VANHA TARINA MONTROSESTA

Historiallinen kertomus

Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut J. Krohn

1910.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Raamattu, peitsen piirtämä, On heille uskon perustus, Ja pettymätön laukaus Väitelmän varmin päättäjä. Ja kelpo sivallus tai kaks Koht' opin näyttää oikeaks.

Butler.

Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta, jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan kenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1] aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat oman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa sota aina on rauhaa mieluisampi.

Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman, julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma olisi ollut niitä johtamassa.

Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha. Yleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan hillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja vuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka Liittoon ja Sovintoon olivat suostuneet—esim. kreivi-sotamarski, mahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut presbyteriläiset klanit—oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja tekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen kreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha presbyteriläis-uskontoa vastaan.

Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia. Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut luultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat Campbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti yllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun.

Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin suureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta valtiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä, Englannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen armeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset, kesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään puolustussotaan.

Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat tiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet; mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita. Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo, ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin tullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt selittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen ja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin selitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä luultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli säätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen suostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän omatuntomme», niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun kukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket, Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset. Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi ryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut mahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä yksi keino vaan, ultimum et unicum remedium, viimeinen ja ainoa keino, oli jäljellä.»

Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä sanassaan.

Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu. Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä. Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat oppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus on olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän palkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta tai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen kanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause: » Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae respectu, mercede condudi, militant » (Ei mikään elinkeino ole häpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti palkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille aatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin halukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken menestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan tekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut syvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he taas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki vastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset.

Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon puhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta, niin että tämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa tärkeämmältä kuin oppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin kirkkokunnalla perustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja presbyteriläiset[6] tulivat yhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja tuskin myönsivät mitään sieluni pelastusta mahdolliseksi kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella. Turhaan osoitettiin näille kiivastelijoille, että pyhän uskontomme Perustaja, jos Hän olisi arvellut autuutemme välttämättömästi riippuvan tästä tai tuosta kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi ilmoittanut sen yhtä tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa Testamentissa. Molemmat lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen, ikäänkuin olisi heillä taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa puolustuksena. Laud oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän yritti pakottaa Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat oudot ja vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä vastustettu ja presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka menestys oli tehnyt presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska sitä puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja Sovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja miekan kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti pääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä ja kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä tavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi pystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja veljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa tulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan sillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon voimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin parlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina vastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut lahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat vallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä Englannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon rikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja kirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että Skotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.

Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla: tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät, kun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista perustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä mahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes lahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan ilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa independentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka vallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli peijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat Englannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko Britannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena ainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen poistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille lääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon lääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten virvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.

Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.

Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.

TOINEN LUKU.

Häll' oli ollut kehtona Isänsä vanha haarniska; Hän nukkui siihen, kuunnellen Kilinää raudan ruosteisen; Näk' unta verisistä töistä vaan, Ja soti ennenkuin hän astuikaan.

Hall'in pilkkalaulut.

Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo ihailla kauniita paikkoja.

Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä, jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.

Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.

Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti. Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan, hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen, kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa kestämään. Ja ratsumies itse istui demipique'ssään eli sotasatulassaan semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä, sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja. Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.

Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi, että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta, ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät tahtovan sulkea häneltä tien.

Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku. Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit, joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa harvoin liikkuivat ulkona.

Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»

»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta te pidätte?—Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»

»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»

»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen ratsumies.

»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon päämies.—»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai sääty-liittokunnan?»

»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille. Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»

»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»

»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi, niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen valmis todistamaan teille logice (ajatusopin sääntöjen mukaan), että päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»

Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas: »Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut. Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla kanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»

»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen soturi.—»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua paulaan.»

»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»

»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin, toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma lupaukseni olla teille, jalo herra, buono camarado (uskollisena kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina, jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»

»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»

»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi—jääköön mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»

»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»

»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty—Dugald Dalgetty— rittmeister Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä Gallo Belgicus ja Swedish Intelligencer taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette, Leipzig'in lehdessä Fliegender Mercoeur. Isäni oli, näette hyvä herra, tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin. Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan, retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla, varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla, raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin katsastukseen,

»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli vilustava?»

»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä, väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»

»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»

»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty. »Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa. Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi. Vihdoin minut korotettiin ' fahndreggeriksi '—jolla nimellä saksalaiset nimittivät lipunkantajaa—kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja ' rittmeisteriksi ' ikivoitollisen kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan, Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»

»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty—luullakseni se arvo vastannee tuota ulkomaista rittmeister -nimeä»—

»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, ' rittmeister ' juuri merkitseekin sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»

»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»

»Se oli vasta hänen kuoltuansa—se oli vasta hänen kuoltuansa, herra», vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus—vaikkei palkka suinkaan ollut liiempia, ollen rittmeisterillä ainoasti noin kuusikymmentä taaleria kuukaudelta—ei koskaan maksanut meille enempää kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa, pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan: ' Gelt! Gelt! ' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla, jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan rahan tähden.»

»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»

»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet noista rahoista yhtä kreutzeriakaan[8]. Minulla itselläni, koko sillä ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai voitto taikka jonkun kaupungin tai dorp'in (kylän) valloitus tuotti sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille, joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes hiukan etua.»

»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith, »että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein siitä luovuitte.»

»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan, kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat. Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa, olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja, ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti, niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in irlantilaisrykmenttiin:»

»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»

»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä, molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin Sulkaset—vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin verrattavia—eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta päällikköä tai soldado'a (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi, niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa, jota ei keisari maksanut.»

»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi kreivi Menteith.

»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»

»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»

»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa—hän oli nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme—pieni sanasota siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän, antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän ' oberst ' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä, jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä espanjalaiseen palvelukseen.»

»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi kreivi Menteith.

»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä. Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»

»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni, koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»

»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita, jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja karvasteleehan jokaisen kelpo soldado'n (soturin) sappea, kun hänet yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa etusija jokaiselle pöyhistelevälle signor'ille (herralle), joka, jos puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»

»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta, saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»

»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä. Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, » casus improvisus » (aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä, kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän tertia'n (rykmentin) don'it (herrat) yhteensä, mutta että minua linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan, näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi, jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, » pater » Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»—

»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä hengelliseltä isältä selvän neuvon?»

»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi tuopillista » Kirchenwasser.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut, Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren. Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi omalletunnolleni.»

»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.

»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»

»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.

»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle—ei mitään lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä—kaikki maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä, temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen, joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä, ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua mynheer'ien[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne, sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi. Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin toiselle suulle kuin omalleni.»

KOLMAS LUKU.

Päätänsä valtamiehet vaivatkoot Ja riidan oikeutta punnitkoot; Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan: Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.

Donne.

Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen. Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.

Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin, ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa vastaan?»

»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja caeteris paribus (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne, herra—'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta— 'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto—'Parlamentin puolesta!' toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa heiluttaen—Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13] kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään—'Pidä lujasti seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki päässä ja ympyräkaulus kaulassa.—Kelpo tunnussanoja ne ovat jokainen—erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»

»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»

»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;—ja toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi kiitollisinta palkitsemista toivoa.—Ja, suoraan puhuen, hyvä herra, minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan parlamentin puolelle.»

»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»

»Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa siis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt koolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan asian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra, vuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan vahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta, taistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on yhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin muinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut. Eihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka rumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin, rynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja heidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on umpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville. Niin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14] roistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja jos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla yhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet osottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan asetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan neliöjuuren säännön mukaan,—se on, niin että asettaisin pataljoonan neliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin, miesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen,—mitä etua minulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta kuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai takariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka olisi tahtonut seisoa eturivissä?—Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu sanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä vastaan ja repisi teitä.'»

»Luullakseni, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen toisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen jäljessään), »sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee olemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen neuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.»

»Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra», vastasi Anderson, kunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, »meidän tulee suuresti tarvis kelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen jalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut läntisen vuoriston rannikolle.»

»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen», sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»

»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»

»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se ' soldado ' häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja 'palkka' ja ' gelt ' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta ' ex contrario ' (toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»

Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen, luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista, vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita, joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan palkakseen—mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»

»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi kapteeni puhujalta.

»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.

»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.

»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.

»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on saatu.—Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»

»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»

»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni paikaltaan.»

NELJÄS LUKU.

Yhtyipä kerran laaksossa Vuoriston kelpo poikia. Ei nähty koskaan uljaampia Tikarin, miekan kantajia, Kaikissa, jotka pöksyin sijaan Kilt-hamein verhoo polvuisiaan, Plaid-vaatteen pukee päälle takin Ja kovaan päähän suikulakin.

Meston.

Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti, rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut »linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella olivat tavalliset ulkohuoneet.

Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin vihollisen tapainen pyrki sisään.

Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.

Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa, karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui talliin ratsunsa perästä.

Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen. Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa, varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää. Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä, eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.

»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»

»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»

»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää, eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan ennenkuin sinun?»

Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana. Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa, valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja ja » plaideja » (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä, muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin ympäri seiniä—olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.

Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa, voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa, kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen, niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat seisoivat valkean ääressä—nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat vähän syrjempänä.

»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet matkakumppanistamme?»

»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen. Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»

»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith. »Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»

»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme, tuo ' soldado '. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä liian suuri.»

»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että tuo konna olisi hiidessä!»

»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle litistää toinen skorppioni.—Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua muiden korviin.»

Sivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo ja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä rohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli ylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta sanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi, kuinka hän voi.

»Älkää puhuko hänelle nyt!» kuiskasi vanha palvelija.

Sisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille valkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja summattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin miettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä, joka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa ulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti paljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän olisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista kiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä Englannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia vuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka peittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän naapuriensa puritanilaisuus.

»Kunnioitettava herra kreivi,» virkkoi palvelija syrjään Menteithille, puhuen aivan kuiskaamalla, »älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen sielunsa on pilvessä.»

Kreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä vuorelaisesta.

»Enkö ennustanut», kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa suoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, »enkö ennustanut, että neljä miestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin lattialla?»

»Aivan niin te sanoitte, Allan», vastasi vanha vuorelainen, »ja tuostapa neljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä hän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja selkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan Menteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän alipäähän?»

Kreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman istuimensa viereistä sijaa.

»Ja tässä hän jo onkin», jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui sisään, »ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja juustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa joutuu. ' Tiernach ' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan herrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja metsänriistaa.»

Sillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi Menteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt seisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat nöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin istumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon mukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi paikallaan vierasten käskyjä odottamassa.

Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti kuin suinkin.

»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty, kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa; »kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme yhteen.»

Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti, puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.

»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa vaivaa taistella hänen kanssaan.»

»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole ' compos mentis ' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä, naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»

Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen, joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta hänen kanssaan?»

»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi saksilaista ' calabalero'a ' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»

»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»

»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja tilasta.»

»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat tämän kartanon syöttömailla.»

»Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin», vastasi Donald, »ja jos se olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia poikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan kuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin kaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu—se ei ole vähempää kuin vedonlyönti.»

»Vedonlyönti!» toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.

»Niin on», jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa kertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. »Ja koska te, korkea herra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin ennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse yhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa, että meidän herra viime kerran käydessään Englannissa—hän käy siellä tiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan—oli vieraana tämän saman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle kuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin ne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan raudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään halvemmasta—hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin paljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat tekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt niin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra, joka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta yhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo skotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia kynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli nähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa—sehän se taisi sen maan nimi ollakin.»

»Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!» virkkoi kreivi Menteith.

»Niin», sanoi Donald, »mutta olisipa sentään ollut parempi, jos kunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut saksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee tavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin joku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja meidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka mennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei tarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee tulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on niin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.»

»Tosiaan», sanoi kreivi Menteith, »sen verran kuin minä teidän hopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä vedonlyönnissä.»

»Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne vetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata kahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että hän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen torninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat kaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.»

Samassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen äänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. »Ja kuinka sinä uskalsitkaan antaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa, että hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa, johon hän katsoo hyväksi mennä?»

»Tosiaan, Allan Mac Aulay», vastasi vanhus, »ei minun isäni pojan sovi puhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa, ja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän, mikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin kynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja rautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran ajoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi Winkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden luodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan maitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.»

»Vaiti, ukko!» tiuskasi Allan vihaisesti. »Ja te, herrat, jos olette kyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa se valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.»

»Tulkaa pois», sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta; »hän on haltioissaan», lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, »eikä hän nyt kärsi vastaansanomista,»

He läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin perästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä. Melkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin, saapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten vieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi Menteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin esitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin tervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli tyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen vuorelaisystävänsä muodossa.

»Luultavasti», virkkoi herra Kristoffer Hall, »olette tekin kuullut, että meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn. Nostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset Covenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme eteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä Musgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa, tulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen sitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.»

»Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa mukananne», sanoi Menteith hymyillen.

»Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen alankolaiskylään», vastasi Musgrave, »ja vaivaa oli heitä niinkin kauas saadessa».

»Ja mitä rahaan tulee», lisäsi hänen kumppaninsa, »niin toivomme vähän apua tältä ystävältämme, talon isännältä».

Talon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja ilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli tehnyt.

»Minä kuulin siitä Donaldilta», virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai naurunsa hillityksi.

»Hiisi sen ukon vieköön!» äkäili Mac Aulay; »hän kertoisi kaikki, mitä tietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole leikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen apuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani sinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat. Muuten—sen sanon suoraan—ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac Aulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen Covenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä silmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin suinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi nahkaani».

»Senpä hyvin ymmärtänet, serkku», sanoi kreivi Menteith, »ettei minulla nyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa sinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja ystävyytemme tähden.»

»Kiitos sulle—kiitos—kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan, tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?—Me olemme kaikki yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan, kun—Jumala sen tietää—vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja kotimaani kunnian puolta.»

Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja kynttilät palavat jo kynttilänjaloissaan,» lausui Donald, täydellä äänellä korottaen viimeisiä sanojaan.

»Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa katsahtaen.

Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac Aulay pudisti vastaukseksi päätään.

Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa. Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa heille oli tarjona odottamaton näky.

Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä, ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä. Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu, näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?—Onko vetonne voitettu vai menetetty?»

»Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.—Sekää, herra», lisäsi hän, talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.»

»Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi hänen omaansa.»

Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.

»Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa, ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.»

Allanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet ylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille valmistettua ravintoa nauttimaan.

VIIDES LUKU.

Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän, Ett' itse pukimensa laittaja Vapisi, häntä moisna nähdessään, Ja neuvoi, että olis varova, Ja ettei vihaisia petoja Härsyttäis liioin. Kumartelemaan Saa vihdoin leijonakin oppia Ja partti, kiljuileva vimmoissaan, Kesyksi käyden hiljaa olemaan.

Spenser.

Vaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan sananlaskuna—se on: skotlantilaisilla sananlaskuna—näytti englantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä vertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli tämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta rynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta vierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni ei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein kokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä katsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli syönyt niin kiireesti ja niin kauvan.

»Kiireiseen syöntiini», selitti hän, »minä opin silloin, kun minulla Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä. Sillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin kastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä ruokani paljouteen tulee», jatkoi kapteeni, »niin tahdon näille kunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen linnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen aittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi joutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät herrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee minun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi päiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu hänen eteensä.»

Talon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia vielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä niihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni noudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään.

Kun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet—paitsi talonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos olisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen samaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot—kääntyi puhe valtiollisiin asioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti tiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa kuninkaanpuoluelaisten kokouksessa.

»Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun käteen», sanoi talon isäntä, »tiedättehän, että me vuorelaiset, kun useammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään omista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä. Olemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto—se on: nuori Colkitto eli Alaster Mac Donald—on Kyle-salmen poikki tullut tänne Irlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo ovat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten pitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet, ryöstellessään maata pitkin matkaa.»

»Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?» kysyi kreivi Menteith.

»Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme seuraamaan, ja se on Montrose.»

»Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin, noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.»

»Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin teille kertoa—vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian tietää.»

»Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith, »teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla äreydelläsi.—Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut tänään nähdä Annikka Lyle'ä?»

»Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä.

»Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith.

»Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan, »sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.»

»Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti.

»Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos salista.

»Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith veljeltä.

»Kolmen päivän verran», vastasi Angus; »tämä puuska on jo loppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa, hyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi, Kaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira, joka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan) tietä.»

Tämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja sitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti esitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa eriäväisen mielensä.

»Hyvät herrat ja kavaljeerit», lausui hän, »minäkin yhdyn näihin maljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä kunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi) sentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen tämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin julistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin lupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua Covenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta nykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.»

Mac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän julistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään; mutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin. »Ja minä toivon», lopetti hän puheensa, »että meidän onnistuu kiinnittää kapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.»

»Ja jos niin ei tapahdu», intti talon herra, »julistan minä—kapteenin sanoilla puhuen—ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes sekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani juonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa minua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.»

»Sen huvin sallin teille aivan mielelläni», virkkoi kapteeni, »jos näet miekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut pahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.»

Tässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin oli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä ryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen ja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa oli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli Hollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun särpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia.

Talon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä nähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla uutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja, joista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja sillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten.

»Eipä tarvinne sinulle», virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi Menteithille, »selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana majoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös palvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata kahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala paratkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata panee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta ennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu osteri.»

Kreivi Menteith kiitti hartaasti. »Juuri näin», sanoi hän, »olisin itsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää mitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni Andersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.»

»En ole tätä Andersonia nähnyt», virkkoi Mac Aulay. »Otitko hänet Englannissa palvelukseesi?»

»Niin tein», vastasi kreivi Menteith; »saat nähdä hänet huomenna. Sillä aikaa toivotan sinulle hyvää yötä.»

Isäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten kohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä par'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn haarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta, läksi vaan pois ilman enempää tervehdystä.

Melkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään. Kunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja juomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki rautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa välistä yhä nikottaen: »Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne raamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko niinkuin se, joka sitä päällensä panee.—Se kyllä kenties ei ole oikea komentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee nukkua haarniskoittuna—niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei unestaan enää herää—jos et auta tätä solkea auki.»

»Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald», sanoi Anderson toiselle palvelijalle.

»Pyhä Anterus auttakoon!» huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen ympäri, »tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja yhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister Dugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora (tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut sotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?»

»Kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta toimittaa rauhansovittajan virkaa, »minä saan teidän luvallanne ilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta mielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.»

»Se olisi liika vaiva teille, korkea herra», virkkoi Dalgetty, »vaikka tosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on riisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa ulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana, vaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan sanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).»

Nyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella viisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac Aulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. »Hänpä peijasi sukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla!— Kahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan sijasta!—Sepä oli mestaritemppu—oikein 'tour de passe', oikein silmänkääntämistä!—Ja kuitenkin hän on mielipuoli!—Pelkäänpä suuresti, korkea herra», jatkoi hän pudistaen päätään, »että minun, siitä huolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle järki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka täydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka täytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.»

»Jos näin myöhään yöllä», sanoi kreivi Menteith, »vielä viitsisitte kuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin syntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen luonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla puhettakaan.»

»Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena kuulijana.»

»Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis likemmäksi valkean ääreen.»

Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa, puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.

»Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä olette kuullut puhuttavan.»

»0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa, saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän vuorelaississeistänne.»

»Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset, jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla, mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan, kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva, joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät, tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa, taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin kahdeksantoista kuukautta ennen,—Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt, kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.»

»Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin vartijana seisoessani.»

»Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne silmät aukaista.»

Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.

»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä, vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet. Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»

»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan kuunnelleensa joka sanaa.

»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja, joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli noudattanut totuttua tapaansa.»

»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa, johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa. Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti noudatellut.»

»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen mielikuvitustaan—joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt—kaikilla noilla vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla, joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi, kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta, kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin. Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet, mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat, että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto, nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.—Mutta kuulemattomille korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa, sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut syvälle unen syliin.

»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja eriskummallisesti.»

»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta, viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis lakkaamatta ukon sydäntä.»

»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan. Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin, vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan, oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä kertoo teille toista!'»

»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi. Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita, tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon, onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin, ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa, joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille. Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»

»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui. Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia. Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti, ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän, uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu, että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen ja suloisuuteen.»

»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»

»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»

»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson. »Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»

»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän, niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen, lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja nuoremman veljen erinomaisille avuille.»

»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja kaukonäköisyyteensä tulee»——

»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»

»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli deuteroskopiasta?» virkkoi kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough, joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia piiritettiin.»

»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson, »mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»

»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen petoksesta mahdottomaksi.»

»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen taitoonsa?»

»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.—Kumminkaan, jos ei tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»

KUUDES LUKU.

Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.

Campbell.

Aikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän aikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin puoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa trippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa, ikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:

»Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää, Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.»

»Kapteeni Dalgetty», virkkoi kreivi Menteith, »nyt on aika, että eroomme taikka liitymme sotakumppaneiksi.»

»Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?» sanoi kapteeni Dalgetty.

»Minä arvelin», vastasi kreivi, »että teidän linnanne olisi vähintään kolmeksi päiväksi muonalla varustettu.»

»Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle», arveli kapteeni, »enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle tarjoutuu, lisätäkseni varojani.»

»Mutta», sanoi kreivi Menteith, »ei kukaan viisas sotapäällikkö salli rauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä leirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän pitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte matkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette tervetullut meidän joukkoomme.»

»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla—jota temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan, että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne, minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan teidän lipullenne.»

»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.—Enpä tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»

»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta jakamaan.»

»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin rästinä.»

»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan, mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he olivat!—Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»

»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista, niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista Covenant-valan vannojista.»

»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan. »Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni, miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»

»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden kuukauden palkan ennakolta.»

»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»

»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei hänestä tule meille liioin kunniaa.»

»Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies», vastasi Anderson, »ja ilman semmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.»

»Menkäämme alas katsomaan», sanoi kreivi Menteith, »kuinka kokouksemme onnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.»

Kun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan päin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja englantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla kuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.

Donald ukko riensi kiireissään sisään. »Sanomia Vich Alister Morelta (Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.»

»Kuinka monen seuralaisen kanssa?» kysyi Mac Aulay.

»Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa», sanoi Donald, »niinkuin hänellä on tapana.»

»Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon», käski talon isäntä.

Toinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän ilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, »joka lähenee suuren joukon kanssa.»

»Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö jääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia keskenään.»

Donald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. »Piruko heidät kaikki on riivannut», sanoi hän; »koko vuoristo on liikkeellä, luulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties kuinka monen miehen kanssa.»

»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.

Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä, että osoitti heille jonkin paikan—talli, parvi eli ylinen, navetta, vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme, Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä, jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»

»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä yönuttuna—plaid'it peittona—sinitaivas uutimina ja kanervikko vuoteena!—Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»

»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»

»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy peitettä!»

»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»

»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään. He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän jälleen tointui ja kykeni puhumaan.

»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»

»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan. »Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani. Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»

»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet; sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.

»Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui syviin mietteisiin.

»Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat, jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.»

Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith, jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti Annikka Lyle sisään—hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä, kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen, hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista, joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren, kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina, marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa. Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle, vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä, kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä», valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.

Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää päivää.

»Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä, ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette tällä kertaa tullut.»

»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka», sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.»

»Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.»

Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:

Linnut, pahat profeetat, Korpit, pöllöt, huuhkajat, Suokaa rauhaa sairaalle— Kaiken yön jo rääkyitte,— Luoliin, torniin joutukaa, Siellä rääkkyellä saa, Täällä rusottaa jo koi, Leivon liritykset soi.

Pois nyt, susi ulvova, Pois jo, kettu kavala, Synkkiin, mustiin korpihin, Vaikka lammas määkyiskin. Häntä lyyhyss', juoskaa nyt, Aamun kanssa herännyt Onpi, kuulkaa, surma myös, Toitottaapi metsämies.

Loisto kuun jo vaalenee, Päivän tieltä pakenee. Pois siis, häijy haltija, Matkamiehen kiusaaja! Aik' on tules sammuttaa, Joka suohon houkuttaa. Noussut on jo päivönen Ben-yieglon huipullen.

