YLÄMAAN LESKI

Kuvaus Skotlannin tuntureilta

Kirj.

WALTER SCOTT

Englanninkielestä suomentanut

V. HÄMEEN-ANTTILA

SISÄLLYS:

Sir Walter Scott. I. Maailman hylkäämä. II. Sissipäällikön poika. III. Jännittynyt odotus. IV. Suuri pettymys. V. Turmiollinen juoni. VI. Toivottomuuden vallassa. VII. Tihutyö VIII. Erakon loppu. Viiteselitykset.

Sir Walter Scott.

Sir Walter Scott syntyi elokuun 15 p:nä 1771 Edinburghissa ja oli varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan lakimies. Erinomaisen työteliäänä ryhtyi hän jo varhaisessa nuoruudessaan monenlaisiin kirjallisiin puuhiin, liittyen vastaheränneeseen romanttiseen liikkeeseen. Käännettyään englanninkielelle Bürgeriä ja Goethea sekä kokoiltuaan synnyinmaansa vanhoja kansanlauluja alkoi hän itsekin esiintyä menneiden ritariaikojen runoilijana, sepittäen balladeja ja yhtäjaksoisia runoteoksia, jotka saivat mitä yleisintä suosiota osakseen.

Scott työskenteli myös paljon kirjallisuushistorioitsijana, erilaatuisten tutkielmain kyhääjänä ja historiankirjottajana, esim. vanhuudessaan laatien laajan elämäkerrallisen julkaisun Napoleonista. Sitä hämmästyttävämmältä tuntuu, että hän jätti jälkeensä kerrassaan 29 suurta romaaniakin, joista hän julkaisi ensimäisen vasta 43-vuotiaana. Seitsemässätoista vuodessa hän muun työnsä ja virkatoimintansa ohella kirjotti tämän suuremmoisen "Waverley"-sarjansa, joksi se on nimitetty ensimäisen numeronsa mukaan. Nämä historiallis-romanttiset teokset eivät ainoastaan herättäneet mitä suurinta innostusta ja ihastusta siellä, missä ne erityisesti vetosivat kansallishenkeen ja isänmaallisiin tunteisiin, vaan myöskin soivat hänelle ikuisen kuuluisuuden koko sivistyneessä maailmassa tämän kirjallisuusmuodon varsinaisena luojana, jonka suuruutta ei yksikään seuraaja ole vielä tähän päivään asti kyennyt täydellisesti tavottamaan. Scottilla on ollut tavattoman suuri vaikutus maailmankirjallisuuteen, ja siitä huolimatta, että nykyajan yleisö on tottunut monessakin suhteessa muuttuneeseen kaunokirjalliseen käsittelytapaan, eivät hänen romaanejansa ole kyenneet syrjäyttämään niiden vanhentuneiksi myönnettävät ominaisuudet. Ja niistä vioistakaan välittämättä, joita jo omat aikalaiset huomasivat tämän liialliseen rasitukseen joutuneen suurmiehen tuotannossa, tunnustaa jälkimaailma yhäti, että hän on alallaan parhaiten onnistunut, kaunistaessaan historiaa haaveellisuudella ja vilkastuttaessaan erinomaisesti piirrettyjä henkilökuvia ja tapainkuvauksia mitä vaihtelevimmilla seikkailuilla.

Scottin suorasanaiseen kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu jokunen lyhytkin kertomus. Näistä on novelli "Ylämaan leski" verrattomasti etevin, jotapaitsi sen sävy on erityisesti sydämeen käypä niiden olosuhteiden vaikutuksesta, joissa se kirjotettiin. Osakkaana kustantajansa liikkeessä oli Scott tämän vararikossa sekä menettänyt sijottamansa pääoman että jalomielisesti ottanut vastatakseen velkojain täydellisestä hyvittämisestä yksityisellä omaisuudellaan ja työllänsä. Viidenkymmenenviiden vuoden ikäisenä otti hän siten niskoilleen puolenkolmatta miljoonan markan velkakuorman, ja hän suorastaan kirjottikin itsensä kuoliaaksi lähellä raskaan urakkansa loppua; syyskuun 21 p:nä 1832 sammui suunnattoman ahkeran neronmiehen henki. Edellämainitusta taloudellisesta mullistuksesta oli kulunut vuosi, kun Scott toukokuulla 1826 menetti uskollisen elämänkumppaninsakin, ja tänä elämänsä synkimpänä aikana hän kirjallisesta toiminnasta yhä lohtua hakien kirjotti tämän novellinsa. Samalta kuukaudelta lausuu hänen muistikirjansa — julkaistaksemme pari pikku otetta:

" Toukok. 27 p. — Uneton yö. On kyllä totta, että minun pitäisi käydä käsiksi työhön, ja uneton yö tuottaa toisinaan hyviä aatoksia. Voi! ei ole minulla nyt kumppania, jonka kanssa voisin haastella näiden yöllisten valvontahetkien yksinäisyyden huojentamiseksi. Mutta minä en saa pettää omia ja perheeni odotuksia — ja ponnistelun välttämättömyys käy ilmeiseksi. Minun on yritettävä pikku teelmää — jotakin välipäikseni soveltuvaa. Mrs. Murray Keithin kertomus karkurista ja hänen puhelunsa nuoren miehen äidin kanssa saattaa olla tehtävissä tunteisiin vetoavaksi, mutta sietää tuskin suurtakaan laajentamista."

