VAARIN MUISTIKIRJA; MAJALA

Kaksi kertomusta

Kirj.

W. HEIMBURG [Bertha Behrens]

Suomentanut

Hanna Pakkala

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1897.

Vaarin muistiirja.

Tuonlainen vanha kirja — se se osaa kertoa! Harvoista riveistä voi sommitella kokonaisen elämän vaiheet. Vaarin muistikirjaa minä pidänkin hyvin arvokkaana ja ylpeilen siitä, että olen sen muistiksi saanut. Löytyi näet koko joukko tyttärenpoikia ja pojantyttäriä, jotka tahtoivat vallata sen.

Kirjan ensi lehdellä nähdään vanhuksen vapisevaa käsialaa. Tammikuun 4 päivänä 1805 on kahdeksankymmen vuotiaan kuihtunut käsi kirjoittanut kehoitukseksi kirjan nuorelle omistajalle, joka silloin jätti jäähyväiset isänsä kodille, seuraavat yksinkertaiset sanat muutamasta vanhasta laulusta:

"Ain usko ynnä vilpittyys sydäntäs vallitkoot!" j.n.e.

Ja siihen alle on kirjoitettu:

"Noita riviä lukiessasi, tulee hartaimpana pyrintönäsi olla niiden asettaminen elämäsi ohjeeksi, jotta olisit isällesi niin suureksi iloksi kuin hän toivoo.

Christ. Heinrich v. S."

Kirjan viime sivulla on "metsästäjän tervehdys" ja tuo kai siihen aikaan uuden uutukainen kehoitus:

"Sua enemmän jos lempii ken, voi kirjoittaa kai jälkehen.

Ijäti uskollinen ystäväsi Herman Passeck."

Ja mitä kaikkia välillä olevilla lehdillä lukeekaan — ylevämielisiä ystävyyden vakuutuksia, isällisiä kehoituksia, äidillisen hellyyden sanoja ja uskollisten tätien onnentoivotuksia!

Hellät naiskädet ovat runoihinsa kietoneet ruusuja ja lemmenkukkasia ja riimiksi sommitelleet sydänsurujaan.

"Ain ruusut tielläs kukkikoot, mun hyvä Stetten, aina, aina! Mut lemmen kukat kuiskikoot sun korvaasain: Louise Meyer!"

Louise Meyer! Kauankohan kyynel silmässäsi väräili ennenkuin se herahti karkealle paperille ja jätti siihen tuon keltaisen täpän, joka siinä vielä on nimesi vieressä!

Kuinka liikuttavia ovat seuraavat rivit:

Kun päivä kultaa elos teitä, Marian muista kyyneleitä! Voi varmaan kaunihimmat sua Myös lempiä — mut muista mua!

Luulisi vaarin olleen oikean sydänten musertajan, ellei tietäisi miten liioiteltuja lauseita siihen aikaan käytettiin.

Ystävyyden ja rakkaudenilmoitusten keskellä on eräs lehti, joka näyttää oikein eriskummalliselta, se kun vaalealla lyijykynäviivalla on kahtia jaettu. Mies ja nainen ovat tälle lehdelle kirjoittaneet.

Mies on kirjoittanut seuraavat rivit:

"Nuori ystäväni, olkaa aina niin onnellinen, kuin näiden rivien kirjoittaja nyt on.

Teidän Robert Osswald. Häitteni edellisenä iltana. Lokakuun 31 p:nä 1810."

Ja lyijykynäviivan alla luetaan:

"Sielumme on ikäänkuin vankina ruumiissamme — se on sen orjatar! Mutta lohdullista on ajatella, että muurit kerran kukistuvat ja kahleet katkeavat. Kuinka ihanaa vapaus lienee — vaan milloin?

Muistoksi vilpittömältä ystävättäreltänne

Minna Brinkmannilta".

Hänen nimensä perään oli vaari omakätisesti piirtänyt ristin: k. Marraskuun 1 päivänä 1810.

Nähdessäni tuon lehden ensi kerran — kirjan omistajan vielä elossa ollessa — kysyin pelästyneenä:

— Vaari, onko se mahdollista? Kirjoittiko Minna Brinkmann nuo rivit niin vähää ennen kuolemaansa?

Vanhus nyökkäsi. — Hääpäivänsä ensi tunti oli hänen kuolinhetkensä.

— Sehän oli kauheaa!

— Oli se, myönsi vaari ja ystävällisiin kasvoihinsa tuli äkkiä vakainen ilme. — Ja täytyy uskoa hänen aavistaneen kohtalonsa, kun lukee nuo kirjoittamansa sanat.

—- Oi, kerroppas hänestä, vaari! pyysin. — Nuo rivit kuuluvat niin kummalliselta morsiamen kynästä — noissa sanoissa "vaan milloin" on niin sanomatonta kuoleman ikävöimistä. Ja sen hän kumminkin kirjoitti juuri ennen häitään! Eikö hän ollutkaan onnellinen?

— Hän elää vielä — Robert Osvald vanhus, vastasi vaari vältellen.

— Missä, vaari?

— Tilallaan. Siellä hän elää yksinäistä, kummallista elämää. Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin.

— Oi kerro nyt hänestä, vaari!

— Aivan mielelläni, lapsi, sen verran kuin tiedän hänestä. Mutta hauska kertomus se ei ole. — Tulin näet nuorena metsäoppilaana Friedrichshorstin ylijahtimestarin virkatalolle. Eräänä iltana elokuun loppupuolella näin ensi kerran tuon kolkon paikan. Se näytti aivan autiolta siinä korkeitten tammipuiden takana, yksinäiseltä ja hyljätyltä synkkäin metsäin keskellä. Oikeastaan se oli herttua B:n omistama metsästyslinna. — Alakerrassa asui ylijahtimestari, toisessa kerroksessa olivat herttualliset huoneet ja juhlasali. Leveät kiviportaat johtivat mahdottoman suurille oville. Molemmin puolin sisäänkäytävää seisoi kaksi kuvapatsasta — torveen toitottavia metsästäjiä kankipalmikoiden ajalta — ja alemman sisäänkäytävän oven yläpuolella oleva lyhty loi niihin liekkuvaa valoa, jotta ne näyttivät elävän ja pääportin yläpuolella oleva hirvenpää monihaarasine sarvineen näytti kauheasti irvistelevän.

Seisoin tuota outoa kuvaa katsellen, kun etehisestä kuului keveitä askeleita. Kohta ilmestyi kynnykselle valkoisiin puettu olento — ja minä näin Minna Brinkmannin ensi kerran.

Hän ei aluksi minua huomannutkaan, hän kun katsoi taivasta, joka sinä iltana oli synkässä pilvessä. Sillä aikaa minä — reippaana ja rohkeana metsästäjänä — tarkoin katselin häntä.

En luule, että häntä juuri kaunottareksi voi sanoa. Eikä hän ollut aivan nuorikaan, lienee ehkä ollut noin kahdeksankolmatta vanha. Mutta tämä tyttö oli niin viehättävän suloinen, etten minä kykene sitä kuvailemaankaan, se tenhosi kaikki hänen läheisyydessään.

Hän muistutti niitä upeita olentoja, tulisine silmineen, joita näkee itämaan huntuihin puettuina — ainakin minä kuvailin sultaanin lempivaimoja hänen näköisikseen. Aina häntä nähdessäni tuli mieleeni, että hän olisi ollut paremmin paikallaan käyskentelemässä palmujen alla ja kimaltelevilla piikivillä kuin pahkaisten tammien alla Saksan metsissä. Hän oli notkea ja hempeä kuin hirvi, ja hänellä oli kaksi silmää, tyttöseni, joihin katsottuaan nuoren miehen pää voi sekaisin mennä! Mutta auliisti hän ei katseitaan jakanut, ja hän kantoi pystyssä pientä, kaunista päätään. Kansa keskuudessaan sanoi häntä "prinsessaksi". Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta ajattelin kumminkin, ettei prinsessakaan voisi kauniimpi ja upeampi olla.

Minut huomattuaan nyökkäsi hän ja sanoi setänsä ja tätinsä odottavan minua ja että huoneeni oli valmiiksi järjestetty. Hän astui tahi oikeammin liiteli etehisen poikki kutsumaan palvelustyttöä minua opastamaan. Minä sanoin näet ensin haluavani mennä huoneeseeni pukeutumaan, ennenkuin minut uudelle esimiehelleni esitettäisiin, sillä pitkällinen matkustaminen kyydillä auringon hiottavassa hauteessa ei ollut ulkonaista ihmistäni kaunistanut.

Esittelyn perästä ja puheltuani noin tuntikauden ystävällisen ylijahtimestari Brinkmannin ja hänen sävyisän mutta jotenkin pitkäveteisen rouvansa kanssa, sain poistua, vanhalla herralla kun oli tapana aikaisin mennä levolle. Minä hiivin kumminkin ulos etehisestä ja astelin edestakaisin talon edustalla pimeässä illassa, silloin tällöin valaisi salama tietäni ilmoittaen kaukaista ukkosilmaa.

Vanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär ja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon mahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin siellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa kuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.

Toiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo, jota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen takapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut kukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä. Tämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien alla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja suurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi erottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä kun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain tuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä luolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.

Asetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin hartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä. Salamat tekivät tehtävänsä — tuon tuostaankin näin valkoisen puvun välkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni; yläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.

Muutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla — sitten sammutettiin tuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.

En liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin utelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua harmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä lehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä voivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan käyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi minun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla soittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin luulotellut.

Ravakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista tulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän astui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan huudahtavan:

— Teidän korkeutenne! — Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen sydämellinen väre — siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää — mutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen perästä koskaan kuullut.

Hetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. — Korkeutenne? — Max? — Sehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max — herttuallisen huoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän vetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin — enemmän opintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä prinssi oli nyt täällä — tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui hän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän — suuteli — niin, kuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän äänenkin sanovan: — Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi — en tiedä miten voin sitä kestää.

— Sinun tulee — sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.

Leimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön jalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön hameeseen.

Käännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi liikutettukin — tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien rakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.

Minnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. — Elä itke — oi, elä itke — Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa, sanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta — niin puhuu ainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. —

Hiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään ja ylös päätyrakennukseeni.

Ensimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja sen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen huoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa kauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: — Pysytkö minulle uskollisena, Luise?

Tyttö vastasi: — Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?

— Kuka sen sanoi?

— Minna neiti, kuului vastaus. — Prinssi taitaa mennä naimisiin.

Muhkea kamaripalvelija nauroi. — Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi senlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä panemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko, riutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline — hyvä Jumala, hän kai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei suinkaan naimista ajattele — sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin oli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa — kerran käyty teaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä — niin emme ilmaa siellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin — —

Nuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja nousin portaita ylös huoneeseeni.

