VOLTER KILPI
KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA
ALKULAUSE.
Täten lasken julkisuuteen teoksen, jonka alkuainekset jo ehkä pari vuosikymmentä ovat kehäilleet mielessäni. Olen tuntenut kansallisena onnettomuutena kielellisen kahtiajaottumisemme, olen siinä nähnyt useimpain sivistyksellisten ja kansallisten vajanaisuuksiemme juuret ja selityksen. Olen nähnyt erikielisten ryhmiemme kuin itsetiedottomuuden sokeudessa yhä laventavan sitä kuilua, joka kummankin menestykseksi päinvastoin olisi saatava--jos ei täytetyksi--niin ainakin silloitetuksi ja käytännöllisesti vaarattomaksi.--Varsinkin ruotsinkielinen kansalaisryhmämme on tässä eristäytymisessä joutunut jo tuhoisan pitkälle, ja on tämä eristäytymispyrkimys eräille sen vaikuttaville piireille muodostunut aivan ohjelmalliseksi päämaaliksi. Etenkin ruotsinkielinen nuorisomme--kasvaneena kodeissa ja ympäristössä, jossa suomalaisuuden halpeleminen ja ynsiminen on ollut, jos ei suoranaisena, tunnustettuna teoreettisena ohjelmana, niin ainakin käytännöllisenä ilmakehänä, jokapäiväisenä henkisenä leipänä--tämä nuoriso etenkin on tästä veriinsä eletystä halveksumisesta ja vieroksumisesta vetänyt kansallisohjelmalliset johtopäätökset ja on nyt isäinsä hengen johdonmukainen toteuttaja. Jos eräät keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ruotsikkomme jonkun verran epäillen pudistelevat päitään nuorisonsa erinäisille ruotsalaisuus-intoilun räikeimmille ilmauksille, niin ovat ne silti täydessä henkisessä edesvastuussa niistä.
Kun nyt tällainen kansallinen suhtautuminen käsitysteni mukaan perustuu täydelliseen kansalliseen ja sivistykselliseen näköharhaan ja kun se seurauksissaan saattaa vaaraan kansamme sivistyksellisen sekä menneisyyden että tulevaisuuden, niin olen jo kauan tuntenut tarpeen valaista kansallisia olosuhteitamme siltä kannalta kuin ne minulle näkyvät. Olen tuntenut ikäänkuin kansalaisvelvollisuudekseni koettaa osaltani tehdä voitavani sen sivistyksellisen ja kansallisen vaaran torjumiseksi, jonka turmiollisuuden niin elävästi tunnen ja näen.
Jos käsittelyni pääasiassa tulee olemaan kielteinen, johtuu se luonnollisesti siitä, että esitykseni tarkoituksena juuri on valaista kansallisen kahtioitumisemme tuhoisuutta ja että sen tähtäyslinjaan senvuoksi lankeavat juuri tämän lohkoutumisen aiheuttamat sivistyksemme vajanaisuudet ja heikkoudet.
*
Työssäni on minua avustanut vaimoni Hilja, jonka huomautukset ja osanotto ovat tehokkaasti vaikuttaneet teokseni monipuolistumiseen ja muodolliseen selkenemiseen.
Tekijä.
SISÄLTÖ
[ I. Kansallisten käsitteiden selvittelyä. ]
[ 2. Kansa--yksilö--sivistyneistö ]
[ 3. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ja kansallinen kokonaisuus. ]
--Sivistyneistö kansallisen elämän tulos --Perinnäiskultuuri--Hämäläis-karjalainen vastakohta suomalaisessa sivistyksessä.
[ II. Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistö. ]
[ 1. Kansallinen polveutuminen ]
[ 2. Sivistyksellinen ja kansallinen eristäytyminen ]
(Sivistyselämän keinotekoisuus--Verekset, elvyttävät voimat--Kansallinen myötäeläminen--Elimellinen uusiutuminen--Sivistyksellinen rappeutuminen)
[ 3. Sivistyksellisiä laatupiirteitä. ]
(Erikoistunut muotokultuuri--Ripeät arvioitsijat--Älyniekat--Yksilöllinen, siveellinen ryhti--Yliopiston virka- ja kieliriidat--Esteetit--Kirjallisia suuntaviivoja--Aatteellisia ailahduksia--Aitofilistealaiset--Sivistyksellisesti positiiviset yksilöt--Yhtymäkohdat nykyaikaisen juutalaiskultuurin kanssa)
[ 4. Kansallisen pohjan etsiskelyä. ]
(Suurruotsalaista haaveilua--Maakunnallista kotiseutuintoilua--Luonnollinen kansallinen ja yhteiskunnallinen pohja--»Ruotsalainen maa»--Kansallisessa tienhaarassa--»Taisteleva» ruotsalaisuus ja suomalaiskansallinen myötäeläminen)
[ III. Suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö. ]
[ 2. Julkinen yhteiskunnallinen elämä. ]
[ Yksilöllinen työ--»hyväpääniekat»--komiteatyö ]
[ Puolue-elämä ja sanomalehdistö ]
[ 3. Sivistyksellisiä laatupiirteitä. ]
[ Epäyksilöllisyys elämäntyössä ]
[ Älyllinen ja henkinen kultuuri. ]
(Seurakeskustelu--Periaatteilijat--Seurapiirien ja henkisen harrastelun huiput--»Viisikymmenvuotiaat nuoret»--Kaunosielut--Konsistoriaalit--Ylikriitilliset »kultaiset» nuorukaiset)
[ 4. Taiteellisia ja kirjallisia suuntaviivoja. ]
[ Eristyneisyys europalaisista hengenvirtauksista ]
[ 5. Sivistyksen perustajia. ]
[ IV. Tulevaisuuden suuntaviivoja. ]
[ 1. Kansallisen ristiriitamme selvenemis- ja kehittymismahdollisuudet ]
[ 2. Suomalaiskansallisen sivistyksen huomenkoitto ]
[a] ]
KANSALLISTEN KÄSITTEIDEN SELVITTELYÄ
[a] ]
Epäilen, että kansoja kuten ihmisiäkin toisinaan johtavat luulot, harhautuneet käsitykset siitä, mikä on oma sisäinen pyrkimys. Kuten yksityisellä ihmiselämällä saattaa kansallakin joskus olla kriisikautensa, ajankohta, jolloin joku vaihe sen kehityksessä on saavuttanut huippunsa ja kypsyytensä ja jolloin kansaelimistössä on pyrkimys, paisuva tarve vuolahtamaan uusille urille, hakemaan uutta ilmenemis- ja toteutumismuotoa sisäiselle, alati vireessä olevalle muodostumistarpeelleen, elämäntarpeelleen.
Tällainen ajankohta on tavallisesti sisäisen tyytymättömyyden, risteilevien, etsivien, taistelevien pyrkimyksien aikaa. On kuin kansan sielu olisi käymistilassa, tulvehtimistilassa, hakisi uomaa, ulospääsyuraa patoutuneille voimilleen, hyökyisi sokeassa, itsetiedottomassa etsinnässä aivan ristiriitaisillekin, vastakkaisille tahoille. Tällaisena ajankohtana saattaa sisäisessä kuohunnassaan itsetiedoton, seestymätön kansan sielu vuolahtaa harhateille, saattaa eksyä, murtautua väärään uomaan: kiihtyneesti, ärtyneesti muodostumisaltis ja -valmis yleinen mieliala voi saada sytytyksensä väärästä herätyssanasta, voi kiteytyä väärien, umpimähkäisen sattuman sen tielle viskaamien johtosanojen ympärille ja voi näiden hetkellisesti harhauttamana tuokioksi hairahtua oman sisäisen laatunsa suunnasta, oman kehityksensä ja historiansa syvästä pohjavirrasta, voi eksyä pitkille, vaikeillekin harhataipaleille ennenkuin taas selkeytyy itsestään, huomaa harhamutkansa ja taaskin taistelee itsensä takaisin omalle uralleen. Kuten ihmisen on kansankin ratkaisevissa ajankohdissa hetken kuohun keskeltä palauduttava, keräydyttävä itseensä, on väkevällä hillinnällä seisahdettava satunnaiset virtailut mielialoissaan, sukellettava syvemmälle niihin ja seestyttävä sisäisesti tyveneksi ja kirkkaaksi tavatakseen sisäisen olemuksensa hiljaisen, syvän ja väkevän pohjavirran, jonka haltuun antautuen ainoastaan menneisyys voi suorana ja hämmentymättömänä virrata tulevaisuudeksi.
*
Suomen kansakin on parin, ehkä useammankin viimeisen vuosikymmenen kuohukaudessa osaksi eksynyt itseltään ja on yhä kulkemassa etäämmälle itsestään, särkymässä vuosisatojen luomasta sivistyskansallisesta kokonaisuudestaan. Ja tätä uraa se on kulkemassa osaksi väärinkäsitettyjen ja väärinsulatettujen, hetkellisten poliittisten iskusanojen lumossa. On viime vuosina unohdettu, että Suomen kansa ja Suomen historia eivät ole viimeisen tai viimeisien vuosikymmenien, eivät edes viimeisen vuosisadankaan luomia, ettei niiden syntyä ole laskettava ensimmäisen eduskunnan kokoontumisesta, ei 1863-vuoden valtiopäivistä, ei edes Porvoon valtiopäivistä, vaan että Suomen kansa on vuosisatojen itsetiedottoman, sulattavan, kehittävän työn luoma elimellinen kokonaisuus, jonka heräävät itsetietoisuuden ilmiöt ja heräämisen vaiheet saatetaan määritellä edellämainituilla merkkitapauksilla, mutta jonka olemus on saanut yksilöllisen laatunsa, yksilölliset piirteensä, kansallisen muotonsa kohtalokkaina vuosisatoina ennen tätä aikaa ja jonka ainekset ovat perityt vielä kaukaisemmalta menneisyydeltä. Suomen kansa historiallisena kansana, sivistyksellisenä kansayksilönä ei ole viimeisen vuosisadan, vaan viimeisen vuosituhannen kehittämä ja muodostama, sen periainekset ovat sitäkin vanhemmat, mutta vasta viimeisen vuosituhannen vaiheissa nämä ainekset ovat sulautuneet, muodostuneet ja hioutuneet siksi historialliseksi kokonaisuudeksi, mikä meillä on edessämme Suomen kansana.
Sen minkä vuosisadat ovat luoneet, ovat viime vuosikymmenet--etenkin viimeinen--pyrkineet särkemään ja särkemään sisäisessä harhassa, hetkellisten mielipidekiihkojen sokaisussa. On alettu puhua Suomen kansasta kahtena kansallisuutena aluksi heikosti, epämääräisesti ikäänkuin epäröiden, vähitellen yhä varmemmin, vakuutetummin, lopulta kiistämättömänä tosiasiana. Onhan Suomessa kaksi kansanainesta: suomen- ja ruotsinkielinen asutus. Mutta siitä ei tässä kansamme vähittäisessä lohkouttamisessa ole ollut kysymys. Kysymys on historiallisten olosuhteidemme vuoksi ruotsia puhuvan yläluokkamme ja suomea puhuvan kansapohjan vierautumisesta toisestaan. Tämä ikäänkuin maamme ja kansamme menneisyyden, tähänastisen historiallisen kehityksen itsekielto, itsemurha on viimeaikaisen traagillisen historiamme traagillisin vaihe.
Kukaan suomalainen, jolle kansamme sivistyksellinen, sanokaamme europalainen menneisyys, kansamme viimeisen vuosituhannen historia ja tämän historian kehitysviivojen eheys ovat kalliita, ei saata tunnustaa kansallisesti ja sivistyksellisesti terveeksi ja siunaukselliseksi tätä eristäytymispyrkimystä, joka tietoisena tai tiedottomana virtauksena yhä väkevämpänä ja hallitsevampana tulvii poliittisessa yhteiselämässämme ja yhteiskunnallisessa yleistajunnassamme, ja joka voimastaan saa kiittää vain tilapäisen kielieron aiheuttamaa optillista näköharhaa.
Tämä eristäytymispyrkimys, joka yhtä väkevästi on lumonnut pauloihinsa kansamme kummankinkieliset kansalaisryhmät, ei nimittäin ole historiallisesti eikä kansallisesti mitenkään oikeutettu ja perusteltu. Suomen ruotsiapuhuva sivistyneistö ja suomalainen kansapohja eivät vereltään eivätkä historialliselta kehitykseltään ole eri kansaa. Niin kiinteästi kuin missään muussa maassakin tahansa kuuluvat meilläkin kansa ja sivistyneistö yhteen. Minkä ulkonaisen, vahingollisen kielierojuovan historiallisten olosuhteiden sattuma onkin luonut kansamme sivistyneen luokan ja kansan välille, sivistyneistömme on kuitenkin elimellisesti Suomen kansaan kuuluva osa: on suurin piirtein katsottuna verta sen verestä ja mikäli vierastakin alkuperää, historiallisen kehityksen kautta sen elimeksi omistettu ja sulanut.
[a] ]
[ KANSA--YKSILÖ--SIVISTYNEISTÖ. ]
Missään kansassa ei ole veren täydellistä yhteyttä. Kaikkien nykyisten sivistyskansojen etnillinen kokoonpano ja alkuperä on varsin kirjava ja epäyhtenäinen. Historiantakaiset, tietojemme ylettyviltä ulottuvat ajat ovat olleet nähtävästi yhtämittaista kansamyllerrystä: heimojen alinomaista vaellusta ja siirtyilemistä, lakkaamatonta veren ja asuinsijojen vaihdosta, eroamista ja yhtymistä. Tällaisista, rodullisesti varsin sekoittuneista heimoista ovat nykyaikaiset europalaiset kansallisuudet muodostuneet sulattaen jatkuvan pitkäaikaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyksellisen yhteiselämän puitteissa nämä ylen monitahkoiset ainekset nykyisiksi yhtenäisiksi kansallisuusvaltioiksi.--Lienee vaikeata ratkaista, onko esim. nykyinen Ranskan kansa etnillisesti katsottava pääasiallisemmin keltiläis-gallialaiseksi vaiko frankilais-burgundilais-normannilais-germaaniseksi, onko nykyinen Saksa väkevämmästi germaaninen vaiko slaavilainen vai onko sen kansallinen pohjaväri saanut voimakkaimman sävynsä ehkä muista vielä alkuperäisemmistä, nykyiselle tieteelle tuntemattomista kansa-aineksista tai mikä rotuaines antaa päävärin englantilaiselle, italialaiselle, espanjalaiselle kansanluonteelle, joissa kaikissa kansallisuuksissa germaaniset ja keltiläiset ainekset eri tavoin ja eri määrin ovat sekoittuneet vielä aikaisempiin ja pohjemmalta vaikuttaviin kansallisiin kanta-aineksiin.
Ja juuri kansan ilmekkäin, toimekkain osa, sen taloudellinen ja sivistyksellinen ylin kerros on kaikkialla kautta koko historiallisen ajanjaksonkin ollut yhä jatkuvan muukalaisvirran vaikutuksen alaisena. Juuri nämä yhteiskunnallisen ja kansallisen sivistyksen elokkaimmat ja luonnehtivimmat kerrokset sisältävät kaikkialla runsaasti verrattain hyvinkin myöhäisperäistä kansainvälistä ainesta. Paitsi sitä lakkaamatta tapahtuvaa ja vuosisatojen kuluessa hyvinkin merkittävää verenkiertoa, joka sivistyskansojen kesken juuri näissä yhteiskuntakerroksissa tapahtuu yksityisten henkilösiirtymisten kautta, mitkä henkilösiirtymiset sangen useassa tapauksessa merkitsevät uuden sivistyssuvun astumista asianomaisen kansan henkiselle viljelysmaalle--paitsi tätä säännöllistä verenuusiutumista, on huomautettava sellaisista joukkotapahtumista kuin normannilaisten hyökkäys Englantiin, uskonpuhdistuksen yhteydessä tapahtuneet joukkosiirtymiset, hugenottien karkoitukset Ranskassa, uskonvainot Espaniassa, palkkasoturilaitoksen aiheuttamat lukuisat asettumiset uusiin kansallisiin ympäristöihin, juutalaisten vaellukset, jotka kaikki ovat tuoneet runsaasti uutta vierasta verta uusiin ympäristöihinsä. Tällaiset uudet, uuteen kansalliseen ja sivistykselliseen ympäristöön joutuneet suvut sulautuvat tavallisesti jo toisessa tai ainakin kolmannessa polvessa jäljettömiin uusiin ympäristöihinsä, haihtuvat siihen kuin sateen pisara virran vuoluun--ja minkä sitte myöhemmin kuvastelevatkin kultuuri-ilmiöitä, minkä luovatkin kultuuria, sen kuvastelevat ja luovat sitä kansallista kultuuria, joka on heidän aineellisen ja henkisen elämänsä lähtökohtana, aineksena ja toimikehänä.
Jokainen kansa on historiallisen yhteiselämän luoma kokonaisuus, jonka jokaisessa solussa sykähtelee yhteinen elinhenki. Mikä ero onkin maan uumeniin uppoavalla juurella, ylväästi, teräksisesti ilmoihin nousevalla rungolla, huojuvalla, humisevalla lehvistöllä: saman elimistön ilmestyksiä ne kuitenkin ovat ja sykkivät yhteisenä samana elämisenpontena. Samaten kansakin. Miten eri tahoille sen voimat näennäisesti ovatkin suuntautuneet, miten vieraista, toisistaan etäällä olevista lähteistä sen jäsenet näyttävätkin imevän elinnesteensä, miten eri näkö-alat niille avautuvatkin, maan uumenet tai taivasten sinet, yhteisessä työssä ne kuitenkin työskentelevät, ovat kansansa elämänhengen soluja, sykkivät, välittävät, virtaavat sen elämää, ovat jokainen kohdaltaan kaikessaan kansaansa, humiskoot sitte soivana lehvistönä ilmojen sinessä ja juokoot auringon valoa kansansa elimistöön tai hiipikööt hentoisina imusuonina mullan pimennossa noutaen näkymättömässä työssä maan elähyttävät mehut kansansa suoniin.
Kansa on rodullisen kokoonpanonsa, maantieteellisten- ja ilmasto-olosuhteittensa, historiallisten vaiheittensa ja yhteiskunnallisten olojensa yhteis-, vuoro- ja vastavaikutuksien kehittämä elimistö, joka edelleen on yhtäläisen kehittymis-, muodostumis- ja vaihtumisprosessin alaisena kuin aikaisemmissakin vaiheissaan ja kuin mikään muukin elävä elimistö hyvänsä ja joka alinomaa etsii, saa ja sulattaa uusia aineksia itseensä elääkseen ja vaurastuakseen. Mikään elävä, kasvava kansa ei ole sulkeutunut laatuunsa, pysähtynyt itseensä, vaan jokaisella toimivalla huokosellaan imee se uusia vaikutuksia, uusia aineksia itseensä: alinomaa virtaa siihen sen omasta rodullisesta juuresta, sen omalta maantieteelliseltä pohjalta, sitä ympäröivästä, sen kanssa kosketuksissa olevista lähikansoista, aikakauden yhteiskunnallisista ja historiallisista virtauksista, hetken henkisestä ilmakehästä henkisiä ja aineellisia vaikutuksia, jotka saattavat kansan hengen alinomaiseen hiljaiseen muuttumistilaan. Mikään kansa ei ole henkisesti eikä aineksellisestikaan itsenäinen ja alkuperäinen: tuhannet suonet liittävät sen kulloiseenkin hetkelliseen historialliseen tilanteeseen, ja tuhansilla suonilla on se kautta historiallisen ja historiantakaisenkin olemassaolonsa juonut verenvaikutuksia ja sivistysvaikutuksia itseensä siitä ympäristöstä, johon sen ravintoa hakevat imusuonet vain ovat jaksaneet ulottua.
Mutta joskaan ei itsenäinen, niin itseänsä kansa silti on, itseänsä täydellisesti, tulisesti jokainen hetki. Kreikan tuore raakalaiskansa herää hedelmälliseksi sivistyskansaksi vasta juotuaan itämaiden sivistyksen itseensä. Tämän kansan henkiset herätteet, kaikki ne ainekset, joista sen sivistys on rakentunut, ovat juonnettavissa itämaille, mutta kreikkalainen, tulvivasti, täyteläästi, jokaista kudosta myöten kreikkalainen on kuitenkin se sivistys, joka kreikkalaisella pohjalla näistä vieraista aineksista syntyy.--Englannin hallitsijakansa juontaa kansalliset juurensa yhtä tukevasti alkuperäiseen brittiläis-keltiläiseen ja roomalaiseen kuin myöhempään anglilais-saksilaiseen tai skandinaaviseen ja normannilais-ranskalaiseen alkuperään, ja sen sivistyksen juuret ovat yhtä syvällä keltiläisessä kuin germaanisessa, romaanisessa kuin skandinaavisessa maaperässä; henkisen laatunsa ainekset on se vuosisatain vaihteessa värjännyt vaikutuksilla yhtähyvin kreikkalaisesta ja roomalaisesta muinaisuudesta kuin kunkin hetken italialaisesta, espanjalaisesta, ranskalaisesta, saksalais-hollantilaisesta nykyisyydestäkin, on yhtäläisesti sulattanut oman henkensä aineksiksi Europan kuin valtamerien takaistenkin sivistysmaailmain henkiset ilmakehät, nykyiset ja entiset; mutta huolimatta kaikesta tästä--tai oikeammin juuri tämän suunnattoman sulattamansa aineksen voimistamana--on Englannin kansa, Englannin ylpeä hallitsijakansa jokaisena historiallisena hetkenään, jokaisessa historiallisessa teossaan esiytynyt niin ilmekkäänä, tulisesti ja tarmokkaasti yhteenkuuluvana kansayksilönä, että Europan nykyisistä kansoista se sivistyksellisesti esiytyy kansallisesti eheimpänä ja yksilöllisimpänä.
Kansa, mikä sen etnillinen kokoonpano lieneekin, mistä se on saanutkin sivistysvaikutuksensa ja mitä aineellisia ja henkisiä herätteitä se onkin omakseen sulattanut, on nykyisellä elävällä hetkellä ja on jokaisena entisenä hetkenään ollut kansallinen kokonaisuus omine menneisyyksineen, jolle sen nykyisyys on perustunut ja jolle sen tulevaisuuskin on rakentuva. Kansat ovat kokonaisuuksia, yksilöitä, joilla on oma kiinteä, mutta kehityksenalainen laatunsa.
*
Tällaisessa elimellisessä, sulattavassa ja omistavassa kansakokonaisuudessa on erillinen yksilö erikoisine rodullisine tai kansallisine sukupuineen haihtuva pisara. Rodullinen alkuperä, sikäli kuin se on vaikuttamassa, ei merkitse yksilölle mitään hänen kultuurinsa ulkokohtaiseen laatuun tai ainekselliseen sisältöön nähden, ainoastaan tämän kultuurin henkilökohtaiseen tarmoon. Se ei merkitse mihinkään erikoiseen määrättyyn sivistyskokonaisuuteen kuulumista, vaan ainoastaan aivan puhtaasti yksilöllistä ominaisuutta, taipumusta, jolle ympäristö antaa aineksen ja sisällön. Yksilö saa uskomattomassa määrässä henkisen elämänsä suunnan, värin ja sisällön siitä ympäristöstä, jossa hän elää. Yksilö on täydellisesti kansa-, yhteiskunta- ja sivistysympäristönsä kuvastus, ase, se väline, jossa tämän ympäristön sisällys puhkee muodoksi. Yksilön omaa--polveutukoon se kansan omasta tai vieraasta rodusta--on vain se hengen intensiteetti, lahjakkuuden mitta, jolla hän yksilölliseltä kohdaltaan omistaa itseensä ja toteuttaa tämän ympäristönsä aineellisen ja henkisen sisällön. Yksilön henki liikkuu, kehäilee ja toteutuu niissä aineksissa, jotka hänen ympäristönsä hänelle antaa; niistä saa hänen mielikuvituksensa aineensa ja värinsä, hänen tahtonsa teräksen ja karaisun, hänen lahjakkuutensa tehtävät ja työkentän.
Rikkainkin, heränneinkin yksilö seisoo aina kansansa pohjalla; hänen katseensa saattaa kantaa kauas, huimaaviinkin henkisiin etäisyyksiin ja korkeuksiin, mutta pohja, jolta hän tähystää, taso, joka määrää hänen näköpiirinsä rajat, on aina se sivistyksellinen, kansallinen ympäristö, jossa hän elää.--Plato sameammassa, epävalmiimmassa, henkisesti heräämättömässä ympäristössä, joka ei olisi antanut hänen työskentelevän henkensä läpitunkevalle voimalle rikasta aineistoa, laajaa näköpiiriä, kirkasta, sisäistä viljeltyneisyyttä, olisi kaikilla yksilöllisillä hengenvoimillaan varustettunakin takertunut vain joksikin sokkeloiseksi Jakob Böhmeksi, jonka ajatukset hedelmättömästi olisivat uurrelleet olemisen ongelmallisissa läpinäkymättömissä syvyyksissä voimatta kirvoittua vapahtuneeseen ja vapahtavaan, aurinkokatseiseen elämänavaruuden näkemiseen.
Missä määrin yksilö yksilöllisine lahjakkaisuuksineen ja taipumuksineen on sivuseikka kansallisessa kokonaisuudessa, historiallinen, yhteiskunnallinen ja kansallisrodullinen ympäristökokonaisuus ratkaiseva pääasia, sen osoittaa elävästi henkisten voima- ja kukoistuskausien esiintyminen jossakin kansassa. Todennäköisesti on tässä kansassa suurin piirtein katsottuna aina piillyt sama määrä yksilöllistä lahjakkuutta, yksilöllisiä henkisiä mahdollisuuksia, luovia voimayksilöitä, mutta nukkuvina vuosisatoina on tämä yksilöllinen lahjakkuus uinunut kuin itseään tajuamatta kansan sielun verhossa. Lahjakkaat, lahjakkaimmatkin yksilöt ovat vaeltaneet yksilöllisen elämänsä tulematta tajuntaan niistä hengenvoimista, jotka ovat olleet heidän olentoonsa kätkettyinä; he ovat yksilöinä haihtuneet ja lahonneet kuin siemen, joka ei ole joutunut mullan kätköön. Mutta ainoastaan yksilöinä he siten tehottomina häviävät, mahdollisuuksina pysyvät he yhä läsnä kansansa henkisessä voimakokonaisuudessa. Kun vihdoinkin sattuu historiallinen tilanne, jolloin kansalla on käyttötilaisuus näillekin tähän asti ponnettomina häilyneille voimille, sukeltavat ne odottamatta esille jonkun Napoleonin, jonkun Shakespearen huikaisevana haahmona näennäisesti kuin yksilöllisen lahjakkuuden ja itsetehon lihaksitulona, todellisuudessa kuitenkin aina vain kulloisenkin kansallisen voima-aallon ylimpänä, heijastavimpana huippuna. Ellei tilanne, heidän yksilöllisten lahjojensa suunnassa kulkeva kansallinen voima-aalto olisi heitä vyöryttänyt esiin, olisi Napoleon kuollut eläkkeellä olevana ranskalaisena everstiluutnanttina Ajacciossa ja Shakespeare kunnioitettuna porvarina Stratford-on-Avonissa, ja heidän muistonsa, jossa heidän loistokkaat kansansa nyt näkevät kansallisen henkensä loistavimman ilmestyksen, lepäisi ikuisen unhotuksen povessa niin monen muun ehkä heidän vertaisensa, varjoon jääneen henkisen suurmiehen muiston rinnalla.
Yksilöllinen hengentarmo on vain kansan ase, se uinuu kätkettynä mahdollisuutena kansan henkisessä elimistössä, muodostaa toisten kaltaistensa kanssa ikäänkuin kansan henkisen voimasäiliön, tarmopatouman, ja otollisena hetkenä vasta, milloin tilanne juuri sen lahjoja kaipaa--olkoon tämä hetki nyt, olkoon vasta vuosisadan takana--kirpoaa, sinkoaa se henkensä tehossa esiin ja muuttuu tekonsa loistossa näkyväksi kuten pimeyden vaipassa piillyt saari, johon valonsäteet yhtäkkiä sattuvat.
Eikä kansa tätä asetta tarvitessaan, katso tämän aseen alkuperää. Napoleonin, korsikalaisen se suistaa ranskalaisen kunnian, sota- ja seikkailuhengen, loisteliaan, näkyvän toimitarmon säihkyvimmäksi edustajaksi. Bellmanin, saksalaisperäisen se soinnuttaa eräiden ruotsalaisessa kansanluonteessa piileväin tunnelmallisten, surumielisesti iloittelevien ja vallattomien mielialojen herkimmäksi laulavimmaksi ilmestykseksi. Larin-Kyöstin, täysverisen ruotsalaisen, se sävyttää ja mielikuvituksellisesti ravitsee aidoimman hämäläisen luonnon ja kansanluonteen, vaistoisan korpimystiikan ja verevän kansanhuumorin herkäksi tulkiksi ja kuvastajaksi.
