Produced by Tapio Riikonen

PERTH'IN KAUPUNGIN KAUNOTAR

Kirj.

Walter Scott

Suomentanut Kaarle Krohn [nimimerkillä Suonio]

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.
Uuden Suomettaren kustantama.

ENSIMMÄINEN LUKU.

"Kas Tiber! huusi Roman sotilas,
kun ilmaantui Tay-virran valtias;
Mut vastata ken Skotti siihen vois
Ja Tiber-purolle Tayn nimen sois?"

Nimetön.

Jos aistikasta muukalaista pyydettäisiin mainitsemaan vaihtelevaisinta, ihaninta Skotlannin maakunnista, niin hän luultavasti nimittäisi Perth'in kreivikunnan. Samoin myös Skotlantilainen, joka on syntynyt jossain muussa Caledonian[1] seudussa, kenties kodinrakkaudesta kehuisi omaa syntymäpaikkaansa vielä ihanammaksi, mutta varmaankin myöntäisi toisen sijan Perth'ille. Näin hänkin antaisi tämän maakunnan asukkaille täyden oikeuden väittää, että heidän kreivikuntansa — syrjäisen silmällä katsoen — on Britannian saaren pohjoisemman kuningaskunnan kaunein osa. Pitkä aika takaperin on jo rouva Mari Wortley Montague, sillä herkällä aistilla, joka kaikissa hänen kirjoituksissansa ilmautuu, lausunut sen, että jokaisen maan miellyttävin seutu, seutu, jossa erilaiset luonnonkauneudet täydellisimmästi ovat nähtävänä, on se, missä vuoristo viettää alas alangolle päin. Skotlannin kauniimmat vuoret, vaikkei juuri korkeimmat, kohoavatkin Perth'in kreivikunnassa. Virrat täällä, vuoristosta ulos-lähtiessään, hyppäävät hurjimmat koski-hyppäyksensä, kuohuen jylhän-jaloimpien solien läpi. Paitsi sitä yhdistyy täällä vuori-maiseman jaloon kauneuteen viljavamman maan ja ilman luoma kasvisto. Täällä metsiä, lehtoja ja viidakoita on runsaasti; ne peittävät vuorien juuret, kiipeevät ylös loiroihin ja löytävät sijan vielä jyrkän kallioseinänkin keskellä. Tämmöisissä luonnon suosimissa seuduissa matkustaja voi nähdä, niinkuin runoilija Gray tai kuka muu se lienee, on laulanut: "Ihanuuden lepäävän Rauhan sylissä."

Mainittu edullinen asema tekee, että tällä onnellisella seudulla on erittäin ihastuttava vaihtelevaisuus. Sen järvet, metsät sekä vuoret saattavat vetää vertaa kauneimmillekin Skotlannin vuoristossa; ja näiden jylhästi-kauneitten näkö-alain vieressä, muutamin paikoin ihan likekkäin, on taas viljavia, asuttavia paikkoja, jotka kestävät vertaamista vaikka iloisen Englanninkin viljavainioitten rinnalla. Tämä seutu on myös ollut monen merkillisen teon ja tapahtuman tanterena, joista moni on historiallisesti tärkeä, moni kumminkin runoilijan sekä romaaninkirjoittajan huomiota herättävä, vaikka ainoasti kansantaruissa mainittu.

Näissä laaksoissa Alangon Saksilainen ja Vuoriston Gaeli ovat keskenään monen tuiman, verisen taistelun taistelleet, joissa useinkin olis ollut mahdoton ratkaista, kummalle voiton palmu oli annettava, Alankomaanko rautapaita ritareille vaiko heidän vastustajilleen, pahartioisille clan'eille.[2]

Perth'in kaupunki, niin kuuluisa kauniista asemastaan, on sangen vanha; muinainen kansantaru kehuu sitä Romalaisten perustamaksi. Mainittu voittoisa kansa, niin hoetaan, tunnusteli muka Tay-virtaa, vaikka se on paljoa suurempi ja laivakululle soveliaampi, Tiberinsä näköiseksi, ja niin myös tuota avaraa lakeutta, joka on North-Inch'in nimellä tuttu, varsin paljon Mars-kedon kaltaiseksi. Perth'issä sitten Skotlannin kuninkaat usein pitivät asuntoa, ja oman palatsin puutteessa oli heidän mielestään Cisterciolais-munkkien luostarissa kumminkin tarpeeksi sijaa heidän hovilleen. Täällä Jaakko I, vaikka Skotlannin parhaita, viisaimpia kuninkaita, sai surmansa kostonhimoisten aatelisherrain vihan kautta. Täällä myös syntyi Gowrien umpisalainen kapinan-yritys, jonka murheellisen tapauksen tapahtumapaikka, tuo vanha palatsi, vasta nykyään on tullut hävitetyksi.

Kaikkein kauneimpia näkö-aloja koko Suuressa Britanniassa, kenties koko maailmassakin, on, tai, pikemmin sanoen, oli se, jonka paikka, nimeltä the Wicks of Baiglie tarjosi. Se oli jonkunlainen kalliorotko, minne matkalainen tuli, kuljettuansa autiota, ikävää maata pitkän matkan, aina Kinross'ista saakka. Täältä hän vähitellen päästyänsä vuoriselänteen harjulle, näki laakson, jonka halki suuri, majesteetillinen Tay-virta käypi. Hän näki Perth'in kaupungin torneineen, kellojalkoineen, ynnä siihen kuuluvat molemmat suuret niityt. Hän näki Moncreiffin'in sekä Kinnoul'in vuoret, jotka hiljalleen kohosivat, huipuissaan törröittäin jylhänkauneina kallioina, ja joen viljavat varret, täynnä komeita maakartanoita. Kaukana perällä viimein olivat summattomat Grampian-vuoret tämän ihastuttavan maiseman pohjoisena rajana. Nykyinen muutettu tie, joka tosin, se täytyy tunnustaa, paljon helpoittaa ihmisten kulkua, kiertää tämän kauniin paikan, ja vuorten takainen näkö-ala, vaikka sitä yhä vielä tulee sanoa erin-omaisen ihanaksi, tulee vaan vähitellen ja vähä kerrassaan silmien eteen. Taitaa kuitenkin vielä olla jalkapolku tallella, jota myöten voipi päästä ylös tässä mainittuun paikkaan; ja matkustaja saattaa, jos hän ratsas-hevosensa tai vaununsa tielle jättää ja muutamia satoja kyynäriä tahtoo astua, vieläkin verrata todellista näkö-alaa siellä tähän minun yrittämääni kuvaukseen. Mutta mahdoton meidän hänelle antaa tai hänen tuntea sitä sanomatonta ihastusta, jonka hämmästys herätti, koska se jalo maisema muinoin yht'-äkkiä aukesi, missä sitä ei ollenkaan tiennyt arvata eikä toivoa — sitä ihastusta, jonka Chrystal Croftangry tunsi, kun hän ensikertaa tämän verrattoman näön näki.

Minun ihastukseeni, ensikertaa käydessäni, sekaantui lapsellinen ihme, sillä minä en ollut vielä viittätoista vuotta vanhempi; ja kun tämä oli ensimmäinen retki, jolle minun oli sallittu lähteä yksinäni oman pony-hevoseni selässä, niin tuntui sydämessäni samassa itsenäisyyden riemu, vaikka sen seassa myös oli pikkuisen pelkoa, jommoista rohkeinkin poika tuntee, kun hän ensikerran pääsee ilman johdotta omille valloilleen. Minä muistan että tempaisin hevostani suitsista, tietämättänikään mitä tein, ja että katselemalla katsoin eteeni, ikään kuin olisin pelännyt tuon näön muuttuvan toiseksi, teateri-verhon lailla, ennen kuin olisin kerjinnyt tarkastaa kaikkia sen eri osia ja vakuuttua siitä, että se oli totta. Tästä hetkestä — siitä on jo nyt kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta — on tuon verrattoman maiseman muisto aina säilyttänyt suuren vaikutusvoimansa mieleeni, pitäen siinä paikan muistettavana seikkana, vaikka moni semmoinenkin asia on minulta haihtunut, joka minun omaa elämääni koskei. Luonnollista on siis, että nyt, ajatellessani jotakin yleisön huviksi esiintuotavaa, olen valinnut tarun, joka on yhteydessä tämän minun nuorta mieltäni lumonneen paikan kanssa. Kenties se myös voinee tehdä huomaamattomiksi kyhäykseni vaillinaisuudet, samoin kuin monen emännän mielestä koreat porsliini-kupit parantavat huonon teen makua.

Aikakausi, josta nyt olen kertova, on kuitenkin paljonkin aikaisempi molempiakin noita merkillisiä tapauksia, joita ylempänä mainitsin. Seikat, jotka tässä otan aineeksi, tapahtuivat ne näet 14:nen vuosisadan loppuvuosina, silloin kun Skotlannin valtikka oli lempeän, vaan heikon Juhanan kädessä, sen joka kruunun perittyänsä otti nimekseen Robert III.

TOINEN LUKU.

Metinen myös maatytön huul' on kai —
Herruutt' ei kaipaa, ken vaan maistaa sai.

Dryden.

Perth'in kaupunki, niinkuin mainittu, niin runsas määrä hengettömän luonnon kauneutta on tullut osaksi ei ole myös koskaan ollut vailla toista kauneuden lajia, joka tosin on katoovaisempi, vaan sitä lumoovaisempi. Nimi "Perth'in Kaunotar" olisi kaikkina aikoina ollut aika suurta ylistystä, ja antanut syytä päättää, että siksi nimitetyllä oli melkoinen etevyys kauneudessaan, sillä tuosta kadehditusta nimestä oli kilpailijoita hyvin paljon. Mutta Keski-ajalla, johon nyt tahdon saattaa lukijani huomion, oli nais-kauneus vielä paljo kalliimpi lahja, kuin tätä nykyä, sen perästä kun ritarilliset tunteet enimmäksi osaksi ovat kylmenneet. Muinaisten ritarein rakkaus oli jonkunlaista sallittua epäjumalanpalvelusta; ainoasti rakkaus Jumalaan piti olla yhtä innokas, niin kumminkin opetettiin, mutta todentodella taisi se harvoin vetää tuolle toiselle vertoja. Jumalasta ja vaimoista kuului hyvin usein puhuttavan yhteen hengenvetoon ja kauniimman sukupuolen kunnioittamista vaadittiin ritari-arvoon pyrkijältä yhtä ankarasti kuin Jumalan pelkoa. Tämmöisellä aikakaudella oli kauneuden valta melkein rajaton. Se saattoi nostaa aivan halpasäätyisen korkeimman ylimyksen tasolle.

Robert III:tta edellisen kuninkaan aikana oli kauneus yksin kohottanut alhaissäätyisen, huonotapaisen naisen Skotlannin valta-istuimen osallisuuteen; ja moni muu neito, vaikka vähemmin taitava tai vähemmin onnellinen kuin tää, oli noussut korkeaan arvoon jalkavaimon viran kautta, jota sen ajan tavat eivät liioin kieltäneet eikä paheksuneet. Tämmöiset toivot olisivat voineet pyörryttää päätä monelta korkeampisäätyiseltäkin tytöltä kuin Hanskurin Katrilta, jota kaikki yksimielisesti kehuivat kaikkein kauniimmaksi kaupungin sekä sen likitienoon neitosista, ja jonka puoleen nimi "Perthin Kaunotar" suuresti veti nuorten junkkarein huomion, niinä aikoina, milloin kuningas piti hovia Perth'issä. Monikin nuori aatelisherra, korkeasukuinen ja ritaritöistään yli muiden kuuluisa, oli hartaampi osoittamaan ratsumies-taitoansa, jos ajoi Curfew-katua, ukko Simo Hanskurin kynnyksen sivuitse, kuin juhlallisissa turnauspeleissä, missä Skotlannin ylhäisimmät rouvas-ihmiset istuivat katselijoina.

Mutta Hanskurin tytär — hänen isäänsä Simoa mainittiin sen ajan tavalla ammattinsa mukaan — ei näkynyt huolivan mistään kohteliaisuuden osoitteesta semmoisten miesten puolelta, joiden sääty-arvo oli niin paljon korkeampi hänen omaansa. Hän luultavasti ei ollut millään muotoa tietämätön ihastuttavasta näöstänsä; mutta hän näkyi tahtovan rajoittaa voittonsa oman säätynsä piiriin. Hänen kauneutensa oli enemmin henkistä kuin yksistään ruumiillista laatua ja vaikka hän luonteeltaan oli lempeä ja herttainen, näkyi hänessä aina pikemmin ykstotisuutta kuin iloisuutta. Päättipä moni, kun näki millä hartaudella Hanskurin Katri kirkossa rukoili, että se tyttö varmaankin salaa halusi vetäytyä pois maailmasta ja kätkeä itsensä luostariin. Mutta siihen uhraukseen, jos se lieneekin kenties ollut tytön mielessä, ei olisi hänen isänsä, varakas mies, jolla vaan tämä ainoa lapsi oli, suinkaan hyvällä antanut suostumustansa.

Isä kuitenkin vielä vahvisteli Perth'in Kaunottaren päätöstä, karttaa koreitten hoviherrain kohteliaisuuksia. "Äläpä huolikaan", sanoi hän, "äläpä huolikaan, Katri, noista teikkareista, äläkä heidän tepastelevista ratsuistaan, heidän kilisevistä kannustimistaan, heidän sulkalakeistaan, heidän pönäkistä viiksistään. He eivät ole meidän säätyä, emmekä me pyri heidän pariinsa. Huomenna on Pyhän Valentin'in päivä,[3] jolloin jokainen lintu parinsa valitsee; vaan et koskaan näe hamppulintusen rupeevan haukalle, tai punarinnan kotkalle pariksi. Isäni oli rehellinen porvari Perth'issä ja osasi luisuttaa neulaansa niin hyvin kuin minäkin. Ja jos nousi sotaa meidän kunnon kaupungin porttien eteen — hei kuinka lensi maahan neulat, ja langat, ja säämiskänahat; ja ulos temmattiin kelpo kypäri sekä kilpi pimeästä nurkastaan, ja pitkä keihäs seinältä, uunin päältä! Todistapas vaan että hän tahi minä olisimme kertaakaan olleet poissa, jos kaupunginpäällikkö piti katselmusta! — Näin me olemme aina eläneet ja olleet, tyttäreni — tehneet työtä leipäkannikkamme saamiseksi, ja taistelleet saadun leivän suojelemiseksi! Enkä huoli vävykseni mokomata, joka itseänsä paremmaksi minua pöyhisteleikse. Ja mitä noihin herroihin ja ritareihin tulee, toivon sinun aina pitävän mielessä, että olet liian halpa heille aviokullaksi, vaan liian hyvää sukua jalkasiipaksi. Ja nyt jo heitä työsi, tyttö, sillä nyt on pyhäaatto, ja meidän tulee mennä iltamessuun rukoilemaan, että Jumala sinulle huomiseksi lähettäisi kelpo Valentini-kumppalin".

Perth'in Kaunotar laski pois hyppysistään komean haukka-kintaan, jota hän tikkaeli Drummond'in rouvaa varten, puki päälleen pyhähameensa, valmistaen itsensä seuraamaan isää Mustain-Veljesten luostariin, joka oli likellä Curfew-katua, missä he asuivat. Matkalla sinne Simo Hanskuri, tuo vanha, arvossa pidetty porvari, jolle oli jokseenkin karttunut niin hyvin ikävuosia että myös varoja, sai nuorilta sekä vanhoilta niitä kunnian-osoituksia, jotka hänen samettitakilleen sekä kultaisille kaulavitjoilleen oli tulevat. Samoin myös Katrin maanmainio kauneus, vaikka peitetty päähineen alle — samallaisia tätä nykyä vielä pidetään Flanderissa — sai niin nuorten kuin vanhainkin niskat kumartumaan ja lakit päästä lentämään.

Isän ja tyttären näin kulkiessa käsikkäin, seurasi heitä pitkä, kaunis nuorukainen, puettu työmiehen vaatteisin karkeinta lajia, jotka kuitenkin antoivat hyvin nähdä hänen vartalonsa hoikkuutta; samoin myös tuo pieni ehtapunainen lakki sievästi sopi hänen kauneille kasvoilleen, jotka tirkistelivät esiin tuuheitten kähäräin keskeltä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin sauva kädessään, sillä ei katsottu soveliaaksi hänen säätyisellensä nuorukaiselle (hän oli hanskurin oppipoika) kävellä kadulla, miekka tai tikari vyöllä; sen oikeuden näet soturit aateliston palveluksessa katsoivat yksin-omaisekseen. Näin seurasi hän mestariansa pyhäinpäivinä, osaksi passarina, osaksi vartijana, jos hänen suojaansa tulisi tarvis; mutta helppo oli siitä hartaasta huomiosta, jolla hän yhä katseli Katria, nähdä että hän olisi kernaampi tyttärelle kuin isälle apuansa antamaan. Tavallisesti ei ollut kuitenkaan hänen palvelushalulleen mitään tilaisuutta; sillä yleinen kunnioituksen-tunne saattoi vastaantulijat hanskurille sekä hänen tyttärelleen tilaa antamaan.

Mutta kansanjoukossa alkoi pian myös näkyä knaappien, huovien sekä joutsimiesten teräskypäreitä ja sulkalakkeja, ja näiden sotaviran merkkien omistajat alkoivat olla käytöksessään vähemmin kohteliaat kuin rauhaisat porvarit. Useampia kertoja, kun tämmöinen vastaantuleva soturi satunnaisesti tai muka ylemmästä arvostaan ylpeillen poikkesi seinäpuolelle katuvartta,[4] leimahti hanskurin nuoren seuralaisen silmistä uhkauksen salama ja selvään näkyi, että hän olisi tahtonut osoittaa hartauttansa nuorta emäntää palvelemaan. Mutta joka kerta tuli siitä Conachar'ille, se oli pojan nimi, torut mestarilta, joka hänelle huomautti, ettei hän tahtonut mitään käskemätöntä apua. "Poika hupsu", myrisi hän, "etkö ole vielä tarpeeksi elänyt työhuoneessani, kun et tiedä että yhdestä sivalluksesta meteli voi syntyä — että tikari ihmisnahan läpäisee yhtä nopeasti kuin neula säämiskän — että minä olen rauhan mies, vaikken suinkaan pelkuri sodassa, ja että siitä vähä huolin kumpaa katuvarren puolta tyttäreni kanssa astun, kunhan saamme astua tietämme häiritsemättä ja rauhassa".

Conachar puolusteli itseään sillä, että piti huolen mestarin kunniasta; mutta siitä ei vanha porvari paljon leppynyt.

— "Mitä meillä on tekemistä kunnian kanssa?" ärjähti Simo Hanskuri. "Jos minun palveluksessani tahdot olla, niin pidä vaari rehellisyydestä, vaan heitä kunniat noille suuriluisille, hupsuille, joilla on terästä kantapäissä, rautaa rinnan ympärillä. Jos sinunkin semmoisia kalkkareita tekee mieli, niin kuluta ne terveenä; vaan ei se saa tapahtua minun kattoni alla, eipä minun seurassani".

Nämät tämmöiset torut näkyivät Conachar'ia pikemmin kiihdyttävän kuin hillitsevän. Mutta viittaus Katrilta — jos tuo hänen hoikan sormensa liikahdus todella oli viittausta — vaikutti paremmin kuin vihastuneen isännän kaikki torut. Nuorukainen heitti pois soturimaisen ryhdin, joka hänessä näkyi olevan luonnollinen, ja muuttui jälleen rauhallisen porvarin nöyräksi seuralaiseksi.

Nytpä heidät saavutti pitkä nuori mies leveässä levätissä, joka myös osan kasvoista peitti — se oli yleinen tapa sen ajan nuorissa herroissa, koska he eivät tahtoneet olla kaikkien tunnettavina tai olivat lystien seikkojen ha'ulla. Hän näytti, sanalla sanoen, niinkuin olisi tahtonut ympärillä olevalle maailmalle sanoa: "En tahdo tällä hetkellä olla tunnettu, en tahdo että minua puhuteltaisiin siksi, mikä olen. Mutta koska en ole kenellekään muulle kuin itselleni velvollinen teoistani vastaamaan, pidän tätä peittoa silmien edessä ainoasti tavan vuoksi, enkä juuri välitä, tunnetteko vai ettekö tunne minua". — Hän poikkesi isänsä käsivarresta kiinnipitävän Katrin oikealle puolelle ja rupesi hitaammin astumaan, ikään kuin yhtyen seuraan.

"Hyvää iltaa, kunnon mestari".

"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. — Mutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? — Meidän astuntamme on teille liian verkallinen — meidän seuramme teidän isänne pojalle liian halpa".

"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi asiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on ihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä."

"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra", virkkoi vanha hanskuri, "pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka ei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän kunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin vaan tahdotte ne lähettää".

"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä", jatkoi itsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea, ettei hänen tarvinnut kursaella. "Minä tahtoisin tietää, onko nahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis — ja sinulta, kaunoinen Katri" — (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) — tahtoisin tietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa, niinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään — onhan minun sydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen, millä neula sen sydämen peitteeksi aiotun vaatteen lävisti. Kavaltaja, mikä edesvastaus olisi sinulle tuleva, siitä että näin kiduttelet sydäntä, joka sinua niin tulisesti rakastaa?"

"Olkaa niin hyvä, korkea herra", vastasi Katri, "ja lakatkaa näistä hulluista puheista — teidän ei sopisi semmoista puhua, eikä minun sitä kuulla. Me olemme halvat säädyltämme, vaan kunnialliset käytökseltämme; ja isän läsnä-olosta toki edes pitäisi olla tyttärelle suojaa senkaltaisista sanoista, vaikka ne näin korkean herran suusta tulevat".

"No hyvä, sinä armoton", vastasi luopumaton teikkari, "minä lakkaan sinua nyt vaivaamasta, jos vaan lupaat näyttää itseäs ikkunassas huomen-aamulla, kohta kun päivä tirkistäikse itäisten vuorten yli, ja niin antaa minulle oikeuden olla sinun Valentininas ensi vuonna".

"En suinkaan, korkea herra. Isäni juuri äsken huomautti minulle, ettei haukat, saatikka sitten kotka, sovi halvan hamppulintusen pariksi. Hakekaa itsellenne joku hovineito, jolle teidän kohteliaisuutenne on oleva kunniaksi. Minulle — älkää pahaksi panko, korkea herra, jos suoraan puhun — se vaan on häväistystä".

Näin puhuessaan he olivat tulleet kirkon ovelle.

"Tässä paikassa", virkkoi nyt isä, "te, korkea herra, sallinette meidän sanoa teille jäähyväiset. Kyllähän minä sen tiedän, ettette te suuresti huolisi luopua huvituksestanne sen tuskan ja vastuksen tähden, joka siitä meidän kaltaisillemme tulee. Mutta tästä suuresta palvelijajoukosta täällä oven edessä voitte te arvata, että on kirkossa semmoisia, joista teidänkin, armollinen herra, täytynee pitää lukua".

"Vai lukua — ja kukapa minusta mitään lukua pitää?" virkkoi ylpeä nuori herra. "Mokoma halpa käsityöläinen ja hänen tyttärensä, joille vähin huomionikin jo on liikaa kunniaa, ovat niin hävyttömät ja sanovat minun puhuttelemiseni häväistykseksi. Ohoh, sinä valkean kauriinnahan ja sinisen silkin kuningatar, kylläpä mä vielä saan sinut tätä katumaan".

Hänen tätä mutistessaan hanskuri tyttärineen astui Dominikolaiskirkon ovesta sisään, ja heidän palvelijansa Conachar, pyrkiessään kiireesti heidän jälkeensä, tyrkkäsi, kentiesi hiukan tahallaankin, sitä nuorta aatelisherraa. Teikkari, heräten harmillisista mietteistänsä ja katsoen tätä tyrkkäystä tahallaan tehdyksi loukkaukseksi, tarttui poikaa rintaan, antoi hänelle sivalluksen ja sysäsi sitten poikemmaksi. Vimmastunut Conachar, jollakin vaivalla toinnuttuaan, tempasi kädellään vasemmanpuolista kuvettaan, ikään kuin hakien miekkaa tai tikaria siitä paikasta, mistä se tavallisesti riippuu; mutta kun ei semmoista asetta löytynyt, ilmoitti hänen näkönsä toivossaan pettynyttä vimmaa, ja hän astui kirkkoon. Niiden muutamain minuuttien ajan, niin kauan kun poika vielä viipyi ulkona, seisoi nuori herra paikallaan, kädet ristissä rinnan päällä, ylpeä hymy suun sopissa, ikään kuin härsyttäen häntä parastansa koettamaan. Mutta kun Conachar oli kirkkoon astunut, peitti hänen vastustajansa kasvonsa vielä paremmin levätillään ja antoi salaviittauksen, kohottaen toista kinnastansa. Kohta lähestyi häntä kaksi miestä, jotka, peitetyin kasvoin samoin kuin hän, olivat jonkun matkan päässä katselleet hänen liikuntojaan. Hänellä oli nyt heidän kanssaan pitkä keskustelu, jonka jälkeen nuori aatelisherra meni yhtäänpäin, hänen ystävänsä tai palvelijansa toisaalle.

Simo Hanskuri, ennen kuin kirkkoon astui, katsahti noiden miesten puoleen, mutta oli jo ennen heidän eroamistaan käynyt sijalleen keskellä seurakuntaa. Hän laskeutui polvilleen, ja hänen katsannostaan näkyi, että raskas kuorma hänen sieluansa painoi. Mutta kun messu päättyi, näkyi tuska hänestä helpoittuneen; hän oli heittänyt itsensä ja huolensa taivaallisen Isän huostaan. Jumalanpalvelus oli tällä kertaa hyvin juhlallinen, sillä kirkossa oli suuri joukko korkeasukuista herras- ja rouvasväkeä. Olipa sijaa valmistettu vanhaa, hyvää kuningastakin varten; mutta joka niistä kivuista, jotka häntä vaivasivat, oli estänyt Robert III:n messuun tulemasta, niinkuin hänellä muulloin oli tapana. Koska kirkkoväki alkoi hajota, viipyivät hanskuri ja hänen kaunis tyttärensä vielä vähän aikaa; menivät salaripille rippituoleihin, joihin papit nyt olivat asettaneet itsensä, toimittaakseen sitäkin virkansa osaa. Täten oli jo pimeä yö joutunut ja kadut olivat autiot, kun he kääntyivät paluumatkalle omaan kotiinsa. Melkein kaikki ihmiset olivat jo kotona makuulla. Ne, jotka vielä kaduilla kulkivat, olivat yöjalkalaisia ja humalaisia, ylpeitten aatelisherrojen joutilaita, meluavia palvelijoita, jotka olivat hyvin taipuvaiset rauhallisia kävijöitä häiritsemään, turvaten herrojensa suosioon hovissa, jolla heitä oltiin kovinkin nopsaat auttamaan.

Luultavasti pelkäsi Conachar pahaa joltain semmoiselta mieheltä, kun hän, kiirehtien hanskurin likelle, virkkoi hänelle: "Mestari — meitä seurataan".

"Seurataanko vai? Kutka ja kuinka suuri joukko?"

"Yksi mies, joka kasvonsa levätillään peittää, seuraa meitä luopumatta niinkuin kuvajainen".

"Hänen tähtensä en huoli jouduttaa astuntaani tätä Curfew-katua pitkin, vaikka hän olisikin paras, joka sitä koskaan on astunut".

"Mutta hän on aseilla varustettu", muistutti Conachar.

"Niinpä mekin, ja on meilläkin kädet, ja jalat, ja sääret. Mitä,
Conachar, ethän toki pelänne tuota yhtä miestä?"

"Pelkäänkö!" vastasi Conachar, tästä luulosta suuttuen; "kohta saatte nähdä pelkäänkö häntä?"

"No nyt taas ammut liian paljon syrjälle, toiselle puolelle pilkkaa, hupsu poika — et sinä koskaan osaa keskitietä kulkea. Eipä sentään huoli nostaa meteliä, vaikkemme myös pakoon pötki. Astupas sinä vaan edeltä Katrin kanssa, niin minä sinun sijastas jään jäljemmäksi. Mikä hätä meillä voisi olla näin likellä kotoa".

Hanskuri jätti siis itsensä jäljemmäksi ja huomasikin aivan oikein, erään miehen seurailevan heitä niin likeltä, että se, aikaan ja paikkaan nähden, voi antaa syytä epäluuloon. Jos he poikki kadun menivät, meni hänkin toiselle kadun puolelle; jos he jouduttivat askeleitansa tai rupesivat taas verkallisemmin astumaan, vieraskin teki samoin. Siitä ei olisi ollut suurta lukua, jos hanskuri olisi ollut yksin; mutta hänen kaunista tytärtänsä saattoi joku irstainen roisto yrittää ryöstää, tässä maassa, missä laista oli varsin vähän turvaa niille, joilla ei ollut voimaa itseänsä puolustaa. Koska Conachar ja hänen suojansa alainen kaunotar olivat oman kodin kynnykselle ehtineet, jossa vanha piika heille oven avasi, asettui porvarin huoli. Yhtähyvin teki hänen mieli, jos mahdollista, saada tietää, oliko siihen huoleen ollutkaan mitään syytä; senvuoksi hän huusi tuolle miehelle, jonka käytös oli pelon nostanut ja joka nyt oli pysähtynyt, ikään kuin ei olisi tahtonut tulla kynttilän valoon.

"Hei ystävä, astupas vaan esiin äläkä ole tuossa kuurapeittoisilla! Etkös tiedä, että niitä vastaan, jotka pimeässä kummituksina kävelevät, välistä koetellaan tuota keppitaikaa? Astupas esiin nyt, mies, ja näytä meille silmiäs".

"No miks'ei, mestari Hanskuri", vastasi ääni, joka oli syvimpiä, mitkä olivat ikinä johonkuhun kysymykseen vastanneet. Ei minua mikään kiellä silmiäni näyttämästä, vaikka kyllä soisin että ne paremmin maksaisivat katselemisen vaivaa kynttilän valossa".

"Herrainen aika!" huudahti Simo, "pitihän minun tuntea tuo ääni! — oletko se sinä itse, omassa ruumiillisessas personassas, Seppä? No, etpä nyt, koira vieköön, pääsekään ohitse kuivin suin. Kuules, poikaseni, eihän valkeansammutus-hetki ole vielä soinut, ja jos olisikin, eipä siinä ole syytä erottaa poikaa isästään. Tule sisään, poikaseni, Dorothea saa antaa meille jotain suuhun pistettävää, ja me kilistelemme vielä kannuja, ennen kuin meistä saat erota, tule sisään, sanon ma; ja nyt tulee Katri-tyttärellenikin ilo, kun sinut näkee".

Näin puhuen hän oli miehen, jota hän niin ystävällisesti tervehti, vetänyt jonkinlaiseen kyökkiin, joka tavallisesti myös sai vieraskammarina olla. Sen koristuksena oli koko joukko tinatalrikeita, jotka vielä parin hopeakupin kanssa, kaikki aivan kirkkaiksi kuurattuna, seisoivat hyllyköllä. Kelpo takkavalkea sekä paistava lamppu loivat yli koko huoneen valoa ja hauskuutta, ja makea haju Dorothean käsien alla kypsyvistä ruoaksista ti tuntunut suinkaan vastenmieliseltä näitten miesten nenistä, joita ei liika aistin hienous vaivannut.

Tuntematon seuralainen nyt seisoi täydessä valossa talonväen keskellä. Hänen näkönsä ei ollut millään muotoa hieno eikä kaunis; mutta yhtähyvin hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät ainoasti ansainneet huomiota, vaan jollakin lailla sitä ehdottomasti vetivät puoleensa. Hänen vartalonsa oli pikemmin alle tavallisen pituuden; mutta hartioitten leveys, käsivarsien pituus ja vahvuus sekä koko miehen jäntevyys näyttivät että hänellä oli hyvin tavaton voima sekä lakkaamattomalla harjoituksella rivakkaana pidetty ruumis. Sääret olivat hiukan koukkuiset, ei kuitenkaan niin paljon, että sitä varsinaiseksi viaksi olisi voinut sanoa. Päinvastoin se vähäinen koukkuisuus, vaikka se johonkin määrään ruumiinrakennuksen säännöllisyyden pilasi, näkyi ikään kuin luonnollisesti kuuluvan tämän ruumiin vahvuuteen. Puku oli härännahasta; vyöltä riippui raskas kaksiteräinen miekka sekä ikäänkuin kukkaron puolustukseksi, joka sen-aikuisen porvari-tavan mukaan, roikkui samaan vyöhön kiinnitettynä. Pää oli säännöllisen-muotoinen, ympyriäinen; tukka musta, lyhyeksi keritty, tuuheakähäräinen. Mustista silmistä salamoitsi rohkeus ja neuvokkaisuus, vaan muuten kasvot ilmoittivat ujostelevaa nöyryyttä, sekaisin leikillisyyden kanssa, ja tällä hetkeä, paitse sitä, nähtävää iloa tästä yhtymisestä vanhain ystäväin kanssa. Jos emme ota lukuun siinä tällä hetkellä myös näkyvää liikaa ujoutta, niin oli Heikki Sepän otsa korkea ja jalonnäköinen; mutta kasvoin alempi puoli ei ollut saanut yhtä kaunista muotoa. Suu oli suuri, täydesti varustettu vahvoilla, kauneilla hampailla, joiden näkö oli koko muussakin ruumiissa näkyvän terveyden ja voiman mukainen. Lisätkäämme siihen tuuhea, lyhyt parta sekä viikset, jotka nykyään oli jokseenkin huolellisesti siivottu, niin on miehen koko kuva valmis. Ijältään ei hän voinut olla yli kahdenkymmenen kahdeksan.

Koko talonväelle näkyi tämän vanhan ystävän arvaamaton tulo olevan hyvin mieleen. Simo Hanskuri yhä uudestaan pudisteli hänen kättänsä, Dorothea niijasi niijaamistaan ja Katrikin ujostelematta ojensi kätensä, jota Henrik vähän aikaa piti jättiläiskourassansa, aivan kuin olisi aikonut nostaa sen huulilleen. Mutta sitten oltuansa kahden vaiheella, hän sen jälleen hellitti, pelosta että se rohkeus pantaisiin pahaksi. Ei niin että tuo hänen kourassaan liikahtamatta makaava kätönen olisi tehnyt vastarintaa; vaan tytön kasvoissa ei näkynyt ainoastaan punastusta, siinä näkyi samassa hymy, joka nuorta miestä yhä pahemmin hämille saattoi. Mutta isä, nähdessään ystävänsä epäilyksen, huusi kursailematta:

"Suihkaa suuta, poikaseni, suihkaa suuta hänelle! Ja se on tavara, jota en tarjoisikaan kelle hyvänsä minun kynnykseni yli astuvalle. Mutta hyvä St. Valentin auttakoon! — jonka pyhä on huomenna — olenpa niin iloinen siitä, kun näen sun jälleen täällä tässä hyvässä Perth'in kaupungissa, että olisi vaikea sanoa mitä sinulta voisin kieltää".

Seppä — sehän, niinkuin jo yllä mainittiin, oli sen rotevan käsityöläisen ammatti — rohkeni tästä, niin että ujosti suuteli Perth'in Kaunotarta. Tämä puolestaan salli sen suosion-osoitteen hymyllä, joka sisarelle sopivaa hellyyttä osoitti, ja virkkoi samassa: "Toivonpa että se on katuvainen ja parannut mies, jolle sanon: tervetultua tänne Perth'iin takaiin!"

Seppä vielä piti tytön kättä kädessään, ikään kuin olisi aikonut vastata; mutta äkkiä, niinkuin rohkeutta tällä silmänräpäyksellä olisi puuttunut, hellitti irti. Hän vetäytyi oikemmaksi, aivan kuin olisi säikähtynyt teostansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hehkuivat osaksi häveliäisyydestä, osaksi mielihyvästä. Näin kävi hän istumaan valkean äärelle, päinvastaiselle puolelle kuin Katri.

"No, Dorothea, jouduta nyt vaan syömistä, muija kulta — ja Conachar — miss' on Conachar?"

"Hän on mennyt levolle, isä, hänen päätään kivistää", vastasi Katri epävakaisella äänellä.

"Mene häntä kutsumaan, Dorothea", käski vanha hanskuri. "En kärsi noita hänen juoniansa. Hän muka on kovin korkeaa Vuorelais-sukua, levittääkseen pöytäliinaa tai tuodakseen talrikkia, ja hän tahtoisi muka päästä meidän vanhaan, kunnialliseen ammattiin, ilman passailematta, ilman mestariansa ja opettajaansa palvelematta semmoisissa asioissa, joissa kuuliaisuus on velvollisuutta. Mene häntä kutsumaan, sanon ma; en kärsi tuommoista tehtävien laiminlyömistä".

Kohta sen jälkeen kuului Dorothean ääni rappusilta tai vielä luultavammin tikapuilta, joita myöten kiivettiin yliselle, mihin vastahakoinen oppipoika niin ajattomalla ajalla oli kätkeynyt. Sieltä tuli puoli-ääneen mutistu vastaus, ja pian sen jälkeen Conachar ilmautui ruokahuoneesen. Yrmeyden pilvi synkeytti hänen ylpeää, vaan kaunista muotoansa. Hän rupesi pöytää laittamaan, asetti talrikit paikoilleen, toi suolat, kryydit ynnä muut ruoanhöystöt — sanalla sanoen, toimitti nyky-ajan passarin virkaa, johon sen ajan tapa vaati kaikkia oppipoikia — mutta tuo halpa työ, johon hänen oli pakko ruveta, oli hänelle silminnähtävästi inhoksi ja harmiksi. Perth'in Kaunotar katsahti häneen jollakin huolella, ikään kuin peläten, että tuo selvästi näkyvä vastahakoisuus voisi vielä enentää isän mielipahaa. Mutta vasta kun neidon silmät toistamiseen olivat hänen silmiänsä kohdanneet, suostui Conachar peittämään yrmeytensä ja toimissansa suurempaa myöntäväisyyttä ja nöyryyttä näyttämään.

Tässä meidän tulee antaa lukijalle tiedoksi, että tuo salainen silmänluontien vaihtelu Hanskurin Katrin sekä nuoren Vuorelaisen välillä tosin todisti, että edellinen piti jonkunlaista huolta jälkimmäisen käytöksestä; mutta tyystimmänkin tarkastelijan olisi ollut vallan vaikea keksiä, oliko siinä huolenpidossa mitään yli sen tunteen, mikä nuoressa tytössä on luonnollinen samassa talossa asuvaa, saman-ikäistä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän on elänyt likeisessä tuttavuudessa.

"Sinä olet käynyt pitkillä matkoilla, Heikki poikaseni", virkkoi hanskuri, joka aina tätä lempinimeä käytti, vaikkei hän ollut millään lailla sukua nuorelle käsityöläiselle; "niin, ja olet nähnyt monen virran, paitsi tätä Taytä, sekä monta koreaa rakennusta, paitsi St. Johanneksen kirkkoa".

"Vaan enpä kuitenkaan yhtään, joka olisi ollut puoleksi verraksi niin rakas ja joka puoleksi verraksi niin ansaitsisikaan minun rakkauttani", vastasi seppä. "Sen vakuutan teille, isä, että kun taas Baiglien harjun yli olin päässyt ja näin tämän meidän kaupungin tässä leviävän edessäni, kauniina kuin tuo keijukaisten kuningatar laulussa, jonka ritari näkee makaavan keskellä tiheää ruusupensaikkoa, silloin minun sydämessäni tuntui aivan kuin olisin ollut lintu, joka panee väsyneet siipensä kokoon, laskeutuen alas omaan pesäänsä".

"Hei! Vieläkö sinussa on runoniekkaa?" sanoi hanskuri. "Mitä, saammeko taas nyt nähdä entiset hyppymme ja rinkitanssimme? Ja iloiset keikahdukset Vapunpäivän kukkas-riu'un ympärillä? Ja kuulia lystit laulut Joulu-aattona?"

"Semmoisia loruja kyllä mahtaa vieläkin joskus ilmautua, isä", virkkoi seppä, "vaikka tosin palkeitten puhina ja alaisimen kalske ovatkin karkeaa säestystä runoniekan sävelille. Mutta enpä voi parempia saada toimeen — täytyy varojeni paranemista katsoa, vaikka tulisivatkin siinä värssyt huonommiksi".

"Kas se oli oikein — oletpa juuri minun oma poikani" vastasi hanskuri; "ja varmaanpa et ole liioin kuluttanut rahojasi matkalla?"

"Enkä, vaan matka-rahojani vielä kartutin, isä — tuon teräksisen haarniskan, jonka muistanette, möin minä neljästäsadasta markasta sir Maunu Redman'ille Englannin itäisen rajamaan vartijalle. Hän tuskin penniäkään tinki hinnasta, sen perästä kun olin antanut hänelle luvan koettaa sitä miekan sivalluksella. Ja tuo tyhjätasku Vuoriston varkaittenpäällikkö, joka sen oli alkuaan käskenyt, peräytyi kaupasta jo puolen sen summan tähden, vaikka työhön minulta oli mennyt puoli vuotta".

"Mitäs sinä noin tuijottelet, Conachar?" torui hanskuri, kesken puhetta kääntyen Vuorelais-oppilaansa puoleen. "Etkös milloinkaan voi oppia, että sinun vaan tulee pitää huolta omista tehtävistäs, kuultelematta kaikkea mitä ympärilläs tapahtuu? Mitäs se sinua koskee, että Englantilaisen mielestä on huokeaa, mitä Skotlantilainen liian kalliiksi katsoo".

Conachar kääntyi ikään kuin puhuakseen; mutta, hetkisen aikaa mietittyänsä, hän loi silmänsä alas ja koki asetuttaa mieltänsä, jota ylenkatse, millä seppä Vuorelais-ostajastansa puhui, oli kiihdyttänyt. Heikki jatkoi puhettaan, hänestä huolimatta.

"Myös möin, Edinburg'issa käydessäni, muutamia miekkoja ja väkipuukkoja kalliisin hintoihin. He arvelevat siellä sodan olevan tulossa; ja jos Jumala olisi niin armollinen ja laittaisi sotaa, niin minun tavarastani maksettaisiin täysi hinta. St. Dunstan tehköön sydämemme kiitolliseksi, sillä hän oli meidän ammattilaisiamme. Sanalla sanoen, tämä kalu tässä" — hän laski käden kukkaronsa päälle — "joka neljä kuukautta takaperin lähtiessäni oli jokseenkin laiha ja löttöinen, on nyt niin pyöreä ja paksu kuin kuuden viikon porsas".

"Entäs tuo sen toinen, rautakahvainen, nahkatuppinen kumppali?" kysyi hanskuri, "onko se ollut jouten koko tään ajan? — Kuule, iloinen seppä, tunnustapa nyt vaan totinen tosi — kuinka monessa käsikähmässä olet ollut sen perästä kun Tay-virran poikki menit?"

"Voi, älkää toki minulle vääryyttä tehkö tuommoisella kysymyksellä" — hän vilkaisi Katriin — "erittäin tämän neidon läsnä-ollessa", vastasi aseseppä. "Minä tosin miekkoja taon, vaan niiden käyttämisen, sen jätän toisille. — Ei, ei, harvoin on minulla paljas miekka kädessä, paitsi kun sitä alaisimella tai tahkokiven päällä pitelen; ja ne vallan soimauksia puhuivat minusta Katri tyttärellenne, jotka ovat saattaneet hänet luulemaan rauhallisinta Perth'in porvareista tappelijaksi. Tahtoisinpa kuulla vaikka paraankin heistä päästävän semmoisen sanan suustansa Kinnoul'in mäellä, niin ettei olisi läsnä ketään muuta kuin se puhuja ja minä!"

"Hohhoh", sanoi hanskuri nauraen, "sitten me kai saisimme nähdä esimerkin maltillisesta kärsivällisyydestäs. — Hyi häpeää, Heikki, että näin kuin veijari viekastelet miehelle, joka sinut perinpohjin tuntee. Ja sitten noin tuijottelet Katriin, ikään kuin hän ei tietäisi, että tässä maassa jokaisen miehen on kädellään suojeleminen päätänsä, jos tahtoo ma'ata jonkinlaisesta turvassa. — Hohhoh, koira vieköön, jos et vaan liene rikkonut yhtä monta rintahaarniskaa kuin olet takonutkin".

"No, huonohan se olisi aseseppä, Simo isä, joka ei oman kouransa sivaltamalla osaisi koettaa omaa käsi-alaansa. Jos en minä joskus halkaisisi jotain kypäriä tai pistäisi miekankärkeä rintapaidan läpi, enpä tietäisikään, kuinka vahvoiksi ne tulee takoa. Sittenhän minä vaan kyhätä kilkuttaisin kokoon tuommoisia paperikaluja, joita Edinburg'in seppiä ei hävetä laskea käsistään".

"Ahah, nytpä jo voisin panna vetoon kultaisen kruunukolikon, että sinulla on ollut riita jonkun Edinburg'in Tuulen-kärventäjän[5] kanssa siitä syystä?"

"Riitaako! — eipä toki, hyvä isä", vastasi perthiläinen aseseppä, "vaan miekanmittely on mulla tosin ollut semmoisen kanssa St. Leonard'in vuorella, kunnon kaupunkini kunnian puolustamiseksi, sen tunnustan. Ettehän toki voine uskoa, että rupeaisin riitaan ammattiveljen kanssa?"

"No, no, enhän suinkaan, enkä. Mutta kuinkas sitten se sinun ammattiveljesi suoriutui siitä?"

"Suoriutuipa, kun suoriutuikin, niin kuin se, joka menisi peitsenkärkeä vastaan, paperi-arkki rinnan suojuksena. Pikemmin sanoen, hän ei suoriutunut ollenkaan, sillä kun hänestä erosin, hän makasi Erakon mökissä, joka hetki odotellen kuolemaansa, johon hän, Gervasius-erakon sanojen mukaan, olikin itsensä hyvin jumalisesti valmistanut".

"No — tapahtuiko sitten vielä mitään muuta miekanmittelyä?" kysyi taas hanskuri.

"Niin, tosiaan, miekastelinhan minä paitsi sitä vielä erään Englantilaisenkin kanssa Berwick'issä — syynä oli tuo vanha riita heidän muka vallastansa meidän ylitsemme — olenpa varma ettette te olisi suoneet minun antaneen myöten siinä vai kuinka? — ja kävi minulta niin onnellisesti, että sain häntä vasempaan polveen pistetyksi".

"Hyvin tehty, Pyhä Anterus auttakoon! — Vaan palatkaamme asiaan — Kenenkä vuoro sitten tuli?" kysyi Simo, naureskellen muka rauhaisan ystävänsä urhotöitä.

"Minä taistelin yhtä Skotlantilaista vastaan Torwood'issa", kertoi Heikki Seppä, "siitä syystä ettei tiedetty, kumpi meistä oli parempi miekkamies, jota seikkaa, niinkuin hyvin ymmärrätte, ei voitu saada tietyksi eikä ratkaistuksi ilman koetuksetta. Siltä mies-paralta kirposi kaksi sormea".

"Vallan hyvin tehty Perth'in rauhallisimman pojan teoksi, joka ei ole koskaan pidellyt miekkaa muuten kuin seppä-ammatissaan! No, eikös ole sitten mitään sen enempää kerrottavaa?"

"Eipä juuri sanottavaa — sillä yhden Vuorelaisen löylyttäminen ei juuri paljon maksa puhumisen vaivaa".

"Minkätähden sitten häntä löylytit, sinä rauhan mies?"

"Eipä tainnut olla mitään syytä, sen verran kuin muistan", vastasi seppä, "paitsi että hän seisoi eteläpuolella Stirling'in siltaa".

"Kas niin, saas tästä nyt — terve tultua tänne luokseni kaikkein noiden sankaritöittes jälkeen. — Conachar, joudu! kanna kannua ympäri niin että kilisee, sitten saat siemauksen pähkinänkarvaista olutta omaankin suuhusi, poikaseni"

Conachar kaasi mainittua hyvää juomaa mestarilleen sekä Katrille sopivalla kuuliaisuudella. Mutta, sen tehtyään, hän asetti kannun takaisin pöydälle ja istahti paikalleen.

"Hohhoh, mitä se merkitsee! — Mitä tapoja ne on? — Kaada myös vieraalleni, kunnioitettavalle mestari Henrik Sepälle".

"Mestari Seppä kaatakoon itselleen itse, jos juoda haluttaa", vastasi nuori Vuorelainen. "Minun isäni poika on jo alentanut itsensä kyllin täksi illaksi".

"Sepä oli sievä kiekahdus näin laikkuiselta kananpojalta", virkkoi Heikki. "Mutta sen verran oletkin aivan oikeassa, poikaseni, että se mies ansaitsee kuolla janoon, joka ei viitsi juoda ilman juomanlaskijaa".

Mutta talon isäntä ei ollut yhtä kärsivällinen sallimaan nuoren oppipoikansa uppiniskaisuutta. — "No, niin totta kuin minun sanani aina on rehellistä puhetta ja minun neulomani kintaat kelvollista kalua", lausui Simo, "täytyypä sun nyt, kun täytyykin, kaataa vieraalleni olutta tuosta kannusta, jos tahdot kauemmin olla ja elää minun kanssani yhden katoksen alla".

Conachar, sen uhkauksen kuultuaan, nousi yrmeänä. Hän lähestyi seppää, joka jo oli tarttunut kannuun ja par'-aikaa kohotti sitä huulilleen, mutta samassa oli nuori passari kompastuvinaan ja tyrkkäsi seppää niin kömpelösti, että vaahtoova olut ryöpsähti vieraan silmille sekä vaatteille. Erin-omaisesti hyvänluontoinen oli tosin seppä, vaikka miekasteluihin kärkäs; mutta tätä tämmöistä häväistystä ei toki kestänyt hänen kärsivällisyytensä. Hän tarttui poikaa kurkkuun, joka ruumiin osa ensiksi sattui hänen kourahansa, kun Conachar teeskellystä kompastuksestaan oli nousemassa, kuristi häntä aika lailla ja sitten viskasi vastustajansa poikemmaksi, huutaen: "Jos tämä olisi tapahtunut toisessa paikassa, sinä nuori hirtehinen, olisinpa repäissyt korvat pois päästäsi, niinkuin ennenkin olen tehnyt muutamalle heimolaiselles!"

Nopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi: "Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!" — ja samassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle karaten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi olkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut. Mutta uhattu mies niin äkkineuvoisesti sai itsensä suojatuksi, päällekarkaajan kättä ylöspäin lyömällä, että puukko ainoasti raappaisi, eikä sanottavasti vertäkään iskenyt. Puukon poisvääntäminen kädestä ja itse pojan kiinnikopristaminen niinkuin rautapihteihin, se oli sepälle vaan silmänräpäyksen työ. Conachar tunsi nyt olevansa kokonaan sen peloittavan vastustajan vallassa, jota hän oli vihastuttanut. Hän vaaleni yht'-äkkiä kalmankalvakaksi, vaikka silmänräpäystä ennen vielä oli ollut tulipunaisena, ja seisoi siinä mykkänä häpeästä ja pelosta, siksi kun seppä hänet jälleen hellitti lujasta kourastansa, tyynesti sanoen: "Kiitä onneas ettei sinun kaltaisesi voi minua suututtaa — sinä vaan olet lapsi, ja minun, aikamiehen, ei olisi pitänyt aloittaa riitaa sun kanssas. Mutta olkoon tämä kuitenkin varoitukseksi."

Conachar hetkisen aikaa seisoi, ikään kuin olisi aikonut vastata; sitten hän läksi ulos, ennen kuin Simo oli hämmästyksistään niin tointunut, että sai sanan suustansa. Dorothea hääri sinne tänne, hakien rohtoja ja voiteita, Katri, nähtyään ulos tilkahtavat veret, oli pyörtynyt.

"Sallikaa mun lähteä tieheni, Simo isä", virkkoi Heikki surullisesti. "Olisinhan sen voinut ennaltakin arvata, että minua ainainen kohtaloni tännekin seuraisi, ja että minä toisin sivalluksia sekä verenvuodatusta kanssani huoneesen, johon en olisi tahtonut tuoda muuta kuin rauhaa ja onnea. Älkää minusta lukua pitäkö — katsokaa vaan Katri parkaa — pelästys tästä metelistä on hänet tappanut, ja se on kaikki minun syytäni."

"Sinunko syytäs, minun poikani! — tuon Vuorelais-rosvon syytähän se oli, jonka pitää olla tässä minulla kirouksena ja vastuksena. Mutta saapa hän nyt, kun saakin, kohta huomispäivänä pötkiä takaisin kotilaaksoillensa tai maistaa meidän kaupungin vankihuoneen leipää. — Yrittihän tuo mokoma tappaa mestarinsa vierasta mestarin omassa talossa! — Se purkaa kaikki siteet välillämme. — Mutta annas kun katson haavaasi."

"Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!"

"Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja säikähdys tapa ihmistä — mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät. Eikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi kuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta. Skene-occle [tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä."

"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi raappaissut", sanoi aseseppä; "ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin poskiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen ihan tuttu ja tuore mies." Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan peiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita, pienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan työnsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden ruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta kaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi kolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta ruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja muutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä kelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään tointuneena.

"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa anteeksi?"

"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla läsnä — en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin ja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."

"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni — niinkö sanoin? — ei — omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani — ja sinä kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"

"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua, itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi, siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin jatkaa tappelujaan."

"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti. Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön niitä pitää mielessään tai kielellään."

"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän läsnä-ollessamme", sanoi Katri, "on vähän liika vaatimus, että meillä olisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä urhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän kaupungin muurien sisässä sykkivät — että hän mieluummin poikkeisi sata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa — että hänen olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin jos olisi sukua Bruce kuninkaalle[6] — Jumala hänelle suokoon ikuisen autuuden! — että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli neljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa, joka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän töin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa varjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän varakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä avuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja leskiä, jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään nääntyviksi orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?"

"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan jatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan järjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me ympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä", jatkoi hanskuri, "meidän kuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän abotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät katselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein uljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa ja mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja verenvuodatuksilla? Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin mitä meidän kunnon Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä kuullut, että hän olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa ilkitöihin tai tahallaan tehtyyn sortoon — ja kuka ei tiedä, kuinka usein hän on käyttänyt sitä meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi? Ja eikö sinun pitäisi katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden neitoin, kun näin uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut tahtovansa kosia sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot enimmin ylpeilevät, jos ei ritarinsa urhoollisuudesta? Ja onko uljainkaan mies Skotlannissa tehnyt enemmän urhotöitä kuin minun rakas poikani Heikki, vaikkapa vaan hän on alhaista säätyä? Eikö hän ole kuuluisa yli Vuoriston sekä Alankomaitten paraana seppänä kaikista, jotka ikinä ovat miekkaa takoneet, ja uskollisimpana soturina kaikista, jotka ikinä ovat miekkaa vetäneet tupesta?"

"Isä kultaseni", vastasi Katri, "teidän sananne ovat keskenään ristinriitaiset, jos tahdotte sallia lapsenne sitä sanoa. Kiittäkäämme Jumalaa sekä hyviä pyhiä miehiä, että me kuulumme rauhalliseen säätyyn ja että olemme alempana noita ylimyksiä, joita heidän korkea sukunsa ja vielä korkeammalle lentävä ylpeytensä saattavat kerskailemaan julmista veritöistään, kehuen niitä ritarillisiksi teoiksi. Teidän viisautenne myöntänee, että me olisimme hullut, jos rupeaisimme teikkaroimaan heidän kirjavissa sulkasissaan ja koreissa vaatteissaan — miksi sitten meidän tulisi matkia heidän aivan ilmeisesti häijyjä tapojaan? Miksi tulisi meidän omistaa itsellemme heidän kovasydämistä ylpeyttänsä ja leppymätöntä julmuuttaan, joille murha on huvitusta, vieläpä turhamielisen kerskaamisen ainetta? Ylpeilkööt ja iloitkoot siitä ne, joiden säätyarvo tämmöistä veristä kunnioitusveroa vaatii; me, joilla ei ole osaa uhrista, voimme sitä paremmin surkutella uhratun piinaa. Kiittäkäämme Jumalaa alhaisesta säädystämme, koska se meitä kiusauksesta varjelee. — Mutta suokaa anteeksi, isä kulta, jos, vastustaessani mielipiteitänne tästä aineesta, jotka teillä on yhteiset niin monen muun kanssa, jos olen astunut lapsenvelvollisuuden rajain yli.

"Ohoh, liian liukas on kielesi minulle, tyttöseni", virkkoi isä vähän närkästyneenä. "Minä vaan olen työmies-parka, jonka paras oppi on siinä, että hän osaa vasemman käden kintaan oikeanpuolisesta erottaa. Mutta jos tahdot minulta saada anteeksi, niin sano pari lohdutuksen sanaa Heikki-raukalle. Tuossa hän nyt istuu, masentuneena ja sortuneena kaikista saarnoista, jotka olet sälyttänyt hänen päällensä. Hänen rohkeutensa, jolle sotatorven torahdus olisi ikään kuin kutsu ilopitoihin, nyt on vallan vaipunut maan matalaksi lapsen ruikutuksen tähden."

Seppä, kuullessaan siitä suusta, joka hänelle oli rakkain, niin moittivaisia sanoja luonteestaan, oli laskenut päänsä alaa pöydän päälle, ristiinpantuin käsivarsiensa nojalle, niinkuin se, jonka mieli on aivan masennuksissa, epätoivossa.

"Jumala suokoon, isä kulta", vastasi Katri, "että minun olisi mahdollista puhua lohdutuksen sanoja, luopumatta pois niistä pyhistä totuuksista, jotka nykyään lausuin. Mutta kenties — niin, minulla pitää olla se tehtävä", jatkoi hän, ja into, jolla hän puhui, sekä hänen ihmeellinen kauneutensa tekivät, että hän sillä hetkellä näytti ikään kuin profeetta haltijoissaan. "Koska taivaallinen totuus", lausui hän juhlallisella äänellä, "on uskottu jollekulle maalliselle kielelle, vaikka kuinkin heikolle, niin tämä aina saapi vallan julistaa armoa samassa kuin tuomiota. — Nosta päätäs, Henrik — nosta päätäs, sä ylevä-mielinen, hyväsydäminen, jalo, vaikka aivan väärää tietä astuva mies — sinun vikasi ovat tämän armottoman, paatuneen aikakauden viat — sinun hyvät avus ovat kaikki sun omasi!"