" Toukok. 28 p. — Kirjotin eilen muutamia sivuja ja läksin sitte kävelylle. Luullakseni kelpaa kuvaus vanhasta skotlantilaisesta naisesta, mutta kyllähän viime aikoina on lakkaamatta käytetty skotlantilaisia aiheita jos jossakin muodossa. Jatkanpa kuitenkin, valmistan tänään kymmenkunnan sivua ja kuulustan sitte J. B:n mielipidettä. Kirjotin helposti. Työskentely tuntuu tehneen minulle hyvää. Nukuin sikeästi viime yönä, ja herätessäni huomasin, kuten on minulla tavallista, saavani muutamia selkeitä näkökohtia ja ajatuksia tätä pikku tekelettä varten. Näinköhän muut huomaavat niin elävästi kuin minä todeksi latinalaisen sananlaskun: Aurora musis amica".[1]

Vähän jälkeenpäin hän huomautti päiväkirjassaan:

"Kirjotin kelpo taipaleen tänä aamuna. Saatan erehtyä, mutta ajattelen todella tarinan Elspat M'Tavishista olevan parasta käsialaani — vaikka J. B. kärttää pelkkää ritaruuskuvailua. Hän ei oikein käsitä, että kaikkea voidaan tässä maailmassa saada liiaksi, tai pidä kyllin suuressa arvossa uutuuden välttämättömyyttä. Ylämaalaiset ovat nyt jonkun aikaa olleet poissa näyttämöltä."

"Ylämaan leski" julkaistiin osana "Canongaten aikakirjain" sikermästä seuraavana talvena; niteen esipuheessa Scott ensi kertaa tunnusti olevansa "Waverley"-sarjan nimettömänä pysynyt tekijä. Scottin aikomuksena oli ollut antaa salaisuutensa tulla ilmi vasta kuolemansa jälkeen, jonkun oikun johdosta kerran alotettuaan romaanikirjailija-uransa nimettömänä; mutta hänen kustantajansa häviö teki sen suunnitelman mahdottomaksi. Tätä novellia lukiessaan tajuaa selvästi, että yksinäisen, kohtalon kovasti raskauttaman suurmiehen oma sielunelämä on siinä tavannut silloin soveliaimman aiheen tutkittavakseen. Kertomus perustuu, kuten muistikirjassakin viitataan, tositapaukseen; se on muuten hyvinkin tarkoin piirrettyä paperille Scottin tuttavan rouva Anne Murray Keithin (kuollut 1831) suullisen selostuksen mukaan, tämä kun tunsi kaikki sen henkilöt. Saadakseen novellinsa esitystavan säilymään sellaisena sovitti Scott sen siitä syystä "rouva Bethune Baliolin" muistiinpanoiksi.

I.

Maailman hylkäämä.

Rouva Bethune Baliolin muistiinpanot alkavat seuraavasti:

Siitä on kolmekymmentäviisi tai kenties lähemmä neljäkymmentä vuotta, kun läksin lyhyelle Ylämaan kierrokselle, kuten sellaista retkeilyä siihen aikaan määriteltiin, huojentaakseni alakuloisuutta, joka johtui perheessäni paria kolmea kuukautta aikaisemmin sattuneesta raskaasta kuolemantapauksesta.

Tuollainen matka oli tullut jossain määrin muotiin; mutta vaikka sotilastiet olivat oivallisia, oli mukavuuksista niin suuri puute, että sen suorittamista pidettiin pikku seikkailuna. Sitäpaitsi, vaikka tuo Skotlannin tunturiseutu nyt on yhtä rauhallinen kuin mikään osa Yrjö-kuninkaan valtakuntaa, herätti se nimi vieläkin kauhua, kun oli elossa niin monia vuoden 1745 kapinan[2] näkijöitä. Useakin tunsi epämääräistä pelkoa, katsellessaan Stirlingin ylänteiltä pohjoista kohti, missä mahtava vuorijono kohoaa kuin tummana vallina kätkemässä kansaa, joka puvultaan, tavoiltaan ja kieleltään oli vielä suuresti erilainen kuin heidän alamaalaiset maanmiehensä.

Minä puolestani kuulun sukuun, joka ei kovinkaan herkästi joudu pelkästään mielikuvituksesta johtuvaan arkailuun. Minulla oli joitakuita ylämaalaisia heimolaisiakin, tunsin useita sikäläisiä huomattavia perheitä, ja pelottomana läksin taipaleelle, vaikka minulla oli kumppaninani ainoastaan Alice Lambskin, kamarineitoni.

Mutta olihan minulla opas ja ohjaaja melkein yhtä pätevä kuin Suurisydän "Kristityn Vaelluksessa", nimittäin kyytimies Donald MacLeish, jonka sain Stirlingissä samalla kun vuokrasin vantteran kaksivaljakon, yhtä vakaan kuin Donald itse, vetämään vaunujani, seuranaistani ja minua minne vain mieleni teki.

Donald MacLeish kuului sellaiseen kyyditsijäin rotuun, jonka lienevät jo syrjäyttäneet käytännöstä postivaunut ja höyrylaivat. Heitä tavattiin pääasiallisesti Perthissä, Stirlingissä ja Glasgow'ssa, missä matkustavaiset tai matkailijat tavallisesti vuokrasivat heidät hevosinensa liikematkoja tai huviretkiä varten, joita tahtoivat tehdä geeliläisessä maassa. Tämä luokka henkilöitä vastasi jokseenkin samaa käsitettä kuin ulkomaisissa matkailupaikoissa conducteur, myöskin saattoi sen edustajaa verrata brittiläisen sotalaivan yliluutnanttiin, joka omalla tavallaan seuraa tolaa, mitä kapteeni käskee hänen noudattaa. Kyytimiehelle selitettiin kierroksen pituus ja mitä kosketuskohtia siihen haluttiin kuuluviksi, ja mies kykeni mitä parhaiten määräämään levähdys- tai virkistyspaikat sekä pitämään kunnollista huolta siitä, että ne valittiin kyydittävän mukavuutta ajatellen ja mielenkiintoisiin käynteihin soveltuvasti.

Tuollaisen henkilön pätevyysehdot olivat niin ollen paljoa vaativampia kuin kievaripojan, joka pariin kertaan päivässä ajaa samat kymmenisen virstaa. Donald MacLeish kykeni kätevästi korjaamaan mitä tahansa tavallisia hevosilleen tai vaunuille sattuvia tapaturmia; hän osasi, missä tuli rehusta puute, pitää elukoita virkkuina sellaisilla vastikkeilla kuin ohra- ja hernekakuilla, ja lisäksi oli hän tietopuolisesti kehittynyt mies. Hän oli yleiseen perehtynyt maan perintämuistoihin, samottuaan sitä kovin ahkerasti ristiin ja rastiin, ja jos häntä rohkaistiin — sillä Donald oli mitä säädyllisimmän sulkeutunut seuralainen — osotti hän mielellään huomattavimpien heimotaisteluiden paikan ja kertoi merkillisimpiä tarinoita, joita liittyi taipaleen nähtävyyksiin.

