LAIVURI ON RAKASTUNUT
Merimiesjutelma
Kirj.
W. W. JACOBS
Suomensi
E. P.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1907.
I LUKU.
Lontoolainen kuunarilaiva "Merilokki", omistajansa laivuri Wilsonin kuljettama, oli juuri saatu täyteen sementtiä Northfleet'issä, mistä oli aikomus purjehtia Brittleseaan. Joka tuuman ala oli sullottu täyteen. Sementti, mikä rikkinäisistä tynnörien raoista oli päässyt levenemään, teki kunniallisten meripoikain partaiset naamat melkein aavemaisiksi, ja lakaistessa leveni se vielä keittiöönkin, sekoittuen päivälliseksi laitettavan lihapasteijin ryyteihin.
Vasta kun kansi oli pesty ja kuunari taas loisti puhtaana ja sievänä, ehti perämies ajatella omaakin siivoustaan. Oli kaunis ja lämmin toukokuun päivä, ja pieni osa lastista oli tarttunut hänenkin hiuksiinsa ja hikiseen otsaansa. Kajuuttapoika, tietäen tarpeet, oli tuonut ämpärin puhdasta vettä kajuutan katolle ja ämpärin viereen keltaisen saippuapalasen ja pyyhinliinan. Perämies hymyili huomattuaan valmistukset, riisui paidan päältään, kiersi housunkannattimet vyötäisilleen, kumartui ämpäriin ja alotti pesuhommansa melulla ja tyytyväisellä mielellä.
Auttava palvelushenki, itse ijässä, jolloin ei vielä suuriakaan välitetä omasta puhtaudesta, muutti vettä kolme kertaa ennenkun perämies oli tyytyväinen. Vihdoin kumminkin "työ" oli tehty. Kasvot ja kaula hankauksesta kiiltävänä ja punottavana vetäytyi peränpitäjä kajuuttaan vaatteita vaihtamaan.
Kun oli päästy päivälliseltä, minkä perämies tällä kertaa nautti yksinään, ilmestyi hän uudestaan kannelle. Miehistö, joka samoin jo oli nauttinut ruoka-annoksensa, istuskeli keulassa ja poltteli. Perämies sytytti piippuunsa, istuutui kajuutan katolle ja jäi miettimään.
"Säilytän kapteenin päivällisen pienessä kattilassa lämpimänä", sanoi kokki ja pisti nokisen päänsä keittiön ovesta.
"Hyvä on", sanoi perämies.
"Kummallista missä se laivuri oikein oleskelee tällaiseen aikaan päivästä", sanoi kokki erityisesti kääntymättä kehenkään, mutta vilkaisten kuitenkin perämieheen.
"Hyvinkin kummallista", sanoi perämies, ollen erinomaisen puheliaalla päällä.
Kokki astui ulos keittiöstä, pyyhki märkiä käsiään likaisiin palttinahousuihinsa ja katseli kaihoten maalle.
"Parhain kapteeni, minkä kanssa koskaan olen purjehtinut", sanoi hän pitkäveteisesti. "Oletteko panneet merkille, miten hajamielinen hän viime aikoina on ollut? Sanoin nytkin, kun hän meni maalle, että saamme lihapasteijia päivälliseksi. 'Hyvä on Joe', sanoi hän, ikäänkuin puhe olisi ollut piparuutilihasta ja perunoista, kauniista ilmasta tai jostakin muusta vähäpätöisestä asiasta."
Perämies pudisti päätään, puhalsi pöllyävän savupilven piipustaan ja katseli sen haihtumista ilmaan.
"Hän varmaankin etsii lastia tai mitä hommanneekaan", yhtyi vahvarakenteinen vanhempi merimies puheeseen. "Huomatkaa vaan miten hän pukeutuu tähän aikaan. Höyrylaivan kapteeni ei voisi olla hienompi."
"Ei sillä tapaa hieno", sanoi jälellä oleva matruusi, astuen hänkin lähemmäksi huomatessaan perämiehen hyvän tuulen. "Enpä luule hänen rahtia etsivän, sillä —, vaan — — —, sementistä saa hyvän maksun."
"Se ei ole rahtia", kuului pieni, mutta asiastaan varma ääni.
"Pötki sinä matkoihisi", sanoi Sam vanhus. "Ei sovi sinun ikäistesi poikaviikareitten sekaantua vanhempain ihmisten puheisiin! Mitä sinustakin vielä joskus tullee?
"Mihinkä minä pötkisin? Olenhan omalla laivaosallani", vastasi poika kostonhaluisena.
Miehet vavahtivat ja aikoivat rauhassa poistua, mutta se oli nyt jo myöhäistä. Perämiehen hetkiseksi uinahtanut arvon tunne oli uudestaan herännyt ja hän hypähti raivoisana pystyyn.
"No, tämähän on oikein pirua", karjasi hän. "Tehän olette peräkannella — koko miehistö — joka 'sorkka'! Ehkä herrat suvaitsevat astua kajuuttaankin juomaan lasin totia ja polttamaan sikaarin? — Koko miehistö istuskelee täällä lörpöttelemässä laivurista kuin joukko pesuakkoja! Ja kaupan päälle vielä polttaa! — Polttaa! Kun laivuri tulee takaisin, saa hän hankkia uuden miehistön tai sitten uuden — perämiehen. Minä olen jo saanut tarpeekseni tästä. Täällä ei ole enempää kunnioitusta päällystöä kohtaan kuin lastiproomussa. Kajuutta-poika on ainoa merimies koko joukossa."
Raivoisana marssi hän edestakaisin kannella. Kokki katosi keittiöön ja molemmat matruusit olivat tekevinään jotakin keulassa. Pieni, asiastaan varma veitikka, joka myrskyn sai puhkeamaan, mutta jolla ei ollenkaan näyttänyt olevan halua joutua sen pudistettavaksi, pisti piipun taskuunsa ja katseli ympärilleen.
"Tule tänne!", sanoi perämies ankarasti.
Poika lähestyi.