Yksilöllisessä nerossa on kuitenkin aina säkene itsevoimaista aurinkoa. Se on valonlähde, joka kyllä on sidottu ympäristöönsä, riippuu tästä ympäristöstään, mutta joka myöskin valaisee tätä ympäristöään. Se kirpoaa ja vaikuttaa kansallisen sivistyksen pohjalta, on tämän pohjan liikkeiden läike, on kansan elinponnen kärki. Mutta yksilön omaa, hänen omasta verestään, hänen perityn henkisen ja aineellisen laatunsa kudoksista noudettua on kuitenkin se kiihkeys ja tarmo, jolla hän suorittaa ympäristön ja olosuhteitten hänelle antaman teon. Kansa antaa hänelle tehtävän, määrää hänen elintehtävänsä sisällön, mutta yksilönä, hänen vereensä ja tuntemisen mahtiinsa kätketyillä voimilla hän tekonsa suorittaa.
*
Sivistyneistö yhtenäisenä kokonaisuutena katsottuna on sensijaan kaikessa sitä kansaympäristöä, jonka pintakerrosta se on. Se on kansan luuta ja lihaa, on kansan tietoisa osa, se elin, jossa kansan henkinen kypsyys kirpoaa toimivaksi.
Kulloinenkin sivistystaso, aineellisen ja henkisen kultuurin summa on ikäänkuin yhteenveto kansan historiallisen työn, vuosisatoja kestäneen, sukupolvi sukupolvelta perityn luomisen tuloksista. Siinä on kerrostuma kerrostumalta läsnä kaikki se pysyvä aineellinen ja henkinen saavutus, minkä kansa on elämästä voinut irroittaa pysyvään, jäävään muotoon. Tämän sivistyspääoman näkyvänä kannattajana, hoitajana on kansallisen kehityksen ylin kerros, se pintakerros, jonka historian virtaukset, tapahtumien sattuma, useasti oma kuntokin ovat vyöryttäneet kansallisen kehityksen huipulle ja huipuksi; mutta se on vain tämän sivistysperinnön kannattaja, hoitaja, edustaja, ei sen luoja, omistaja. Kuten veden pintakalvo ei itsessään ole sen vesimäärän kokonaisuus, jonka näkyvänä rajaviivana se päilyilee--on vain tämän vesimäärän ulottuvaisuuden ulkonainen raja, joka on alinomaisessa hengittävässä, nousevassa tai laskevassa liikunnossa, sikäli kuin sen kätkössä oleva, sitä kannattava vesimäärä paisuu tai laskee--samaten ei kansan ylin kerroskaan, se, jossa kansan sivistyspatouma ilmestyy toimivana, näkyvänä, ole itsessään muuta kuin kansan sivistystason näkyvä rajaviiva, pinta, joka hengittää, nousee ja laskee kansan hetkellisen voimarikkauden noustessa tai laskiessa.
Kansan ylin kerros, se kerros, jossa kerätty henkinen rikkaus herää toimivaksi, jossa unhotukseen vaipuneiden sukupolvien ja nykyisen näkymättömissä työskentelevän kansapohjan yhteinen henkinen ja aineellinen voimasäästö kuin polttopisteessään sykähtelee ja kukoistaa puhjeten voiman kukkurassaan itsenäisiksi hengen teoiksikin, kuuluu yhtä kiinteästi ja välittömästi kansaan kuin mikä salaisin, pohjaisin solu hyvänsä kansaelimistössä; on voimassaan kansansa voimaa, teoissaan kansansa tekoja, loistossaan kansansa loistoa, kukoistuksessaan kansansa kukoistusta. Älköön ylpeilkö kukan terä heloittavuudestaan, ikäänkuin olisi sen värien herkeä loisto sen omaa luomaa: tuhansin tiehykkein on se liitetty lehvien ja rungon salaiseen elämään, juurien uupumattomaan työhön maan ikuisessa hedelmällisessä viileydessä, niitä tiehykkeitä myöten ovat ilmojen siniriemu ja maan sykkivä väkevyyden punerrus imeytyneet sen kupuun: vamma juureen tai haava runkoon ja kukkasen poskelle leviää kuoleman valjuus ja hedelmä surkastuu ennenkuin se on muodostunutkaan.
Kansan toimiva kerros, aineellinen ja henkinen ylimystö, luova ja nauttiva, aineellisen vaurauden ja henkisen tietoisuuden päivänvaloon noussut ja siinä elävä pintakerros on kansan kaiken aineellisen saavutuksen ja henkisen sivistysperinnön sekä ilmestys että vaalija. Siinä on läsnä se henkinen tarmo, jonka väistyneet sukupolvet ovat jaksaneet herättää, viljellä toimivaksi itsetiedottomasta kansasielusta; siinä on läsnä se elämäntapojen, elämäntunnon, elämänkaipuun hioutuminen, herkistyminen ja hienostuminen, joka polvi polvelta on virittynyt kansassa ja viljelty eläväksi yhteisomaisuudeksi jäyhän, karun elämän kamarasta; sillä on käytettävinään kaikki se aineellinen vauraus, joka kansan kaikkien menneitten ja nykyisten sukupolvien uuraan yhteistyön ylijäämänä on muodostunut vapaaksi, irralliseksi kansallisvarallisuudeksi. Kaikestaan on tämä kerros velassa kansalle, kansan kaikelle menneisyydelle ja sen koko nykyisyydelle: on velassa aineellisesta vauraudestaan, on velassa henkisestä luomistarmostaan ja -vapaudestaan, on velassa elämäntuntojensa ja -vaatimustensa hienoudesta ja herkistymisestä, siitä henkisen näköpiirin avaruudestakin ja vapaudesta, joka sillä kansansa henkisen perinnön huipulla seisten on koko ihmiskunnan henkiseen viljelykseen.
[a] ]
[ SUOMEN SIVISTYNEISTÖ JA KANSALLINEN KOKONAISUUS. ]
Niin kiinteästi ja välittömästi kuin missään muuallakin, on Suomessakin sivistyneistö kansan henkisen tason näkyvä muoto. Suomenkin sivistyneistö on kunakin historiamme hetkenä edustanut sitä saavutusta, johon Suomen henkinen viljelys kulloinkin on kypsynyt ja kohonnut. Suomen suomalaisesta kansapohjasta on se määräävältä, värittävältä, sävyttävältä enemmistöltään noussut; mikäli siinä on vierastakin verta, on tämä veri kunakin ajankohtana sulautunut kansallisen sivistyneistön vallitsevaan suomalaiseen kanta-aineistoon vain rikastuttaen, monipuolistuttaen, henkisesti ja verellisesti elävöittäen sitä, mutta sen kansallista laatua ratkaisevasti muuttamatta. Suomenkin aineellinen ja henkinen ylin kerros on vain Suomen kansan päiväpuolikerrosta, se kansallinen kerrostuma, johon viljelyksen elähyttävät säteet ovat sattuneet ja joka sen alla ja kätkössä elävien ja tykkivien voimien ja mehujen väkevöittämänä on saavuttamassaan auringonvalossa puhjennut kukkaan ja hedelmänkantoon.
Suomenkin sivistyneistö on kansansa historiallisen kehityksen, suomalaisen kansallisen viljelyksen sekä tulos että ase; se on sekä kansansa saavutetun aineellisen ja henkisen viljelyksen näkyvä ilmestys että myöskin se elin, jonka avulla kansa taistelee itsensä yhä elävämpään itsetietoon, yhä syvempään, herkempään viljelykseen.
Tässä, että sivistyneistö välittömästi on sekä kansansa sivistystyön saavutus että kansansa tulevaisen sivistystyön ase, ei merkitse mitään se, jos erikoisten historiallisten olosuhteitten vuoksi tämä sivistyneistö on joutunut kielellisesti irroittautumaan varsinaisesta kansasta, omasta kansastaan. Silti on tämä sivistyneistö kaikessaan kansansa vuosisataisen viljelystyön saavutus ja kannattaja, ja silti lepää tällä sivistyneistöllä olemisen velkana velvollisuus olla tämän oman kansansa sivistyselimenä.--Jos Suomessa erikoiset historialliset olosuhteet ovat vuosisatojen kuluessa kehittäneet yläluokkamme ruotsinkieliseksi, ei tämä vielä merkitse sitä, että yläluokkamme silti olisi vaihtunut kansallisuudeltaan toiseksi kuin mitä se itsessään on: yhä se silti pysyy vereltään pääasiassa suomalaisena ja--mikä ratkaisee--yhä se silti on Suomen kansan historiallisen kehityksen tulos. Ruotsinkielisenäkään se ei syki Ruotsin kansan verta, eikä se viljelys, jonka povelta se on puhjennut, josta se on imenyt ja edelleen imee mehunsa ja aineksensa, josta se on saanut sekä olemisensa sisällön että muodon, ole Ruotsin kansan vuosisataisen työn ponnistuksesta ilmoille puserrettu. Suomalainen on yläluokkamme vereltään ja--mikäli se edustaa ja sisältää aineellista ja henkistä viljelystä--on se viljelys suomalaisen vaivannäön, suomalaisen ponnistuksen elämän kovasta kamarasta esille taistelemaa. Yläluokallamme on olemisen ja esiytymisen ehtona ja edellytyksenä kaikki se uuras, näkymättömissä tapahtunut viljelystyö, jonka Suomen kansan menneet ja nykyiset sukupolvet ovat vuosisatojen vaiheissa suorittaneet ja nykyhetkellä suorittavat: se on suomalaisen työn näkyvä tulos, suomalaisessa veressä, suomalaisessa maaperässä, suomalaisessa historiassa ovat sen kaikki juuret.
Mikäli alkuperä velvoittaa, mikäli kukaston elinvelvollisuutena, olemisentehtävänä on kantaa sen elimistön hedelmää, jonka povella se on puhjennut, jonka juurien, solujen tietä se imee elämänsä mehun ja jossa yksin sillä on olemisensa, elämänsä ja kukoistuksensa, sikäli on Suomenkin sivistyneistöllä olemisenvelvollisuutena--tai paremmin vielä olemisen oikeutena ja olemisen toteuttamisena--velvollisuus olla kansansa sivistyksen, ei ainoastaan ilmestys ja tulos, vaan myöskin tekijä.
Suomalaisen kansallisen sivistyksen suurin vamma onkin siinä, että kielen juopa on joutunut eroittamaan toisistaan varsinaisen kansan ja sen sivistyneistön, jonka vuosisatainen viljelystyö on tästä kansasta kamppaillut ja kehittänyt esille. Tämä kielen juopa on puolella ja toisella aiheuttanut sen harhatunnon kuin olisi tämän kielieron takana olemassa todellinen kansallinenkin ero, kuin edustaisi ruotsinkielinen sivistyneistömme vierashenkistä sivistystä, jonka siteistä suomalaisen kansasielun on vapauduttava löytääkseen oman todellisen itsensä, ja kuin olisi suomalainen kansapohja toista vierasta rotua, jonka vereen ja vaistoihin ei voi istua se viljelys, jonka edustajaksi ruotsinkielinen yläluokkamme itsensä katsoo. Tämä harhatunto on aikojen kuluessa ja olojen vaikutuksesta päässyt syöpymään yhä syvemmälle yleiseen tietoisuuteen, ja uhkaa se kestävänä mielialavirtauksena lopullisesti todella lohkoa kansamme sivistyksellisesti eri ryhmiksi. Varsinkin viime aikoina ovat nämä eri tolille joutumisen oireet aivan ahdistavassa määrässä kasvaneet ja muuttuneet itsetietoisiksi ja päämäärästään selviksi.
*
Tätä vierauden tuntoa on tehostamassa ja kiihdyttämässä se ilmeinen erilaisuus, joka todella kyllä on vallitsemassa vanhan ruotsinkielisen sivistyneistömme ja muodostumassa olevan nuoren suomenkielisen sivistyneistön yksilöllisten laatupiirteiden välillä.
Toisaalla vanha perinnäiskultuuri: sen joustavampi muotovalmius, hiotumpi älyllisyys ja herkempi yksilöllinen viljely, joka varustaa jokaisen jäsenensä sekä valmiimmalla hengen notkeudella että keskitetyllä, tiiviillä, iskevällä asiallisuudella; toisaalla nuori, vielä alullaan ja muodostumassa oleva kultuuri: sen muodollinen epävalmius, hapuileva ylimalkaisuus, löyhä, vähän pintapuolinen, ja epäasiallinen aatteellisuus, jonka kehässä yksilö ei vielä voi valmiina perintönä saada sitä hengen viljelystä, terästystä ja tiivistystä, minkä vasta perinnäissivistys, vanhalla kultuurilla ladattu ilmakehä voi antaa--nämä molemmat ovat toisiinsa verrattuina käsitetyt, ei eri kultuuritason, jota ne ovat, vaan eri kansallisuuspohjan, eri rodun tuntomerkkeinä.
Täten aiheutunutta henkisen vierautumisen tuntoa on vielä lisäksi ollut tehostamassa eräs toinenkin historiallisten olosuhteittemme luoma laatupiirre ruotsinkielisessä sivistyneistössämme. Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistömme on historiallisista syistä etupäässä muodostunut länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa edelleen vahvasti tämän alkuperäisen pohjansa laatuominaisuuksia.
On nimittäin olemassa varsin tuntuva laatuero itäsuomalaisen ja länsisuomalaisen kansanluonteen välillä. Tämä laatuero johtunee useastakin samaan suuntaan vaikuttavasta asianhaarasta. Länsisuomalais-hämäläisen asutuksen raja, joka yleispiirteisesti määritellen kulkee Kyminjoen laaksoa ja Päijännettä pitkin taipuen Päijänteen pohjoispäästä Pohjanlahtea kohden, on samalla myöskin maamme vanhemman ja vankemman maanviljelysalueen raja, ja värjännee jo tämä vakiintuneemman maanviljelyskultuurin tanakka vauraampi asettuneisuus kansanluonnetta tällä alueella. Länsisuomalais-hämäläinen ja savolais-karjalainen kansanluonne ovat voineet saada eroavat vivahduksensa osaksi juuri tästä aineellisen kultuurin vanhemmuudesta tai nuoremmuudesta--toisaalta vanhemmasta, juurtuneemmasta yhteiskunnallisesta viljeltymisestä, yhteiselämän juuriin pureutuneemmasta elämäntottumusten muokkautumisesta, toisaalta nuoremmasta, vielä hataraksi ja sulautumattomaksi jääneestä, epävalmiimmasta sivistys- ja muokkaustyöstä.
Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei myöskään ole varsin huomattavakin veren ja rodun erivivahteisuus näiden kansamme kahden pääryhmän välillä. Edellytettynä kuten eräät kieli- ja esihistorialliset seikat antanevat aihetta olettamaan, että länsisuomalais-hämäläiset ovat saapuneet maahamme Virosta, savolais-karjalaiset taas idästä ja kaakosta, niin ovat länsisuomalaiset sekä aikaisemmilla että nykyisillä asuinsijoillaan joutuneet monipuolisiin, elokkaisiin ja kestäviin kosketuksiin germaanisten kansanheimojen kanssa, kun taas savolais-karjalaiset ovat olleet yhtä eloisan ja kestävän vaikutuksen alaisina slaavilaiselta taholta. Länsisuomalaisen kansa-aineksemme sekä verellistä että sivistyksellistä germaanistumista jo historiantakaisina aikoina tehostaa vielä se seikka, että uudemman esihistoriallisen tutkimuksen mukaan nykyisen länsisuomalaisten asuma-alueen pohja-asutus on ollut germaaninen, joka nähtävästi rauhallista tietä vähitellen on sulautunut tulokkaisiin. Kun vielä ottaa huomioon varsinaisen historiallisen ajan tapahtumat, jolloin länsisuomalainen asutus jatkuvasti on sulattanut itseensä runsaasti ruotsalaista rannikkoasutusta, samalla kuin itäiset kansaheimomme alinomaisten sotien ja niiden seurauksien vuoksi tuontuostakin ovat saaneet vahvoja venäläisiä veriannoksia sulatettavikseen, niin lienee oikeutettu väittämään, että länsisuomalaishämäläinen heimo on vahvasti germaanisesti väritetty, kun taas itäsuomalaisessa laatusävyssä kuvastelee melkoisesti slaavilaisia luonnepiirteitä.
Ero itä- ja länsisuomalaisen kansanluonteen laatusävyssä onkin jotenkin sama kuin on ero slaavilaisten ja germaanisten yleispiirteisten luonnesävyjen välillä: toisaalla verrattain avoin herttainen elokkuus ja välittömyys, toisaalla jäyhempi, karumpi sulkeutuneisuus. Itäsuomalaisissa henkisesti liukuvampaa, antoisampaa, mutta höllempää valmiutta, syttyvää, mutta ylimalkaista innostelua ja harrastelua, juoksevaa sanavalmiutta ja -vuolautta, kun on kysymyksessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu, mutta laimea, mieto, herpoutuva tartunta silloin, kun on kysymyksessä kouraisu asialliseen, henkiseen tai aineelliseen todellisuuteen ja tämän arkisen todellisuuden kärsivällinen muodostaminen tahtovan mielikuvituksen mukaan. Länsisuomalais-hämäläisissä taas henkisesti niukempi ja karumpi, näköään vaatimattomampi, mutta todellisempi, koottu, kohdistuva ja tarmokas hengenlaatu, sisäänpäinkääntynyt, niin sanoakseni asialliseen täsmällisyyteen sitoutuva mielikuvitus, juro, tiukka, sanojen ja liikkeiden liioittelua välttävä, melkein askeettisesti kuivakiskoinen ja koruton asiallisuus.--Kirjallisuudessammekin näkee tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa, väljää karjalaisuutta elävimmästi ja loistoisimman Kalevala, kun taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman länsisuomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös [[1]] ja Aleksis Kiven runous.
Tämä luonnesävyjen ero on jokaiselle kansallista elämäämme myötäelävälle kiistämätön. Onpa tämä vastakohtaisuus niin tuntuva, että melkein yksilöä myöten voi päätellä, kummanko heimon katsomustavat ja tunnesävy asianomaista henkilöä vallitsevat, ja että koko julkisessa yhteiselämässämme voisi vainuta ja seurata itä- ja länsisuomalaisten mielialasuuntien ja -virtailujen vuorottelevaa voitollepääsyä.
Nyt on--kuten jo huomautin--vanha ruotsinkielinen sivistyksemme ratkaisevassa määrässä muodostunut länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa edelleen vahvasti tämän alkuperänsä väriä, samalla kuin uusi nouseva suomenkielinen sivistys melkein liika hallitsevasti on perinyt määrääviä laatupiirteitä ja väriä savolais-karjalaiselta henkipohjalta. Sitenpä joutuu näiden kansamme kahden pohjalaadun eroavaisuus ja sen aiheuttama vieroksuva suhtautuminen vielä tehostamaan jo erikielisyyden synnyttämää juopaa kummankin sivistyneistömme välillä ja yhä vahvistamaan sitä harhakäsitystä, että ruotsinkielisen sivistyneistömme muka kansallisesti vieraana on vieroksuttava Suomen kansaakin.
Sivistystasojen kehitysero ja eri heimoilta peritty luonnesävyn ero ovat yhtyneinä tilapäisten historiallisten olosuhteiden aiheuttamaan kielieroon virittäneet ja juurruttaneet kummallakin puolella mieliin sen, näissä olosuhteissa läheisen ja luonnollisen vaistoharhan, että erikieliset sivistyksemme muka edustaisivat myöskin eri kansallisia ja rodullisia hengenlaatuja, että ruotsinkielinen sivistyksemme olisi laadultaankin meille aivan vieras muodostuma, josta eroittautuminen on kansallisen suomalaisen sivistyksen elinehto, ja että ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme eristäytyminen suomalaisesta yhteiselämästä merkitsisi tämän sivistyneistön heräämistä ja selkeytymistä omaan kansallisrodulliseen itsetajuntaan.
Mutta miten luonnollinen ja selitettävä tämä vaistoharha onkin, niin vaarallinen ja tuhoisa se silti on kansallisen sivistyksemme kokonaisuudelle: tuhoisa kansalliselle sivistyksellemme kokonaisuudessaan, vielä tuhoisampi kummallekin niistä ryhmistä erikseen, jotka nyt näiden kiistämättömien, mutta kuitenkin ainoastaan näennäisten luulosyiden sokaisemina pyrkivät erilleen toisistaan. Niin totta kuin kukka kuoleutuu, jos se irroitetaan varrestaan, ja niin totta kuin juuren on vaikea uudestaan versota, jos siltä sen varsi katkotaan, niin totta vuotaa kuiville jalointa Suomen verta, jos se, minkä vuosisatainen yhteinen kasvaminen on luonut, viilletään toisestaan irti. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ei surkastumatta voi tätä eroittumista, tätä kansallisesti juurettomaksi joutumista kestää, ja kipeän, vaikean, vaikk'ei aivan yhtä korvaamattoman vamman saa Suomen suomalainen kansapohjakin kestää, jos siltä menee kansallisesti menetyksiin se korkeamman henkisen viljelyksen ase, jonka sukupolvien ja vuosisatojen työ sille oli valmiiksi hionut.
[a] ]
RUOTSINKIELINEN SIVISTYKSEMME JA RUOTSINKIELINEN SIVISTYNEISTÖ
[a] ]
[ KANSALLINEN POLVEUTUMINEN. ]
Kielipoliittisessa taistelussamme nykyään esiytyvä pyrkimys käsittää erikieliset kansalaisryhmämme vereltään eri rotuisiksi perustuu siis eräänlaatuiseen näköharhaan. Historiallisten olosuhteiden luoma kieliero, sivistyksen vanhemmuuden aiheuttama kehitystasoero, verrannollisesti runsaampi verellinen ja traditionellinen pohjautuminen länsisuomalais-hämäläiseen kansapohjaan ja -laatuun yhtyneenä jonkinvertaiseen--vaikka luultua paljoa vähäisempään--veren vierauteen vain ovat ne rajaviivat, jotka eroittavat ruotsinkielisen sivistyneistömme nuoremmasta suomenkielisestä sivistyneistöstä ja jotka väärintajuttuina ja väärintulkittuina tunnevaikuttimina ovat tehostaneet näiden erikielisten kansalaisryhmiemme vierautumista toisistaan siinä määrin, että harhautunut ja harkitsematon yleistajunta on johtunut antamaan näille tilapäisille ja pinnallisille laatueroille jopa ratkaisevan rotueron sisällön ja merkityksen.
*
Jos olisi mahdollista laatia seikkaperäinen sukutilasto sivistyneistömme polveutumisesta, kävisi siitä epäilemättä varsin selvästi ja vakuuttavasti ilmi tämän sivistyneistön vallitseva suomalaisuus. Tietysti on tämä sivistyneistö sulattanut itseensä tuntuvat määrät ruotsalaista ja muutakin kansainvälistä ainesta, mutta kanta-ainekseltaan on se kuitenkin aina ollut ja pysynyt suomalaisena.
Läheinen valtiollinen yhteytemme Ruotsin kanssa on aiheuttanut kummankinpuolisen vilkkaan virkamies- ja sotilassukujen vaihdon. Keskiaikainen vilkas hansakauppa ajoiksi puolittain saksalaistutti kaupunkimme. Lukuisten sotain aiheuttama kestävä palkkasoturijärjestelmä ja muut olosuhteet ovat kuten Ruotsiinkin vetäneet tänne meillekin aikojen kuluessa runsaitakin tulokasmääriä, joista useat valta- ja sivistyssukumme polveutuvat. Varsinkin saksalaista ainesta on Saksasta ja Itämerenmaakunnista saapunut tänne niin runsaasti, että meillä polveutuu jopa useampikin valtasuku saksalaisesta kuin alkuperäisesti ruotsalaisesta kantaisästä.
Mutta on huomattava ensinnäkin, että nämä tulokkaat ovat saapuneet maahamme varsin pitkänä, useamman vuosisadan kestävänä ajanjaksona, että ne eivät koskaan ole saapuneet niin tiheinä ryhminä, että ne hetkellisestikään olisivat saavuttaneet henkisesti vallitsevaa asemaa yhteiskunnassamme, vaan että ne ovat saapuneet siten yksitellen, tilapäisesti ja vähitellen, että kunakin ajankohtana uudet suvut aina täydellisesti ovat ennättäneet sulautua jo olevan kansallisen ympäristön pohjalle, naturaliseerautua historiallisesti ja kansallisesti suomalaiseen sivistyskehään tuoden ainoastaan uusia aineksia, uutta kehitysvirikettä siihen, verestäen sitä, mutta mitenkään ratkaisevammasti sen sisäistä suuntaa ja laatua muuttamatta. Suomalainen kansallisuus on jokaisena ajankohtana tasaisesti ja vaikeudetta jaksanut siinä määrin sulattaa nämä uudet ainekset historialliseen ja sivistykselliseen kokonaisuuteensa, että nämä uudetkin sulatetut ainekset jo vuorostaan ovat myöhäisempiin tulokkaisiin nähden välittömästi ja ehdottomasti kuuluneet siihen sulattavaan kansalliseen pohja-aineistoon, jonka helmaan nämä myöhäisemmät tulokkaatkin taas vuorostaan jäljettömästi haihtuvat.
Vielä on otettava huomioon, että tänne saapuneista tulokkaista todennäköisesti enimmät ovat vasta täällä, suomalaisessa ympäristössä perustaneet perheen ja että sukujen myöhempipolviset jälkeläiset--lukuunottamatta avioliittoja tällaisten tulokassukujen omassa kehässä--runsaasti ovat joutuneet perustamaan avioliittoja puhtaasti suomalaisenkin ympäristön pohjalle, joten vierasperäisten sukujemmekin vierasverisyys täten jatkuvasti ja kestävästi on joutunut ohenemaan ja kulumaan, ja että tällä vierasverisyydellä lopulta on enää vain historiallista, mutta ei sanottavaa kansallisrodullista merkitystä.
Sukujen alkuperää ratkaistaessa on myöskin otettava lukuun sekin seikka, että sukujen alkuperän määritteleminen monessa tapauksessa on suoritettava hyvin epäiltävien sukutarinain perustuksella. Varsin usein saattaa puhtaasti kotimainenkin suku tällaisten sukutarinain valossa esiintyä vieraana. On nimittäin aina ja kaikissa oloissa ollut kiehtova eksoottisuutensa vieraalla alkuperällä, ja mielellään vaippaa arkisinkin sielu viattomalla runollisella itsekultauksella alkuperänsä siihen vaatimattomaankin romantiikan heijastukseen, jonka jossakin suhteessa epätavallinen ja poikkeava polveutuminen voi antaa. Kun norjalainen poroporvari, jolla ei ole muutakaan häikäisevämpää sukupuuta esitettävänään, kuitenkin tahtoo saada jotakin romantiikan heijettä, jotakin taikaisen demoonisuuden vilettä vereensä ja sukuperäänsä, tarinoi hän heikkona hetkenään mielihyväisesti jostakin esi-isästään, jonka suonissa on juossut pisara suomalaista tai lappalaista verta. Ja yhtä herkällä runollisella luomiskyvyllä unelmoi jokin kuopiontakainen Asikainen savolaissuoniinsa puhdasta Asa-verta jostakin epämääräisen muistotarinan haamuttelemasta kanta-isästä--tekee tämän silläkin uhalla, että kerran johtelemiseen johduttua suku tulee juonnetuksi hamaan kantaisään »asinukseen» asti.--Senpä vuoksi lienevät ne suvut, joiden alkuperästä tiedot ovat epämääräiset tai ristiriitaiset, useimmissa tapauksissa oletettavat kotimaisiksi.
Jos alkaisi päätellä sivistyneistömme yleistä kansallisperäisyyttä sukutieteellisen kirjallisuutemme antamien tietojen perustuksella, johtaisi sekin menetelmä osaksi vääriin päätelmiin. Tässä kirjallisuudessa joutuu nimittäin sivistyneistömme vieras alkuperä esiytymään tuntuvasti korostetumpana, kuin minä se esiintyisi, jos olisi käytettävissä laajempi aineisto. Eri sukukirjoissamme käsitellään ainoastaan aatelistoamme ja ilmekkäimpiä sivistyssukujamme, kun taas sivistyneistön määräävän kokonaisuuden meillä kuten muuallakin muodostaa sankka, keskipinnan tasoon ja nimettömyyteen verhoutuva sukumetsä. Nyt ovat tulokkaat irrallisen, elokkaan alotetarmonsa, seikkailevan ennakkoluulottomuutensa--sekä henkisen että aineellisen varallisuutensa niin sanoakseni käteisyyden ja käytettävyyden vuoksi--kaikkialla ja kaikissakin olosuhteissa etupäässä liittyneet kulloisenkin uuden ympäristönsä toimivaan intelligensiin, sen elokkaimpaan ja esiintyvimpään kerrokseen. Siten etenkin meillä, jossa tulokkaat säännöllisesti ovat tulleet paljoa kehittyneemmistä oloista vielä verrattain alkuperäiseen, viljelemättömään ympäristöön ja siten jo sinään taitoineen ja tietoineen joutuneet sivistystekijöiksi uudessa ympäristössään saavuttaen täten aineellisen vaurauden ja yhteiskunnallisen aseman, joka on helpoittanut heidän jälkeläisilleenkin tällä saavutetulla, näkyvällä yhteiskuntatasolla säilymisen.--Sivistyneistö kokonaisuudessaan--myöskin vähemmän ilmekkäät ja etualalle päässeet, keskipinnan varjoon painautuneet suvut lukuunotettuina--on kaiken todennäköisyyden perustuksella ollut vielä tuntuvasti suomalaisempi kuin mitä näkyvimmistä sivistyssuvuista tehdyt johtopäätökset oikeuttavat päättelemään. Ja tämä hallitsevasti suomalainen yläluokka-kokonaisuus on kuitenkin kautta kaiken historiallisen kehityksemme ollut sinä ainesmerenä, jolla alkuperäisesti puhtaasti vieraatkin suvut ovat pitkäaikaisessa, useampipolvisessa oleskelussaan tässä maassa joutuneet verestämään itsensä ja vähitellen monessa polvessa tapahtuneiden avioliittojen jälkeen kansallisesti ja verellisestikin liittymään ja sulamaan uuteen elämänympäristöönsä.
