IVANHOE

Kirj.

Walter Scott

Alkukielestä suomentanut J. Krohn

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Helsingissä
G. W. Edlundin kustantamana.

1885.

Walter Scott.

SISÄLLYS:

[ENSIMMÄINEN LUKU.]
[TOINEN LUKU.]
[KOLMAS LUKU.]
[NELJÄS LUKU.]
[VIIDES LUKU.]
[KUUDES LUKU.]
[SEITSEMÄS LUKU.]
[KAHDEKSAS LUKU.]
[YHDEKSÄS LUKU.]
[KYMMENES LUKU.]
[YHDESTOISTA LUKU.]
[KAHDESTOISTA LUKU.]
[KOLMASTOISTA LUKU.]
[NELJÄSTOISTA LUKU.]
[VIIDESTOISTA LUKU.]
[KUUDESTOISTA LUKU.]
[SEITSEMÄSTOISTA LUKU.]
[KAHDEKSASTOISTA LUKU.]
[YHDEKSÄSTOISTA LUKU.]
[KAHDESKYMMENES LUKU.]
[YHDESKOLMATTA LUKU.]
[KAHDESKOLMATTA LUKU.]
[KOLMASKOLMATTA LUKU.]
[NELJÄSKOLMATTA LUKU.]
[VIIDESKOLMATTA LUKU.]
[KUUDESKOLMATTA LUKU.]
[SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.]
[KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.]
[YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.]
[KOLMASKYMMENES LUKU.]
[YHDESNELJÄTTÄ LUKU.]
[KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.]
[KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.]
[NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.]
[VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.]
[KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.]
[SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.]
[KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.]
[YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.]
[NELJÄSKYMMENES LUKU.]
[YHDESVIIDETTÄ LUKU.]
[KAHDESVIIDETTÄ LUKU.]
[KOLMASVIIDETTÄ LUKU.]
[NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.]
[VIITESELITYKSET:]

[ENSIMMÄINEN LUKU.]

Näin puhuivat he; ajoivatpa näin
kylläistä sikokarjaa kotiin päin;
hangoittain vastaan, vinkuin, röhkien,
palasi lauma harjaksellinen.

POPEN Odysseia.

Sillä miellyttävällä kulmalla iloista Englantia, jonka läpi Don-joki virtailee, oli entisaikoina laaja metsä. Se peitti enimmän osan niitä kauniita kunnaita ja laaksoja, mitkä leviävät Sheffieldin ja hauskan Doncasterin kaupungin välillä. Vielä nytkin on tämän laajan metsän tähteitä nähtävänä Wentworthin ja Wharncliffe Park'in komeiden herraskartanoiden ympärillä sekä Rotherhamin seudulla. Näillä tienoin asusti muinoin tarukuulu Wantleyn lohikäärme. Siellä oteltiin monet Ruusujen sisällissodan tuimimmista taisteluista.[1] Näillä seuduin oli myös muinoin pesäpaikkansa niillä rohkeilla rosvoparvilla, joiden teot ovat Englannin kansanlauluissa saaneet niin suuren maineen. Tämän seudun ollessa tapaustemme päänäyttämönä vie kertomuksemme ajankohta meidät takaisin Rikhard I:n hallitusajan loppupuoleen, jolloin epätoivoiset alamaiset kuninkaan poissaollessa valtoinaan isännöivien pikkutyrannien sortamina ikävöivät hartaasti hänen palaamistaan pitkästä vankeudesta, vaikkakin alkaen jo epäillä sitä koskaan näkevänsä. Aatelisherrat, joiden valta Tapani-kuninkaan aikana oli paisunut kohtuuttomaksi ja jotka Henrik II:n valtioviisaus töintuskin oli saanut lannistetuksi jonkinlaiseen kuuliaisuuteen kruunua kohtaan, olivat nyt taas yltyneet entiseen vallattomuuteensa. Ylenkatsoen Englannin valtioneuvoston heikkoa valtaa, he vahvistivat linnojansa, enensivät palvelijajoukkojaan, pakottivat kaikki ympärillä asujat vasalleikseen ja koettivat kukin kaikin mahdollisin keinoin hankkia itselleen tarpeeksi suuren mahdin voidakseen ottaa tehokkaasti osaa niihin kansakunnan sisäisiin myllerryksiin, jotka näyttivät olevan tulossa.

Alhaisen aateliston eli niin sanottujen vapaatilallisten asema kävi nyt sangen turvattomaksi, vaikka Englannin perustuslain sekä kirjaimen että hengen mukaan heidän olisi pitänyt olla aivan itsenäisiä ja lääninherrojen tyranniudesta vapaita. He saattoivat tosin, niinkuin he enimmäkseen tekivätkin, ostaa itselleen joksikin ajaksi rauhan, asettumalla jonkun läheisen pikkuhallitsijan suojeluksen alaiseksi, ottamalla vastaan läänitysvirkoja hänen hovissaan tai sitoutumalla molemminpuolisin liitto- ja puolustussopimuksin auttamaan häntä hänen hankkeissaan. Mutta tämän rauhan hintana oli luopuminen itsenäisyydestä, joka on niin kallis jokaiselle englantilais-sydämelle, sekä varma vaara joutua osallistumaan jokaiseen hurjaan yritykseen, mihin kunnianhimo saattoi suojelusherraa yllyttää. Toiselta puolen oli mahtavilla paroneilla niin monet ja monenlaiset rasitus- ja sortokeinot käsissään, ettei heiltä koskaan puuttunut tekosyytä ja harvoin haluakaan ahdistaa ja vainota häviön partaalle saakka jokaista heikompaa naapuriansa, joka yritti irtautua heidän valtiudestaan sekä luottaa siihen, että hänen viattomuutensa ynnä maan laki turvaisivat hänet melskeisenkin ajan vaaroilta.

Tätä aateliston sortoa ja alhaisen kansan kurjuutta oli vielä omansa pahentamaan eräs Normandian herttuan Wilhelmin valloituksesta johtuva seikka. Neljä miespolvea ei ollut riittänyt sekoittamaan normannien ja anglosaksien toisilleen vihamielistä verta taikka yhdistämään yhteisen kielen ja yhteisten etujen siteillä kahta vihamielistä rotua, joista toinen yhä rehenteli voitoistaan ylpeillen, toinen huokaili kaikkien tappion seurausten alaisena. Hastingsin tappelussa saavutettu voitto oli antanut kaiken vallan normannilaisen aateliston käsiin, ja tätä valtaansa, sen historiamme todistaa, he eivät olleet käyttäneet pehmeällä kädellä. Saksilaiset ruhtinas- ja ylimyssuvut, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat sukupuuttoon hävitetyt tai menettäneet kaiken omaisuutensa. Ei myöskään ollut monta toiseen tai vielä alhaisempaan kansanluokkaan kuuluvaa, jotka olisivat hallinneet omia tiluksiaan isiensä maassa. Hallitus oli kauan aikaa katsonut tarpeelliseksi kaikin keinoin, niin laillisin kuin laittominkin, vähentää sen kansanosan voimaa, jonka arveltiin, ja syystä kyllä, hautovan sydämessään sammumatonta vihaa voittajia kohtaan. Kaikki normannilaissukuiset kuninkaat olivat selvästi osoittaneet suosivansa normannilaisia alamaisiaan. Metsästyslait ynnä monta muuta saksilaisten perustuslakien lempeämmälle, vapaammalle hengelle yhtä vierasta säännöstä oli sälytetty kukistettujen asukkaiden hartioille ikäänkuin lisäämään läänityskahleitten jo muutenkin rasittavaa painoa. Kuninkaan hovissa ja ylimysten linnoissa, missä hovin komeutta ja loistoa matkittiin, ei kuulunut muuta kieltä kuin normannilaisranskaa. Oikeusistuimissa annettiin lausunnot ja päätökset samalla kielellä. Sanalla sanoen, ranska oli arvokkuuden ja ritarillisuuden, vieläpä oikeudenkin kielenä, samalla kuin paljon miehekkäämpi ja ytimekkäämpi anglosaksin kieli oli jäänyt yksistään talonpoikien ja palvelijoiden käytettäväksi, jotka eivät muuta osanneet. Välttämätön kanssakäynti maan valtiaiden ja niiden poljettujen, alhaisten olentojen välillä, jotka tuota maata viljelivät, loi kuitenkin vähitellen ranskan ja anglosaksin kielten sekamurteen, jolla kumpaisetkin saattoivat ilmoittaa ajatuksensa toisilleen. Tämä välttämättömyys muodosti näin vähitellen meidän nykyisen englanninkielemme, jossa voittajain ja voitettujen kielet ovat niin onnistuneesti sulautuneet yhteen ja joka sittemmin on saanut runsaita lisävaroja sekä klassillisista että Etelä-Euroopan kansojen elävistä kielistä.

Tämän asiaintilan mainitsemista olen pitänyt tarpeellisena tavallisen lukijan vuoksi, joka muuten ei kenties muistaisi, että, vaikka Wilhelm II:n hallitusajan jälkeen ei mikään suuri historiallinen tapaus, semmoinen kuin sota tai kapina, todistakaan anglosaksien olemassaoloa eri kansana, kuitenkin suuret kansalliset eroavaisuudet heidän ja valloittajien välillä, muisto siitä, mitä he ennen olivat olleet ja mihin asemaan nyt sortuneet, estivät edelleenkin aina Edward III:n aikaan saakka normannilaisvaltauksen lyömiä haavoja menemästä umpeen ja pitivät yllä erottavaa rajaa normannilaisten voittajien ja saksilaisten voitettujen välillä.

Laskeutuva aurinko loi viimeisiä säteitänsä eräälle reheväruohoiselle aukeamalle luvun alussa mainitsemassamme metsässä. Sadat leveälatvaiset, lyhytrunkoiset, laajalehväiset tammet, jotka kenties olivat aikoinaan nähneet roomalaissoturien uljaan marssinnan, ojentelivat pahkuraisia oksiaan mitä suloisimman vihreän nurmimaton ylitse. Paikoittain niiden välissä kasvoi pyökki- ja pähkinäpuita sekä monenlaisia pensaita niin tiheässä, että laskevan auringon vaakasuorat säteet eivät päässeet tunkeutumaan läpi. Toisin paikoin ne olivat etäämpänä toisistaan, jättäen välilleen tuollaisia pitkiä, mutkittelevia lehtokujia, joiden sokkeloihin silmä niin mielellään eksyy, kuvaillen niitä vielä jylhempiin, autiompiin metsän kätköihin johtaviksi poluiksi. Paikoin auringon punertavat säteet loivat taittuneen kelmeän valojuovan, joka osaksi ikäänkuin takertui puiden murtuneille oksille ja sammaltuneille rungoille, paikoin ne valaisivat loistaviksi läikiksi ne nurmikon kohdat, joihin ne osuivat. Jokseenkin avara, aivan lakea paikka keskellä tätä aukeamaa näytti ennen muinoin olleen pyhitettynä druiidien pakanallisille menoille, sillä siinä näkyi yhä vielä, pienellä kummulla, joka muodoltaan oli niin säännöllinen, että se näytti käsin tehdyltä, muutamia piiriin asetettuja hakkaamattomia, suuria kiviä. Seitsemän seisoi vielä pystyssä; muut olivat poissa paikoiltaan, arvatenkin jonkun uskonintoisen kristinoppiin kääntyneen vyöryttäminä, viruen mikä kyljellään liki entistä paikkaansa, mikä kummun vietteelle sortuneena. Vain yksi iso kivi oli vierinyt aivan alas, ja osuen tukkeeksi pieneen puroon, joka hiljaa pujottelihe kummun juuritse, nostatti vastustuksellaan heikon, solisevan äänen rauhallisesta ja muuten äänettömästä purosta.

Kaksi ihmistä oli tämän maiseman täydennyksenä. Heidän ulkomuotonsa ja pukunsa ilmaisivat samaa rajua ja karkeaa laatua, mikä näinä vanhoina aikoina oli ominainen Yorkshiren läntisen piirikunnan metsämaille. Vanhemmalla miehistä oli tuima, raaka metsäläisulkomuoto. Hänen pukunsa oli mitä yksinkertaisinta laatua: tiukka, hihallinen mekko, tehty jonkin eläimen taljasta, johon karvat oli alkujaan jätetty paikoilleen, mutta joka nyt oli niin monesta kohdin paljaaksi kulunut, että olisi ollut vaikea jäljellä olevista tupsuista päättää, minkä otuksen talja se oli. Tämä alkuperäinen pukine ulottui kaulasta polviin asti ja toimitti yksinään kaikkien tavallisten ruumiinverhojen virkaa. Kaulanreikä oli juuri niin leveä, että pää mahtui läpi, josta saattoi päättää, että se pantiin päälle pään ja hartioiden yli vetämällä, niinkuin nykyaikainen paita tai muinainen rengashaarniska. Metsäkarjunnahkaisilla pauloilla kiinnisidotut kurpposet suojelivat jalkoja, ja sääriin oli taidokkaasti kierretty ohuet nahkaviilekkeet, jotka ylettyivät pohjetta ylemmäksi, mutta jättivät polvet paljaiksi, niinkuin Skotlannin ylämaalaisten puvuissa. Leveällä nahkavyöllä, jonka pitimenä oli vaskisolki, oli mekko vedetty kokoon vyötäisiltä ja siten saatettu vielä tiukemmin ruumiinmukaiseksi. Vyöstä riippui toisella puolen jonkinlainen kukkaro, toisella pässinsarvi, jossa oli suutin puhaltamista varten. Samaan vyöhön oli myös pistetty tuollainen pitkä, leveä, teräväkärkinen ja kaksiteräinen puukko, jossa oli metsäkauriin sarvesta tehty kahva, ja jollaisia niillä tienoin valmistettiin jo silloinkin Sheffieldin puukkojen nimellä. Päässä ei miehellä ollut mitään; sen ainoana verhona oli hänen oma paksu, vanunut ja pörröinen tukkansa, jonka väri oli auringon paahteessa palanut tummanpunervaksi, ruosteenkarvaiseksi, muodostaen vastakohdan poskia peittävälle parralle, joka oli pikemmin keltainen, merenpihkan värinen. Yksi ainoa osa hänen puvustaan on vielä mainitsematta, ja se onkin siksi merkillinen, ettemme voi sitä sivuuttaa. Se oli koiran kaulahihnan tapainen, umpeen juotettu vaskirengas, niin väljä, ettei se ahdistanut hengitystä, mutta samalla niin ahdas, ettei sitä voinut saada pois muuten kuin poikki viilaamalla. Tähän eriskummalliseen kaulukseen oli saksilaisin kirjaimin piirretty seuraava kirjoitus: »Gurth, Beowulphin poika, on Cedrikin, Rotherwoodin herran, perintö-orja».

Sikopaimenen vieressä — sellainen oli näet Gurthin virka — istui kaatuneella druiidin-kivellä toinen mies, näöltään kymmenkunta vuotta nuorempi. Hänen pukunsa, vaikka se muodoltaan muistutti kumppanin asua, oli hienommista aineista ja eriskummallisemman näköinen. Takki oli heleän purppuran värinen, ja siihen oli yritetty maalata eriskummallisia, monivärisiä koukeroita. Takin päällä hänellä oli lyhyt viitta, joka ulottui vain puoliväliin reittä; se oli punaisesta vaatteesta — vaikka koko lailla likaantunut — ja päärmätty heleänkeltaisella. Lyhyyteensä verraten oli viitta erinomaisen leveä, niin että tätä kummannäköistä päällysvaatetta saattoi vetää väliin enemmän toiselle, väliin toiselle olalle, tai kääriytyä kokonaan sen sisään. Käsivarsissa oli ohuet hopeiset rannerenkaat ja kaulassakin samasta aineesta rengas, jossa oli sanat: »Wamba, Älyttömän poika, on Cedrikin, Rotherwoodin herran, orja». Tälläkin miehellä oli jalassa samanlaiset kurpposet kuin hänen kumppanillaan, mutta nahkapaulojen sijasta hänen säärensä oli verhottu jonkinlaisilla sääryksillä, joista toinen oli punainen, toinen keltainen. Päässä hänellä oli lakki, jossa oli useampia tiukusia, suunnilleen saman kokoisia kuin haukkojen päähineihin oli tapana kiinnittää. Ne kilisivät joka kerta, kun mies käänsi päätään, ja koska hän harvoin oli hetkeäkään liikahtamatta, niin kilinää kuului melkein lakkaamatta. Lakin reunan ympärille oli ommeltu leveä nahkakaistale, jonka yläpäähän oli leikattu hampaita, niin että se näytti kruunulta. Sen sisästä lakki jatkui pitkäksi suipuksi, joka riippui alas toiselle olkapäälle vanhanaikaisen yömyssyn tai nykyisen husaarilakin tavoin. Tähän lakin osaan oli tiukuset kiinnitetty. Siitä sekä lakin muusta muodosta ja myös miehen omasta, puoleksi hupsusta, puoleksi viekkaasta kasvojenilmeestä oli helppo nähdä, että hän kuului kotinarrien luokkaan, joita suuret herrat niinä aikoina pitivät kartanoissaan niiden pitkien, ikävien hetkien hupina, jotka heidän oli vietettävä huoneessa. Hänelläkin oli, niinkuin toisella miehellä, vyöstä riippuva kukkaro, mutta ei torvea eikä puukkoa, koska hänen luultavasti arveltiin kuuluvan siihen luokkaan ihmisiä, joiden käsiin on vaarallista uskoa teräaseita. Sen sijaan hänellä oli puinen miekka, sen tapainen, millä harlekiini nykyajan teatterissa tekee ihmeitään.