Olin aivan nuori ja kesäyön hurmaus sekä romantillinen kohtaus lehtimajassa panivat suoneni tykyttämään. Oli mahdotonta nukkuakseni, vaikka olin tullut pitkältä ja väsyttävältä matkalta. Ajattelin prinssiä, kaunista tyttöä ja noita lohduttomia sanoja: 'Elä itke — se on kumminkin kaikki turhaa.' —

Romantillisen tunnelmani haihdutti vihdoin raskas, proosallinen uni ja pirteänä herääminen aamulla.

Yöllä oli satanut ja minä läksin ylijahtimestarin keralla aikaisin metsään, tänä harmaana, pilvisenä elokuun aamuna, metsäkauriit kun huokeasti saa ammuttaville senlaisina helteisinä, tyyninä päivinä.

Onnettomuudeksi tuli vastaamme, heti pihasta päästyämme, vanha, hampaaton eukko, kantaen selässään suurta koria. Hänet nähdessään lensivät ylijahtimestarin vanhat kasvot tulipunaisiksi vihasta, ja terveisiksi muorille virkahti hän: 'piru vieköön!' — ja aivan oikein — metsästysretkemme ei onnistunutkaan.

Alkoi uudestaan sataa ja me palasimme kotiin läpimärkinä ja ilman riistaa. Ukko ylijahtimestari oli sitäpaitsi kovasti suutuksissaan, että minä hätiköimiselläni olin estänyt häntä komeaa metsäpeuraa ampumasta. Hän kiisti minun niin tuikeasti tuijottaneen peuraa, jotta se suunnastaan poikkesi. Lyhyesti sanottu — minä sain aika torat.

Päivällä näytti vanha metsästyslinna aaveentapaisen synkältä. Kysyessäni asuttiinko ajoittain yläkerran huoneissa vastattiin vaan lyhyesti ei.

Äänettömän aamiaisen aikana en saanut nähdä emäntää enkä veljentytärtä, eikä minulle ruoka maistanut. Molemmat naiset ilmestyivät vasta päivällispöytään. Minna neitin kasvot olivat yhtä valkoiset kuin pöytäliina, mutta hän osotti aivan selvästi teeskenneltyä levollisuutta. Hän tuskin maistelikaan ruokia ja vilkasi tuon tuostaankin setäänsä arkoja, kysyviä katseita. Nähdessään tämän närkästyneen naaman, kääntyi hän katsomaan ikkunaan, johon vesipisarat rapisivat. Rouva oli itkeneen näköinen.

Liemiruokaa pöydältä ottaessa, avasi vanha kuski oven ja kysyi oliko herrasväellä hänen mukaansa lähetettäviä kirjeitä. Hänen piti mennä kaupunkiin ja kaikessa tapauksessa postikonttoriinkin poiketa.

Tuokion vallitsi äänettömyys. Emäntä jo nyökkäsi kuskille, että hän saisi mennä. Mutta silloin Minna ojensi kätensä häneen päin — kalpeutensa oli muuttunut melkein vehriään vivahtavaksi — hän tahtoi puhua, mutta tavoitti samassa vasemmalla kädellä kurkkuaan, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Hetkisen käsi hapuili hameen laskoksissa ja sitten se vavisten ojensi kiirjeen odottavalle kuskille. — Herra Osswaldille, änkytti hän vaikeasti.

— Niebelwitziinkö? kysyi kuski korvansa taustaa raavasten. Tyttö nyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.

— Sinne on pitkä kierros, murahti kuski.

— Tuhat pentelettä! huusi ylijahtimestari pystyyn ponnahtaen, — laita itsesi matkalle tahi minä autan sinua alulle!

Vanha herra heitti rutistetun ruokaliinansa pöydälle ja ryntäsi viereiseen huoneeseen, jossa kuulin hänen päristelevän, hökivän ja rykivän. Ulos tullessaan oli hän vielä vesissä silmin. Hän astui aivan sen tuolin lähite, jolla Minna istui kasvoissa entinen välinpitämätön ilme ja ristissä käsin. Äkkiä koppasi ukko käsiinsä hänen kauniin päänsä, jota sankka, kastanjanruskea tukka kaunisti. — Minna, sanoi hän käheällä äänellä, — sinä olet — sinä olet kunnon tyttö, Minna — sinä — Jumala on sinua siitä siunaava. Hän niisti nenänsä ja meni taas tiehensä. Eikä häntä sen koommin näkynyt vaikka rouvansa huusi häntä:

— Tule nyt, Brinkmann, pässinpaisti on tänään mureampaa kuin se on moneen aikaan ollut.

Vanha rouva näytti harmistuneelta. Nurpeana katsoi hän kalpeaan, nuoreen sukulaiseensa, joka piteli veistä ja kahvelia käsissään ja hämmenteli papumuhennosta. Mutta kuinka urhoollisesti Minna pyrkikin ulkonaista levollisuutta osottamaan, niin hän ei kumminkaan voinut syödä. Minä tunsin olevani seurassa aivan liikaa, söin sentähden kiiruusti ja menin tieheni. Ovea sulkiessani kuulin vanhan rouvan sanovan moittivalla äänellä:

— Mutta Minna, miksi noin päistikkaa menettelit — olisi kenties ollut huokeampi jos olisit hiukan viivytellyt.

— Minun täytyi — hänen tähtensä, vastasi tyttö.

Saman päivän ehtoolla näin hänen astelevan linnan edustalla. Siellä leikki ruskea mäyräkoira pentuineen. Lystikkäät pikku elävät temmelsivät siinä ja työkkivät toisiaan ja kunnioitettavaa emoaankin, joka häristellen näykki niitä — sitä katseli oikein huvikseen.

Elottomana kuin kuvapatsas pysähtyi Minna neiti leikkiviä koiria katselemaan korkeiden puiden alle, joiden lehvissä viimeiset vesipisarat vielä riippuivat. Jähmettynyt, tuskallinen katseensa teki hänet mielestäni todelliseksi kieltäymyksen kuvaksi. Pieni purppurapunainen suunsa — se vaan ei tuohon kuvaan sopinut. Tahi oliko se vain luulotusta, kun tiesin, että nuo suloiset huulet olivat tottuneet salaisiin suuteloihin.

Hän oli nähnyt minun tulevan ja puhutteli minua. Hän puhui koirista, jotka olivat hänen suosikkiaan ja kysyi mitä Friedrichshorstista pidin. Äänensä oli ystävällinen ja lempeä.

Puhelin mielelläni hänen kanssaan ja lienen viipynyt siinä hänen luonaan pitempään kuin hän halusikaan, sillä hän nyökkäsi äkkiä minulle ja läksi astumaan metsätietä. Hänellä oli yllään tumman sininen puku ja musta esiliina vyöllä. Kauniita hartioita peitti ohut, valkoinen saali, joka oli kultaneulalla kiinnitetty. Siinä puvussa on hän mielessäni unhoittumattomassa muistossa, häntä kun tuskin näinkään muunlaisessa lyhyen tuttavuutemme aikana. Hämärän tullen syntyi äkkiä liikettä talossa. Kuulin palvelijain juoksevan edes takaisin ja emännän käskevä ääni tunki ylös huoneeseeni saakka.

Sisäpiika, jonka tuli pitää huolta huoneeni siistiämisestä, tuli sisään nauraen ja posket punaisina heloittaen. Katsoin häneen kummastellen ja hän huudahti: — Neitimme on kihlautunut, herra von Stetten — sitäpä olen koko vuoden odottanutkin, hänen huoneessaan kun uudenvuoden iltana paloi kolme kynttilää.

— Kuulkaas, Luise, kysyin, — olenko nähnyt unta että joku herttuallisen perheen jäsenistä oli täällä eilen?

— Ei se unta ollut — Max prinssi oli täällä.

— Tuleeko hän usein?

— Joka hetki, vastasi hän vertaistensa tavallisella liioittelemisella.

— Viipyykö hän aina kauankin?

— Ei hän usein voi kauan olla. Siitä on kaksi vuotta, kun hän asui täällä koko syksyn, nyt tulee hän vain pariksi, kolmeksi päiväksi, mutta hän tulee hyvin usein.

— Vai niin. Kiitos, Luise!

— Eipä kiittämistä, ja samassa hän jo oli ovesta ulkona.

Illallisella näin kihlatut. 'Herra Robert Osswald, tässä naapurissa olevan Niebelwitzin ritaritilan omistaja', niin hänet minulle esitettiin. Hän oli pitkä, harvapuheinen mies, kasvot olivat hyvin miellyttävät. Hänellä oli kaunis vaalea parta ja silmistään loisti sydämmellinen onnellisuus.

Hän piteli usein kalpean morsiamensa kättä omassaan ja Minna kohteli häntä lempeästi ja ystävällisesti kuin sisar.

Illallinen oli juhlallinen. Vanha ylijahtimestari oli kellaristaan noutanut pari pölyistä reininviini pulloa. Ruokaillessa juteltiin paljon siitä ajasta, jolloin orpo pikku Minna tuli yksinäiseen metsästyslinnaan, jossa hän sitten kasvoi kaikkien iloksi. Vanha rouva näytti yhä enemmän unhoittavan huolensa; hän tuumaili miten pidettäisiin hauskaa kanssakäymistä Friedrichshorstin ja Niebelwitzin kesken. Sitten juteltiin häistä ja sulhanen arveli niitä seitsemää vuotta, joiden kuluessa hän oli huokaillut kaunista morsiantaan, kyllin pitkänä koetusaikana. Ja kun hän nyt vihdoin oli morsiamensa voittanut, pidettäisiin häät seitsemän viikon kuluessa — hänen syntymäpäivänään lokakuun 31 päivänä. — Jos suostut siihen, Minna? kysäsi hän hellästi katsellen häntä.

Ja sitten juotiin nuorten onneksi ja minun piti käydä kitarani ja soittaa kaikki ylijahtimestarin lempilaulut. Minnaa pyydettiin laulamaan, mutta hän sanoi äänensä olevan sorruksissa. Palvelijatkin tulivat sisään juomaan kihlattujen maljaa ja — mutta enhän niin tarkoin voi kertoa miten se oli — tiedän vain että kaikki tuntui minusta niin luonnottomalta ja teeskennellyltä, ilo ja eläköönhuudot kihlattujen kunniaksi ja kaikki puheet onnesta! Sulhasen hiljainen iloisuus vaan näytti todelliselta.