Nämä kaikki asianhaarat lukuunotettuina, voinee suurin piirtein katsoen väittää, että sivistynyt yläluokkamme 1800-luvun keskivaiheilla täydellisestä ruotsinkielisyydestään huolimatta kansallisesti oli hallitsevassa määrässä suomalaista, ja että se verellisesti kuten sivistyksellisestikin oli Suomen kansaa.
[a] ]
[ SIVISTYKSELLINEN ERISTÄYTYMINEN--ERIKOISTUMINEN--RAPPEUTUMINEN. ]
Terve henkinen ja aineellinen elämä tarvitsee kansallisen kokonaisuuden taustan, eikä keinotekoista, sepitettyä kansallista taustaa, väkivalloin sellaiseksi järkeiltyä, vaan luonnollisen välittömän kansallisen maaperän, pohjan, johon se upottaa juurensa, josta se imee mehunsa ja verensä, joka hetkellisen elämänuudistumisensa. Se tarvitsee elääkseen ja kukoistaakseen kansallisuuden kätkevän, kostuttavan, hedelmällisen mullan juurilleen, tarvitsee huokuvan ja henkivän, auringon ja kosteuden hedelmällisyydellä kyllästetyn kansallisen ilmakehän lehvistölleen.
Kun nyt ruotsinkielinen sivistyneistömme, huolimatta kansallisesta ja sivistyksellisestä pohjautumisestaan Suomen kansaan, antaa vallan hetkellisille mielialakiihkoiluilleen ja tilapäisen nurjamielisyyden sokaisemana johdonmukaisesti alkaa vieroittaa ja repiä itseänsä irti kansallisesta yhteydestä Suomen kansaan ja suomalaiseen yhteiselämään, niin kääntyvät tämän työskentelyn tuhoisat seuraukset ensi sijassa sitä itseään vastaan. Kun se vähitellen on vieroittanut mielestään, sammuttanut itsessään kansallisen myötätunnon Suomen suomalaista kansaa kohtaan, kun se vähitellen yhä jatkuvassa itseraasimistyössä on repinyt irti, katkonut ja kuolettanut ne hennot sisäiset suonet, joiden välityksellä se on tykkinyt yhtä elämää suomalaisen kansapohjansa kanssa, niin on se samalla eristäytynyt elinlähteistään, itse tukkinut ne tiehykkeet, joita myöten elämän lämmittävä elähyttävä mehu on virrannut sille.
*
Tämä eristäytyminen tapahtuu kahdella taholla, se on eristäytymistä Suomen kansasta uuden veren lähteenä ja se on eristäytymistä Suomen kansan sisäisistä elämyksistä uuden henkisen aineksen lähteenä.
Kun säännöllinen, välttämätön veren uusiutuminen nuorilla, kansapohjasta kohoavilla, vereksillä voimilla ehtyy sivistyneeltä luokalta, kun se välitön, vaistottu, veriin eletty, niin sanoakseni elämän animaalisen todellisuuden taju, jonka tämä nuori veri tuo mukanaan kansameren tiedottomilta pohjilta, ei enää verestä ja hedelmöitä tämän luokan elämänvaistoja, niin vapautuu tämä pintaluokka kyllä siitä raskaasta sulatustyöstä, jolla tämä yhtämittainen, ehtymätön uuden aineksen virta on omistettava ja valloitettava jo olevan sivistyspiirin kehään ja omaksi, mutta samalla ikäänkuin erillistyy ja irtautuu tämä luokka elämän elävältä pohjalta.
Sivistyksen ilmakehä on keinotekoista. Syntyperäinen sivistysihminen on sen kehässä tavallaan eroitettu todellisen elämän ulottuvilta ja saavutettavilta, turvissa sen välittömyydeltä, eristetty elävästä luonnosta: hän ei ole suoraan elämän kylmän välinpitämättömyyden varoissa ja valloissa, hän ei välittömästi riipu sen vaarallisesta odottamattomuudesta ja epäluotettavuudesta, sen pakanallisesta epäinhimillisyydestä.
Sivistysihminen kasvaa ja muodostuu kotien suojaavien ja sulkevien seinien sisäpuolella, kehittyy ja muovautuu kasvatuksen hoivaavan ja valikoivan, yht'aikaa hillitsevän ja kannustavan, karsivan ja kiihoittavan vaikutuksen alaisena. Palvelijoiden ja vahtimestarien avuliaat kädet vapauttavat hänet kaikista ruumiillisen itsepalveluksen ja itseavun kasvattavista vähäpätöisyyksistä; elämäntottumuksissaan eläytyy hän katujen asfaltin ihanteellisesti luotettavaan säntillisyyteen ja sen--kesken kaikkea sen kirjavaa sähköisää vilinääkin--yksiviivaiseen yllättämättömyyteen, eläytyy ravintola-, kylpylä-, matkailuelämän rahanpyörillä liukuvaan siloiseen elämänmenoon--yleensä kaikkeen sivistyselämän mekaanisesti helpotettuun, keinotekoisesti turvattuun, ikäänkuin elämisen ulkopuolelle siirrettyyn ja projisioituun, käsitteiksi ohennettuun ilmapiiriin. Koulu ja konttoori, opinnot ja työ kehittävät ja kiihoittavat hänessä täsmällistä ja selkeätä käsitejohtelua, abstrahoivaa elämäntarkastelua ja erittelyä; kirjojensa, tilisarekkeittensa, paperiomaisuuksiensa mekaanisesti monimutkaisissa ja kirjavissa, elimellisesti yksinkertaisissa, selkeissä ja yllättämättömissä, ihmisälyn hallittavissa käsitemaailmoissa tottuu hän näkemään elämänkin vain käsitteinä, katselemaan ja tajuamaan: ei luontoa, vaan luonnon luokiteltuja ilmiöitä; ravitsemaan mielikuvituksensa: ei elämänilmiöillä, vaan elämänilmiöiden typistävillä, väkivalloin selvyyden niukkaan pakkopaitaan kiristetyillä määritelmillä; tavoittelemaan työllään: ei maan mullasta ihmisponnistuksin ja -vaivoin kamppailtavaa ja luotavaa leipää, vaan jo suoritetun ihmistyön valmista kivettymää, rahaa; nauttimaan ja aistimaan: ei elämää, vaan taidetta, ei välitöntä luontoa, vaan ihmisälyn siivilöimää luonnon kuvausta. Sivistysihminen on sivistysilmakehän sovinnaisuuksien sekä kannattama että sitoma, hän on sen piirissä suistettu ikäänkuin valmiille, teräksisille raiteille, joita myöten on soljuvaa, kevyttä liukua, mutta jotka myöskin jäykästi sitovat hänet puitteisiinsa. Sen piirissä joutuu hän kaikissa elämänsuhteissaan välittömän paljaan elämänkosketuksen ylä- ja ulkopuolelle, koko elämänkokemuksessaan kauttaaltaan keinotekoisuuden varaan.
Minkä sivistysihminen täten on turvattu, sen hän myöskin on ohennettu elämäntajussaan; minkä hän käsitteellisesti elämästä selkeytyy, sen hän vaistoissa ja elämäntunnon välittömyydessä niukentuu ja köyhtyy. Elämän vaikeuden, hankaluuden ja vaarallisuuden ohella on häneltä mennyt menetyksiin elämän kasvattava mahtikin. Ken ei joudu käsittelemään elämää ikäänkuin omin paljain kourin, hän ei myöskään koskaan saa omiin tarttuviin käsiinsä elävää tuntoa elämän todellisuudesta, sen yli-inhimillisestä väkevyydestä, sen murtavasta voimakkuudesta ja alttiisti taipuvaisuudesta: sen vastahakoisesta elävästä muodostuvaisuudesta ihmiskäden ja ihmistahdon alla. Vasta se ihminen, ken omin käsin on kamppailevassa taistelussa käsitellyt, muovannut maan hengetöntä, hedelmällistä multaa; vasta se ihminen, jolle elämä vielä on omin välittömin tajuin ja aistein koettua ja elettyä, joka on ollut käsityksin ja silmityksin elävän luonnon kanssa ja omien aistimustensa opettamana kokenut, että elämä ei ole käsitteitä, vaan todellisuutta, että elämän kannattavana mahtina ei ole pankista nostettava raha, vaan mullasta taisteltava ja odotettava leipä, että ihmiselämä ei ole nauttimista ja käsite-fantomien kekseliästä, ketterää sommittelemista, johtelemista ja yhdistelemistä, vaan työtä ja luomista; vasta sille ihmiselle, kenen mielikuvitus lapsuuden herkistä päivistä miehuuden paisuvaan työponteen asti on ravittu läsnäolevalla, elävällä elämällä, vasta hänelle avautuvat elämän todellisuuden aarniot kaikessa versovassa hedelmällisyydessään ja kaikessa hyytävässä pimennossaan, vasta hänellä on elämä elävänä tajussaan ja veressään.
Melkein säännöllisesti ovatkin luovat henget kansan koskemattomista, kuluttamattomista pohjahetteistä kohonneita yksilöitä, jotka sieltä ovat tuoneet mukanaan koko tuoreen raikkaan elämänväkensä ja -näkemyksensä, tuoneet sivistyksen paloon oman rikkaan koskemattoman aineksensa. Ainakin ovat nämä luovat henget tavallisesti peräisin sellaisista kansankerrostumista, joiden elämänkosketus vielä on ollut välitön, joiden elämäntaju siihen asti vielä on levännyt älyllisen itsetiedottomuuden horroksessa ja harsoissa, ja joiden henkisen heräämisen ensimmäisiä esikoisia he ovat: väkeviä, käyviä, täydestä, hurmahtelevasta, paisuvasta elämänkosketuksesta ammentavia ja tuhlailevia. Nämä tällaiset, elämän kuluttamatonta tarmoa ja luovaa hedelmällisyyttä uhkuvat voimat elvyttävät sivistyksen: niiden nuori voima omistaa tämän sivistyksen omakseen, tämä sivistys virkoo uuteen elävään liekkiin heidän vereksessä aineksessaan, ja itse sivistyksen sytyttäminä sytyttävät ja hedelmöittävät he vuorostaan koko sen sivistyneistön ajatus- ja tuntemispiiriin, jonka kehään he ovat kohonneet. Ja on huomattava, että tällaisia sivistyksen verestäjiä eivät ole ainoastaan valtaisessa, suuressa merkityksessä herättävät ja luovat henget, vaan kaikilla ihmistyöskentelyn aloilla, vaatimattomissa, rajoitetuissa tehtävissäkin ahertavat voimat, joilla vain on mahti kouraista elämän sovinnaisuuskehän ulkopuolelle, elävään todellisuuteen, jotka voivat käsitellä työtään hedelmällisesti, joille elämänilmiöt ja -tehtävät ovat olevaa, kouraistavaa, väkivoimin muodostettavaa todellisuutta, joiden vakava työnsuhtautuminen hedelmöittää ja pätevistää koko heidän ympäristönsä työnsuhtautumista, jotka kautta koko kansallisen työskentelyn rintaman verestävät työn todelliseksi.
--Jos nyt sivistyneeltä luokalta melkein tyyten ehtyvät tällaiset, elämän todellisuuden ravitsemat ja kasvattamat, elämäntodellisuuden kamaralta esiinponnistautuvat yksilöt, jos siltä tyrehtyy se elämäntajun uusiutuminen, elpyminen, se mielikuvituksen aineksellinen verestyminen ja rikastuminen, jonka alinomainen uusien aineksien kohoaminen kansan pohjalta pinnalle tuo tähän pintaan, niin kuihtuvat tämän sivistyneistön henkisen elämän juuret. Missä sivistyneistö keinotekoisesti tulee eristetyksi luonnollisista elähyttäjistään, siellä sen sivistys on tuomittu vähittäiseen ohenemiseen ja tyhjenemiseen, siellä liukastuu henkisesti vireinkin sivistyneistö näkemään ja käsittelemään elämänä vain elämän pintaa, kuollutta kuorta, seisahtunutta muotoa, jonka alta elämä toisinaan jo saattaa olla väistynyt sykkimästäkin.
*
Samaan suuntaan kuin eristäytyminen kansallisesta pohjasta uuden veren lähteenä, samaan suuntaan vaikuttaa eristäytyminen kansallisesta elämästäkin uusien elämyksien lähteenä. Sekin eristäytyminen vaikuttaa sisällöllisesti ohentavasti, muodollisesti kiihdyttävästi. Kun kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole tajuttu sellaisena elävänä, vaikuttavana voimana, että se kansallisen myötäelämisen välittömiä teitä ja tiehykkeitä myöten väkevästi ja vastustamattomasti ajaisi ihmishengen pohjaiset elämänvoimat toimintaan, että se suuren, itsensä unohtavan ja uhraavan rakkauden järkytyksellä kirvottaisi ja sulattaisi liikkeelle ja hereille ihmisessä jähmettyneen sisäisyyden meren ja sen arvaamattomat, kätketyt voimat, niin jäävät yksilöt tätäkin elämällistä herätystä, tätäkin yksilöllisen elämänsisältönsä laajenemista ja kasvamista vaille, jäävät tietämättömyyteen heidän omiin olentoihinsa kätketyistä, heidän tietoisaa itseänsä suuremmista rakkauden ja itseuhrauksen alkuvoimista, eivät saa kokea sitä elämäntunnon laajentumista, kohottumista ja kirkastumista, johon ihminen kypsyy uhratessaan itsensä sille kokonaisuudelle, jossa hänen henkensä ja verensä juuret ovat.
Jotta ihminen olisi hedelmällinen yhteiskunnan jäsen, satoisa elävä elin yhteiskunnassa vaaditaan häneltä, ei käsitteellistä, ohjelmallisesti selvää ja tietoisaa isänmaanrakkautta, vaan elämällistä yhteenkuuluvaisuutta kansalliseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, välitöntä elämisen yhteyttä sen ympäristön kanssa, jossa hänen elämäntyönsä tapahtuu. Välitön, ei ajateltu, vaan vaistoinen rakkaus omaan kansaan, työ ja kärsiminen sen kanssa ja puolesta, sen häpeän ja kunnian eläminen omassa rinnassa omana nöyryyttävänä, syvempään itsetuntemukseen leikkaavana häpeänä ja omana kannustavana, velvoittavana kunniana, antautuminen sen elämänhengityksen läpitunkemaksi, sen toivojen kohottamaksi, sen kamppausten terästämäksi, sen pyrkimysten jännittämäksi, sen ihanuushurmioiden kirkastamaksi tulvahuttaa yksilöön elämän elävän virran, joka täyttää hänen henkensä sekä aineksen runsaudella että innon palolla, terästää ja tiivistää hänen siveellisen tahtonsa, hedelmöittää ja lämmittää hänen luovan mielikuvituksensa: antaa hersyvän runsauden ja syvyyden, inhimillisyyden hänen elämäntunnolleen ja elämännäkemykselleen. Kuten aalto vain meren povelta, meren täyttämänä voi paisua ilmoja kohti, siten voi yksilökin vain kansansa povelta, kansansa elonhengen kohottamana ja täyttämänä, sen paisunnan hetkellisenä huippuna, kärkenä ja voimanvyörähdyksenä singahtua täyteen ja terveeseen elämäntietoisuuteen.
Kansallisesti eristäytyneet yksilöt ja kansallisesti eristäytynyt sivistyneistö jäävät vaille sitä itsesyventymistä ja itsekypsymistä, sitä rikkaampaan ja pätevämpään itsekokemukseen kehkenemistä, jonka kansallinen myötäeläminen ihmisessä virvoittaa. Yksilö, väkevinkään, enempää kuin erikoinen luokkakaan, henkisesti virein ja viritetyinkään eivät kostamatta irroittaudu pohjaltaan. Ken ei koko olemisellaan elä siinä ympäristössä, jossa hän suorittaa elämäntehtäväänsä, ketä eivät tajunnantakaiset, yksilön tietoisaa valintaa väkevämmät ja sitä ehdottomasti hallitsevat yhteiselämisen tuntoliitteet ole kiinnittämässä siihen elämänympäristöön, jonka piirissä hän elämänsä kuitenkin elää ja työnsä joutuu suorittamaan, hän erillistyy tahtoen tai tahtomattaan tästä ympäristöstä, elävän rakastavan myötätunnon ohella ehtyy häneltä tämän rakkauden antama hedelmöittävä, yhä suurempaan ponnistukseen ja antautuvampaan työhön elähyttävä ja kiihoittava aineskin, ja hänen työnsä surkastuu kuolleeksi työskentelyksi, ulkonaiseksi työn suorimiseksi. Virkamies ja muu elämäntehtävänsä suorittaja, joka toimii tehtävänsä vain virallisena toimen suorituksena, eläen itse myötätuntoineen, harrastuksineen, elämänvaikutteineen täydellisesti ympäristönsä elämänpiirin ulkopuolella, jopa tälle ympäristölle ynseänä, ohjelmallisesti vihamielisenä ja vierovanakin, ei voi saada oikeata sisäistä otetta tehtävästään. Hän on yksilöllisesti työnsä ulkopuolella, ja suorittaa hän työnsä kuolleella, muodollisella, mielikuvituksettomalla ulkopuolisuudella. Hän ei elä ympäristöstään välittömästi itseensä niitä elämyksiä, jotka hedelmöittäisivät hänen työnsä, joiden varassa hänen elämäntyönsä kasvaisi elimelliseksi, liittyisi elävästi ympäristön elämän- ja kehityksentarpeisiin, mukautuisi, kasvaisi, elämällisesti rikastuisi ja kehkenisi näiden tarpeiden mukana, kiihoittamana ja nostamana. Hänen ja hänen tehtävänsä väliltä ovat ummessa rakkauden suonet. Hänen sulkeva, vierova suhteensa elämänympäristöön sulkee häneltä oman kasvamisenkin ainekset: työ, joka on ihmisen tehoisin kasvattaja, jonka ponnistuksessa ihminen kasvaa itsensä yläpuolelle, jonka kiihtyvässä jännityksessä ihminen kuin kierrevihuri kerää ja imee itseensä ympäristönsäkin elämänvaistot, -ainekset ja -voimat, tältä työn intohimolta on kadonnut tarkoitus, elinedellytys ja aines, ja elämänympäristöstään sulkeutunut ihminen jää yksilöllisessä elämässäänkin vaille tätä työn siunausta, sen antamia elähyttäviä herätteitä ja vaikutuksia, sen hedelmöittämää elämänkokemuksen rikkautta, pätevyyttä ja syvyyttä.
--Kansalaisen isänmaanrakkaus on välitöntä yhteiselämistä siinä yhteiskunnassa, jonka piirissä hän elää, ken tästä yhteiselämästä itsensä irroittaa, hän tuomitsee itsensä sekä itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään että yhteiskunnan työelimenä.
Tällainen, joko omasta taipumuksestaan tai historiallisten olosuhteiden painosta kansallisesta pohjastaan eristetty ja vierautunut sivistyneistö vapautuu, kyllä välittömästi sille virtailevan alinomaisen uuden ja alati uudistuvan elinaineksen raskaasta omistamisesta ja sulattamisesta. Sen ei tarvitse työläässä ja vaikeassa omistamistaistelussa oman valmiin elämännäkemyksensä ja elämäntuntemuksensa kokonaisuuteen jäljettömästi liittää niitä aina uusia, usein ristiriitaisia ja vastahakoisia, aina rikkaita ja rikastuttavia elämänaineksia, jotka kansallisen yhteiselämisen pohjalta virtailevat sille, sen ei tarvitse niiden varassa kasvaa yhä kypsempään, syvempään, pätevämpään ihmisyyteen. Se hengen ponnistus, minkä tämä yhä uusien elämysten sulattaminen entiseen sivistyskokemukseen kysyisi, säästyy täten puhtaasti muodollisen viljelyksen hyväksi. Henkinen huomio ja muodostamistarmo kääntyy ja kohdistuu yksinomaisemmin, vapaammin ja viileämmän jo saavutetun ja sulatetun elämänaineksen henkistyneeseen, herkkään viljelyyn ja muodolliseen hallitsemiseen.
Mutta tällainen muotokultuurin hetkellinen nopea jouduttuminen on ainoastaan näennäistä elintoiminnan kiihtymistä, aineetonta, hedelmättömästi nopeaan lakastumiseen rientävää kuten juurestaan leikatun kukkasen, joka veteen pistettynä kyllä nopeammin kehittää teränsä auki kuin omalla varrellaan, mutta jonka kukoistaminen on vain heloittavaa kuolemista, ei hedelmän kehäilemistä.
*
Niin aineellinen kuin henkinenkin elämä on joka hetkistä uudistumista; itse elämän sisältö, koko elintoiminta on uudistumista: uuden aineksen alinomaista omistamista, sulattamista, sen varassa uudeksi, yhä uudistuvaksi elämäksi palamista. Elämän sisältö on taistelussa, omaksi omistamisessa, vieraan aineksen väkevässä sulattamisessa oman elämän paloksi. Keneltä tämä taistelu liiaksi helpottuu, kenen ei tarvitse syttyä pakottaakseen vieraan, vastahakoisen aineksen sulautumaan hänen oman olentonsa vaatimuksiin ja lakeihin, kenen ei tarvitse jännittää henkensä tarmoa hallitakseen, elämäntuntonsa yksilölliseksi eheydeksi muokatakseen häneen tulvivaa uuden elämän-aineksen virtaa, häneltä menee taistelun ohella taistelemisen ainoa hedelmäkin menetyksiin: eletty elämä.
Kuten väkevimmän, elävimmän elämänkäsityksen omistaa se ihminen, totisimpaan, palavimpaan hengen tekoon voi kypsyä se yksilö, joka on lähimmältä kuullut luonnon hengityksen, elänyt luonnon, maan, elämän povella, tuntenut sen suonien sykinnän ja solinan, omalla elimistöllään liittynyt tähän sykintään ja solinaan ja tästä versovin sisäisin voimin luo tuntemuksensa muodon kirkkaudeksi, samaten omistaa rikkaimman ja painokkaimman, jokaista jäsentänsä sekä sitovimman ja velvoittavimman että hedelmöittävimmän elämänsisällön se kansa, jossa sisäisyyden suonet välittöminä ja runsaina sykkivät mehua pohjalta pinnalle ja jossa pinnan muotoloisto on sisäisyyden veren lämmintä, hengittävää kukintaa.
Missä sisäisen, uuden elon virtailu on ehtynyt tai ehtymässä, siellä muuttuvat elämänilmiöt ikäänkuin irrallisiksi, ilmavan kevyiksi. Kaikki kadottaa sisältönsä, kiinnekohtansa, leijaa sisäisesti keventyneenä, virvailee satunnaisena muotojen leikittelynä ja kimalteluna. Elämä häipyy tarttuvien käsien välistä, elämältä katoo sisällön side, muotoansa etsivän, muotoonsa pyrkivän aineksen sisältä käsin pakoittava, ajava mahti. Elämän velvoituksenalainen raskas työntaistelu helpponee valmiiden muotojen kokeilevaksi, keikailevaksi, leikkiväksi, melkeinpä julkeaksi yhteensommittelemiseksi. Elämä eletään kevyemmin, kuin elämän runsaus, moninaisuus ja syvyys ansaitsee. Itse eläminen, elämisen tunto kadottaa vakavuutensa, ehdottomuutensa, velvoittavan, ankaran ainokaisuusarvonsa.
Elämällä on se pettävä, helposti harhaan vievä ominaisuus, että se näkyy vain sikäli mikäli katsojalla on silmää sitä huomaamaan: ken sen kevyenä, helppona näkee, sille se onkin kevyt, helppo ja mitätön; kenen silmä taas sulkeltaa syvemmälle sen syiden ja salaisuuksien kudelmaan, hänelle se selkenee yhä painokkaampana, vaikeampana, merkitsevämpänä. On riisto oman elämän arvolta elää elämänsä liian helposti.
Tässä elämäntunnon rapistumisessa, höltymisessä, ohenemisessa on selitys kansojen vanhenemiseenkin, kukoistavien sivistyskansojen yht'äkkiseen tyhjenemiseen, kulumiseen ja rappeutumiseen. En usko, että esimerkiksi kreikkalaisilta tai roomalaisilta niiden rappeutumiskauden alkaessa kansalliset uusiutumismahdollisuudet vielä olisivat tyyten ehtyneet; sivistys oli niiden keskuudessa kehittynyt vain jonkinlaiseen umpikujaan: sivistyksen päivänvaloon kamppautunut kansanosa oli erikoistunut tämän sivistyksen sisäisten mahdollisuuksien etäisimpiin, erillisimpiin, hienoimpiin kärkiin ja huippuihin, monisärmäisimmäksi kiteytynyt, hienoimmaksi hiottu, arimmissa ilmiöissäänkin herkästi ja varmasti hallittu muotokultuuri oli muodostunut niin monipuoliseksi ja monivivahteiseksi, etäytynyt niin hiuksenhienoihin, sokkeloisiin erikoisuuksiin, että sen ilmenemismuotojen ulkonainen omistaminenkin riitti sekä kuluttamaan vahvankin henkisen työtarmon, että ylipääsemättömänä juopana eroittamaan ja eristämään sivistyksen muotoihin koulitun pintakerroksen pimeän muodottomuuden syvänteissä uinuvasta kansapohjasta. Täten tapahtunut eristäytyminen kyllä hetkellisesti helpoitti näiden sivistysten yhä herkemmäksi kiihtyvää muodollista erikoistumista, mutta samassa mitassa irkeni elämäntunto pohjaltaan: itse elämä höltyi sisällisistä, pidättävistä siteistään, sisältö hupeni vain muodoksi.
Täten sivistyksen elimistöön hiipinyt höltyminen turmeli vähitellen siveellisesti arvottomiksi ja kestämättömiksi koko nämä sivistyspiirit, ja ainoa pelastus, joka näillä kansoilla sivistyskansoina vielä olisi ollut, joka olisi voinut syöstä näiden kansojen sisäiset, tiedottomuuden onkaloihin tyrehtyneet voimat uuteen, luovasti sivistykselliseen toimintaan, olisi ollut joku näiden kansojen sisältä tapahtuva mullistus, senkaltainen sisäisten, salassa olleiden kansallisten voimien esiinpurkautuminen kuin oli esimerkiksi Ranskan vallankumous, joka vastaavanlaatuisissa sivistysolosuhteissa mursi kansan pohjavoimat huuhtomaan kansan kansallisen sivistyksen uudeksi.
[a] ]
[ SIVISTYKSELLISIÄ LAATUPIIRTEITÄ. ]
Ruotsinkielinen yläluokkamme onkin juuri kansallisen ja aineellisen eristäytymisensä ikäänkuin suljetun, suojaavan ansari-ilmakehän turvin kehittänyt itselleen hyvinkin ilmekkään ja viljellyn, sekä monivivahteisen ja elokkaan että täsmällisen ja joustavan sivistyksen, melkein ylellisyyskasviksi vaalitun ja kehitetyn muotokultuurin. Kielieron asettamaa keinotekoista, mutta keskittävää ja kohdistavaa rajaa myöten tapahtunut, sukupolvilta peritty ja sukupolvet kestänyt, jatkuva henkinen muokkaus on siinä määrin tunkenut sen lävitse, että se kauttaaltaan on sävyttynyt suhteellisesti hyvinkin vireään ja valveutuneeseen henkiseen toimekkuuteen.
