Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

TÄHDISTÄLUKIJA

Kirj.

Walter Scott

Suom. V. Hämeen-Anttila

(Alkuteos: Guy Mannering or The Astrologer)

WSOY, Porvoo, 1914.

Voi kiertotähti-tehon hetkin avittaa sanat, merkkisetkin, niin sanotaan; mut en mä niitä uhmaisen taidon töitä kiitä.

SISÄLLYS:

1. Harhateillä. 2. Hoviherra ja koulumestari. 3. Tähdistä lukeminen. 4. Ennustukset osuvat yhteen. 5. Mr. Bertram selittelee. 6. Uudet luudat lakaisemassa. 7. Skotlannin mustalaiset. 8. Häätö. 9. Turmion päivä. 10. Oikeudellinen tutkimus. 11. Vanha tuttava. 12. Katsaus menneeseen. 13. Hyväntekijä ja suosikki. 14. Pakkohuutokauppa. 15. Koulumestari ja hänen oppilaansa. 16. Mr. Mervynin sanoma. 17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa. 18. Isä ja tytär. 19. Majanmuutto. 20. Mestari Sampson haltioissaan. 21. Brown puhuu puolestaan. 22. Kohtaus rajakrouvissa. 23. Nujakka nevalla. 24. Dandie Dinmontin koti. 25. Ketunmetsästys. 26. Tuulastusseurue. 27. Ojasta allikkoon. 28. Rosvous ja korvaus. 29. Miss Mannering häijyttelee. 30. Woodbournea piiritetään. 31. Onneton laukaus. 32. Mr. Glossin kunnostautuu. 33. Mr. Glossin näkee pahoja unia. 34. Kumppanukset neuvottelevat. 35. Kylmäkiskoinen vastaanotto. 36. Lakimiehet virkistäytyvät. 37. Hautaus. 38. Testamentin avaaminen. 39. Meg Merriliesin hommia. 40. Isäinsä asuinsijalle. 41. Vangitseminen. 42. Kaksi rauhantuomaria. 43. Raskaan syytöksen alla. 44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa. 45. Ystävä. 46. Koulumestari manailee. 47. Vastavehkeitä. 48. Rynnäkkö. 49. Jännittynyttä odotusta. 50. Kadonneen paluu. 51. Rauhaa ja rakkautta. 52. Meg kutsuu. 53. Warrochin kärjessä. 54. Elämästä ja kuolemasta. 55. Uusi Ellangowan. 56. Ovela ansassa. 57. Rangaistus. 58. Loppu.

1 luku.

HARHATEILLÄ.

Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla. Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse. Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen matkaansa jatkamaan.

Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä, isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille itsellensä kulkukelpoiset.

Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.

Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi, tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan, missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan: "Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" — tai: "Et kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"

Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat "kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas "neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni, ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."

Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan koristelivat lavean nevan kohoutumia.

Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi, niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi lähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan peräytyvän, mikäli hän eteni.

Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon, ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin kauppalaan.

Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa. Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa. Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.

"Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"

"Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?"

"Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin — saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten —"

"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan — ettekö voi antaa minulle yösijaa?"

"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."

"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni taivasalla nukkua."

"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä taikka yksinkertainen."

"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä; "mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"

"Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa."

"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä maksaisin runsaasti."

Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. — Hän tulee saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä lairdin[2] palkollinen — eihän tietenkään mikään hänen vasituisia palvelijoitaan, vaan rengin tapainen — karautti tän'iltana tätä kautta kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan, että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."

"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen aikaan tuottaa hankaluutta?"

"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."

Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen, itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin yhdellä aistilla.

Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven", kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta; siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering tähysteli.

"Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"

"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan — se on Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä — mutta teidän ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme tuotapikaa Uudensijan ovella."

Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli tuottanut kelpo ruokahalun.

2 luku.

HOVINHERRA JA KOULUMESTARI

Lairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä kylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa liiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.

Itse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa maalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka feras consumere nati;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin toimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä oli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana huomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan. Näiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa hän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja hänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti luennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina iltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.

Godfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan esi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen haltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti itsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen oksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja ristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja Rolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia suuruuksia — Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja. He olivat todella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja lukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin he sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.

He olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita, joutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas suku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa maailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat Ellangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi apureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat seitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät vastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien voimien kanssa. He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn kirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin tuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat kuten hänkin.

Lähteessäni, Sir Robert Douglasin "Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa" (kts. Ellangowania), mainitaan tempore Caroli primi[6] toimineen Ellangowanin lairdin Allan Bertramin olleen "vakaa kuningasmielinen ja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen Montrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo isänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen pyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti tuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon 1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648." Nämä kaksi karkeata lisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.

Hänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon kuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen sukuomaisuuden liitollaan. Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa periaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä tällainen määritelmä: "Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä vuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten valiokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle ylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678." Tästä isänmaallisesta luottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli pakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet. Ankaralla säästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta Argylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen epäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin rannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien Holviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu noin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa. Siksipä arviomies, joksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden omakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi perheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.

Nimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe Bertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle kunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan heidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka päivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan ja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus Oglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla ruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa. Dunkeldin kahakassa 1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin Pahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja hänen hautaansa vieläkin sanotaan "Häijyn hovinherran luolaksi".

Hänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa yleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai, sillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin, olivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt Ellangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin selkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi Kenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa luotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä varalta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista vallanperimystä. Mutta suo siellä, vetelä täällä — muistakoon sen viisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut yhäti supistivat sukuomaisuutta.

Hän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti tyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan, kuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan jyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean kolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin lakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä, kaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti vierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.

Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi. Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta, ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan, vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey Bertramille, nykyiselle omistajalle.

Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla. Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian. Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi, korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi, vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.

Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen. Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa, mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea köyhää kansaa."

Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja. He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, — hän ei piittaa köyhän ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit, kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään "turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.

Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka. Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä, kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa tai valintaansa.

Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.

Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin. Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan, olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen Abelin opintoihin varoja.

Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa, kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista huomiota yltäkyllin. Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia — sen kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut — kompuroimassa alas portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille, jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan olivat professorin ponnistukset — niin jumaluusopin professori kuin olikin — kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä, kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston voimalla, — käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi, milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, — kaikki antoi uutta iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä, jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn perusteina köyhää koululaista vastaan.

Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa, missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.

Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä, kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin" maineessa.

Ja siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa köyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin. Hänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei kukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti pettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta. Turhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen "Simsonin[11] arvotus"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan nokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin sutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta kaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.

Näköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli auttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita viljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia siitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä ilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari ei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja. Mutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan lisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon huolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut yleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin seuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta mestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti. Yrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja hän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun oli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen kohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa tyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin ja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn Ellangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.

Semmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille pitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli kulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa ei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna harmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin paikkaruojuihin.

3 luku.

TÄHDISTÄ LUKEMINEN.

Talonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän puolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä kestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut korjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo viinipullon tyrkyttämiselle.

"En voi kunnolleen nukkua", pakisi hovinherra huolestuneesti jännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, "kunnes kuulen hänen siitä selviytyneen, — ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja kunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä, ettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa; kerran oli muuan tyttö pieniin päin — hän ei asunut kaukanakaan täältä — ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari — tottapa kaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen enempää tehdä? — hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon päähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa takia hituistakaan huonompana. — Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa Annanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi niin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa — —; ja kiharatukkainen pikku Godfrey — se on vanhin, mielisuosion saannos, niin sanoakseni — hän on aksiisipurressa — minulla on serkku aksiisivirastossa — toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi virkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin olette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen — minäpä olisin äänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun oli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään tehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin ei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli äänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas Kittlecourtia. Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin nopsa, sillä se tyttö —"

Tähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku tulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä kurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat liian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:

"Hetki hyvä käydäkseni, joko vaimon vaiva meni? Tyttölaps tai poikaressu — risti tee ja lausu messu."

"Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen ihminen", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin asetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän lättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan poikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä piipustaan. "Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät Megin laulut ole miksikään pahaksi."

"Eivätkä hyväksikään", vastasi mestari Samson äänellä, jonka epäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset sanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti odottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja tupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin häntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi avautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.

Tulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan kuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia, piteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli asultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat Medusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta, osittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden kasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa jotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.

"Sanokaas nyt, Ellangowan", haastoi hän, "eikö se olisi ollut laitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin markkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan aavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset ja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa lukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?" Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa:

"Rautayrtti, mailanen
torjuu vehkeet velhojen;
päivä Pyhän Anteruksen
paastoll' antaa suojeluksen.

Poikinensa Pyhä Pirjo,
Kolmus ja sen kissa kirjo,
Mikael myös keihäinensä
talon pankoot mielellensä."

Loitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla äänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi, että miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: "Ja nyt, lairdi, etteköhän käskisi antaa minulle viinakupposta?"

"Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi
Drumshourlochin markkinoilta."

"Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne kaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä niille ainokaistakaan käsirahan antajaa."

"No, Meg, ja montako mustalaista tyrmään kytkettiin?"

"Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan, minusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni apostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten ihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen Punaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa — paha hänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä herrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä joutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan alta lahot koivunkalikat. No, yksi on yläpuolia kaikkien — mutta saadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen kukko kiekune hänen karjapihassaan."

"Hiljaa, hiljaa, Meg! Se ei ole turvallista puhetta."

"Mitä hän tarkottaa?" supatti Mannering Sampsonille.

"Murhapolttoa", vastasi lyhytpuheinen mestari.

"Kuka tahi mikä kumma hän onkaan?"

"Portto, varas, velho ja mustalainen", vastasi Sampson jälleen.

"Voi, totisesti, lairdi", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, "vain teidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin sanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka tuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea herrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele köyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä kukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä viljalti kuin havupuussa neulasia. — Ja nyt joku teistä tarkatkoon kelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja minuutin, niin minä ennustan sen kohtalon."

"Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä tässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa paremmin kuin sinä; — hän lukee sen tähdistä."

"Mielelläni, sir", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun yhtyen, "minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä kolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat Pythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan ab hora questionis, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat neuvoneet."

Sampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen kykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä. Hovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä "huiputuksiksi" ja "jutkuiksi", kuten silloin sanottiin, — nyt niitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi —, joten hän pahaa aavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä ei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa herättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden ainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen asuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden tähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman säikystä. Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään jurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen hampaittensa raosta örähdyksen "Tavatonta!" tai "Kovin sukkelaa!", kasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.

Tällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen tuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen vastaustansa isännälleen.

"Niitä on onnettomia ihmisiä, sir", huomautti Mannering häneen kääntyen, "joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin, kyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta ennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia todisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin."

"Aivan", vastasi Sampson; "arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari ja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä lukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja merkityksetön." Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat jälleen kiinni.

"Todellakin", jatkoi matkamies, "minua surettaa nähdä noin oppineen ja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja harhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen ja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille vakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus, Ptolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor, Agrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja pakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät yhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?"

"Communis error — se on yleinen erehdys", vastasi järkähtämätön mestari Sampson.

"Eipä olekaan", väitti nuori englantilainen; "se on yleinen ja hyvin perusteltu vakaumus".

"Se on petkuttajien, puoskarien ja kelmien tulolähde", sanoi Sampson.

"Abusus non tollit usum. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä vääjää."

Tämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa asemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän käännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa Manneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti taivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg taasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa salamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.

Mannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin varaamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan tutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.

Taivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-, yhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä, tuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon, catahibazon — mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset luimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen epäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.

Vihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli lahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin saattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg Merrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta ja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani hyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella totisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin paikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.

Enempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi sivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse tasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen linnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt tieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja tähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät Manneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.

Olemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella merenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi Ellangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli kallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna. Uusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana loiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne jakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita vanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.

Vastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi etupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy melkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki. Tänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin oltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta salakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä kartanosta hoilattiin aluksen kannelta: "Haukka vaanii! Alas tuikku!" varotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.

Oli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin oikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät raunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina, vuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän kattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku aaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä sen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle hietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen kuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten. Siinä esiintyi sitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön rinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä, mutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan sokkeloihin.

Yläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä valoradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä. Niin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta sitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita tähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden vaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli rakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita, joita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:

On satu Lemmen maailma, sen koti: siks' seuraan tenhotarten, talismaanein se viehtyy, jumalolentoihin uskoo ilolla, itse ollen jumalainen. Mit' ammoin loihti laulu eläväksi, uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot, se voima, kauneus ja ylevyys, jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla, metsissä, vetten varsilla tai alla syvällä — kaikki tuo on kaikonnut, uskossa järjen eivät enää elä! Mut vielä sydän kieltä tarvitsee, ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet. Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat ne henget ennen täällä asuneet inehmon ystävinä, — lempijälle asustain tuolla, tuolta taivon mailta tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään saa kaiken suuren aikaan Jupiter ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.

Moiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. "Oi!" jupisi hän, "vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä Heydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi katsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden sädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia äskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt olisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan. No, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa, osatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen hommaan."

Merkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy Mannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja ilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän näytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi Manneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja jätti lepäämään yönsä.

4 luku.

ENNUSTUKSET OSUVAT YHTEEN.

Tähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon ajanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito menetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille yhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat vastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet heidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua alas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan yläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska muka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja yhdistelmistä.

Tämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs pappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän tärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten laskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen oppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa kehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi, kunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.

Hän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja ryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen syntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä käsiksi secundum artem[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin hieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään muisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan kartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli siihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon syntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.

Vaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva tähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon kaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti herätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen sijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin sääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan tehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia olisi kolme ikäkautta — lapsen viides, kymmenes ja yhdeskolmatta vuosi.

Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi määrätyltä.

Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä sokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän voimakkaasti.

Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa harjottavinansa?"

Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.

Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään hän asteli ulos pengermälle.

Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla, ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan. Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät, mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle. Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle. Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna, ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.

Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.

Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt. Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.

Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan, vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin, jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi. Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta, mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.

Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla paikalla ja herttaisen näköalan saanut. — Kovinpa onnellisesti, ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! —

Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa kohti.

Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.

Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]

Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen. Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa, eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.

Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen sisällöksi päätteli:

Kiertykää ja kertautukaa riemun, mustan murheen mukaan, rauhan, taiston, — toivon, pelon, mit' on lanka ihmis-elon.

Loihtulangan kiertyessä,
hennon hengen herätessä,
mitkä nä'yt vilinänä
häämöttävät hämäränä!

Hurjat innot, hullaannukset,
tuskan tuojat huvitukset,
kade, pelko kammoin kaikin
taikatanssiin sijan saikin.

Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu, niinkuin hyrrän vauhti karttuu. Kiertykää ja kertautukaa ihmisonnen, -murheen mukaan.

Ennen kuin kääntäjämme — eli oikeammin mukailijamme — oli rakennellut nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa. Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen, kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi itsekseen:

"Vyyhti, mutta ei kokonainen — täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."

Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:

"Meg, Meg Merrilies! — Mustalainen — ämmäleukku — tuhannen jeeveliä!"

"Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö raunioiden murtumasta esille.

Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa. Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan, eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.

Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja vastenmieliset.

"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen, vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen tuntia jo olemme viipyneet. — Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja horna sinut syöjättären periköön!"

Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni — sillä sitä hän oli olevinaan — vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? — näyt olevan tähyilemässä — hä?"

Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä, Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"

Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa — herrasmieshän se on ja talon tuttavia."

Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir; huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita — suokaa anteeksi, katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."

"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen ankkuroineen aluksen päällikkö?"

"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin
'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.
En häpeile nimeäni enkä alustani, — enkäpä sen puolesta lastianikaan."

"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."

"Tausend donner — ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella — puhdasta konjakkia — hienoa hyson- ja souchong-teetä — Mechelnin pitsejä, jos teille soveltuu — oikeata konjakkia — kieritimme maihin sata nassakkaa viimeis-yönä."

"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään tuollaista."

"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava — ellette lähde laivaan ja kulauta naukkua — saatte kukkarollisen teetä mukaanne maihin. — Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."

Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli tullutkin.

Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen, jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.

5 luku.

MR. BERTRAM SELITTELEE.

Arvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet nousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta Ellangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois myötätuuleen, joka puhalsi maalta.

"Niinpä niin", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut Manneringia ja nyt liittyi häneen, "siinä ne menevät — siinä menevät vapaakauppiaat — menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw Hagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet paholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet, latvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan — seuratkoon ken kykenee! Tuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin hirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai jättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä aamiaiselle; ja saattekin teetä, joka —"

Mannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen ajatus omituisesti niveltyi toiseen:

kuin helmet umpimähkään pujotellut;

ennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta palautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk Hatteraickista.

"Hoo, hän on — on — hyvänlainen heittiö kylläkin — kukaan ei huoli häiritä häntä — salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat varalastin seassa — kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne alusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin ainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari."

"Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin kummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta tältä rannikolta."

"Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja teetä — eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta — ja sitte siinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen naulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi hiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin sekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko tuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen. Hatteraick sitä vastoin kelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain sattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan kaskun. Olipa muuan lairdi — Gudgeonfordin Macfie, nähkääs —, hänellä oli iso määrä saannoskanoja — sellaisia mitä alustalaiset toimittavat isännälle — jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana — minulle tulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti menneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on akalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan Finniston — aikaa jo kuollut — (meidän kaikkien täytyy kuolla, mr. Mannering, se on varma totuus) — ja siitä puhuen, eläkäämme sillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina lukemaan pöytärukouksen."

Koulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä Mannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli ylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi. Mannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta noudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen vaaraan: "Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi arvelisin —"

"Ohoh, tullijehut" — sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut yleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui hoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita hän sattui tuntemaan — "tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää silmänsä auki — kenenkään ei tarvitse heitä auttaa — ja onpa heillä sitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa — ja mitä oikeuteen tulee — te kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering — niin minä en ole rauhantuomari".

Mannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli itsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota kärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui. Mr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen mieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:

"Ei, sir, — Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime virkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee omistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin pitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä perään. Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää — Sir Thomas Kittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi kannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan sukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn lairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain luettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut syrjäytetään! Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin konstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella asioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin se on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän vangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan — ja jollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut, että häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa linnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan — ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan — Mutta tiedän hyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo — olipa vähän niin ja näin sen istuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa — enkö minä ollut oikeutettu saamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen Mac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?"