Miehen ajattelussa ja haastelussa oli jotakin erikoista — hänen muistelmiensa ollessa omituisena vastakohtana kyytimiehen ammattiin kuuluvalle tietorikkaalle käytännöllisyydelle — mikä sai matkan hänen kanssaan keskustelemalla joutumaan kylläkin hupaisesti. Päällepäätteeksi oivalsi Donald kaikki arkiolon tarpeelliset seikat näillä alituiseen kulkemillansa tienoilla. Hän tiesi päivälleen sanoa, milloin toimitettaisiin vuonanteurastus Tyndrumissa tai Glenuiltissa, jotta muukalaisella olisi jonkun verran mahdollisuutta tulla ravituksi kuin kristitty, ja täsmälleen osasi hän mainita viimeisen talon, mistä oli saatavissa vehnäleipää, niiden ohjaukseksi, jotka eivät olleet tutustuneet ohrakyrsien maahan. Hän tunsi taipaleen jokainoan virstan ja pystyi tuumalleen määräämään, mistä kohti toinen puoli ylämaalaista siltaa oli kulkukelpoinen ja mistä alkoi sen ehdottomasti vaarallinen sivu.

Sanalla sanoen ei Donald MacLeish ollut ainoastaan uskollinen saattolaisemme ja sävyisä palvelijamme, vaan myöskin nöyrä ja avulias ystävämme, enkä luule koskaan saaneeni niin järkevää ja älykästä opasta, vaikka olenkin koetellut Italian puolisivistynyttä ciceronea, puheliasta ranskalaista palatsipalkollista ja Espanjan muulinajajaakin, joka ylpeilee turkinvehnä-leivästään ja jonka kunniallisuutta on vaarallinen epäillä.

Liikkeemme olivat luonnollisesti Donaldin hoivattavina, ja useinkin sattui kauniilla säällä, että me pidimme mieluisampana pysähtyä lepuuttamaan hänen hevosiansa missä ei ollut mitään vakituista kievariakaan ja nauttia virvokkeemme kallioseinustalla vesiputouksen äärellä tai lähteen partaalla, jonka vehmaalla nurmikolla loisteli monilajisia metsäkukkia. Donaldilla oli silmää tuommoisille paikoille, ja vaikka hän ei varmastikaan ollut koskaan lukenut "Gil Blasia" tai "Don Quixotea", valitsi hän kuitenkin sellaisia poikkeuspaikkoja kuin Le Sage tai Cervantes olisivat kuvanneet.

Huomatessaan, kuinka mielelläni minä puhelin maalaisväen kanssa, sai hän hyvin usein sovitetuksi, että pysähdyimme levähtämään lähelle majaa, missä asui joku vanha geeliläinen, jonka lyömämiekka oli välkkynyt Falkirkissa tai Prestonissa[3] ja joka näytti menneiden aikojen hauraalta, mutta kuvaavalta muistomerkiltä. Toisin ajoin hän taasen toimitti meidät teekupposen ääreen jonkun arvoisan ja sivistyneen pitäjänpapin vieraiksi tai paremmanlaiseen maalaisperheeseen, jonka alkuperäisten tapojen karkeaan yksinkertaisuuteen ja auliiseen vieraanvaraisuuteen yhtyi jonkunlaista kohteliaisuutta; tämä piirre on ominainen kansalle, jonka alhaisimmatkin ovat tottuneet pitämään itseänsä — kuten espanjalainen sanoo — "yhtä hyväsäätyisinä kuin kuningaskin, vaikkei juuri niin rikkaina".

Kaikille sellaisille henkilöille oli Donald MacLeish hyvin tunnettu, ja hänen esittelynsä kävi yhtä täydestä kuin olisi hän tuonut suosituskirjeen joltakulta seutukunnan korkealta heimopäälliköltä.

Ylämaalainen vieraanvaraisuus taritsi meille vuoristoravinnon kaikkea moninaisuutta — maito- ja munalaitoksia, useata lajia leivoksia ja vankempiakin herkkuja, mikäli asukkaalla riitti varoja matkalaisen kestitykseen. Toisinaan sattui, että tämä ystävällisyys hiukan liian ylenpalttisesti siunasi Donald MacLeishiä "kotipolttoisella". Donald-poloinen oli silloin kuin Gideonin talja, lionnut jalossa nesteessä, joka luonnollisesti ei kostuttanut meitä. Mutta se oli hänen ainoa vikansa, ja kun häntä maanitettiin kulauttamaan doch-an-dorroch — lähtöryyppy — armollisen rouvan terveydeksi, olisi kieltäytyminen pantu pahaksi, eikä hänen tehnyt mieli osottaa sellaista epäkohteliaisuutta.

Se oli, kuten sanottu, hänen ainoa vikansa, eikä meillä ollut suurtakaan valittamisen syytä, sillä jos se saikin hänet jonkun verran puheliaammaksi, lisäsi se hänen tavallista tarkkatuntoista säädyllisyyttään, joten hän vain ajoi verkallisemmin ja puheli pitempään ja mahtipontisemmin kuin oltuaan vailla tislattua pisaraakaan. Ainoastaan tuollaisina hetkinä huomasimme Donaldin tärkeänä haastavan MacLeishin suvusta, ja meillä ei ollut mitään oikeutta asettua arvostelevalle kannalle heikkouteen nähden, jonka seuraukset pysyivät noin viattomissa rajoissa.