Sillä on kestävän viljelystyön taipuisaksi vaivaamassa ja joustavaksi, kimmahtavaksi terästämässä hengessä ase, joka yhtä tarkasti tähdätyllä asiallisuudella ja yhtä hairahtumattomalla iskuvarmuudella voi kohdistua niin aineellisten elämänilmiöiden leikkaavaan, järjestelevään käsittelemiseen kuin arkojen hengen asioiden herkkään aistivaan tajuamiseenkin. Tämä luokka on niin viljelty, älyllisen valveutumisen virittämä muodon kuri on istuttanut siihen sellaisen tartunnan hienouden ja nopeuden, ryhdin täsmällisyyden ja samatahtisuuden, että se kuin valmiiksi pingoitettu jänneverkko antaa silmänräpäyksellisen vastakaiun jokaisen henkisen herätteen sen kieliä koskettaessa. Onkin ihailtavaa se vireys ja joustavuus, jolla tämä luokka hetkellisesti sähköittyy henkisillä virtauksilla, se mallikelpoinen, suhtaumisvalmis yhtäaikaisuus, jolla se virittyy hetkellisiin mielialasuuntiin--koko se ryhmittymisen kuri ja salamannopea valmius, joka sitä vallitsee. Mutta tämä sähköittyminen on vain pinnan hetkellistä leimahtamista: mielialavirrat kylmenevät yhtä silmänräpäyksellisesti kuin ne syttyvätkin, ja heräys haihtuu jättämättä pysyvää hengen tekoa hedelmänään. Ruotsinkielinen sivistyneistömme on kuin valmis, herkässä vireessä oleva soitin; siltä puuttuu vain soitavaa, sisäisen sävelrikkauden tulviva vuo. Siltä puuttuu se sisäisen ainesrikkauden tuhatkertaistava kaikupohja, joka sitoisi ja pidättäisi herätetyn äänen pysyväiseksi, joka hedelmöittäisi sen sisäänpäin paisuvaksi monikertaiseksi sävelkuoroksi. Sen sivistykselliseltä herkkyydeltä puuttuu kansallisuuden syvä kätkevä multakerros, jonka hedelmälliseen verhoon sivistysvaikutukset voisivat lykätä juurensa pysyäkseen elävinä ja versoakseen väkeviksi ja hedelmää kantaviksi.
Ruotsinkielisessä sivistyksessämme ja sivistyneistössämme huomaakin leikkaavan henkisen terävyyden ja älyllisen valppauden ohella omituista löyhää, haihattelevaa pintapuolisuutta, melkein naivia muodon ja näön palvontaa: pelkkään näköön, pinnalliseen, muodolliseen näkösiloisuuteen takertuvaa ja tyytyvää elämänilmiöiden ja -arvojen tajuamista. Ruotsinkielisen sivistyneistömme ilmekkäimmät ja luonnehtivimmat piirit edustavat melkein pintakiilloksi siloutunutta muodon huolittelua samalla kuin sisäisen elämän taju, elämänilmiöiden sisäinen todellisuus ja tosiasiallisuus melkein on häipynyt, ainakin surkastunut niiden tietoisuudesta. Sivistysilmiöt ja hengenliikunnot jäävät sen piirissä ominaisen irrallisiksi, seikkaileviksi, kokeileviksi, häipyviksi. Niillä ei ikäänkuin ole ainesta, mihin sitoutua ilmetäkseen olennaisina ja jäädäkseen pysyväisiksi.
*
Erittäin edustavasti ja luonnehtivasti esiytyy tämä älyllinen kouliutuneisuus ja elämäntajun yliaineksellinen keveys erinäisissä ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme luonteenomaisissa ihmisryhmissä.
Sekä tieteen että liiketoiminnan, sekä virkamiesuran että taiteellisen elämän ja arvioinnin aloilla tapaa runsaasti noita vireitä, ilmekkäitä, nopeakäänteisiä henkilöitä, noita ripeän sanan, teon ja silmän miehiä, joiden salamannopea katse silmänvilauksessa muka leikkautuu eteensattuvien elämänilmiöiden ytimiin, jotka kuin kämmenellä punniten silmänräpäyksessä ovat selvillä eteensattuneen elämänilmiön arvosta tai arvottomuudesta, jotka yhdellä katseella luulevat luokittavansa, lopulliseen lyhyeen kaavaan jähmettävänsä elämän tuhatsärmäiset, tuhatsoluiset, itsessään tuhannet idut ja mahdollisuudet kätkevät pienois- ja yksilömaailmat ja jotka yhtäläisesti yllättävät koulitun älynsä valmiudella kuin sisäisen elämäntajunsa niukkapuitteisuudella ja keveydellä. Ollenkaan aavistamatta, että mahdollisesti voisivat hekin nähdä elämän pienempänä, niukempana kuin se on, että ilmiöiden tilapäinen ulkonainen valmius tai valmiuden puute hetkellisesti olisi voinut häikäistä tai hämmentää heidänkin silmänsä näkemästä pintaa syvemmälle, pinnan ja luonnon kätkössä kukaties uinuvaa oleellisempaa pätevyyttä tai tyhjempää pätemättömyyttä, suvaitsevat ja rohkenevat he leikkiä kohtaloa ihmiselämälle ja elämän värjyville ilmiöille, säätää niille--mikäli heistä riippuu--peruuttamattomasti ne elämän asemat ja rajat, jotka heidän itsevarma, itsehyväinen, mutta niukka, elämän moninaisuutta arastelematon näkemyksensä on niissä hetken ja sattuman vilauttamien tilapäävaikutelmien nojalla havainnut. Tämän älyllisen, yht'aikaa sekä tarkan että niukan selkeyden ja valmiuden henkisenä edellytyksenä on jonkinmoinen elämänilmiöiden sisäisten arvojen, niiden arvaamattomien yksilöllisten voimamahdollisuuksien eliminoiminen tajunnasta. Elämä on tullut käsiteltävämmäksi sitä tietä, että vieraat elämänilmiöt nähdään kevyempinä, niukempina, elämänarvossaan mitättömämpinä kuin mitä ne ovat. Tällaiselle arvioitsijalle typistyvät ja tyhjenevät elämänilmiöt pelkäksi fasaadiksi, julkisivuksi, näöksi; kaikki sopeutuu ja supistuu hänelle lyhyeksi, selkeäksi, kuivaksi kaavakkeeksi, jota on kevyttä ja ketterätä käsitellä, mutta jota käsitellessä helposti haihtuu tajusta ja tietoisuudesta, mitä elämänarvoja, mitä taistelun hyökyä, mitä muodostumisen ja muodostamisen raskasta, palavaa kamppailua tällainen elämän jättämä, itsetehottomaksi kutistunut elämänmerkki, kuollut, jähmettynyt muoto kätkee ja edustaa itsessään.
Tämä elämällisen myötätunnon surkastuminen, sisäisen elämännäkemyksen ehtyminen, välittömän elämänliitynnän höltyminen kirvoittaa kyllä hetkellisesti älyn voimat kepeiksi ja irrallisiksi, vapauttaa ne sisällön sitovasta raskaudesta ja antaa niille ikäänkuin itsenäisen, ilmavan itsemääräämiskeveyden ja riippumattomuuden, mutta sisällön raskauden ohella tyhjentyy elämännäkemykseltä sisällön hedelmällisyyskin, se elimellinen kasvu- ja uusiutumiskyky, jolla itsetiedoton elämänvaisto sisäisen elämänliitynnän juuria myöten kokoo ja luo alati uutta ainesta hengelle, liittää ihmishengen elämän hersyville lähteille ja antaa sen niistä juoda elämäntajunsa, paisua elämäntäydeksi.
Tästä johtuu se yllättävä keveys, se keveyden kimmoisuus, jolla nämä ruotsalaistemme ilmekkäimmät ja edustavimmat piirit suoriutuvat monista elämän raskaista, työläistä tilanteista ja kysymyksistä. Tästä johtuu se nopeus, valmius ja tarkkuus, jolla he silmänräpäyksessä ovat selvillä hetkellisen tilanteen vaatimuksista, se niukka täsmällisyys, jolla he muodollisesti arvioivat ihmiset ja elämänilmiöt; yleensä se muodon kuri, jolla he pakoittavat elämän itselleen kuuliaiseksi. Mutta tästä samasta lähteestä johtuu niinikään se siloisa ja siteetön, alati yhtä ällistyttävä keveys jopa kevytmielisyys, jolla eräät älyllisesti näköään vireimmätkin henget sen keskuudessa altistavat notkistuneen älyllisen viljelyksensä ympäristönsä mielialojen ja mielihalujen palvelukseen, se luonteeton mieskohtaisen vakaumuksen ja elämänarvioinnin itsekielto, jolla he lainaavat hienoksi hiotun henkensä aivan tukalasti arkisten, pintapuolisten ja töykeästi itsekkäiden pyyteiden ja intohimojen aseeksi.
*
Ruotsinkielisen julkisen yhteiselämän tarkkaajalle ovat tässä suhteessa psykologisesti aina yhtä yllättäviä ja mielenkiintoisia eräät sen piireissä runsaasti esiytyvät, näennäisesti aivan vastakkaisia luonnepiirteitä itsessään kätkevät yksilöt. Lukuisat ovat heidän keskuudessaan nuo pirteät älyniekat, jotka ilmekkäällä, elokkaalla yksilöllisyydellä tarpeen tullen sekä virkeästi ja sukkelasti että suolaisesti ja kirvelevästi voivat yksityiskohdissa iskeytyä jokaiseen asiannikamaan, penkoa ja seuloa jokaista asiaa armahtamattomalla, tiukalla kriitillisyydellä ja asiallisuudella, kaikella mahdollisella yksilöllisellä kiinteydellä ja vastasukaisuudella; heidän lausuntonsa voivat säihkyä aivan kritiikki-ilotulituksina, joissa väitteet ja vastaväitteet singahtelevat terävinä, sattuvina ja asiallisina. Ja kaiken tämän älyllisen yksilöllisyyden ja monisärmäisyyden rinnalla ja vastakohtana sitte se yllättävä, hairahtumaton joukkorytmiikka, se näköpiirin samakulmaisuus, se asiallinen yhdenmukaisuus, johon nämä niin uhkareippaat älysissit, »frondeurit» lopulta kuitenkin aina sopeutuvat ja mukautuvat muun tasaisemman joukon kanssa, kun tulee äänestyksen, päätöksen tai muun tositoimen hetki! On kuin kaikki tuo terävä, virkeä yksilöllisyys, arvostelun ja näkökannan omintakeisuus olisi vain älyllistä voimistelua, leikki- ja näköliikettä suoritettu hengen hygienian ja pirteyttämisen vuoksi--ellei se vain ole pelkkää dialektista silmänlumetta, huomion tahallista eksyttämistä epämukavasta pääasiasta tyhjänpäiväisempiin sivuseikkoihin. Mitään tekoon ja itsenäiseen luonneteräkseen velvoittavaa mahtia ei sillä ole: ratkaisun hetkellä kieltäytyvät kaikki, niin elokkaat kuin kankeat aivotkin, niin kimmoisat kuin uniset tahdotkin, niin heränneet ja herkät kuin turtuneet ja tylstyneet omattunnotkin yhtä kevyesti ja auliisti omasta itsenäisestä, inhimillisestä arvosteluoikeudestaan ja arvosteluvelvoituksestaan ja alistuvat kaikkine näennäisine itsenäisyys- ja yksilöllisyyspuuskineen täydellisen myötäsukaiseksi äänestyskarjaksi tai laumamielialojen alttiiksi kaikupohjaksi--olkoot sitte joukkomielialat miten yksipuoliset ja hetken kuohun sokaisemat tahansa tai äänestyksen alaiset asiat miten asiallisesti epäoikeutetut tai perustelemattomat hyvänsä.
Tämä, sanoisiko ryhmä- ja puoluekurin kannalta ihailtava, sanoisiko inhimillisen yksilöllisyyden kannalta siveellisesti tyrmistyttävä keveys, jolla yksityistahdot ja yksityisvakaumukset kieltäytyvät itsenäisestä elämänilmiöiden arvioimisesta ja mukautuvat ryhmänäkökantojen mukaisiksi, on yleisenä määräävänä laatupiirteenä ruotsinkielisen sivistyneistömme suhtautumiselle julkiseen elämäämme. Ken tarkkaa asioiden käsittelyä ruotsalaisissa valtuustoissamme ja johtokunnissamme, ruotsinvoittoisissa yhdistyksissämme, yleensä ruotsinkielistemme julkisessa esiytymisessä silloin kuin jossakin--vaikka kuinka etäisessä--suhteessa heidän luokka- ja puolue-etunsa ovat kysymyksessä, saa aina hämmästymisen aihetta huomatessaan, kuinka siloisesti näköjään itsenäisimmät, siveellisesti ryhdikkäimmät, henkisesti valppaimmatkin älyt ja luonteet ehdottomasti ja tahdottomasti kaikessa taipuvat puoluekurin mukaan. Olkoon kysymyksessä miten räikeä yksityiselle tai asialle tapahtuva oikeusloukkaus tai ajatuksenväkivalta hyvänsä, käyttävät he henkensä lahjoja korkeintaan, ei tämän oikeusloukkauksen torjumiseksi ja vastustamiseksi, vaan sen loukkaavan alastoman räikeyden peittelemiseksi--jopa näkösyiden keksimiseksi tällaista tekoa puolustaakseen.
*
Kaikilla aloilla, missä ruotsinkielisillä meillä on ratkaisuvalta ja missä heillä on tilaisuus käyttää tätä ratkaisuvaltaansa suomenkielisiin nähden, esiytyy aivan naivisti ja peittelemättä tämä näköään tuiki päätön ja silmitön, sanoisiko siveellisesti häikäilemätön vai siveellisesti ryhditön liukuminen puoluekurin vanavedessä: kaiken itsenäisen ja asiallisen arvioinnin alistaminen puolue-ennakkoluulojen ja -pyyteiden määrättäväksi ja palvelukseen. Suomenkielinen kansalainen joutuu melkein säännöllisesti poljetuksi oikeuksissaan ja ansioissaan, milloin hänen ansionsa tulevat ruotsinkielistemme arvioitaviksi, varsinkin, jos niitä on punnittava jonkin ruotsinkielisen ansioita vastaan. Voisi esittää lukuisia kuohuttavia oikeusloukkauksia, joita ruotsinkielisemme ovat turtuneen joukkoitsehyväisyytensä turvissa nukkuvin omintunnoin tehneet suomenkielisille tässä maassa, ilman että ainoallakaan yksilöllä olisi heidän keskuudessaan ollut siveellistä itsenäisyyttä ja ryhtiä nousta tällaista vääryyttä vastaan.
Räikeimmän ja valaisevimman esimerkin tästä ruotsinkielistemme luonnepiirteestä tarjoavat useat yliopistomme opettajaviroista suoritetut taistelut ja yleensä se häikäilemätön, keinoista välittämätön sitkeys, jolla ruotsinkielisemme ovat koettaneet ja edelleen koettavat mahdollisimman kauan säilyttää tämän suomalaisen sivistyksen sydänelimen vierashenkisenä ja vieraskielisenä suomalaiselle sivistykselle.
On suorastaan siveellistä itsenöyryytystä havaita miesten, joiden äly on viljelty ja terästetty käsittelemään hengen asioita arimmalla, huojumattomimmalla tarkkuudella, joiden henki on koulittu vilpittömässä, velvoituksenalaisessa työssä noutamaan ja kirvoittamaan esiin elämän sokkeloista elämän todet lait, toden sisällön, joiden uurastavaa, itseuhrautuvaa, toisinaan terävää, syvyyksiinkin leikkaavaa työtä on kunnioittanutkin, havaita näiden yht'äkkisessä laumahurmiossa liukuvan kuin kevyt kaarna joukon mukana ja alentavan henkensä jalon aseen pintapuolisten ja silmänräpäyksellisten puoluepyrintöjen auliiksi palvelijaksi. On loukkaus ihmisluonteen ja ihmisvakaumuksen siveellistä arvoa vastaan alentua hengen asioissa muodolliseksi asianajajaksi, loihtia dialektisen taituruuden ja notkeuden avulla näkö- ja tekosyitä asioiden ja tekojen perusteluksi ja puolusteluksi, joiden takana ei kuitenkaan asiallinen ja luonteellinen vakaumus seiso--ei ainakaan saata seista, jos on valveilla sokaisematon henkinen arvostelukyky ja vääjäämätön siveellinen omatunto.
Se yksityistahdoista limittynyt, mutta jokaisessa yksilöllisessä kohdassaan horjumaton yksimielisyyden valli, jonka ruotsalaisemme yliopistossa muodostavat suomalaisuuden kaikkein oikeutetuimpiakin vaatimuksia vastaan ja jonka kuurolle juurelle suomalaisen sivistyksen välttämättömät ja polttavat tarpeet saavat tehottomina pauhata ja raueta, on selitettävissä vain siten, että elämän arvot ovat tälle älyn ylimystölle keventyneet ja että se senvuoksi niin kevyen vapaasti, melkein itsetiedottomuuden viattomuudella voi leikkiä huimaavaa leikkiänsä todellisuuden kanssa. Se seikka, että suomalaisen sivistyksen ahjossa suomenkielinen nuorukainen--jos hän osoittaa terävämpää tieteellistä työskentelykykyä--heti tieteellisen työskentelynsä alkutaipaleella saa ainakin eräillä opintoaloilla kokea, että häntä katsotaan kuin vaarallista tulokasta ja tungeksijaa, vastaista suomalaista stipendien ja professuurien tavoittelijaa ja konsistoriossa äänestäjää, jonka tielle jo ajoissa on viritettävä niin vaikeita ansoja ja hankaluuksia kuin muodollinen säädyllisyys suinkin sallii, se seikka, että suomalaisessa ainoassa suomalaisessa korkeimmassa opinahjossa opiskelijan suomenkielisyys on se loukkauksen kivi, jonka vuoksi hänen on langettava, ja että tällaista kuohuttavaa kohtuuden ja oikeuden polkemista saattaa tapahtua koko samanmielisen valistuneen opettajiston--ainakin vaikenemisella osoitetulla--suostumuksella, se seikka osoittaa sellaista siveellisen tajunnan heikkenemistä, sellaista mieskohtaisen ja yksilöllisen vakaumuksen itsekieltoa, että se on mahdollista ainoastaan sellaisille ihmisille, jotka ovat joutuneet niin etäälle todellisuuden pohjalta, ettei se enää heidän henkeään ja tekojaan sido ja velvoita.--Itse se teko, suomalaisuuden juurittaminen Suomen kansan ainoasta korkeimman viljelyksen ahjosta, on jo sinään niin huimaavasti paradoksaali, että siinä työssä voi viattomalla, vilpittömällä mielellä uurastaa vain ihmisryhmä, jolle elämä on kulunut pelkäksi estetisoivaksi ja dialektisoivaksi ajatuskokeeksi, jota voi käsitellä ja taivutella täydellisen älyllisen mielivallan mukaisesti.
*
Mitä likeisimmässä sielullisessa yhteydessä ja vuorovaikutuksessa edellä esittämieni luonne- ja laatupiirteiden kanssa on se ilmekäs ja vivahderikas esteettinen ja älyllinen kultuuri, jota ruotsinkielisen sivistyneistömme parhaimmisto edustaa. Ylen lukuisat ja ilmettä antavat ovat sen piirissä nuo herkät, koulitut esteetit tai ajatuksen muotoihin notkeasti, joustavasti harjautuneet, ripeät, terävät dialektikot, joiden silmä tuokiossa älyää hengenilmiöiden arat ja hienot varjostumat ja jotka kukin yllättävällä varmuudella liitävät ajatuksen ja kauneuden maailmojen ilmaulappoja--kukin tietysti henkisen mahtinsa mukaisiin korkeuksiin tai etäisyyksiin--jokainen yhtä tarkoin, tasapainoisin liikunnoin, yhtä joustavalla hallitulla ryhdillä, yhtä huolestetulla, muotovalmiilla varmuudella.
He ovat terävät näkemisessä, nopeat älyävässä omistamisessa, tarkat näkemänsä ilmaisemisessa; mutta tämä näkeminen, omistaminen, ilmaiseminen sairastaa ominaista sisällön ohuutta ja haurautta. Miten älyllisesti herkkiä he ovatkin ja miten hiottu, valpas ja täsmällinen heidän katseensa onkin, ovat elämänilmiöt kuluneet heille pelkän ulkonaisen huomioitsemisen esineiksi. Elämänilmiöt eivät ole eletyt sisäisesti omiksi, eivät ole vaikeassa ja vaikeudellaan kasvattavassa työssä taistellut yksilöllisesti omistetuiksi, vaan on elämä jäänyt pohtivaksi, arvioivaksi, jäsenteleväksi älyn ja maun herkutteluksi, irrallisten yksityiskohtien aistikkaaksi, herkäksi, valppaaksi, mutta valinnanvaraiseksi ja ulkokohtaiseksi vaalinnaksi.
Heidän elämäntunnoltaan puuttuu eletyn kokonaisuuden elimellinen kiinteys ja yhtenäisyys. Herkistyneen kauneusvaiston ja tarkistuneen ajatusponnen ohellakin puuttuu heiltä ikäänkuin pohja ja aines, jossa tämä pirteä älyllisyys ja täsmällinen käsiteselkeys saisivat toteutua saavuttaakseen muodon kiinteän ja kirkkaan valmiuden ohelle sisällön painokkaan vaakavan mahdin. Näiltä hienoilta yksilöiltä puuttuu se kansallisen kokonaisuuden ja kansallisen yhteiselämisen antama summaton ainesmeri, se kansalliseen kokonaisuuteen kätkeytyvä ja siitä noudettava elämysten voimasäiliö, ehtymätön elämänlähde, joka jokaisena hetkenä sisältäkäsin tulvahuttaisi ja tykkisi heihin uutta hersyvää eloa ja elämänainesta, elähyttäisi käsiteselkeyden ja -varmuuden lämpöisellä elämänymmärtämisellä, syventäisi herkän, notkean hienouden hartaalla elämänuskolla ja -rakkaudella, antaisi hengen leikkaavalle terävyydelle sisäisen, siveellisen tarmon--yleensä antaisi koulituille, hengen tekoihin ja ponnistuksiin norjistuneille voimille aineksen, jossa niiden mahdissa oleva muodon säihke ja teon terävyys pääsisi toteutumaan.
*
Erikoisen ilmekkäästi ja luonnehtivasti esiintyy tämä aineksettomuus ja muodollisen valmiuden jousekas ponsi erinäisillä taiteellisen luomisen ja aatteellisen harrastelun aloilla.
Ruotsinkielinen kirjallisuutemme on viime aikoina silmin nähtävästi virinnyt. Sen sävyttävänä laatupiirteenä on ominainen yksityiskohtainen sanarunouden liekehtivä kiinto, yksinäisten sanojen tunnelmallisesti puhdas, selkeä ja täysi kaiku, ikäänkuin taotun metallin helähdys. Sanat säihkyvät kuin ilmaan leimuvat tähdet, äly sinkauttelee vilkahtavia salamoitaan, yksityiskohtainen taituruus kimmeltää ja häikäisee. Erotiikka kiiluu ja sävähtelee, henkevyys keikailee ja korskailee, ylimielinen hirtehisyys ja tuhattulimmaisuus eleilee ja pokkuroi. Mutta tämä kaikki on vain diletantista elämällä herkuttelemista, ei taiteellista elämän luomista. Tämä liekehtivä ilmehikkyys palaa vain kuin lentävä virvaliekki kuloheinässä polttavana, kuumana, kiihkeänä, mutta hupenee silmänräpäyksessä lämpöä jättämättä ohitse. Sen näennäinen, tuhlaileva hengen vallattomuus ja vaitonaisuus ei ole omia voimiaan hurmehtivaa elämän rehevyyttä ja rikkautta, vaan on se irrallista, haurasta, itseänsä esteettisesti huumailevaa älyn ilottelua; se ei tulvi elämän tumman paisuvan vuon hillittömänä vyörähdyksenä, vaan on se vain maljan piukkojen kimaltavain reunojen sisäpuolelle sidotun viinin hivelevää, helmeilevää poreilua.
Missä tämä älyllisesti tarmokas kirjallisuus saavuttaa kirkkaimmatkin voittonsa, luo se teoksia, joiden kuritettu tyyli, koottu, piukka sanonta, älyllisesti ryhdikäs ja kohdistuva tehtävän pitely on kuin tiiveimpään, jaloimpaan jännitykseen pingoitettu teräskaari, jonka alta vain puuttuvat kannattavat, ilmoihin kohottavat pilarit--teoksia, jotka ovat kuin jaloimmaksi, säihkävimmäksi kuvuksi taottuja ja kaareutuvia haarniskarintakehiä, joiden väikkeen ja kiinteyden alla ja sisältönä kuitenkin ammottaa vain tyhjyys, ei sykkivä, elävissä voimissa läikähtävä ihmisrinta. Tällaisesta, ehkä vuosikausia miehisellä älyllä taotusta ja hiotusta taideluomasta saattaa puhua melkein aineettomuuteen hupeneva henkisen ilmakehän keveys ja ohukaisuus. Tällä taituruuden tarmolla ei ole ollut veroistansa ainesta toteutuakseen painavana, elämäntäytenä taideteoksena. Tällainen taideluoma on rakennettu tyhjälle, se on elämän konstruktioni, ei elämän paisuva, hallittu läike. Ja pakoittavinkaan taide ei voi pusertaa, tiivistää tyhjää elämänpitoiseksi.
Milloin tällainen, elämäntajultaan ja -kosketukseltaan suppea kirjailu ponnistautuu aatteelliseen elämänpitoisuuteenkin, puuttuu siltä elämänaineksen runsauteen, elämännäkemyksen hedelmöittävään syvyyteen, avaruuteen ja totuuteen perustuva elämää luova välittömyys ja erittelee, julistelee se tykkivän elävän elämänkuvauksen sijasta retoorisin, paisutetuin mahtielein ainoastaan ohjelmanomaista, teoreettista, ohuesti elettyä ja tunnettua maa- tai rotuhenkeä.
Ruotsinkielisten yleisö- ja nuorisopiirien aatteelliset harrastuksetkin kantavat erikoista, yht'aikaa niukkaa ja ylikypsää leimaa. Näissä piireissä yllättää yhtä paljon henkisen näköpiirin suppeus kuin näkemisen terävyyskin. Henkinen harrastus on kireätä ja tiivistä, mutta aineksellisesti ohutta. Yhtä suhdaton kuin on ruotsinkielisten yleisöpiiriemme kielteinen kriitillisyys: niiden elämänarvojen ehdoton, tajuton kieltäminen, jotka ovat heidän elämäntottumuksilleen vieraita, yhtä suhdaton on näiden samojen yleisöpiirien myönteinen epäkriitillisyys: heitä hyvittävien, itsekästen elämänarvojen ehdoton, ajatukseton tunnustaminen.
Nuorukaiset, joiden rikkiviisaan arvostelun edessä ei mikään aatteellinen, yliaineellinen kudelma kestä, joille elämän siveellinen ryhti, kansalaisen velvoituksenalainen työn- ja rakkaudensuhde siihen yhteiskuntaan, jossa hän elää: elämän koko uhrautuva, itsensä unohtava, itsensä ylitse kasvava uskon ja rakkauden rikkaus on pelkkää löysää sanojen rihkamaa, nämä samat ylikriitilliset nuorukaiset virittyvät toisaalta mitä alttiimmasti aivan löyhiin, efemäärisiin lauma-aatteisiin ja ohuimpiin, ohimenevimpiin lauma-ailahteluihin. He pohtivat kireällä fanatismilla ijänikuista »finländare»-kysymystään, harrastelevat elämän vakaisimpana, ainoana käsittelyn ja kiivailun arvoisena kysymyksenä, onko joku kielen käänne--miten sisällöllisesti kuvaava ja käsitteellisesti oikeavivahteinen hyvänsä--fennisisminä karsittava käytännöstä, kuohtuvat täydelliseen, riehuvaan vesilasimyrskyyn siitä, onko ylläpidettävä ruotsinmaalaisista näyttelijöistä koottua »kotimaista» teatteria, vaiko vaalittava kotimaisilla voimilla »korkearuotsalaista» teatteritaidetta, marssivat--nämä kaiken intoilun yläpuolella olevat punssipöytäkriitikot--tiukimmassa, hartaammassa tahdissa mihin aatteellisesti pingoitettuun, teennäisesti touhuttuun ja tuloksellisesti tyhjään suurruotsalaiseen nuorisokokoukseen hyvänsä.
Yleensä yllättää ruotsinkielisissä yleisöpiireissämme juuri tämän yleisön kriitillinen kylmäkiskoinen asenne kaikkea aatteellista hurmautumista vastaan ja sen samanaikainen aivan päätön, jopa lapsekas huumautuminen kaikenmoiseen tyhjänpäiväiseen aate- ja elämänsisältösurrogaattiin, sen odottamaton pöyrähtäminen kaikenlaiseen ohueeseen, sisällöttömään ja tarkoituksettomaan periaatehommasteluun ja -hammasteluun. Tässäkin on vaikuttamassa elokas, toimekas, hanakka äly, jolta vain puuttuu elämänaines paisuakseen näköharrastelusta ja -hyörimisestä hedelmälliseen elämänkäsitykseen ja elämänkäsittelemiseen.
*
Älyllisen kehityksen ylimahti vaistoisampien, välittömämpien elämänvoimien kustannuksella johtaa henkisesti niukemmissa yksilöissä suorastaan kuivakiskoiseen, mielikuvituksettomaan kielteisyyteen.
Jos jättääkin ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sen älyllisesti ja henkisesti viljellymmät yksilöt ja piirit, ja siirtyy tarkastamaan tavallista porvarillista tasapintaa, tapaa siinä aivan tukahuttavan näköpiirin ahtauden ja ilmattomuuden. Jos missä, tapaa siinä aivan puhtaaksi viljeltyä filistealaisuutta ja paljainta aineellisuuden palvontaa. Niin töykeä, sulkeva, ahdasnäköisyyden silmälapuilla suojattu, itsehyväisyyden vallituksella turvattu kuin tällainen keskipintainen ruotsinkielisen intelligensimme jäsen, voi tuskin olla insulaarisesti itseriittävin englantilainenkaan. Mikä vaatimattomimmassakin määrässä kohoo lähimmän, itsekkään tähystys- ja tavoituspiirin piukkojen ja niukkojen rajojen ulko- ja yläpuolelle, on näille aitofilistealaisille olematonta. He suoriutuvat elämästä yksinkertaisimmalla ja lyhyimmällä keinolla: kieltävät sen, mitä eivät tajua.