Mannering myönsi nämä valitukset mielestään oikeutetuiksi.

"Entäs, mr. Mannering, se tien ja lammastarhan juttu — tiedän Sir Thomasin olleen siinä takana ja sanoinkin suoraan katselmuslautakunnan kirjurille, että hoksasin minä pukinsorkan, ajattelivatpa siitä mitä tahansa. Teettäisikö mikään oikea herrasmies tai joukko herrasmiehiä tietä ihan lammastarhan kulman halki, lohkaisten siitä, kuten toimitsijani heille huomautti, kuuden syllän verran kelpo nummilaidunta? Ja sitte se juttu ryöstövoudin vaal —"

"Tosiaankin, sir, on ikävää, että kohtaatte mitään arvonannon puutetta seudulla, jolla esi-isänne ovat asuinsijansa suuruudesta päättäen olleet hyvin tärkeitä toimimiehiä."

"Totta kyllä, mr. Mannering. — Minä olen vaatimaton mies, enkä noista asioista sen enempää puhu; ja täytyy sanoakseni, etten mokomia juuri muistelekaan. Mutta olisittepa kuullut isäni kertoilevan, miten ennen vanhaan Mac-Dingawaiet — nykyiset Bertramit, nähkääs — taistelivat irlantilaisten ja ylämaalaisten kanssa, joita ryntäili tänne Ilayn ja Cantiren puolelta. Pyhällä maallakin kävivät — Jerusalemissa ja Jerikossa nimittäin, koko heimo kintereillään — parempi olisi heidän ollut mennä Jamaikaan, kuten Sir Thomas Kittlecourtin setä — ja toivat mukanaan kotiin pyhäinjäännöksiä, samanlaisia kuin katolilaisilla on, ja lipun, joka on säilynyt tuolla ullakolla — olisivatpa ne olleet raakasokeritynnyreitä ja rommiastioita, niin paremmin siitä olisi sukuomaisuus kostunut — mutta ei kannata verratakaan Kittlecourtin vanhaa käähkänää Ellangowanin linnaan — lieneekö sen julkipuoli neljääkäänkymmentä jalkaa — Mutta teillehän ei aamiainen kelpaakaan, mr. Mannering; ette maista lihaa; sallikaa minun suosittaa tuota savustettua lohta — John Hay sen pyydysti, lauvantaista kolme viikkoa sitten, virran alajuoksun varrelta Hempseedin kaalamon kynnykseltä", j.n.e., j.n.e., j.n.e.

Hovinherran äkä oli jonkun aikaa pidätellyt häntä jokseenkin vakinaisesti yhdessä puheenaineessa, mutta nyt hän tempautui tavalliseen haihattelevaan laverteluunsa. Siten sai Mannering kyllikseen aikaa mietiskellä sen aseman hankaluuksia, jota hän tunti takaperin oli pitänyt kovin kadehdittavana. Siinä oli maalais-aatelismies, jonka enimmin arvossa pidettävänä ominaisuutena tuntui olevan hänen täydellinen hyväntuulisuutensa, salaisesti kiukuttelemassa ja nurkumassa lähimäisiänsä kohtaan aiheista, joiden täytyi olla kepeätä tomua varsinaisiin elämän vastuksiin verraten. Niille, jotka ovat syrjässä suurten koettelemusten tieltä, on säädetty pikku kiusoja, jotka täydellisesti ajavat heidän sielunrauhansa häiritsemisen asian; ja jokainen lukija lienee havainnut, ettei luontainen unteluus eikä opittu elämänviisaus pysty paaduttamaan maalaisherrasmiehiä loukkauksille, joita sattuu vaaleissa, käräjillä ja kunnalliskokouksissa.

Uteliaana tiedustelemaan maan tapoja käytti Mannering hyväkseen kelpo mr. Bertramin loruvyyhtiin satuttautunutta solmua ja kysyi, mitä kapteeni Hatteraick niin kiihkeästi mustalaisvaimosta tahtoi.

"Ka, laivaansa kai siunaamaan. Katsokaas, mr. Mannering, noilla vapaakauppiailla, joita laki nimittää salakuljettajiksi, ei ole mitään uskontoa, mutta sen sijaan taikauskoa tarpeeksi asti; ja niillä on yhtä monta taikaa ja loitsua ja joutavaa —"

"Turhuutta ja pahempaakin!" urahti koulumestari; "se on paholaisen kanssa kaupan hieromista. Taiat, amuletit ja loitsut ovat hänen keksintöänsä — valittuja nuolia Apollyonin viinestä."

"Olkaahan vaiti, mestari — aina te puhutte" (nuo muuten olivat ensimäiset miespoloisen sinä aamuna virkkamat sanat, pöytärukouksen ja kiitoksen lausumista lukuunottamatta), — "mr. Mannering ei teiltä saa sanaakaan viritetyksi! — ja tässä tähtitieteestä tai taioista ja muusta sellaisesta puhuessamme, mr. Mannering, oletteko ystävällisesti miettinyt eilisiltaista puheluamme?"

"Alan ajatella, mr. Bertram, arvoisan ystävänne tavoin, että olen tavallaan leikitellyt teräkalujen kanssa; ja vaikkemme te enkä minä, eikä kukaan järkevä ihminen, usko tähtiennustuksia, on kuitenkin toisinaan sattunut, että pilan vuoksi tehdyt tulevaisuuden utelut ovat tuottaneet arveluttavia ja epämieluisia seuraamuksia sekä ihmisten toimiin että heidän luonteisiinsa. Siksipä todella toivon teidän vapauttavan minut kysymykseenne vastaamasta."

Oli helppo nähdä, että tämä kiertelevä vastaus vain sai hovinherran uteliaisuuden hillittömämmäksi. Mutta Mannering oli itsekseen vakaasti päättänyt olla toimittamatta lasta alttiiksi niille hankaluuksille, joita olisi saattanut koitua, jos häntä olisi luultu pahan ennustuksen alaiseksi. Sen vuoksi hän luovutti mr. Bertramille kirjelappusen ja pyysi häntä tallettamaan sitä viisi vuotta, murtamatta sinettiä ennen viidennen vuoden marraskuun loppua. Tuon määräajan mentyä umpeen olisi hänellä vapaus lukea se; Mannering luotti siihen, että ensimäisen vaarallisen käänteen silloin ohi mentyä ei kirjelmän muullekaan sisällölle annettaisi mitään merkitystä.