"Mitä äsken puhuit laivurista?" kysyi toinen.
"Sanoin, ettei hän etsi rahtia", vastasi Henry.
"Sinä et siitä mitään tiedä?" sanoi perämies.
Henry siirsi jalkaansa, vaan ei vastannut.
"Sinä et siitä mitään tiedä?" toisti perämies.
Henry siirsi toista jalkaansa.
"Annappas, että toisen kerran kuulen sinun juttelevan esimiestesi asioista, niin katso eteesi", sanoi perämies terävästi. "Muista se!"
"Kyllä!" sanoi poika nöyränä. "Eihän ne minua liikutakaan."
"Mitkä ei sinua liikuta?" sanoi perämies välinpitämättömästi.
"Laivurin hommat", vastasi Henry.
Perämies kääntyi kiukuissaan ja kuultuaan tirskumista keittiöstä, meni hän sen ovelle ja jäi tuijottamaan kokkia — olento raukkaa, joka ei edes viittä minuuttia voinut hillitä tunteitaan. Lyhyessä ajassa huomasi hän keittiön kurjimmaksi luolaksi auringon alla ja kokin likaisimmaksi olennoksi, mikä milloinkaan oli ruokavaroja käsitellyt. Ilmoittaen kokille keksintönsä ja saatuaan tämän kunnon miehen tuskasta hikoilemaan, vetäytyi hän takaisin kannelle — ja miehistö sai uuden läksytyksen.
Nimittäen heitä hävyttömiksi, jos he vastasivat, pässinpäiksi, jos he vaikenivat, meni hän lopulta voitostaan varmana kajuuttaan. Miehistö puolestaan päästyään pahasta hengestään, alkoi vuorostaan ripittää Henryä.
"Olisit sinä minun poikani", sanoi Sam, hammastaan purren, "niin piiskaisinpa kun piiskaisinkin sinut, jotta tuuman alaa ei tervettä nahkaa ruumiissasi löytyisi."
"Ennen minä hirteen menisin, kuin sinun poikasi olisin", sanoi Henry varmasti.
Henryn isä oli monasti sanonut pojan tulevan äitiinsä, ja äidillä taas oli kieli sellainen, että koko Wapping sen tunsi, vieläpä etäisessä Limehousessakin oli se saavuttanut tunnustusta.
"Mitä arvon tunnetta tällaisessa laivassa voi vaatia, kun laivuri ei anna edes kajuutta-poikaa opettaa?" sanoi Dick synkkänä. "Pojalle itselle ääretön vahinko."
"Älkää minun tähteni surko, veljet", sanoi Henry rauhallisena. "Minä kyllä hoidan itse itseni. Ette koskaan ole nähneet minun tulevan laivaan niin 'täynnä', että hyttiin yrittäisin luukkua avaamatta. Ette koskaan ole kuulleet minun ostavan vääriä setelirahapakkoja. Ette koskaan…"
"Kuulkaas tuota lurjusta!" sanoi Sam purppuranpunaisena. "Totta totisesti, vielä kerran tulen onnettomaksi tuon nulikan tähden — —"
"Ellet sinä tule, tulen minä", murisi Dick, jolle puhe vääristä setelirahoista oli arka kohta.
"Henry!" huusi perämies, pistäen päänsä kajuutan ovesta.
"Tulen, tulen!" vastasi Henry. "Olipa harmi, etten voi viipyä kauvemmin", jatkoi hän kohteliaasti. "Mutta meillä on perämiehen kanssa vähän asioita keskenämme."
"Kyllä minun ainakin on hankittava uusi paikka itselleni", sanoi Dick, nähdessään pojan katoavan kajuutan rappusista. "Elämässäni en ennen ole purjehtinut laivassa, missä poika saa tehdä mitä itse haluaa."
Sam pudisti päätään ja huokasi.
"Tämä on paras laiva, tuo poika poislaskettuna, missä olen purjehtinut", sanoi hän vakavana.
"Ja mitä tulee hänestä miehenä?", sanoi Dick, vaipuen aavistuksien maailmoihin. "Tehdään suuri vääryys pojalle, kun annetaan hänen kasvaa noin omin valloin. Hyvä selkäsauna kerran viikossa tekisi mainiota hänelle ja meille myöskin."
Hellän huolenpidon esine oli tällä aikaa päässyt kajuuttaan ja kaminiin nojaten jäänyt odottamaan perämiehen tiedusteluja.
"Missä kapteeni on nyt?" kysyi tämä, käyden suoraan asiaansa.
Henry kääntyi ja katsoi pientä seinällä nakuttavaa kelloa.
"Käy edestakaisin pientä katua Gravesendissa", sanoi hän hyvin rauhallisena.
"Vai niin! Sinä olet kaukonäkijä", sanoi perämies ja punastui. "No mitä hän siellä kuljeskelee?"
"Nähdäkseen 'hänen' tulevan", sanoi poika ja vilkutti silmillään.
Perämies hillitsi luontonsa, joskin suurella vaivalla.
"Ja mitä sitten kun 'hän' tulee?"
"Ei mitään", vastasi pieni noita päättävästi. — "Mitä te etsitte?", kysyi hän samassa levottomana, nähdessään perämiehen kohottavan sohvan kantta ja etsivän jotakin.
"Köyden pätkää", kuului vastaus.
"Miksi kysyitte minulta?" sanoi Henry, muuttuen yht'äkkiä onnettoman näköiseksi. "Se on totta! Ei hän mitään tee, — ei hän koskaan mitään tee, — katselee vaan."
"Mitä sinä oikein tarkoitat valheillasi?" kysyi perämies ja tarttui poikaa niskaan.
"Menkää itse katsomaan", sanoi Henry valittaen.
Perämies hellitti otteensa ja seisoi hetkisen ajattelevan näköisenä.
"Mene siivoomaan itsesi", sanoi hän yhtäkkiä terävästi. "Ja jos huomaan sinun valehdelleen, nyljen nahkasi elävänä."