Näiden piirien kritiikki on niin säälimätön, että yhteiskunnallisen elämän tekijöistä sen edessä saattaa korkeintaan löytää armon raha, taiteellisen elämän ilmiöistä operetti, elävät kuvat ja viimeinen muotilehti, ihmisten keskinäisistä elämänsuhteista skruuvikumppanuus ja punssi-istunto.--Heille on Othello vanhanaikuista, koomillisesti paisutettua sanatohinaa, yhteiskunnalliset ja kansalliset velvollisuudet korkeintaan naisyhdistyksille kuuluvia asioita, siveelliset, eetilliset elämänarvot vanhojen Runebergin-aikuisten setien pakinaa. Vasta »Iloinen leski» voi virittää heissä taiteellisen tuntemisen kielet, vasta tuoreimman kurssinoteerauksen lukeminen voi avata heille näköaloja elämän jännittävään kudelmaan, vasta virkaylennysten ja -syrjäyttämisten aiheuttama juonien punonta voi lietsoa ja kirvottaa heissä hereille yhteiskunnallisen toimekkuuden tai siveellisen suuttumuksen yli-itsekkäät vaistot. Jos tällaisella kultuuri-ilmestyksellä on kontinentaalisia mielitekoja ja kokemuksia, kirpoaa hänestä täysverinen elämänihantelijakin: Parisin asfaltti kasvaa hänelle elämän symboliksi, Nizzan hotellit luonnonhurmion »tiptopiksi», tuoreimmalta nähty varieteediiva elämänveikeyden haltioittavaksi hengettäreksi. Ainoana yliaistillisena, kiihdyttävänä elämänongelmana saattaa tällaiselle--tavallisesti supisuomalaisesta ympäristöstä lähteneen, vaurastuneen kauppiasisän tai -isänisän aitoruotsalaiselle pojalle--olla, kutsuako itseään »finsk-svenskiksi», »svensk-finneksi», »svensk-finländariksi», »östsvenkiksi» vaiko yksinkertaisesti vain »finländariksi» tai »finlänningiksi». Mutta tähän nähtävästi i'änikuisesti ratkaisemattomaksi jäävään ajatuspulmaan tuhlautuukin sitte kokonaisten nuorukaispolvien henkinen pohdintatarmo ja -tarve.
Nämä tällaiset kuivakiskoisuuden fanatismissaan kaikelle henkisyydelle tartuntavapaat henget tuntevat korkeintaan yhden ainoan siveellisen johtotähden: millä hinnalla hyvänsä on vältettävä näyttämästä nolatulta. Siitä syystä on yliolkaisesti oltava uskomatta mitään, visusti vältettävä antamasta minkään seikan viehättää itseään innostumiseen, kunnioitukseen, arvonantoon; aina on kaikissa tilanteissa ja asianhaaroissa ennen kaikkea säilytettävä irooninen, kylmäkiskoisesti halpeleva ylemmyyden ilme. Ja onnistuvatkin he tässä pyrinnössään toisinaan niin hyvästi, saavat niin ilmanpitävästi suljetuksi itsensä kaikilta elämän virikkeiltä, että he lopullisesti korkeintaan yhdessä ainoassa seikassa joutuvat elämän puijaamiksi: omassa alastomassa, rapautuneessa elämässään, omassa autiossa, tyhjässä elämäntunnossaan.
*
Ruotsinkielisessä sivistyneistössämme on kuitenkin siellä täällä kyllä yksilöitä, joiden henkisen näköpiirin avaruus ja ylemmyys, luonteen puhtaus ja ryhti, luova työtarmo ja työrakkaus sekä yksilöllisen uhrautuvaisuuden voima kohottaa heidät heidän ympäristönsä puitteista ja ennakkoluuloista.
Mutta nämä tällaiset valoisan, viileän, humaanisesti avaran järjen miehet, lämpimän, hartaan sydämen, vilpittömän, uskollisen tunnollisuuden miehet--työskennelkööt he taiteen tai tieteen, yhteiskunnallisen tai yksityisen elämän piireissä, näkyvillä julkiasemilla tai vaatimattomissa elämäntehtävissä--he ovatkin elämäntehtäviensä suorittajina puhkaisseet itsensä kielisympatiojensa asettamien rajojen ulkopuolelle, ovat särkeneet sen hedelmättömyyden lasikehän, johon heidän ruotsinkielisyytensä tässä maassa heidät on sulkenut ja kasvaneet työnsä suuruisiksi. He ovat, vaikk'eivät he hakeudukaan suomenkieliseen sivistyspiiriin, elämäntyönsä suorittajina ja toteuttajina joutuneet suomalaisen sivistyselämän tekijöiksi: rakkaudella, harrastuksella ja myötätuntoisella antaumuksella suhtautuessaan omaan työhönsä joutuvat he rakkaudella, harrastuksella ja myötätunnolla työskentelemään suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen sivistyselämän kehittämiseksi.
Nämä tällaiset, inhimillisesti lämpimät ja hedelmälliset henget ovat, ei todistuksia siitä, että ruotsinkielisessä sivistyneistössämme olisi vaikuttamassa elävä yhteisymmärryksen henkikin suomalaisen yhteiskunnan elintarpeita kohtaan--sitä todistaakseen ovat he liian poikkeuksellisia ja harvalukuisia--vaan todistuksia siitä, että ruotsinkielinen sivistyneistömme kokonaisuudessaankin, jos sillä olisi henkistä laajapiirteisyyttä ja avaruutta, voisi uhraamatta hiventäkään enempää ruotsinkielisyydestään kuin henkisen kultuurin ylemmyydestäänkään elähyttävästi ja itse elähtyvästi lähetä välittömään, luottavaan ja luottamusta virittävään yhteistyöhön yhteisen suomalaiskansallisen sivistyksemme kehittämiseksi.
*
Läheisen ja valaisevan vertauskohdan ruotsinkieliselle yläluokallemme tarjoavat sivistyksellisessä suhteessa nykyajan juutalaiset. Kummankin keskuudessa on sama kansallinen juurettomuus, irrallisuus siitä ympäristöstä, jossa he kuitenkin elävät ja vaikuttavat, aiheuttanut samansuuntaisen henkisen tilanteen. Kummallekin ovat tunnusmerkillisiä henkisen valmiuden ohella henkinen köykäisyys, nopean ja ripeän sopeutumiskyvyn ohella hyvin ulkonainen liittyminen elämän ilmiöihin, esteettisen ja älyllisen muotokultuurin ohella ominainen elämännäkemyksen ohuus ja aineettomuus, terävän, käytännöllisen, ulkonaisen järjestämiskyvyn ohella omituinen pintapuolinen kaavamaisuus elämän sisäisessä omistamisessa ja tajuamisessa.
Kummallakin on henkisen näkökulman, henkisen painopisteen määrääjänä muotojen vanhoillisuus sisällön vapaamielisyyden rinnalla: sitkeä, kireä, vaikkapa kiivailuun yltyvä taipumattomuus entisten, totuttujen ja koettujen muotojen ja kaavojen noudattamisessa ja säilyttämisessä samalla kuin siihen nähden, mitä nämä muodot mahdollisesti kätkevät itsessään sisällöllisesti olennaista, on vallalla aivan siveelliseen mielivaltaan ja henkiseen välinpitämättömyyteen asti ulottuva ja venyvä suvaitsevaisuus; kummallakin on hyvinkin näköisän, näennäisen vapaamielisyyden rinnalla kirein, jäykin kaavaintoilu: älyn ja logiikan, ei sydämen ja uskon suvaitsemattomuus. Kumpaakin luonnehtii melkein hermostuneen herkäksi kiihdytetyn yksilöllisyyden rinnalla tyrmistyttävä siveellisen itsenäisyyden ja ryhdin puute: juriidisesti muodollisen ja kiivailevan sana- ja periaateratsastuksen rinnalla aivan luonteeton yksilöllisen vakaumuksen taipuvaisuus, kun se joutuu johonkin ajanhengen tai ympäristön ennakkoluulojen ja puoluepyyteiden virta-uomaan, aivan siveelliseen tunnottomuuteen asti itsenäisestä arvostelusta kieltäytyvä lauman ennakkoluulojen ja lauman itsekkyyden kahleissa kulkeminen. Kummallekin on yhtä luonteenomaista loogillisen, koulitun, melkein rikkiviisauteen asti valppaan kriitillisyyden rinnalla aivan lapsekas ryöpsähtäminen hetkellisten ohimeneväin ajanhengen muotipuuskausten ja pyörähdysten mukaan, herkistyneen valitun esteettisen herkuttelun rinnalla mitä vilpittömin ja karkein aineellisuuden palvonta.
Kumpikin on kehityksessään kohonnut niin ohutilmaisiin korkeuksiin, etäytynyt niin kauas maan mehujen ylettyviltä, että yksilölliseltä elämäntajulta on kadonnut kansallisen kokonaisuuden ja elämänympäristön tasoittava, vakiinnuttava pohja: sen jos sitova ja pidättäväkin niin myöskin teon ja ajatuksen kiinteyteen ja johdonmukaisuuteen ajava ja pakottava sisällön ja aineksen mahti.
Elämänkosketuksensa ja sitä seuraavan elämäntajunsa rajoituksen vuoksi ovat he kumpikin synnynnäisiä luokittelijoita elämänilmiöiden muodollisia järjestäjiä. He suhtautuvat elämään enemmän muodollisesti kuin asiallisesti, enemmän älyllään kuin olennollaan, he huomioitsevat enemmän elämää kuin elävät sitä. Elämä irtautuu heille vaistojen liitteistä ja erillistyy yksinäisiksi tuokioiksi, erikseen, yhteydettä haratuiksi yksityisilmiöiksi. He näkevät elämän pinnallisesti selkeämpänä, mutkattomampana, suoraviivaisempana kuin mitä se on; he typistävät sen elävät, vain oman yksilöllisen olemuksensa arvaamattomista laeista aavistettavat ilmestykset muodollisen logiikan ja matemaattisen joukkojärjestyksen pakkokaavoihin ja joukkosarjoihin. He eivät käsittele elävää elämää: eivät vaikeassa, kärsivällisessä työssä kehitä esiin, kasvata elämän uinuvista iduista uusia, kehkeneviä elämänilmestyksiä, vaan käsittelevät he valmiita asioita: mittaavat, punnitsevat, luokittelevat lopullisen muotonsa saaneita esineitä. Älynvoittoisuutensa harhassa johtuvat he näkemään elämän elävät ilmiötkin juurettomina, valmiina, lopullisina esineinä: ei elävinä, muodostuvina yksilöinä, vaan kategoorisina matemaattisina yksikköinä, joita on yhtä kevyttä, luontevaa ja luotettavaa käsitellä, sommitella ja summitella, läjitellä ja lajitella kuin mitä kuolleita, pyöriviä metallikappaleita hyvänsä. Heille ei elämän ikuisena tunnuskuvana häämötä pelto: maan vaivattava hedelmällinen povi, jonka hetteistä uuraan ihmistyön on alati uusiutuvassa vaivannäössä luotava alati yhtä uutta, odottamatonta, alkuperäistä elämää; vaan on heille elämän elokkaimpana tunnustähtenä raha: irrallinen, vierivä metalli, jonka helisevä, kiirivä, kirkas liukkaus, mekaaninen, rajaton monistumismahdollisuus, epäelimellinen, koneellinen, hengetön samanmukaisuus edellyttävät vain muodollista, ei luovaa käsittelyä, vain matemaattista, summittaista joukkoryhmittelyä, -luokittelua ja karsinoimista, ei yksilöllisen olemuksen sisäistä, altista, noudattavaa näkemystä ja tajuamista ja jonka hallitsemiseen ja vallitsemiseen ei tarvita työtä, vaan taitavuutta. Kumpikin on etäytynyt liika etäälle maan mullasta, josta ei mikään elävä kostamatta saa juuriansa irroittaa: aines on ehtynyt sydämeltä ja ajatukselta, veren vaistot haalenneet, elokas, ketterä äly enää vain työskentelee liukkaana, liikkuvana, nopeana kuten aina järjestellen, arvostellen, päätellen, mutta järjestellen, arvostellen, päätellen ei eläviin muotoihin herätettävää, vangittavaa, muodotonta elämää, vaan valmiita ilmiöitä, valmiita esineitä, valmiita arvoja, käsitellen, sijoitellen, korkoja kasvatellen, keinotellen sivistyksen ja aineellisen varallisuuden valmiilla, keräyneillä pääomilla.
[a] ]
[ KANSALLISEN POHJAN ETSISKELYÄ. ]
Ruotsinkielinen yläluokkamme on itse herännyt tämän kansallisen juurettomuuden ja sen aiheuttamain henkisten ja siveellisten vaarojen tajuun ja alkanut etsiä kansallista maaperää jalkojensa alle. Mutta se on lähtenyt hakemaan tätä maaperää, ei altansa, suomalaiselta pohjalta, josta se todella löytyisikin, vaikka sankan ja sakean ennakkoluulokerroksen eristämänä ja kätkemänä, vaan jostain sivummalta, etäämpää.
Eräät luulevat ilmajuurilla voivansa liittyä Ruotsin jaloon ja ylvääseen kansaan, luulevat voivansa ruotsalaisen kansayhdyskunnan elonilmauksista, kansallisesta verestymisestä ja nuortumisesta, yhteiskunnallisesta elpymisestä ja henkisestä elokkuudesta johtaa eloa Suomen ruotsinkieliseen yläluokkaankin.
Tämä on kuitenkin kaikkien älyihmisten ainaista, yhtä nokkelaa kuin naiviakin elämän tosiasiallisuuden tajuamattomuutta. Elämää ei voi lainata, sen on palettava niissä aineksissa, jotka kullakin ovat itsessään. Kansojen kuten ihmistenkin on luotava elämänvoimansa omassa elimistössään. Kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole sanoja, ei edes kauniita sanoja, vaan jokapäiväistä, yhteistä henkistä tai aineellista, tietoisaa tai tiedotonta työtä yhteiskunta-elimistön hyväksi: elämistä yhteiskunnassa. Kansallista vireytymistä ei voi sinään siirtää sen yhteiskunnallisen elimistön ulkopuolelle, jossa se vaikuttaa. Se voi korkeintaan esimerkillään ja hengellään herättää ja tartuttaa, mutta teon ja toimen voimana jää ja sulkeutuu se jäljettömästi siihen elimistöön, jonka elintoiminnan tulos se on, kiertää ja elostaa vain sitä elimistöä, joka sen on pusertanut elämänaineksistaan ja jonka suonissa se virtaa.
Yhtä hauraan, haaveksivan itsepetoksen uhriksi kuin jos poteva alkaisi odottaa, että vieraassa elimistössä sykkivä väkeväkin elonveri voisi mekaanisesti häneen siirrettynä elvyttää hänen kuihtuvan elimistönsä laimenevat voimat, yhtä hauraan itsepetoksen uhriksi joutuisi se yhteiskunta tai yhteiskunnallisen elimistön osa, joka odottaisi yhteiskunnallisen elämänsä elpyvän vieraassa elimistössä--vaikka kuinka elokkaina--sykkivistä voimista. Ruotsalaiskansallinen elinvoima--mikäli sitä on--Ruotsin kansan luova yhteiskunnallinen tarmo, aineellisen työn toimekkuus, kekseliäs monipuolisuus, asianmukaisuus ja sitkeys, henkisen harrastuksen virkeys toteutuu ja voi toteutua ainoastaan ruotsalaisessa aineistossa, luo Ruotsin kansan yhteiskunnallista järjestymistä ja kehkenemistä, Ruotsin kansan aineellista vaurastumista ja toiminnallista tehostumista, Ruotsin kansan syvempää ja eloisampaa henkistä viljeltymistä ja itsetietoon heräämistä. Suomen ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ja Ruotsin kansalla ei ole keskenään mitään yhteistä, yhteiskunnallista luotavaa ja rakennettavaa, ei mitään yhteisen työskentelyn liitettä, eikä senvuoksi hyvää tarkoittavinkaan harrastelu voi loihtia tyhjästä niiden välille mitään kestävämpää, vakuutetumpaa, syvemmälle vaikuttavaa ja teoissa itsensä todistavaa ja toteutuvaa kansallista yhteiselämistä.
Eräiden haaveellisten ruotsalaispiiriemme unelmoima jonkinmoinen ruotsalaiskansallinen renessanssi, joka aiheutuisi ruotsinkielisen sivistyneistömme myötätuntoisesta eläytymisestä ja lähestymisestä Ruotsin kansan kansallisiin liikuntoihin ja virtauksiin, onkin avuttomassa lapsellisessa utopistisuudessaan ja herkkätoivoisuudessaan lähimmin liikuttava. Kun kuulee tällaisen lähestymisen ilahuttavina merkkeinä ja todistuksina uskollisesti luetelluksi ja aikakirjoihin viedyksi jok'ainoan huvi- ja virkistysmatkan, jonka nuoriso puolelta ja toiselta on suorittanut yli Pohjanlahden, ja jok'ainoan illanvieton, mikä heillä on yhdessä ollut ja näitten--ja vain näitten!--viattomien tilaisuuksien nojalla näkee vedetyksi mitä kauaskantoisimpia ja siintävimpiä johtopäätöksiä kansallisesta veljeytymisestä ja tulevasta hedelmällisestä kansallisesta yhteistyöstä näiden juhlijain välillä, niin ei voi olla hymyilemättä sille lapsellisen hartaalle herkkäuskoisuudelle ja tosielämän tajuamattomuudelle, joka näissä niin löyhästi pohjatuissa ja pohjattavissa odotuksissa kuvastaikse.--Sitä tietä ja siitä touhuilusta ei voi syntyä kuin kauniita maljapuheita ja asianomaisille kauniita, vilkkaita nuoruudenmuistoja vanhuuden päivien varalle. Kansallista, elimellistä yhteistuntoa ei voida saavuttaa intoisimmallakaan ja kuohuvasanaisimmallakaan kansallispuku- ja punssiromantiikalla, se on rakennettavissa vain koko yksilöllisen ihmiselämän kestävässä ja isältä pojalle perityssä ja perinnöksi jätettävässä koruttomassa, uuraassa työssä yhteisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden kehittämiseksi.
Ponnettomassa kaihomielessä tähyilee osa nykyistä ruotsinkielistä nuorisoamme ruotsalaisen yhteiskunnan elinilmiöihin, elää mielikuvituksessaan ruotsalaista yhteiskuntaelämää, tuijottaa itsensä sokeaksi nuoren ruotsalaisen kirjallisuuden tukholmalaisiin tapainkuvauksiin, tuntee itsensä kotiutuneemmaksi Tukholmassa kuin Helsingissä, istuu Kappelissa, mutta haaveilee itsensä Hasselbackenille.--Tällainen mielikuvituselämä voi kuitenkin kääntyä tuhoisaksi tälle nuorisolle. Heiltä katoaa ote elävään suomalaiseen yhteiselämään, mutta he eivät kuitenkaan pääse todelliseen luovaan ja työtätekevään elämänsuhteeseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan: he hylkäävät elämäntehtävän täällä, mutta eivät saa elämäntehtävää sieltä. Hoippuessaan kahden yhteiskunnan välillä, joista toisessa elävät heidän mielihaaveensa, mielikuvituksensa, toisessa tapahtuu heidän työnsä, joutuvat he kummankin näiden yhteiskunnan todellisen elämän ulkopuolelle, jäävät mielikuvitustensa pilaamiksi tyhjänpäiväisyyksiksi, jotka kummallakin taholla ovat yhtä hyödyttömiä ja joiden ainoana elämänsisältönä on hipuva tyytymättömyys ja tuhattulimmaisuutta näyttelevä vetelehtiminen (dagdrifveri).
Ruotsalaisen yhteiskunnan täysveroiseksi jäseneksi eivät ruotsinkielisemme ikinä voi tuntea itseänsä niin kauan kuin he eivät välittömästi elä ja työskentele tässä yhteiskunnassa. Parhaimmassakin tapauksessa katsotaan ja kohdellaan heitä siellä kuin siedettyjä, huonoihin olosuhteisiin joutuneita, armopaloilla eleleviä, epämukavia sukulaisia, joiden kovaa kohtaloa hyväntahtoisesti säälitellään ja surkutellaan, mutta joilta evätään luonnollinen, itseoikeutettu ja tasa-arvoinen kansaperheen jäsenyys. Niinpä voi ruotsinkielisen yläluokkamme suhde Ruotsin yhteiskuntaan ilmetä vain liehivänä, nöyrtyvänä ihasteluna, ei luovana yhteiskuntatyönä.
Siinä määrin on tämä pelkkä vastaanottava, mukautuva, hedelmätön suhtautuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tenhonnut ruotsinkielisen yläluokkamme, etteivät sen jäsenet tohdi luonnollisesti ja välittömästi käyttää edes omaa perittyä ja oman elämäntuntonsa muovaamaa kieltänsäkään henkensä ilmaisijana, vaan kyhäilevät he ajatuksensa ja tuntemuksensa sanoiksi ja lauseiksi kourassa sanalista ja sydämessä joka hetki vavahtava, herpaseva säikähdys: olleeko tämäkin tuntemus karsittava kielestä epäruotsalaisena? pitänevätkö hienot puoliserkkumme Ruotsissa tätäkin fennisisminä?
*
Vakavampi, todellisempi ja myötätuntoon virittävämpi on eräs toinen, edellisen kanssa rinnan käyvä mielialavirtailu ruotsinkielisessä sivistyneistössämme: kääntyminen ruotsalaiseen kansa-asutukseen maassamme, pyrkimys pohjautumaan kansallisesti siihen.
Missä tämä pyrkimys on välitöntä, luonnollista yhteenkuuluvaisuutta, sellaisten henkilöiden lämmintä paikkakunta- ja kotiseutuharrastusta, joita alkuperä, toimiala tai joku muu välitön elämänsuhde liittää läheisesti tähän ruotsinkieliseen asutukseen, siellä on se pelkästään ilahuttava ilmiö. Sellaisille tämä liityntä on välitön sydämen teko, ei nokkelasti harkittu poliittinen laskelma ja sellaisille se myöskin muodostuu eläväksi, rakastavaksi työksi, ei kuolleeksi ohjelmapykälän kirjaimeen vannomiseksi. Tällaiset henkilöt tulevatkin tämän rakkautensa tietä todelliseen elämänkosketukseen kansan kanssa, ja saavat he tästä välittömästä, ravitsevasta kosketuksesta henkeensä sitä, mitä ruotsinkieliseltä sivistyneistöltämme yleensä puuttuu: yksinkertaisen, koruttoman ja luonnollisen elämäntajun. Nämä kansallisesti virittyneet ja värittyneet henkilöt ovatkin yleensä ruotsinkielisen sivistyneistömme luonnollisimpia ja positiivisimpia yksilöitä, eikä heiltä voi evätä oikeutettua myötätuntoa sekään huomio, että paikkakunnalleen ja kielellinen erikoisrakkaus usein tuntuu hämmentävän heiltä kyvyn tajuta yhteiskunnallisen kokonaisuutemme elintarpeita ja -vaatimuksia. [[2]]
Vilpittömässä ja yhteiskunnallisesti oikeutetussa muodossa onkin tämä maamme ruotsinkieliseen asutukseen kääntynyt harrastus vain kotiseututunnetta ja kotiseutuharrastusta vailla historiallisen, sivistyksellisen ja ennen kaikkea yhteiskunnallisen kokonaisuuden taustaa. Ruotsalainen asutus maassamme ei muodosta itsenäistä yhteiskunnallista kokonaisuutta, sen muodostavat alueellisesti, historiallisesti ja sivistyksellisesti toisistaan irtonaiset paikkakunnat, joiden yhteiskunnallinen kokonaisuus on Suomessa, ei toisissaan. Ne eivät voi rakentua toistensa varaan muodostaakseen eheämpää ja täyteläämpää kokonaisuutta kuin ne kukin jo itsessään ovat: ne ovat oksia, jotka yhteiskunta-elimistön osina jokainen erikseen liittyvät välittömästi yhteisrunkoon, Suomeen, sitä ennen liittymättä toisiinsa. Senpävuoksi ei niiden kesken voi yhteisen yhteiskunnallisen työskentelyn varassa kehittyä ja vakiutua luonnollinen välitön yhteishenki, vaan on semmoinen viritettävä keinotekoisesti: juhlien, puheiden ja aatteellisen kiihoitustyön alati uudistettavalla ja tosiasiain tielle sattuessa alati turhaan suoritetulla lietsomisella.
Sitäpaitsi on tämmöinen, olosuhteiden pakosta vain paikkakunnallinen kotiseutuharrastelu ruotsinkielisen sivistyneistömme runsaalle ja hallitsevalle enemmistölle aivan vieras ja keinotekoinen aatesuunta. Lukuunottamatta näitä esittämiäni lämminsydämisiä, mutta henkisesti rajoitettuja kotiseudunystäviä--semmoisia ovat pelkät kotiseutuharrastelijat kuten muutkin vannoutuneet erikoisaatteilijat aina--on tämä niin sanoakseni etnografis-romanttinen kansallinen heräämys ja kokoomus enimmille ruotsinkielisen yläluokkamme jäsenille vain joko kevyt ja ohimenevä, ailahtelevien joukkomielialojen aiheuttama muotioikku tai keinotekoista poliittista laskelmaa, enemmän teoreettisen järkeilemisen perustuksella hyödylliseksi ja tarpeelliseksi pääteltyä toimintamenetelmää kuin välitöntä ja elettyä yhteis- ja kokonaisuustuntoa. Koko yritys loihtia itsenäistä kansallista yhteiskuntatuntoa ruotsinkielisen virka- ja liikemiesluokkamme sekä ruotsalaisen rannikkoasutuksen välillä on vain joko eräiden lämminsydämisten, tosiasioita tajuamattomien haaveksijoiden tai joidenkin oveluuttaan rikkiviisaiden, tosiasioita tahallisesti vääristävien poliittisten laskijoiden kestämätöntä, keinotekoista kudelmaa.
Ruotsinkielisellä sivistyneistöllämme kokonaisuudessaan ei ole mitään olennaista, elimellistä yhteyttä erikoisesti ruotsalaisen rannikkoasutuksen kanssa: ei ole alkuperän eikä elämäntyön yhteyttä, ei ole historiallisen yhteis- ja sivistysperinnön eikä yhteiskunnallisen rakennustyön yhteyttä. Ruotsinkielinen sivistyneistömme on--kielestään huolimatta--suomalaisen kokonaisuuden historiallisen kehityksen tulos ja elin, suomalaisen kokonaisuuden, johon ruotsalaisen rannikkoasutuksen sekä osuus että vaikutus on vain pieni murto-osa, ja tämän saman suomalaisen kokonaisuuden sekä keskuudessa että kehkenemiseksi on sen suoritettava ja suorittaa se tahtomattaankin elämäntyönsä. Vai mitä yhteyttä on jollakin kuopiolaisella, viipurilaisella, vaikkapa helsinkiläisellä ja turkulaisella--useinkin suomalaiselta sydänmaalta polveutuvalla--vanhalla virkamies- tai liikemiessuvulla erikoisesti ruotsalaisen rannikkoasutuksen kanssa? Korkeintaan ovat he rakentaneet kesähuvilansa jonnekin saaristosalmen kalteelle ja huvipurtensa kannelta saaneet jonkin näkemyksen meren nuoleksimista rantakallioista ja ulkokivistä--»kobbar och skär» onkin viimeaikaisen ruotsalaisen heräämyksen tunnusmerkillisimpiä isku- ja mielisanoja--mutta mitään elimellisempää liittymistä ruotsalaiseen rannikkokansaan ei tällainen lomapäivien joutilaisuus luo.