Tähän suostui mr. Bertram, ja hänen uskollisuuttaan varmentaakseen vihjaili Mannering onnettomuuksiin, joita varmasti tapahtuisi, jos hänen ohjeitaan syrjäytettäisiin. Mr. Bertramin kehotuksesta vietti Mannering lopunkin päivää Ellangowanissa. Sen kuluessa ei mitään merkittävää esiintynyt; ja seuraavana aamuna matkamies nousi satulaan, lausui kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle isännälleen sekä tämän papilliselle seuralaiselle, toisti sydämelliset toivotuksensa perheen menestykseksi, käänsi heponsa pään kohti Englantia ja katosi Ellangowanin asukasten näkyvistä. Lukijaimmekin katseilta täytyy hänen nyt häipyä, sillä kertomuksemme käsittelee toista ja myöhempää kautta hänen elämästään.

6 luku.

UUDET LUUDAT LAKAISEMASSA.

Kun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa aikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua kauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut tähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, "siunatut olkoot pienoisen suloiset kasvot". Laveasti puheltiin muukalaisen ulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet hänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti suuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan taikauskoinen.

Ensi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen samettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään. Hänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus voitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa se ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen ympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin edellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen kaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti, kunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.

Isäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle hyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen ensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson luopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään Sijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut silloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle Ellangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki avut ja taidot mitä — hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan hän ei ollut koskaan huomannut olevansa. Tässä järjestelyssä havaitsi hovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja kärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken oltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa isommassa seurassa.

Noin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä piirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.

Ajan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että ministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja pysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta lähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön! jollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin ja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita, tarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus hajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.

Sir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet edusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain keskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja uuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen squire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat ajokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert Glossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon herrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi — mikä on yhtä todenmukaista — oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin julkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja. Mr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt, että ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään siitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.

Helposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle olisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin mahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen skotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla tämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat niin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen lisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin hallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen kymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut hallintaansa ja omistustansa vannomassa.

Tämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö ja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan jälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden kirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien virkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin kokoonnuttua.

Tämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran vaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona, jonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen ilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.

Mutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: "Ei hupelolle nuijaa kouraan." Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa tuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin armahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset käsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet rauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta virkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: "Olkaa hyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet." Epäilemättä ne kannatti tältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen käteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr. Bertram ei äidinkielensä kieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan ilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka taholle.

Aivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa henkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän puoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä arvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen ajutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja kuullessaan ensimäiset sanat: "Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä" — "Hyväksi!" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; "kelpo mies! Olenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin minä."

Niinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin tunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen valtoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista hänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä velvollisuutensa hoitamisessa.

Uudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin todistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja kotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan kirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja jumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena, pakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien tieltä. Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti hallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle joutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat puolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä ja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat näkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia, varaskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden palkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä virkamiehenä.

Kaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa. Pahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään hellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt suureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja hänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat käyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen kykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi vetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen armeliaisuuteen.

"Pitkämuistinen kerjäläinen" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt säännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu nöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen vaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi kuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka jokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla oli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin, kuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta. "Hessu Jaakko", puoleksi veijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän lapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen, missä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli ilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni nauttimaan. Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun jokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla "Kapteeni Wardia" ja "Uljasta amiraali Benbowia", karkotettiin piirikunnasta pelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi. Kulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä innossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.

Nämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä. Me emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme liittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois meidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten uutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota oli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten mierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien myyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa ja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja ja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan vaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.

Kaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon huutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta. Hänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään pitäneet sitä, "mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit saattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on ollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja vieläpä aijemminkin — että hän tuolla tavalla köyhiä jyrsii! — Hänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka hän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn liiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta olisi. Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan tupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla ja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja armollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa antoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin kunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta sietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen paavilaisistakin. Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin vain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja sittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja runtomaan."

Siihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa kolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä sen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on katsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.

Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut Ellangowanin tilalla.

7 luku.

SKOTLANNIN MUSTALAISET.

Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.

Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta, joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen toimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu, jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä, joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa usein vuosi paljon verta.

Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.

"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan… Minkään viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut, tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän keskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen, jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista, alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään tappelua haastamassa."

Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli huijarien — miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään — heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.

Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä yleensä pidättyen varastelusta.

Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan pitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys, jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.

Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin parias-luokat, oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä, etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.

Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät tavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden kanssa hän sattui riidassa olemaan.

Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua. Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi kartanoon.

Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka, olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin "erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.

Mutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.

Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.

Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.

Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa — mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä. Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille, jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella. Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että — huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena — "kun ihminen niihin tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".

Näitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa harareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli päivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta suuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski hovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin korviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta nämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka, ahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi ylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.

Silloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen, joka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat joukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen Ellangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.

Jälkimäiset eivät vähään aikaan kyenneet kuvittelemaankaan sotaa todelliseksi. Mutta he huomasivat sen erä erältään: metsänvartija rusikoitsi heidän lapsiansa, tavottaessaan heidät kielletyiltä retkiltä; siltavouti korjasi takavarikkoon heidän aasinsa, jos nämä oli jätetty viljelysmaille taikkapa vastoin valtamaantie-asetusta laskettu tienvieriäkään kaluamaan; konstaapeli alkoi tehdä uteliaita tiedustuksia heidän elannostaan ja toimeentulostaan, kummastellen sitä, että miehet kaiken päivää lojuivat hökkeleissä ja olivat parhaan osan yötä liikkeellä.