Poika ei tarvinnut toista käskyä. Kuin tuuli hyökkäsi hän kannelle, nosti ämpärin vettä laivan syrjältä ja huolimatta miehistön pilapuheista alkoi pestä sellaisella innolla, millaista hänessä ei miesmuistiin muistettu.
"No, viruttaja! Mikäs nyt on?" kysyi kokki, voimatta hillitä uteliaisuuttaan.
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Henry arvokkaasti.
"Pesu ja kaikki tuo", sanoi kokki, yksinkertainen luonnonlapsi.
"Vai niin! Ettekö te sitten koskaan peseydy, likainen sika", sanoi poika nenäänsä nyrpistäen. "Mutta ymmärtäähän sen. Arvelette tulevanne ruuan laittamisesta tarpeeksi puhtaaksi."
Kokin koura puristautui nyrkkiin, ja huomaamatta ollenkaan toistavansa toisten sanoja, sanoi hän Samille tulevansa vielä kerran onnettomaksi tuon poikanulikan tähden.
"Menemme vähän perämiehen kanssa kävelemään, Sam", sanoi poika, sulloutuen merimiesröijyynsä. "Pitäkää silmänne auki älkääkä taas tehkö mitään tyhmyyksiä. Voittehan muun työn puutteessa auttaa 'kyökki-pelleä' patojen ja astiain puhdistuksessa. Mutta älkää tapanne mukaan rikkoko niitä. Kas niin! Älkää seiskö ja laiskotelko."
Perämiehen tulo esti Samin vastaamasta; hän jäi hiljaa seisomaan toisten viereen katsellen "parin" maallemenoa. Erityisesti huomattiin Henryn pään olevan tavallista pystympänä; tekikö sen sitten perämiehen seura vai tuo tavattoman puhdas naama, oli mahdoton päättää.
"Hiljempaa, — kulje hiljempaa", huohotti perämies hengästyneenä, pyyhkien punaista naamaansa vielä punaisempaan nenäliinaan. "Mihin sinulla sellainen kiire on?"
"Tulemme liian myöhään ellemme kiirehdi", sanoi Henry, "ja silloin luulette minun valehdelleen."
Perämies ei tehnyt suurempia vastaväitteitä ja matkaa jatkettiin samalla reippaudella, kunnes lopulta saavuttiin pienelle, vähäliikkeiselle kadulle Gravesendissä.
"Tuolla hän on", sanoi Henry osoittaen katua hiljakseen astuvaa miestä. "Neiti on koulussa toisessa päässä katua. Opettajatar tai jotain sentapaista. Kas nyt ne tulevat!"
Samassa ilmestyi eräästä rakennuksesta kadulle nuori tyttö koululaukku toisessa ja nuottirulla toisessa kädessä. Perässä seurasi liuta koulutyttöjä joista kukin hajaantui omalle suunnalleen.
"Jotenkin kauniita muutamat noista", sanoi Henry ja katseli mielihyvällä koulutyttöjä. "Kas tuossa hän tulee. Minä en puolestani näe mitään erityistä hänessä."
Perämies katsoi tutkivasti lähestyvää tyttöä. Ne olivat siis varmaankin nuo harmaat silmät ja heikko puna tytön poskilla, jotka olivat saattaneet "Merilokin" laivurin pään sekaisin. Kunnioitettavan matkan päässä seurasi laivuri tyttöä ja näytti hämmästyvän, kohdatessaan odottamatta perämiehensä.
"Päivää, Jack!" sanoi hän.
"Hyvää päivää", vastasi perämies teeskennellen kummastusta. "Kuka olisi aavistanut tapaavansa teidät täällä."
Välittämättä vastata näihin hieman pilkallisesti lausuttuihin sanoihin, tirkisteli laivuri Henryä siksi kunnes ystävällinen, pistävä hymyily katosi tämän veitikan kasvoilta. "Läksin vähän kävelemään", sanoi hän lopulta, kääntyen perämieheen.
"Hyvästi sitten taas", sanoi tämä päästääkseen laivurin pulasta.
Toinen nyökäytti päätään ja kääntyi jatkamaan kävelyään vauhdilla, minkä paljas näkeminenkin jo sai hikipisarat perämiehen otsalle. "Saa hän kiiruhtaa, jos vielä aikoo saavuttaa tytön", sanoi hän ajatuksissaan.
"Sitä hän ei haluakaan", sanoi Henry. "Sitä hän ei tee koskaan, — tai jos hän sen tekeekin, menee hän vaan neidin sivutse ja vilkuilee häneen. Illalla hän sitten kirjoittelee rakkauskirjeitä, mutta tytön käteen ne eivät koskaan tule."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi perämies.
"Olen vähän vilkaissut hänen olkansa ylitse, asettaessani astioita kaappiin", sanoi Henry.
Perämies pysähtyi ja tarkasteli nuorta lupaavaa ystäväänsä.
"Silloin joskus ehkä katselet minunkin kirjeitäni?" sanoi hän.
"Te vaan kirjoittelette vaimollenne", sanoi Henry välinpitämättömänä, "tai äidillenne. Minä en kuitenkaan muuta ole huomannut."
"Sinä tulet huonosti lopettamaan elämäsi, poika", murisi perämies hampaittensa raosta.
"En ymmärrä mitä hän niillä kirjeillään oikein tekee", jatkoi poika, ollenkaan välittämättä tulevaisuudestaan. "Sen vaan varmasti tiedän, että perille ne eivät koskaan mene. Luulen häneltä puuttuvan rohkeutta. — Puh! — Onpa nyt pakanan lämmin!"
Oli uudestaan saavuttu joelle, ja poika pysähtyi epäillen pienen olutkapakan eteen, minkä puoliavonainen ovi ja sannoitettu lattia olivat ainaisia houkutuksia kaikille sivukulkijoille.
"Tilaappas pullo olutta", sanoi perämies, tuntien samoin vetovoiman.
"En", sanoi Henry lyhyesti. "Mitäs minä sitä tilaan, kun te kerran tilaatte."
Perämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa kahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään tämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.