*
Suomalaisen kokonaisuuden tarpeiden mukaisesti on kaikkien keskusvirastojen, keskeisten sivistyslaitosten, yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen kehitystyöskentelyn sovitettava työnsä ja toimintansa, jotta ne täyttäisivät tehtävänsä. Suomalaisen kansan keskuudessa, suomalaisissa viroissa suorittavat enimmät virkamiehet elämäntehtävänsä. Ruotsinkielisellä tiedemiehellä--mikäli hänen työllänsä on kansallista pohjaa ja yhteiskunnallista taustaa--on tämä pohja ja tausta suomalainen; ruotsinkielisellä estetiikolla--mikäli hänellä elävän elämän tajua on-- --tämä taju virrannut häneen kosketuksesta on miten etäisestä ja itsetiedottomasta hyvänsä-- suomalaiseen elämään; ruotsinkielinen politiikko--mikäli hänellä on yhteiskunnallista laajakatseisuutta, yhteiskunnallisen kehityksen tervettä, kypsää näkemystä--on varttunut tähän laajakatseisuuteen, tähän näkemykseen suomalaisen yhteiskunnan kasvattamana, suomalaisen yhteiskunnan sekä saavutuksien että vajanaisuuksien opastamana ja kannustamana. Suomalainen kansa ja suomalaiset olosuhteet ovat se pohja, johon jokaisen suurisuuntaisemman teollisuusyrityksen on tutustuttava ja perustauduttava, jotta tuloslaskelmat voivat rakentua tosiasiallisten olosuhteitten perustalle ja jotta yrityksillä olisi riittävä toiminta-ala laajetakseen ja vaurastuakseen. Suomalainen ahertava työ, Suomen kansan tuhansia tiehykkeitä myöten keräämä ja luoma aineellinen vauraus muodostaa sen varallisuuden pohjaveden, jonka hetteille ruotsinkielisen liikemiehenkin on tunteutuminen loihtiakseen itselleen ne omaisuudet, joiden varassa etupäässä ruotsinkielinen sivistyneistömme on pysynyt ja pysyy valta-asemassaan; niistä lähteistä ovat etupäässä heruneet nekin pääomat, jotka lahjoituksina virtailevat »ruotsalaiseen kultuurirahastoon»--tuohon Kiinan-muuriin, jonka tehtävä on ikuisiksi ajoiksi edes keinotekoisesti ylläpitää Suomen sivistyneistön nykyistä kielellistä kahtiajakoa ja vakiinnuttaa ruotsinkielisen sivistyneistömme täydellinen ja lopullinen eristäytyminen Suomen kansasta.
Mitä hyvänsä työtä tässä maassa yleensä tehdäänkin, henkistä tai aineellista, tapahtuu tämä työ suomalaisessa aineksessa, suoritetaan se suomalaisessa ympäristössä ja näkyvät sen jäljet ja hedelmät suomalaisessa yhteishengessä. Tahtoen tai tahtomattaan on ruotsinkielinen sivistyneistömme määräävältä enemmistöltään asemansa ja työalojensa vuoksi suomalaisen yhteiskunnan osa ja elin, ja minkä se työtä tekee, sen se tekee suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisen yhteishengen palveluksessa, minkä sillä elämän kosketusta ja kokemusta on, sen se on saavuttanut ja siihen se on kasvanut suomalaisessa yhteiselämässä, ja minkä se on valmis ja terävä hengen teon ase, sen se on taottu, karaistu ja hiottu suomalaisessa ja suomalaisella elämän kamppauksella. Suomalaiseen yhteiskuntaan sitoo sitä ainoa kestävä yhteiskunnallisen elämän side: suoritettu ja suoritettava yhteinen työ. Erikoisesti ja rajoitetusti ruotsinkieliseen rannikkoasutukseen ei sillä ole mitään elävää työn liitettä, ja jos se yhteiskunnallisesti ja kansallisesti todella rajoittuisi ainoastaan tähän asutukseen, typistäisi se samalla ehdoin tahdoin koko henkisen ja aineellisen toimialansa: virkamiehiltä katoaisivat virat, politiikoilta yhteiskunnallinen rakennustehtävä, tiedemiehiltä ja luovalta taiteelta yhteiskunnallisen kokonaisuuden ravitseva, elinaineksia henkivä ilmakehä, liike- ja käytännön-miehiltä koko toiminta-ala. Yleensä merkitsisi se kireään johdonmukaisuuteen vietynä nykyisen ruotsinkielisen sivistyneistömme kieltäytymistä koko sen tähänastisesta elämänasemasta ja elämäntehtävästä. Sitäpaitsi on ruotsalainen kansa-asutus maassamme ehdottomasti liika niukka ja heikko mitenkään edellyttääkseen, kannattaakseen ja antaakseen olemassa-olon oikeuden niin runsaalle ja vaikutusvaltaiselle yläluokalle kuin nykyinen ruotsiapuhuva sivistyneistömme on. Jos siis tämä yläluokka pyrkii perustamaan olemassa-olon oikeutensa ja vaikutusvaltansa tässä maassa tähän kansa-asutukseen, on sen siinä tapauksessa kaiken järjen ja kohtuuden nimessä vapaaehtoisesti supistettava asemansa varsin vaatimattomaksi Suomen kansan yhteiselämässä.
Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö on suomalaista ja suomalaisena se on pysyväkin, ellei kansallissiveellisistä velvoitussyistä, niin jo pelkästään yksilöllis-itsekkäistä etusyistäkin. Ennemmin tai myöhemmin on tälle luokalle selkenevä, mihin uskomattomaan sekä elämäntehtävän että elämänaseman itsekieltoon se on ollut suistumassa katkoessaan elinjuuriaan siihen kansaan ja yhteiskuntaan, jonka varassa ainoastaan se kuitenkin on, mitä se on. Tältä luonnolliselta maaperältään se ei voi irroitella elinjuuriaan samalla itse jäytämättä ja kalvamatta elämän pohjaa itsensä alta.
Oman erikoisen selvittelynsä kaipaa »ruotsalainen maa», joka viime aikoina on virittänyt niin paljon kiihkoilua ja niin monta silmitöntä ajojahtia nimiltämainittuja yksityishenkilöitä vastaan. Kukapa ei tunnustaisi oikeaksi sitä tunnetta, joka on tämän ärtymyksen pohjana. On katkerata elää olojen murroskaudessa, jolloin vanha totuttu elämänympäristö särkyy liitteistään ja vaihtuu uudeksi. Mutta on huomattava, että tämä murroskausi ei ole mikään paikallisesti ruotsalaiseen rannikkoasutukseen rajoittuva yhteiskunnallinen ilmiö. Myöskin suomenkielisissä rannikkoseuduissa on käymässä aivan sama murrosvaihe: alkuperäinen pohja-asutus on kummassakin huuhtoutumassa uudeksi.
Yleensä tapahtuu maassamme väestövirtailua sisämaasta rannikkoa kohden. Varttuneempi nuoripolvi joutuu rantaseuduilla melkein kauttaaltaan siirtolaisuuden tai meriliikkeen lumoihin, ja heidän tilalleen imeytyy välttämätön työvoima sisempää maasta. Niinpä on palkkatyöväki tällaisilla seuduilla aivan säännöllisesti muualta siirtyneitä tulokkaita, ja mikäli maatkin siirtyvät uusiin käsiin, ovat ostajat niinikään tavallisesti syvempää sisämaasta tulleita.
Tällainen uusi, liikkeelle joutunut, totutusta ympäristöstään irtautunut aines on säännöllisesti jotenkin häikäilemättömämpää, siveellisesti karkeampaa ja välinpitämättömämpää kuin omassa ympäristössään pysynyt alkuperäinen asutus. Sitä eivät sido mitkään traditsionit, tottumukset ja perinnäiskunnioitus entiseen, paikkakunnaaseen olotilaan; sillä ei ole mitään inhimillistävää ja hillitsevää tunneliitekohtaa uuteen ympäristöönsä. Maanomistajina ovat heidän joukossaan näkyisimpänä vaikkei suinkaan yksinomaisena tyyppinä häikäilemättömät keinottelijat, jotka tulokkaan välinpitämättömyydellä ja kylmäverisyydellä muuttavat haltuunsa saamat maa-alueet suorinta tietä rahaksi: raiskaavat metsät ja silpovat maat, ja tuovat kintereillään vieraan palstanostaja-lauman; työmiehinä taas on näiden tulokkaiden joukossa kelvollisen työväen ohella paljon löysää väkeä: kulkurielämän kasvattamaa kuritonta, siteetöntä, välinpitämätöntä ainesta.
Kaikkiallakin katsoo siis lämmin kotiseudun jäsen tapojen, olojen ja elämänsävynystävä mielihaikeudella entisen olotilan murtumista, silminnähtävää turmeltumista ja raaistumista. Ruotsinkielisellä asuntoseudulla tietysti tehostaa tätä katkeroitumista se lisä-ärsytin, että tulokkaat, jotka aiheuttavat tämän muutoksen, sattuvat lisäksi olemaan vieraskielisiä, ja että erikielisyyden vastakohta siis vielä joutuu kärjistämään eroa tulokkaiden ja alkuperäisen, vakinaisen asutuksen välillä.
Kysymys ei siis ole kansallinen, vaan yhteiskunnallis-taloudellinen, eikä se ole autettavissa kansallisvihaa virittävin kiihoituskeinoin, vaan perinjuurisella yhteiskunnallisella muokkaustyöllä. Niinkauan kuin ruotsinkielinen pohja-asutus on siirtolaisuuden--Amerikkaan tai kaupunkeihin ja tehdasalueille siirtymisen--lumoissa, niin kauan korvaa »ruotsalainen maa» siten siltä menetyksiin menevät työnsuorittajat ainoalla mahdollisella, tarjolla olevalla työvoimalla, suomenkielisellä. Ja niin kauan kuin ruotsinkielinen herrassäätyinen tai talonpoikainen maanomistajaluokka ei ole elämäntottumuksissaan ja työtavoissaan sovittautunut nykyisten maahintojen ja työpalkkojen aiheuttamaan ja pakoittamaan häikäilemättömästi voimaperäiseen ja yksinomaan korkeinta taloudellista tuottavaisuutta katsovaan maanviljelykseen, niin kauan on ruotsalaisten ostajain työlästä kilpailla maatilahintojen korkeudessa suomenkielisten ostajain kanssa ja niin kauan on vaikeata keinotekoisesti estää maatilojen siirtymistä niihin käsiin, jotka niistä voivat puristaa enimmät rahat tai muuttaa ne taloudellisesti tuottoisimmiksi. Ken kiihoistustyön ja siveellisen painon pakottamana sittenkin alistuu myymään maansa ruotsinkieliselle ostajalle, vaikka hän vapaassa kaupassa olisi suomenkieliseltä ostajalta saanut siitä tuntuvastikin enemmän, häntä jää tämä hänen taloudellinen tappionsa kaivelemaan mieskohtaisesti kärsittynä vääryytenä, ja ovat tällaiset yleisen mielipiteen terrorismilla saavutetut »ruotsalaiskansalliset» voitot myöhemmin osoittautuvat Pyrrhusvoitoiksi. Sitäpaitsi tekee juuri se yleisöpiiri, joka kiihkoisimmasti kuohuilee jokaista »ruotsalaisen maan kavallusta» vastaan itse itsensä syypääksi aivan samaiseen »maankavallukseen». Jokainen vakuutetusti ruotsalainen kaupunkilainen talonomistaja, liikemies, tehtaanisäntä, perheenemäntä, joka kahdesta valittavissaan olevasta työnhakijasta valitsee palvelukseensa ennen suomenkielistä myötäpyrkijää ruotsinkielisen talonmiehen, vahtimestarin, raitiotiekonduktöörin, kauppa-apulaisen, päällysmiehen, palvelijattaren, riistää tällä vaalillaan yhdet terveet käsivarsiparit ruotsalaisen auran kurjelta ja lähettää niiden sijalle »ruotsalaiselle pellolle» »suomalaisen myyrän»--kukaties juuri saman miehen, jonka hän hylkäsi, ja toimii siis tällä teollaan aktiivisena ruotsalaisseutujen suomalaistuttajana.
Ken ruotsalaisen talonpoikaisen maalaisasutuksen vaarumattomuutta harrastaa, hän älköön tuhlatko sanaakaan suomalaisia tulokkaita vastaan: niiden vika ei ole, että he tavoittavat leivän sieltä, mistä saavat.--Juurrutettakoon sensijaan rannikkoseudun kansanluonteesta pois tämän rannikkoväestön luontainen taipumus keveämpään, niin sanoakseni merkantiiliseen työskentelyyn. Muunnettakoon siinä nykyään vallitseva pyrkimys paeta karkeasta, raskaasta ruumiillisesta maatyöstä kevyempiin, herrasmaisempiin elämänehtoihin, muunnettakoon se maahengen elähyttämäksi kotiturpeen ja kotukonnun rakkaudeksi. Kohdistakoot ruotsalaisen kotiseudun ja »ruotsalaisen maan» esitaistelijat toimintansa siihen, että ruotsalainen työntekijä pysyy auransa kurjessa, että ruotsinkielinen maamies, joka nykyään ammattitaidossaan ja ammattiharrastuksessaan ehdottomasti on takapajulla suomenkielisen ammattiveljensä rinnalla, että hän pystyy muokkaamaan maansa sillä taidolla, tarmolla ja voimaperäisyydellä, jota uudet, muuttuneet taloudelliset olosuhteet vaativat, niin silloin ei suomenkielisellä työnhakijalla ole asiaa ruotsinkieliselle asuma-alueelle, eikä ruotsalaisen talonpojan kannata myydä hänen omissa käsissään hyötyisää maata vieraalle, olkoon tämä vieras suomenkielinen tai herrassäätyinen ruotsinkielinen--yhtä turmiollisia tulokkaita kumpikin ruotsalaisen talonpoikaisasutuksen yhtenäisyydelle. Jos he tämän voivat vaikuttaa, silloin on ruotsinkielinen kansa-asutus maassamme vaarumaton, eikä mikään suomalaiskansallinen hyökylaine johdu suuntautumaankaan heidän asuma-alueelleen: sillä ei silloin ole siellä mitään tilaa ja tehtävää.
Mutta tätä taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä aiheutunutta kehitysilmiötä älköön yritettäkö muuttaa toiseksi tuloksettomalla ja turmiollisella yltiökansallisella kiihoitustyöllä. Miten katkeraksi, ärtyneeksi ja rotuylpeyden samentamaksi »itäruotsalaiset» nuoret kaupunkilaisherramme voivatkin kiihoittaa ruotsalaisen talonpoikaisväestön mielialan suomalaisia tulokkaita vastaan, se kiihoitustyö on vain mielten myrkyttämistä, eikä se voi muuttaa hiventäkään niissä taloudellisissa oloissa, jotka ovat pakoittaneet esiin nykyisen olotilan. Vasta kun kiihkoilematon, rakentava yhteiskunnallinen työ ennättää poistaa syyt, joista nykyiset ilmiöt johtuvat, häviävät seuraukset itsestäänkin.
Niissä olosuhteissa, jotka ruotsalaisella rannikko-asutuksella vallitsevat, on taistelevan kansallisvihan ja kansallisen vieroksumisen lietsominen erikielisten kansalaisryhmien välille lyhytnäköistä ja edesvastuutonta työtä. Se on kuin mätäsiemenien kylvämistä avoimeen haavaan. Se virittää ruotsinkielisessä asutuksessa kansallisvihan helposti sytytettävät tunteet suomenkielisiä tulokkaita vastaan, mutta ei vapauta tätä asutusta taloudellisesti tarvitsemasta näiden tulokkaiden apua. Se ärsyttää toisistaan riippuvaisten kansalaisten keskinäisen suhtautumisen ruttoisan katkeraksi ja aiheuttaa siten kansallisessa yhteiselämässämme pysyväisen ja aivan tuloksettoman ärtymis- ja kiihtymistilan: alati märkivän vihan lähteen.
--Pohjaltaan ei ole mitään vastakohtaisuuden ja vieroksumisen tunnetta suomalaisen ja ruotsalaisen kansa-asutuksen välillä. Olen itse kasvanut ja saanut ratkaisevat elämänvaikutukseni aivan kielialueiden yhtymäkohdalla ja tiedän senvuoksi juurilta käsin, että erikielisten kansa-asutustemme välillä ei ole minkäänlaista vierovaa tai vihamielistä suhdetta toisiinsa. Erikieliset väestöryhmät elelevät näissä vaatimattomasti vauraissa pikkupitäjissä--tarkoitan Turun pohjoista saaristoa--luonnollisessa ja välittömässä naapuruus- ja useasti sukulaisuussuhteissakin toistensa kanssa. Kummallakaan taholla ei satu olemaan herras-säätyistä tilanomistaja- tai virkamiesluokkaa, joka eriävine elämäntapoineen ja vieraine käsityksineen olisi hämmentämässä tätä tervettä ja tasa-arvoista suhtautumista eri kielisten välillä. Mitään kansallisuuskysymystä, joka kohdistuisi näiden erikielisten asukasryhmien keskinäisiin suhteisiin, ei siellä ole ollut, ell'ei aivan viime vuosien seminaristi- ja kansanopistolais-sivistys ja puoluekiihoitus semmoista ole keinotekoisesti viritellyt.
Sen kyllä tajuan, että kansallisvihan voi minne hyvänsä istuttaa. On ylen helppoa kiihoittaa ihmiset toisiaan vastaan ja toisiaan väheksymään. Ihmisessä elää luonnollinen taipumus laumoittumiseen ja samalla hän on ylen altis yliolkaisesti halpelemaan sitä, joka sattuu kuulumaan vieraaseen laumaan. Räätäli halveksuu vilpittömästi suutaria ja suutari yhtä vilpittömästi räätäliä; uskollinen pitäjäpatriootti ilkkuu naapuripitäjäläisten erikoisuuksia siinä, missä näiden kieli ja tavat hieman sattuvat poikkeamaan hänen oman pitäjänsä mallikielestä ja mallitavoista.--Niinpä uskonkin, että on varsin helppoa virittää ja lietsoa hereille vihan, vieroksumisen ja halpelun laumatunteet niin silmiinpistävän erilaisuuden kuin erikielisyyden perustuksella. Missä siis toisista olosuhteista lähteneet ja omien kieroutuneiden ennakkoluulojensa näkökulmasta asioita arvioitsevat, lyhytajatuksiset kiihoittajat ryhtyvät keinotekoisesti ja johdonmukaisesti kylvämään tällaisia vierauden ja vihan siemeniä niille niin alttiisiin ihmismieliin, siellä uskon, että tämä kylvö voi kantaa sadon, jopa yltäkylläisen sadon.--Mutta kenen aittaa tällainen ohdake-sato on rikastuttava, sitä en käsitä!
*
Ruotsinkielisen sivistyneistömme on tehtävä vaalinsa! Heidän on joko käsitettävä itsensä suomalaisiksi: Suomen kansan historiallisena kehityskautenaan itselleen luomaksi sivistyneistöksi, sen sivistystyön tulokseksi, kannattajaksi ja tekijäksi; tai on heidän käsitettävä itsensä ruotsalaisiksi: ruotsalaisen rannikkoasutuksemme edustajiksi ja hoivaajiksi yhteiskunnassamme.
Jos he ratkaisevat suhtautumisensa oman historiallisen yhteenkuuluvaisuutensa ja luonnollisen asemansa mukaan ja käsittävät itsensä suomalaisiksi, on heidän täytettävä myöskin suomalaisen velvollisuudet: on välittömässä, rakastavassa työssä elettävä tämän suomalaisen yhteiskunnan elämää, vaistottava sen tarpeet ja pyrkimykset ja pyhittäydyttävä niiden toteuttajaksi, myötätunnon välittömyydellä eläydyttävä Suomen kansan elämyksiin, omistettava henkensä hienous, tahtonsa terä, sydämensä rakkaus tämän kansan elämänpyrkimysten kehittämiseksi ja toteuttamiseksi.
Ihminen ei rakasta kansaansa siksi, että tämä kansa olisi jossain suhteessa erinomainen, erinomaisempi kuin muut kansat, vaan siksi, että se on hänen kansansa, siksi että hän itse elämässään toteutuu siinä kansassa, siksi että hänenkin olemisensa on tätä kansaa. Jokaisen kansan kohdalla on hyve yhtä korkealla, häpeä yhtä matalalla. Jokaisessa kansassa on kuntoa niin paljon, että se ansaitsee kunnioituksen ja heikkouksia niin paljon, ettei sillä ole aihetta mihinkään itsejumaloimiseen; jokaisessa kansassa on puuttuvaisuutta niin paljon, että se kaipaa jokaisen kansalaisensa täyden työnteon rakkauden. Jokaisella kansalla ovat omat erikoiset hyveensä ja vahvat puolensa, ylpeilynsä ja itsetuntonsa aiheet, jotka ovat kehittyneet juuri sen elämisen ehdoissa ja sen elintaistelun tuloksina ja jotka siitä syystä saattavat läheltäkatsojasta tuntua verrattomilta. Jokaisella kansalla on sitäpaitsi liiaksi ihailtavaa itsessään, ennättääkseen siinä ohella kiinnittää erikoisempaa huomiota toisten kansojen mahdollisiin ansioihin--ja saa kansallinen itseihailu kuten muukin itserakkauden itsesuitsuttelu senvuoksi kaikkialla jäädä yksinomaisesti asianomisten omaksi huoleksi.
Mikäli kansallinen olemus ja laatu joitakin arvioivia, eetillisiä atribuutteja ansaitsevat, eivät nämä ole elävälle ja työtätekevälle kansan jäsenelle mitään peilailevan ylpeilyn, vaan yhä jännittyvämmän työnponnistuksen aiheita; ne eivät oikeuta pysähtyvään itseihailuun, vaan velvoittavat ne yhä syvempään itsekeräymiseen ja voimien kokoomiseen.--Isänmaan rakkaus ei ole sanoilla palvomista ja ylistelemistä eikä myöskään oman mieskohtaisen turhamaisuuden mairittelemista ja tympäisevää ihastelemista oman kansan ja oman rodun kuvitelluissa erinomaisuuksissa, vaan on se työntekoa omassa yhteiskunnassa ja välitöntä yhteenkuuluvaisuutta omaan kansaan.
Ja sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on taas jokainen kansalainen velkaa kansalleen. Sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on jokainen ruotsinkielisen sivistyneistömme jäsenkin velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle, mikäli hän tämän yhteiskunnan jäseneksi itsensä tunnustaa ja mikäli hän sellaisena toimii ja toimia tahtoo.
--Jos taas ruotsalaisemme valitsevat ruotsalaisuuden, keinotekoisesti typistävät asemansa vain ruotsalaiseen rannikkoasutukseen pohjautuvaksi ja kohdistuvaksi, niin on tämäkin valinta tehtävä kaikkine seurauksineen. Vapaaehtoisesti ja välittömästi on heidän silloin itse typistettävä tehtäviensä kehä tässä maassa. Suomen kansaa vieroville ja suomalaisista pyrinnöistä sulkeutuville ihmisille ei suomalainen yhteiskunta voi uskoa ainoatakaan elimellisesti tärkeätä tehtävää yhteiskunnallisessa kehitystyössään. Suomen yliopiston opettajana, suomalaisen tieteen julistajana, suomalaisen nuorison ohjaajana tiedon lähteille ei voi hedelmöittävästi toimia henkilö, jolta on sammunut kaikki elävä myötätunto ja harrastus suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, joka vieroksuu ja kylmii sitä nuorisoa, minkä tiedon tarvetta hänen olisi holhottava, joka kuvitellun rotu- ja kansallisuus-eron eristämänä elää ulkopuolella sekä sitä yhteiskuntaa että sitä nuorisoa, joita ohjaamaan ja herättämään hänen asemansa hänet velvoittaa. Samaten ei suomalaisen yhteiskunnan palveluksessa voi hedelmällisesti työskennellä henkilö, joka on sulkeutunut vieraaksi tämän yhteiskunnan sisäisille tarpeille ja toivomuksille, jonka mielikuvitusta ei hedelmöitä ja työtarmoa kannusta näiden tarpeiden ja pyrkimysten myötäelävä tajuaminen.
Sille yhteiskunnalle, jonka palveluksessa tällainen elämän ympäristöstään erillistynyt ihminen on, on hän yhteiskunnallisesti kuollut ja hyödytön elin. Hän ei läiky tämän yhteiskunnan elintahtoa ja -tarpeita, hänen elämänsä ei ole tämän yhteiskunnan elämäntahdon ja -tarpeen paloa, eikä tämän yhteiskunnan muodollinen, toiminnallinen ja älyllinen kehittymisen, järjestäytymisen ja selkeytymisen tarve toteudu hänen yksilöllisessä elämäntyössään. Mitä tärkeämmällä, elimellisesti tähdellisemmällä sijalla hän tässä yhteiskunnassa on, sitä enemmän on jo hänen pelkkä olemassaolonsa tämän yhteiskunnan elintarpeiden ja elinedellytysten tiellä, sen elintehon tukahuttajana. Elävän elimen sijasta muodostaa hän kuolleen sulun elävien, esiintulvivien elämäntarpeiden edessä ja ne hersyvät, kertyvät voimat, joiden toteuttajana hän vasta olisi toteuttanut omankin elämänsä, ne paisuvat ja patoutuvat luonnonvoimaisella välttämättömyydellä hänen suistamisekseen, huuhtoakseen hänet, tämän hengettömän esteen tieltään. Ken irroittaa itsensä kansallisesta yhteiselämästä, hän tuomitsee itsensä sekä itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään että yhteiskunnan työelimenä.--Ja terveydestään huolehtiva yhteiskunta hautaa aina kuolleensa.
Jos siis ruotsalaisemme valitsevat kansallisen eristäytymisen Suomen kansasta, on heidän tehtävä vaalinsa miehisellä selkeydellä ja tinkimättä alistuttava kaikkiin vaalinsa seuraamuksiin. Heidän on silloin vapaaehtoisesti myöskin jätettävä Suomen kansan keskuselimet sellaisten työntekijäin käsiin, jotka niissä työskentelevät suomalaisina, ja itse rajoituttava vain ruotsalaisen rannikkoasutuksemme erikoisharrastajiksi ja paikallisiksi virkailijoiksi.
Ruotsinkielisen yläluokkamme suhtautumisessa kansallisuuskysymykseemme onkin ärsyttävintä se käsitteiden hämmennys, jolla he tahtovat kummastakin menettelytavasta omaksua vain sen tuottamat edut ja heidän itsekkyyttään hyvittävät puolet. He tahtovat säilyttää kaiken mahdollisen vaikutusvallan suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kieltäytyvät samalla kaikesta yhteiselämästä tämän suomalaisen yhteiskunnan kanssa. He tahtovat vapautua kaikista kansallisista velvollisuuksista, mutta nauttia kaikkia kansalaisen etuja ja oikeuksia. He tahtovat vapaasti halveksia Suomen kansaa, mutta yhtä vapaasti elää sen kustannuksella. Kuin hemmotellut lapset oikuttelevat he eristäytymisharrastuksissaan: pohtivat vakavissaan, miten peseytyä suomalais-nimityksen tahrasta, keräilevät huomiinsa rahastoja, järjestelevät puhtaita yhdistyksiään, rakentelevat esteitä eteenpäin pyrkiville suomalaisille tiede- ja virkamiehille, varaavat toimet ja paikat omilleen, pauhaavat tiluskauppojen yhteydessä »ruotsalaisesta maastaan», pitävät sitä ruotsalaista, joka myy maatilansa suomalaiselle--suomalaiselle Suomessa!--suorastaan maankavaltajana, kansalaiskunniansa menettäneenä, mutta nostavat korvia särkevän hätähuudon, jos suomalaiset tahollaan joutuvat pakoitetuiksi vetämään käytännölliset johtopäätökset tästä puuhailusta.
Ken välttämättä tahtoo katkaista yhteistunnon ja elämänvelvoituksen siteet itsensä ja Suomen kansan väliltä, hän olkoon miehen tavoin myöskin varattu siihen, että elinehdot samalla myöskin sulkeutuvat häneltä tässä maassa! Ellei joku tahdo olla suomalainen, niin ei häntä voi siksi pakoittaa, mutta jättäköön sellainen henkilö silloin myöskin Suomen yliopiston, suomalaisen viran, Suomen kansan varallisuudesta hyötyvän liiketoiminnan, sillä hänen käsissään ne tehtävät ovat vieraissa, kuolleissa käsissä, hänen sydämellään ne ovat vieraalla, kylmällä sydämellä, joka ei voi tajuta, tunnustaa ja kehittää sitä työtä, jonka suorittajaksi hän on joutunut. Ken häpeää nimitystä suomalainen, »finne», hän hävetköön myöskin olla suomalainen virkamies! Kenen »kunnian»-tunto on niin herkkä, ettei hän mielentasaisuudella jaksa sietää sitä ajatusta, että suomalainen talonpoika kerta on tallaava hänen jalorotuisen koiransa tomua, hänen kunniantuntonsa herkistyköön vielä niinkin pitkälle, ettei hän käy kuoppaamaan koiriaan suomalaiseen maakamaraan! Ken pitää suomalaisuutta häpeänään, hän tekee itselleen ja maalle palveluksen, jos hän ikuisiksi ajoiksi pudistaa jaloistaan sen maan tomut, jonka kansalaisena hän aina on altis sille väärinkäsitykselle, että hän on suomalainen. Miehen kunto ja kunnia vaatii, ettei elä sen kustannuksella, jota halveksii!
*
Itse ruotsalaisuudellekin olisi ruotsinkielisen sivistyneistömme lämmin ja myötämielinen yhteys suomalaiskansallisen sivistyksen kanssa, välitön eläminen ja vaikuttaminen sen piirissä suuri voitto.
Mitä jyrkemmästi ruotsinkielisemme vetävät rajaviivat itsensä ja kansallisen elämämme välille, mitä vierovampaan eristäytymiseen he etäytyvät, mitä kylmemmäksi ja ynseämmäksi he ennättävät suggeroida mielialansa suomalaista yhteiselämää kohtaan, sitä heikommaksi tulee heidän vaikutuksensa suomalaiseen sivistykseen, sitä sulkeutuvammin varjelee suomalainen yhteiselämä itseänsä heiltä ja sitä etäisemmäksi ja vierotummaksi tulee kaikkikin ruotsalaisuus suomalaiselle sivistyselämälle.