Jos näiden molempien miesten puvut olivat erilaisia, niin heidän ulkomuotonsa ja käytöksensä eroavaisuus oli vieläkin suurempi. Maaorja oli näöltään surullinen ja synkkä. Hänen maahan luodut silmänsä ilmaisivat syvää toivottomuutta, jota olisi voinut pitää miltei tylsyytenä, jollei punoittavista silmistä joskus välähtävä leimaus olisi todistanut, että synkän toivottomuuden alla kyti sorron nostattama viha ja vastarinnan halu. Wamban muodossa sitävastoin, niinkuin hänen luokkansa ihmisillä tavallisesti, ilmeni jonkinlaista joutilasta uteliaisuutta ja levotonta maltittomuutta, joka ei sallinut hänen pysyä liikkumatta eikä levossa, ynnä lisäksi rajatonta itseensätyytyväisyyttä oman asemansa ja ulkoasunsa johdosta. Heidän keskustelunsa kävi anglosaksin kielellä, joka, niinkuin jo ylempänä on mainittu, oli tavallinen alempien kansanluokkien keskuudessa, normannilaisia sotilaita ja suurten lääninherrojen kotipalvelijoita lukuunottamatta. Mutta koska nykyistä lukijaa ei paljon valaisisi, jos tämä keskustelu pantaisiin tähän alkukielellä, niin pyydämme saada siitä tarjota seuraavan käännöksen:

»Pyhä Withold kirotkoon nuo lemmon siat!» huusi sikopaimen puhallettuaan rämeän törähdyksen torvestaan kutsuakseen hajonnutta sikolaumaansa kokoon. Siat vastasivatkin kutsuun yhtä kauniilla nuotilla, mutta eivät kuitenkaan kiirehtineet heittämään kesken lihottavaa tammen- ja pyökinterho-ateriaansa tai lähtemään liikkeelle puron lieterannalta, missä muutamat niistä puoleksi mutaan vajonneina mukavasti loikoivat, kaitsijansa kutsusta vähääkään välittämättä. »Pyhä Withold kirotkoon nuo siat ja minut myöskin!» sanoi Gurth. »Jolleivät kaksijalkaiset sudet sieppaa niistä joitakin saaliikseen ennen yötä, niin en ole rehellinen mies. Tänne, Fangs, Fangs!» hän huusi kohti kurkkuansa pörrökarvaiselle, sudennäköiselle koiralle, puoleksi pihakoiran, puoleksi metsäkoiran sukua olevalle elukalle, joka lönkytteli ympäri, ikäänkuin ollaksensa isännän apuna kerätessä kokoon vastahakoisia röhkijöitä, mutta itse asiassa — liekö se sitten johtunut sikopaimenen käskyjen väärinkäsittämisestä tai tehtäviensä taitamattomuudesta tai ilkeämielisyydestä — se ajeli vain sikoja sinne tänne ja pahensi asiaa, jota oli auttavinaan. »Piru kiskokoon siltä hampaat», sanoi Gurth, »ja pirun muori korventakoon metsänvartijan, joka leikkaa pois kynnet koiriemme etukäpälistä, niin ettei niistä ole mihinkään! Tule, Wamba, ja auta minua, jos olet mies! Kierrä kummun taitse tuulenpuolelle laumaa; silloin, tuulen päälle päästyäsi, voit ajaa sen tänne yhtä sievästi, kuin jos ne olisivat viattomia karitsoita.»

»Totta puhuen», vastasi Wamba paikaltaan liikahtamatta, »olen tiedustellut säärieni ajatusta asiasta, ja ne ovat ehdottomasti sitä mieltä, että olisi epäystävällinen teko minun korkeaa persoonaani ja kuninkaallista vaatevarastoani kohtaan, jos koreassa puvussani tarpoisin noiden rapakoiden halki. Sentähden, Gurth, minun neuvoni olisi, että kutsuisit pois Fangsin ja jättäisit laumasi kohtalonsa huomaan; ja kohdatkootpa ne marssivia sotilasparvia tai henkipattorosvoja tai pyhiinvaeltajajoukkueita, se kohtalo voi tuskin olla muu, kuin että ne ennen aamua, sinun suureksi helpotukseksesi ja iloksesi, ovat muuttuneet normanneiksi.»

»Sikaniko ilokseni muuttuisivat normanneiksi!» huusi Gurth. »Selitä se minulle, Wamba, sillä minulla on liian kova pää ja liian synkkä mieli selittämään arvoituksia.»

»No, miksi sanot noita röhkijöitä, jotka nelin kontin juoksentelevat?»

»Sioiksi, narri, tietysti sioiksi!» sanoi paimen. »Senhän joka narrikin tietää.»

»Ja sika on hyvä saksilais-sana», jatkoi narri. »Mutta miksi sanot sikaa, kun näet sen nyljettynä ja perattuna ja halottuna ja jaloista ripustettuna niinkuin maan kavaltajan?»

»Pork» (läskiksi),[2] vastasi sikopaimen.

»Hyväpä, kun joka narri senkin tietää», sanoi Wamba. »Ja 'pork' on tietääkseni hyvää normannilais-ranskaa. Niinkauan siis kuin elukka elää ja on saksilaisen orjan hoidossa, sillä on saksilainen nimi. Mutta kun se on viety linnaan, aatelisherrani pitoihin, niin samassa se muuttuu normanniksi ja saa nimen 'pork'. Mitä sinä tästä arvelet, Gurth ystäväni, hä?»

»Kyllähän se opinkappale on liiankin tosi, Wamba veliseni, kuinka sitten lie tullutkin sinun narrin-kalloosi.»

»Voinpa antaa sinulle vielä enemmänkin oppia», jatkoi Wamba samaan sävyyn. »Minä tunnen kylänvanhimman Ox'in (härän), joka pitää saksilaisen sukunimensä, niinkauan kuin hän on sinun kaltaisesi orjan ja palvelijan hoidossa, mutta muuttuu Beefiksi (häränpaistiksi), tuliseksi ranskalaiseksi keikariksi, niin pian kuin hänet tuodaan niiden korkea-arvoisten leukojen eteen, joiden purtavaksi hänet on aiottu. Samaten myös herra Calf (vasikka) muuttuu monsieur de Veau'ksi; hän on saksilainen kasvatettaessa, mutta ottaa itselleen normannilaisnimen, heti kun pääsee herrain herkuksi.»

»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth, »surkeita totuuksia sinä puhelet. Eipä meille ole paljon muuta omaksi jäänyt kuin ilma, jota hengitämme, ja senkin näyttävät kovin vastenmielisesti meille jättäneen ainoastaan sitä varten, että kykenisimme kestämään ne työt, jotka he sälyttävät niskoillemme. Maukkaimmat ja lihavimmat herkut viedään heidän pöytäänsä; kauneimmat tytöt joutuvat heidän vuodekumppaneikseen; parhaimmat, uljaimmat poikamme otetaan heidän muukalaisten herrainsa sotamiehiksi, ja heidän luunsa jäävät kaukaisiin maihin valkenemaan, eikä jäljelle jää montakaan, joilla olisi halua tai voimaa suojella meitä saksilaispoloisia. Jumala siunatkoon meidän isäntäämme Cedrikiä, hän on miehen tavoin pannut karhunkynttä vastaan. Mutta nyt on Reginald Front-de-Boeuf itse tulossa näille maille, ja saammepa nähdä, kuinka pienen palkan Cedrik saa vaivastaan.» — »Siko, siko!» huusi hän taas koroittaen ääntänsä. »Hei, hei! Oikein, Fangs! Nyt ne ovat kaikki tyyni edessäsi, ja ajat ne kiltisti tänne, kelpo poika!»

»Gurth», sanoi narri, »sinä luulet minua hupsuksi, muuten et niin varomattomasti pistäisi päätäsi minun suuhuni. Jos Reginald Front-de-Boeuf tai Filip de Malvoisin saisi hiukankin vihiä siitä, että olet pitänyt kapinallista puhetta normannilaisia vastaan — tuommoinen vain halpa sikopaimen — pianpa roikkuisit jossakin näistä puista varoitukseksi kaikille, joita haluttaa puhua pahaa esivallassa.»

»Konna, et suinkaan kavaltane minua», sanoi Gurth, »kun itse houkuttelit minua pahoihin sanoihin?»

»Kavaltane sinua!» vastasi narri. »Ei, sehän olisi täysipäisten tapaista; ei hupsu osaa omaa etuansa niin hyvin ajaa — mutta vaiti! keitä tuolla?» sanoi hän kuunnellen useampien hevoskavioiden kopsetta, jota oli samassa alkanut kuulua.

»Olkootpa keitä hyvänsä», vastasi Gurth, joka nyt oli saanut laumansa kokoon ja Fangs-koiran avulla ajeli sitä eräälle noista hämäristä lehtokujista, joita olemme koettaneet kuvailla.

»Mutta minäpä tahdon nähdä nuo ratsumiehet», sanoi Wamba; »kenties ne ovat tulleet keijukaisten maasta ja tuovat sanomia Oberon-kuninkaalta.»

»Rutto sinut vieköön!» ärähti sikopaimen. »Tuommoisia puhut, kun ukkonen jyrisee ja salamoi muutamien mailien päässä meistä. Kuulehan tuota jyrinää! Ja kesäsateella en ole koskaan nähnyt tällaisia suuria pisaran järkäleitä putoavan suoraan alas pilvistä. Tammienkin paksut oksat huokaavat ja natisevat, vaikka ilma on aivan tyyni, ihan kuin myrskyn tuloa ilmoittaen. Osaathan sinä, jos tahdot, järkeväkin olla; usko siis kerran minua, ja lähdetään kotiin, ennenkuin ilma riehahtaa, sillä tästä tulee hirvittävä yö.»

Wamba näytti ymmärtäneen tämän kehoituksen hyväksi ja seurasi kumppaniaan, joka alkoi taivaltaa otettuaan nurmikolta suuren sauvansa. Tämä uusi Eumaios riensi kiirein askelin pitkin metsänaukeamaa ajaen Fangsin avulla soraäänisten hoidokkiensa laumaa edellään.

[TOINEN LUKU.]

Siell' oli munkki, verta ritareille,
ratsulla reipas, harras metsäteille;
liiankin miesten mies ol' abotiksi.
Orihit häll' ol' oivat, raisut; siksi
jos myrskysäilläkin hän kulki milloin,
helinä suitsien soi kaukaa silloin;
kelloinpa kalkkehen ne melkein voitti,
joit' abottimme luostarissaan soitti.

CHAUCER.

Vaikka sikopaimen tavan takaa kehoitteli ja torui kumppaniaan, kavioiden kopina kun kuului yhä lähempää, ei Wamba malttanut olla viivyttelemättä kaikenlaisten eteensattuvain tekosyitten nojalla. Milloin hänen oli riivittävä pähkinäpensaasta muutamia puolikypsiä hedelmiä, milloin käännettävä päätänsä tähyilläkseen talonpoikaistytön jälkeen, joka sattui käymään polun poikki. Pian siis hevosmiehet saavuttivat heidät.

Tulijoita oli kymmenen miestä, joista molemmat etumaiset nähtävästi jokseenkin korkea-arvoisia henkilöitä, ja muut heidän palvelijoitaan. Helppo oli päättää, mihin säätyyn toinen heistä kuului. Hän oli nähtävästi korkea-arvoinen hengellinen herra. Hänen pukunsa oli sistersiläis-munkkien kuosia, mutta tehty paljon hienommista aineista kuin mainitun munkiston säännöt oikeastaan sallivat. Viitta ja kaapu olivat parasta Flanderin verkaa; edellinen laskihe väljin ja sulavin poimuin pitkin miehen kaunista, joskin lihavahkoa vartaloa. Puku ei siis suinkaan ilmaissut maallisen loiston halveksumista, ja yhtä vähän näkyi itsensäkieltämisen jälki miehen muodossakaan. Kasvoja olisi voinut pitää hyvännäköisinä, jollei silmäkulmien alta olisi väijynyt tuo viekas, epikurolainen vilkutus, josta tuntee ulkokullatun hekumoitsijan. Muuten oli hänen säätynsä ja asemansa opettanut hänet hyvin hallitsemaan ilmettään; hän osasi, milloin tahtoi, jäykistää kasvonsa juhlallisen näköisiksi, vaikka niiden luonnollinen ilme oli iloisen viinaveikon suopea muhoilu. Vastoin luostarisääntöjä ynnä paavien sekä kirkolliskokousten julistuksia olivat tämän hengellisen herran hihat vuoratut ja päärmätyt kalliilla turkiksilla, viitta kiinnitetty leuan alta kultaisella soljella, ja koko munkkipuku yhtä sievistetty ja koristettu kuin nykyaikaisen kveekarikaunottaren vaatetus — tämäkin kun koettaa luopumatta lahkokuntansa omituisesta vaateparresta hienompia kangaslaatuja valitsemalla ja niitä taitavasti sovittelemalla saada yksinkertaiseen pukuunsa jonkinlaista viehättävää somuutta, mikä sangen paljon vivahtaa maailmalliselle turhamaisuudelle.

Arvokas hengellinen herramme ratsasti lihavalla muulilla, jonka koko asu oli komeasti koristettu ja suitset, ajan tavan mukaan, hopeatiukusilla varustetut. Satulassa istuessaan hän ei lainkaan tehnyt kömpelön luostarinasukkaan vaikutusta, vaan oli hänellä harjaantuneen ratsumiehen vaivaton ja sulava ryhti. Saattoi arvata, että niin vaatimaton kulkuneuvo kuin muuli, vaikka kuinkakin hyväkuntoinen ja mukavaan, miellyttävään tasakäyntiin opetettu, kelpasi tämän ritarimaisen munkin käytettäväksi vain matkalla ollessa. Muissa tiloissa käytettäväksi oli hänellä mukanaan toinen ratsu, jota eräs seurueeseen kuuluva maallikkoveli talutti. Se oli kauneimpia oriita, mitä ikänä Andalusian kedoilla on kasvanut, tuota kuuluisaa espanjalaista rotua, jota kauppiaat siihen aikaan suurella vaivalla ja vaaralla tuottivat maahan rikkaitten ja ylhäisten tarpeiksi. Tämän uljaan ratsun satula ja varusteet oli verhottu suurella loimella, joka ulottui melkein maahan asti ja johon oli runsaasti kirjailtu hiippoja, ristejä ynnä muita kirkollisia tunnuskuvia. Toinen maallikkoveli talutti kuormamuulia, joka arvattavasti kantoi hänen esimiehensä matkatavaroita. Taimpana matkueessa oli vielä kaksi alempiarvoista saman veljeskunnan munkkia, jotka ratsastivat rinnakkain, nauraen ja puhellen keskenänsä, välittämättä paljoakaan muista matkakumppaneistaan. Hengellisen herran vieressä ratsastaja oli iältään yli neljänkymmenen, laiha, voimakas, pitkä ja jäntevä mies. Hänen voimakas olemuksensa oli sen näköinen, kuin olisi pitkällinen rasitus ja alinomainen liikunto kuluttanut siitä pois kaikki pehmeämmät osat, niin että jäljelle oli jäänyt vain lihakset, luut ja jäntereet, jotka olivat kestäneet tuhansia ponnistuksia ja valmiit vielä tuhansiin uusiin. Päässä hänellä oli tulipunainen, turkisreunainen lakki, sitä lajia, jota ranskalaiset nimittävät mortier'ksi sen alassuin käännettyä huhmarta muistuttavan muodon takia. Hänen kasvonsa olivat siis kokonaan näkyvissä ja niiden ilme oli omiaan hämmästyttämään, milteipä pelästyttämäänkin outoa. Piirteet olivat luonnostaankin voimakkaat ja väkevän ilmeikkäät, ja etelämaiden auringon alinomainen paahde oli ahavoittanut ne melkein niin mustiksi kuin neekerin. Niiden tavallinen ilme näytti siltä, kuin olisivat ne uinuneet intohimon myrskyn mentyä ohi; mutta paksut otsasuonet sekä ylähuulen ja sen paksujen, mustien viiksien kerkeys värähtämään pienimmästäkin mielenliikutuksesta, osoittivat selvästi, että myrskynpuuska saattoi helposti ja äkkiä uudelleen riehahtaa. Tummat, läpitunkevat silmät, joiden jokainen katse kertoi lannistetuista vastuksista ja uhmatuista vaaroista, näyttivät ikäänkuin haastavan vastarintaan hänen tahtoaan vastaan, jotta hän saisi nautinnon raivata sen pois tieltään tarmokkaalla miehuuden ja tahdon ponnistuksella. Silmäkulmassa oleva syvä arpi lisäsi vielä kasvojen tuimuutta ja antoi kaamean ilmeen hänen toiselle siimalleen, joka oli samassa tilaisuudessa vähän vioittunut ja katsoi hiukan kieroon, vaikka olikin aivan täydellinen.

Miehen päällimmäinen vaatetus oli kuosiltaan samanlainen kuin matkakumppanin, nimittäin pitkä munkkiviitta. Mutta sen tulipunainen väri todisti, ettei hän kuulunut mihinkään neljästä säännöllisestä munkkikunnasta. Viitan oikeanpuoleiseen olkapäähän oli ommeltu valkeasta verasta leikattu omituisen muotoinen risti. Päällysviitan alla oli vaatetus, joka ensi silmäyksellä näytti jokseenkin epäjohdonmukaiselta sen munkkikuosin rinnalla, nimittäin rautarenkaista tehty paita, jossa oli samanlaiset hihat sekä sormikkaat. Se oli merkillisesti kokoonkudottu ja silmukoitu ja mukautui yhtä notkeasti vartaloa myöten kuin ne paidat, joita nykyjään kudotaan kutomakoneilla vähemmän vastahakoisesta aineesta. Reisien etuosakin, sen verran kuin viitan laskosten alta saattoi nähdä, oli rautarengas-kudoksella peitetty. Polvia sekä jalkoja suojelivat ohuet, taitavasti reunatuksin liitetyt teräslevyt; ja nilkasta polveen ulottuvat rautakudossukat olivat tehokkaana suojana säärille, täydentäen täten ratsumiehen puolustusvarusteen. Vyössä hänellä oli pitkä, kaksiteräinen tikari, ja se olikin hänen ainoa hyökkäykseen soveltuva aseensa.

Hän ei ratsastanut muulilla niinkuin hänen kumppaninsa, vaan vahvalla matkakonkarilla, säästääkseen jaloa sotaorittaan, joka kulki jäljessä aseenkantajan taluttamana, täysissä taisteluvaruksissa, päässään palmikoitu kypärä, jonka otsasta lyhyt piikki törrötti. Satulan toisella puolella riippui lyhyt, damaskolais-kirjauksilla komeasti koristettu sotatappara; toisella puolella sulkatöyhtöinen kypärä ja rautatakki sekä pitkä kahdenkäden-miekka, jommoisia siihen aikaan ritarit käyttivät. Toinen asemies kantoi pystyssä isäntänsä peistä, jonka nenässä liehui kaitainen lipuke, johon oli ommeltu samanlainen risti kuin ritarin viittaankin. Sama palvelija kantoi myös ritarin pientä, kolmikulmaista kilpeä, joka ylälaidastaan oli kylliksi leveä suojellakseen rintaa ja alhaalta vähitellen suippeni teräväkärkiseksi. Se oli tulipunaisella vaatteella peitetty, niin ettei vaakunamerkkiä voinut nähdä.

Molempien asemiesten jäljessä seurasi kaksi palvelijaa, joiden tummapintaiset kasvot, valkoiset turbaanit sekä pukujen itämainen kuosi todistivat heidän olevan kotoisin jostakin kaukaisesta Idän maasta. Ritarin ja hänen seuransa koko ulkoasussa oli outo ja vierasmaalainen leima. Asemiesten puku oli komea, ja itämaisilla palvelijoilla oli hopeiset renkaat kaulassa samoin kuin mustapintaisissa käsivarsissaan sekä säärissään. Käsivarret olivat paljaina kyynärpäihin, sääret pohkeesta nilkkaan. Heidän puvuissaan loisti silkki ja koruompelukset, ilmaisten isännän rikkautta sekä korkeaa arvoa, silmäänpistävänä vastakohtana tämän oman vaatetuksen soturimaiselle koruttomuudelle. Aseina heillä oli käyrät sapelit, joiden kahvat sekä kantimet olivat kultakirjailuilla koristetut; vieläkin kallisarvoisempaa taidetyötä olivat heidän turkkilaiset tikarinsa. Kumpaisenkin satulakaaressa riippui kimppu noin neljän jalan pituisia teräskärkisiä heittopeitsiä, jota asetta saraseenit mielellään käyttivät ja jonka muisto on vieläkin säilynyt Itämailla harjoitetussa El Jerrid-nimisessä sotilaallisessa urheilussa.

