MAIJA-MEHILÄISEN IHMEELLISET SEIKKAILUT
Lastenromaani
Kirj.
WALDEMAR BONSELS
Suomentanut
Hannes Salovaara
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
SISÄLLYS:
I. Maija pakenee kotikaupungistaan.
II. Pepin ruusumaja.
UI. Metsälampi ja sen asukkaat..
IV. Iffi ja Kurt.
V. Heinäsirkka.
VI. Pukke.
VII. Maija hämähäkin vankina.
VIII. Uusia tuttavuuksia.
IX. Hannibalin taistelu ihmistä vastaan.
X. Yön ihmeet.
XI. Keijukaisen toverina.
XII. Runoilija Lemmitty Seitsenpisteinen.
XIII. Rosvolinna.
XIV. Pako.
XV. Kotiinpaluu.
XVI. Mehiläisten ja herhiläisten taistelu.
XVII. Kuningattaren ystävätär.
Ensimäinen luku.
MAIJA PAKENEE KOTIKAUPUNGISTAAN.
Kun pieni Maija-mehiläinen heräsi eloon ja ryömi kennostaan esiin, oli häntä auttamassa muuan vanhempi mehiläinen. Tämän nimi oli Kassandra, ja hän oli mehiläispesässä hyvin arvossapidetty henkilö. Siellä oli elämä tähän aikaan hyvin levotonta, sillä mehiläiskansan keskuudessa oli syntynyt kapina, jota kuningatar ei kyennyt kukistamaan.
Ja nyt käyn kertomaan pienen Maijan ihmeellisistä seikkailuista. Kun kokenut Kassandra kuivasi hänen suuret, kirkkaat silmänsä ja koetti oikoa hänen hentoja siipiään, surisi suuri mehiläispesä uhkaavasti, ja pikku Maijan mielestä oli siellä hyvin kuumaa. Hän huomautti siitä toverilleen.
Kassandra katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta mitään vastausta ei hän Maijalle antanut. Hän kummasteli, että tämä lapsi jo näin aikaisin rupesi lausumaan arvostelujaan. Mutta aivan totta oli, että kuumuus ja tungos kävivät miltei sietämättömiksi. Maija näki mehiläisten kiiruhtavan toinen toisensa perästä ohitseen, ja niin kova oli kiire, että jotkut hapuilivat toisten ylitse tai pyöriskelivät sekavaksi keräksi kasautuneina.
Kerran sattui kuningatar heidän lähettyvilleen. Kassandra ja Maija tulivat syrjään tuupituiksi, mutta muuan kuhnuri, ystävällinen ja hienonnäköinen mehiläisherra, tuli heidän avukseen. Hän nyökkäsi Maijalle ja siveli kiiltävän karvaista rintaansa hieman hermostuneesti etujalallaan, jota mehiläiset käyttävät käsivartena ja kätenä.
»Kohta se onnettomuus tapahtuu», sanoi hän Kassandralle. »Kapinalliset hylkäävät kaupungin. Niillä on jo uusi kuningatarkin valittuna.»
Kassandra ei piitannut kuhnuriherrasta yhtään mitään. Ei hän ollut tätä edes kiittänyt avunannosta, ja Maija huomasi selvästi, että vanha neiti oli suorastaan epäystävällinen nuorelle herralle. Hän ei sentään uskaltanut kysyä asiasta suoraan. Uusia vaikutelmia tuli toinen toisensa perästä niin nopeasti, että hänen päänsä oli mennä pyörälle. Pesän kuumeinen kiihko tarttui häneenkin, ja hän rupesi surisemaan hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä.
»Mitä pälkähtää päähäsi?» tokasi Kassandra. »Eikö täällä mielestäsi jo ole kyllin hälinää?»
Maija vaikeni heti ja katsoi kysyvästi kokeneempaan ystäväänsä.
»Tule tänne», sanoi tämä Maijalle, »koetetaan täällä hieman rauhoittua!»
