskelle, "jollei turhamaisuus antaa polttaa itsensä hallitsisi Teitä?"

"Ab!" vastasi nainen. "Luulenpa melkein että pyytäisin Teitä naimaan minut."

Astarten kuva täytti yhä Zadigin sielun siinä määrin, ettei tämä avomielinen tunnustus voinut häntä järkyttää. Sen sijaan hän heti lähti heimon päällikköjen luo, kertoi heille kuulemansa ja neuvoi heitä laatimaan sellaisen lain, jonka mukaan nuori leski ei vast'edes saisi poltattaa itseään, ennenkuin oli kokonaisen tunnin kahden kesken puhellut nuoren miehen kanssa. Ja tämän jälkeen ei yksikään nainen Arabiassa ole enää poltattanut itseään.

Zadigille yksin oltiin siis kiitollisuuden velassa siitä, että hän yhtenä ainoana päivänä oli hävittänyt niin julman tavan, jota oli jatkunut jo useita vuosisatoja. Hän oli siis Arabian hyväntekijä.

XII
Illallinen

Setok ei enää voinut erota tästä miehestä, joka oli täynnä viisautta. Hän otti hänet mukaansa Bassoran suurille markkinoille, missä koko asutun maailman suurimmat kauppamiehet tavallisesti kohtasivat toisensa. Oli todella sangen lohdullista Zadigille nähdä niin paljon eri seutujen ihmisiä kokoontuneina samaan paikkaan. Hänestä tuntui kuin koko ihmiskunta olisi ikäänkuin suuri perhe, joka kokoontui Bassoraan.

Tulonsa jälkeisenä päivänä hän aterioi samassa pöydässä, missä istui myös eräs egyptiläinen, muuan Ganges-seudun intialainen, eräs Kathaymaan asukas, eräs kreikkalainen ja muuan kelttiläinen ynnä useita muita muukalaisia, jotka lukuisilla Arabian merelle tekemillään matkoilla olivat siinä määrin oppineet arabiaa, että voivat ottaa osaa keskusteluun.

Egyptiläinen näytti kovin vihastuneelta.

"Mikä inhoittava maa onkaan tämä Bassora!" sanoi hän. "Minulle kieltäydytään täällä lainaamasta tuhannen unssia kultaa maailman parasta vakuutta vastaan."

"Kuinka niin?" kysyi Setok. "Millaista vakuutta täällä ei ole hyväksytty tuota summaa vastaan?"

"Tätini ruumista", vastasi egyptiläinen. "Hän oli paras nainen koko Egyptissä; hän seurasi minua kaikkialla; hän kuoli matkalla, ja minä tein hänestä mahdollisimman kauniin muumion, jota vastaan minun maassani olisi lainattu minulle niin paljon kuin vain olisin halunnut.[30] Onpa todella kummallista, ettei täällä tahdota lainata minulle edes tuhatta unssia kultaa niin varmaa panttia vastaan."

Ja vimmastuneena hän oli juuri tarttumaisillaan oivalliseen keitettyyn kanaan, kun intialainen kävi hänen käteensä ja huudahti tuskallisesti:

"Ah! mitä aiottekaan tehdä?"

"Syödä tämän kanan", vastasi muumiomies.

"Jättäkää se tekemättä!" sanoi intialainen. "Voisihan sattua, että tätivainajanne sielu olisi siirtynyt tähän kanaan, ettekä te suinkaan tahdo antautua siihen vaaraan että söisitte tätinne.[31] Kanojen keittäminen on luonnon julkeaa herjaamista."

"Mitä te sotkette tähän luontoa ja kanojanne?" kivahti kiukkuinen egyptiläinen. "Mehän palvomme härkää ja kuitenkin me syömme häränlihaa".[32]

"Tekö palvotte härkää? Onko se mahdollista?" kysyi Gangeksen mies.

"Ei mikään ole sen mahdollisempaa", vastasi toinen. "Jo satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta me olemme tehneet niin, eikä kukaan meistä ole väittänyt sitä vastaan."

"Vai satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta!" ihmetteli intialainen. "Lasku tuntuu hieman liioitetulta. Vastahan Intiakin on ollut asuttuna kahdeksankymmentä tuhatta vuotta, ja me kuitenkin varmasti olemme teidän esi-isiänne. Ja Brahma[33] on kieltänyt meitä syömästä häränlihaa jo ennenkuin teidän päähänne pisti asettaa härät alttarille ja paistinvartaaseen."

"Tuo teidän Brahmanne on todella miellyttävä eläin meidän Apis-härkäämme verrattuna", sanoi egyptiläinen. "Mitä yhtä suurta on siis teidän Brahmanne saanut aikaan?"

"Hän se on opettanut ihmiset lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänelle on koko maailma kiitollisuudenvelassa shakkipelistä", vastasi bramiini.

