Kenilworth III-IV

Produced by Tapio Riikonen

»

KENILWORTH III-IV

Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen

WSOY, Porvoo, 1913

I Luku.

Pistooli. Tuon viestiä ja verratonta uutta, Iloa auvoista ja kulta-aikaa.

Falstaff. Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä sitten tämän maailman ihmisten tavalla.

Pistooli.
Pois hiiteen maailma ja maailman lapset.
Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.

Henrik Neljäs. — Jälkimäinen osa.

Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.

Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat. Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän vaelluksillaan tapasi.

Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon, josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä. Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin, johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea, joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään, näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan, ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän — sekä kaikkien niiden tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi kenenkään oikkujen takia. — Minä poikkean kun poikkeankin tänne tervehtimään arvoisaa enoani. — Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa kunnon heimolaiseni ja ystäväni! — Gallona parasta viiniänne, eno, ja pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! — Hä! Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan ystävyytemme juuria? — Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»

»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»

Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään. »Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno, Meksikoa ja Perua — epäile kuningattaren aarre-aittaa — Jumala hänen majesteettiansa varjelkoon! — Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»

»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. — Hoi, Jussi Juomanlaskija, tee, mitä virkaasi kuuluu. — Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»

»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen salaisuuden — näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa pätsiinsä — ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen — hänellä on koko Potosi tuossa aivokopassaan. — Lempo soikoon! Hän päästelee hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani kirouksia.»

»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael», virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun väärennetään kuningattaren kolikoita.»

»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. — Älä nyi nuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun lisäksi — ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä puhuneeni vain vertauskuvallisesti.»

»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse paholainen? — emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme kaikkien ihmisten huomiota?»

»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan — kukaan ei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. — Seitsemän taivaan nimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä tätä vanhaa ukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani! — Kas niin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen — nämä herrat tässä ovat tuttujani — vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»

»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen, sisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja», lisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»

»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana — »urkkijoita? pyh! — Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. — Tässä tulee viini. — Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin kukan, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on Sussexin sikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä hänen reisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»

Ei kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn maljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt tästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä, uudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään tunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran kunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin halvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin Lambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.

Sillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa, heittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut huoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka ääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä huomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä liikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen matkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan ystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.

»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias, »ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä ilostun nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! — Nythän Sinä voit vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin naamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän nyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan herra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja tarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista — Sinä saatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni, nuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä tavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian palttinaa ja niin poispäin — niin, ja sitten voit sanoa, että hän on niin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä, ja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä missä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit sanoa —'»

»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin kamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta arkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»

»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi rihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on oikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. — Tässä oli juuri äsken muuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia varsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt sokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat säärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja pumpuloin.»

»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin on tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut kasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi, josta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»

»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat aivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se nyt meni se kauppias-roisto? — tässähän oli luullakseni ihan äsken sellainen kauppias, tuota — Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa joutui?»

»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän aikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän nousi huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja valmistautuu huomisiin kauppoihin.»

»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred; »tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen tavaramyttyään, — tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja mantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille. Mutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä — kyllä se Teidän reppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla varma!»

»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös miehensä — se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»

»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.

»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira vieköön, yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin perinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa sanotaan:

»Robin Hoodpa nyt paljasti miekkansa,
Mittansa reppuri vaan;
Ja sai rosvo niin reimasti loikkiinsa,
Ett'ei kestänyt seisaallaan.»

»Hiiteen se konna, lähettäkää hänet matkaansa», haasteli rihkamakauppias; »jos hän on sellainen voimanpesä kuin sanotte, niin eipä taitaisi isosti hyödyttää rehkiminen hänen kanssaan. — Mutta kuuleppas, Mikko — kunnon Mikkoseni — mitenkä jaksaa se Hollannin palttina, jonka minulta voitit?»

»Hyvin, hyvin, kuten näet, mestari Goldthred», vastasi Mikko; »minä tarjoan Sinulle kulauksen sen kaupan tekijäisiksi. — Täytä tuoppi, juomanlaskija.»

»Etpä Sinä enää, luullakseni, voita palttinapakkoja moisilla vedoilla, Mikko-ystäväiseni», sanoi kauppias; »sillä se yrmy karhu, Tony Foster, on haukkunut Sinut pataluhaksi ja vannonut, ett'et Sinä enää koskaan saa saastuttaa hänen taloansa, koska Sinun sadattelusi muka kykenisivät pudottamaan katon kristityn ihmisen niskaan.»

»Puhuuko se sellaisia, se tekopyhä saituri?» karjui Lambourne: — No sitten täytyy hänen tulla tänne ottamaan vastaan käskyjäni, juuri tänä siunattuna iltana, tänne enoni katon alle! Minä veisaan hänelle semmoisen messun, että hän luulee jo pirun roikkuvan liepeissään kun kuulee vain minun puhuvan.»

»Ei, mutta kyllä Sinun ovat jo yläkamarisi aivan ilmitulessa, Mikko!» epäili kauppias. »Tony Fosterko tottelisi noin vain Sinun vihellystäsi! — Hohhoi, Mikkoseni, mene nukkumaan — mene nukkumaan.»

»Sanonpa Sinulle jotakin, Sinä kaitaposkinen hölmö», vastasi Mikael Lambourne vimmoissaan, »minä panen vetoon viisikymmentä enkelikolikkoa myymäläsi viittä ensimäistä laatikkoa vastaan, siitä vale-akkunasta ylöspäin lukien, ja kaikkea, mitä niissä on, että minä saan Tony Fosterin tulemaan tähän tupaan, ennen kuin olemme ehtineet kallistaa kolmet maljat.»

»Minä en lyö niin korkeata vetoa», sanoi kauppias, jonkun verran selvinneenä tarjouksesta, joka osoitti Lambournen puolelta melkein liian yksityiskohtaista hänen myymälänsä salakomerojen tuntemusta, »minä en käy niin suureen veikkaan», toisti hän; »mutta jos haluat, panen minä viisi enkelikolikkoa Sinun viittä pyöryväistäsi vastaan siitä, ett'ei Tony Foster lähde iltarukouksen jälkeen majastaan rientääkseen oluttupaan, ei Sinun mieliksesi eikä kenenkään muunkaan.»

»Sovittu!» huusi Lambourne. — »Kas tässä, eno, pitäkää panoksia ja pankaa joku nuoremmista tynnyrinnuolijoistanne tai viinuripojistanne heti paikalla hyppäämään kartanoon, viemään tämä kirje mestari Fosterille ja sanomaan hänelle, että minä, hänen harras ystävänsä Mikael Lambourne, pyydän saada puhella hänen kanssaan enoni linnassa täällä sangen tärkeistä asioista. — Ota nyt koivet selkääsi, poika, sillä aurinko laskee kohta, ja se roisto käy nukkumaan lintujen kanssa, säästääkseen lampaantalia — hyi saakeli!»

Lyhyen ajan kuluttua — mikä käytettiin juomiseen ja räyhäämiseen — palasi lähetti ja ilmoitti herra Fosterin tulevan aivan pian.

»Voitto! Voitto!» kiljaisi Lambourne ja ryntäsi panosten kimppuun.

»Ei ennen kuin hän tulee, jos suvaitset», esti kauppias.

»Mitä, lempo soikoon, hänhän on jo kynnyksellä», penäsi Mikael. —
»Mitä hän sanoi, poika?»

»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän pilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut Teidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin, että Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»

»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne — »sinnehän hän lähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»

»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista lausepartta, koska se oli runollisempi.»

»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus runollisen kurkkusi kostukkeiksi. — Ja mitä Foster muuta sanoi?»

»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että jos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen luokseen.»

»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.

»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi minulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä — johon minä vastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies, joka on käynyt Kanarian saarilla.»

»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!» äkäili Lambourne. »Tiedä huutia! — Mutta mitä sanoi hän sitten?»

»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän Ylevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää hampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä, heitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin, oleva täällä tuossa paikassa.»