Ja nyt minulla ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin loppukohtaus, sillä kihlausaika kului ainakin näennäisesti tavallisessa järjestyksessä. Osswald ratsasti sinne monta kertaa viikossa ja Minna vastaanotti häntä kynnyksellä tahi asteli häntä vastaan niinkuin ainakin hyvä tapa vaati. Kerran me kaikki oltiin kutsutut päivälliselle Niebelwitziin ja ruokailtua näytteli Osswald morsiamelleen talonsa vinnistä kellariin saakka. Vanha rouva ei muuta tainnut kuin kiitollisena tunnustaa, että orpo tyttö raukan osaksi oli tullut suuri onni. Mutta Minna neiti oli nähtävästi muuttunut. Kovasti hän oli kalvennut ja laihtunut — mutta hän oli aina vain yhtä ystävällinen ja kärsivällinen. Hän näytti todella pyrkivän tullakseen kunnon miehelleen kelvolliseksi vaimoksi.

Aamusta iltaan hän työskenteli. Väliin silmänsä vaipuivat umpeen väsymyksestä; pari kertaa näin hänen päiväsydännä nukkuvan pää vaipuneena tuolin selustimelle ja käsissä liinainen ompelus, jota hän myynikseen valmisti.

Silloin katselin häntä tarkoin ja huomasin ihmeekseni hienon, syvän surun uurtaman piirteen kauniin nenän ja suupielien välillä, jota hänen herällään ollessa ei huomannut.

Eräänä iltana syyskuun lopulla palasin Niebelwitzistä peltopyitä ampumasta, tuoden mukanani terveisiä kauniille morsiamelle sekä ruusuista ja resedasta tehdyn kukkakimpun. Sulhasella oli talonsa vieraita täynnä, jottei itse voinut tulla. Kotimatkalla — niin, ei ole aivan helppo kertoa mitä silloin tapahtui.

Kello kävi yhdeksättä ja seutua valaisi kirkas kuutamo. Metsäpolutkin olivat kirkkaasti valaistut ja sammalilla kiilsi kuin hopeaa. Robert Osswaldin luona olimme juoneet paljon samppanjaa, niin että olin hienosti humalassa ja aluksi luulin sitä sen vaikutukseksi, kun kuulin miehen äänen intohimoisesti sanovan:

— Minna, Minna — me olemme kärsineet sanomattomasti. Peruuta lupauksesi hänelle — en tahdo, en voi sinusta luopua, minä kun en voi ilman sinua elääkkään!

— Minä en saa sitä tehdä — oi Jumalani — minä en voi! vastasi Minna itkien. — Teidän korkeutenne — minä rukoilen teitä — elkää minua ajatelko. Te erehdytte — te ette saa — korkea asemanne — nyt seurasi tukehtunut, rukoileva huudahdus, oi Max — elä kiusaa minua! Etkö näe kuinka minä suren. Miksi tulit tänne? Siitä voi tulla onnettomuutta meille molemmille. Elä tule takaisin — oi minä pyydän — mene!

Syöksyin tieheni minkä pääsin, humalasta olin täydellisesti selvinnyt.

Kun hän myöhemmällä tuli sisään puutarhasta yhä kalpeampana ja kuoppasilmäisempänä kuin tavallisesti ja tulin hänelle etehisessä vastaan, niin punastuin kuin keksitty koulupoika ja voin tuskin hätäisesti änkyttää terveiset ja antaa kukkavihkon.

Hän katsoi minuun aivan välinpitämättömänä, otti koneentapaisesti kukkavihkon kädestäni ja astui hoiperrellen huoneensa ovea kohti.

Seuraavana päivänä Minna pyysi, että hänen häänsä vietettäisiin aivan hiljaisuudessa ja että vihkiminen tapahtuisi kodissa. Se luvattiinkin hänelle. Joskus hän ei moneen päivään liikkunut ulkona. Eräänä iltana sanoi hän äkkiä minulle: — Herra von Stetten — tahtoisitteko seurata minua vähän matkaa metsään? Ikävöin raittiiseen ilmaan — ja luettuani saaomalehdissä, että joku kuljeksija oli karannut vanhan postimiehen kimppuun, pelkään mennä yksin metsään kävelemään.

Kylläpä osaat valehdella, ajattelin itsekseni syvään kumartaen. Yljiahtimestari huusi nauruun remahtaen:

— Kihlaus on varmaan tehnyt sinut araksi, ennenhän et pelännyt mitään maailmassa.

Kauniina tuoksuvana syyskuun iltana astelin suloisen tytön rinnalla omiin ajatuksiini vaipuneena. Tuskin sanaakaan vaihdoimme. Pari kertaa näin hänen jotakin kolinaa kuullessaan vavahtavan. Hän lähti silloin kiireemmin astumaan ja virkkoi kovalla äänellä minulle muutamia sanoja ja minäkin vastasin yhtä äänekkäästi.

Sen perästä seurasin häntä usein ja opin ihailemaan hänen luonnettaan ja kauneuttaan. Lieneekö naisen sydän milloinkaan niin urhoollisesti taistellut luvatonta tunnetta voittaakseen.

Mutta hän riutui tämän taistelun kestäessä. En tiedä huomasivatko muutkin hänessä tapahtuvan oudon muutoksen ja että hän, joka siihen asti nauroi unia ja aavistuksia, muuttui aivan taikauskoiseksi. Huomasin hänen merkillisen useasti puhuvan salaperäisistä asioista. Hän kysyi uskoinko minä, että kuolleen henki voi lähestyä maan päällä elävää rakastettua olentoa ja huomattavalla tavalla tälle ilmoittautua?

Vastasin vain nauramalla — kahdenkymmenen vanhana ei henkiä usko.

Mutta hän selitti vakavasti hartaimman toivonsa olevan kuoltuaan usein voida palata tänne maan päälle. Hän uskoi, että jos rakastettu jäljelle jäänyt koko sydämestään ikävöi rakastettua kuollutta, niin tämä ikävä voisi vetää kuolleen hengen maan päälle ja päin vastoin.

Kun kerran tiellä tapasimme ikälopun, pienen vaimon, sanoi Minna: — on lohdullista tietää, että nuorena saa lähteä maailmasta. Lienee kauheaa elää vanhaksi!

— Kuinka voitte tietää nuorena kuolevanne? kysyin hymyillen.

— Enhän minä sitä tiedä, vastasi hän, — mutta minulla on varma aavistus, että saan aikaisin kuolla. Kaikkein töiden ja ajatusten ohessa on minulla se lohdullinen tunne, ettei kuolema ole etäällä.

— Kohtaloansa tulee rauhallisena vartoa, arvelin, sille emme mitään taida — peloittava viikatemies tulee kutsumattamme.

— Niin, myönsi hän, — ja suuri synti on ajattomasti kutsua häntä — hyvin suuri synti — muutoin — katkaisi hän äkkiä puheensa. — Useat sanovat sitä pelkuruudeksi, jatkoi hän, mutta se ei ole totta. Joskus vaaditaan enemmän rohkeutta elämään kuin kuolemaan. Olkaa siitä vakuutettu, herra von Stetten!

Lokakuun myrskyt tulivat, puiden lehdet muuttivat värinsä ja karisivat maahan ja minut oli senlainen metsästyksen halu vallannut, ettei minusta ollut suurtakaan hyötyä mietiskelevälle ystävättärelleni. Mäyrän pesät ja jäniksen ajot tekivät minut kelvottomaksi ritarilliseen palvelukseen.

Talon naisilla olikin sitä paitsi kiireet ajat häitä valmistaa. Taloudelliset askareet menivät tavallista menoaan — eräänä kauniina, päiväpaisteisena pesupäivänä liehuivat myynit vaatenuorilla ja ompelijatar oli tullut kahisevasta silkistä leikkaamaan morsiuspukua Minnalle, ja häntä kestittiin tortuilla ja suklaalla. Aloin ajatella, miten kaunis Minna vuoden tahi kahden kuluttua olisi muuttunut somaksi pikku emännäksi, joka itsekkin nauraisi entisiä romantillisia aikojaan.

Niin tuli häitten edellinen ilta.

Morsiamen toivon mukaan vietettäisiin häät suurimmassa hiljaisuudessa, mutta juhlallisia valmistuksia ei kumminkaan voinut välttää. Pitihän olla pari morsiusneitostakin, ja sulhasen molemmat kauniit serkut saapuivat jo pari päivää ennen häitä. Heidän päätyhuoneensa oli vastapäätä minun huonettani ja sieltä kuului nyt usein raikasta, heleää naurua. Minnan ainoa nuoruuden ystävä, eräs kaunis, valkoverinen nuori rouva, jolla oli kirkkaat silmät ja omenakukan värinen hipiä, oli matkustanut miehensä ja lastensa luota morsianta pukemaan ja morsiamen tahdon mukaan oli hän asetettu asumaan hänen omaan pieneen huoneeseensa. Vanha rouva ei aluksi tahtonut tähän ehdotukseen suostua, vaan tahtoi välttämättömästi antaa vieraalle paremman huoneen, mutta tässä suhteessa oli Minna taipumaton. Niebelwitzistä saapui vielä sulhasen äiti, raitis, vilkas vanhanpuoleinen rouva, luonteeltaan sävyisän veitikkamainen. Hänen suurin huvituksensa oli kertoa ja kuunnella hauskoja juttuja, kaikista enin hän inhosi haikailemista ja kyyneleitä. Sulhanenkin toi mukanaan pari ystävää.

Kaikki nämä olivat kuuden aikana illalla kokoontuneina ylijahtimestarin hyvin lämmitettyihin ja kirkkaasti valaistuihin huoneisiin. Koko talo lemusi männynhavuille, tortuille ja paistille, kaikki juoksentelivat edes takaisin ja anoppi kolkutti tulevan miniänsä ovea ja huusi hänelle, että taloon oli tullut mustalaistyttö, joka tahtoi morsianta povata. Minnan tulisi joutua alas. — Mustasilmäinen morsiusneito oli pukeutunut somaan mustalaistytön pukuun ja kun Minna tuli sisään tarttui hän hänen käteensä ja ennusti hänelle taivaallisinta onnea. Valkoverinen neito taas oli pukeutunut talonpoikaistytöksi Niebelwitzistä. Hän otti koristaan esille kaikenlaisia talouskapineita somia runopätkiä lausuen.

Kaikki pitivät hauskaa, etenkin Minnan tuleva anoppi, joka ylijahtimestarissa oli löytänyt hengenheimolaisen. Nämä molemmat koettivat toisten huviksi kertoa toinen toistaan somempia kaskuja.

Nuoret herrat mielistelivät nuoria neitosia — ja niin Minnan myrttipensaasta armottomasti karsittiin kaikki oksat — nuori mustalaistyttö sitoi morsiamen seppeleen.

Minna käyttäytyi hyvin oudosti. Tuntui kuin olisi hänen ollut mahdoton istua rauhassa seppelöidyllä tuolillaan. Pari kertaa lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi. Hän silmäili kattoa — nousi ylös ja istuutui taas — ja tuijotti jäykästi eteensä kuuntelematta sulhasen hellän levottomia sanoja.