Totuimme siinä määrin Donaldin johtelutapaan, että hiukan huvitettuina tarkkailimme taidokkuuutta, jota hän käytti tuottaakseen mieluisan pikku yllätyksen, salaten meiltä suunnittelemansa pysähdyspaikan, kun tämä oli laatuaan harvinainen ja mielenkiintoinen. Se oli hänellä niin tavallista, että kun hän taipaleelle lähdettäessä pahotteli joutuvamme pysähtymään jossakussa karussa ja yksinäisessä paikassa, jotta hevoset saisivat haukata eväitään, me yleensä jännitimme mielikuvitustamme arvailussa, minkä haaveellisen sopen hän olikaan salaa määrännyt meidän puolipäivälepomme virkistämiseen.

Olimme viettäneet suuremman osan aamua Dalmallyn viehättävästä kylässä, käyneet järvellä sen kunnon pappismiehen opastamina, jolla silloin oli Glenorquhyn seurakunnan sielunhoito,[4] ja kuulleet hyvinkin sata muistotietoa Loch Awen ankarista päälliköistä — takkukarvalakkisesta Duncanista ja muista Kilchurnin nyt lahoavien tornien isännistä. Tavallista myöhempään siis läksimme matkalle, Donaldin jo pariin kertaan muistutettua kievarinvälin pituudesta, kun Dalmallyn ja Obanin taipaleella ei ollut hyvää pysähdyspaikkaa.

Lausuttuamme hyvästit kunnianarvoisalle ja hyväntahtoiselle opastajallemme, pitkitimme retkeilyämme, kiertäen Ben Cruachaniksi nimitettyä tavattoman jylhää vuorta, joka kaikessa majesteetillisuudessaan syöksee synkän kallioryhmänsä järvelle, jättäen ainoastaan solan, jossa aseman erinomaisesta lujuudesta huolimatta Lorn-seudun MacDougalin sotainen heimo melkein lopen tuhoutui älykkään Robert Brucen nujertamana.

Tuo kuningas, aikansa Wellington, oli pikamarssin avulla saanut toteutumaan sen aavistamattoman tempun, että osa hänen väkeään tunkeusi vuoren toisen kupeen ympäri ja siten asettui Lornin miesten sivulle ja taakse, hänen samalla käydessään ahdistamaan näitä edestäpäin. Solan läntistä rinnettä laskeutuessaan näkee vielä suuret määrät hautaroukkioita, jotka osottavat, kuinka raskaasti Bruce kosti piintyneille ja henkilökohtaisille vihollisilleen. Minähän olen soturin sisar, ja jälkeenpäin on elävästi johtunut mieleeni, että Donaldin kuvaama taisteluliike muistutti Wellingtonin tai Bonaparten sotajuonia.

Hän oli suuri mies, tuo Robert Bruce, Baliol-suvunkin jäsenen täytyy se myöntää, — vaikka nykyään aletaan tunnustaa, että hänen oikeutensa kruunuun tuskin oli yhtä pätevä kuin sen kovaonnisen suvun, jonka kanssa hän kiistasi; mutta se sikseen. Teurastus oli ollut sitä suurempi, kun syvä ja vuolas Awe-joki pursusi järvestä juuri pakolaisten takana, kiertäen tuon pelottavan vuoren juurta pitkin. Onnettomien peräytymistä ehkäisi siten kaikilta puolin maiseman hankaluus, joka oli tuntunut lupaavan heille turvaa ja suojaa.

Menneitä aikoja mietiskellessämme emme olleet laisinkaan kärsimättömiä vauhtimme hiljenemisestä melkein ryömimiseksi, kun ajajamme eteni kenraali Waden sotilastietä pitkin, joka harvoin — jos koskaan — mukautuu poikkeamaan syrjään jyrkimmästäkään vierusta, vaan kulkee suoraan ylä- ja alamäkeen yhtä vähän välittäen maaperän muodosta kuin vanhojen roomalaisten tienrakentajain käsiala yleensä. Mutta ylämaan suuremmoiset sotilasvaltatiet ovat kuitenkin peräti kunnollista ja tukevaa työtä, ja ne ansaitsivat hyvinkin erään runoilijan kiitoslauselman: joko oli hän kotoisin sisarmaastamme[5] ja käytti kansallista puhetapaansa taikka luuli puhuttelemillansa olevan erityisiä kaukonäkemyksen lahjoja — ainakin sommitteli hän kuuluisan säeparin:

Nää tiet jos oisitte nähneet vain ennen kuin ne luotiin, te kiittäisitte, kun kenraali Waden syntyä suotiin.

Mikään ei voikaan olla ihmeellisempää kuin nähdä pääsevänsä näihin jylhiin seutuihin joka suunnalta mitä parhaiten rakennettuja väljiä väyliä myöten, jotka ovat paljoa oivallisempana kulkuvälineenä kuin maa olisi moniin vuosisatoihin tarvinnut mihinkään rauhalliseen tarkotukseen. Siten ovat toisinaan sodan jäljet omiaan rauhan käytäntöihin. Bonaparten voitot ovat olleet tuloksettomia, mutta hänen rakennuttamansa tie Simplonin yli pysyy kauvan yhdyssiteenä vaurastuvien maiden välillä;[6] liike-elämään ja ystävälliseen kanssakäymiseen nämä käyttävät jättiläistyötä, joka suoritettiin sotaisen maahanryntäyksen kunnianhimoisessa hankkeessa.

Siinä hiljalleen edetessämme käännyimme vähitellen Ben Cruachanin hartian taa ja kohisevan Awen vaahtoisan uoman kallasta pitkin laskeutuen jätimme taaksemme mahtavan järvenselän, josta tuo raju virta saa alkunsa. Kalliot ja jyrkänteet, jotka kohosivat kohtisuoraan polultamme oikealla kädellä, olivat säilyttäneet vielä joitakuita rippeitä entisestä metsäpeitteestään, joka oli viime aikoina kaadettu Bunawen rautavalimojen syöttämiseksi, kuten Donald MacLeish meille kertoi. Tämä seikka sai meidät huomaavasti kiinnittämään katseemme isoon tammeen, joka kasvoi vasemmallamme virran puolella.