»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne ikäänkuin itsekseen haastellen — »kalloni teki taas minulle vanhan koirankujeensa — mutta päin tuuleen vain — antaa hänen tulla! — En minä ole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa, pelätäkseni yhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. — Tuokaa minulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»

Sillä välin kun Lambourne, jonka Fosterin lähestyminen oli nähtävästi herättänyt tietoisuuteen tilastaan, yritteli valmistua häntä vastaanottamaan, luikahti Giles Gosling ylös kulkukauppiaan kamariin ja tapasi tämän kovasti kiihtyneenä mittelemästä huoneen lattiaa.

»Te poistuitte äkkiä seurasta», sanoi isäntä vieraalleen.

»Olipa aikakin, koska paholainen yhtyi kumppaniksenne», vastasi kauppias.

»Ei ole erin kohteliasta käyttää moista nimitystä sisarenpojastani», sanoi Gosling, »eikä minun sopisi oikeastaan siihen enää vastatakaan, ja kuitenkin voi Mikkoa jollakin tavoin pitää saatanan seuralaisena.»

»Pyh — minä en puhu nyt siitä suurisuisesta tappelupukarista», virkkoi kauppias, »vaan siitä toisesta, joka, mikäli minä tiedän — Mutta koska lähtevät he? tai miksi he tulivat?»

»Koira soikoon, niihin kysymyksiin en minä osaa vastata mitään», selitti isäntä. »Mutta katsokaas, herra, Te toitte minulle tunnusmerkin arvoisalta herra Tressilianilta — kaunis kivi siinä onkin.» Hän otti sormuksen esille, katseli sitä hetkisen ja vakuutti sitä takaisin kukkaroonsa sovittaessaan, että se oli liian kallisarvoinen korvaus siitä vähästä, mitä hän saattoi tehdä arvoisan lahjoittajan hyväksi. Hän oli, jatkoi hän, julkisen majatalon isäntä, eikä hänen oikein sopinut urkkia muiden ihmisten asioita; kuten hän oli jo aikaisemmin ilmoittanut, ei hän ollut saanut tietoonsa muuta kuin että se nainen oli yhä Cumnorin linnassa mitä tarkimmin vartioituna ja että hän niiden mielestä, jotka olivat sattuneet hänet vilahdukselta näkemään, tuntui ajatuksiinsa vaipuneelta ja tyytymättömältä yksinäisyyteensä. »Mutta nyt», esitteli hän, »tarjoutuu sopivin tilaisuus, mitä on pitkään aikaan sattunut, jos Te tahdotte tyydyttää herranne uteliaisuutta. Tony Foster on tulossa tänne, ja Mikael Lambournen tarvitsee saada vain hieman hajua uusista viinipulloista, niin ei kuningattarenkaan käsky saisi häntä hievahtamaankaan pöydän takaa. Niin että he pysyvät siinä ainakin tunnin tai niille paikoin. — Nyt tulee Teidän vain heittää reppu selkäänne, sillä se on Teidän paras tekosyynne, ja ehkäpä Te voitte taivuttaa vanhan palvelijan, isännän varmasti ollessa poissa, päästämään Teidät hieromaan kauppaa sen rouvan kanssa, ja niin saatte Te ehkä tietää hänen tilastaan ja oloistaan enemmän kuin mitä minä tai kuka muu tahansa voisimme Teille kertoa.»

»Totta — aivan totta», vastasi Wayland, sillä hän se oli; »erinomainen suunnitelma, vaikka nähdäkseni hieman vaarallinen — sillä mitäpä, jos Foster palaisi?»

»Hyvin mahdollinen tapahtuma tosiaankin», myönsi isäntä.

»Taikka mitäpä», jatkoi Wayland, »jos se nainen antaisi minulle kylmät kiitokset ponnistuksistani?»

»Sekin on otaksuttavissa», myönsi Giles Gosling jälleen. »Minua muutoin ihmetyttää, että herra Tressilian pitää semmoista huolta naisesta, joka ei hänestä lainkaan välitä.»

»Molemmissa tapauksissa käy minun huonosti», jatkoi Wayland; »eikä minua siis Teidän neuvonne, kokonaisuudessaan katsottuna, niin erinomaisesti miellytäkään.»

»Mutta älkäähän nyt sekoittako minua juttuun, kunnon palvelija», vastasi isäntä; »tämähän on herranne asia, eikä minun; Te itse parhaiten tiedätte vaaran, johon antaudutte, tai kuinka rohkeasti Te sitä uhmaatte. Mutta mihin ette itse uskalla ryhtyä, siihen ette voi odottaa muidenkaan käyvän.»

»Seis! seis!» huusi Wayland; »sanokaa minulle vain yksi seikka — meneekö se vanha mieskin Cumnoriin?»

»Varmasti, niin ainakin luulen», vastasi isäntä; »sillä heidän palvelijansa sanoi, että hänen piti viedä heidän tavaransa sinne, mutta oluthaarikka vaikuttikin häneen yhtä voimakkaasti kuin viinipullo Mikaeliin.»

»Riittää», virkkoi Wayland päättävästi. — »Minä tahdon sotkea sen vanhan konnan juonet — kauhea pelästys, joka valtasi minut hänen inhoittavan naamansa nähdessäni, alkaa helpoittaa ja vihani päästä voitolle. Auttakaahan reppua selkääni, hyvä isäntä. — Pidä nyt varasi, vanha Albumazar — kohtaloosi on ilmestynyt pahansuopa vaikutus, ja se uhkaa Ison Karhun tähtisikermästä.»

Näin puhein heitti hän taakan selkäänsä, poistui »Mustasta Karhusta» takatietä isännän johtamana ja valitsi yksinäisimmän polun Cumnorin kartanoon kulkeakseen.

II Luku.

Nuori paimen. Noilla tuppisaksoilla on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

Talvinen Tarina.

Koettaessaan kaikin puolin noudattaa kreivin yhä uudistettuja käskyjä mitä suurimman salaperäisyyden säilyttämisestä ja erittäinkin omia juroja ja saiturimaisia tapojaan, halusi Anton Foster taloutensa hoidossa mieluummin päästä yleiseltä huomiolta rauhaan kuin torjua tungettelevaa uteliaisuutta. Niinpä hän, käyttämättä lukuisaa miesjoukkoa vartioimaan hänelle uskottua aarretta ja puolustamaan taloa, tahtoi huomiota välttääkseen vähentää väkeänsä niin paljon kuin mahdollista, niin että ell'ei linnassa sattunut olemaan kreivin tai Varneyn seuralaisia, vanha ukko ja kaksi ijäkästä eukkoa, joiden oli määrä siivota kreivittären huoneita, muodostivat talon koko palvelijakunnan.

Toinen näistä akoista avasi oven Waylandin kolkutuksesta ja vastasi hänen pyyntöönsä päästä näyttämään tavaroitaan talon arvoisille naisille, ankaralla, omituisen murteellisella haukkumasanojen tulvalla.

Kauppias älysi vaimentaa hänen rääkyntäänsä sujahuttamalla hopearahan hänen kouraansa ja lupailemalla hieman kangasta myssyyn, jos talon rouva vain ostaisi hänen tavaroitaan.

»Suur kiitost, paljon kiitoksia, min onki jo ihlan rikki. — Men ny reppunes tonne rekuoliin. — Siel se justiin käveliekin.» Akka vei siis kauppiaan puutarhaan ja sanoi, osoittaen erästä vanhaa, rappeutunutta huvihuonetta: »Tuol se on ny — tuol noi — kyl se ostaa, kyl vaa, se pitie niin kovast koreist kankaist.»

»Hän jättää minut selviytymään täältä omin apuineni», ajatteli Wayland, kuullessaan ämmän sulkevan puutarhanportin mennessään. »Eivät ne nyt sentään minua hakanne, eivät ainakaan uskaltane murhata niin pienestä rikoksesta ja näin varhaisella hämäränhetkellä. Hiisi vieköön, minä astun eteenpäin — urhoollinen sotapäällikkö ei ajattele ennen pakoa, ennen kuin hänet on lyöty. Näenpä kaksi naista vanhassa huvimajassa tuolla — mutta miten lähestyä heitä? — Seis — Will Shakespeare olkoon auttajani hädässä. Minä esitän niille hieman Autolycusta.» Ja hän lauloi lujalla äänellä ja asiaankuuluvalla rohkeudella seuraavan suositun näytelmäpätkän: —

»Liinaa lumivalkoista,
Sysimustaa harsoa,
Hienon hienoja hansikoita,
Koko- ja puolinaamioita.