Näin puhuessaan hän laski kätensä sepän käsivarrelle, veti sen pois hänen päänsä alta, voimalla, jota Heikki, vaikka se oli niin heikko, ei voinut vastustaa, ja pakoitti surullisen miehen ylös hänen puoleensa kohottamaan miehuulliset kasvonsa sekä silmänsä, jotka kuullut moitteet yhdessä toisten tunteitten kanssa olivat täyttäneet kyyneleillä.

"Älä itke", sanoi tyttö, "tai, itke vaan — mutta itke, niinkuin se, jolla on toivoa sydämessä. Vanno luopuvasi ylpeyden ja vihastuksen synneistä, jotka sun kaikkein helpoimmin saavat valtoihinsa — viskaa pois nuot kirotut sota-aseet, jotka sinua niin helposti saavat kiusatuksi turmion ja murhan tekoon."

"Turhaan puhut minulle, Katri", vastasi seppä. "Voisin minä tosin ruveta munkiksi ja luopua maailmasta; mutta jos tähän maailmaan jään elämään, minun täytyy harjoittaa ammattiani. Ja niin kauan kun haarniskoita sekä sota-aseita muita varten sepittelen, en voi voittaa kiusausta itsekin niitä käyttämään. Et sinä moittisi minua niin ankarasti, jos tietäisit kuinka eroamattomassa yhteydessä työ, jolla leipäni hankin, on tuon sotaisen luonteen kanssa, jonka minulle viaksi katsot, vaikka se on välttämätön seuraus. Karaistessani kilpiä ja rautapaitoja, eikö minulle pidä olla aina selvä, minkälaisten ja kuinka kovain sivallusten alaisiksi ne voivat tulla. Ja takoessani miekkaa sekä terästäessäni sitä sota-aseeksi, onko minun mahdollista olla muistamatta mihin sitä käytetään?"

"Viskaa sitten pois luotas, hyvä Henrik", lausui innokas neito, molemmilla käsillään tarttuen yhteen sepän jäntevistä, raskaista käsivarsista, ja vaivalla saaden sen nostetuksi, sillä sen omistaja, vaikka hän sen salli, ei kuitenkaan paljon ollenkaan antanut oman tahtonsa voimalla apua, "viskaa sitten pois luotas, sanon minä, tuo ammatti, joka sinulle on kiusausta. Lakkaa takomasta niitä aseita, mitkä ovat avuksi ainoasti ihmis-elämän lyhentämisessä — liian lyhythän se muutenkin on katumukselle — lakkaa takomasta niitä aseita, mitkä tuottamansa turvallisuuden tunteen kautta saattavat ylenrohkeiksi ihmisiä, joita muuten kenties pelko estäisi surman suuhun hyökkäämästä. Aseitten sepitys, oli ne suojelus- tai päällekarkaus-aseita, on syntiä miehelle, jolla on niin väkivaltainen ja tulinen luonne, että niiden takominenkin jo häntä kiusaukseen saattaa."

"Entäs millä sitten", mutisi aseseppä, "elätän henkeäni, jos luovun aseitten takomisen taidosta, josta Henrik Perthiläinen on kuuluisa Tay-virrasta aina Themse-jokeen asti?"

"Onhan sinunkin ammatillas", virkkoi Katri, "viattomat, kiitettävät haaransa. Jos lakkaatkin takomasta kalpoja sekä kilpiä, jääpihän sittenkin sinun työkses viattoman lapion ja yhtä kunniallisen kuin hyödyllisenkin auran takominen — noiden työ-aseitten sepittäminen, jotka meille tuottavat apua hengen elättämiseksi sekä elämän hauskuuttamiseksi. Voithan laittaa lukkoja sekä telkeitä suojaksi vähäväkisten omaisuudelle väkeväin väkivaltaa ja sortoa vastaan. Ihmiset yhä vielä ovat tulevat sinun luokses ja maksavat sinun rehellisestä työstäsi — —"

Mutta tähän nyt keskeytettiinkin jo Katrin puhe. Niin kauan kun hän sotia ja keihäspelejä vastaan saarnasi, oli isä kuullellut sillä tunteella, että tuo oppi, vaikka hänelle outo, ei mahtanut kuitenkaan olla aivan perää vailla. Hänkin näet olisi suonut, että hänen vastainen vävynsä ei olisi ollut niin kärkäs noihin vaarallisiin yrityksiin, joihin uljas sydän sekä suuri ruumiin voima tähän asti olivat saattaneet liiankin halukkaasti rientämään. Sen verran olisi hän kyllä mielellään nähnyt Katrin kehoitusten voivan vaikuttaa sepän mieleen, jonka hän tiesi yhtä helposti taipuvan hänelle rakkaan ihmisen sanojen mukaan kuin hän oli jäykkä, jos vihollinen toralla tai uhkauksella kävi hänen kimppuunsa. Mutta Katrin puheet taas rupesivat sotimaan isän toivoja vastaan, kun tyttö rupesi todistamaan, että Heikin välttämättömästi pitäisi luopua työstä, joka siihen aikaan tuotti enemmän kuin mikään muu Skotlannissa harjoitettu, ja vielä enemmän Perth'in sepälle kuin kellekään muulle koko maassa. Ukko Hanskurissa liikkui se hämärä tunne, ettei olisi hullua, jos saisi Heikin luopumaan liian tiheästä miekastelemisesta, vaikka kyllä hän olisi ollut hiukan ylpeä sukulaisuudesta miehen kanssa, joka erinomaisella taidolla osasi miekkaa käyttää, sillä aseitten rohkea ja taitava käyttäminen oli tuolla sotaisella aikakaudella jokaisen miehen ylpeytenä. Mutta kuullessaan kuinka hänen tyttärensä suorimmaksi tieksi semmoiseen rauhalliseen mieli-alaan osoitti sitä, että hänen sulhasensa luopuisi edullisesta ammatistaan, jossa oli verraton ja joka, sen ajan alin-omaisiin yhteisiin sotiin ja yksityisiin riitoihin nähden, oli oleva varmana ja runsaana tulon lähteenä, Simo ei enää voinut kauemmin hillitä vihastustansa. Nyt viimeinkin hän tunsi olevansa aivan varmaan oikeassa, josta hän väittelyn alussa vielä oli ollut hiukan kahdella päällä, ja samassa kun Katri oli alkanut kehoittaa sulhastansa talous-aseitten sepittämiseen, puhkesi isä sanoiksi:

"Vai lukkoja, ja telkeitä, ja auranrautoja, ja haravan-piitä! — No miks'ei yhtähyvin paistinriehtilöitä, ja hiilihankoja, ja kakkupannuja, ja sitten hänellä myös varmaan pitäis olla aasi noiden tavarain kuljettamiseksi ympäri maata — ja sinä saisit ruveta toiseksi aasiksi, joka juhtaa suitsista taluttaisi! Hui, hai, Katri tyttö, onko pääsi kokonaan joutunut pyörälle, vai luuletkos että näinä meidän kovina, rautaisina aikoina ihmiset antaisivat kirkkaita kolikoita mistään muusta paitsi semmoisesta kalusta, jolla voivat suojella omaa henkeänsä tai ryöstää vihollisensa hengen? Tätä nykyä me joka hetki tarvitsemme miekkoja puolustukseksemme, sinä hupsu tytön-lepsakka, emmekä auroja pellon kyntämiseksi, josta meille kenties ei olekaan enää suotu nähdä oraan nousevan. Mitä meidän jokapäiväiseen leipäämme koskee, niin on asia semmoinen, että se, joka on väkevä, sen ottaa ja pysyy hengissä; vaan voimattomain täytyy hellittää leipä kourastaan ja nääntyä nälkään. Onnellinen se mies, joka, niinkuin tämä minun kunnon poikani, voi hankkia leipänsä muulla keinolla kuin takomiensa miekkojen kärjellä. Saarnaa vaan rauhaa hänelle, niin paljon kuin ikinä tahdot — siihen ei minun suustani pidä koskaan kuuluman mitään 'ei'tä. Mutta kun käsket Skotlannin parasta aseseppää luopumaan miekkojen, ja pertuskain, ja rautapaitain takomisesta, niin sitä kuullessaanhan siveinkin silmittömäksi vimmastuisi. Pois täältä minun silmieni edestä! — Ja muista huomen-aamuna, jos sinulle sattuisi se onni, että ensiksi saisit nähdä tään sepän — vaikka sinä sitä pahalla käytökselläs häntä vastaan et olisi ansainnut — niin näet miehen, jolla ei ole vertaa Skotlannissa miekkamiehissä sekä pertuskan pitäjissä, ja joka saa työllänsä kokoon viisisataa markkaa vuodessa, yhtenä ainoanakaan pyhänä sabattia rikkomatta!"

Kuullessaan isänsä näin jyrkästi puhuvan, niijasi tytär syvään, ja läksi, ilman muitta jäähyväisittä, pois tavalliseen makuuhuoneesensa.

KOLMAS LUKU.

Sepän sydän oli niin täynnä noita monellaisia, ristinriitaisia tunteitansa, että näytti ikään kuin se olisi halkaisemaisillaan peittonaan olevaa nahkatröijyä. Heikki nousi ja ojensi kätensä hanskurille, kääntäen pois kasvonsa, niinkuin ei olisi tahtonut, että hänen mielenliikutustaan olisi nähty hänen muodostaan.

"Ei, koira vie, enpä sinulle vielä sanokaan jäähyväisiä, poikaseni", virkkoi Simo, lyöden kämmentänsä sepän ojennettua kämmentä vastaan. "En minä nyt huoli lyödä kättä sinun kanssas, en kumminkaan ennen kuin vähintänsä yksi tunti vielä on kulunut. Viivy vaan hetkinen veikkonen, niin selitän sinulle kaiken tään. Eihän toki muutamat veripisarat pienestä raappauksesta eikä muutamat hupsut sanat tyttö-lepsukan suusta voi erottaa poikaa ja isää, kun he näin kauan ovat olleet yhtymättä? Jää tänne, poikaseni, jos koskaan tahdot siunausta isältä sekä Pyhältä Valentiniltä, jonka juhlan-aatto nyt tänään on!"

Kohta tämän jälkeen kuultiin hanskurin kaikuvalla äänellä kutsuvan Dorotheaa; sitten kuului vähän avainten kilinää sekä kenkäin kopinaa ylös ja alas rappusia ja tuosta Dorothea ilmautui, kantaen kolmea suurta pikaria vihriäisestä lasista, joita silloin pidettiin varsin harvinaisina ja kallis-arvoisina kaluina. Hanskuri itse ne täytti, kaataen jättiläis-pullosta, joka veti vähintään kolme korttelia meidän nykyisen turmeltuneen ajan mittaa myöten.

"Kas tässä viiniä, Heikki", lausui hän, "jolla on puolta vertaa pitemmältä ikää kuin minulla. Isäni sai sen lahjaksi vanhalta, uljaalta Krabbelta, tuolta 'flanderilaiselta insenöriltä', joka niin urhoollisesti puolusti Perth'iä Taavetti II:n ala-ikäisyyden aikana. Meistä hanskureista on aina ollut hiukan apua sodassa, vaikka meidän ammattimme ei ole sen kanssa niin kiinteässä yhteydessä kuin teidän, te teräksen ja rauhan kalkuttajat. Minun isäni oli päässyt Krabbe-ukon suosioon — kuinka se tapahtui, sen kerron joskus toisten, niinkuin myös kuinka kauan nämät pullot tässä olivat kätkössä maakuopassa, etteivät joutuisi ryöstäväin Eteläläisten[7] kynsiin. Juodaan nyt vaan minun arvoisan isäni malja, ja toivottakaamme hänelle ijankaikkista autuutta — suotakoon hänelle hänen syntinsä anteeksi! Dorothea, juo sinäkin hänen maljansa, ja sitten laita itse pois kana-orrellesi. Kylläpä tiedän, että korvissasi nyt olisi paha kutkutus, mutta minulla olisi puhumista semmoisesta, jota ei kukaan voi saada kuulla, paitsi minun ottopoikani Heikki."

Dorothea ei tohtinut vastaanpanna; hän joi pikarinsa pohjaan hyvällä rohkeudella, ja sitten vetäysi pois makuukammariinsa isännän käskyn mukaan. Molemmat ystävykset siis jäivät kahden kesken.

"Minun on paha mieli, Heikki veikkonen", virkkoi Simo, täyttäen sekä ystävänsä lasin että omansa, "minun on — totta maar! — paha mieli, että tyttäreni on tuolla tuommoisella hupsulla tuulella. Mutta sinä, luulen ma, voisitkin sen asian parantaa. Mitäs sinä tuletkin tänne, kilistellen, kalistellen miekkaasi ja tikariasi, kun tiedät tytön olevan niin hupsun, ettei hän voi kärsiä semmoisten aseitten näköä? Etkös muista, että teillä oli jonkunlainen riita keskenänne, juuri ennen lähtöäsi Perth'istä, siitä muka ettet sinä huoli astua muiden rauhallisten porvarein tavalla, vaan että sinulla aina pitää olla ase vyöllä, niinkuin pahan-ilkisillä huoveilla, jotka ovat aatelisherrain palveluksessa? Tottahan siveällä porvarilla on silloinkin vielä kyllin aikaa varustaa itsensä aseilla, koska hätäkello kutsun meidät täysissä varuksissa ulos tulemaan."

"Eipä se, isä kulta, ollutkaan nyt minun syyni. Mutta tuskin olin hevosen selästä alas hypännyt, niin juoksin tänne, teille tuloani ilmoittamaan, arvellen että jos niin olisi tahtonne, voisin teiltä saada hyvän neuvon, miten pääsisin neiti Katrin Valentiniksi ensivuoden ajaksi. Vaan Dorothea neidolta sain kuulla, että te olitte menneet Mustain Veljesten kirkkoon messua kuulemaan. Siksi arvelin paraaksi seurata teitä sinne — osaksi että olisin samassa kirkossa teidän kanssanne, ja osaksi myös — Pyhä Neitsyt Maaria ja Pyhä Valentin suokoot sen synnin anteeksi! — että saisin vähän katsella häntä, joka minusta niin vähän huolii. — Mutta kun te astuitte sisään, näytti minusta, että pari, kolme vaarallisen-näköistä miestä oli siinä neuvoittelemassa; ja he katselivat välistä teihin ja Katriin päin. Ja erittäin oli siellä herra Juhana Ramorny, jonka minä vallan hyvin tunsin, vaikka hän oli vale-puvussa, palvelijan kaltainen, ja vaikka hänellä oli tuommoinen samettitilkka laastaroituna silmän yli. — Sen vuoksi arvelin, isä, että koska te jo olette vanha, ja tuo Vuorelais-heitukka taas hiukkaa liian nuori tappeluun, niin minä noin hiljakseen astuisin teidän jäljissänne. Minä näetten tiesin, että näillä kaluilla tässä, jotka minulla oli muassa, voisin pitää kurissa kenen hyvänsä, joka yrittäisi häiritä teidän kotimatkaanne. Muistattehan te, että itse keksitte minut ja väkisin toitte tänne sisään, huolimatta siitä, tahdoinko vai en. Muuten, sen vakuutan, en olisi tullut teidän silmienne eteen, ennen kuin olisin pukenut päälleni tuon uuden tröijyn, jonka teetin Berwick'issä uusimman kuosin mukaan; enkä myös olisi tullut Katrin eteen, miekka vyöllä, koska hän näitä aseita niin inhoo. Vaikka, totta puhuen, on minulla niin paljon verivihollisia, mikä minkin onnettoman sattumuksen tähden, että minun, jos jonkun miehen Skotlannissa, on välttämätön asia yöllä käydä aseilla varustettuna".

"Tuo tyttö-lepsukka ei ajattele sitä", sanoi Simo Hanskuri. "Hänellä ei ole älyä huomaamaan, että tässä meidän rakkaassa isänmaassamme Skotlannissa joka mies katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen kestää hänelle tehtyä pahaa. Mutta, Heikki poikaseni, sinuakin minun pitää torua siitä, että annat sydämesi näin masentua hänen toruistaan. Olenhan nähnyt sinut kyllin rohkeana toisten tyttöin seurassa — miksi olet täällä hänen läsnä-ollessaan niin hiljaa, kieli kammitsassa?"

"Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri — siksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös viisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan ikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä lähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin joukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se käy — kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen maallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen silmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka hän minulle antaa".

"Varomaton kauppias olet kuin oletkin", vastasi Simo; "sinä liian kehut sitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun tyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas teet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä toivojamme täytetyiksi."

"Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta", virkkoi seppä; "sillä kyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi."

"Tunne sinä tätä, tunne tuota!" myrähti hanskuri. "Jospa vaan tuntisit oikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin. Ajattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti, ja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun meidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä yhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi — niin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun minä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan itse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin, jotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa, että Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin vaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi vähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja tyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka ketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa."

"Ja jos en niin tekisi", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja käsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka jättiläisellekin kelvanneet, "sitten älköön käteni koskaan enää kilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin pitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen konstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään, melkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta tuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä, niinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa".

"Niin, tosiaankin", sanoi isä, "on hänellä ihmeellinen valta kaikkien yli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa, joka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on kyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän myös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei paljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee paljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa luopumaan".

Tämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan tuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja viimein huudahti: "Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen päivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista lurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin kasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat kesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin menemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle — ja siellä se pahus ryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla lihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei herra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja kummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies, pidätte tuota Vuorelais-veijaria — parasta lajia, sen takaan — täällä Katrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin teidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi".

"Hyi, poikaseni, hyi sinua — olethan sinä nyt ihan mustasukkainen", sanoi Simo, "ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu täällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten takana",

"Hohhoh, Simo isä", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen kuin muutkin hänen aikansa porvarit, "jos en pelkäisi teidän panevanne sen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja puuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu".

"Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani ynnä muut sellaiset, veikkoseni — ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan hintaan".

"Kylläpä heidän niin kannattaakin", vastasi Heikki kuivakiskoisesti; "sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa".

"No, no — olkoon se miten oli — vaan ei se ole minun asiani, mistä he ne elukat saavat, kunhan minä saan heiltä nahat. Mutta, arvelin sanoa, on muutamia syitä, joiden tähden tahtoisin olla tämän Conachar'in isälle mieliksi ja pitää pojan täällä. Eikä hän olekaan Vuorelais-sukua muuten kuin puoleksi, ja hiukan vailla Glune-amien[8] jäykkää luonnetta — sanalla sanoen — harvoin olen nähnyt hänet niin tuittupäisenä kuin hän nyt äsken oli".

"Tuskinpa, jos ette liene nähneet hänen tappavan sitä, johon vimmastui", vastasi seppä yhä vaan samalla kuiva-kiskoisella äänellä.

"Yhtähyvin voin, jos sinä niin tahdot, Heikki, kaikesta muusta huolimatta käskeä tuota maankuljeksijaa toiseen kortteriin, vaikkapa jo huomispäivänä".

"Ei, isä", sanoi seppä, "ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes niin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä, sen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi tulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin pillein — kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka antaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat. Mutta, totta tunnustaakseni — vaikka se on hupsun hullutusta — en juuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin kanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne aina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän työnne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota, niinkuin tiedätte, hän harvoin tekee".

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Simo, "hän leikkaa aina kaikki kintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä saanut koko paria valmiiksi".

"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten nahat olisivat leikattavat", virkkoi Heikki. "Mutta, älkää pahaksi panko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta — teki hän työtä tahi istui ilman — ei ole silmät loistottomiksi käyneet, — ei ole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä raskaan moukkarin heiluttamisesta — ei ole hänen hiuksensa savusta tummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain näköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää peittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä ovat olleet maailmassa — paraan koko Perth'in kaupungissa minä kumminkin takaan hänen olevan — niin ei hän voi olla näkemättä ja tuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä siinä eroituksessa en ole voittopuolella".

"Saat tästä, Heikki poikaseni", virkkoi vanha mies, täyttäen kumppalinsa pikarin niinkuin myös omansa. "Kylläpä minä huomaan, että sinä, vaikka kelpo seppä kyllä, et tiedä mistä metallista vaimoväki on valettu. Ole sinä rohkea, Heikkiseni — älä ole sen näköinen, kuin vietäisiin sinua paraikaa hirsipuuhun, vaan käytä itseäs niinkuin iloinen nuori mies, joka tietää oman arvonsa eikä joudu hämille paraankaan edessä kaikista Eeva muorin lapsenlapsista. Katri on samanluonteinen vaimo kuin hänen äitinsä; ja sinä olet hupsu, kun luulet, että he kaikki vaan sitä pyytävät, mikä silmän kaunista on. Korvan hyvikettä he myös lisäksi tahtovat, veikkoseni. Vaimo-ihminen tahtoo mielellään kuulla, että se, joka häntä kosii, on rohkea ja rivakka, ja että kosija saisi vaikka sadankin tytön rakkauden, vaikka hän ei huoli muusta kuin tästä yhdestä. Usko sinä vanhan miehen sanaa: tyttöin päätökset riippuvat paljon enemmän muiden ihmisten ajatuksista kuin heidän omistaan. Ja jos Katri kysyy: kuka se on uljain mies Perth'in kaupungissa? — ketäs muuta hän kuulisi mainittavan, ellei tuulenkärventäjää? — Entäs parhain aseseppä, joka ikinä on miekkaa alaisimen päällä kalkuttanut? — taas se sama Seppä. — Entäs vikkelin tyttöin pyörittäjä Vapunpäivä-riuvun ympärillä? — tietysti se lysti seppä. — Entäs iloisin lauluin rallattaja? — kukas muu, jos ei Heikki Seppä! — Entäs parhain mies painissa, paras kilpi- ja kalpa-pelissä — ylimmäinen kukko asemönsträyksessä — hurjain hevosten kesyttäjä — hurjain Vuorelaisten kurissapitäjä? — aina yhä vaan sinä — ja sinä — ei kukaan muu kuin sinä! — Ja sinä pelkäät Katrin mieltyvän tuohon tuommoiseen poika-huitukkaan Vuoristosta pikemmin kuin sinuun! — Hui, hai! — yhtä pian hän laittaisi teräskintaan kilinnahasta. Kuules kun sanon sinulle: Conachar'ista ei hän huoli yhtään, muuten kuin että hän tahtoisi estää pirun saamasta sitä poikaa kynsihinsä niinkuin muut Vuorelaiset — Jumala siunatkoon häntä, tyttö rukkaa! Hänpä mielellään saattaisi kaikki ihmiset paremmille ajatuksille, jos vaan voisi."

"Vaan se yritys on varmaankin turha", sanoi seppä, joka, niinkuin lukija on voinut havaita, ei ollut Vuorelaissukuun mieltynyt. "Tahtoisinpa Katrin kanssa lyödä vetoa, että Musta mies — josta minulla pitäisi olla jotain tietoa, koska hän tekee työtä tulessa niinkuin minäkin — että, sanon, piru viimein saapi tuon ruututakin[9] — se on ihan varma."

"Mutta Katrilla", vastasi hanskuri, "onkin apulainen, josta sinä vähän tiedät. — Klemetti isä on ottanut tämän rosvon-penikan hoitonsa alle, ja hänpä ei pelkää sataa pirua enempää kuin jos ne olisivat hanhikarja."

"Klemetti isäkö!" kertasi seppä. "Teille ilmautuu yhä vähän väliä joku veres pyhä mies tähän jumaliseen Pyhän Johanneksen kaupunkiin. Mikä Pirun peloitus, sanokaas, se semmoinen sitten on? — Joku erakko vai, valmistettu tehtäväänsä niinkuin painisille aikova taistelija? Mies, joka paastomisilla ja pieksämisillä on laittanut vartalonsa solakaksi? — Niinkö?"

"Eikä, sepähän siinä ihme onkin", sanoi Simo. "Klemetti isä syöpi, juopi ja elää melkein kuin muutkin ihmiset — tietysti kuitenkin tarkkaan noudattaen kaikkia kirkon sääntöjä."

"Ohoh, jopa ymmärrän! — Tuommoinen lysti pappi, jolla hyvä ruoka on enemmän mielessä kuin hyvät tavat — joka Laskiaisena juoda kulauttaa poskeensa hyvän kannullisen, että paremmin kestäisi sitten seuraavan paaston vaivat — jolla on hauska in principio — ja joka on kaikkein kaupungin kauneimpien vaimojen rippi-isä?"

"Harhatiellä olet taaskin, seppä. Sen sanon sulle, että kyllä sekä tyttärelläni että minulla olisi niin hyvä haisti että pääsisimme ulkokullatun jäljille, oli se sitten paastoovaista tahi mässääväistä lajia. Mutta ei Klemetti kuulu kumpaankaan."

"Mutta mitä lajia hän sitten on, Herran nimeen?"

"Semmoinen, joka taikka on paljon parempi kuin puolet Johanneksen veljeskunnasta, johon hän kuuluu, yhteensä, taikka niin paljon häijympi häijyintä niistä, jotta on häpeä ja synti, että hänen sallitaan elää ja olla tässä maassa."

"Tottahan, minun mielestäni, pitäisi olla helppo sanoa, onko hän sitä vai tätä!" ihmetteli seppä.

"Tyydy siihen, poikaseni", virkkoi Simo, "kun sanon, että, jos päätät Klemetti isästä sen perusteella mitä näet hänen tekevän ja kuulet hänen puhuvan, niin sanot hänet paraaksi, lempeimmäksi mieheksi koko maailmassa — hänellä on aina varalla lohdutus jokaisen ihmisen suruihin, neuvo jokaisen ihmisen hätään — hän on rikkaan luotettavin opas, köyhän paras ystävä. Mutta, jos kuuntelet mitä Dominikolais-munkit hänestä sanovat, niin hän on — — Benedicite (Herra siunatkoon)" — näin sanoen hanskuri risti silmiään ja rintaansa — "vääräuskolainen, joka maallisen tulen avulla olisi lähetettävä niiden seuraan, jotka ijät kaikki palavat."

Seppä myös risti silmiänsä ja huusi: "St. Maaria auttakoon! Ja te, Simo isä, joka olette niin hyvä ja älykäs, että teitä mainitaan Perth'in Viisaaksi Hanskuriksi, te sallitte tyttärenne ottaa papikseen tuommoisen miehen, joka — pyhät miehet meitä varjelkoot! — kenties on liitossa itse Paholaisen kanssa? Kuulkaas, eikös se ollut pappi, joka pani pirun liikkeelle Meal-Bennel'issä, silloin kun suuri myrskynvihuri kaasi kumoon Jackson isännän talon? Ja eikö Paholainen ilmestynyt keskelle Tay-jokea, papin messupaitaan puettuna, hyppien kuin merisika laineitten harjalla, sinä aamuna, jona virta vei meidän komean siltamme?"

"Enpä tiedä sanoa, tekikö hän niin vai eikö", sanoi hanskuri; "sen vaan tiedän, etten minä häntä nähnyt. Ja mitä Katriin tulee, ei voi oikeastaan sanoa, että hän saa Klemetti isältä papillista apua, sillä hänen rippi-isänsä on vanha Franciscus isä, Dominikolainen, joka häntä tänäkin päivänä vielä ripitti. Mutta vaimoväellä on aina oikkunsa, ja totta on, että hän keskustelee Klemetti isän kanssa enemmän kuin mitä oikein soisin. Vaan joka kerta, kun Klemettiä olen itse puhutellut, olen kuitenkin arvellut häntä niin hyväksi ja pyhäksi mieheksi, että olisi tehnyt mieli uskoa omakin sieluni hänen hoitonsa alle. Pahoja puheita hänestä käy Mustien Veljesten kesken, se on varma. Mutta mitä meillä maallikoilla on tekemistä semmoisten asiain kanssa, poikaseni? Kun vaan maksamme maksettavamme Pyhälle Äidille Kirkolle, annamme almuja köyhille, käymme ripillä ja täytämme meille määrätyt katumustyöt niinkuin sopii — kyllähän sitten Pyhät Miehet meitä suojelevat."

"Se on aivan totta — ja he myös antavat anteeksi", lisäsi seppä, "jos mies sattui kahakassa sivaltamaan jonkun ajattelemattoman, turmiollisen sivalluksen, koska hänen vihamiehensä seisoo häntä vastaan valmiina taisteluun. Ja se on ainoa usko, jolla mies voi tulla toimeen täällä Skotlannissa, ajatelkoon teidän tyttärenne siitä mitä tahansa. Totta maar' miehen pitää osata miekastella, taikka on hänen ikänsä oleva lyhyt jokaisessa paikassa, missä sivalluksia sataa niin tiheään. Viisi kultakolikkoa meidän kirkkomme alttarille, sillä olen aina päässyt, kun paraankin miehen olin tappanut, kaikista, joiden kanssa tapellessa minulle semmoinen vahinko sattui."

"Tyhjentäkäämme nyt pullomme", virkkoi ukko hanskuri; "sillä, jos en erehdy, lyöpi Dominikolais-kirkon kello par'-aikaa kaksitoista. Ja kuules, poikaseni, ole sinä ikkunan alla, meidän talon itäisen päädyn puolella, kohta ensimmäisen päivän koiton ajalla, ja huomauta minulle tuloas, sillä että hiljaa vihellät seppien marssia. Sitten laitan niin, että Katri siitä ikkunasta katsoo ulos, ja niin tulee sinulle se etuoikeus osaksi, että saat olla hänen kohteliaana Valentininaan koko ensi vuoden. Ja jos et sitä tilaisuutta osaa käyttää hyväkses, niin saatat minut siihen luuloon, että luonto on sinut varustanut aasin pitkillä korvilla, jos kohta onkin sinulle suonut leijonan taljan peitteeksi."

"Amen, isä", sanoi seppä, "ja nyt sydämestäni sanon: jääkää hyvästi —
Jumalan siunaus teidän katoksellenne ja kaikille sen suojassa oleville!
Kylläpä te saatte kuulla seppien marssin soivan kukon laulanta-aikana,
ja takaanpa, että saan voiton itse herra Kukkokiekultakin."

Näin sanoen hän sanoi jäähyväiset; ja vaikka ei hänessä pelon kipenää asunut, astui hän kuitenkin autioita katuja pitkin niinkuin mies, jonka täytyy olla varoillaan, ja niin ehti viimein omalle asunnolleen, Mill Wynd'issä, Perth'in kaupungin länsipäässä.

NELJÄS LUKU.

Mitähän lie nyt kaikki pauhu tää?
Se sydän park' on vaan, mi tykyttää.

Dryden.

Uljas aseseppä, niinkuin kyllä sopii arvata, ei ollut hidas täyttämään vastaiselle apelle annettua lupausta. Hän vaatetti itsensä suuremmalla huolella kuin tavallisesti, peittäen, niin paljon kuin mahdollista, kaikki, mikä hänen asussaan oli soturimaista. Hän oli kuitenkin liian tunnettu mies, että olisi tohtinut käydä aivan ilman varuksitta tässä kaupungissa, missä hänellä tosin oli paljon ystäviä, mutta myös, monen entisen kahakan tähden, useita verivihollisia, joilta, sen hän tiesi, häneltä oli vallan vähän armoa toivottavana, jos heillä vaan oli hyvä tilaisuus. Siksi pani hän takkinsa alle salaisen rautarengas-paidan, joka oli tehty niin kepeäksi ja notkeaksi, että se ei estänyt hänen liikuntojaan enempää kuin nyky-ajan liivit, mutta samassa niin vahva, että hän siihen saattoi täydesti turvata, sillä hän oli omin sormin takonut ja kokoon liittänyt jok'-ainoan renkaan. Sen yli oli hänellä, niinkuin muillakin sääty- ja ikäveljellään, flanderilaiset liivihousut, pyhän kunniaksi paraasta, hienonhienosta Englannin verasta sinistä väriä. Ne olivat, ajan tavan mukaan, paikatut pitkillä suikaleilla mustasta atlaskankaasta ja koristetut mustilla silkkitikkauksilla. Hänen pitkävartiset saappaansa olivat sahviaaninahasta, levätti hyvästä skotlantilaisesta, harmaasta sarasta; sen alle oli kätketty vyöllä riippuva metsäpuukko, sepän ainoa ase, sillä kädessä ei hänellä ollut muuta kuin rautatamminen sauva. Hänen musta samettilakkinsa oli reunoitettu teräskiskolla, ja teräksen sekä pään välillä oli paksu toppaus, joten siitäkin oli luotettava turva.

Ylimalkaan Heikki näytti, niinkuin täydellä syyllä voikin näyttää, varakkaalta ja arvokkaalta porvarilta; hän oli laittanut pukunsa niin komeaksi kuin hänen sopi laittaa, poikkeematta oman säätynsä rajan yli ja itselleen aatelin etuoikeuksia anastamatta. Eikä myös hänen suora, miehuullinen muotonsa, jos kohta se suurinta huolimattomuutta vaaroista osoitti, ollut millään lailla sen ajan suurisuisten tappelukukkojen näön kaltainen. Vääryyttä aivan tekivät hänelle ne, jotka luulivat että syynä noihin kahakoihin, joihin hän niin usein puuttui, muka oli riitainen, väkivaltainen mielenlaatu sekä liika ylpeys ruumiin väkevyydestä ja asetaidosta. Päinvastoin ilmoittivat kaikki kasvoin juonteet, että tässä oli iloinen, hyvänsävyinen mies, jolla ei suinkaan ollut mielessä tehdä pahaa kellekään ja joka ei myös pelännyt pahaa keneltäkään.

Näin puettuaan päälleen paraat vaatteensa, kunnon aseseppä oli liki sydäntänsä — tämä sykähti siitä — pistänyt poveensa pienen lahjan, jonka jo aikaa sitten oli hankkinut Hanskurin Katria varten; Valentinana oli näet nyt hänellä oikeus antaa se ja Katrilla ottaa se vastaan ilman mitään neidollista ujostelemisetta. Se oli pieni sydämen muotoiseksi leikattu rubini-kivi, jonka läpi kultanuoli oli pistetty; se oli kätketty pieneen kukkaroon, joka oli kokoonkudottu niin hienonhienoista teräsrenkaista kuin olisivat ne olleet aiotut kuninkaan rautapaitaa varten. Kukkaroon oli kudotut sanat:

Ei vahvin rauta
Sydäntä auta —
Kyll' lempi lentää kautta!

Tästä värsystä oli sepällä ollut paljonkin päävaivaa, ja hän oli sepustukseensa hyvin tyytyväinen, sillä siitä taidettiin ymmärtää se, että hänen taitonsa voi laittaa turvaa kaikille sydämille paitsi hänen omalleen. Hän kääri levätin ympärilleen, ja riensi sitten ulos vielä hiljaiselle kadulle, sillä hän oli päättänyt joutuakseen määrätyn ikkunan edustalle juuri vähää ennen päivän valkenemista.

Näin kulki hän Isoakatua pitkin ja poikkesi siinä, missä nyt St. Johanneksen kirkko seisoo, raittiin, joka vei Curfew-kadulle. Mutta silloin hän taivaan näöstä huomasi olevansa vähintään tuntia liian varhain liikkeelle, ja hänelle johtui mieleen, että olisi parempi, jos ei hän ehtisi paikalle ennen kuin lähempänä määrä-aikaa. Luultavasti oli siellä toisiakin kosijoita vahtimassa, samoin kuin hänkin, Perth'in Kaunottaren asunnon ympärillä; ja hän tunsi heikon luonteensa kovin hyvin, niin että tiesi kuinka aivan helposti hän voisi joutua kahakkaan niiden kanssa. "Minulla on se etu", ajatteli hän, "että Simo ukko minun puoltani pitää; miksi siis tahraisin sormiani noiden raukkojen verillä, jotka eivät maksa huomaamisen vaivaa, koska heillä on niin paljon vähemmin onnea kuin minulla? Ei, ei! tällä kertaa kumminkin koetan olla viisas ja pysyä erilläni kaikesta riidan kiusauksesta. Heillä ei pidä olla enempää aikaa riidellä minun kanssani kuin juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin annan merkkini Simo ukolle ja jolloin hän siihen vastaa. Milläpä ihmeellä vaan se vanha mies saanee tyttärensä ikkunan luokse? Suuresti pelkään, että jos Katri hänen tarkoituksensa arvaisi, ukon tulisi vallan vaikeaksi saada se aikaan."

Nämät rakastajan mietteet mielessänsä, hidastutti seppä kulkuaan, usein kääntyen itäänpäin taivaanrantaa katselemaan. Vaan ei siinä häämöittänyt vielä vähintäkään vaalakkaa päivän valon apua, joka olisi ilmoittanut lähenevän, vaikka vielä kaukaisenkin aamun koittoa. Päivä, uljaan asesepän kiusaksi, näkyi sinä aamuna olevan tavallista verkallisempi nousemaan itäiselle vartiotornillensa. Heikki nyt hitaasti kulki Pyhän Annan kappelin seinän sivuitse — tätä pyhää maata astuessaan hän ei laiminlyönyt silmiensä ristimistä ja ave-rukouksen[10] lukemista. Silloinpa virkkoi ääni, joka kuului tulevan yhden kappelin ulospistävän seinäpielen takaa: "Nyt se viivyskelee, jonka olis tarvis juosta."

"Kukas siellä puhuu?" kysyi seppä, katsahtain ympärilleen, jokseenkin hämmästyneenä puheesta, joka oli niin outo sekä äänen että sanojen sisällyksen puolesta.

"Yks kaikki kuka se puhuu", vastasi ääni. "Joudu kiireesti, taikka et hyvään aikaan joudu. Älä laske loruja, vaan mene matkahasi."

"Pyhä tai pakana, enkeli tai saatana, mikä lienetkin", virkkoi Heikki, ristien silmiänsä, "sinun neuvos koskee kovin arkaan paikkaan, että sitä olisin tottelematta. Pyhä Valentin kulkuani jouduttakoon!"

Näin sanoen hän kohta muutti verkallisen astuntansa niin joutuisaksi, että harva mies olisi jaksanut pysyä hänen rinnallansa, eikä aikaakaan, niin hän oli Curfew-kadulla. Mutta hän ei ollut kerjinnyt astua kolmea askelettakaan Simo Hanskurin talolle päin, joka oli sen kapean kadun keskipaikoilla, niin yksi mies ilmautui kummaltakin kadun puolelta huoneitten pimennosta esiin, ja molemmat astuivat häntä vastaan, ikään kuin yksin tuumin estääkseen hänen kulkuaan. Hämärässä ei ollut mahdollista nähdä muuta, kuin että heillä oli Vuorelais-takki yllään.

"Pois Vuorelais-rosvot", sanoi seppä syvällä, ankaralla äänellään, joka oli hänen leveän rintansa mukainen.

He eivät vastanneet, ei kumminkaan kuuluvilla sanoilla; mutta seppä näki, että he vetivät miekkansa tupesta, aikoen vastustaa häntä väkivallalla. Heikkiä aavistutti, että tässä oli jokin paha tekeillä, jos kohta ei hän voinut arvata mitä lajia se oli; hän päätti siis raivata itselleen tietä vaikka kuinka suuren vihollisjoukon läpi ja pelastaa rakkaansa taikka kuolla sen jalkain juureen. Hän kääri levättinsä vasemman käsivartensa ympäri kilveksi, ja alkoi horjumattomilla askeleilla astua noita kahta miestä kohti. Lähempi heistä sivalsi miekallaan; mutta Heikki Seppä väisti sivalluksen levättikääreellään, läimäytti kädellään miestä vasten silmiä ja kamppasi, niin että vastustajansa raskaasti lompsahti kadun kiville. Melkein samalla silmänräpäyksellä hän myös metsäpuukollaan iski oikealla puolella olevaa miestä, niin kovaan että sekin kohta kelletti maassa kumppalinsa vieressä. Mutta seppä riensi eteenpäin, sydän täynnä pelkoa, johon se seikka, että outoja miehiä täällä seisoi kadun suuta väkivaltaisella tavalla vartioimassa, antoikin kyllin syytä. Hän kuuli nyt hiljaisia kuiskauksia sekä vähäisen kalinan hanskurin ikkunan alta — juuri sen ikkunan alta, josta hän oli toivonut kuulevansa Katrin tervehtivän häntä Valentinikseen. Seppä poikkesi kadun toiselle puolelle, ottaakseen selvän siellä-olijoitten paljoudesta sekä aikomuksesta. Mutta yksi niistä, jotka tuolla ikkunan alla seisoivat, näki tai kuuli hänet, ja kysyi nyt kuiskaamalla, epäilemättä luullen häntä yhdeksi vartijoista: "Mitä melua tuossa oli, Kenneth? Miksi ette viheltäneet?"

"Lurjus!" huusi Heikki. "Teidän ilkityönne on ilmitullut ja sinä sen saat maksaa hengelläs!"

Näin sanoen, hän sivalsi tuota outoa miestä puukollaan niin vimmatusti, että luultavasti olisikin uhkauksensa täyttänyt ellei toinen, kohottaen käsivarttansa, olisi käteen ottanut vastaan sivallusta, joka päätä tavoitteli. Hänen haavansa mahtoi olla syvä kyllä, sillä hän horjahti ja kaatui kovalla parahduksella.

Sen enempää lukua pitämättä, juoksi nyt Heikki muutamia miehiä kohti, jotka par'-aikaa asettivat tikapuita huoneen päädyssä olevaa ristikko-ikkunaa vasten, Heikki ei kuluttanut enää aikaa heidän lukuansa lukemalla eikä heidän hankettansa tiedustamalla. Hän päästi suustaan sen hätähuudon, jota kuullessaan porvarein oli tapa juosta apuun, ja ryntäsi noiden yöjalkalaisten kimppuun, joista yksi par'-aikaa alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Seppä tempasi tikapuut kantorenkaista, viskasi ne maahan ja asetti jalkansa kapuajan rinnan päälle, estäen häntä jaloilleen pääsemästä. Kaatuneen kumppalit kyllä rupesivat hurjasti hakkaamaan Heikkiä, saadaksensa vankia jälleen irti. Mutta Heikin rautarengaspaita oli hyvänä turvana, ja hän maksoi heidän sivalluksiaan kelpo korolla, kovasti huutaen: "Avuksi, avuksi, hyvän St. Johanneksen nimeen! — Joutset ja miekat tänne, hyvät naapurit! — Joutset ja miekat tänne! — He pyrkivät sisäänmurtamalla meidän huoneisimme yön pimeän peitossa!"

Näitä sanoja, jotka kauas katuja pitkin kaikuivat, säestelivät yhtä monet ankarat läimäykset, sen saivat sepän vastustajat kyllin kokea. Pian alkoivat kadun asukkaatkin herätä ja ilmautua kadulle, paitasillaan, vaan miekalla ja kilvellä varustettuna, muutamat myös kantaen tulisoihtuja. Rauhanrikkojat nyt pyrkivät pakoon, ja se onnistuikin kaikille paitsi sille miehelle, joka oli tullut tikapuilta maahan viskatuksi. Sen kurkun oli urhokas aseseppä kahakassa saanut kopristetuksi ja piti häntä kiinni niin lujaan kuin metsäkoira jänistä. Muut haavoitetut olivat heidän kumppalinsa pois kantaneet.

"Tässä on mokoma ilkimys-joukkio rauhaa rikkomassa meidän kaupungissamme", selitti Heikki kokoutuville naapureille. "Joutukaa noiden kolmen jälkeen. Eipä ne kaikki päässekään täältä pakoon, sillä parilta olen saanut lentimet hiukan kynityksi; veren tipahduksia myöten pääsette heidän jäljilleen."

"Ne ovat Vuorelais-rosvoja", sanoivat porvarit. "Hei, naapurit, perään-ajoon!"

"Niin, perään-ajoon — perään-ajoon kaikki", jatkoi seppä. "Jättäkää vaan tämä konna tässä minun haltuuni."

Apumiehet hajosivat erihaaroille, niin että heidän tulisoihtuinsa nähtiin leimahtelevan, heidän huutoinsa kuultiin kajahtelevan ympäri koko sitä kaupunginosaa.

Sillä välin vanki koki puhuttelemalla päästä vapaaksi, turvautuen vuoroin rukouksiin, vuoroin uhkauksiin. "Jos olet oikea aatelismies", virkkoi hän, "niin päästä minut irti, niin kaikki, mitä nyt on tapahtunut, annetaan sinullen anteeksi."

"Minä en ole aatelis-sukua ollenkaan", vastasi seppä. "Olenpa vaan Heikki Wynd-kadulta, Perth'in kaupungin porvari, enkä ole tehnyt mitään, mistä olisi anteeksi-antamista tarvis."

"Konna, sinä olet tehnyt rikoksen, jota et voi tietääkään! Mutta päästä minut valloilleni, niin täytän lakkisi kultakolikoilla."

"Ja minä heti paikalla täytän sinun lakkisi halkaistulla päällä", tiuskasi seppä, "jos et nyt pysy alallas, niinkuin rehellinen vanki."

"Mikäs tässä on hätänä, Heikki poikaseni?" kysäsi nyt Simo ilmautuen ikkunaan. "Kuulenpa sinun puhelevan toisellaisella äänellä kuin mitä olisin luullut. Mistäs kaikki tää melu on noussut, ja miksi naapurit näin on liikkeellä?"

"Onpa täällä mokoma koira-joukko yrittänyt kavuta ylös teidän ikkunoillenne, Simo isä. Mutta minä olen tässä rupeemaisillani kummiksi yhdelle heistä, jota pitelen niinkuin rautaruuvissa."

"Kuules minua, Simo Hanskuri", virkkoi vanki, "anna mun vaan saada kuiskata yksi sana sinun korvahas ja pelasta minut tämän rautakouraisen, pölkkypäisen tolvanan kynsistä, niin todistan, ettei ollut mitään pahaa aiottukaan sinulle eikä sun omaisilles; vieläpä lisäksi annan sinulle tiedoksi jotain, josta sinulle on tuleva paljon etua."

"Tuo ääni kuuluu tutulta", sanoi Simo Hanskuri, joka nyt tuli ulos kynnykselleen, salalyhty kädessä. "Seppä poikaseni, anna tuon nuoren miehen päästä puheilleni. Ei hän mitään pahaa tee, sen takaan sulle. Pysy sinä vaan hetkinen tuossa paikallasi, äläkä päästä ketään sisään, oli se päällekarkaaja tahi suojelija. Minä takaan sitä, ettei tämä poika-veitikka tässä tarkoittanut mitään muuta kuin Valentinin-päivän leikkiä."

Näin sanoen vanha mies veti vangin huoneen sisään ja sulki oven, jättäen Heikin kummastelemaan, että hänen vastainen appensa tuota ryntäystä niin arvaamattomalla tavalla selitti. "Vai leikkiä!" virkkoi hän. "Olisipa siitä mahtanut tulla kummaa leikkiä, jos he olisivat päässeet tytön makuukammariin! — Ja sinnepä he olisivat päässeet, jos en olisi saanut kuulla tuota kunnon ystävän ääntä kappelin pylvään takaa, joka mahtoi olla itse autuaan Annan ääni — vaikka kuinka olisin mahdollinen, että se Pyhä neito minulle puhuisi! — taikka kumminkaan ei se voinut siinä paikassa päästä kuuluviin ilman sen pyhän neiden luvatta ja suostumuksetta — ja siitä lupaan asettaa hänen alttarilleen vaksikynttilän, niin pitkän kuin tää minun metsäpuukkoni. — Ja soisinpa vaan, että mulla olisi tässä mun kahdenkäden käytettävä miekkani, niin hyvin Pyhän Johanneksen kunniaksi kuin myös noiden konnien kuritukseksi — sillä onhan nämät tämmöiset puukot sieviä leluja kyllä, vaan sopivammat poikasen kuin aikamiehen kädessä. Voi kuitenkin, jos sinä kahdenkätinen kalpani olisit ollut tässä kourassani, niinkuin nyt riiput tuossa vuodeteltassani, niin eivätpä nuot lurjukset olisikaan kaikki löytäneet jalkojansa, millä näin kuulumattomiin poispötkiä. — Vaan kas tuosta tulee palavia tulisoihtuja ja paljastettuja miekkoja. — Miehet hoi! Seis! — Oletteko te Pyhän Johanneksen puolella? Jos olette meidän kunnon kaupungin ystäviä, niin olkaa terveet tultuanne!"

"Me palajamme saaliittomina pyytäjinä", vastasivat lähenevät porvarit. "Verijäljet veivät meidät Mustain-Veljesten hautausmaalle, ja sieltä putkahti meidän edestämme kaksi miestä, jotka välissänsä kantoivat kolmatta — hänessä mahtoi olla sinun merkkisi, Heikki. He ehtivät luostarin takaportille, ennen kuin me heidät saavutimme — he soittivat kelloa, ovi aukesi — ja sinne he katosivat. Niin ovat he siis sen pyhän paikan piirissä ja turvissa, ja me saamme nyt mennä kylmille vuoteillemme lämmittelemään."

"Niin", sanoi toinen, "kylläpä noilla kunnon Mustilla-Veljeksillä on aina joku jumalinen luostarikumppali valvomassa, joka voi avata pyhän turvapaikan oven jokaiselle hädässä olevalle sielu-raukalle, joka pyrkii piiloon kirkon huostaan."

"Niin oikein, jos nimittäin se vainon-alainen sielu-raukka on semmoinen, joka siitä jaksaa maksaa", lisäsi toinen. "Vaan, jos hän on yhtä vaivainen kukkaroltaan kuin hengeltään, joutaa hän hyvin seistä ulkona, siksi kun koirat ovat hänen kintuissansa."

Kolmas, joka jo hetkisen aikaa oli tutkiskellut maata tulisoihtunsa avulla, nyt loi silmänsä ylöspäin ja yhtyi puheesen. Se oli iloinen, vähän hätäinen, lihava miehen tynkkä, nimeltä Olivier Proudfute, jokseenkin varakas porvari ja etumaisia miehiä lakintekijäin ammattikunnassa. Sen vuoksi hän nytkin virkkoi tarmokkaalla äänellä: "Voitkos sanoa meille, iloinen seppä" — he tunsivat juuri nyt toinen toisensa kadulle ilmautuvain tulisoihtujen valossa — "mitä lajia velikultia ne olivat, jotka tämän kahakan tässä meidän kaupungissamme panivat alkuun?"

"Ne kaksi, mitkä ensiksi näin", vastasi seppä, "näyttivät minusta, sen verran kuin taisin selittää, olevan kääritttynä Vuorelais-vaippoihin.°

"Se on kyllä luultava — se on kyllä luultava", virkkoi toinen, päätänsä pudistellen. "Häpeä onkin, ettei rikkoja meidän vallissamme ole korjattu ja että niin nuot maankuljeksijat Vuorelaiset voivat mieltänsä myöten, milloin vaan yö on tarpeeksi pimeä, tulla tänne ajamaan rehellisiä miehiä ja vaimoja ulos sängystänsä."

"Mutta katsokaas vaan tänne, naapurit", virkkoi Olivier Proudfute, näyttäen veristä kättä, jonka hän oli maasta löytänyt. "Milloinka tämmöinen käsi on sitonut Vuorelaisvirsun pauloja? Se on suuri tosin ja vahva, vaan hieno kuin neitosen kätönen, ja onpa tuossa sormessa pyöryläinen, joka paistaa niinkuin palava kynttilä. Simo Hanskuri on tämän käden varalle työtä tehnyt, jos en aivan pety, sillä hän ompelee kintaita kaikille kuninkaan hoviherroille."

Läsnä-olijat nyt rupesivat tarkastelemaan tuota veristä merkkiä, mikä mitäkin selitystä lisään pannen.

"Jos niin on", virkkoi yksi, "niin taitaisi Heikki Sepän olla paras turvata koipihinsa, sillä korkea oikeus tuskin katsonee porvarinhuoneen suojelemisen kyllin päteväksi puolustus-syyksi sille, joka on aatelisherran käden poikki pannut. Laissa on paha pykälä ihmisraajan silpomisesta."

"Hyi sinua, mitä puhut, Mikko Webster", vastasi lakintekijä. "Emmekö me ole noiden uljaitten Romalaisten jälkeisiä, jotka rakensivat tämän Perth'in kaupungin niin paljon Romansa näköiseksi kuin mahdollista? Ja eikö meillä ole perimäkirjoja kaikilta kuninkaittamme ja suojelusherroiltamme, joissa meitä sanotaan heidän uskollisiksi lääniläisikseen? Ja pitäiskö meidän nyt muka hellittää käsistämme nuot meidän oikeutemme, ja etuutemme, ja vapautemme, meidän tuomio- ja teloitus-oikeutemme, ja meidän sakoitus-oikeutemme, ja meidän oikeutemme perillisettä kuolleen muukalaisen perintöön ja meidän muut etumme, ja sallia sisään-murtamista rehellisen porvarin huoneesen, mitään rangaistusta vaatimatta? Ei — kunnon kaupunkilaiset, ammattilaiset ja porvarit, ennen Tay-virta rupeaa virtaamaan taaksepäin Dunkild'iin päin, ennen kuin semmoista vääryyttä kärsimme!"

"Entäs mitä me siihen voimme?" kysyi vakava vanha mies, joka seisoi, nojaten itseään kahdenkätiseen miekkaan. "Mitäs sinä sitten kehoittaisit meitä tekemään?"

"Henk'risti! pormestari Craigdallie, ihmeyttääpä minua, kun juuri te, kaikista sitä kysytte. Minä kehoittaisin siihen, että me, niinkuin suorain miesten sopii, menisimme kohta täältä armollisen kuninkaamme eteen, herättäimme hänet hänen kuninkaallisesta levostansa, ilmoittaisimme hänelle tämän surkean seikan tässä, kun meidän on täytynyt näin yön aikana hypätä ulos sängyistämme, ilman paljon muuta peitettä paitsi näitä paitojamme — ja minä näyttäisin tätä veristä muistiaiskalua ja pyytäisin saadakseni tietää majesteetin omasta armollisesta suusta: onko oikein ja kohtuullista, että hänen irstastapaisen hovinsa ritarit ja aatelisherrat näin kohtelevat meitä kuninkaan uskollisia alamaisia. Ja näin menisi meidän asiamme tulista kyytiä."

"Vai tulista? Niinkö luulet?" vastasi vanha pormestari. "Kyllä se tulisuus siinä olisi semmoinen, että kaikki viluun kuolisimme, veikkoinen, ennen kuin porttivahti liikuttais avaintansa ja päästäisi meitä sisään kuninkaan armollisten silmien eteen. — Tulkaa pois, hyvät naapurit, tämä yö on kipeästi kylmä — me olemme vahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän seppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen, joka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen. On huomennakin päivää — tulkaamme silloin taas tähän paikkaan kokoon tätä asiaa miettimään, ja keskustelemaan mihin keinoihin olisi ryhtyminen noiden konnien ilmi- ja kiinnisaamiseksi. Vaan erotkaamme nyt, ennen kuin meidän sydänveremme jäätyy suonihinsa".

"Oikein, pormestari Craigdallie. — Eläköön St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä!"

Olivier Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän oli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän kaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset. Vaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa, juuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.

Tuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies, tarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.

"Missä on vanki?" kysäsi seppä.

"Hän on poissa — päässyt irti — pötkinyt pakoon — mitäs mä hänestä tiedän?" virkkoi hanskuri. "Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten puutarhan läpi. — Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään Valentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut".

"Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen", esteli seppä, "ja pestä käteni — —"

"Ei nyt ole aikaa viivytellä silmänräpäystäkään; hän on jo noussut ja pukenut päällensä. — Tule vaan veikkonen. Hänen pitää saada nähdä sinut, kelpo ase kädessäs ja tuon konnan veret sormissas, niin että hän oppii minkä-arvoinen kunnon miehen apu on. Hän on jo liian kauan aina tukkiellut suutani ujostelemisillaan ja epäilemisillään. Minä tahdon että hän nyt saa nähdä minkä-arvoinen on kunnon miehen, ja vielä päälliseksi urhokkaan porvarin, rakkaus."

VIIDES LUKU.

Imp' ihana, ja havaja,
Ja nauti tuoksu-ilmoja,
Ja vyötä vyö, nyt loppui yö,
Ja naakoill' on täys päivätyö.

Johanna Baillie.

Kahakan kautta kesken untansa herättyään, oli Perth'in Kaunotar henkeä ahdistavalla pelolla kuullellut kadulta tulevia huutoja ja väkivaltaista melua. Hän oli vaipunut polvilleen Jumalalta apua rukoilemaan, ja polvillaan yhä hän sitten taas lähetti taivaan puoleen kiitoksensa, kun hän selitti avuksi rientävien ystävien ja naapurien äänet. Polvillaan oli hän silloinkin kun Simo ukko melkein väkisin työnsi hänen suojelijansa, Heikki Sepän, sisään tähän huoneesen. Ujo rakastaja näet ei tahtonut astua esiin, ensin siitä pelosta että Katri voisi suuttua, ja sitten kun hän näki tytön olevan polvillaan, sen vuoksi ettei tahtonut häiritä hänen hartauttansa.

"Isä", virkkoi seppä: "hän rukoilee — en minä nyt uskalla puhutella häntä enempää kuin piispaakaan, joka par'-aikaa messua lukee".

"No, mene matkoihin sitten, sinä urhokas ja uljas pölkkypää", virkkoi isä; ja sitten ja sitten hän lisäsi, kääntyen tyttärensä puoleen: "Jumalalle otollisin kiitos, tyttöseni, on se kun ihmis-veljillemme kiitollisuutta osoitamme. Tässä on se mies, joka Herran välikappaleena on pelastanut sinut kuolemasta, tai kenties häväistyksestä, joka on kuolemaakin pahempi. Tervehdi nyt häntä, Katri, oikeaksi Valentinikses, ja muista että minä soisin saavani hänet rakkaaksi pojakseni".

"Älkää isä", vastasi Katri. "Nyt en voi nähdä ketään — en voi puhutella ketään. En minä ole kiittämätön — kenties olen liiankin kiitollinen hänelle, jonka käden kautta Herra on meidät pelastanut. Mutta sallikaa mun ensin kiittää suojeluspyhääni, joka minulle tään ajallaan tulleen avun lähetti, ja suokaa minulle vaan silmänräpäys aikaa, että kerkiän saada hameen päälleni".

"No, Jumalan kiitos, tyttöseni — liika tyly olisinkin, jos en soisi sinulle aikaa alusvaatteesi ylles vetämään, koska se pyyntö on ensimmäinen vaimo-ihmisen puheelle kuuluva lause, joka nyt viikon päiviin on tullut suustasi. — Totta tosiaan, poikaseni, soisin ettei tyttäreni olisi niin täysi pyhä, ennen kun tulee se aika, että häntä toiseksi St. Katarinaksi julistetaan".