Hän veti Maijaa tämän kauniista kiiltävästä siivestä, joka oli vielä aivan pehmeä ja uusi ja ihmeen läpinäkyvä, hiljaiseen nurkkaan, missä hunajakennot olivat täpötäynnä mettä.
Maija jäi seisomaan pitäen kiinni hunajakennon laidasta.
»Täällä tuoksuu ihmeen hyvälle», sanoi hän Kassandralle.
Vanha neiti hermostui taas:
»Sinun täytyy oppia odottamaan», sanoi hän. »Kuulehan, lapsi, minä olen tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut heille ensimäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne.»
Maija punastui, työnsi kätensä molemmat hennot sormet suuhunsa ja kysyi: »Mitä se oikein merkitsee — poikkeuksellinen luonne?»
»No, mutta tämä on vallan sopimatonta», huudahti Kassandra, tarkoittaen pienen mehiläisen kädenliikettä, mutta hänen kysymykseensä hän ei huolinut vastata. »Ota nyt vaarin kaikesta, mitä sulle sanon, sillä minulla on sinua varten käytettävänä vain lyhyt aika. Koteloista on tullut taas uusia nuoria mehiläisiä, ja Turka, ainoa apulainen, mikä minulla tässä kerroksessa on, on jo ylenmäärin työstä rasittunut ja valittanut näinä päivinä tunteneensa korviensa suhisevan. Istu tähän!»
Maija totteli ja katsoi suurin, ruskein silmin opettajattareensa.
»Ensimäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea», sanoi Kassandra huoaten, »on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää. Sen valtiojärjestyksen mukaan, minkä me ammoisista ajoista olemme oikeaksi tunnustaneet ja mikä rikkoontumatta on säilynyt, on tämä valtion menestyksen ensimäinen peruslaki. Huomenna saat lentää ulos. Vanhempi ja kokeneempi toveri saa sinua seurata. Ensin saat lentää vain lyhyitä matkoja ja on sinun otettava tarkoin vaarin kaikista esineistä, joiden ohi lennät, jotta aina osaisit kotiin. Seuraajasi näyttää sinulle sadoittain kukkia, joissa on mitä parasta mettä. Ne täytyy sinun oppia ulkoa, siitä vaivasta ei säästy ainoakaan mehiläinen. Ensimäiset kukkasi ovat kanervankukka ja lehmuksenkukka ja ne voit heti painaa muistiisi. Lausuppas ne nimet uudestaan!»
»En minä osaa», sanoi pieni Maija, »se on hirveän vaikeata. Mutta saanhan minä ne myöhemmin nähdä.»
Vanha Kassandra katsoi Maijaan silmät pystyssä ja päätään pudistellen.
»Huonosti sinun vielä käy», huokasi hän, »sen kyllä jo huomaan.»
»Pitääkö minun sitten tuonnempana kaiket päivät kerätä mettä?» kysyi pikku Maija.
Kassandra huokasi syvään ja katseli pientä mehiläistä hetkisen vakavana ja surullisena. Hän näytti muistelevan omaa elämäänsä, joka alusta alkaen oli ollut pelkkää työtä ja puuhaa. Ja sitten hän katsoi hellästi Maijaan ja lausui lempeästi:
»Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, viheriät puut ja kukkaisat niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän, mitä luonto on synnyttänyt. Kaiken tämän ihanuuden keskellä eläessäsi muuttuu työ sinulle iloksi. Katso, sydänkäpyseni, kaikki tämä on edessäsi, sinulla on täysi syy olla onnellinen.»
»Hyvä», sanoi pieni Maija, »sitäpä juuri tahdonkin.»