»Minkä oudon ilmestyksen onkaan onni meille tänään lähettänyt, Janet?» kysyi rouva.

»Yhden noita turhamaisten tavarain kaupitsijoita, joita reppureiksi sanotaan», vastasi Janet totisissaan, »ja jotka myyvät lyhyttavaroitaan vielä lyhyemmällä mitalla. — Ihme, että Dorcas-mummo päästi hänet sisään.»

»Sepä nyt sattui sopivaan aikaan, tyttö», sanoi kreivitär; »me vietämme raskasta elämää täällä, ja tämä saattaa lyhentää ikävän hetken.»

»Niin, armollinen rouva», vastasi Janet; »mutta isäni?»

»Hän ei ole minun isäni, Janet, eikä toivoakseni herranikaan», virkkoi kreivitär. — »Minä käsken, kutsu se mies tänne — minä tarvitsen yhtä ja toista.»

»Niin», vastasi Janet, »Teidän Korkeutenne tarvitsee vain viitata, ja heti ensi lähetyksessä toimitetaan Teille kaikki, mitä Englanti suinkin voi tarjota. — Mutta sittenkin voi tästä syntyä onnettomuutta. — Minä pyydän, rakas rouva, käskekää minun lähettää tuo mies tiehensä!»

»Minä käsken Sinua lähettämään hänet tänne», vastasi kreivitär; — »tai odotahan, Sinä vapiseva hölmöläinen, minä kutsun hänet itse ja pelastan Sinut siten nuhteista.»

»Ah! minun päiviäni, rakas rouva, jos siinä olisi kaikki», sanoi Janet murheellisena, rouvan huutaessa kulkukauppiaalle: »Tule tänne vain, kunnon mies — avaa reppusi — jos Sinulla on oivallisia tavaroita, niin on hyvä onni lähettänyt Sinut tänne minun mielikseni ja Sinun hyödyksesi.»

»Mitä suvaitsee Teidän Armonne tarvita?» kysyi Wayland, päästellen reppuaan ja levitellen sen sisältöä niin näppärästi kuin olisi hän koko ikänsä harjoittanut kulkukauppiaan ammattia. Hän olikin joskus tilapäisesti sitäkin työtä tehnyt monivaiheisen elämänsä aikana, ja hän osasikin nyt kehua tavaroitaan kaikella reppurin kielevyydellä ja panna niille taitavasti hintaa.

»Mitäkö minä suvaitsen tarvita?» virkkoi rouva, »no, kun ottaa huomioon, ett'en minä kuuteen pitkään kuukauteen ole ostanut kyynärääkään pellavakangasta enkä Belgian palttinaa enkä edes pienintäkään koristetta omiksi tarpeikseni ja oman valintani mukaan, niin soveliaampi kysymys olisi: Mitä on Sinulla myytävänä? Panehan syrjään tuo palttinaröyhelö ja nuo hihat — ja nuo käärylät mustalla harsokankaalla levitettyä kultakankaista reunusnauhaa — ja tuo lyhyt, kirsikanvärisestä hienosta kankaasta tehty viitta, jossa on niin kauniit kultaiset napit ja punoksetkin — Eikö se olekin ylen soma, Janet?»

»Armollinen rouva», vastasi Janet, »jos Te kysytte minun halpaa arvosteluani, niin on se minun mielestäni aivan liian räikeä aistikkaaseen pukuun.»

»Mäkeen arvostelusi, ell'ei se muutu kirkkaammaksi, tyttö», sanoi kreivitär; »Sinä saat pitää sitä itse rangaistukseksi; ja minä olen varma siitä, että nuo kultaiset napit, ne kun ovat verrattain jykeviä, tyynnyttävät isäsi ja saavat hänet sietämään tuota kirsikanpunaista kangastakin. Mutta katso, ett'ei hän sieppaa niitä pois, Janet, ja vie niitä pitämään seuraa raha-arkkuunsa vangitsemilleen enkeleille.»

»Pyydän Teidän Armoanne säästämään isäraukkaani!» vastasi Janet.

»Eipä suinkaan! Miksi pitäisi muka säästää häntä, joka on jo luonnostaan niin säästäväinen?» pilaili kreivitär. — »Mutta palatkaamme kauppoihimme. — Tämä päähine minulle, ja tuo hopeainen, helmikoristeinen hiusneula; — ja ota tästä, Janet, nämä kaksi punaisenruskeata hametta Dorcasille ja Alisonille, jott'ei niiden eukkoparkojen tule kylmä lähestyvänä talvena. — Ja kuule, eikö Sinulla ole haju-aineita tai tuoksupusseja tai kauniita, uusimuotisia hajupulloja?»

»Jos minä olisin kulkukauppias oikein tosissani, pianpa minusta vääntyisi aika pomo», ajatteli Wayland, yrittäessään parhaan kykynsä mukaan vastata kysymyksiin, joita kreivitär heitteli hänelle tuhka tiheään malttamattomuudella nuoren naisen, joka ei pitkään aikaan ole saanut toimittaa niin mieluista tehtävää. »Mutta miten saada hänet edes hetkiseksi ajattelemaan vakavampia asioita?» Esitellessään parhaita hajuaineitaan koetti Wayland yht'äkkiä kiinnittää hänen huomiotaan ilmoittamalla näiden tavarain hinnan kohonneen melkein puolella sen jälkeen kun Leicesterin kreivi oli alkanut komeat varustelunsa ruhtinaallisessa Kenilworth-linnassaan, missä hän aikoo kestitä kuningatarta ja koko hovia.

»Haa!» huudahti kreivitär; »huhu puhui siis totta, Janet.»

»Silkkaa totta, armollinen rouva», vastasi Wayland; »ja minua ihmetyttää, ett'ei Teidän Armonne ole siitä tarkemmin kuullut. Kesäretkellä juhlii jalo kreivi Englannin kuningatarta linnassaan kokonaisen viikon; ja niitä on paljon, jotka väittävät, että Englanti on saava kuninkaan ja Englannin Elisabet — Jumala häntä varjelkoon! — puolison, ennen kuin retki on lopussa.»

»Sen ne konnat valehtelevat!» kiljaisi kreivitär kiihkoissaan.

»Jumalan tähden, armollinen rouva, tyyntykää», pyyteli Janet pelosta vavisten; »kuka nyt välittäisi reppurin uutisista!»

»Olet oikeassa, Janet!» myönsi kreivitär; »nuhtelit minua syystä. Moiset huhut, jotka tahraavat Englannin kuuluisimman ja jaloimman kreivin mainetta, voivatkin saada luottamusta vain alhaisten, halpamaisten, kunnottomien ihmisten keskuudessa!»

»Tulkoon tuhoni, armollinen rouva», virkkoi seppä Wayland, havaitessaan kreivittären suuttumuksen suuntautuvan häneen, »jos olen tehnyt mitään, joka ansaitsisi tämän ankaran kiivastuksen! — Minä kerroin vain, mitä niin monet puhuvat.»

Sillä välin oli jo kreivitär ennättänyt tyyntyä, ja hän koetti nyt, Janetin tuskallisten merkkien pelästyttämänä, poistaa kaikki kiihtymyksensä jäljetkin. »Minua vain kiusoitti, kunnon mies», sanoi hän, »kun kuulin, että kuningattaremme muka luopuisi neitseellisestä säädystään, joka on niin kallis hänen kansalleen — älä ajattele sitä sen enempää.» Ja ikäänkuin tahtoen muuttaa puheenaihetta, lisäsi hän: »Ja mitä ainetta se on tuo, jota niin huolellisesti säilytetään hopearasiassa?» tarkastellessaan laatikon sisältöä, jossa oli erilaisia rohtoja ja haju-aineita eri osastoissa.

»Se on lääkettä tautia vastaan, jota ei toivoakseni Teidän Armonne tarvitse sanoa koskaan potevansa. Jos sitä nauttii pienen turkinpavun suuruisen määrän päivittäin yhden viikon ajan, vahvistaa se sydäntä tuota raskasmielisyyttä ja alakuloisuutta vastaan, joka syntyy yksinäisyydestä, suruista, pettyneestä rakkaudesta, murtuneista toiveista —»

»Oletko Sinä hullu, ystäväiseni?» kysyi kreivitär terävästi; »tai luuletko Sinä, että vaikka minä ostinkin hyväntahtoisuudessani noita Sinun romutavaroitasi suhteettomista hinnoista, Sinä nyt saat uskotella minulle mitä hölynpölyä tahansa? — Kuka ikinä kuuli sydämen sairautta parannetun ruumiiseen otetuilla lääkkeillä?»