"Älkää näin pilkkaa puhuko, isä; sillä minä voin vannoa, että hänellä on kumminkin yksi totinen pyhittäjä, joka on itsensä kokonaan antanut kuuliaiseksi hänen tahtonsa alle, niin paljon kuin syntinen ihminen sen taitaa. — Hyvästi siis täksi hetkeä, kaunis neito", lisäsi seppä kovemmalla äänellä, "ja Herra lähettäköön sinulle unia, yhtä rauhallisia kuin sinun ajatuksesi ovat valveella ollessas. Minä lähden vartioimaan sinun lepoas, ja kavahtakoon itseään se, joka sitä tulisi häiritsemään!"

"Ei, hyvä, kunnon Heikki, jonka lempeä sydän niin vähän sopii yhteen tuon liian hätäisen käden kanssa, älä nyt enää tänä yönä ryhdy uusiin kahakoihin. Mutta ota kuitenkin lempeimmät kiitokseni, ja niiden kanssa tulkoon sinulle ne rauhalliset ajatukset, joiden sanot minussa asuvan. Huomenna, kun tapaamme toisiamme, vakuutan sinulle kiitollisuutta paremmin — hyvästi!"

"Hyvästi, sinä sydämeni valtias ja valo!" sanoi seppä, ja oli juuri, astuttuaan Katrin kammarista vievät portaat alas, lähtemäisillään ulos kadulle, koska hanskuri häntä tempasi käsivarresta.

"Minä olen iloitseva tästä tään-yöllisestä kahakasta", sanoi Simo, "enemmän kuin koskaan olisin luullut voivani iloita teräksen kalskeesta, jos se saattaa tyttäreni täyteen järkeensä ja näyttää hänelle minkä-arvoinen mies sinä olet, Heikki. Pyhä Macgirder auttakoon! Oikeinpa rakastan noita roistoja ja mieleni on paha siitä, että tuo kosija parka ei enää ikinään saa pitää oikeankäden kinnasta. Voi, voi, hän on kaipaava sitä kättään kaikki ikäpäivänsä, varsinkin kun rupeaa kinnasta käteensä vetämään — niin, hän on vasta maksava ainoasti puolet maksut minun ammatilleni. — Vaan, veikkonen, et sinä pääse askeltakaan liikahtamaan talostani tänä yönä", jatkoi hän. "Et sinä niin meiltä pois pääse, poikaseni, sen takaan".

"Sitä en aiokaan. Minä vaan aion, jos sallitte, vartioida tuolla ulkona kadulla. Saattais tapahtua, että he yrittävät uudestaan".

"Ja jos niin tapahtuisikin", sanoi Simo, "niin tulee sinun paljoa helpommin torjua ne pois, seisoen täällä huoneen suojassa. Se tappelukeino onkin porvarille soveliain puolustustaistelu muurin takaa. Vahtiessa ja vartioiden me siihen temppuun opimme. Paitsi sitä on nyt niin paljon ihmisiä valveella ja liikkeellä, että me kyllä saamme olla tämän aamun hyvässä turvassa ja rauhassa. Tule siis vaan tänne päin".

Näin sanoen, hän puoliväkisin vei Heikin siihen kammariin, missä he illallisella olivat olleet ja missä nyt vain palvelija, joka myös oli jalkeilla, samoin kuin muut herättyään yöllisestä metelistä, nyt pian sai valkean viritetyksi.

"Ja nyt, mun uljas poikaseni", kysyi hanskuri, "millä juomalla nyt tahtoisit juoda isäsi maljaa?"

Seppä oli koneentapaisesti antanut saattaa itsensä vanhalle lavitsalle hauskasta tammipuusta, ja nyt istui, katsellen tuleen, joka loi punertavaa valoa hänen miehuullisille kasvoillensa. Hän mutisi itseksensä puoli-ääneen: — — Hyvä Heikki, kunnon Heikki — Voi, jos hän sentään olisi siihen lisäksi sanonut: Heikki kulta!"

"Mitä juomia ne on?" nauroi vanha hanskuri. "Minun kellarissani ei kumminkaan semmoisia ole. Mutta, jos Kanarian, tai Gascognen tai Rhein'in viini kelvannee, niin päästäpäs vaan yksi sana suustasi, ja samassa pullollinen kilahtaa edessäsi — eipä muuta".

"Hartaimmat kiitokset", jatkoi seppä, yhä vielä mietteisinsä vaipuneena; "se on enempi kuin mitä hän koskaan ennen on sanonut minulle — hartaimmat kiitokset — mihin kaikkeen se voinee ylettyä?"

"Se ylettyy vaikka mihin, venyen kuin kilin nahka, veikkoseni", virkkoi hanskuri, "jos vaan tahdot totella minua ja virkkaa, mitä nyt käsket aamuryypykses".

"Mitä ikinä te itse tahdotte, isä kulta", vastasi seppä huolimattomasti, ja vaipui jälleen Katrin sanojen punnitsemiseen. "Hän puhui minun lempeästä sydämestäni, mutta samassa myös minun liian hätäisestä kädestäni. Mitä kummaa voisin tehdä, päästäkseni tuosta tappeluhalustani? Taitaispa olla paras hakata poikki oikea käteni ja naulata se kirkon oveen, ettei se enää saattaisi minua häpeään".

"Käsiä olet jo kyllin lennättänyt maahan yhden yön osaksi", virkkoi ukko hanskuri, tuoden viinipullon pöydälle. "Mitä kummaa sinä noin kiusaat itseäsi, veikkonen? Se tyttö pitäisi sinusta kahta kertaa enemmän, jos hän ei näkisi kuinka hullusti sinä häntä rakastat. Mutta asia ei nyt enää siedä leikkiä. Minä en tahdo että taloni olisi vielä toista kertaa joutumaisillaan aatelisherrain palvelija-hirtehisten murrettavaksi ja ryöstettäväksi, siitä syystä että tytärtäni sanotaan Perth'in Kaunottareksi. Ei, hänen pitää saada tietää, että minä olen hänen isänsä ja että minulla on oikeus vaatia sitä kuuliaisuutta, joka lakikirjassa sekä Jumalan sanassa on käsketty. Minä tahdon että hän tulee sinun vaimokses, mun kultasydäminen poikani — sinun vaimokses, sä rautakoura, ja se pitää saada aikaan, ennen kuin kovin monta viikkoa kerkiää kulua. Kas niin, saas tästä, juodaanpa sinun iloisten häittesi malja, seppä veitikka!"

Ukko joi suuren pikarin tyhjäksi, ja täytti sen sitten ottopoikaansa varten, joka hitaasti kohotti sen huulilleen, vaan sitten, ennen kuin se niihin oli koskenut, asetti äkkiä takaisin pöydälle, ja pudisteli päätänsä.

"No, jos et sinä huoli sitä maljaa juoda, enpä tiedä kuka sen sitten joisi", virkkoi Simo. "Mikä nyt on sulla mielessä, sä hupsu poika? Nyt on tässä seikka tapahtunut, joka tavallaan on tytön sinun valtahas saattanut; sillä kaupungin joka nurkassa huudettaisiin 'hyi!' hänelle, jos hän sinulle nyt rukkaset antaisi. Ja tässä minä, hänen isänsä, en ole ainoasti suostuvainen tämän avio-tuuman ensi-alkuiseen troklaukseen, vaan soisinpa vielä että te, niin pian kuin mahdollista, tulisitte yhteen ommelluiksi, niin lujaan kuin neula vuohennahkaa kintaaksi ompelee. Kaikki siis on sinun puolellas — onni, isä ja kaikki muu — vaan sinä yhtähyvin näytät siltä että luulisi sinun olevan tuommoisen onnettoman rakastajan, joista lauluissa lauletaan, tai että pikemmin olet menossa Tay-jokeen kuin tyttöä kosimaan, jonka saat, jos vaan otollisella hetkellä häntä pyydät".

"Niin, mutta tuo otollinen hetki, isä! Sitähän suuresti epäilen, sattuneeko koskaan sitä silmänräpäystä, jolloin Katri niin paljon vilkahtaisi alas maan ja sen asukkaitten puoleen, että ottaisi kuullakseen minun kaltaiseni raa'an, oppimattoman moukan kosimista. En voi sanoa mistä se tulee, isä — muualla minä kyllä käyn, kaula kenossa, niinkuin muutkin miehet, mutta teidän pyhämäisen tyttärenne seurassa minulta uljuus ja rohkeus kohta raukenee maan matalalle, ja minusta tuntuisi aivan pyhän alttarin ryöstämiseksi, jos minun äkkipäätä onnistuisi saada hänet miellytetyksi minuhun. Hänen ajatuksensa ovat kovin paljon taivaalliset, että niitä kävisi tuhlaaminen mokomaan kuin minä".

"Tee niinkuin tahdot", vastasi hanskuri. "Eipä minun tyttäreni kosi sinua enempää kuin minäkään — rehellisestä ehdoituksesta ei ole vihastumista. — Vaan jos luulet minun suostuvan noihin tytön hupsuihin luostarituumihin, niin sanon sulle nyt, etten niitä ikinä ota korviini. Kyllähän minä rakastan ja kunnioitan kirkkoa", jatkoi hän, ristien silmänsä. "Maksanhan minä kaikki sen saatavat rehellisesti ja mielelläni. Kymmenekset ja vaivaismaksut, viinirahat ja vaksirahat, kaikki suoritan papeille niin tarkkaan kuin suinkin joku minun varaiseni mies Perth'issä. Mutta en henno antaa kirkon omaksi tätä yhtä ja ainoata karitsaa, joka minulla on maailmassa. Hänen äitinsä oli minun rakkaimpani maan päällä, ja on nyt enkelinä taivaassa. Katri on ainoa minulle jäänyt muistiainen siitä, mikä minulta on mennyt; ja jos hän on menevä luostariin, se tapahtukoon silloin kun nämät vanhat silmät on umpeen menneet, vaan ei ennen. — Mutta mitä sinuun tulee, seppä veikkoseni, saat tietysti tehdä miten sinusta paraimmalle näyttää. En minä väkisin työnnä vaimoa sun syliisi, sen takaan".

"No, nyt te taas taotte rautaa kovin kiivaasti", virkkoi Heikki. "Semmoinenhan aina on loppu puheistanne, te kun äistytte minuun siitä, etten tee tekoa, joka saattaisi minut onnellisimmaksi koko maailmassa, jos se olisi mahdollinen tehdä. Lävistäköön terävin väkipuukko kaikista, jotka ikinä olen takonut nyt tässä silmänräpäyksessä sydämeni, jos siinä sydämessä on edes pienin palanen enemmän minun omani kuin teidän tyttärenne oma. Vaan mitäs minä tekisin? En voi ruveta ajattelemaan häntä vahvemmaksi tai itseäni paremmaksi kuin mitä me todentodella olemme; ja se teko, joka teistä niin helpolta ja varmalta näyttää, on minun mielestäni yhtä vaikea, kuin jos minun tulisi takoa teräshaarniska pellavankuiduista. — Mutta saakaas tästä nyt, isä", lisäsi hän iloisemmalla äänellä; "ja juodaan nyt myös minun ihanan pyhäinneitsyeni ja Valentineni malja, sillä siksihän toki, toivon ma, hän on rupeeva tämän vuoden ajaksi. Ja nyt en huoli kauemmin estää teidän vanhaa päätänne pään-alaiselleen vaipumasta, vaan pujahtakaa te jo tuutuhunne valkeaan päivään saakka. Ja sitten teidän pitää tulla oppaakseni tyttärenne kammarin-ovelle ja puolustajakseni, kun sitten astun sisään hänelle tervehtimään hyvää päivää, ja kirkasta kuin suinkin aurinko koskaan voi suoda tälle kaupungille sekä tälle maakunnalle monta peninkulmaa ylt'ympäri".

"Se ei ole hullumpia neuvoja, poikaseni", sanoi kunnon hanskuri. "Mitä sinä, mitä aiot sinä tehdä? Rupeetko myös minun viereeni, vai tahdotko mennä Conachar'in vuoteelle?"

"En huoli kummastakaan", vastasi Heikki Seppä; "minä vaan estäisin teidän lepoanne. Minulle on tämä kova tuoli tässä yhtä hyvä kuin untuva-tyyny — tässä voin nukkua niinkuin vahtimies, aseet vieressäni."

Näin puhuen hän laski kätensä jalkansa päälle.

"Ei, Herra varjelkoon, ettei nyt sen enempää tulisi tarvis teräs-aseitas. Hyvää yötä tai pikemmin hyvää huomenta nyt vaan, sikskun päivä kokonaan on noussut — ja kuka meistä ensiksi herää, se toista nostattaa."

Näin erosivat molemmat porvarit. Hanskuri vaipui vuoteelleen ja luultavasti samassa myös uneen. Rakastuneella sepällä ei ollut yhtä hyvä onni. Hänen ruumiinsa tosin olisi hyvin kestänyt kaikki yölliset vaivat; mutta hänen mielensä oli toista, arempaa laatua. Toiselta puolen hän oli sen ajan uljaitten porvarein kaltainen, yhtä ylpeä taidostaan aseitten sepittämisessä kuin myös sitten niiden käyttämisessä; kilvoittelunsa ammattilaisten kanssa niinkuin myös ruumiinsa väkevyys ja miekastelutaitonsa usein saattoivat hänet kahakoihin, joiden tähden kaikki häntä pelkäsivät ja muutamat vihasivat. Mutta tuon ylpeyden ja taistelunhalun rinnalla asui hänen sydämessään vilpitön, hyvänsävyinen lapsenluonto, ja hänellä oli haaveksivainen, kuvittelevainen mieli, jonka olisi luullut varsin vähän sopivan yhteen hänen töittensä kanssa pajassa ja hänen taisteluinsa kanssa ulkona. Kenties olivat nuot haaveksivaiset, tuliset tunteet, joista oli puhe vanhoissa kansanlauluissa, hänen ainoassa oppi-lähteessään, vähäisen tarttuneet häneen ja luoneet hänen sydämeensä hiukan puoleksisivistynyttä ritarillisuutta. Hänen rakkautensa Katriin ainakin oli niin hienoa laatua, että se hyvin olisi sopinut vaikka tuolle halpasyntyiselle knaapillekin, jota, jos laulussa lienee perää, Unkarin kuninkaan tytär kunnioitti suosiollisella hymyllään. Hänen rakkautensa Katriin oli tosiaan niin ylevää laatua kuin jos sen esineenä olisi ollut enkeli taivaasta, josta syystä Simo ukko sekä muut, jotka sepän käytöksen näkivät, arvelivatkin tätä rakkautta liian ylevänluontoiseksi ja taivaalliseksi, että se maallista tyttöä voisi miellyttää. Siinä he kuitenkin vallan pettyivät. Katrilla, vaikka hän oli ujosteleva ja arka luonteeltaan, oli kuitenkin sydän, joka tunsi ja käsitti sepän rakkauden jalouden ja syvyyden; ja lieneekö hän tuntenut mahdolliseksi sitä vastata vai ei, oli hän kuitenkin yhtä ylpeä tuon yleisesti pelätyn Heikki Sepän suosiosta, kuin suinkin joku lauluissa kuvattu korkea neito kesystä leijonastaan, joka aina seuraa häntä, vartioiden ja suojellen. Hartaimmalla kiitollisuudella muisti hän, aamulla herätessään, avun ohikuluneena vaarallisena yönä; ja ensimmäinen ajatus hänen mielessään oli sitten, millä keinoin hän voisi tätä kiitollisuuttansa sepälle osoittaa.

Hän nousi nopeasti vuoteeltaan, vähän punastuen omasta ajatuksestaan. "Olen ollut liian kylmä häntä kohtaan, kenties myös olen häntä väärin tuominnut — en taho olla kiittämätön" — näin hän puhui itseksensä, "vaikken tosin voi hänen kosimiseensa suostua. En huoli odottaa, siksi kun isäni käskee minua rupeemaan Heikin täänvuotiseksi Valentiniksi; parempi on että lähden ja itse valitsen hänet siksi. Kyllä olen mielessäni moittinut toisten tyttöjen rohkeutta liiaksi, kun ne sitä samaa ovat tehneet. Mutta se on oleva mieleen isälleni, ja kiitollisuuttani tälle kunnon miehelle osoittaessani olen samassa noudattava hyvän St. Valentinin kunniaksi säättyjä menoja."

Hän pujahdutti nopeasti päälleen pukunsa, joka kuitenkin jäi paljon vähemmin siivotuksi kuin muulloin, astua sipsutti portaita myöten alas ja avasi ruokakammarin oven, jossa huoneessa, niinkuin hän aivan oikein arvasi, hänen kosijansa oli viettänyt loput yöstä kahakan perästä. Katri seisahtui ovelle, vähän pelästyen aikomuksestansa, aloittaa vuoden ajaksi solmittua Valentine-liittoa suudelmalla, niinkuin tapa ei ainoasti sallinut, vaan vaati. Sitä katsottiin erittäin suureksi onnen enteeksi, jos saattoi toisen tavata nukkumasta ja herättää häntä yllämainitulla hauskalla tempulla.

Parempaa tilaisuutta tuon umpisalaisen liiton alkamiseen ei olisi koskaan voinut sattua, kuin se, mikä nyt oli Katrille tarjona. Monellaisten vaihtelevain ajatusten perästä oli rivakka seppä viimein vaipunut uneen tuossa karmituolissa, mihin oli itsensä laskenut. Näin lepääväisenä hän oli lujemman, miehuullisemman näköinen, kuin mitä Perth'in kaunotar olisi arvellut; sillä kun seppä hanskurin tyttären silmien edessä tavallisesti oli ollut hämillään osaksi ujoudesta, osaksi siitä pelosta, että hän jollakin lailla nostaa mielipahaa, niin Katri oli tottunut hänessä aina jotain typeränsekaista näkemään.

"Hän on kovasti ykstotisen näköinen", virkkoi Katri itsekseen; — "lieneekö suutuksissa? — ja jos hän nyt heräisi — me olemme aivan kahdenkesken — jos kutsuisin Dorothean — jos herättäisin isäni — vaan en! — Onhan vaan tavallinen juhlameno, ja tulee toimitetuksi kaikella neidon ja sisaren lemmellä ja kunniallisuudella. En voi uskoa, että Heikki sen voi väärin ymmärtää, eikä saa lapsimainen ujous estää kiitollisuuttani."

Näin sanoen hän kepeillä, vaikka hiukan epävakaisilla askelilla astui kammarin permannon poikki, posket punottavana ujoudesta. Hiivittyänsä hiljaa nukkujan tuolille asti hän suikkasi sepälle suukkosen, niin kepeän kuin jos vaan ruusunlehti olisi huulille karissut. Mutta kepeäpä myös mahtoi olla nukkujan uni, koska se semmoisesta voi tulla keskeytetyksi, ja hänen unennäkönsä mahtoivat olla hyvin likeistä sukua keskeyttävän syyn kanssa, koska herätessään Heikki heti koppasi tytön syliinsä ja riemun innolla koetti kostaa samalla lailla, millä hänen lepoaan oli häiritty. Mutta Katri teki kovaa vastarintaa; ja koska hänen irti-pyrkimisensä ei vaan osoittaneet tavallista neidon ujoutta, vaan pikemmin aristunutta häveliäisyyttä, niin kaino rakastaja päästi hänet pois käsistään, joista kymmenen vertaa suurempikaan voima ei olisi voinut riistää tyttöä väkisin.

"Älä pahaksi pane, hyvä Heikki", pyysi Katri hämmästynyttä kosijaansa lempeimmällä äänellään. "Minä olen täyttänyt Pyhän Valentinin käskyn, näyttääkseni kuinka suuressa arvossa pidän tätä kumppalia, jonka hän minulle täksi vuodeksi on lähettänyt. Kunhan olisi isäni läsnä, en kieltäisikään sinua kostamasta leposi häiritsemistä."

"Ei siinä suhteessa ole mitään estettä", virkkoi ukko hanskuri, ihastuneena rientäen sisään. "Tartu pihdeilläs kiinni, seppä, — tao rautaa niin kauan kuin se on kuumana, ja näytä hänelle, ette nukkuvallakin laivalla on hampaat!"

Näin yllytettynä Heikki, jos kohtakin vähemmin peloittavalla kiivaudella kuin taannoin, taas sulki punastuvan tytön syliinsä, ja Katri välttävällä myöntyväisyydellä salli hänen maksaa saatu tervehdys kymmenkertaisella mitalla ja monenkertaisella innolla. Viimein hän kuitenkin taas irroitti itsensä rakastajansa sylistä, ja heitti itsensä tuolille, peittäen kasvonsa käsillään, ikään kuin olisi katunut tekoansa.

"Älä ole milläskään, hupsu tyttö", virkkoi isä, "ja jos olet saattanut kaksi miestä onnellisimmiksi koko Perth'issä, niin älä siitä liioin häpeile, koska toinen heistä on sinun oma vanha isäsi. Ei ole koskaan yksikään muisku tullut niin hyvästä ansiosta annetuksi, ja oikeus ja kohtuus oli että siihen myös tulisi asianmukainen vastaus. Katso vaan ylös taas, lapsi-kultaseni! Katso ylös ja anna mun nähdä edes yksi kerta vaan hymysi. Niin totta kuin olen rehellinen mies, nyt juuri nouseva aurinko ei näe mitään näkyä meidän kauniissa kaupungissa, josta voisi minulle olla niin paljon iloa kuin tästä äsköisestä. — Mitä", jatkoi hän leikillisesti, "luulitko että sulla oli Reddie räätälin sormus, joka näkymättömäksi saatti? Mutta eipä niin ollutkaan, sä korea aamu-keijukainen. Juuri kuin olin nousemaisillani, kuulin sinun kammarisi oven aukeavan, ja seurasin salaa sinun jäljessäsi tänne alas — en siksi että olisin aikonut suojella sinua tästä näin uneliaasta Heikistä, vaan siksi että tahdoin omin ihastunein silmini nähdä rakkaan tyttäreni tekevän sitä, mitä hänen isänsä kaikesta enimmin halasi. — Kas niin, laske nyt alas nää joutavat kätesi, ja jos poskesi punoittelevatkin hiukan, tulee siten vaan Pyhän Valentinin päivä sitä paremmin vietetyksi, sillä tänä aamuna tuleekin tyttöjen punastua."

Näin puhuessaan Simo Hanskuri lempeällä väkivallalla siirsi pois kädet, joilla Katri oli kasvonsa peittänyt. Neidon posket olivatkin todella tulipunaiset, mutta hänen katsantonsa osoitti enempää kuin tavallista tytön ujoutta, ja silmiin alkoi uhkuella kyyneleitä.

"No, no, itketäänkö kultaseni?" jatkoi isä. "Kas niin, se on jo liikaa.
— Heikki, autapas minua tätä tyttö-hupsua lohduttaessa."

Katri väkisin koetti tointua ja hymyillä, mutta hänen hymynsä oli ykstotinen, surullinen.

"Tahtoisin vaan sen sanoa, isä", virkkoi Perth'in Kaunotar, vielä taistellen surullisuuttansa vastaan, "että minulla, valitessani Heikki Seppää Valentinikseni ja suodessani hänelle tään-aamuista tervehdystä, sen mukaan kuin vanha tapa vaatii, ei ollut mikään muu tarkoitus, kuin että näin tahdoin osoittaa kiitollisuuttani hänen miehuullisesta ja uskollisesta avustansa niinkuin myös kuuliaisuuttani teitä kohtaan. Mutta älkää saattako häntä siihen luuloon — älkääkä, hyvä isä kulta, itsekään olko siinä luulossa — että minä tarkoitin mitään sen enempää, kuin mitä lupaus, olla hänelle nyt alkavana vuonna uskollisena, ystävällisenä Valentini-kumppalina, vaatii".

"No — no — no — no tottahan me sen kaiken ymmärrämme", virkkoi Simo samalla äänellä, jolla lapsipiiat hoitilaitansa viihdyttelevät. "Kyllähän me sinun tarkoituksesi ymmärrämme. Täksi kertaa on tässä aivan kylläksi. Ei sinua ruveta peloittamaan eikä väkisin kiirehdyttämään. — Rakastavaisia, uskollisia Valentini-kumppaliksia te nyt olette, kun olettekin, ja mitä sitten seuraa, se käyköön niinkuin Jumala ja tilaisuus sallii. Kas niin, kas niin, jo piisaa — älä hienoja kätösiäsi vääntele, äläkä nyt sen enempää pakoitusta pelkää. Sinä olet käyttänyt itseäs niinkuin rohkea, kelpo tyttö. — Ja nyt mene Dorothean luo, tuota vanhaa unikekoa herättämään. Meidän pitää saada vahva aamiainen tämmöisen sekamelskeisen yön ja iloisen aamun perästä. Ja sinunkin kättäs tulee tarvis kyökissä, että saisimme muutamia noista makeista piirakoista, joita ei kukaan muu osaa laittaa, paitsi sinä itse — ja täysi oikeuspa sinulla onkin siihen salaisuuteen, siihen nähden keneltä sen olet perinyt. — Voi, autuas olkoon sinun äitikultasi sielu", lisäsi hän huokauksella. "Kuinkapa iloinen hänkin olisi ollut, jos olisi tään onnellisen Valentinin päivän saanut nähdä!"

Katri käytti hänelle näin suodun paon-tilaisuuden ja pujahti ulos huoneesta. Heikistä silloin tuntui kuin olisi aurinko keskipäivällä kadonnut taivaan kannelta, jättäen koko maan äkilliseen pimeyteen. Äskeisen tapauksen nostamat, korkealle lentävät toivotkin vaipuivat taas maahan, kun hän ajatteli tytön muuttunutta käytöstä, kyyneleitä hänen silmissään, hänen kasvoissaan nähtävää pelkoa, ja sitä että Katri, niin selvästi kuin vaan arkatuntoisuus salli, oli koettanut näyttää osoitetun suosion-osoituksen ei olleen mitään muuta kuin päivän menoihin kuuluvan tempun. Hanskuri katseli sepän masentunutta katsantoa ihmeellä ja jollain mielipahalla.

"Pyhän Johanneksen nimeen, veikkonen, mikäs sua vaivaa, että näin näytät yrmeältä kuin tarhapöllö, vaikka sinun kaltaisesi pojan, jos hän todella tätä tyttö-rukkaa rakastaa niin paljon, kuin hän sanoo, pitäisi olla iloisen kuin leivosen!"

"Voi, isä!" vastasi rohkeutensa kadottanut rakastaja; "hänen silmistänsä näen, hänen kyllä minusta pitävän sen verran, että hän tahtoo olla minun Valenti-kumppalinani varsinkin koska se teille on mieluista — vaan eipä kuitenkaan niin paljon, että hän tahtoisi ruveta vaimokseni".

"No menes nyt hiiteen, sinä kylmä-sydäminen, miehuudeton pöllö!" vastasi isä. "Osaanpa minäkin lukea vaimopuolen silmistä, vieläpä paremmin kuin sinä; vaan en minä hänestä tuommoista voi nähdä. Hiisi vieköön! Tuossa sinä makasit niinkuin suuri herra karmituolissa, sikeässä unessa niinkuin tuomari, kun sinä, jos sinussa olisi ollut vähänkin rakastajan tulta, olisit pitänyt silmät auki, lakkaamatta tirkistellen itäänpäin, eikö jo auringon ensimmäinen säde alkaisi koittaa. Mutta tässä sinä vaan kellättelit, kuorsaillen varmaankin, tyttöä sekä koko muutakin maailmata muistelematta. Ja Katri parka hän heräsi kohta päivän valjetessa, siinä huolessa ettei vaan kukaan muu ennättäisi viedä häneltä hänen kunnollista, valpasta Valentini-kumppaliansa, ja hän herätti sun suosion-osoituksella, joka — St. Macgrider auttakoon! — olisi rauta-alaisimenkin eläväksi saattanut. Mutta sinä herättyäsi tässä vaan irvistelet ja tuskittelet, ja huokailet, aivan kuin hän olisi pyyhkäissyt huuliasi kuumennetulla rautakangella! Soisinpa — Pyhä Johannes auttakoon! — että hän olisi lähettänyt vanhan Dorothean sijastaan sille asialle, ja sitonut sinut Valentini-kumppaliksi tuohon luurankoon, jolla ei ole yhtään ainoatakaan hammasta suussansa! Kas hän se olisikin kaikista Perth'in naisista soveliain Valentini-kumppali mokomalle pelkurimaiselle kosijalle".

"Mitä pelkurimaisuuteen tulee, isä kulta", vastasi seppä, "löytynee parikymmentä kunnon tappelukukkoa, joiden harjat olen alas painanut ja jotka voisivat todistaa, olenko pelkuri vai en. Ja Jumala sen tietäisi todistaa, että mielelläni antaisin kelpo taloni, jota tämän kaupungin porvarina omistan, palkeinensa, pihteineen, alaisimineen päivineen, jos vaan näkisin teidän selityksenne asiasta oikeaksi. Mutta enpä minä puhukaan hänen ujoudestaan, enkä hänen punastumisestaan; vaan vaalenemisesta kohta punastumisen jälkeen, joka sen kauniin värin jälleen poskista pois karkoitti, kyyneleistä, jotka sitten purskahtivat silmistä. Se oli aivan kuin koska Huhtikuussa sadepilvi hiivii ylös taivaan kannelle, ja pimentää ihanimman aamun, joka koskaan on koittanut Tay-joen yllä."

"Hui hai", vastasi hanskuri; "ei hän ensi-iskulla kaadukaan. Olethan sinä montakin kertaa lohia pyytänyt, ja siitä olisit voinut jotain oppia. Jos sinä, kun kala onkeen on tarttunut, kovasti nykäiset siimaa, niin lohi sen tempaa pois, vaikka se olisi rautalangasta. Helpoita veikkonen, ja anna kalan vengotella siimalta aikas, ja puolen tunnin perästä räpyttelee se vieressäs rannalla. — Tässähän on alku, niin kaunis kuin suinkin voit toivoa, jos vaan et toivo tyttö-rukan hiipivän vuotees ääreen niin kuin nyt tuolis luokse; ja se ei ole kainoin neitoin tapa. Mutta kuules mitä sanon — aamiaisen jälkeen hankin sinulle tilaisuutta puhua suusi puhtaaksi; varo vaan silloin, ettet ole liioin arka, etkä myös ahdista tyttöä liian kovasti. Helpoita siima hänelle tarpeeksi, äläkä tempaise niin aikaiseen, niin panen pääni pantiksi, että loppu on sinun mielesi mukaan."

"Tein minä niin tai näin, isä", virkkoi Heikki, "te aina sanotte syyn olevan minussa; taikka minä muka liian paljon helpoitan siimaa, taikkapa liian tiukkaan. Antaisinpa mielelläni paraan rautapaidan, jonka ikinä olen takonut, jos vastus todellakin olisi minussa; sillä sittenhän olisi parempi toivo, että sen voisi saada poistetuksi. Kuitenkin myönnän sen, että vaan olen pässinpää siinä taidossa, jota olisi tarvis semmoisessa tilaisuudessa sopivan keskustelun aikaansaamiseksi."

"Tule nyt vaan puotiini kanssani, mun poikaseni, niin annan sulle sopivan aineen puheen aluksi. Tiedäthän että tyttö, joka uskalsi nukkuvaa miestä suudella, sillä on voittanut sormikkoparin häneltä. Tule nyt puotiini; sieltä saat sormikasparin hienosta kilin-nahasta, jotka aivan sopivat Katrin käteen ja ranteesen. — Minä muistelin hänen äiti-rukkaansa, kun sen parin leikkasin", lisäsi kunnon Simo huokaisten; "ja paitsi Katria en tiedä yhtään vaimo-ihmistä koko Skotlannissa kenelle ne sopisivat, vaikka kuitenkin olen ottanut mittaa melkein kaikista kuninkaan hovin kaunottarista. Tule nyt kanssani, sanon ma, niin saat aineen, josta voit panna kielen liikkeelle, jos vaan sinulla lienee rohkeutta ja varovaisuutta kyllin pitää puoltasi kosimisessa."

KUUDES LUKU.

Ei Katri koskaan lähde miehelään.

Äkäpussin kukistus.

Aamiainen tuotiin pöydälle, ja Katrin ohukaisista, hienoista kakkusista, jotka olivat leivotut äiti-vainaan neuvon mukaan, nisusta sekä hunajasta, kuului paljon kehumisia kaikella isän sekä kosijan ihastuksella; vieläpä käytiin niiden kimppuun sillä innolla, joka on niin kakun kuin vellin kelvollisuuden paras todistus. Molemmat miehet juttelivat, laskivat leikkiä ja naureskelivat; Katrinkin mieli oli tyyntynyt siinä paikassa, missä muiden sen ajan rouvien ja neitosten mielentyyneys tavallisesti rikkoutui — nimittäin kyökissä, emännän askareissa, joissa hän oli suuri mestari. Ja epäilenpä suuresti olisikohan Senecan filosofiallisten kirjain lukemisesta ollut yhtä voimallinen apu hänen mielensä rauhoittamiseksi.

Vanha Dorothea kävi myös istumaan pöydän alipäähän sen ajan patriarkallisen tavan mukaan. Molemmat miehet olivat kiintyneet keskinäisiin puheisinsa, ja Katrilla oli täysi työ heidän passailemisestaan sekä omista ajatuksistaan; täten sattui että vanha akka ensiksi huomasi Conachar pojan poissa-olon.

"Niin oikein", virkkoi mestari hanskuri; "menepäs kutsumaan häntä tänne, sitä laiskaa Vuoriston vetelystä. Häntä ei näkynyt yölläkään kahakan aikana; kumminkaan minä en häntä havainnut. Näkikö joku teistä häntä?"

Ei kukaan ollut nähnyt häntä; ja Heikki virkkoi: "Joskus unet Vuorelaiset pistävät itsensä piiloon aivan kuin heidän vuortensa metsäkauriit — niin, ja ovat yhtä nopsaat myös pakoon pötkimään vaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän."

"Vaan joskus taas", vastasi Simo, "ei kestäisi itse Artur kuningaskaan ympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että puhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi täällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun pitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa antavat sinun olla rauhassa."

Uhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen kuitenkin varovasti alas.

"Tiedättehän te, isä", virkkoi hän hymyillen, "että me käsityöläiset kaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja minun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein, korkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä muiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme miekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-, Oliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista naapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa, niinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita, varastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä vähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka clan'issa[11] on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu, vieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole meidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan yksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen häntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella."

"No, no", vastasi Simo; "vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen, sillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu, en huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita".

Pojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset; koko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti pöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin vahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten ottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia noista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet. Ensin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä; mutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä hymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi haukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle liian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.

"Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä", virkkoi iloinen mestari. "Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika sikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen. Olisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi juossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen vaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!"

"En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua", vastasi poika, jonka posket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, "jota luulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet minua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen hulluttelemisen tähden".

"Ohhoh", sanoi Simo, "olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin eroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon iloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on minulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt aamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta".

"Minä jo olen syönyt ja kiirut on mulla itsellänikin. Minä aion lähteä pois Vuoristoon. — Onko teillä mitään sanomista isälleni?"

"Ei ole", vastasi hanskuri kummastuksella. "Mutta onko pääsi pyörällä, poika? Vai mikä kostotuuma lennättää sinut pois tästä kaupungista niinkuin tuuliaispään tuiskussa?"

"Lähtö-ilmoitukseni on vähän äkkinäinen", sanoi Conachar. Hänen oli vaikea saada sanat suustansa; mutta ei voitu oikein saada selville, oliko hänen puheensa kankeuteen syynä yksistään tottumattomuus hänelle vieraasen Englannin kieleen, vai joku muu seikka. "Siellä tulee olemaan suuri kokous — suuri metsästysretki" — — siihen hänen puheensa katkesi.

"Ja milloin aiot palata tuolta siunatulta metsästysretkeltä?" kysyi taas mestari. "Jos nimittäin saan olla niin rohkea ja kysyä".

"En voi oikein varmaan sanoa", vastasi oppipoika. "Kenties en palajakaan koskaan — jos niin on isäni tahto", jatkoi Conachar, teeskellen itseänsä väliäpitämättömäksi.

"Arvelin minä", lausui Simo Hanskuri sangen ykstotisesti, "että kaikki tämmöiset vehkeet jäisivät pois, silloin kun hartaitten rukousten tähden suostuin sinut katokseni alle ottamaan. Arvelin minä, että kun lupasin opettaa sinut rehelliseen käsityöhöni, ei tulisi enää puhettakaan metsästysretkistä, eikä vieraissakäynneistä, eikä clan'in kokouksista tai muista mokomista asioista."

"Eipä minulta kysyttykään, kun minut tänne lähetettiin", tokaisi poika ylpeästi. "En tiedä mitkä sovinnon ehdot lienee olleet".

"Mutta minä tiedän, herra Conachar", tiuskasi hanskuri pikastuen, "ettei se ole rehellisen miehen tekoa, kun sitouduit rehellisen käsityöläisen oppiin ja pilasit enemmän nahkaa kuin mitä sinun omalla nahallas saisi maksetuksi; ja kun sitten nyt koska juuri sinusta vähän apua alkais olla, vaadit saadakses käyttää aikas miten vaan mielesi tekee, aivan kuin se olisi sinun eikä tämän sun mestarisi oma".

"Laittakaa siitä minun isälleni rätinki", vastasi Conachar; "häneltä te saatte maksun runsaalla kädellä — franskalaisen kultalampaan[12] jokaiselta minun kauttani pilatulta nahalta, ja lihavan lehmän tai sonnin jokaiselta joutopäivältäni".

"Käykää siihen kauppaan, Hanskuri vaari — käykää siihen kauppaan", virkkoi seppä kuivakiskoisesti. "Saattepa sitten tosiaan maksunne runsaalla kädellä, josko ei aivan rehellisellä. Tahtoisinpa tietää kuinka monen miehen kukkaro on tullut kevennetyksi tuon vuohennahkaisen pussin lihoittamiseksi, joka nyt teille on niin auliisti pulputtava kultiansa; ja lysti olisi arvata kenenkä miehen laitumella nuot sonnit on syntyneet, jotka teille tulee lähetettäviksi Grampian'in vuorisolien kautta!"

"Sinä johdatat minulle mieleeni, veikkonen", jatkoi nuori Vuorelainen, ylpeästi kääntyen sepän puoleen, "että minulla olisi sinullekin velka suoritettavana".

"Pysy sitten käsivarren pituisen matkan päässä minusta", sanoi Heikki, ojentaen suonekasta käsivarttansa. "Minä en huoli toistamiseen saada sinulta tuommoista likeistä syleilystä — en huoli saada toistamiseen neulanpistosta, niinkuin eilen illalla. Suurta lukua en tosin pidä ampiaisen pistoksesta, mutta enpä kuitenkaan päästä sitä itikkaa likelleni, kun minulla sen lähestymisestä ennalta on tietoa".

Conachar hymyili ylenkatseellisesti. "En minä aikonutkaan sinulle mitään pahaa", virkkoi hän. "Isäni poika jo osoitti sinulle liian kunnian, sillä että vuodatti tuommoisen lurjuksen verta. Sen nyt aion maksaa sinulle viimeiseen pisaraan asti, niin että se tulisi poispyyhityksi eikä olisi tahrana sormissani".

"Vaiti, sä kerskailevainen apina!" tiuskasi seppä; "kunnon miehen veren hintaa ei voi kullassa arvioida. Ainoa tosi makso olisi se, että sinä tulisit virstan päähän Vuoriston rajasta kahden heimokuntasi kaikkein väkevimmän heikaleen kanssa. Ja sillä aikaa kuin minä niiden kanssa otteleisin, jättäisin sinut oppipoikani, pikku Jussin hutkittavaksi".

Nyt Katri kävi väliin. "Pysykää rauhassa", lausui hän, "sinä minun uskollinen Valentinini, jonka yli minulla on käskyvalta. Ja pysy rauhassa sinäkin Conachar, jonka tulee totella minua, koska olen sun mestarisi tytär. Ilkeästi tehty se on, kun aamulla jälleen herättää sen pahan, mikä illalla jo saatettiin nukuksiin".

"Hyvästi sitten, mestari", sanoi nyt Conachar, vielä kerran luotuansa vihaisen katseen seppään, joka siihen ainoasti naurulla vastasi. "Hyvästi — ja kiitoksia hyvyydestänne, joka on ollut suurempi kuin mitä olisin ansainnut. Jos olen joskus näyttänyt vähemmin kiitolliselta, niin se on ollut olojen syy, ei minun omani. Ja Katri", — hän loi tyttöön katseen, josta näkyi syvä liikutus — ja monellaisia tunteita sekaisin. Hän viipyi, ikään kuin olisi aikonut sanoa jotakin, mutta viimein kääntyi pois, saamatta suustansa muuta kuin tuon ainoan sanan: "Hyvästi!" — Viisi minuuttia sen perästä hän jo astui Perth'in pohjoisen portin läpi, Vuorelais-pieksut jalassa, pieni vaatemytty kädessä, matkaten Vuoristolle päin.

"Tuossapa on typötyhjyyttä ja uhkaylpeyttä, niin että koko Vuorelais-heimo siitä voisi saada tarpeensa", virkkoi Heikki. "Puhuupa hän niin tuttavasti kultakolikoista kuin minä hopea-äyreistä; ja kuitenkin tahtoisin vannoa, että kaikki hänen heimokuntansa aarteet mahtuisivat hänen äitinsä villakintaan peukaloon!"

"Mahdollista kyllä", nauroi hanskuri, kun sen sukkeluuden kuuli; "hänen äitinsä olikin vahvaraajainen vaimo, varsinkin sormiltaan ja kalvoimiltaan".

"Ja mitä karjaan tulee", jatkoi Heikki, "niin luulen hänen isänsä ja veljensä jo iloitsevan, kun saavat yhdenkin lampaan kerrassaan varastetuksi".

"Mitä vähemmin siitä puhumme, sitä parempi", varoitti hanskuri, joka jälleen yksitotiseksi muuttui. "Veljiä hänellä ei ole; mutta hänen isänsä se on mahtava mies — sillä on pitkät kädet, joilla hän lyöpi niin pitkälle kuin ulottuu, ja hänen korvansa myös kuulee kauempaa kuin mitä on hyvä puhua hänestä".

"Ja kuitenkin hän oli antanut ainoan poikansa oppiin yhden Perth'in kaupungin hanskurin luokse!" ihmetteli Heikki. "Minäpä olisin luullut, että St. Crispinus'en[13] 'jalo ammatti' — siksihän sitä nimitetään — hänelle olisi ollut paraiten mieltä myöten; ja että jos kun Mac- tai O-herran[14] pojasta piti käsityöläinen tulla, ei muusta ammatista voisi olla puhetta kuin siitä, jossa kuninkaitakin on nähty työssä".

Nämät sanat, vaikka vaan leikillä puhutut, nostivat Simo ukon ammattiylpeyden, joka tunne sen ajan käsityöläisissä oli suuressa vallassa.

"Sinä olet väärässä, Heikki poikaseni", vastasi hän sangen ykstotisesti "hanskuri on kunniallisempi sitä ammattia; sillä me pidämme huolta käsien verhoomisesta, kun sitä vastaan suutarein ja korduanin-tekijäin työ ainoastaan tarkoittaa jalkoja".

"Molemmat ovat yhtä tarpeellisia jäseniä ammattilaitoksessa", virkkoi
Heikki, jonka isä oli ollut korduanin-tekijä.

"Olkoon vaikka niin, poikaseni", jatkoi hanskuri; "mutta ei molemmat kuitenkaan ole yhtä kunnialliset. Huomaa toki, että me käsiämme käytämme ystävyyden ja uskollisuuden vahvistuksessa, ei jaloilla ole semmoista oikeutta. Urhokkaat miehet sotivat kädellään — pelkurit turvaavat jalkoihinsa ja pötkivät pakoon. Hanikkaa pidetään korkealla maasta, kenkä rypee mudassa. Mies tervehtii ystäväänsä avatulla kädellä; mutta koiraa tai semmoista, jota hän koiran arvossa pitää, hän potkaisee ojennetulla jalallansa. Peitsen kärkeen pistetty kinnas on sovinnon merkki ja pantti jokapaikassa yli koko maailman, ja maahan viskattu kinnas on ritarillisen taistelun merkki. Mutta vanhaa kenkää ei minun tietääkseni käytetä miksikään merkiksi, paitsi että muutamat vanhat akat viskaavat semmoista jonkun miehen jälkeen, hyvän onnen saamiseksi, enkä minä, totta puhuen, tuon keinon tehokkaisuuteen oikein luota".

"En", vastasi seppä, jota hänen ystävänsä koreat puheet ammattinsa arvon puolustukseksi suuresti huvittivat, "en minä suinkaan ole se mies, sen takaan, joka tahtoisin halventaa hanskurin konstityötä. Olenhan minä itsekin, huomatkaa se, kinnasten, vaikka rautaisten, tekijä. Mutta, teidän ikivanhan ammattinne arvoa alentamatta, kummeksun minä kuitenkin suuresti, että tämän Conachar'in isä antoi poikansa johonkin oppiin jonkun Alankomaan käsityöläisen luokse. Sillä heidän silmissäänhän me olemme paljon alempana heidän muka komeata säätyänsä, ainoasti tuommoisia halpoja työmies-rehvanoita, jotka emme ansaitse parempaa kohtaloa, kuin olla piestävinä ja ryöstettävänä, niin usein kuin nuot pöksyttömät[15] Vuoren herrat arvelevat itselleen soveliaaksi ja vaarattomaksi käydä meidän kimppuumme".

"Niin kyllä", sanoi hanskuri, "mutta olipa hänellä tärkeät syynsä, niin että — että —" hän pidätti jonkun huulilta jo luiskahtamaisillaan olleen sanan ja jatkoi, — — "niin että Conachar'in isä teki niinkuin teki. — No, minä olen rehellisesti pitänyt sanani hänelle, enkä epäile että hänkin on kohteleva minua kunniallisen miehen tavalla. — Mutta Conachar'in äkillinen lähtö on minulle vähän vastuksellinen. Hänellä oli yhtä ja toista tavaraa hoitonsa alla. Pitää lähteä varastoa läpikatsomaan".

"Saanko auttaa teitä, isä?" kysyi Heikki Seppä, joka tuli petetyksi siitä, kun ukko niin toimessaan oli puhuvinaan.

"Sinäkö? — et", vastasi Simo jyrkkyydellä, josta Heikki älysi kuinka typerä hänen tarjomuksensa oli ollut.

Hän punastui aivan kulmaluita myöten älyämättömyydessään, vaikka tässä asiassa rakkauden olisi pitänyt helposti saattaa hänet oikeille jäljille.

"Sinä, Katri", virkkoi hanskuri lähteissään ulos tuvasta, "saat tässä huvitella Valentini-kumppalias viisi, kuusi minuuttia ja katsoa ettei hän pois lähde ennen kuin joudun takaisin. Vaan sinä, Dorothea, saat tulla kanssani ja panna raajasi liikkeelle minulle avuksi".

Hän läksi ulos vanhan akan kanssa, ja Heikki Seppä nyt, melkein ensikerta eläissään, oli aivan kahdenkesken Katrin kanssa. Hetkisen aikaa näki neito olevan vähän hämillänsä ja hänen rakastajaansakin rasitti kömpelyttävä kainous. Mutta sitten Heikki, rohkaisten mieltänsä, tempasi taskustaan Simolta ostetut hansikkaat ja pyysi luvan, että hän, jolle aamulla niin suuri suosion-osoitus oli tullut osaksi, saisi maksaa tavallisen sakon nukuksissa-olemisestaan semmoisella hetkellä, jolloin hän olisi suonut olleensa valveella, vaikka koko vuosikauden unen menettämisen hinnalla.

"Eikä", sanoi Katri, "minä vaan tein mitä Valentinin kunniaksi olin velvollinen tekemään. Siitä ei tule sinulle suinkaan mikään semmoisen sakon maksamisen velvollisuus, kuin sanot, enkä siis sitä voi ottaa sinulta".

"Nämät hansikkaat", virkkoi Heikki, viekkaasti samassa työntäen tuoliaan likemmäksi Katria, "ovat sinulle rakkaimpien käsien ompelemat, ja katsos — ne ovatkin aivan sinun käsihisi sopivat". Näin puhuen hän otti Katrin käsivarteen väkevällä kädellään, ja levitti hansikkaat tytön käden viereen, näyttääkseen kuinka sopivat ne olivat. "Katsos nyt tätä hoikkaa kalvointa", jatkoi hän, "ja näitä hienoja sormia tässä — ajattele kuka nuot silkki- ja kulta-kirjaukset tuossa on ommellut — ja päätä sitten, pitääkö noiden hansikkaitten ja sen kätösen, ainoan, johon ne sopivat, pysyä erillänsä, siitä syystä yksistään, että hansikas-parat ovat kovaksi onnekseen sattuneet olemaan lyhyen hetkisen minun mustassa ja karkeassa kourassani."

"Ne ovat minulle terveet tultuaan isäni tekeminä", vastasi Katri, "ja tietysti yhtä paljon myös lahjana ystävältäni", hän pani erinäisen painon siihen sanaan, "joka samassa on minun Valentini-kunmpalini ja pelastajani vaarasta".

"Salli minun sitten auttaa ne käteesi", virkkoi seppä, työntäen itsensä vieläkin likemmäksi; "ne saattavat ensi-alussa tuntua hiukan ahtailta, ja sinä voit tarvita apua".

"Semmoisessa avun-annossa sinä olet taitava, hyvä Heikki Seppä", virkkoi tyttö hymyillen, mutta samassa vetäytyen erimmäksi rakastajastaan.

"Ei suinkaan, totta tosiaan"; sanoi Heikki, pudistaen päätänsä; "minulla on kokemusta teräskintaitten sovittamisessa rautahaarniskaisten ritarein käsihin enemmän kuin kirjahansikkaitten auttamisessa nuoren neiden sormiin°.

"Sitten en tahdokaan vaivata sinua sen enempää, ja Dorothea saa auttaa minua — vaikkei apua juuri oliskaan tarvis — isäni silmät ja sormet ovat luotettavat ammatissaan — hänen käsistänsä tullut työ on aina mitalleen tarkka".

"Annas kuitenkin minun nähdä se omin silmin", sanoi taas seppä, "annas minun nähdä, että nämät niin pienet hansikkaat todella sopivat siihen kätöseen, jota varten ovat tehdyt".

"Joskus toisten, hyvä Heikki", vastasi tyttö, "panen näät hansikkaat käteeni Valentinin kunniaksi sekä sen kumppanin muistoksi, jonka hän minulle ensitulevaksi vuodeksi on suonut. Sydämestäni soisin että voisin yhtä hyvin olla isälleni mieliksi toisissakin, tärkeämmissä seikoissa — vaan tätä nykyä tuon hyvänhajuisen nahan lemu pahentaisi päänkivistystä, joka minua aina aamusta alkain on vaivannut".

"Päänkivistys? Tyttö kulta!" kertasi rakastaja.

"Jos sitä tahdot sydämenkivistykseksi sanoa, ei sekään nimi olisi sopimaton", jatkoi Katri huoahtain, ja jatkoi sitten puhettansa kovasti ykstotisella äänellä. "Heikki", virkkoi hän, "minä kenties todella nyt olen niin ylenrohkea, jommoiseksi tänä aamuna annoin sinulle syytä luulla minua. Minä itse nyt otan puheeksi erään asian, vaikka minun kenties paremmin sopisi odottaa, siksi kun sinä siihen ryhdyt. Mutta tään-aamuisen tapauksen perästä en voi olla selittämättä tunteitani sinua kohtaan, sillä ne voitaisiin mahdollisesti aivan väärin ymmärtää. — Ei, älä vastaa, ennenkuin olet kuullut puheeni loppuun asti. — Sinä olet urhoollinen, Henrik, urhoollisempi muita miehiä, rehellinen ja luotettava niinkuin teräs, joka sinulla on työaineena" — —

"Vaikene — vaikene jo, Katri, Jumalan tähden! Et ole koskaan puhunut näin paljon hyvää minusta, ellei sitten ole seurannut joku ankara moite, josta ylistykset olivat ikään kuin enteenä. Minä olen rehellinen mies ja niin edespäin, arvelet kai sanoa, mutta tuittupäinen tappelukukko, tuommoinen tavallinen puukkojunkkari".

"Häväistystä olisi sekä sinulle että minullekin, jos niin sanoisin. Henrik, tavalliselle puukkojunkkarille, vaikkakin hänellä olisikin hänellä ollut sulka lakissaan ja kultakannukset saappaissaan, ei olisi Hanskurin Katri ikinään suonut sitä pientä suosion-osoitusta, jonka hän tänäpäivänä vapaehtoisesti antoi sinulle. Kun minä joskus ankarastikin olen moittinut sinun sydämes liikaa kerkeyttä vihastukseen ja sinun kätes liikaa kerkeyttä sivalluksiin, niin syynä on se, että tahtoisin — jos minun onnistuisi saada sinut minua uskomaan — taivuttaa sinut itsekin inhoomaan noita turhamielisyyden ja pikamielisyyden syntejä, jotka niin helposti saavat vallan sinussa. Minä olen siitä asiasta puhunut enemmän sinun omantuntosi herättämiseksi kuin minun mielipiteitteni ilmituomiseksi. Tiedänhän minä, että näinä nykyisinä turmeluksen ja kadotuksen aikoina voisi vetää koko meidän kansamme, vieläpä kaikkein muittenkin kristittyin kansain yleisen tavan puolustukseksi noille verisille taisteluille turhain syitten tähden, noille leppymättömille, julmille kostoille mitättömäin loukkausten vuoksi, sekä noille ihmisten keskinäisille teloituksille kilpailevan kunnianhimon kiihoituksesta usein aivankin leikillä. Mutta sen tiedän myös, että meidän kaikista noista teoista on vastaaminen tuomiopäivänä; ja mielelläni tahtoisin taivuttaa sinut, mun kunnollinen, jalomielinen ystäväni, useammin tottelemaan hyvän sydämesi käskyjä, ja vähemmin ylpeilemään armottoman kätesi väkevyydestä ja nopsuudesta".

"Minä olen jo — minä olen jo taipunut, Katri", huudahti Heikki, "sinun sanasi olkoot täst'-edes minun lakinani. Minä jo olen tehnyt kyllin — liiankin paljon, totta tunnustaakseni — ruumiinvoimani ja pelottomuuteni todistamiseksi, mutta ainoasti sinun kauttas, Katri, voin oppia paremmaksi. Huomaa se, mun ihana Valentini-kumppalini, että minun kiivauteni aseilla saatavalle kunnialle ja minun tappelunhimoni, jos sitä siksi tahtoo sanoa, eivät ole tasapuolisessa taistelussa lempeämpäin tunteitteni kanssa, vaan että edellisillä on kiihoittajansa ja yllyttelijänsä. Jos jossain nousee kähäkkä — ja pankaamme, että minä, sinun neuvojasi mielelläni pitäen, olisin hitaanlainen siihen sekaantumaan — luuletko, että minun sallitaan itsekseni päättää sodasta tai rauhasta? Eipä mar' niinkään! On niitä silloin satoja ympärilläni minua yllyttelemässä. — 'Hui, hai, seppä, onko teräsvipu sinussa nyt ruostunut?' sanoo yksi. — 'Uljas Heikki ei kuule tänä aamuna tappelukorvallaan', lisää toinen. — 'Käy käsiksi Perth'in kaupungin kunnian puolesta', käskee itse herra ylituomari. 'Heikku ne voittaa, siitä panen kultakolikon vetoon!' huutaa kenties sinun isäskin. — Mitäs sitten minunkaltaiseni mies-parka tekee, Katri, kun kaikki häntä pirun nimeen ussuttelevat päälle, eikä yksikään sielu puhu pienintäkään sanaa vastaan?"

"Kyllähän minä tiedän että paholaisella on apulaisia jotka hänen asioitansa ajavat", virkkoi Katri; "mutta meidän velvollisuutemme on hylätä tuommoisia perättömiä syitä, josko niiden puolesta puhujat olisivatkin ihmisiä, joille me olemme velkapäät paljon rakkautta ja kunnioitusta osoittamaan."

"Ja sitten vielä kaikki nuot harppumiehet lauluineen, loiluineen, jotka panevat miehen kaiken kunnian ankarien miekan-sivallusten saamiseen ja antamiseen. Surkea on arvella, Katri, kuinka monesta minun synnistäni sokean Heikki Harppumiehen tulisi vastata. Kun minä joskus aika läimäyksen lyön, niin en sitä — St. Johannes sen todistakoon! — suinkaan tee siksi, että jollekulle tahtoisin pahaa tehdä, vaan ainoasti siksi, että tahtoisin sivaltaa miekallani niinkuin William Wallace sivalteli."

Tämän sanoi hän äänellä, joka niin totista katumusta ilmoitti, että Katri vaan töintuskin voi olla hymyilemättä. Mutta yhtähyvin hän vakuutti Heikille, ettei tuommoiset turhamaiset lorut olisi hetkekskään missään arvossa pidettävät muiden miesten sekä Heikin oman hengen verralla, jotka yhä olivat vaarassa.

"No niin", vastasi Heikki, "mutta minusta näyttää että rauhan asia menestyisi paljoa paremmin, jos sillä olisi asian-ajajansa. Pankaamme esimerkiksi, että, koska minua yllytellään ja kiihoitellaan aseisin käsin käymään, minulla olisi kotona lempeä suojelus-enkeli, jonka kuva sydämessäni kuiskuttaisi: 'Heikki, älä ryhdy väkivaltaan; minun kättäni sinä tahraisit verillä — Heikki, älä syökse itseäs turhaan vaaraan; minun rintaani sinä saatat vaaran alttiiksi!' — Tämmöiset ajatukset paljon paremmin hillitsisivät luontoani, kuin jos Perth'in munkit kaikkityyni huutaisivat: 'Pidätä kätes, ettei sinua kelloilla, kirjoilla ja kynttilöillä kirkonkiroukseen julistettais!'"

"Jos tämmöinen rakastavaisen sisaren varoitus voi olla sinulle miksikään avuksi sydämesi taisteluissa", virkkoi Katri, "niin ajattele vaan, että sivaltaissas veristät minun kättäni, ja että haavojasi saadessas saatat tuskaa minun sydämelleni."

Sepän rohkeus nousi siitä todellista mielisuosiota osoittavasta äänestä, jolla nämät sanat puhuttiin.

"Ja miksi et menisi vähäisen etemmäksikin noiden kylmäin rajain yli! Ja koska olet niin hyvä ja armollinen, että jollain suosiolla katselet tätä oppimatonta syntisparkaa tässä sinun edessäsi, miksi et ottaisi häntä oppilaakses ja samassa puolisokses! Isäsi sitä soisi; koko kaupunki sitä odottelee; hanskurit ja sepät kaikki jo varustelevat ilonpitoa — sinä, sinä yksin, jonka sanat ovat niin kauniit ja lempeät, et tahdo antaa suostumustas."