Palvelijain ratsutkin olivat yhtä vierasmaalaisen näköisiä kuin itse ratsastajat. Ne olivat saraseenilaista alkuperää ja siis arabialaista rotua, ja niiden hoikat sääret, lyhyet vuohiskarvat, ohuet harjat ja kevyen joustava askel olivat jyrkkänä vastakohtana niille vahvaraajaisille, raskaille Flanderin ja Normandian hevosille, jotka olivat aiotut kantamaan senaikaisia ritareita näiden täysissä haarniska-ja rautapaitavarusteissa. Rinnakkain asetettuina olisivat nämä molemmat rodut hyvin sopineet kiinteän aineen ja varjon vertauskuvaksi.

Ratsujoukon outo ulkomuoto ei vetänyt puoleensa ainoastaan Wamban silmiä, vaan herätti hänen vakavamman kumppaninsakin uteliaisuutta. Munkin hän heti tunsi Jorvaulx'n luostarin abotiksi, jonka maine innokkaana metsästäjänä ja suurena herkkusuuna oli levinnyt penikulmien päähän; hokipa huhu hänen muka olleen taipuvaisen muihinkin huvituksiin, jotka vielä vähemmän soveltuivat luostarilupaukseen.

Mutta niin löyhä oli silloin yleinen käsityskanta hengellisen säädyn, niin munkkien kuin pappien, käytöksestä, että Aymer-abotti oli siitä huolimatta luostarinsa ympäristössä sangen arvossa pidetty mies. Hilpeän, iloisen mielenlaatunsa tähden sekä sen suopeuden vuoksi, jolla hän soi kirkon anteeksiannon kaikista tavallisista hairahduksista, oli hän suuressa suosiossa sekä korkeamman että alemman aateliston piireissä, joihin useihin hän, ollen normannilaista syntyperää, oli sukulaissuhteissa. Naiset varsinkaan eivät huolineet kovin tarkoin punnita semmoisen miehen tapoja, joka julkisesti lukeutui heidän sukupuolensa ihailijoihin ja joka osasi niin monenlaisin keinoin haihduttaa sitä ikävää, mikä liiankin helposti pyrki saamaan sijaa senaikaisten ritarilinnojen saleissa ja naisten kammioissa. Abotti harrasti metsästysurheilua enemmän kuin soveliaalla innolla, ja yleisesti myönnettiin, että hänellä oli parhaiten opetetut haukat ja nopeimmat vinttikoirat koko Pohjois-Ridingin piirikunnassa, — seikkoja, jotka olivat hänelle voimakkaana suosituksena nuorten aatelisjunkkarien keskuudessa. Vanhojen parissa hän sitävastoin esitti toisenlaista osaa, jota hän tarpeen tullen pystyikin näyttelemään suurella arvokkuudella. Niin pintapuoliset kuin hänen kirjatietonsa olivatkin, riittivät ne kuitenkin herättämään noissa aivan oppimattomissa ihmisissä kunnioitusta hänen luultua oppineisuuttaan kohtaan, ja hänen käytöksensä sekä puhetapansa juhlallisuus ynnä se ylevä äänensävy, jolla hän toi esiin kirkon ja papiston arvovaltaa, vaikuttivat puolestaan sen, että he pitivät häntä yhtä pyhänä kuin oppineenakin miehenä. Alhainenkin kansa, joka muuten ankarimmin tuomitsee ylempiensä käytöstä, katsoi leppein silmin Aymer-abotin vikoja. Hän oli antelias mies, ja armeliaisuus, kuten hyvin tiedetään, peittää monta syntiä muussakin merkityksessä kuin mitä raamattu tarkoittaa. Luostarin runsaat tulot, joista suuri osa oli hänen käytettävissään, riittivät hänen omien, jokseenkin suurten menojensa ohella myös niihin runsaihin anteihin, joita hän jakeli talonpojille ja joilla hän usein lievitti sorronalaisten kurjuutta. Jos Aymer-abotti olikin liian harras metsästäjä tai liian kauan istui juomingeissa, — jos Aymer-abotin nähtiinkin aamunkoitteessa pujahtavan luostarin takaportista sisään, hänen hiipiessään kotiin joltakin yölliseltä retkeltään, niin ihmiset vain kohauttivat olkapäitänsä ja antoivat nämä hairahdukset anteeksi sillä puolustuksella, että samoja säännöttömyyksiä harjoittivat monet hänen säätyveljistään, joilla ei ollut mitään sovittavia ominaisuuksia niiden hyvitykseksi. Aymer-abotti tapoineen kaikkineen oli siis hyvin tuttu meidän saksilaisille orjillemme, jotka tervehtivät häntä kömpelöllä kumarruksellaan, saaden vastaukseksi hänen siunauksensa: »Benedicite, mes filz!»

Mutta abotin matkakumppanin ja tämän palvelijain outo ulkomuoto kiinnitti heidän huomiotansa ja herätti heidän ihmettelyään siinä määrin, että he tuskin kuuntelivatkaan, kun hengellinen herra kysyi, tietäisivätkö he mitään suojapaikkaa likiseuduilla. He vain ällistelivät ahavoittuneen muukalaisen ulkomuotoa, joka puoleksi oli munkin, puoleksi soturin, ja hänen itämaisten palvelijainsa eriskummallisia vaatteita sekä aseita. Luultavaa on myöskin, että kieli, jolla siunaus lausuttiin ja neuvoa kysyttiin, ei soinut näiden saksilaisten talonpoikien korvissa mieluiselta, vaikka he sen arvatenkin ymmärsivät.

»Minä kysyin teiltä, poikaseni», sanoi taas abotti koroittaen ääntänsä ja käyttäen lingua franca'a eli sekamurretta, jolla normannit ja saksilaiset tavallisesti puhuttelivat toisiaan, »asuuko täällä likellä joku hyvä mies, joka rakkaudesta Jumalaan ja kunnioituksesta kirkko-äitiä kohtaan tahtoisi suoda yömajan sekä ravintoa kahdelle kirkon halvimmalle palvelijalle ynnä heidän seuralaisilleen?»

Tämän hän lausui tahallisen mahtavalla äänensävyllä, joka ei ollut lainkaan sopusoinnussa niiden nöyrien sanojen kanssa, joita hän suvaitsi käyttää.

»Kahdelle kirkko-äidin halvimmalle palvelijalle!» matki Wamba itsekseen — mutta, vaikka olikin narri, varoen lausumasta huomautustaan ääneen. »Haluttaisipa nähdä minkälaisia sitten ovat sen kartanonvoudit, sen hovimestarit ja muut arvokkaammat palvelijat!»

Mutistuaan mielessään nämä huomautukset abotin puheen johdosta hän loi silmänsä ylöspäin ja vastasi kysymykseen.

»Jos te, arvoisat isät», sanoi hän, »tahdotte herkkuruokaa sekä mukavan yösijan, niin kohtaatte muutamien mailien päässä Brinxworthin luostarin, missä teidän arvoisenne herrat varmaan otetaan mitä kunnioittavimmin vastaan. Mutta jos mieluummin haluatte viettää iltanne katumuspäivän tapaan, niin voitte ratsastaa tuota jylhää metsäaukeamaa myöten, joka teidät vie Copmanhurstin erakkomajaan, missä pyhä mies suo teille katoksensa yösuojaksi ja virvoittaa teitä rukouksillaan.»

Abotti pudisti päätään kummallekin ehdotukselle.

»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »jos lakkisi tiukusten helinä ei olisi pannut aivojasi pyörälle, niin tietäisit, että sanotaan: Clericus clericum non decimat, s.o. me hengelliset miehet emme käy säätyveljiemme vieraanvaraisuutta kuluttamassa, vaan otamme sitä mieluummin maallikoilta, antaen heille siten tilaisuuden palvella Jumalaa osoittamalla kunnioitusta ja avuliaisuutta Hänen valituille palvelijoillensa.»

»Totta on», vastasi Wamba, »että minä, vaikka olen vain aasi, olen saanut kunnian kantaa tiukuja samoinkuin teidän muulinne, arvoisa isä. Olin kuitenkin siinä käsityksessä, että kirkko-äiti, niinkuin muutkin laupiaat, tahtoisi ensiksi harjoittaa laupeutta omiansa kohtaan.»

»Lopeta jo hävyttömyytesi, lurjus», ärjäisi aseellinen ratsumies kovalla ja tylyllä äänellä keskeyttäen narrin lorut, »ja neuvo meille, jos tiedät, mistä tie menee — mikä olikaan sen vapaatilallisen nimi, josta puhuitte, abotti Aymer?»

»Cedrik», vastasi abotti, »Cedrik Saksilainen. — Sanopas, hyvä mies, olemmeko likellä hänen asuntoansa ja osaatko neuvoa meitä sinne?»

»Sitä tietä ei ole helppo löytää», vastasi Gurth, joka nyt virkkoi ensi sanansa, »ja Cedrikin väki menee aikaisin levolle.»

»Suus kiinni, äläkä puhu joutavia, mies», sanoi ritari, »kyllä he voivat helposti nousta ylös ja toimittaa, mitä on tarpeen meidänlaisille matkustajille, jotka emme alennu pyytämään vieraanvaraisuutta, koska meillä on oikeus sitä vaatia.»

»Enpä tiedä», mutisi Gurth yrmeästi, »pitääkö minun neuvoa isäntäni asunnolle sellaisia, jotka oikeutenaan vaativat suojaa, jota useimpien on mielisuosiona anottava.»

»Vai rupeat sinä väittämään minua vastaan, orja!» huusi soturi, ja kannustaen hevostaan hän pakotti sen puolikäännökseen tien poikki, kohottaen samalla kädessään olevaa ratsupiiskaansa kurittaakseen tuota hänen mielestään hävytöntä talonpoikaa.

Gurth välähytti ritariin hurjan, kostonhaluisen katseen ja tarttui raivoisalla, vaikka kuitenkin epäröivällä liikkeellä puukkonsa varteen. Mutta Aymer-abotti ajoi muulinsa matkakumppaninsa ja sikopaimenen väliin ja ehkäisi siten aiotun väkivaltaisuuden.

»Ei kautta pyhän Maarian, veli Brian, ette saa nyt luulla olevanne Palestiinassa vallitsemassa pakanallisia turkkilaisia ja uskottomia saraseeneja. Me saarelaiset emme rakasta lyöntejä, paitsi pyhän Kirkon antamia, joka kurittaa niitä, joita se rakastaa. — Neuvo minulle, hyvä mies», sanoi hän Wamballe, vahvistaen puheensa vaikutusta pienellä hopearahalla, »neuvo minulle tie Cedrik saksilaisen taloon. On mahdotonta, ettet sitä tietäisi, ja velvollisuutesi on opastaa matkalaista, vaikka hän olisi vähemmänkin pyhää säätyä kuin me.»

»Totta puhuen, arvoisa isä», vastasi narri, »tuon korkeasti kunnioitettavan kumppaninne saraseenin-pää on minun päästäni peloittanut pois tiedon kotitiestä — enpä tiedä, osannenko sinne itsekään tänä iltana.»

»Vielä vai», sanoi abotti, »kyllä osaat neuvoa, kun vain tahdot. Tämä kunnioitettava veli on kaiken ikänsä taistellut saraseeneja vastaan Pyhän Haudan takaisin valloittamiseksi. Hän kuuluu temppeliherrojen ritaristoon, josta lienet kuullut puhuttavan. Hän on puoleksi munkki, puoleksi soturi.»

»Jos hän on vain puoleksi munkki», arveli taas narri, »niin ei hänen pitäisi olla niin kokonaan järjetön tiellä tapaamiaan ihmisiä kohtaan, vaikk'eivät nämä heti vastaisikaan kysymyksiin, joista he eivät vähääkään välitä.»

»Minä suon viisastelusi anteeksi», vastasi abotti, »sillä ehdolla, että nyt neuvot meille tien Cedrikin taloon.»

»No, hyvä», virkkoi Wamba, »ratsastakaa siis, arvoisat herrat, tätä polkua myöten, kunnes saavutte maahan vajonneen ristin luo, josta vain kyynärän verran enää on maanpinnan yläpuolella. Sitten poiketkaa vasemmalle polulle; sillä maahan vajonneen ristin kohdalla niitä yhtyy neljä. Näin tehden te, arvoisat herrat, toivoakseni pääsette katoksen alle, ennenkuin rajuilma yllättää.»

Abotti kiitti viisasta neuvonantajaa, ja koko ratsujoukko kannusti hevosiaan ja ajoi kiireeni eteenpäin, niinkuin ainakin miehet, jotka toivovat pääsevänsä majataloon ennen yöllistä rajuilmaa. Kavioiden kopinan hälvettyä virkkoi Gurth kumppanilleen: »Sinun viisasta opastustasi noudattaen arvoisat isät tuskin kerkiävät yöksi Rotherwoodiin.»

»Ei», irvisti narri, »mutta voivatpa joutua Sheffieldiin, jos heillä on myötäinen onni, ja se on heille sopiva paikka. Enpä olekaan niin huono metsämies, että koiralle ilmoittaisin, missä paikassa sarvas makaa, jollen soisi, että se rupeaisi sitä ajamaan.»

»Oikeassa olet», sanoi Gurth; »pahapa olisi, jos tuo Aymer saisi nähdä Rowena-neidon, ja vielä pahempi, jos Cedrik, niinkuin luultavaa on, joutuisi riitaan tämän soturimunkin kanssa. Mutta tehdään me niinkuin kelpo palvelijat ainakin, kuunnellaan ja katsotaan, mutt'ei virketa mitään.»

Palatkaamme nyt taas ratsumiehiin, jotka olivat pian jättäneet orjat kauas jälkeensä. Heidän välillään virisi seuraava keskustelu normannilais-ranskan murteella, jota korkeammat säädyt tavallisesti käyttivät, niitä harvoja lukuunottamatta, jotka yhä vielä pitivät saksilaista sukuperäänsä arvossa.

»Mitä tarkoittaa noiden itsepäisten lurjusten hävyttömyys?» kysyi temppeliherra benediktiläis-munkilta. »Ja miksi estitte minua heitä kurittamasta?»

»Totta maar, veli Brian», vastasi abotti, »mitä toiseen heistä tulee, niin on minun vaikea sanoa, miksi narri puhuu hullutuksiaan. Ja toinen lurjus on noita hillittömiä, raivoisia hurjapäitä, joita vielä tavataan voitettujen saksilaisten jälkeläisten joukossa ja joiden paras ilo on, kun he jollakin heille tarjona olevalla keinolla voivat osoittaa vihaansa valloittajia vastaan.»

»Pian minä olisin piessyt hänen selkänsä nöyräksi», arveli Brian. »Olen tottunut pitämään tuommoisia hurjapäitä kurissa. Meidän turkkilais-vankimme ovat yhtä hillittömiä ja raivoisia, kuin ikänä itse Odin olisi ollut. Mutta annas heidän vain olla pari kuukautta talossani, orjavoutini käsiteltävinä, niin he ovat nöyriä, alistuvia, palvelevaisia ja tottelevat käden viittaustakin. Tosin on varottava heidän myrkkyään ja tikariaan, sillä he ovat kerkeät käyttämään kumpaistakin, jos vain antaa heille pienimmänkin tilaisuuden.»

»Vaikka vain», vastasi Aymer-abotti, »mutta kullakin maalla on omat tapansa ja muotinsa; ja paitsi sitä, ettemme olisi tuota lurjusta pieksämällä saaneet sen paremmin tietoa tiestä Cedrikin talolle, olisi siitä varmaankin noussut riita teidän ja Cedrikin välille, jos olisimme lopulta osuneet hänen taloonsa. Muistakaa, mitä teille kerroin; tuo rikas vapaatilallinen on ylpeä, hurjapäinen, kateellinen ja helposti ärtyvä mies. Hän vastustaa korkeaa aatelistoa, jopa naapureitansakin Reginald Front-de-Boeufiä ja Filip Malvoisin'ia, joiden kanssa kilvoitteleminen ei ole lasten leikkiä. Hän pitää niin jäykästi heimonsa etuoikeuksien puolta ja on niin ylpeä siitä, että hän voi laskea sukuperänsä suoraan Herewardista, kuuluisasta Heptarkian[3] sankarista, jotta häntä yleisesti nimitetään nimellä Cedrik Saksilainen. Moni muu koettaa kaikin tavoin salata saksilaista sukuperäänsä, peläten muuten saavansa osaltaan kokea vae victis'iä eli sortoa, jonka alaisiksi voitetut joutuvat. Mutta Cedrikpä suorastaan kehuu kuuluvansa tähän kansaan.»

»Abotti Aymer», sanoi temppeliherra, »te olette kavaljeerimies, täysinoppinut kauneuden tuntija ja yhtä taitava kuin trubaduuri kaikissa lemmentuomioita koskevissa asioissa; mutta paljon kauneutta minä vaadinkin tuolta kuululta Rowenaltanne sen itsekieltäymyksen ja pidättyväisyyden vastapainoksi, jota minun on harjoitettava, jos mieli pyrkiä suosiollisiin väleihin sellaisen kapinallisen moukan kanssa, jollaiseksi olette hänen isänsä Cedrikin kuvannut.»

»Cedrik ei ole hänen isänsä», vastasi abotti; »hän on vain kaukainen sukulainen. Rowena on korkeampaa sukuperää, kuin mitä Cedrik itsekään kehuu olevansa. Rowenan holhooja hän joka tapauksessa on, joskin, luulen ma, omin valtuuksinsa, ja hän rakastaa holhokkiansa niinkuin omaa lastaan. Rowenan kauneutta saatte pian itse arvostella. Ja jollei hänen hipiänsä hienous ja hänen sinisilmiensä ylevä ja samalla lempeä katse heti haihduta mielestänne Palestiinan mustapalmikkoisia impiä, vieläpä Mahometti-ukon paratiisin hourejakin,[4] niin saatte sanoa minua luopioksi eikä kirkon uskolliseksi pojaksi.»

»Mutta jos tuo teidän kehuttu kaunottarenne», sanoi temppeliherra, »punnitaan vaa'assa ja havaitaan köykäiseksi, niin muistattehan vetomme?»

»Hyvä, kaulaketjuni», vastasi abotti, »kymmentä Chion viinitynnyriä vastaan; ne ovat minun yhtä varmasti, kuin jos olisivat jo luostarini kellarissa, vanhan Dennis kellarimestarin avaimen takana.»

»Ja minä itse olen tuomarina», jatkoi temppeliherra, »ja voin hävitä vetoni ainoastaan, jos itse myönnän, etten ole nähnyt niin kaunista neitoa sitten viime helluntain, siis kokonaiseen vuoteen. Niinhän vetomme kuului? Abotti, kaulaketjunne on vaarassa; aion ripustaa sen kaulaani Ashby-de-la-Zouchen turnajaiskentällä.»