Aatteet, synkät, syntiset, Häijyt, mustat miettehet, Nukkujasta paetkaa; Aamull' udut hajoaa. Painajainen, joka syöt Veren voimaa pitkät yöt, Aik' on pois jo ratsastaa, Päivää katsella et saa.

Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä, vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli, tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin. Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja vakavasti eteensä.

»Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei ole enää pimitetty—sumu on hengestäni lähtenyt.»

»Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith, »synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo Annikka Lyleä kuin Jumalaa—»

»Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän kartanoon.»

»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä, eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?»

»Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.»

»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen arvellut tehdä.»

Sen sanottuansa hän läksi ulos salista.

»Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»

»Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen hellittämättömän taudin vallassa.»

Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen, vimmastuen hän seisahtui ovelle—hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen silmänsä pyörähtivät—mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith, vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat olleet äitiparkani omia—halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.»

»Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen, »kuuluvat suvun omaisuuteen—en minä voi ottaa vastaan—»

»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis—minulle ne ovat mitättömiä leluja—ja pidä niitä muistokseni—jos en tästä sodasta tulisi takaisin.»

Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.»

Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi: » Yhden sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen alhaisuuteni kanssa.»

»Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä. Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.»

»Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi morsianta tai omaasi varten.—Mutta, Herra Jumala!» huusi hän keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan valinnut!»

Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.

»Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti murhatun veljensä muistoksi.»

»En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen; »eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa onnea orpoparalle.»

Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä, pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne asti, Perthshiren autioon vuoristoon.

»Mitä sä tutkit tähtiä taivaan, Tähtien tenho on voimaton; Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan, Kaikkien kohtalo tietty jo on.

Vaan pidä vielä, tutkija lieto, Liian kallis se hinta tok' ois, Jos surun vierahan aikainen tieto Myös surun omaan sieluhus tois.»

»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»

»Hän puhuu väärin, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te, joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.—Älkää noin ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, »taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee; pian tulee kyllä naurustanne loppu.»

»Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith. »Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.»

»Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa ja kuinka vähän hän sietää——.»

»Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja tyyni.—Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,—hän viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,—»silmäni haki sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan, karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin—välähdys välähdyksen perästä, pyssymiesrivi toisensa jäljestä—vihollisluotien tuiskutessa vangit karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja—paikalleen asetettuja mestauspölkkyjä—pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies, kirves kädessä—mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.»

»Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?» virkkoi kreivi Menteith. »Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei muun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.»

Hän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä, ikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia ennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten mieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset mahdottomiksi.

»Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän eikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt vuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa—ja siitä tulee sinun surmasi.»

»Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on», virkkoi kreivi Menteith, »niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen vaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.»

»Aseistasi», lausui Allan, »ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa sitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet poispäin käännettyinä.»

»Olkoon menneeksi sitten», virkkoi kreivi Menteith, »ja pysyköön asia niin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään yhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19] keskellä.»

»Niin saattaa olla», sanoi Allan, »ja kenties teet oikein, kun ilolla vietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta katkeroittavat. Mutta minä»—jatkoi hän,—»minä sanon kuitenkin vielä kerran, että tämä ase—se on: tämänkaltainen ase», hän koski tikarinsa kahvaan, »tuo sinulle surman.»

»Sillä välin», virkkoi kreivi Menteith, »sinä, Allan, olet karkoittanut kaiken veren Annikka Lylen poskipäistä.—Jättäkäämme siis tämä puhe, ja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme— sotavarustustemme edistymistä.»

He läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja niissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan semmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen tarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen unennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet.

SEITSEMÄS LUKU.

Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu, Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia, Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!

Lochie'lin varoitus.

Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja iloinen näky tarjona.

Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa, valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle. Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä, vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.

Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.

Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista, laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä, harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä. Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa. Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut kauas kuuluvilta.

Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa. Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää, vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20] vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös mainittiin.

Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen, että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä, joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada tietää, kuka meille asian laidan selittää?»

Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin, jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda—heidän päällikkönsä ovat saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja—he ovat silloin, kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus, jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen sodan aikana on otettu meidän maastamme.»——

Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti, kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää viivytystä.

»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään, jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään, saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä, jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista, vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista, sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin, Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä: läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta, urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22] saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»—(tällä kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)—»että taitavia, ulkomaan sodissa oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»—(kapteeni ojensi itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)—»on pestattu opettajiksi niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin) ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan, kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»

Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan; ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa, vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.

»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata; johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»

»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö, pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich Alister Moren suvussa?»

»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»

»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin, kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni, heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta. Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.

»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi arvoamme—viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu hukkaan—urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu häpeään—tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»

»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin olkapäälle, »tässä hän seisoo!»

Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla. Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja, jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta varten.»

Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea, että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta menestyksestä.

KAHDEKSAS LUKU.

Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.

Henrik IV, osa I.

Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua, vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto, ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen virkaansa.

Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli, toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa, sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.

Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta—ne, jotka kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella sulavuudella—ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen, tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.

Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli, osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti; mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita hän itse ei muista ennen nähneensä.»

»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan, ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»

Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli, kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat syvälle sen omistajan käteen.

Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi; mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.

»Kuulkaa nämä sanonnat», sanoi Montrose, »kapteeni Dalgetty—majuri Dalgetty, arvelinkin sanoa—irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee käyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.»

»Meidän metsäkauriin-pyytäjämme», selitti Angus Mac Aulay, »ollessansa ulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat kuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös selvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen tämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin sota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac Donald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.»

»Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme», virkkoi Montrose; »meidän pitää välttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja hankkimaan heille, mitä tarvinnevat.»

»Se hankkiminen», sanoi Angus Mac Aulay, »ei jääne aivan helpoksi työksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi pyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen tarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.»

»Ei se siitä parane», virkkoi Montrose, »että sitä näin kovalla äänellä julistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät runsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille. Onnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin pikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse Law'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene minussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen samallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän aviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.»

»Ja mitä aseisiin tulee», selitti kapteeni Dalgetty, »jos te, korkea herra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan kolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin antaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava tahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata peitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta saadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin, että tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen järjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus Adolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin opiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa. Ja vielä uskallan väittää…»

Kapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac Aulay huusi: »Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä tervetullut!»

Samassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen jalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii kunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää korkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän katsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden joukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella, huolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä seuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin muualla.

»Ketä», lausui vieras, »saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai ettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin kunniakas virka annetaan?»

»Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell», sanoi Montrose esiin astuen.

»Sinuako?» vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.

»Niin—juuri minua», toisti Montrose,—»kreivi Montrosea, jos ette minua enää tunne.»

»Vähä vaikea kumminkin», virkkoi herra Duncan Campbell, »minun oli teitä tuntea tuossa tallirengin puvussa.—Vaan olisipa minun sentään pitänyt arvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette kuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä eksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.»

»Tahdonpa vastata teille», virkkoi Montrose, »teidän omain puritanienne puhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja sinun sukusi.—Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta paitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte päälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma, olette kai tullut tähän kokoukseen.»

»Argylen markiisin nimessä», lausui herra Duncan Campbell, »ja Skotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän eriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan rikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän naapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin että voimme olla varuillamme.»

»Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla», virkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain puoleen, »kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon jonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta lähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa! Tottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua vuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse suurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen sanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.»

»Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa», vastasi eräs läntisistä päälliköistä, »ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan perintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin heinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n laird'eina (herroina).»

»Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia», sanoi herra Duncan, »että nämä sotahankkeet tarkoittavat ainoastaan minun sukuani? Vai tulevatko Diarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin rauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion alaisiksi?»

»Yhtä», tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen seisaalle, »minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä uskaliasta katkismustansa jatkaa.—Onko hänellä, tähän linnaan tullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa astua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?»

»Hyvät herrat», lausui Montrose, »hillitkää, minä rukoilen, mielenne. Lähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja turvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias, saakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon—jonka mukaan voi suunnitella käytöstään—että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia alamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin nimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun valtuuskirjani nojalla.»

»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja enemmän kotimaansa rauhaa.»

»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt vastenmielisesti aiomme käyttää.»

»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama, joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot Covenant-liittoon suostumaan.»

»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen ihminen voi enempää tehdä.»

»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»

»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme jonkin takauksen—sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia—siitä, että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot, suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut sitä tarjotessaan.»

Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.

»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii, suodaan vieraanvaraa.»

»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»

»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin, kapinallisiin hankkeisiin.»

»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin, osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»

»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien välillä!»

»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki lykkäämme asiamme.»

Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky mielessä.»

»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi sanoissaan.»

»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin, välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen keskusteluun.»

»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään tyttöä sinne.

Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen, semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä aikanaan katkeran koston.

Tästä pulasta päästäkseen Montrose—joka katsoikin koko rajarauhan tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä jyrkästi hylätä—päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.

»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»

»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose, »että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»

»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»

»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen vuoristotiluksillensa rajarauhan.»

Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.

»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»

»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä, niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on hänen plaidissaan ja pöksyissään.»

»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka viimeksi mainitsin.»

Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa vaivojen varalle.

Tallin ovella—Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta—hän tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.

Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun, jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.

»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa voissa keitetty sipuli.»

»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani, josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»

»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle, jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»

Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia, ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.

»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret—en sillä sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia, joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti vakuuttaa—vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon: saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee, kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät, tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»

Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli, vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»

Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja purskahtivat sitten suureen honotukseen.

»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä maailman kautta!»

»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä eroon».

»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»

»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.—»Mutta lähdetään, nyt jo on aika minun palata muiden vierasteni seuraan.»

YHDEKSÄS LUKU.

———Sodan ajalla Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii, He valittiin. Kun aika paranee, Se täytyy olla, jok' on soveljas, Ja maahan silloin heidät sysätään.

Coriolanus.

Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista, tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa. Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin, samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.

»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä, olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.—Mitä se liikuttaa», jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka on keksinyt tuommoisia hankkeita.»

»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»

»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista. Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa, jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi hän,—»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin suorapuheinen—niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»

»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell, »sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena sodassa.»

»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan. Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän skotlantilaisherroistamme.»

»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne näistä asioista, herra kreivi»,—hän viittasi kädellään, ikäänkuin kieltääkseen keskustelun jatkamista—»teidän arpanne on jo heitetty. Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi, saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»

»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»

Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa; sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.

Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan, jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta, ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa. Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä. Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä, kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa, joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.

»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla veljenne palveluksessa kotisoittajana?»

»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella; »hän on—läheinen—sukulaisemme—ja häntä kohdellaan», lisäsi hän lujemmin, »isän ottotyttärenä.»

Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo. Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen, viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:

Orpotyttö.

Siivillään syysmyrsky jo kantoi Pois mustan pilven rakehineen; Päivä jo pilkistää Kalpeana kuin kaatunut urho, Mi kuollen päätähän kerran Viel' ylentää, kun sotainen melske Jo pakeni pois.

Finele, kartanon rouva, Käy katselemaan, kuink' karjojen luo Piiat rientävät, leilejä kantain.

Luon' uhkean keräjätammen Orpotyttönen istuelee; Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa, Kuolleemp' on sydän raukkasen, Tytön tukkaan Puhurin poika Kylvi kylmiä helmiään; Ne loisti kuin mustan kekälen päällä Loistaa kypenet valkoiset.

»Lohduta orpoa, rouva kulta!»— »Lohtumatonko se lohduttais? Lesk' olen urhon kaatunehen, Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui. Brigitan päivänä lapseni hukkui, Liki Campsien kallioin.»—

»Brigitan päivänä Campsien miehet— Kakstoista vuotta jo siitä vieri!— Laskivat verkot lainehisin. Sillikö sattui, lohiko löytyi? Löytyipä pienoinen lapsukainen. Sitä nyt auttaos, korkea armo, Ettei se nälkään nääntyisi pois.»

»Ja siunatut olkohon aina, Pyhä Brigitta ja päivänsä!— Sun silmäs on mieheni mustat silmät, Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös, Ja lesken oman sä periä saat.»—

Ja neidot pukivat tyttösen päälle, Pukivat sametit, pukivat silkit; Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin, Ja valkeemmalle ne helmet hohti, Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»

Tytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu näkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän vaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi luullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille ja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut Menteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä käänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut sallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä vähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää liikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä vaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta. Sitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret, tuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan peittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan. Herra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen perästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä sisään.

KYMMENES LUKU.

Matkalla paistoi synkäst' aurinko, Tie oli outo, vuori autio; Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä Yömaja heille tarjoutui siellä.

Matkustajat. Laulu.

Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu, niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.

»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä, palava kekäle toisessa.»

»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»

»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne, herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen, »minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.» Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty. Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön, paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään, ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.

Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään, Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen alueelleen.

Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä maalla tai merellä.

Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle, joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.

Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään. Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä, että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille; näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään suuremmaksi hyödyksi.

Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai käsky.

Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen, Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan, tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle, vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa, kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro sassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee sinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?»

Näin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen aikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne hänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin minuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia, jotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin kallion sisustaa myöten.

»Perhanan vuorimetsäläisiä!» mutisi kapteeni puoliääneen. »Minne minä joudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan leijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa käsissään!»

»Olkaa siitä huoleti», vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin Dalgetty tiesikään. »Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä maalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne yhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.»

Kapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut enempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen sydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän valoa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos käytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin kuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli rautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion sisustaan. »Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!» ihmetteli kapteeni, »ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä, olisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.»

Herra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia myöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin toiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka sivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli tykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis tykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa ampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi. Astuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen tykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että vallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet edemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu, mutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle patterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin että puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi paljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia läpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä rinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään käsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden hyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai helposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei olisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha gaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.

Tottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta pelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että herra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa Spandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa paikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni puolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun patteriin oli asetettu tykkejä; »sillä», sanoi hän, »missä tykit merikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla, olen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään kuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla».

Tähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli pääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu ovi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa, jonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni taas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi käsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen kapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin tarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi aivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa suoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka hänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita puolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona parempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot, vaikkei kukaan niitä pyytänyt: »Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra Duncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se kuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa maineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä, herra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen kukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan voittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi vihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden kuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos ei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.»

»Ei ole yhtään tietä», vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, »jota myöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat kartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka teitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen tunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.»

»Herra Duncan», intti kapteeni, »te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta me soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko kohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata myöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä paikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään linnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka, niinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille, herra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä, peitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti linnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti palasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään kymmenen sen vertaa.»

Herra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää sisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja harmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa huolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä siitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää taitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin tehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon isännälle vähemmän hauska.

»Tähän lopettaaksemme sen asian», virkkoi herra Duncan vähän vihastuneella äänellä, »minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja saattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta, ja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä vartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon ma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin rupeisi sitä piirittämään.»

»Tahtoisinpa sentään, herra Duncan», pitkitti väsymätön sotataituri, »ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle ympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli kaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan pakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen Kustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla kuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun varustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä lisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.»—Nyt herra Duncan kyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti, yhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti kuulumattomissa.—»Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava sotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja sisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä pyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki… Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki he ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit—nyt hän päästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi epäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä joukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä», jatkoi hän, ikkunasta katsahdettuaan alas syvyyteen, »että he ovat jo saaneet Kustaavuksen kunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta päänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää mennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.»

Mutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen ruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka seisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin näyttäen, ettei sinne ollut menemistä.

»Diavolo! (Perkele)», kirosi soturi, »enhän minä tiedäkään tunnussanaa. Enkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta mölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin mestausmiehen kynsistä.»

»Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan, joka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; »menkäämme yhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.»

Näin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä kiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut ulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa, osaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella kaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin ainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta siitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä suojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi rakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli itäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa kartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli keksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti hävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. »Tätä keinoa», myönsi Dalgetty, »en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni tahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä vahvaa linnaa vastaan. Sillä», arveli hän, »semmoinen koe huvittaisi suuresti jokaista sotataidon harrastajaa.»

Herra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei soturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja tahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty, ehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen aikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä—jonka, arveli hän, pitäisi tulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä—rautapukunsa kiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän ruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin silmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut olla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri vahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi valtaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän vielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab nimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti itse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen herra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle määrättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon soittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.

YHDESTOISTA LUKU.

Tää onko linnas, Baldwin? Synkkänä Sen musta lippu liehuu tornilta, Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat, Mi huuhtoo linnan peruskallioita. Synkkyyttä tätä jos mun täytyis aina Katsella ynnä lokkein ääntä kuulla Ja laineen levotonta loiskinaa, Mieluummin majan matalimmankin, Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.

Brown.

Meidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä loma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen siihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten laadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli vartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että kapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.

Kummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin ymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän tuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan hierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä.—Saatuaan rautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan ja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen sotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja tehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan luvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko olisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren vetämisen sääntöä.

Näistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä, jolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen, opastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli runsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan astui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen näköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli presbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta, silkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa, että sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta koko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja antoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m., joita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten vihollisten päälle.

Herra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin soturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta olisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai surullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen silmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.

Mutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä vaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä papin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa summattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä rynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä, ennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri jakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän luultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun mennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti pöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden kappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin hänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta ylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka presbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.

Päivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin kartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa puhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli aivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa, puhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.

Mutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia, niin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt puhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi taas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.

»Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta, nimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin suureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra Duncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat?—Siitä asiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin pitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.»

»Kapteeni Dalgetty», vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, »meillä täällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme tuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin vihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme Darlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.»

Syvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.

»Hän, joka antoi», lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, »on ottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa: siunattu olkoon Hänen nimensä!»

Tähän kehoitukseen, joka näkyi olevan lausuttu ainoastaan häntä varten, vastasi rouva pään kumarruksella, ilmaisten suurempaa nöyryyttä, kuin mitä kapteeni Dalgetty vielä siihen asti oli hänessä huomannut. Tästä kapteeni päätti, että rouva nyt ehkä olisi puheliaammalla mielialalla, jonka vuoksi kääntyi hänen puoleensa.

»Tietysti on aivan luonnollista, että te, armollinen rouva, olette huolissanne, kun kuulette sotavarustuksista puhuttavan; ainahan ne, niin olen havainnut, hämmästyttävät naisia, olkoot mitä kansaa ja, melkein sanoakseni, mitä säätyä tahansa. Onpa sentään ollut toisellainen sydän Penthesileassa muinaisena aikana ja samaten Johanna D'Arc'issa sekä muutamissa muissakin. Ja Espanjan sotajoukossa palvellessani olen kuullut kerrottavan, että Alban herttua aikanaan järjestytti sotaväen mukana seuraavat leiritytöt tertia-joukkoihin (rykmentteihin, meidän puhetapamme mukaan) ja määräsi heille upseerit sekä komentajat heidän omasta sukupuolestaan ynnä ylipäällikön, jota saksaksi nimitettiin 'Hureweibler' eli meidän äidinkielellämme: porttojen päälliköksi. Totta on, että noita naisia ei sovi verrata teihin, kunnioitettava rouva, koska he olivat sitä lajia, 'quae quaestum corporibus faciebant' (jotka ruumistansa myyskentelivät), niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. He olivat sitä laatua, jota ranskalaiset mainitsevat nimellä 'courtisannes' ja me skotlantilaiset»——

»Rouva ei huoli vaivata teitä tarkemmilla selityksillä, kapteeni Dalgetty», virkkoi kartanon herra jokseenkin ankaralla äänellä. Ja pappi lisäsi siihen: »Paremmin olisivat tämmöiset puheet paikallaan vartiotornissa, raakain sotamiesten seurassa, kuin kunniallisen herran pöydässä ja aatelisrouvan läsnäollessa.»

»Pyydän anteeksi, dominie[29] tahi tohtori, 'aut quocunque alio nomine gaudes' (mikä muu nimi sinua koristanee)—näettehän, että minä olen harjoittanut jalostuttavia tieteitä»—vastasi lähettiläs hämmästymättä, täyttäen suuren pikarin viinillä; »mutta enpä näe syytä teidän moitteeseenne; sillä enhän puhunut noista 'turpes personae' (hävyttömistä ihmisistä) sillä tavalla, kuin olisin katsonut heidän virkansa tai tapansa sopivaksi puheenaineeksi tämän armollisen rouvan seurassa. Minä mainitsin heidät vain 'per accidens' (sivumennen) selitykseksi puheenalaiselle seikalle, nimittäin heidän luonnolliselle rohkeudelleen ja pelottomuudelleen, johon tietysti suuresti vaikuttaa heidän tilansa kurjuus.»

»Kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan Campbell, »tehdäkseni lopun tästä puheesta saan ilmoittaa teille, että minulla vielä on vähän työtä toimitettavana tänä iltana, jotta voisin huomenna varhain lähteä kanssanne matkalle Inveraryyn; ja sentähden…»

»Tämän miehen kanssako huomenna lähtisit matkalle?» huudahti rouva. »Ei suinkaan se voi olla aikomuksesi, Duncan, jos et liene unhoittanut, että huomenna on surullinen muistopäivä, surulliseen juhlatilaisuuteen pyhitetty?»

»En ollut sitä unhoittanut», vastasi herra Duncan; »kuinka sitä ikinäni voisin unhoittaa? Mutta nykyisen ajan melskeisyys vaatii, että minä viipymättä lähetän tämän upseerin Inveraryyn.»

»Niin aivan, mutta ei suinkaan, että itse menisit häntä saattamaan?» kysyi rouva.

»Parempi olisi, jos menisin», sanoi herra Duncan, »mutta voinhan myös kirjoittaa markiisille ja itse tulla jäljestä seuraavana päivänä.—Kapteeni Dalgetty, tahdon antaa teille kirjeen, joka selittää Argylen markiisille säätynne sekä asianne, ja sen saatuanne teidän pitää olla hyvä ja suoriutua lähtemään Inveraryyn aikaisin huomisaamuna».

»Herra Duncan Campbell», virkkoi Dalgetty, »tässä asiassa teillä on tietysti valta tehdä minulle, mitä ikinä tahdotte. Mutta pyytäisin teitä kuitenkin muistamaan, kuinka tahratuksi vaakunanne loisto tulisi, jos sallitte, että minulle, rauhanlipun kantajaksi määrätylle miehelle, tapahtuu jotakin vahinkoa, olkoonpa 'clam, vi, vel precario' (salaa, väkisin taikka sattumalta). En sillä tahdo sanoa, että vahinko sattuisi teidän suostumuksellanne, vaan saattaahan sekin jo olla syynä, ettette pidä tarpeenmukaista huolta vahingon estämisestä.»

»Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra», vastasi herra Duncan Campbell; »siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt», lopetti hän nousten pöydästä, »minun täytyy ensiksi nousta.»

Dalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista; mutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä jokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. »Luottaen kunniasanaanne», lausui hän täyttäen pikarinsa, »juon teidän terveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle suvullenne!» Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus.—»Niinikään, rouva», jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen pikarinsa uudelleen, »juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne, toivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät.—Ja arvoisa hengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä) hukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni—majuri, olisi pitänytkin sanoa—Dalgettyn välillä.—Ja koska pullossa ei ole jäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein kunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi.—Ja koska pullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan palvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.»

Hän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini näkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla lähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.

Tämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa, ja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan muodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja seuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka laski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan tavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa ilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja Mahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen herralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että kapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä Inveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä esittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa unohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon kun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin puolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti hänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin kokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta, minkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies, joka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen rouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja katumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran oli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla tavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli silloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in saaren Maclean'eja vastaan.

»Onpa maar», virkkoi soturi, »teidän herrasväellänne syytä paastota ja katua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen jonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka luonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut etuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella laskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni. Sillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna—mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?»

»Lorimer, herra», vastasi mies.

»Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt, Lorimer—kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan päärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka olisi rakennettava…»

»Mielipahakseni, herra», keskeytti Lorimer puheen, »en saa viipyä, niin että voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska arvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä perheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä kuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei yhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi minulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä huvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se kohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.» Näin sanoen hän läksi ulos.