Se näytti harvinaisen vankalta ja suuremmoisuudellaan viehättävältä rungolta, kohoten paikasta, missä näytti olevan juuri tilkkunen avointa maata valtavien järkäleiden lomassa, joita oli vierinyt vuorelta. Aseman runollisuutta lisäsi se, että aukio levisi ylpeäoksaisen kallion juuritse, jonka laelta syöksähti tunturipuro kuudenkymmenen jalan putouksena, pirstoutuen vaahdoksi ja kasteeksi. Pohjalla puro häviölle joutuneen kenraalin tavoin vaivoin kokosi hajaantuneet joukkonsa ja ikäänkuin talttuneena haki itselleen äänettömän pääsyn kanervikon poikki Aween.

Puu ja putous tehosivat minuun suuresti, ja mieleni teki päästä lähemmäksi niitä. En tosin ajatellut luonnoskirjaa tai harjotelmasalkkua, sillä nuoruudessani eivät neitoset olleet tottuneet hiilipiirustimiin, jolleivät kyenneet käyttämään niitä johonkin pätevään tarkotukseen. Mutta tuntui vain huvittavalta tarkastaa niitä likemmältä.

Donald avasi heti vaununoven, mutta huomautti rinteen olevan louhikkoista kävellä ja vakuutti näkeväni puun paremmin, jos pysyttelin tiellä vielä satakunnan kyynärää, jolloin se sivuutti lähemmältä paikan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt erityisesti pitävän koko aikeesta. "Tiedän paljoa verremmän puun kuin tuo on — likempänä Bunawea", hän sanoi, "ja siellä on tasaista seisahdustilaa vaunuille, kun sitävastoin näillä rinteillä on vaikea pysäyttää. Mutta niinkuin armollinen rouva vain tahtoo…"

Armollinen rouva piti mieluisampana katsella edessään nousevaa uhkeata puuta kuin kulkea ohitse vielä uhkeamman odotuksessa. Me siis kävelimme vaunujen vieressä, saapuaksemme kohtaan, mistä me Donaldin vakuutuksen mukaan saatoimme kapuilematta mennä niin lähelle puuta kuin halusimme, "vaikka minä en neuvoisi teitä menemään likemmäksi valtatieltä", hän lisäsi.

Donaldin ruskettuneilla kasvoilla kuvastui jotakin vakavaa ja salaperäistä hänen lausuessaan meille tämän vihjauksen, ja hänen sävynsä poikkesi niin suuresti hänen tavanmukaisesta suoruudestaan, että naisellinen uteliaisuuteni heräsi. Kävelimme sillävälin eteenpäin, ja minä huomasin, että puu — jonka nyt olimme menettäneet näkyvistämme väliintulleen kummun taa — olikin etäämpänä kuin olin ensimältä luullut.

"Olisinpa voinut vannoa", virkoin oppaalleni, "että tuo puu ja putous olivat juuri se paikka, johon aioitte järjestää tämänpäiväisen pysähdyksemme".

"Taivas varjelkoon", sanoi Donald pikaisesti.

"Ja miksi, Donald? Minkätähden tahtoisitte sivuuttaa noin miellyttävän kohdan?"

"Se on liian likellä Dalmallya, armollinen rouva, hevosten syöttämiseksi. Niiden poloisten päivällinen tulisi silloin liian liki niiden aamiaista … ja sitäpaitsi ei sinne ole hyvä poiketa."

"Kas siinäpä se salaisuus sitten onkin. Siellä asustaa joku kouko tai peikko, velho tai noita-akka, mörkö taikka keijuinen?"

"Ei yhtikäs, armollinen rouva — ihan te nyt olette poikessa polulta, niin sanoakseni. Mutta jos teidän armonne malttaa vain odottaa, kunnes olemme päässeet sivutse paikasta ja pois notkosta, kerron teille kyllä kaikki. Ei ole ollenkaan onneksi puhua semmoisista seikoista siellä missä ne tapahtuivat."

Minun oli pakko hillitä uteliaisuuttani. Huomasinhan, että jos itsepintaisesti vääntäisin puhelua yhtäänne, Donaldin punoessa sitä toisaanne, tekisin hänen vastustuksensa vain sitä sitkeämmäksi, kuten hamppuköyden. Vihdoin tuli eteemme luvattu tienmutka, toimittaen meidät viidenkymmenen askeleen päähän puusta, jota halusin ihailla, ja nyt havaitsin kummastuksekseni, että sitä ympäröivien kallioiden keskessä oli ihmisasumus.

Se oli pikkaraisin ja kurjimman näköinen mökki, mitä olin Ylämaassakaan koskaan nähnyt. Multaseinät eivät olleet neljää jalkaa korkeita, katto oli ruovoilla ja kahiloilla paikattua turvetta, savesta muovattu savutorvi oli sidelty olkinuorilla, ja kaikkea, mökin koko ulkopintaa seiniltä savupiipun harjalle, peitti runsas kasvullisuus — laukka, nurmikka ja sammal, kuten tuollaisista aineksista rakennettuja rapistuneita mökkejä yleensä.

Ei näkynyt merkkiäkään kaalimaasta, joka tavallisesti kuuluu viheliäisimpiinkin hökkeleihin, ja elollista emme nähneet muuta kuin mökin katolla pureskelevan kilin ja jonkun matkan päässä sen emon käymässä laitumella tammen ja Awe-joen keskivaiheilla.

"Mikä mies" — en voinut olla huudahtamatta — "onkaan voinut tehdä kyllin suurta syntiä, ansaitakseen noin kurjan asunnon!"

"Syntiä kylliksi", sanoi Donald MacLeish, puoleksi pidättäen ähkäyksen, "ja kurjuuttakin kylliksi, sen Jumala tietää. Eikä se minkään miehen asunto olekaan, vaan vaimoihmisen."

"Vaimon!" toistin minä. "Noin yksinäisessä paikassa! Millainen nainen se lieneekään?"

"Tulkaahan tänne, armollinen rouva, niin saatte itse päättää", sanoi Donald.

Ja edettyämme muutaman askeleen ja käännyttyämme äkkiä vasemmalle saimme näkyviimme päinvastaisen puolen leveärintaisesta jättiläistammesta kuin ollessamme sitä äsken lähenemässä.