»Armollisella luvallanne, hyvä rouva», virkkoi Wayland, »minä olen rehellinen mies ja minä myin tavarani rehelliseen hintaan. — Enkä minä tämän jalon lääkkeen ominaisuuksista puhuessani suinkaan kehoittanut Teitä sitä ostamaan. Miksi olisin siis valehdellut? Minä en sano, että se voi parantaa syvälle juurtuneita sielun kärsimyksiä, siinä voivat auttaa vain Jumala ja aika; mutta minä sanon, että tämä elähyttävä lääke poistaa pahoja höyryjä, jotka syntyvät ruumiissa mielen hautomasta alakuloisuudesta. Useata ihmistä olen minä sillä jo auttanut, sekä hovissa että muualla, ja nyt aivan hiljattain paransin minä sen avulla erään herra Edmund Tressilianin, kunnianarvoisan cornwallilaisen aatelismiehen, joka oli hyljätyn lemmen takia, niin kerrottiin, joutunut niin raskaalle mielelle, että hänen ystävänsä pelkäsivät hänen henkeään.»

Hän vaikeni; kreivitärkin pysyi hiljaa hetkisen aikaa ja kysyi sitten äänellä, jonka sävyä hän turhaan koetti pinnistää lujaksi ja välinpitämättömäksi:

»Ja onko aatelismies, josta puhuit, nyt täydelleen toipunut?»

»Kutakuinkin, armollinen rouva», vastasi Wayland; »hän ei ainakaan kärsi enää ruumiillisia tuskia.»

»Minä ostan hiukan tuota lääkettä, Janet», sanoi kreivitär. »Minutkin valtaa joskus tuollainen ajatuksen ja järjen samentava raskasmielisyys.»

»Älkää sitä tehkö, armollinen rouva», neuvoi Janet; »kuka takaa, että tämä mies myy ainetta, joka ei ole terveydelle vahingollista?»

»Minä todistan itse rehellisyyteni», vastasi Wayland ja nieli jonkun verran lääkettä heidän nähtensä. Kreivitär osti sitten loput, sillä Janetin vastustelut saivat hänet vain sitä itsepäisemmin pysymään aiheessaan. Sitten otti hän heti paikalla ensimäisen annoksen ja väitti tuntevansa sydämensä keventyneen ja elinvoimansa lisääntyneen — seuraus, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtui vain hänen omasta mielikuvituksestaan. Kreivitär kasasi sitten kaikki ostoksensa yhteen läjään, heitti kukkaronsa Janetille ja kehoitti häntä laskemaan summan ja maksamaan kauppiaan saatavat; minkä jälkeen hän, ikäänkuin kyllästyneenä huviin, jota hänelle oli ensimmältä tuottanut keskustelunsa Waylandin kanssa, toivotti hänelle hyvää iltaa ja asteli huolettomasti kartanoon, siten ryöstäen Waylandilta kaiken tilaisuuden päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Seppä kiiruhtikin sen tähden selvittämään asioita edes Janetin kanssa.

»Tyttö», sanoi hän, »kasvoistasi päättäen pidät Sinä hartaasti emännästäsi. Hän kaipaakin kipeästi uskollista palvelusta.»

»Ja hyvin hän ansaitseekin uskollisen palvelukseni», vastasi Janet; »mutta entä sitten?»

»Tyttö, minä en ole lainkaan se, miltä näytän», virkkoi kulkukauppias, äänensä alentaen.

»Sitä vähemmän otaksuttavaa on, että Te olisitte kunniallinen mies», iski Janet.

»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»

»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni
Janet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»

»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään sellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän tarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita hänellä on.»

»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.

»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata lukea rehellisyyttä piirteistäni.»

Ja tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen kasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn terävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin silmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn usein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja epäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa ovelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi, ystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä arvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin luulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria — ja jonkunverran rosvoa.»

»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen. »Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha ukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen katse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote — häntä varo, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän kuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden verhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan sanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan seuranneet. — Älä puhu tästä mitään emännällesi — taitoni saa minut uskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä vaarallinen kuin sen vaikutus. — Mutta katso, että hän ottaa sitä minun ainettani, sillä» — (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta painokkaasti tytön korvaan) — »se on vastamyrkkyä — kuule, nyt he tulevat puutarhaan!»

Meluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin puutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään pensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi ja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta kulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan kesähuoneen lattialla.

Janetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä ja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja tähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla, koettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot väkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä onnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin lumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät osittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä uudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman hulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei Lambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui päinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville kaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.

»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka anneta tervetuliaisia — ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut onnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään perkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia selviksi Espanjan kultakolikoiksi? — Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä, Sinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen, kaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi häntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»

»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää — tule pois taloon — saat viiniä ja mitä tahansa haluat.»

»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi humaltunut tappelupukari. — »Tässä näin, al fresco, kuten italialainen sanoo. — Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon myrkkyjä sekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä tukehtua arsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti minut sitä karttamaan.»

»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli kullantekijä.

»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha rehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi aivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä ja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa pirua manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony Tulenpistäjä — ja se saakin olla kylmää — minä en halua juoda muinoin poltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. — Tai odotahan, tulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo — hyvä — ja Varneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri — mainiota, mainiota! — ja mitä minusta sitten tulisi? — no, keisari — keisari Lambourne! — Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat teljenneet tänne salanautinnokseen. — Hänen pitää juuri tänä jumalan iltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee mies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin kerroin? — vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä koira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota kiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin otetaan. — Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava uskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»

»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster matalalla, raivosta värisevällä äänellä.

»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä on meneteltävä sievemmällä tavalla. — Kas tässä, kunnon Lambourne, haluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra Rikhard Varneyn terveydeksi?»

»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. — Haluan kun haluankin, Sinä rehellinen rotanmyrkyn myyjä, — tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä kunniallinen Lex Julian rikkoja (kuten ennen Leydenissä sanottiin), ell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille saatanan apteekkitavaroille. — Saas tästä, valmis on — Varneyn ja Leicesterin malja! — kahden jalosti kohoavan hengen — kahden salajuonisen, syvälle sukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän, kunnianhimoisen roiston malja! — Hyvä, minä en sano enempää, mutta minä aijon hioa tikariani sen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen maljaan vastaa! Ja niin, hyvät herrat —»

Näin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan, jossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti puolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä miekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui vihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi hänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.

Yleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä huoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä salassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen mielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta. Hänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään määrättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan varoituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan päätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän ehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.

Eivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta Waylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi syvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären, jonka hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen roistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti äärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen, jota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös hieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen kuin tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua salaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta naista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista sanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney ollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan tämän ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu tiesi kertoa tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen herraansa lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla, että kenties Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa. Tytön ja kreivin avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo tilapäisenkin lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli neiti Amy Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta riippui tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester itse epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin keinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka tekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin. Jos minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla, jota vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan: luja naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles Goslingin luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä usein kuin vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen pikku puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta ja viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton Tulenpistäjästä.»

Giles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin suruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin kreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä tuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli erinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen taakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän yhä alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra Tressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia, jotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.

III Luku.

Huima kunnianhimo, joka hyppyyn yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.

Macbeth.

Kenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä puheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin sinne kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman suosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja uljuutta. Sillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan yhä korkeammalle kuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä Elisabetin rinnalla neuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä hovihuvittelujen hetkinä — hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää hyväntahtoisuutta — häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa jotakin toivomista — häntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät, mitä mairittelevimmin vakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta häntä kohtaan — hän näytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja kuningattaren otaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja tilaisuutta kohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa osallisuuteen.

Sellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja kuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa, joka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten kuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja näki paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin valtijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen kuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin tuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen hienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin korkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus sai hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa vihastumusta. Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle kartta osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka samalla näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja, että hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden tarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on luettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.

Kuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä terävin miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä lasketaan naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat suureksi hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan, jotka loistavasti voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen hovilaisensa ja seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä ja kiusallisimpia oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia, joka oli sekä salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä äiti, mutta hän oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka aikaisemmat kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet ja lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä luonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan. — »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington, joka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka siis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno tuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu — se on niin suloinen ja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet. Mutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei toteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa, kenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta, josta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli myrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski kauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»

Tämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli erittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren hellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen henkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä palveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen ja kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin paljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui, sen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä hänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja pettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat etupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle rakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita valtiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat, ja niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa; kun taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista, häilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat tai auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä suosiota; lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka milloin tahansa saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen tunteita noudattaessaan sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai loukkaamaan kuningattaren oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka oli liian raskas säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi», piirittävistä vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän tuskaisena tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen asemansa lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä kunnialla eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen kuin toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa askartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja tuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään kohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli tapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin sen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle perustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi tapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.

»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä tuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin puolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä avioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan ilmaan. — Siihen viittaillaan kouluissa — siitä kuiskaillaan vastaanottohuoneessa — sitä puolletaan saarnastuolista — sitä rukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa — sitä koskettelevat valtiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. — Näitä rohkeita viittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä nuhde eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut tuota tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää ja kuolla neitseellisenä kuningattarena. — Hänen sanansa ovat olleet hyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja olevan liikkeellä — hänen tekonsa suosiollisempia — hänen katseensa hellempiä kuin koskaan ennen. — Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun pääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion myrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon jalon kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri silloin, kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä salainen, hellittämätön side! — Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli hän itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää minua tunnustamaan hänet julkisesti — tekemään oikeutta itselleni ja hänelle — ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt itselleni kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin ottaisi Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti, joka kuulee toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! — Hänetkö, sen Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä naista himossaan, — hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään ja vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri tunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin olevan naimisissa! — Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen pilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies maalaistyttöjä hemputellessaan! — Me saisimme silloin tuhoksemme nähdä, mitä merkitsee furens quid femina!»

Tähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt turvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset, joilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän keskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta, millä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin aina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian ratkaiseva järjestely välttämättömäksi.

»Elisabet ei jätä häntä näkemättä», sanoi kreivi; »onko hänen mielessään herännyt epäilyksiä, kuten suuresti pelkään, tai pitääkö Sussex tai joku muu salainen viholliseni Tressilianin syytöstä hänen muistissaan, sitä en tiedä; mutta kaiken suosiollisuutensakin kesken palaa hän usein Amy Robsartin juttuun. Amy on minusta ikäänkuin pahan onnen juhlavaunuihini sitoma orjatar, joka häpäisee ja halventaa riemuvoittoani, juuri kun se on korkeimmillaan. Osoitappas nyt oveluuttasi, Varney, ja päästä minut tästä selviämättömästä pulmasta. Minä olen asetellut kaikkia esteitä niiden kirottujen juhlien tielle, mitä suinkin edes jonkunlaisen syyn nojalla saattoi asettaa, mutta tämänpäiväinen keskustelumme heitti kaikki hyvän sattuman varaan. Kuningatar sanoi minulle ystävällisesti, mutta päättävästi: 'Me emme anna Teille enään aikaa valmistuksiin, muutoin Te vallan saatatte talonne vararikkoon. Lauvantaina, 9 päivänä heinäkuuta tulemme olemaan luonanne Kenilworthissa. — Me pyydämme, ett'ette unohtaisi ainoatakaan osoittamaamme vierasta tai seuralaista, eikä erittäinkään sitä kevytkenkää Amy Robsartia. Me haluamme nähdä naisen, joka saattoi asettaa tuon runollisen aatelismiehen Edmund Tressilianin palvelijanne Rikhard Varneyn jälkeen.' — Käytä siis, Varney, taitoasi, joka on meidät jo niin usein pulasta pelastanut; sillä niin totta kuin nimeni on Dudley, kohtalonselitykseni ennustama vaara alkaa lähetä joka taholta.»

»Eikö armollinen rouva millään keinoin suostuisi lyhyeksi ajaksi alentumaan siihen halvempaan arvoon, jonka olosuhteet tekevät hänelle välttämättömäksi?» virkkoi Varney, hetkisen epäröityään.

»Kuinka, mies! Minunko kreivittäreni sanoisi itseään Sinun vaimoksesi! — se ei sovi minun kunnialleni eikä hänen.»

»Sepä sen! armollinen herra», vastasi Varney; »ja kuitenkin juuri siinä asemassa kuvittelee nyt Elisabet hänen olevan; ja sen luulon hävittäminen on samaa kuin kaiken paljastaminen.»

»Mieti jotakin muuta, Varney», sanoi kreivi ylen kiihkoissaan; »se keksintö ei kelpaa — jos minä suostuisinkin, ei hän tekisi sitä ikinä, sillä minä sanon Sinulle, Varney, ell'et sitä tiedä, ett'ei Elisabet valtaistuimellaan ole ylpeämpi kuin tämä halvan devonilaisen aatelismiehen tytär. Hän on taipuvainen monissa suhteissa, mutta kun hänen kunniansa tulee kysymykseen, iskee hänen henkensä ja mielensä tulta peloittavasti kuin salama ja toimii yhtä nopeasti.»

»Sen olemme saaneet kokea, armollinen herra, muutoinhan emme olisi joutuneetkaan tähän asemaan», sanoi Varney. »Mutta muutakaan keinoa en keksi. — Minusta nähden pitäisi sen, jonka hyvä onni on nostanut Teidän Korkeutenne puolisoksi ja joka siten on aiheuttanut tämän vaaran, tehdä myös jotakin sen torjumiseksi.»

»Se on mahdotonta», virkkoi kreivi kättään huiskauttaen; »minä tiedän, ett'eivät käskyt eivätkä pyynnöt saisi häntä kantamaan Sinun nimeäsi edes tunnin aikaa.»

»Liikaahan se olisikin», vastasi Varney kuivasti; ja siirtymättä tästä aineesta, lisäsi hän: »Mitenkähän olisi ajatella jotakin toista naista hänen sijaansa? Sellaisia temppuja on suoritettu yhtä terävänäköisten hallitsijain hoveissa kuin kuningatar Elisabetinkin.»

»Suoraa hulluutta! Varney», tokaisi kreivi; »sijainen tuotaisiin
Tressilianin näkyville, ja ilmi-tulo olisi väistämätön.»

»Tressilianhan voitaisiin poistaa hovista», sanoi häikäilemätön Varney.

»Ja millä keinoin?»

»Keinoja on paljon», vastasi Varney, »ja etenkin sellaisia keinoja, millä Teidän asemassanne oleva valtiomies voi poistaa näyttämöltä henkilön, joka tunkeutuu Teidän yksityisasioihinne ja asettuu Teidän vaaralliseksi vastustajaksenne.»

»Älä puhu minulle sellaisesta valtiotaidosta, Varney», sanoi kreivi kiivaasti; »eikä siitä olisi tässä tapauksessa mitään hyötyäkään. Onhan hovissa paljon muitakin, jotka voivat tuntea Amyn; ja jos Tressilian jäisi pois, kutsuttaisiin kai heti hänen isänsä tai joku hänen ystävistään paikalle. Kiristä keksimiskykyäsi vielä tiukemmalle.»

»Armollinen herra, minä en tosiaankaan enää tiedä, mitä sanoa», vastasi Varney, »mutta jos minä olisin itse sellaisessa pulassa, ratsastaisin minä kiiruimman kaupalla Cumnorin linnaan ja pakoittaisin vaimoni suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita hänen turvallisuutensa ja minun menestykseni saattaisivat vaatia.»

»Varney», virkkoi Leicester, »minä en voi pakoittaa häntä sellaiseen hänen jaloa luonnettaan inhoittavaan tekoon, kuin mitä yhtyminen tähän halpamaiseen petokseen tietäisi — se olisi kurja palkka hänen suuresta rakkaudestaan.»