Viime aikoina yhä itsetietoisemmin päätänsä kohottava, uhitteleva ja pokkuroiva ruotsalainen kiihkonationalismi tekee tässä maassa mahdollisimman huonon palveluksen itse ruotsalaisuudelle! Ja ken meidän maassa todellisesti rakastaa ruotsalaisuutta, skandinaavista sivistystä, ken soisi Suomen suomenkielisenkin sivistyksen säilyvän läheisimmässä, myötämielisessä ja hedelmällisessä vuorovaikutuksessa ja kosketuksessa tämän sivistyksen kanssa, saavan muun europalaisen sivistyskosketuksen ohella siitäkin herätteitä ja edelleen kehittelevän itsessään sieltä saatuja vaikutuksia, hänen on vaikeata tasaisin mielin katsoa ja sietää sitä lyhytnäköistä, vain omaa sokaistua ja itsekästä turhamaisuutta hyvittävää kiihkoilua, jolla esimerkiksi nykyinen ruotsinmielinen ylioppilasnuoriso koppavoi luulotellulla ruotsalaisverisyydellään ja uhittelevalla, tyhjänpäiväisellä junkkariylimielisyydellään ärsyttää suomalaisen Suomen mielialoja ei yksin itseään--se nyt olisikin vähäpätöinen seikka--vaan myöskin kaikkea arvokastakin ruotsalaisuutta vastaan. Jokainen varomaton, joutava ja aiheeton ruotsalaisuudella kopeilu ja korskailu--varsinkin jos se sitäpaitsi esitetään solvaisun sivutarkoituksella suomalaisuutta vastaan--tunnetaan veriin menevänä loukkauksena suomalaisella taholla, ja palvelee se vain niiden pyrintöjä ja tarkotuksia, jotka suomalaisellakin taholla yhtä silmittömässä lyhytmielisyydessä ja tyhjässä kansalliskiihkoilussa työskentelevät kaikkien ruotsalaisuuden muistojenkin sammuttamiseksi suomalaisesta sivistyksestä ja joille Viena, Kalevala ja suomalais-ugrilaisuuden hämy ovat ainoat ainekset, joille suomalais-suomalaisen »sivistyksen» olisi perustuttava ja jotka tahtovat noutaa elämänsanat jo vuosituhannet kumpujen yössä lahonneen Vipusen suusta.
Ruotsinkielinen sivistyneistömme tekisi siis ruotsalaisuudellekin satoisimman palveluksen, jos se eristäytymisen sijasta pyrkisi elävimpään, kiinteimpään ja myötätuntoisimpaan yhteyteen suomalaisen kansallisen sivistyksen kanssa, jos se elämäntehtäväkseen käsittäisi Suomen suomenkielisen sivistyksen elävöittämisen sillä hengellä, jota se itse pitää elinhenkenään. »Taistelevan ruotsalaisuudenkin» tunnussanana ja pyrintöpäämääränä pitäisi siis olla suomenkielisenkin sivistyksen läpitunkeminen ja hedelmöittäminen sillä sivistyksellä ja hengellä, jonka esitaistelijoiksi nämä »taistelevat ruotsalaiset» itsensä katsovat tässä maassa.
Mutta jo tällainen pelkän ruotsalaisuuden edustajaksi rajoittuminen on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme ehdoin tahtoista itsensä ja elämänmerkityksensä typistämistä. Ruotsinkielinen sivistynyt luokkamme ei ole mikään ruotsalaisuuden edustaja sivistyksessämme, vaan Suomen kansan europalaiseen yleissivistykseen kohonnut osa ja sen tehtävänä on olla, ei ruotsalaisuuden kansalliskiihkoisesti rajoitettuna vaalijana Suomessa, vaan europalaisten hengenvirtausten herkimpänä välittäjänä suomalaiseen sivistyselämään. Ja tämän tärkeän ja elimellisen elämäntehtävänsä voi se suorittaa vain, mikäli se pysyy elävässä, myötätuntoisessa elämänyhteydessä suomalaisen sivistyksen ja yhteiselämän kanssa. Ainoastaan siten voi se saavuttaa vaikutusta suomalaisen sivistyksen muodostamisessa. Eristäytyessään kadottaa se tämän vaikutuksen ja menettää samalla kaiken luovan kansallisen ja sivistyksellisen merkityksen ja siis myöskin olemassaolon oikeuden tässä maassa. Se muuttuu silloin vain provinsielliksi, emämaahan pälyileväksi siirtokunnaksi, jolla ei ole mitään elämän ja työnteon yhteyttä ympäristönsä kanssa ja jonka ainoana elämäntehtävänä on negatiivinen, hedelmätön ja kiivaileva itsepuolustus, itsepuolustuksen pokkuroiva asenne semmoisessa asemassa, jossa se itse koko olemisessaan kuitenkin on kokonaisen kansallisuuden elimellisten kehitysedellytysten tiellä ja jossa sen koko oleminen ja valta-asemassa säilyminen on tämän kansan henkistä tukahduttamista. Tällainen surkastunut elämäntehtävä on arvoton luokalle, jonka kansan historia ja oma yhteiskunnallinen asema oli varustanut paljon hedelmällisempään, rikkaampaan ja suurempaan tehtävään.
Ruotsalaistemme omalta kannalta olisi hartaimmin toivottava, että sen keskuudessa taaskin tapahtuisi suomalaiskansallinen heräämys, että sille taaskin voisi koittaa sellaisen selkeän näkemyksen ja kansallisen itselöytämisen päivä, päivä sellainen, jonka suuressa sarastuksessa Runeberg, Snellman, Cygnaeus, Topelius, ruotsinkielisen sivistyksemme jaloimmat henget kerta yhtäläisen pimennon väistyessä rakkautensa terästämällä ja avartamalla katseella näkivät Suomen kansan kansallisen ja sivistyksellisen yhtenäisyyden ja loihtivat koko sukupolvensa luovaan ja rikkaaseen kansalliseen heräämiseen.
[a] ]
SUOMENKIELINEN SIVISTYS JA SIVISTYNEISTÖ
[a] ]
Tämä kansallinen kaksilohkoistuminen, joka on viimeisien vuosikymmenien kansallisen historiamme yhä selvemmin esiytyvä päävirtaus, on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme--joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen--niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun ja kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden.
Kun yhteisen historiallisen työn luoma sivistyneistö, kansan siihen astisen kaiken henkisen aikaansaannoksen sekä tulos että kannattaja korvaamattomana kansallisena menetyksenä ynseästi ja vierasmielisesti kääntyy omasta kansastansa, unohtaa ja kieltää oman alkuperänsä ja pohjansa ja sokaistussa, silmittömässä itseraasimistyössä katkoo kaikki elävät myötäymmärtämisen, myötätyöskentelemisen ja myötäkamppailemisen suonet itsensä ja kansansa väliltä, niin silloin ei elävällä kansalla ole muuta edessä kuin heittää menetetty menetetyksi, alkaa työnsä alusta, luoda uudessa, kestävässä, kärsivällisessä työssä itselleen kuoleutuneen elimen sijalle uusi. Kun se kärki, joka oli tahkottu valmiiksi, jotta kansan henkinen sähkö siinä puhtaimpana ja tulisimpana ilmiliekkinä palaisi, eristäytyy kosketuksesta kansan piilevän, elävän sähkövoiman kanssa ja elimistön elimestä muuttuu elimistön herkimmällä, jaloimmalla kohdalla istuvaksi vieraaksi paaluksi, joka on särjettävä pois, jotta elimistö taas voisi terveesti toimia, niin on kansan kestettävä tämä särkemisen tuska ja palo ja uudessa vuosisataisessa voimain ponnistuksessa kerättävä ja kehitettävä itsestään ainekset uuden elävän sivistyselimen luomiseksi.
Ja tämän uuden työn, uudistetun vaivannäön, on Suomen kansa alkanut, alkanut alusta siinä, missä entisyys petti, missä omat lapset, oman rinnan nesteillä kasvatetut ja vartutetut ovat lyhytmielisessä nousukaskopeudessa, alkuperänsä sekä samalla oman itsensä halveksunnassa unohtaneet ja kieltäneet sen pohjan, jolta ovat nousseet ja jolta ovat kaikkensa saaneet, alkanut kuten Saarijärven Paavo uudestaan ja upottaen viljelyksensä syvemmälle siinä, missä entisen vaivannäön hedelmät korjasi vierauden halla.
Mutta kokonaista kansallista sivistystä ei luoda hetkessä, ei vuosissa, eikä vuosikymmenissäkään, se tarvitsee vuosisatojen ja ihmispolvien uupumattoman, perityn ja perinnöksi jätetyn työn versoakseen täyteläisyyteen ja kypsyyteen. Niinpä onkin orastava suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö vielä kokonaisuutena katsottuna sivistyksellistä uutisviljelystä ja kantaa se ja tulee vielä ihmispolvet kantamaan tätä samaa uutisviljelyksen, uuden raiviomaan epätasaista leimaa. Vielä pilkistää tuolla täällä silkka korpi sarkojen keskeltä ja maa kokonaisuudessaan on vielä matalalti viljeltyä, multa karkeata ja murenematonta. Kaikkialla karahtaa vielä työase kiveen, kaikkialla paatuu maa uppiniskaiseksi työntekijälle, jokaisella lapion iskemällä, jokaisella auran kääntämällä tuntee maaperän muokkaamattomuuden.
*
Suomen suomenkielinen sivistys on sekä muodollisesti että sisäisesti vielä kauttaaltaan kehkenemätöntä. Ken sitä tarkastaa muodon valmiuden kannalta, saa rajoittaa vaatimuksensa varsin alkeellisiksi ja yhtä vaatimaton ja vähään tyytyvä saa olla, jos tunkeutuu tutkimaan tämän nuoren sivistyksen henkistä pätevyyttä ja sisäistä kypsyyttä. Niin julkisen yhteiselämän kuin yksityiselämänkin muodon kurissa; niin liike- ja toiminnanelämän sekä siveellisessä että muodollisessa ryhdissä, asiallisessa kohdistuvassa täsmällisyydessä kuin yksilöllisessä itsekurissakin, viljellyssä ja vireässä henkisessä kiinteydessä ja vaistovarmuudessa; niin jokapäiväisen elämän aistikkaassa järjestämisessä, arkielämän vähäpätöisissä turhuuksissa kuin siveellisen tietoisuuden ja hengen tekojen totisella työ- ja taistotanterella, herkässä sisäisten arvojen tajuamisessa, kaikessa siinä huomaa sivistysperinnön nuoruuden ja viljelyksen ohuuden. Tässä, sivistysperinnön lyhytikäisyydessä, muotojen ja viljelyksen vakiintumattomuudessa onkin se vaurio, jonka suomalainen kansallinen sivistys on kärsinyt sen ruotsinkielisen sivistyneistön siitä irtiriistäydyttyä.
Kipeimmästi ja elävimmästi tuntee tämän vaurion se, joka palavasti suomalaista sivistystä rakastaa ja soisi sen kukoistavan eheässä voimassa ja kukassa. Muutamat, herkät ja hienot, mutta lyhytnäköiset henget se hairahduttaa ansaitsemattomaan halpeluunkin: mikä vain on olosuhteitten aiheuttama ja ajalla ja työllä korjattava vamma, sen he pikkumaisuudessaan ja pikaisuudessaan käsittävät laatuvajanaisuudeksi ja kääntyvät hyljeksien ja kylmenevinä siinä pois, missä päinvastoin juuri tajuttujen puutteellisuuksien velvoittavimmin pitäisi kutsua heitä ja heidän hengenlahjojaan palavaan työhön. Oikea isänmaanrakkaus on samanlaista kuin terve itsekunnioitus: omien virheiden ja puuttuvaisuuksien selkeätä, lahjomatonta näkemistä, mutta niiden näkemistä ei itseään halveksiakseen, vaan taistellakseen itsensä vapaaksi niiden vallasta, teon ja tahdon siveellisellä teräksellä juurittaakseen ne itsestään pois.
*
Yleensä on nuoren vakiintumattoman sivistyksen tuntomerkkinä jonkinlainen yksilöllisyyden ylimalkaisuus ja keskeneräisyys. Juuri tämä yksilöllisyyden kehkenemättömyys on hallitsevana piirteenä nuoressa suomenkielisessä sivistyksessämme. Se luonnehtii niin yksityis- kuin julkisenkin elämän muotoja, niin yksilöllistä elämänsuhtautumista kuin valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitäkin.
Yksityiselämä on irtautunut vanhan ja vankan talonpoikaiskultuurin luomista--tosin jäykistä ja umpinaisista, mutta kiinteistä ja vakiintuneista--muodoista ennättämättä kuitenkaan vielä saavuttaa riittävää elämänainesta ja veriin mennyttä tottumusta uusiin elämänsuhteisiinsa. Niinpä on entinen tapojen ja menojen talttunut tasasuhta ja elämäntottumusten hallittu tyylikkyys vaihtunut monenmoiseksi kirjavaksi ja epäkypsäksi tavoitteluksi ja puolivillaiseksi kokeiluksi: vanhat vuosisataisen elämäntottumuksen luomat ja kypsyttämät muodot ovat joutuneet väistymään uusien, muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamien elämänmuotojen tieltä. Mutta nämä uudet elämisen muodot ovat kauttaaltaan vielä omistetut vain ulkopuolisesti, ulkoaopitusti: ne eivät ole oman elämisen, omien elämäntarpeiden muodostamia ja kehittämiä, vaan ovat ne matkitut, sulattamattomasti--toisinaan väärin käsitettyinäkin--siirretyt vieraista elämänsuhteista meidän vakiintumattomiin oloihimme. Ihmiset eivät ole ikäänkuin kotiutuneet uusiin oloihinsa ja tapoihinsa ja niinpä kantavat niin asumukset kuin asuminen, niin pukeuminen kuin käyttäytyminen, niin kodit kuin seurustelu, niin elämänkäsityksen ryhti kuin sen sisältö ominaista epävalmiuden, yht'aikaa tavoittelun ja saamattomuuden epäaistikasta ja ikävää leimaa.
[a] ]
[ JULKINEN YHTEISKUNNALLINEN ELÄMÄ. ]
Julkinen yhteiskunnallinen elämämme todistaa kauttaaltaan yksilöllistä kehittymättömyyttä, yksilöllisyyden, yksilöllisten vaikutinten ja tekijäin tajuamattomuutta, yksilöllisten voimalähteiden laiminlyömistä. Meillä unohdetaan yhteiskunnallisessa työskentelyssä helposti yksilöllisyyden voimapanos.
Mitään pysyvää, arvoa ansaitsevaa työtä ei suoriteta ilman että ihminen omistaa itsensä tälle työlle; mitä vakavampi, painokkaampi ja hedelmällisempi hän on, sitä yksinomaisemmin, ehdottomammin ja kokonaisemmin. Työ tullakseen todellisesti ja tulevaisuuden hedelmää kantavasti suoritetuksi--ei vain näennäisesti, tilapäisesti käsistä suorituksi--vaatii tekijänsä kokonaisesti, vaatii paitsi käsien askareen hengen kehittelevän, keskitetyn, muovaelevan luomistyön, vaatii paitsi työhetken ponnistuksen myöskin lepohetken itsekeräymisen, voimiinpatoutumisen, vaatii, että työhön on antauduttava koko olennolla, hengen ja ruumiin väellä, ei yksin tilapäisen istumisen sorminäppäränä askarteluna, vaatii koko hedelmällisen ihmisen. Vain yksilöllinen työantaumus ja voimanponnistus voi luoda elämästä esiin jotain alkuperäistä, vain yksilöllinen alotetarmo, yksilöllinen, itse työn vaikeuksien ohella kasvava, tästä vaikeudesta hedelmöittyvä neuvokkuus voi suorittaa vaikeimman, sisäisesti kokonaisen, niin sanoakseni elimellisen työn.
Vain uskaltava voittaa jotakin elämässä, ja vain yksilöllä on tämä uskaltamisen rohkeus. Vain yksilöllinen, vaistoonsa luottava ja uskova näkemys uskaltaa kuolinhyppäyksen tuntemattomaan noutaakseen sieltä voiton ja tappion uhallakin totuuden tai kauneuden kangastelevan aarteen. Vain yksilöllä on uskalluksen mahti viskata ja pingoittaa näkemyksen kaaret yli elämän kuiluisten syvänteiden ja vaeltaa huipulta huipulle; joukon on vaellettava tasaista taivalta, polettava taattua, koettua tietä, painauduttava laakson umpeen uudelle huipulle kohotakseen; ja jos siltä jää moni suistuminen kokematta, niin jäävät siltä myöskin syrjään ne huiput, joilta avartuvat siintävät näköalat yli hengen maailmojen, ja jos se voi laskelmillaan päästä tasaiseen etenemiseen, niin elämän uusia aarnioita se ei ikinä aukaise; taatun vanhan se voi kokemuksen perustuksella päätellä arvoisaksi, mutta väkevän uuden se aavistuksettomana sivuuttaa.
On hengen tuhlausta jos kansa laskee luottamuksensa ryhmille eikä yksilöille. Ryhmä on vain yhteydetön ja hengetön kasauma toisiinsa herpoutuneita, toistensa varaan pysähtyneitä yksilöitä; yksilö taas on elävä, elimellinen kokonaisuus, johon on patoutunut teon ja tulevaisuuden, alkuperäisen alotteen itsenäisyys ja mahti. Missä teon alote, suunnittelun rohkeus ja valppaus, toteuttamisen tarmo ja johdonmukaisuus on siirretty yksilöltä ryhmälle, siellä on katkaistu kärki eteenpäin viiltävältä teolta, painettu maahan suunnittelun hurmattu, itsenäinen lento, laimennettu ja hämmennetty toteuttamisen kestävä, huumatussa itsensä unohduksessa tuloksiin suistuva ponnistus; siellä viihtyy vain keskinkertaisuus, keskinkertaisuus niin teossa kuin suunnittelussa, niin alotteessa kuin toteuttamisessa; siellä on yhteisö eksynyt jokaisen pyrkimyksensä ainoasta toteuttajasta, yksilöstä; siellä on miekalta kadonnut terä, silmältä näkö, työn suoritukselta suorittaja.
[a] ]
Meillä Suomessa, eritoten suomenkielisissä sivistyspiireissä ja suomenkielisessä julkisessa toiminnassa esiytyy tämä yksilöllisyyden tajuamattomuus, yksilöllisen voimatehon laiminlyöminen ja syrjäyttäminen aivan hallitsevana ja sävyttävänä yleispiirteenä. Erittäin kuvaavasti ja ilmekkäästi osoittautuu se jo yhteiskunnallisen työskentelymme tavallisimmissa muodoissakin.
Yhteiskunnallisessa järjestelyssä ja rakennustyössä on meillä erikoistaipumuksena uskoa sekä alote, työ että edesvastuu joukkotoiminnalle: komiteoille, johtokunnille, valiokunnille, lautakunnille, hallintoneuvostoille--millä nimityksellä kulkenevatkin. Arvellaan, että missä ei itsestään ole keksintö kirvonnut, siellä kirpoaa se jonkinmoisena aivojen yhteistoiminnan tuloksena, että missä tuntuu yksilöllistä alotetta, yksilöllistä näkemystä, yksilöllistä järjestelykykyä puuttuvan, siellä asetetaan joukko kokeneita miehiä kiskomaan toisistaan esiin tätä alotetta, tätä näkemystä, tätä järjestämisen tarmoa. Jos milloin ja missä huomataan jonkin seikan olevan takapajulla tai muuten vinossa, asetetaan komitea pohtimaan, missä se takapajuisuus oikein piilee ja mitä pajunköyttä sen korjaamiseksi on punottava. Jos mitä uutta tuntuu tarpeelliselta muovata, turvaudutaan taaskin samaan patenttikeinoon: asetetaan taaskin komitea tasapäisiä miehiä pohtimaan ja jauhamaan, mikä tämä uusi oikeastaan olisi ja miten sen toteuttamiseen olisi ryhdyttävä.--Tässä menetellään yhtä nerokkaasti kuin teki entinen puumies, jolla oli kolme tylsää kirvestä ja joka saadakseen muka veistävämmän työaseen sitoi kirveensä yhteen.
--Tämän komiteataikauskon rinnalla ja sen edellytyksenä on meillä vallitsemassa eräs toinenkin taikausko: »hyväpäisyyden» taikausko. Sen lumoissa ovat yhteistoiminnalliset käsityksemme. Sekin johtaa osaltaan meillä vallitsevaan yksilöllisesti höllään ja harhailevaan työalan valintaan, hataraan ja pintapuoliseen tehtävälle omistaumiseen, näennäiseen työnsuoritukseen ja mieskohtaisen työtarmon pirstoamiseen.
Jos ken osoittautuu sujuvaksi, näppäräksi työntekijäksi, niin sanotuksi »hyväpäisiksi» mieheksi, niin luullaan sillä meillä kaiken autuuden täytetyksi. Tällaiselle, lahjakasilmeiselle henkilölle ovat meillä kaikki portit myötäsukaan avoimina. Hänen kaltaiselleen tyrkytetään--varsinkin jos hän lisäksi on »mukava» ja mukautuva mies tai kuuluu »piireihin»--jos mitä virkatoimia ja luottamustehtäviä, muovataan väkivoimin hänestä sellainen komiteajuoksija, joka meillä juuri on ominainen yhteiskunnallinen toimi- ja luottamushenkilö. Tällaisen, enemmän lahjakkaan eleen kuin todellisen lahjakkuuden lumoissa unohdetaan omistaa huomiota ja antaa niille tuleva arvo muille oleellisemmille ja elämäntyössä painavammille ja ratkaisevammille luonteen ominaisuuksille.
Tällainen »hyväpäinen» lahjakkuus on nimittäin usein sangen näennäistä ja pintapuolista. Se on tavallisimmasti vain kevyttä, ulkopuolista sopeutumista kulloiseenkin työhön, ei tunkeutumista tehtävän sisäiseen laatuun ja ytimeen; se on vain tilapäistä hetken vaatimusten käsistä suorimista, ei pysyvän teon vaivanalaista mutta hedelmällistä esille kehittämistä; se on usein vain pinnallisen ihmisen suulasta touhuilemista ja sanavalmista tiedon ja taidon näyttelemistä, joka hämmentää sanatulvaan asiallisen tietämättömyyden ja tartuntaherpouden.
Ihmistyössä on taitavuus vain luonteellisen alkuperäisyyden ja voiman ase ja palvelija. Vasta luonteen itsevoimainen kiinteys ja paino, luonteen antaumiskyky, työuskollisuus ja sisäisen omistautumisen mahti voi taidon vipusimella järkyttää vastahakoiset ja ihmiskäsittelyltä livahtavat elämänilmiöt ihmistahdon ja -tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Pelkkä taitavuus ilman luonteen painoa liuskahtaa muodostettavan elämän ohitse yhtä hervottomasti, jälkeä jättämättömästi kuin aalto rantakallion ohitse: peittää vain hetkelliseen haihtuvaan hyrskevaippaan hyökynsä tuloksettomuuden ja rientää näennäisestä suorituksesta uuteen yhtä näennäiseen.
*
Meillä, missä siis niin hartaan naivisti uskotaan johtokuntiin ja komiteoihin--varsinkin jos niihin kuuluu tohtoreita ja neuvoksia--ja missä yhtä naivisti ja sovinnaisesti uskotaan mihinkä hyvänsä liukkaaseen, tuhatnäppärään hyväpääniekkaan, meillä on sääntönä kaiken terveen, keskitetyn ja kohdistetun työtarmon pirstonta. Meillä sälyyttää yleinen luottamus samalle henkilölle--ja sälyyttää jo asianomainen itsekin itselleen--jos mitä työn rihkamaa. Samainen yhteiskunnan pylväs istuu meillä tavallisesti vakinaisena tai v.t:nä yht'aikaa puolessa kymmenessä virassa ja kymmenessä komiteassa: opettaa tunnin parin jossakin koulussa, hoitaa dosentuuriaan yliopistossa, näpertelee siinä ohella tiedeaskareitaan, istuu tuntisirpaleensa jonkin aikakauslehden toimituksessa, jossakin taidelautakunnassa ja teatterijohtokunnassa, rientää sieltä juoksujalkaa jonkin aatteellisen valistustoimikunnan kokoukseen, kuuluu sitäpaitsi vakaisena johtokunnan jäsenenä yhteen tai useampaan liikeyritykseen, suunnittelee jossakin valtion valiokunnassa vuosikausia jonkin yhteiskunnallisen toimialan umpimähkäistä parantamista ja uusimista, pudistaa lisäksi hihansuustaan artikkeleja ja arvosteluja sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mistä ainesta kulloinkin vain on kysyntää, tekaisee siinä sivussa vaikkapa pitkän romaaninkin ja sujahuttaa suomennostyön, hosuu yleensä tässä juoksemisessa ja istumisessa niin päällään kuin kynälläänkin, niin käsillään kuin takinliepeilläänkin senkin seitsemälle taholle ja tolalle.--Koko tämmöinen tuoksina on joko todellisen työnteon täydellistä tajuamattomuutta ja kykenemättömyyttä tai sitte todellisenkin mieskohtaisen työtarmon--jos sitä on sattunut pohjalla olemaan--kevytmielistä tuhlaamista ja pirstoamista.
Meidän yhteiset asiamme hoitavat ja järjestävät nyt tällaiset taidon ja tiedon sirpaleet, harrastuksen ja huomion murto osaset, kymmenes-osaiset ihmistahdon siruset, joiden kokemus ja tarmo toisillaan kerrottuinakin antavat--kuten murtoluvut ainakin--vain yhä pienenevän murtoluvun, 1/100 ja 1/1000 osasen tahtoa, alotevoimaa, järjestämisen kiinteyttä ja päämääräselvyyttä.--Tällaiset voimat sepittävät lakimme, tällaiset johtavat puolueemme, ohjaavat liikkeemme ja liike-elämämme, järjestävät yhteiskunnallisen työskentelymme, johtavat sivistyslaitoksemme ja henkiset herätysliikkeemme, värittävät ja vesistävät sanomalehtemme, toimittavat kultuuriaikakauskirjamme, »taiteellistavat» teatterimme.
Nämä yhteiskunnallisen järjestämistyön elintehtävät suoritetaan päällepäätteeksi tilapäisissä, iltaisissa tai sunnuntai-aamupäiväisissä joukkoistunnoissa, joihin tavallisesti saavutaan aivan valmistaumattomina tai ainakin varsin puolinaisesti ja hätimiten kokoonkyhätyillä ennakkotiedoilla varustettuina, pää ja mielikuvitus vielä kuumina tälle istunnolle täysin vieraista asioista. Silloin kysytään kylmäverisyyttä ja »hyväpäistä» näppäryyttä, jotta tällaisissakin olosuhteissa kuitenkin voi yht'äkkiä kyhätä ja improvisoida itselleen mielipiteeltä näyttävän hätävarakäsityksen kulloinkin esille sattuvasta kysymyksestä. Ainekset tällaiseen mielipidekyhäelämän antaa yhtä luontevasti--jopa luontevamminkin--minkä hyvänsä komiteavirkaveljen vuolas ja suulaava sanavalmius--miten asiallisesti hatara ja perustelematon hyvänsä--kuin jonkun toisen sattumalta asiaan perehtyneenkin jäsenen pätevämpi, mutta sanonnallisesta avuttomampi ja kankeampi esitys. Joka tapauksessa tällainen tilapäisesti tekaistu käsitys, vaikka se onnen kaupalla olisi sattunut solahtamaan oikealle tolallekin, on mieskohtaisesti aivan tiivistämätön, pintapuolinen ja vakaantumaton. Tällaisille aineksille rakentuva yhteispäätös taas on aina aivan sattumanvarainen ja voi yhtä helposti luontua löyhäksi kuin päteväksikin.
Kun sitäpaitsi on otettava huomioon, että milloin tahdot ja käsitykset käyvät ristiin, useamman henkilön yhteisharkinnan tulokseksi täytyy muodostua välitysehdotus, josta on katkottu kärjet ja tutkaimet niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan ja josta ilmeisten, jokaisen näkyviin lankeavain erehdysten ja vajanaisuuksien ohella on siloitettu pois uutta kehitystä lupaavat arimmat silmukatkin ja tulevaisuuden taimet, niin käsittää, että komitea- ja johtokuntatyö voi vaalia ainoastaan keskinkertaisuutta niin ihmisissä kuin asioissa, sellaista, johon ei kompastu hyvässä eikä huonossa merkityksessä tasainen järki, että vieras hyvä on niille yhtä epäilyttävä ja vältettävä kuin ilmeisesti heikkokin, ja että ratkaisevissa käänteissä ja uusia uria auottaessa jäävät rohkeat, uskaltavat ja perille vievät alotteet suorittamatta.