Heti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan asukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen miesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä kurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän kautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni Dalgettyn majapaikkaan. »Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle rummutettaisiin», arveli soturi itsekseen. »Jos he kaikki ovat paraatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen raikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan saisi valloitetuksi.»

Kun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi marssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni käytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin gaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta eikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin iloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi viheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin hänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän olisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan nenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.

»Hyvä on», arveli kapteeni; »minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska hän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa' (ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin en ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua jostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni sitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa sen sijaan.»

Näin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän katsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty kamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla sotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä piirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän koittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä, jota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä hevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan kamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi soturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi, että palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla kankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun ijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana Wolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää, synkimpää surua.

Hevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu viisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties vartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa lyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo tuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja näkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa sukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista polven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan aineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen miehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat sotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa ja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat, ettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan; päinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa rinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla silmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän muutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi miehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että kapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi. Dalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta mikäs auttoi—pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut melkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti eteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat tuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin mielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia vuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin ääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja kiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.

Vihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle Inverary on rakennettu. Torvi, jota »dunniewassel» toitotti, niin että metsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun airolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti tämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas luontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin matkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti kuin mikä kristitty ihminen tahansa.

Loch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut ihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut nähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä järveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän olisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan gootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine valleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan, jonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa ihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen kartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen virstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa, ja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan kukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa pilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen vuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu vartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä ihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni Dalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen taipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei päivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken huomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä oli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet siellä olisi tarjona runsaita muonavaroja—sillä nimellähän kapteeni tavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.

Alus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn kaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen hökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus. Tämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja siellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän miehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin luja ja jälkimmäinen niin vahva kuin »rittmeister» Dugald Dalgettyllä, joka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Tuumissaan salaviekas, juonikas, Mietteissään epävakaa, vaihteljas, Hän onnessakin tyytymätön on Ja vastoinkäymisissä maltiton.

Absalom ja Achitophel.

Inveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin seitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia hökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja hirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla, monikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan linnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit olivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet vuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi vaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat peitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun juurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä itkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat nähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä siitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni Dalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja kirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla torillaan nähtävää kauhistusta.

Montrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari englantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen vuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi: »Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko tietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?»

Näin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin tästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: »Kolme vuorelaisherraa—Jumala heidän sieluansa armahtakoon!» (hän risti silmiänsä)—»kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät ruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski». Ja kääntyen huolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää tiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä herra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven takainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.

Linnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran vallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin rakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä tykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri pölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta verestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi näyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.

Dalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa päällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään hänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka nenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma. Vuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn, eikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,

Dalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä Kustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa mukaan seurata sitä talliin asti.

Se seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman enteet, jotka hän oli nähnyt. »Kustaavusparka!» mutisi hän itsekseen, »jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut Darlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka eivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:

Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää, Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää; Siis käydään, veikkoset, metelihin Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.»

Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas nyökäytti päätään ja läksi.

Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa, kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.

Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä, huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen. Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti, kuinka mahtava mies hän oli.

Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse, ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti markiisi ajoi Covenantin asiaa.

Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet, etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa, jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula, jolle hän oli kohonnut.

Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa, luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina. Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa, muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa. Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille. Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa, vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin; tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa, aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»

Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi, luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta, herra markiisi—taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»

»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta puhetavasta.

»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty, »johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii, vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»

»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään seisovalle herralle.

»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan», jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra (ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala varjelkoon kuningas Kaarlea!»

»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte, ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim O'Nealen johdossa.»

»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein, Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan kenraalin puolesta.»

Markiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja sinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle ojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan, mitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä kavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?

»Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen», vastasi kohta eräs läsnäolijoista.

»Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi puhui», sanoi Dalgetty, »ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja että te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan toimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja, vaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on tämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti kuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä. Tosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani—sillä meidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu—mutta myöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra markiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään koskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan tyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta kuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään luottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se varma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus gentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.»

»Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista», lausui markiisi, »joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja kapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä hävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen Skotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos kuolemalla.»

»Hyvät herrat», virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen lähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, »olkaa hyvät ja muistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne kaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman kohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja alusmaitanne.»

Tähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku vastasi: »Ei huuto Lochowiin kuulu!» joka Campbellien tavallinen sananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin kaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.

»Hyvät herrat», väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla mutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, »en minä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin, koska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun ilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin sen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies, ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden turvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että minulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi häpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.»

Tämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut tietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja markiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki mielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.

»Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän miehen turvallisuuden, herra markiisi?» kysyi eräs läsnäolijoista.

»En sitä usko», vastasi markiisi; »mutta en ole vielä kerinnyt lukea hänen kirjettänsä.»

»Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se», kehoitti toinen Campbelleista. »Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman miehen tähden.»

»Kuolleesta kärpäsestä», lisäsi muuan pappismies, »voi apteekkarin voide saada pahan haisun.»

»Arvoisa kirkkoherra», virkkoi kapteeni Dalgetty »sen hyvän avun tähden, joka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten en tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä ' mies,' jota tuo punalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä minuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika mies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa että Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee, tahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun huomenna tänne tulee.»

»Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi», virkkoi muuan kapteenin puolustajista, »niin olisi liikaa kovuutta, jos ratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.»

»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen,—»kaikella kunnioituksella puhuen—kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje, että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn—siksihän se itseään sanoo—tänne lähettänyt.»

He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä. Klanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen oli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen tuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa se kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta. Se, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko kuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat alhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana. Markiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne muistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten »Couroultai» toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin johonkin torniin lukon taakse.

»Vangin!» huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi melkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo vähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet kiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen markiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen kädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät reippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta kostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei heidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme temmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien pimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana oli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä, valkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja jyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä pari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan pohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja vanki siis jäänyt pilkkopimeään.

KOLMASTOISTA LUKU.

Onneton oot, jos milloinkaan tähän linnahan astut; Itkien muistelen vain, minkä sä kohtalon saat, Jos »Hänen Armolleen» et nöyränä polvias saata Kohta sä notkistaa, käskyä noudattain.

Burns'in epigrammi Inveraryssa käydessään.

Tällä tavoin, kuin yllä kerrottiin, päivän valosta suljettuna ja sangen epätoivoiseen tilaan jätettynä alkoi kapteeni niin varovasti kuin mahdollista laskeutua ahtaita ja epätasaisia portaita myöten siinä toivossa, että pohjassa toki viimein tulisi joku paikka, missä hän saisi levätä. Mutta kaikki hänen varovaisuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että hän lopulla horjahti ja kulki viimeiset neljä tai viisi askelta liian kiireesti, voidaksensa pitää itseään tasapainossa. Pohjassa hän kompastui johonkin pehmeälle tuntuvaan myttyyn, joka huoaten liikahti ja sotki kapteenin jalat, niin että hän pyllähti kämmenilleen ja polvilleen kostealle, kivetylle permannolle.

Vähän toinnuttuansa Dalgetty ensi toimekseen kysäisi, keneen oli kompastunut.

»Olentoon, joka kuukausi takaperin oli mies», vastasi kolea, painunut ääni.

»Mitä lajia hän sitten nyt on», virkkoi Dalgetty, »kun näin käy makaamaan rappusten alimmaisen portaan eteen myttyrässä kuin siili, niin että kunnialliset, pulaan joutuneet kavaljeerit häneen kompastuvat ja ovat lyömäisillään nenänsä rikki?»

»Mitä hän nyt on?» vastasi sama ääni. »Hän on kurja pölkky, josta kaikki oksat on hakattu pois, toinen toisensa perästä, ja joka nyt ei piittaa siitä, kuinka pian hänet kiskotaan juurineen kumoon ja pilkotaan uuniin vietäviksi haloiksi.»

»Veikkonen», sanoi Dalgetty, »minun on sääli sinua. Mutta 'patienza' (malttia), sanoo espanjalainen. Jos olisit edes maannut liikkumatta niinkuin pölkky, johon itseäsi vertasit, niin olisi nahka nyt eheämpänä kämmenissäni ja polvissani.»

»Sinäkö olet soturi», vastasi vanki, »ja parut kompastuksesta, josta ei poikanenkaan itkisi?»

»Soturi!» virkkoi kapteeni. »Mistä sinä tämän kirotun luolan pimeydessä arvasit, että olen soturi?»

»Kuulin haarniskasi kalskahtavan, kun lankesit», vastasi vanki, »ja nyt näen sen myös kiiltelevän. Oltuasi tässä pimeydessä yhtä kauan kuin minä eroittavat silmäsi kyllä pienimmänkin maassa matelevan sisiliskon.»

»Ennen tulkoon piru kaivamaan silmäni ulos niiden kuopista!» virkkoi Dalgetty. »Jos asia on semmoinen, soisin itselleni mieluummin nuoran kaulaan, sotamiehen lyhyen siunauksen ja harppauksen alas tikapuilta! Mutta minkälaista muonaa täällä on tarjona—mitä ruokaa, tarkoitan ma, virkappas sinä, joka olet kumppaninani tässä pahassa pulassa?»

»Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa», vastasi ääni.

»Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi», sanoi Dalgetty. »Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin meidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.»

»Leipäpala ja vesiruukku», vastasi toinen vanki, »ovat tuossa nurkassa, jos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla ei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.»

Dalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan ruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa kauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin nähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.

»Tämä leipä», mutisi hän, suu ihan täynnä, »ei ole paraimman makuista. Vaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa Werbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään kaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon, joka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle—nimittäin Böömin kuninkaan Ferdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se ei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian pääsisit vapaaksi—tietysti minä myös—ja hartaasti haluisin, että tämä vesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei muun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.»

Sillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa, kilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä ruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai huolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään tehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen nurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena—sillä »karmituoleja», niin hän sanoi, »olen aina pitänyt erittäin mukavina». Näin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.

»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »meidän molempien pitäisi likemmin tutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta pitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran, Montrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs.—Virkappa nyt, mikä sinun nimesi lienee?»

»Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua», vastasi harvapuheisempi kumppani.

»Olkoon se minun asiani», sanoi soturi.

»No, sama se,—Ranald Mac Eagh on nimeni—se merkitsee Ranald Sumun poika.»

»Sumun poika!» ihmetteli Dalgetty. »Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi mielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä oletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa: mikä piru on sinut saattanut tänne?»

»Kova onneni ja rikokseni», vastasi Ranald. »Tunnetteko Ardenvohrin ritarin?»

»Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen», vastasi Dalgetty.

»Tiedättekö, missä hän nyt on?» kysyi Ranald vielä.

»Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa», vastasi kapteeni, »että huomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi, ettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei tule kestämään enää kovin kauan.»

»Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin vihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.»

»Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän kaksimielinen», vastasi Dalgetty. »Herra Duncan ei ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.»

»Pelkurimainen saksilainen», virkkoi vanki, »sano hänelle, että minä olen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa ja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt—että minä olen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti pojat—että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista vuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi hänen neljä lastansa.»

»Totta puhuen, kunnon ystäväni», sanoi Dalgetty, »jos se on paras syysi pyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua pyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että luontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee niiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset, joiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö linnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on sen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.»

»Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen tikapuiden avulla», kertoi vanki. »Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme, joka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen nauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös. Tarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan keskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja paiskasivat veneemme palasiksi—mutta ei yhdenkään miehen sydän masentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä päivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.»

»Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac Eagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen pantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa tuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte sotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka on jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä muiden Aasian kansain sodankäynti.—Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän sotaan—teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se, Ranald!»

»Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet», kertoi Ranald, »niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.»

»Ahaa!» sanoi Dalgetty. »Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan tuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle, jolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?»

»Vai olette siis kuullut siitä», virkkoi Ranald, »kuinka me kostimme ylpeälle metsänkaitsijalle?»

»Muistan kuulleeni», sanoi Dalgetty, »eikä siitä olekaan kovin pitkä aika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen päähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä laatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli hyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä, Ranald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi halunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään pääkalloon.»

»Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme», jatkoi Mac Eagh, »ja veljeni tapettiin—hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille, jolle kapusimme—minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston valojani täyttämättä.»

»Olkoon niin», sanoi Dalgetty, »ja kosto onkin suloista herkkua, sen myöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä muotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan. Ja jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei markiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi murtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella kidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi tietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin rauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin esivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.»

»Mutta kuule, vieras», jatkoi vuorelainen. »Ritari Duncanilla, Ardenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta neljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa tuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä vanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta vimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja katumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen omankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka Avon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka mätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.»

»Arvattavasti», jatkoi Dalgetty, »ne kolme sievää poikaa, jotka eilen näin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa kuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?»

Kesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla äänellä: »He olivat minun poikiani, vieras,—he olivat minun poikiani!—verta minun verestäni—lihaa mmm lihastani!—nopeat jaloiltaan—pettymättömiä ampujia—eikä heitä ollut kukaan vihollinen voittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät kukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat kuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin kipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun pitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa poikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni ja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.»

»Helpommin saat sen halusi täytetyksi», virkkoi kolmas ääni puheeseen sekaantuen, »jos sen ilmoitat minulle.»

Kaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. »Ihmiskunnan vihollinen on täällä!» huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen kahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin siitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman myös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä sekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli kuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.

»In nomine Domini» (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa Mareschal-kollegiossa—»santissima madre di Dios» (pyhin Jumalan emonen), niinkuin espanjalainen puhuu—»alle guten Geister loben den Herrn» (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas, tohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan—»

»Lopettakaa jo manauksenne», virkkoi taas sama ääni. »Vaikka olen oudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen ihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä pulassanne, jos ette hylkää neuvojani.»

Näin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka hämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa tällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu samaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi vilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt sorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös Saksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin ensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?

»Sillä», sanoi hän, »olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus kuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen reiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien miesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.»

»Sen asian pidän salassa», vastasi tuntematon, »siksi kun olette omien salaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa tapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse pääsin sisään.»

»Sitten se ei voi olla avaimen reikä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »sillä haarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin läpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin vähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa kuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek Mareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.»

»Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä», vastasi vieras, kääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä, laiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä epäillen, olisiko tulija elävä olento.

»Minä olen, veikkoseni», virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä, »tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna kuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.»

»Ei suinkaan—ei millään muotoa», vastasi kapteeni Dalgetty, kohta ruveten tyhjentämään sitä pientä vakkaa, jonka vieras oli tuonut viittansa alla. Vuorelainen puolestaan, joko pelosta tai ylenkatseesta, ei huolinut tuoduista hyvistä herkuista.

»Saas tästä, veikkonen!» virkkoi kapteeni, joka oli jo lopettanut ison palan vasikanpaistia ja nyt heilautti viinipulloa. »Mikä onkaan sun nimesi, hyvä ystäväni?»

»Murdoch Campbell, hyvä herra», vastasi vieras, »passari Argylen markiisin palveluksessa ja toisinaan myös vanginvartijan apulaisen viran hoitaja.»

»Saas tästä sitten vielä kerta, Murdoch», sanoi Dalgetty, »minä juon sun terveydeksesi, mainiten sinua omalla ristimänimelläsi paremman onnen vuoksi. Tämä viini tuntuu olevan Calcavellaa. No, veikkoseni Murdoch, uskallanpa sanoa, että sinä ansaitsisit itse vanginvartijan viran, koska näyt monta vertaa paremmin kuin päällysmiehesi ymmärtävän, minkälaisessa ruuassa onnettomuuteen joutuneita kunnon herroja tulee pitää. Leipää ja vettä! Hyi häpeä hänelle! Johan se, Murdoch, olisi saattanut markiisin vankihuoneen pahaan maineeseen. Mutta minä näen, että sinä tahtoisit puhutella tätä ystävääni Ranald Mac Eaghia. Älä huoli minusta; minä otan vakan tuohon nurkkaan ja takaan, että leukani pitävät semmoista kalinaa, ettei korvani kuule teidän puheestanne mitään.»

Tästä lupauksestaan huolimatta kuunteli soturi kuitenkin toisten puhetta niin tarkkaan kuin saattoi, taikka hänen omilla sanoillaan puhuen »hän hörkisti korvansa niinkuin Kustaavus kuullessaan avaimen narisevan viljahinkalon lukossa.» Ja vankihuone olikin niin pieni, että hän aivan helposti saattoi kuulla seuraavan keskustelun:

»Huomaatko, Sumun poika», virkkoi Murdoch »ettei sinua tästä paikasta päästetä, paitsi kun hirteen viedään?»

»Ne, jotka olivat minulle rakkaimmat», vastasi Mac Eagh, »ovat jo menneet samaa tietä.»

»Et siis huoli tehdä mitään», kysyi taas vieras, »joka voisi estää sinua heitä seuraamasta?»

Vanki väänsi itseänsä kahleissaan, ennenkuin vastasi.

»Paljon tekisin», virkkoi hän viimein, »en oman henkeni tähden, vaan sen pantin vuoksi, jonka jätin Strathawenin laaksoon.»

»Ja mitä sinä tekisit, päästäksesi sen hetken katkeruutta maistamasta?» kysyi jälleen Murdoch. »Minusta on yhdentekevä, mistä syystä tahdot sitä välttää.»

»Minä tekisin kaikki, mitä ihminen voi tehdä, jos kuitenkin saan säilyttää ihmisen nimen.»

»Ihmiseksikö itseäsi sanot», pitkitti kysyjä, »sinä, joka olet tehnyt pedon töitä?»

»Niin sanon», vastasi rosvo. »Minä olen semmoinen ihminen kuin esi-isänikin—me olimme lampaita, maatessamme rauhanviittaan peitettyinä—se viitta ryöstettiin meiltä, ja nyt soimaatte meitä pedoiksi. Antakaa meille takaisin mökkimme, jotka olette polttaneet, lapsemme, jotka olette surmanneet, leskemme, jotka olette nälkään näännyttäneet—kerätkää hirsipuista ja leileistä meidän sukumme raadellut ruumiit ja valjenneet kallot—herättäkää heidät jälleen eloon iloksemme, niin tahdomme olla alamaisenne ja veljenne—vaan kunnes se tapahtuu, olkoon surma ja veri ja molemminpuoliset pahanteot mustana juopana välillämme!»

»Et siis tahdo mitään tehdä, millä saisit vapautesi?» virkkoi Murdoch.

»Mitä hyvänsä—paitsi jos pitäisi sanoa olevani sinun heimosi ystävä», vastasi Mac Eagh.

»Me halveksimme rosvojen ja cateran'ien (vuorelaississien) ystävyyttä», tiuskaisi Murdoch, »emmekä alentaisi itseämme niin halvoiksi, että siitä huolisimme.—Mitä sinulta vaadin vapautesi lunastimeksi, on tieto siitä, mistä löydetään Ardenvohrin ritarin tytär ja perillinen?»

»Että muka saisitte naittaa hänet jollekulle mahtavan herranne kerjäläisserkulle», sanoi Ranald, »niinkuin Diarmidin pojilla on tapana. Eikö Glenorquhyn laakso vielä tänäkin hetkenä huuda kostoa siitä, että väkivallalla ryöstitte turvattoman lapsen, jota hänen sukulaisensa olivat saattamassa kuninkaan hoviin? Eikös saattomiesten ollut pakko kätkeä hänet padan alle, jonka ympärillä he taistelivat, kunnes ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi voinut sanan saattaa? Ja eikö tyttöä sitten tuotu tähän kirottuun linnaan ja perästäpäin naitettu Mac Callum Moren veljelle, ja eikö kaikki se tapahtunut hänen avarain alusmaittensa vuoksi?»

»Ja jos se tarina olisikin totta», virkkoi Murdoch, »niin tyttö sai paremman miehen kuin Skotlannin kuningaskaan olisi voinut hänelle hankkia. Mutta tämä ei millään lailla kuulu asiaan. Herra Duncan Campbellin tytär on meidän omaa sukuamme eikä mikään vieras. Ja kenellä olisi parempi oikeus saada tieto hänen kohtalostaan kuin Mac Callum Morella, heimokunnan päälliköllä?»

»Tämän päällikön puolestako te sitä tietoa vaaditte?» kysyi rosvo. Markiisin palvelija nyökäytti päätään.

»Ettekä aio tehdä tytölle mitään pahaa?—Minä olen jo tehnyt sitä hänelle yltäkyllin.»

»Ei mitään pahaa, niin totta kuin olen kristitty mies», vastasi Murdoch.

»Ja palkakseni saan henkeni ja vapauteni?» kysyi vielä Sumun Poika.

»Niin on sovittu», vakuutti vanginvartija.

»Tiedä sitten, että lapsi, jonka säälini säästi silloin kun hävitimme hänen isänsä vahvan tornin, kasvatettiin heimokunnassamme ottolapsena, kunnes heimokuntamme leppymätön verivihollinen, Allan Mac Aulay Verikäsi ynnä Lennoxin ratsumiehet Menteithin perillisen johdossa teloittivat meidät Ballenduthillin vuoriahteissa.»

»Joutuiko tyttö Allan Verikäden haltuun sinun heimokuntasi luultuna tyttärenä? Sitten hänen verensä on punannut väkipuukon terää eikä sanomasi ole semmoinen, joka voi pelastaa tuomitun henkesi.»

»Jos henkeni riippuu hänen elämisestänsä, niin se on täydessä turvassa», vastasi rosvo; »sillä tyttö elää vielä. Mutta henkeni riippuu heikommasta siteestä—Diarmidin pojan häilyvästä lupauksesta.»

»Se lupaus ei petä», virkkoi vanginvartija, »kun vain voit näyttää toteen, että tyttö on elossa, ja osoittaa, mistä hänet löydetään.»

»Darlinwarachin linnasta», sanoi Ranald Mac Eagh, »Annikka Lylen nimellä. Usein ovat heimokuntalaiseni, käytyänsä jälleen omilla metsillämme, kertoneet hänestä, eikä ole pitkä aika siitä, kun minäkin omin vanhoin silmini hänet näin.»

»Sinäkö?» kummasteli Murdoch, »sinäkö, Sumun Lasten päällikkö, uskalsit mennä niin likelle verivihollistasi?»

»Diarmidin poika, minä tein enemmänkin», vastasi rosvo. »Minä kävin itse juhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta rannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä laulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja virtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan tikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt.—Ja nyt, Diarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?»

»Olet kyllä», vastasi Murdoch, »jos juttusi on tosi. Mutta minkä todistuksen voit siitä antaa?»

»Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!» huusi rosvo; »hän jo katsoo, millä keinoin pääsisi sanansa siteistä!»

»Ei suinkaan», virkkoi Murdoch. »Jokainen lupaus täytetään, niin pian kuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut.—Mutta onpa mulla myös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.»

»Mesikieli, myrkkymieli—aina mesikieli, myrkkymieli», mutisi vanki, ja heitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.

Sillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti itsekseen omia mietteitään asiasta. »Mitä, 'Zum Henker' (hittoja), tuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä mitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle kertoa. Mutta antaapa hänen tulla—saakoon vähäisen kierrätellä, jos tahtoo karata vanhan soturin selän taakse.»

Varuillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut muurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.

»Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty», virkkoi Murdoch Campbell, »ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista sananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa kansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.»

»Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä», sanoi Dalgetty. »Sillä, turkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en olisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä Bethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.»

»No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies, kohta ymmärtänette», virkkoi Murdoch, »kun sanon vapaaksipääsönne riippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin pieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette ollut—millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän mieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette heidän sota-aikeistaan.»

»Kysytkö sitä ainoastaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi?» kysyi Dalgetty; »siis ilman mitään muuta tarkoitusta?»

»Ilman yhtään mitään tarkoitusta», vastasi Murdoch. »Mitä heidän sodankäyntinsä koskisi köyhään kurjaan, semmoiseen kuin minä!»

»Anna kuulla sitten kysyttäväsi», virkkoi kapteeni; »minä aion vastata 'peremptorie' (suorilla sanoilla).»

»Kuinkahan monta irlantilaista on tulossa Jaakko Graham'in, sen kapinoitsijan, avuksi?»