"Henrik", vastasi Katri hiljaa, vapisevalla äänellä, "usko minua, minä katsoisin velvollisuudekseni tässä asiassa totella isäni käskyä, ellei hänen ehdoittamallansa avioliitolla olisi ylipääsemättömiä esteitä."

"Mutta arveles kuitenkin — arveles toki hetkinen. Minussa ei ole paljon kehuttavaa sinun verrallasi, joka sekä lukea että kirjoittaa osaat. Mutta kumminkin minä mielelläni kuulen lukemista, ja kuulteleisin sinun suloista ääntäsi vaikka ijät kaikki. Sinä taas rakastat musiikkia, ja minä olen oppinut soittamaan ja laulamaan yhtä hyvin kuin moni harppumies. Sinä mielelläs annat apua köyhille; minulla on kyllin pois-annettavia, kyllin tallella pidettäviä; minä en surisi niinkään suuria jokapäiväisiä almun-antoja kuin mitä joku vaivaishoitokunnan jäsen jakelee. Sinun isäsi jo käypi liian vanhaksi jokapäiväiseen työhön; hän saisi elää meidän luonamme, siliä minäkin pitäisin häntä niinkuin omaa isääni. Minä varoisin kaikkea sekaantumista tarpeettomiin riitoihin yhtä paljon kuin käteni pistämistä omaan ahjooni; vaan jos joku meitä vastaan yrittäisi laitonta väkivaltaa, se saisi kokea ettei huoli mennä saunaan, jos ei syyhytä."

"Minä toivotan, että saisit kokea kaikkea tätä koti-onnea, jota näin kuvailet, Henrik — vaan jonkun onnellisemman kanssa kuin minä olen!"

Näin puhui tai, pikemmin sanoen, huoahti Perth'in kaupungin Kaunotar, jonka ääni tuntui sulkeutuvan, kun hän pyysi hillitä kyyneleitänsä.

"Sinä vihaat minua sitten?" kysyi kosija hetkisen kuluttua.

"Siihen olkoon Jumala todistajana — en!"

"Taikka rakastat toista miestä?"

"Arvotonta on kysyä semmoista, jonka tietämisestä ei sinulle olisi mitään hyötyä. Mutta siinä olet muuten aivan erehdyksissä."

"Tuota villikissaa Conachar'ia kenties?" kysyi Heikki vielä. "Kyllä minä hänen silmänluontinsa huomasin."

"Sinä väärinkäytät tuskallista tilaani, Heikki, saadaksesi minua häväistä, vaikken suinkaan ole semmoista sinulta ansainnut. Conachar'ista en minä mitään huoli, paitsi että minä, koettaessani kesyttää hänen kesytöntä luontoansa opettamisella, kenties voin jollakin huolella muistella sydäntä, joka ennakkoluuloihinsa ja intohimoihinsa niin on vaipunut — ja siinä seikassa, Heikki, hän on hyvin sinun kaltaisesi."

"Sitten se mahtaa olla joku noista silkissä sihisevistä, kullassa kulisevista hoviherroista", jatkoi seppä, jonka luonnoltansa tulinen sydän nyt harmista ja epätoivosta oli kiihtynyt; "joku noista, jotka arvelevat jokapaikassa pääsevänsä voitolle sulkalakkiensa korkeudella ja kannustimiensa kilinällä. Jospa vaan tietäisin kuka heistä se on, joka hylkää luonnolliset parinsa, punatut, hyvänhajuiset hovineitoset, ja tulee hakemaan saalista meidän koreilemattomista porvaritytöistä! Voi jospa vaan tietäisin hänen nimensä ja sukunsa!"

"Henrik Seppä", lausui nyt Katri, luoden pois heikkouden, joka vielä hetkisen aikaa näkyi hänen voimaansa masentaneen, "tämä on kiittämättömän houkan tai pikemmin vielä hurjan hullun puhetta. Johan minä sanoin sinulle, tään puheemme alkaessa ei kukaan ollut silmissäni korkeammassa arvossa kuin se minkä arvo nyt alenemistaan alenee jokaisen sanan kautta, jota hän perättömässä luulokkaisuudessaan ja mielettömässä vihastuksessaan laskee suustansa. Sinulla ei ollut vähintäkään oikeutta saada tietää sitäkään, mitä sinulle ilmoitin; ja tämä ilmoitus — ole hyvä ja huomaa se — ei millään muotoa tarkoita että pitäisin sinusta paremmin kuin muista, vaikka kyllä tunnustin etten pidä kenestäkään muusta enemmän kuin sinusta. Siinä on kyllin, että sinä huomaat toivoillasi olevan yhtä ylipääsemättömiä esteitä, kuin jos joku noita olisi kohtaloni mahtisanoillaan lumonnut."

"Aika-miehessä kyllä lienee lumousten rikkoja!" sanoi seppä. "Soisinpa tosiaan, että siinä este olisi. Torbjörn, tanskalainen aseseppä, se kehui osaavansa loitsia rintahaarniskoita, sillä että muka lauloi jotain loitsulukua sillaikaa kun rauta oli kuumenemassa. Minä väitin, ettei runoista ole mitään apua miekkaa vastaan, joka Loncartyssä oli taistellut — mikä siitä sitten tuli, on tarpeeton sanoa — mutta hänen haarniskansa, ja rinta sen alla, ja lääkäri, joka haavaa laastaroitsi, ne kyllä tietävät, eikö Heikki Sepässä ole lumousten rikkojaa!"

Katrin silmistä kyllin näkyi, että näihin sanoihin oli tuleva vastaus, joka ei suinkaan olisi ollut tuon kehutun teon kiittämistä; sillä suorasukainen seppä ei ollutkaan muistanut, että se juuri oli sitä laatua, josta hän niin usein sai kuulla Katrin moitteita. Mutta ennen kun neidon mietteet vielä olivat puhjenneet sanoiksi, pisti isä päänsä sisään oven kautta. "Heikki", sanoi hän, "minun täytyy tulla häiritsemään sinua kesken hauskaa tointa, ja pyytää sinua kiiruusti tulemaan työhuoneeseni, sillä meillä olisi neuvoittelemista muutamista kaupunkimme etua likeltä koskevista asioista".

Heikki, totellen ukon käskyä, kumarsi Katrille ja läksi tuvasta. Luultavasti olikin vallan hyvä heidän ystävällisen välinsä pitkittämiseen nähden, että heille nyt tuli ero, juuri kun puhe nähtävästi oli tämmöiselle uralle poikkeeva. Sillä kosija oli ruvennut katsomaan tytön kieltäväistä vastausta jokseenkin oikulliseksi ja selittämättömäksi, sen perästä kun hänelle, hänen mielestään, oli aamulla niin suuri suosion-osoitus tullut suoduksi. Katrin mielestä päinvastoin seppä tahtoi väärinkäyttää hänelle suotua suosiolahjaa, eikä suinkaan ollut hienolla arkatuutoisuudella näyttänyt ansaitsevansa semmoista.

Mutta kumpaisenkin sydämessä kuitenkin kyti keskinäinen mielisuosio, joka, jahka vaan riita asettui jälleen, oli viriävä ja saattava tytön unohtamaan kainoutensa loukkaamista, ja kosijan puolestaan tulisen rakkautensa hylkäämistä.

SEITSEMÄS LUKU.

Tää riita kerran vertä vuodattaa.

Henrit IV, ensimm. osa.

Kokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä päällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt täpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta samettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin vanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä kunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen rypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin ääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän pieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute nimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen, joka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua myrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan parasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky on asettunut.

Oli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa, pidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista — kallistellen korvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki syliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että hän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa mietteitänsä — hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun nutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille antaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi tapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki nähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin todellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan omiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa olleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti vaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:

"Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja näin sen omin silmin — minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja jos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka melkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo Hanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen tyttärensä pois Vuoristoon. — Se on kovin ilkeä teko — semmoista ei saisi kärsiä, naapuri Crookshank — semmoista ei pitäisi sallia, naapuri Glass — semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit Balneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja se toinen vankka mies jouduimme sinne — eikö niin, hyvä naapuri ja kunnioitettava pormestari Craigdallie?"

Näitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi useampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama, joka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan ja paikkaan — paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti tuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen pudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on rasittanut. "Hiljaa, hyvät naapurit!" sanoi hän. "Tuossa juuri tulee Simo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta. Kuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty".

Simo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen silminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei olisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään kanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista nuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. — Ja pahin seuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia tyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen estämiseksi.

"No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä", lausui Craigdallie, "sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan pahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä herroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko maksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni."

"Pyhä Maaria varjelkoon!" vastasi hanskuri. "Jos te tietäisitte mitä minä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin jos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi tahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi. Ja tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi mahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei Heikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella hetkellä tullut avuksi."

"Eipä ollut minunkaan apuni poissa", pisti Olivier Proudfute väliin, "minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme, Heikki Seppä. — Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan alussa?"

"Sinut näin kahakan loputtua, naapuri", vastasi hanskuri kuivakiskoisesti.

"Niin oikein, niin oikein — enhän muistanut, että te olitte sisässä, talossanne, sillä aikaa kun ulkona läimäyteltiin, ettekä siis voineet nähdä, kutka ne sivaltajat oli."

"Vaiti, naapuri Proudfute, ole niin hyvä, vaikene jo", virkkoi
Craigdallie, jota kunnon oltermannin inkuminen nähtävästi jo väsytti.

"Siinä näkyy olevan joku salaisuus", sanoi pormestari; "mutta luullakseni minä sen arvaan. Meidän ystävämme Simo on, niinkuin kaikki tietävät, rauhan mies, joka mielummin pysyy alallaan ja kärsii vääryyttä, kuin että joku ystävä taikka naapurikin, hänelle korvausta vaatiessaan, joutuisi vaaran alttiiksi. Heikki Seppä, sinä, joka aina olet saapuvilla, milloin kaupunkimme puolustajia tarvitsee, sano nyt mitä sinä asiasta tiedät."

Seppä kertoi tapauksen samalla tavalla, jolla se jo on tullut tässä kerrotuksi, ja kaikkiin aina sekaantuvainen lakintekijä pisti taas väliin: "Ja näithän minutkin siinä kahakassa, kunnon seppä, tottahan näit minutkin?"

"Enpä juuri nähnyt, totta tosiaan, naapuri kulta", vastasi Heikki; "vaan sinä olet, näet sinä, pikkarainen mies ja saattaa kyllä olla etten sattunut sinua keksimään."

Tämä vastaus nosti aika naurun Olivier'istä ja tämä itsekin nauroi kanssa, mutta lisäsi itsepäisesti: "Olinpa kuitenkin etumaisia miehiä, kun avuksi riennettiin."

"No, mutta missäs sinä sitten piilit siellä, naapuri?" kysyi seppä. "Sillä minä sinua en nähnyt, vaikka olisin mielelläni maksanut parhaitten minun alaisimeltani lähteneitten rautavarusten hinnan siitä, jos olisin saanut nähdä sinun kaltaisesi vankan miehen rinnallani."

"Enpä ollut kovin kaukana kuitenkaan, kunnon seppä veikkoseni; sillä aikaa kun sinä siinä lyödä kalkahduttelit ikään kuin alaisimes olisi ollut edessäsi, torjuelin minä päältäsi niitä läimäyksiä, joilla yksi osa roistoista sinua takaa tavoitteli; ja siksi et sinä voinutkaan nähdä minua siinä selkäsi takana."

"Olen ma kuullut puhuttavan yhdestä vanhan ajan sepästä, jolla vaan oli yksi silmä", virkkoi Heikki. "Minulla niitä tosin on kaksi, mutta ne molemmat edessä, niin etten tietysti voinut nähdä mitä sinä takanani toimittelit, naapuri."

"Totinen tosi on kaikissa tapauksissa," jatkoi mestari Olivier yhä, "että minä kanssa olin siellä ja minä nyt myös annan kertomukseni asioista tälle meidän pormestarillemme, sillä seppä ja minä me olimme siinä etumaisia miehiä."

"Ei sitä tarvitse tätä nykyä", kielsi pormestari, viitaten mestari Proudfutea vaiti olemaan. "Simo Hanskurin ja Heikki Sepän sanoissa olisi riittävä todistus vähemminkin todennäköiselle asialle. — Ja nyt, kunnon mestarit, lausukaa ajatuksenne, mitä tulee tehdä! Tässä ovat kaikki kaupunkimme oikeudet tulleet häväistyiksi ja rikotuiksi, epäilemättä, niinkuin kyllä arvaatte, jonkun mahtavan miehen kautta, sillä kukaan muu ei olisi uskaltanut meitä niin suututtaa. Hyvät miehet, kipeältä tuntuu lihalle ja verelle kärsiä tämmöistä. Laki on tosin määrännyt meille halvemman arvon kuin kuninkaille ja aatelismiehille, mutta järjetöntä se olisi, jos he luulisivat saavansa murtaa auki meidän huoneemme ja häväistä meidän vaimoväkemme kunniaa ilman kostoa."

"Sitä emme voi kärsiä!" huusivat kaikki porvarit yhtä suutansa.

Mutta nyt Simo Hanskuri puuttui puheesen sangen pelollisen ja huolellisen näköisenä. "Minä toivon yhä vielä, ettei asia ollut niin pahoin tarkoitettu kuin mitä meistä näytti, kunnon naapurit; ja minä puolestani vallan mielelläni soisin matalalle majalleni tulleen säikähdyksen ja häiriön anteeksi, jos vaan sillä voisin estää, että meidän kaunis kaupunkimme minun tähteni joutuisi vaaraan. Olkaa hyvät ja ajatelkaa kutka tulisivat tässä asiassa tuomareiksi, keitten tulisi tutkia tämä asia ja meille suoda tai meiltä kieltää hyvitystä. Minä nyt puhun tässä naapurein ja ystäväin kesken, ja siksi puhun suoraan. Kuninkaamme — Jumala häntä siunatkoon! — on niin kipeä ruumiinsa ja sielunsa puolesta, että hän on käskevä meitä kääntymään jonkun hänellä neuvon-antajana olevan suuren herran puoleen — kuka sitten par'-aikaa sattunee olemaan hänen ylimmässä suosiossaan. Kenties hän käskee meitä kääntymään veljensä Albanyn herttuan puoleen, joka vaan on käyttävä meidän oikeudenpyyntömme keinoksi, millä meiltä voi rahoja kiskoa."

"Me emme huoli Albanyn herttuaa tuomariksemme", huusivat kokoutuneet taas yhtä yksimielisesti.

"Tai kenties kuningas antaa asian Rothsayn herttuan huostaan", jatkoi Simo; "ja se iloinen nuori prinssi on vaan katsova meille tehdyn väkivallan kelpo aineeksi, josta hänen lystit kumppalinsa voivat laskea pilapuheita ja hänen harppumiehensä sepittää lauluja."

"Ei puhettakaan Rothsayn herttuasta! Hän on liian suuri ollakseen meidän tuomarimme", huusivat taas porvarit.

Simo, jonka sydän rohkaistui, kun hän näki lähenevänsä sitä paikkaa, mihin hän pyrki, nyt jatkoi, yhtähyvin vaan kuiskaamalla mainiten tuota pelättyä nimeä: "Tahtoisitteko sitten mielummin olla tekemisissä Mustan Douglas'in kanssa?"

Silmänräpäyksen aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Kaikki katselivat toinen toisehensa pelästynein kasvoin, vaalennein huulin. Seppä lausui rohkeasti ja lujalla äänellä ilmi ne tunteet, jotka kaikissa sydämissä liikkuivat, vaikkei kukaan muu ollut rohjennut niitä sanoiksi nimetä:

"Musta Douglasko tuomitsemaan porvarin ja aatelismiehen väliä — kukapaties hyvinkin korkean aatelisherran, sen verran kuin voin tietää ja arvata? — Suodumpi sitten olis vaikka itse Musta Paholainen helvetistä! Hullu te olette, Simo isä, kun näin hurjan ehdoituksen edes esiin tuotte."

Taas kului hetkinen äänettömyydessä, koska kaikki olivat peloissa ja kahden vaiheilla. Tästä äänettömyydestä viimein pormestari Craigdallie luopui luoden paljoa merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Sinä turvaat lujasti vahvaan rintahaarniskaasi, seppä veikkoseni, muuten et puhuisi näin uhkarohkeasti."

"Minä turvaan kelpo sydämeeni, joka sykkii tään haarniskan alla, oli sen vahvuus miten lienee, pormestari", virkkoi peloton Heikki; "ja vaikken minä ole suuri puhuja, ei kuitenkaan kukaan noista suurista herroista, kuka hyvänsä se lieneekin, saa minun suutani tukituksi."

"Käy vahvassa haarniskassa, kunnon Heikki, taikka älä puhu näin kovaan", kertasi taas pormestari painavalla äänellä. "Täällä on kaupungissa rajaisia, joilla on Verinen Sydän[16] merkkinä olkapäässä. — Mutta kaikesta siitä ei ole meille neuvoa. Mitä meidän nyt tulee tehdä?"

"Lyhyt neuvo, paras neuvo", vastasi seppä. "Menkäämme ylituomarimme luo ja pyytäkäämme häneltä puolustusta ja apua."

Suostumus-huuto lensi koko joukon ympäri, ja Olivier Proudfute huudahti: "Tätä samaahan minäkin olen tässä sanellut koko puolen tuntia, vaikkei kukaan teistä ole huolinut kuullella puhettani. Menkäämme ylituomarimme luokse, sanoin minä. Hän on aatelisherra itse ja hänen velvollisuutensa on välittää meidän kaupunkimme sekä aatelin välillä kaikissa asioissa."

"Vait, naapurit, vait — varokaa mitä teette tai puhutte", virkkoi nyt laiha ronkale, jonka pieni ruumis näytti vielä pienemmältä, vielä haamunkaltaisemmalta, sen kautta että hän pyysi teeskellä itsensä niin erinomaisen nöyräksi tai, käyttääksemme hänen omia sanojansa — laittaa itsensä vielä halvemmaksi ja mitättömämmäksi kuin miksi luonto hänet jo oli luonut.

"Älkää pahaksi panko", sanoi hän, "minä vaan olen halpa apteekkari. Kuitenkin olen saanut kasvatukseni Pariisissa ja oppinut siellä artes humanas (yleisinhimilliset tieteet) sekä cursum medendi (lääkärintaidon) yhtä hyvin kuin moni, joka kehuu itseänsä oppineeksi lääkäriksi. Luullakseni ymmärrän minä tämänkin haavan luonteen ja olisi se mielestäni paraiten parannettava pehmittävillä voiteilla. Tässä on meidän ystävämme Simo Hanskuri, joka, niinkuin te kaikki tiedätte, on kunnian mies. Luuletteko te ettei hän olisi meistä kaikista kiivain ankariin keinoihin, koska tää asia niin likeisesti koskee hänen perheensä kunniaa? Ja koska hän luopuu pois kanteestaan noita samoja melunnostajoita vastaan, niin arvelkaa, eiköhän hänellä mahda olla joku hyvä syy, jota ei hän uskalla virkkaa, tämän asian jättämiseen siksensä. Ei ole minun asiani sormin koskea tähän kipeään paikkaan; mutta, surkea kyllä, tiedämme kaikki hyvin, että nuoret tytöt ovat, niinkuin sanoisin, kevykäistä ainetta. Ajatelkaamme nyt, että joku kelpo tyttö — kaikessa viattomuudessa tietysti — on jättänyt ikkunansa telkeämättä St. Valentinin päivän aamuna, siksi että joku jalo kavaljeeri — kaikessa kunniallisuudessa arvattavasti — voisi tulla hänen Valentini-kumppalikseen ensivuodeksi. Ja ajatelkaamme että se kavaljeeri siitä tavattaisiin, eikö ole luultava että tyttönen silloin kiljahtaa, ikään kuin nuoren herran tulo olisi ollut hänelle arvaamaton; ja — ja — jos sotkemme sen kaiken kokoon yhteen huhmareen ja punnitsemme asian, niin tokko se lienee semmoinen seikka, että sen vuoksi tarvitsis meidän kaupungillemme nostaa vihaa?"

Apteekkari lausui mielipiteensä mielistelevällä tavalla; mutta hän kukistui vielä tavallistansa pienemmäksi, kun hän näki veren punaavan vanhan Simo Hanskurin poskia, ja kulmakarvoja myöten tulistuttavan pelätyn sepän kasvoja. Jälkimmäinen astui likemmäksi, loi ankaran katseen säikähtyvään apteekkariin, ja puhkesi seuraaviin sanoihin: "Sinä kävelevä luuranko! Sinä ahdashenkinen apteekkipurkki! Sinä virallinen myrkyn syöttäjä. Jos arvelisin Hanskurin Katrin hyvän maineen voivan kymmennes-minuutinkaan ajaksi tahrautua sinun halvan hengähdykses kautta, niin kyllä minä survoisin sinut mäsäksi, sinä puoskari, sinun omassa huhmaressas, ja sotkisin sinun kurjan raatosi kanssa yhteen tulikivenjauhoja, ainoan todellisen lääkkeen, mitä sinulla on puodissas, ja näin laittaisin voidetta rupisille koirille!"

"Seis, poikaseni, seis!" huusi hanskuri käskevällä äänellä. "Ei kelläkään, paitsi minulla, ole sananvaltaa tässä asiassa. — Kunnioitettava pormestari Craigdallie, koska minun kärsivällisyyteni on tällä tavoin tullut selitetyksi, niin olen suostuvainen siihen, että tätä seikkaa tutkitaan pohjaa myöten. Ja vaikka loppu-päätös mahtanee näyttää, että me olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme pysyneet alallamme, niin se on samassa myös todistava, ettei minun Katrini omalla kevytmielisyydellään tai hupsuudellaan ole antanut syytä tähän suureen häväistykseen."

Pormestari myöskin kävi väliin. "Heikki naapuri", lausui hän, "me tulimme tänne neuvoittelemaan, emme riitelemään. Minäkin olen yksi tämän kauniin kaupungin hallitsijoita, ja semmoisena käsken sinua luopumaan kaikesta äkämielestä ja vihasta, mitä sinulla voi olla tätä mestari apteekkari Dwining'iä vastaan."

"Hän on liian halpa olento, pormestari", sanoi siihen Heikki: "että minun mielessäni voisi olla pysyväistä vihaa häntä vastaan — eihän mun olisi tarvis muuta kuin yksi kerta sivaltaa suurella vasarallani, niin menisi jo hän puoteineen, päivineen mäsäksi!"

"Vaiti sitten ja kuule minua", virkkoi pormestari. "Me kaikki uskomme Perth'in Kaunottaren kunniaan yhtä lujasti kuin autuaan Pyhän Neitsyeen kunniaan." Näin sanoen hän hartaasti risti silmiään. "Mutta puhuaksemme taas kääntymisestä ylituomarin puoleen, oletteko te kaikki yksimieliset siinä, naapurit, että tämä seikka on annettava meidän ylituomarimme käsiin, koska syypää, niinkuin lienee syytä pelätä, on joku mahtava aatelisherra?"

"Koska ylituomari itsekin on aatelissukua", tokaisi itikan-äänellään apteekkari, joka pormestarin välityksen perästä nyt johonkin määrään oli tointunut säikähdyksestään — "vaikken minä suinkaan, sen Jumala nähköön, tahdo puhua mitään pahaa mainitusta kunnioitettavasta herrasta, jonka esi-isät monta monituista vuotta ovat olleet samassa virassa kuin hän tätä nykyä — —"

"Perth'in kaupungin vapaan vaalin kautta", lausui seppä, keskeyttäen häntä syvällä, mahtavalla äänellänsä.

"Aivan niin, tietysti", myönsi hämille joutunut puhuja, "porvarein kautta. Kuinkas muuten? — mutta, seppä veikkoseni, älä minua keskeytä. Minä nyt puhun arvoisalle pormestarillemme, Craigdallielle, halvan ymmärrykseni mukaan. Ja minä sanon, että, olkoon asia niin tai näin, tää ritari Patrik Charteris on aatelis-sukua, ja sananlasku sanoo, ettei varis varikselta silmää puhkaise. Hän kyllä saattaa hyvin pitää puoltamme, kun ollaan riidassa Vuorelaisten kanssa, ja hän saattaa heitä vastaan täyttää tuomarin ja kaupungin-päällikön velvollisuudet. Mutta tokiko hän, joka itse käy silkissä, ruvenne puolustamaan meitä yhtä hyvin tikattuja nuttuja ja kullankirjailtua verkaa kuin ruudullisia tartan-hameita[17] ja Irlannin sarkaa vastaan, se on hiukan epäiltävä. Totelkaa nyt yksinkertaisen miehen neuvoa. Me olemme saaneet Kaunottaremme pelastetuksi, josta minä en koskaan aikonut puhua pahaa, niinkuin en tosiaan tiedäkään hänestä mitään pahaa. He ovat kadottaneet vähintänsä yhden miehen käden, kiitos olkoon siitä Heikki Sepälle — —

"Ja minulle", lisäsi tuo pieni, suurisuinen lakintekijä.

"Ja Olivier Proudfutelle niinkuin hän itse sanoo", jatkoi apteekkari, joka oli valmis myöntämään kunnianloistoa kelle hyvänsä, kunhan vaan ei hänen tarvinnut itse astua sinne vievää vaarallista polkua. "Koska, sanon ma, he ovat jättäneet tänne yhden käden pantiksi, he eivät enään ikinä tule takaisin tälle Curfew-kadulle, niin, minun yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan, olisi paras, jos vaan kiittäisimme tätä meidän vankkaa naapuriamme tässä ja sitten emme enää hiiskuisi mitään koko asiasta, jättäen sen unohtumaan. Sillä meidän kaupungillahan siitä nyt kuitenkin on tullut kunniaa ja noille helvetin tulen korvennettaville vaan vahinkoa."

Tämä rauhan-neuvo vaikutti useempiin porvareista, jotka alkoivat nyykähdytellä päätänsä ja luoda erin-omaisen viisaita silmäyksiä kärsivällisyyden puolustajaan. Simo Hanskurikin, huolimatta apteekkarin taannoisista loukkaavista puheista, myös näkyi taipuvan samaan mieleen. Mutta ei niin Heikki Seppä, joka, kun näki neuvoittelun näin kesken pysähtyvän, jatkoi puheen suorilla sanoilla niinkuin ainakin.

"Minä en ole vanhimpia enkä rikkaampia teidän joukossanne, naapurit, enkä sitä liioin surekaan. Kyllähän vuosia vielä karttuu, jos vaan jaksaa elää niin että ne saa nähdä. Ja on minussa yhtä hyvä mies kuin muissakin hankkimaan itselleni rahaa ahjoni hehkulla sekä palkeitteni lietsomisella, ja samoin myös on minussa mies niitä taas kuluttamaan. Mutta ei kenenkään miehen silmät ole nähneet minun nurkassa nuhjaelevan, jos meidän kauniille kaupungillemme vääryyttä on tapahtunut sanoilla tai teoilla, jos vaan sitä väärää on ollut mahdollista miehen kielellä tai miehen kädellä jälleen oikaista. Enkä nyt aio tätä vääryyttä ristissä käsin märehtiä, jos se voin estää. Kyllä minä yksinkin menen ylituomarin puheille, jos ei kukaan lähde minun kanssani. Hän on ritari, se on tosi, ja aatelisherra vapaata, oikeata sukua, niinkuin me kaikki tiedämme, sukua, jonka alkujuuri on Wallacen ajoista, jolloin hänen isän-isänsä isä Wallacen määräyksestä tuli meidän alipäälliköksemme. Mutta vaikka hän olisikin paras-sukuinen aatelisherra koko maassa, niin kuin samassa myös on Perth'in kaupungin ylituomari, ja hänen täytyy siis oman kunniansa tähden suojella kaupunkimme etuuksia ja vapauksia. Ja minä tiedänkin että hän niin on tekevä — minä kerta tein hänelle teräshaarniskan ja minun mieleni on, että sydän, jonka suojaksi se oli aiottu, on kelpo laatua."

"Tietysti", sanoi pormestari Craigdallie, "ei maksaisi vaivaakaan lähteä hoviin, jos emme saisi ritari Patrik Charteris'iä puolestamme puhujaksi. Meille olisi kohta se vastaus valmis: 'Menkää ylituomarinne puheille, te poroporvarit!' Jos te siis, hyvät naapurit, tahdotte suostua minun ehdoitukseeni, niin minä ja meidän apteekkarimme Dwining lähdemme kohta Kinfauns'iin, vieden kanssamme Simo Hanskurin, meidän seppä-veitikkamme sekä uljaan Olivier Proudfuten vieraiksi miehiksi, ja puhuttelemme herra Patrik Charteris'iä meidän kaupunkimme nimessä."

"Ei", vastusti rauhallinen lääkkeenkeittäjä, "jättäkää minut kotiin, olkaa niin hyvät. Ei minussa ole sitä rohkeutta, että voisin avata suuni miekkavyöllisen ritarin kuullen!"

"Ei siitä lukua, naapuri, sinun pitää tulla kanssamme", virkkoi pormestari Craigdallie. "Kaupunkilaiset sanovat minua aika tuittupääksi kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi — Simo Hanskuri on liian likeinen, koska väkivalta hänelle tehtiin — seppä, niinkuin kaikki tiedämme, rikkoo miekallaan useampia haarniskoita kuin mitä hän vasarallaan kokoontakoo — ja meidän naapurimme Proudfute, joka, kuulkaa vaan hänen omaa vakuutustansa, aina on muassa jokaisen Perth'issä nousevan tappelun alussa sekä lopussa, on tietysti teon miehiä. Mutta meillä pitää olla kumminkin yksi rauhan ja hiljaisuuden puolustaja joukossamme; ja sinun, apteekkari, tulee olla se mies. Matkaan nyt, hyvät ystävät, varustakaa nyt saappaat ja satulat, hatut ja hevoset, kuulkaa se — ja tulkaamme yhteen Itäportille — se on, jos te, naapurit, suostutte antamaan tämän asian meidän haltuhumme."

"Ei voi olla parempaa neuvoa, ja me siihen kaikki suostumme", sanoivat porvarit. "Jos ylituomari, niinkuin meidän kauniilla kaupungillamme on oikeus vaatia, rupeaa puolellemme, niin me voimme painiskella vaikka paraankin kanssa heistä kaikista."

"Hyvä sitten, naapurit", päätti pormestari; "niinkuin sanottu, niin tulee tehdyksi. Noin tähän aikaan olin muuten kutsunut koko porvarikokouksen yhteen, enkä liioin epäile että", hän katsahti joukon ympäri, "koska niin moni teistä, täällä läsnä-ollen, on päättänyt lähettää meidät ylituomarin puheille, myös muutkin samaan päätökseen yhtyvät. Ja sentähden, hyvät naapurini ja tämän kauniin Perth'in kaupungin kunnon porvarit — nyt saappaat ja satulat, niinkuin jo taannoin sanoin, ja me yhdymme Itäportin kohdalla."

Yleinen suostumushuuto lopetti tämän, niin sanoakseni, kaupungin salaneuvoskunnan kokouksen, ja kaikki hajosivat, kukin haaralleen. Lähettiläät läksivät itseään matkaan valmistamaan, ja muut kotia, maltittomasti jo odotteleville vaimoillensa sekä tyttärillensä kertomaan, mihin neuvoihin oli ryhdytty, siksi että heidän kammarinsa vasta saataisiin turvatuiksi ajattomalla ajalla sisääntunkevilta kosijoilta.

Sill'-aikaa kun hevosia satuloittiin ja porvariskokous oli keskustelemassa tai, oikeammin sanoen, lailliseen muotoon panemassa, mitä heidän johtajansa jo olivat päättäneet, täytynee, selitykseksi muutamille lukijoille, selvemmillä sanoilla kertoa seikkaa, joka jo edellisessä keskustelussa on tullut sivumennen mainituksi.

Tapana oli siihen aikaan, jolloin mahtava aatelisto aina vastusteli, usein rikkoi Skotlannin kuninkaallisten kaupunkien oikeuksia ja etuuksia, että nämät kaupungit, jos mahdollista, eivät valinneet tuomariaan kaupungissa asuvain ja tavallisia kaupungin hallintovirkoja toimittavain kauppiasten, ammattilaisten tai muitten porvarein joukosta, vaan pyysivät siihen korkeaan paikkaan jonkun lähestön mahtavista vapaaherroista. Tämän tuli sitten puhua heidän puolestaan hovissa, jos joku heidän yhteistä etuansa koskeva asia oli ajettava, ja johtaa porvariväkeä tappeluissa, niin hyvin yleisessä sodassa kuin myös yksityisissä taisteluissa, tuoden omatkin alustalaisensa heille avuksi. Tätä suojaa ei kuitenkaan suotu aivan ilmaiseksi. Ylituomarit välistä moitittavaan määrään käyttivät valtaansa omaksi edukseen ja hankkivat itselleen kunnan yhteismaihin kuuluvia tiluksia ja taloja lahjaksi, joten näin saatu turva tuli porvareille sangen kalliiksi.

Toiset taas tyytyivät siihen, että saivat porvarein voiman avuksensa omiin yksityisiin taisteluihinsa ynnä sen lisäksi muita kunnioituksen sekä mielisuosion osoituksia, joita heidän johtonsa alla oleva kaupunki mielellään antoi, ollakseen varma heidän avustansa hädän tullessa. Kuninkaallisen kaupungin virallisena suojelijana oleva vapaaherra ilman mitään tunnonvaivatta otti näitä vapaehtoisia lahjoja, ja palkitsi ne puolestaan sillä että hän kaupungin oikeuksia puolusti, sanallaan valtioneuvoskunnassa sekä urhotöillä sotatanterella.

Porvareilla "kauniissa Perth'in kaupungissa" — sillä liikanimellä he kotipaikkaansa mielellään mainitsivat, oli nyt jo useampien miespolvien ajalla ollut tämmöisiä suojelijoita ja ylituomareita Charteris'in suvusta, joka asui Kinfauns'issa, kaupungin läheisyydessä. Oli tuskin vuosisata vielä siitä, kun ensimmäinen tätä mainiota sukua, Robert III:n aikana, otti asuntonsa mainittuun vahvaan linnaan, joka nyt oli heidän omansa ynnä ympärillä olevain ihanain ja viljavain seutujen kanssa. Mutta tämän ensimmäisen tulokkaan historia, ritarillinen ja romantillinen itsessään, oli semmoinen, että se helpoitti muukalaisen perehtymisen tähän uuteen maahan, johon hänet kohtalo oli ajanut. Me kerromme sen tässä vanhain, yhtäpitäväin taruin mukaan, joissa on varmat todellisuuden merkit, niin että se kenties voisi saada sijansa tieteellisemmissäkin teoksissa kuin tässä.

Mainio isänmaan-ystävä William Wallace, kun hän taas oli asevoimalla karkoittanut englantilaiset valloittajat vähäksi aikaa ulos maasta, kuuluu kerta lähteneen matkalle Franskaan, vieden kanssansa vähäisen joukon luotettavia ystäviä. Hänellä oli aikomus koettaa, eikö hän omassa personassaan — urhoutensa tähden oli hän kaikissa maissa kunniassa pidetty — voisi saada Franskan kuninkaalta jotakuta sotajoukkoa tai muuta apua, jonka voimalla Skotlantilaiset voisivat jälleen päästä itsenäisiksi.

Skotlannin sankari oli purjehtimassa sinne pienellä laivalla, laskien Dieppen satamaa kohti; silloin ilmautui taivaanrannalle toinen alus, jota merimiehet kohta rupesivat katselemaan epäilyksellä ja pelolla, pianpa hämmästyksellä ja epätoivolla. Wallace kysyi heidän säikähdyksensä syytä. Kapteeni silloin antoi tiedoksi, että tuo heitä kohti laskeva ja heidän kimppuunsa pyrkivä alus oli merirosvon oma, joka oli yhtä paljon kuuluisa pelottomuudestaan ja ruumiinvoimastaan kuin myös onnellisista rosvoretkistänsä. Tuomas de Longueville oli syntyisin Franskalainen, mutta nyt yksi noista merirosvoista, jotka sanoivat itseänsä meren ystäviksi, vaan kaikkein merenkulkijain vihollisiksi. Hän ahdisteli ja ryösteli kaikenkansaisia laivoja muinaisten Norjan merikuningasten lailla, joita sillä nimellä senvuoksi mainittiin, koska heidän valtakuntansa oli laineitten harjulla. Kapteeni vielä lisäsi, rosvolaivan olevan niin nopeakulkuisen, ettei mikään muu alus voinut siltä päästä pakoon; eikä myös mikään laivaväki, vaikka kuinka urhokas, voinut toivoa kestävänsä rosvoa vastaan, kun hän, niinkuin hänellä oli tapana, hyppäsi sisään, joukkonsa etupäässä. Wallace hymyili uhkamielisesti, kuullessaan kuinka kapteeni, epätoivo katsannossaan, kyynelet silmissään, valitteli, että heidän nyt ilman epäilemättä piti joutua Punaisen Rosvon kynsiin; — sen nimen oli de Longueville saanut siitä, kun hänen mastossaan tavallisesti, niin kuin nytkin, punainen lippu liehui.

"Kyllä minä vapautan Kanaalisalmen siitä rosvosta", vastasi Wallace.

Hän kutsui sitten luokseen omat kymmenen tai kakstoista seuralaistansa, Boyd'in, Kerlien, Seton'in ynnä muut, joille tuimimman tappelun nostama tomu oli ikään kuin elin-ilmaa, käski heidän pukea itsensä rautavaruksiin ja sitten käydä pitkälleen laivan kannelle, niin etteivät olisi näkyvissä. Merimiehet hän lähetti kannen alle, paitsi muutamat harvat, jotka laivan ohjaamiseksi olivat välttämättömän tarpeelliset. Kapteeni sai käskyn, kuoleman uhalla, niin pitää perää, että vaikka laiva oli pakenevinaan, kuitenkin sallittaisiin Punaisen Rosvon tulla heidän kimppuunsa, pahintansa koettamaan. Wallace itsekin kävi pitkälleen kannelle, ettei näkyisi yhtään mitään, josta voisi arvata vastustamisen aikomusta. Neljännestunnin kuluttua Longuevillen laiva saavutti Wallacen, ja Punainen Rosvo, kiinnitettyään saaliinsa siihen viskatuilla rautakoukuilla, hyppäsi yli täysissä rautavaruksissaan, ja hänen miehensä seurasivat häntä hirmuisella riemuhuudolla, ikään kuin voitto jo olisi ollut käsissä. Mutta silloin Skotlannin soturit äkkiä kavahtivat jaloilleen, ja rosvo näki nyt joutuneensa käsikahakkaan miesten kanssa, joilla oli tapana olla varmat voitosta, jos ei ollut useampia vastassa kuin kaksi, kolme miestä päälle. Wallace karkasi rosvopäällikön kimppuun, ja kauhea kahakka alkoi heidän välillään semmoisella vimmalla, että muut lakkasivat tappelustaan ja jäivät vaan katselemaan, ikään kuin yksimielisestä suostumuksesta jättäen voiton riippuvaksi molempain päällikköin ottelusta keskenään. Rosvo taisteli niin hyvin kuin vaan mieheltä voi vaatia; mutta Wallacella oli voimaa enemmän kuin tavallisilla kuoleman-alaisilla. Hän sivalsi miekan pois rosvon kädestä, joten tämä joutui niin suureen vaaraan, että hän, välttääkseen surmaläimäystä, tarttui skotlantilaiseen sankariin rinta rintaa vastaan; hän toivoi näet että toki painiskelussa saisi hänet voitetuksi. Mutta tämäkin toivo petti. He kaatuivat kannelle sylikkäin, mutta Franskalainen jäi alle, ja Wallace, tarttuen sormillaan hänen rautakaulukseensa, pinnisti sitä niin kokoon, vaikka se oli hienoimmasta teräksestä tehty, että veret purskahtivat rosvon silmistä, sieraimista sekä suusta, ja että de Longueville ainoasti kädenviittauksilla voi pyytää armoa. Hänen miehensäkin nyt viskasivat pois aseensa ja anoivat armoa, nähtyään kuinka pahaan pulaan heidän päällikkönsä oli joutunut. Voittaja lupasi armahtaa heidän henkensä, mutta otti heidän laivansa ja piti heidät kaikki vankeinansa.

Kun oli Dieppen sataman suulle päästy, nosti Wallace yleisen pelästyksen, sillä että ensin vedätti mastoonsa rovon lipun, josta luultiin de Longuevillen olevan tulossa kaupunkia ryöstämään. Hätäkellot vonkuivat, hätätorvet torahtelivat ja porvarit juoksivat aseitansa noutamaan — silloinpa yht'-äkkiä kaikki muuttui. Skotlannin leijona kultakilvessään lensi ylös maston huippuun, rosvolipun yli, ja antoi tiedoksi, että Skotlannin sankari oli tullut, niinkuin kotka, saalis kynsissään. Hän vei nyt vankinsa maalle ja kuljetti hänet kanssansa Franskan hoviin, missä kuningas Wallacen pyynnöstä antoi rosvolle kaikki ryöstötyöt anteeksi, vieläpä soi hänelle ritarin-arvon tarjoten de Longuevillelle paikan omassa sotajoukossansa. Mutta rosvo oli niin mieltynyt jalomieliseen voittajaansa, että hän pyysi saada olla osallisna Wallacen kaikissa onnenvaiheissa, seurasi hänen kanssaan Skotlantiin, taisteli hänen rinnallaan monessa verisessä tappelussa ja ansaitsi itselleen sen maineen että Tuomas de Longuevillen urhoutta ei voittanut kenenkään muun, paitsi hänen sankarillisen vangittajansa urhous. Hänelle oli paljon onnellisempi loppukohtalo suotu kuin hänen päällikölleen. Longueville oli luonnolta saanut lahjaksi kauneuden, joka oli hänen suuren ruumiinvoimansa vertainen, ja ihastutti nuorta aatelisneitoa, vanhan Charteris suvun perillistä niin, että tämä otti hänet puolisokseen, tuoden hänelle kätensä kanssa omaksi myös kauniin vapaaherraisen Kinfauns'in linnan tiluksineen. Heidän perillisensä ottivat itselleen nimen Charteris, täten liittäen itsensä kiinteämmin äidin sukuun, linnansa ikivanhoihin hallitsijoihin. Yhtähyvin pysyi Tuomas de Longuevillenkin nimi heissä yhä edelleen suuressa arvossa; ja suuri kahdenkätinen miekka, jolla hän tappeluissa vihollisrivejä maahan niitteli, pidettiin ja pidetään tallella suvun kalleuksien seassa. Toisen tarun mukaan taas oli de Longuevillen oma sukunimi Charteris.

Nämät Kinfauns'in vapaaherrat olivat sitten, useampien miespolvien aikana, poika aina isänsä perästä, Perth'in kaupungin ylituomareina; linnan ja kaupungin läheinen naapurius teki tämän molemminpuolisen suojelusliiton sangen mukavaksi. Tässä kertomuksessa esiintuleva herra Patrik Charteris oli jo monta monituista kertaa johtajana vienyt Perth'in miehet ulos, tappeluihin ja kahakoihin, niin hyvin rosvoilevia Vuorelaisia, kuin muitakin, ulkomaisia tai omamaisia vihollisia vastaan. Totta on, että hän joskus ikävystyi mitättömistä, turhista valituksista, joita kaupunkilaiset välisti tarpeettomasti kantelivat hänen eteensä, vaatien häneltä niiden oikaisemista. Tästä oli hänelle joskus se moite tullut, että hän muka oli liian ylpeä aatelis-arvostansa tai tullut liian laiskaksi rikkautensa kautta — että hän oli mies, joka kovin hartaasti harjoitteli metsästystä ja soi ystävilleen vieraanvaraa, viitsiäksensä lähteä jokaisessa tilaisuudessa, jolloin kaunis Perth'in kaupunki olisi hänen apuansa pyytänyt. Mutta vaikka siitä semmoisissa tapauksissa aina pientä nurinaa nousi, turvasivat kuitenkin porvarit aina, suuremman hädän tullessa, ylituomariinsa; ja tämä auttoi heitä aina hartaasti sekä neuvoilla että teoilla.

KAHDEKSAS LUKU.

Jalot Johnston'it ain' yhä nähdä saa
Tuon Annandalen tiellä;
Tuhat vuotta jo siellä he ratsastaa,
Tuhat vuotta vastakin vielä.

Vanha laulu.

Viime luvun lopussa kuvattuamme ritari Patrik Charteris'in, Perth'in ylituomarin luonnetta ja arvoa, voimme nyt mennä takaisin lähetyskunnan luokse, jonka piti tuleman kokoon Itäportille, viedäkseen valituksensa Kinfauns'iin mainitun virkamiehen eteen.

Kaikkein ensiksi saapui yhtymäpaikalle Simo Hanskuri tasajuoksuisen hevosen selässä, joka välistä myös sai kunnian kantaa helpompaa kuormaa ja kauniimpaa ratsastajaa, nimittäin Katria. Hanskurin kasvojen alipuoli oli viitalla peitetty, se merkitsi ettei ystävät saisi kysymyksillä viivyttää hänen kulkuansa katuja pitkin; osaksi kenties oli myös ilman kolkkous syynä siihen peittämiseen. Synkkä huoli pimensi hänen otsaansa, ikään kuin tää asia, johon nyt oli ryhdytty, olisi näyttänyt hänestä yhä vaikeammalta ja vaarallisemmalta, mitä kauemmin hän sitä mietti. Hän tervehti yhtymäpaikalle tulevia ystäviä ainoasti äänettömällä kumarruksella.

Vahva, musta ratsu vanhaa Gallowayn rotua, ei kovin suuri ko'oltaan, vaan korkearintainen, vankkaraajainen, sievä rumniinrakennukseltaan ja pyöreänlihava, toi iloisen sepän Itäportille. Hevosten tuntija olisi kenties silmistä keksinyt säihkeen ritariluonteesta, joka hyvin usein tavataan näissä elävissä yhteydessä vahvimman, kestävimmän ruumiinrakennuksen kanssa; mutta tätä nykyä oli sen vallattomuus hillitty ratsumiehen lujan käden, lujan istumisen sekä raskaan painon kautta, johon vielä tuli lisäksi lakkaamaton kurinpito äsköisellä pitkällisellä matkustuksella. Sepän seurassa tuli myös kunnon lakintekijä, joka, niinkuin lukija muistanee, oli pieni, palleroinen mies ja vääräsääri; suuren satulansa päällä, jossa hän istui tai, pikemmin sanoen, rötkötti, näytti hän aivan pieneltä, punaiselta neulatyynyltä — hänellä näet oli päällään tulipunainen viitta, jonka yli hän oli ripustanut haukalla-pyytäjän laukun. Satula ja ratsumies olivat vyötetyt kiinni suuren, raskasjuoksuisen Flanderin tamman selkään, jolla oli ylöspäinen turpa kuin kamelilla, tuuhea karvatupsu jokaisessa jalassa, ja joka kavio aivan yhtä leveä kuin paistinpannu. Tään suuren hevosen ja pienen ratsumiehen näkö olivat niin erin omaisesti perinvastaiset, että sivukulkijat kaikki ihmettelivät kuinka lakintekijä oli niin korkealle päässyt kapuamaan, ja ystävät huolella ajattelivat kuinka vaaralliseksi voisi tulla hänelle, kun taas täytyisi pyrkiä alas; sillä korkealla istuvan ratsumiehen pienet jalat eivät ulottuneet edes satulan alareunaankaan asti. Hän tuli sepän kanssa, jonka lähtöä hän oli vahtinut, päästäksensä hänen seuraansa. Sillä Olivier Proudfuten mielestä sankarit näyttivät kaikkein uljaimmalta, kun olivat rinnatusten; ja hän oli hyvin iloinen, jos joku pilkkakirves alhaisesta kansasta, heidän sivukulkiessaan, tarpeenmukaisella ykstotisuudella, julkinauruun purskahtamatta, huusi: "Kas tuossa kulkee Perth'in parhaat miehet! — tuossa kulkee meidän läimayttelevät ammatti-miehemme, iloinen seppä Wynd-kadulta ja uljas lakintekijä!"

Tosin se veitikka, tämän huudettuaan, pisti ulos kieltänsä, vihjaisten toisille kaltaisilleen hulivileille; mutta lakintekijä, joka ei tuota syrjätemppua huomannut, viskasi hänelle hopearahan, kehoitukseksi sotureille näin osoitetusta kunnian-osoituksesta. Tämä anteliaisuus vaikutti sen, että heidän jälkeensä rupesi juoksemaan koko lauma nauravia ja hurraavia poikanulikoita, siksi kun Heikki Seppä, taakseen katsahtain, uhkasi hutkaista etumaisia piiskallansa; jonka uhkauksen toimeenpanemista he eivät jääneet odottamaan.

"Tässä me vieraat miehet tulemme", virkkoi pieni ratsumies suuren ratsun selässä, kun he Itäportille Simo Hanskurin luokse saapuivat. "Mutta missäs ovat ne, joiden tulee olla meidän puhemiehinämme? Voi, Heikki veikkoseni, korkea virka on paremmin aasille kuin tuliselle hevoselle sopiva; se olisi vaan kammitsana niin nopsaliikkeisille nuorille veitikoille kuin sinä ja minä".

"Soisinpa kuitenkin että sinulla olisi hiukkanen enemmän sitä arvoisuuden painoa, kunnioitettava mestari Proudfute", vastasi Heikki Seppä, "jos ei muun vuoksi, niin kumminkin siksi, että lujemmassa istuisit satulassas; sillä keikahtelethan sinä siinä, aivan kuin tanssisit satulan päällä hypikkää, jalkojasikaan avuksi ottamatta".

"No, no, kohottelenhan minä vaan itseäni jalustimista hytkytyksen välttämiseksi. Se on kauheasti kova hytkyttelemään, tää minun tammani; mutta se on kuitenkin kantanut minua aukeita kuin tiheikköitäkin myöten, jopa muutamista sangen vaarallisistakin paikoista läpi. Senvuoksi en luovukaan Jesabel'istäni — minä olen näet ristinyt sen tuon Kastilian prinsessan kaimaksi".

"Isabellaa sinä luultavasti tarkoitat", oikaisi seppä.

"Niin — Isabel tai Jesabel — yhtähän ne on kaikki. Mutta tässähän jo viimein tuleekin pormestari Craigdalliekin tuon matalana matelevan, pelkurimaisen ronkkaleen, apteekkarin kanssa. He ovat ottaneet kanssansa kaksi kaupungin palvelijaa pertuskoineen, kallisten personainsa turvaksi, arvaan ma. — Jos vihaan jotain yli kaiken muun, niin se on tuommoinen kumarteleva, liehakoiva käärme kuin tuo Dwining".

"Kavahda, ettei hän saa kuulla sitä", varoitti seppä. "Tuo lihaton, kuivettunut luuranko, huomaa se, veli lakintekijä, on vaarallisempi kuin pari kymmentä sinun kaltaistas pulskeaa poikaa".

"Hui hai! Sinä seppä veitikka nyt vaan teet pilaa minusta", vastasi Olivier, yhtähyvin ruveten hiljemmin puhumaan ja katsahtain apteekkarin puoleen, keksiäksensä missä tuon näivehtyneen muodon ja vartalon piirteessä tai jäsenissä voinee olla jotain merkkiä uhatusta vaarasta. Mutta tämä tarkastus jälleen rohkaisi hänen mielensä, niin että hän uljaasti lausui: "Kilvet ja kalvat kalskahtakoon, veikkonen — kylläpä minussa olisi mies vaikka tusinaa tuommoisia Dwining'ejä vastaan. Mitäpä hän kykeneisi tekemään miehelle, jolla on vertä suonissansa?"

"Hän voisi antaa hänelle tipan rohtoja", vastasi seppä kuivakiskoisesti.

Pitempään keskusteluun ei heillä ollut aikaa, sillä pormestari Craigdallie huusi heille, käskien Kinfauns'in tielle poikkeemaan, jolle hän samassa itsekin käänsi hevosensa. Hiljakseen ratsastellessansa puhelivat he keskenään siitä, millä tavalla ylituomari oli heitä kohteleva ja kuinka paljon huoliva siitä väkivaltaisesta työstä josta he tulivat valittamaan. Hanskuri näkyi olevan erittäin alakuloinen, ja hänen puheensa monesti ilmoitti sitä toivoa, että he vielä suostuisivat jättämään asian siksensä. Hän ei puhunut kuitenkaan mieltänsä aivan selvillä, suorilla sanoilla, kenties peläten, että sitä voisi väärin ymmärtää, jos hän ei olisi oikein luja tyttärensä hyvän maineen puolustuksessa. Dwining näkyi myös olevan yksin mielin hänen kanssansa, mutta puhui varovammin kuin aamulla.

"Kaikissa tapauksissa", lausui pormestari, "kun muistan mitä kaikkia juomatavaroita ja kelpo lahjoja herra ylituomari on saanut meidän hyvältä kaupungiltamme, niin en voi uskoa, että hän olisi liian hidas meille silmiänsä näyttämään. Monikin kelpo vene, täynnä Bordeauxviini-tynnyreitä, on lähtenyt meidän satamastamme ja purkanut kuormansa Kinfauns'in linnan laiturille. Minulla on jonkunlainen oikeus puhua niistä, koska minä viinikauppiaana ne olin tuottanut".

"Ja", jatkoi Dwining itikan-äänellään, "minä voisin puhua herkullisista makeisista, valituista marjahilloista, mesikakkumöykyistä sekä tuon sokeriksi: nimitetyn, harvinaisen ja hyvänmakuisen höystö-aineen kappaleista, joita on kuljetettu sinne hää-pitojen tai ristiäisten tai muitten sellaisten juhlien avuksi. Mutta voi, pormestari Craigdallie, ne viinit jo on juotuna, makeiset syötynä, ja ne lahjat unohdettuna, samassa kun niiden maku suusta on haihtunut. Voi, naapuri, viime jouluiset oluet ne on olleet ja menneet niinkuin menneen vuotiset lumetkin!"

"Mutta onhan sinne myös tullut moni kintaallinen kultakolikoita", lisäsi pormestari.

"Sen minä kyllä tiedän, joka ne kintaat olin ommellut", virkkoi Simo, jonka ammatti-muistot aina sekaantuvat kaikkeen mitä milloinkin muuta hänen mielessänsä liikkui. "Yksi niistä oli haukkamiehen kinnas rouvaa varten. Minä sen olin laittanut hiukan liika väljäksi, mutta rouva ei sitä katsonutkaan viaksi, koska aikoi siihen vuorausta panna".

"Niin aivan", sanoi pormestari Craigdallie, "sitä enemmän todistusta minun sanoilleni. Ja jos ne kultakolikot ei ole enää tallella, se on ylituomarin oma vika, eikä kaupungin. Sillä ei hän niitä saattanut syödä eikä juoda sinänsä, niin kuin ne sai".

"Ja minäkin voisin puhua kelpo haarniskasta", virkkoi seppä. "Mutta 'Cogan na shie (rauha tai sota, ykskaikki)!' sanoo Jussi Vuorelainen — ja minä uskon että Kinfauns'in ritari on täyttävä velvollisuutensa meidän kaupunkiamme kohtaan niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Ja turha on ruveta luettelemaan kaikkia noita kaupunkimme hyväntekijäisiä, ennen kuin näemme että hän ei niitä muista".

"Niin juuri on minunkin mieleni", huusi meidän ystävämme Proudfute alas tammansa selän harjulta. "Me miekkamiehet emme ole niin halpamieliset, että me rupeaisimme laskemaan lukuja viineistä ja viljoista ritari Patrik Charteris'in kaltaisen ystävän kanssa. Ei, uskokaa pois vaan, ritari Patrik'in kaltainen kelpo metsästäjä se pitää luvan saada ratsastaa ja metsästää kaikkia kaupunkimme yhteismaita pitkin ja poikin paraana etuutenaan, ja se onkin lupa, jota me emme suo kelle herralle tai narrille hyvänsä, vaan, paitsi itse majesteetille meidän armolliselle kuninkaalle, ainoasti tälle meidän kaupungin ylituomarille".

Lakintekijän juuri näin puhuessa, kuului vasemmalta puolelta huuto:
"So, so — voo, voo — hoo;" jolla metsästäjät ohjaelivat haukkojansa.

"Tuossa eräs mies näkyy käyttelevän sinun mainitsemaasi etuutta, vaikka hän, ulkonäöstänsä päättäin, ei ole meidän kuninkaamme eikä meidän ylituomarimme", virkkoi seppä.

"Kyllä mar', minäkin hänet näen", sanoi lakintekijä, jonka mielestä tässä oli tarjona aika hyvä tilaisuus saada urhonmainetta. "Kannukset hevosen kupeisin, iloinen seppä, ja mennäänpä me, sinä ja minä, tuota velikultaa vähän tutkimaan ja hutkimaan".

"Annas mennä vaan sitten", huusi seppä; ja pieni mies samassa, nakaten kannukset tammansa kupeisin, läksi oikomaan, siinä lujassa uskossa että hänellä oli seppä kantapäillään.

Mutta Craigdallie tarttui Heikin hevosen suitsiin kiinni. "Pysy sinä vaan rivissäs", käski hän. "Antakaamme meidän kepeän ratsuväkemme koettaa onneansa. Jos hän saapi pienen kolon kalloonsa, niin hän on pysyvä paremmin alallaan loput tätä päivää".

"Siitä mitä näen", sanoi seppä, "jo voin arvata, että hän semmoiset tuomiset sieltä mahtaakin saada. Tuo roisto tuolla, joka nyt on seisahtunut ja katselee meitä hävyttömästi vasten silmiä, aivan kuin harjoittaisi hän kaikkein laillisinta huvitusta koko maailmassa, hän on — sen päätän hänen lontustelevasta ravaajastaan, hänen ruosteisesta kypäristään, kukon häntäsulka huipussa, sekä hänen pitkästä kahdenkätisestä miekastansa — jonkun eteläisten seutuin paronin palvelija. Hän on noita miehiä, jotka niin likellä Englantilaisen rajaa asuvat, ettei heiltä rautapaita koskaan jouda tulla riisutuksi, ja jotka ovat yhtä nopsat sivalluksia jakelemaan kuin pitkiä sormia viljelemään".