»Jos sen rehellisesti voitatte», sanoi abotti, »niin pitäkää sitä milloin mielitte. Luotan kunniasanaanne ritarina ja kirkonmiehenä, että vastaatte totuudenmukaisesti. Mutta, veliseni, kuulkaa neuvoani ja höylätkää kieltänne hiukan kohteliaampaan puhetapaan kuin mihin olette tottunut uskottomia vankeja ja itämaisia orjia hallitessanne. Cedrik Saksilainen on semmoinen mies, joka, jos hän suuttuu — eikä hän olekaan hidas suuttumaan —, ajaa meidät vaikka yösydämenä ulos talostaan taivasalle yöpymään, välittämättä vähääkään teidän ritariarvostanne, minun korkeasta virastani tai meidän kummankaan pyhästä säädystä. Ja varokaa, miten katselette Rowena-neitoa, jota hän hellii mitä arimmalla huolella. Jos herätämme hänessä vähintäkään levottomuutta siinä suhteessa, olemme mennyttä miestä. Sanotaanpa hänen ajaneen ainoan poikansakin pois kotoa siitä syystä, että hän oli luonut helliä silmäyksiä tähän kaunottareen, jota nähtävästi saa etäältä jumaloida, mutta jota ei pidä lähestyä muita ajatuksia mielessä kuin sellaisia, joita tuomme Pyhän Neitsyen alttarin eteen.»

»Hyvä, enempää ei teidän tarvitse sanoa», vastasi temppeliherra. »Olen pitävä ohjakset tämän yhden illan niin tiukalla kuin tarvitaan ja käyttäytyä säyseästi kuin impi. Mutta mitä tulee pelkoonne, että meidät muka ajettaisiin ulos, niin minä itse asemiesteni sekä Hametin ja Abdallan kanssa takaan, ettette tule kärsimään semmoista häväistystä. Älkää epäilkökään, ettemme pystyisi pitämään hallussamme kerran saatua yösijaa.»

»Emme saa antaa asiain mennä niin pitkälle», vastasi abotti. »Mutta tässähän tuo maahan vajonnut risti onkin, josta narri puhui. Yö vain on niin pimeä, että tuskin voimme nähdä, mikä näistä teistä on oikea. Hän käski, muistaakseni, meidän poiketa vasemmalle.»

»Ei, oikealle», sanoi Brian, »mikäli minä muistan.»

»Vasemmalle, aivan varmaan vasemmalle. Muistan, kuinka hän viittasi puisella miekallaan.»

»Niin kyllä, mutta miekka oli hänellä vasemmassa kädessä ja hän viittasi sillä poikittain editseen», sanoi temppeliherra.

Kumpainenkin piti itsepintaisesti kiinni omasta käsityksestään, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on tavallista. Kysyttiin palvelijoiltakin, mutta he eivät olleet olleet kyllin lähellä kuullakseen Wamban opastusta. Viimein Brian huomasi jotakin, mikä hämärässä oli aluksi jäänyt häneltä huomaamatta: »Tuossahan joku nukkuu tai makaa kuoliaana ristin juurella — Hugo, kohennapa häntä keihäsvarrellasi.»

Tuskin oli käsky täytetty, kun makaaja nousi, huudahtaen hyvällä ranskankielellä: »Ken lienetkin, niin teet epäkohteliaasti, kun häiritset mietteitäni!»

»Me tahdoimme vain», sanoi abotti, »kysyä teiltä tietä Rotherwoodiin, Cedrik Saksilaisen talolle.»

»Sinnehän minäkin olen menossa», vastasi tuntematon, »ja jos minulla olisi hevonen, niin tulisin oppaaksenne, sillä tietä on vähän vaikea osata, vaikka se onkin minulle hyvin tuttu.»

»Saatte sekä kiitokset että palkinnon, hyvä ystävä», sanoi abotti, »jos saatatte meidät eheinä Cedrikin luokse.»

Ja hän käski yhden palvelijansa nousta talutetun hevosen selkään ja antaa omansa vieraalle, jonka oli tultava oppaaksi.

Tie, jolle opas saattoi heidät, kulki päinvastaiseen suuntaan kuin se, jota Wamba oli neuvonut johtaaksensa heidät harhaan. Polku poikkesi pian syvemmälle metsään ja kulki useamman puron poikki, joiden lieterannat tekivät ylikulun vaaralliseksi. Mutta vieras näytti ikäänkuin vaiston ohjaamana osaavan aina löytää kovimman maaperän ja turvallisimmat ylikulkupaikat, ja hänen varovaisuutensa ja tarkan huomiokykynsä avulla matkalaiset viimein saapuivat kujanteelle, joka oli heidän siihen asti näkemiään leveämpi. Opas viittasi suurta, matalaa, epäsäännöllistä rakennusta kujanteen toisessa päässä ja sanoi abotille: »Tuolla on Rotherwood, Cedrik Saksilaisen asunto.»

Se oli iloinen sanoma Aymerille, jonka hermot eivät olleet vahvimpia ja joka vaarallisten soiden poikki kuljettaessa oli ollut niin suuren huolen ja levottomuuden vallassa, ettei ollut joutanut kyselemään mitään oppaaltaan. Mutta nyt, kun hän taas näki olevansa täydessä turvassa ja likellä suojapaikkaa, uteliaisuus heräsi hänessä, ja hän kysyi oppaalta, kuka ja mikä hän oli.

»Toivioretkeläinen, juuri palannut pyhältä maalta», kuului vastaus.

»Parempi olisi teidän ollut viipyä siellä ja sotia Pyhän haudan takaisin valloittamiseksi», sanoi temppeliherra.

»Aivan totta, kunnianarvoisa herra ritari», vastasi toivioretkeläinen, jolle temppeliherran ulkoasu näytti olevan varsin tuttu, »mutta kun sellaisiakin, jotka ovat valalla vannoneet valloittavansa takaisin pyhän kaupungin, tavataan matkustelemassa näin kaukana velvollisuuksiensa näyttämöltä, niin voiko kummastella, että minunlaiseni rauhallinen talonpoika kieltäytyy tehtävästä, jonka he ovat hylänneet?»

Temppeliherra olisi vastannut närkästyneesti, mutta abotti keskeytti hänet, lausuen ihmettelynsä siitä, miten opas niin monta vuotta poissa oltuaan näin tarkoin muisti kaikki metsän polut.

»Olen näiltä seuduilta syntyisin», vastasi opas. Hänen tätä sanoessaan he juuri saapuivatkin Cedrikin talolle. Se oli matala, epäsäännöllinen rakennus, jossa oli useampia pihoja ja joka käsitti melkoisen laajan alan. Vaikka sen suuruus siis todisti isännän rikkautta, oli se rakennustavaltaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin normannilais-ylimysten korkeat, torneilla ja muureilla varustetut asunnot, jollaiset olivat tulleet vallitsevaksi rakennustyyliksi kautta koko Englannin.

Varustuksitta ei Rotherwoodin kartanokaan sentään ollut. Varustamaton talo olisi noina melskeisinä aikoina ollut vaarassa tulla ryöstetyksi ja poltetuksi ennen ensi aamua. Syvä, läheisestä joesta johdetun veden täyttämä kaivanto ympäröi koko rakennusta. Kaksinkertainen, teräväkärkisistä paaluista tehty aituus, johon ainekset oli saatu läheisestä metsästä, suojeli kaivannon sekä ulko- että sisäreunaa. Länttä kohden oli ulommassa paaluaidassa portti, josta nostosilta johti sisemmässä aidassa olevalle samanlaiselle portille. Molemmat nämä pääsyaukot olivat aitauksen ulkonevien kulmien suojassa, niin että jousimiehet tai linkoojat saattoivat tarpeen tullen sivultakäsin ahdistaa sisäänpyrkijöitä.

Tämän portin edessä temppeliherra puhalsi kuuluvan toitotuksen torvestaan, sillä sade, joka jo kauan oli uhannut, alkoi nyt virrata rankasti.

[KOLMAS LUKU.]

Tulipa (apu turmiollinen!) rannoilta lakeoilta, joihin lyö Germanian meri, saksilainen mies, väkevä, sinisilmä, verevä.

THOMSON'in Vapaus.

Tuvassa, joka tavattomaan pituuteensa ja leveyteensä verraten oli suhdattoman matala, seisoi järeitä, raa'altaan veistetyistä, höyläämättömistä ja silittämättömistä tammilankuista tehty pitkä pöytä valmiiksi katettuna Cedrik Saksilaisen illallisateriaa varten. Tuvan katossa, joka oli vuolista ja parruista kyhätty, ei ollut mitään muuta kuin laudoitus ja oljet erottamassa huonetta ulkoilmasta. Kummassakin päässä tupaa oli valtavan suuri tulisija; mutta kun savutorvet olivat hyvin kömpelöä tekoa, tunkeusi ainakin yhtä paljon savua sisään kuin oikeaa väylää ulos. Tästä aiheutuva alinomainen savu oli peittänyt matalan tuvan kattovuolet ja -parrut kiiltävällä, mustalla nokisilauksella. Seinillä riippui sota- ja metsästysaseita, ja joka nurkassa oli kaksipuoliset ovet, joista päästiin avaran rakennuksen muihin osiin.

Muutenkin ilmeni talon varusteissa tuota saksilais-aikakauden karua yksinkertaisuutta, jonka säilyttämistä Cedrik piti kunnianasianaan. Permanto oli kovaksi tallattua kalkilla sekoitettua savea, niinkuin nykyaikana usein käytetään englantilaisissa riihissä. Noin neljänneltä osalta huoneen pituutta oli lattia tehty askelmaa korkeammaksi, ja tuon korokkeen alueella oleskeli ainoastaan talon isäntäväki ja arvokkaammat vieraat. Poikittain tällä korokkeella oli kalliilla, tulipunaisella liinalla peitetty pöytä, jonka keskikohdalta ovipuolelle päin jatkui palvelijoita ja halvempia henkilöitä varten asetettu pitempi ja matalampi pöytä. Koko laitos oli T-kirjaimen muotoinen, tai samanlainen kuin ne vanhanaikaiset, samojen periaatteiden mukaan järjestetyt ruokapöydät, joita vielä nytkin nähdään vanhanaikaisissa Oxfordin ja Cambridgen yliopistoissa. Jykeviä nojatuoleja sekä selustapenkkejä veistoksilla koristetusta tammipuusta oli sijoitettu korokkeelle, ja näiden istuimien sekä korkeammalla olevan pöydän ylitse oli kiinnitetty vaateteltta suojaamaan tällä kunniapaikalla istuvia arvohenkilöitä tuulelta ja varsinkin sateelta, joka paikoin tunkeutui huonosti kyhätyn katon lävitse sisään.

Tuvan peräosan seinät, niin pitkälle kuin koroke ulottui, olivat verhoilla eli uutimilla peitetyt, ja lattialla oli matto, molemmat koristetut jonkintapaisilla koruompeluksilla tai kirjauksilla, joiden värit olivat loistavat tai pikemminkin räikeät. Ovensuupuolen pöydän kohdalla oli vesikatto, niinkuin sanottu, paljaaltaan peittämättömänä; karkeiksi laastitut seinät olivat alastomat ja kolea savipermanto matoitta. Pöytäkin oli ilman liinaa, ja istuimina oli vain järeät, karkeatekoiset penkit.

Peräpöydän keskikohdalla oli kaksi muita korkeampaa tuolia perheen isäntää ja emäntää varten, jotka valvoivat ja johtivat aterioimista ja siitä toimestaan olivat saaneet saksilaisen arvonimensä »leivän jakajat».

Kummankin kunniatuolin eteen oli asetettu jakkara, joka oli taidokkailla leikkauksilla ja norsunluulla koristettu, mikä arvokkuuden merkki oli niille ominainen. Toisella mainituista tuoleista istui nyt Cedrik Saksilainen, joka, vaikka olikin arvoltaan vain talonisäntä eli senaikaiseen tapaan sanoen vapaatilallinen, tunsi kuitenkin illallisensa viivästymisen johdosta ärtyisää kärsimättömyyttä, joka olisi soveltunut jollekin muinais- tai nykyaikaiselle raatimiehelle.

Isännän muodosta saattoi heti huomata, että hän luonnonlaadultaan oli suora, mutta äkkipikainen ja kiivas. Hänen vartalonsa ei ollut keskimittaa pitempi, mutta harteva, pitkäkätinen ja vankkarakenteinen, niinkuin sodan ja metsästyksen rasituksiin tottuneen miehen ainakin. Kasvot olivat leveät, silmät suuret, siniset, piirteet avoimet ja vilpittömät, hampaat terveet ja pää kaunismuotoinen, kaikki yhdessä ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, joka usein esiintyy rinnan kiivaan ja pikaisen luonteenlaadun kanssa. Ylpeyttä ja epäluuloisuutta ilmeni myöskin hänen katseessaan, sillä ikänsä kaiken oli hänen täytynyt puolustaa oikeuksia, joita alinomaa yritettiin polkea, ja hänen asemansa ja olosuhteensa olivatkin semmoiset, että ne olivat antaneet hänen tuliselle, pikaiselle ja päättäväiselle luonteenlaadullensa alati uutta kiihoketta. Hänen pitkä, keltainen tukkansa, joka päälaelta ja otsalta oli keskeltä jaettu ja kahdenpuolen kammattu, ulottui alas hartioille asti. Harmaita hiuksia ei siinä vielä paljon näkynyt, vaikka Cedrik läheni jo kuuttakymmentä.

Pukuna oli hänellä havunvihreä nuttu, jonka kaulus ja hihansuut olivat päärmätyt »minever»-nahalla, mikä oli kärpännahkaa halvempaa ja luultavasti talvioravan nahasta valmistettua. Nuttu oli napittamaton, ja sen alta näkyi tulipunainen ruumiinmukainen ihokas. Housutkin olivat samanväriset, mutta ne ulottuivat vain reitten alaosaan, jättäen polvet paljaiksi. Jaloissa oli samanmuotoiset matalat kengät kuin talonpojillakin, vaikka hienommasta nahasta ja kiinnitetyt edestä kultasoljilla. Käsivarsissa oli kultarenkaat, kaulassa samoin oli leveä rengas samaa kallista ainetta. Vyötäisillä oli runsaasti koristettu vyö, johon lyhyt, suora, kaksiteräinen, teräväkärkinen miekka oli pistetty sillä tavoin, että se riippui sivulla melkein pystysuorassa. Tuolin selustalle oli ripustettu tulipunaisesta verasta tehty, turkisvuorinen viitta ynnä samoista aineista tehty, upeasti kirjailtu lakki, jotka täydensivät hyvinvoivan talollisen puvun hänen ulkosalla liikkuessaan. Lyhyt, leveä- ja kirkasteräinen metsäkarju-keihäs oli nojallaan saman tuolin selustaa vasten; sitä isäntä käytti ulkona liikkuessaan sauvana tai aseena, miten milloinkin asia vaati.

Joukko palvelijoita, joiden puvut vaihtelivat eri asteissa isännän upean vaatetuksen ja Gurth sikopaimenen karkean, koruttoman asun välillä, seurasi saksilaisen herran katseita ja odotti hänen käskyjään. Pari kolme korkeampiarvoista palvelijaa seisoi hänen takanaan korokkeella; muut kaikki pysyttelivät ovipuolella tupaa. Olipa tuvassa vielä toisenlaisiakin asukkaita. Siellä oli pari kolme suurta, pörrökarvaista vinttikoiraa, joita siihen aikaan käytettiin suden ja sarvaan ajossa; yhtä monta hitaampaa vainukoiraa, suurta, vahvaraajaista rotua, joilla oli paksu kaula, suuri pää ja pitkät korvat; vihdoin vielä pari pienempää koiraa, sitä lajia, joita nykyjään nimitetään terriereiksi. Kaikki ne odottivat maltittomina ruoan tuloa, mutta osaten koirille ominaisella viisaudella ymmärtää ihmiskatsetta ne pysyivät kuitenkin hiljaa isäntänsä äreää äänettömyyttä häiritsemättä. Luultavasti ne pelkäsivät pientä valkeaa keppiä, joka oli pantu Cedrikin lautasen viereen ja aiottu pitämään kurissa nelijalkaisten alustalaisten ahneutta. Vanha susikoira vain oli lellitellyn suosikin rohkeudella asettunut aivan kunniaistuimen viereen ja uskalsi silloin tällöin anoa huomiota laskemalla suuren, pörröisen päänsä isännän polvelle tai työntämällä kuononsa hänen käteensä. Mutta sekin torjuttiin pois tylyllä käskyllä: »Alas, Balder, alas! En ole nyt leikkituulella.»

Cedrik ei todellakaan, kuten olemme huomanneet, ollut varsin lempeällä tuulella. Rowena-neiti, käytyään kaukaisessa kirkossa iltamessua kuuntelemassa oli vast'ikään tullut kotiin ja muutti rajuilmassa kastuneita vaatteitansa. Gurthista ja hänen hoidokeistaan ei ollut vielä mitään tietoa, vaikka heidän olisi pitänyt jo aikaa sitten kotiutua metsästä. Ja näinä rauhattomina aikoina oli täysi syy levottomuuteen karjan viipyessä, sillä saattoihan olla hyvin mahdollista, että läheisissä metsissä asustavat rosvot olivat sen ryöstäneet, tai joku naapuriparoni, joka mahtavuudessaan välitti laista yhtä vähän kuin rosvot, oli vienyt sen saaliiksensa. Eikä semmoinen vahinko olisi ollut vähäinen, sillä suuret sikalaumat olivat saksilaisten talollisten paras rikkaus, varsinkin metsäseudulla, missä näille elukoille oli runsaasti ravintoa. Paitsi näitä huolestumisen aiheita synnytti saksilaisessa talonherrassa kärsimättömyyttä hänen narrinsa Wamban poissaolo, sillä tämän kokkapuheet, vaikk'eivät olleetkaan sukkelimpia, olivat kuitenkin jonkinlaisena höysteenä isännän ilta-aterialle sekä niille runsaille olut- ja viinikulauksille, joilla hänen oli tapana sitä säestää. Lisätkäämme kaikkeen tähän, että Cedrik ei ollut puolenpäivän jälkeen mitään syönyt ja että hänen tavallinen illallisaikansa oli jo aikoja sitten mennyt ohi, — ja sehän on asia, joka suututtaa kaikkia maalaisherroja, sekä muinais- että nykyaikoina. Ärtymystään hän ilmaisi katkonaisilla lauseilla, joita hän osaksi itsekseen mutisi, osaksi lausui ympärillä seisoville palvelijoille, erittäinkin juomanlaskijalleen, joka ikäänkuin rauhoitukseksi vähän väliä tarjosi hänelle hopeapikarin täynnä viiniä. »Miksi Rowena-neiti niin kauan viipyy?»

»Hän vain järjestää hiuksiaan», vastasi eräs naispalvelija yhtä rohkeasti kuin meidänkin aikoina talontyttären suosittu kamarineitsyt vastaa perheen isännälle. »Tahtoisitteko, että hän tulisi pöytään hilkka päässä ja sadeviitta yllä? Eikä kukaan nainen koko kreivikunnassa ole nopsempi pukeutumaan kuin meidän neiti.»