»Luultavasti kymmenentuhatta», vastasi kapteeni Dalgetty.

»Kymmenentuhatta!» tiuskaisi Murdoch. »Tiedämmehän me, että tuskin kaksituhatta laski maihin Ardnamurchanissa.»

»Tiedätpä sitten heistä enemmän kuin minä», virkkoi kapteeni Dalgetty aivan huolettomasti. »Minä en vielä ole nähnytkään heitä mönsträyksessä enkä edes aseet kädessä.»

»Ja kuinka monta vuorelaista lienee toivossa?» kysyi jälleen Murdoch.

»Niin monta kuin klanit vaan saavat liikkeelle», vastasi kapteeni.

»Te vastaatte kiertelemällä, herra», sanoi Murdoch. »Virkkakaa suoraan: tokko heitä lienee viisituhatta miestä?»

»Noin sen paikoille», vastasi Dalgetty.

»Te panette henkenne alttiiksi, herra, kun näin laskette minun kanssani pilaa», varoitti kysyjä. »Jos kerran vihellän, niin päänne riippuu ennen kymmenen minuutin kuluttua laskusillassa kiinni.»

»Mutta puhuakseni suuni puhtaaksi, Murdoch veikko», sanoi kapteeni, »onko sun mielestäsi järki-ihmisen tapaista kysellä meidän armeijamme salaisuuksia minulta, joka olen ottanut pestin koko tämän sodan ajaksi? Jos neuvoisin sinulle, millä keinoin Montrose helpommin olisi voitettava, mihin sitten palkkani ja saatavani ja saaliinosani joutuisivat?»

»Minä vakuutan teille», virkkoi Murdoch, »että teidän sotaretkenne, jos olette vastahakoinen, alkaa ja samassa loppuukin marssilla tuon mestauspölkyn luoksi, joka linnanportin vieressä seisoo tämmöisten 'landlauferien' (maankuljeksijain) varalta. Mutta jos rehellisesti vastaatte kysymyksiini, voitte päästä minun—Argylen markiisin palvelukseen.»

»Onko siinä palveluksessa kelpo palkka?» kysyi kapteeni Dalgetty.

»Hän maksaa teille kaksi sen vertaa, mitä teillä on palkkaa, jos menette takaisin Montrosen luokse meidän asioitamme toimittamaan.»

»Soisinpa, että olisin sinut nähnyt, Murdoch, ennenkuin otin Montrosen pestin», sanoi Dalgetty, joka näkyi mietiskelevän.

»Päinvastoin voin nyt antaa teille sitä paremmat ehdot», virkkoi Murdoch, »aina tietysti siinä tapauksessa, että olette uskollinen.»

»Uskollinen, se on: teille, vaan petturi Montrosea kohtaan», vastasi kapteeni.

»Uskollinen oikean uskon ja hyvän järjestyksen asialle», sanoi Murdoch, »joka pyhittää jokaisen pettuuden, minkä sen hyödyksi ehkä teette.»

»Ja Argylen markiisi—jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa ruveta—onko hän hyvä herra?» kysyi Dalgetty.

»Ei ole parempaa», vakuutti Murdoch.

»Ja antelias upseereillensa?» pitkitti kapteeni.

»Runsain käsi koko Skotlannissa», vastasi Murdoch.

»Luja ja rehellinen lupauksissaan?» jatkoi Dalgetty.

»Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista», sanoi markiisin palvelija.

»Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut», virkkoi Dalgetty. »Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin—taikka, pikemmin olet varmaan markiisi itse!—Argylen herra», lisäsi hän, äkkiä karaten valepuvussa tulleen herran kimppuun, »minä vangitsen teidät maanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa apua, niin väännän niskanne nurin.»

Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin yrittäisi apua huutaa.

»Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon ehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte, niin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että rupeatte locumtenens'ikseni (sijaisekseni)—niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa—siksi kun vartijanne tulee vankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan teidät—sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli orjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa)—ja sitten haen itselleni pääsötien.»

»Kavaltaja!» mutisi Argyle. »Palkitsetko hyvyyteni murhalla?»

»En hyvyyttänne, korkea herra», vastasi Dalgetty, »vaan tahdon ensiksi opettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee kavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja toiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä ehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin hänen palvelusaikansa on loppunut.»

»Säästäkää henkeni», virkkoi Argyle, »niin teen mitä vaaditte.»

Dalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen pikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että toinen saattoi vastata.

»Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?» kysyi hän.

»Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella, niin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon», vastasi markiisi.

»Sen verta siitä.—Minne tuota käytävää myöten pääsee?»

»Omaan kamariini seinäverhon taakse», selitti maassa makaava aatelisherra.

»Kuinka pääsen sieltä linnanportille?»

»Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren vartijatuvan——»

»Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja palvelijoitanne?—Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea herra.—Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän vankihuoneeseen?—Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.»

»Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta», sanoi markiisi, »ja se alkaa minun kamaristani.»

»Ja mikä on tunnussana portilla?»

»Levin miekka», vastasi markiisi. »Mutta jos tahdotte luottaa kunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse ja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.»

»Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo näkyisi mustelmia sormieni pidosta.—Niinkuin asian laita nyt on, beso los manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen. Mutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin—onko kamarissanne kirjoitusneuvoja?»

»On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä tulen kanssanne sinne», virkkoi markiisi, »kohta paikalla.»

»Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle», sanoi Dalgetty. »Te saatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin haltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen paikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat.—Kunnon Ranald, näethän, kuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon päästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet minun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran henkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan itseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen tavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin, eipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien kurkkuja.»

»Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa», vakuutti Ranald, »saa hän surman kädestäni.»

»Se on oikein, Ranald—oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka puolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!»

Näin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi vipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut hiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven toinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista riippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea käytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi viimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut, Argylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat tavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra, muinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa keskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä katsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac Callum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö kamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui kapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita pöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi markiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas vankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului markiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria palkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.

»En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia—en, vaikka antaisitte tuhannen nautaa», vastaili rosvo. »En, vaikka antaisitte kaikki ne maat, joita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi sanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!»

»Ja rautapaita-mies», virkkoi Dalgetty, sisään astuen, »on siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, Mac Eagh, ja suuren kiitollisuuden velkaan joutuu myös tämä korkea herra. Mutta ensin hänen pitää tähän passikirjaan kirjoittaa majuri Dugald Dalgettyn ja hänen oppaansa nimet, muuten hän luultavasti itse saa passin toiseen maailmaan.»

Markiisi kirjoitti salalyhdyn valossa, mitä soturi käski.

»Ja nyt, Ranald, riisu päällysvaatteesi», virkkoi Dalgetty, »minä tarkoitan: anna lanne plaidisi. Siihen kääritään nyt tämä Mac Callum More, ja hänestä tehdään vähäksi aikaa Sumun Lapsi.—Ei, hyvä herra, meidän pitää peittää päännekin huppuun, ollaksemme varmat siitä, ettette ajattomalla ajalla rupea kiljumaan.—Kas niin, nyt hän on tarpeeksi kääritty—kädet alas, taikka jumaliste puhkaisen teiltä sydämen omalla tikarillanne! Noin, minä en sido teitä halvemmalla kuin silkkinuoralla, niinkuin säätynne vaatiikin.—Kas niin, nyt hän pysyy kiinni siksi, kun joku tulee auttamaan. Jos hän on käskenyt meille myöhäisen päivällisen, Ranald, niin hän saa nyt siitä itse kärsiä. Mihin aikaan, kelpo Ranald veikkoseni, vanginvartija tavallisesti kävi?»

»Ei koskaan ennen, kuin aurinko on laskenut lännen laineisiin», sanoi Mac Eagh.

»Sitten, veikkoseni, meillä on kolme tuntia aikaa», virkkoi varovainen kapteeni. »Sillä välin ryhtykäämme toimiin, niin että saamme sinut vapaaksi.»

Ensi työksi tarkastettiin nyt Ranaldin kahleita. Ne avattiin yhdellä niistä avaimista, jotka riippuivat salaoven takapuolella luultavasti siksi tarpeeksi, että markiisi saattaisi, milloin tahtoi, vartijaa kutsumatta päästää pois tai toiseen paikkaan kuljettaa jonkun vangin. Rosvo ojensi kangistuneet raajansa suoriksi ja harppasi ulos vankihuoneesta, tuntien vapaaksi päässeen pyörryttävää iloa.

»Ota sinä tämän korkeasukuisen vankimme passaripuku», käski kapteeni Dalgetty. »Pane se päällesi ja seuraa kintereilläni».

Rosvo totteli. He astuivat salarappusia ylös, teljettyänsä vankihuoneen oven jäljestään, ja saapuivat onnellisesti markiisin kamariin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tass' ov' on, tässä portaat—mikä sitten? Mut ketä kuolo varma uhkaa maalla, Se vähä kysyy moista joutavaa Kuin karttaa, kompassia—merellen Hän lähtee vaikka ilman lietsaria.

Brennowalt'in murhenäytelmä.

»Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee», käski kapteeni; »minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.»

Näin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia papereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta, joka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt ottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka riippuivat huoneen seinällä. »Tietoja ja saalista», virkkoi kokenut soturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, »on jokaisen kunnon kavaljeerin velvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi tarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat omiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei saa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi.—Mutta hiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?»

Aika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä tahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa, vaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta salia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen aseilla tie kaikkien vastustajien läpi.

»Seis, jos pidät hengestäsi lukua», kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet kiinni. »Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme sentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan olla yksinään.—Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.»

Useammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein keksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli toinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli Dalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli papin äänen täydessä saarnatoimessa.

»Sentähden se viekastelija», virkkoi hän, »käskikin meidän mennä tätä salatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen kaulansa poikki!»

Dalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät rautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua. Verhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen olevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla maallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä markiisin perhe—semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa—istui kirkossa toisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa istuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä markiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.

Eipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa maltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin mitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen kuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi kuudenneksitoista—seitsemänneksitoista—kahdeksanneksitoista—ja lopuksi. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin sanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi katsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin, aavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä hajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa äskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni Dalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut puolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac Callum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet, vaikka olisi turkkilainen imam ollut saarnaamassa.

Mutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä vielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen alla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties valmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi hän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli täpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen mahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi käymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien vaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa, astui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia myöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut retkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä toivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka ilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui kapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä. Kypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä edemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri samaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä! Pianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä puheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. »En tahtonut», lausui hän, »lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin teille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä saarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.»

»Enpä huomannutkaan, arvoisa herra», virkkoi pappi, »että te olitte kirkossa.»

»Herra markiisi», selitti Dalgetty, »on ollut niin armollinen ja suonut minulle sen kunnian, että sain istua hänen omassa aitiossaan.» Sen kuullessaan kumarsi pappi syvään, sillä hän tiesi, että semmoista kunniaa ei ollut tapana suoda muille kuin sangen korkeasukuisille herroille. »Minulla on ollut se kohtalo, herra pastori», jatkoi kapteeni, »vaeltelevan elämäni ajalla, että olen saanut kuulla saarnaajia kaikellaisista lahkokunnista—esimerkiksi lutherilaisia, evankelilaisia, reformeerattuja, kalvinilaisia ja niin edespäin—mutta en ole ikinä kuullut mitään teidän saarnanne vertaista.»

»Nimittäkää sitä luennoksi, korkeasti kunnioitettava herra», muistutti pappi; »sillä niin on meidän kirkkokunnassamme tapana sitä nimittää.»

»Olkoonpa luento taikka saarna», virkkoi Dalgetty, »se oli, yläsaksan kielellä puhuen, 'ganz vortrefflich' (aivan erinomainen). Enkä tahtonut lähteä tästä paikasta, ellen olisi teille tunnustanut, mitä liikutuksia sydämessäni on tuntunut opettavaisen lukemisenne aikana; ja myös, kuinka kipeästi minuun koskee, että eilen pöydässä näytti siltä, kuin olisin laiminlyönyt sen kunnioituksen, joka teidän kaltaisellenne miehelle tulee.»

»Voi! hyvä herra», sanoi pappi, »tässä maailmassa kohtaamme toisiamme niinkuin kuolon varjon laaksossa tietämättä kuka sattuu kanssamme yhteen. Eipä tosiaan ole kummeksimista, että toisinaan loukkaamme semmoisiakin, joille osoittaisimme kaikkea mahdollista kunniaa, jos heidät tuntisimme. Totta puhuen, herra, olisin pikemmin luullut teitä jumalattomaksi ilkiöksi kuin näin hurskaaksi mieheksi, miksi teidät nyt näen, mieheksi, joka suurelle Herralle osoittaa kunniaa myös hänen halvimmankin palvelijansa persoonassa.»

»Se on aina minun tapani, oppinut herra», vastasi Dalgetty, »sillä ikimuistettavan Kustaavus Adolfuksen palveluksessa—mutta minä kai häiritsen mietteitänne»——asiainhaarain täpäryys sai tällä kertaa voiton hänen halustaan puhua Ruotsin kuninkaasta.

»Ette suinkaan, hyvä herra», sanoi pappi. »Mimmoinen olikaan, virkkakaapa, tapa tuolla mainiolla kuninkaalla, jonka muisto on niin kallis jokaiselle protestanttilaissydämelle?»

»Herra, rummut käskivät rukoukselle sekä aamuin että illoin yhtä säännöllisesti kuin paraatille. Ja jos joku sotamies tervehtimättä astui rykmentinpapin sivutse, sai hän siitä hyvästä tunnin aikaa istua ratsain puuhevosen selässä. Mutta hyvästi nyt, herra—minun täytyy, Argylen markiisin passin mukaan, paikalla lähteä täältä».

»Viipykää kuitenkin vielä hetkinen, hyvä herra», pyysi pappi. »Eikö olisi mitään, jolla voisin osoittaa kunnioitustani kuuluisan Kustaavus Adolfuksen oppilasta ja niin älykästä saarnataidon ymmärtäjää kohtaan?»

»Ei mitään», vastasi kapteeni, »paitsi jos neuvoisitte minulle suorimman tien portille—ja jos olisitte niin hyvä», lisäsi hän rohkeasti, »ja käskisitte jonkun palvelijan viedä hevosenikin sinne. Se on tummanharmaa ruuna—kutsukaa sitä Kustaavuksen nimellä, niin se hörkistää korviaan. Sillä minä en tiedä, missä täällä on talli, eikä oppaani», hän katsahti Ranald'iin, »puhu englanninkieltä.»

»Kiireesti lähden toimittamaan asianne», sanoi pappi, »ja tienne käy tuon syrjäisen käytävän kautta.»

»No, Jumalan kiitos, että olet niin itserakas!» mutisi kapteeni itsekseen. »Pelkäsinpä jo, että täytyisi marssia täältä pois ilman Kustaavusta.»

Linnan pappi avustikin saarnakyvyn erinomaista tuntijaa niin hartaasti, että muuan palvelija toi hevosen valmiiksi satuloittuna matkaa varten, sill'aikaa kun Dalgetty puhutteli laskusillan vartijoita, näytti passiansa ja lausui tunnussanan. Toisessa paikassa olisi kapteenin äkillinen esiintyminen irrallaan sen perästä, kun hänet kaikkein nähden oli vankeuteen viety, luultavasti herättänyt epäluuloa ja aiheuttanut kyselyjä. Mutta markiisin upseerit ja palvelijat olivat tottuneet herransa umpisalaisiin vehkeilemisiin; he eivät siis arvelleet mitään muuta kuin että kapteeni oli päässyt vapaaksi herran omasta toimesta ja saanut häneltä jonkin salaisen käskyn toimitettavaksi. Siinä luulossa ja kuultuansa häneltä tunnussanankin he päästivät kapteenin estämättä kulkemaan.

Dalgetty ratsasti hitaasti Inveraryn kylän kautta, ja rosvo astui kantopoikana hevosen vieressä. Kun he kulkivat hirsipuun sivutse, katsahti vanha mies siinä riippuviin ruumiisiin ja väänsi käsiään. Tämä katsahdus ja liike kestivät vaan hetken aikaa, mutta ilmaisivat sanomatonta tuskaa. Kohta jälleen toinuttuaan Ranald kuiskasi sivumennen jotakin eräälle niistä naisista, jotka Rizpan, Aiantyttären, tavalla näkyivät surren valvovan läänitysherran vääryyden ja julmuuden uhrien lähellä. Nainen vavahti sen äänen kuultuansa; mutta samassa hän jälleen kokosi ajatuksensa ja vastasi vähäisellä päännyökkäyksellä.

Dalgetty jatkoi kulkuansa ulos kylästä, ollen kahden vaiheella, pitikö hänen koettaa vuokrata tai väkisin ottaa joku vene ja mennä järven poikki vai tunkeutua metsään ja sinne kätkeytyä takaa-ajajilta. Edellisessä tapauksessa olisivat markiisin airolaivat, jotka lojuivat rannassa valmiina lähtöön, pitkät purjeraa'at tuulta myöten kääntyneinä, epäilemättä kohta lähteneet jäljestä, ja miten hän voisi toivoa vuorelaisten tavallisella kalaveneellä pääsevänsä niitä pakoon? Ja jos hän valitsisi jälkimmäisen keinon, niin olisi myös kovin epätietoista, voisiko hän autioilla, tuntemattomilla erämailla saada elatusta ja kätköpaikan. Kylä oli hänen takanaan; mutta mille suunnalle hänen nyt oli kääntyminen hyvään turvaan päästäksensä, siitä ei hän tietänyt mitään päättää. Niinpä hän jo alkoi huomata, että Inveraryn vankikomerosta karkaamalla, niin ihmeellinen kuin se yritys olikin, hän oli suorittanut vaikeasta tehtävästään vaan helpoimman osan. Ja jos hän uudestaan joutuisi vangiksi, ei hänen kohtalostaan enää ollut mitään epäilystä. Sillä siitä väkivallasta, mitä hän oli tehnyt niin mahtavalle ja kostonhimoiselle miehelle, ei voinut tulla muuta rangaistusta kuin viipymätön surma. Hänen pyöritellessään päässään näitä tuskastuttavia ajatuksia ja luodessaan ympärilleen katseita, jotka selvästi kuvastivat kahden vaiheella oloa, kysyi Ranald Mac Eagh yht'äkkiä: »Mitä tietä te aiotte matkustaa?»

»Sepä, kunnon kumppanini», vastasi Dalgetty, »juuri onkin se kysymys, johon en keksi vastausta. Tosiaan alan arvella, Ranald, että meille olisi ollut parempi, jos olisimme malttaneet pysyä mustan möykyn ja vesiruukun ääressä siksi, kunnes herra Duncan olisi tullut, jonka olisi täytynyt, oman kunniansa tähden, vähän taistella minun puolestani.»

»Saksilainen», vastasi Mac Eagh, »älä sure sitä, että olet vaihtanut vankikomeron häijyn löyhkän taivaan raittiiseen ilmaan. Ja ennen kaikkea, älä kadu, että olet auttanut yhtä Sumun Pojista. Anna minun opastaa itseäsi, niin panen pääni pantiksi, että pelastut.»

»Voitko saattaa minut ehein nahoin noiden vuoristojen kautta takaisin Montrosen sotajoukon luokse?» kysyi Dalgetty.

»Voin», vastasi Mac Eagh. »Ei ole elävää miestä, jolle kaikki vuoritiet, luolat, laaksot, viidakot ja loirot ovat niin tutut kuin Sumun Lapsille. Muut matelevat tasaisia teitä, järvien ja jokien rantoja myöten, mutta meidän ovat tiettömien vuorien jyrkät ahteet, erämaan purojen lähtökohdat. Kaikkine verikoirineenkaan Argyle ei voi seurata jälkiämme niitä pääsemättömiä paikkoja myöten, joiden kautta teidät opastan.»

»Sanotko niin, kelpo Ranald?» vastasi Dalgetty, »Pötki eteenpäin sitten. Sillä eipä, totta puhuen, laivamme suinkaan pääse pulasta oman lietsaamiseni avulla.»

Rosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan alalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa ravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni Dalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki tunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt yhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken pauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa, paikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.

»Mitä, paholaisen nimessä», kirosi Dalgetty, »tässä teemme? Nyt kai täytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.»

»Älkää huoliko hevosestanne», vastasi rosvo, »kyllä sen saatte pian takaisin.»

Näin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni poika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu ruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää kärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta ja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli nahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät näyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä niille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.

»Antakaa hevosenne pojalle», virkkoi Ranald Mac Eagh; »siitä riippuu henkenne.»

»Voi, voi!» valitti tuskastunut soturi. » Hheu! niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus tuommoisen tallirengin haltuun?»

»Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?» tiuskaisi opas. »Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle jäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että saatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota luontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman synnyttämää varsaa?»

»Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni», huokasi Dalgetty. »Mutta jospa tietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme tehneet ja kokeneet!—Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä, katsahtaakseen minuun!—Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni, niin saat hyvän juomarahan.» Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti huolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä, seuratakseen oppaansa jälkiä.

Tämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta kuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen perästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain sivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille pistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle puroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet, joiden yli he kompastellen astuivat—vesakot, joiden läpi oli pujoteltava—kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja vaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti laskeutua—kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen, puolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä oikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen kypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan raskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista ja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi selittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli expeditus (ainoastaan aseilla varustettuna) ja impeditus (kaikellaisia matkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia sanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen ainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja viittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut mitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon pohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa, suuren kellon vongahteleminen.

»Se», sanoi hän, »lienee varmaan hätäkello—'Sturmglocke', saksalaisten puheen mukaan.»

»Se soittaa kuolemaanne», vastasi Ranald, »jos ette jaksa seurata minua vielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku kelpo mies heittänyt henkensä.»

»Oikein, Ranald, luotettava ystäväni», virkkoi Dalgetty; »en voi kieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen niin perin uuvuksissa—kun näet, niinkuin äsken selitin, olen 'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta enemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että kätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa, odotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon ystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni nojaan—niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus Adolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald, varmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi Frans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan saatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile pelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa pulissa—varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin tappelussa—jonka perästä menin toiseen palvelukseen——»

»Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan pelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin tarinoihin», virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin lörpötyksistä, »taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin kieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä tahraantumattomalle alustalle.»

»Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista», vastasi kapteeni, »vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa upseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet anteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa julkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka virkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista; taikka selvemmin puhuakseni: i prae, sequar (käy edeltä, minä seuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.»

Sumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä kapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun tapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia maanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella. Kapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten säärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa painon alla—mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli kaikkien noiden rautojen alla—ja kaiken aikaa tarinoiden suorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut. Näin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului tuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee jälkeä.

»Musta koira!» sanoi Ranald, »jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut hyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko olet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja metsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.»

Näin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä hiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo jonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle, missä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti Dalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran vaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin riemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä olevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja elämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri kierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa alttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.

Ranald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen, minkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja vaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät toisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.

»He vannovat teille uskollisuutta», selitti Ranald Mac Eagh, »palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän heimollemme osoittanut.»

»Jo riittää, Ranald», vastasi soturi, »jo riittää—sano heille, että kätten puristaminen ei ole minulle mieleen—se hämmentää sotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten, käsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee, niin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän Nürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia kunnianosoituksia—ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin minun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä: Jos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian todista, että olen vaan kuolevainen ihminen?—Vai niin, tässäkö paikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald? Voto a Dios, espanjalaisen tavalla puhuen—onpa tämä sangen sievä asema—sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani olen nähnyt—ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi joutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen.—Mutta kuules, Ranald, uskottava kumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä kellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä ampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka alkaa.»

»Esi-isiemme aseilla ja miehuudella», sanoi Mac Eagh ja huomautti kapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja nuolilla.