"Jos hän pitää vanhan tapansa, niin hän on tuolla tähän aikaan päivästä", virkkoi Donald, mutta vaikeni samassa ja osotti sormellaan, ikäänkuin peljäten tulevansa kuulluksi.

Katsoessani huomasin — ja hiukan pelonsekaisin tuntein — naisolennon istumassa tammen juurella, pää kumarassa, kädet ristiin liitettyinä ja tumma linnikko heitettynä pään yli, ihan kuten Judah esitetään syrialaisissa mitaleissa istumassa palmupuunsa alla. Minuun tarttui se arka kunnioitus, jota oppaani näytti tuntevan tätä yksinäistä olentoa kohtaan, enkä ajatellutkaan lähestyä häntä paremmin tarkatakseni, ennen kuin olin luonut kysyvän katseen Donaldiin. Tämä vastasi siihen puolittain kuiskaten: "Hän on ollut järkiään paha nainen, armollinen rouva."

"Järjiltään, sanotte", vastasin minä, kuullen vajavasti. "Sitte hän kenties onkin vaarallinen?"

"Ei — hän ei ole järjiltään", selitti Donald. "Silloin hän ehkä kyllä olisi onnellisempi kuin tänällään — vaikka ajatellessaan, mitä hän on tehnyt ja pannut tapahtumaan mieluummin kuin hiuskarvankaan vertaa peräytynyt omasta häijystä sisustaan, hän ei varmaankaan voi olla varsin tasaisellakaan mielellä. Mutta hän ei ole hullu eikä ilkijuoninen; ja kuitenkin, hyvä rouva, on luullakseni parasta, ettette mene lähemmäksi häntä."

Ja sitte hän muutamin kiireisin sanoin tutustutti minut tarinaan, jonka tässä kerron yksityiskohtaisemmin. Kuuntelin selostusta sekä kauhistuneesti että myötätuntoisesti, ja tämä vaikutelma houkutti minua lähenemään kärsivää ja lausumaan hänelle lohdun tai oikeammin säälin sanoja, mutta samalla pelotti minua siitä aikeesta.

Sama vaikutelma olikin häntä kohtaan vallitsevana ympäristön ylämaalaisten kesken. Heidän silmissään oli Elspat MacTavish — eli Puun Vaimo, kuten he häntä nimittivät —- samanlainen olento kuin kreikkalaisten keskuudessa raivotarten ahdistamat ihmiset, jotka suurten rikoksiensa johdosta kokivat sielullisia tuskia. Kreikkalaisethan pitivät Oresteen ja Oidipoksen kaltaisia onnettomia vähemmin tahallisina rikkomustensa tekijöinä kuin tahdottomina välikappaleina, joilla Sallimuksen kauheita säännöksiä oli pantu täytäntöön, ja heidän herättämäänsä pelkoon yhtyi kunnioitusta.

Edelleen kuulin Donald MacLeishiltä, että jonkun verran pelkäiltiin huonon onnen seuraavan niitä, jotka rohkenivat liiaksi lähestyä tai häiritä noin sanomattoman onnettoman olennon kaameata yksinäisyyttä. Oletettiin, että jokaisen joka lähestyi häntä, täytyi jossain kohden kokea hänen kurjuutensa tartuntaa.

Hiukan vastahakoisesti siis näki Donald minun valmistautuvan pääsemään lähemmällä katsomaan kärsivää, ja yhtä haluttomasti läksi hän auttamaan minua, laskeutuessani hyvin epätasaista polkua myöten. Luullakseni hänen huolenpitonsa minusta voitti muutamia hänen omassa povessaan heränneitä raskaita tunteita, jotka ennustivat tämän palveluksen tuottavan rampautumista hevosille, sokkonaulojen kirpoamista, kumoonajoja ja muita kyytimiehen elämän vaaranmahdollisuuksia.

En ole varma, tokko oma rohkeuteni olisi saattanut minut niin lähelle Elspatia, jollei hän olisi tullut mukaan. Vanhuksen kasvoilla kuvastui toivottoman ja musertavan murheen jäykkä ilme, johon yhtyi katumus taistelemassa ylpeyttä vastaan, tämän yrittäessä salata sitä. Hän kenties arvasi, että hänen harvinaisesta tarinastaan johtunut uteliaisuus minut sai tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä — ja hän ei voinut olla hyvillään siitä, että matkalaisen huvikkeen aiheena oli ollut sellainen kohtalo kuin hänen.

Mutta hän ei katsonut minuun hämillään, vaan halveksivasti. Maailman ja kaikkien sen lasten mielipide ei voinut hivenelläkään lisätä tai vähentää hänen kurjuutensa kuormaa, ja hän näytti yhtä välinpitämättömältä minun tuijotettavanani kuin olisi hän ollut hengetön ruumis tai marmoripatsas, jollen ota lukuun puolinaista hymyä, joka näytti ilmaisevan pelkällä tuskansa suuruudella tavallisten inhimillisten asiain piirin yläpuolelle temmatun olennon ylenkatsetta.

Elspat oli keskimittaa pitempi; hänen harmaantuneet hiuksensa olivat vielä runsaat, ja ne olivat olleet sysimustat. Samanväriset olivat silmät, joissa hehkui järkytettyä mieltä osottava hurja ja rauhaton kiilto, ankarain ja jäykkäin kasvonpiirteiden vastakohtana. Tukka oli jonkun verran siroutta ajatellen kierretty hopeaneulan ympäri, ja tumma linnikko oli tavallaan aistikkaasti heitetty ylle, vaikka ainekset olivat mitä tavallisinta lajia.

Tuijotin tähän syyllisyyden ja kovan onnen uhriin, kunnes minua hävetti jäädä vaiti. Vaikka olin epävarma, miten puhuttelisin häntä, aloin kuitenkin ilmaista kummastustani siitä, että hän oli valinnut näin aution ja surkuteltavan asuinpaikan.

Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä, vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:

"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."

Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan sellaisia asioita kuin hänellä.

Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista. Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa — hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.

Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja lohduttakoon teitä!"

En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha ystäväni John Hume runossaan:

"Kaunoiseni — sankarini!"

Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain ilmauksin Lady Randolphin murhetta.

II.

Sissipäällikön poika.

Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.

Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen, jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.

Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle taikka molemmille.

Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän asetti Ballybughtin lairdin[7] alastomana hetteeseen, kun tämä oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle uskaliaalle cateranille — rosvoilevalle sissipäällikölle — sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.

Menestyksessä tai murheessa — kaikkinaisissa rasituksissa, vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.

Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun — uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha kreetalainen soturi:

Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa mun saavat herraks kaiken maan: ken kanssain kiistaamaan on halpa, mua palvelkoon hän polvillaan — kalunsa, maansa mulle luovuttakoon, ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.

Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana että rosvona ja cateranina.

Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.

Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben Cruachanin laiteilla yllätti sidier royn[8] patrulli kuuluisan MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti, laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä hurjimman vastarinnan jälkeen.

Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.

Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi — siten hän kuvitteli — jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."

Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen arvoasemaansa, jahka Hamish Bean — Vaaleatukkainen Jaakko — kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle, toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona hänen miehensä sai palkkansa.

Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka, miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa varten.

Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla liikkuessaan, että cateranin ammatti oli nyt vaarallisuutensa lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.

Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi, kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään. Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä palkollisen työhön — ja jos hän itse olisikin saanut sitä siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin ylpeydelle.

Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa lyöttäytymästä cateraniksi, sillä hänen mieltänsä pelottivat silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu noussut heidän välilleen verisessä tartanissaan[9] ja laskenut sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.

Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta, huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta, ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa välkkyessä kupeellaan.

Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä cateran ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan. Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.

Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan — vaikka yhä pysyikin äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä — että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.

Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.

Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.

Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen, aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.

"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"

Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.

"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."

Hamish hätkähti tästä ansaitsemattomasta ilkusta ja loi häneen suuttuneen katseen vastaukseksi. Morkkaaja näki tavanneensa kipeän kohdan.

"Niin", hän jatkoi, "katso vain tuimasti vanhaan vaimoon ja äitiisi! Kyllä kestäisi odottaa, että rypistäisit otsaasi partasuun urhon vihastuneen katsannon edessä."

"Ole vaiti, äiti, taikka puhu sellaisesta, mitä ymmärrät", kivahti Hamish, "nimittäin viipsinpuusta ja värttinästä".

"Ja viipsinpuuta ja värttinääkö ajattelin, kun kannoin sinut pois selässäni kuuden saksilaisen sotamiehen luotien lennellessä — vaikertavan lapsen? Sanonpa sinulle, Hamish, että minä tiedän sata vertaa enemmän miekoista ja pyssyistä kuin sinä tulet koskaan tietämään, ja sinä et itseksesi ikinä opi niin paljoa uljaasta sodasta kuin olet nähnyt ollessasi kiedottuna viittaani."

"Olet ainakin vakaasti päättänyt olla suomatta minulle mitään rauhaa kotona, äiti. Mutta tästä pitää tulla loppu", sanoi Hamish, jälleen nousten lähtöaikeissa ja lähestyen ovea.

"Seis, minä käsken!" huudahti hänen äitinsä. "Seis, taikka tulkoon kantamasi pyssy tuhosi tuottajaksi ja samoamasi taival hautajaistesi tolaksi!"

"Mikä saa sinut käyttämään sellaisia sanoja, äiti?" pahotteli nuori mies kääntyen hiukan takaisin. "Ne eivät ole sopivia, ja hyvää ei niistä voi koitua. Hyvästi nyt vain, me olemme liiaksi suutuksissa, puhuaksemme keskenämme. Hyvästi — kestää kauvan ennen kuin näemme toisemme jälleen."

Ja hän poistui. Ensi kiihtymyksessään syyti äiti hänen jälkeensä kirojaan ja seuraavassa hetkessä toivotteli niitä kilpistymään itseensä, jotta hänen poikansa niiltä säästyisi.

Hän vietti sen ja seuraavan päivää kaikessa voimattoman ja kuitenkin hillittömän kiihkon kiivailussa. Väliin hän rukoili taivasta — ja mitä voimia hän vanhoista perimätiedoista muisti — toimittamaan takaisin rakkaan poikansa, "sydämensä vasan". Toisin ajoin hän kärsimättömän äkeänä mietti, millä katkerilla sanoilla soimaisi pojan niskuroimista hänen palatessaan, kunnes taas ajatteli hellimpiä lauselmia hänen kiinnittämisekseen mökkiin, jota hän poikansa ollessa saapuvilla ei olisi hellyytensä hurmiossa vaihtanut Taymouthin linnan suojamiin.

Kului kaksi päivää, jollaikaa hän löi laimin nekin heikot elatusneuvot, joita hänen asemansa salli. Ei mikään muu kuin kaikenlaatuisiin rasituksiin ja puutteisiin tottuneen ruumiinrakenteen lujuus olisi saattanut pitää häntä hengissä, vaikka mielen tuska esti häntä huomaamasta heikkoa tilaansa. Hänen asuntonaan oli tähän aikaan sama mökki, jonka lähellä minä hänet tapasin, mutta silloin asuttavammassa kunnossa Hamishin uurastuksen ansiosta, hän kun oli sitä suuressa määrin korjaillut.

Kolmantena päivänä poikansa katoamisen jälkeen hän istui ovella huojutellen itseään, kuten hänen maansa naisilla on tapana, kun heitä ahdistaa hätä tai tuska. Silloin sattui se siihen aikaan harvinainen tapahtuma, että valtatielle hänen mökkinsä yläpuolelle ilmestyi matkamies.

Hän loi vain pikaisen silmäyksen tulijaan. Tämä saapui ratsain, joten hän ei voinut olla Hamish, ja Elspat ei välittänyt ainoastakaan muusta olennosta maan päällä sen vertaa, että olisi toistamiseen kääntänyt katsettaan häneen. Mutta vieras pysähtyi vastapäätä mökkiä, laskeusi heponsa selästä ja talutti sen alas jyrkkää ja epätasaista polkua, joka johti hänen ovelleen.