Illallisen jälkeen näin hänen seisovan muutamassa ikkunakomerossa. Olin käynyt muistikirjani ja pyytänyt nuorten neitien kirjoittamaan siihen joitakuita muistosanoja. Mielellään he nimensä kirjaani ikuistuttivatkin. Menin sitten Minna neitin luo samalla pyynnöllä perustaen sen hänen piakkoin tapahtuvaan lähtöönsä kodista. Hän käänsi päätään ja minä näin miten hänen silmänsä kuumeentapaisesti kiilsivät kalpeissa kasvoissaan.

— Ettekö kuule mitään, herra von Stetten? kysyi hän.

Laskin korvani ikkunan rakoon ja pudistin päätäni.

— Ettekö kuule? Sepäs ihmettä! — Joku tulee metsän läpi — hänen täytyy pian olla täällä.

Sulhasensa tuli nyt luoksemme ja Minna pyysi häntä ensin kirjaani kirjoittamaan. Hän jakoi viivalla lehden kahtia ja kirjoitti; morsian istuutui sitten pöydän ääreen ja vapiseva kätensä tarttui kynään. Seisoin vieressä katsellen vapisevia sormia. Mutta vanha rouva kutsui minua äkkiä; hän uskoi minulle viinikellarin avaimen ja pyysi minun hakemaan vielä pari reininviini pulloa. Olimme juoneet hyvän puoleisesti.

Kun taas sukelsin ylös kellarista — etehisen lattiassa olevasta luukusta pääsi näet sinne alas — näin vanhan kolmihaaraisen lampun valossa Minnan vaalean sinisessä silkkipuvussaan tulevan ulos vierashuoneesta. Hän näytti olevan menossa omaan huoneeseensa. Mutta hän pysähtyi äkkiä ja katseensa kiintyi pimeän peittämiin, leveisiin portaisiin. Hän horjui, painoi kädellä sydäntään ja olisi epäilemättä kaatunut ellen olisi rientänyt häntä tukemaan.

— Neiti Minna — Jumalan tähden! minä huusin.

— Ettekö nähnyt häntä? kysyi hän vavisten kauhistuksesta, — oi Jumalani — tuolla — tuolla hän ikään seisoi!

Minä en ollut mitään nähnyt.

— Se kai vaan oli joko teidän tahi minun varjo, neiti Minna, sanoin ääneen. Hän oikaisihe ja meni sanaa sanomatta takaisin vierasten luo.

Mikä häntä vaivasi?

Äkkiä muuan ajatus salaman tavalla iski mieleeni. Kaikki vieraat olivat vierashuoneessa; katsoin sinne, mutta ei ketään puuttunut. Olisikohan joku vieras hiipinyt sinne; mutta sekin oli mahdotonta, sillä kun koetin aukasta etehisen ovea, niin se oli suljettu. Toinen uloskäytävä oli kyökin kautta, ja sieltä ei kukaan sinä iltana voinut huomaamatta läpi päästä, sillä palvelijat viettivät siellä neitinsä viimeistä iltaa neitona, ja siellä tanssittiin harmoonikan säveleiden mukaan, jotta hiekka karahteli punaisella tiilikivilattialla.

Astuin portaita ylös ja kuuntelin sen huoneen ovella, jossa prinssi siellä käydessään asui, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Uskalsinpa hiljaa oven väännintäkin painaa, mutta ovi oli lukossa. Hän oli siis luonnollisesti erehtynyt.

Rauhoitettuna menin ruokailuhuoneeseen ja lähestyin Minna neitiä kiittääkseni häntä kirjoittamistaan muistosanoista, jotka nyt luin.

— Ne ovat vain aivan liiaksi surulliset, huomautin minä, mutta Minna ei vastannut.

— Ettekö kuule — joku astuu tuolla ylhäällä, kuiskasi hän minulle — kalpeana kuin aave.

Nyt ajettiin vaunut portaiden eteen; sulhanen, hänen äitinsä ja vieraansa lähtivät näet takaisin Niebelwitziin. Hyvästeleminen oli iloista ja äänekästä.

Morsiuspari viipyi hetkisen tyhjässä vierashuoneessa. Avoimesta ovesta näin, että Osswald tahtoi sulkea morsiamensa syliinsä, mutta Minna torjui häntä pikaisesti käsillään ja puuttui sitten kummastuneen sulhonsa käsivarteen, anteeksi pyytäen. Näin he astuivat etehiseen.

— Anna anteeksi, Robert, — anna anteeksi! kuulin hänen sanovan.

Hän otti hellästi morsiamensa kauniin pään suurten käsiensä väliin ja suuteli hänen otsaansa.

— Hyvästi, Minna, hyvästi viimeisen kerran!

— Viimeisen kerran, kertoi hän koneellisesti.

Hän saattoi sulhastaan portaille myrskyiseen, pimeään iltaan. Tätinsä huusi häntä takaisin ystävällisesti nuhtelevilla sanoilla ja käski hänen mennä huoneeseensa. Nuori rouva juoksi nauraen häntä noutamaan ja ovi suljettiin kohta heidän jälkeensä.

Me muutkin menimme levolle, sillä yösydän oli jo käsissä. Minä heittelin sinne tänne vuoteellani kun en voinut nukkua; yö oli todellakin kamala. Seinäpapereissa, hirsissä ja vanhoissa huonekaluissa rapisi, ruski ja narisi kuin olisivat tuhannet näkymättömät henget mellastaneet tuossa vanhassa rakennuksessa. Näin alinomaa silmäini edessä kauniin morsiamen kalpeat kasvot sanomatonta tuskaa ilmaisevine silmineen. Eikä portaissa näkemänsä varjokuvakaan tahtonut mielestäni haihtua. Ja ulkona heilutteli myrsky puiden alastomia oksia, jotta ne ruskivat, ja pyöritti tuulikelaa kitisevän riuvun nenässä — ja Minnan kummalliset kysymykset tulivat alinomaa mieleeni ja niihin sekaantuivat muistikirjaani kirjoittamansa kuolemaa ikävöivät sanansa.

Hän on joutunut sille kohdalle, jossa järki pian pimenee ja mielettömyys alkaa, sanoin itsekseni ja kauhistuin omaa ajatustani.

Vihdoin nukuin.

Äkkiä etehisestä kuuluva naisen ääni taas havautti minut. Tuossa huudossa oli jotakin, joka heti ajoi minut ylös vuoteeltani, pakotti minut pukeutumaan ja rientämään alas.

Samassa tuli vanha rouva kauhistunein kasvoin ulos makuuhuoneestaan. Hiljaa kuin aave katosi hän Minnan huoneeseen. Parin minuutin kuluttua kiiruhti vanha ylijahtimestarikin yhtä kiireesti ja äänettömästi ohitseni. Sisäpiika tuli portaista alas ja pysähtyi eteeni kalisevin hampain.

— Jumalan tähden, mitä se on — rakas, nuori herra — mitä se on? änkytti hän.

Enhän sitä tiennyt. Tiesin vain että jotakin kauheaa oli tapahtunut.

Nyt tuli ylijahtimestari jälleen ulos ja meni horjuvin askelin vierashuoneeseen. Seurasin häntä — vanhus vaipui kylmän takan luona olevaan nahkaiseen nojatuoliin ja istui siinä liikkumatonna.

— Herra ylijahtimestari — pyysin vihdoin, — sanokaa minulle mitä on —

Vaikeroiden kohotti hän kasvojaan. Talvi-aamun värittömässä koitteessa näytti hän ruumiin kaltaiselta.

— Kuollut — hän on kuollut! Hän melkein kiljasi viimeiset sanat. Hän pani kädet silmilleen ja voimakasta ruumistaan värisytti, niinkuin myrsky puistaa vanhaa, karaistua tammipuuta.

Hän oli ollut ukon lemmikki, hänen päiväpaisteensa, hänen hirvensä — enkä nyt muistakkaan kaikkia niitä lempinimiä, joilla hän häntä nimitti.

Vanhat jahtivaunut ajettiin portaiden eteen; pitihän hakea lääkäriä ja viedä tietoja sulhaselle. Mutta kuka menisi viestiä viemään? Ylijahtimestari oli kuin halvattu, eikä kuskiakaan voinut lähettää. Vihdoin päätettiin että Minnan ystävätär lähtisi surusanomaa viemään ja että minä seuraisin häntä.

Kiiruhdin pukeutumaan surullista matkaa varten. Kun tulin vaunuille, istui nuori rouva jo niissä. Hän oli lämminsydäminen ja tunteellinen ja itki hillittömästi ja herkeämättä. Istuin äänetönnä hänen rinnallaan, kun hän kysymykseeni milloin ja miten Minna neiti kuoli, vastasi vain äänettömällä pään pudistuksella ja kiihtyneellä itkulla.

Kun vihdoin näimme ritaritilan katon häämöittävän paljaiden puidenlatvojen takaa, virkkoi hän:

— Voi Herra Jumala! Jos hän kysyy minkälainen hänen kuolemahetkensä oli!

— Miten hän kuoli? Kuinka voi kuolema niin äkkiä tulla? kysyin.

Hän käänsi minuun itkeneet kasvonsa. — Niin, jospa sen tietäisin. Eilen illalla oli hän hyvin levoton, eikä tahtonut ruveta levolle. Hän juoksi edes takaisin huoneessa käsiään väännellen. — Anna, sanoi hän vähän väliä, — se on liian vaikeaa! En tiennyt mitä hän oikeastaan tarkoitti — minä nauroin hänelle, juttelin omasta onnestani, häistäni ja senlaisista. Vihdoin taipui hän menemään levolle. Minäkin rupesin maata ja nukuin heti, kovasti väsynyt kun olin.

Juuri kellon yhtä lyödessä herätti minut kova parahdus. — Max — Jumalan tähden! oli Minna huutanut. — Luulin hänen uneksivan ja huusin häntä, jotta hän heräisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan ja silloin sytytin kynttelin ja — syvä henkäys vain ja hymy ja sitten kasvonsa menivät niin oudon jäykiksi ja kätensä, jota pitelin, tuntui niin raskaalta — — oi, tuo onneton tuttavuus prinssin kanssa! Ja hän alkoi uudestaan itkeä.

Nyt kuului takanamme kavioiden kalketta ja vaunujen rattaiden ratinaa ja Friedrichsbergistä tuleva posti saavutti meidät. Se lähtee jo neljän aikana pienestä hallituskaupungista. Postiljooni tervehti ohiajaessa vanhaa kuskiamme ja huusi hänelle jotakin.

— Mitä sanoitte? huusin kauhistuneena nousten seisaalleni vaunuissa, Postiljooni kääntyi, asetti käden torveksi suunsa eteen ja huusi: — prinssi Max ampui itsensä viime yönä!

Matkatoverini ja minä tuijotimme jäykistynein silmin toistemme kalpeisiin kasvoihin.