Kassandra hymyili lempeästi. Hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui, mutta yhtäkkiä oli hän tuntenut vallan erikoista hellyyttä pientä Maijaa kohtaan. Semmoista hän ei muistanut koskaan ennen tunteneensa ketään nuorta mehiläistä kohtaan. Ja siitäpä taisi johtuakin, että hän puhui ja kertoi pikku Maijalle paljon enemmän kuin mitä mehiläiset tavallisesti elämänsä ensimäisenä päivänä saavat kuulla. Hän antoi tälle kaikenmoisia neuvoja, varoitti häntä pahan maailman vaaroista ja luetteli hänelle mehiläiskansan pahimmat viholliset. Ja lopuksi hän puhui kauan ihmisestä ja herätti hänen sydämessään ensimäisen rakkauden ihmiseen ja palavan halun tulla hänet tuntemaan.
»Ole kohtelias ja ystävällinen kaikille hyönteisille, jotka tapaat», sanoi hän lopuksi, »silloin saat niiltä oppia enemmän kuin mitä minä voin tänään sinulle kertoa, mutta varo herhiläisiä ja ampiaisia. Herhiläiset ovat pahimpia ja vaarallisimpia vihollisiamme, ja ampiaiset ovat hyödytöntä rosvojoukkiota, jolla ei ole kotia eikä uskontoa. Me olemme voimakkaampia ja mahtavampia kuin he, mutta he varastavat ja murhaavat kaikkialla, missä vain voivat. Sinä voit käyttää pistintäsi kaikkia hyönteisiä vastaan puolustaessasi itseäsi tai tahtoessasi herättää arvonantoa, mutta jos pistät lämminveristä eläintä tai itse ihmistä, täytyy sinun kuolla, sillä pistimesi jää silloin vihamiehesi ihoon ja katkee tyvestä. Pistä siis sellaista olentoa vain äärimmäisessä hädässä, mutta tee se silloin rohkeasti ja kuolemaa kammoamatta, sillä sen kunnioituksen ja arvon, mitä me mehiläiset kaikkialla nautimme, me olemme hankkineet juuri rohkeudellamme ja viisaudellamme. Ja voi nyt hyvin, pikku Maija, tule onnelliseksi maailmassa ja pysy kansallesi ja kuningattarellesi uskollisena!»
Pieni mehiläinen nyökkäsi päätään ja vastasi vanhan opettajansa suuteloon ja syleilyyn. Rinnassa salainen ilo ja kiihtymys hän paneutui levolle, mutta voi tuskin jännitykseltään nukkua, sillä olihan hän huomispäivänä tuleva tuntemaan suuren maailman, auringon, taivaan ja kukat.
* * * * *
Sillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa nuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen uuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön syynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta kohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki enää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon hunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa tyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi luovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan ihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä antoi suojaa talven pakkasia vastaan.
Toisena aamuna kuuli Maija asuinkerroksessaan reippaan äänen:
»Aurinko on noussut!»
Heti hän ponnahti pystyyn ja liittyi erään medenkantajan seuraan.
»Hyvä», sanoi tämä ystävällisesti, »sinä saat lentää kanssani.»
Portilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan ovenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka ainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.
»Paina se muistiisi», sanoi hän, »ja onnea ensimäiselle matkallesi!»
Kun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea silmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja viheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että autuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.
»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen.
»Tuonneko lennetään?»
»Sinne suoraan», sanoi toinen.
Silloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään ja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti painuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan oleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut tulisivat häntä kohti.
Hänen sydämensä riemuitsi, hänen silmänsä säteilivät.
»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla kuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»
»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä
Maijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme.
Sieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät
tosiaankin nopeasti, Maija.»
»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle tuoksuu auringonpaiste.»
»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman hengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten minä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua mieleesi paluumatkaa varten.»
Mutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut ilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin liitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä suurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen, autereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas kaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan. Näin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En voi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.
Hänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema levittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan. Koko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.
Tultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän kirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä, laskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan, tarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään, hengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen leikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.
»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin hämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä keräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla pistimeni!»
Hän hymyili uhkarohkeana ja iloisena ja otti syvän siemauksen mettä tulpanin kukasta.
Suuremmoista, ajatteli hän. Elämä on tosiaankin ihanaa.