"Varokaa päätänne, sir", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi lasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä tuoppiin. "Muuten saatte viiksenne vaahtoon."
Poika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti hyökkääjää.
"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu", sanoi hän levollisesti, "ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään."
Poika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan toisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen punertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä ennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.
II LUKU.
Kiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta perämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein ennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta, — tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä levottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen ovelle ja katoavan sisään.
"Kirottu perämies", sanoi laivuri raivoissaan — "ja poika", lisäsi hän ollakseen täydellisesti puolueeton.
Päämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui korkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.
Laivuri pysähtyi ja nypisteli jotakin paperikappaletta takkinsa taskussa.
"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä", mutisi hän itsekseen. "Rohkeutta, Wilson!"
Hitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa ikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin hiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman kerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha, valkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.
"Onko kapteeni Jackson kotona?" kysyi laivuri kauhean hermostuneena.
"Kuka?"
"Kapteeni Jackson", toisti laivuri punastuen.
"Ei täällä asu sen nimistä", sanoi vanha rouva. "Oletteko varma, että etsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?" lisäsi hän.
"En — varma en tosiaankaan ole", sanoi Wilson totuuden mukaisesti.
Vanha rouva katsoi miestä uteliaana. "Astukaahan sisään", sanoi hän lähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri seurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden seisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan noussutta tyttöä.
"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä", sanoi vanha rouva tyttöön kääntyen. "Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole varma nimestä… ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin."
"Epäilen sitä, äiti", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin rohkaisevasti. "Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia."
"Oletteko häntä jo kauan etsinyt?" kysyi äiti.
"Useita vuosia", vastasi toinen, tarkemmin vastaustaan ajattelematta.
Vanha rouva huokasi osaaottavasti.
"Istukaahan", sanoi hän.
"Kiitoksia", sanoi laivuri ja istuutui varovasti sohvan syrjälle.
"Ette siis ole oikein varma nimestä", sanoi tyttö kylmästi.
"Se — se oli vähän Jacksonin tapainen", mutisi vieras. "Yhtähyvin se sentään taisi olla Blackson tai Dackson, vieläpä Snackson'kin — — sitä en uskalla mennä vannomaan."
Vanhan rouvan pää vaipui käsien varaan.
"Ehkä voisitte tietää jotakin minunkin miesraukastani", sanoi hän lopulta. "Hän katosi joku vuosi sitten ja kun te merenkulkijaa etsitte, luulin vihdoinkin saavani jotain tietoja hänestä."
"Tämä herrahan etsii aivan toista henkilöä, äiti", sanoi tyttö. "Sinä vaan suotta viivyttelet häntä."
"No, jos hän kerran useita vuosia on etsinyt", sanoi vanha rouva närkästyen, "niin näillä muutamilla minuuteilla ei suinkaan suuria voi aikaan saada."
"Ei! Tietystikään ei", sanoi Wilson, koettaen turhaan saada äänensä vakavammaksi. "Sanoitte miehenne kadonneen — — — tarkoitatte varmaankin että hän on ollut kauan poissa?"
"Viisi vuotta", sanoi vanha rouva, asettaen kädet ristiin polvelleen.
"Miten kauan sanoitte te etsineenne kapteeni Jacksonia?"
"Seitsemän", vastasi laivuri, kummastellen itsekin levollisuuttaan.
"Ja toivoanne ette vieläkään ole kadottanut?"
"En. En niin kauan kuin mailmassa vaellan", vastasi toinen ja tarkasteli mattoa lattialla.
"Niin minäkin ajattelen", sanoi vanha rouva päättävästi. "Ihmettelen hämmästystänne, hänet kerran ehkä tavatessanne."
"Molempain", sanoi tyttö.
"Siitä on viisi vuotta, toukokuussa — 20 päivä toukokuuta", sanoi vanha rouva, "kun minä viimeksi näin miesraukkani. Hän…"
"Äiti hyvä! Tuo ei suinkaan vierasta huvita", keskeytti tyttö.
"Päinvastoin, olen erinomaisen utelias", sanoi laivuri. "Kun sitäpaitsi etsin Jacksonia, voin mainiosti tavata hänetkin… Kuka sen voi tietää!"
"Niin, kuka sen voi tietää", sanoi vanha rouva. "Yksi häntä muuten jo etsiikin… Herra Glover, tyttäreni tuleva mies."
Seurasi kiusallinen äänettömyys, mutta lopulta kuitenkin, koottuaan kaiken kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa, sai laivuri puhelahjansa takaisin.
"Toivon hänen löytävän miehenne", sanoi hän pitkäveteisesti.
"Herra Glover tekee mitä ihmisvoimalle on mahdollista", sanoi vanha rouva. "Hän on kauppamatkustaja ja kulkee asioissansa ympäri maata."
"Oletteko koettaneet sanomalehdessä ilmoittaa?" kysyi laivuri, yrittäen urhoollisesti pitää voimassa asian alussa osoittamaansa uteliaisuutta.
Rouva pudisti päätään, katsoen epäilevästi tyttäreensä.
"Se ei auttaisi mitään", sanoi hän. "Se ei auttaisi mitään."
"No niin! Enhän minä tahdo sekaantua teidän asioihinne", sanoi laivuri. "Mutta vuoden kuluessa käyn minä useammassa satamassa. Voisinhan vähän tarkemmin katsella ympärilleni, jos vaan tietäisin minkä näköinen etsittävä henkilö on."
Rouva käänteli tuskallisesti ruumistaan, ikäänkuin haluten, mutta myös peläten, ilmoittaa jotakin.
"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa", sanoi hän lopulta. "Hän…"
"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää", keskeytti laivuri hyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.
"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä", sanoi nyt tyttö kirkkaalla äänellään. "Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa… Hän oli hyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä miestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet emmekä nähneet häntä."
"Isänne oli varmaan äärettömän vahva?" tiedusteli laivuri.
"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä", sanoi tyttö punastuen. "Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan työssään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni kohtaan."