»Hyvä on, armollinen herra», virkkoi Varney, »Teidän korkeutenne on viisas ja kunniallinen mies ja sangen perehtynyt niihin korkeasti haaveenomaisiin arkailuihin, jotka ehkä vallitsevat Arkadiassa, kuten sisarenpoikanne Filip Sidney kirjoittaa. Minä olen Teidän halpa palvelijanne — tämän maailman mies ja onnellinen siitä, että minun tietoni sen koukuista ja keinoista ovat olleet sellaiset, ett'ei Teidän Korkeutenne ole halveksinut käyttää niitä joskus hyväkseen. Nyt pyytäisin minä kysyä, kumpaisenko puolella suuremmat edut ovat tässä hyvänonnen avioliitossa, armollisen rouvanko vai Teidän, ja kumpaisellako on enemmän syytä taipua toisen tahtoon ja pitää silmällä toisen toivomuksia, hyötyä ja turvallisuutta?»

»Minä sanon Sinulle, Varney», vastasi kreivi, »että hänen hyveensä ja kauneutensa eivät ainoastaan ole ansainneet kaikkea sitä, mitä minä olen saattanut hänelle antaa, vaan ovat myös sen korvanneet tuhansin kerroin yli määrän, sillä ei koskaan vielä ole suuruus laskeutunut verhoamaan olentoa, jolle luonto olisi suonut suuremmat mahdollisuudet sitä sulostuttamaan ja kaunistamaan.»

»On sangen hyvä, armollinen herra, että Te olette noin tyytyväinen valintaanne», virkkoi Varney, huulillaan tuo tavallinen ivahymynsä, jota ei edes kunnioitus kreiviä kohtaan voinut aina poistaa. — »Teillä tulee olemaan runsaasti aikaa kaikessa rauhassa nauttia niin miellyttävän ja ihanan olennon seurasta — heti kun olette istunut kylliksi kauvan Towerissa sovittaaksenne rikoksen, johon olette langennut pettämällä Elisabet Tudorin rakkauden. — Pienempää rangaistustahan ette luullakseni toivonekaan.»

»Ilkeä paholainen!» huudahti kreivi, »vieläkö Sinä pilkkaat minua onnettomuudessani? — Hoida asia, miten parhaaksi näet.»

»Jos puhutte tosissanne, armollinen herra», virkkoi Varney, »täytyy
Teidän heti paikalla ja nopeinta vauhtia lähteä Cumnoriin.»

»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen kaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa asiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä kehoittaisin moiseen petokseen. — Kiirehdi, sanon minä. — Täytyykö minun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»

»Ei, armollinen herra», vastasi Varney — »mutta jos Te todellakin uskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen, täytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle rouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä keinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset on minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja hänen alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän tyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen alentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun nimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen isänsä nimeä huonompi.»

Leicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti, kolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi. Vihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän rukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain takia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin juhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt, jotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan tämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli pöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä käskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.

Leicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja huumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun Varney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan heittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle Berkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja juoksi akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen käskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta hän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden isäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta — ja kirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui avarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet syrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.

»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli kreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle korvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan kiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät tähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt lähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa — vaan jota minun myös kehoitettiin toivomaan — Kuningas, niin kuului sana — mutta miten? — avioliiton kautta saavutettu kruunu — kaikki toiveet siitä ovat kadonneet — kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet minua hallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat ne minulle kruununsa. — Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia tässäkin valtakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet Clarencen Yrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit mahdollisuudet, ell'ei tätä naista olisi olemassa — Huntingdon on taas minun heimoani. — Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin ankaroihin salaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja huomaamatta uraani maanalaisen virran tavoin — mutta aika on tuleva, jolloin minä syöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni kaikki esteet.»

Sillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita, vetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai hukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä läpi kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti. Hänellä myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin kreivin asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä salaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana puolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi hänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä hänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo kopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa vaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa, pakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut aavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat piankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein ja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin osoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan kielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään hänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.

»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. — »Sairauden täytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney voi osoittaa hänelle kunnioitustaan — niin, ja se sairaus saattaa muuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin kreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo menettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi pelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. — Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! — kunnianhimo ja ylpeät vallan, nautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani kuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! — Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! — Piru ajaa meitä molempia!»

IV Luku.

Heikoksi väitä suloain,
Ei hoviin tuosta, arvaa sen!
Miks' riistitkään mun kodistain,
Sain siellä arvon ylhäisen?

Ihaillun morsiosi luo
Ei kiirettä nyt enää lain;
Elossa, haudassako tuo,
Sama se Sulle, sortajain.

William Julius Michlen »Cumnorin Linna».

Meidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt myöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli, paitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat hänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien joukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan kanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain sen takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta, loistavaa rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään miellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan suuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava komeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun tai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman riemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.

Kreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa puolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut tehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja vakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi parempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä kaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja valmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan seinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen, tai olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla valtavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta Amylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden, neulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja Tressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja tahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää tarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa, niin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä pienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan hyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen toivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo ulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä ja vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli päässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.

Leicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja eristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit muuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan täyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet erikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat tyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka rakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille paljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin teeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki päästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja että kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella mahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen lämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän liittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä voivansa pitää ansaitsemattomina.

»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa hänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa kruunun hänen kulmilleen.»

Kreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.

»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun täytyy elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista huomiota ja säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai epäilyttävän henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista helminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani, Janet. Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa pistänyt vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti kutsunut minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä vanha kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut jotakin vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun minä täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain ja jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä komeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka — mutta eipä maksa vaivaa puhua hänestä.»

»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen palvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te puhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»

»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja parantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on teljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren tavoin kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken tämän ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan; mutta nyt saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat, kieleni ja sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. — Minä sanon Sinulle, Janet, minä rakastan puolisoani — minä olen rakastava häntä viimeiseen hengenvetooni asti — minä en voi lakata häntä rakastamasta, vaikka tahtoisinkin, tai vaikka hän — mikä, Jumala nähköön, saattaa tapahtuakin — lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon sanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni, jos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten pitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina edessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun en opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut lukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä olisin iloinen, jos olisin ne lukenut — luulen sen ajan nyt tulleen.»

»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet, »eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla — ja joka tähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»

»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi kaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. — Mitä tämä on, hurskas neitoseni? 'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. — 'Kourallinen Mirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' — 'Siemaus Vettä Bacan Laaksosta' — 'Ketut ja Tulipalot'. — Mitä roskaa tämä kaikki on, neitokaiseni?»

»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja toivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne poluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja runojakin, luullakseni.»

Kreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli välinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään rikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden joukossa oli »Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin Kirjoja» — »Kansan Ajanviete» — »Tiedon linna», j.n.e., j.n.e. Mutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti hypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta, ja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun pihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai hänet huudahtamaan: »Se on Leicester! — se on jalo kreivini! — se on minun Dudleyni! — Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun korvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»

Talossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan luotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra Rikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi yön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.

»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? — No, yhtä kaikki! — Hän tuo sanomia Leicesteriltä — päästäkää hänet heti sisään.»

Varney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna luonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea ja aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras kaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka valtavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen, joka kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen kasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.

Varney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa hoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen vastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä nopea öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen otsallaan asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää sanomainsa saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut välttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä keksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:

»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney — laupias Jumala! onko hän sairas?»

»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää ja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»

»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä tunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt tuomaan Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin ilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»

»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra kreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»

»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta pysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä milloin tahansa.»

Foster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä totellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone. Siihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten huolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen valtaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme kasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi hän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän samalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen. Anton Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen tyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän hätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein — rukoile, Janet, rukoile — me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän kuin toiset. Rukoile, Janet — Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy kuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu — pahoja siitä nyt tulee, rakas lapseni — pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä Varneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»

Janet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä kiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan tapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi hänen äänensä Janetin korvissa — hän ei tiennyt, mistä se johtui — kuin kissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän käänsi katseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa kuuluvan hirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.

Kaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka puhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli huolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa voinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin puhuvan nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui kreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi sen paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! — Avatkaa ovi! — Minä en kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään kuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan tuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen hädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! — Foster, murra ovi! — Minua pidättää täällä petturi! — Tartu kirveeseen ja kankeen, Foster. — Minä vastaan kaikesta!»