Heidän näin tehdessänsä päätelmiään kahakan luultavasta lopusta, rupesi urhokas lakintekijä jo hillitsemään Jesababel'iään, siksi että seppä, jonka hän yhä vielä luuli tulevan kohta jäljessä, pääsisi vähän edelle tai kumminkin hänen rinnalleen. Mutta kun hän huomasi, että kumppalinsa aivan huoleti seisoi parin sadan askelen päässä, muun parven kanssa, niin rupesi meidän sankarimme liha, niinkuin muinoisen Espanjan kenraalin liha, vapisemaan aavistain niitä vaaroja, joihin se oman uhkarohkean henkensä yllytyksestä oli joutuva. Mutta hän muisti että hänellä oli niin monta ystävää aivan likellä takanaan; hän toivoi että niin suuri ylivoima oli peloittava tuota yksinäistä lainrikkojaa; häntä hävetti, nyt kun niin monet oli näkevät hänen pelkuriuttansa, kääntyä takaisin yrityksestä, johon hän vapaehtoisesti oli lähtenyt — kaikki se teki, että hän hillitsi halunsa pyörähdyttää Jesabel'iä oikealle ympäri ja, niin kiireesti kuin vaan sen kaviot kerkiäisivät, rientää takaisin ystäväjoukon turviin. Hän jatkoi siis matkaansa vierasta kohti, joka vielä enensi hänen pelkoansa, sillä että myös pani pienen ratsunsa liikkeelle ja rivakkaa ravia ajoi vastaan. Tämä silminnähtävästi vihollisuutta osoittava liikunto teki, että meidän sankarimme monta monituista kertaa katsahti taakseen vasemman olkapäänsä yli, ikään kuin katsellen miten voisi päästä pakoon, ja viimein se hänet kokonaan seisahdutti. Mutta Philistealainen oli hänen kimpussaan, ennen kuin hän kerkesi päättää, pitikö hänen paeta vai taistella, ja aika vaarallisennäköinen Philistealainen se olikin. Hänen vartalonsa oli laiha ja luinen, kasvoissa pari, kolme ilkeännäköistä arpea, koko mies juuri semmoisen näköinen, jolla on tapana huutaa rehelliselle miehelle: "Kukkaro tänne taikka. — —!"

Tämä mies itse ensiksi aloitti puheen, äänellä, joka oli yhtä julma kuin hänen näkönsäkin. "Mikä tulen korvettava hönttö sinä olet, joka näin ratsastelet kankaan poikki ja häiritset minun huviani?"

"Arvoisa vieras", virkkoi meidän ystävämme siveästi moitiskelevalla äänellä, "minä olen Proudfute porvari täällä Perth'issä ja varakas mies. Ja tuolla noin on kunnioitettava Aatami Craigdallie, meidän kaupunkimme vanhin pormestari, sekä taistelunhaluinen seppämme Wynd-kadulta, ynnä vielä kolme, neljä muuta aseellista miestä. Ja he tahtoisivat tietää teidän nimeänne ja kuinka te satuitte huvittelemaan tänne Perth'in kaupungin alusmaille vaikka, sen takaan, he eivät suinkaan huoli nostaa riitaa vieraan herran kanssa satunnaisen lainrikkomisen tähden. Heillä on vaan se tapa, etteivät salli metsästystä muuten, kuin jos heiltä siihen on laillisella tavalla lupaa pyydetty. Ja — ja — siksi pyytäisin saada tietää teidän nimenne, arvoisa herra".

Ilkeät, julmat silmät, joilla metsästäjä oli tuijotellut Proudfuteen koko tämän puheen aikana, olivat saattaneet meidän sankarimme pahasti hämille ja antoivat hänen kysymykselleen ihan toisen muodon kuin mitä hän luultavasti olisi katsonut tässä tilaisuudessa sopivaksi, jos hänen olisi ollut Heikki Seppä tukena ja turvana.

Mutta niin lauhdutettu kuin se olikin, vastasi vieras siihen yht'-hyvin pahaa ennustavalla irvistelyllä, joka kasvoin poikki käyväin arpien kautta tuli vielä julmemmannäköiseksi. "Sinä vai tahdot tietää minun nimeäni? — Minun nimeni on Pirun Rikard Hellgarth'ista, jonka koko Annandalen laakso tietää kuuluvaksi jaloon Johnstonien sukuun, sen uljaan Wamphrayn herran palveluksessa, joka ratsastaa sukulaisensa, pelättävän Johnstonen lordin lippukunnassa ja se taas on yhdessä joukossa kuuluisan Douglas'in kreivin kanssa. Ja se kreivi, ja se lordi, ja se herra, ja minä, viimeksimainitun knaappi, me laskemme haukkamme lentoon joka paikassa, missä on jotakin saalista, emmekä kysy keneltäkään kenenkä maalla me ratsastamme".

"Kylläpä minä lähden viemään tätä vastaustanne, hyvä herra", virkkoi Olivier Proudfute vallan nöyrästi; sillä hänen jo hyvin paloi mieli päästä tästä toimituksesta, jolle hän niin arvelematta oli lähtenyt. Hän oli juuri kääntämäisillään hevostaan ympäri, koska Annandalelainen lisäsi:

"Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit
Pirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja
olemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän
Kannuksen vaakuna olkapäässä".

Näin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää pari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä sivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä pyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä nelistä takaisin muun porvariparven luokse.

Proudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä, joka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon hän myös vinkui armoa. Sillä hänen vastustajansa, joka oli hypännyt alas hevosen selästä melkein samassa silmänräpäyksessä, kun näki lakintekijän putoovan, ojensi nyt väkisen metsäpuukon hänen kurkkuansa kohti ja rupesi tyhjentämään onnettoman porvarin taskuja. Samoin myös hän tutki Proudfuten metsästyslaukun, kolmella törkeällä kirouksella vakuuttaen, että hänen nyt, rangaistukseksi siitä kun tuo poroporvari oli hänen huvitustansa häirinnyt, piti saaman kaikki mitä se laukku sisälsi. Vyöhihnan hän väkisin vetäisi poikki, vielä enemmän peloittaen maassa makaavaa lakintekijää siinä osoitetulla väkivaltaisuudellaan; sillä hän ei viitsinytkään vaivata itseänsä soljen aukipäästämisellä, vaan temmotteli siksi kun hihna meni poikki. Mutta silminnähtävästi ei siinä ollut mitään haluttavaa, sillä hän viskasi sen huolimattomasti pois. Samassa hän salli maahan pudonneen ratsumiehen nousta; itse puolestaan hän hyppäsi hevosensa selkään ja katsoi Olivier'in kumppanein puoleen, jotka nyt olivat tulossa.

Nämät olivat ensin, nähdessään lähettiläänsä maahan lentämisen, ainoasti nauruun purskahtaneet. Lakintekijän alinomaiset kerskailemiset olivat syynä siihen, että hänen ystäviensä mielestä tuntui varsin lystiltä, kun nyt, niinkuin seppä piloillaan sanoi, tämäkin Olivier viimeinkin oli Roland'insa tavannut. Mutta kun vieras rupesi lakintekijää riistelemään ja ylläkerrotulla tavalla väkivaltaisesti käsittelemään, seppä ei enään voinut hillitä itseänsä.

"Älkää pahaksi panko, hyvä herra pormestari", sanoi hän, "vaan en voi kärsiä sitä että meidän kaupunkilainen tuolla noin tavalla tulee ryöstellyksi ja runnelluksi, vieläpä kukaties surmatuksi meidän kaikkein silmien edessä. Se koskee koko meidän kaunista kaupunkiamme; ja jos vahinko tuleekin yksistään Proudfute naapurille, niin häpeä on tuleva meille kaikille. Minä en voi olla lähtemättä apuun".

"Me lähdemme kaikki tyyni", vastasi pormestari. "Mutta ei saa yksikään mies hakata päälle ilman mun käskyäni. Meillä on jo enemmän riitoja, pelkään mä, kuin mitä meissä on voimaa saattaa hyvään loppuun. Ja sentähden kiellän teitä kaikkia, erittäin sinua, Heikki Seppä, miekalla sivaltamasta, paitsi jos tulisi itseänne puolustaa".

He läksivät siis nyt miehissä sinnepäin; ja tään suuren ylivoiman läheneminen karkoitti rosvon pois saaliiltaan. Hän pysyi kuitenkin paikallansa vähän matkan päässä, tuijotellen tulijoitten puoleen, niinkuin susi, joka, vaikka koirien tullessa peräytyy pois, ei kuitenkaan huoli kokonaan pakoon pötkiä.

Heikki, sen nähdessään, kannusti hevostaan ja saapui koko joukon aikaa ennen muita sille paikalle, missä Olivier Proudfutelle oli se kova onni sattunut. Ensityökseen hän sieppasi Jesabel'in kiinni valloillaan roikkuvista suitsista, ja talutti sitten tamman allapäiselle isännälle vastaan, joka par'-aikaa läheni liikkaellen. Vaatteensa olivat putouksesta aivan ryvettyneet; silmät olivat täynnä kyyneleitä, osaksi ruumiillisen kivun, osaksi hengen tuskan vaikutuksesta; koko mies oli nyt niin aivan erinäköinen kuin tuo entinen rivakka ja pönäkkä teikkari Olivier, että kunnon sepälle oikein tuli surku pientä kumppaliansa, ynnä myös vähän katumusta, siitä kun oli jättänyt hänet tällä lailla häväistäväksi. Kaikkia ihmisiä, luulen ma, huvittaa joskus tehdä jotain pientä pahan-ilkistä pilaa. Eroitus on vaan siinä, että pahanluontoinen ihminen voi nauttia semmoista huvitusta viimeiseen pohjaruuppaan saakka; hyvänsävyisen mielessä sitä vastaan nauramisen halu sangen pian jättää sijan surkuttelemiselle pulaan joutuneen veljen tuskasta.

"Annas kun heilahutan sun ylös satulaasi jälleen, naapuri", virkkoi seppä, hypäten alas hevosen selästä ja auttaen Olivieriä, joka par'-aikaa kapueli sotasatulaansa, aivan sillä lailla kuin apina olisi sen tehnyt.

"Jumala sen suokoon anteeksi sinulle, seppä naapuri, ettet tullut puoltani pitämään! Semmoista en olisi sinusta uskonut, vaikka viisikinkymmentä luotettavaa vierastamiestä olisi ollut sitä minulle vannotulla valalla vakuuttamassa!"

Ne olivat ihan ensimmäiset, enemmän surulla kuin vihastuksella puhutut sanat, joilla masentuneen Olivier'in tunteet puhkesivat ilmi.

"Pormestari piteli hevostani kiinni suitsista — ja paitsi sitä", jatkoi Heikki hymyllä, jota ei surkuttelevaisuuskaan saanut hillityksi, "pelkäsin että moittisit minua maineesi vähentämisen halusta, jos olisin mennyt sulle avuksi yhtä yksinäistä miestä vastaan. Mutta äläpäs ole milläskään! Tuo roisto vaan käytti kavalasti sitä tilaisuutta hyväkseen, kun sinun hevoses ei tahtonut käskyjäsi totella".

"Niin juuri se olikin, niin juuri se olikin!" sanoi Olivier, kiivaasti tarttuen siihen puolustus-syyhyn kiinni.

"Ja tuossa nyt tuo rosvo seisoo, iloiten pahasta teostansa ja ylpeillen sinun kaatumisestas, niinkuin se kuningas, josta laulussa lauletaan, joka soitteli viuluansa sill'aikaa kun kaupunki paloi. Lähdetäänpäs nyt, niin saat nähdä kuinka me hänet kopristamme. — Älä nyt pelkää, en minä nyt tällä kertaa jätä sinua".

Näin puhuen hän sieppasi kiinni Jesabel'in suitsista, ja nyt lähdettiin rinnakkain täyttä nelistä ajamaan, ennenkuin Olivier sai aikaa ilmoittaa vastahakoisuuttansa. He karauttivat näin suoraan Pirun Rikardia vastaan, joka jonkun matkan päässä seisoi kohoavan maan harjanteella. Jalosukuisten Johnston'ien sukulainen kuitenkin taisi katsoa tätä taistelua epätasaiseksi taikka myös oli hän kenties mielestään jo tapellut kyllin tään päivän tarpeeksi. Hän napsahdutti siis vaan sormiansa ja ojensi kätensä uhkaavaisesti, vaan sitten kannusti hevosensa läheiseen suohon menemään, jonka läpi hän näkyi kaalata räpsyttelevän aivan kuin metsäsorsa, heilutellen haukansyöttiänsä päänsä yli ja vihellellen haukkaansa koko ajan, vaikka näin vetelässä paikassa jokainen muu hevonen ja ratsumies olisi olleet kohta upoksissa satulavyötä myöten.

"Kas tuopa se on täys-oppinen suorosvo", sanoi seppä. "Se poika osaa tapella tai paeta, miten hänelle mieleen sattuu, ja turha on häntä tavoitella, yhtä turha kuin jos rupeaisi juoksentelemaan metsähanhen perästä. Hän on varmaan vienyt kukkarosi, arvaan ma; sillä nuot mokomat harvoin luopuvat saaliistaan, ennen kuin on koura täysi".

"O — o — onpa hän sen vienyt", tunnusti Proudfute surullisella äänellä. "Hän on vienyt kukkaroni — mutta vähät siitä, koska hän kuitenkin jätti metsästys-laukkuni".

"No niin, olishan se laukku ollut ikään kuin personallinen voiton todistus — voitonmerkki, käyttääkseni lauluseppien nimitystä".

"Olipa siinä laukussa enempikin kuin vaan se, veikkonen", virkkoi
Olivier umpimielisesti.

"Vai niin, sepä on hyvä, naapuri — hauskapa on taas kuulla sinun puhuvan omalla oppineella tavallasi. Äläkä ole nyt milläskään! Nythän olet nähnyt tuon roiston selän ja voittanut takaisin voitonmerkin, jonka olit kadottanut, koska toinen oli sinulle tapahtunutta pahaa sattumusta hyväkseen käyttänyt".

"Voi Heikki Seppä — Heikki Seppä'" sanoi lakintekijä ja hänen puheensa loppui syvään huokaukseen, melkein ohkaukseen.

"No mikäs nyt hätänä?" kysyi hänen ystävänsä. "Mikäs se sinua nyt taas tuskauttelee?

"Aavistuttaapa minua melkein, veikko kultaseni, Heikki Seppä, että se roisto pakeni senvuoksi kun pelkäsi sinua, eikä minua!"

"Mitä vielä!" vastasi seppä. "Hän näki kaksi miestä tulevan ja pakeni — kukapa voipi sanoa, toistako vai toista hän pakeni? — Ja paitsi sitä hän omasta kokemuksestaan nyt jo tuntee, kuinka sinä olet väkevä ja nopsa. Näimmehän me kaikki kuinka sinä, vaikka pitkälläsi, ponnistelit ja potkielit".

"Niinkö tein?" sanoi Proudfute parka. "Kas kun en sitä itse muista — mutta siinä tempussa olenkin kaikkein väkevin — minä olen aika härkä mitä sääriin tulee. Mutta näkivätkö he sen kaikki?"

"Kaikki tyyni juuri yhtä hyvin kuin minäkin", vakuutti seppä, ponnistellen naurunhaluansa vastaan.

"Mutta tahdotkos sinä heille sitä seikkaa muistuttaa?"

"Se on tietty että tahdon", vastasi Heikki, "ja aion myös samassa puhua tästä äsköisestä hurjasta päällekarkauksestas. Kuule vaan mitä pormestari Craigdallielle kerron ja käytä se hyväkses".

"Enpähän minä juuri tarvitsisikaan toisen miehen todistusta puolestani, sillä minä olen luonnostani yhtä urhoollinen kuin useimmat muutkin miehet Perth'issä — mutta — vaan —" siihen keskeytyi sankarin puhe.

"Mutta mitä vaan?" kysyi uljas seppä.

"Mutta minä näet vaan pelkään, että voisin tulla tapetuksi. Se olisi surkea asia, näet sä, jos täytyisi luopua sievästä vaimostani ja pienokaisistani. Sinäkin vasta saat tuntea sen, kun semmoisiin oloihin joudut, ja siitä on silloin sinun rohkeutes masentuva".

"Kylläpä mahtanee niin käydä", vastasi seppä miettiväisesti.

"Vaan olenpa kuitenkin hyvin harjaantunut aseitten käyttämiseen, enkä juuri pian joudu hengästyksiin; siinä harva on minun vertaiseni. Koko voima on tässä", virkkoi pikku mies, levittäin rintansa leveäksi, senkaltaiseksi niinkuin topatuissa linnuissa, ja taputellen sitä kämmenellään; "tässä on sijaa kyllin koko ilma-koneelle".

"Kylläpä mar' tiedän ettet sinä pian hengästy — että sinulla on kelpo ilmatorvi — sen kumminkin pitkistä puheistasi näkee".

"Puheistaniko? Sinua pilkkakirvestä! — Mutta olenpa totea myöten
Dundeesta saakka tuottanut itselleni drommond'in kokan — —"

"Vai Drummond'in[18] kokan!" huudahti seppä. "Henk'risti, mies! sen kautta sinä joudut verivihoihin koko sen heimon kanssa — ja se ei ole vähimmin pitkävihaisia meidän maassa, sen takaan".

"St. Anterus auttakoon! Älä minua vimmaan saata, mies! Tietysti tarkoitan drommond-laivaa. Tuon kokan olen pistänyt pystyyn pihaani ja veistättänyt sekä maalauttanut sen johonkin määrään Soldanin eli Sarasenin muotoiseksi — ja sitä vastaan taistellen voimistelen, hakkaellen tai pistellen kahdenkätisellä miekallani joskus koko tunnin aikaa yhtä mittaa".

"Sen kautta olet mahtanut hyvinkin harjaantua miekan käyttämiseen", sanoi seppä.

"Niin maar' olen, kun olenkin — ja välistä panen lakin (vanhan lötön tavallisesti) soldanini päähän ja halkaisen sen semmoisella aika miehen läimäyksellä, että, usko pois vaan, tuolle uskomattomalle ei jää suurta kallon palasta, toista kertaa sivallettavaksi".

"Se on paha, sillä sittenhän sinulta katoaa harjoittelemisen tilaisuus", arveli Heikki. "Mutta kuulepas, lakintekijä! Annas kun minä joskus panisin kypärin päähäni, haarniskan rintahani, ja sinä saisit hakkaella minua, sillä ehdolla tietysti, että minun myös olisi lupa miekallani torjua pois sinun sivalluksias ja sivaltaa takaisin — mitäpäs sinä siitä sanot?"

"Ei millään muotoa, veikkoseni. Minä tekisin sinulle liian paljon vahinkoa. Ja paitsi sitä, oikein totta tunnustaakseni, hakkaelen kypäriä tai lakkia paljon rohkeammalla mielellä, koska se on minun puisen soldanini päässä — silloin olen aina varma että sen sivallan maahan. Mutta jos sen päällä olisi sulkatupsu liehumassa ja sen silmiraudan alta kaksi silmää vihaisesti säihkymässä, ja jos koko se värkki hyppelisi milloin sinne, milloin tänne, niin, sen tunnustan, käteni koko tarkkuus olisi poissa".

"Vai niin, että jos miehet vaan tahtoisivat seistä pölkkyinä hiljaa alallaan, niinkuin sinun soldanisi, niin sinä heitä kovalle panisit, Proudfute veikkonen?"

"Aikaa myöten ja harjoittamisen avulla kyllä luulen voivani sen tehdä", vastasi Olivier. — "Mutta kas tässä jo olemme lähellä toisia. Pormestari Craigdallie on vihaisen näköinen — mutta eipä olekaan hänen vihansa sitä lajia, joka minua voi peloittaa".

Pormestari seuralaisineen, nähtyänsä että seppä oli saapunut pulaan joutuneen lakintekijän luo ja että vieras oli pois lähtenyt, ei vaivannut itseänsä edemmäksi apuun rientämällä; he katsoivat oman apunsa ihan tarpeettomaksi, koska pelätty Heikki Seppä oli auttamassa. He olivat jatkaneet matkaansa suorinta tietä Kinfauns'iin, sillä he eivät tahtoneet millään lailla viivyttää asiansa toimittamista. Vaan kun semmoinenkin aika kului, ennen kuin lakintekijä ja seppä kerkesivät takaisin muun joukon yhteyteen, niin pormestari Craigdallie kysyi heiltä, erittäinkin Heikiltä, mitä he ajattelivat, kun näin kuluttivat kallista aikaa miehen lennättämiseen vuoristoon päin.

"Pyhä messu auttakoon! — se ei ollut suinkaan minun vikani, herra pormestari", vastasi seppä. "Jos te panette tavallisen Alankomaiden metäskoiran yhteen Vuoriston susi-hurtan kanssa, älkää sitten moittiko edellistä, jos se juoksee sinnepäin, minne häntä toinen väkisin vetää kanssansa. Näin aivan oli nyt minun ja tään naapurini Olivier Proudfuten laita. Tuskin vaan oli hän päässyt ylös seisaalleen, niin hän hyppäsi hevosensa selkään niinkuin tuuliainen ja vimmassaan siitä että tuo roisto niin epäritarillisesti oli hänen hevosensa horjahtamisen käyttänyt hyväkseen, kiiti perästä niinkuin kameli. Mitäs minä muuta voin tehdä kuin ajaa karauttaa jäljestä, osaksi toisen horjahtamisen estämiseksi, osaksi sentähden että suojelisin tätä rohkeata ystävätämme ja sankariamme joltakin vuoriston juurella kenties väijyksissä olevalta salajoukolta. Mutta tuo roisto, joka on jonkun rajaparonin seuralaisia ja jolla on olkapäässään Pistävä Kannustin tunnusmerkkinä, piti tätä meidän naapuriamme, niinkuin kilpenä piikiveä".

Perth'in vanhin pormestari ihmeissään kuulteli tätä juttua, jonka seppä huvikseen pani liikkeelle. Sillä, vaikka itse asiasta ei juuri suurta lukua pitänyt, oli hän aina vähän epäillyt lakintekijän ylen koreita kertomuksia urhotöistänsä; mutta tästälähin hänen täytyi ne kuitenkin johonkin määrään asti uskoa todeksi.

Älykkään vanhan hanskurin silmät tunkivat syvemmälle. "Sinä vielä teet lakintekijä-paran aivan hulluksi", kuiskasi hän Heikin korvaan, "ja panet hänen kieli-lerkkunsa lakkaamatta liikkumaan, aivan kuin olisi hän kirkonkello yleisenä Vappujuhla-päivänä, vaikka oikeastaan hyvän järjestyksen ja siivon tähden olisi parempi, jos hän olisi vaiti".

"Ohoh, Pyhä Neitsyt auttakoon, isä kulta!" vastasi seppä, "minä näet kuitenkin hiukan pidän tuosta pikku suupaltista, enkä soisi hänen istuvan alakuloisena ja ääneti ylituomarin salissa sill'aikaa kun kaikki muut, ja varsinkin tuo myrkyttäjä, apteekkari, saisivat lausua ilmi mielensä".

"Oletpa, kun oletkin, aina hyväsydäminen poika, Heikki", sanoi Simo, "mutta huomaapas kuinka erilaiset ne miehet ovat. Viaton pikku lakintekijä suurentelee itseänsä lohikäärmeen kaltaiseksi, peittääkseen luonnollista pelkuriuttaan. Apteekkari sitä vastaan tahallaan teeskelee itseänsä pelkuriksi, typeräksi ja nöyräksi, peittääkseen oikeata vaarallista luonnettansa. Kyykäärme ei ole lähemmin surmaatuottava sen kautta, että se kiven alla piileskelee. Sen sanon sulle, Heikki poikaseni: tuo laiha ronkale, vaikka sen silmät ovat kyllä niin ulkokultaiset ja sen puhe niin pelkurimainen, on halukkaampi pahaa tekemään kuin vaaraa pelkääväinen. — Mutta tässähän me jo olemmekin ylituomarin linnan edustalla. Aika komea rakennus onkin tämä Kinfauns, ja suuri kunnia on meidän kaupungillemme, että niin uhkean linnan omistaja on meidän ylimmäisenä virkamiehenämme".

"Kunnon varustus se on tosiaan", virkkoi seppä, katsellen linnaa, joka seisoi samassa paikassa kuin sen nykyinen perillinen korkealla kukkulalla, minkä juuritse leveä Tay-virta polvittelee. Se seisoi siinä ikään kuin koko laakson hallitsijana, vaikka kyllä joen tuonpuolisella rannalla kohoava lujamuurinen Elcho näkyi sen kanssa kiistelevän siitä kunniasta. Mutta todenteolla oli Elcho siihen aikaan vaan rauhallisena nunnaluostarina, ja muurit sen ympärillä olivat sisäänsuljettuin puhdas-tapaisten neitsyitten eroittajina maailmasta, ei aseellisen soturiparven suojana. "Se on kelpo linna", sanoi seppä, vielä kerran katsahtaen Kinfauns'in tornien puoleen, "ja meidän ihanan Tay-virran kilpi ja haarniska. Kylläpä hyväkin miekka saisi monta lovea, ennen kuin se siihen pystyisi".

Kinfauns'in porttivahti, joka jo kaukaa oli tuntenut tulijain säädyn sekä personat, oli jo heille avannut ulkoportin ja lähettänyt ritari Charteris'ille ylös sen sanoman, että Perth'in kaupungin vanhin pormestari muutamien muitten kunnon porvarein kanssa oli linnaan tulossa. Arvokas ritari, joka juuri par'aikaa aikoi lähteä haukalla metsästämään, kuuli sen sanoman melkein samoilla tunteilla, joilla joku nykyinen valtiopäivämies kuulee ilmoituksen joidenkuiden kunnioitettavien valitsijainsa tulosta hänelle aivan sopimattomalla ajalla. Se on, hän salaa sydämessään toivotti noita kutsumattomia vieraita hiiteen ja hornaan, vaikka kuuluvilla sanoilla käski ottaa heidät vastaan kaikella kunnioituksella ja kohteliaisuudella. Ruoka-evestin piti heti kohta toimittaa lämmintä metsäkaurispaistia sekä kylmiä piirakoita suureen juhlasaliin, ja juomanlaskijan piti kiskaista tappinsa auki. Sillä jos kauniin Perth'in kaupungin porvarit joskus olivat apuna linnan-isännän kellarin täyttämisessä, niin olivatpa myös aina yhtä avuliaat hänen pullojensa tyhjentämisessä.

Kunnon porvarit kunnioittavaisesti saatettiin saliin, missä ritari, joka oli ratsastuspuvussa, puoliväliin säärtä ylettyvät pitkävartiset saappaat jalassa, tervehti heitä puoleksi vieraanvaraisen isännän kohteliaisuudella, puoleksi suojelijan ylpeänläisellä ystävällisyydellä; näin tehdessään hän kuitenkin, niinkuin sanottu, olisi suonut että he kaikki olisivat olleet Tay-virran syvimmässä syvänteessä, sen vuoksi kun heidän tulonsa esti hänen aiotun aamuhuvituksensa. Hän tuli heille vastaan keskisaliin, pää paljastettuna, lakki kädessä, ja lausui nämät tervetuliaiset: "Ohoh hyvä herra pormestari, ja te Simo Hanskuri, meidän kauniin kaupungin vanhimpia molemmat — ja te, hyvä-oppinen apteekkari — ja sinä, uljas seppä — ja meidän miekkamiehemme lakintekijä myös, joka rikkoo enemmän päitä kuin mitä hän lakeillansa peittää — mikä minulle saattaa sen ilon, että näin aikaiseen saan nähdä täällä niin monta ystävistäni? Olipa mulla juuri aikomus lähteä vähän lennättelemään haukkojani, ja teidän seuranne on tekevä sen huvituksen minulle vielä hauskemmaksi — (itsekseen hän salaa ajatteli: 'Jospa Pyhä Neitsyt niin laittaisi, että he siinä katkaisisivat niskansa!') — tietysti, arvelin sanoa, jos ei kaupungilla liene mitään käskettävää minulle — Gilbert juomanlaskija, joudu, sinä tolvana! Mutta toivonpa ettei teillä olekaan sen tärkeämpää asiaa, kuin että tulitte taas kerran maistelemaan minun Malvoisier-viinini makua?"

Kaupungin lähettiläät näihin ylituomarinsa kohteliaisin sanoihin vastasivat kumarruksilla, jotka olivat enemmän tai vähemmin kunkin luonnetta ilmoittavaiset — apteekkari kumarsi kaikkein syvimmille, seppä puolestaan vähimmin kursailevasti. Luultavasti hän tiesi arvonsa taisteluun kelpaavana miehenä, milloin tarvis tuli. Kaikille yhteisesti lausuttuihin tervehdyksiin pormestari vastasi.

"Ritari Patrik Charteris, meidän jalo herra ylituomarimme", lausui hän yksivakaisesti; "jos asiana meillä vaan olis ollut saada nauttia vieraanvaroja, joita meille monta kertaa on suotu tässä kartanossa, niin olisi meillä ollut sen verran sivistystä, että olisimme odottaneet teidän kutsujanne, korkea herra, niinkuin ennenkin. Ja mitä haukalla metsästämiseen tulee, on meillä jo ollut kyllin sitä laatua täksi aamuksi. Sillä uhkarohkea veitikka, joka lennätteli haukkaansa aivan vähän matkaa täältä kankaalla, syöksi hevosen selästä maahan tään meidän kunnioitettavan ystävämme Olivier Lakintekijän eli Proudfuten — siksi häntä muutamat nimittelevät — ja pieksi häntä, ainoasti siitä syystä kun hän teidän puolestanne, korkea herra, niin kuin myös Perth'in kaupungin puolesta tiedusteli, kuka ja mitä miehiä tuo rohkea oli, joka semmoista uskalsi tehdä".

"Ja mitä hän sitten sanoi itsestään?" virkkoi ylituomari. "Pyhä Johannes auttakoon! Kylläpä minä opetan häntä minun metsästysmailleni puuttumaan!"

"Jos sallitte minun kertoa, korkea herra", virkkoi lakintekijä, "niin hän käytti yhtä tapaturmaani hyväkseen. Mutta minä hyppäsin sitten jälleen hevosen selkään ja pistin menemään hänen jälkeensä aika miehen lailla. Hänen nimensä on Rikard Pirulainen".

"Mitä, veikkonen? Se samainenko, josta niin monta laulua ja viisua on tehty?" sanoi ylituomari. "Ainapa minä kuitenkin tähän asti olen luullut sen veitikan nimen olleen Robert".

"Ne mahtaa, luulen ma, ollakin eri miehiä, korkeasukuinen herra. Minä kun vioitinkin nyt sitä roistoa pitennetyllä arvonimellä, sillä todentodella hän nimitti itsensä vaan Pirun Rikardiksi, ja sanoi olevansa Johnstonen sukua sekä samannimisen lordin seuralaisen. Mutta minäpä ajoin hänet suohon ja voitin häneltä takaisin metsälaukkuni, jonka hän oli anastanut, silloin kun se tapaturmio tapahtui".

Ritari Charteris oli vähän aikaa ääneti. — "Olen ma kuullut", sanoi hän sitten, "lordi Johnstonesta sekä hänen seuralaisistaan. Paljon hyötyä ei ole siitä, kun niiden kanssa riitaan rupeaa. Seppä, sanoppas, kuinka sinä kärsit tuota?"

"Henk'risti, Patrik ritari, sen tein, koska minua parempi mies minua kielsi apuun menemästä".

"No niin, ja koska sinä sitä maltoit ristissä käsin katsella", sanoi ylituomari, "en tiedä, miksi minun senvuoksi pitäisi lähteä liikkeelle, varsinkin koska mestari Proudfute, vaikka hänelle ensin pieni tapaturma tapahtui, sitten, niinkuin hän itse tässä kertoi, pelasti kaupungin kunnian sekä omansa. — Mutta tässähän vihdoin viimein tuodaankin viinit! — Kaada nyt näille hyville ystävilleni ja vierailleni, niin että viini vuotaa pikarien reunan yli. — Juokaamme nyt kaupunkimme suojeluspyhän, St. Johanneksen malja, ja terve teille kaikille, minun kunnon ystäväni! Ja nyt käykää istumaan ja haukatkaa palanen, sillä aurinko on jo noussut korkealle, ja siitä jo mahtaa olla pitkä aika, kun te, ahkerat miehet, söitte einepalanne".

"Ennen kuin rupeamme ruokaan käsiksi, herra ylituomari", lausui pormestari, "sallikaa meidän tuoda ilmi kiirutta vaativa syy meidän tuloomme, sillä sitähän emme vielä ole sanallakaan maininneet".

"Ei, hyvä pormestari, olkaa niin hyvä", virkkoi ylituomari, "jättäkää se siksi kun olette syöneet. Se on varmaan taas joku valitus aatelisherrojen huovi- ja seuralais-hulivileistä, jotka ovat olleet koppisilla keskellä kaupungin katuja, tai joku muu senkaltainen tärkeä asia, eikö niin?"

"Ei, korkeasukuinen herra", lausui Craigdallie rohkeasti ja lujasti. "Tällä kertaa me valitamme huovien herroista, senvuoksi kun ne leikkikopiksensa ovat ottaneet meidän perheittemme kunnian, ja yhtä vähän kursastelleet, väkisin tunkiessaan meidän tyttäriemme makuukammareihin kuin jos olisivat olleet jonkun Pariisin porttohuoneen edessä. Joukkio ympärikuljeksivia yöjalkalaisia — hovilaisiksi ja korkeasäätyisiksi herroiksi on meillä hyvinkin paljon syytä luulla heitä — on viime yönä yrittänyt tikapuitten avulla tunkeuta Simo Hanskurin ikkunoista sisään. He rupesivat tekemään vastarintaa paljastetuilla miekoilla, koska Heikki Seppä sattui sinne heitä häiritsemään, ja tappelivat, siksi kun apuun nousseet porvarit heidät karkoittivat".

"Mitä", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän par'aikaa kohotti huulilleen. "Henk'risti! Saattakaa se asia todistetuksi, niin — sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen sielun kautta, — hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka maksaiskin se minulle maani ja henkeni! — Kuka tässä on todistajana? — Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, — voittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?"

"Korkeasukuinen herra", vastasi Simo, "uskokaa minua, ett'en mielelläni nosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut muille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri mahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään laittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että luopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita vieraita tuleviksi — ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen herra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä tiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne määrättäväksi". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä päällekarkauksesta itse oli nähnyt.

Ritari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin näkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa. "Kummapa on", sanoi hän, "ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun kerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että olisitte tunteneet?"

"Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra ylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin", lisäsi hanskuri, "ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää hänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto ylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies päässyt karkuun puutarhan kautta".

"No, seppä", virkkoi nyt Patrik ritari; "kerropas nyt sinä, rehellisenä miehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät".

Seppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta selvästi.

Kunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa mahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. "Mitä koskee tuota meidän kaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en tosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä alusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni näin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen todistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn saattaessa".

"Ja mikä kappale se on, veikkonen?" kysyi ritari Patrik Charteris. "Älä kuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se on?"

"Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä roistoista jätti jälkeensä", jatkoi pikku mies. "Kunniani ja rehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä voitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa toki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä neuvokkaisuudella, joka on harvalle miehelle suotu, silloin kun tulisoihdut liehuu ja miekat kalisee. Minä sen korjasin talteen, korkeasukuinen herra, ja tässä se nyt on".

Näin sanoen hän yllämainitusta metsälaukustansa veti esiin koukistuneen käden, joka oli löytynyt tappelutanterelta.

"Ohhoh, lakintekijä", virkkoi ylituomari, "kylläpä, sen takaan, on sinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun se on rungosta poishakattu. — Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti koperoit metsälaukkuas?"

"Olisihan siinä pitänyt olla — olihan siinä — sormus, korkeasukuinen herra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin; minä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei huolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä kiinni — sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta muistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun oikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan ja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan".

"Me kaikki tulemme sinua saattamaan", sanoi ritari Charteris, "sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät naapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua huolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini mitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun esim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun paronien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e. Mutta — sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! — te ette saa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä asiassa. — Tämä käsi", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen, "ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen näytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos heissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä tuntematta ja pois vaatimatta. — Kuules, Gerhard — käske että kymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään rautavaruksineen, peitsineen — Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy, niinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla toisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin ahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?"

Porvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa vaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. "Minä takaan", sanoi tämä, "että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen kuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin kuluttua".

"Hyvä on", virkkoi ylituomari; "ja hädän tullen tuon minä puolestani teidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin saan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!"

KAHDEKSAS LUKU.

Jos tiedän kuinka suorittaisin näät
Asiat, viskatut mun päällen' näin
Säännöttömästi — älkää uskoko
Minua koskaan — —
Rikard II.

Illan suussa Valentinin päivänä oli Dominikolais-luostarin abotti ripittämässä sangen mahtavaa katumuksentekijää. Se oli vanhanpuolinen, hauskannäköinen mies, jonka verevät, terveydestä rehoittavat kasvot olivat reunoitetut kunnianarvoisella, valkoisella, rinnalle alas valuvalla parralla. Suuret, siniset silmät ja korkea, leveä otsa tekivät hänen näkönsä majesteetilliseksi; mutta niissä myös samassa ilmoitti itseään luonne, joka oli enemmän tottunut vastaan-ottamaan vapaehtoisia kunnian-osoituksia, kuin niitä vastahakoisilta väkisin vaatimaan. Hänen näkönsä osoitti hyvänsävyisyyttä siihen määrään, että se jo oli likeistä sukua turvattomalle viattomuudelle tai mielenylpeydelle; hänen ei olisi luullut kykenevän torjumaan pois luotansa hävytöntä rohkeutta eikä kukistaa vastarintaa. Hänen harmaita hiuksiansa seppelöitsi siniseen nauhaan kiinnitetty pieni kultakruunu. Helmet hänen rukousnauhassaan olivat suuret ja komeat, pelkästä kullasta, kömpelöä sepäntyötä, vaan koristetut tavattoman suurilla ja kauneilla Skotlannin helmillä. Nämät olivat hänen ainoat koristeensa. Pukuna oli hänellä pitkä, tulipunainen silkkikauhtana, vyötäisiltä vyötetty samanvärisellä nauhalla. Lopetettuaan rippinsä, nousi hän raskaasti kirjaillulta tyynyltä, jolla oli ollut polvillaan, ja astui ristipäisen ebenpuisen sauvan nojassa, ontuen, köntistellen ja silminnähtävällä vaivalla, katoksella varustetun karmituolin luokse, joka oli asetettu hänen varalleen korkean ja avaran salin takan viereen.

Tämä mies oli Robert, kolmas sitä nimeä, toinen järjestyksessä kova-onnisesta Stuart'in suvusta, joka istui Skotlannin valta-istuimella. Hänellä oli monta hyvää avua ja muutamia luonnon-lahjojakin; mutta se oli hänen kova onnensa, että hänen ansiolliset puolensa, samoin kuin muittenkin tuon turmioon määrätyn suvun jäsenten, eivät olleet sopivat siihen paikkaan, jota hänen maailmassa tuli täyttää. Koska Skotlantilaiset olivat niin hurjaa kansaa, olisi heillä pitänyt olla sotaisa, äkkineuvoinen, toimelias hallitsija, avokätinen hänelle tehtyjä hyviä töitä palkitsemaan, ankara rikoksia rankaisemaan; mies, jonka käytös olisi ollut sitä laatua, että häntä olisi yhtä paljon pelätty kuin rakastettu. Mutta Robert III:n mielenlaatu oli juuri päinvastainen. Nuoruudessaan oli hän kyllä ollut sodassa mukana; mutta vaikka hän ei juuri häväissyt itseään, ei hän kuitenkaan koskaan osoittanut sitä ritarillista pyrintöä sotaan ja vaaroihin, sitä tulista halua saavuttaa mainetta vaarallisten urhotöitten kautta, jota silloinen aikakausi vaati kaikilta korkeasukuisilta ja toisten kuuliaisuutta käskeviltä.

Paitsi sitä tuli hänen sotaretkistänsä sangen pian loppu. Kerta, keskellä keihäspelin pauhua, potkaisi ritari Jaakko Douglas'in, Dalkeith'in herran hevonen nuorta Carrick'in kreiviä — se oli silloin kruununperillisen arvonimi. Siitä tuli hän ontuvaksi ijäkseen; tästä lähtein ei hän enää ollenkaan kyennyt sotaan eikä noihin sodan kuvana oleviin sotaisiin leikkeihin ja keihäspeleihin. Robert ei ollut koskaan näyttänyt suurta halua koviin ruumiinvoiman ponnistuksiin; hän ei siis luultavasti liioin surrut vaivaisuuttansa, joka vapautti hänet tämmöisistä liikkumista vaativista harjoituksista. Mutta vaivaisuutensa tai pikemmin sen seurausten kautta aleni hän arvossa väkivaltaisen aateliston sekä sotaisen kansan silmissä. Hänen täytyi pää-asiallisesti jättää asiansa yhden, milloin toisen sukunsa jäsenen haltuun, jotka aina saivat sijaiskuninkaan vallan, joskus myös sen nimenkin lisäksi. Isänrakkaudesta olisi hän mieluimmin käyttänyt apunansa vanhinta poikaansa, vilkasta, hyvälahjaista nuorukaista, jonka hän oli koroittanut Rohthsayn herttuaksi, siksi että sillä nyt olisi kuninkaallista lähin arvo. Mutta nuoren prinssin mieli oli liian häilyväinen, hänen kätensä liian heikko, että hän olisi sopivalla arvokkaisuudella voinut pitää hänelle uskottua valtikkaa kädessään. Vaikka hän myös valtaa halusi, harrasti kuitenkin prinssi kaikkein enimmin vaan huvitustansa. Yhä nousi häiriöitä hovissa ja suuttumusta kansassa niiden monilukuisten, vaihtelevaisten rakkaus-seikkojen sekä hurjain yöjalkalais-metelien kautta, joihin prinssi antautui, vaikka hänen olisi pitänyt olla siivon ja siveyden esikuvana koko valtakunnan nuorisolle.

Rothsayn herttuan irstas ja sopimaton käytös ansaitsi yleisön mielestä sitä enemmän moitetta, koska hän oli nainut mies. Muutamat ihmiset, jotka hänen nuoruuteensa, iloisuuteensa, sulavuutensa sekä hyväsävyisyyteensä olivat mieltyneet, kuitenkin väittivät että se avioliitto pikemmin oli sanottava puolustavaksi syyksi hänen irstaiseen elämäänsä. He muistuttivat että se naimiskauppa kokonaan oli ollut hänen setänsä, Albanyn herttuan tekoa; tämän herran neuvoilla oli silloin ollut suuri valta vaivaisen, heikon kuninkaan yli, ja yleisesti arveltiin hänen johtelevan veljeänsä ja hallitsijaansa päätöksiin, jotka olivat niin suureksi vahingoksi kuin suinkin mahdollista perintöprinssin eduille sekä toivoille. Albanyn herttuan vehkeitten kautta tuli perintö-prinssin käsi ikäänkuin julkisen huutokaupan alaiseksi; sillä yleiseen tiedettiin koko Skotlannissa, että se skotlantilainen aatelisherra, joka tahtoi antaa tyttärelleen suurimmat myötäjäiset, saattoi toivoa saavansa lapsensa koroitetuksi Rothsayn herttuan puolisoksi.

Nyt alkaneessa kilvoittelussa Yrjö, Dunbar'in ja March'in kreivi, jonka vallan alle, välittömästi tai vassalliensa välityksellä, koko itäinen rajamaa kuului, voitti kaikki muut kilpaveljensä. Hänen tyttärensä siis, molempien nuorten suostumuksella, kihlattiin Rothsayn herttuan kanssa.

Mutta eipä ollut siinä kaupassa kolmannen miehen neuvoa kysytty, ja se mies oli mahtava kreivi Archibald Douglas, peloittava yhtä paljon tilustensa avaruuteen, moniin tuomarivirkoihinsa ynnä muihin arvopaikkoihinsa nähden kuin myös oman viisautensa ja urhoutensa sekä niiden yhteydessä olevan hillitsemättömän ylpeytensä ja silloisellakin ajalla tavattoman kostonhimoisuutensa tähden. Kreivi oli myös likeisessä heimolaisuudessa kuningassuvun kanssa, sillä hänellä oli Robertin vanhin tytär puolisona.

Sen perästä vasta kun Rothsayn herttuan kihlajaiset March'in kreivin tyttären kanssa oli vietetty, ilmautui hän kilpatanterelle, tämän liiton rikkomista vaatien. Näkyi aivankuin olisi hän tahtonut tähän asti olla asiaan osaa ottamatta, näyttääkseen, ettei semmoista liittoa saisi solmia kenenkään muun kuin hänen perheensä kanssa. Hän tarjosi Margareta-tyttärensä suurempain myötäjäisten kanssa kuin mitä March'in kreivi oli luvannut; ja Albanyn herttua, johon ahneus sekä Douglas'in pelko vaikuttivat, ahdisteli pelkurimaista kuningasta koko voimallansa, siksi kun Robert taipui rikkomaan kihlauksen ja naittamaan poikansa Margareta Douglas'ille, jota Rothsayn herttuan oli mahdoton rakastaa. March'in kreiville ei annettu mitään tätä menetystä puolustavaa selitystä, paitsi että kihlaus prinssin ja kreivin tyttären Elisabetin välillä ei ollut vielä saanut parlamentin vahvistusta, jota ennen semmoista sovintoa aina oli lupa jälleen purkaa. Kreivin sydämeen koski tämä hänelle sekä hänen tyttärelleen tehty häväistys kipeästi, ja yleiseen tietty oli että hän mietiskeli kostoa, johon hänen suuri voimansa juuri Englannin rajalla saattoikin hänelle antaa hyvää tilaisuutta.

Sillä välin rupesi Rothsayn herttua, suuttuneena siitä että hänen kätensä sekä sydämensä oli uhrattu valtiollisen juonen tähden, näyttämään vihastustaan omalla tavallansa, sillä että oli huolimatta puolisostaan, ylenkatseella kohteli mahtavaa, vaarallista appeansa, sangen vähän totteli itse kuninkaankin käskyjä, eikä vähääkään setänsä moitteita — tätä hän näet katsoi ilmivihollisekseen.

Keskellä näitä sukunsa keskinäisiä riitoja, jotka myös kaikkiin valtakuntaa koskeviin neuvonpitoihin ja toimiin ulottuivat, tuoden jokapaikkaan kanssansa häilyväisyyden ja eripuraisuuden turmiolliset vaikutukset, oli heikolla Robert kuninkaalla joku aika ollut tukea puolisonsa Annabellan neuvoista. Tällä, joka kuului jaloon Drummond'in sukuun, oli syvä viisaus sekä luja luonne, jolla hän johonkin määrään sai poikansa kevytmielisyyden hillityksi — sillä Rothsayn herttua kunnioitti äitiänsä — ja samoin monessa tilaisuudessa kuninkaallisen puolisonsa häilyväiset päätökset vakautetuiksi. Mutta Annabellan kuoltua oli tää heikko hallitsija aivan kuin ankkureistaan irtipäässyt laiva, joka ajelee sinne, tänne, keskellä vastakkaisia virtoja. Ylimalkaan katsoen voi sanoa, että Robert kuningas hemmitteleväisesti rakasti poikaansa — kunnioitti sekä pelkäsi veljeänsä Albanyn herttuaa, jonka luonne oli niin paljon lujempi hänen omaansa — melkein vaistontapaisella vapistuksella katseli kreivi Douglas'ia — ja epäili uljaan, vaan häilyväisen March'in kreivin uskollisuutta. Mutta hänen tunteensa kaikkia näitä henkilöitä vastaan olivat niin sekanaista ja monimutkaista laatua, että ne aika ajoin näyttivät aivan toisilta kuin mitä todella olivat. Aina sitä myöten, kuka viimeksi oli hänen pehmeään mieleensä vaikuttanut, saattoi kuningas joskus liian hellästä isästä muuttua ankaraksi, jopa tylyksikin — luottavaisesta veljestä epäileväiseksi — hyvänsävyisestä, arvollisesta kuninkaasta ahneeksi ja väkivaltaiseksi. Kameleonin lailla hänen heikko tahtonsa yhä muutteli väriänsä sen lujemman tahdon väriä myöten, jolta hän juuri sillä hetkellä otti neuvoa ja tukea. Ja jos hän tästä neuvon-antajan paikasta luovutti yhden sukulaisistaan, kääntyen toisen puoleen, niin nähtiin sangen usein perinjuurinen muutos kaikissa toimissa, joka asia oli yhtä alentavainen kuninkaan omalle arvolle kuin valtakunnan rauhalle.

Luonnollinen seuraus oli, että katolisen kirkon papisto suuresti sai vaikuttaa tähän mieheen, jonka tarkoitukset olivat niin erin-omaisen hyvät, mutta päätökset niin heiluvaiset. Robertin sydäntä yhä ahdisteli luonnollinen omantunnon vaiva niiden hairahdusten tähden, joihin hän todentodella oli syypää, vieläpä lisäksi tuo kalvavainen pelko kaikellaisten mitättömäin asiain vuoksi, joka on umpi-uskoisen, pelkurimaisen mielen kiusana. Tuskinpa siis on tarvis mainitakaan, että kaikellaiset pappismiehet sangen paljon vaikuttivat tähän heikkoon hallitsijaan, jossa suhteessa kuitenkin myös tulee huomata, että heidän vaikutuksestansa harva mies, jos kukaan, siihen aikaan saattoi pitää itsensä vapaana, vaikka olisi muuten maallisissa asioissa ollut kuinka luja ja vankka. — Me nyt palajamme takaisin tarinaamme tältä pitkältä kierrokselta, jota paitsi tässä nyt kerrottavia tapauksia ei saattaisi selvästi käsittää.

Kuningas, niinkuin sanottu, oli vaivaloisesti kömpinyt sen polstaroidun telttatuolin luokse, joka siihen oli asetettu häntä varten. Hän vaipui siihen suurella tyytyväisyydellä, niinkuin ainakin vetelys, jonka on täytynyt vähän aikaa olla voimain ponnistusta vaativassa asennossa. Hänen näin istuessaan, näytti tään vanhan, hyvän ukon lempeä, kunnian-arvoinen katsanto hyvänsävyisyyttä. Abotti, joka nyt seisoi kuninkaantuolin edessä, näössään matala nöyryys, joka peitti hänen luonnollista ylpeyttänsä, oli ijältään viidennellä kymmenellä, mutta jokainen hius hänen tukassaan oli vielä säilyttänyt alkuperäisen mustuutensa. Terävät kasvoin piirteet ja terävä silmänluonti todistivat millä avuilla tämä kirkon-isä oli päässyt korkeaan paikkahansa hallitsemassansa munkkikunnassa — lisätkäämme siihen vielä myös valtakunnan neuvoskunnassa, jonka asioissa näitä hänen avujansa usein käytettiin. Päämäärä, jota kasvatuksensa sekä totuttu ajatustapansa saattoivat häntä aina silmällä pitämään, oli kirkon vallan ja rikkauden laajentaminen sekä väärä-uskoisuuden hävittäminen; näitä molempia asioita hän koetti edistää niillä keinoilla, jotka hänelle korkeassa arvopaikassaan olivat tarjolla. Mutta hänen oman uskonsa totisuus sekä hänen siveellinen käytöksensä kaikissa tavallisissa tilaisuuksissa tekivät hänet kirkkokuntansa suureksi kunniaksi. Abotti Anselmin pahat puolet, vaikka kyllä ne hänet joskus turmiollisiin, vääriin tekoihin, jopa julmuuksiinkin saattoivat, olivat kenties enemmän hänen aikakautensa ja säätynsä vikoja — hänen hyvät avunsa sitä vastaan olivat hänen omansa.

"Sen perästä mitä nyt olen tehnyt", virkkoi hänelle kuningas, "ja sen perästä kun puheen-alaiset tilukset lahjoitukseni kautta ovat tulleet tuolle luostarille osaksi, olen siis, niinhän te arvelette, pyhä isä, siihen määrään meidän Pyhän Äitimme Kirkon suosiossa, että saatan sanoa itseni sen kuuliaiseksi pojaksi?"

"Aivan niin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti. "Suokoon Jumala, että kaikilla sen lapsilla, voimalliselle salaripin sakramentille tullessaan, olisi yhtä syvä katumus vääristä teoistansa, yhtä harras halu niitä sovittamaan. Mutta näitä sanoja en, armollinen kuninkaani, kuitenkaan puhu Robertille Skotlannin kuninkaalle, vaan ainoasti nöyrälle, jumaliselle, katuvaiselle, Robertille Carrickin kreiville."

"Te ihmeytätte minua, isä", sanoi kuningas. "Varsin vähän on omassatunnossani vaivoja siitä mitä olen kuningasvirkani toimituksessa tehnyt; sillä niissä asioissa noudatan vähemmin omaa mieltäni kuin kaikkein viisaimpien neuvon-antajain neuvoja."

"Juuri siinä se vaara onkin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti. "Pyhä Isä paavi kyllä myöntää, että te, armollinen herra, jokaisessa ajatuksessanne, sanassanne sekä teossanne osoitatte itseänne Pyhän Kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Mutta teillä on kavalia neuvonantajia, jotka ainoasti tottelevat oman häijyn sydämensä himoja ja jotka, väärinkäyttäen hallitsijansa hyvänsävyisyyttä ja taipuvaisuutta, ja väittäen että he muka valvovat hänen maallista etuansa, tekevät tekoja, joista tulee suuri vahinko niille teidän eduillenne, mitkä ijät kaikki kestävät."

Robert kuningas ojensi itsensä suoraksi tuolissaan, ja näin sai majesteetillisen näön, joka, vaikka se häntä hyvin kaunisti, hänessä ainoasti harvoin oli nähtävä.

"Abotti Anselm", lausui hän, "jos te käytöksessäni, taikka kuninkaana taikka yksityisenä miehenä, olette huomanneet jotain, mikä semmoista moitetta ansaitsee, kuin teidän sananne viittaavat, niin on teidän velvollisuutenne puhua se suoraan ilmi, ja minä käsken teitä niin tekemään."

"Armollinen kuningas, minä tottelen teidän käskyänne", vastasi abotti kumartaen. Sitten jälleen ojentaen itseään hän lausui kirkollisen korkean arvonsa koko mahtipontisuudella: "Kuulkaa nyt minun suuni kautta mitä lausui Pyhä Isämme Paavi, St. Pietarin perillinen, jolle on sitomisen ja purkamisen avaimet annettuna: Miksi, oi Skotlannin Robert kuningas, et ole Pyhän Anteruksen arkkihiippakuntaan päästänyt Wardlaw'in Henrikkiä, jonka Minä olin siihen paikkaan ehdoittanut? Mitäs sinä suullasi lupaatkaan kuuliaisuutta Kirkolle, vaikka tekosi näyttävät sydämesi häijyyden ja tottelemattomuuden? Kuuliaisuus on parempi kuin lahja."

"Herra abotti", vastasi kuningas tavalla, joka sopi hänen korkealle arvollensa, "tästä asiasta minä hyvin voin olla vastaamatta teille, koska se ainoasti on meidän ja valtakuntamme säätyin välinen, eikä ollenkaan kuulu meidän yksityisen omantuntomme alle."

"Voi", sanoi abotti, "kenenkä omaatuntoa se sitten on painava tuomiopäivänä? Kuka teidän miekkavyöllisistä ritareistanne tahi rikkaista porvareistanne on sitten astuva kuninkaansa ja sen rangaistuksen väliin, johon kuningas siellä tulee tuomittavaksi, siitä kun hän hengellisissä asioissa on totellut heidän maallista valtio-viisauttansa? Muista se, mahtava kuningas, että jos seisoisikin valtakuntasi koko ritaristo täydessä sotavimmassa edessäs, suojellakseen sinua punaisesta leimauksesta, niin he häviäisivät tuhaksi, niinkuin kärventyvä härmä pätsin hehkussa."

"Hyvä abotti isä", virkkoi kuningas, jonka pelkurimaiseen mieleen tämmöiset puheet harvoin olivat vaikuttamatta, "te todellakin olette kovin ankara tässä asiassa. Tuo onneton Wardlaw'in estäminen arkkipiispanpaikasta tapahtui sillä aikaa kun viimeksi olin kipeänä, jolloin Douglas'in kreivi sijaiskuninkaana hallitsi Skotlantia. Älkää siis syyttäkö minua siitä mitä tapahtui ajalla, jolloin olin kykenemätön valtakunnan asioita itse johtamaan ja jolloin minun oli täytynyt jättää valtani toiselle."

"Alamaisellenne, herra kuningas, tämä selitys on riittäväinen", vastasi abotti. "Mutta jos se este tehtiin kreivi Douglas'in sijaiskuninkuuden aikana, niin on Pyhän Isämme Paavin lähettiläs kuitenkin kysyvä, miksi ei sitä kohta paikalla poistettu, niin pian kuin kuningas jälleen oli ottanut hallitus-ohjat omiin käsiinsä? Mustalla Douglas'illa on suuri voima, suurempi kenties kuin mitä alamaisella sopisi olla kuninkaansa valtakunnassa. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole voimaa käydä teidän ja teidän omantuntonne väliin, herra kuningas, eikä vapauttaa teitä niistä velvollisuuksistanne Pyhää Kirkkoa kohtaan, joihin teidän kuninkaallinen arvonne teidät sitoo."

"Isä", sanoi Robert jotenkin närkästyneenä, "te olette liian jyrkkäpuheinen tässä asiassa; kumminkin pitäisi teidän odottaa kohtuullista aikaa, siksi kun me olemme kerjinneet keksiä tähän jotain apukeinoa. Samallaisia selkkauksia on ennenkin useampia kertoja tapahtunut teidän edeltäjienne aikana. Eipä meidän autuas kuninkaallinen esi-isämme, Pyhä Taavettikaan, luopunut kuninkaallisesta oikeudestaan tässä suhteessa, ennen kuin ensin oli koettanut pitää puoltansa ja suojella sitä, vaikkapa vaan hän sen kautta joutuikin eripuraisuuteen itse Pyhän Isän Paavin kanssa."

"Vaan siinäpä asiassa se suuri ja hyvä kuningas ei ollutkaan pyhä eikä jumalinen", vastasi abotti, "ja senvuoksi hän joutuikin tappiolle sekä vihollistensa ryöstettäväksi, koska oli paljastanut miekkansa Pyhän Pietarin, ja Pyhän Paavalin sekä Beverleyn Pyhän Johanneksen lippuja vastaan, tuossa sodassa, joka siitä sai Lippusodan nimen. Ja hyvä oli hänelle, että hänen syntinsä sai rangaistuksensa täällä maan päällä, eikä vaan tullut kirjoitetuksi tilikirjaan, joka tulee luettavaksi pitkänä, kauhistuttavana tuomiopäivänä."