Asiain tälle kannalle kehityttyä mustalaiset siekailematta ryhtyivät kostantotoimiin. Ellangowanin kanakuntia ryöstettiin, hänen palttinoitansa varastettiin kuivausnuorilta tai valkaisupyörtänöiltä, hänen kalavesillään käytiin, hänen koiriaan siepattiin, kasvavia puitaan katkottiin tai kolottiin. Paljon pikku ilkivaltaisuuksia tehtiin ja monia niistä ilmeisesti pelkästä ilkikurisuudesta. Toiselta puolen sinkoili vangitsemiskäskyjä, määräten syyllisiä armotta takaa-ajettavaksi, etsiskeltäväksi, kiinni otettavaksi ja pidätettäväksi; eikä näppäryyskään pelastanut joitakuita tuhontekijöitä joutumasta syyhyn. Yksi näistä, vankka nuori mies, joka oli toisinaan käynyt merellä kalastelemassa, luovutettiin D——n merisoturiksi-oton kapteenille; kaksi alaikäistä piestiin, ja muuan egyptiläinen eukko lähetettiin työvankilaan.

Yhäti eivät mustalaiset silti hievahtaneetkaan poistuakseen niin kauvan asumaltansa paikalta, ja mr. Bertram oli haluton riistämään heiltä ikivanhaa "turvakaupunkia". Sissisotaa jatkui siten kuukausimäärin, vihollisuuksien kumpaiseltakaan puolelta yltymättä tai heikkenemättä.

8 luku.

HÄÄTÖ.

Skotlantilaisen anastussodan alkua ja kehitystä seuratessamme emme saa jättää mainitsematta, että oli vuosia vierryt ja viidettä syntymäpäiväänsä lähentelevästä pikku Harry Bertramista sukeutunut niin reima ja vilkas ihmisvesa kuin on konsanaan puumiekkaa vuollut ja kaisloista krenatierin lakkia punoskellut. Aikaisin kehittynyt luonteen reippaus teki hänestä jo pikku samoilijan; hän tunsi hyvin jok'ainoan tilkun rinneniittyä ja notkoa Ellangowanin ympäristöllä ja osasi soperrella, mitkä norot kasvoivat sievimpiä kukkasia ja missä viidassa pähkinät olivat kypsimmillään. Monasti hän säikytteli hoitajiansa kapuamalla vanhan linnan raunioissa, ja useammin kuin kerran oli hän vaivihkaa retkeillyt mustalaiskylään asti.

Tällöin hänet tavallisesti toi takaisin Meg Merrilies, joka nähtävästi ei ulottanut nyreyttänsä lapseen, vaikka häntä ei saatu astumaan sisälle Ellangowanin kartanoon sen koommin kun hänen veljenpoikansa oli luovutettu merisoturien ottajille. Sitä vastoin hän useasti sai väijyskellyksi lapsen kävelyitä, laulellakseen hänelle jonkun mustalaislaulun, antaakseen aasinsa hänen ratsastettavakseen ja työntääkseen hänen taskuunsa piparikakun tai punaposkisen omenan. Tämän naisen vanha kiintymys sukuun näytti kaikilla muilla suunnilla torjuttuna ja ehkäistynä riemuitsevan saadessaan vielä jonkunkaan helliäkseen ja vaaliskellakseen. Hän ennusteli sataan kertaan, että nuoresta mr. Harrysta koituisi sukunsa ylpeys, "eikä ole sellaista vesaa ollut ikipitkiin aikoihin, aina Arthur Mac-Dingawaiesta saakka, joka sai surmansa Verisen Lahden ottelussa; nykyinenpä karahka ei kelpaa muuksi kuin hädin polttopuuksi". Kerran hän lapsen sairastaessa makasi kaiken yötä ikkunan alla hymisten runoa, jonka uskoi verrattomaksi kuumeen karkottajaksi, eikä häntä saatu tulemaan taloon eikä jättämään vartiopaikkaansa ennen kuin kuuli vaaran väistyneen.

Vaimon kiintymys lapseen alkoi herättää epäluuloa, ei kylläkään hovinherrassa, tämä kun ei koskaan ollut joutuisa uumoilemaan pahaa, vaan hänen vaimossaan, joka oli heikko terveydeltään ja raskaalla mielellä. Hän oli siunatussa tilassa nyt toistamiseen ja pitkällä, ja kun ei voinut itse liikuskella kävelyillä ja Harryn hoitajatar oli nuori ja ajattelematon, pyyteli hän mestari Sampsonia ottamaan toimekseen pitää poikaa silmällä tämän harhamatkoilla, milloin ei muuta seuralaista ollut saapuvilla. Koulumestari rakasti nuorta hoidokkiaan ja oli hurmaannuksissaan omasta menestyksestään, saatuaan hänet jo niin pitkälle opin uralla kuin kolmitavuisten sanojen tavaamiseen.

Sietämätön oli ajatus, että tämä oppinut ihmelapsi joutuisi mustalaisten siepattavaksi kuin toinen Adam Smith.[18] Niinpä hän auliisti ryhtyikin tehtävään, joka oli hänen kaikkia elämäntapojaan vastaan, ja hänen nähtiin harppailevan hautoen matemaattista tehtävää päässään ja suuntaillen katseensa viisivuotiaaseen poikaan, jonka puikkelehtimiset johtivat hänet lukemattomiin kiusallisiin pälkäisiin.

Kahdesti kaahasi koulumestaria äkäinen lehmä, kerran liukahti hän astuinkiviltä puroon ja toisena kertana vajosi vyötäisiänsä myöten Lochendin hetteeseen, yrittäessään taittaa ulpukkaa nuorelle lairdille. Sampsonin siitä pelastaneet kylänvaimot arvelivat, että "lairdi voisi yhtä hyvin uskoa poikansa varjelun perunamaan variksenpeljätille"; mutta sävyisä koulumestari kesti kaikki tapaturmansa yhtä häiriintymättömän vakavana kuin tyynenäkin. "Ta-va-ton-ta!" oli ainoa huudahdus, minkä ne konsanaan kirvottivat paljon koetellun miehen huulilta.

Tähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin ryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle aikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen. Mutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma "Ne moveas Camerinam",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut omiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen mustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun häätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään alistumisen tai kuuliaisuuden oireita.

Vihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin väkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia, joka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita poistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät poliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään kehnoja ovia ja ikkunoita, — jollaista lyhyttä ja tehokasta häätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin kolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa katselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat sitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella lähtöä. Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla oli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta asuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä näyttämässä.

Ellangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse tulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion toimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi Frank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime aikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi sen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan tuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta kuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista näiden peräytyessä hänen maatilaltaan.

Eräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla tuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä oli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät heidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut silmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia silmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt olalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen väkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai korskeillen. Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku rattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat, iäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät lähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät, paljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.