— Se oli sattumus — kauhea sattumus, änkytin minä.

Hän vapisi.

— Sattumusko? virkkoi hän käheästi, — olisikko se sattumus? Jos niin uskotte, niin ette tunne Minnan elämänvaiheita. Sattumus — ei koskaan!

Katsoin äänetönnä Osswaldin kotia kohti — sen muureja kultasivat juuri auringon ensi säteet ja samassa silmänräpäyksessä nostettiin lippu tornin huippuun. Sen tuli iloisesti liehua tilanomistajan onnen päivänä. Itse hän seisoi avoimessa ikkunassa, vakavasti hymyillen katseli hän pyökkipuumetsään päin, jonka takana hänen morsiamensa heräisi. — Hän ei kuullut rattaiden ratinaa eikä nähnyt meitä — hänellä ei ollut aavistustakaan kohtalostaan. Huomautin siitä matkatoveriani. — Mutta he eivät rakastaneetkaan toisiaan, sanoi hän. — Henkien yhdistystä — sielujen yhteyttä puuttui — kuinka hän voisi mitään aavistaa?

Eikä hän todella ollutkaan mitään aavistanut — hän kun oli vain tavallinen vaatimaton, luottavainen, jokapäiväinen ihminen.

Kalman kalpeana seisoi hän kuolleen vieressä, salaa pyyhkien kyyneleitä silmistään — hän suri hiljaisuudessa. Mutta hän ei ole koskaan voinut unhoittaa kaunista morsiantaan, joka kuoli heidän hääpäivänsä ensi tunnilla. — Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin ja vielä tänäkin päivänä hoitaa hän liikuttavan huolellisesti hänen hautaansa. Me voitamme vain kadottaaksemme — kaikki kukoistaa vain lakastuakseen ja kuollakseen — on hänen hautakiveensä piirretty. — —

— Vaari, kysyin hänen vaiettuaan, — luuletko sinäkin sitä sattumukseksi?

— En, vastasi hän ja siniset silmänsä loistivat valkoisten kulmakarvojen alta. — Minä uskon yksin ja ainoastaan Jumalan viisasta sallimusta.

Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni, mutta minä huomasin, ettei hän enää halunnut puhetta jatkaa. Hän otti muistikirjansa ja pani sen takaisin kirjoituspöytänsä laatikkoon, sanoen: — Sinä saat kuoltuani tämän kirjan, lapsi, mutta sinun täytyy pitää sitä kunniassa.

Sen teenkin, enkä kertaakaan voi ottaa käteeni tuota kulunutta pientä kirjaa kaunista Minna Brinkmannia ajattelematta.

Majala.

Aivan ylijahtimestarin virkatalon vieressä oli pieni rakennus, josta nyt tahdon kertoa. Edessäni olevassa vesivärimaalauksessa, johon uhkea asuinrakennus on kuvattu, pientä majaa ei näy. Mutta paikkaa, jossa se sijaitsee, on taiteilija — Leo setä — joka taulun maalasi, osottanut linnulla, joka siivet levällään liitelee sitä ympäröivien puiden latvojen yli. Lintu on hyvin haikaran näköinen, mutta mummon mielestä se tärvää koko tuon kauniin kuvan, Leo setä kun linnun nokkaan on maalannut jotakin, joka näyttää kapalolapselta.

Setä oli tosin aina selittänyt, ettei hän ensinkään ole tarkoittanut antaa viattoman sammakon, jota lintu nokassaan kantaa, vähimmälläkään tavalla muistuttaa kapalolasta, mutta silloin mummo oli puinut hänelle sormea sanoen: — Hiljaa Leo, minä tunnen sinut liian hyvin! Sinä olet tahtonut pilkata meitä!

Kylän kirvesmiehen ja muutaman muurarin avulla oli vaari itse tuon majan rakentanut oman päänsä jälkeen. Sitä aiottiin käyttää suuremmoiseen yritykseen — hän aikoi näet silkkimatoja viljellä. Mulperipuita istutettiin pitkiin riveihin — ja pienessä talossa, joka oli kooltaan melkein kuin pieni ratavahdintupa — siinä oli näet ainoastaan kaksi huonetta — asuisi Hubert vanhus. Hän oli etelä Ranskasta kotoisin ja erittäin taitava silkkimatojen viljelijä, ja oli lyhyen ajan kuluessa ymmärtänyt tuoda esiin monta todistusta taitavuudestaan silkkimatojen viljelemisessä, vaikka mummo niitä aina kuunteli epäilevällä päänpudistuksella.

Eräänä marraskuun iltana, kun oli senlainen ilma, että oli mahdoton käskeä häntä ulos, oli Hubert herra kolkuttanut ylijahtimestarin virkatalon ovea. Ei nuori ylijahtimestari eikä hänen nuori, kaunis vastavihitty vaimonsa, Anitakaan voinut häneltä yösijaa kieltää. Kun mierolaisparka oli nälkänsä ja janonsa sammuttanut ja saanut ylleen kuivat vaatteet, vietiin hänet siis palvelijain huoneen viereiseen tyhjään huoneeseen. Ja kun myrsky raivoisana ulvoi, iloitsi nuori pariskunta, että kuolemalta olivat varman saaliin ryöstäneet.

Iloitsi Hubert herrakin. Hän osotti niin suurta kiitollisuutta ja mielihartautta, että hän seuraavana aamuna peräti unhotti mennä tiehensä. Sitävastoin oli hän sanan laajimmassa merkityksessä antanut vaarille sangen paljon päänvaivaa. Ylijahtimestari ajatteli näet silkkimatoja niin hartaasti, ettei nuoren vaimonsa epäilemisetkään voineet niitä hänen mielestään karkoittaa.

Oi, miten monasti mummo seuraavina vuosina saikaan päätään punaltaa miehensä hyvänluontoisuudelle, avuliaisuudelle ja herkkäuskoisuudelle! Hubert herra hankki hänelle tässä suhteessa ensimäisen kokemuksensa, sillä juuri hänen kehoituksistaan tuo pieni talo silkkimatoja varten rakennettiin. Sittemmin siellä majaili koko liuta kummallisia turvattia, ja tämä "kirjava" seura saattoi hyväntekijöilleen loppumattomia hankaluuksia ja sanomatonta harmia. Koittivatpa mummolle nekin ajat, jolloin hän epätoivossa selitti, jotta hänen vihdoin olisi pakko sytyttää tuleen tuo pieni pesä, että hän ja hänen miehensä pääsisivät rauhaan. Mutta oli aikoja, jolloin hän iloitsikin voidessaan köyhälle, nälän ja surun rasittamalle raukalle suojaa tarjota.

Pienessä majassa on todellisia romaanejakin tapahtunut.

Hubert herra oli vain merkillinen sen perustajana; häntä paitsi kun se ei koskaan olisi saanut rakennetuksi. Mutta tuo vanha ranskalainen valkoisten kulmakarvojen alta säkenöivine silmineen ei siinä kauankaan asunut. Silkkimatoviljelyksensä kun ei tahtonut menestyä pohjoisessa ilmanalassamme. Sikkikotelot tulivat pilkkuisia ja arvottomia; mulperipuut surkastuivat ja kuolivat. Ja vaari, joka ensi aluksi niin hartaalla mieltymyksellä katseli kaikkia hänen laitoksiaan eikä arvellut alinomaa avatessaan rahakukkaroansa tilatakseen silkkimatoja etäisistä paikkakunnista, kerskaili yhä vähemmän ja puhui yhä harvemmin siitä uhkeasta silkkipuvusta, jonka Anitansa saisi palkinnoksi vanhalle ranskalaiselle osottamastaan hyvyydestä. Sangen harvoin hän meni pienelle majalle, ja kun tuttavansa tulivat uutta yritystä nähdäkseen, veti hän heille milloin mitäkin verukkeita. Ei kukaan saanut nähdä mitään, kun ei ollut mitään näyttämistä.

Vihdoin kertoi Hubert herra noiden hyödyllisten eläinten sairastuneen. — Nuo typerät pikku elävät kun eivät voineet tässä ilmanalassa menestyä. Ne kuolivat kaikki — aivan kaikki! Ja niiden hoitaja istui nyreissään pienessä huoneessa; häntä ahdisti tavaton tuska, että pitikö nyt taas lähteä mierontielle, Mutta eräänä kauniina päivänä kävi hänen samoin kun turvattinsakkin — hänkään ei voinut pohjosta ilmanalaa kestää. Hän kuoli kahdeksan viikkoa sairastettuaan, jolloin Anita mummo häntä uskollisesti vaali.

Vaari hautasi hänet. Vanhalla kuljeksialla ei edes papintodistusta ollut. Hän oli itse vain sanonut olevansa kotoisin Ranskasta, että nimensä oli Hubert, ja että hän oli silkkimatojen viljelijä. Kovan kohtalon pakosta oli hänen täytynyt jättää päiväpaisteinen kotimaansa. Mutta sanainsa todisteeksi hänellä ei ollut minkäänlaista paperia, eikä kirjoitettua todistusta.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä antoi Anita puhdistaa pienen silkkimatotalon. Sitte hän omin käsin sulki oven ja ikkunat, silmäili ulkoapäin vielä kerran pientä pesää, pudisti taas kaunista, ruskeakutrista päätään ja pani ison avaimen paikoilleen naulaan salissa. Mutta miehelleen hän ei puhunut sanaakaan koko asiasta eikä miehensäkkään hänelle. Hän kai toivoi ne houreetkin kuolleiksi, jotka silkkimatojen viljelijä oli vaarin päähän pannut — ja että hän kaikessa hiljaisuudessa kenties häpeisi liiallista hyväluontoisuuttaan. Mummo kun tietysti aikoja ennen oli aavistanut, että yksistään halu auttaa vanhaa ranskalaista oli ollut paras vaikutin pienen tuvan rakentamiseen. Silkkimatotalo seisoi autiona noin puolitoista vuotta; sitten siihen tuli uudet asukkaat.

Ne saapuivat iltapuolella eräänä kuumana kesäpäivänä. Ylijahtimestari istui lehmuksen alla puutarhassa ja Anita istui hiljaisena ja väsyneenä hänen vierellään. Silloin hiekkakäytävää lähestyi kummallinen olento. Se oli noin neljässäkymmenissä oleva mies, yllään munkkikaapun tapainen puku. Hänellä oli pitkä parta, kasvot olivat pitkämuotoiset ja älykkäät. Musta, lasinen risti riippui retusella kaapulla ja ylipäänsä hän muistutti naamiaishuveissa munkiksi puettua henkilöä. Ainoastaan pöly, likapilkut ja paikat olivat oikeita. Hän kumarsi nuorelle pariskunnalle ja kysyi olisikko rouvalla rikkonaisia astioita, joita tahtoisi kitillä kiinni panettaa. Oikeastaan hän oli lasinhioja ja osasi juomalaseihin hioa nimimerkkejä ja pieniä maisemakuvia.