"No, silloinhan hän voi olla missä tahansa", sanoi laivuri päättävästi.
"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy", sanoi vanha rouva, "se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies ei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan siellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole lähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää."
"Parkkilaiva", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua seinällä.
Vanha rouva nyökkäsi. "Niin, se oli hänen laivansa", sanoi hän laivurin katsetta seuraten. "Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen mielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka olisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän."
"Minkä näköinen hän suunnilleen oli?" kysyi Wilson.
"Odottakaapas, näytän hänen valokuvansa teille", sanoi rouva nousten seisomaan ja jättäen huoneen.
Tyttö istui ikkunan ääressä ja neuloi ahkerasti. Laivuri koetti kaikin mokomin näyttää häikäilemättömältä, yskäsi kerran, toisen ja aikoi juuri sanoa jotakin ilmasta, kun tyttö käänsi päänsä ja katsoi uteliaasti ikkunasta kadulle. Laivuri hölmistyi, vilkasi uudestaan seinällä riippuvaa laivaa ja jäi katselemaan sen varjoja, ehkäpä suuremmalla vastenmielisyydellä, kuin itse kadonnut kapteeni sitä oli katsellut.
"Tämä otettiin juuri vähän ennen hänen katoamistaan", sanoi vanha rouva astuen taas sisään ja ojentaen valokuvan laivurille. "Voitte kernaasti pitää sen."
Laivuri tarkasti kuvaa: leveäharteinen, noin kuusikymmenvuotias poskipartainen mies. Sitten pisti hän sen povitaskuunsa ja nousi seisomaan.
"Jos hänet nyt tapaan", sanoi hän pitkäveteisesti, "niin saanen tietää mikä on hänen nimensä?"
"Gething", vastasi vanha rouva. "Kapteeni Gething. Jos hänet tapaatte ja sanotte, ettei hänen mitään tarvitse pelätä ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä Annis kuolevat ikävään, silloin teette hyvän työn, josta elinaikamme olemme teille kiitollisia."
"Koetan parastani", sanoi Wilson lämmeten. "Hyvästi!"
Hän puristi vanhan rouvan kättä, seisoi sitten hetkisen kädet sivulle riippuen ja katseli epäilevästi Annista.
"Hyvästi", sanoi tämä ystävällisesti.
Rouva Gething seurasi laivuria ovelle.
"Olisimme hyvin kiitollisia", sanoi hän, "jos Gravesendissä käydessänne kävisitte kertomassa, miten pitkälle etsinnässä olette joutuneet."
Laivuri lupasi, kiiruhti vikkelästi alas rappusia, vilkasi taaksensa ylös ikkunaan, mutta huomatessaan tytön vaipuneen työhönsä, asteli hän hiljaa kohti laivaansa.
* * * * *
Laivuri istui jo myöhäisen päivällisensä ääressä, kun hän vasta muisti neiti Gethingin kihlauksen. Yht'äkkiä lensi tämä ajatus hänen aivoihinsa, veitsi putosi lautaselle, ja pää vaipui käsien varaan synkkiin ajatuksiin. Hetken kuluttua otti hän kuvan taskustaan ja tarkasti sitä huolellisesti.
"Mitäs tästä sanotte?" kysyi hän vihdoin ojentaen kuvan uteliaana vieressä katselevalle perämiehelle.
"Joku ystävänne?" kysyi perämies varovasti.
"Ei!"
"Hm! — — Niin! — — Mitäs sanomista minulla hänestä olisi", tuumi perämies. "Mistä olette saaneet sen?"
"Joku antoi sen minulle", sanoi laivuri salaperäisesti. "Mies on kadoksissa ja minun pitäisi ottaa selvää hänestä. Hyvä jos tekin pidätte silmänne auki."
"Mistä häntä sitten etsitään?" kysyi perämies.
"Kaikkialta. Minulle sanottiin hänen epäilemättä oleskelevan jossakin merikaupungissa. Jos hyväntahtoisesti tahdotte auttaa minua, olen teille erinomaisen kiitollinen."
"Tietystikin minä autan. Mitä mies muuten hommailee?"
"Sitä en tiedä itsekään? Viisi vuotta on hän ollut kadoksissa, ja minä lupasin tehdä parhaani etsimisessä."
"Sukulaiset ovat levottomia, otaksun", sanoi perämies.
"Niin."
"Olen aina pannut merkille", jatkoi perämies, "naisten olevan levottomampia kuin miesten tällaisissa tapauksissa."
"Avosydämisimpiä", sanoi laivuri.
"Mikään ruma naama ei tuo totta vieköön olekaan, kun sitä tarkemmin katselee", sanoi perämies. "Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt ennenkin tämännäköisen ihmisen, — tyttö, muistelen — mutta missä…?"
"Kaiketi jonkun partaisen naisen markkinateltassa", tiuskasi laivuri vihaisena.
Keskustelu taukosi, kun Henry astui sisään. Huomattuaan kuvan perämiehen kädessä, alkoi hän kiireesti koota astioita kaappiin, mutta samassa sanoi hänelle katseensa perämiehen pitelevän kuvaa ylösalaisin, omantunnon kuiskatessa sen tapahtuvan hänen tähtensä. Poika katsoi välinpitämättömänä toisaalle, mutta pieneen kirjanpitovihkoon, jota hän huolellisesti piti (ajatuksissaan), tuli vienti perämiehen tilin debet-puolelle.
"Henry!" sanoi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"
"Sinä olet vikkelä poika. Katsoppas tuota valokuvaa."
Henryn kasvot loistivat ihastuksesta. Pilkallisesti vilkasi hän perämieheen, sieppasi valokuvan hänen kädestään ja kuunteli tarkkaavana samoja selityksiä kuin perämies äsken.
"Voit viedä sen mukanasi keulaan ja näyttää miehistöllekin", sanoi laivuri lopuksi.
"Miehistölle —?" kysyi Henry ihmetellen.
"Niin. Miehistölle. Enkö puhu tarpeeksi selvään?"