Tie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden litistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi viuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa. Hänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka laiskasti astuskelivat edellä: "Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja tehkää tilaa lairdin kulkea".

"Saakoon hän osansa tiestä", vastasi eräs miehistä lerpattavan leveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, "eikä enempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen ruunaparillensakin".

Kun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi olla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti, sellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää, ja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen kokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta miestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista tai tuntemisen merkkiä:

"Giles Baillie", virkkoi hän, "oletko kuullut, että poikasi Gabriel jakselee hyvin?" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)

"Jos olisin toisin kuullut", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä puhujaan katsahtaen, "niin olisittepa siitä kuullut tekin." Ja hän talsi tietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]

Vaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa, jotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle olennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää vihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut olla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen retkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten siveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön mäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin kuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.

Katkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin ollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta turvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja toisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin silloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun vakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen järjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen käyttäytymisessään heitä kohtaan?

Jotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän perhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin jonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä rikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien tuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey Bertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka tapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.

Hänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi odottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta jäljemmälle.

Hän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista ylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja hänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta taivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet, että hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin vierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään hänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti johtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista perintätiedoista. Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista karttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat silmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui suortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli vimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli näköjään vasta nyhdettyä versoa.

"Vie sun hiisi", ärähti hevosrenki, "eikös hän vain olekin käynyt silpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!"

Hovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten kokotteli hänen polkunsa yli.

"Ratsasta eteenpäin", sanoi mustalainen, "ratsasta eteenpäin, Ellangowanin lairdi — ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! — Tänä päivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä — katsohan, roihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat — katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin hökkeleistä — katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla. — Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram — mitä meidän väkemme perään vilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet leivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet verensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin — kolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen lapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja teiren yökumppaneiksi! — Ratsasta eteenpäin, Ellangowan. Meidän pienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme — katsohan, että upea kätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään — en silti toivota pahaa pikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle — Jumala varjelkoon — ja tehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän isänsä! — Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä ovat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja tämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista metsistä."

Näin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi sen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen purevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän halveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili puolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan eikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen karavaanin.

Ellangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän maininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias: hän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja lopetti vannomalla, että "jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta, niin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan".

9 luku.

TURMION PÄIVÄ.

Vireänä virkakautenaan ei mr. Bertram tulliasioitakaan unohtanut. Man-saaren siihen aikaan erityisesti helpottama salakuljetus oli yleinen pitkin Skotlanin koko lounaisrannikkoa. Melkein kaikki kansa otti niihin puuhiin osaa; vallassääty suvaitsi niitä, ja tullivirkamiehillä oli velvollisuutensa hoitamisessa useasti vastusta niistä, joiden olisi pitänyt heitä tukea.

Niillä seuduin oli siihen aikaan matkatarkastajana muuan Francis Kennedy, jota jo on kertomuksessamme mainittu, — tanakka, päättäväinen ja toimekas mies, joka oli tehnyt suuria takavarikkoja ja sikäli joutunut vihoihin niiden kanssa, joilla oli etua "suorasta kaupasta", kuten he salakuljettajan ammattia nimittivät. Tämä henkilö oli erään aatelismiehen avioton poika; se seikka sekä hänen iloinen toverillisuutensa ja hyvä lauluvarastonsa hankkivat hänelle tuolloin tällöin pääsyn paikkakuntansa herrasmiesten seuraan, ja hän oli moniaan heidän urheiluklubinsakin jäsen, ollen erityisen harjaantunut siihen alaan.

Ellangowanissa oli Kennedy usein ja mielellään nähtynä vieraana. Hänen eloisuutensa vapautti mr. Bertramin ajattelun vaivasta ja siitä ponnistelusta, mitä hänelle tuotti yksityiskohtaisen aatosyhteyden säilyttäminen, samalla kun saatiin oivallista keskustelun aihetta niistä uskaliaista ja vaarallisista uroteoista, joihin virkansa hoitaminen oli häntä johtanut. Tuollaiset seikkailut viehättivät Ellangowanin lairdia, ja Kennedyn seuran tuottama huvi oli hänelle oivallisena syynä kertojan suosimiseen ja auttamiseen vihatun ja uskalletun velvollisuutensa täyttämisessä.

"Frank Kennedy", tapasi hän puhella, "on herrasmies, vaikka vihkimättömästä liitosta syntynyt — hän on sukua Ellangowanin haaralle Glengubblen omistajain kautta. Viimeinen Glengubblen lairdi olisi jättänyt maatilan Ellangowaneille; mutta sattumalta Harrigatessa käväistessään hän kohtasi siellä miss Jean Hadawayn — sivumennen sanoen, Vihreä Lohikäärme on Harrigatessa parempi majatalo kuin se toinen — mutta mitä Frank Kennedyyn tulee, niin hän on tavallaan herrasmies syntyjään, ja on häpeä olla auttelematta häntä noita salakuljettajain heittiöitä vastaan."

Sitte kun tuomio- ja täytäntöönpanovalta olivat täten liittoutuneet, sattui kapteeni Dirk Hatteraick tyhjentämään lastillisen väkijuomia ja muuta salakuljetustavaraa rantahietikolle jokseenkin lähelle Ellangowania. Luottaen siihen penseyteen, jota hovinherra oli ennen osottanut tuollaisia lainrikkomuksia kohtaan, ei hän puuhiansa kovinkaan hätäisesti piilotellut eikä joudutellut. Siitä oli seurauksena, että mr. Frank Kennedy Ellangowanin valtuuttamana, apunansa muutamia lairdin miehiä, jotka hyvin tunsivat seudun, ja osasto sotaväkeä, karkasi nassakoihin, kääryihin ja säkkeihin käsiksi. Hurjalla kahakalla, jossa annettiin ja saatiin pahoja haavoja, onnistui hänen painaltaa virastonsa leveä nuoli tavaroihin ja voittokulkueessa kuljetuttaa ne lähimpään tullikamariin. Dirk Hatteraick vannoi hollanniksi, saksaksi ja englanniksi täydelleen ja koron kanssa maksavansa sekä ryöstäjälle että hänen apureilleen; ja kaikki, jotka hänet tunsivat, arvelivat hänen todenmukaisesti pitävän sanansa.