Mutta jospa pikku Maija olisi aavistanut, miten monet vaarat häntä odottivat, niin varmasti hän olisi enemmän harkinnut asemaansa. Mutta hän ei aavistanut mitään ja pysyi päätöksessään. Pian voitti väsymys, ja hän nukahti. Kun hän heräsi, oli aurinko laskenut, ja maa oli verhoutunut hämärään. Hieman hänen sydämensä pampahteli, ja hitaasti hän kömpi pois kukasta, joka juuri sulkeutui yön ajaksi. Hän piilottautui erään vanhan puun latvukseen suuren lehden alle ja nukkuessaan hän ajatteli turvallisena:
»Enpähän vaan menetäkään rohkeuttani kohta alussa. Aurinko nousee taas, se on varmaa, Kassandra on sen sanonut. Nukutaan nyt vaan kaikessa rauhassa.»
Toinen luku.
PEPIN RUUSUMAJA.
Oli jo kirkas päivä, kun pieni Maija heräsi. Hänen oli hieman vilu siellä suuren vihreän lehden alla, ja aluksi olivat hänen liikkeensä hitaat ja kömpelöt. Hän piti kiinni lehtisuonesta ja räpytteli ja lepatteli siipiään, jotta ne tulisivat joustaviksi ja pölystä puhtaiksi. Sitten hän silitteli vaaleata karvaturkkiaan ja pyyhkäisi suuret silmänsä kirkkaiksi. Varovasti hän asteli jonkun askeleen eteenpäin, aina lehden reunalle saakka, ja katseli ympärilleen.
Ympäristön ihanuus ja aamuauringon loisto aivan häikäisivät hänet. Lehdet loistivat hänen yläpuolellaan kuin vihreä kulta, ja siinä, missä hän itse istui, oli vielä varjoisaa ja vilpoisaa.
Miten ihana onkaan maailma, ajatteli pieni mehiläinen.
Vähitellen muistuivat hänen mieleensä edellisen päivän tapahtumat, kaikki vaarat ja ihanuudet, mitä hän oli nähnyt. Mutta hän pysyi päätöksessään olla palaamatta mehiläispesään. Tosin rupesi sydän omituisesti sykkimään, kun hän muisteli Kassandraa. Mutta olihan sula mahdottomuus, että Kassandra vielä tapaisi hänet. Eikä hänestä ollut lainkaan hauskaa lentää aina edestakaisin, kantaa hunajaa tai valmistaa vahaa. Hän tahtoi olla onnellinen ja vapaa ja nauttia omalla tavallaan elämästä. Tuli sitten mitä tuli, sen hän tahtoi kestää. Niin kevytmielisesti Maija ajatteli, suureksi osaksi siitäkin syystä, ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä kaikesta siitä, mikä häntä odotti.
Jossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki sen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi hänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän rohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana väräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti tuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja kun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen, että melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen, punaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle terälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti, pyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin hän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva. Maija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä samalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan ylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.
Maijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin pallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat ruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia maahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että se oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan kupuun.
Kun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen, jolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan teriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui levollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan epäystävällisesti.
Maija tervehti sitä kohteliaasti.
»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei vastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»
»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman itsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne. Minä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»
»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen kysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»
Hän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin mahdollista.
Kovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä vasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.
»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen hiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen käyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset olivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta hyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään Maijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän heti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.
»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme neljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt hoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»
Maija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta. Kovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat rinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja hyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.
»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä tuoksu on suorastaan huumaavaa.»
Kovakuoriainen oli hyvillään siitä, että hänen asuntonsa miellytti
Maijaa.
»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen. »Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman hunajaa?»
»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen nyökkäsi ja hävisi seinän taakse.
Maija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja käsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista tuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen asuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä tämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet kerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on ihanaa.
Silloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla äänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten se otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti edellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja harmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:
»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun. Mutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin jätkä! No niin, minä menen nyt.»
Maija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui terävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.
Kovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle hunajamöhkäleen.
»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä roskaväeltä.»