"Kyllä, kyllä. Mutta se vaan tahraantuu siellä. Ajatelkaa paksua Samia, kokkia ja Dickiä… ."
"Tee sinä kuten käskin", sanoi laivuri äreästi.
"Tietysti", vastasi Henry. "Mutta ihmettelen mitä vastaan kaikkiin heidän turhiin kysymyksiinsä, — kuka hän on ja miksi te haluatte tietoja hänestä?"
"Ota se mukaasi keulaan", sanoi laivuri, "ja sano: kuka ensiksi tapaa tämän miehen, saa kaksi puntaa."
Päästyään kannelle tarkasti poika kuvaa mahdollisesti ensimäiseksi päästäkseen rikkauden omistajaksi ja vei sen vihdoin keulaan. Paksu Sam sanoi heti nähneensä saman miehen muutama päivä sitten Poplarissa; kokki tunsi naaman yhtähyvin kuin äitinsä, ja Dick oli useita vuosia jo tuntenut hänet erääksi Plymouthin arvokkaimmaksi asujameksi. Henry vei kuvan takaisin laivurille ja kerrottuaan kuulemansa, esitti hän alamaisesti etsimisen alotettavaksi jo Gravesendissä.
Oli keskiyö, kun ankkuri vedettiin ylös. Gravesendissä oli kaikki hiljaista; ainoastaan joku kaasulyhty välähteli silloin tällöin rakennusten takaa "Merilokin" liukuessa jokea merelle.
III LUKU.
Neljässä päivässä saavuttiin Brittleseaan. Koko tämän ajan vietti laivuri suurimmaksi osaksi hiljaisessa mietiskelyssä ja synkkämielisyydessä, jättäen työt kokonaan perämiehen huostaan.
Päivä alkoi hämärtää, kun laiva oli kiinnitetty rantaan. Ainoastaan pari kalastajaa istuskeli vielä laiturilla piippu hampaissaan. Avonaisesta kapakan ovesta vastapäätä kuului iloisia ääniä ja lasien kilinää, muistuttaen salaperäisesti miehistölle kapteeni Gething'iä.
Kylmäverisemmät miehistöstä epäilivät kapteenin löytyvän noin vaan ensi tilassa, mutta kokki päätti että "kuta pikemmin alottaa, sitä pikemmin löytää." Voihan hän yhtähyvin nyt juuri tuossa ravintolassa odotella löytymistään.
Illalla lähdettiin miehissä maalle ja tarkastettiin ensimäinen ravintola, kuitenkin tuloksetta. Ainoa, mikä hiukankin muistutti etsittävää, oli eräs vanha, hyvin kuumaverinen mies, joka kiukustui huomatessaan kokin vaanivat katseet ja kysyi oliko kokki kadottanut jotakin. Kokki pyysi kohteliaasti anteeksi, ja miehet siirtyivät toiseen ravintolaan. Mutta täälläkään ei onni hymyillyt lempeämmin. Dick selitti oluen olevan huonompaa kuin edellisessä eikä kenenkään haluavan täällä rahojaan kuluttaa. Matkaa siis jatkettiin edelleen ja ennenkuin puolissakaan niistä oli ehditty käydä oli jo ravintolain sulkemisaika käsissä.
"Tämähän on koko romaani", sanoi Sam, ääni sopertaen, kun hänet viimeisestä oluttuvasta vähemmän lempeäkouraisesti syöstiin kadulle. "Minne nyt mennään?"
"Laivaan", sanoi Dick. "Tule nyt!"
"Vasta sitten kun olen löytänyt hänet", sanoi Sam arvokkaasti ja työnsi apuaan tarjoavan Dickin syrjään.
"Et sinä häntä yöllä löydä, Sam", sanoi kokki.
"Miksikä en?" kysyi Sam ja tirkisti miehiä lasimaisine silmineen.
"Sitävartenhan juuri uloskin lähdimme."
"Nythän on pimeä", sanoi kokki.
Sam nauroi halveksivasti.
"Tule mukaan nyt", sanoi Dick ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Läksin ulos saadakseni selvän kapteeni… kapteeni… saadakseni selvän hänestä", sanoi Sam. "Minä en tule laivaan ilman häntä."
Hoiperrellen läksi hän alas katua, ja molemmat merimiehet, joiden yksinkertaiset elämäntavat kielsivät jättämästä kumppania tällaisessa tilassa, seurasivat muristen perässä.
Puolituntinen asteltiin katuja. Dickin kärsivällisyys oli suuressa koetuksessa nähdessään Samin tuontuostakin, milloin toisella, milloin toisella puolen katua, kauppapuodin rappusten tai muiden senlaisten esteiden sattuessa, nenä maassa etsivän kadonnutta kapteenia. Lopulta pysähtyi Sam erään talon eteen, otti muutamia askeleita eteenpäin — takaisin ja ryntäsi vasten porttia.
"Tartu kiinni kokki!" huusi Dick ja kiersi käsivartensa Samin vyötäisille.
Kokki tarttui kurkkuun, ja molemmat miehet koettivat ähkyen saada toverin mukaansa.
"Tule sinä laivaan vaan, vanha hupsu", sanoi Dick kiukuissaan. "Olemme jo saaneet tarpeeksi hullutuksistasi."
"Päästäkää", kirkui Sam, potkien vastaan minkä voi.
"Hellitä portinkahvasta", sanoi Dick varottavalla äänellä.
"Siellä hän on", sanoi Sam ja nyökäytti itsetietoisena päätään taloa kohden.
"No, jos tulet, niin tule nyt, vanha hullu", toisti Dick. "Tosiaankin olisi parasta, ettet koskaan joisi mitään maitoa väkevämpää."
"Riisu takkini, kokki", sanoi Sam, samalla kun hänen käytöksensä yht'äkkiä muuttui uhkaavaksi.
"Älä hulluttele", pyyteli kokki.
"Riisu takkini, kuuletko, kokki", toisti Sam, ylpeästi katsellen ympärilleen.