»Joutsilla ja nuolilla!» huudahti Dalgetty. »Ha, ha, haa! Onko Robin Hood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No, miksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään, että Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä miesten tappelevan joutsilla ja nuolilla!—Sitä ei ikimuistettava Kustaavus olisi koskaan uskonut—eikä myös Wallenstein—eikä Butler—eikä Tilly-ukko.—No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta paitsi kyntensä—koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona, käyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään ymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö ampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman pääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi—jonka viran muuten olisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten aseilla—siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia nuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa kohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni valitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan.—Kiitoksia, kost' jumala sulle», jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka tarjosi hänelle jousta; »Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin oppi Mareschal-kollegiossa:

Non eget Mauris jaculis, nec arcu, Nec venenatis gravida sagittis, Fusce, pharetra[31]

mikä merkitsee——»

Ranald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran, soturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja viittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni lähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien miesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet kulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia vesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac Eagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään raskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään kätköpaikkaan.

»Älä pahaksi pane, veikkonen», sanoi Dalgetty; »mutta niin ei ole tapana ulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus nuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois rangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet haarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää kuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se oli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista kuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä, rakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen; sillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni voittoon?'—Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta raskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet sijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne kestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän miestenne laita.»

Hetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista tupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka muuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto tuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille sen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi vuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa asettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta samassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo vuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä kapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka tärkeätä on olla ääneti.

Kuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä esille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli; paikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa saivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion jyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan mustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri aaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä välistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön metsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi jyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä myöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla puhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä olisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat sen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä semmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin hämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.

Viimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden peitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua kallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään, ettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä pyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena.— » Tausend Teuflen! (tuhannen pirua)—vielä minä kiroon, vaikka elämäni loppu on jo niin likellä!» noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa. »Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme vastaan?»

Mutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle, vuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita tulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen ja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta yrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi, suinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen ruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja hämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita tämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt takaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He näyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään uhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä miehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni Dalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään, vaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus olisi sallinut: » Carocco, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön joutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi rivi eteenpäin ja anna heidän asettua——»

» Sassenach (saksilainen)!» huusi muuan ääni alhaalta, »tähdätkää saksilaissoturiin! Minä näen hänen rintahaarniskansa kiiltävän». Kolme pyssyä laukaistiin yht'aikaa. Yksi luoti kilpistyi rapsahtaen vahvasta haarniskasta, joka oli jo monta kertaa ennenkin pelastanut uljaan kapteenin hengen; toinen luoti lävisti vasemman säären suojana olevan rautapellin ja kaatoi kapteenin maahan. Ranald koppasi hänet kohta syliinsä ja kantoi taaemmaksi kallion reunalta, jolla aikaa kapteeni surullisesti valitti: »Ainahan minä sanoin ikimuistettavalle Kustaavukselle ja Wallensteinille ja Tillylle ynnä muille sotaherroille, että minun vähän ymmärrykseni mukaan säärysraudatkin pitäisi tehdä niin vahvoiksi, että kestäisivät luodin.»

Pari, kolme gaelinkielistä sanaa lausuen Mac Eagh heitti haavoitetun miehen naisten hoitoon, jotka olivat hänen pienen sotajoukkonsa takana. Sitten hän yritti lähteä takaisin taisteluun, mutta Dalgetty pidätti häntä, tarttuen kovasti kiinni hänen plaidiinsa. »En tiedä, mikä loppu tästä tullee—mutta ole niin hyvä ja saata Montroselle se sanoma, että minä kuolin niinkuin ikimuistettavan Kustaavuksen seuralaisen sopii—ja muista varoa, kun tästä vahvasta paikasta lähdet, vaikka saisitkin ajaa pakenevaa vihollista takaa, jos voitto alkaisi kallistua teidän puolellenne—ja—ja—»

Nyt teki verenvuoto Dalgettyn hengityksen vaikeaksi ja näön hämäräksi. Sitä seikkaa käytti rosvo hyväkseen, sai viittansa helman irti kapteenin kädestä ja pisti sijaan naisen vaatteen, josta haavoitettu nyt piti lujasti kiinni. Sillä keinoin näet Dalgetty luuli saavansa rosvon kuuntelemaan niitä neuvoja sodankäynnistä, joita yhä tulvaili hänen suustansa, niin kauan kuin hengenahdistus salli, vaikka ne vähitellen kävivät yhä katkonaisemmiksi. »Ja veikkonen, muista, että asetat pyssymiehesi niiden rivien edelle, jotka ovat varustetut peitsillä, Lochaberin kirveillä ja kahden käden sivallettavilla miekoilla.—Pitäkää paikkanne, rakuunat, vasemmalla kyljellä!—Mitä arvelinkaan sanoa?—Niin, Ranald, kun mielinet ruveta peräytymään, niin pistä muutamia pyssynsytyttimiä puiden oksiin kiinni—silloin näyttää, ikäänkuin viidakko olisi täynnä pyssymiehiä.—Mutta enpä muistanut—eihän teillä olekaan pyssyjä eikä haarniskoita—ainoastaan joutsia nuolineen—joutsia nuolineen, ha, ha, haa.»

Kapteeni vaipui maahan voimatonna, jaksamatta hillitä sitä naurua, jonka nuo muinaisaikaiset aseet hänenlaisessaan uudenaikaisessa sotauroossa herättivät. Kauan aikaa kesti, ennenkuin hän jälleen tointui pyörtymyksestään. Siksi aikaa jättäkäämme hänet Sumun Tyttärien hoitoon, jotka toimessaan osoittautuivat yhtä lempeiksi ja huolellisiksi kuin ulkonäöltään olivat raakoja ja inhoittavia.

VIIDESTOISTA LUKU.

Vaan petoksesta puhtaana Jos sanas säilyvi, Sun kuuluisaks' on saattava Kynäni, miekkani.

Mä jaloin, suurin urhotöin Sun käskys toimitan. Sun laakerilla seppelöin, Ja aina rakastan.

Montrosen värssyt.

Meidän täytyy nyt, vaikka mieltä pahoittaa, jättää urhokas kapteeni Dalgetty haavoistaan paranemaan tai kuolemaan, miten sallimus lienee määrännyt; sillä nyt pitää pikimmälti katsastaa Montrosen sotatoimia, jotka kyllä sietäisivät arvokkaammankin kirjan ja paremman historioitsijan. Ennen mainittujen päällikköjen avulla ja varsinkin Murray'den, Stewart'ien ynnä muiden Atholen kreivikunnan klanien tultua lisää hänellä oli pian koossa pari, kolme tuhatta vuorelaista, joihin yhdistetyiksi hänen myös onnistui saada Colkitton johdossa lähenevät irlantilaiset. Paikka, missä Montrose viimein sai tämän pienen voimansa kokoon, oli Strathearn, Perthshiren vuoriston rajalla; ja sieltä hän sitten uhkaili mainitun kreivikunnan pääkaupunkia.

Mutta eivätpä vihollisetkaan olleet valmistumatta häntä vastaanottamaan. Argylen markiisi kulki vuorelaisineen idästä päin irlantilaisten jäljissä ja oli väkivaltaisesti peloittaen tai muuten kehoittaen saanut kokoon armeijan, joka oli melkein tarpeeksi suuri käydäksensä Montrosen kimppuun. Alangoillakin oltiin varuillaan syistä, jotka mainittiin tämän kertomuksen alussa. Kuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kuusi-, seitsemäntuhatta ratsumiestä, joka armeija jumalattomasti otti itselleen nimeksi Jumalan sotajoukko, oli kiireesti kerääntynyt Fifeshirestä, Angusshirestä, Perthshirestä ynnä muista läheisistä kreivikunnista. Paljoa vähempi voima olisi entisinä aikoina, vieläpä edellisen kuninkaan hallitessa, riittänyt alangoille suojaksi peloittavampaakin vuorelaisrynnäkköä vastaan kuin niiden, jotka nyt olivat koolla Montrosen johdettavina. Mutta asian laite oli viime puolen vuosisadan kuluessa kummallisella tavalla muuttunut. Skotlannin alankolaisten entinen sotajärjestys oli tavallaan Makedonian falangin kaltainen. Heidän jalkaväkensä seisoi taajana joukkona, pitkillä peitsillä varustettuna, jonka läpi senaikuisten ritarienkin, vaikka heillä oli kelpo ratsut ja täysi rautapuku, oli mahdoton päästä. Helppo on siis ymmärtää, että vuoriston jalkamiehet, joilla oli vaan miekkoja käsikahakkaa varten, mutta vähän ampuma-aseita eikä yhtään tykkiä, eivät voineet järjestymättömällä hyökkäyksellään murtaa semmoista sotarintamaa.

Tämä sotatapa muutti kuitenkin suuresti luonnettaan, kun Skotlannin alankojen sotaväessä ruvettiin käyttämään pyssyjä; sillä nämä aseet, ollen vielä painetilla varustamattomia, tekivät kyllä kaukaa peloittavan vaikutuksen, mutta eivät olleet miksikään avuksi vihollista vastaan, joka ryntäsi käsikahakkaan. Toinen seikka, välttämätön seuraus tästä aseitten muutoksesta ynnä myös vakinaisten armeijain asettamisesta, jonka kautta sodankäynti tuli varsinaiseksi elinkeinoksi, oli se, että ruvettiin käyttämään vaivaloista ja monimutkaista harjoitustapaa, joka sisälsi suuren joukon komentosanoja sekä niihin vastaavia temppuja ja liikkeitä, niin toisiinsa kiinnitettyjä, että yhden ainoankin laiminlyöminen kohta vei kaikki sekaisin.

Eikä sen lisäksi käy kieltäminen, että seitsemännentoista vuosisadan alankolaiset olivat sotatottumuksen ja sotaisen innon puolesta, jotka ovat sangen tähdellisiä seikkoja, vajonneet paljoa alemmaksi vuoristossa asuvia kansalaisiansa. Entisinä aikoina oli koko Skotlannin kuningaskunta, niin vuoristo kuin alangotkin, ollut alinomaisten sotien, sekä ulkonaisten että sisällisten, tanterena. Tuskin siis oli sen uljaista asukkaista kuudentoista ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä ainoatakaan, joka ei olisi ollut yhtä valmis todenteolla aseihin tarttumaan kuin lain kirjaimen mukaan oli siihen velvollinen, niin pian kuin hänen lääniherransa kutsui taikka kuninkaallinen julistuskirja käski. Laki oli vuonna 1645 vielä sama kuin oli ollut sata vuotta ennenkin; mutta sen lain alainen sukukunta oli kasvanut aivan toisissa tunteissa. He olivat rauhassa istuneet viini- ja viikunapuittensa varjossa, ja käsky sotaan muutti heidän elämänlaatunsa perin oudolla ja vastenmielisellä tavalla. Vuorelaiset sitävastoin, taistellen esi-isiltänsä perityillä aseilla ja vanhalla miehuudella ja noudattaen myös vanhaa, mutkatonta, luonnollista sotatapaansa, kävivät täydellä uskalluksella vihollisensa kimppuun, jolle kaikki, mitä hän oli uusista harjoitustempuista oppinut, oli pikemmin haitaksi kuin avuksi, samoin kuin Saulin varukset Davidille, »sentähden, että he eivät olleet sitä kokeneet.»

Tämmöiset olivat haitat toisella ja edut toisella puolella, tasoittaen miesluvun erilaisuuden ja korvaten tykistön sekä ratsuväen puutteen, kun Montrose Tippermuirin kentällä kohtasi vihollisen armeijan. Harvoin on taistelu, josta niin paljo riippui, tullut niin helpolla ratkaistuksi. Alankolaisten ratsuväki yritti hyökätä. Mutta lieneekö siihen ollut syynä pyssytulen vaikuttama hämminki vai vastahakoisuus sotaan, joka aatelisherroissa kuului olleen yleinen—he eivät voineet vuorelaisille mitään, vaan peräytyivät sikin sokin rintaman edestä, jolla ei ollut peitsiä eikä painetteja suojana. Montrose huomasi kohta tämän edun ja käytti sitä hyväkseen. Hän käski koko sotajoukkonsa rynnäkölle, jota käskyä noudatettiinkin niin hurjan uljaasti kuin vuorelaisten oli tapana. Alankolaiset olivat käsikahakassa aivan kykenemättömät näitä väkevämpiä, nopeampia vastustajia vastaan. Paljo heitä kaatui kentälle ja niin suuri joukko tapettiin pakomatkalla, että kaikkiansa noin kolmas osa Covenantilaisista kuuluu tässä saaneen surmansa. Siihen lukuun pitää kuitenkin myös panna hyvin monta lihavaa porvaria, joiden henki salpautui juoksusta, niin että he ilman miekan iskua kaatuivat kuoliaiksi.

Voittajat saivat nyt Perthin kaupungin valtaansa ja löysivät sieltä melkoiset summat rahaa ynnä myös runsaat ase- ja ampumavarat. Mutta nämä edut pilasi jälleen muuan melkein välttämätön haitta, joka aina esiintyi vuorelaisarmeijoissa. Tappelun lakattua oli heidän mielestänsä sotaretki loppunut. Jos he olivat jääneet tappiolle, niin he pakenivat vuorien ja järviensä turviin; jos olivat voittaneet, menivät he kotiin saalistansa kätkemään. Toisin ajoin heillä oli taas karjansa hoidettavana, taikka piti kylvää viljaa tai leikata, joiden töiden laiminlyöminen olisi saattanut heidän perheensä nälkäkuolemaan. Kaikissa näissä tapauksissa heistä ei siksi aikaa ollut mitään apua, ja vaikka uuden retken ja uuden saaliin toivo pian houkutti heidät takaisin, oli menestyksen tilaisuus kuitenkin sillä välin mennyt auttamatta hukkaan.

Näistä syistä Montrosella ei Tippermuirin täydellisen voitonkaan perästä ollut kyllin voimaa kyetäkseen vastustamaan toista vihollisjoukkoa, jolla Argylen markiisi läheni häntä lännestä päin. Tässä ahdingossa hän korvasi nopeudellaan voimainsa niukkuuden, marssi äkkiä Perthistä Dundeehen, ja kun häntä ei päästetty mainittuun kaupunkiin, kääntyi hän pohjoiseen Aberdeenin kaupungin puoleen, missä toivoi saavansa Gordonit ynnä muita kuninkaanpuoleisia aatelisherroja avuksensa. Mutta tuskin lepuutettuaan pientä joukkoansa vähän aikaa Aberdeenissa hän sai tietää, että Gordonit luultavasti eivät uskaltaisi yhdistyä hänen parveensa ja että toiselta puolen Argylen markiisi, joka nyt oli saanut lisää useampia aatelisherroja alangoilta, läheni paljoa suuremman voiman kera, kuin mitä Montrose vielä siihen saakka oli nähnyt vastassaan.

Yksi pelastuskeino enää oli Montrosella jäljellä, ja siihen hän tarttuikin. Hän vetäytyi vuoristoon, missä saattoi takaa-ajajia vastustaa, ja missä tiesi itselleen joka laaksosta karttuvan lisäksi niitä sotamiehiä, jotka olivat lippunsa jättäneet, viedäkseen saaliit vahvoihin lymypaikkoihinsa talteen. Hän samosi nyt joutuisasti Badenochin ynnä Atholen paikkakuntain kautta ja pelästytti Covenantilaisia alinomaisilla rynnäköillä eri paikoissa, joihin he eivät arvanneet hänen ilmestyvän. Tällä tavoin levisi heihin niin yleinen hämmästys, että parlamentti lähetti sanan toisensa perästä Argylen markiisille, käskien hänen, maksoi mitä maksoi, käydä Montrosen kimppuun ja hajoittaa vihollisen joukon.

Nämä hallitusmiesten käskyt loukkasivat Argylen markiisin ylpeää mieltä eivätkä sopineet yhteen hänen vitkastelevan, varovaisen menettelytapansa kanssa. Hän ei siis pitänytkään niistä mitään lukua eikä ryhtynyt muihin toimiin kuin että salaa houkutteli pois harvoja Montrosen joukossa olevia alankolaisherroja, joille alkava sotaretki vuoristossa oli vastenmielinen, koska heidän olisi täytynyt siellä kokea suuria vaivoja ja jättää maatilansa Covenantilaisten hävitettäviksi. Useimmat heistä lähtivät siis tähän aikaan pois Montrosen leiristä. Mutta heidän sijaansa hän sai suuren vuorelaisjoukon, jonka Colkitto, sitä varten käytyään Argyleshiressä, oli haalinut kokoon. Tällä tavoin oli Montrosen voima karttunut niin pelottavaksi, että Argyle ei enää huolinut pysyä häntä vastaan lähetetyn armeijan johtajana, vaan meni Edinburgiin ja luopui päällikkyydestään sillä tekosyyllä, että hänen väellensä muka ei ollut, niinkuin piti, lähetetty apujoukkoja eikä sotatarpeita. Sieltä hän sitten palasi Inveraryyn rauhassa hallitsemaan lääniläisiään ja muuta väkeään ja täydessä turvassa lepäämään, luottaen klaninsa jo ylempänä mainittuun sananlaskuun: »Ei huuto Lochowiin ulotu.»

KUUDESTOISTA LUKU.

Toisella puolla heistä on Lumiset huiput vuorien; Toisella loiro sumuinen Ja räme laaja, pohjaton.

Siis kysyi kreivi neuvoa Päällikköveljiltään. He vastas: eespäin, pelotta! Käy kuinka käyneekään.

Flodden'in tappelu, vanha laulu.

Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille, voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä kukistamattomiin voimiin.

Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta, joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.

Länsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka mies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa esineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen voimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät miehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja omaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui niin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa saavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden päällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus sanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse Edinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut tulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli edellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada korvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä syyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin rinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen luonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut olivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa riidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa naapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka tiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita palkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen nykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka silminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi itsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille suurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi hänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman komennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen kilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi valta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä antanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva anteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan tunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa mielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä vihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt vaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa seuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle kuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin ratkaissut sotaonnen.

Mutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei hän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin marssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua alapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka kenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka erinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen itäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja kauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät edes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen vuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä hankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet, jotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta nämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä vaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan, ryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan »olivat laitumella vihollisen heinämailla.» Vasta myöhään yöllä erosi neuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden päällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken puolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa opastaa.

Montrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt pitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle siinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän tavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet Morpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa Edinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja lähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen menestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja korkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan tekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin olikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä kostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä vihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi vangiksi vahvassa Inveraryn linnassa—mahdollista oli kukistaa hänet, joka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten paras tuki—mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero oli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he hylkäsivät—tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran kostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.

Näin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita, kun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan, että kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.

»Heidän nimensä?» kysyi Montrose, »ja miksi heidän välttämättömästi pitää tulla näin myöhään yöllä?»

Näihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut päällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella ajalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä kenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko vartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi vastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli juuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta vuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään alankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen oli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi voinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa säissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.

»Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?» kysyi Montrose, kädellään melkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä aika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin syytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen, että se olisi niitä poistanut.

»Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti kunnioitettava herra markiisi», lausui alankolainen, »niistä suurista voitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin onnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä mylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan antaa neuvoni——»

»Ennenkuin sen teette», sanoi Montrose, »olkaapa niin hyvä ja antakaa minun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?»

»Totta puhuen, korkea herra», vastasi mies, »toivoin, että semmoinen ilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun antauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran ynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria jälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole unohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?»

»Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, joka nyt selvästi tunsi miehen, »muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut, jotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun lisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän.—Ja mitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme luulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin itseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli teitä kohtaan rikkonut sotalakia.»

»Totta puhuen, jalo herra», sanoi Dalgetty, »minä en suinkaan tahdo, että minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja kiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen markiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison edessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni saan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla vanhana tottuneena soturina irroitin itseni—niitä lähinnä, sanon ma, saan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea herra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen välikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle, Drumthwacketin herralle.»

»Se on ylistettävä teko», lausui Montrose totisesti, »jonka tietysti aion palkita ansion mukaan.»

»Polvillesi, Ranald», käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän nyt tulee häntä mainita), »maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin kättä.»

Mutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen, josta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja syvään kumarsi päätänsä.

»Tämä mies parka», jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti Ranald Mac Eaghin puoleen, »on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle, suojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia ampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin uskonette.

»Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon», virkkoi Montrose, »ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.»

»Hyvä apu, korkea herra!» kummasteli Dalgetty. »Tottapa te, herra markiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni—joutsia ja nuolia!—Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne vaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta paitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen lisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin peräytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on ansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän korkeaan huomioonne ja suojaanne.»

»Mikä on nimesi, ystäväni?» kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.

»Sitä ei saa mainita», vastasi vuorelainen.

»Toisin sanoen», selitti majuri Dalgetty, »hän tahtoo pitää nimensä salassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan, tappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen tavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte, mutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä. Niinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin saavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli sattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.»

»Kyllä ymmärrän», sanoi Montrose. »Tämä mies on vihoissa muutamien seuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen, millä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.»

»Sinä kuulet, Ranald», lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; »herra kenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä siis päävahtiin.—Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan, miesparka!—Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien hänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra markiisi.» Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.

Montrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa onnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin pitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa markiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä kapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen salaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä tilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä hänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli anastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi seinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien lukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin vihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.

»Vai ei hän pelkää minua?» mutisi hän. »No sitten hän saa kokea voimaani.—Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa?—Inverarysta saa savu ensiksi tupruta.—Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi meidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!»

Vaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän kuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose tarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa tappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja otti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.

»Jos te, herra markiisi», virkkoi hän, »tahdotte lähteä ryöstöretkelle Argyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös hänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki vuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.»

»Todellako!» sanoi Montrose. »Mistä syystä luulette heillä olevan niin laajat tiedot.»

»Jos suvaitsette, herra kenraali, niin voin sanoa», vastasi Dalgetty, »että niinä viikkoina, jotka haavani parantamista varten vietin heidän seurassaan, täytyi useammat kerrat muuttaa paikasta toiseen; sillä Argyle yritti monesti saada jälleen käsiinsä tämän upseerin, jota te, herra kenraali, olitte luottamustoimella kunnioittanut. Minulla oli siis tilaisuutta ihmeekseni nähdä, miten erinomaisen nopeasti ja kaikki paikat tuntien he välistä pakenivat, välistä taas siirtyivät eteenpäin. Ja kun viimein jaksoin taas saapua teidän lippunne juurelle niin tuo rehellinen, vilpitön ukko, Ranald Mac Eagh, saattoi minut semmoisia teitä myöten, joita myös ratsuni Kustaavus—kenties sen muistanette—kykeni aivan hyvin kulkemaan. Ja silloin sanoin itsekseni, että jos oppaita, vakoojia tai tiedustelijoita tulisi sotaretkellä tarvis näille läntisille vuorimaille, ei taitavampia voisi toivoakaan kuin hän ja hänen joukkonsa on.»

»Ja voitteko taata tämän miehen uskollisuuden?» kysyi Montrose. »Mikä on hänen nimensä ja virkansa?»

»Hän on sissi ja rosvo viraltaan, vähäisen myös ihmistappajan eli murhamiehen lajia», vastasi Dalgetty. »Ja nimeltä häntä mainitaan Ranald Mac Eagh'iksi, se on: Ranald Sumun Pojaksi.»

»Mieleeni muistuu jotakin, kun sen nimen kuulen», virkkoi Montrose ja mietti vähän. »Eivätkö nuo Sumun Pojat ole tehneet jotakin julmaa tekoa Mac Aulayn suvulle?»

Majuri Dalgetty mainitsi sen tapauksen, jolloin metsänkaitsija murhattiin, ja Montrosen vilkas muisti toikin kohta esiin sen riidan kaikkine seikkoineen.

»Se on kovin paha juttu», virkkoi hän, »tuo leppymätön viha näiden miesten ja Mac Aulayn veljesten välillä. Allan on osoittanut suurta urhoutta näissä taisteluissa, ja hänen käytöksensä ynnä hänen puheensa umpimielisyys tekee, että hänellä on suuri vaikutus kansalaistensa tunteisiin. Pahoja seurauksia saattaisi siis tulla, jos annamme hänelle suuttumisen syytä. Mutta kun toiselta puolen nuo miehet voivat olla suureksi avuksi ja kun he, niinkuin te, majuri Dalgetty, sanotte, ovat täydesti luotettavat——»

»Tahdon panna palkkani ja jälestäpäin saatavani lisämaksut, vieläpä hevoseni ja aseeni, pääni ja kaulani, kaikki pantiksi heidän uskollisuudestaan», vakuutti majuri. »Eikä soturi, sen te itse tiedätte, korkea herra, voi paremmin taata oman isänsäkään puolesta.»