Sattumalta mummolla olikin kittaamista, nimittäin Meisnerporsliininen sokuriastian kansi, jonka hän omin käsin oli sattunut särkemään. Hän huusi neitsyttä tuomaan sitä, mutta kummallinen munkki kääntyi silloin ja huusi: — Thusnelda! Viisivuotias tyttönen juoksi siihen ja mies käski tytön kiltisti mennä sisään ja pyytää neitsyen tuomaan sokuriastia armolliselle rouvalle. Tämän hän puhui kauniilla saksan kielellä, ja tyttönen tepasteli tiehensä.

— Kuinka juuri tuohon pukuun olette pukeutunut? kysyi vaari.

— Olen ennen aikaan ollut erakko, kuului hämmästyttävä vastaus, — ja siitä pitäen olen pukuni pitänyt.

Nuori pariskunta pyrskähti nauruun. — Löytyykö erakoita vielä?

— Olin silloin Oberbayerissa ja sain seurakunnalta luvan rakentaa pienen majan metsään järven ranralle. Siellä asuin kymmenen vuotta erakkona, mutta silloin — —

— No mikä silloin yrityksenne keskeytti?

— Tulin tuntemaan rakkaan vaimoni, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti.

Kun mummo sitten kertoi tuosta tapauksesta, sanoi hän olleensa naurusta tukehtumaisillaan tuon vastauksen kuullessaan. Mutta miehessä oli jotakin, joka pidätti häntä osottamasta miten naurettavalta hän hänestä tuntui.

— Entä sitten? virkkoi vaari.

— Niin, nyt kuljemme markkinoilla ja pikkukaupungeissa. Minä olen keksinyt tämän mainion kitin, joka varmaan vastaisuudessa on voittava mainetta, hyvä herra. Ja vaimoni on erinomaisen taitava sitä käyttämään; hän osaa sillä liittää pienimmänkin murun. Valitettavasti hän tätä nykyä on jotenkin heikko, jatkoi hän, — ja meidän täytyy etsiä joku paikka, missä voimme viipyä parin viikon ajan, sillä Herra on pian lahjoittava meille viidennen lapsemme.

— Missä kapineenne ovat? kysyi vaari.

— Puutarhan muurin luona, hyvä herra. Pitäisin sen kunniana, jos armollinen herrasväki tahtoisi lasiani katsella. Minulla on muutamia erinomaisen kauniita pikareita, joihin on metsästystapauksia kuvattu — hyvin aistikasta työtä — — —

Mummo kohosi seisalleen; tyttönen palasi neitsyen seuraamana, joka kantoi rikkoontunutta kantta.

— Katsotaanpas hänen tavaroitaan, sanoi Anita miehelleen. Miehensä käsivarteen nojautuneena ja lasinhiojan seuraamana astui hän puutarhanportille.

Siellä seisoivat matalat vaunut, valjaissa oli pieni hevonen, sen pää riippui väsyneenä ja nolona ja se näykki ruohoa maasta. Saranatuolilla istui lasinhiojan vaimo ommellen. Hänen polveensa nojasi pieni poikanen, joka juuri oli ruvennut kävelemään, ja kolme muuta lasta ilakoivat ympärillä.

— Katharina, armollinen herrasväki haluaa pikareitamme katsella, huusi lasinhioja. Ja vaimon noustessa seisalleen esitti hän suuremmoisella liikkeellä: — Rakas vaimoni!

Hän lienee nuorempana ollut hyvin kaunis, mutta työ ja puute olivat kasvoihinsa jättäneet näkyviä jälkiä. Kuumuus rasitti häntä ja hän pyyhkäsi huoahtaen esiliinansa nurkalla kosteaa otsaansa. Anita lausui hänelle muutamia ystävällisiä sanoja lapsista. Hän sääli vaimo parkaa, joka ei tiennyt mihin tuskan hetkellä saisi päätään kallistaa. Hän ajatteli omaa mukavaa huonettaan vanhassa ylijahtimestarin virkatalossa — kätkyttä lumivalkoisine lakanoineen, pieni vuode kun jo oli valmiiksi tehty, ja niitä sieviä, pikku vaatteita, jotka olivat valmiina piironkinsa laatikossa, ja odottivat päästäkseen pienen pientä ruumista lämmittämään. Ja hän melkein häpesi suuria etujaan tuon kodittoman naisen rinnalla.

Sillä aikaa oli miehensä tavallisella kiireellisyydellään jo ostanut yhden pikarin.

— Katsoppas, Anita! huusi hän ihastuneena, — tämähän on oikea pieni taideteos.

Anita nyökkäsi hajamielisen näköisenä. Sillä totta puhuen niin pikarin reunalla toisiaan tavoittelevat hirvet ja metsäkauriit eivät taideteoksia olleetkaan.

— Missä tämän pari on? kysyi vaari.

— Se on vielä keskitekoinen, hyvä herra, kuului vastaus.

— Milloin se valmistuu?

— Parin, kolmen päivän perästä.

Vaari kääntyi taas muukalaiseen kysyen:

— Jäättekö kenties tänne läheisyyteen?

— Täytyneehän minun, vastasi mies katsahtaen vaimoonsa, joka jo oli alkanut rikkonaista kantta kitata.

— Voitte sitten tuoda tänne pikarin, kun saatte sen valmiiksi.

Tuo kummallinen ihminen kumarsi.

— Nimeni on Alois Schlüter, sanoi hän. — Kiitos, hyvä herra. Heti kun vaimoni on kitannut kannen, lähdemme. Suokaa anteeksi kysymykseni, hyvä herra — onko pitkältäkin lähimpään kaupunkiin?

— Puoli kolmatta peninkulmaa, sanoi vaari.

— Se on viiden tunnin matka, mutisi mies katsoen huolestuneena vaimoonsa. Vaimo huoahti.

— Mistä nyt tulette? kysyi vaari.

Mies mainitsi pienen kaupungin vuoristossa päin.

— Niin kaukaa! ajatteli Anita peljästyneenä ja silmäili taivasta, joka oli ukkosen pilvien peitossa. Sitten katseensa kääntyi vaariin ja molemmat katsoivat silkkimatohuoneeseen päin, mutta ei kumpikaan tahtonut ensimäistä sanaa sanoa. Mummo ei tahtonut sitä tehdä, hän kun vielä oli vähän nyrpeissään vaarin silkkimatojen viljelyksestä — eikä vaari tahtonut sitä tehdä, kun hän yhä vieläkin hiukan häpesi silkkimatojaan. Ja niin molemmat todella menivät matkaansa sanan sanomatta.

He saapuivat puutarhan portille, siihen Anita pysähtyi.

— Luulen niitä kummallisiksi mutta rehellisiksi ihmisiksi, alkoi hän. — Lasten vaatteet olivat huolellisesti paikatut, vaimon tukka siististi kammattu ja — —

— Ja mies on taitava työssään, jatkoi vaari.

— Vaimo minua enin säälittää, virkkoi Anita. — Kun hänen tässä paahteessa täytyy astua noin pitkä matka!

— Vaimo parka! mutisi vaari. — Ja vielä senlaisessa tilassa — —

Taas he katsoivat toisiinsa. He olivat nyt saapuneet Hubert herran pienelle majalle ja katselivat suljettua ovea.

—- Niin, tuo talo se vain on autiona — olipa todella aivan tarpeetonta, että sen rakensinkaan — siitä kun ei ole minkäänlaista hyötyä.

— No avaa se sitten! sanoi mummo.

— Tarkoitatko sitä todella?

— Tarkoitan kyllä — kenties se meille onnea tuottaa, kuiskasi Anita vakavalla katseella ja hohtavin poskin.

— Olet oikeassa! huudahti vaari rientäen juoksujalassa tarjoomaan yösijaa entiselle erakolle perheineen. On itsestään ymmärrettävää, että tähän tarjoukseen myöskin kuului illallisruoka.

Anita keitätti ison padallisen velliä ja lähetti pieneen majaan olkia ja puhtaita, karkeita lakanoita. Hevoskonikin pääsi odottamattomaan kaurakestiin tallissa. Sinä iltana kastoi nuori Anita rouva nauraen pienen majan "erakkolaksi". Puolisot näkivät vierasten lasten leikkivän oven edessä illan viileässä ilmassa. Isä istui majan edessä olevalla penkillä, kasvoissa tavallinen kummallinen, mietiskelevä ilme.

— Herra Jumala, sanoi silloin vaari, — kuinka monta harhaileekaan koditonna ihanassa maailmassasi!

Seuraavana yönä syntyi vaarin vanhin poika. Ja aamutähden vilkuttaessa puutarhan yli, parkui uusi maailman asukas erakkolassakin — ja sekin oli poika. Auringon koittaessa nukkui mummo virvoittavaa unta. Pienessä majassakin ummistuivat muutamat silmät, mutta ijäksi päiviksi. Kärsivä vaimoparka oli lapsijoukkoonsa heittänyt viimeisen tuskallisen silmäyksen ja seurasi sitten kuolon sanansaattajaa.

Mummo sai tietää vain, että pikku erakko oli tullut maailmaan, ja itse vuoteen omana maatessaan toimitti hän toiselle äidille kaikenlaisia mukavuuksia. Sydämellisellä ilolla aanoi hän miehelleen: — Nyt en enää ole sinulle nyreissäni silkkimatomajasta. Viime yönä siitä todella oli hyötyä — ajatteles jos ei tuo ihmisparka olisi täällä yösijaa saanut!

Kun mummo neljän viikon kuluttua sai tietää totuuden kokonaisuudessaan, oli erakko lapsiliutansa kanssa saanut pysyväisen jalansijan pienessä majassa. Tuo kummallinen kuljeksija oli siihen laittanut täydellisen lasihiomon ja matkusteli aina pari kertaa viikossa taideteoksiaan myömässä. Se kävi nyt paljon paremmin päinsä kuin ennen, jolloin lapsilauma oli hänen kintereillään. Heillä oli nyt koti, ja vanhimman, keskikasvuisen tyttären tuli laittaa ruoka ja hoitaa pienimmät lapset. Vaari raapusteli korvallisiaan ja mummo punoi päätään nähdessään erakkolan lasten pienten villien tavalla juosta pölistävän kivien ja kantojen yli.

— Se on sinun syysi, Anita, sanoi vaari.

— Eipä olekkaan ukkoseni — sinun täytyy selittää hänelle, ettemme suinkaan tarkoittaneet, että hän ainiaaksi tänne jäisi.

— Oi, ne onnettomat silkkimadot, Anita!