Tähän kiistämättömään väitteeseen saksilainen vastasi vain jonkinlaisella myöntävällä murahduksella ja lisäsi: »Soisinpa, että hän toisen kerran mennessään Johanneksen kirkolle valitsisi paremman ilman. Mutta mitä, kymmenen pirun nimessä», jatkoi hän juomanlaskijaan kääntyen ja koroittaen ääntään, ikäänkuin mielissään siitä, että oli keksinyt väylän, johon voi suunnata ärtymyksensä ilman pelkoa tai hillintää, »mitä, kymmenen pirun nimessä, Gurth tekee näin myöhään metsässä? Arvattavasti saamme jonkin turman viestin sikalaumasta. Onhan hän ennen aina ollut uskollinen ja huolellinen palvelija, ja minä olin aikonut koroittaa hänet parempaan virkaan. Kenties olisin ottanut hänet henkivartijaini joukkoon.»

Juomanlaskija Oswald muistutti nöyrästi, että »tuskinhan vielä oli tunti kulunut valkeansammutuskellon[5] soimisesta». Mutta tämä oli huonosti valittu puolustus, sillä se muistutti asiaa, joka saksilaiskorville oli ikävä kuulla.

»Paha periköön», huusi Cedrik, »valkeansammutuskellon ja sen tyrannimaisen äpärän,[6] joka sen keksi, sekä sen sydämettömän orjan, joka saksin kielellä mainitsee sitä saksilaisten korvien kuullen. Valkeansammutuskello», lisäsi hän tuokion vaiti oltuaan, »valkeansammutuskello, joka pakottaa kunnon ihmiset sammuttamaan valkeansa, että rosvot ja varkaat saisivat pimeydessä tekojansa tehdä. — Valkeansammutuskello tosiaankin! — Reginald Front-de-Boeuf ja Filip de Malvoisin tietävät kyllä, mihin tarpeeseen valkeansammutuskäsky sopii, yhtä hyvin kuin Wilhelm Bastardi itse tai kuka hyvänsä Hastingsin tappelussa olleista normannilaisseikkailijoista. Arvattavasti tuodaan minulle kohta sanoma, että sikalaumani on viety ruoaksi nälkäisille rosvoille, joita nuo herrat eivät kykene elättämään muuten kuin varkaudella ja rosvoamisella. Uskollinen orjani on tapettu ja omaisuuteni otettu ryöstösaaliiksi. — Ja Wamba, — missä on Wamba? Eikö joku sanonut hänen lähteneen Gurthin kanssa?»

Oswald vastasi niin olevan.

»Vai niin, yhä parempaa ja parempaa! Hänkin, saksilaisnarri, on viety normannilaisherraa huvittamaan. Narreja me tosin olemme kaikki, kun heitä palvelemme, ja ansaitsemme paremmin heidän pilkkansa ja naurunsa, kuin jos olisimme puoliälyisinä syntyneet. Mutta minä tahdon kostaa!» lisäsi hän, kavahtaen tuoliltaan kiihdyksissään luulotellusta väkivallasta ja tarttuen metsäkarjukeihääseensä. »Minä teen syytöksen valtaneuvoskunnalle. Minulla on ystäviä, minulla on alustalaisia. Mies miestä vastaan vaadin nuo normannit kaksintaisteluun. Pankoot vain päälleen haarniskansa ja rautapaitansa ja kaiken, mikä pelkurille voi antaa rohkeutta! Olenhan minä ennenkin syössyt tämmöisen peitsen esteen läpi, joka oli paksumpi kuin kolme heidän sotakilpeänsä! — He ehkä luulevat minua vanhaksi; mutta saavatpa nähdä, että niin yksinäinen ja lapseton kuin olenkin, Herewardin veri kuitenkin virtaa Cedrikin suonissa. Voi Wilfred, Wilfred!» lisäsi hän hiljaisemmin, »jospa olisit osannut hillitä järjettömän intohimosi, niin ei isäsi olisi vanhalla iällään jäänyt yksinäisen tammen kaltaiseksi, joka ojentaa pirstottuja ja suojattomia oksiansa myrskyn riehuntaa vastaan!» Tämä ajatus näytti muuttavan hänen ärtymyksensä surumielisyydeksi. Hän pani pois keihäänsä, kävi jälleen istumaan, loi katseensa maahan ja näytti vaipuvan alakuloisiin mietteisiin.

Näistä mietteistä Cedrikin yht'äkkiä herätti torven toitotus, joka sai kaikki tuvassa olevat koirat sekä kaksi- tai kolmekymmentä talon muissa osissa olevaa vastaamaan äänekkäällä ulvonnalla ja haukunnalla. Valkea keppi sai hetken aikaa tehdä virkaansa ja palvelijat koettaa parastansa, ennenkuin koirien meteli saatiin vaikenemaan. »Portille, pojat!» käski saksilainen kiireesti, niin pian kuin meteli oli asettunut sen verran, että palvelijat saattoivat kuulla hänen äänensä. »Käykää katsomaan, mitä sanomia tuolla torvella on tuotavana — epäilemättä se ilmoittaa, että jokin ryöstö ja rosvotyö on minun maillani tehty.»

Tuskin kolmen minuutin kuluttua eräs henkivartijoista palasi ja ilmoitti, »että Jorvaulx'n abotti Aymer ja kelpo ritari Brian de Bois-Guilbert, urhoollisen ja kunnianarvoisan Temppeliherrain ritariston komentaja, pienen seurueensa kanssa pyytävät vieraanvaraa ja suojaa yhdeksi yöksi, ollen matkalla turnajaisiin, jotka ylihuomenna pidetään Ashby-de-la-Zouchen lähistöllä».

»Aymer, Aymer-abotti? Brian de Bois-Guilbert?» mutisi Cedrik. »Normanneja kumpainenkin — mutta olkoot normanneja tai saksilaisia, vieraanvaraisuutta on Rotherwoodissa noudatettava. Olkoot tervetulleet, koska ovat katsoneet hyväksi poiketa tänne — vaikka kernaammin olisin suonut, että he olisivat jatkaneet matkaansa. Mutta arvotonta olisi nurista yhden yön suojasta ja yhden illan ruoasta; tottahan normannilainen osannee vieraana ollessaan hillitä hävyttömyyttänsä. —Mene, Hundebert», lisäsi hän hovimestarintapaiselle palvelijalle, joka seisoi hänen takanansa valkea sauva kädessä; »ota mukaasi kuusi renkiä ja saata tulijat vierashuoneisiin. Pidä huolta heidän hevosistaan ja muuleistaan, ja katso, ettei heidän väeltään mitään puutu. Anna heille kuivia vaatteita, jos he sellaisia pyytävät, laita valkea ja toimita heille pesuvettä ja viiniä ja olutta. Ja käske keittäjäin lisätä illalliseemme jotakin, mitä kiireessä voivat, ja tuotakoon se pöytään, niin pian kuin nuo vieraat ovat valmiit tulemaan ruoalle. Sano heille, Hundebert, että Cedrik itse tulisi heitä vastaanottamaan, mutta häntä sitoo vannomansa vala, ettei hän astu enempää kuin kolme askelta tupansa kunniakorokkeelta ketään vastaan, paitsi jos vieras on saksilaista kuningassukua. Joudu! Katso, että heitä pidetään hyvänä. Älkööt he saako ylpeydessään sanoa, että saksilaismoukka on ilmaissut heille yht'aikaa sekä köyhyytensä että itaruutensa.»

Hovimestari läksi useampien palvelijain kanssa isännän käskyjä täyttämään. »Aymer-abotti!» kertasi Cedrik, Oswaldiin katsoen, »hänhän on, jollen erehdy, Giles de Maulevererin, nykyisen Middlehamin herran, veli?»

Oswald kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi. »Hänen veljensä asuu linnassa ja anastaa perinnön, joka oikeastaan kuuluu jalommalle suvulle, Middlehamin Ulfgareille; mutta niinhän jokainen muukin normannilaisherra tekee. Tämän abotin sanotaan olevan vapaa ja iloinen mies, joka enemmän pitää viinimaljasta ja metsätorvesta kuin kellonsoitosta ja kirjasta. Hyvä on, tulkoon vain, terve tultuansa. Kuinka sanoittekaan temppeliherran nimen olevan?»

»Brian de Bois-Guilbert.»

»Bois-Guilbert!» sanoi Cedrik yhä samalla miettiväisellä, arvelevalla äänellä, johon hän alustalaistensa parissa eläen oli tottunut ja joka kuulosti pikemmin itsekseen juttelevan kuin ympärillään oleville puhuvan miehen ääneltä. »Bois-Guilbert! Siitä nimestä on maine laajalti kertonut sekä hyvää että pahaa. Hän kuuluu olevan yhtä urhoollinen kuin ritarikuntansa parhaat, mutta hänellä on myös heidän tavalliset virheensä: hän on ylpeä, röyhkeä, julma ja irstas. Hän on kovasydäminen mies, joka ei pelkää maata eikä taivasta. Näin juttelevat harvat Palestiinasta palanneet soturimme. — No, yhdeksi yöksi hän vain on tullut; olkoon tervetullut hänkin. — Oswald, aukaise vanhin viinitynnyri; tuo pöydälle parasta simaa, väkevintä olutta, oivallisinta moratia, vaahtoisinta omenaviiniä, tuoksuvinta pigmentiä![7] Täytä suurimmat juomasarvet — temppeliherrat ja abotit pitävät hyvistä viineistä ja runsaista mitoista. — Elgitha, sano emännällesi, ettemme tänä iltana odota häntä saliin tulevaksi, jollei hän erityisesti sitä halua.»

»Mutta hän haluaa sitä erityisesti,» vastasi suulaasti Elgitha; »sillä hän tahtoo aina mielellään kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta.»

Cedrik loi nenäkkääseen tyttöön kiivaan, närkästyneen katseen; mutta Rowenaan ja hänen palvelijoihinsa Cedrikin vihastus ei milloinkaan kohdistunut. Hän siis vastasi ainoastaan: »Vaiti, tyttö! Kielesi on kerkeämpi kuin ymmärryksesi. Vie sanomani emännällesi, ja tehköön hän mielensä mukaan. Tässä talossa ainakin Alfred-kuninkaan jälkeläinen hallitsee yhä vielä ruhtinattarena.» Elgitha läksi ulos.

»Palestiinasta!» toisti saksilainen. »Palestiinasta! Voi kuinka moni korva on harras kuulemaan juttuja, joita irstaat ristiritarit tai ulkokullatut toivioretkeläiset tuovat tuosta maasta! Minäkin voisin kysyä — minäkin voisin tiedustella — minäkin voisin sykkivin sydämin kuunnella noita satuja, joita ovelat maankuljeksijat keksivät, houkutellakseen meitä anteliaiksi. Mutta ei! — Poika, joka ei ole tahtonut totella käskyjäni, ei ole enää minun poikani. En välitä hänen kohtalostaan enempää kuin kaikkein halvimmasta niiden lukemattomien joukossa, jotka, kiinnitettyään ristin olkapäähänsä, ovat syöksyneet irstaisuuteen ja verityöhön, sanoen sitä muka Jumalan tahdon täyttämiseksi.»

Hän rypisti kulmiaan ja loi silmänsä hetkeksi maahan. Kun hän ne jälleen nosti, paiskattiin kaksipuolinen ovi salin toisessa päässä juuri seposelälleen, ja vieraat astuivat sisään seuraten hovimestaria, jolla oli valkea sauvansa kädessä, ynnä neljää palvelijaa, jotka kantoivat tulisoihtuja.

[NELJÄS LUKU.]

Vuos veret takkukarvain vuohien,
iskettiin maahan sonni vihainen:
Jo paistit kypsyi; ruoka tarjottiin,
punainen viini maljaan laskettiin.

Pöytäänpä kolmijalkaan istuttaa kuningas Odysseynkin,
mut hän saa istuimen matalamman — — —

POPEN Odysseia, 21:s kirja.

Aymer-abotti oli, käyttäen hyväkseen hänelle suotua puvunmuuttamistilaisuutta, vaihtanut matkapukunsa vielä kallisarvoisempiin vaatteisiin, heittäen päällimmäiseksi omituisesti kirjaillun kaavun. Paitsi paksua, kultaista sinettisormusta, joka ilmaisi hänen kirkollista arvoansa, oli hänellä sormissaan vielä useita jalokivisormuksia, vaikka niiden käyttäminen oikeastaan oli kanoonisessa laissa kielletty. Hänen jalkineensa olivat hienoimmasta Espanjan nahasta tehdyt. Parta oli keritty niin sieväksi kuin hänen munkistonsa säännöt suinkin sallivat, ja ajetun päälaen peitti tulipunainen, upeasti kirjailtu lakki.

Temppeliherrankin ulkomuoto oli muuttunut. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan niin ylen huolellisesti koristettu, oli se kuitenkin yhtä kallisarvoinen ja hänen ulkonäkönsä paljoa mahtavampi kuin kumppanin. Rautarengas-paidan hän oli vaihtanut ihonuttuun, joka oli tumman purppuran väristä silkkiä ja turkiksilla päärmätty; sen yli laskeutui lumivalkoinen, pitkä viitta levein laskoksin. Kahdeksankärkinen risti, joka oli hänen järjestönsä merkkinä, oli mustasta sametista ommeltu olkapäähän. Otsaa ei enää peittänyt korkea lakki, vaan sitä varjosti vain lyhyt, kiharainen, sysimusta tukka, joka hyvin soveltui miehen muutenkin tavattoman tummaan kasvojenväriin. Hänen käyntinsä ja koko ryhtinsä olisi ollut sulavan majesteetillinen, jollei niissä olisi ollut käskevän kopeaa ilmettä, mikä rajoittamattoman käskyvallan käyttäjälle usein on ominainen.

Näiden molempien arvohenkilöiden jäljessä seurasivat heidän palvelijansa, ja vielä jäljempänä astui nöyrästi opas, jonka ulkonäössä ei ollut mitään muuta merkillistä, kuin mikä kuului tavalliseen toivioretkeläispukuun. Karkeasta, mustasta sarssista tehty kaapu tai viitta verhosi koko hänen vartalonsa. Hihojen sijasta olivat irtonaiset kangaskaistat käsivarsien peittona, jotakuinkin meidän aikaisten husaaritakkien tapaan; tämmöistä mekkoa sanottiin silloin Sclaveyniksi eli sklavonialaiseksi. Paljaissa jaloissa oli karkeat nahkapaulaiset kurpposet. Leveä lierihattu, jonka reunukseen oli ommeltu näkinkenkiä, ja pitkä, rautapäinen sauva, jonka ponteen oli sidottu palmunoksa, täydensivät toivioretkeläisen puvun. Vaatimattomasti hän astui viimeisenä kaikista tupaan, ja huomattuaan, että alemmassa pöydässä tuskin oli tarpeeksi sijaa Cedrikin palvelijoille sekä vieraiden seuralaisille, hän vetäytyi jakkaralle, joka oli toisen suuren takan vieressä, melkein sen alla. Siinä hän kuivatteli vaatteitansa, näyttäen odottelevan, kunnes jonkun poistuminen tekisi hänelle tilaa pöytään tai tarjoilija vierasvaraisesti toisi hänelle ruokaa tähän syrjäiseen paikkaan, minkä hän oli itselleen valinnut.

Arvokkaan kohteliaasti Cedrik nousi vastaanottamaan vieraitaan, ja laskeutuen alas korokkeelta hän astui kolme askelta heitä vastaan ja seisahtui sitten odottamaan. »Olen pahoillani, kunnianarvoisa abotti», sanoi hän, »että vannomani vala ei salli minun tällä esi-isäini permannolla astua edemmäksi, edes niin arvokkaita vieraita vastaanottaakseni kuin te ja tämä Pyhän Temppelin urhoisa ritari olette. Mutta palvelijani on kai selittänyt syyn teille minun näennäiseen epäkohteliaisuuteeni. Älkää myös panko pahaksi, jos puhun teille kotoista kieltäni ja pyydän, että tekin samalla kielellä vastaisitte, jos sitä kylliksi osaatte. Jollette, niin ymmärrän minäkin tarpeeksi normannien kieltä, käsittääkseni teidän puheenne.»

»Valat», sanoi abotti, »ovat pyhänä pidettävät, arvoisa vapaatilallinen. Valat ovat solmuja, jotka kiinnittävät meitä taivaaseen, ne ovat siteitä, jotka sitovat uhrin alttarin kulmaan — ja sentähden — niin kuin jo äsken sanoin, ne ovat pyhänä pidettävät ja täytettävät, jollei Pyhä Äitimme Kirkko niitä kirvoita. Ja mitä kieleen tulee, niin mielelläni keskustelussa käytän sitä, jota kunnioitettu isoäitini, Hilda Middlehamin rouva puhui, hän, joka kuoli melkein yhtä suuressa pyhyyden maineessa, jos tohtinen niin sanoa, kuin hänen mainehikas kaimansa, autuas Pyhä Hilda Whitbyläinen, Jumala hänen sielullensa olkoon armollinen.»

Kun abotti oli tämän sovinnollisen puheen lopettanut, lisäsi hänen kumppaninsa lyhyesti ja jyrkästi: »Minä puhun aina ranskaa, Rikhard-kuninkaan ja hänen ylimystensä kieltä; mutta ymmärrän kyllä riittävästi englanninkin kieltä, tullakseni toimeen maan alkuasukasten kanssa.»

Cedrik välähdytti puhujaan sellaisen kiivaan ja närkästyneen katseen, jollaisia vertailut kilpailevien kansallisuuksien välillä melkein aina aiheuttivat: mutta muistaessaan vieraanvaraisuuden velvoitukset hän pidättyi sen enemmistä harmin purkauksista. Kädellä viitaten hän pyysi vieraita istumaan kahdelle tuolille, jotka olivat vähän matalammat kuin hänen omansa, mutta aivan hänen vieressään, antaen samalla merkin, että illallinen oli tuotava pöytään.

Palvelijain rientäessä käskyä täyttämään Cedrikin silmä keksi Gurth sikopaimenen, joka kumppaninsa Wamban kanssa oli juuri astunut tupaan. »Tulkaa tänne, te vetelykset!» tiuskasi saksilainen kärsimättömästi. Ja kun syylliset olivat ennättäneet korokkeen eteen: »Minkä vuoksi te, lurjukset, näin myöhään olette kuhnailleet ulkona? Oletko sinä, Gurth-junkkari, tuonut laumasi kotiin, vai oletko jättänyt sen rosvojen ja ryövärien kynsiin?»

»Lauma on tallessa, olkaa hyvällä mielellä, isäntä», vastasi Gurth.

»Mutta siitäpä en ole hyvällä mielellä, lurjus», sanoi Cedrik, »että olen kaksi tuntia saanut luulla toista ja miettiä kostoa naapureilleni tekemättömistä rikoksista. Jalkarautoja ja vankihuonetta saat maistaa, kuuletkos, mies, jos vielä kerran tällaista tapahtuu.»

Gurth, joka tunsi isännän pikaisen mielenlaadun, ei ruvennutkaan puolustautumaan. Mutta Wamba, joka narrinetuoikeuksiensa nojalla saattoi luottaa Cedrikin suvaitsevaisuuteen, vastasi heidän kummankin puolesta: »Etpä, totta puhuen, eno Cedrik, ole tänä iltana viisas etkä oikeudenmukainen.»

»Mitä, junkkari?» sanoi isäntä. »Minä panen sinut porttivahdin majaan piiskaa maistelemaan, jolleivät hullutuksesi pysy aisoissa.»

»Sanokoon viisautenne ensin minulle», vastasi Wamba, »onko oikein ja kohtuullista rangaista syytöntä syyllisen edestä?»