"Te erehdytte", sanoi eräs kaldealainen, joka istui hänen vieressään. "Ainoastaan Oannes-kala on suorittanut niin suuria hyviätöitä, ja siksipä tuleekin osottaa kunnioitusta yksin hänelle. Jokainen voi sanoa teille, että se oli jumalallinen olento, jolla oli kultainen pyrstö ja kaunis ihmispää, ja että se joka päivä nousi vedestä maalle saarnatakseen kolme tuntia kerrallaan. Hänellä oli useita poikia, joista kaikista tuli kuninkaita, kuten jokainen tietää. Minulla on muassani hänen kuvansa, ja minä kunnioitan sitä kuten tulee ja sopii.[34] Häränlihaa saa kukin syödä niin paljon kuin haluttaa, mutta on varmasti mitä suurinta jumalattomuutta keittää ruuaksi kaloja. Muutoinkin te molemmat olette liian epäjaloa ja liian nuorta alkujuurta, voidaksenne ollenkaan ruveta kanssani kiistelemään. Egyptin kansa on vain satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta vanha ja intialaiset kerskuvat vain kahdeksastakymmenestä tuhannesta vuodesta, kun sen sijaan meidän ajanlaskumme ulottuu neljätuhatta vuosisataa taaksepäin. Uskokaa minua, luopukaa hulluluksistanne, ja minä annan jokaiselle teistä kauniin Oannes-kalan kuvan."

Nyt puuttui puheeseen Kambalun mies ja sanoi:

"Minä kunnioitan suuresti egyptiläisiä, kaldealaisia, kreikkalaisia, kelttiläisiä, Brahmaa, Apis-härkää ja kaunista Oannes-kalaa. Kenties sittenkin Li eli Tien,[35] miten häntä nyt kutsuttaneenkaan, vastaa hyvin teidän härkiänne ja kalojanne. Minä en puhu mitään maastani, joka on yhtä suuri kuin Egypti, Kaldea ja Intia yhteensä. Samoin en kiistele vanhuudestamme, koska on aivan kylliksi, että on onnellinen, eikä merkitse juuri mitään se, että on ikivanhaa juurta. Mutta jos on kysymys ajanlaskusta, niin voin väittää, että koko Aasia käyttää meidän ajanlaskuamme ja että meillä oli sangen hyviä almanakkoja jo aikoja ennen, kuin Kaldeassa vielä tunnettiinkaan luvunlaskua."

"Te kaikki, niin monta kuin teitä onkin, olette perin tietämättömiä", huudahti kreikkalainen. "Ettekö te siis tiedä, että kaaos on kaiken alku ja että vain muoto ja aine yhdessä ovat antaneet maailmalle sen nykyisen tilan?"

Kreikkalainen puhui pitkälti, kunnes hänet vihdoin keskeytti kelttiläinen, joka muiden kinastellessa oli juonut runsaasti ja nyt luuli itsensä viisaammaksi kuin kaikki muut yhteensä. Kiroten hän vakuutti, että vain Teutath ja tammi-misteli olivat mainitsemisen arvoisia; että hänellä aina oli misteliä taskussaan; että hänen esi-isänsä skyyttalaiset olivat ainoat kelpo miehet, joita koskaan oli ollut maailmassa; että he tosin joskus olivat syöneet ihmisiä, mutta että se ei suinkaan estänyt pitämästä hänen kansaansa mitä suurimmassa arvossa; ja että hän loppujen lopuksi, jos joku rohkenisi puhua pahaa Teutathista, opettaisi tälle ihmistapoja.

Riita alkoi käydä kiivaaksi, ja Setok pelkäsi jo hetkeä, jolloin pöydässä veri vuotaisi. Silloin nousi vihdoin Zadig, joka koko kiistelyn ajan oli pysynyt ääneti. Hän kääntyi ensiksi kelttiläiseen, joka näytti raivoisimmalta. Hän myönsi hänen olleen oikeassa ja pyysi häneltä tammi-misteliä. Hän kehui kreikkalaisen kaunopuheisuutta ja tyynnytti siten vähitellen kaikki kiihtyneet mielet. Kathayn miehelle hänen tarvitsi vähimmin puhua, koska tämä oli ollut järkevin koko joukosta. Lopuksi hän lausui heille:

"Hyvät ystävät! Te ryhdyitte riitelemään aivan turhasta, sillä oikeastaan te kaikki olette samaa mieltä."

Tämä väite sai aikaan kovan hälinän.

"Eikö ole totta", sanoi hän kelttiläiselle, "että te ette palvo tätä misteliä, vaan häntä, joka on tehnyt sekä mistelin että tammen?"

"Niinpä kylläkin", vastasi kelttiläinen.

"Ja te, herra egyptiläinen, kunnioitatte nähtävästi erään erityisen härän hahmossa sitä, joka on antanut teille härät?"

"Se on totta", myönsi egyptiläinen.

"Oannes-kala", jatkoi hän edelleen, "on varmaan vähemmän arvoinen kuin se, joka on tehnyt meret ja kalat."