Nuoren pariskunnan näin jutellessa, tuli "erakko" kutsukortilla pyytämään heitä poikansa kummeiksi. Eikä siitä voinut kieltäytyä, poika kun oli syntynyt samana yönä kun heidän oma armaansakkin. Jonkun ajan kuluttua tuli "erakko" kysymään saisiko hän ristipojan hyväksi pitää kiliä. Muutamien viikkojen päästä näki hän tarpeelliseksi hankkia porsaan, ja puolen vuoden kuluttua palasi hän kahdeksan päivää kestäneeltä asioimismatkalta uuden vaimon kanssa.

Mummo joutui aivan haltioihinsa — tuskinhan ensimäisen vaimon ruumis vielä on jäähtynytkään, sanoi hän. Mutta nähdessään vallattoman lapsilauman, ajatteli hän, että mies kai enemmän rakkaudesta lapsiin kuin omasta halustaan oli pitänyt niin kiirettä mennä uusiin naimisiin. Mummo huokasi ja istuutui nurkkaikkunaan katselemaan miten tuo voimakas "uusi" pelmuutteli lapsia kuin haukka kananpoikia. Hän tukisteli ja työkki ja ajoi ulos pahoja tapoja, jotta höyhenet tuprusivat. Naapuruus tuli päivä päivältään harmillisemmaksi ja kerrankin mummo sanoi:

— Huomenna menen sanomaan hänelle, että hän saa mennä muualta asuntoa etsimään. Mutta hänelle tuli heti toiset tuumat nähdessään kivuloisen pikku pojan ja vertaillessaan häntä omaan vihantaan pienokaiseensa. Olihan tuolla pikku raukalla täällä raitista ilmaa ainakin. —

Näin kului pari vuotta ja molemmat perheet lisäytyivät parilla lapsella. Ja naapuruuteenkin oli jo totuttu — sitä sen enempi kun lasinhiojan toinen vaimo todella ymmärsi pitää lapsiliutaa kurissa. Anita mummolle pysyi tosin arvoituksena kuinka hän menetteli tullakseen toimeen pienissä huoneissa. Mutta koko perhe tuntui onnelliselta eikä näyttänyt minnekkään ikävöivän.

Eräänä aamuna — eräänä ihmeen kauniina toukokuun aamuna — oli erakkolassa oudon hiljaista. Ja kun päivän puoleen pyrkiessä ei ainoatakaan lapsista näkynyt, meni Anita sinne. Hän koputti etehisen ovea — vastausta ei kuulunut. Hän työnsi oven auki ja meni sisään. Huoneet olivat typö tyhjät. Erakkolaan kuuluvalla pöydällä seisoi iso, hiottu pikari, johon hyvin puhdistetuista ikkunoista virtaava auringonvalo monivärisenä heijastui. Muuta jälkeä ei näkynyt koko isosta perheestä, joka vielä eilen oli siinä asunut. Paljaat seinät vain — ei minkäänlaista talouskapinetta — ei mitään muuta kuin ne harvat huonekalut, jotka erakon muuttaessa olivat siellä olleet. Mutta kaikki oli peilikirkasta ja puhtaaksi pestylle lattialle oli riputettu hienoja kuusenhavuja ja koivun lehtiä. Ison pikarin kupeeseen oli soman lehtiköynnöksen alle piirretty:

Jalolle hyväntekijälleni Herra Ylijahtimestari von Stettenille ja hänen ylevämieliselle puolisolleen, ikuisella kiitollisuudella Alois Schlüteriltä.

Pikarin etupuolelle oli Stettenin vaakuna erinomaisen hyvin piirretty — sillä kertaa oli "erakko" todella saanut aikaan mestariteoksen.

Mutta mihin taiteilija oli joutunut? Ja koko perheensä?

Mummo sulki taas päätään punoen pienen majan ja asetti pikarin lasikaappiin vierashuoneessa. Sillä kertaa oli mahdoton saada mitään tietoja hävinneistä, mutta monen vuoden kuluttua ilmestyi ylijahtimestarin virkatalolle kaunis nuorukainen, joka pyysi Anita rouvaa puhutellakseen. Iloisena, virkeänä hän katseli ympärilleen, ja täyteliäisestä matkalaukusta, jonka suusta uuden uutukaiset saappaat ojentelivat pohjiaan, huomasi hänen olevan varakkaiden vanhempain lapsia.

Hän ei tahtonut mitään pahaa tehdä, tahtoihan vain antaa kirjeen. Ja ajatteles — se oli ristipoika Hermann Schlüter, josta oli tullut lukkoseppä ja joka nyt kierteli työnansiolla ja toi terveisiä omaisiltaan. Nyt saatiin tietää minkätähden isä Schlüter niin äkkiarvaamatta oli jättänyt erakkolan. Vapaa asunto ja nauttimansa muut edut — ja tietysti etupäässä ahkeruus ja säästäväisyys — olivat vähitellen tuottaneet hänelle varallisuutta. Silloin elpyi hänessä harras ikävä kotipuoleensa ja hän tunsi myöskin, ettei hänen paremmissa olosuhteissaan enää pitäisi armolahjoja vastaanottaa. Päätettiin siis lähteä matkalle. Mutta jäähyväisiä erakon oli mahdoton tulla jättämään — hänestä oli parempi lähteä salaa. Poika kertoi edelleen, että isä hartaasti toivoi kerran vielä pääsevänsä vanhaa "erakkolaa" näkemään, josta hänellä oli ensimäiset ystävälliset muistonsa maailmasta, joka siihen saakka oli hänestä tuntunut armottomalta. Nyt isällä oli tuottava toimi Münchenissä. Kun kysyttiin käyttikö hän yhä munkinkaapua, hämmästyi poika, hänellä näet ei ollut minkäänlaista muistoa tuosta kummallisesta puvusta.

Mutta sillä ajalla oli monenlaisia vieraita majaillut tupasessa. Erään kerran oli siinä ollut kammottava vieras — salametsästäjäin ampuma metsänvahti. Toisen kerran lymysi siellä kutsumattomia vieraita. Muutamana pakkas jouluna olivat ne astuneet ikkunasta sisään — kaksi läheisestä kaupungista paennutta roistoa. Kun kuski myöhään yöllä oli tallissa sairasta hevosta vaalimassa, huomasi hän majan savutorvesta nousevan savua ja näki tulen vilkkuvan rapistuneiden ikkunaluukujen raoista. Ja katso — siellä istuivat nuo molemmat maantierosvot viinapullojen ääressä korttia pelaamassa. Mutta seuraavana aamuna, kun roistot tekivät päivän yöksi ja makasivat sikeimmässä unessaan, tulivat santarmit ja korjasivat heidät.

Ja kerran yhtenä yönä hiipi mummo salaa, silmät itkusta punaisina pienelle majalle, ja laahasi sinne makuuvaatteita ja talouskaluja. Veljensä oli näet toisen ylioppilaan kanssa pakomatkalla Jenasta, ja tuo toinen oli kaksintaistelussa surmannut toverin ja oli itsekin vaarallisesti haavoittunut. He olivat kaiken päivää lymynneet männikössä, ja vasta kymmenen jälkeen illalla uskalsi setä tulla taloon, koputtaa ovea ja pyytää apua ja turvapaikkaa. Toverinsa makasi siellä monet viikot, kunnes hän toipui eräänä pimeänä yönä lähtemään Hampuriin yhtä salaa kun oli tullutkin, sitten hän Amerikassa etsi ja löysikin turvaa onnettoman tekonsa rangaistukselta. Yhdelle pienistä ikkunalaudoista oli hän piirtänyt erään Göthen runon syyllisyydestä, tuskasta ja kostosta.

Kuinka tuo onneton lienee kärsinyt pienessä majassa!

Juuri sen alle on toinen käsi piirtänyt:

Turhaa puhetta!

Ihminen tarvitsee hyvin vähän iloisena ollakseen — ja se joka on iloinen, on rikas kuin kuningas!

Wilhelm Schulze, korpraali Braunschweigin jääkärikunnassa majaili tässä kauniissa kortteerissa kenttäharjoituksissa vuonna 18—.

Niinpä niin! Toisesta oli pieni maja tuntunut vankilalta — toisesta taas paradiisilta.

Mutta kummallisin tapaus, joka pienessä silkkimatohuoneessa tapahtui oli eräs, josta tahdon antaa mummon itsensä kertoa — s.o. jotta koetan niin hyvin kuin taidan kertoa sen hänen omilla sanoillaan.

— Neljä vuotta oli talo ollut autiona erakon ja hänen perheensä lähdettyä. Ukkoni oli tullut hiukan varovammaksi kutsuissaan. Mutta silloin tuli uusi vieras, ja tälle oli pieni maja hänen mielestään kuin vartta vasten rakennettu.

Sillä kertaa se ei ollut ranskalainen, ei isoperheinen erakko — eikä miehenpuoli, vaan muuan kauniin sukupuolen jäsen. Mutta hyvä Jumala, se nimitys tuntui tässä kohden julmimmalta ivalta. Vaimo parka näytti niin surkealta ja rappeutuneelta kuin mahdollista. Mutta jaloissa kasvonpiirteissä ei näkynyt jälkeäkään siitä julkeudesta, jota hänen vertaisillaan tavallisesti tapaa, ja joita tavallisesti yhteisellä nimellä sanotaan "harpputytöiksi". Hän oli kuljeksiva naissoittaja, mutta hän soitti viulua harpun asemesta, eikä hän laulanut kimeitä lauluja. Päinvastoin hän näytti mykältä, ja soittaessaan katseli hän ympärilleen suurilla, surullisilla silmillään.

Rinnallaan seisoi aivan nuori tyttö — ja se oli tietysti hän, joka pani ukkoni pään pyörälle. Hän lauloi toista ääntä niihin lauluihin, joita äiti soittokoneestaan vingutti.

Jos olisin ollut maalari niin olisin tyttötypykästä maalannut Mignonin. Hänen kasvonsa olivat senlaiset, että tuskin Murillokaan olisi osannut sen kauniimpia, viattomampia ja samalla kiihoittavampia maalata, sen lisäksi oli kasvoin väri kalpea, vaan kummallisen lämmin. Mutta kauniitten silmien alla oli ruskeita varjoja ja pienen ruusunnupun kaltaisen suun ympärillä oli hyvin surullinen ilme.

Mieheni seisoi etehisen ovessa kun he soittivat pihamaassa ja nähdessään tytön värähtävän kysyi hän tietysti jos häntä vilutti. Äiti sanoi surullisella äänellä lapsella olevan kuumeen. Hän jatkoi kumminkin soittamistaan ja tyttö lauloi, mutta lapsellinen ääni heikkeni heikkenemistään ja äkkiä hän puristi kalpeet huulensa kiinni. — En jaksa enää! sanoi hän.