Juuri tästä komitea- ja johtokunta-omaisesta yhteistyöskentelystä, sen välttämättömästä, luonteettomasta keskinkertaisuudesta johtuukin se ominainen liukuva ylimalkaisuus ja asiallinen epäpätevyys, joka usein leimaa erikoisesti suomenkielisiä--eritoten helsinkiläisiä--yhteiskunnallisia johtopiirejä, se toimittelias kykeneväisyyden ilme yksilöllisen ja luonteellisen tyhjänpäiväisyyden ja puolikelpoisuuden rinnalla, se lavertelias periaatteileminen silloin kun olisi annettava sanojen vaahdon sijasta yksinkertainen, itse puolestaan puhuva teko. Kaikessa julkisessa työskentelyssä, kaikessa keskeisessä luottamustyössä uiskentelevat meillä kermana kaikenlaatuiset pauhun, kohinan ja näön, suulaan, mutta epäpätöisen ja epäasiallisen sanavalmiuden miehet, komiteapakisijat. Kansan luontainen kelpoisuuden vaisto on äkillisissä uusissa olosuhteissa niin hämmentynyt tai vakaantumaton vielä, että kaikellainen sivelty näkökulta häikäisee sen näkemästä luottamusmiestensä todellista luonteen painoa ja arvoa ja että se luottamuksellaan valtuuttaa usein sangen köykäisiä henkilöitä.
[a] ]
[ PUOLUE-ELÄMÄ JA SANOMALEHDISTÖ. ]
Puolue-elämämme on tällaisen luonteettoman, yksilöllisesti epäitsenäisen ja epäalkuperäisen, kanslianomaisen johdon vuoksi luiskahtanut umpikujaan. Porvarilliset pääpuolueemme kilpailevat ja kinastelevat täysissä tosissaan siitä, kumpi niistä on vapaamielisiä uudistuksia harrastavampi, kumpi tervettä vanhaa kehitystä säilyttävämpi, kumpi on kansallisempi, perustuslaillisempi, kumpi ajaa tarmokkaammin raittiutta, torppariasiaa, maalaiskansan etuja, työväenolojen parantamista, nuorisoseura-aatetta, yhteistoimintaa, kumpi osoittaa suurempaa kunnioitusta kirkolle ja kumpi on uskon asioissa vapaa-aatteisempi. Tämä osoittaa vain, kuinka tyhjät, laimeat sydämet ja ontot, juurettomat tahdot ovat näiden puolueiden keskeisenä ytimenä. Puolueiden keskeisiltä henkilöiltä puuttuu alkuperäisen, asiallisen näkemyksen mahti tajutakseen uusien olosuhteitten asettamat ja viitoittamat uudet tehtävät ja uudet vaatimukset: puuttuu se luonteen suorakasvuisuus ja itsenäisyys, joka väkevällä kädellä pakoittaisi rintamat asettumaan siihen tanaan, jota nämä uudet olosuhteet vaativat.
Luonnollinen puolue-elämä on yhteisten asioiden, yhteisen käsityksen perille ajamista ja toteutumiseen taistelemista. Siellä missä päämäärä ja tarkoitusperät ovat yhteiset, siellä on myöskin luonnollisesti taisteltava yhdessä, rinnan: siellä lyö selvä, luja ja alkuperäinen tahto sillat entisten erimielisyyksien ja lohkoumisten ylitse ja lykäten menneen menneeksi taistelee nykyhetken yhteisen pyrintöperän luomalla yksimielisyydellä. Vain siellä, missä puuttuu päämäärää luova luonteen mahti, missä asiallinen näkemys ei ole niin alkuperäinen ja väkevä, että se välittömästi heittää samaan pyrkivät tahdot yhteiseen ponnistukseen, vain siellä saattavat vanhat heroittuneet kinat vielä kummitella mielissä ja entisyyden varjot hämmentää nykyisen hetken ja nykyisen tilanteen vaatimaa rintamaa.--Puolue ei ole mikään kivettymä, joka pysyy kerta muodostuttuaan, vaan on se sen takana ja sitä kannattavain pyrkimysten ja voimien patouma, aallon paisumus, joka kasvaa ja heikkenee sen mukaan, kuinka elävä, suorassa suunnassa kulkeva ja laajalti paisuva on sitä ajava pyrkimys.
Nykyisten puoluemiesten, nykyisen puoluejohdon henkistä pienuutta, hedelmättömyyttä ja alotekyvyn laimeutta osoittaa se, että puolueemme vielä liukuvat entisillä teloillaan, vaikka yleinen mielipide jo on aikoja sitte täysin kypsä uusiin, nykyisten tarpeiden ja vaatimusten mukaisempiin ryhmityksiin. Nykyiset puolueemme ovat oikeastaan enää vain entisten tarpeiden jähmettymiä, sisällön jättämiä kuoria, joiden varjossa vielä vanhasta tottumuksesta ollaan, mutta joilla ei enää ole mitään lämmittävää, yhteen liittävää, taisteluun johtavaa mahtia.
Viimeiset--vuoden 1916--eduskuntavaalit, joissa sosialistit saavuttivat ehdottoman enemmistön eduskunnassa, tuntui hämmästyttäneen puoluepiirejämme. Tulos oli kuitenkin luonnollinen, koska sosialistit tällä hetkellä muodostavat ainoan poliittisen puolueemme, jota yhdistää ja innoittaa yhteisen pyrkimyksen päämäärä. Annettakoon porvaripuolueillekin asia, jonka kaikki mielet välittömästi tuntevat yhteiseksi ja omakseen, annettakoon niille selvittävä ja kokoova taisto- ja iskusana, jossa on tavoitettu mielissä kytevä yleinen pyrkimys, ja enemmättä, keinotekoisetta kiihoitustyöttä ovat rivit ryhmittyvät ja taajenevat ja lähtevät liikkeelle ja yhteisen joukkohuumauksen hurmassa riuhtaisevat mukaansa välinpitämättömätkin.
Jos esimerkiksi näissä vaaleissa suomalaiset porvaripuolueet olisivat kulkeneet yhdessä yhteisin tunnuslausein ja yhteisin rintamin kuten niillä on yhteinen mielikin ja kuten kaikki muut, paitsi muutamat piintyneet puoluepukarit, pitivät luonnollisena, niin olisi tämän yhteisen liikunnon vuolas luonnollinen pyörre ollut mahtavin ja tehoisin äänestykseen kiihoitin. Mutta mistä olisivat meidän paatuneet puoluekanslistimme ja virastoiksi jähmettyneet puolueneuvostomme oppineet tajuamaan tällaista joukkoliikuntojen tenhoa ja vyöryttävää mahtia, ja ottamaan ovelissa, rikkiviisaissa vaaliteknillisissä laskelmissaan huomioon myöskin elävän elämän virtaukset?
*
Sama terävien, hallitsevien, alotevoimaisten yksilöiden puute, mikä tekee puolue-elämämme niin seisahtaneeksi ja asiallisesti hataraksi, sama puute laimentaa ja ylimalkaistaa julkista sanaammekin.
Maaseudun lehdet ovat olosuhteiden vuoksi yleisemmästi merkitsemättömiä. Niiden vaikutus ja harrastuspiiri rajoittuu verrattain vähäiseen ympäristöön, ja ovat toimitusvoimatkin yleisen yhteiskunnallisen mielipiteen johtajiksi ja suunnanantajiksi yleensä toisarvoista väkeä. Pääkaupungin johtavat lehdet taas ovat välittömästi monipäisten ja epäpersoonallisten puoluepiirien ja -ryhmien välittömän vaikutuksen ja johdon alaisina.
Sillä sijalla, jolta olisi luotava, annettava sisältöä yleiselle mielipiteelle, hyörivät ja toimivat vain näppärät ja sujahtelevat, mutta luonteettomat kynäniekat, itsenäistä näkemystä ja vakaumusta vailla olevat, mutta sitä alttiimmin ja ehdottomammin ryhmän uskoa vannovat sanasepät. Vain sellaiset sopeutuvat kätyreiksi ja kirjureiksi puoluevaltuuskunnille, vain sellaiset taipuvat siloisesti puhumaan valtuuskunnissa siloisiksi tallatuista asioista; sellaisten sanakehrän pyörimistä ei häiritse mikään itsenäinen, omavarainen havainto siitä, ett'eivät kaikki asiat todellisuudessa kuitenkaan ehkä olekaan aivan niin selkeät, yksinkertaiset, liukkaat ja pykäliin sopeutuvat kuin puoluekokouksen pöytäkirja tai puolueen vahvistettu ohjelma säätävät.
Toimituskuntien nimellisinä koristuksina saattavat kylläkin komeilla jotkut tieteellisen tai yhteiskunnallisen toiminnan eturintaman miehet, mutta työskentelevät nämä silti edelleen varsinaisilla työaloillaan. Työ, joka itsessään kysyisi väkevimmän ja hedelmällisimmänkin hengen täyden ja kokonaisen luonteen mahdin ja luovan keskittyneen työtarmon, on täten joutunut muun varsinaisen elämäntehtävän ohella tilapäisesti suoritetuksi sivutoimeksi.
Tällaisen järjestyksen jäljet näkyvätkin elävästi pääkaupungin johtavissa lehdissä. Niissä rehoittaa ilmeisin keskinkertaisuus, ainoakaan johtava persoonallisuus ei puhu niiden laimeasta arkisuudesta. Niissä kyhätään ja kyhätään palstat ja taaskin palstat harmaata, ikuisen harmaata paperia, mutta kärjeksi terästyvä, salamaksi singahtava, suorana sydämen verenä suihkuava, naulan kantaan helähtävä johtajansana jää kirpoamatta niiden sanaerämaasta. Niissä ei ole tilaa yksilöllisesti itsenäiselle ja uutta luovalle valtiolliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle.
Jos missä tuntuu paisuvan väkevämpi, itsenäisempi mahti, joka ainoan riittävän ja pätevän valtuutuksen, oman henkilökohtaisen vakaumuksen nojalla tahtoisi uudistaa ja asiallisemmille, elävän elämän mukaisemmille perustuksille siirtää vanhoissa ja vanhentuneissa uomissa kulkevan puolueryhmityksemme ja jossa on näkemyksen totuutta ja vakuuttavuutta, julistajan tulta ja hartautta niin paljon, että hänessä uhkaa nousta yleistä mielipidettä luova ja muodostava voima, niin sävähtävät kaikki puoluekoneistoissa hyörivät piskuiset ratassieluset, ja yhteisessä itsehyväisessä häärinässä suljetaan ja teljetään tämä vaarallinen mies vaikutuksesta ja pelastetaan puolue hetkeksi--vaikkapa puolueen koko vastaisen elämän ja kehityksen kustannuksellakin. Onhan viisaampaa--johtokunta-viisaampaa!--ottaa alaisekseen mies, joka ei johda, on vain taipuva johdettava; silloin pysyy pääasia kuitenkin entisellään: johtokunta johtokuntana.
Mutta miten viisasta toimitusneuvostojen vallan ja vaikutuksen säilyttämiseksi onkin miehittää sanomalehtemme--johtavatkin lehtemme--keskinkertaisuuksilla, on tällainen menettely periaatteeksi omistettuna kuitenkin kansan hengen tukahuttamista. Yksilöissä, eheissä tahdoissa, luovan teon miehissä on kansan elävä voima: niiden sydämen ja pään ahjosta sinkoo kaikki, mikä antaa kansan tahdolle sisällön ja muodon, suuntaa sen, vie sen saavutuksiin. Missä persoonallisuus, luova yksilöllinen voima esiytyy on riisto kansalta, kansan oikeudelta herättäjäänsä, johtajaansa, jos ei tätä persoonallisuutta lasketa sille paikalle, missä hänen voimansa voi hedelmöittää kansan. Luova persoonallisuus on kansallinen voima. On kuolemansynti kansaa vastaan tehdä tehottomaksi tällainen luova persoonallisuus!
Väkevällä, itsevoimaisella persoonallisuudella, henkisellä ja luonteellisella kiintotähdellä, jolla on valonsäteilynsä itsessään ja joka säihkyää valonsa polttavaa rikkautta ympärilleenkin, hänen kaltaisellaan ei ole tilaa nykyaikaisessa suomalaisessa hyvin johdetussa sanomalehdessä--enempää kuin missään muussakaan suomalaisessa yhteisyrityksessä. Sillä mihin joutuisivat silloin tärkeät toimitusneuvostot ja yhteiskokemuksen ylenpalttisuutta nuokkuvat johtokunnat, jotka haukottelevat pitkäpiimäisyyttään ja unisuuden malttiaan kuin hometta jokaiseen asiaan, jota käsittelevät, ja joiden yhteisharkinnan kiirastulen lävitse itsenäinen, alkuperäinen ja uutta hedelmöivä ajatus voi yhtä helposti ja vammautumatta tunkeutua kuin kameeli neulansilmän lävitse?--Keskinkertaisuus säikähtyy aina tyrmistyneemmäksi alkuperäisesti hyvän ja väkevän ilmiön edessä kuin ala-arvoisen ja heikon, sillä oikea itsesäilytysvaisto sanoo sille, että heikko jää eloon jääneenäkin hedelmättömäksi ja siis vaarattomaksi, mutta väkevä hyvä saattaa uhata mullistuksella koko olevaa tilannetta ja suistaa keskinkertaisuuden itsensäkin valta-asemiltaan.
Erittäin kuvaavaa henkiselle ryhdillemme on muuan pienoispiirre, joka luonnehtii julkista sanaamme. Eräät asiat, laitokset, henkilöt tai toimenpiteet ovat aina jonkun lehden erikoisen suojeluksen alaisina ja ovat julkisessa toiminnassaankin pyhitetyt asianomaisen lehden arvostelevalta suhtautumiselta. Pidetäänpä aivan julkisena »skandaalina», jos vedetään julkisuuteen jotain tämmöisen, asianomaisten helmoihin otettujen laitosten tai henkilöiden heikkouksia--olkoonpa laitos tai ilmiö sivistyksellisesti tai yhteiskunnallisesti miten tärkeä tahansa ja olkoonpa heikkous tai harha-askel miten olennainen ja ilmeinen hyvänsä. Tätä peittelevää jänis-diplomatiaa--pään piiloittamista pensaaseen muun ruumiin jäädessä miten näkösälle hyvänsä--tätä hurskaan viatonta toivomusta, että kun heikkouksista ei mitään hiiskuta, ei niitä silloin olekkaan, sitä harrastetaan ja vaalitaan meillä vähin joka taholla. Tämä piirre on yhtä tuttu ja koettu jokaiselle helsinkiläiselle julkiselle arvostelijalle kuin maaseutulehtienkin avustajille. Kaikkialla saa olla yhtä varautunut siihen, että jossakin asiassa koskettaa arkaan kohtaan, jolloin arvosteleva kirjoitus tai huomautus--miten vilpittömässä mielessä se on tehtykin ja vaikkapa siitä vastaakin omalla nimellään--kuitenkin joko painetaan villaisella tai hiljaisesti haudataan paperikoriin.
[a] ]
Suomen suomenkielisen yhteiskunnallisen luomisen tähän asti tärkein ja ilmekkäin aikaansaannos, Suomen uusi eduskuntajärjestys valaisee syntyhistoriassaan ja rakenteessaan mitä elokkaimmin sitä yksilöllistä viljeltymättömyyttä, jonka katveessa julkinen elämämme vielä on.
Vain ympäristössä, jossa yksilölinen arvostelu ja itsenäinen, asiallinen pohdintakyky vielä ovat aivan alkuasteella saattaa tilapäinen mielialapuuska siten riuhtaista yhteiskunnallisen kehityssuunnan aivan uusille, oudoille, jopa seikkaileville urille kuin suurlakon tapahtumat meillä. Vain yleisen mielipiteen luonteettomuus, viljelemättömyys ja kehittymättömyys selittää sen, että kokonainen kansa hetkellisessä, sokaistussa hurmiossa yrittää viskata siihen-astisen historiallisen yhteiskunnallisen rakenteensa sivulle ja kevytmielisessä, vaistottomassa rohkeudessa ryhtyy sepittelemään itselleen uutta, tilapäisten parantelijain sille tyrkyttelemää patenttijärjestystä.
Kuten esi-isäinsä itsetiedottomuuden unesta virvonnut nykyaikainen talonpoika ensi tietoisuuden työnään turmelee esi-isäinsä hänelle jättämän kodin: paloittaa seinät ikkunoiksi ja oviksi, rakentaa julkihuoneet ja verannat, mutta hävittää tuvat, korottaa katot ja korustaa salit, mutta unohtaa ovien ja ikkunoiden ylenpalttisuuden välille varata itselleen vuoteen tilan, vierashuoneittensa sekaan perheen huoneen, koko asuntonsa tehdasmoiseen suurekkuuteen asuttavuuden ja kodin leiman; samaten on Suomen valveutunut kansakin luodessaan uuden eduskuntajärjestyksen unohtanut, että yhteiskuntaa ei järjestetä näöksi ja näyteltäväksi, vaan elettäväksi, että yhteiskunnallisen luoman kelpoisuus ei ole siinä, kuinka uusikuosiseksi se on sattunut luontumaan, vaan siinä, kuinka taipuisasti se soveltuu oleviin olosuhteisiin ja palvelee elävän elämän tarpeita luoden olevan, menneisyydeltä perityn yhteiskunnan pohjalle kehittyneitten, muodostuneitten elämäntarpeiden mukaista uutta.--Eduskunnan autuus ei ole siinä, kuinka väljille äänioikeuksille se rakentuu, vaan siinä, miten työkelpoisa elin se on yhteiskunnalle, miten runsaasti yhteiskunnallisen työskentelyn taitoa, kokemusta ja kypsää, raitista, uskaltavaa malttavaisuutta se voi pusertaa, kohottaa esiin kansasta kansan yhteisiä asioita hoitamaan.
Suomen nykyinen eduskuntajärjestys edustaakin erikoisen valaisevasta nuorta, juurtumatonta yhteiskunnallista sivistystämme. Se on kauttaaltaan rakennettu, ei missään kohdassaan muodostunut, se on perustunut aatteille, ei elämälle. Se kantaa kaikessaan hyväätarkoittavan, mutta löyhän ja hetkellisen aatteilun, suuntailun Ja intoilun leimaa löytämättä missään todellisuuden, olevaisuuden ja lahjomattoman käytännöllisyyden vankkaa kulmakiveä. Siellä, missä olisi rakennettava salaperäisen, näköä vaihtavan, mutta sittenkin pysyväisen yksilöllisen ihmisluonteen tarkasti vaarinotetuille, tulisella sydämellä tunnetuille ja kylmällä lahjomattomalla järjellä tajutuille ja harkituille ominaisuuksille, siellä on pidetty silmällä vain yleisen, hetkellisen mielipiteen joka hetki väriä ja muotoa vaihtavaa, alati virtailevaa pintaa. On rakennettu virran kuplille ja tuulen vaihteleville vireille, hetken näkö- ja luuloajatuksille ja mielen pyräyksille siellä, missä olisi ollut rakennettava elämän pysyvälle pohjalle: ihmisluonteen ja elämän todellisuuden vaikeasti tavoiteltavalle, mutta olevalle perustalle. Yhteiskunnallinen rakentaminen ei ole lapsen ilmavaa, oikullista, mielivaltaista leikkimistä, vaan kypsän miehen ja mielen uurasta, syvyyksiin tunkeutuvaa työtä, eikä sitä kudota hetken mielioikuista ja mielenpistoista, vaan on se kärsivällistä, raskasta ja hidasta, ihmispolvien yhteistyönä suoritettavaa, hankalan ja vastahakoisen olevaisen sovittamista, taivuttamista, pakottamista ja sulattamista ihmisjärjen, ihmistahdon ja ihmistarpeiden mukaiseksi elettäväksi kokonaisuudeksi.
Suomen kansakin ryhtyessään lapsen uskaliaalla herkkäuskoisuudella silmänräpäyksessä kyhäilemään, miks'eipä loihtimaan itselleen aivan alutonta ja pohjatonta sekä sen menneisyydestä että sen nykyisestä kehitystasosta yhtä irrallista luomaa, kaikissa hetken aatehelyissä koreilevaa eduskuntajärjestystä leipoikin leivän asemesta itselleen kiven. Sommitellessaan kaiken vapaamielisen uusikuosisuuden ja vannoutuneen, oikeaoppisen kansanvaltaisuuden mukaisen eduskunnan, joka näköään on kansanvaltaisin, mitä toivoa saattaa, loikin se eduskuntajärjestyksen, jossa kansa vain on äänestyskone. Eduskunnan todellisen henkilökohtaisen kokoonpanon määräävät kansan sijasta muutamasataiset henkilöpiirit, vaalilistojen itsevalitut ja itsevaltiaat laatijat--vieläpä lisäksi henkilöpiirit, jotka edustavat tyhjintä ja paperisinta elämänkokemusta, mikä kansasta saattaa kiteytyä: ammattipolitiikkojen ja ammattisanomalehtimiesten väljähtäneet, sanojen helinässä paatuneet, henkisesti puolimittaiset ryhmät eri puolueiden karsinoissa.
Jo muuan ainoa piirre uudessa eduskuntajärjestyksessämme riittää osoittamaan, miten pintapuoliselle ihmistuntemukselle se on rakennettu ja miten keinotekoinen ja hetkellisesti järkeilty on sen elämänkokemuksen perusta. Uudessa eduskuntajärjestyksessämme on tehty tehottomaksi tai ainakin arveluttavasti hämmennetty kaiken yhteiskunnallisen järjestäymisen alkeellisin ja väkevin liitevoima, ihmishengelle luontainen sankarikunnioitus: heikompien vilpitön ja välitön luottamus väkevämpäänsä kohtaan, ryhmittyminen luonnollisen johtajansa ympärille, oman mieskohtaisen voiman vaapaaehtoinen siirtäminen ja omistaminen toisen ihmisen tueksi, jonka alkuperäinen, luova, kokoova hengen mahti takaa suuremman saavutuksen kuin oma yksilöllinen ponnistus.
Uudessa eduskuntajärjestyksessämme on tehty aivan näennäiseksi henkilöä äänestäminen, henkilölle yksilönä, henkilön mieskohtaisille, taatuille ja koetuille luonneominaisuuksille, hänen elämän kokemukselleen ja luonteelleen annettu luottamus. Äänestäessä varmaa, luottamuksen virittänyttä henkilöä luiskahtaakin ääni tämän henkilön ohitse jotain merkillisiä--itse vaaliliittymään piilotettuja, puoluekanslioiden siihen kätkemiä--kimmahdusteitä aivan odottamattomalle, äänestäjän sisäiselle luottamukselle tyyten vieraalle ja yhdentekevälle henkilölle. Eduskuntajärjestyksemme johtaa ja pakoittaa äänestämään, ei henkilöä, vaan puoluetta. Mieskohtainen luottamus on kohdistettava henkilön sivutse epäpersoonalliselle puolueelle, ja katkaisee eduskuntajärjestyksemme täten väkevimmän ja luonnollisimman tunneliitekohdan yksilön ja yhteiskunnallisen harrastuksen väliltä.
Täten muodostuvalta eduskunnaltakin katoo välittömän edustavuuden teho ja arvovalta. Kukaan ei yksilökohtaisesti tunne eduskunnassa juuri hänen omalla, suoralla, välittömällä äänestämisellään sinne valtuuttamaansa henkilöä, vaan tuntuvat eduskunnan jäsenet naiville, välittömälle yleistajunnalle istuvan tehtävissään joidenkin syrjäisten voimien sinne keinottelemina. Kaikesta yleisestä äänioikeudesta huolimatta vaikuttaa vaalijärjestyksen keinotekoisuus sen, ettei kansa välittömästi tunne ja tunnusta eduskuntaa omakseen, omaksi yhteiskunnalliseksi parhaimmistokseen, oman yhteiskunnallisen tahtonsa välittömäksi elimeksi.
Hedelmästä puu tunnetaan! Kun vaalijärjestyksen seula, jonka olisi sihdattava Suomen kansasta esille sen yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön kykenevin ja pätevin valiomiehistö, toimii siten, että melkeinpä puolet eduskunnan jäsenistä ovat ruumenia, vain perin alkeellisesti pystyvät minkäänlaiseen älylliseen, rakentavaan yhteiskuntatyöhön, niin se ei todista hyvää tämän seulan rakenteesta. Edustajistossamme istuu paljon henkilöitä, joiden sijasta siellä yhtä tuloksellisesti eduskunnan työkyvylle ja melkoista huokeammilla kuluilla yhteiskunnalle voisi istua vaikkapa asianomaisten puolueiden väreillä maalattuja automaattisia äänestysnukkeja--valitut saman suhteellisen vaaliponnistuksen mukaan kuin muutkin edustajat, varustetut näiden kanssa samoilla äänestysoikeuksilla ja merkityt kukin omalla otsikkokirjoituksellaan: n.n. puolueen naisasian harrastelu, n.n. puolueen torpparikalastus, kristillismielisyys j.n.e.--Tällaisia periaatteellisia istujia ja automaattisia äänestäjiä kuuluu jokaiseen puolueryhmään, ja ovatkin ne mukana vain asianomaisten puolueiden kansan- ja naisvaltaisina dekoratsiooneina.
Erikoisen runsaasti on näitä tällaisia pelkästään dekoratiivisiä istujia sosialistisen puolueryhmän sekä naisedustajain piireissä. Naisluonteelle ominainen yleiskatsauksen puute--kykenemättömyys kylmäverisesti abstrahoimaan yksityisseikoista niitä hallitsevaa yleispiirteistä, järkivoittoista kokonaisuutta--ja tätä ominaisuutta seuraava näkökulman yksipuolisuus, yksityisseikkainen kiihkoilu ja arvioinnin hätiköivä liioittelu ja suhdattomuus, yleensä yhteiskunnallisen vaiston ohuus tekee naisen osanoton yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön yleensä oikulliseksi, epätasaiseksi, epävarmaksi ja epäjohdonmukaiseksi.
Eduskunnan valtaryhmän, sosialidemokraattisen puolueen edustajat ovat niinikään runsaissa määrin pelkkää kuollutta painolastia rakentavassa lainsäädäntötyössä. Ahdas ja niukka elämänkokemus, muutamiin kaavanomaisiin ja sulattamattomiin puolueoppilauseihin kivettynyt henkinen näköpiiri, melkein täydellinen tottumattomuus älylliseen ja käsitteelliseen työskentelyyn tekevät useat tämän puolueen jäsenet melkein kykenemättömiksi mihinkään muuhun positiiviseen tehtävään eduskunnassa kuin periaatteelliseen istumiseen, uskollisiin äänestysuurnalle kävelyihin valppaampien puoluetoverien ohjeitten mukaisesti tai »toverien» valmistamien puheitten paukuttamiseen puhujalavalta. Lisäksi istuu tässä puolueessa vielä runsaammin kuin porvaripuolueissa kieroon kasvaneita kiihkoilijoita ja oman ahdasnäköisyytensä pimittämiä fanatiikkoja, joiden älyn pimentoon yhteiskunta ja yhteiskunnallisen kokonaisuuden tarpeet näkyvät vain omien umpinaisten, sulkevien puoluemuurien ratkelmitse ja jotka eivät hituistakaan lisää enempää eduskunnan asiantuntemuksen rikkautta ja monipuolisuutta kuin elämänkokemuksen inhimillisyyttäkään ja laajuutta tai luonteellista arvoa ja ryhtiä.
Uuden uutukainen, kansanvaltaisesti puhdasoppinen eduskuntajärjestyksemme suhteellisine, nais- ja yleisine äänioikeuksineen on siis luonut yhteiskunnalliselle työskentelyllemme elimen, josta vain murto-osa on kelpoinen ja kykenevä vaatimattomaankin yhteiskunnalliseen luomis- ja rakennustyöhön.
Luonteeton, pintapuolinen järkeily on eduskuntajärjestyksen muovailemisessa kuten kaikkialla muuallakin, missä se yrittelee alutonta ja pohjatonta sepitsemistään, hiuksenhienoissa johteluissaan ja harkituissa suuntailuissaan unohtanut ja sivuuttanut elämän läheiset, elävät ja vaikuttavat voimat ja tässäkin tapauksessa pystynyt kyhäämään vain näennäisen onton varjoluoman vailla elämän todellisuuden sisältöä, pontta ja kehittymisen ainesta. Missä on kutsumattomassa luomisessa unohdettu ja sivuutettu elämän elävät mahdit, siellä sivuuttaa lopulta elämä yhtä ylväästi ja unohtavasti tällaisen luoman kuin se alkuvaiheessaan on sivuuttanut elämän.
[a] ]
[ SIVISTYKSELLISIÄ LAATUPIIRTEITÄ. ]
[a] ]
Tämä epäyksilöllisyys, yksilöllisyyden sekä kehittymättömyys että sen merkityksen tajuamattomuus, joka niin hallitsevasti luonnehtii julkista yhteiselämäämme, esiytyy tietysti vielä selkeämpänä ja vallitsevampana varsinaisessa yksilöllisessä elämänsuhtautumisessa ja mieskohtaisessa hengenviljelyksessä.
Ken ankaralla ja lahjomattomalla silmällä tarkkailee henkisen elämän ja henkisen harrastuksen ilmiöitä suomenkielisissä sivistyspiireissä, hänelle selkeneekin nopeasti, kuinka hataraa yksilöllinen viljely meillä vielä toistaiseksi on. Tämä yksilöllinen viljeltymättömyys ilmenee niin yksilöiden omissa elämän harrastuksissa kuin henkisten joukkovirtausten laadussakin. Niin hyvin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti on henkinen suhtautuminen yht'aikaa sekä hidasta että herkkäuskoista.