"Eihän sinulla takkia olekaan", sanoi kokki. "Etkös näe merimiespaidassa kulkevasi. Niin juovuksissa et sentään liene."
"Pitele kiinni sitten minusta, kunnes saan sen päältäni", sanoi Sam tunteellisesti.
Vastoin parempaa tahtoansa piteli kokki leveähartiaista matruusia tämän riisuessa. Dick odotti kunnes paksu, ahdas paita oli noussut yli pään. Silloin työnsi hän kokin syrjään, tarttui uhriinsa ja alkoi vetää häntä perässään.
"Kuluttele nyt vähän housunpolviasikin ja rankaise sitten ketä haluat", sanoi hän sydämettömästi. "Kas niin, — ole hyvä ja istu!"
Sam solui käytävälle ja Dick, kokin seuraamana, riensi matkaansa.
Suurikokoinen matruusi-raukka sätisteli pitkän aikaa pää ja kädet ahtaassa merimiespaidassa, päästellen lauseita, jotka, vaikkakin tulivat mailmalle yllämainitun vaatekappaleen lieventäminä, kuitenkin olivat merkillisen meheviä ja kuuluvia. Lopulta pääsi hän vapaaksi, heitti kiukkuisena paitansa kadulle, otti sen uudestaan ylös, pisti kainaloonsa ja marssi takaisin laivaan.
Seuraavana aamuna herätessään ei hänen muistinsa ollut ollenkaan selvä. Joku pimeä aavistus loukkauksesta sai hänet kuitenkin kohtelemaan Dick'iä nähtävällä kylmyydellä, mikä kannella yhdessä työskennellessä sentään vähitellen lämpeni. Sementin purkaus on kuivaa työtä, ja hetkisen taisteltuaan sydämessään seurasi hän kokin pyyntöä ja joi kupin kajuutasta takaisin tullutta kahvia.
Kokki pesi kahviastiat ja pitäen tomuista kantta kuumaa keittiötä mukavampana, siirtyi hän kannelle pesemään likaista puuropataa. Tämä, kuten jokainen lukija tietää, on työtä, missä ajatukset voivat vapaasti lennellä. Kokki katseli kaihoten maalle, koettaen keksiä keinoa päästäkseen kapteeni Gethingin jälille. Että valokuva oli parhain apukeino, selveni hänelle yht'äkkiä, ja uuden ajatuksen valloittamana jätti hän puuropadan ja meni alas kajuuttaan. Pian tuli hän uudestaan kannelle valokuva kädessään ja läksi kiireesti maalle.
Kolmelta ensimäiseltä vastaantulevalta, joiden kanssa hän jutteli asiasta, ei lähtenyt mitään tietoja. Katseltuaan uteliaasti kuvaa ja tehtyään mitättömiä huomautuksia sen onnistumisesta, olivat he kaikki varmoja, ettei Brittleseassa sen näköistä miestä löytynyt. Kokki aikoi jo jättää koko hommansa, kun samassa huomasi vanhan kalastajan seisovan eräässä porttikäytävässä.
"Kaunis ilma tänään", sanoi kokki.
Vanhus otti kohteliaasti piipun hampaistaan ja nyökkäsi.
"Olettekohan koskaan sattunut näkemään tämän muotoista ihmistä?" kysyi kokki vetäen valokuvan taskustaan.
Vanha mies asetti piipun uudestaan suuhunsa ja katseli tarkasti kuvaa.
"Merkillistä, miten hyvin näitä tähän aikaan jo tehdään", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun ja teidän nuoruudessanne ei tällaisista vielä tiedetty mitään."
"Niin, keksinnöt kehittyvät", myönsi kokki ärtyisenä.
"Silloin tehtiin vaan maalaamalla muotokuvia", jatkoi mies muistelmiaan, "tai piirustettiin mustalla liidulla."
"Oletteko koskaan nähnyt sen näköistä miestä?" kysyi kokki kärsimättömästi.
"Tietysti minä olen. Kyllä kuulette pian", sanoi vanha mies valittavalla äänellä. "Antakaas kun vähän ajattelen… No, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?"
"En minä vaan tiedä", valehteli kokki.
"Kyllä minä sen muistaisin kunhan vaan kuulisin", sanoi vanha mies pitkäveteisesti. "Kas, niin! Nyt minä sen muistan!"
Iloisena naputti hän sormella otsaansa ja tirkisteli kokkia kyyneltyneillä vanhoilla silmillään.
"Muistoni on aivan entisellään", sanoi hän itsekehuvasti. "Toisinaan kyllä unohdan asioita, mutta ne tulevat takaisin. Äitini oli ihan samanlainen, ja hän eli 93 vuoden vanhaksi."
"No mikäs se nimi oli?" kysyi innostunut kokki.
Vanha mies hämmästyi. "Kirottua", huudahti hän huolestuneena, "nyt se meni taas — mutta kyllä se takaisin tulee, siitä olen varma."
Kokki odotti pakolaista kymmenen minuuttia. "Ei suinkaan se ollut
Gething?" kysyi hän lopulta.
"Ei", vastasi vanha mies. "Älkäähän nyt hätäilkö niin riivatusti; kyllä se takaisin tulee."
"Koska?" kysyi kokki malttamattomana.
"Ehkäpä viiden minuutin — ehkäpä kuukauden perästä", sanoi ukko, muistoaan jännittäen.
"John Dunn'han se on!" huudahti hän yht'äkkiä. "John Dunn!"
"Ja missä hän asuu?" kysyi kokki hätäisesti.
"Holebournessa", sanoi ukko, "pikku kylässä, noin seitsemän penikulmaa täältä."
"Oletteko varma asiasta?" kysyi kokki vapisevalla äänellä.
"Kuin kallio", vastasi toinen vakuuttavasti. "Hän tuli tänne noin kuusi vuotta sitten, mutta riitaannuttuaan isäntänsä kanssa muutti hän Holebourneen."
Kokin korvia kuumotti; hän silmäsi kuunaria laiturin ääressä. Työ kävi tomupilven keskessä kuten ennenkin eikä kukaan näyttänyt huomanneen hänen poissaoloaan.