»Totta kyllä», vastasi Montrose, »mutta tämä on erittäin tärkeä asia, niin että tahtoisin mielelläni kuulla, mitä perusteita teillä on näin lujaan vakuutukseen?»

»Sanalla sanoen sitten», virkkoi majuri, »ei siinä ollut kaikki, että he eivät huolineet kelpo palkinnosta, jonka Argylen markiisi, osoittaen minulle suurta kunniata, lupasi pääpahasestani; eikä siinäkään, että he malttoivat olla omaisuuttani ryöstämättä, jota sentään oli niin paljo, että olisi ollut kiusaksi säännöllisellekin sotamiehelle, palvelipa hän missä maassa tahansa Euroopassa; eikä siinäkään, että he antoivat minulle hevoseni takaisin, jonka te itsekin, herra kenraali, tiedätte suuriarvoiseksi; vaan enpä, sen lisäksi, saanut heitä ottamaan vastaan yhtään styver'iä, deut'iä eikä maraved'iä,[33] maksuksi heidän vaivoistaan ja kulutuksestaan sillä aikaa, kun makasin sairasvuoteella. Todenteolla he eivät ottaneet vastaan rahakolikoltani, kun niitä vapaasta tahdostani tarjosin—eikä semmoista tapausta saa juuri usein jutella missään kristityssä maassa.»

»Kyllä myönnän», sanoi Montrose, vähän arveltuansa, »että heidän käytöksensä teitä kohtaan on hyvänä todistuksena heidän uskollisuudestaan. Mutta kuinka estäisimme tuon eripuraisuuden riehahtamasta ilmiliekkiin?» Hän vaikeni ja lisäsi sitten äkkiä: »Aivan olin unohtanut, majuri, että söin illalliseni sill'aikaa, kun te kuutamolla matkustitte.»

Hän kutsui palvelijansa ja käski tuoda tuopillisen viiniä ynnä ruokaa. Majuri Dalgettya, jonka oli nälkä niinkuin ainakin taudista tointuneen ja vuoristosta palanneen, ei tarvittu suinkaan pakottaa ottamaan siitä, mitä hänen eteensä oli asetettu. Päinvastoin hän ajeli ruokaa niin ahkerasti suuhunsa, että markiisi, täytettyänsä pikarin ja juotuansa hänen terveydekseen, ei voinut olla muistamatta: »Halpa ravinto minun leirissäni tosin on, mutta sittenkin lienette, majuri Dalgetty, ollut vielä paljoa huonommassa ruoassa sillä aikaa, kun Argyleshiressä retkeilitte?»

»Sen voitte, herra kenraali, henkivalallanne vakuuttaa», vastasi kunnon majuri, suun täydeltä pureskellen; »sillä Argylen markiisin homeinen leipä ja pilaantunut vesi ovat yhä vielä muistissani. Ja niistä lihoista, mitä Sumun Lapset, nuo köyhät, tyhjät raukat, vaikka kyllä kokivat parastansa, saivat minulle hankituksi, oli niin vähän apua ruumiilleni, että kun panin rautapukuni päälle—se mun täytyi kepeämmän kulun tähden jättää sinne—niin ratisin siinä aivan kuin kutistunut sydän pähkinässä, joka on yli talven säästynyt toiseen kekri-aattoon asti.»

»Teidän pitää ryhtyä sopiviin keinoihin, jotta ne vajavuudet tulevat jälleen täytetyiksi, majuri Dalgetty.»

»Totta puhuen», vastasi soturi, »minun tuskin kannattanee sitä toimittaa, jolleivät jäljestäpäin saatavat lisäpalkkioni kohta muuttune maksettavaksi palkaksi. Sillä, sen vakuutan teille, herra kenraali, se leiviskän verta lihaa, mikä minusta on haihtunut, oli kokonaan karttunut Hollannin säätyjen säännöllisen palkanmaksun kautta.»

»Jos niin on», virkkoi markiisi, »niin olette vaan sen verran iaihtunut, että nyt olette paraissa marssilihoissa. Ja mitä palkkaan tulee, annas kun vain voitolle pääsemme—voitolle, majuri, niin kaikki teidän halunne ja kaikki meidän halumme täyttyvät runsain määrin. Sillä välin, ottakaa vielä yksi pikarillinen viiniä.»

»Teidän terveydeksenne, korkea herra», sanoi majuri, täytettyänsä pikarin reunaa myöten osoittaakseen, kuinka hartaalla hyvänsuonnilla hän sen maljan joi. »Toivotan voittoa kaikista vihollisistamme ja erittäinkin Argylesta! Soisinpa, että saisin itse vielä nykäistä näpillisen hänen parrastansa—yhden olen siitä jo kiskaissut.»

»Aivan niin», myönsi Montrose. »Mutta palatkaamme nyt vielä noihin Sumun Lapsiin. Ymmärtänettehän, Dalgetty, että heidän olonsa täällä ja sen asian, johon heitä tarvitsemme, pitää pysyä salassa meidän kahden kesken».

Ihastuksissaan, niinkuin Montrose olikin tarkoittanut, tästä kenraalin luottamuksen osoituksesta majuri painoi sormensa nenälleen ja nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi.

»Kuinkahan paljon Ranaldin väkeä lienee?» kysyi Montrose.

»Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen miestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä», vastasi Dalgetty.

»Missä he nyt ovat?» kysyi Montrose vielä.

»Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä», vastasi soturi, »odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi tuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.»

»Siinä teitte aivan viisaasti», virkkoi Montrose. »Parasta onkin, että he pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin syrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä nykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.»

»Se on tarpeetonta», sanoi majuri Dalgetty. »Antakaa, herra kenraali, heidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä suuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät suoraa päätä tiehensä.»

»Se ei olisi liioin kohteliasta», sanoi Montrose. »Parempi on, että lähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita raavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.»

»Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen raavaanlihaa», sanoi majuri; »mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra kenraali.»

»Käskekää Ranald Mac Eaghin», virkkoi Montrose, »valita miehistään yksi tai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja meidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä vakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani edustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista, etteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään salaisia neuvotteluja.—Onko sillä vanhuksella lapsia?»

»Ne on tapettu tai hirtetty», vastasi majuri, »koko täysi tusina, luulen ma—mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa herättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi plaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä eteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin Taavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään kivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.»

»Sen pojan, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, »tahdon ottaa omaksi passaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa pitää nimensä salassa?»

»Ei siitä pelkoa, korkea herra», vastasi Dalgetty. »Nuo vuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille pujahtavat——»

»Hyvä on», keskeytti Montrose. »Se poika saa olla panttina iso-isänsä uskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä palkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta.—Ja nyt, majuri Dalgetty, annan teille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac Eaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja ammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut kaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme antaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias ja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa pukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri, toimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin virkaa.»

Majuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen kohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä, joka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille, muistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan ja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Hän marssii täysiss' sota-aseissaan— Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään. Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa, Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi, Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.

Ihmistoivon turhuus.

Päivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen majassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi päästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja vertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin seuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina miehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta Montrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa niin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja niihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä naapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin puolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle täydessä luottamuksessa.

Yhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa. Hän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa peläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne monet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun sukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen. Sentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän pyynnön ohella annettiin kelpo douceur (hyväntekijäiset), pojan vaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille asianomaisille mieluinen.

Oli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta lähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä Mac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa seikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon sotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille viimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan seura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan. Allan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä, vaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi että seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut Argylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen. Dalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta, keiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän kuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään ollut pettymätön.

Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä välin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka oli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli nyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella tämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin että se oli hiukan sen »polonaise» nimisen puvun muotoinen, jota alhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein kuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka vanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715 Mar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.

Majuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald Mac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi, kuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin vankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja runosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta laatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis tavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta rohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet, jos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle esitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä äänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet; sillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli jonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan tavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen näkökokemukset olivat.

»Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?» kysyi Allan uudelta tuttavaltaan.

»Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää», vastasi Ranald, »kun se kesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja aikoja.»

»Tule tänne», sanoi Allan, »tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa puhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä saarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka asumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.»

He olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun ennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin riemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan julistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin. Intomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa majuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka hänen ratsunsa Kustaavus voi.

»Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat», vastasi soturi. »Kyllä Kustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan ohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään minut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että teiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte toivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko joukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi englantilaista ratsua.»

Molemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille tulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin tekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin Anguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka ei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.

»Jos asia niin on», virkkoi Angus Mac Aulay, »niin täytyy antaa väelleni muutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä turvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen markiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä Cumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.» Näin sanoen hän läksi ulos majasta.

»Annikka Lyle!» toisti Dalgetty. »Onko hänkin mukana tällä sotaretkeltä?»

»Onpa niinkin», vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa kreivi Menteithistä Allaniin. »Emme voi marssia emmekä tapella, ei kulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella on siihen sanomista.»

»Kalpojen ja kilpien ruhtinatar, sanoisin minä», lisäsi toinen englantilainen. »Sillä Montrosen rouvallakaan ei saattaisi olla kuninkaallisempaa passausta. Hänellä on neljä vuorelaisneitosta ja sama määrä paljaspolvisia poikia käskyjensä täyttäjinä.»

»Ja mitenkä te olisitte menetelleet, hyvät herrat?» vastasi Allan, yht'äkkiä kääntyen pois vuorelaisesta, jota puhutteli; »olisitteko jättäneet viattoman naisen, lapsuutenne leikkikumppanin, väkivaltaiselle surmalle tai nälkäkuolemalle alttiiksi? Ei ole tällä hetkellä mitään kattoa esi-isieni asuinkartanon päällä—viljamme on pelloilta hävitetty ja karjamme ryöstetty.—Ja te, hyvät herrat, kiittäkää Jumalaa siitä, että teidän, jotka tulette säyseätapaisemmasta, sivistyneemmästä maasta, ei tarvitse panna alttiiksi muuta kuin omat henkenne tässä armottomassa sodassa. Teillä ei ole syytä pelätä, että vihollisen kosto kohtaa turvattomia rakkaitanne, jotka jätitte kotiin.»

Englantilaiset myönsivät hartaasti olevansa siinä suhteessa onnellisemmat. Ja sitten koko seura hajosi, kukin mennen omaan toimeensa taikka asioillensa.

Allan yksin viivähti vielä puhellaksensa vastahakoisen Ranald Mac Eaghin kanssa muutamasta seikasta, joka luulluissa ilmestyksissä häntä suuresti hämmästytti. »Monta kertaa», sanoi Allan, »olen näyissä nähnyt vuorelaisen, joka pisti puukkonsa Menteithiin—siihen nuoreen aatelisherraan purppuranpunaisessa, tikatussa puvussa, joka juuri nyt lähti täältä. Mutta en ole millään tavalla, vaikka olen katsoa tuijotellut, kunnes silmäni seisoivat kuopissaan melkein jäykkinä, en ole millään tavalla saanut selvää sen vuorelaisen muodosta enkä edes voi arvata, kuka hän lienee, ja kuitenkin tuntuvat hänen olentonsa ja hahmonsa minusta tutuilta.»

»Oletteko kääntänyt oman plaidinne nurin», kysyi Ranald, »niinkuin kokeneet näkijät käskevät semmoisessa tapauksessa tehdä?»

»Kyllä olen», vastasi Allan, puhuen matalalla äänellä ja vavahdellen niinkuin sydämen tuskassa.

»Ja missä muodossa haamu silloin ilmestyi teille?» kysyi Ranald.

»Hänenkin plaidinsa oli nurin käännetty», vastasi Allan samalla matalalla, tuskallisella äänellä.

»Sitten olkaa varma siitä», lausui Ranald, »että teidän oma kätenne, eikä kenenkään muun, kerran tekee sen teon, jonka aaveen näitte.»

»Niin on sieluni suureksi tuskakseen päättänyt tuhannet kerrat», vastasi Allan. »Mutta se on mahdotonta! Vaikka näkisin sen teon kirjoitettuna sallimuksen ijänikuiseen kirjaan, niin sittenkin sanoisin sen mahdottomaksi.—Me olemme kiinnitetyt toiseemme sukulaisuuden siteillä ja tuhannella muulla vieläkin kiinteämmällä siteellä—me olemme seisoneet rinnatusten tappeluissa, ja meidän kummankin miekkamme ovat höyrynneet samojen vihollisten verestä—aivan mahdotonta on, että minä voisin hänelle tehdä pahaa!»

»Sen te kuitenkin kerran teette », vastasi Ranald, »se on varmaa, vaikka syy on vielä kätkettynä tulevaisuuden pimeään peittoon. Te sanotte», jatkoi hän, töintuskin saaden oman liikutuksensa hillityksi, »te sanotte rinnatusten vainoskelleenne samaa saalista niinkuin kaksi verihurttaa—ettekö muka ole milloinkaan nähnyt verihurttain kääntävän hampaitansa toisiansa vastaan ja tappelevan kuristetun metsäkauriin raadosta?»

»Se on vale!» huusi Allan, pystyyn kavahtaen, »tämä ei ole tulevan ajan aavistusta, se on kiusaus, jonka joku paha henki loihtii pohjattomasta syvyydestä eteeni!» Näin sanoen hän riensi ulos mökistä.

»Se sattui», lausui Sumun Poika, ilkeästi katsoen hänen jälkeensä. »Sulitettu nuoli on käynyt kupeeseesi kiinni! Te murhattujen sielut, riemuitkaa! Pian teidän murhaajanne miekat punertuvat toinen toisensa verestä!»

Seuraavana aamuna oli kaikki valmiina. Montrose läksi kiireisellä marssilla kulkemaan Tay-jokea myöten, ja hänen vähäinen sotavoimansa laskeutui viimein siihen ihanaan laaksoon, joka on Tayjärven, yllämainitun joen alkupaikan, ympärillä. Sen asukkaat olivat Campbellin heimokuntaa, vaikka tosin ei Argylen markiisin, vaan hänen liittolaisensa ja sukulaisensa Glenorchyn alustalaisia. Vihollisen tulo oli heille niin arvaamaton, ettei oltu valmistettu mitään vastarintaa; heidän täytyi siis voimattomina katsella, kuinka heidän omaisuuttaan ryöstettiin ja tuhottiin. Tällä tavoin tehden maata ympäriltään autioksi Montrose kulki yhä eteenpäin Loch Dochart'in (Dochart-järven) laaksoon. Ja tästä alkoi hänen retkensä vaikein osa.

Meidänaikaiselle armeijalle olisi vielä nytkin kulku näiden avarain erämaiden läpi jotenkin vaikea tehtävä, vaikka sillä olisi apuna se hyvä sotatie, joka käy Tynedrumin kautta Loch Avonin päähän. Mutta siihen aikaan, ja niin vielä monta aikaa myöhemminkin, siellä ei käynyt minkäänlaista tietä eikä polkua; ja vaikeutta enensi vielä sekin, että vuoret jo olivat lumen peitossa. Ylevän ihana näköala oli edessä, vuoret kohosivat päällekkäin, ladottuina summattomiin röykkiöihin, etumainen rivi huikaisevan valkoisena, taaemmat punerrellen kirkkaan talvisen auringon iltaruskosta. Korkealle muiden ylitse, ikäänkuin vuoriston haltijan päälinnana, yleni Ben Cruachan, jonka kimalteleva, ajan purema huippu näkyi peninkulmien päähän.

Mutta Montrosen miehet eivät olleet sitä lajia, jota tämä heidän eteensä leviävä ylevä ja samassa peloittava näky olisi säikäyttänyt. Moni heistä oli muinaista vuorelaisväkeä, jonka mielestä lumihanki oli oikein mukava vuode ja joka sen lisäksi ei olisi viitsinyt panna lumimöhkälettäkään päänalaiseksi. Saalis ja kosto oli saatavana tuolla, noiden lumisten vuorien takana, jotka seisoivat silmäin edessä; eivätkä Montrosen miehet sallineet matkavaivojen pelon päästä mieltänsä masentamaan. Päällikkö ei antanutkaan tämän uljuuden jäähtyä liiasta viipymisestä. Hän käski rakkopillien puhaltajain kulkea edeltä ja soitella vanhaa sotamarssia: Hoggil nam bo[34] j.n.e., jonka kimakat sävelet olivat jo usein ennenkin kauhistuttaneet Lennoxshiren laaksoja. Väki läksi marssiin vuorelaisten tavallisella iloisella ripeydellä, ja pian he kaikki olivat vaarallisessa vuorisolassa. Ranald oli heillä oppaana, rientäen edeltä partiojoukon kanssa ja valiten paraita kulkupaikkoja.

Ihmisvoima näyttää aina kaikkein mitättömimmältä, kun se on nähtävänä rinnakkain peloittavan, suurenmoisen luonnon kanssa. Montrosen voitollinen armeija, joka oli saattanut koko Skotlannin pelkoon, näytti kuitenkin tässä kulkiessaan vaarallista vuorisolaa myöten mitättömältä karkuriparvelta, jota nielläksensä vuori alkoi sulkea kitaansa. Montrose itsekin katui lähtöänsä tälle rohkealle retkelle, kun ensimmäisen kukkulan huipulta huomasi, miten hajallaan hänen pieni joukkonsa oli. Kulku oli niin kovin vaivaloista, että marssi jonossa pian ilmaantui melkoisia lomia ja että etujoukon, päävoiman ja peräjoukon väli yhä suureni, mikä oli sekä epämukavaa että vaarallista. Hyvin levottomana hän katsasti kaikki vahvat paikat, jotka näkyivät vuorelle, peläten hnomaavansa niissä vastarintaan varustettuja vihollisia. Ja usein hän perästäpäin väitti, että hänen marssinsa olisi saatu aivan estetyksi ja hänen armeijansa jäänyt ihan auttamattomaan pulaan, jos vaan parisataa uljasta miestä olisi ollut Strath-Fillanin ahteita puolustamassa. Mutta huolettomuus, joka on tuonut turmion niin monelle väkevälle joukolle ja vahvalle linnalle, kavalsi tällä kertaa Argylenkin alueen vihollisten käsiin. Näitä ei kohdannut mikään muu vastarinta kuin luonnon luomat tievastukset sekä lumi, jota hyväksi onneksi ei sentään ollut kovin paljo. He saapuivat sen vuoriselänteen harjalle, joka eroittaa Argyleshiren Breadalbanen alueesta; ja tästä he tulvasivat takana oleviin laaksoihin niin vimmatusti, että selvästi näkyi, minkälaiset syyt olivat yllyttäneet heidät näin vaivaloiseen ja vaaralliseen retkeen.

Montrose jakoi väkensä kolmeen joukkoon, tällä tavoin herättääksensä laajemmalla alalla pelkoa. Yhden joukon sai Ranald-klanin päällikkö johdettavakseen, toinen uskottiin Colkitton komentoon, kolmas pysyi itse Montrosen luona. Näin rynnättiin kolmelta eri haaralta Argylen alueelle. Vastarintaa ei kohdattu yhtään; vuorilaitumilta pakenevien paimenten kautta oli ensi sanoma tästä pelottavasta vihollistulvasta joutunut asuttuihin laaksoihin; ja missä tahansa klanin miehet nousivat aseisiin, tapettiin heidät kohta, vangittiin tai ajettiin hajalle, vihollinen kun oli jo ennalta arvannut heidän liikkeensä. Majuri Dalgetty oli edeltä lähetetty Inveraryyn päin niiden harvain ratsumiesten kanssa, joiden hevoset enää kelpasivat. Hän toimitti asiansa niin hyvin, että miltei tapasi Argylen, majurin omilla sanoilla puhuen, inter pocula (pikarin ääressä); joutuisa pako aluksessa oli korkean herran ainoa pelastuskeino kuolemasta tai vankeudesta. Mutta kosto, jonka kynsistä Argyle tällä tavoin itse pääsi, kohtasi raskaasti koko hänen alusmaataan ja klaniansa; usein ja syystä onkin Montrosen hävityksiä tässä onnettomassa maakunnassa, vaikka ne tosin valitettavasti olivat maan tavan mukaisia, sanottu häpeälliseksi tahraksi hänen nimessään ja luonteessaan.

Argyle riensi sill'aikaa Edinburgiin ja esitti valituksensa säätyliittokunnalle. Niinkuin ajan tarvis vaati, nostettiin kohta melkoinen armeija ja annettiin kenraali Baillien, taitavan ja uskollisen presbyteriläisupseerin komennettavaksi. Argyle puolestaan rupesi vihan vimmassa keräämään omia monilukuisia voimiansa, kostaaksensa perintöviholliselleen.

Mutta Montrosen oli jo siihen aikaan, kun nämä voimalliset armeijat yhtyivät, täytynyt lähteä hävitetystä Argylen maakunnasta. Sillä kolmas vihollisjoukko oli kokoontunut pohjoisessa, päällikkönä Seaforth'in kreivi, joka vähän aikaa oltuansa kahden vaiheella viimein oli ruvennut Covenantilaisten puolelle. Saatuansa sotaan harjaantuneen Invernessin linnaväen avukseen hän uhkasi Montrosea Inverness-shiren puolelta. Mutta ikäänkuin loitsuvoimalla sai Montrose hajalla olevat joukkonsa jälleen kokoon, ja tuskin ne olivat kaikki yhdessä, kun jo tuli Argylelle ja hänen liittolaiskenraaleilleen se sanoma, että kuninkaan kannattajat olivat yht'äkkiä lähteneet Argyleshirestä, vetäytyen Pohjoiseenpäin Lochaber-maakunnan jylhään, tiettömään vuoristoon.

Montrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa aikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä hänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis jälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä alankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen etelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi Aberdeenshiren puolelle pakoon.

Argyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen kera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi Seaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas armeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan Montrosea takaapäin.

Tässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan hän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit olivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä vihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot karttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että »kenen talo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.» Ja monella sadalla näiden onnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä elättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista hävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä erinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä Argylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä vielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha harjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois Irlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten apulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat olivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia Montrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut kahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä ahdistettaisiin selkäpuolelta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hei, rakkopillit Donald'in! Hei, rakkopillit Mustan Donald'in! Hei, pillit sekä liput Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.

Se valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan kulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut kuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat melkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä merensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla nykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut, joita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v. 1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä paljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa irlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden muuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa alkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:

»Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä, Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!»

Mutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen sotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle, metsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa hänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat liittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa nyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti vakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse kenraalille.

Oli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle kurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas nykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta pulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli Cameronilaisten päällikkö.

»Minulla on teille sanomia», virkkoi tämä, »jotka kyllin maksanevat nousemisen ja kuulemisen vaivan.»

»M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia», vastasi Montrose, puhutellen päällikköä isän nimellä, »ovatko ne hyviä vai pahoja?»

»Miksi niitä itse katsonette?»

»Ovatko ne luotettavia?» kysyi Montrose.

»Ovat», vastasi M'Ilduy, »muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia on semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle annoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain hevoskoniensa kanssa kulkemiseen—täytyihän siinä tuntikausittain kahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi miehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja silloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt vakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun miehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista.— Tämmöiset ovat sanomani—ne ovat luotettavat—teidän asianne on päättää, kuinka mieluisia ne ovat.»

»Mieluisia ne tietysti ovat», vastasi Montrose kohta iloisesti. »M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin se on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta teosta.—Kuinka suuri on joukkomme?»

Montrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä, että suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään saalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä sataa koolla.

»Ei enempää kuin kolmas osa», virkkoi Montrose mietiskellen, »Argylen voimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia.—Jos olisi edes puolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää kuninkaan puolta.»

»Sitten älkää epäilkö», sanoi M'Ilduy; »sillä kun teidän torvenne käskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies näissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä itse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi—olipa siihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu tappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille, tulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.»

»Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni», lausui Montrose, lyöden hänelle kättä, »ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos tämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin voittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren kimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet meistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme! Käskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte meille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta—sillä iloa siitä tulee—te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että neuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.»

»Sen teen mielelläni», virkkoi M'Ilduy. »Minä olen neuvonut teille pakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin tahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.»

Nyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan niiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.

»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»

Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan maansa ryöstämisellä.

Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian puolesta—sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet—ja tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille—nämä syyt nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet, joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.

Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty, täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia, täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen kimppuunsa.

»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain maksamista toisen miehen huoleksi.»

»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on, kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin poikien veret lakkaavat vuotamasta.—Mitä te sanotte, Ardenvohr?»

»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen pakomatkansa suojelemista.»

»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle, »jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä 'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen huomispäivänä.»

»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»

Kauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut, ilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin kuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista, jotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut; mutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että Cameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Ben-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa ennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä. Toiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat väijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat taikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti lähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen toisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin pääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia käskyjä.

Ardenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät kuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti pääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan sotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen kahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin varovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja Ardenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää, kuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että se suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa vähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta tämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana. »Se olisi», sanoi hän, »hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi tuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita kuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä kulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut kokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän voimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka sovittelulla.»

Argylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä kuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa kohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko koittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan etuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat tanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti seisoa sotarintamassa.

Vaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien huipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat valmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta 1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen ja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja peloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun ryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa neuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse ahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut kauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien sotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät taisteluun. Cameronien marssi—jonka turmiota ennustavat sanat, lausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: »Tulkaa, niin annan teille lihaa!»—herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa. Vuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei »Glengarryn sotaääni ollut vaiti.» Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain sotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten suuhun, rynnätäkseen alangolle.

»Näetkös?» virkkoi Argyle sukulaisilleen; »niin on, kuin sanoin. Meillä on vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut näyttää meille lippuansa.»

Juuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä sävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan lippua.

»Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette», sanoi Ardenvohrin ritari, »että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on itsekin noiden miesten joukossa.»

»Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan», lisäsi Auchenbreck, »jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta, herra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto meille tehdystä pahasta tarjona!»

Argyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka riippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja loukkaantunut.

»Se on totta», pisti Ardenvohr kiireesti väliin. »Herra Argylen markiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää täältä poistua jollakin aluksella—teidän henkenne on meille kallis, sillä te olette päämme—teidän kädestänne ei voi olla meille apua taistelussa.»

»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»

Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa turvallisesta paikasta.—Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.

»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»

Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi kunniakseen, katseli tapausten kulkua.

Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle, vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen, antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.

»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan; »mutta—hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien edessä!»

Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.

Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.

»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani varahevosekseni».

»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista päällikköänsä.—Käskekää rynnäkölle paikalla—lähettäkää tunnussana ympäri rivejä.—Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch, Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!—Ratsastakaa Mac Ilduyn luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.—Tulkaa sitten takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet, Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.

Ossian.

Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.

Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen hevosmiesten kanssa.

Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä. Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin. Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa; sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin puolin aivan samallaiset.

Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan, tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan—sangen tiheään heitä kaatuikin molemmin puolin—tunkeutui hartaasti toisia, rientäen etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja väikkyi taistelijoiden yläpuolella.

Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa kummallekin puolelle.

Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin, vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman—tämä outo näky olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään verrattavaa, paitsi sheltyä (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa, tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä. Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada sotarintamaa jälleen järjestetyksi.

Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia—sillä Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin missään muussa vuorelaisklanissa—turhilla urhoteoilla kyllä suojella suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.

»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia laukaistakseen käänsi päänsä.

Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä. »Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä, vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli elävältä otettava vangiksi?»

Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken. Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald Mac Eaghia.

»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»

He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.—»Yhtä luultavaa, kuin että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin kerkesi torjua iskun kilvellään.

»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»

»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen; ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle, oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin. Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa yksityisistä syistä ' flagrante bello, multo majus flagrante proelio ' (sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»

»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja hänen saaliinsa väliin!»

Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi—tässä uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.

Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta, jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen lopettamiseksi.

»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja? Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette kumpikin ansainneet?»

»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan bonus socius, bon camarado jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä——»

»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua kostoa——»

»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta tehtävää teille kumpaisellekin—paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»

»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»

»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»

Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä minä teen sinusta ritarin—ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä, kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»

»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari. »Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut ritari— ratsumies, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi—ei minulla olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»

»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön, jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»

Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla täyttämään hänelle annetut käskyt.

»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te, joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle—te, joka syvien tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi—tekö tässä tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan, ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen. Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt, joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana, tulkkina ja virkakumppanina.»

Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista. Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään klanista, pääsisi häntä näkemään.

Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta. Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten. Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin, kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet, ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.

Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa. Kaatuneissa oli melkein viisisataa dunniwassel'ia eli aatelismiestä kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin voi joutua.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kauas, kulkein tuulta myöten, Miekkain melske häviää; Sota kauhuillensa poistuu, Haavat, surma yksin jää.

Penrose.

Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose, jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten, huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.

»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii—Ardenwohrin ritari, niin olen kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»

»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty, joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä suojaksi—kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»

»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut, suureksi suruksi sekä meille että teille?»

»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi huoaten. » Diem clausit supremum (hän päätti viimeisen päivänsä), niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi 'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»

»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden Palkinnon—senhän nimen sille panitte—olevan hyvin opetetun kaikkeen sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa, että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»

»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa seurassa.»

»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki, ritari Dugald!»

»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali, kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi, osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»

»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»

»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»

»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte», virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan sotakumppanini ruumista.»

»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi, joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa muuta kuin hätäiset hautajaiset.»

»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.—Voi kuitenkin, Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»

Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään: »Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti löydetty linnasta?»

»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle. Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.—Mutta», lisäsi hän, »koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella saanut ritari-sivalluksen».

»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti sammuttaneeni.—Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»

»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.—Ritari Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja hopealla.»

» Voto a Dios! sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä seison lörpöttelemässä!»

Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan tappelutannerta pitkin.

»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen—ja teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»

»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla—en voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»

»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»

»Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta», vastasi Montrose, »on jokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka kaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan kuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa—ja niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.

Nuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: »En eilisillan perästä—paitsi että», lisäsi hän, vähän hämillään, »hät'hätää näin hänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.»

»Menteith ystäväni», puhui Montrose hyvin lempeästi, »jos te olisitte Whitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan ovat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en kiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla—se olisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä naisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se ritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen ihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät teidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla mielessä saattaa häntä onnettomuuteen—teillä ei suinkaan voi olla mielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?»

»Herra markiisi», vastasi Menteith, »te olette jo monesti ajanut tätä leikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen. Annikka Lyle on tietämätöntä sukuperää—sodassa saatu vanki—luultavasti jonkun alhaisen metsäsissin tytär—Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.»

»Älkää suuttuko, Menteith», lausui markiisi. »Rakastattehan tekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole Mareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta urhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut.—

Movit Ajacem, Telamone natum, Forma captivae dominum Tecmessae.[37]

Sanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun kenties ei pitäisi kuluttaa aikaani», lisäsi hän hyvin yksitotisesti, »sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään muuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen kilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi häntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus teidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.»

»Herra markiisi», virkkoi Menteith, »minä tiedän, että tarkoituksenne on hyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun vakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet. Minä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä turvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni kanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää minut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan salata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään Allanilta ole salannut,—että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän olisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa tämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi tyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.»

Montrose kohotti olkapäitään. »Ja te olette siis, ilmeisinä romaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat saisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat palvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?»

»Niin kauas ei lupaukseni ulottunut, herra markiisi», vastasi Menteith. »Minä vain sanoin: asian laidan tämmöisenä ollessa kuin nyt—eikä juuri ole mitään toivoa, että se muuttuisi—velvollisuuteni itseäni ja sukuani kohtaan vaatii, etten ole Annikka Lylelle mitään muuta kuin ystävä tai veli.—Mutta, suokaa anteeksi, herra markiisi, minulla olisi», sanoi hän katsahtaen käsivarteensa, joka oli liinalla kääritty, »pieni pyyhkäys hoidettavana.»

»Haavako?» kysyi Montrose huolissaan; »antakaa mun katsoa sitä.—»Voi!» lisäsi hän, »en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut tutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä säälin teitä—minunkin sydämessäni—mutta miksi herättäisin uudestaan kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!»

Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.

Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta, hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että lääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri virkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin, olivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat tapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta kokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle oli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut suureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut apuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli enimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa, valvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin; hän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen erinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä hänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä puuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka säikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä kaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä synkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan seisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse aloittaa puhetta.

»Minä luulin», virkkoi hän vähän väkinäisesti, »että sinä olit jo lähtenyt.»

»Matkakumppanini odottelee minua», sanoi Allan; »minä lähden kohta.»

Mutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni käsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut, sittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen kätensä kouristi kuin kahleen rengas.

»Otanko esille harpun?» kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; »onko—onko varjo peittänyt sielusi?»

Allan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan luokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi tiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä rosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon uhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät olisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama kohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.

»Onko tämä näky mielestäsi hauska?» kysyi Allan.

»Se on kauhistuttava!» vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään. »Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?»

»Sinun pitää siihen tottua», lausui Allan, »jos edelleen tahdot kulkea tämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu—pian saat samallaiselta tantereelta hakea veljeni ruumista—Menteithin ruumista—minun ruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan liioin surua tulla—sinä et rakasta minua!»

»Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut», itki Annikka. »Olethan minun oma veljeni—pelastajani—suojelijani— voinko olla sinua rakastamatta?—Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna mun tuoda harppuni——»

»Seiso paikallasi», käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni. »Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta väli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat—olkoot näkyni vaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni perättömiä kuvitelmia—eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän silminnähtävän maailman kieltä.—Sinä et rakasta minua, Annikka—sinä rakastat Menteithiä—hän rakastaa sinua—ja Allanista sinä et huoli enempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.»

Ei ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota puhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa oloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä. Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.

»Sinä unhoitat», virkkoi hän, »oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin loukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan annettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka mahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta rakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä kurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.»

»En tahdo sitä uskoa», sanoi Allan kiivaasti; »saastaisesta lähteestä ei koskaan voi tulla kirkasta pisaraa.»

»Mutta juuri sen vuoksi», rukoili Annikka, »kun se asia on niin epätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä sanojia.»

»Kyllä sen tiedän», virkkoi Allan, »että se on esteenä meidän välillämme—mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön este sinun ja Menteithin välillä.—Kuule, mitä sanon, rakas Annikkani!—lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta—tule kanssani Kintailiin—minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan kartanoon—taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä vielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan palvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.»

»Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit», vastasi Annikka. »Jos tämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena, niin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä täällä, Allan—täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen marssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon poistaakseni tästä leiristä neidon, joka—vaikkei ymmärrä millä tavalla—on joutunut vihasi esineeksi.»

Allan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda valta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai suuttumukselle hänen vastarinnastaan.

»Annikka», sanoi hän, »sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi sopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät valtaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi vakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta kavahtakaa molemmat!» lopetti hän ankaralla äänellä. »Sillä milloin on kuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä kymmenkertaisesti kostamatta?»

Näin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas silmille ja astui ulos kamarista.

YHDESKOLMATTA LUKU.

———Kun läksit pois, Ma tunsin mielen' miettehet, ja näin Mi niissä riehui. Voi! Se oli lempi. Mut iloa ei siitä tullut, sillä Jos muualla en elää sais, kuin vaan Sun silmäis edessä, jo kuollut oisin.

Philaster.

Annikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli avannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä äyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki ihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä syvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin käydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin kauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori aatelisherra oli,—kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa kohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että myös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä raakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus oli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy rakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia, vaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän esitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald kääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:

Jos kotis niinkuin mun ois matalainen, Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin. Ja minne työntäis tuuli, veisi laine, Ma sinne kanssas iloisena kulkisin. Mut meidät eroittaapi kova sallimus, Meit' ajain eri teitä,—ah jos sulle Ois suotu onnen tie! Sun muistos, rukous Sun puolestas se kylliks' oisi mulle.

Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää, Kun toivo viimeinenkin multa katoaa, Ei huokaus saa tuskiani näyttää, Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa. En tahdo mustin murhekasvoin astua Eloni tietä verkkaan vieriväistä, Ett'ei mun kyynelteni tulva haikea Haavoittais armaan mieltä sääliväistä.

Allanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan romanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä Menteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli hän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin ylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti luonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla kauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin mielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä olikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty asia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi. Hän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei kukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen vihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä tavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta sanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se terve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun hänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena, ollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja peloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn astuessa sisään.

Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa seurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa, vahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet naisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa kulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät siellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi housujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot, joita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli ahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli tuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa seurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli pedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.

»Neiti Annikka Lyle», lausui hän tässä tilaisuudessa, »minä olen nyt Akilleen käsipeitsen eli sponton'in kaltainen, jonka toinen pää haavoitti, toinen haavat paransi,—jota avua ei huomata Espanjan peitsissä, keihäissä, pertuskoissa, Lochaber-tapparoissa eikä missään nykyajan peitsiaseessa.»

Tämän korean puheen hän piti vielä toistamiseen; ja kun Annikka ensi kerralla oli tuskin kuullutkaan häntä eikä toisella kerralla ymmärtänyt, täytyi hänen ryhtyä selittelemisiin.

»Minä tarkoitan, neiti Annikka Lyle, sitä», sanoi hän, »että minä, koska eräs kunniallinen ritari on minun tähteni saanut vaarallisen haavan tämänpäiväisessä tappelussa—totta sentään on, että hän, jotenkin sotalakia vastaan, oli pistoolillaan ampunut kuoliaaksi minun hevoseni, joka oli Ruotsin ikimuistettavan kuninkaan kaima—nyt mielelläni tahtoisin hankkia hänelle semmoista lievitystä, mitä te, kunnioitettava neiti, voitte antaa. Sillä olettehan te, niinkuin pakanain epäjumala Eskulapius, joka oli aika mestari laulussa ja soitannossa[38] ja sen lisäksi vielä jalommassa haavain parantamisen taidossa— opiferque per orbem dicor (ja auttajaksi minua ympäri maailmaa mainitaan).»

»Jos olisitte niin hyvä ja puhuisitte selvemmillä sanoilla», vastasi Annikka, jonka mieli oli niin raskas, ettei Dalgettyn pedanttinen kohteliaisuus voinut häntä huvittaa. »Se, kunnioitettava neiti», virkkoi Dalgetty, »ei taida minulta käydä aivan helposti, sillä minulta on lauseitten rakentamisen taito jäänyt vähän unohduksiin—mutta koetellaan toki! Dicor —pane ego lisää—minua mainitaan.— Opifer—opifer?—kyllä muistan, mitä signifer ja furcifer merkitsee—mutta luultavasti opifer on tässä paikassa samaa kuin M.D., se on Medicinae Doctor eli lääkäri.»

»Tänä päivänä on meillä kaikilla työtä yltäkyllin», sanoi Annikka; »jos te siis suoraan sanoisitte, mitä minulta tahdotte?»

»En mitään muuta», vastasi majuri, »paitsi että kävisitte katsomassa ritarillista säätyveljeäni ja käskisitte piikanne myös tuoda sinne muutamia lääkkeitä hänen haavaansa varten, joka näyttää uhkaavan tulla semmoiseksi, mitä oppineet nimittävät damnum fatale (kuolettava haava).»

Annikka Lyle ei koskaan viipynyt, kun oli autettava ihmistä. Kiireesti hän tiedusti, minkälainen haava oli; sillä hän oli erittäin harras auttamaan tuota arvokasta, vanhaa päällikköä, jonka hän oli Darlinwarachissa nähnyt ja jonka näkö silloin oli syvästi vaikuttanut hänen mieleensä. Hän toivoi myös, toista ihmistä hyödyttäessään, voivansa hetkeksi unohtaa oman surunsa.

Dalgetty saattoi hyvin juhlallisesti Annikka Lylen sairaan kamariin, jossa ihana lääkäri hämmästyksekseen tapasi myös kreivi Menteithin. Hän ei voinut estää poskiaan lentämästä tulipunaisiksi, kun näin arvaamatta näki ihailemansa miehen. Mutta hämmästystänsä peittääkseen Annikka rupesi kohta tutkimaan Ardenvohrin herran haavaa, ja pian hän huomasi taitonsa siinä olevan aivan hyödyttömän. Dalgetty puolestaan meni täältä suureen ulkohuoneeseen, jonka permannolla, monen muun haavoitetun miehen rinnalla, makasi Ranald Mac Eagh.

»Vanha ystäväni», virkkoi ritari, »niinkuin jo sanoin, tekisin kernaasti vaikka mitä sinun mieliksesi, hyvitykseksi siitä haavasta, jonka sait ollessasi minun turvani alaisena. Minä olen siis, hartaan pyyntösi mukaan, lähettänyt neiti Annikka Lylen hoitamaan Ardenvohrin herran haavaa, vaikka tosin en voi käsittää, mitä hyötyä sinulle siitä on, että hän niin tekee.—Muistan kyllä, että kerran mainitsit jostakin heidän välillään olevasta sukulaisuudesta. Mutta kun ollaan sodassa, täydessä virantoimituksessa ja palveluksessa, silloin on muutakin päänvaivaa kuin vuorelaisten sukujohtoja.» Ja siinä suhteessa arvokas majuri puhuikin täyttä totta, sillä hän ei koskaan tiedustellut, kuunnellut eikä muistellut muiden ihmisten asioita, elleivät ne olleet yhteydessä sotataidon kanssa taikka jollakin lailla koskeneet hänen omaa etuansa, joissa molemmissa tapauksissa hänen muistinsa kuitenkin oli sangen kiinteä.

»Ja nyt, kunnon ystäväni Sumulainen», lisäsi hän, »voitko sanoa mulle, mihin on joutunut oivallinen pojanpoikasi? Sillä en ole häntä silmin nähnyt siitä saakka, kun hän tappelun perästä auttoi rautavarustukset päältäni; ja tämmöisestä huolimattomuudesta hän oikeastaan ansaitsisi selkäsaunan.»

»Hän ei ole täältä kaukana», vastasi haavoitettu rosvo.—»Mutta älkää lyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua terästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.»

»Se on sangen sopimaton kerskaus», moitti Dalgetty. »Mutta minä olen sinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon anteeksi annettu.»

»Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'', virkkoi rosvo, »niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni suostumalla.»

»Ranald veikkonen», vastasi Dalgetty. »Minä olen joutavissa tarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin, joilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen vahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset viisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät voivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille itselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada minut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta sinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen ja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden säilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset tavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran minuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että saapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota luulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.»

»En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne», vastasi Mac Eagh, »vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin herraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä heille kumpaisellekin.»

»Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan», virkkoi Dalgetty, »jos vien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo on muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo, tästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut upseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei ole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.» Näin sanoen hän käski muutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan Campbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi rosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin joutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat melkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen lattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen lisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat tahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään ystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut siteellä suojelluksi.

»Oletteko te», virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen päätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi, »oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?»

»Niin olen», vastasi herra Duncan Campbell, »mitä tahdot mieheltä, jonka viimeiset tunnit ovat kulumassa?»

»Minun tuntini ovat vain minuutteja enää», sanoi rosvo; »sitä surempi on armo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt minua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.»

»Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua!—Sinä rikkipoljettu mato!» vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen viheliäisen vastustajansa puoleen.

»Niin», vastasi rosvo lujalla äänellä, »minun käteni isku on koskenut kipeämmin. Meidän välillämme olleessa taistelussa elämästä ja kuolemasta ovat minun lyömäni haavat olleet syvimmät vaikkeivät sinunkaan lyöntisi ole olleet jälkeä jättämättä.—Minä olen Ranald Mac Eagh—minä olen Ranald Sumun Poika—se yö, jona minä sinun linnastasi laitoin suuren nuotion, on nyt saanut vertaisensa kumppanin tästä päivästä, jona sinä kaaduit esi-isieni miekan sivalluksesta.—Muista, mitä kaikkea pahaa olet tehnyt heimokunnalleni—niin paljon pahaa, kuin sinä, ei ole meille kukaan muu tehnyt, paitsi yksi. Hän, niin hoetaan, on sallimuksen suojassa, niin ettei kostomme pysty häneen—senpä saamme pian nähdä!»

»Herra kreivi Menteith», sanoi Duncan Campbell, kohoten vuoteeltaan, »tämä mies on julkinen pahantekijä, sekä kuninkaan että parlamentin, sekä Jumalan että ihmisten vihollinen—hän kuuluu Sumulais-joukkoon, joka on henkipattoiseksi tuomittu—hän on samoin teidän ja Mac Aulayn vihollinen kuin minun. Minä toivon, ettette salli hänen raakalaisriemunsa katkeroittaa minulta näitä hetkiä, jotka kenties ovat viimeiseni.»

»Hän saa ansionsa mukaisen kohtalon», virkkoi Menteith; »viekää hänet paikalla pois.»

Dalgetty kävi nyt väliin, puhuen siitä, kuinka suuri apu Ranaldin opastamisesta oli ollut, ja lisäten, että hän oli tälle miehelle luvannut täyden turvan. Mutta rosvon oma kimakka, tyly ääni teki majurin sanat kuulumattomiksi.

»Ei», sanoi Ranald, »tulkoon vaan kidutuspenkki ja hirsipuu! Antakaa minun mädätä taivaan ja maan keskivälillä, ravintona Ben-Nevis vuoren haukoille ja kotkille! Sitten tämä röyhkeä ritari ja tuo voitostaan riemuitseva thane (kreivi) eivät koskaan saa tietää sitä salaisuutta, jonka saisivat kuulla ainoastaan minulta—sitä salaisuutta, joka säpsähdyttäisi Ardenvohrin ritarin sydäntä ilosta, vaikka hän jo olisi kuoleman kielissä ja josta Menteithin kreivi mielellään maksaisi koko avaran kreivikuntansa hinnan.—Tule tänne, Annikka Lyle», lisäsi hän, kohoten arvaamattoman voimakkaana, »älä pelkää sen miehen näköä, jonka kaulaan pienoisena kapuelit. Sano näille ylpeille miehille, jotka halveksivat sinua siitä syystä, kun luulevat sinun lähteneen meidän vanhasta suvustamme—sano heille, ettet olekaan verta verestämme, et olekaan mikään Sumun Tytär—vaan olet syntynyt niin komeassa salissa, tuuditettu niin pehmeillä patjasilla kuin suinkin kukaan lapsi heidän parhaissa palatseissaan.»

»Herran Jumalan nimessä», virkkoi Menteith, liikutuksesta vapisten, »jos tiedät jotakin tämän neidon syntyperää koskevaa, niin helpoita omaatuntoasi salaisuuden ilmoittamisella, ennenkuin tästä maailmasta eroat!»

»Ja siunaa vihamiehiäsi viimeisellä hengenvedollasi, eikö niin?» vastasi Mac Eagh, heittäen häneen ilkkuvan silmäyksen. »Tätä oppiahan teidän pappinne saarnailevat—mutta milloin ja ketä kohtaan te sitä oppia noudatatte?—Ei, antakaa mun ensin tietää, mitä saan salaisuudestani, ennenkuin rupean sitä ilmoittamaan.—Mitä te, Ardenvohrin ritari, antaisitte saadaksenne tietää, että taikauskoiset paastoomisenne ovat olleet tarpeettomat ja että yksi perillinen suvustanne on vielä elossa?—Minä odotan vastausta—ennenkuin sen kuulen, en virka sanaakaan enempää.»

»Minä voisin», sanoi Duncan Campbell, jonka äänestä kuului, kuinka hänessä epäilyksen, vihan ja pelon tunteet taistelivat, »minä voisin—mutta tiedänhän, että sinä ja koko sinun sukusi, samoin kuin Suuri Vihollisemme, olette valehtelijoita ja murhamiehiä kaikkityyni—mutta jos se olisi totta, mitä minulle kerrot, niin melkein voisin antaa sinulle anteeksi, mitä pahaa olet minulle tehnyt.»