Vanha vaimo otti syliinsä maahan vaipuvan tytön ja silmäili jäykkänä kauhistuksesta vuoroin meitä ja häntä. No, tulihan tehdä mitä taisi. Mutta pian saatiin selville kaunis juttu — että tyttö parka oli tuhkurissa ja ettei köyhä äiti tiennyt mihin hän lapsensa kanssa pakonsa ottaisi.

— Avaa sinä, Anita, heille! sanoi ukkoni. Ja minä hain pienen majalan avaimen.

Nyt meillä siis taas oli asukas siellä — ja seuraavina päivinä oltiin läheisessä yhteydessä kuljeksivain mäerolaisten kanssa, sen ijankaikkisen luonnonlain perustuksella, että yksi olento on velvollinen hädässä ja kurjuudessa toistaan auttamaan tässä epätäydellisyyden maailmassa. Mutta omat lapsenikin sairastuivat tuhkuriin ja sekä meillä että pienessä majalassa oli tuskaa ja surua, sillä kulkutauti oli tällä kertaa vaarallista laatua.

Totta puhuen olin ukkooni sangen pahastunut. Ellei hän olisi tahtonut mierolaisvaimoa sisään laskea, niin lapseni kenties olisivat taudilta säilyneet; sillä tauti oli tietysti heihin tarttunut, sitä en voinut päästäni saada.

Mutta mitäpä arvelut nyt enää auttoivat, kun onnettomuus jo oli tapahtunut. Ei ollut muuta tehtävää kun hoitaa lapset hyvin, panna kädet ristiin ja rukoilla Jumalaa heidän henkeään varjelemaan.

Pienokaiseni toipuivatkin jotenkin pian, mutta vieras tyttö oli viikkokaudet haudan partaalla ja äitinsä istui sanattomassa epäilyksessä hänen vuoteensa ääressä. Hän ei valittanut mutta jäykästä katseesta näki, että tytär oli ainoa side, joka häntä elämään yhdisti ja että äiti vain hänen tähtensä kärsi surkean kurjaa elämäänsä. Vasta kun lääkäri antoi toiveita lapsen parantumisesta heräsi hän tylsyydestään ja alkoi nauttia ruokaa. Menin joskus sinne katsoakseni saiko sairas mitä hän tarvitsi, palvelijoihin kun ei niin aina ole luottamista. Ja käydessäni sain vähitellen kuulla hänen elämänvaiheensa.

Hänen äitinsä oli kuljeksinut samalla tavalla ennen häntä. Hän ei ollut ikänään muuta tehnyt kun kulkenut markkinasta markkinaan ja soitellen talosta taloon. Isästään hän ei muuta tiennyt, kun että äiti oli sanonut häntä huonoksi mieheksi, joka oli unhottanut hänet ja lapsen ja nyt rikkaan rouvansa kanssa eleli suurvaltaisena herrana linnassaan. Lapsensa ei koskaan saanut tietää hänen nimeään. Äiti kuoli kun hän oli viidentoista vanha ja hän jäi tyroolilaiseen lauluseuraan, joka silloin maata kierteli. Niin kasvoi hän vähitellen aikuiseksi ja ihmiset sanoivat häntä kauniiksi.

Sitten sattui hän jossakin tutustumaan Linan isään — hän nyökkäsi vuoteelle päin, jossa tyttö nukkui. Silloin hän ainoan kerran elämässään uskoi hyvään — rehellisyyteen, rakkauteen ja uskollisuuteen — ja entinen elämänsä tuntui hänestä pimeältä ja iljettävältä. Hän erosi kuljeksivasta seurasta ja etsi palvelusta. Pitihän hänen hiukan tottua taloudellisiin toimiin ennenkuin naimisiin meni — sillä hän oli vannonut naivansa hänet. Yksi asia vain oli tiellä; hänen vanha tätinsä — vanhemmat eivät enää eläneet — oli näet myöskin vannonut ennen testamenttaavansa kaiken tavaransa kaupungin köyhäinhoidolle, kuin antaisi hänelle luvan mennä naimisiin mieronkiertäjän kanssa.

Hän odotteli kärsivällisesti, että vanhan tätin mieli muuttuisi, mutta se ei muuttunutkaan. Ja hän oli terve ja raitis — hän voisi siis elää kauankin. Eräänä päivänä oli nuori pariskunta yhtynyt muutamassa kapakkapuutarhassa, ja silloin kertoi mies, että hänen täytyi lähteä pitemmälle matkalle — hän viipyisi poissa kenties noin puolen vuoden paikoille. Sillä oli tuon kurjan raukan kohtalo määrätty. Hänellä ei ollut rohkeutta sanoa: — Et saa mennä, et voi jättää minua nyt! Se oli hänelle mahdotonta — hän ei edes apuakaan pyytänyt. Hän ei koskaan tulisi takaisin! Ainoastaan sen hän selvästi tajusi, kun hän viimeisen kerran suuteli häntä ja lupasi kirjoittaa niin pian kuin mahdollista. Nyt hän oli hyljätty. Hän ei koskaan tullut eikä koskaan kirjoittanut — se oli katkerin aika hänen elämässään.

Kerran hän rohkasi itsensä ja meni hänen vanhan tätinsä luo, joka oli varakas, omisti uhkean talon torin varrella ja kaupungin suurimman verkakaupan. Mutta silloin hänelle vasta hyvin kävi! Hänelle sanottiin, että hän saisi lapsensa kanssa mennä minne tahansa paitsi tädin luo, "sillä hänen talonsa oli kunniallinen talo." Hänestä nähden saisi hän vaikka järveen mennä, hän kun kumminkin oli vain kurja mierolainen, ja siinä tapauksessahan olisi maailmassakin yhtä häpeän tahraa kantavaa lasta vähemmän!

Tuo onneton ajattelikin kehoitusta noudattaa, mutta kun hän epätoivoisena maleksi himmeässä, keväisessä yössä, puhutteli häntä eräs vanha tuttava, joka juuri posetiivinsa kera oli kaupunkiin menossa. Valkoinen partansa ja kumara selkänsä osottivat hänen tuntevan mitä hätä ja kurjuus on. Ukko houkutteli hänen hylkäämään hukuttautumistuumansa. Ja hän otti taas viulunsa ja kuljeksi positiivin soittajan kanssa, kunnes Lina syntyi. Sitten köytti hän lapsen selkäänsä ja kulki taas paikasta paikkaan ja soitti omaksi ja pienokaisen elatukseksi. Ja tyttö oppi astumaan ja puhumaan ja vihdoin laulamaankin heleällä lapsen äänellään. Isoksi hän kasvoi ja kauniiksi ja rakasti äitiään. Ja hän olikin äitinsä ainoa maallinen onni. — Linasta piti tulla hyvä ja ymmärtäväinen ihminen ja onnelliseksi piti hänen myöskin tulla!

Ja vaimo raukka uskoi minulle kuiskaamalla, että hän omisti säästöpankkikirjan, jossa oli joitakuita säästöönpantuja pennejä. Sillä Lina ei saisi saastuttaa itseään elämän inhoittavassa loassa; hän tulisi saamaan hyvin hyvät päivät. Hän asuisi talossa, jossa oli puhtaat, kirkkaat ikkunat, ja ikkunoissa valkoiset uutimet ja sitten hänen piti saada kunnon mieskin. Rahaa ei vielä ollut tarpeeksi — talteen säästäminen kun kävi niin hitaasti. Mutta sitten hän asettuisi jonnekin, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä hän lapsensa kanssa eläisi kuin kunniallinen nainen.

Kasvonsa hehkuivat kuumeentapaisesti ja silmänsä kiilsivät puhuessaan kuinka hän lapselleen hankkisi paremman tulevaisuuden.

— Uskokaa minua, armollinen rouva, tyttö ei näihin saakka ole mitään pahaa nähnyt. Olen uskollisesti valvonut häntä ja tarkkaan suojellut häntä kaikelta pahalta. Olen opettanut häntä hyväksi, siveäksi ja hurskaaksi. Hän ei ole koskaan ollut mukanani ravintoloissa, kun olen siellä soittanut. Hän on ainoastaan seurannut minua talosta taloon ja laulanut. Siitäkin olisin mielelläni säästänyt häntä; mutta hän on saanut tehdä sen ansion takia, sillä kun hän laulaa niin antavat ihmiset enemmän ja mieluummin kuin yksin soittaessani. Olenpa antanut hänen tilaisuuden sattuessa oppiakkin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa ja on oppinut koko biblian historian, ja soitantoon hänellä on oikein erinomainen taipumus — minä kun kerran soitan hänelle sävelen, niin hän sen sitten jo laulaa aivan oikein.

Tuo kertomus ja se tapa, jolla köyhä vaimo sen kertoi, teki syvän vaikutuksen äidilliseen sydämeeni ja minä sanoin jälkeenpäin miehelleni:

— Äidinrakkautensa takia täytyy tuota vaimoraukkaa kunnioittaa, vaikkei hän meidän käsitystemme mukaan sitä ansaitsisikkaan. Tyttö on pieni, suloinen olento.

— Lähetä heille voimakasta ruokaa, Anita, kehoitti ukkoni.

Sitä teinkin parhaan taitoni mukaan. Hyvä ruoka, raitis metsäilma ja lepo kehittivät ennen pitkää tytöstä oikein ihanan loistokukan.

Pieni majala näytti säilyttäneen muinaisen vetovoimansa. Vanhan viulunsoittajattarenkin näytti olevan vaikea erota kosteikosta, jonka hän sattumalta oli löytänyt elämänsä erämaassa, ja tyttöparan takia mekin silmämme ummistimme. Iloiset, nuoret metsäoppilaamme olivat nyt antaneet pienelle majalle uuden nimen. Ensimältä sitä oli nimitetty ensimäisten asukkaittensa, silkkimatojen mukaan — sitten sitä sanottiin "erakkolaksi". Majoituksen perästä sitä nimitettiin "patroonataskuksi" ja nyt se sai nimekseen "Surkeuden ravintola". Ja todella viulunsoittajattaren sävelet soivat sieltä niin surullisina hiljaisina kesäiltoina, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Hän sanoi ohjelmaansa täydentävänsä. Kohta kuului suloinen tytönäänikin ikäänkuin sovittavana ja lieventävänä säestyksenä viulun räikeille sävelille.

Nuoret herramme alkoivat kuleksia sen ikkunoiden takana. Mutta äiti oli urhoollisesti vahdissa ja mieheni ilmoitti kevytmielisille nuorukaisille, ettei hän suvainnut minkäänlaista armastelemista. Tyttö ei heistä vähääkään välittänyt, hän oli yhtä hiljainen, kaino ja vähäpuheinen kuin ennenkin. Lienenkö koskaan kuullut hänen yhteen menoon puhuvan kahta kokonaista lausettakaan. Silmänsä vain puhuivat — ikävästä, aivan kuin Mignon ja hänen laulunsa.