Muutamia päiviä mustalaisheimon lähdön jälkeen kysyi mr. Bertram aamiaispöydässä puolisoltaan, eikö nyt ollut pikku Harryn syntymäpäivä?

"Viiden vuoden vanha ummelleen tänä siunattuna päivänä", vastasi mrs. Bertram; "voimme siis katsastaa englantilaisen herrasmiehen kirjelappua".

Mr. Bertram mielellään näytti mahtipontisuutta pikku seikoissa. "Ei, rakkaani; huomenna vasta. Viime kerralla mainitsi meille käräjillä sheriffi, että dies — että dies inceptus — sanalla sanoen, latinaa sinä et ymmärrä, mutta se merkitsee, että määräpäivä alkaa vasta loputtuansa."

"Tuo kuulostaa järjettömältä, Godfrey."

"Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä lainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank Kennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi hirteen murhasta — sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin korkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt ensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa — mutta Frank Kennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä hän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle kuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas rannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään. Avaammekin sitte pullon ranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan."

"Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa", vastasi talon emäntä. "Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin muutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja nostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään hätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja — Tarvitsiko meidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia, silloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?"

"Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille soveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana? Frank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse tiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan tuolla Ellangowanin Vanhallasijalla."

"Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä, että siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä? Eihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi kuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja rouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja eikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä, jotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä odottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy sen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa riitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi tulessa."

"Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä asioita — ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa."

"Hohoi! hohoi! Ellangowan", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen, lairdin poistuessa huoneesta, "soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä kaikki!"

Tästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti uskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin silmin. "Kaikin mokomin, Ellangowan", sanoi hän, "joutukaapa linnaan! Sieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa ajokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä."

Hän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös porrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita muitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä selvemmin kuuluva kanuunain jyske.

Noustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala, huomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden, kintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista keulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.

"Ne ovat vasta heittopallosilla", huudahteli Kennedy intoutuneena, "mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa! Näen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa jälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen, kuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! — pääsivät hänestä tuulen puolelle! — noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! — kiinni, Virkku, kiinni!"

"Luulenpa", virkahti vanha puutarhuri vieressään ällistelevälle sisäkölle, "että tullimies on haltioissaan"; tällä sanalla kansa ilmaisee niitä rajuja mielenliikutuksia, joita se ajattelee kuoleman enteiksi.

Ajoa jatkui. Taitavasti ohjailtu lokertti käytti kaikkia mahdollisia koukkuiluja pelastuakseen. Se oli saavuttanut niemekkeen, joka oli lahden vasemman rannan äärimäisenä ulkonemana, ja oli kiertämäisillään sen, kun kanuunanluoti osui raakapuun jalkaköyteen ja isopurje romahti kannelle. Tapaturmalla näytti voivan olla yksi ainoa seuraus, mutta katselijat eivät sitä päässeet näkemään, sillä alus oli juuri sivuuttanut niemekkeen, menetti peräsimensä tehon ja painui harjun taakse. Tykkivene levitti kaikki purjeensa takaa-ajoon, mutta sen suunta oli viistänyt liian läheltä nientä, joten miehistön oli pakko kääntää myötätuuleen, peljäten rantaan ajautuvansa, ja tehdä iso polvi takaisin lahteen, saadakseen riittävää tilaa niemekkeen kiertämiselle.

"Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai molemmat", intousi Kennedy; "minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle" — tämä oli tuo usein mainittu niemeke — "ja merkillä ilmottaa niille, mihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan — toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti sitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme nuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi." Hän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.

Noin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme maininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan päättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja hänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut luovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän olikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla, tanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla tömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä. Kennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi kiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi Harryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.

Sampsonin "Kukaties, katsastaja Kennedy —" hukkui kavioiden kopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän perässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä vastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen miehen seuraan, "joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin". Niinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes saapui Ellangowanin Sijalle.

Linnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä, joka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa kiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen niemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita kanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi siellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen sinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin päätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen valtausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.

"Alkaa tulla päivällisen aika", huomautti mrs. Bertram miehelleen; "kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?"

"Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani", vastasi hovinherra; "kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan".

"Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut, jotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat kyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana on — suoran totuuden sanoakseni — härän selkäpaisti. Ja sitte minä olisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas kaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja hoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä menoa — mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta."

"Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin — meillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?" (Pöytää kattavalle palvelijalle.) "Missä on mestari ja pikku Harry?"

"Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry ei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan."

"Ei kotiin hänen kanssaan?" kummastui hovinrouva; "kutsukaa mr. Sampson paikalla tänne".

"Mr. Sampson", sanoi hän toisen tullessa, "eikö ole ihmeellisin asia tämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito — vuode, ruoka ja pesu — ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä poikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?"

Sampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä vihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin tehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä emme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli "omalla vastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä vastaväitteistänsä huolimatta".

"En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan", huomautti rouva ärtyisesti; "entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen seljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista kanuunista joku häneen osaa? — tai entä —"

"Tai entä jos, rakkaani", tokaisi Ellangowan, "mikä on paljoa todennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen tai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?"

"Ja silloin he voivat hukkua", pelkäili hänen puolisonsa.

"Totisesti", huomautti Sampson, "luulin mr. Kennedyn palanneen tunti takaperin — varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden töminän".

"Se", selitti John leveästi virnistäen, "oli Taava kaahaamassa kyyttöä kävelypuistosta".

Sampson punehtui hiusmartoa myöten — ei huomautuksessa vihjatusta ivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen pannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. "Olen tehnyt erehdyksen", virkkoi hän; "välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä ottamaan pienokainen takaisin". Hän sieppasi luupään sauvansa ja hattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli koskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.

Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen. Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin hullu, heitä etsiskellen".

Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.

Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen, marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat löytyneet, — kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.

Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle. "Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina. Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.

Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas, niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä, että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet, laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo noussut maihin.

"Täällä! — täällä! — tänne päin, Jumalan tähden! — tänne päin! tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta. Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä oli aikaa sammunut.

"Lapseni! lapseni!" voihki tyrmistynyt isä; "missä onkaan hän?"

Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin hökkeleihin päin.

Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat — katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"

"Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"