"Jos haluavat päivällistä", sanoi hän itsekseen, tarkoittaen tomuisia olentoja kuunarin kannella, "niin keittäkööt itse, siinä koko asia. Ettekö ottaisi 'lasia' vanhus?"
Tämä oli heti valmis, ja saatuaan kokilta muutaman lasin lönkytti mies hänen vieressään läpi pienen kaupungin ja osotettuaan kokille oikean tien Holebourneen, palasi hän takaisin rakkaaseen porttikäytäväänsä.
Kokki jatkoi vihellellen matkaansa, ajatellen mielihyvällä toisten harmia, kun he kuulevat hänen onnestaan. Kolme penikulmaa marssi hän väsymättä, kunnes lehmuksien välistä esiin pistävä ilmoitustaulu kiinnitti hänen huomionsa pieneen ravintolaan vähän matkaa tiestä. Ulkopuolella puutuolilla istui paksu isäntä janoovia vieraita odotellen.
Kokki epäili silmänräpäyksen, lähestyi sitten hitaasti ravintolaa ja istuutui vastapäätä isäntää ja tilasi lasin olutta.
Isäntä nousi raskaasti ja vaivalloisesti, meni asuntoon täyttämään määräystä ja palasi hetken kuluttua vaahtoava olutlasi kädessään.
"Juokaahan itse vaahto pois", sanoi kokki kohteliaasti.
Paksu mies totteli iskien silmää.
"Varmaan kävelymatkalla maalle", kysyi hän laskien melkein tyhjän olutlasin kokin eteen.
Kokki myönsi.
"En sentään yksin huvin vuoksi", sanoi hän. "Liikun asioissa."
"Vai niin! Olette siis niitä koko maailman rahain kokoojia", sanoi isäntä leikillisesti. "Miten pitkälle aiotte?"
"Holebourneen", vastasi toinen.
"Onko tuttavia siellä?" kysyi isäntä.
"No, eipä juuri", sanoi kokki. "Etsin vaan erästä John Dunnia."
"Hänestä ette suuria hyödy", sanoi ulos tullut emäntä. "Hän on oikea erakko."
Kokki siristi silmiään ja hymyili pahantapaisesti.
"Hänessä on jotain kummallista", jatkoi emäntä. "Kukaan ei tiedä, mikä hän on, ja itse ei hän sitä myöskään ilmoita. Kun mies elelee sillälailla, huomaa heti hänen asioittensa olevan hullusti — ainakin minä huomaan."
"Hävytön hän kuitenkin kuuluu olevan", sanoi isäntä.
"Vai niin", sanoi kokki. "Minulle ei hän tule olemaan hävytön."
"Tiedättekö hänestä sitten jotakin?" kysyi emäntä.
"No, ehkäpä vähäsen", sanoi kokki salaperäisesti.
Isäntä viittasi vaimolleen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa; kokki kuuli selvästi sanan "salapoliisi."
Vilkaisten uteliaasti vierasta, riensi emäntä tarjoilemaan parille sisäänpoikkeavalle ajomiehelle. Miehet istuutuivat viereiseen pöytään ja keskustelu kävi yleiseksi. Ajomiehet olivat ihan samaa mielipidettä herra Dunnista kuin isäntäväkikin. Kokkia katseltiin syvällä kunnioituksella, ja hänen tarjottuaan kaikille lasin olutta, olisivat miehet olleet valmiit kuljettamaan hänet maksutta jauhokuorman päällä Holebourneen.
"Kiitoksia, kävelen kernaimmin", sanoi kokki katsahtaen lastivaunuihin. "Toivon pääseväni perille kaikessa hiljaisuudessa, saadakseni vähän katsella ympärilleni ennenkun alan toimia."
Hän jäi istumaan ja lepäämään vielä hetkiseksi, vastaten mahdollisimman varovasti emännän uteliaisiin kysymyksiin. Lastivaunut jatkoivat ritisten ratisten matkaansa Holebournen tietä, mutta vasta sitten kun oli syönyt yksinkertaisen aamiaisen juustoa ja leipää ja polttanut piipullisen tupakkaa, jatkoi kokki matkaansa.
"Näes miten hän kävelee", sanoi isäntä, pariskunnan katsellessa vieraansa kulkua maantiellä.
"Niin", sanoi emäntä.
"Aivan kuin vainukoira", sanoi isäntä. "Katsoppas vaan häntä. Tunsin miehessä heti salapoliisin."
Kokki kulki edelleen tietämättömänä käyntinsä aikaansaattamasta ihailusta. Mutta vähitellen alkoi häntä harmittaa avomielisyytensä. No! Paljoa ei hän ollut puhunut, ja jos kuulijat väärin ymmärsivät, oli se heidän oma asiansa.
Tällaisten ajatusten valtaamana saapui hän Holebourneen, kylään, missä yksi katu, kapakka ja kirkko olivat tärkeimmät mainittavat. Kadun toisessa päässä, pienen hyvin hoidetun puutarhan keskellä olevan rakennuksen edessä seisoi väkijoukko juttelemassa.
"Jotain on tekeillä", tuumi kokki, maksaen korolla kyläläisten uteliaisiin katseihin. "Missä herra Dunnin asunto on, poika?"
"Kyllä se tässä on", sanoi poika ja osoitti taloa, jonka edessä väkijoukko seisoi. "Oletteko salapoliisi."
"En", sanoi kokki terävästi.
Aukaistuaan puutarhan portin, astui hän pihaan. Jännityksen sorina kuului väkijoukosta, mutta kokki astui vakaana rappusille ja kolkutti ovelle.
"Sisään", kuului matala basso-ääni.
Kokki seurasi käskyä ja sulki oven tarkkaan perässään. Hän oli nyt pienessä salissa, vanhan suuttuneen näköisen, nojatuolissa sanomalehteä lukevan herrasmiehen edessä.
"Mitä haluatte?" kuului ärtyinen kysymys.