»Kuka se oikein oli?» kysyi Maija suu täynnä hunajaa.
»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne», sanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»
Maija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa uuteen kysymykseen.
»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään ja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan säädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin. Olen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla alkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää heitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:
»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on
Peppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»
»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa tehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä kumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden pienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.
»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan suloiset…»
»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään.
Tahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»
»Jos rohkenen sitä pyytää», sanoi Maija.
Kovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi auringonsäteen liukua niiden yli.
»Suuremmoista, eikö totta?» kysyi hän.
»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat tuntosarveni ovat aivan mitättömät.»
»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit silmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»
Pieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut, että hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja otti rivakasti vielä mesikokkareen.
»Erinomaista», sanoi hän.
»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä vieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin olla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos Teitä ehkä janottaa.»
»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos suvaitsette.»
Kovakuoriainen hymyili.
»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten veressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan pysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»
»Oi, minä lennän niin mielelläni», sanoi pieni Maija.
Kovakuoriainen avasi hänelle kohteliaasti väliverhon.
»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti päästä lentoon.»
»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan tahdon.»
»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien suoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»
Hän puristi Maijan kättä ja työnsi viimeisen väliverhon syrjään.
»Oi ihanuutta, sinitaivas», riemuitsi Maija, »voikaa hyvin!»
»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle ruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja suoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen päivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.
Sitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan ruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli vasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui ruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa:
Nurmi tuoksuu, päivä paistaa
Kultasäteet karkeloi.
Punaruusu hehkuin kukkii,
Pepin aamulaulu soi:
Kotia ei mulla missään
Enkä sitä kaipaakaan.
Mulle riittää, ruusullani
Kun vaan laulella mä saan.
Maailmaa en tunne, mutta
Miksi tuota surisin.
Pian kuihtuu punaruusu,
Silloin kuolen minäkin.
Ja ulkona helotti säteilevä kesäpäivä kukkivan maan yllä.
Kolmas luku.
METSÄLAMPI JA SEN ASUKKAAT.
Voi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä Pepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin voinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin vielä tänään ihmisen.
Ja niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja hilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen nähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.
Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat. Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.
Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan. Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä, näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin, pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin kullanvärin vedestä heijastuvan.
On todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.
Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta oli vaara uhkaamassa.
Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä kuin kaksi kultarahaa.
»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»
Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä, hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.
Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.
»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.
Maija pelästyi.
»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.
Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:
»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»
»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.
»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla — ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»
Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla joutua sammakon saaliiksi.
»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.
Pörisijä hymyili.
»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»
Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan, aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi — ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti. Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:
»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»
Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet. Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.
Mutta korento sanoi aivan ystävällisesti:
»Lapsukainen, mitä Te oikein haluatte?»
»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä on Hannu Kristoffer ja…»
Sudenkorento hymyili.
»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta samalla alentuvan näköisenä.
Maija änkytti avuttomana:
»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän, tehnyt Teille mitään pahaa.»
Korento katsoi miettiväisenä Hannu Kristofferiin:
»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja purasi samalla pään poikki.
Maija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä tapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi kauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu Kristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.
»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä ympäristön tunteita.»
Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä katsoa ylös.
»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.
»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija, joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele hetkeäkään käyttää pistintäni.»
Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että hänellä oli semmoinen ase.
Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan, aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän, kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.
Korento lausui uhaten ja hitaasti:
»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan kanssa.»
»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.
»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta, joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti, että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»
»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.
Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat istahtaneet.»
»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»
»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»
»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin
Surrille oman nimensä.
Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen, eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.
»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.
»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään, joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»
»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.
»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt pyydystää minua.»
»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.
»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»
»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»
»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»
»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.
Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät vanhoilta ja kokeneilta.
»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»
»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.
Sudenkorento katsahti häneen.
»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin, joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»
Maija ravisteli päätään.
»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.
»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»
Ja sitten huoahti Surri syvään.
»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.
Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään hitaasti poskia pitkin.
»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.