»Ei suinkaan, narri», sanoi Cedrik.

»No, miksikä sitten panetat Gurth-paran jalkarautoihin, eno, kun hänen koiransa Fangs on syyllinen? Voinpa vannoa, ettemme hetkeäkään viipyneet turhaan matkalla, niin pian kuin lauma oli saatu kokoon. Mutta sitä ei Fangs saanut toimeen, ennenkuin iltakellot jo kerkisivät soida.»

»Hirtä sitten Fangs», sanoi Cedrik, kääntyi kiivaasti sikopaimeneen päin, »jos syy on hänessä, ja hanki itsellesi toinen koira.»

»Äläpä pane pahaksi, eno», sanoi narri, »sekin olisi hiukan oikeuden ja kohtuuden vastaista. Sillä jos Fangs ontuu eikä sentähden voinut saada laumaa kokoon, niin eihän se ollut hänen syytään, vaan niiden, jotka silpoivat siltä kaksi etukynttä. Tuskinpa koira-parka olisi suostunut tuollaiseen toimitukseen, jos sen mieltä olisi kysytty.»

»Ja kuka uskalsi silpoa minun orjani elukkaa?» ärjäisi saksilainen tulistuen.

»No, sen teki vanha Hubert», sanoi Wamba, »ritari Filip de Malvoisinin metsänvartija. Hän tapasi Fangsin metsässä kuljeskelemasta ja väitti sen siellä ajelevan metsäkauriita, mikä muka loukkasi hänen herransa, kuninkaallisen ylimetsäherran oikeuksia.»

»Perhana vieköön Malvoisinin», huusi saksilainen, »ja hänen metsänvartijansa samaten! Kyllä minä heille opetan, että Suuressa Metsälaissa tämä metsä on yhteismaaksi määrätty. Mutta riittää jo tästä. Mene sinä, poika, paikallesi — ja sinä, Gurth, hanki itsellesi toinen koira, ja jos metsänvartija siihenkin rohkenee koskea, niin sanokoon jousitaidolleen jäähyväiset; haukuttakoon minua kehnoksi pelkuriksi, jollen silloin iske poikki etusormea hänen oikeasta kädestään! — Ei hän sen jälkeen enää viritä jousensa jännettä. — Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat. Minulla on täällä kiusanani naapurit, jotka vetävät vertoja teidän pakanoillenne, herra ritari, siellä Pyhässämaassa. Mutta nyt on halpa illallisenne jo pöydässä; ravitkaa itsenne, ja hyvä tahtoni korvatkoon ruoan puutteet.»

Pöydälle tuotu kestitys ei kuitenkaan kaivannut isännän puolusteluja. Pöydän alapäässä näkyi sianlihaa monella eri tavalla laitettuna; sitäpaitsi myös lintu-, kauris-, vuohi- ja jänispaistia ynnä monenlaista kalaruokaa ynnä lisäksi summattoman suuria leipämöhkäleitä ja kakkuja sekä useammanlaatuisia, hedelmistä ja hunajasta tehtyjä makeisia. Pienempiä metsälintuja, joita oli myös runsaasti tarjona, ei tuotu sisään vadeissa, vaan pienissä puisissa vartaissa; passaripojat ja palvelijat, jotka niitä kantoivat, tarjosivat kaikille vieraille perätysten, ja kukin leikkasi niistä sellaisen palan kuin halusi. Jokaisen arvohenkilön edessä oli hopeinen pikari. Pöydän alapäähän sitä vastoin oli asetettu suuria juomasarvia.

Juuri kuin ruokailu oli alkamaisillaan, kohotti hovimestari äkkiä sauvansa ja virkkoi kovalla äänellä: »Malttakaa! — Tehkää tilaa Rowena-neidille!» Tuvan peräseinässä, vieraspöydän takana oleva sivuovi aukeni samassa, ja Rowena astui sisään, neljä palvelijatarta jäljessään. Cedrik, vaikka olikin kummastuksissaan ja kenties hiukan harmissaankin siitä, että hänen holhokkinsa tuli tässä tilaisuudessa esille, riensi kuitenkin häntä vastaan ja saattoi hänet kunnioittavalla juhlallisuudella sille korkealle istuimelle, oman tuolinsa oikealle puolelle, joka kuului talon valtiattarelle. Kaikki nousivat häntä tervehtimään, ja vastaten tähän kohteliaisuuteen äänettömällä kumarruksella hän kävi sulavin liikkein paikalleen pöydän ääreen. Ennenkuin hän vielä ehti asettua istumaan, kuiskasi temppeliherra abotin korvaan: »Enpä saakaan turnajaisissa pitää kultaketjuanne. Te olette voittanut Chion-viinini.»

»Enkös sitä sanonut?» vastasi abotti. »Mutta hillitkää ihastuksenne, isäntä katselee teitä.»

Tästä varoituksesta huolimatta Brian de Bois-Guilbert, joka oli tottunut aina noudattamaan vain omia hetkellisiä mielijohteitaan, ei irroittanut katsettaan saksilaisesta kaunottaresta, jonka ihanuus vaikutti ehkä sitä voimakkaammin hänen mieleensä, koska se erosi täydellisesti itämaitten sulttaanittarien kauneudesta.

Luotuna sopusuhtaisimman naiskaavan mukaan oli Rowena vartaloltaan pitkä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi herättänyt huomiota ylenmääräisellä pituudellaan. Hänen hipiänsä oli mitä hienoimman vaalea, mutta pään sekä kasvojenpiirteiden jalo muoto vaikutti sen, ettei hän näyttänyt elottomalta, niinkuin toisinaan vaaleat kaunottaret. Kauniit kulmakarvat, jotka olivat tarpeeksi tummat antaakseen otsalle ilmeikkyyttä, kaareutuivat kirkasten, sinisten silmäin yläpuolella, jotka näyttivät kykenevän syttymään yhtä hyvin kuin heltymään, käskemään yhtä hyvin kuin anomaan. Vaikkakin tämäntapaisten kasvojen luonnollisin ilme olisi lempeys, oli tässä tapauksessa selvää, että tottumus hallitsemaan ja olemaan yleisen kunnioituksen esineenä oli antanut saksilais-neidolle ylväämmän luonteenlaadun, joka hänen alkuperäiseen luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.

Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet, veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen. Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän, »meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat, voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»

»Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan anteeksi — se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi —, sillä sen alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»

»Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»

»Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni silloin kuin Englanti oli vapaa.»

»Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»

»Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. — Juon teidän terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»

»Eikö mitä», nauroi munkki, »vain omassa luostarissamme me tyydymme särpimään lac dulce'a (tuoretta maitoa) tai lac acidum'ia (hapanta maitoa). Mutta maailmalla seurustellessamme elämme maailman tapaan, ja sentähden juon kuin juonkin teille vastaukseksi siemauksen tätä kelpo viiniä ja jätän miedomman juoman maallikkoveljilleni.»

»Ja minä», sanoi temppeliherra, täyttäen pikarinsa, »juon maljan wassail'ia[8] kauniin Rowenan terveydeksi, sillä siitä saakka, kun hänen kaimansa toi tämän nimen Englantiin, ei ole yksikään paremmin ansainnut semmoista kunnianosoitusta. Tottamaar, enpä liioin moittisi Vortigern-parkaa kunniansa ja valtakuntansa hukkaamisesta, jos sillä Rowenalla, joka häntä houkutteli, oli edes puolet siitä kauneudesta, mikä meillä nyt on silmiemme edessä.»

»Pyydän teitä säästämään kohteliaisuuttanne, herra ritari», lausui Rowena arvokkaasti, poistamatta huntua kasvoiltaan, »tai ennemmin osoittamaan sitä siten, että suotte meidän kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta. Se olisi meidän englantilaisille korvillemme mieluisempi aihe kuin nuo ranskalaisen kasvatuksenne opettamat kohteliaisuudet.»

»Eipä minulla ole paljon tärkeää kerrottavana, jalosukuinen neiti», vastasi herra Brian de Bois-Guilbert, »paitsi että on saapunut varmistettu tieto Saladinin kanssa sovitusta välirauhasta.»

Tällöin hänet keskeytti Wamba, joka oli asettunut omalle paikalleen, noin kaksi askelta isännän takana sijaitsevalle tuolille, jonka selkänojaa kaksi aasinkorvaa koristi, ja johon Cedrik tuon tuostakin ojensi hänelle ruokaa omalta lautaseltaan. Tämä kunnia oli hänellä kuitenkin yhteinen isännän lemmikkikoirien kanssa, joita, niinkuin jo mainittu, oli useampia läsnä. Siinä siis Wamba istui pieni pöytä edessään, kantapäät kohotettuina tuolin poikkipienalle, posket sisäänpäin vedettyinä, niin että leuat muistuttivat pähkinänsärkijää, ja silmät puoliummessa, kuitenkin valppaasti vaanien tilaisuutta hänelle sallitun hulluttelun harjoittamiseen.

»Nuo välirauhat uskottomien kanssa», huusi hän nyt, huolimatta siitä, kuinka kursailematta hän keskeytti mahtavan temppeliherran puheen, »tekevät minusta vanhuksen!»

»Selitäpäs, miten niin», sanoi Cedrik, jonka katse ennusti suosiollista vastaanottoa kokkapuheelle.

»Siitä syystä», vastasi Wamba, »että muistan jo kolme sellaista minun aikanani, jotka kaikki olivat solmitut viideksikymmeneksi vuodeksi. Pitäisihän minun sen mukaan olla vähintään sadanviidenkymmenen vuoden vanha.»

»Minä otan kuitenkin taatakseni, ettet vanhuuttasi kuole», sanoi temppeliherra, joka nyt tunsi narrin metsässä tapaamakseen mieheksi. »Vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse pelätä mitään muuta paitsi väkivaltaista kuolemaa, jos vastakin annat matkalaisille sellaisia neuvoja kuin tänä iltana abotille ja minulle.»

»Mitä, junkkari!» huusi Cedrik. »Oletko neuvonut matkalaisia väärään? Selkäsauna sinun on saatava; sinussa on ainakin yhtä paljon koiruutta kuin hupsuutta.»

»Minä pyydän, eno», vastasi narri, »että antaisit hulluuteni edes tämän kerran olla koiruuden turvana. Enhän minä muuta kuin erehdyin siitä, kumpi käteni oli oikea, kumpi vasen. Ja sen, jolle hullu kelpaa neuvonantajaksi ja oppaaksi, pitäisi toki antaa pahemmatkin erehdykset anteeksi.»

Keskustelu keskeytyi tähän, kun porttivahdin käskyläispoika tuli sisään ilmoittaen, että portilla oli matkamies, joka pyysi suojaa ja vieraanvaraa.

»Päästä hänet sisään», sanoi Cedrik, »olkoon hän kuka tai mikä tahansa. Sellainen myrsky kuin nyt par'aikaa ulkona riehuu, ajaa metsän eläimetkin kesyjen seuraan ja ihmisten turviin, etsimään suojaa veriviholliseltaan pelastuakseen luonnonvoimien raivolta. — Katsokaa, että vieras saa kaikki, mitä tarvitsee; pidä sinä huoli siitä, Oswald.»

Ja hovimestari läksi ulos salista katsomaan, että isännän käskyt tulivat täytetyiksi.

[VIIDES LUKU.]

Eikö juutalaisella ole silmiä? Eikö juutalaisella ole käsiä, raajoja, jäseniä, aisteja, haluja, himoja? Eikö sama ruoka häntä ravitse, samat aseet häntä vioita, samat taudit häntä etsi, samat rohdot häntä paranna, sama talvi ja kesä lämmitä ja vilusta kuin kristittyä?

Venetsian kauppias.

Takaisin tultuaan Oswald kuiskasi isännän korvaan: »Se on juutalainen, joka nimittää itseään Iisak Yorkilaiseksi. Sopiiko minun saattaa hänet tänne saliin?»

»Anna Gurthin toimittaa virkasi, Oswald», tokaisi Wamba tavallisella julkeudellaan; »sikopaimen on sopiva opas juutalaiselle.»

»Pyhä Neitsyt Maaria!» sanoi abotti silmänsä ristien, »uskoton juutalainenko päästettävä tähän seuraan?»

»Juutalaiskoirako», säesti temppeliherra, »sallittava lähestyä Pyhän Haudan suojelijaa?»

»Herra nähköön», sanoi Wamba, »näyttääpä siltä, kuin juutalaisten perintö olisi temppeliherroille rakkaampi juutalaisten seuraa.»

»Rauhoittukaa, arvoisat vieraani», sanoi Cedrik; »en voi rajoittaa vieraanvaraisuuttani teidän vastenmielisyyksienne vuoksi. Jos kerran taivas on sietänyt tuota niskuroivaa, uskotonta kansaa niin monet vuodet, ettei maallikko voi niitä laskeakaan, voinemme mekin muutaman tunnin kärsiä yhtä juutalaista seurassamme. Mutta en tahdo pakottaa ketään hänen kanssaan syömään tai puhumaan. Laitettakoon hänelle eri pöytä ja ruokapala — jolleivät», lisäsi hän hymyillen, »nuo turbaanipäiset muukalaiset ota häntä seuraansa.»

»Herra vapaatilallinen», vastasi temppeliherra, »minun saraseenilaiset orjani ovat hartaita muhamettilaisia ja inhoavat juutalaisen seuraa yhtä paljon kuin kristityt konsanaan.»

»No, totta maar», sanoi Wamba, »enpä ymmärrä, missä suhteessa Mahometin ja Termagauntin palvelijat olisivat paremmat sitä kansaa, jonka Jumala muinoin valitsi omaksensa.»

»Hän saa istua sinun vieressäsi, Wamba», virkkoi Cedrik. »Narri ja konna ovat juuri soveliaita kumppaneita.»

»Kylläpä narri», vastasi Wamba siepaten puhtaaksi kalutun siankinkun luun, »on pitävä huolen, että hänen ja konnan välillä on raja-aita.»

»Vaiti», sanoi Cedrik, »tuossa hän jo tulee.»

Ovesta, joka ilman minkäänlaisia kohteliaisuuden osoituksia avattiin, ilmestyi pitkä, laiha vanha mies, jonka vartalo kuitenkin alituisen kumarassaolon vaikutuksesta oli kutistunut tuntuvasti lyhyemmän näköiseksi kuin se itse asiassa oli. Pelokkaana ja epäröiden, syvään ja nöyrästi kumarrellen hän läheni pöydän alapäätä. Hänen hienot ja säännölliset kasvojenpiirteensä kyömynenineen, terävine, mustine silmineen, korkeine ryppyisine otsineen, pitkine harmaine hiuksineen ja partoineen olisi arvosteltu kauniiksi, jolleivät ne olisi olleet sen rodun ominaispiirteitä, jota noina pimeinä aikoina herkkäuskoinen, ennakkoluuloinen rahvas inhosi ja ahne, saaliinhimoinen aatelisto ahdisti ja sorti ja joka ehkä juuri tuon vihan ja sorron vaikutuksesta oli omaksunut kansallisluonteen, missä oli, lievimmin sanoen, paljon alhaista ja vastenmielistä.

Juutalaisen pukuna oli tummanpunainen nuttu ja sen yllä koruton, monipoimuinen ruosteenruskea viitta, jotka molemmat olivat sateessa pahasti kastuneet. Jalassa oli isot turkisvuoriset kengät, uumilla vyö, jossa riippui pieni veitsi ja kirjoitusneuvoja sisältävä kotelo, mutta ei minkäänlaista asetta. Päässä oli keltainen, korkea, nelikulmainen lakki sitä omituista kuosia, joka juutalaisia varten oli säädetty, jotta heidät voitaisiin erottaa kristityistä. Tämän lakin hän heti salin ovella otti nöyrästi päästään.

Vastaanotto, jonka juutalainen sai Cedrik Saksilaisen tuvassa, oli sen laatuinen, että se olisi tyydyttänyt israelilaisten piintyneintäkin vihollista. Cedrik itse vastasi juutalaisen moniin kumarruksiin vain kylmällä päännyökkäyksellä ja viittasi häntä istumaan pöydän alapäähän, missä kuitenkaan ei kukaan tahtonut tehdä hänelle sijaa. Kun hän kulki pöydän alapäässä istujain riviä pitkin, luoden rukoilevia katseita vuoroin kunkin puoleen, niin saksilaiset palvelijat vain levittivät hartioitansa ja ahmivat innokkaasti illallistaan, vähääkään huolimatta uuden vieraan tarpeista. Abotin seuralaiset ristivät silmänsä hurskasta kauhua ilmaisevin katsein, ja vieläpä uskottomat saraseenitkin, Iisakin heitä lähetessä, murtivat inhosta partaisia suupieliään ja tarttuivat tikariinsa, ikäänkuin valmiina hurjimpiinkin tekoihin varjellakseen itseänsä hänen saastaisen persoonansa lähentelyiltä.

Luultavasti olisivat samat syyt, jotka saivat Cedrikin avaamaan ovensa tälle halveksitun kansan jäsenelle, aiheuttaneet hänet vaatimaan palvelijoiltaankin kohteliaampaa käytöstä juutalaista kohtaan. Mutta hän oli par'aikaa kiintynyt mielenkiintoiseen keskusteluun abotin kanssa lemmikkikoiriensa rodusta ja avuista, ja semmoista keskustelua hän ei olisi keskeyttänyt paljoa tärkeämpienkään asioiden kuin jonkun juutalaisen illallisetta jäämisen vuoksi. Iisakin seisoessa näin hyljittynä tässä seurassa, samoin kuin hänen kansansa muiden kansakuntien joukossa, turhaan toivoen ystävällistä tervehdyssanaa tai leposijaa, alkoi lieden ääressä istuvan toivioretkeläisen käydä häntä sääliksi, ja hän nousi istuimeltaan sanoen lyhyesti: »Vanha mies, minun vaatteeni ovat jo kuivat ja nälkäni tyydytetty, mutta sinä olet vielä märkä ja nälkäinen.» Näin sanoen hän kohensi ja viritti tuleen kekäleet, jotka kytivät hajallansa avaralla liedellä, otti isommalta pöydältä lautasellisen lientä sekä keitettyä kilinlihaa, pani ne pienelle pöydälle, jonka ääressä hän itse oli syönyt, ja odottamatta juutalaisen kiitosta siirtyi tuvan toiseen päähän; tekikö hän siten haluttomuudesta lähempään seurusteluun autettavansa kanssa, vai halusta päästä likemmäksi pöydän yläpäätä, jäi epätietoiseksi.

Jos noina aikoina olisi ollut maalareita, jotka olisivat pystyneet semmoista aihetta kuvaamaan, niin juutalainen, joka nyt taivutti laihan vartalonsa ja ojensi kohmettuneet, värisevät kätensä valkean yli, olisi tarjonnut oivallisen talven vertauskuvan. Lämmiteltyään Iisak kääntyi hänen eteensä asetetun höyryävän aterian puoleen ja rupesi syömään niin kiireesti ja niin suurella halulla, että saattoi selvästi nähdä hänen olleen kauan aikaa ruoatta.