»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan.
»Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat ja
omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla
Teille esteenä.»

Ovi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä syöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin huutoihin.

Heidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren, kasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko. Kreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka on juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.

Hänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet paksuiksi sinisiksi viivoiksi — hänen poskensa ja kaulansa hohtivat tulipunaisina — hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka syöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä kynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen, eivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin mahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja ryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti näyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli kiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään viehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja hitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster Rikhard Varneyta.

»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.

»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.

»Kuka, minäkö? — en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja ääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa käskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse paremmin kuin minä, miten siitä vastata.»

»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna valehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa lankeavat jalon puolisoni häpeäksi — hänen täytyy pakostakin valehdella kaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä inhoittavia kuin saavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»

»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney, vastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän asian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän Teille kaikki.»

»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. — »Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin aatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni tahtovan — ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi menemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten ja oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet — tuon tuossa — tuon viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan — tuon tuossa, puolisoni palvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos minä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin minä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat oikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi pyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»

»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva sanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär oli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen kuin aineen loppumisen takia: — »Te kuulette, että tämä rouva tekee kiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on ajatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin tuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»

Foster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli sen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa Teille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. — Sellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä tarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen, heidän mennessään alas Egyptiin.»

»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi tästä petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun kautta. Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne sieltä paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä esimerkiksi!»

»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata», virkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen itseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen tähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»

»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi kreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla julkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi antanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen. Mutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja hävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»

Niin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki rajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän halunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä olivat näkyvissä.

»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on nyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää minun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde siitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän panna sen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia tarkoitusperiäni.»

»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin tyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan aseita itseään vastaan. — »Sinä valehtelet!» toisti hän. — »Anna minun olla, Janet. — Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin hän valehtelee — hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi esitellyt niitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani pysyä hiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista konnamaiset suunnitelmansa.»

»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi asemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette kokonaan erehtynyt.»

»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär. »Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista Sinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt, olisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen läheisimmän ystävyytensä kunniaa? — Toivoisinpa olevani mies vain viisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen pelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene — ja heti paikalla! — Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille häpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt hänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin hänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen sijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana onnena on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne ovat aivan nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain jotakin esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen kenkien uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies — minä halveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»

Varney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä seurasi Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan pyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä olivat ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta, sillä Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian hyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten käyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn jäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut, ennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle puolelle, entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä kääntyi Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä asiaa verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli riittänyt niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja suuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.

»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä kieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin saattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat tänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani väkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi vetää naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin asiaa, että minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen omastakin puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta siinä hän erehtyy. — Missä on tohtori Alasco?»

»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella — meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me häiritsemme häntä hänen tärkeissä — mitä minä sanoin, tärkeissäkö? — minä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»

»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, — »mutta kun minä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta minut hänen hornanpesäänsä.»

Näin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria, joka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä pitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin, missä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs Abingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa suureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen ajan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin päästäkseen suuren tiedon perille.

Anton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty sisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen puuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin niin suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät tihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä, jonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä erilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten työkalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät kaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani maallisissa asioissa rehkimään?»

»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne ne kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. — Foster, me tarvitsemme Sinua keskustelussamme.»

Foster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja niin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.

Sillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen kiistellessä hänen suloisilla poskillaan.

»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! — Mutta minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. — Minä pakotin sen käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten tiehensä alastomassa rumuudessaan. — Minä hillitsin suuttumustani, vaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän päästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi helvetin pimeintä soppea. — Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että Sinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun tai Sinä itse siirtää ne toiselle! — Mutta se on mahdotonta — se konna valehteli kaikki — Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää kauvemmin, Minä pelkään häntä. — Minä pelkään isääsi — mieleni on paha, kun minun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. — Mutta minä pelkään isääsi, ja kaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen Cumnorista.»

»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te näiden muurien vankeudesta?»

»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös ja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta minä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti palvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen joutunut pahojen ihmisten käsiin.»

»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä synkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan — mutta ei kuitenkaan —» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster huoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä oli omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle kuuluvalla kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata tai ei ollut kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä hänen kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin niitä kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa ja valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan sitä mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti peittää kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen verhoon aivan niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa huonon päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa kuin mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen tuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen rauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin uutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja koko hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen tyttärensä Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa, näytti äkkiä tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä, suoristautui uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä ja kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi matalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän maljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»

»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni
— Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»

»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan on yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»

»Miks'et — miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten kiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi hän: — »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! — Mene siitä iltakirkkoosi!»

»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi Janet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden emäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; — ja Janet otti sen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin tapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. — »Ja nyt», jatkoi hän, »isä, juoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne minullekaan pahaa. Terveydeksenne, isä!»

Lausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi pullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli tehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen tehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen edellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko ja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.

»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen samanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan pitävän onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota armolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun tyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»

Kreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen aikana, jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin viitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja vaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen katseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö Te itse halua maistaa sitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne tyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä tehdä. — Juokaa, herra, minä pyydän.»

»Minä en tahdo», vastasi Foster.

»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä herra?» jatkoi kreivitär.

»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja lähti huoneesta.

Janet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen ilme.

»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.

»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni — minä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään ihmisten edessä — niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä surra — ei viattomien! — Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi hän, kiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti käytti ulos lähtiessään.

»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä — »hylkäätkö Sinä minut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»

»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten takaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen — »hyljätäkö Teidät! — hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen! — Ei, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette palvellut, Teille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty; minä olen päivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli täyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä kohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt, eikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. — Älkää kysykö minulta enempää. — Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»

Sen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka kohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän talosta.

Sillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän tapasi aijotun rikoksensa syytoverit.

»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi hymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään, puhumatta sanaakaan.

»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta», vastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni läsnä-ollessa?»

»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu, että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden Linnan avaimen kautta.»

»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»

»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan, niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta vapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä tulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»

»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän tuumanne tähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni — siitä nimittäin, että kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä talossa olla joku, joka rukoilee puolestani, ja se joku on minun tyttäreni. Minä olen elänyt syntisesti, ja maailma on ollut minulle liian rakas; mutta hän on yhä yhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä helmasta, ja ainakin hänen tulee päästä siihen onnen kaupunkiin, jonka muurit ovat puhdasta kultaa ja perustukset jalokiviä.»

»Niinpä niin, Tony», virkkoi Varney, »sellainen paratiisi se olisikin oikein Sinun mieltäsi myöten. — Pohdippas hänen kanssaan sitä asiaa, tohtori Alasco; tulen kohta takaisin.»

Näin puhein nousi Varney paikaltaan ja ottaen pullon pöydältä lähti huoneesta.

»Minäpä vakuutan Sinulle, poikani», virkkoi Alasco Fosterille, heti kun Varney oli jättänyt heidät kahden kesken, »että mitä ikinä tuo häpeämätön, ilkeämielinen ivailija sanoneekaan siitä korkeasta tieteestä, jossa minä taivaan siunauksesta olen päässyt niin pitkälle, ett'ei minun tarvitse sanoa viisaintakaan kaikista nykyään elävistä taitomiehistä etevämmäkseni tai opettajakseni — minä vakuutan Sinulle, että niin jumalattomasti kuin tuo heittiö pilkkaakin asioita, jotka ovat liian pyhiä vain lihallisten ja halpamaisten ajatusten valtaamain ihmisten käsitettäviksi, Sinun tulee kuitenkin uskoa, että se kaupunki, jota Pyhä Johannes katseli Kristillisen Ilmestyskirjan häikäisevässä näyssä, se uusi Jerusalemi, jonne kaikki kristityt toivovat kerran pääsevänsä, tarkoittaa vertauskuvallisesti Suuren Salaisuuden keksintöä, jonka avulla kaikkein halvimmista ja kehittymättömimmistä luonnonaineista voidaan synnyttää sen kallisarvoisimmat ja täydellisimmät tuotteet, aivan niin kuin kepeästi liihoitteleva, kirkasvärinen perhonenkin, kesätuulahdusten ihanin lapsi, murtautuu esiin saastaisen kotelonsa vankeudesta.»