»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.
»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen? Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»
»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa… kenties hunajassa?»
»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena. »Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»
»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»
»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:
»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa. Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä. Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.
»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.
»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen, kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää? Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»
»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut iloinen.»
»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman pettyneenä.
Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.
»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»
»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.
»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»
»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä kenenkään kärsivän.»
»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa hyvin!»
Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat, vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin kaikui laulu hänen korviinsa:
Aalto hiljaa väräjää,
Aurinkoa tervehtää
Aamun koittehessa.
Keinuu keltaulpukat,
Lumpeen kukat nuokkuvat
Valkohohtehessa.
Lämmin kesätuulonen
Kera kultasäteiden
Leikkii siivilläni.
Riemurinnoin laulelen:
Lyhyt, mutta suloinen
On mun elämäni.
»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi rantaa päin.
Neljäs luku.
IFFI JA KURT.
Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin kylmä.
Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka. Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.
Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.
Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa, ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt, mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan! Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli heidän kuulumisiaan.
Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille. Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.
Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja uhrinsa arvoinen, mietti hän.
Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä kaihoisan ja miettivän tunnelman.
Lyhyt elonaikamme
Täällä on.
Rosvon mieli kuitenkin
Aina huoleton.
Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta. Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni, ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä. Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä viekkaista silmistään.
»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»
Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija, joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan. Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.
Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa.
Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri
Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman
taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.
»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana. »Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»
Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli kovakuoriaisen huutavan onkaloon:
»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea käyttäytyä ystävällisesti.
Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen piipittävän onkalosta:
»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»
Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli raosta sisään.
»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.
Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka, joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.
»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän lisäsi: »Kallein aarteeni!»
Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.
»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian paljon.»
Kuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.
»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne, milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään mitään.»
Iffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.
»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni. Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista, olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle, että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette, että minä peruutan suhteemme.»
Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä hän oleskelee!»
»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni», sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken, jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi, tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»
Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.
Nyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään pimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein nauratti.
Vihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen ravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat ränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.
»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää välitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä itselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi häntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»
Maija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä.
Mutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja asteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli asunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon tulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa, vuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi ja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä hennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin tunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan piilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon. Levollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä vähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen kourissa.
Se oli vielä vallan pieni mato.
»Ei hätää», sanoi Kurt, »pian tämä on ohi.»
Mutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se oli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen poskia.
Piilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta. Maailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki toisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään, kiireesti matelevan tiehensä.
»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että
Kurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.
»Pois tieltä!» huusi se äänen kuullessaan.
»Mutta enhän minä Teidän tiellänne istukaan», vastasi Maija.
»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain istua.»
»Täällä ylhäällä», huusi Maija, »kukassa, päänne päällä.»
»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi kääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi huusitte?»
»Madon toinen puolikas juoksee pois», huusi Maija.
»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat varsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se heitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt kappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.
Maija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon merkillinen ominaisuus.
»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta joka paikassa ei ole ruusuja.»
»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa on juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.
Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»
»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»
»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»
»Olen täällä nukkunut.»
»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»
Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan [Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää niitty-sirkkaa, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.
Kurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.
»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka tapauksessa hartaasti halunnette.»
»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.
Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:
»Kurt, ruusukuoriaisten heimon jäsen.»
Pieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä, sillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei tahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.
»Eikö sade tuota Teille mitään haittaa?» kysyi Maija.
»Eihän toki, siihen olen ruusuissa tottunut, siellä sataa miltei aina.»
Maija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä röyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.
»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan tuo tuolla lehden alla?»
Kurt pelästyi.
»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon aukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten paljon maassa on aukkoja.»
Mutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata. Koettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen kirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan selällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.
»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn. Minun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi tullut.»
Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja. Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran, kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä särkevänä.
»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»
Pikku Maijan sydän värisi säälistä.
»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»
Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin, että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.
»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.
Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun oli kyllin vahva ja paksu.
Hän hengähti syvään.
»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»
»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.