Abotti ja Cedrik sillä välin edelleen keskustelivat metsästyksestä; Rowena-neiti näytti kiintyneen keskusteluun erään palvelustyttönsä kanssa; ja ylpeä temppeliherra, jonka silmät vilkuivat juutalaisukon ja saksilaisen kaunottaren välillä, mietti nähtävästi hänelle hyvin tärkeitä asioita.

»Ihmettelenpä, arvoisa Cedrik», sanoi abotti muun muassa, »että te, niin rakkaana kuin pidättekin omaa miehuullista kieltänne, ette sittenkin ota Normandian ranskaakin armoihinne, edes metsästystä ja koiria koskevissa asioissa. Eipä liene mikään muu kieli niin rikas kaikista noista monenlaisista sanontatavoista, joita eräretkillä tarvitaan, eikä liene toista kieltä, jolla taitava metsämies niin hyvin voisi toimittaa kaikki, mikä hänen hupaiseen ammattiinsa kuuluu.»

»Hyvä isä Aymer», vastasi saksilainen, »voin ilmoittaa teille, etten lainkaan välitä noista merentakaisista herrastavoista. Osaanpa ilman niitäkin varsin hyvin huvitella metsässä. Osaan törähyttää torveani, vaikk'en nimitäkään toitotusta recheate'ksi tai morte'ksi. Osaan yllyttää koirani otuksen kimppuun ja nylkeä sekä paloittaa saaliini käyttämättä sellaisia uusmuotisia sanoja kuin curee, arbor, nombles tai mitä kaikkia ne lienevätkään nuo teidän tarumaisen ritari Tristreminne hokemat.»

»Ranska», sanoi temppeliherra, koroittaen äänensä siihen mahtavaan ja itsevarmaan sävyyn, jota hän kaikissa tiloissa käytti, »ei ole ainoastaan metsästyksen luonnollinen kieli, vaan myöskin lemmen ja sodan. Ranskan kielellä neidot on kosittava ja viholliset taisteluun vaadittava.»

»Juokaa pikarillinen viiniä kanssani, herra temppeliritari», sanoi Cedrik, »ja täyttäkää abotinkin malja, sill'aikaa kuin minä siirryn kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa kertoakseni teille toisenlaisen jutun. Sellaisena kuin Cedrik Saksilainen silloin oli, ei hän tarvinnut ranskalaisten trubaduurien korusanoja selvän englannin kielensä höysteeksi kaunotarta puhutellessaan. Ja Northallertonin kenttä pyhän lipun päivänä, sepä tiesi sanoa, eikö saksilainen sotahuuto kuulunut yhtä kauas skotlantilaisjoukon keskelle kuin uljaimman normannilaisparonin cri de guerre. Juokaamme niiden urhojen muistoksi, jotka siellä taistelivat! — Tyhjentäkää tekin pikarinne, hyvät vieraat!» — Hän otti syvän siemauksen ja jatkoi kiihtyvällä innolla: »Niin, sepä päivä kilpiä kilisytti, kun sata lippua liehui sankarien päitten päällä, veri valui virtanaan, ja kuolemaa pidettiin parempana kuin pakoa. Saksilainen runoniekka olisi sitä ylistänyt miekkojen juhlapidoiksi — kotkien keräytymiseksi saaliin ympärille — pertuskain kalsketta kilpiä ja kypärejä vastaan, taistelukarjuntaa riemukkaammaksi kuunnella kuin häämelua. Mutta poissa ovat runoilijamme», valitti hän, »meidän urotyömme hukkuvat vieraan heimon tekoihin — kielemme — yksin nimemmekin — kaikki rientää häviötään kohden, eikä sitä sure kukaan muu paitsi tämä yksinäinen vanhus. — Juomanlaskija, täytä pikarit. —Juokaamme, herra temppeliritari, kaikkien niiden sankarien malja, olkoonpa heidän heimonsa tai kielensä mikä tahansa, jotka nyt Palestiinassa ovat urheimmat ristin suojelijoista!»

»Sen, jolla on tämä tunnusmerkki viitassaan, ei oikeastaan sovi vastata tähän», sanoi ritari. »Mutta kenellepä ristin sotureista olisi voitonpalmu annettava, jollei pyhän haudan vannoutuneille varjelijoille?»

»Johanneksen ritareille», sanoi abotti. »Minulla on veli heidän ritarikunnassaan.»

»En tahdo halventaa heidän mainettansa», sanoi temppeliherra, »mutta kuitenkin —»

»Minäpä arvelen, Cedrik-ystäväni», keskeytti Wamba, »että jos kuningas Rikhard Leijonamieli olisi ollut kyllin viisas kysyäkseen narrin neuvoa, olisi hän voinut pysyä kotona iloisine englantilaisineen ja jättää Jerusalemin valloituksen noille samoille ritareille, joilla oli enimmän osaa sen menettämisessäkin.»

»Eikö siis Englannin armeijassa», kysyi Rowena-neito, »ollut ketään, joiden nimiä ansaitsisi mainita Temppelin ja Pyhän Johanneksen ritarien rinnalla?»

»Suokaa anteeksi, jalo neito», vastasi Bois-Guilbert; »kyllä Englannin kuningas toi kanssansa Palestiinaan koko joukon uljaita sotureita, jotka eivät jääneet jälkeen muista kuin niistä, joiden rinnat kaikkina aikoina ovat muodostaneet pyhän maan suojelusmuurin.»

»He eivät jääneet jälkeen kenestäkään», sanoi toivioretkeläinen, joka oli seisonut kyllin likellä voidakseen kuulla tämän keskustelun, ja oli sitä ilmeisen kärsimättömänä kuunnellut. Kaikki käänsivät kasvonsa siihen paikkaan päin, mistä tämä odottamaton väite tuli. »Minä sanon», toisti toivioretkeläinen vakaalla, kovalla äänellä, »että Englannin ritarit eivät jääneet jälkeen kenestäkään, joka ikinä lienee paljastanut miekkansa pyhän haudan puolustukseksi. Ja vielä sanon, sillä olen sen omin silmin nähnyt, että Akkon valloituksen jälkeen kuningas Rikhard sekä viisi hänen ritariansa pitivät turnajaiset, vaatien taisteluun kaikkia, joita halutti. Minä sanon, että sinä päivänä jokainen näistä ritareista taisteli kolme vuoroa ja syöksi maahan kolme vastustajaa. Voinpa vielä lisätä, että seitsemän näistä vastustajista oli temppeliherroja — ja ritari Brian de Bois-Guilbert tietää hyvin, että se, mitä olen kertonut, on totta.»

Kieli ei riitä kuvaamaan sitä katkeran raivokasta silmänluontia, joka nyt saattoi temppeliherran tummat kasvot vieläkin synkemmiksi. Silmittömässä suuttumuksessaan ja hämmingissään hän vapisevin sormin hapuili miekkansa kahvaa, luopuen kuitenkin pian aikeestaan, vaikka luultavasti vain siitä syystä, että hän huomasi väkivaltaisen teon tässä paikassa ja seurassa liian vaaralliseksi. Cedrik, jonka tunteet olivat aina suorasukaista ja vilpitöntä laatua ja kohdistuivat harvoin useampaan kuin yhteen asiaan kerrallaan, oli niin iloissaan kuullessaan maanmiestensä kuntoa kehuttavan, että vieraan suuttumus ja hämminki jäi häneltä huomaamatta. »Saisitpa tämän kultaisen rannerenkaan minulta, toivioretkeläinen», sanoi hän, »jos voisit luetella minulle niiden ritarien nimet, jotka niin uljaasti kannattivat iloisen Englannin mainetta.»

»Sen teen mielelläni», vastasi toivioretkeläinen, »ja palkkiottakin. Valani ei toistaiseksi salli minun koskea kultaan.»

»Kyllä minä kannan tuota rannerengasta puolestasi, jos tahdot, toivioretkeläiskuomaseni», tokaisi Wamba.

»Ensimmäinen niin kunniassa kuin asetaidossa, niin maineelta kuin arvolta», vastasi toivioretkeläinen, »oli urhokas Rikhard, Englannin kuningas.»

»Olkoon hänelle anteeksiannettu», sanoi Cedrik, »olkoon hänelle anteeksiannettu, että hän on Wilhelm tyrannin jälkeläinen.»

»Toinen oli Leicesterin kreivi», jatkoi toivioretkeläinen, »ja kolmas ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra.»

»Hän ainakin on saksilaista sukuperää», riemuitsi Cedrik.

»Neljäs oli ritari Fulko Doilly», jatkoi toivioretkeläinen.

»Hänkin saksilaista sukua, ainakin äidin puolelta», sanoi Cedrik, joka ylen innokkaasti kuunteli ja, riemuissaan Englannin kuninkaan sekä hänen saarelaistensa voitosta, osaksi unohti vihansa normanneja kohtaan. »Ja kuka oli viides?» kysyi hän.

»Viides oli ritari Edwin Turneham.»

»Täysi saksilainen, Hengistin sielun kautta!» huusi Cedrik. »Entä kuudes?» lisäsi hän kärkkäästi, — »mikä oli kuudennen nimi?»

»Kuudes», sanoi toivioretkeläinen oltuaan vähän aikaa vaiti, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, »oli nuori ritari, halvempi maineeltaan ja arvoltaan; hän oli tähän kunnioitettavaan seuraan päässyt pikemmin joukon täytteeksi kuin avuksi yritykseen. Hänen nimensä ei ole säilynyt muistissani.»

»Herra toivioretkeläinen», sanoi ritari Brian de Bois-Guilbert pilkallisesti, »tuo teennäinen unohduksenne sen jälkeen kuin olette jaksanut muistaa niin paljon, tulee liian myöhään kelvatakseen tarkoitukseenne. Minä tahdon itse nimittää sen ritarin, jonka peitsen edessä huono onni ja hevoseni hairahdus pudottivat minut satulasta. Se oli ritari Ivanhoe. Eikä ollut nimitetyissä kuudessa ainoatakaan, joka, ikäänsä nähden, olisi ollut kuulumpi asetaidostaan. — Sen vain tahdon lisätä, ja kaikkien kuullen, että jos hän nyt olisi Englannissa ja tämänviikkoisissa turnajaisissa uskaltaisi uudistaa Akkon haasteen, niin sallisin hänen valita vaikka millaiset aseet ja kävisin häntä vastaan tässä asussani ja näine aseineni; sitten nähtäisiin, miten kävisi.»

»Saisitte pian vastauksen haasteeseenne», vastasi toivioretkeläinen, »jos vastustajanne olisi lähistöllä. Mutta koska hän ei ole täällä, niin älkää häiritkö tämän talon rauhaa kerskaamalla voittavanne kamppailussa, jonka tiedätte jäävän tapahtumatta. Jos Ivanhoe joskus palaa Palestiinasta, niin minä takaan, että hän ottaa haasteenne vastaan.»

»Oivallinen takaus!» ivasi temppeliritari. »Mitä sitten panette pantiksi?»

»Tämän pyhän rasian», sanoi toivioretkeläinen, ottaen povestaan pienen norsunluisen pyhäinjäännöslippaan ja ristien silmiänsä, »joka sisältää palasen Vapahtajan ristinpuuta. Se on saatu Karmel-vuoren luostarista.»

»Mitä sitten panette pantiksi?» — »Tämän pyhän rasian», sanoi toivioretkeläinen.

Jorvaulx'n abotti risti silmänsä ja luki paternosterin, johon kaikki hartaasti yhtyivät, paitsi juutalainen, muhamettilainen ja temppeliherra. Viimeksi mainittu ei ottanut lakkia päästään eikä osoittanut minkäänlaista kunnioitusta lippaan sisällön väitetylle pyhyydelle, vaan riisui kaulastaan kultaketjun ja viskasi sen pöydälle lausuen: »tallettakoon Aymer-abotti minun panttini, samoinkuin tuon nimettömän maankiertäjän antaman, merkiksi siitä, että ritari Ivanhoe, jos hän Britannian neljän rajameren rannoille saapuu, on Brian de Bois-Guilbert'in taisteluhaasteen alainen. Ja jollei hän siihen vastaa, tulen kaikkien temppeliritariston linnojen muureilta kautta Euroopan julistamaan hänet pelkuriksi.»

»Se ei tule olemaan tarpeen», sanoi Rowena-neiti, joka tähän asti oli ollut vaiti. »Minun ääneni ainakin on kuuluva, jollei kukaan muu tässä tuvassa tahdo pitää poissaolevan Ivanhoen puolta. Minä vakuutan, että hän on rehellisesti ottava vastaan jokaisen kunniallisen taisteluhaasteen. Jos minun mitätön takuuni voisi lisätä tämän pyhän toivioretkeläisen kalliin pantin varmuutta, niin antaisinpa nimeni ja kunniani pantiksi siitä, että Ivanhoe suostuu tämän ylpeän ritarin haluamaan taisteluun.»

Joukko ristiriitaisia tunteita näytti taistelevan Cedrikissä, pitäen häntä äänetönnä tämän väittelyn aikana. Innostus, ylpeys, suuttumus ja hämmennys kuvastuivat vuorotellen hänen leveällä, avoimella otsallaan, niinkuin viljapellon yli ajelevien pilvien varjot. Palvelijat taaskin, joihin kuudennen ritarin nimen mainitseminen oli vaikuttanut miltei sähköiskun tavoin, tuijottivat jännittyneinä isäntänsä kasvoihin. Rowenan puhe näytti vihdoin herättävän hänet äänettömyydestä.

»Neiti», sanoi Cedrik, »tämä ei sovi. Jos lisävakuutta tarvittaisiin, niin minä itse, vaikka olenkin vihoissani ja täydestä syystä, panisin oman kunniani pantiksi Ivanhoen kunniasta. Mutta asetettu pantti on täysin riittävä, normannilaisritarienkin omituisten tapojen mukaan. —Eikö olekin, isä Aymer?»

»On kyllä», vastasi abotti, »ja minä talletan tämän siunatun pyhäinjäännöksen ja nämä kalliit ketjut hyvään turvaan luostarimme aarrekammioon, siihen saakka kunnes taistelu on tapahtunut.»

Näin sanottuaan hän risti silmänsä useampaan kertaan, ja tehtyään monet polvennotkistukset ja mutistuaan monet rukoukset hän vihdoin antoi pyhän esineen Ambrosius-veljen, palvelijamunkkinsa, käsiin. Kultavitjat sitä vastoin hän vähemmin kursailuin, mutta kenties yhtä suurella sisällisellä mielihyvällä otti omaan haltuunsa pistäen ne kainalonsa alle aukeavaan, hyvänhajuisella nahalla reunustettuun taskuun.

»Ja nyt, herra Cedrik», sanoi hän, »kelpo viininne soittaa jo iltakelloja korvissani — suokaa meidän siis tyhjentää vielä pikari Rowena-neidin terveydeksi, ja sallikaa meidän sitten mennä levolle.»

»Bromholmen pyhän ristin kautta», sanoi saksilainen, »huonostipa te vahvistatte mainettanne, herra abotti! Hoetaanhan teitä hauskaksi munkiksi, joka ei eroa maljastaan ennenkuin aamukellot soivat; ja pelkäsinpä minä, niin vanha kuin olenkin, joutuvani häpeään pitäessäni teille seuraa. Mutta autuuteni kautta, eipä minun aikoinani kaksitoista-vuotias saksilais-poikakaan olisi näin varhain jättänyt pikaria.»

Abotilla kuitenkin oli omat syynsä miksi hän pysyi lujana kohtuullisuuspäätöksessään. Hän ei ollut rauhanrakentaja vain virkansa puolesta, vaan luontaisesta tottumuksestakin kaikenlaisen riidan ja rähinän vihaaja. Sen pohjana ei ollut yksinomaan rakkaus lähimmäiseen tahi omaan itseensä vaan sekaisin kumpaakin. Tällä kertaa hän vaistomaisesti pelkäsi saksilaisen tulista luonnetta ja oivalsi, että matkakumppaninsa häikäilemätön, rehentelevä mielenlaatu joka jo niin monta kertaa oli näyttäytynyt, lopulta voisi johtaa epämieluisiin purkauksiin. Sentähden hän kohteliaasti huomautti, ettei kukaan muussa maassa syntynyt kyennyt voittamaan miehuullisia, vahvapäisiä saksilaisia jalossa maljakilpailussa. Sivumennen hän myös mainitsi pyhää säätyään ja lopuksi uudisti pyyntönsä päästä levolle.

»Kiitosryyppy» siis tarjottiin ympäri, ja vieraat, syvästi kumarrettuansa isännälle sekä Rowena-neidille, nousivat ja hajaantuivat ympäri salia. Isäntäväki taas poistui palvelijoineen eri ovien kautta kukin huoneisiinsa.

»Uskoton koira», virkkoi temppeliherra Iisak-juutalaiselle sivuuttaessaan hänet tungoksessa, »oletko sinäkin matkalla turnajaisiin?»

»Niin olisi aikomukseni, kunnioitettava herra ritari», vastasi Iisak nöyrimmästi kumartaen.

»Vai niin», sanoi ritari, »nylkemään aatelisiamme koronkiskonnalla ja peijaamaan naisia ja nuorukaisia koruillasi ja helyilläsi? Taitaapa juutalaispussissasi olla kelpo kasa sekeleitä, sen voinen taata.»

»Ei yhtään sekeliä, ei hopeapenninkiä, ei puolikastakaan — niin totta kuin Aabrahamin Jumala minua auttakoon!» sanoi juutalainen ristien kätensä. »Menen vain pyytämään muutamien heimoveljieni apua, saadakseni suoritetuksi sakot, joihin juutalaisräntteri on minut tuominnut — isä Jaakob minua varjelkoon! Minä olen köyhääkin köyhempi — yksin mekkokin on lainattu Ruben Tadcasterilaiselta.»

Temppeliherra vastasi happamesti hymyillen: »Sen vietävä kaksikielinen petturi!» ja astuen lähemmäksi, ikäänkuin halveksien sen pitempiä keskusteluja, hän puhui muhamettilaisille orjilleen kieltä, jota eivät läsnäolijat ymmärtäneet. Munkkisoturin puhuttelu näytti niin järkyttäneen juutalaisparkaa, että temppeliherra oli jo ennättänyt tuvan toiseen päähän, ennenkuin Iisak kohotti päätään nöyrästä kumarruksestaan sen verran, että huomasi toisen lähteneen. Ja kun hän sitten katsoi ympärilleen, oli hänen kasvoillaan niin hämmästynyt ilme, kuin olisi ukkosen nuoli juuri-ikään iskenyt hänen jalkojensa juureen ja sen kauhistava jyrähdys yhä vielä kaikunut hänen korvissaan.

Kohta sen jälkeen tulivat hovimestari ja juomanlaskija, kumpainenkin kahden soihdunkantajan ja kahden virvokkeita tuovan palvelijan seuraamana, saattamaan abottia ja temppeliherraa heille varattuihin makuukammioihin. Halvemmat palvelijat neuvoivat lepopaikat heidän seuralaisilleen ynnä muille vieraille.

[KUUDES LUKU.]

Tän ystävyyden teen vain hälle mieliks:
Jos suostuu hän, hyv' on; jos ei, hyvästi!
Hyvyydestän' mua älkää solvatko.

Venetsian kauppias.