"Hyvä on, kunnon abotti, hyvä on — nyt on kylläksi puhuttu siitä asiasta. Pyhälle Isälle Paaville Jumalan avulla ei pidä tulla syytä valittaa minusta. Neitsyt todistakoon sanani todeksi! — minä mielummin luopuisin tästä kruunustani kuin tahtoisin raskauttaa omaatuntoani vääryydellä Äitiämme Kirkkoa vastaan. Kyllähän minä aina olen pelännyt, että Douglas'in kreivi liian paljon pitää silmällä tämän nykyisen, aikaisen, katoovaisen elämän turhuutta sekä maallisia asioita, voidakseen, niin kuin hänen pitäisi, oikein muistaa tulevaa maailmaa tarkoittavia velvollisuuksia."

"Aivan nykyisinpä hän", sanoi abotti, "on tuhannen miehen seuran kanssa väkisin poikennut majaan Aberbrothock'in luostariin ja pakoittanut abotin hankkimaan koko sen mies- ja hevos-joukon tarpeet. Kreivi näet sanoi, että muka hänellä on oikeus vaatia vieraanvaraa tässä paikassa, jonka perustamisessa hänenkin esi-isänsä olivat osalliset. Tosiaankin olisi parempi antaa siltä suvulta saadut lahjoitusmaat jälleen takaisin, kuin kärsiä semmoista ryöstöä, joka on enemmin Vuoriston kerjääjäin ja kärttäjäin hillittömän vallattomuuden kuin kristitylle vapaaherralle sopivan käytöksen kaltainen."

"Mustat Douglas'it", huokasi kuningas, "ovat sukua, joka ei salli 'ei'tä. Mutta olenpa, herra abotti, kenties itsekin samallainen väkinäinen vieras. Sillä minun oloni täällä on ollut pitkällinen, ja minun seurajoukkoni, vaikka paljoa pienempi kuin Douglas'ien, on kuitenkin niin lukuisa, että niiden jokapäiväinen elättäminen on teille rasitukseksi. Olen kyllä käskenyt lähettää ruoan-hankkijoita ulos, helpoittaakseni teidän rasitustanne niin paljon kuin mahdollista; mutta jos teille on meistä vastusta, niin olisi soveliasta, että me hyvissä ajoin siirtyisimme muualle."

"Pyhä Neitsyt varjelkoon!" vastusti abotti, jolla, vaikka hän oli vallanhimoinen, ei ollut mitään halpaa saituutta luonteessaan; hän oli päinvastoin tuhlaavainenkin jalomielisessä vieraanvarain suomisessa. "Tottahan tää Dominikolais-luostari voi hallitsijalleenkin suoda vieraanvaraa, samoin kuin se suopi jokaiselle matkalaiselle, mitä säätyä tahansa, joka semmoista tahtoo ottaa meidän suojeluspyhämme palvelijain kädestä. Ei, minun armollinen kuninkaani — tulkaa tänne vaikka kymmenen vertaa suuremman seurajoukon kanssa, ei niiden sittenkään tarvitse olla kaura-vakan, olkilyhteen, leipäpalan tai ruoka-naulan puutteessa, vaan meidän luostarimme on ne hankkiva. Eri asia on, että kirkon tuloja, jotka ovat niin paljon suuremmat kuin mitä munkit tarvitsevat tai hallitsevat, käytetään vieraanvarain suomiseen kuninkaalliselle majesteetille kohtuullisuuden ja velvollisuuden mukaan; eri asia taas on, kun ne joutuvat ryöstösaaliiksi raakain, väkivaltaisten miesten käsiin, joiden ryöstönhimon ainoana rajana on heidän voimansa raja."

"Hyvä on, kunnon abotti", sanoi kuningas. "Ja nyt kääntääksemme ajatuksemme hetkiseksi pois valtio-asioista, voitteko te, arvoisa isä, antaa minulle tietoa kuinka tään Perth'in kaupungin hyvät porvarit ovat aloittaneet Valentinin-päivänsä? — Naisia nauratellen, iloa lyöden ja rauhallisesti, toivon ma."

"Mitä naisten naurattelemiseen tulee, armollinen kuningas, minä semmoisista menoista sangen vähän tiedän. Mitä sitten rauhallisuutta koskee, niin pyrkipä kolme, neljä miestä, joissa kaksi pahasti haavoitettua, tän'-aamuna ennen päivänkoittoa meidän pyhän paikkamme ulkomuurien suojaan. Ja heitä takaa-ajamassa oli joukko kiljuvia, karjuvia porvareita paitasillaan, varustettuna nuijilla, tuurilla, Lochaber'in kirveillä sekä kahdenkätisillä miekoilla, huutaen: 'Lyö' ja 'Hakkaa päälle!' toinen toistansa kovemmin. Eivätpä he vielä tyyntyneet silloinkaan, koska meidän porttivahtimme heille ilmoitti, että heidän vaivansa alaiset olivat saaneet turvapaikan meidän kirkkomme Galileassa,[19] vaan huusivat sekä kolkuttelivat pientä porttiamme vielä yhä edelleen vähän aikaa, vaatien rikollisten antamista heidän käsiinsä. Pelkäsinpä pahoin, että heidän raaka melunsa oli herättänyt teidätkin unestanne, herra kuningas, ja teitä kummastuttanut."

"Unestani se melu kyllä olisi voinut herättää minut", virkkoi kuningas, "vaan mitä kummastusta väkivallanteon melu olisi voinut nostaa? — Voi, arvoisa isä, täällä Skotlannissa on vaan yksi ainoa paikka, mihin sorretun parku ja sortajan uhkaukset eivät voi kuulua — se paikka, hyvä isä — on hauta."

Abotti seisoi siinä kunnioittavaisessa äänettömyydessä, surkutellen tätä hallitsijaa, jonka sydämen hellyys niin vähän sopi yhteen hänen kansansa tilan ja tapain kanssa.

"Ja mitä tuli sitten noista pakolaisista?" kysyi Robert, hetkisen vaiti oltuansa.

"Tietysti, herra kuningas", vastasi abotti, "ne päästettiin, niinkuin itsekin pyysivät, pois ennen päivän valkenemista. Me olimme tiedustelleet, ettei kukaan heidän vihollisistaan ollut väijyksissä likiseuduilla, ja niin he läksivät täydessä turvassa tiehensä."

"Te ette ollenkaan", kysyi vielä kuningas, "tiedä kutka ne miehet olivat, ettekä syytä miksi ne teidän turviinne pakenivat?"

"Syynä", vastasi abotti, "oli ollut kahakka porvarein kanssa; mutta miten se syntyi, sitä emme tiedä. Meidän luostarimme tapana on suoda vuorokauden-aikuinen suoja Pyhän Dominikon pyhässä huoneessa, ilman mitään kysymättä niiltä onnettomilta, jotka sinne ovat turvansa ottaneet. Jos he meillä tahtovat kauemman aikaa viipyä, silloin on syy, miksi he tähän pyhään paikkaan ovat paenneet, kirjoitettava luostarimme päiväkirjaan. Ja — ylistetty olkoon meidän hurskas suojeluspyhämme! — tämän lyhyt-aikuisen suojeluksen kautta pelastuu lain kynsistä moni semmoinenkin mies, joka, jos hänen rikoksensa olisi ollut meille tietty, meidän kenties olisi ollut pakko antaa ulos hänen perään-ajajiensa ja vainoojiensa käsihin."

Abotin tätä puhuessa, rupesi kuninkaan mielessä se ajatus häämöittämään, että tämä suojelemisen oikeus, näin ilman mitään ehdotta harjoitettuna, mahtoi olla pahana kammitsana oikeudenkäynnille hänen valtakunnassaan. Mutta hän kohta kukisti sen ajatuksen, ikään kuin se olisi saatanan viekoitusta, ja piti tarkasti vaaria, ettei yksikään sana hänen suustansa pääsisi, joka olisi voinut kirkkoylimykselle ilmaista, että semmoinen jumalaton ajatus koskaan oli vilahtanut hänen mielensä läpi. Siksi hän kohta poikkesi toiseen aineesen.

"Aurinko edistyy hitaasti tässä päiväkellossa", sanoi hän. "Tämmöisen sanoman kuultuani, jonka te toitte, olisin luullut herrojen valtaneuvoskuntani jäsenien aikaisemmin tulevan tänne kokoon, tuon onnettoman meteli-asian sekavaa vyyhtiä selvittämään. Kovapa tosiaan oli onneni, joka asetti minut hallitsijaksi kansalle, jossa, niin luulen, olen ihan ainoa rauhaa ja tyyntä haluava mies!"

"Kirkko aina haluaa rauhaa ja tyyntä", sanoi abotti, joka ei sallinut näinkään yleisen lauseen puhjeta ilmi kuningas-paran raskautetusta sydämestä, ilman lisäämättä poikkeusta, joka puolusti kirkon kunniaa.

"Mitään muuta en minäkään tarkoittanut", sanoi Robert. "Mutta myöntänettehän te, isä abotti, kuitenkin, että kirkko, riitoja asetellessaan, niinkuin tietysti on tarkoituksena, usein on hääriväisen emännän kaltainen, joka juuri lennättää liikkeelle tomut, joita hän tahtoo pois lakaista."

Tähän muistutukseen olisi abotti vastannut; mutta samassa salin ovi avattiin, ja eräs kammaripalvelija ilmoitti Albanyn herttuan tuloa.

KYMMENES LUKU.

Älä moiti, jos hän nyt riemuinen on!
Viel' eilen itki se onneton,
Kenties taas huomenna itkee.

Johanna Baillie.

Albanyn herttuan ristimänimi oli Robert, samoin kuin hänen kuninkaallisen veljensäkin. Jälkimmäinen oli kyllä alkuaan ollut ristitty Juhanaksi, jolla nimellä häntä sanottiinkin, siksi kun hän kruunun peri. Silloin taika-uskoisille ihmisille johtui mieleen, että sitä nimeä oli kova onni seuraillut, Englannissa Juhana Maattoman, Franskassa Juhana Pyhän, Skotlannissa Juhana Balliol'in elämässä. Tämän pahan enteen välttämiseksi oli siis päätetty, että nuori kuningas ottaisi nimen Robert, jonka Robert Prucen muisto teki Skotlannille rakkaaksi. Me mainitsemme sen, selitteeksi kuinka näin kahdella veljellä tässä perheessä oli sama nimi, joka seikka tietysti ei ollut silloinkaan tavallisempi kuin meidän aikoina.

Albanyn herttua, myös jo ijäkäs mies, ei juuri tainnut olla paljoa halukkaampi sotaisiin töihin kuin itse kuningaskaan. Mutta jos hänessä ei liene ollutkaan liioin urhoutta, niin oli hänessä kuitenkin kyllin viisautta peittämään ja salaamaan mainitun avun puutetta, joka, jos kerta vihjauskin siitä pääsi leviämään, olisi tehnyt peräti lopun kaikista hänen kunnianhimoisista toivoistaan. Hänessä oli paitsi sitä ylpeyttäkin sen verran, että se hätätilassa saattoi täyttää todellisen urhouden sijan ja pitää hänen hermonsa niin tiukassa kurissa, ettei niiden väriseminen päässyt näkyviin. Muuten oli hän kokenut hovimies, hätäilemätön, pikastumaton ja kavala; niitä kohtia, joihin hän pyrki, piti hän tarkkaan silmällä, vaikka vielä olivatkin kaukana, eikä koskaan unohtanut jos kohta hänen monimutkaiset polkunsa joskus näkyivätkin käyvän aivan toiseen suuntaan. Ulkomuodossaan hän oli kuninkaan kaltainen, ollen hänkin ylevä ja majesteetillinen niin hyvin vartaloltaan kuin myös kasvoiltaan. Se etu oli hänellä vielä vanhempaan veljeen verraten, ettei häntä mikään raajarikkoisuus vaivannut, ja että hän kaikin puolin oli kepeämpi, liikkuvampi. Pukunsa oli kallis, vaan koreilematon, niinkuin hänen arvolleen ja ijälleen sopi, ja samoin kuin kuninkaallinen veljensä ei hän pitänyt minkäänlaisia aseita; ainoasti tuppi, sisältävä pari pikku veistä, riippui hänen vyöltään siinä paikassa, missä oli miekat, taikka, kun se oli pois riisuttu, väkipuukon tavallinen sija.

Herttuan sisään-astuessa, abotti, kumarrettuansa, nöyrästi vetäytyi syrjäiseen komeroon, poikemmaksi kuninkaan istuimesta, ettei vieraanmiehen läsnä-olo olisi esteeksi veljesten vapaalle keskustelulle. Tarpeellista lienee mainita, että tämä komero oli ikkuna-komero, ja että sen paikka oli luostarin pihanpuolisessa seinässä, siinä rakennusten osassa, jota nimitettiin palatsiksi siitä että se niin usein oli Skotlannin kuninkaitten majapaikkana — muulloin se oli abotin asuntona, Tämä ikkuna oli juuri kuninkaallisten huoneitten pää-oven yli, ja sinne näkyi luostarin sisäpiha. Pihan koko oikean sivun täytti pituudellaan luostarin komea kirkko; vasemmalla oli rakennus, joka sisälsi kellarit, ruokasalin, kokoushuoneen sekä ylikerrassaan muita luostarin tarpeihin käytettyjä huoneita; sillä semmoisia oli vielä paitsi niitäkin, joissa Robert kuningas seuroineen majaeli. Neljännessä huonerivissä, jonka jalonnäköinen ulkoseinä antoi nousevaan aurinkoon päin, oli avara hospitium eli vierasmaja toivioretkeläisiä sekä muita käypiä vieraita varten; siinä samassa oli myös suuri joukko halvempia kyökki- ja makasiini-huoneita, missä ne runsaat muona-aineet olivat tallella, joista Dominokolais-isien kannatti niin tuhlaavaisesti vieraanvaroja suoda. Korkean kaariportin kautta päästiin tältä itäpäädyltä pihaan, ja se portti oli juuri vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anselm isä seisoi. Hän saattoi siis nähdä vähän matkaa pimeän kaariportin alitse; tuikahtelipa hänen silmiinsä myös hiukka sitä valoa, joka portin läpi tunki. Mutta hän seisoi kuitenkin niin korkealla ja portin holvi oli niin pitkä, että portin ulkopuolinen reuna ainoasti epäselvästi häämöitti hänelle. Näitä paikkasuhteita on tarpeellista pitää mielessä. Me palajamme prinssi-veljesten keskusteluun.

"Veli kultani", virkkoi kuningas, kehottaen Albanyn herttuan, kun tämä oli laskeutunut toiselle polvelleen, suudellakseen veljensä kättä, "armas, rakas veljeni, miksi noita turhia temppuja? Eikös se ole yksi ja sama Skotlannin Stuart meidän isämme, yksi ja sama Elisahet More meidän äitimme?"

"Sitä en olekaan unohtanut", virkkoi Albanyn herttua nousten; "mutta en saa myös veljen likeisen tuttavuuden tähden unohtaa kuninkaalle tulevaa kunnioitusta."

"Voi se on totta, aivan totta, Robin", vastasi kuningas. "Valta-istuin on niinkuin korkea, paljas kalliohuippu, johon ei kukkanen eikä ruohokaan koskaan pääse juurtumaan, Kaikki lempeät tunteet, kaikki hellempi rakkaus on kuninkaalta kielletty. Kuningas ei saa likistää veljeään rintaansa vasten — ei saa näyttää rakkauttansa pojalleen!"

"Semmoinenhan muutamin suhtein on korkeuden kohtalo, herra kuningas", sanoi Albanyn herttua. "Mutta Jumala, säätäessään teidän oman perheenne jäsenet vähän poikemmaksi teistä, on sen sijaan antanut teille kokonaisen kansan lapsiksenne."

"Voi, Robert!" vastasi kuningas, "sinun sydämes on paremmin kuin minun luotu kuninkaan velvollisuuksia varten. Minä katselen tältä korkeudelta, jolle kohtaloni on minut asettanut, tuota joukkoa, jota sinä nimität lapsikseni — kyllähän minä heitä rakastan, heille hyvää suon — vaan heitä on monta ja he ovat kaukana minusta. Voi! onpa halvimmallakin heistä toki joku olento, jota hän saattaa likistää rintaansa vasten ja johon hän voi antaa isällisen hellyytensä ilman mitään määrää vuotaa. Mutta enin, mitä kuningas voi suoda kansalleen, on hymy — semmoinen, kuin koska päivä hymyilee Grampian-vuoriston lumihuipuille — yhtä kaukainen, yhtä vähän sulattavainen. Voi, Robin! meidän isällämme oli tapana meitä hyväellä, ja jos hän jolloinkulloin toruikin, niin hän torui lempeällä äänellä. Olipa hän kuitenkin kuningas yhtä paljon kuin minä — miksi ei siis minun olisi sallittu, samoin kuin hänen — koettaa käännyttää kadotettua poikaani lempeydellä pikemmin kuin kovuudella?"

"Jos lempeyttä ei vielä olisi koskaan koetettu, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua semmoisella äänellä, jolla jotakin vastenmielistä puhutaan, "niin tietysti kaikkein ensiksi pitäisi käyttää lempeitä keinoja. Te itse, armollinen kuningas, voitte parhaiten päättää, eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi kauan kohdeltu ja eivätkö vallattoman mielen masentaminen ja ankara kurinpito olisi tehollisempia keinoja. Teidän kuninkaallisessa vallassanne on kokonaan päätös, minkä menetyksen Rothsayn herttuan suhteen te katsotte edullisimmaksi sekä hänen että valtakunnan lopulliseksi hyödyksi."

"Se ei ole ystävällisesti tehty", sanoi kuningas. "Sinä vaan viittaat tuota tuskallista polkua, jolle tahdot saada minut poikkeemaan, mutta et tarjoo minulle kättäsi tuekseni."

"Minun kättäni tueksenne te aina voitte käskeä, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua. "Mutta minun, kaikista ihmisistä maan päällä, kaikkein vähimmin sopisi yllyttää teitä kovuuteen teidän poikaanne ja perillistänne vastaan? Minullehan, siinä tapauksessa että te, kuninkaallinen majesteetti, ilman perillisittä kuolisitte — jota Jumala varjelkoon! — tämä turmiota tuottava kruunu tulisi osaksi! Eikö sitten tuittupäinen March'in kreivi sekä ylpeä Douglas'in kreivi ajattelisi ja julki lausuisikin, että Albanyn herttua on kylvänyt eripuraisuutta kuninkaallisen veljensä sekä Skotlannin kruunun perillisen välille, mahdollisesti saadaksensa tien auki oman perheensä perintö-oikeudelle? — Ei, mun kuninkaani — henkeni minä mielelläni uhraisin teidän palveluksessanne; vaan kunniaani en voi antaa alttiiksi."

"Sinä puhut totta, Robin — sinä puhut aivan totta", virkkoi kuningas, kärkkäästi selittäen veljensä sanat omalla tavallaan. "Me emme saa antaa noiden mahtavain, vaarallisten lordien huomata, että on mitään eripuraisuuteen vivahtavaakaan kuninkaallisessa suvussamme. Se tulee välttää kaikin mokomin; ja siksi koettakaamme vielä yhä edelleen lempeitä keinoja, siinä toivossa että niilläkin saamme Rothsayn hullutuksen parannetuksi. Näenhän minä hänessä aika ajoin toivon kipunan semmoisen, joka kyllä voisi maksaa hellän virittelemisen vaivan. Hän on nuori — hyvin nuori — kuninkaan poika, ja nuoruuden veri hänessä nyt hurjimmillaan kuohuu. Olkaamme kärsivälliset häntä kohtaan, niinkuin taitava ratsumies tulisenluontoiselle oriilleen. Antakaamme hänen riehua riehunta-aikansa loppuun; sitten saat nähdä, että sinä itse kaikkein enimmin tulet häneen tyytyväiseksi. Olethan sinä rakkaudessas moittinut minua siitä, kun olen liika hiljainen, liika ujo — Rothsayn herttuassa ei ole niitä vikoja."

"Siitä panisin vaikka henkenikin pantiksi, ettei ole", vastasi Albanyn herttua kuivakiskoisesti.

"Ei hän myös ole älyä eikä käsityksen sukkeluutta vailla", jatkoi kuningas, puolustellen poikaansa veljeänsä vastaan. "Tänään olen käskenyt häntä tänne valtioneuvosten kokoukseen tulemaan, ja saatpa nähdä kuinka hän sen tehtävän suorittaa. Myönnäthän sinä itsekin, Robin, että perintöprinssiltä ei puutu terävää älyä eikä taitoa valtio-asioiden käyttämiseen, milloin hän vaan viitsii niitä ajatella."

"Tietysti, eikä häneltä suinkaan puutu kumpaakaan, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua, "kunpa vaan hän viitsii valtio-asioita ajatella."

"Niinhän minä sanoin", virkkoi kuningas, "ja sydämestäni olen iloinen, kun näen sinunkin, Robin, suostuvan siihen, että me vielä kerran annamme sille onnettomalle nuorukais-paralle yrittämisen tilaisuutta. Hänellä ei ole enää äitiä, joka voisi lepyttää häneen suuttunutta isää. Se pitää muistaa, Robin."

"Minä olen varma", sanoi herttua, "että se menetys, joka teidän sydämellenne, armollinen kuningas, on mieluisin, samassa tulee olemaan viisain sekä parhain."

Albanyn herttua aivan hyvin huomasi tuon yksinkertaisen pienen viekkauden; hän näki että kuningas koetti luiskahtaa pois veljensä puheitten johtopäätöksistä, tehdä juuri päinvastoin mitä herttua oli neuvonut ja kuitenkin olla tekevinänsä sen hänen suostumuksellaan. Mutta vaikka hän näin huomasi, ettei hän nyt tällä kertaa saanut kuningasta taipumaan mieltänsä myöten, eipä hän senvuoksi kuitenkaan hellittänyt ohjaksia kokonaan käsistään, vaan päätti odottaa parempaa tilaisuutta ilkeitten tuumiensa toimeenpanemiseen, jonka tilaisuuden, niin hän toivoi, joku uusi riita kuninkaan ja prinssin välillä kylläkin pian mahtoi tarjota.

Sillä aikaa kuningas, joka pelkäsi että hänen veljensä uudestaan ottaisi puheeksi sen tuskauttavan aineen, josta hän nyt juuri oli päässyt, ääneensä huusi Dominikolais-abotille: "Kuuluu hevoskavioin kopinaa. Sieltä, missä seisotte, te voitte katsoa alas pihaan, arvoisa isä. Katsokaa ikkunoista ja sanokaa kuka on tulossa — Rothsayn herttua — eikö niin?"

"Se on jalosukuinen March'in kreivi seuralaisineen", sanoi abotti.

"Onko hänellä suuri seuralais-joukko?" kysyi kuningas. "Tuleeko kaikki hänen väkensä sisäportista sisään?"

Samassa Albanyn herttua kuiskasi kuninkaan korvaan: "Älkää pelätkö — teidän henkivartijanne, Brandanet[20] ovat täysissä aseissa."

Kuningas kiitti pään-nyökähdyksellä, ja abottikin ikkunan vierestä vastasi hänen kysymykseensä: "Kreivillä on seurassaan kaksi herraa, kaksi hovipoikaa ja neljä tallirenkiä. Yksi hovipoika seuraa häntä suuria rappusia myöten tänne kantaen kreivin miekkaa. Muut ovat jääneet pihalle, ja — Benedicite! (Herra siunatkoon!) — mitäs se on? — Tuossa on kuljeksivainen laulutyttö viuluineen, joka aikoo muka laulamaan kuninkaan ikkunain edustalla, meidän Dominikolais-luostarissamme, aivan kuin olisi tää jonkun yhteisen ravintolan piha! Minä lähden käskemään, että hänet paikalla ajetaan ulos."

"Älkää, hyvä isä", kielsi kuningas! "Sallikaa minun anoa armoa sille kulkuri-paralle. Iloisella Tieteellä — siksihän sitä sanotaan — jota hän harjoittelee, on surkeina kumppaleinaan kaikki se kurjuus, jonka köyhyys ja kova onni ovat noiden maankiertelijäin osaksi määränneet. Ja siinä suhteessa hän on hyvin kuninkaan kaltainen, jolle kaikki ihmiset huutavat: 'Eläköön!' — vaan joka on vailla sitä kunnioitusta sekä kuuliaista rakkautta, jonka köyhinkin talonpoika saapi perhekunnaltaan. Älkää ahdistelko tuota kulkijainta, isä; antakaa hänen, jos hän tahtoo, pihalla laulaa huoveille sekä palvelijoille. Se on estävä riidan nousemista heidän välillään, josta muuten olis pelkoa, koska he palvelevat niin omavaltaisia, toisiansa vihaavia herroja."

Näin puhui tää hyvänsydäminen, pehmeäluontoinen kuningas, ja abotti kumarsi tottelevaisuuden merkiksi. Hänen puhuessaan, astui March'in kreivi juhlasaliin, — puettuna sen ajan tavallisiin ratsumiehen-vaatteisin, väkipuukko vyöllänsä. Hovipojan, joka hänen miekkaansa kantoi, oli hän jättänyt etuhuoneesen. March'in kreivi oli uhkeavartaloinen, kaunis, valkeaverinen mies; hänellä oli jokseenkin tuuhea, keltainen tukka sekä kirkkaat, siniset silmät, jotka kiiluivat niinkuin haukan näkimet. Hänen ulkonäössään, vaikka se muuten oli miellyttävä, saattoi havaita pikaisen, tuittupäisen luonteen merkit, jonka hillittömään osoittamiseen hänellä korkea-arvoisena, mahtavana Keski-ajan aatelisherrana oli ollut liiankin paljon tilaisuutta.

"Terve tultuanne, March'in kreivi", sanoi kuningas, suosiollisesti kumartain. "Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani."

"Armollinen kuninkaani", vastasi kreivi syvällä kumarruksella kuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn herttualle, "jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin siihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia ja — en ollenkaan epäile sitä — taitavampia neuvon-antajia. Nytkin vaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että Englannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista palajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä monineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa voitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne neuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla maillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti paikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan."

"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta, serkku", vastasi lempeä kuningas. "Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja. Nuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta nostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain neuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain ritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in jälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella hetkellä?"

"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko Douglas'in jälkeläinen", vastasi March'in kreivi. "Kehuuhan se herra aina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat huovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä henkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen valallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi panee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa säännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä jaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik Hotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen Albanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan turvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin, koska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän huovi-kymmenkunnan kanssa — semmoinen joukkohan aina seuraa halvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat tynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan, missä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole — sillä eihän toki, toivon ma, minun puoleltani semmoista pelätty — niin teidän kuninkaallinen personanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin suojelluksi."

"March'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "halvinkin noista paroneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun hänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän Neitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa suojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan yksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on varsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse, hyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen sen vertaa miehiä perässänne."

"Herra herttua", vastasi kreivi, "jos kuninkaan etu niin vaatisi, ratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa suurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan tehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin kuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita aatelisherroja."

"Robert veikkoseni", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä, "sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä vastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte veljeni varovaisuuden väärin. — Mutta kuulkaa — jättäkäämme jo tämä vihainen sanakiista — minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja soittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja rakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin viereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta koskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja laulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen, luullakseni — minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös maksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa — teidän, hyvä serkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se laulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta paikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa, otamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi."

Jotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen yli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti itsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas näin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä, ja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel, jota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa; siinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten muuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi, katkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä tukahdutelleet.

Suuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui, lienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti, niinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä sydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva uskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus tähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka hänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli tyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in ottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan. March'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja pahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan, aikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen palannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen päätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset vaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun alkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta seikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa, kiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui. Tyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä runouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa. Laulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen sirvente't, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän lay'n kaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan:

Loviisa paran laulu.

Loviisa parka, hän käy ja käy
Kylät kaikk' ja linnat, ei loppua näy;
Ja aina hän soittavi, laulavi vain:
Varokaatte, oi neidot, kehtoa ain'.
Oi mua Loviisa parkaa!

Oli paahtava päiv', oli helteä sää;
Jo kuumeni posket, jo pyörtyi pää;
Läpi lehdon tie kävi vilppainen,
Miss' soi ilolaulut lintusien.
Oi mua Loviisa parkaa!

Tähän lehtoon karhu ei pesää tee,
Suden polku se myös ohi kiertelee;
Mut jos peto vastaan tullutkin ois, —
Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois!
Voi mua Loviisa parkaa!

Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen,
Vyö vöillänsä paisteli kultainen;
Tuli lehdossa vastaan metsämies,
Mi viettelevää tuhat sanaa ties.
Voi mua Loviisa parkaa!

Voi tyttönen hupsu, miks miellyit niin
Sima-suuhun ja kultiin kiilteleviin,
Oli aarre kallihimp' itselläs:
Sydän puhdas ja rauha sun mielessäs.
Voi mua Loviisa parkaa!

Se aarre nyt sulta jo vietiinkin, —
Väkisinkö kenties vai varkaisin? —
Osan ryösti hän sult', osan lahjoitit pois —
Meni kaikki, mi kallista ollut ois.
Voi mua Loviisa parkaa!

Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan;
Sult' enään en kerjäile milloinkaan,
Sua parkuni toisten ei kiusata saa, —
Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa!
Voi mua Loviisa parkaa!

Tuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in kreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä jälleen voisi alkaa: "No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo herra? — Minusta tuntui se, lauluakin kuullen, olevan tulinen ja kaunis sävel."

"Minun aistini ei ole terävimpiä, mahtava herra kuningas; mutta mahtaapa se laulutyttö hyvin tullakin toimeen ilman minun ylistyksettäni, koska sille näkyy tulleen osaksi Rothsayn herttuan suosio — joka on paraita tämän asian tuntijoita Skotlannissa."

"Mitä!" kysyi kuningas huolestuneena; "onko minun poikani tuolla alhaalla?"

"Hän istuu hevosensa selässä aivan likellä laulutyttöä", vastasi March'in kreivi, ilkkuvainen hymy suun sopissa, "ja näkyy nyt yhtä hartaasti kuultelevan tytön puhetta kuin äsken sen laulua."

"Kuinka tää asia on, isä abotti?" kysyi taas kuningas. Mutta abotti vetäytyi pois ikkunan vierestä: "En huoli katsella, armollinen kuningas, mitä minun olisi tuskallista kertoa."

"Mitä tää kaikki on?" kysyi kuningas kolmannen kerran, kovasti hehkuvin poskin. Hän näytti aikovan nousta, mutta luopui taas siitä päätöksestä, kun hän luultavasti ei tahtonut nähdä hurjan, nuoren prinssin tekevän jotain sopimatonta hullutusta, jota hän kenties ei sitten kuitenkaan hennoisi rangaista tarpeellisella ankaruudella. Mutta March'in kreiville näkyi olevan hauska kertoilla kuninkaalle, mitä tämä epäilemättä mieluummin olisi ollut tietämättä.

"Armollinen kuningas", huusi hän, "asia tulee yhä hauskemmaksi ja hauskemmaksi. Laulutyttönen ei ole ainoastaan lumonnut Skotlannin perintöprinssin yhtä hyvin kuin kaikkein tuossa pihalla olevain tallirenkien ja huovien korvia, vaan onpa hän vielä lisäksi osannut vetää puoleensa Mustan Douglas'inkin huomion, jota me tähän saakka emme vielä olleet tietäneet niin hartaaksi Iloisen Tieteen ihailijaksi. Mutta enpä kuitenkaan tosiaan kummeksukaan hänen hämmästystänsä, koska prinssi par'-aikaa on kunnioittanut tuon kauniin laulu- ja viulumestarin ylistäväisellä suukkosella."

"Mitä!" huudahti kuningas, "laskeeko Taavetti Rothsay leikkiä laulutytön kanssa, vaimonsa isän silmien edessä? — Menkää, hyvä isä abotti, ja käskekää prinssiä heti paikalla tänne — mene, armas veljeni! —" Ja kun molemmat olivat lähteneet, jatkoi kuningas vielä: "Menkää, hyvä serkku, March'in kreivi — siellä tapahtuu turmiota, siitä olen varma. Olkaa niin hyvä, serkku kulta, viekää abotin rukoilevaisten sanojen avuksi minun käskyni."

"Te ette muista, armollinen kuningas", vastasi March'in kreivi äänellä, joka kipeästi loukattua sydäntä ilmoitti, "että Dunbar'in Elisabetin isä ei ole liioin sopiva sovittajaksi Douglas'in kreivin sekä hänen kuninkaallisen vävynsä välillä."

"Suokaa anteeksi minulle, serkku", virkkoi lempeämielinen vanha mies. "Kyllähän myönnän että teille johonkin määrään tehtiin vääryyttä — mutta minun poikani tulee murhatuksi — minä lähden itse."

Mutta kiiruusti noustessaan ylös tuoliltansa kuningas parka horjahti, kompastui ja lankesi raskaasti maahan, niin että, koska hänen päänsä tuolin kulmaan sattui, hän hetkisen ajaksi meni tunnottomaksi. Tämän tapaturmion näkö kohta kokonaan voitti March'in kreivin vihan ja sulatti hänen sydämensä. Hän riensi maassa makaavan kuninkaan luokse, nosti hänet takaisin tuolille ja koetti hellimmällä, kunnioittavaisimmalla tavalla kaikkia keinoja, saadakseen hänet jälleen tointumaan. Robert vihdoin taas avasi silmänsä ja katsahti puolipyörryksissään vielä ympärinsä.

"Mitä on tapahtunut? — Olemmeko me vielä yksin? — Kukas on meidän kanssamme?"

"Teidän uskollinen alaisenne, March'in kreivi", vastasi kreivi.

"Kahden keskenkö March'in kreivin kanssa?" kertoi kuningas, joka, kun hän vielä oli puoleksi selviämättä, säikähtyi tuon mahtavan herran nimestä, jota hän täydellä syyllä voi luulla saattaneensa verivihollisekseen.

"Niin juuri, minun armollinen kuninkaani, kahden kesken tään Dunbar'in Yrjö-raukan kanssa, josta moni on tahtonut saada teitä pahaa ajattelemaan, vaikka kyllä vielä saadaan nähdä, että hän on teidän kuninkaalliselle personallenne uskollisempi kuin he."

"Tosiaankin, serkkuseni, teille on liian suuri vääryys tullut tehdyksi; ja, uskokaa minua, kyllä minä koetan parantaa — —"

"Jos niin on mielenne, armollinen kuningas, se vielä voidaan saada parannetuksi", keskeytti häntä kreivi, tarttuen kiinni niihin toivoihin, joita hänen kunnianhimonsa nyt kuvasi hänen eteensä. "Prinssi ja Margareta Douglas ovat likeistä sukua keskenään — Romasta tulleen naimisluvan annossa ei ole otettu kaikista laillisista menoista vaaria — heidän avioliittonsa ei voi olla laillinen — paavi, joka teidän kaltaisenne jumalisen kuninkaan mieliksi varmaan on paljon tekevä, voi edellisen kihlauksen tähden purkaa tään epäkristillisen avioliiton. Ajatelkaa asiaa tyystin, kuninkaallinen majesteetti", jatkoi kreivi, jonka mielestä tää arvaamaton tilaisuus, saada omin suin puhua puolestansa, oli herättänyt vireille uusia, kunnianhimoisia toivoja, "ajatelkaa asiaa tyystin, ennen kuin päätätte kumman te valitsette, Douglas'in vaiko minut. Hän on mahtava ja voimallinen, sen myönnän. Mutta Skotlannin avain riippuu Dunbar'in Yrjön vyöstä, ja hän voisi tuoda Englantilais-armeijan hamaan Edinburg'in porttien edustalle asti, ennen kuin Douglas Cairntablen rajoilta kerkiäisi tulla vastarintaa tekemään. Teidän kuninkaallinen poikanne rakastaa minun hyljättyä tytär-parkaani, ja ylpeä Margareta Douglas on hänelle inhoksi. Voittehan te, armollinen herra, nyt itsekin nähdä kuinka halpana hän sitä puolisoansa pitää, koska hän appensa omien silmien edessä laskee leikkiä tavallisen laulutytön kanssa."

Kuningas oli tähän asti, kuullessaan kreivin esiintuomia syitä, ollut puolipyörryksissä, aivan kuin pelkurimainen ratsumies, kun häntä tulinen hevosensa tempaa kanssansa, ja kun hän sen vauhtia ei voi hillitä eikä johtaa. Mutta nämät viimeiset sanat herättivät hänessä taas muiston siitä vaarasta, joka nyt juuri hänen poikaansa uhkasi.

"Niin oikein, se on totta — minun poikani — ja Douglas. Oi, serkku kulta, estäkää vaan verenvuodatusta, niin teemme kaikki teidän mielenne mukaan. — Kuulkaa tuota melua tuossa! — Se oli miekkojen kalsketta!"

"Niin totta kuin minulla on kreivillinen kruunu — niin totta kuin olen rehellinen ritari — te olette aivan oikeassa!" sanoi kreivi, katsahtain ikkunan kautta ulos luostarin pihaan, joka nyt oli täynnä aseellisia miehiä sekä paljastettuja aseita, ja josta raudan kalske kuului. Portin pitkän holvikäytävän alkupäässä oli suuri soturein tunge, ja kahakka näkyi alkaneen niiden välillä, jotka tahtoivat porttia kiinnisulkea, ja niiden, jotka sisään tungeksivat.

"Minä lähden heti paikalla", virkkoi March'in kreivi, "ja saan pian tämän äkillisen melun asettumaan. — Mutta kaikessa nöyryydessä pyytäisin teitä, kuninkaallinen majesteetti, ajattelemaan, mitä olen ollut niin rohkea ja ehdoittanut."

"Kyllä, kyllä, serkku kulta", vastasi kuningas, tuskin tietämättään mitä hän lupasi. "Estäkää vaan kahakka ja verenvuodatus."

KAHDEKSAS LUKU.

Ihan' on tyttö, ihmeen kaunoinen;
Kuin päivä paistaa kaukaa hymynsä;
Lähesty — pilvi synkkä murehen
Väristen toki päilyy silmässä.

Lucinda, balladi.

Meidän tulee nyt tässä vähän likemmältä kuvata nuot tapaukset, jotka vaan epäselvästi näkyivät kuninkaan kortterin ikkunoista katsoen, ja joista ikkunoista katsojat olivat antaneet vielä epäselvemmän tiedon. Yllä jo mainittu laulutyttö oli astunut kaksi leveää rappu-astinta ylös ja näin päässyt kuninkaan majapaikan pää-oven edustalle; siinä paikassa oli hänellä se etu, että hän seisoi puoltatoista jalkaa korkeammalla kuin pihalla olijat, joita hän toivoi saada kuulijoiksensa. Hänen vaatteuksensa oli hänen virkasisartensa tavallinen puku, enemmän kirjavankorea kuin kallis, ja ruumiinmuotoa enemmän näyttävä kuin mitä naisilla ylimalkaan oli tapana. Hän oli laskenut maahan päällysviitan sekä pikku vasun, joka hänen vähäiset kapineensa sisälsi, ja pieni franskalainen villakoira istui niiden vieressä vartijana. Hänen taivaansininen, hopealla kirjattu, tiukka tröijynsä oli auki leikattu rinnasta, niin että sen alta näkyi useampia erivärisiä liivejä, niin laitettuja, että hartioitten sekä rinnan kaunis, säännöllinen muoto oikein näkyisi; ja kaula oli paljas. Kaulasta riippui pienet hopeavitjat, jotka olivat pujotetut noiden kirjavain liivien sisään ja sitten taas vähän alempana pistivät esiin, kannattaen hopeista kunniarahaa, jonka hän oli saanut joltakulta trubaduri-hovilta eli runoniekkakunnalta, todisteeksi suoritetusta tutkinnosta Iloisessa Tieteessä. Pieni laukku riippui hänen vasemmalta olkapäältään sinisestä silkkinauhasta.

Hänen päivettynyt ihonsa, lumenvalkoiset hampaansa, loistavat mustat silmänsä ja korpinmusta tukkansa todistivat, että hän oli kotoisin kaukaa Franskasta, ja samasta kotimaasta myös muistutti veitikkamainen hymy sekä kuopalliset suunsopet. Hänen tuuheat, mustat hius-suortuvansa, palmikoidut pienen kultaneulan ympäri, olivat kiinnitetyt paikoilleen silkistä sekä kultalangasta kudotulla verkolla. Lisätkäämme tähän lyhyt hame, sekin, samoin kuin tröijy, päärmätty hopeakirjauksilla — punaiset säärystimet, jotka olivat näkyvissä puoltasäärtä myöten — ja kengät Espanjan nahasta — niin siinä oli hänen vaatteuksensa, joka ei suinkaan enään ollut uusi, vaan säästetty puhtaaksi pyhä-puvuksi ja suurella huolella pidetty hyvässä kunnossa. Hän näkyi olevan ijältään noin viisikolmatta vuotta; mutta kenties vaivat ja vaellukset olivat jouduttaneet ajan vaikutuksen ja ennen aikaa lakastuttaneet ensimmäisen nuoruuden tuoreuden.

Jo on tullut sanotuksi, että laulutyttö käytöksessään oli vilkas, ja siihen sopii lisätä, että hänellä aina oli hymy suusopissa, sana kielen päässä valmiina vastaamaan. Mutta hänen iloisuutensa oli teeskelty — iloisuushan oli välttämätön kalu hänen ammatissaan, jonka kurjuuteen sekin kuului, että laulajan usein oli pakko peittää tuskittelevaa sydäntä väkinäisellä hymyllä. Niin näkyi myös olevan Loviisan laita, jossa, lieneekö hän laulanut hänelle itselleen todella tapahtunutta seikkaa, vai lieneekö hänellä ollut joku muu huoli, välistä ilmautui syvä synkkämielisyys, ja tämä musta mieli-ala silloin hämmensi ja hillitsi tuota luonnollista kepeätä mielenhilpeyttä, jota Iloisen Tieteen harjoituksessa erittäin oli tarvis. Loviisa ei myös veitikkamaisimmissakaan vastauksissaan osoittanut sitä uhkarohkeutta ja hävyttömyyttä, joka hänen virkasisarissaan oli tavallinen, sillä nämät harvoin jättivät rivon leikkisanan vastaamatta, harvoin laiminlöivät naurun kääntämistä niitä vastaan, jotka heitä häiritsivät tai heistä pilaa tekivät.

Huomautettakoon tässä, että noilla laulutytöillä, joita siihen aikaan suuri joukko kuljeskeli, ei voinut ylimalkaan olla hyvä maine. Sen ajan tavat olivat kuitenkin heille suojana, ja niin täydellinen oli heille ritarisuuden sääntöin mukaan tuleva turvallisuus, että juuri harvoin vaan saatiin kuulla semmoisille neitosille tehdystä häväistyksestä tai väkivallasta, ja että he kulkivat kenenkään häiritsemättä edestakaisin, missä aseellisille matkustajille luultavasti olisi tehty veristä vastarintaa. Mutta vaikka heitä taitonsa vuoksi sallittiin ja suojeltiin, eivät olleet kuitenkaan nämät kulkevaiset laulajat, niin miehet kuin naiset, katsotut kunnian-arvoisemmiksi keskuskunnan jäseniksi kuin tätä nykyä samankaltaiset yleisön huvittajat, esimerkiksi meidän-aikaiset ympäri kulkevat soittoniekat sekä näyttelijät; siksi oli heidän elämäntapansa liian epäsäännöllinen ja epävakainen. Katselivatpa ankarammat kristityt koko sitä ammattia luvattomaksi.

Tätä laatua oli se neitonen, joka nyt viulu kädessä ja seisoen yllämainitulla, vähän korkeammalla paikalla, ilmoitti ympäriseisoville, että hän oli Iloisen Tieteen mestari, jolla oli oikeus taitoansa harjoittaa todistuksen nojassa, minkä oli saanut Air'in kaupungissa Provencessa, ritariston kukan ja kunnian, jalon Aymer kreivin esimiehyyden alla pidetyssä Lemmen ja Musiikin tuomio-istunnossa. Ja nyt hän pyysi, että iloisen Skotlannin ritarit, yli avaran maailman kuuluisat urhoudestaan sekä kohteliaisuudestaan, sallisivat muukalaisparan koettaa, eikö hän taidollansa voisi heitä hiukan huvittaa. — Laulua, samoin kuin taisteluakin, rakastivat sillä aikakaudella kaikki ihmiset; kumminkin he olivat niitä rakastavinaan, oli sitten se rakkaus todellinen tahi ei.

Loviisan pyyntöön suostuivat siis kaikki mielellään. Mutta ijäkäs, mustakulmainen munkki, joka siellä seisoi muiden joukossa, katsoi tarpeelliseksi muistuttaa laulutytölle, toivovansa, että Loviisa, koska häntä näiden muurien sisään sallittiin, joka lupa ei ollut tavallinen, ei laulaisi eikä puhuisi mitään paikan pyhyyttä saastuttavaa.

Laulutyttö syvälle kumarsi päätänsä, pudisti mustia hiuksiansa ja risti hartaasti silmiänsä, ikään kuin inttäen semmoista rikosta mahdottomaksi, ja sitten hän lauloi laulun Loviisa parasta, joka jo viime luvusta on meille tuttu.

Juuri kun hän oli alkanut, keskeytti häntä huikea huuto: "Pois tieltä, pois tieltä — tehkää tilaa Rothsayn herttualle!"

"Ei, älkää tunkeko ketään minun tähteni", sanoi kaunis nuori ritari, joka ratsasti pihaan jalolla Arabian hevosella. Tätä ratsuansa hän ohjaili erinomaisella sievyydellä, vaikka niin vähäisellä suitsien vetelemisellä, tuskin huomattavalla säärten puristamisella sekä muun ruumiin säätelemisellä, että kaikkien muitten, paitsi kokeneen ratsastajan silmissä hevonen vaan näkyi oikoelevan jalkojansa omaksi huvikseen ja kantelevan ratsumiestä, joka oli liian laiska itseänsä sen ohjaamisella vaivaamaan.

Prinssin vaatteet olivat hyvin kalliit, mutta puetut päälle melkein renttumaisella huolimattomuudella. Hänen vartalonsa, vaikka hän oli lyhyt ja jäsenet kovasti hentoiset, oli erittäin sievä; ja kasvonsa samoin myös olivat kauniit. Mutta hänen otsassaan nähtiin naalakka kelmeys, jota voi arvata taikka huolten taikka irstaisuuden vaikuttamaksi, taikka kenties olivat molemmat nuot turmelevaiset syyt yhteensä sen saaneet aikaan. Silmät olivat tummat, kuopillaan, niinkuin pohmelosta yöllisen mässäilemisen perästä; mutta poski hohti luonnottomasti punaisena, niinkuin jos hurjain juominkien kiihdytys vielä olisi ollut ruumiissa taikka aamuryyppy olisi tullut otetuksi yöllisestä irstailemisesta tulleen väsymyksen parantamiseksi.

Tämmöinen oli Rothsayn herttua, Skotlannin kruunun perillinen, jonka näkö yht'-aikaa miellytti ja surkutti. Kaikki hänen tullessaan paljastivat päänsä ja väistyivät pois tieltä, vaikka hän huolettomasti yhä saneli: "Ei kiirettä — ei mitään kiirettä — kylläpä minä hyvissä ajoin kerkiän sinne, minne olen menossa. — Vaan mitäs tässä näen? — Onko täällä Iloisen Tieteen mestari? — On mar', St. Giles auttakoon! — ja aika pönäkkä tyttönen vielä päälliseksi. Pysykää paikoillanne vaan, mun iloiset poikani; en minä koskaan ole tullut esteeksi laululle. — Pyhä messu! kaunis äänipä sillä onkin. — Laulapas se laulu vielä kerta, sydänkäpyseni!"

Loviisa ei tuntenut herraa, joka häntä näin puhutteli; mutta kaikkein ympäriseisojain nöyryys sitä kohtaan, sekä vapaa, lukuapitämätön tapa, jolla outo kaikkiin kunnian-osoituksiin vastasi, todistivat että se oli mies korkeinta säätyä. Laulutyttö aloitti siis laulunsa uudestaan ja lauloi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Nuori herttua puolestaan näkyi laulun lopulla tulevan liikutetuksi ja vaipui mietteisin. Mutta hänellä ei ollut tapana antaa raskaammalle mielialalle suurempaa tilaa sydämessään. "Se on surullinen laulu mun siehtarlais-silmäinen tyttöseni", virkkoi hän, nipistellen väistyvän laulutytön poskea ja pidättäen Loviisaa kauluksesta, joka ei ollut vaikea hänelle, kun hän istui hevosen selässä aivan likellä portaita, joilla tyttö seisoi. "Mutta takaanpa että sinulla on lystimpiäkin viisuja varalla, ma bella tenebrosa (mustaverinen kaunottareni) — niin, ja että osaat laulella häkissä yhtä suloisesti kuin taivas-alla, ja yölläkin yhtä hyvin kuin päivällä."

"En minä ole satakielinen, korkea herra", vastasi Loviisa, yrittäen väistää oudon hyväilemisiä, jotka niin pahasti sopivat tässä paikassa ja tilaisuudessa, vaikka hyväilijä siitä sopimattomuudesta näkyi ylenkatseellisesti pitävän sangen vähän lukua.

"Ja mitäs sinulla tässä on, kultaseni?" lisäsi prinssi, hellittäen kaulusta ja tarttuen laukkuun.

Iloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän avasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö väistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt, ja vastasi: "Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä."

Prinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. "Pähkinöitäkö, lapsukaiseni? — Nehän voivat katkaista sinun norsunluiset hampaasi ja sortaa heleän äänesi", virkkoi Rothsayn herttua, purren yhden niistä auki hampaillaan, niinkuin koulupoika.

"Ne eivät ole minun päivänpaisteisen kotimaani saksanpähkinäin vertaisia, armollinen herra", sanoi Loviisa; "mutta ne kasvavat matalissa pensaissa, niin että köyhä niihin ylettyy."

"Tässä saat, millä voit itselles parempaa ruokaa hankkia, sinä kuljeksiva apina-parka", sanoi herttua äänellä, joka ilmoitti enemmän sydäntä kuin hänen ensi-alkuiset teeskellyt, halveksivaiset sanansa laulutytölle.

Juuri tällä silmänräpäyksellä, kun hän kääntyi ottaakseen kukkaroansa sitä kantavalta palvelijalta, huomasi prinssi vahvan raudikon selässä istuvan, pitkän, mustaverisen miehen silmät, jotka häneen tuimasti tuijottelivat. Tämä mies oli seuralais-joukkonsa kanssa ratsastanut pihan sisään, sillä aikaa kun Rothsayn herttua laski leikkiä Loviisan kanssa, ja hän seisoi nyt ähmistyneenä, melkein ikään kuin kivettyneenä hämmästyksestä sekä vihastuksesta, kun hänen täytyi niin sopimaton näkö silmin nähdä. Semmoinenkin, joka ei olisi koskaan ollut nähnyt Archibald'ia, Douglas'in kreiviä, Julmaa liikanimeltään, olisi epäilemättä kohta tuntenut hänet tuosta mustapintaisesta ihosta, jättiläis-vartalosta, metsähärän-nahkaisesta kylteristä sekä katsannosta, joka ilmoitti pelottomuutta, lujuutta sekä älyä, sekaisin masentumattoman röyhkeyden kanssa. Toisen silmänsä hän oli eräässä tappelussa menettänyt, ja siitä seikasta, vaikkei se ollut ensikatsahduksella huomattava, koska vioitetun silmän munuainen oli pysynyt saman-muotoisena kuin toinenkin, saivat koko hänen kasvonsa tylyn, liikahtamattoman katsannon.

Tilaisuus, jossa nyt kuninkaallinen vävy ja hänen hirveä appensa kohtasivat toisiansa, oli sitä laatua, että kaikkien huomio kiintyi heihin. Ääneti, henkeänsäkin pidättäen, ettei suinkaan mikään siitä, mikä nyt oli tapahtuva, jäisi kuulematta, odottivat läsnä-olijat tämän yhtymisen seurauksia.

Rothsayn herttua, nähdessään Douglas'in tylyin kasvoin tylyn katsannon, ja huomatessaan, että kreivi ei liikahduttanut yhtään jäsentänsäkään kunnioittavaiseen tahi edes kohteliaasen tervehdykseen, näkyi tahtovan näyttää, kuinka vähän lukua hän piti appensa tyytymättömistä katseista. Hän otti kukkaronsa kammaripalvelijansa kädestä.

"He tässä, kaunokaiseni", virkkoi hän; "tässä saat yhden kultakolikon laulustasi, toisen pähkinöistä, jotka sinulta varastin, ja kolmannen suukkosesta, joka sinun nyt tulee antaa minulle. Sillä tiedä se, kaunokaiseni, että kun kauniit huulet — siksihän sun huulesi parempain puutteessa sopii sanoa — ovat minun huvikseni visertäneet suloisen sävelen, niin minä, noudattaen St. Valentinille vannottua valaa, painan niihin omat huuleni."

"Lauluni on ruhtinaallisesti maksettu", vastasi Loviisa, väistyen poikemmaksi, "pähkinöistäni olen hyvän hinnan saanut — enempi kaupanteko välillämme, korkea herra, ei olisi juuri sopiva teille eikä kunniaksi minulle."

"Mitä! Vieläkö kainostelet, sinä maantien haltijatar?" sanoi prinssi halveksivaisesti. "Sinun tulee tietää, tyttönen, että sinulta tätä suosion-osoitusta pyytää mies, joka ei ole kieltäviin vastauksiin tottunut".

"Se on Skotlannin kruununperillinen!" "Se on Rohthsayn herttua!" kuiskaelivat hovilaiset säikähtyneen Loviisan ympärillä, nykien vapisevaa tyttöä likemmäksi. "Älä sinä niskoittele häntä vastaan!"

"Mutta enhän minä ylety teihin asti, korkea herra", estelihe tyttö arasti; "te istutte niin korkealla hevosenne selässä."

"Jos mun täytyy hypätä hevosen selästä maahan", virkkoi Rothsayn herttua, "niin otetaan vielä suurempi sakko. — Mitä muka se tyttö nyt vapisee? Asetapas vaan jalkas minun saappaani kärjelle ja anna mun ottaa kiinni sun kädestäsi — kas niin se oli rivakasti tehty!" Hän suihkasi tytölle suuta, sillä-aikaa kun tämä näin heilui ilmassa, seisoen hänen jalkansa päällä, nojautuen hänen käteensä. Sitten prinssi sanoi: "Nyt sait muiskusi, ja tässä on kukkaroni sen maksuksi. Ja vielä suuremmaksi suosion-osoitukseksi sinulle on Rothsayn herttua koko tään päivän antava laukkusi riippua kaulastansa." Hän salli nyt säikähtyneen tytön hypätä maahan, ja käänsi silmänsä ylenkatseellisella katseella Douglas'in kreivin puoleen, ikään kuin olisi tahtonut tälle sanoa: "Kaiken sen teen huolimatta siitä mitä te ja teidän tyttärenne sanotte."

"Douglas'in St. Brigitta auttakoon!" tiuskasi kreivi, tunkeutuen prinssiä likemmäksi; "tää on liikaa, sinä säädytön poika, joka olet yhtä paljon vailla järkeä kuin kunniantuntoakin! Sinä tiedät mitkä siteet pidättävät Douglas'in kättä, muuten et olisi uskaltanut — —"

"Osaatteko te pilppusilla olla, korkea herra?" kysyi prinssi, asettaen pähkinän etusormesta toiselle nivelelle ja lennättäen sitä sukkelalla peukalon lipsahduksella. Pähkinä sattui Douglas'in leveään rintaan, ja kreivin suusta kuului peloittava vimman ääni, sanaton, vaan leijonan karjahduksen kaltainen syvyytensä sekä vihaisuutensa suhteen. "Voi, suokaa toki anteeksi, mahtava herra", jatkoi Rothsayn herttua ylenkatseellisesti, vaikka kaikki muut vapisivat, "enpä voinut arvata että pikku kuulaseni voisi haavoittaa tuon härännahkaisen kylterinne läpi. Eipä se toki vaan ole mahtanut sattua teidän silmähänne?"

Abotti, jonka kuningas, niinkuin viime luvussa näimme, oli lähettänyt, pääsi juuri tällä hetkellä perille kansantunkeen läpi ja tarttui Douglas'in hevosen suitsiin, niin että tämän oli mahdoton päästä eteenpäin; samassa arvokas isä muistutti kreiville, että prinssi oli hänen kuninkaansa poika sekä hänen tyttärensä puoliso.

"Älkää pelätkö, herra abotti", vastasi Douglas. "Minä liian halveksin tuota lapsimaista poikaa, että häntä vastaan sormeakaan nostaisin. Mutta tahdonpa häväistykseen vastata häväistyksellä. — Kuulkaas kaikki, jotka Douglas'eja rakastatte — potkikaapas tuo naikkonen ulos tään luostarin portista — ja löylyttäkää häntä sillä tavalla, että hän viimeiseen elinpäivähänsä saakka katkerasti on muistava, tulleensa välikappaleeksi, jonka avulla hävytön poika häpäisi Douglas'ia!"

Neljä, viis hänen miehistään kohta karkasi esiin, täyttääksensä tämän miehen käskyä, joka harvoin turhaan käski, ja kovan rangaistuksen olisi Loviisa parka saanut loukkauksesta, jonka viattomana, tietämättömänä, vastahakoisenakin välikappaleena hän oli ollut — mutta Rothsayn herttua kävi väliin.

"Vai potkiako käsket tätä laulutyttöparkaa!" tiuskaisi hän tulisella vihastuksella, "vai piiskatako käsket häntä, senvuoksi kun hän minun käskyäni totteli! — Potki sinä omia sorretuita alustalaisiasi, raaka kreivi — piiskaa sinä omia uppiniskaisia koiriasi! — Mutta kavahda itseäs, jos koiraankaan kosket, jonka päätä Rothsayn herttua on taputellut, saatikka sitten tyttöä, jonka huulille hän on suunsa painanut!"

Ennenkuin Douglas kerkesi vastata uhkauksella, niinkuin epäilemättä olisi tehnyt, nousi tuo suuri melu luostarin ulkoportin suussa, josta jo on ollut puhe. Ratsumiehiä sekä jalkamiehiä rupesi huimasti sisään tunkemaan, jotka, vaikkeivät juuri julki tapelleetkaan keskenään, eivät kuitenkaan myös suinkaan pitäneet rauhaa välillänsä.

Toiset taistelijoista silminnähtävästi olivat Douglas'in väkeä, niinkuin Verisen Sydämen tunnusmerkistä näkyi; toiset olivat Perth'in kaupungin porvareita. Näytti siltä kuin olisi aika kahakka ollut heidän välillänsä portin ulkopuolella, vaikka he nyt, pihaan tultuansa, käänsivät aseensa maahan päin, kunnioittaen tätä pyhää paikkaa, niin että heidän taistelunsa nyt muuttui sana- ja soimaus-sodaksi.