»Kuulkaa tuota!» virkkoi Ranald. »Se on suuri lupaus Diarmidin pojan lupaukseksi!—Ja te, jalo thane —huhu leirissä hokee, että mielellänne antaisitte elonne ja tavaranne maksuksi, jos saisitte tietää, ettei Annikka Lyle olekaan rosvon tytär, vaan peräisin suvusta, joka teidän silmissänne on oman sukunne vertainen.—No, olkoon menneeksi!—En sitä ilmoita teille rakkaudesta—oli aika, jolloin olisin myönyt tämän salaisuuden vapauteni hinnasta; nyt ostan sillä jotakin, mikä on vapautta ja henkeäkin kalliimpaa.—Annikka Lyle on Ardenvohrin ritarin nuorin, ainoa henkiin jäänyt lapsi, joka yksinään säilyi silloin, kun kaikki muu hänen isänsä linnassa muuttui vereksi ja tuhaksi.»

»Saattaisiko olla totta, mitä tämä mies puhuu?» virkkoi Annikka Lyle, joka tuskin tajusi, mitä sanoi; »vai onko se jotakin outoa hourausta?»

»Tyttö», vastasi Ranald, »jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän joukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean äänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa semmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy uskoa. Mene sinä sill'aikaia pois—minä rakastin lapsuuttasi, minä en vihaa nuorta ikääsi—ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se kasvaakin okaisessa pensaassa,—ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun muistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa viholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä surmansa».

»Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka», sanoi kreivi Menteith, »menkää pois täältä, Jumalan nimeen.—Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän tutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin tähden paremmin valmistettava.»

»En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!» sanoi Annikka. »En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.»

»Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella», sanoi Duncan Campbell hiljaa.

»Sitten», virkkoi Menteith, »minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen kamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari Dugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?»

»Hyvin mielelläni», vastasi Dalgetty. »Minä voin avustaa toimittamalla confessor'in (ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia. Ei olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen jutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa—mutta tuommoisia teloituksia, kuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne hämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.»

Kuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he kuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä Dalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta kunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia käsittänyt.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi, Kuin villit, jotka metsää samoella sai, Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.

Granadan valloitus.

Menteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin tiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys vahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen sanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä herra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja helppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut mikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen tähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta, jonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön Ardenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.

Kenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen näytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä tutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat, tarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat omituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja jonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä. Myös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet korjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä ynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita, tulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut ennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka Lyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta etevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran perillisenä.

Menteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille henkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada puhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.

»Te löydätte hänet», virkkoi hän, »siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin makasin.»

Tarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta nurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin vaarinsa eteen.

»Kenneth», lausui vanha rosvo, »kuule isäsi isän sanat! Muutama saksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä leiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään niinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista—ui järvien poikki—kapua vuorien yli—samoa saloja myöten—älä levähdä, ennenkuin olet heidät saavuttanut.»—Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui puukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan nahkahihnan taakse.—»Ei!» lausui vanha mies; »sinun kädestäsi hänen ei pidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia leiristä—sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu Ardenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet vaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita häihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin ukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa.—Ja nyt lähde, rakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä kuulla astuntasi kepeää sipsutusta—mutta viivy vielä hetkinen ja kuule viimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun Poikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota jokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana niillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä perheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston kolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä aina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä sitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei ruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen.—Sumun poika, ole aina vapaa niinkuin esi-isäsi—niin vuorilla kuin laaksoissa, niin yltäkylläisyydessä kuin nälässä—niin lehtisen suven kuin myös rautaisen talven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi—älä tottele mitään lakia—älä ota äläkä maksa palkkaa—älä rakenna itsellesi tupaa—älä aitaa maata karjalaitumeksi—älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston metsävilja laumanasi, karjanasi—ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele sortajiemme tavaroita—sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten, jotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa kalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin tekevät—sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän heimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa verelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi luoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin suojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan kantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet rauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja Darnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet—kohdatkoon kiroukseni sinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa säästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian, sillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja ne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat surmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde—pudista jaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on heidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle niinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka ikä on masentanut mielesi!—Mene—mene!—elä vapaana—palkitse hyviä tekoja—kosta suvullesi tehtyä pahaa!»

Metsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta otsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset liikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta, jäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin piiristä.

Dalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein hyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. »Minun mielestäni, Ranald veikkonen», virkkoi hän, »sinä et ole parhaalla mahdollisella tiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt, verilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat soturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko, koska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin etukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin pettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä seuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen, koska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme tuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei kuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen valtakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka kehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa katumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa rukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa laista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun velvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että omalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä enemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt olevan paraissa aikeissa noudattaa.»

Kuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi vastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän voisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan väikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia laaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju näytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi ollut kohoamassa sumun valtamerestä. »Sumun henki», lausui Mac Eagh, »sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota, silloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka eläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!» Näin lausuttuaan hän vaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut mitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.

»Pelkäänpä», virkkoi Dalgetty, »että ystäväni, jos hänen sydäntänsä tutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.» Sitten hän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen sotapapin. »Se herra», sanoi majuri, »on sangen taitava virassaan ja tekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta menisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.»

»Saksilainen», vastasi kuoleva mies, »älä puhu enää papistasi—minä kuolen tyytyväisenä.—Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei mikään ase pystynyt—jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka paljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun teräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?»

»Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin», vastasi Dalgetty. »Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs pystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.»

»Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty», sanoi Ranald, huolimatta majurin välilauseesta, »ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein kalliimpien verestä—tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen tuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka myös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan Verikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä pyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu—silloin katoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.»

»Jos niin on laita», virkkoi majuri, »ei siitä maksa vaivaa enempää puhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa sinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri kunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.» Näin sanoen hän läksi ulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen hengenvetonsa.

Sillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan olivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa haltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön seurauksista. »Nyt minä näkisin», virkkoi markiisi, »jos en jo ennenkin olisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas Menteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te rakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä. Sukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa muissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset—mutta huomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on uskonkiivailija—ainakin presbyteriläinen—ja kapinassa kuningasta vastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui sotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota edessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika kosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra Duncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?»

Rakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi nuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin. Hän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään kiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa. Hän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian puolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja vahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin, kuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia olisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan, sillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän välttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi, kuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän tahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan puolueesta luopumalla.

Montrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa kuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman vaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.

»Minä soisin», virkkoi hän, »että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai toisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme ennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista.— Pelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith—ja luullakseni olisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa kunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja neiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin että siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen—ja teidän oma haavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää jonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.»

»Ei suinkaan!» lausui Menteith. »Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän saman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan jättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on kuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän mitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko miekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten tällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!»

»Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?» kysyi Montrose.

»Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus», lausui nuori herra.

»Sitten», virkkoi Montrose, »teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä Ardenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille suosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon keksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun Allanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut. Voi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana, että se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith, kenties katsotte mahdottomaksi?—No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan palvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.»[40]

He erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen seuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin herran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen rakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan ollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi siis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle erinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut niin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä tahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä etua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati Duncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella tyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.

Tämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen. Duncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti riippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että jos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella vastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen Ardenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja hänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan Campbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen valtiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma mielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen, voinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle, kauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne yllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi ollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää maailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja harpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin kreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton perustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä olisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut nykyisen korkean säätynsä arvoinen.

Näiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle pariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi vihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten läsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi marssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti muutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin, seurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset asiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä sotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut tyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset määrättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun perästä.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Mun sinisilmän' on hän rosvonnut, Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.

Popen Iliadista.

Monesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin kauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto, mikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa mukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac Aulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus vaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan hyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli ansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu uskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan herran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle. »Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa», lisäsi hän »huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies, joka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda vieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin synkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän tämän maailman ihmiseksi?»

Kiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen hänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin, ja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn sukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus Mac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi osoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista suojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi ja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei hänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.

»Minun mielestäni», virkkoi hän, »olisi aina osoittamani ystävällisyys tätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni suojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi tämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa», arveli hän, »minulla toki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi kysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille kaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän on, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin rakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi käsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti näin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu ennakolta».

Montrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat; hartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja miettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi luovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta etevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia, mitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli pelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.

»Herra markiisi», sanoi Angus Mac Aulay; »minun Allan-veljessäni, niinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin ansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne, tulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään muotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra—ja samoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme—ja tuo nuori neito, joka kaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja Allanin suvulle—että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua hänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.»

Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on siinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja käski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista voi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän ilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä asiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä »se asia», sanoi Montrose, »on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee siitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette lähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään eripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä toimesta.»

»En minä», vastasi Angus jotenkin ynseästi, »ole mikään riidan nostaja; päinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun veljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa ratkaisija—ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset niiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain kautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä aikaisemmin kuin odotitte.»

Lupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai tältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen, paitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka juurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi aluksi.

Montrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä syystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja muuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi tulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa, että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä omaa tietänsä.

Majurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith par'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli sotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa näyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen yksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, »josta kuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois.—Suoraan sanoen», lisiisi hän, »minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle, sillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat vierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän avio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te voitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua vieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte ottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta—yhtä hyvin olisi voinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta. Minulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja miekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka oli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät nuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla on ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac Eagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.». Menteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset olivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus huvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja ottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty lattialle. »Tosin», sanoi Menteith, »olin aikonut sitä omaksi sulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin peloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.»

Majuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa ryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi sattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi vihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa puvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun prinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö Fredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e. läsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä lailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän puki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli peitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä silkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen säätynsä ja silloinen muoti vaati.

Kaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut lupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo olikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti viereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja luvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi paikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen tointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa jotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi nauraen: »Te olette myöhästynyt paraatiin.»

»Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi», tiuskasi Allan Mac Aulay, sisään hyökäten. »Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja puolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!»

»Sinä olet hullu, Allan!» vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena hänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä sanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset—silmät tuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan—vaahtoa oli suun edessä ja hänen liikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.

»Sinä valhettelet, petturi!» oli vimmainen vastaus. »Se on valhe, niinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko elämäsi on yhtä valhetta!»

»Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua hulluksi», virkkoi Menteith suuttuneena, »niin sinun oma elämäsi tulisi sangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.»

»Sinä sanoit minulle», vastasi Mac Aulay, »ettet kosisi Annikka Lyleä!—Valhettelija ja petturi!—odottaahan hän sinua nyt alttarin edessä.»

»Sinä se olet, joka valhettelet», väitti Menteith.

»Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli meidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut—ja mimmoiseksi arvelet itseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?»

»Paljasta sitten miekkasi», sanoi Mac Aulay, »kyllä me toisemme ymmärrämme.»

»Ei nyt», vastusti Menteith, »eikä tässä paikassa. Tunnethan minut hyvin, Allan—odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista tarpeeksesi.»

»Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa löi. Menteith, sukulaisuutemme tähden—yhteisten tointemme ja taistelujemme tähden—paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!» Näin puhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella hartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet väkisin pois luotansa, huutaen: »Mene tiehesi, hullu mies!»

»No sitten käyköön ilmestysnäkyni toteen!» huusi Allan ja vetäen tupesta tikarinsa hän iski sen koko jättiläisvoimallansa kreivin rintaan. Rintahaarniskan vastustus poikkeutti aseen kärjen ylöspäin, mutta syvä haava aukesi kuitenkin kaulan ja hartian välillä ja iskun voima kaatoi sulhasen pitkälleen lattialle. Montrose astui samassa eteishuoneeseen; ja hääväki oli melusta säikähtyneenä suuresti peloissaan ja hämmästyksissään. Mutta ennenkuin Montrose oli oikein nähnytkään, mitä oli tapahtunut, oli Allan karannut hänen sivutsensa ja tuiskuna törmännyt linnan portaista alas. »Vartijat, portti kiinni!» huusi Montrose. »Ottakaa hänet kiinni!—Tappakaa hänet, jos vastarintaa tekee!—Kuolla hänen pitää, vaikka olisi oma veljeni!»

Mutta toisella tikariniskulla Allan kaatoi vartijana seisovan sotamiehen, samosi leirin läpi niinkuin vuoriston metsäkauris—vaikka kaikki, jotka olivat hätähuudon kuulleet, ajoivat takaa—heitti itsensä jokeen, ui toiselle rannalle ja katosi metsään. Samana iltana läksi hänen veljensä Angus väkineen myös Montrosen leiristä ja meni kotiinsa, josta he eivät enää palanneet armeijan yhteyteen.

Allanista on saatu se tieto, että hän ihmeen lyhyen ajan kuluttua sen jälkeen kun oli murhansa tehnyt, ryntäsi sisään erääseen saliin Inveraryn linnassa, missä Argyle par'aikaa piti neuvottelua. Allan viskasi siellä verisen puukkonsa pöydälle.

»Onko se Jaakko Grahamen[41] verta?» kysäisi Argyle, jonka silmistä loisti hirmuinen toivon välähdys sekaisin sen säikähdyksen kanssa, jonka tämä äkillinen ilmestys tietysti nosti.

»Se on hänen lellipoikansa verta», vastasi Mac Aulay. »Se on sitä verta, jota minun täytyi kohtalon määräyksen mukaan vuodattaa, vaikka mieluummin olisin vuodattanut omani!»

Näin puhuttuaan hän kääntyi ja läksi pois linnasta, eikä siitä hetkestä enää ole mitään varmaa tietoa hänen vaiheistaan. Kenneth pojan nähtiin kolmen muun Sumulaisen kanssa pian sen perästä kulkevan Loch Finen poikki, josta voi päättää, että he vainosivat hänen jälkiänsä ja että hän heidän käsistään sai surmansa jossakin tietymättömässä erämaassa. Toiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja kuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei ole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi.

Hänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän luultavasti itse arveli. Sillä Menteith, vaikka kyllä sai syvän haavan ja oli kauan vaarallisessa tilassa, säilyi kuitenkin iskun pahimmista seurauksista sillä, että oli majuri Dalgettyn onnellisen neuvon mukaan hääpuvukseen pannut rautahaarniskan päällensä. Mutta hänestä ei enää ollut apua Montroselle; paraaksi siis katsottiin, että hän aiotun puolisonsa—nyt todella »murehtivan morsiamen»—seurassa ja haavoitetun appensa kanssa vietäisiin Ardenvohrin linnaan. Dalgetty seurasi heitä järven rantaan asti, huomauttaen Menteithille, että kaikin mokomin olisi rakennettava etuvarustus Drumsnabin kukkulalle suojaksi nuoren kreivinnan äskensaadulle perintölinnalle.

Matka kävi aivan onnellisesti, ja Menteith oli muutamien viikkojen perästä jälleen niin tointunut, että saattoi vihittää itsensä yhteen Annikan kanssa Ardenvohrin herran linnassa.

Vuorelaiset olivat vähän kahdella päällä siitä, kuinka heidän piti sovittaa Menteithin tointuminen haavastaan yhteen ilmestysnäyn kanssa, ja kokeneet ennustajat olivat milt'ei suutuksissaan hänelle siitä, kun hän ei kuollut. Mutta toiset arvelivat näyn jo silläkin tulleen täytetyksi, kun haava oli tullut isketyksi samalla kädellä ja samalla aseella, joista ennustus oli puhunut. Ja kaikki päättivät, että tuo sormus, johon oli kuvattu kuolleen kallo, oli ennustanut morsiamen isän kuolemaa; sillä Ardenvohrin herra ei elänyt monta kuukautta tyttärensä vihkiäisten perästä. Uskomattomat puolestaan sanoivat tätä kaikkea joutaviksi loruiksi ja arvelivat Allanin luullun ilmestysnäyn muka tulleen vaan hänen oman himonsa yllytyksistä. Kateus siitä, että hän oli nähnyt Menteithissä onnellisemman kosioveljen, oli taistellut hänen parempain tunteittensa kanssa ja ikäänkuin hänen tietämättänsä johtanut hänelle sen ajatuksen mieleen, että kilvoittelija olisi murhattava.

Menteithin voimat eivät vahvistuneet siihen määrään, että hän enää olisi voinut seurata Montrosen lyhyttä, mutta loistavaa retkeä. Ja kun tämä sankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää hiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen asti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran maassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös kotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.

Tarinamme henkilöiden luvusta ei tällä tavoin jää meille enää mainittavaksi, paitsi Montrosea, jonka urhotyöt ja kohtalo ovat historian omia, muita kuin ritari Dugald Dalgetty. Tämä herra hoiti yhä edelleenkin tarkimmalla huolellisuudella virkaansa ja otti ulos palkkansa siksi, kun monen muun kanssa joutui sotavangiksi Philiphaughin tanterella. Hänelle piti nyt tulla sama kohtalo, joka tässä tilaisuudessa lopetti hänen muutkin virkaveljensä. Heidät näet kuoletettiin pikemmin saarnatuolista kaikuvien soimausten kuin minkään siviili- tai sotaoikeuden päätöksen nojassa. Heidän verensä katsottiin ikäänkuin syntiuhriksi, jolla maan pahuuden syyllisyys oli pois huuhdottava, ja se surma, joka Jumalan erinäisestä käskystä kohtasi Kanaanin maan asukkaita, otettiin jumalattomalla, julmalla tavalla esikuvaksi näidenkin miesten suhteen.

Useat Covenantilaisten palveluksessa olevat alankolaisupseerit rukoilivat kuitenkin Dalgettyn puolesta, sanoen häntä mieheksi, jonka taidosta tulisi hyötyä heidän omalle armeijalleen ja joka helposti taipuisi toisesta palveluksesta muuttamaan toiseen. Mutta tässä asiassa osotti ritari Dugald Dalgetty, vastoin kaikkea, mitä hänestä olisi luullut, itsepäistä lujuutta. Hän oli muka pestattu kuninkaan palvelukseen määrätyksi ajaksi eivätkä hänen periaatteensa sallineet hänen, ennen sen määräajan kuluttua, siitä poiketa hiuskarvankaan vertaa. Covenantilaiset puolestaan eivät tahtoneet ymmärtää tämmöisiä hienoja eroituksia, ja vaara pyöri, että majurista olisi tullut marttyyri, ei tämän tai tuon valtiollisen periaatteen tähden, vaan ainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli niin tiukka käsitys sotapestin sitovasta voimasta. Hyväksi onneksi saivat hänen ystävänsä kuitenkin lukua laskettuansa selvän siitä, ettei Dalgettyn pestiajan loppuun enää ollut enempää kuin kaksi viikkoa jälellä, jota ajanmääräystä, vaikka oli aivan varmaa, ettei pestisopimusta enää uudistettaisi, ei mikään valta maailmassa olisi saanut häntä rikkomaan. He saivat jollakin vaivalla tuomion lykätyksi tätä lyhyttä aikaa tuonnemmaksi, jonka kuluttua Dalgetty aivan helposti suostutettiin kaikkiin ehtoihin, jotka he hänelle määräsivät. Hän pestautui säätyjen palvelukseen ja yleni viimein majuriksi Gilbert Kerrin väessä, jota tavallisesti nimitettiin Kirkon omaksi ratsumiesrykmentiksi. Hänen myöhemmästä elämästänsä emme tiedä mitään, kunnes tapaamme hänet hallitsijana esi-isiensä perintömaalla, Drumthwacketin talossa; hän ei ollutkaan saanut sitä omaksensa miekalla, vaan rauhallisella naimisliitolla Hanna Strachanin kanssa, joka oli ennen mainitun Covenantilaisen jotenkin ijällinen leski.

Ritari Dugaldin sanotaan eläneen vielä vallankumouksen perästäkin, eikä siitä ole kovin kauvan, kun vanhat ihmiset vielä tarinoivat, kuinka hän kuljeskeli sillä seudulla hyvin vanhana, umpikuurona, täynnä loppumattomia juttuja ikimuistettavasta Kustaavus Adolfuksesta, Pohjoismaiden Leijonasta ja protestanttiuskonnon suojelusmuurista.

LOPPU.

VIITESELITYKSET:

[1] Skotlannin säädyt olivat tällä juhlallisella liitolla sitoutuneet suojelemaan presbyteriläistä kirkonjärjestystään kuninkaan hankkeita vastaan. Suom. muistutus.

[2] Skotlannin vuoriston asukkaat olivat Gaelin kansaa, alankolaiset englantilaisten sukua. Edellisillä oli jokainen heimokunta ( clan ) aivan erillänsä ja oman sukupäällikkönsä patriarkka-vallan alla. Suom. muistutus.

[3] Campbell oli Argylen klanin sukunimi. Suom. muist.

[4] Covenantilaisiksi sanottiin niitä, jotka yllämainitun sovinnon ( covenant ) olivat allekirjoittaneet.

[5] Sen ajan presbyteriläisillä sekä Skotlannissa että Englannissa oli tapana yhä sekoittaa raamatun lauseita puheeseensa. Suom. muist.

[6] Piispalaiset antoivat kirkkokunnan ylimmän johdon piispojen, presbyteriläiset pappiskokousten käsiin. Suom. muist.

[7] Kavaljeereiksi sanottiin kuninkaan puoluetta siitä syystä, että siihen kuului enimmiten aatelismiehiä; liikanimien »Keropäät» olivat kuninkaan vastustajat saaneet tasaiseksi kerityn tukkansa vuoksi. Suom. muist.

[8] Pieni saksalainen raha. Suom. muist.

[9] Kapteeni tahtoi sanoa »pfalzkreivin.» Suom. muist.

[10] Kirkkovettä. Oikeastaan arvoisa kapteeni tarkoitti sanaa Kirschenwasser = kirsikkaviina. Suom. muist.

[11] = minun herrani, hollantilaisten kohteliaisuusnimitys. Suom. muist.

[12] Tarkoittaa vuorelaisia, joilla se nimi oli tavallinen. Suom. muist.

[13] Aleksanteri, tarkoittaa alankolaisia. Suom. muist.

[14] Skotlannin vuorelaisilla ei siihen aikaan ollut tapana käydä housuissa. Suom. muist.

[15] Gladiaattorit olivat muinoin Roomassa orjia taikka palkkalaisia, jotka teaatterissa tai muuten juhlatiloissa tappelivat keskenään katsojain huviksi. Suom. muist.

[16] Hän tarkoittaa: miekalta (A. Ferrara oli mainio miekkaseppä). Suom. muist.

[17] Kastanjetit ovat ohuita puupalikoita, joilla espanjalaiset tanssiessaan naksuttelevat tahtia. Suom. muist.

[18] Hollannin säädyt.

[19] Lyhyen hameen kaltainen vaate, jota vuorelaiset pitävät. Suom. muist.

[20] Yksi Argylen markiisin liikanimiä vuorelaisten kesken.

[21] Argylen klanin sukunimi.

[22] Argylen markiisin liikanimiä.

[23] Argylen markiisi.

[24] Campbellien klani.

[25] Herra Duncan Campbell, jonka omana oli Ardenvohrin linna.

[26] Argylea markiisin.

[27] Argylen markiisin.

[28] Oikeastaan Bathori, vaikkei kapteeni sitä nimeä oikein muistanut. Suom. muist.

[29] Pappi hollantilaisten puhetavan mukaan. Suom. muist.

[30] Oikeastaan Bethlen, Transsylvanian unkarilainen hallitsija. Suom. muist.

[31] Ei tarvita, Fuscus, maurilaisia heittokeihäitä, ei jousta eikä myrkytettyjen nuolten täyttämää viintä.—Eräästä Horatiuksen runosta.

[32] Kreikkalaisten unenjumala. Suom. muist.

[33] Eri maiden pieniä rahalajeja. Suom. muist.

[34] Se on: Me kuljemme lumihankia myöten saalista viemään.

[35] Tässä on alkukielellä sanaleikki, jota ei voi suomentaa; sillä »halter» merkitsee englanninkielellä sekä suitsia että hirsinuoraa. Suom. muist.

[36] Englannin kuninkaan silloinen palatsi Lontoossa. Suom. muist.

[37] Tekmessan, vankitytön, kauneus liikutti hänen herraansa, Ajaxia, Telamonin poikaa.

[38] Dalgetty sekoitti tässä Apollo ja Eskulapius nimiset jumalat.

[39] Sotavanki, josta Troijan sodan aikana syntyi riita parin kreikkalaisen päällikön välillä. Suom. muist.

[40] Cupido oli roomalaisilla rakkauden, Mars sodan jumala. Suom. muist.