Kun toivioretkeläinen, soihtua kantavan palvelijan opastamana, läksi astumaan Cedrikin avaran ja säännöttömästi rakennetun kartanon sokkeloisia huonerivejä myöten, kuiskasi jäljessä tuleva juomanlaskija hänen korvaansa, että jos hän suvaitsisi juoda maljan hyvää simaa hänen kamarissaan, niin hän tuottaisi iloa monille talon palvelijoille, jotka mielellään kuulisivat sanomia Pyhästä maasta, varsinkin ritari Ivanhoeta koskevia. Wambakin ilmestyi kannattamaan tätä pyyntöä, huomauttaen, että pikarillinen puolenyön jälkeen vastasi kolmea heti iltakellojen jälkeen nautittua. Toivioretkeläinen ei kiistänyt tätä niin arvovaltaiselta taholta lausuttua väitettä vastaan, vaan kiittäen tarjouksesta ilmoitti toiviovalaansa sisältyvän määräyksen, ettei hän saisi koskaan keittiössä puhua aiheista, jotka herrastuvassa olivat kiellettyjä. »Semmoinen vala tuskin sopisi palvelijalle», arveli Wamba juomanlaskijalle.

Juomanlaskija kohautti pahastuneena olkapäitään. »Olin aikonut majoittaa hänet yliskamariin», sanoi hän, »mutta koska hän on niin karsas kristittyjen seuralle, niin menköön Iisak juutalaisen koppinaapuriksi.»

»Anwold», käski hän soihdunkantajaa, »vie toivioretkeläinen etelänpuoleiseen koppiin. — Minä toivotan teille hyvää yötä, herra toivioretkeläinen», lisäsi hän, »mutta enpä voi lausua suurta kiitosta kohteliaisuudestanne.»

»Hyvää yötä ja Neitsyt Maarian siunausta!» sanoi toivioretkeläinen rauhallisesti, lähtien seuraamaan jälleen opastaan.

Mutta pienessä eteisessä, johon useita ovia avautui ja jota pieni rautalamppu valaisi, kohtasi heitä toinen viivyke. Rowenan palvelustyttö ilmoitti käskevään sävyyn emäntänsä haluavan puhutella toivioretkeläistä, otti muitta mutkitta soihdun Anwoldin kädestä, ja käskien tämän odottaa hänen paluutaan, viittasi toivioretkeläistä seuraamaan mukanansa. Vieras ei nähtävästi katsonut soveliaaksi kieltäytyä tästäkin kutsusta niinkuin edellisestä, sillä vaikka hänen eleensä ilmaisikin hiukan kummastusta kutsun johdosta, totteli hän sitä kuitenkin vastaansanomatta.

Lyhyt käytävä ja portaat, joiden seitsemän askelmaa olivat kukin paksusta tammiparrusta, johtivat hänet Rowena-neidin huoneeseen, jonka alkeellinen komeus oli sen kunnioituksen mukainen, jota talon isäntä osoitti sen asujalle. Seiniä peittivät koruompeleiset verhot, joihin oli monivärisin silkein sekä hopea- ja kultalangoin kaikella senaikaisella taidolla kuvattu riistanajo- ja haukkametsästyskohtauksia. Vuode niinikään oli koristettu samanlaisilla upeilla verhoilla ja ympäröity purppuranvärisillä uutimilla. Tuoleissakin oli värilliset päällykset, ja erään muita korkeamman eteen oli mukavuuden vuoksi asetettu norsunluinen, taidokkaasti veistetty jakkara.

Neljä hopeista kynttilänjalkaa kannatti suuria vahakynttilöitä, jotka antoivat huoneeseen valaistusta. Mutta älköön kuitenkaan nykypäivien kaunotar kadehtiko saksilaisprinsessan ylellisyyttä. Hänen huoneensa seinät olivat näet niin huonosti rakennetut ja niin täynnä rakoja, että yötuuli heilutteli kalliita verhoja, ja vaikka jonkinmoinen varjostin olikin asetettu vahakynttilöiden suojaksi, niiden liekki liepotti sivullepäin aivankuin sotaherran levällään oleva viiri. Upeutta huoneessa kyllä oli, samoin kuin jonkinlaista aistikkuuden yrittelyä, mutta mukavuudesta ei ollut paljon tietoa, ja tuntematonta kun se oli, ei sitä kaivattukaan.

Rowena-neiti, takana kolme palvelijatarta sukimassa hänen tukkaansa yölepoa varten, istui yllämainitulla kunniatuolilla sen näköisenä kuin olisi syntynyt saamaan osakseen alamaista kunnioitusta. Toivioretkeläinenkin tunnusti hänelle sen oikeuden syvällä polvistumisella.

»Nouskaa, toivioretkeläinen», sanoi Rowena suopeasti. »Se, joka puolustaa poissaolijaa, on ansainnut kaikkien niiden suosion, jotka pitävät totuutta arvossa ja kunnioittavat miehuutta.» Sitten hän virkkoi palvelijoille: »Poistukaa kaikki muut paitsi Elgitha. Minulla on puhuttavaa tälle pyhälle vaeltajalle.»

Poistumatta kokonaan huoneesta palvelijattaret siirtyivät vain syrjään toiseen päähän, missä he istuutuivat seinän viereen pienelle rahille, pysyen siinä äänettöminä kuin veistokuvat, vaikka olivatkin niin kaukana, ettei heidän kuiskutuksensa olisi voinut häiritä emännän puhetta.

»Toivioretkeläinen», sanoi Rowena-neiti oltuansa vähän aikaa vaiti, ikäänkuin epäröiden, miten sanansa asettaisi, »te mainitsitte tänä iltana nimen — tarkoitan», lisäsi hän hiukan väkinäisesti, »Ivanhoen nimen — tässä talossa, missä sen olisi luonnon ja sukulaisuuden mukaan pitänyt olla suosittu; ja kuitenkin on kohtalon kulku niin nurinkurinen, että kaikista niistä monista, joiden sydäntä tuo nimi sykähdytti, ainoastaan minä tohdin kysyä teiltä, missä paikassa ja tilassa te viimeksi näitte hänet? — Olemme kuulleet, että jäätyään Englannin armeijan lähtiessä sairauden heikontamana Palestiinaan hän on siellä kärsinyt vainoa ranskalaispuolueen taholta, jota puoluetta temppeliherrainkin tiedetään kannattavan.»

»Vähän minä tiedän ritari Ivanhoesta», vastasi toivioretkeläinen samentuneella äänellä. »Soisinpa tuntevani hänet paremmin, koska te, jalo neiti, osoitatte harrastusta hänen kohtaloonsa. Luullakseni hän on selviytynyt onnellisesti vihamiestensä vainosta Palestiinassa ja on juuri palaamassa Englantiin, missä te, jalosukuinen neiti, tietänette paremmin kuin minä, minkä verran onnea hänellä on toivottavana.»

Rowena-neiti huokasi syvään ja tiedusteli tarkemmin, milloin ritari Ivanhoeta voitiin odottaa saapuvaksi kotimaahansa ja eivätkö suuret vaarat uhanneet häntä matkalla. Edellisestä seikasta toivioretkeläinen ei sanonut tietävänsä mitään; toiseen nähden hän vastasi, että matkan saattoi suorittaa turvallisesti Venetsian ja Genuan kautta ja sieltä Ranskan läpi Englantiin. »Ivanhoe», sanoi hän, »on siksi hyvin perehtynyt Ranskan kieleen ja tapoihin, ettei tarvitse pelätä tällä taipaleella minkään kovan onnen häntä kohtaavan.»

»Jumala suokoon», sanoi Rowena-neiti, »että hän jo olisi onnellisesti täällä ja kykenisi kantamaan aseita lähestyvissä turnajaisissa, missä tämän maan ritaristo aikoo näyttää taitoansa ja uljuuttaan. Jos Athelstan, Coningsburghin herra, saisi voittopalkinnon, kuulisi Ivanhoe luultavasti huonoja sanomia Englantiin saapuessaan. — Minkä näköinen hän oli, vieras, kun hänet viimeksi näitte? Oliko tauti ankarasti runnellut hänen voimiaan ja ulkonäköään?»

»Ahavoituneempi hän oli», vastasi toivioretkeläinen, »ja laihempi kuin tullessaan Leijonamielen seurueessa Kypron saarelta, ja huoli näytti synkentävän hänen otsaansa: mutta en ole joutunut lähempään seurusteluun hänen kanssaan, sillä emme ole tuttavia.»

»Pelkäänpä», sanoi neito, »ettei hän kotimaassaan kohtaa paljoa, mistä hänen otsansa selkiäisi. Kiitos nyt, hyvä vaeltaja, sanomista, joita olette tuonut minulle lapsuuteni kumppanista. — Tytöt», lisäsi hän, »tulkaa tänne — tarjotkaa iltajuomaa tälle pyhälle miehelle, jonka yölepoa en kauemmin tahdo ehkäistä.»

Eräs palvelijattarista toi hopeamaljan täynnä mausteilla sekoitettua viiniä. Rowena kosketti sitä huulillaan, ja sitten se tarjottiin toivioretkeläiselle, joka, syvään kumarrettuansa, maistoi pari pisaraa.

»Ottakaa tämä almu, ystäväni», jatkoi neito, tarjoten hänelle kultarahan, »tunnustukseksi vaivalloisesta matkastanne ja pyhistä paikoista, joissa olette käynyt.»

Toistamiseen syvään kumartaen toivioretkeläinen otti lahjan ja seurasi sitten Elgithaa ulos huoneesta.

Eteisessä hän tapasi Anwoldin, joka otti tulisoihdun palvelijattaren kädestä ja suuremmalla kiireellä kuin kunnioituksella johdatti vieraan syrjäiseen, halvempaan talon osaan, jossa oli joukko pieniä huoneita tai pikemmin koppeja alhaisempien palvelijoiden ynnä halpasäätyisten vieraiden makuupaikoiksi.

»Missä juutalainen makaa?» kysyi toivioretkeläinen.

»Uskoton koira», vastasi Anwold, »on saanut pahnansa siihen koppiin, joka on teidän pyhyytenne kopin vieressä. Pyhä Dunstan auttakoon, täytyypä siinä pestä ja hangata ennenkuin se jälleen kelpaa kristityn asunnoksi!»

»Ja missä makaa Gurth, sikopaimen?» kysyi vieras vielä.

»Gurth», vastasi orja, »makaa teidän kopistanne oikealle ja juutalainen vasemmalle. Te olette aitana ympärileikatun miehen ja sen välillä, jota hänen heimonsa pahimmin inhoaa. Olisittepa saanut kunniallisemmankin sijan, jos olisitte suostunut Oswaldin pyyntöön.»

»Yhtä hyvä on näinkin», sanoi toivioretkeläinen. »Eihän juutalaisenkaan läheisyys voi saastuttaa tammisen väliseinän läpi.»

Näin sanoen hän astui hänelle määrättyyn koppiin ja ottaen soihdun palvelijan kädestä kiitti ja toivotti hyvää yötä. Suljettuaan koppinsa oven hän pisti tulisoihdun puiseen jalkaan ja loi sitten tarkastelevan katseen makuukammionsa ympäri, jonka kalustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Siinä oli vain karkeatekoinen puujakkara ja vielä karkeammin kyhätty laatikkomainen sängyntapainen, jossa oli puhtaita olkia ja pari kolme lammasnahkaa sänkyvaatteiden virkaa toimittamassa.

Sammutettuaan soihdun toivioretkeläinen heittäytyi vaatteitaan riisumatta tälle alkeelliselle vuoteelle ja nukkui, tai ainakin makasi lepäävässä asennossaan, kunnes ensimmäiset päivänsäteet pujahtivat sisään pienestä rautaristikkoikkunasta, joka päästi samalla sekä ilmaa että valoa tähän vaatimattomaan koppiin. Silloin hän nousi ripeästi, ja luettuaan aamurukouksensa ja kohennettuaan pukunsa poistui kammiostaan ja astui Iisakin koppiin, nostaen oven salvan niin keveästi kuin suinkin.

Juutalainen nukkui levotonta unta samanlaisella vuoteella kuin se, millä toivioretkeläinenkin oli viettänyt yönsä. Ne pukunsa osat, jotka hän illalla oli riisunut, oli hän huolellisesti sijoittanut ihan viereensä, ikäänkuin estääkseen kenenkään varastamasta niitä hänen nukkuessaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat miltei tuskallista levottomuutta. Kädet ja käsivarret liikkuivat väänneskellen, ikäänkuin hän olisi taistellut painajaisen kanssa; ja hebrealaisten huudahdusten seasta kuuluivat selvinä hänen suustaan seuraavat normannilais-englantilaiset sanat: »Aabrahamin Jumalan tähden, armahtakaa vanhaa ukko-parkaa! Minä olen köyhä, ihan pennitön. Vaikka kiskoisitte jäseneni irti raudoillanne, en voisi mitään antaa teille!»

Toivioretkeläinen ei jäänyt odottamaan tämän hourauksen loppua, vaan kosketti häntä sauvallansa. Tämä kosketus luultavasti, tavallisuuden mukaan, sekaantui joihinkin unen kauhukuviin, sillä vanhus kavahti ylös, harmaat hiukset miltei pystyssä harittaen, viskasi hätäisesti joitakin vaatekappaleita päälleen, ja tarrautuen jäljelläoleviin kuin haukan kynsin, loi toivioretkeläiseen terävät mustat silmänsä, jotka ilmaisivat hurjaa hämmästystä ja pelkoa.

»Älä pelkää minua, Iisak», sanoi toivioretkeläinen; »minä tulen ystävänä.»

»Israelin Jumala palkitkoon teitä!» sanoi juutalainen suuresti keventyneenä. »Minä näin pahaa unta — mutta, kiitos isä Aabrahamin, se olikin vain unta.» Tointuen hämmingistään hän sitten lisäsi tavallisella äänellään: »Ja mitä te näin aikaiseen suvaitsette tahtoa juutalais-raukalta?»

»Tahdon ilmoittaa sinulle», sanoi toivioretkeläinen, »että jollet lähde heti tästä talosta ja matkusta jokseenkin joutuisaan, voi matkasi käydä vaaralliseksi.»

»Pyhä isä!» huusi juutalainen. »Ketä hyödyttäisi käydä minunlaisen köyhän poloisen kimppuun?»

»Tarkoituksen arvannet itse parhaiten», sanoi toivioretkeläinen. »Mutta sen vain voin vakuuttaa, että temppeliherra eilen illalla tuvan läpi mennessään puhutteli muhamettilaisia orjiansa saraseeninkielellä, jota minä hyvin ymmärrän, ja käski heidän tänä aamuna väijyä juutalaista, kaapata hänet kiinni hänen ehdittyään sopivan kauas talosta ja viedä hänet Filip de Malvoisinin tai Reginald Boeufin linnaan.»

Mahdotonta on sanoin kuvata sitä äärimmäistä kauhua, joka valtasi juutalaisen tämän ilmoituksen johdosta ja näytti yht'äkkiä riistävän kaiken tarmon hänen ruumiistaan. Käsivarret valahtivat velttoina kupeille, pää retkahti rintaa vasten, polvet raukesivat ruumiin painon alla, jok'ainoa hermo ja lihas hänen ruumiissaan näytti lamautuvan hervottomaksi, ja hän vaipui toivioretkeläisen jalkojen juureen, ei niinkuin sellainen, joka tahallaan kumartuu, polvistuu tai heittäytyy maahan sääliä herättääkseen, vaan niinkuin ihminen, jonka joka puolelta painava näkymätön voima musertaa maahan vastustamattomasti.

»Pyhä Aabrahamin Jumala!» näin hän huusi kaikkein ensiksi, lyöden yhteen ja kohottaen ylös ryppyiset kätensä, mutta nostamatta silti harmaata päätänsä lattiasta. »Voi pyhä Mooses! Voi siunattu Aaron! Uneni ei siis ollut turha eikä näkyni mitätön! Jo tunnen heidän rautojensa repivän jäseniäni! Tunnen kidutustelan käyvän ruumiini yli niinkuin rautaiset sahat ja karhit ja kirveet Rabbatin ja Ammonin kaupunkien miesten yli!»

»Nouse, Iisak, ja kuule, mitä sanon», virkkoi toivioretkeläinen, joka halveksimisen sekaisella säälillä katseli toisen ääretöntä hätää. »Kauhusi ei ole aiheeton, kun ajattelen, millä tavalla sekä ruhtinaat että aatelisherrat ovat kohdelleet heimolaisiasi, kiristääksensä heiltä heidän aarteitaan. Mutta nouse, sanon minä, niin tahdon neuvoa sinulle pelastuskeinon. Lähde heti tästä talosta, niin kauan kuin kaikki täällä sikeästi nukkuvat eilisiltaisen mässäyksen jälkeen. Minä opastan sinua salaisia metsäpolkuja myöten, jotka tunnen yhtä hyvin kuin niillä samoilevat metsänvartijat, enkä jätä sinua ennenkuin olet päässyt jonkun turnajaisiin aikovan paronin tai muun herran turviin, jonka suosion sinä arvattavasti kykenet hankkimaan itsellesi.»

Sitä myöten kuin tämä puhe vuodatti pelastuksen toivoa juutalaisen korviin, alkoi hän vähitellen, ikäänkuin tuuma tuumalta, kohota maasta, kunnes hän polvillaan seisoen pyyhkäisi harmaan tukkansa ja partansa taaksepäin ja loi toivioretkeläiseen terävät, mustat silmänsä, joiden katse ilmaisi sekä toivoa että pelkoa ja epäluuloa. Mutta kun hän kuuli puheen lopun, näytti hänen kauhunsa elpyvän jälleen täyteen voimaansa, ja hän suistui taas kasvoilleen huudahtaen: »Minäkö kykenisin hankkimaan itselleni suosiota! Voi, eihän kristityn suosioon voi päästä muuten kuin yhdellä keinolla, ja mistäpä sen köyhä juutalainen saisi hankituksi, joka on kiskomalla jo saatettu Lasaruksen kurjuuteen?» Sitten, ikäänkuin epäluulo olisi päässyt voitolle kaikista hänen muista tunteistaan hän äkkiä huudahti: »Nuori mies, Jumalan tähden, älä petä minua — sen suuren Isän tähden, joka meidät kaikki on luonut, juutalaiset niinkuin pakanatkin; Israelin ja Ismaelin lapset — älä kavalla minua! Ei minulla ole varoja hankkia itselleni kristityn kerjäläisenkään suosiota, vaikk'ei hän sen hinnaksi panisi kuin yhden pennin.» Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohottautui ja tarttui toivioretkeläisen viittaan katsoen hartaasti rukoillen häneen. Toivioretkeläinen nykäisi vaatteensa irti, ikäänkuin tuo kosketus olisi sitä saastuttanut.

»Vaikka kantaisit mukanasi koko heimosi rikkaudet», sanoi hän, »niin mitäpä minua hyödyttäisi tehdä sinulle pahaa? Niin kauan kuin tämä puku on päälläni, vaatii valani minua olemaan köyhä; ja kun sen vaihdan, vaihdan sen vain hevoseen ja rautapaitaan. Mutta älä luule, että haluan sinun seuraasi tai pyydän siitä jotakin etua. Pysy täällä, jos tahdot —Cedrik Saksilainen suojelkoon sinua.»