Tästä metelistä oli se hyvä vaikutus, että se väenpoljouden tungoksella ja painolla työnsi prinssin sekä Douglas'in kreivin poikemmaksi toisistansa, juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin toisen kevytmielisyys, toisen ylpeys oli molemmat hurjimpaan huimuuteen yllyttänyt. Samassa myös rauhansovittajia tunkeutui väliin kaikilta haaroilta. Abotti ja hänen munkkinsa sekaantuivat väkijoukkoon, käskien rauhaa Jumalan nimessä sekä kunnioitusta näitä pyhiä seiniä kohtaan, kirkonkirouksen uhalla; eikä ollut heidän sanansa turhat. Albanyn herttua, jota hänen kuninkaallinen veljensä jo kohta metelin alussa oli uloslähettänyt, oli vasta nyt päässyt perille kiistatanterelle. Hän kohta kääntyi Douglas'in puoleen ja kuiskasi hänen korvahansa, kehoittaen häntä vihaansa hillitsemään.

"Douglas'in Pyhä Brigitta auttakoon, — kostoa minun pitää saada", sanoi kreivi. "Ei kukaan mies ole saava hengehtiä tään maailman ilmaa, sen perästä kun on Douglas'ia häväissyt."

"Kostoa te voittekin saada sopivalla hetkellä", virkkoi Albanyn herttua; "mutta älkööt saako ihmiset syytä sanoa, että jalo Douglas, närkkään akan lailla, ei malttanut valita oikeaa aikaa eikä paikkaa kostollensa. Kavahtakaa — kaikki meidän työmme voi nyt helposti sattuman kautta mennä tyhjäksi. Dunbar'in Yrjön on onnistunut päästä vanhan miehen puheille; ja vaikkei hän ollut kuninkaan luona pitempää aikaa kuin viisi minuuttia, pelkään minä että sen seurauksesta teidän tyttärenne avioliitto voi tulla jälleen rikotuksi, jonka me niin suurella vaivalla saimme solmeen. Lupa Romasta ei ole vielä saatu."

"Joutavia!" vastasi Douglas ylpeästi — "he eivät uskalla!"

"Ei suinkaan, niin kauan kun Douglas on vapaudessa ja täydessä mahtavuudessaan", vastasi Albanyn herttua. "Mutta, jalo kreivi, tulkaa kanssani, niin näette kuinka heikolla pohjalla teidän voimanne täällä onpi."

Douglas hyppäsi alas hevosensa selästä ja seurasi monijuonista liittoveljeänsä ääneti. Eräässä salissa alikerrassa näkivät he Brandanein seisovan sotarinnassa, täysissä aseissa, teräskypäri päässä, rengaspantsari ryntäillä. Heidän päällikkönsä kumarsi Albanyn herttualle ja näkyi tahtovan puhutella häntä.

"Mitä tahdot, Mac-Lewis?" kysyi herttua.

"Me olemme kuulleet, että Rothsayn herttuaa on loukattu, ja minä töin tuskin vaan saan nämät Brandanet tässä sisässä pysymään."

"Urhokas Mac-Lewis", vastasi Albanyn herttua, "ja te kaikki uskolliset Brandanemme — minun kuninkaallinen veljenpoikani, Rothsayn herttua, voi niin hyvin kuin hyvätoivoinen nuori herra suinkin saattaa voida. Joku meteli siellä kyllä oli, mutta kaikki on jo asetettu." Hän talutti taas Douglas'in kreiviä edemmäksi. "Näettekös te, korkea herra", kuiskasi hän, "että jos vaan käsky: 'Ottakaa kiinni!' sattuisi tulemaan lausutuksi, se kohta paikalla myös tulisi täytetyksi; ja huomaattehan te, teidän seuralaisianne olevan liian vähän, että voisivat vastarintaa tehdä."

Douglas näkyi suostuvan siihen, että nyt tällä hetkellä oli pakko olla kärsivällinen. "Vaikka hampaani", virkkoi hän, "purisivatkin huuleni rikki, olen vaiti, siksi kuin puhumisen hetki on tullut."

March'in kreivillä sillä välin, jonka tuli prinssiä lepyttää, oli ollut helpompi tehtävä. "Herra Rothsayn herttua", sanoi hän, lähestyen prinssiä ykstotisella juhlallisuudella, "minun ei tarvitse sanoakaan, että te olette velkaa minulle jonkunlaista hyvitystä minulle tehdystä häväistyksestä, vaikken juuri tosin moiti teitä personallisesti siitä sananrikkomisesta, joka on karkoittanut rauhan minun perheestäni. Sallikaa minun hartaimmasti rukoilla, että te, jos tahdotte loukatun miehen mieltä hyvittää, tätä nykyä jättäisitte sikseen tämän sopimattoman riidan."

"Korkea herra, minä olen teille paljon hyvitystä velkapää", vastasi Rothsayn herttua; "mutta tuo röyhkeä ja kaikkia käskevä kreivi on minun kunniaani häväissyt."

"Korkea herra, minulla on vaan se lisättävä, että teidän isänne voi pahoin — että hän pyörtyi pelosta, että teitä vaara uhkaisi."

"Hän voi pahoin!" vastasi prinssi — "se hyvä, lempeä vanha mies — hän on pyörryksissä, sanoitte te, March'in kreivi? — minä lähden hänen tykönsä kohta paikalla."

Rothsayn herttua hyppäsi hevosen selästä maahan ja olisi nopeana kuin hurttakoira juossut kuninkaan asuntoon ylös, jos ei heikko käsi olisi tarttunut hänen viittahansa ja polvilleen langenneen naisen hento ääni rukoillut:

"Suojelkaa mua, jalo prinssi! Suojelkaa turvatonta muukalaista!"

"Kädet pois, sä maankuljeksija!" tuiskasi March'in kreivi, rukoilevaa laulutyttöä pois-sysäten.

Mutta prinssi oli hellempisydäminen ja esti häntä. "Se on totta", virkkoi hän. "Olenhan minä saattanut tämän turvattoman raukan leppymättömän perkeleen kostolle alttiiksi. Voi, Herrani, Jumalani, minkälainen tää mun elämäni on, turmiollinen kaikille, jotka minua lähelle sattuvat! — Vaan mikäs nyt neuvoksi yht'äkkiä? — Ei tää tyttö saa mennä minun huoneeseni — ja kaikki minun mieheni ovat mokomia jumalattomia junkkareita. — Haa, tässähän sinä seisot vieressäni, kunnon Heikki Seppä! Mitäs sinä täällä teet?"

"Tääll'on ollut jotain kahakan tapaista, onnellinen herra", vastasi vanha tuttavamme seppä, "meidän porvarein sekä noiden Etelämaan lurjusten välillä, jotka ratsastavat Douglas'in lipun perässä; ja me olemme heitä lennättäneet aina tänne Abotin kadulle saakka."

"Kas se oli hyvä — se oli hyvä! Ja te annoitte noille konnille kelpo lailla selkään?"

"Kelpo-lailla, sitäkö te, korkea herra, kysytte?" vastasi Heikki. "No niin! Meitä oli suurempi joukko, se on varma; mutta eipä löydy paremmin varustettuja huoveja, kuin ne, jotka Verisen Sydämen vaakunan perässä ratsastavat. Ja siis me kyllä tavallansa annoimme heille kelpo lailla selkään; vaan, niinkuin te, korkea herra, hyvin tiedätte, huovi se on kokonaan sepän käsi-alaa, ja hyväaseiset miehet pitävät suurellekin ylivoimalle."

Heidän näin puhellessaan, March'in kreivi, joka oli käynyt joltakulta palatsin oven luona seisovalta jotain kysymässä, tuli taas joutuisaan takaisin.

"Herra herttua! — Herra herttua! — Teidän isänne on jälleen tointunut, ja jos ette te tee joutua, niin pääsevät Albanyn sekä Douglas'in herrat taas sulkemaan hänen korvansa kaikilta muilta."

"Ja jos minun kuninkaallinen isäni jälleen on tointunut", virkkoi ajattelematon prinssi, "ja pitämässä tai rupeemaisillaan pitämään neuvoittelua armollisen setäni sekä Douglas'in kreivin kanssa, niin ei sovi teidän, korkea herra, eikä minunkaan mennä heitä häiritsemään, ennen kuin meitä sinne käsketään. Minulla on siis hyvin aikaa puhella pienestä asiastani tämän näin kunnon aseseppäni kanssa."

"Siltä kannaltako te, kuninkaallinen korkeus, sitä katsotte?" sanoi kreivi, jonka korkealentoiset toivot suosionmuutoksesta hovissa olivat olleet liian kerkeät nousemaan, ja nyt yhtä joutuisaan masentuivat. — "No olkoon menneeksi sitten myös Dunbar'in Yrjön puolesta."

Hän läksi hiljaa pois synkällä, tyytymättömällä näöllä. Näin oli tuo ajattelematon poika tehnyt itselleen vihollisia Skotlannin molemmista kaikkein mahtavimmista aatelisherroista — ja sillä aikakaudella ylimysvalta suuresti rajoitteli kuninkaan valtaa. Toisen hän oli sysännyt pois luotansa ylenkatseellisella härnäämisellä, toisen huolimattomalla yhtäpitäväisyydellä. Hän ei itse muuten paljon huomannutkaan kreivin lähtöä, taikka, pikemmin sanoen, hänen tuntui huokeammalta, kun hän pääsi kreivin lakkaamattomista muistutuksista.

Prinssi jatkoi vaan, mistään lukua pitämättä, puhettansa asesepän kanssa, joka taitonsa kautta oli tullut personalliseen tuttavuuteen monien hovin suurten herrain kanssa.

"Olisi minulla ollut vähän sanomista sinulle, seppä — voitko kiinnittää yhtä minun milanolaisesta haarniskastani poiskarissutta rengasta?"

"Yhtä hyvin, älkää pahaksi panko, korkea herra, kuin minun äitini osasi parsia silmukan kutomissansa verkoissa. — Milanolaisen tullee vaikeaksi eroittaa minun työtäni omastansa."

"Hyvä on, vaan enpä sinua juuri nyt siihen työhön tarvinnutkaan kuitenkaan", jatkoi prinssi, muistaen asiansa. "Kuules, kunnon seppä, tämä laulutyttönen tässä pitää saattaa hyvään turvapaikkaan. Sinussa on miestä vaikka kenenkin vaimon suojelijaksi, ja sinun tulee nyt viedä hänet johonkin paikkaan, missä hän on suojassa."

Heikki Seppä, niinkuin olemme nähneet, oli kyllä hätäinen ja uhkarohkea, kun sota-aseista oli puhe; mutta hänellä oli myös kunniallisen porvarin ylpeys, eikä hän mielellään tahtonut joutua seikkoihin, jotka vakavampain kaupunkilaisten mielestä kenties olivat niin ja näin.

"Älkää pahaksi panko, korkea herra", vastasi hän siis, "minä kyllä vaan olen halpa käsityöläinen. Mutta vaikka minun kourani ja kalpani aina ovat valmiit palvelukseen, milloin kuningas tahi tekin, korkea herra, niitä tarvitsette, niin ei minusta, olkoon se täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu, ole naisten taluttelijaksi. Kylläpä te, kuninkaallinen armo, omista seuralaisistanne löytänette tarpeeksi ritareita ja herroja, jotka aivan mielellään tämmöiseen ritari Pandarus Troijalaisen virkaan rupeavat — mutta halvalle Wynd'in Heikille se on liian ritarillinen tehtävä."

"Hum — haa!" pani prinssi. "Annas kukkaroni tänne, Edgar" — hänen kammaripalvelijansa tuosta kuiskasi hänelle jotain korvaan — "niin oikein, niin oikein, johan sen annoin pois tälle tyttöparalle. — Kyllähän minulla, mestari seppä, on tarpeeksi kokemusta teidän ammatistanne ja käsityöläisistä ylimalkaan, tietääkseni, ettei haukkaa saa tyhjin käsin luokseen tulemaan. Mutta tottahan minun lupauksessani lienee kyllin takausta kelpo rautavarusten hinnasta, ja sen summan saat minulta, ynnä vielä kiitoksia kaupanpäälliseksi, tästä pienestä avusta."

"Teillä mahtaa, kuninkaallinen armo, olla tarpeeksi kokemusta toisista kasityöläisistä", vastasi seppä, "vaan ettepä te, älkää pahaksi panko, tunnekaan Heikki Seppää. Hän on valmis tottelemaan teitä, jos tulee puheeksi sota-aseen takominen taikkapa myös sota-aseella hakkaaminen; mutta hän ei ymmärrä mitään tämmöisestä hame-palveluksesta."

"Mutta kuules toki, sinä Perth'in pässinpää", jatkoi prinssi, puhuessaan hymyillen kunnon porvarin itsepäisestä kunnian-arkuudesta — "enhän minä tuosta tytöstä huoli enempää kuin sinäkään. Mutta vallattomana hetkenä, niinkuin näiltä ympärilläs seisovilta voit saada kuulla, jos et ollut sitä omin silmin näkemässä, soin minä hänelle hetken-aikuisen suosion-osoituksen, jonka tyttö raukka nyt kenties saa maksaa hengellään! Täällä ei ole ketään, jolle voin antaa hänet suojeltavaksi nahkavöitä sekä joutsen-jänteitä vastaan, millä nuot rajalais-roistot, Douglas'in seuralaiset varmaankin piiskaavat tytön kuoliaksi, niinkuin kreivi on käskenyt."

"Jos niin on laita, kuninkaallinen herrani, niin on tytöllä täysi oikeus vaatia suojelusta jokaiselta rehelliseltä mieheltä. Ja koska hän kuuluu hameväkeen — soisinpa vaan että hänen hameensa olisi hiukkaa pitempi ja vähemmin outoa näköä — niin lupaan olla hänelle turvana, niin hyvin kuin yksi mies saattaa olla. Mutta minnekkä minä hänet vien talteen?"

"Henk'-risti! enpä sitä itsekään tiedä sanoa", vastasi prinssi. "Vie hänet vaikka ritari Juhana Ramornyn kortteriin — vaan ei — ei — hän ei voi hyvin ja paitsi sitä on muitakin estäviä syitä — vie hänet mihin helvettiin tahdot, mutta saata tyttö turvapaikkaan ja tee Rothsayn Taavetille mieliksi."

"Jalo prinssi", sanoi seppä, "minun mielestäni — olkoon se taas täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu — voisi tämmöisen turvattoman vaimo-ihmiseni pikemmin uskoa helvetin haltuun kuin ritari Ramornyn käsihin. Mutta vaikka Paholainen onkin tulentupruttaja niinkuin minä itsekin, enpä kuitenkaan tiedä sen virkaveljeni asuinpaikkaa, ja toivonkin Pyhän Äidin Kirkon avulla saavani hänet pysymään poikempana minusta. Ja paitsi sitä, mitenkä minä tään tyttösen saisin saatetuksi ulos tästä väentungoksesta ja sitten katuja pitkin tämmöisessä maskeraattipuvussa, se olis kanssa arveltava asia."

"Mitä tulee pääsemiseen ulos tästä luostarista", virkkoi prinssi, "niin tää hyvä munkki tässä" — hän tarttui lähimpään munkkiin päähineestä — "tää veli Nikolaus tahi Bonifacius — —"

"Halpa veli Cyprianus, jos te, kuninkaallinen armo, minun apuani tarvitsette", vastasi munkki.

"No niin, niin oikein, veli Cyprianus", jatkoi prinssi; "tää veli Cyprianus kyllä päästää teidät ulos jostain hänelle tietystä sala-ovesta, ja sitten hänen pitää tulla luokseni prinssin kiitoksia saamaan."

Munkki kumarruksella ilmoitti suostumuksensa, ja Loviisa parka, joka tämän keskustelun aikana oli katsahdellut milloin yhteen, milloin toiseen puhujista, kiireesti sanoi: "Ei tämän hyvän miehen tulekaan tarvis hävetä minun hupsumaista pukuani — minulla on päällysviitta, jota tavallisesti käytän."

"No kas niin, seppä, nythän sulla on luostariveljen kaapu sekä naisen päällysviitta peitteeksesi. Soisinpa että minun syntisen heikkouteni olisivat kaikki yhtä hyvän peitteen alla! — Hyvästi nyt vaan, kunnon veikkoseni — toisten saat minulta kiitokseni."

Samassa hän, ikään kuin peläten, että seppä vielä edelleen rupeaisi esteitä esiin tuomaan, riensi pois palatsiin.

Seppä jäi paikalleen seisomaan, hämmästyneenä siitä, mikä oli tapahtunut, sekä tuosta tehtävästä, johon hän oli kietoutunut. Tästä asiasta voi tulla hänelle yhtä paljon vaaraa hengen kuin myös hyvän maineensa suhteen, sen hän näki, ja jos siihen vielä lisäsi, että hän tavallisella uhka-uljuudellaan taas oli ollut päämiehiä äsköisessä kahakassa, niin se kaikki, sen hän kyllä ymmärsi, voi olla hänelle sangen suureksi haitaksi kosimisessaan, joka hänelle oli niin kipeä sydämen-asia. Toiselta puolen ei hän myös voinut jättää tätä turvatonta tyttöä tänne Galwayn raakalaisten sekä Douglas'in vallattomain seuralaisten väkivallalle alttiiksi — se oli ajatus, joka ei silmänräpäykseksikään saanut sijaa hänen miehuullisessa sydämessään.

Tästä miettimisestään herätti hänet munkki, joka käski heitä seuraamaan itseään, lausuen sanansa hiljaa, sillä huolimattomuudella maallisista asioista, mikä asui tai kumminkin oli asuvinaan noiden pyhäin hengellisten isäin sydämessä. Seppä läksi liikkeelle huokauksella, joka hyvin oli ohkauksen sukua, ja seurasi munkin jäljestä sillä lailla, ettei juuri ollut välttämätön päättää heidän kuuluvan yhteen joukkoon. Näin menivät he lukitun käytävän kautta sekä ulos takaovesta, jonka munkki, vielä kerran katsahdettuaan taaksensa, jätti raolle. Heidän perästänsä asteli Loviisa, joka joutuisaan oli ottanut pienen myttynsä maasta ja, kutsuttuaan pientä nelijalkaista kumppaliansa, kiireesti oli lähtenyt tälle tielle, joka hänelle soi pelastusta äsköisestä suuresta, väistämättömältä näyttävästä vaarasta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Jo nousi ämmä, tiuskaisten
Nää sanat vimmatut:
Jos isäsi ois tehnyt sen,
Sit' ois hän katunut.

Munkki vei seuralaisensa sala-oven kautta kirkkoon, jonka pää-ovet, vaikka tavallisesti auki, olivat tulleet suljetuiksi äsköisen kahakan tähden; sillä molemminpuoliset meluajat olivat koettaneet tunkeutua sisään, ihan toiset mietteet kuin rukoilemisen halu mielessänsä. He astuivat kirkon synkkäin holvikaarien alitse, jotka kajahtelivat sepän raskaista askelista, kun sitä vastaan munkin virsut sekä Loviisan kepeät kengät eivät niistä nostaneet mitään vastausta. Tyttö parka vapisi koko ajan, yhtä paljon vilusta kuin myös pelosta; sillä hän näki että hänen hengellinen ja maallikoinen saattomiehensä eivät kumpikaan kohdelleet häntä lempeydellä. Edellinen oli ankara mies, joka näkyi yhtä paljon inhoovan kuin myös halveksivan sitä onnetonta maankulkijaa. Ja jälkimmäinenkin, vaikka, niinkuin olemme nähneet, paras-sydämisiä ihmisiä mitä voi olla, oli nyt jörömäisen, miltei tylyn näköinen; sillä hän oli kovasti tyytymätön tähän toimeen, johon hänet oli pakoitettu, ja josta, sitä hän ei voinut olla tuntematta, hänen oli ollut mahdoton pois kieltäytyä.

Tänä vastahakoisuus itse toimeen myös ylettyi hänen viattomaan suojeltavaansa, ja hän arveli itsekseen, ylenkatseella katsellessaan tyttöä — "Hyvin sopiva tosiaan on kunniallisen porvarin kuin minun kävellä Perth'in katuja pitkin tuommoisen kerjäläis-kuningattaren kanssa! Tuolla kirjavalla harakalla mahtaa olla yhtä paikattu maine kuin muillakin hänen sisarillaan, ja minä joudun koreasti pihteihin, jos tää minun ritarillinen apuni tulee Katrin korviin. Parempi minun sitten olisi tappaa vaikka paraskin mies Perth'issä — ja, sen vannon vasarojeni sekä naulojeni kautta, että mielummin soisinkin tehneeni semmoista, vaikkapa olisin ollut riidan alkaja, kuin lähden saattelemaan mokomaa pitkin kaupunkia."

Kenties Loviisa arvasi suojelijansa huolen, sillä hän virkkoi ujosti ja joskus katkeavalla puheella: "Arvoisa mestari, eikös olisi parempi, että minä hetkeksi aikaa poikkeisin tuohon noin kappeliin ja panisin päällysviitan päälleni?"

"Hum, tyttönen, se ei ollut hullu tuuma", vastasi seppä. Mutta munkki sen esti, kohottaen sormensa kiellon merkiksi.

"Pyhän Madox'in kappeli ei ole mikään vaatehdus-kammari, missä kometjantit ja maankuljeksijat saisivat muutella korujansa. Näytänpä sulle kohta vaatekammarin, joka on enemmän sinun tilasi kaltainen."

Nuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois kappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi omistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä paikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa, häntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan kiinni Loviisan kantapäissä.

Munkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä portaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä pitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle ovelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla tylyllä äänellä: "Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari, mihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!"

Totellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella, tempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli luuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.

"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani — ihan yksinäni. — Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän tahtonne!"

"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan muuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa myös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman huvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka täällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas vinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen huvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten kaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo nähdä."

"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä", vastasi laulutyttö; "Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden valjenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla, voisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän luukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän sängyn koko Skotlannissa."

"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi", virkkoi munkki lempeämmällä äänellä. "Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin päivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa."

He astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli Cyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli, sillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä lamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät silmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa: "Mitä tämä kuva tässä merkitsee?"

"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta."

"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä", lausui munkki, jonka ääni nyt oli paljon lempeämpi. "Laita itses siinä valmiiksi matkahasi."

Loviisa viipyi hetkisen aikaa kappelissa ja tuli pian jälleen ulos, päällysviitassa karkeasta, harmaasta sarasta; hän oli käärinyt sen tarkasti ympärilleen ja pannut osan kirjavista vaatteistansa, niin paljon kuin hän oli kerjinnyt riisua, samaan pieneen vasuun, missä hänellä tähän asti oli ollut jokapäiväinen pukunsa.

Munkki pian sen perästä avasi oven, josta päästiin ulos taivas-alle. He olivat nyt puutarhassa, joka kävi Dominikolais-luostarin ympäri. "Eteläportti on vaan telkeellä suljettu; sen kautta te voitte päästä ulos kenenkään huomaamatta", virkkoi munkki. "Jumala siunatkoon sinua, poikani! Ja Jumala siunatkoon myös sinua, tyttö parka! Muista missä paikassa riisuit joutavat koristeesi, ja varo millä tarkoituksella ne jälleen puet päälles."

"Voi, arvoisa isä!" vastasi Loviisa. "Jos tää muukalaisraukka voisi jollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen leipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan taitonsa harjoittelemiseen. Mutta — —"

Mutta munkki oli jo kadonnut. Olipa itse ovikin, josta he juuri ikään olivat ulos-astuneet, kadonnut; niin konstikkaasti se oli kätketty ulospistävän tukipatsaan sekä rakennuksen monien gotilais-tyylisten koristusten kautta. "Nyt tästä salaovesta laskettiin nais-ihminen ulos, sen tiedän", arveli Heikki itsekseen. "Kun ei vaan — Jumala siitä varjelkoon! — pyhät isät myös joskus päästäisi niitä sisään samaa tietä. Tämä paikka näkyy olevan erittäin sovelias tuommoiseen kuurapeittosilla olemiseen. — Mutta, Jumalan nimessä — mikä nyt neuvoksi? Tahtoisin ma päästä tästä naikkosesta tässä niin pian kuin mahdollista, ja minun täytyy kuitenkin pitää huolta että hän pääsee hyvään turvapaikkaan. Sillä olkoon hänen sydämensä minkälainen tahansa, näyttää hän nyt, tässä sopivaisessa puvussa, liian siivolta, että ansaitsisi sitä kohtelua, joka hänelle hurjain Gallowayn miesten tai Liddell'in pirulaisten käsissä tulisi osaksi."

Loviisa seisoi, odotellen sepän käskyä, minnepäin oli mentävä. Hänen pikku koiransa, iloissaan siitä kun pimeistä, maan-alaisista käytävistä taas oli päässyt taivas'alle, hyppeli kuin hurja tietä myöten ja sitten taas karkasi pystyyn omistajaansa vasten. Joskus se myös, vaikka vähän pelolla, kierteli sepän jalkojen ympäri, hänellekin ilmoittaaksensa iloaan ja rukoillen hänen suosiotaan.

"Alas, Charlot, alas!" virkkoi laulutyttö. "Sinä olet kai nyt iloinen, kun taas pääsit Jumalan siunattuun päivänpaisteesen. Mutta missähän me löytänemme yömajan, Charlot parka?"

"Ja nyt, tyttö", virkkoi seppä, tosin ilman raakaa tylyyttä, sillä se ei kuulunut hänen luonteesensa, vaan kuitenkin kursailematta, niinkuin se, joka tahtoo saada lopun vastahakoisesta toimesta; "minnepäin sinun tiesi menee?"

Loviisa vaan katseli maahan ja oli ääneti. Kun seppä häneltä vielä kerran kysyi, mihin hän tahtoi tulla saatetuksi, tyttö ei sanonut tietävänsä sitä.

"No, no", virkkoi Heikki; "kyllähän mä sen yskän ymmärrän — olen minäkin ollut iloinen poika — tuommoinen villiveitikka aikanani — mutta paras on että nyt puhun suuni puhtaaksi. Nyt on minun laitani semmoinen, että minä olen muuttunut toiseksi mieheksi jo monta, monta aikaa sitten. Ja siis, tyttöseni, meille pitää tulla ero, pikemmin kenties kuin tuommoinen teikkari kuin sinä olit toivonut saavansa eron — laatuun-käyvästä pojasta."

Loviisa itkeä vetisteli hiljaa itsekseen, silmät yhä vielä maahan päin luotuna, niin kuin se, jonka mieltä on loukattu ja joka ei kuitenkaan saa siitä valittaa. Viimein kuitenkin, nähdessään että hänen saattomiehensä alkoi käydä kärsimättömäksi, sanoi hän sammallellen: "Jalo herra — —"

"Herra on ritarin nimi", vastasi närkästynyt porvari, "ja jaloksi sanotaan paronia. Minä vaan olen Heikki Wynd-kadulta, rehellinen käsityöläinen ja vapaa killanveljes."

"Hyvä mestari sitten", jatkoi laulutyttö, "te tuomitsette minua ankarasti, ja antaahan ulkonäkö siihen syytä. Mielellänihän vapauttaisinkin teidät seurastani, joka kenties ei ole kunniaksi kunnon miehille; mutta minä en tiedä mihin mennä."

"Lähimmälle kirkonvihkiäis-juhlalle tai lähimmille markkinoille arvattavasti", sanoi Heikki tylysti, sillä hän oli siinä lujassa uskossa, että tytön hätä vaan oli teeskelty, siksi kun Loviisa muka väkisin pyrki hänen seurassansa pysymään; kenties hän myös pelkäsi joutuvansa jonkunlaiseen kiusaukseen — "ja se on St. Madox'in juhla Auchterarder'issa. Kylläpä sinä sinne, sen takaan, ilman minuttakin osaat aivan hyvin."

"Aptr — Auchter —" kertasi laulutyttö, jonka etelämainen kieli ei tahtonut taipua keltiläiseen äännös-laatuun. "Mutta minulle on sanottu, ettei minun laulu-parkojani kukaan ymmärrä, jos menen lähemmäksi noita hirveitä vuoria tuolla."

"Aiotko sitten viipyä Perth'issä?"

"Vaan missä siellä saisin majan?" kysyi maankulkija.

"Entäs missäs sitten olit majaa viime yönä?" kysyi seppä vastaan. "Tottahan toki tiedät mistä olet tullut, josko oletkin kahdellapäällä minne mennä."

"Minä makasin luostarin vaivaismajassa. Mutta siellä sain sijaa ainoasti pitkän rukoilemisen perästä, ja minua kiellettiin takaisintulemasta."

"No niin, eipä ne nyt suinkaan ottane sinua huoneesensa, koska olet Douglas'in uhkauksen alainen, se on kyllä totta. Mutta prinssi mainitsi ritari Ramornya — hänen kortteriinsa voin viedä sinut syrjäkatuja myöten — vaikkei se ole oikein kunniallisen porvarin tehtävää ja vaikka aikani on täpärällä."

"Minä menen, minne vaan käskette — tiedänhän että vaan olen kaikille häpeäksi ja vastukseksi. Olipa aika minullakin jolloin oli toisin — Vaan tuo Ramorny, mikä mies se on?"

"Yksi hovin ritareista, joka elää lystiä poikamiehen elämää, ja on nuoren prinssin tallimestari sekä, niin sanotaan, suosittu neuvon-antaja."

"Mitä! Onko hän ystävä tuon hurjan, uhkamielisen nuoren herran kanssa, joka äskeisen metelin nosti? Voi, älkää minua sinne viekö, hyvä ystävä! — Eiköhän löytyne yhtään kristillistä vaimoa, joka antaisi tyttöraukalle leposijan navetassaan tahi ladossaan yhdeksi ainoaksi yöksi? Lähtisinhän minä jälleen päivän ensikoitteella. Ja kyllä minä siitä maksaisin runsaasti. On minulla kultaa — ja teillekin annan hyvän maksun, jos viette minut semmoiseen paikkaan, missä voin olla hyvässä turvassa tuolta hurjalta irstailijalta, ja myös tuon mustapintaisen paronin miehiltä, jonka silmät kuolemaa uhkasivat."

"Pidä sinä kultasi niiden varalle, jotka niitä vaativat, tyttö", virkkoi Heikki, "äläkä tarjoo rehelliselle miehelle rahaa, jonka olet saanut kokoon viulunvinguttamisella, ja rummuttamisella, ja varpaillas tepsuttelemalla, tai kenties vieläkin pahemmilla huvituksilla. Sen sanon sulle suoraan, en minä ole mikään narri narriteltavakses. Minä tahdon saattaa sun mihin turvapaikkaan vaan itse virkat, sillä minun lupaukseni on luja niinkuin rautakahle. Mutta etpä toki saa minua uskomaan, ettet tiedä minne mennä, kuhun ruveta. Ethän sinä ole niin ensikertalainen ammatissas, ettet tietäisi löytyvän ravinteloita jokaisessa kaupungissa, saatikka niin suuressa kuin Perth'issä, missä sinunkaltaisesi voivat saada sijaa rahallansa, jos et löytäisikään jotain houkkapäätä tai useampiakin, jotka maksavat rätingin puolestasi. — Jos sinulla on rahaa, tyttö, niin ei minun tarvitsekaan olla niin suuressa huolessa sinun puolestas. Ja totta puhuen, en voi paljon muuksi kuin teeskelyksi katsoa, että sinä, joka semmoista ammattia harjoittelet, niin kauheasti itket ja pelkäät yksinjäämistä."

Tällä lailla mielestään selvään näytettyänsä, ettei hän ollut tavallisilla laulutytön juonilla houkuteltava, Heikki astui muutamat askeleet urheasti poispäin, koettaen vakuuttaa itselleen, että hän teki niin viisaasti ja järkevästi kuin mahdollista. Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla taakseen katsahtamatta, nähdäkseen mitenkä hänen lähtönsä Loviisaan vaikutti; ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki että tyttö oli vaipunut penkille, käsivarret polvien, pää käsien nojaan, niinkuin se, joka on aivan epätoivossa.

Seppä koetti paaduttaa sydäntänsä. "Se on kaikki vaan teeskelyä", sanoi hän itsekseen. "Se tyttö-letukka on taitava ammatissaan — sen vannoisin St. Ringan'in kautta!"

Juuri samassapa tunsi hän tempauksen nuttunsa liepeissä. Hän katsahti sinne ja näki tuon pikku koiran, joka nyt kohta, ikään kuin puhuakseen omistajansa puolesta, istahti takakäpälilleen ja rupesi tanssimaan, samassa vinkuen ja yhä katsahdellen Loviisaan päin, aivan kuin olisi tahtonut rukoilla armahtelemista hyljätylle tytölle.

"Eläin raukka", sanoi seppä; "tääkin voipi olla petosta, sillä ethän tee muuta kuin mitä sinulle on opetettu. — Mutta, lupasinhan minä suojella tuota tyttö parkaa, enkä voi jättää häntä tänne, nyt kun hän on pyörtynyt — jos hän todella lienee — olenhan minä toki ihminen."

Hän meni takaisin, ja lähestyttyänsä vastuksellista holhottiansa, hän nyt näki tytön muuttuneesta kasvoin väristä, että Loviisa todella oli aivan epätoivoissaan, jos ei hänellä ollut kaikkea miehen ja vaimonkin käsitystä yli käyvää teeskelemisen taitoa.

"Tyttö", virkkoi seppä lempeämmin, kuin mitä tähän asti yrittämälläkään oli voinut, "selitänpä sinulle suoraan koko tilani. Nyt on meillä St. Valentin'in päivä, ja vanhan tavan mukaan olisi minun tullut viettää se yhdessä kauniin Valentineni kanssa. Mutta riidat ja tappelut ovat vieneet minulta koko aamupuolen, yksi lyhyt hetki poisluettuna. Ymmärräthän siis, missä minun mietteeni sekä mielitekoni ovat, ja missä jo paljas kohteliaisuuskin vaatii minua myös ruumiillisesti olemaan".

Laulutyttö kuulleltuansa näkyi ymmärtäneen mitä hän sanoi.

"Jos te olette uskollinen rakastaja ja jos teillä on puhdas-sydäminen Valentine, niin en minä — Jumala siitä varjelkoon! — tahdo olla esteenä teidän välillänne! Älkää minusta huoliko sen enempää. Minä otan tään ison joen oppaakseni merelle saakka — sanottiinhan minulle, että sen joen suulla on satama. Sieltä lähden laivalla ihanalle Franskanmaalle — sitten olen taas maassa, missä raa'inkaan talonpoika ei tekisi pahaa köyhimmällekään vaimo-ihmiselle".

"Et sinä voi mennä Dundeehen tänä päivänä", sanoi seppä. "Douglas'in väki on nyt liikkeellä molemmin puolin jokea; sillä sanoma täänpäiväisestä kahakasta on jo varmaan levinnyt heille asti. Kaiken tään päivän ja hnomeisen, sekä koko yönkin niiden päiväin välissä on heitä joukoittain lappava päällikkönsä lipun luoksi, aivan kuin Vuorelaiset, kun tuliristiä[21] on ympärilähetetty. — Näetkö noita viittä, kuutta miestä, jotka ratsastavat tuolla puolen jokea? Ne ovat Annandalen miehiä; minä ne tunnen keihästensä pituudesta sekä myös siitä tavasta, millä he ne pitävät. Annandalen mies ei koskaan anna keihäänsä laahata perässä, vaan pitää sen, kärki pystyssä tahikka myös tanassa eteenpäin".

"Ja mitäs niistä?" kysyi laulutyttö. "Ovathan ne huoveja, sotureita — tottahan he viuluni ja turvattomuuteni vuoksi antaisivat minun olla rauhassa".

"Enpä niistä tahdo liioin kieltä kantaa", vastasi seppä. "Jos sinä tulisit heidän omiin kotilaaksoihinsa, he epäilemättä soisivat sinulle vieraanvaraa, eikä olisi siellä heistä mitään pelättävää. Mutta nyt he ovat sotaretkellä — nyt heistä on kala kaikki, mitä apajaan sattuu. On niitä joukossa mokomia, jotka surmaisivat sinut ainoasti noiden kultaisten korvarenkaittesi tähden. Heidän silmänsä ei nyt näe muuta kuin mistä saisi saalista, heidän käsillänsä ei nyt ole muuta tehtävää kuin ryöstäminen. Heillä ei ole korvia nyt, millä kuullella lauluja eikä armon-anelemista. Paitsi sitä on heidän päällikkönsä sinusta antanut käskyn, ja se on sitä laatua, josta voi olla varma, että se tulee totelluksi. Suurten herrojen mieliteot tulevat aina pikemmin täytetyiksi, kun he sanovat: 'Polttakaa se kirkko!' kuin jos käskevät: 'Rakentakaa tähän kirkko!'"

"Sitten", virkkoi laulutyttö, "olisi mun paras jäädä tähän paikkaan ja kuolla."

"Älä niin sano", vastasi seppä. "Jos vaan voisit saada jossain yömajan, niin saattaisin sun huomen-aamuna Neitsyt Maarian Portaille, mistä laivat lähtevät menemään alas jokea Dundeehen. Minä veisin sinut jonkun sinne aikovan laivurin luokse ja pitäisin huolta että sinä hyvässä turvassa pääsisit paikkaan, missä sinua hyvin ruokittaisiin ja lempeästi kohdeltaisiin".

"Hyvä — kunnon — jalomielinen mies!" huudahti laulutyttö, "tee niin, ja jos onnettoman raukan rukoukset ja siunaukset voivat lentää niin korkealle kuin taivaasen asti, niin ne siellä ovat puhuvat sun puolestasi. Tulkaamme huomenna tänne tälle pienelle portille, siihen aikaan, jolloin alukset lähtevät."

"Ne lähtevät kello kuus aamusella, kohta kun päivä alkaa valjeta."

"Menkää te siis pois Valentine-kumppalinne luokse — ja jos hän teitä rakastaa, oi älkää häntä pettäkö!"

"Tyttö parka! Pettuus, pelkään mä, on sinutkin tähän kurjuuteesi saattanut. Vaan en voi jättää sinua näin oman onnesi nojaan. Minun tulee tietää, missä saat yömajan."

"Älkää siitä huoliko", vastasi Loviisa, "taivas on selkeä — täällä on pensaita ja pehkoja kyllin jokirannalla. Charlot ja minä me voimme hyvin laittaa puun vesoista sijaa itsellemme yhdeksi yöksi. Ja huomennahan minä teidän avullanne pääsen pois sinne, mihin ei sorto ja häijyys ylety. Oi, yö pian kulun, kun huomispäivä tuopi uutta toivoa! — Mitäs te vielä täällä viivytte, kun teidän Valentinenne jo teitä odottelee? Ohhoh, täytyypä mun sanoa teitä laimeaksi rakastajaksi, ja tiedättehän te ettei runoilijan moitteet ole leikin-asia."

"En voi sinua jättää tänne, tyttö", virkkoi seppä, jonka sydän nyt oli kokonaan heltynyt. "Sulaa murhaa olisi, jos sallisin sinun jäädä yöksi kolkon skotlantilaisen Helmikuu-viiman käsiin. Ei, ei — sillä lailla olisin huonosti täyttänyt lupaukseni, ja jos minä joutuisinkin moitteen alaiseksi, niin se olisi vaan ansaittu rangaistus siitä, että minä, sen nyt näen, kohtelin sinua enemmän omien väärien luulojeni kun sinun syysi mukaan. — Tule kanssani, tyttö, sinun pitää saada turvallinen ja kunniallinen yösija täksi yöksi, tulkoon siitä mi tulleekin. Se olisi huonoa kohteliaisuutta minun Katrilleni, jos jättäisin sun tyttöraukan tänne viluun nääntymään ainoasti siksi, että saisin tuntia aikaisemmin päästä Katrin luokse."

Näin sanoen karkaisi seppä sydäntänsä sitä pelkoa vaataan, jonka tästä teosta mahdollisesti tulevat pahat seuraukset ja juorupuheet hänessä nostivat; miehuullinen Heikki päätti olla huolimatta kaikista häijyistä kielilakkareista ja suoda kuljeksija-raukalle turvapaikan omassa talossansa. Siihen kuitenkin tulee lisätä, että hän sen teki kovin vastahakoisesti ja ikäänkuin jostain hyväntahtoisuuden hurmauksesta.

Ennenkuin hänen rakkautensa kiintyi Perth'in kaupungin Kaunottareen, oli näet tää Vulkan'in vankka poika, hurjaa luontoansa totellen, myön ollut yhtä harras Venus'en kuin nyt yhä vielä Mars'in[22] palvelija; ja vasta tää totinen rakkaus oli kokonaan luovuttanut hänet irstaista huvituksista. Hän oli siin syystä arka niin äsken saadusta vakavuuden maineestaan, jota hänen seurustelemisensa tuon kulkijain-raukan kanssa voi jälleen saattaa epäluulon-alaiseksi. Myös pelkäsi hän kenties, että oli liika vaarallista näin antaa itsensä kiusaukselle alttiiksi — ja sen lisäksi oli hän pahoilla mielin siitä kun niin suuri osa Valentinin päivästä meni hukkaan, jota hänen, vanhan tavan mukaan, ei olisi ollut ainoasti lupa, mutta myös velvollisuus viettää Valentine-kumppalinsa seurassa. Matka Kinfauns'iin sekä sen jälkeen tapahtuneet monet seikat olivat häneltä vieneet koko päivän, ja nyt jo oli melkein iltamessun aika.

Hän näkyi tahtovan kiiruulla lyhentää ajan, jota hänen vieläkin täytyi kuluttaa hänen rakkaimmalle toivoillensa niin peräti vieraasen asiaan. Pitkin askelin astui hän Dominikolaisten puutarhan halki, siitä kaupunkiin, mihin tultuansa kääri viitan kasvojensa alipuolen peitteeksi sekä veti lakin syvälle, ettei myös yläpuoli näkyisi. Näin jatkoi hän tietänsä yhä samalla kiiruulla syrjäkatuja sekä raitteja pitkin, siinä toivossa että hän voisi kenenkään huomaamatta päästä Wynd-kadulle kotiinsa. Mutta kun hän tätä vauhtia oli noin kymmenen minuuttia kulkenut, johtui hänelle mieleen, että kenties tyttö ei jaksanutkaan häntä niin nopeaan seurata. Hän katsahti siis taaksensa närkkäällä kärsimättömyydellä, joka kuitenkin kohta muuttui surkuttelevaisuudeksi, kun hän huomasi, kuinka se raukka kiireisestä kulustansa jo oli aivan uuvuksissa.

"No olenpa ma, totta mar', aika luontokappale", virkkoi Heikki itseksensä. "Oli minun kiiruuni vaikka kuinka tulinen, eihän se kuitenkaan tyttö-paralle kasvattanut lentimiä! Ja niin raskas taakka kuin hänellä on kannettavana vielä päälliseksi! Olen ma, kun olenkin, järjetön luontokappale, kaikissa asioissa, missä vaimoväen kanssa on tekemistä, ja teen aina väärin, juuri kun minulla olisi paras halu tehdä oikein. — Kuules, tyttö, annas kun minä otan nuot kapineesi kantaakseni. Sillä lailla joutuu matkamme paremmin."

Loviisa parka tahtoi panna vastaan, mutta hengästyksissään ei hän saanutkaan sanoja suustansa. Hän salli siis Heikin ottaa se pieni vasu; koira, sen nähtyänsä, juoksi kohta suoraan Heikin luokse ja nousi takakäpälilleen, räpytellen etukäpälillä ja hiljaa vinkuen, ikään kuin olisi rukoillut että hänet myöskin otettaisiin kannettavaksi.

"No, no, täytyneehän sitten ottaa sinutkin syliin", virkkoi seppä, joka näki että elävä-parka oli väsyksissä.

"Hyi, Charlot!" kielsi Loviisa; "tiedäthän että minä kannan sinua itse."

Hän yritti ottaa pikku koiraa ylös; mutta se väistyi pois, ja hyppäsi sepän toiselle puolelle, uudestaan pyrkien syliin.

"Charlot on oikeassa", sanoi seppä, "hän tietää kumpi tässä paremmin jaksaa kantaa häntä. Mutta tästä näen, tyttöseni, ettet aina ole itse kanniskellut taakkaasi — tuo Charlot on paha kielikontti".

Heikin puhuessa kelmeni laulutyttö-paran kasvot niin kalmankarvaisiksi, että sepän täytyi häntä tueta, muuten hän olisi kaatunut. Hetkisen päästä hän kuitenkin tointui jälleen ja pyysi heikolla äänellä saattomiestänsä matkaa jatkamaan.

"No, no", sanoi Heikki, kun oli liikkeelle lähdetty, "ota kiinni minun nutustani taikka käsi kynkästäni, jos siitä olis apua. Somiltapa me nyt mahdammekin näyttää tosiaan! Jos minulla vaan olisi viulu tai harppu selässäni ja marakatti olkapäälläni, niin luultaisiin meitä varmaan mitä lystimmäksi maankuljeksija-pariskunnaksi, mikä ikinä on soiton kieltä helistellyt jonkun linnan portin edustalla — voi hitsi", kirosi hän itseksensä, "jos nyt joku naapureistani tulisi vastaan ja näkisi minut tällä lailla, tään pikku lutkan vaatevasu selässä, hänen koiransa kainalossa, ja hän itse kiinni käsikynkässäni — mitä muuta he voisivat arvella, kuin että minä muka olen ruvennut marakatintanssittajan virkaan täydellä todella? Enpä paraankaan minun kalkuttamani haarniskan hinnasta soisi, että joku meidän kielilerkku-naapureistamme näkisi mun tässä tämmöisessä asussa. Siitä nousisi pilapuhetta, joka kestäisi Valentinin-päivästä ensi Loppiaiseen saakka."

Tämä pelko oli syynä, että seppä, vaikka sen kautta matka, jonka päähän hän muuten olisi suonut joutuvansa niin pian kuin mahdollista, tulikin pitemmäksi, teki pitkän kierroksen mitä syrjäisimpiä raitteja myöten; hän tahtoi näet välttää pää-katuja, joilla yhä vielä kihisi väkeä, äsköisen metelin ja rauhattomuuden tähden. Mutta valitettavasti ei tästä varovaisuudesta tullut mitään apua; sillä eräässä kulmauksessa sattui hänelle yht'-äkkiä eräs mies vastaan. Silläkin oli kasvot viitalla peitettynä — sekin näet näkyi tahtovan tuntematonna kulkea tietänsä, mutta vartalon lyhyys ja mitättömyys, viitan alta näkyvät säippärisääret, ja viitan ylitse vilkkuvat pienet, tummat silmät ilmoittivat apteekkaria yhtä selvästi, kuin jos hänellä olisi ollut kylttinsä lakin lippaan naulattuna. Tämä arvaamaton, vastenmielinen kohtaus saattoi sepän aivan hämille. Meidän rohkea, suora Heikki ei ollut luonteeltaan kovin sukkela hätävalhetta keksimään, ja hän tiesi, että tuo vastaantulija oli tarkka huomaamaan, häijy kielikontti sekä kaikkea muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan; siksi hän melkein olisi suonut, että arvoisa apteekkari antaisi hänelle jonkun syyn vääntää tuolta vieraalta-mieheltä niskat nurin ja sillä lailla sitoa sen kieltä.

Mutta apteekkari ei tehnyt eikä virkkanut mitään, joka semmoiseen jyrkkään tekoon olisi syytä antanut; päinvastoin hän, kun näki tulleensa niin liki urhoollista kaupunkilaistansa, ettei ollut mahdollista tuntematta sivumennä, näkyi päättäneen olla hänen kanssaan tekemisissä niin vähän kuin suinkin kävi laatuun. Hän ei näkynyt millään lailla oudoksuvan sepän seurakumppalia eikä heidän yhtymistään tässä paikassa; hän vaan ohitse-astuessaan, vilkahtamattakaan toistamiseen Heikin kumppaliin ensimmäisen katsahduksen perästä, laski suustansa nämät sanat: "Toivotan sinulle vielä kerran hauskaa pyhää, uljas seppä! Mitä! Tuotko orpanasi, sorean neiti Johanna Letham'in kaluinensa, kiluinensa jokirannalta — hän on varmaan juuri tullut Dundeesta, arvaan ma? Kuulinhan että häntä odoteltiin vanhan korduanintekijän taloon."

Näin puhuessansa ei hän katsahtanut oikealle, ei vasemmalle; ja lausuttuansa "Jumalan haltuun!" johon seppä joillakin samallaisilla, pikemmin vaan mutistuilla kuin selvään puhutuilla sanoilla vastasi, hiivi hän eteenpäin aivan kuin haamu.

"Hiisi vieköön, jos sen pillerin saan niellyksi", tiuskasi Heikki Seppä, "vaikka se kyllä oli hyvin sokeroittu. Tuo lurjus kyllä pitää kaikki hameet tarkalla silmällä, ja osaa eroittaa metsäsorsan kesystä yhtä hyvin kuin paraskin mies Perth'issä. — Olisipa hän tosiaankin vihoviimeinen, joka luulisi tuomenmarjoja kirsikoiksi ja minun yksinkertaista Johanna orpanaani täksi turhamaiseksi teaterinkoristeeksi. Luulenpa hänen vaan tahtoneen ikään kuin sanoa minulle, 'en minä huoli nähdä, mitä sinä et soisi minun näkeväni' — ja sen hän tekikin varsin oikein, koska hän minun asioihini sekaantumalla helposti voisi saada kolon kallohonsa — ja siis on hän oman etunsa tähden oleva vaiti. — Mutta kukas nyt taas tuosta tulee? No, St. Dunstan auttakoon! Onhan se itse tuo loruileva, kerskaileva, pelkurimainen hupsu, Olivier Proudfute!"

Uljas lakintekijä olikin todella nyt ensimies, jota he kohtasivat.
Lakki toisella korvallaan, astui hän, rallatellen laulua:

"Liian kauan imet pulloa, Tom, Tom!" josta kyllä voi arvata, ettei hän ollut kovin kuivaa päivällistä syönyt.

"Hui hai, lysti seppäseni", virkkoi hän, "sainko sinut nyt tuommoisista kepposista kiinni! — Vai niin, pehmeneekö joskus kova teräskin? Osaako Vulkani, runoniekkain puheenpartta käyttääkseni, maksaa Venus'en velat samoilla rahoilla? — Mahtaapas, totta maar', sinusta vielä tulla aika Valentini-veitikka ennen vuoden loppua, koska sinä tästä pyhästä näin iloisesti aloitat!"

"Kuules, Olivier", virkkoi seppä, joka oli mielipahoillansa, "pane silmäs umpeen ja jatka tietäs, veikkonen. Ja vielä — älä pane kieltäs soimaan asioita, jotka eivät sinua koske, jos tahdot että sinulle jäisi yksikin eheä hammas leukapielihis."

"Minäkö rupeaisin sinulle petturiksi! Minäkö kielilakkariksi, vieläpä omaa sotakumppaliani vastaan! — Enpä toki — minä en virka siitä yhtään sanaa edes puiselle soldanilleni! — Ohhoh! olen minäkin joskus salaa tuommoinen villiveitikka aivan kuin sinä, veikkonen. Ja, nyt kun asiaa oikein ajattelen, lähden sun kanssas johonkuhun, missä voimme saada pikku pitoset aikaan, ja tää sinun Delilas saa meille laulella. Hohhoh, eikös se ollut oiva neuvo?"

"Erin-omainen", virkkoi Heikki, jonka koko aika teki mieli nuijata sotakumppaliansa päähän, vaan joka kuitenkin, viisaasti kyllä, valitsi rauhallisemman keinon, päästäksensä tuosta vastuksesta. Erin-omainen! — Ja voipipa olla, että myös tarvitsisin sun apuasi — sillä tuolla on viis, kuus Douglas'in miehistä edessämme — he varmaankin yrittänevät temmaista tätä tyttöstä pois halvalta porvarilta kuin minä olen; senvuoksi olisi minulle sinunkaltaisen kiljuvan jalopeuran apu sangen tervetullut."

"Kiitoksia — kiitoksia", vastasi lakintekijä; "mutta eikös olisi parempi että minä juoksisin hakemaan suurta miekkaani ja käskemään, että hätäkelloa ruvettaisiin soittamaan?"

"Kyllä, kyllä — juokse vaan niin joutuun kuin jaksat — ja muista ettet kerro mitään siitä, mitä olet nähnyt."

"Vai minäkö? — Ei, älä pelkää. Hohhoh, kielilakkareitahan minä kovin ylenkatson."

"Pois nyt vaan — minä jo kuulen heidän rautavarustensa kalinan."

Se sana antoi hyvän vauhdin lakintekijän säärille; kääntyen selin tuohon luultuun vaaraan, läksi hän juoksemaan niin joutuisaan, että hän, sen seppä varmaan näki, oli hyvin pian kerkiävä kotiin.

"Kas siinäpä jo on toinenkin hatsahteleva harakka sattunut tielleni", arveli seppä; "mutta onpa mulla suitset hänenkin suutaan vasten. Harppumiehillä on viisu naakasta, joka kävi lainahöyhenissä — ja tää Olivier se on juuri samallainen lintu, ja — sen vannon St. Dunstan'in kautta! — jos hän päästää lorukielensä liikkeelle minun asioistani, niin minä hänet höyhennän niin paljaaksi kuin ei vielä mikään peltopyy ole tullut höyhennetyksi haukan kynsissä. Ja sen hän tietää."

Silloin kun nämät ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, oli hän jo melkein saapunut matkansa päähän. Laulutyttö yhä vielä riippui kiinni hänen käsikynkässänsä, voimattomana osaksi pelosta, ja näin he viimein tulivat keskipaikoille Wynd-katua, jolla oli kunnia nähdä hänen talonsa rivissänsä ja josta Heikki oli saanut yhden liikanimistänsä, tuolla ajalla, jolloin sukunimet vielä olivat niin vakaantumattomat. Täällä arkipäivinä hänen ahjonsa lekkui ja naapurien korvat tahtoivat mennä lumpeen neljän puolialastoman sällin kalkuttelemisesta vasaroillaan, valkkamillaan. Mutta St. Valentinin päivän tähden olivat nuot teräs-miehet nyt sulkeneet pajan ja ulkona omilla asioillaan, mikä kirkossa, mikä killantuvassa. Pajan viereinen talo oli Heikin oma; se oli kyllä pieni ja kapean raitin varrella; mutta sen takana oli avara puutarha hedelmäpuineen, joten se kuitenkin oli hauskanlainen asunto. Seppä ei kolkuttanut eikä huutanut, sillä se melu olisi saattanut naapurit ikkunoilleen tai ovenkynnyksilleen, vaan hän veti ulos omatekemänsä tasku-avaimen, joka siihen aikaan oli suuri, kadehdittu harvinaisuus. Sillä hän avasi ulko-oven ja astui kumppalinsa kanssa sisään.

He tulivat ensin kyökkiin, jota huonetta meidän sepän säätyläisissä myös tavallisesti käytettiin perhekunnan olotupana, vaikka tosin Simo Hanskurilla sekä parilla muulla porvarilla oli eri huone ruoan syömistä, eri ruoan laittamista varten. Tämän, erittäin huolellisesti puhtaana pidetyn huoneen nurkassa istui vanha vaimo, jota, jos katsoi hänen pukunsa sievyyteen, sekä huolellisuuteen, jolla tulipunainen huivi oli laitettu hänen päähänsä, olisi luullut korkeampisäätyiseksi kuin Ludie Shoolbred'iksi, sepän taloudenhoitajaksi. Semmoinen oli kuitenkin arvonsa, ei mitään sen enempää. Hän ei ollut käynyt messussa aamulla, siksi hän nyt istui tässä hiljaa takan ääressä. Helminauhansa puoleksiluettuna roikkui vasemmalta käsivarrelta; rukouksensa puoleksi lausuttuna värjättelivät kielellä; silmänsä, puoleksi ummessa, tahtoivat uneen vaipua. Näin hän odotteli holhottiansa, kun ei hän voinut arvata mihin aikaan tämä mahdollisesti saattoi tulla kotiin. Kuullessaan että joku tuli, kavahti hän ylös torkuksistaan ja tuijotti sepän kumppaliin, ensin suurimmalla hämmästyksellä, joka kuitenkin vähitellen antoi sijaa suurelle harmille.

"No, pyhät miehet varjelkoot minun silmiäni, Heikki Seppä!" huudahti hän hyvin hartaalla siunauksella.

"Amen, niin suon minäkin koko sydämestäni. — Mutta laitapas nyt vaan vähän ruokaa, imettäjä-kulta, sillä tää matkalainen, pelkään mä, on vaan laihan päivällisen saanut."

"Ja vielä kerran rukoilen minä, että Pyhä Neitsyt Maaria varjelisi silmiäni saatanan häijyistä lumouksista!"

"Niin tapahtukoon, johan sen sanoin, akka rukka. Mutta mitä apua nyt kaikesta tuosta siunaamisesta ja silmäilemisestä? Etkös kuule niitä sanon? Vai etkö huoli tehdä mitä käskin?"

"Itse hän se on sitten kuitenkin, oli asia miten oli! Mutta voi! enemmän näyttää siltä kuin seisoisi tuossa Paholainen Heikin muotoon puettuna, koska hänellä on mokoma käsikynkässään. — Voi Heikki Seppä, paljon vähemmistäkin syistä sanottiin sinua ennen aikaan hurjaksi pojaksi! Mutta kukapa sen olisi ikinä uskonut, että Heikki toisi porton tänne tään katoksen alle, jonka suojassa hänen kunnian-arvoinen äitinsä aikoinaan eli, ja missä hänen oma imettäjänsä on kolmekymmentä vuotta asunut!"

"Ole nyt jo vaiti, muori, ja älä hulluttele", virkkoi seppä. "Tämä laulutyttö tässä ei ole minun jalkasiippani, eikä myös kenenkään muunkaan, sen verran kuin minä tiedän. Hän vaan tahtoo huomenna aamulla aluksella mennä Dundeehen, ja meidän pitää antaa maja hänelle."

"Yömajako!" vastasi akka. "Anna sinä yömaja tuommoisille luontokappaleille, jos niin mielesi tekee, Wynd'in Heikki — mutta sama katos ei voi olla suojana tällä koruvauvalla sekä minulla, ja siitä voit olla ihan varma."

"Teidän äitinne on vihoissaan minulle", sanoi Loviisa, joka talon asukasten keskinäisen välin väärin ymmärsi. "En minä tahdo jäädä tänne, jos se hänelle on kiusallista. Jos täällä on talli tahi navetta, niin on tyhjässä hinkalossa oleva tarpeeksi hyvä sija minulle sekä Charlot-koiralleni."

"Niin oikein, niin oikein, se kortterihan, luulen ma, onkin sinulla ollut tavallisin", sanoi matami Shoolbred.