»Mestari Holdforth ei ole puhunut mitään tällaisesta selityksestä», virkkoi Foster epäillen; »ja sen lisäksi, tohtori Alasco, sanoo pyhä raamattu, etteivät sen Pyhän kaupungin kulta ja kalliit kivet ole suinkaan niitä varten, jotka ovat täällä maan päällä tehneet kauhistuksen töitä tai valheita viritelleet.»

»Entä sitten, poikani», kysyi tohtori, »ja mitä Sinä siitä johdat?»

»Sen», vastasi Foster, »ett'ei niillä, jotka sekoittelevat myrkkyjä ja jakelevat niitä salaa lähimäisilleen, pidä oleman osaa näihin sanomattomiin rikkauksiin.»

»Sinun tulee kuitenkin, poikani», selitti Alasco, »tehdä eroitus sen välillä, mikä on ehdottomasti pahaa niin seurauksiltaan kuin tarkoituksiltaankin, ja sen välillä, mikä, vaikka onkin pahaa, voi siitä huolimatta saada hyvää aikaan. Jos me yhden ihmisen kuoleman kautta pääsisimme lähemmäksi sitä onnellista aikaa, jolloin tarvitsee vain toivoa, saavuttaakseen heti kaiken, mikä hyvää on — jolloin tarvitsee vain toivoa, poistaakseen kaiken, mikä pahaa on — jolloin sairaus ja tuska ja murhe ovat inhimillisen tiedon kuuliaisia palvelijoita, väistyen viisaan pienintäkin viittausta — jolloin kaikki, mikä nyt on kalleinta ja harvinaisinta, on jokaisen ulottuvilla, joka vain tottelee viisauden ääntä — jolloin parantamisen taito supistuu ja katoaa yhteen ainoaan yleislääkkeeseen — jolloin viisaat hallitsevat maata ja jolloin kuolemakin pakenee heidän kulmainsa rypistystä — jos me nyt voisimme jouduttaa tätä kaikkien toiveiden siunattua täyttymystä sen mitättömän seikan avulla, että särkyvä maallinen tomumaja, joka kerran kuitenkin on joutuva mädännyksen valtaan, toimitettaisiin hiukkaista ennemmin hautaan kuin luonnon järjestys määräisi, niin mitä olisi moinen uhraus pyhän tuhatvuotisen valtakunnan lähestymisen rinnalla?»

»Tuhatvuotinen valtakunta on pyhien valtakunta» — epäili jälleen
Foster.

»Sano pikemminkin, että se on viisaiden valtakunta, poikani», vastasi
Alasco; »tai oikeammin viisauden valtakunta.»

»Minä puhelin tästä kysymyksestä mestari Holdforthin kanssa eileniltaisessa hartauskokouksessa», jatkoi Foster; »mutta hän sanoi, että Teidän oppinne on harhaanviepä, ja Teidän selityksenne tuomittava ja väärä.»

»Hän käy vielä tietämättömyyden kahleissa, poikani», vastasi Alasco, »aivan niin kuin polttaisi hän vielä tiiliä Egyptissä tai, paremmin sanoen, vaeltaisi Sinain korvessa. Teit pahoin, puhuessasi sellaiselle miehelle sellaisista asioista. Minä olen kuitenkin antava Sinulle todisteita, ja aivan ensi tilassa, sellaisia todisteita, joita ei tuo Sinun uppiniskainen mustatakkisi tule kumoamaan, sen takaan, vaikka hän taistelisikin minun kanssani niin kuin velhot taistelivat Moseksen kanssa kuningas Faraon edessä. Minä teen erään kokeen Sinun läsnä-ollessasi, poikani — niin, Sinun läsnä-ollessasi — ja Sinun silmäsi ovat näkevät totuuden.»

»Pysy aikomuksessasi, viisas mies», sanoi Varney, joka sillä hetkellä astui huoneeseen; »jos hän hylkääkin Sinun kielesi todistuksen, niin miten voi hän olla uskomatta omia silmiään?»

»Varney!» huudahti oppinut — »Varney palannut jo! Oletko Sinä —» hän pysähtyi äkkiä.

»Olenko minä toimittanut tehtäväni, aijoit kai kysyä», vastasi Varney. — »Olen!» — »Ja Sinä», jatkoi hän, osoittaen enemmän mielenkiintoa asiaan kuin ennen, »oletko Sinä puolestasi varma, ett'et kaatanut juomaan ainettasi et enempää etkä vähempää kuin oikean määrän?»

»Olen», virkkoi kullantekijä, »niin varma kuin yleensä saattaa olla niin tarkoista mitoista, koska ruumiin rakennekin on usein hyvin erilainen eri ihmisillä.»

»Sitten en pelkää mitään», sanoi Varney. »Sillä minä tiedän, ett'et Sinä astu askeltakaan lähemmäksi pirua kuin mitä Sinulle on maksettu. Sinut palkattiin synnyttämään sairautta, ja Sinusta olisi aivan liiallista tuhlausta tehdä murha samaan hintaan. Tulkaa, menkäämme kukin huoneeseemme. — Huomenna saamme nähdä seuraukset.»

»Mitä Sinä teit, saadaksesi hänet nauttimaan juoman?» kysyi Foster väristen.

»En mitään», vastasi Varney, »minä vain tuijotin häneen tuolla katseella, jolla hallitaan hulluja, naisia ja lapsia. Pyhän Luukkaan sairaalassa ne sanoivatkin minulla olevan oikean katseen pitämään niskoittelevia potilaita kurissa. Hoitajat siellä oikein onnittelivat minua sen takia; niin että minulla on leipä tiedossa, jos hovisuosioni kerran pettää.»

»Ja etkö Sinä pelkää annoksen olleen tosiaankin liian vahvan?» kysyi
Foster.

»Jos niin olisi asian laita», vastasi Varney, »niin sitä sikeämmin hän vain nukkuisi; mutta se pelko ei tule häiritsemään untani. Hyvää yötä, jalot herrat.»

Anton Foster huokasi raskaasti ja kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti. Kullantekijä ilmoitti aikovansa jatkaa vielä suurimman osan yötä erästä hyvin tärkeätä tutkimusta, ja toiset erkanivat levolle mennäkseen.

V Luku.

Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi
Ihmisten avusta jo toivon heitin.
Oo, ken nainen olis? — tuo hullu, kyynelöivä,
Tuo uskollinen, rakastava nainen?
Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa,
Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.

Rakkauden Toivioretki.

Kesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin kartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi huomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti huoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären istumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten ja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut ylös eikä hievahtanutkaan.

Uskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo, puisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja sanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti vihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket tuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»

»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. — »Minä tarkoitan, Jumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa — juoma ei ole vahingoittava Teitä lainkaan — nouskaa ja karistakaa tuo raukeus jäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»

»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua — jätä minut rauhaan — anna elämäni mennä hiljalleen menojaan — minä olen myrkytetty.»

»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. — »Se, mitä joitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut vastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna edessänne.»

»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon palatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet, se on jo liian myöhäistä!»

»Ei suinkaan, rakas rouva. — Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja kävelkää kanssani pitkin huonetta. — Älkää antako mielikuvituksen tehdä myrkyn tehtäviä! — Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne täydellisesti hallita jäseniänne?»

»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä Janetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin, ett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun lähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään sen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä sellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»

»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi neito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua, kun minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme, ett'ei Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä juonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»

»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. — »Sinä olit poissa — me vain kahden tässä huoneessa — ja hänhän kykenee mihin rikokseen tahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää hänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. — Mutta Sinä puhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»

»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.

»Jaksanko!» huudahti kreivitär. — »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran hampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä kestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä paikasta.»

»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän Teidän luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa valepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan suostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se reppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa — se kulkukauppias, joka myi minulle kirjoja — minne ikinä meninkin, aina kohtasin varmasti hänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen puheilleen. Hän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja kaikki on valmiina Teidän pakoanne varten. — Mutta onko Teillä nyt tosiaankin tarpeeksi ruumiinvoimia? — Onko rohkeutta? — Voitteko antautua yritykseen?»

»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa — ken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä uskallusta. Jo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta, joka uhkaa sekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta vaikka kuolinvuoteeltani.»

»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy siis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»