"Kuules, imettäjä Shoolbred", sanoi seppä. "Sinä tiedät että sua rakastan niin hyvin äitini kuin myös itsesi tähden. Mutta — St. Dunstan auttakoon, joka pyhämies oli minun ammattiveljeni — tahdonpa, kun tahdonkin, olla isäntänä omassa talossani. Ja jos sinä nyt lähdet täältä ilman mitään tukevammitta syittä kuin omakeksimäin hulluin luulojesi tähden, niin katso millä lailla palatessas saat tämän talon oven auki; sillä minä en aio siihen olla apuna, sen takaan."

"Olkoon niin sitten, lapsukaiseni, vaan en minä senvuoksi kuitenkaan huoli häväistä kunniallista nimeäni, joka minulla on ollut näinä kuutenakymmenenä vuotena. Ei ollut koskaan tapana sinun äidilläsi seurustella maankuljeksijain, ja silmänkääntäjäin, ja laulutyttöin kanssa, enkä minäkään sitä tapaa ota omakseni. Eikä minun ole niin peräti mahdoton saada toista majaa itselleni, että minun olisi pakko jäädä tänne saman katoksen alle tämän näin maankuljeksija-prinsessan kanssa."

Näin puhuen rupesi uppiniskainen emännöitsijä suurella kiiruulla laittamaan ruudullista päällysviittaansa ylleen ulos-lähtemistä varten, vetäen sen peitoksi valkoiselle liinamyssylle, joka reunoitti hänen rypylliset, mutta yhä vielä tuoreet ja terveet kasvonsa. Sen tehtyään hän otti sauvan, tukevan matkakumppalinsa, ja alkoi kömpiä ovelle päin, mutta seppä astui väliin.

"Odotahan toki edes, muija, siksi kun tilimme on selvillä. Olenhan sinulle velkaa sekä palkkaa että juomarahoja."

"Ja sekin on taas sinun hupsun pääsi keksintöjä. Mitä palkkoja tahi juomarahoja minä muka ottaisin sinun äitisi pojalta, kun se vainaja minua syötti, ja vaatehti ja katoksensa alla suojeli aivan kuin omaa siskoansa?"

"Ja korea kiitos se onkin, imettäjä, kun jätät hänen ainoan poikansa juuri nyt tähän pahaan pulaan."

Tämä lause näkyi sattuneen oikeaan paikkaan akan sydämeen. Hän seisahtui ja katsoi vuoroin isäntäänsä, vuoroin laulutyttöön; vaan sitten hän pudisti päätänsä ja näkyi taas olevan lähtemäisillään ovelle päin.

"Otanhan minä tämän kulkijain-paran katokseni alle ainoasti siksi", intti taas seppä, "että saisin hänet vankeudesta sekä piiskasta suojelluksi."

"Ja mitä varten se olisi niistä suojeltava?" kysyi leppymätön matami Shoolbred. "Onpa hän, uskallan sanoa, varmaan ansainnut kumpaisetkin, yhtä hyvin kuin joku varas hamppuisen kaulaliinansa."

"Ansaitseeko hän niitä vai eikö, siitä vähät tiedän. Mutta ei hän toki varmaankaan ansaitse että hänet piiskataan kuoliaksi tai vankeudessa nälällä surmataan; ja se olisi sen kohtalo, joka on joutunut Mustan Douglas'in vihan alle."

"Ja sinä vai aiot suututtaa Mustaa Douglas'ia mokoman laulutytön tähden? Siitä toki nousee pahin kaikista sinun vihollisuuksistas. — Voi, moi, Heikki Seppä, onpa sinun päässäs rautaa juuri yhtä paljon kuin sinun alaisimellaskin!"

"Niinhän minä itsekin joskus olen arvellut, matami Shoolbred. Mutta jos minä saan puukonpistoksen tai pari tämän näin uuden asian tähden, kukapa, sitä arvelen, niitä voidellee ja hoidellee, jos sinä nyt minulta karata häpsähdät pois niinkuin säikytetty metsähanhi? Ja paitsi sitä, kukapa ottanee vastaan mun kaunoisen morsiameni, jonka aion näinä päivinä tuoda tänne Wynd-kadulle?"

"Voi, Heikki, Heikki", virkkoi vanha vaimo, pudistellen päätänsä, "eipä tää ole oikea tapa, jolla valmistetaan kunniallisen miehen taloa nuorikkoa varten — sinun tulisi elää siivosti ja säädyllisesti, eikä irstaisuudessa ja vallattomuudessa."

"Ja minä taas sanon sulle, että tämä tyttö raukka ei minullen ole mitään. Minä vaan tahtoisin, että hän olisi hyvässä turvassa, ja luulenpa että rohkeinkin rajalainen on jättävä minun oveni telkeen koskematta, yhtähyvin kuin jos se olisi Carlislen linnan portti. — Minä menen nyt Simo Hanskurin luokse — sinne jään luultavasti yöksi, sillä tuo Vuoriston sudenpenikka on juossut takaisin erämaillensa, pedon sikiöin tavan mukaan, niin että siellä on yksi liika vuode, ja Simo vaari on kyllä sanova minut tervetulleeksi sille lepäämään. Sinä saat jäädä tänne tämän tyttö-paran kanssa, syöttää häntä ja olla hänen suojanansa yön aikana, ja minä tulen ennen päivän koittoa häntä noutamaan. Ja sinä saat sitten, jos tahdot mennä häntä laivalle saattamaan, niin saat yhdessä minun kanssani nähdä hänet viimeistä kertaa."

"Siinä puheessa on toki jotain järkeä", virkkoi matami Shoolbred, "vaikken minä taida käsittää, minkätähden viitsit saattaa hyvän nimen ihmisten kielille mokoman tähden, joka kahden hopeapennin edestä taikka vielä vähemmästä saisi itsellensä yömajan."

"Heitä se minun huolekseni, muija kulta, ja ole sinä vaan hyvä tälle tytölle."

"Kylläpä minä aion olla parempi hänelle kuin mitä hän ansaitsisi, sen lupaan. Ja, totta puhuen, vaikkei tuommoisten luontokappaleitten seura ole minulle kovin hauska, lienee siitä kuitenkin, arvelen ma, minulle vähemmin turmiota pelättävänä kuin sinulle — jos ei hän vaan liene noita, joka myös olis varsin mahdollista, koska paholainen on hyvin voimallinen kaikessa tuossa maankulkija-joukkiossa."

"Ei hän ole noita enempää kuin minäkään mikään poppamies", vastasi kunnon seppä. "Alakuloinen tyttö-parka hän on, joka, jos lieneekin jotain pahaa tehnyt, on saanut siitä kalliin hinnan maksaa. Ole siis hyvä hänelle. — Ja kuules nyt sinä, laululintuseni — huomenna aamusella tulen sinua noutamaan ja vien sun joelle. Kyllä tää vanha muija on kohteleva sinua hyvin, jos vaan et puhu hänelle muuta kuin mitä kunniallisen vaimon korvan sopii kuulla."

Laulutyttö-parka oli tätä heidän keskinäistä puhettansa kuullellut, vaan ei ollut ymmärtänyt siitä muuta paitsi pääjuonta; sillä vaikka hän osasi Englannin kieltä vallan hyvin, oli hän sen taidon itse Englannissa saanut, ja Skotlannin murre oli silloinkin, niinkuin nytkin vielä, leveämpi ja karkeampi. Hän käsitti kuitenkin sen, että hän saisi jäädä vanhan muijan kanssa, jonkatähden hän nöyrästi pani käsivartensa ristiin rinnan päälle ja kumarsi päätänsä. Sitten hän loi seppään hartaan, kiitollisen katseen, jonka perästä hän, kohottaen silmänsä taivaan puoleen, otti Heikin vastustamattoman käden, jonka jänteviä sormia hän näkyi aikovan suudella syvän, sydämellisen kiitollisuuden sa osoitukseksi. Mutta matami Shoolbred ei sallinutkaan vieraan tällä lailla ilmoittaa tunteitansa. Hän riepsahti väliin, työnsi Loviisa paran poikemmaksi ja huudahti: "Ei, ei, en minä tuommoisia kepposia salli. Mene sinä vaan tuonne takanviereiseen nurkkaan, vauvaseni, ja jos mielesi niin palaa käsiä suutelemaan, saat Heikki Sepän lähdettyä suudella minun kämmeniäni vaikka kuinka paljon. — Ja sinä Heikki, laita nyt itses Simo Hanskurin luokse; sillä jos kaunoinen Katri neito saisi kuulla minkälaisen seurakumppalin sinä olet tuonut kotiisi, eipä hänkään mahtais olla siitä mielissään enempää kuin minä. — Vaan mitäs nyt? — Onkos sen pojan pää ihan pyörällä? — Lähdetkö vai ulos ilman haarniskaasi, nyt kun koko kaupunki on nurinnarin?"

"Oikeassa olet, muija kulta", virkkoi seppä; hän puki haarniskan päälleen leveitten hartioittensa peitoksi, ja läksi sitten ulos, mitään enempää kysymystä odottamatta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Sävelet sotalaulun hurjasti
Yön läpi kaikuu, ja kun täyttyvi
Ilmasta säkkipilli, sydämet
Vuoriston urhoin myöskin paisuvi,
Kun mieleen vuotaa muistot muinaiset,
Vuos-satain sankarteot veriset.

Byron.

Meidän nyt tulee jättää tarinamme aikaisemmat osat ja lähteä katselemaan tapauksia korkeammissa, arvokkaammissa paikoissa.

Me menemme kerrassaan asesepän matalasta majasta kuninkaan neuvoittelukammariin, ja jatkamme kertomuksen juuri siitä hetkestä, koska vihastuneet herrat, metelin asetuttua, kutsuttiin kuninkaan eteen. He tulivat sisään, äkäisesti tuijotellen toisihinsa, jokaisen mieli niin täpötäynnään hänelle muka tehtyjen vääryyksien muistosta, etteivät he tahtoneet eivätkä edes voineetkaan kuullella mitään selitystä tai vastasyytä. Albanyn herttua yksin, aina kylmäsydäminen ja viekas, näkyi olevan siinä mielentilassa, että saattoi kääntää heidän tyytymättömyyttään omaksi hyödyksensä, ja käyttää jokaisen tapauksen, mikä sattuikin, omain mutkallisten tarkoitustensa edistämiseksi.

Vaikka kuninkaan mielenpehmeys oli melkein pelkuriuden sukua, oli kuitenkin hänen ulkonainen ryhtinsä hänen korkealle arvolleen sopiva. Ainoasti kovassa ahdistuksessa, niinkuin tuossa ennen kerrotussa tilaisuudessa, menetti hän ulkonaisen vakavuutensa. Ylimalkaan voi saada hänet luopumaan päätöksestään, vaan ei arvokkaisuudestaan. Hänen tervehdyksensä Albanyn herttualle, Douglas'in ja March'in kreiveille sekä abotille (hänen kirjavan neuvoskuntansa keskenään sopimattomille jäsenille) oli kohtelias, mutta samassa majesteetillinen, niin että se jokaiselle noista ylpeistä herroista muistutti mieleen, että he seisoivat kuninkaansa edessä, ja pakoitti heidät sopivaan kunnioitukseen.

Otettuaan heidän tervehdyksensä vastaan, käski kuningas heitä istumaan, jota käskyä he juuri tottelivat, koska Rothsayn herttua astui sisään. Miellyttävillä liikunnoilla astui hän isänsä luokse, laskeusi polvilleen hänen tuolinsa eteen ja pyysi siunausta. Kuningas, jonka kasvot huonosti peitettyä rakkautta ja surua ilmoittivat, yritti kuitenkin muodostaa katsantonsa moittivaiseksi, kun hän laski kätensä nuorukaisen päähän ja huo'aten sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, huima poikani, ja tehköön sinusta viisaamman miehen tuleviksi ajoiksesi!"

"Amen, isä kultani!" vastasi Rothsayn herttua tunteellisuudella, jommoista hän parempina hetkinänsä joskus osoitti. Hän suuteli kuninkaan kättä lapsen ja alamaisen kunnioituksella; sen jälkeen ei hän istahtanutkaan neuvoittelupöydän ääreen, vaan jäi seisomaan kuninkaan tuolin taakse, missä hän, jos tahtoi, saattoi isänsä korvaan kuiskata.

Kuningas sitten viittasi Dominikolais-abottia käymään sijallensa pöydän ääreen; siinä paikassa nähtiin pöydällä kirjoitusneuvoja, joita tää hengellinen herra yksin kaikista läsnä-olevista, ainoasti Albanyn herttua poisluettuna, osasi käyttää. Sitten kuningas ilmoitti kokouksen tarkoituksen; hän lausui sangen arvokkaasti:

"Tehtävämme, korkeat herrat, koskee noita onnettomia eripuraisuuksia Vuoristossa, jotka — niin olemme äsken tulleitten sanansaattajain kautta saaneet kuulla — tuottavat häviötä ja saattavat maata autioksi niinkin likellä kuin muutamien virstojen päässä tästä meidän hovistamme. Mutta vieläkin likempänä kuin se meteli on toinen, jonka meidän kova onnemme sekä häijyin miesten yllytykset ovat nostaneet tässä Perth'issä; riitaa ja kiistaa on nimittäin viritetty toiselta puolen kaupungin porvarien, toiselta teidän niinkuin myös toisten ritarein ja aatelisherrain seuralaisten välillä. Minun täytyy siis ensiksi kääntyä teihin, korkea-arvoiset herrat, ja kysyä, miksikä meidän hovimme rauhaa häiritään tuommoisilla sopimattomilla eripuraisuuksilla, ja millä keinoilla ne voitaisiin saada kukistetuiksi? — Veli Albanyn herttua, lausu sinä ensiksi mielipiteesi tästä asiasta."

"Korkea herra, kuninkaallinen hallitsijani ja veljeni", vastasi herttua, minä olin palveluksessa teidän luonanne, koska tuo meteli nousi, enkä siis voi tietää sen syntyä."

"Ja mitä minuun tulee", sanoi prinssi, "en kuullut sen pahempaa sotakarjuntaa kuin laulutytön laulun, enkä nähnyt sen vaarallisempia nuolia lentämässä kuin pähkinöitä".

"Ja minä", virkkoi March'in kreivi, "näin vaan, että Perth'in uljaat porvarit ajelivat muutamia lurjuksia, jotka olivat ilman oikeudettaan pistäneet Verisen Sydämen vaakunan kiinni olkapäähänsä. Sillä he pötkivät pakoon kovin nopsaasti, että luulisi heidän todella olleen Douglas'in kreivin miehiä."

Douglas ymmärsi pistoksen, mutta vastasi ainoasti yhdellä noista vertä hyydyttävistä silmänluonneistansa, joilla hänellä oli tapana ilmoittaa verivihollisuuttansa. Hän puhui kuitenkin ylpeällä kylmäkiskoisuudella.

"Herrani ja kuninkaani", sanoi hän, "tietysti jo arvasi, että Douglas'in tulee vastata tästä ankarasta syytöksestä; sillä milloinka täällä Skotlannissa jotain kahakkaa tahi verenvuodatusta tapahtuu, jolloin ei kohta ilkeät kielikontit soimaa Douglas'ia tahi jotakuta Douglas'in miestä siihen syypääksi? Meillä on täällä kunnon vieraitamiehiä. En puhukaan Albanyn herttuasta, joka ainoasti sanoi olleensa, niinkuin hänen tuleekin, teidän seurassanne, armollinen herra kuningas. En puhu myös Rothsayn herttuasta, joka, niinkuin hänen säädylleen, hänen ijälleen ja hänen älylleen sopii, pureskeli pähkinöitä kilpaa kuljeksivan soittoniekan kanssa. — Hän hymyilee. — Tässä paikassa hän puhukoon mitä tahtoo — en minä unhota sidettä meidän välillämme, joka hänen muistostaan näkyy haihtuneen. Mutta tässä seisoo tää herra March'in kreivi, joka näki minun seuralaisteni pötkivän pakoon Perth'in poroporvarein edestä! Voinpa selittää tälle kreiville, että ne, joilla on Verinen Sydän olkapäässään, ryntäävät päälle ja peräytyvät, sen mukaan kuin heidän päällikkönsä käskee ja kuin Skotlannin etu vaatii."

"Ja siihen minä voin vastata", huudahti yhtä ylpeä March'in kreivi, jolle veret lensivät poskihin; mutta kuningas kävi väliin.

"Hiljaa, te närkkäät herrat!" käski hän, "ja muistakaa kenenkä edessä te seisotte! — Ja te, herra kreivi Douglas, selittäkää meille, jos voitte, syy siihen kahakkaan, ja miksikä teidän väkenne, jonka hyvästä avusta ylimalkaan me kyllä olemme kiitolliset, nyt olivat yksityiseen riitaan ruvenneet?"

"Minä tottelen teidän käskyjänne, kuninkaallinen herrani", vastasi Douglas, hiukkaa kumartaen päätänsä, joka harvoin taipui. "Olin matkalla tänne majapaikastani, Karthausilais-luostarista ja kuljin Perth'in pääkatua muutamien ainaisten seuralaisteni kanssa; silloin näin muutamien alhaisempien porvarien tungeksivan hirsipuun ympärillä, johon oli naulattu tää julistus sekä kalu."

Hän otti lakkarista, nahkakylterinsä povesta pärmä-liuskan sekä ihmiskäden. Kuningasta inhotti ja hänen mielensä tuli levottomaksi.

"Lukekaa", käski hän, "hyvä isä abotti, ja vietäköön tuo julma kappale pois."

Abotti luki näin kuuluvan julistuksen:

"Koska viime yönä, St. Valentinin pyhän aatto-yönä, vallattomat yöjalkalaiset, kuuluvat jonkun par'-aikaa tässä kaupungissa majailevan vieraan herran seuralaisiin, väkivallalla pyrkivät erään Perth'in porvarin huoneesen — ja koska siitä nousseessa kahakassa tämä käsi hakattiin poikki yhdeltä noista omavaltaisista peuhaajoista — siksi on ylituomari sekä kaupungin majistraatti käskeneet, että tämä käsi naulattaisiin tähän hirsipuuhun kiusaksi ja häväistykseksi niille, jotka sen metelin ovat nostaneet. Ja jos joku ritarisäätyyn kuuluva väittää tätä meidän tekoamme vääräksi, niin minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra ja ritari, tahdon puolustaa sitä ritarillisilla aseilla aidatulla tanterella. Taikka jos joku halvempisäätyinen ajaa näitä sanoja valheeksi, niin lähetetään häntä vastaan joku tämän kauniin Perth'in kaupungin porvari, hänen sääty-arvonsa mukaan. Ja suojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista kaupunkiamme!"

"Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra", jatkoi Douglas, "että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän hävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä alas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle ja aatelistolle. Tuosta uskalsivat muutamat noista uhkarohkeista porvareista ruveta haukkumaan ja soimaamaan minun joukkoni ta'immaisia miehiä, jotka pyörähdyttivät hevosensa ympäri ja olisivat kuitanneet velan, jos eivät olisi saaneet minun nimen-omaista käskyäni, että seuraisivat minua niin rauhallisesti kuin suinkin noilta halvoilta lurjuksilta voisivat. Ja näin tapahtui, että he tulivat tänne pakolaisten kaltaisina, vaikka, jos minä vaan olisin käskenyt heidän panna kovaa kovaa vastaan, he olisivat voineet virittää valkeaa kaikkiin tämän hökkelikylän nurkkiin, ja tukehduttaa nuot hävyttömät tolvanat, niinkuin pahan-ilkinen ketunpoikue savustetaan kuolijaksi sytytetyllä kanervakasalla."

Kaikki olivat ääneti tämän Douglas'in puheen jälkeen, siksi kun
Rothsayn herttua siihen vastasi, isänsä puoleen kääntyen:

"Koska Douglas'in kreivillä näkyy olevan valta polttaa tämä teidän asumanne kaupunki, kuninkaallinen majesteetti, niin pian kuin hänellä ja kaupungin ylituomarilla sattuu olemaan eri mieli jostain yöllisestä metelistä tahi jonkun kahdentaistelu-vaatimuksen sanoista, niin tulee meidän, arvaan ma, olla hänelle hyvinkin kiitolliset siitä, että hän ei niin tee."

"Rothsayn herttualla", sanoi Douglas, joka näkyi päättäneen hillitä vihansa, "olisi syytä kiittää Jumalaansa siitä, että Douglas on yhtä uskollinen kuin mahtava. Tää nykyinen aika on semmoinen, jolloin alamaiset kaikissa maissa nousevat lakia vastaan. Olemmehan me kuulleet Jacquerie-kapinasta Franskan maalla;[23] ja Jaakko Straw'sta ja Hob Miller'istä, ja Parson Ball'ista Eteläläisten[24] kesken; ja voimmepa olla varmat, että meilläkin olisi kuivaa kuloa kyllin, jos se tuli singahtaisi meidän rajamme yli. Kun näen maanmoukkien vaativan ritareita taisteluun sekä naulaavan aatelismiesten käsiä kaupungin hirsipuuhun, niin en tahdo sanoa pelkääväni kapinaa — sillä se ei olisi totta — vaan minä näen sen olevan tulossa ja olen varusteilla sitä vastaan ottamaan."

"Ja milläpä oikeudella Douglas'in kreivi voi sanoa", kysyi March'in kreivi, "että tämä vaatimus taisteluun on maanmoukista lähtenyt? Näen minä ritari Patrik Charteris'in nimen tässä sen alla, eikä hän, minun luullakseni, ole maanmoukan sukua. Kelpaisipa itse Douglas'in kreivinkin, koska hän tästä on niin kiivastunut, nostaa ritari Patrik'in hansikka maasta, kunniaansa tahraamatta."

"March'in kreivin", vastasi Douglas, "ei pitäisi puhua muuta kuin mitä hän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun sanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa punnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus minun vastaukseeni."

"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla laiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä olemaan" — sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.

"Hiljaa, kreivi", käski kuningas. "Älkää toki minulle niin törkeää loukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta surmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä ystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että te molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle."

"Ei kuninkaallinen herrani", vastasi March'in kreivi; "teidän käskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko rautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin kauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla — mutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se ole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja kuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne niin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi minun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä, kuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista ystävistä! — Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian saatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat — te pelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti pelaatte. — Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka leikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään olevaa tiikeriä! — Hyvästi kaikki — Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken tulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!"

Kuningas olisi jotakin vastannut, mutta sanat jäivät keskitielle hänen kielellensä, sillä Albanyn herttua iski hänelle silmää, varoittaen häntä vaiti olemaan. March'in kreivi läksi ulos kammarista, saaden äänettömät vastajäähyväiset toisilta neuvoskunnan jäseniltä; Douglas yksin vastasi hänen jäähyväis-sanoihinsa ainoasti halveksivaisella, uhkamielisellä katseella.

"Tuo uskoton petturi aikoo nyt ruveta liittoon Eteläläisten kanssa", sanoi Douglas; "hän pöyhkeilee siitä, kun hänen käsissään on tuo aaltoin pureksima Dunbar'in linna, joka voi avata Englantilaisille tien Lothian'in kreivikuntaan. — Ei, älkää pelästykö, kuninkaallinen herrani, kyllä minä takaan mitä sanon — mutta onhan vielä aikaa. Virkkakaa vaan pari sanaa, herra kuningas — virkkakaa vaan: 'Pankaa kiinni!' niin March'in kreivi ei olekaan pääsevä Carn-joen poikki petturimatkallaan."

"Ei, jalo kreivi", sanoi Albanyn herttua, joka paremmin soi, että nuot molemmat mahtavat herrat olisivat olemassa, toisilleen vastapainona, kuin että toinen heistä yksinvaltaan pääsisi, "se olisi ajattelematon neuvo. March'in kreivi tuli tänne kuninkaan turvakirjan nojalla, ja sen turvanlupauksen rikkomista ei minun kuninkaallisen veljeni kunnia salline. Mutta jos te, korkea herra, voitte tuoda esiin jonkun selvän todistuksen — —"

Tässä silmänräpäyksessä torventorahdus keskeytti hänen puheensa.

"Armollinen herra Albanyn herttua on tavattoman arkatuntoinen tänään", virkkoi Douglas; "mutta eipä nyt enää maksa vaivaa sanoja tuhlata — otollinen hetki on mennyt — tuossa jo soivat March'in torvet, ja takaanpa että hän lähtee ratsastamaan täyttä nelistä, niin pian kun Etelä-portista on päässyt ulos. Kyllä me aikanaan saamme kuulla hänestä; ja jos niin käy, kuin minä arvaan, niin kylläpä me hänelle vastaan menemme, vaikka olisikin koko Englanti sen petturin apuna".

"Ei, toivokaamme parempaa siltä jalolta kreiviltä", sanoi kuningas, suuresti mielissään siitä, että March'in ja Douglas'in riita näytti ajaneen umpeen jäljet taannoisesta riidasta Rothsayn herttuan sekä hänen appensa välillä. "Hänellä on kyllä äkkipikainen luonne, vaan ei pitkävihainen. Hänelle on muutamassa seikassa tapahtunut — vääryyttä — tahi paremmin sanoen: hänen omat toivonsa ovat pettäneet — sentähden tulee meidän hiukan kärsiä näin korkeasukuisen, mahtavan herran ärtynyttä mieltä. Mutta, Jumalan kiitos, me kaikki nyt tänne jääneet olemme yhtä mieltä, ja, voinpa niin sanoa, myös yhtä perhekuntaa; meidän neuvoittelumme ei siis enää voi tulla häirityksi eripuraisuuden kautta. — Isä abotti, ottakaa, olkaa niin hyvä, kirjoitusneuvonne, sillä teidänhän tulee, niinkuin ennenkin, olla meillä pöytäkirjurina. — Ja nyt työhön, hyvät herrat — ensin on meidän mietittävä tuota Vuoriston rauhattomuutta".

"Chattan'in ja Duhelen clan'ien välillä", sanoi abotti, "on, sen mukaan kuin meille veljiltämme Dunkildessä äsken tulleet sanomat ilmoittavat, syttymäisillään sota, joka on oleva hirvein kaikista noiden Belial'in poikien välillä vielä olleista; sillä he eivät puhu mistään muusta kuin että aikovat toinen toistaan perinjuurin hävittää. He kokoelevat molemmin puolin voimiansa, ja jokaisen miehen, joka vaan kymmenennessäkin polvessa on heille sukua, täytyy rientää heimonsa lipun luokse, jos tahtoo välttää rangaistusta tulella ja miekalla. Tuliristi on, pyrstötähden tavoin säkenöiden, kierrellyt kaikkia paikkoja myöten, nostaen myös outoja, tuntemattomia joukkokuntia aina tuon kaukaisen Murrayn-lahdenkin takaa. — Jumala ja St. Dominicus meitä varjelkoot! Ja jos ette te, korkeat herrat, tälle pahalle parannuskeinoa keksi, niin se on leviävä laajalle ja pitkälle, niin että kirkon perintö joka paikassa joutuu alttiiksi noiden Walesiläisten julmuudelle, joissa on yhtä vähän Jumalan pelkoa kuin rakkautta tai sääliväisyyttä naapureitaan kohtaan — Pyhä Neitsyt olkoon meille suojana! — Kuuluuhan yksi osa heistä vielä olevan pimeitä pakanoita ja palvelevan Mahound'ia sekä Termagaunt'ia".

"Hyvät herrat ja sukulaiset", lausui kuningas, "te olette nyt kuulleet kuinka vaarallinen tämä asia on, ja te tahtonette kenties tietää minun ajatukseni siitä, ennen kuin tuotte esiin ne neuvot, jotka teidän oma viisautenne on keksivä. Ja, totta puhuen, minä en tiedä parempaa keinoa kuin että me lähetämme kaksi käskyläistämme, antaen heille täyden vallan ratkaista kaikki riidat Vuorelaisten välillä. Ja lähettiläitten tulee samassa myös varoittaa noita Vuorelaisia, laillisen edesvastauksen uhalla, heittämään pois aseensa sekä lakkaamaan kaikesta väkivallasta toinen toistaan vastaan".

"Minä hyväksyn meidän armollisen kuninkaamme ehdoituksen", virkkoi Rothsayn herttua, "ja toivonpa, että tää kunnon abotti ei ole kieltäyvä pois lähtemästä ehdoitetulle sovittaja-matkalle. Ja hänen arvoisa virkaveljensä, Karthausilais-luostarin abotti on luultavasti myös pyrkivä tähän kunnia-virkaan, joka epäilemättäkin on taas lisäävä kaksi kelpo rekryyttiä marttyyrien suureen armeijaan — sillä Vuorelaiset vähän huolinevat siitä onko teidän lähettiläänne hengellinen mies vai maallikko".

"Kuninkaallinen herttua", vastasi abotti; "jos minulle marttyyriuden autuuttava kruunu lienee määrätty, niin Jumala epäilemättä on johdattava minut sille tielle, missä se on saatava. Mutta jos te tämän vaan pilalla puhutte, niin Jumala teille suokoon anteeksi ja valistakoon teitä, niin että näkisitte teille olevan sopivamman teljetä itsenne rautavaruksin kirkon omaisuuden suojelemiseksi, joka nyt on niin suuressa vaarassa, kuin piestä kieltänne, laskien kokkapuheita sen palvelijoista".

"Minä en puhu pilaa kenestäkään", virkkoi nuorukainen haukoitellen, "enkä juuri ole myös muuten vastahakoinen varuksiini pukeumaan, paitsi että se puku on raskaanlainen ja että Helmikuussa turkki on enemmän ilman mukainen kuin teräspantsari. Vaan onpa minulle kylmän rauhan pukeminen päälleni tällä nipisteleväisellä ilmalla vielä kiusallisempi siitä syystä, kun tiedän että jos kirkko vaan viitsisi lähettää yhden lippukunnan omista pyhistä miehistänsä — onhan niissä useampia Vuorelaisiakin, jotka hyvin tuntevat ne seudut ja varmaan myös ovat siihen ilman-alaan tottuneet — niin kirkko voisi itse sotia sotansa Englannin iloisen St. Yrjänän tavalla. Mutta enpä tiedä mikä lienee syynä — kyllähän meille puhutaan heidän ihmetöistään niiden hyväksi, jotka heitä ovat lepyttäneet, sekä heidän kostostaan, jos joku heidän perintöönsä koskee, ja tätä aina tuodaan esiin syyksi, minkätähden heidän omaisuuttansa yhä pitäisi runsailla lahjoilla laajentaa. Mutta annas jos Vuoristosta ilmautuu vaikkapa vaan parinkymmenen miehen suuruinen parvi, eipä silloin pappi kelloineen, kirjoineen, kynttilöineen tee mitään joutua, vaan miekkavyöllisen ritarin kai täytyy suojella niitä maita, jotka hän kirkolle on lahjoittanut, aivan yhtä paljon kuin jos vilja niistä vielä tulisi hänen omaan hinkaloonsa".

"Taavetti poikani", varoitti kuningas, "sinä annat sopimattoman vallan kielellesi".

"Enkä, herra kuningas, kyllä mä jo vaikenen", vastasi prinssi. "Ei minulla ollut suinkaan aikomus saattaa teidän mieltänne levottomaksi eikä suututtaa tätä isää abottia, joka, vaikka hänellä olisi niin paljon ihmetöitä käskynsä alla, ei näy kuitenkaan huolivan mennä vastaan paria kymmenkuntaa Vuorelais-rosvoa".

"Kylläpä me tiedämme", virkkoi abotti hillityllä vihastuksella, "mistä lähteestä nuot häijyt opit tulevat, joita me kauhistuksella kuulemme vuotavan tästä suusta. Koska prinssit ottavat väärä-uskolaisia seuralaisikseen, niin heidän ymmärryksensä ja tapansa molemmat turmeltuvat. He liikkuvat kadulla naamusjoukkoin sekä porttoin seurassa, ja neuvoittelussa he tekevät pilaa kirkosta sekä kaikesta pyhästä".

"Hiljaa, hyvä isä!" käski kuningas. "Kyllä Rothsayn herttua on antava sovittajaisia siitä, mitä hän näin ajattelematta on puhunut. Voi neuvoitelkaammehan toki nyt hyvässä ystävyydessä! Älkäämme olko niinkuin kapinalliset merimiehet uppoovassa laivassa, jotka ovat kiivaammat riitelemään keskenänsä kuin auttamaan tuskittelevaa kapteenia laivan pelastamisen yrittämisessä. — Herra kreivi Douglas, teidän sukunne on melkein aina ollut saapuvilla, milloin Skotlannin kruunu on ollut viisaitten neovojen taikka miehen töitten tarpeessa. Toivonpa että te tässäkin hädässä olette meille apuna".

"Sitä minä vaan kummeksin, että semmoinen hätä muka on olemassa", vastasi ylpeä Douglas. "Siihen aikaan kun minä kuninkaansijaisena hallitsin valtakuntaa, oli myös muutamat noista metsäläis-clan'eista tulleet alas Grampian-vuorilta. Minäpä en vaivannutkaan valtioneuvoskuntaa sillä asialla, vaan käskin maaherran, lord Ruthven'in, nousta hevosen selkään lääninsä voiman sanalla — siinä oli Hayt, Lindsayt, Ogilviet sekä muita herroja. Ja kun sitten — St. Priitta auttakoon! — teräspaita ja sarkanuttu törmäsivät yhteen, saivatpa ne rosvot silloin kokea mihin peitset kelpaavat ja onko miekoissa teräs vaiko ei. Jäipä noin kolmesataa heidän parhaista sulkalakeistansa, päällikön, Donald Cormacin myöskin siinä joukossa, Thorn'in kankaalle sekä Rochinroyn saloon; ja yhtä monta roikutettiin hirsipuihin Houghman Stairs'issä, jolla on vieläkin nimensä siellä tehdyistä hirttäjän töistä. Tällä lailla menetellään rosvoin kanssa minun kotipuolellani; ja jos katsotte pehmeyden Gaelilais-roistoja kohtaan sopivammaksi, niin älkää toki moittiko Douglas'ia, vaikka hän puhuu suunsa puhtaaksi. — Te nauratte, herra Rothsayn herttua. — Saanko kysyä, mistä syystä nyt taas olen tullut teidän naurunne alaiseksi, ennen kuin edes vielä olen taannoiseen vastannut?"

"Oh, älkää suuttuko, hyvä kreivi Douglas!" vastasi prinssi. "Minä vaan nauroin, ajatellessani kuinka pieneksi teidän ruhtinaallinen seuralais-joukkonne kutistuisi, jos jokaiselle rosvolle niin tehtäisiin kuin noille Vuorelais-paroille Houghman Stairs'issä",

Kuningas taas kävi väliin, estääkseen vihaista vastausta kreivin puolelta. "Teidän neuvonne on viisas, herra kreivi", sanoi hän, kun kehoitatte meitä aseisin turvaamaan, jos nuot miehet karkaavat meidän alamaistemme päälle aukealle, tasaiselle alangolle. Mutta vastus onkin juuri siinä, kuinka heidän rauhattomuutensa saataisiin asettumaan, niin kauan kun he vielä piilevät oman vuoristonsa suojassa. Eihän minun tarvitse selittääkään, että Chattan clan'i sekä Duhele clan'i ovat suuria liittokuntia, kumpikin käsittävä koko joukon heimokuntia, jotka ovat yhteen-liittäyneet kukin oman puolueensa kannatukseksi, ja että niiden välillä on noussut eripuraisuus, joka on ollut syynä verenvuodatukseen, missä ikinä he vaan ovat yhteen sattuneet, niin hyvin yksittäin kuin myös joukoittain. Koko se maa on raadeltuna heidän lakkaamattomain taisteluinsa kautta".

"Enpä minä huomaa mitä haittaa siitä olis", sanoi Douglas. "Ne rosvot näin tavoin hävittelevät toinen toistaan, ja Vuoriston metsäkauriit pääsevät karttumaan, sitä myöten kuin ihmiset vähenevät. Me saamme sitten useammin tilaisuutta ruumiinliikuntoon metsämiehinä, josko tosin harvemmin sotureina".

"Sanokaa pikemmin, että sudet pääsevät karttumaan sitä myöten kuin ihmiset vähenevät", virkkoi kuningas.

"Eipä väliä", jatkoi Douglas. "Enemmän pidän metsän susista kuin metsäläis-rosvoista. — Asettakaamme vahva sotavoima koko Gaeliläis-rajaa myöten, niin että rauhallinen ja rauhaton maa tulevat erotetuiksi toisistaan. Rajoitetaan keskinäis-sodan kulovalkea Vuoristoon, palakoon se vaan siellä hillitsemättömällä vimmalla; kylläpä se viimein sammuu poltettavan puutteesen. Jäljellejääneet sitten ovat voimattomat ja tottelevat teidän kuiskaustanne, herra kuningas, paremmin kuin heidän esi-isänsä ja nyt elävätkin roistot teidän ankarinta käskyänne".

"Se neuvo on kyllä viisas, vaan jumalaton", sanoi abotti, pudistain päätänsä; "minun omatuntoni ei salli minun siihen kehoittaa. Se on viisautta, mutta Ahitofel'in viisautta, yhtä viekasta kuin myös julmaakin".

"Niin minunkin sydämeni sanoo", virkkoi kuningas, laskien kätensä rintansa päälle; "minun sydämeni sanoo, että minulta tuona kauhistuttavana vihan päivänä tulisi kysyttäväksi: 'Robert Stuart, missä ovat alamaiset, jotka minä sinulle annoin?' — Sydämeni minulle sanoo, että minun tulee tili tehtäväksi heistä kaikista, niin Saksilaisista kuin Gaeleistakin, sekä Alankolaisista ja Rajalaisista että myös Vuorelaisista; että minulle ei tule vastaamista ainoasti rikkaista ja oppineista alamaisistani, vaan myös niistä, jotka köyhyytensä tähden olivat rosvoja, ja oppimattomuutensa tähden kapinan-nostajia".

"Se on oikeaa kristityn hallitsijan puhetta, kuninkaallinen majesteetti", sanoi abotti; mutta teillä on kuitenkin myös valtiomiekka kädessänne, ei yksistään valtikka ja tämä puheen-alainen tauti on sitä laatua, joita ei muulla saa parannetuksi kuin raudalla".

"Kuulkaapas, hyvät herrat!" virkkoi nyt prinssi, katsahtain ylös, niinkuin olisi hänelle lysti ajatus äkkiä johtunut mieleen. "Entäs jos noille raa'oille Vuorelaisille opettaisimme hiukkasen ritarin-tapoja? Ei taitais olla kovin vaikea asia, saada nuot molemmat suuret sotaherrat, Chattan-clan'in päällikkö sekä myös uljaan Duhele-clan'in päällikkö vaatimaan toinen toistansa taisteluun elämästä ja kuolemasta. He voisivat taistella taistelunsa täällä Perth'issä; me heille lainaisimme varukset sekä hevoset. Näin heidän riitansa tulisi lopetetuksi toisen, tai mahdollisesti kumpaisenkin rosvon kuoleman kautta — sillä minä arvaan, että he ensimmäisessä yhteentörmäyksessä kohta molemmat taittavat niskansa — näin tulisi minun isäni jumalisen toivon mukaan paljon vertä säästetyksi ja me saisimme huviksemme nähdä tappelun kahden metsäläis-ritarin välillä, jotka olisivat ensi kerta eläissään vetäneet pöksyt jalkaan ja hevosen selkään kiivenneet. Se olisi näkö, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu hamasta Arthur kuninkaan ajoista!"

"Hyi sinua, Taavetti!" torui kuningas. "Otatko sinä isänmaasi kurjuuden ja meidän neuvoskuntamme ahdingon pilapuheen aineeksi?"

"Älkää pahaksi panko, kuninkaallinen veljeni", sanoi Albanyn herttua, "vaan vaikka veljenpoikani, kruununperillinen on tämän mielijohteen leikillisellä tavalla esiintuonut, niin siitä mahdettaisiin saada jotain, joka voisi olla hyvänä apuna puheen-alaisen vaarallisen pahan parantamiseksi".

"Veli kulta", vastasi kuningas, "se ei ole ystävällistä tekoa, kun sinä Rothsayn ajattelemattomuutta vielä enemmän saatat huomioon hänen ajattomasta leikistänsä puhetta jatkamalla. Tiedämmehän me, ettei Vuorelais-clan'it ymmärrä meidän ritaritapojamme eivätkä semmoisen taistelun menoja ja sääntöjä, jommoista meidän tapamme vaatii".

"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas", vastasi Albanyn herttua; "mutta minä en puhukaan pilaa, vaan täyttä totta. Tosin eivät Vuorelaiset osaa meidän menojamme ja sääntöjämme aidatulla tanterella taistellessa; mutta heillä on omat keinonsa, joilla yhtä hyvin voivat saada ihmisen pois hengeltä. Ja kunhan se verileikki tulee leikityksi, kunhan toinen voittaa, toinen jää tappiolle, mitä väliä siitä, taistelevatko nuot Gaelit miekalla sekä peitsellä miekkavyöllisten ritarein tavalla, tai hiekkasäkeillä niinkuin Englannin miehuuttomat talonpojat, tai raatelevatko toinen toistaan puukoilla omalla barbarilais-laillansa? Heidänkin tapansa, samoin kuin meidän, heittää kaikki riidan-alaiset oikeudet ja vaatimukset taistelun ratkaistaviksi. He ovat myös yhtä turhamieliset kuin hurjat — se ajatus, että molemmat clan'it saisivat taistella itse kuninkaan sekä hänen hovinsa nähden, on helposti houkuttava heidät heittämään koko riitansa tämmöisen taistelun ratkaistavaksi, vaikka olisikin täänlaatuinen väkivaltainen tuomio vähemmin heidän tapainsa mukainen, kuin se on; ja heitä on tuleva niin suuri joukko kuin me soveliaimmaksi päätämme. Me pidämme vaaria, etteivät he saa tulla tänne likelle hovia semmoisella tavalla ja niin suurella joukolla, että saattaisivat asiat arvaamatta karata meidän päällemme. Ja kun vaan se vaara estetään, niin on sitä parempi, mitä suuremman joukon sallitaan tulla tappeluun molemmin puolin; sillä sitä useampia kaatuu heidän urhokkaimmista, levottomimmista miehistänsä, ja sitä vahvempi toivo on meillä, että Vuoristo jonkun aikaa on pysyvä rauhassa".

"Se olisi veristä valtioviisautta, veljeni", sanoi kuningas, "ja minä vielä kerran sanon, etten saa omaatuntoani sallimaan surmaa niin monelle noista villeistä miehistä, jotka ovat varsin vähän paremmat pimeitä pakanoita".

"Ja onko sitten heidän henkensä kalliimmassa arvossa", kysyi Albanyn herttua, "kuin meidän aatelisherrain, jotka teidän luvallanne, kuninkaallinen majesteetti, niin usein saavat taistella aidatulla tanterella jonkun lakiriidan ratkaisemiseksi taikka ilman mitään muuta, paljaan maineen tähden?"

Kuningas, näin ahtaalle ajettuna, ei voinut sen enempää vastustaa tuomiota taistelun kautta, joka oli niin juurtunut valtakunnan lakiin sekä ritariston tapoihin. Hän vastasi vaan: "Jumala sen tietää, etten ole koskaan ilman suurinta vastahakoisuutta antanut semmoista lupaa, josta puhut. Enkä ole koskaan nähnyt ihmisten taistelevan veriin asti, suomatta että olisin voinut sammuttaa sen taistelun oman vereni vuodatuksella".

"Mutta, armollinen kuningas", virkkoi abotti; "minusta näyttää, että jos emme ota noudattaaksemme jotakin sentapaista kuin Albanyn herttuan neuvoa, niin meidän täytynee kreivi Douglas'in keinoon ryhtyä. Tässä jälkimäisessä tapauksessa tulisi vaan meidän Alankolais-miekoillemme tehtäväksi, mitä edellisessä nuot hurjat Vuorelaiset tekisivät omin käsin, jota paitsi taistelu-onni olisi epätietoinen ja monen kunnon alamaisen surma liioinkin tietty. — Mitä te, kreivi Douglas, itse virkatte tässä meidän armollisen Albanyn herttuan valtioviisaasta ehdoituksesta?"

"Douglas", vastasi ylpeä kreivi, "ei ole koskaan neuvonut valtioviisailla vehkeillä tekemään mitä suoralla väkivoimalla voipi saada aikaan. Minä pysyn entisessä mielipiteessäni ja olen valmis sotaan lähtemään omieni niinkuin myös kaikkein Perth'in ja Carsen läänien paronien seuralaisten kanssa. Ja taikaa saatan nuot Vuorelaiset tottelemaan ja nöyrtymään taikka jätän yhden Douglas'in kreivin ruumiin tuonne heidän jylhiin erämaihinsa"

"Se oli jaloa puhetta, herra Douglas'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "ja lujasti voisi kuningas luottaa teidän pelottomaan sydämmeenne sekä teidän uljaan väkenne miehuuteen. Mutta ettekö huomaa kuinka pian voisi sattua, että teidät kutsuttaisiin toiseen paikkaan, missä teidän läsnä-olonne ja apunne on Skotlannille sekä Skotlannin kuninkaalle ihan välttämätön. Ettekö kuulleet millä synkällä äänellä tuittupäinen March'in kreivi sanoi olevansa uskollinen meidän tässä läsnä-olevalle kuninkaallemme 'niinkauan kuin hän olisi Robert kuninkaan vasalli'? Ja ettekö te itse puhuneet ilmi siitä epäluuloa, että hänellä on salainen aikomus antautua vasalliksi Englannin kruunun alle? — Toiset herrat, heikommat mahtavuudeltaan, halvemmat maineeltaan, menkööt Vuorelaisia vastaan. Mutta jos Dunbar'in Yrjö päästää Percyn Englantilaisineen meidän rajamme yli, kuka ne karkoittaa takaisin, jos Douglas on muualla?"

"Minun miekkani", sanoi Douglas, "on yhtä valmis kuninkaallisen majesteetin palvelukseen Englannin rajalla, kuin Vuoriston jylhimmissä perukoissa. Olen minä ennenkin nähnyt noiden ylpeiden herrojen, Percyn kreivin sekä Dunbar'in Yrjön, selät, ja voipipa tapahtua että ne vielä kerran saan nähdä. Ja jos niin on kuninkaan tahto, että minun pitää ryhtyä varustuksiin tuota kyllä luultavaa liittoa ulkomaalaisen ja petturin välillä, niin minä, pikemmin kuin heikompaan ja halvempaan käteen uskoisin tuon tärkeän Vuorelaisten rauhoittamisen toimen, olisin taipuvainen suostumaan Albanyn herttuan valtioviisauteen ja sallimaan, että metsäläiset saavat hakkaella toinen toistensa lihaa, joten vapaaherroilta ja ritareilta säästyy niiden maahanpolkemisen vaiva".

"Kreivi Douglas", virkkoi prinssi, joka näkyi päättäneen, ettei laiminlöisi yhtään tilaisuutta ylpeän appensa suututtamiseen, "ei tahdo jättää meille Alankolaisille edes niitä pikkuisia kunnian murusia, jotka olisivat saatavana Vuorelais-talonpoikain kukistamisella, sillä aikaa kun hän Rajalais-ritariensa kanssa on täysin kourin kokoeleva voiton lyhteitä Englantilaisilta. Mutta ompa Percylläkin ollut tilaisuus nähdä toisen miehen selkäpuoli; ja olenpa minäkin nähnyt suurempia kummia tapahtuvan, kuin että se, joka lähtee villaa keritsemään, tulee itse kerittynä kotia".

"Se on puheenparsi", vastasi Douglas, "joka hyvin sopii prinssille, mikä puhelee kunniasta, suosion-osoitteeksi saatu maatakuljeksivan porton nauha lakissansa".

"Suokaa anteeksi, korkeasukuinen herra", sanoi Rothsay; "vaan miehet, jotka ovat sopimattomaan avioliittoon kietoutuneet, eivät pidä suurta lukua siitä, kenenkä he par amours[25] itselleen valitsevat. Kahlitun koiran täytyy haukata sitä luuta, mikä häntä on lähinnä".

"Rothsay! Onneton poikani"! huudahti kuningas, "oletko hullu? Vai tahdotko vetää päällesi isäsi ja kuninkaasi vihastuksen täyden määrän?"

"Voinpa vaikka olla kuuromykkä", virkkoi prinssi, "jos te, armollinen kuningas, niin käskette".

"No, herra Albanyn herttua", kysyi kuningas, "koska te annoitte sen neuvon ja koska Skotlantilais-verien välttämättömästi täytyy virrata; sanokaas siis, olkaa niin hyvä, millä tavoin me nuot vimmaiset miehet saisimme heittämään riitansa teidän ehdoittamallanne taistelulla ratkaistavaksi?"

"Se, armollinen kuningas", vastasi Albany, "on tarkemmalla neuvoittelulla päätettävä. Mutta se tehtävä ei mahda tulla kovin vaikeaksi. Kultaa luultavasti tarvitaan, millä heimokuntain runosepät, sekä mahtavimmat neuvoja puhemiehet saadaan lahjotuiksi. Molempien liittokuntien johtajille paitsi sitä pitää antaa tiedoksi, että jos he eivät suostu tähän rauhalliseen ratkaisutapaan — —"

"Rauhalliseen, veli" virkkoi kuningas, painaen sitä sanaa.

"Niin, rauhalliseen juuri, armollinen kuningas", vastasi kuninkaan veli, "sillä parempi on että maalle tulee rauha tusinan Vuorelais-maanmoukan hengen maksulla, kuin että sota yhä edelleen saa riehua, siksi kun yhtä monet tuhannet ovat saaneet surmansa miekan, tulen, nälän sekä kaikkien Vuoristo-sodan kauhujen kautta. Vaan palatkaamme asiaan. Minun luullakseni se, jolle ensiksi ehdoitamme tätä ratkaisukeinoa, on siihen halukkaasti tarttuva kiinni; ja toista sitten varmaan hävettää kieltää, kun ehdoitettu on että riita ratkaistaan heidän urhoollisimpien miestensä miekoilla. Kansallinen ylpeys sekä puolueellinen keskinäinen viha ovat estävät heidät huomaamasta, mitä meillä, tämmöistä ratkaisua ehdoittaessa, on silmämääränä. Ja he varmaankin tulevat olemaan vielä kiivaammat toinen toistaan palasiksi hakkaamaan, kuin me heitä siihen ussuttamaan. — Ja nyt, koska neuvoittelumme, senverran kuin minä siihen voin olla avullinen, on loppunut, niin aion lähteä".

"Odottakaa vielä hetkinen", virkkoi abotti, "sillä minullakin on yksi paha esiintuotavan, niin musta ja niin kauhea, että teidän jumalinen sydämenne, kuninkaallinen majesteetti, tuskin on uskova sitä mahdolliseksi. Ja suurella surulla minä sen tuonkin esiin, sillä, niin totta kuin minä olen St. Dominikon halpa palvelija, on siinä paikassa syy Jumalan vihastukseen tätä meidän onnetonta maata vastaan. Se on syy, jonka tähden meidän voittomme muuttuvat tappioiksi, meidän ilomme suruksi — jonkatähden eripuraisuus häiritsee meidän neuvoitteluitamme ja keskinäis-sota raatelee meidän maatamme".

"Puhukaa, arvoisa abotti", sanoi kuningas; "jos se syy lienee minussa tahi minun huonekunnassani, niin lupaan kohta paikalla pitää huolta sen poistamisesta".

Hän virkkoi nämät sanat epävakaisella äänellä ja odotti hartaasti abotin vastausta, siinä pelossa epäilemättä, että siinä mahtoi tulla esiin joku uusi kanne Rothsayn hullutuksista tai pahoista tavoista. Hänen pelkonsa siitä, kun hän näki hengellisen herran silmänräpäyksen aikaa tuijottelevan prinssiin, oli kuitenkin kenties turha; sillä abotti lausui juhlallisella äänellä: "Vääräuskoisuutta, minun jalo ja armollinen kuninkaani, väärä-uskoisuutta on ilmautunut meidän keskehemme. Se anastaa yhden sielun toisensa perästä seurakunnan yhteydestä, samoin kuin susi ryöstää lampaita tarhasta"

"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi", vastasi Rothsayn herttua. "Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän seudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea maallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin yltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan".

"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra", vastasi abotti, "voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi useammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla kiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin häntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties häntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa pahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi".

"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista, isä abotti", sanoi Douglas; "vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne häijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in abotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut hänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen laitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se painaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi ollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa, että laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat kaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun esivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus, että heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää nähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta mitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee", lisäsi hän, lyöden suuren nyrkkinsä raskaasti pöytään, "kuka uskaltaa semmoisesta syyttää Douglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun hullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit kristin-uskoa puolustamaan".

"Herra kreivi, sitä en epäilekään", sanoi abotti; "niinhän on kaikkina aikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin valituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen pyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle annettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain kanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä tutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä muutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa — minäkin arvoton niihin kuulun — aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta, mitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat Pyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia".

"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä varten", virkkoi Albanyn herttua; "ja älköön olko kukaan vapaa hänen tuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee, kyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai suosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt. Vaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella vaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa tuota hirmuista syytöstä vastaan".

"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan", sanoi Douglas. "Minä lähden marssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in kreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea Skotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin kiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa vapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle. Pankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan, ja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi määrättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa kiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta Douglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta".

Herttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi toimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.

"Ilman epäilemättä", virkkoi Robert kuningas, "pitää sille tutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen sallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta kuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet välähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain tuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän petostensa viattomille uhreille".

"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas", virkkoi
Dominikolais-abotti.

"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella huolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön tutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan", päätti kuningas. — "Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme — Rothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua — minulla olisi sinulle jotakin kahdenkesken puhuttavaa".

"Prruu, prruu!" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua ratsuhevostansa.

"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?" torui kuningas; "etkös koskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?"

"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja kuninkaani", vastasi prinssi. "Mutta me olemme eroamaisillamme, päättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen jutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin ritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on oleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten kanssa".

"Jättäkää se asia minun haltuuni", virkkoi Albanyn herttua. "Jollakin pienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen määrällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä olisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat varoituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä".

"Tietysti, niin on meidän tahtomme", lausui kuningas; "julistettakoon siitä kohta ankara käskymme".

"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille", virkkoi
Douglas, "mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas.
Minä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä".

"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet, korkea herra", vastusti kuningas.

"Älkää pahaksi panko," vastasi kreivi, "mutta ei minua janota; enkä minä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi ystävyyden tähden". Näin puhuen hän läksi pois.

Kuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi, virkkoi sitten: "Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta torumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut meille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio johonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena".

"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta", vastasi Albanyn herttua, jonka katsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei hän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.

"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään", sanoi kuningas, "sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay kaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka sinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon sitten kaikki suostuivat. — Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä tärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen tuota kahakkaa porvarein kanssa".

"En epäile ollenkaan", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä, jota hän näki kuninkaan odottavan, "että minun kuninkaallinen veljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa".

"Taikkapa myös", sanoi Rothsayn herttua, "kenties katsoen helpommaksi toiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden kaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua, onko se pahuus olemassa vai ei".

"Herra abotti", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen puoleen; "me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois. Kuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei saa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne".

Dominikolais-munkki kumarsi läksi.

Koska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet kahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa; Albanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä; Rothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä tavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti. Vihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.

"Kuninkaallinen veljeni", sanoi hän, "veljenpoikani prinssi katselee niin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia, että minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään hänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla".

"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten", virkkoi prinssi, "koska ei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä".

"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika", vastasi kuningas suuttuneena. "Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien kanssa — vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? — Mitä miehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja alamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä huudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?"

"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan", vastasi prinssi; "mutta kuinka voin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne yörauhan-rikkojat olivat?"

"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa", jatkoi kuningas; "tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen rangaistukseen".

"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen majesteetti".

"Ei mitään verukkeita, poika — Missäs sinä olit St. Valentin'in aatto-iltana?"

"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.

"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona", kysyi Albanyn herttua.

"Puhu, Taavetti — minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.

"Ramorny oli minun palveluksessani — se vastaus, toivon mä, riittänee minun sedälleni".

"Vaan se ei riitä minulle", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää, etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta — mutta tuon Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin enää tapahdu. — Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"

"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".

"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! — Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"

Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle, joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä jalkojen juureen.

"Tää petollinen ritari", sanoi hän, "menettäköön arvonsa, valheellinen alamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! — sallikaa pojan pyytää isältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän pahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun käskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus hullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet minun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että minun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni".

"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!" sanoi kuningas. "Häntä voi onnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa edessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja häpeällisen valheen kautta!"

"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan", sanoi prinssi, "vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla Ramornylle armoa".

"Jos saisin neuvoa antaa", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että isän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, "niin kehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta sekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen varomaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on kansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja unohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa".

"Tahdotko minun tähteni, Taavetti", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja vapisevin äänin, "luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen? Rakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit sydäntäni ulos rinnastani?"

"Sen teen, isä kulta — sen teen kohta", vastasi prinssi. "Soisinpa että voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa, kuninkaallinen isäni", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä jalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi lempeästi.

Albanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta minuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: "Nyt kun tämä asia on saanut näin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen majesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?"

"Se on tietty", vastasi kuningas. "Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa, joka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin kanssamme, veli?"

"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa — en", vastasi herttua. "Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa neuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat satimeemme houkutetuiksi".

Albanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään; kuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen Jumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi tullut.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Lähde vuorille nyt kerallein!
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Mulle kullaks ja morsiameksein.

Vanha laulu.

Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.

Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää, ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen kumppalinsa puoleen.

"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä, Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein pesäksi,

"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään — näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä taivaallisiin toimiin — eikö ne kaikki ole todisteina, että jos Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"

"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen — ei siksi että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on, valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa; vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta, vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin muinaiseen yksinkertaisuuteensa".

"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa pakanan-uskoa".

"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä, että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja, jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa, että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. — Mutta miksi näin tuskallisesti katselet lapseni? — Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät minun näkimiäni — näetkö jonkun tulevan?"

"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule, joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi, kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne — pelkäänpä hänen nyt olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"

"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain suitsia. — Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli asumaan sinun isäsi taloon?"

"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".

"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."

Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta Conachar'in yli, niin olen sitä — sen Jumala todistakoon! — käyttänyt ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa, minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus lähettää Vuoristoon asioilleen".

"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"

"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri; "vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi. Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".

"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen aikaan olit päättänyt luopua".

Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna, kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun menemistäni luostariin".

"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni, sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain kanssa — hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin Katrille? — Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian tulee pariskunta".