"Jumalan rauha, Elspat MacTavish!"

Toinen katsahti mieheen, kun tämä puhutteli häntä maan alkuperäisellä kielellä. Hänen silmäyksensä ilmaisi pahastusta siitä, että hänen mietiskelyänsä keskeytettiin, mutta vieras jatkoi:

"Minä tuon sinulle sanoman pojastasi Hamishista."

Elspatin silmissä oli matkamies ollut niin tuiki yhdentekevä kuin konsanaan saattoi olla elollinen olento. Mutta nyt muukalaisen hahmo yhtäkkiä kävi kauhistavaksi hänen nähtensä, ikäänkuin taivaan lähetiksi, joka oli vasiten tullut julistamaan hänelle kuoleman tai elämän.

Hän kavahti istuimeltaan, ja kädet kouristuneesti liitettyinä yhteen ja kohotettuina taivasta kohti, silmät tiukasti tähdättyinä vieraaseen ja vartalo kumartuneena häneen päin ilmaisi hän katseillaan ne kysymykset, joita kieli kieltäysi kirvottamasta.

"Poikasi lähettää sinulle sydämelliset terveisensä ja tämän", ilmotti sanansaattaja, pannen Elspatin käteen pienen kukkaron, jossa oli neljä tai viisi taalaria.

"Hän on mennyt, hän on mennyt!" huudahti Elspat. "Myynyt itsensä saksilaisten rengiksi, ja minä en enää koskaan saa häntä nähdä! Sano minulle, Miles MacPhadraick, sillä nyt minä tunnen sinut — pojan veren hinnanko sinä olet pannut äidin käteen?"

"Jumala varjelkoon!" vastasi MacPhadraick; hän oli n.s. "toimitusmies" ja oli vuokrannut melkoisen maa-alan päälliköltään, joka asui noin kahdenkymmenen penikulman[10] päässä. "Jumala varjelkoon minua tekemästä tai sanomasta väärin sinulle taikka MacTavish Mhorin pojalle! Vannon päällikköni käden kautta, että poikasi jaksaa hyvin ja tulee pian katsomaan sinua — ja muun hän kertoo itse."

Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua — pääsi valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.

III.

Jännittynyt odotus.

Elspat MacTavish jäi tuijottelemaan rahoihin niinkuin olisivat leiman piirteet voineet johdattaa tietoon, miten ne oli saatu.

"Minä en pidä tuosta MacPhadraickista", haastoi hän itsekseen. "Hänen lajiansa tarkotti laulaja, lausuessaan: Älä heitä pelkää, kun heidän sanansa ovat äänekkäitä kuin talvinen tuuli, mutta pelkää heitä, kun ne kuuluvat korviisi laulurastaan sävelinä. Ja kuitenkin voidaan tämä arvotus selvittää vain yhdellä tavalla: poikani on tarttunut miekkaan, miehenä voittaakseen voimalla sen, mitä moukat tahtoisivat pidättää häneltä sanoilla, jotka säikyttävät lapsia."

Tämän aatoksen kerran johduttua hänen mieleensä näytti se sitäkin järjellisemmältä, kun hän hyvin tiesi, että MacPhadraick, joka itse oli varovainen mies, oli osaltaan edistänyt hänen miehensä puuhia, toisinaan ostamalla karjaa MacTavishilta. Luonnollisesti ei vuokratilalliselle voinut olla tuntematonta, miten se oli saatua, mutta hän pitikin huolta kaupan tapahtumisesta sellaisessa muodossa, että se tuotti suurta hyötyä eikä vähintäkään pulan mahdollisuutta.

Kuka siis olisi ollut niin suuresti kuin MacPhadraick omiaan vihjaamaan nuorelle cateranille, missä notkossa hän saattoi parhain menestyksen toivein alottaa vaarallisen ammattinsa — kuka olisi ollut niin sovelias hänen saaliinsa muuttamiseen rahaksi? Sen ajan ylämaalaisille äideille olivat tuskin tuttuja ne tunteet, joita toinen olisi saattanut kokea uskoessaan, että ainoa poika oli syöksynyt samalle uralle, jolla hänen isänsä oli suistunut surmaan. Hän ajatteli MacTavish Mhorin kuolemaa kuin sankarin, joka oli kaatunut oikeassa soturin ammatissa — eikä kostamatta kaatunut. Hän pelkäsi vähemmin poikansa hengen kuin hänen kunniansa puolesta. Poikansa tähden hän kammosi alistumista muukalaisten valtaan ja sitä sielun kuolonunta, jota tuottaa orjuus — ja tällaisena hän piti vierasta palvelusta.

Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.

Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi, joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.

Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös Cullodenin taistelun[11] jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, — vanhojen vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.

Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen, joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään, kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.

Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.

Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan, heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut ase kädessä. Ja parempi oli — ajatteli Elspat ylpeästi — että hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä, laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin menehdyttämä mulli.

Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana. Hänen täytyi menestyä — voittaa isänsä tavoin. Ja hänen vihdoin kaatuessaan — sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään veretöntä kuolemaa — olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla, joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen hautakummullaan.

Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin. Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.

Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin, uhkeat tartanit vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan muutamien päivien ajan.

Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa mökkinsä hänen isänsä paluuksi.

Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet cateranit tuovat mukanaan karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän vastaanotokseen — whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.

Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi, joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.

Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti sielläkin. Hänen miehensä — tai kenties joku tämän esi-isistä — oli sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä varustautumattomana.

Mutta hänen suoriuduttuaan kaikista oloissaan mahdollisista varustuksista ei hänellä taaskaan ollut muuta toimiteltavaa kuin vuohiensa vähäpätöinen hoitaminen. Välipäikseen hän saattoi sitte vain tarkastella pikku valmistuksiaan, uudistaa sellaisia, jotka olivat tilapäistä laatua, ja istuskella mökin ovella tähystelemässä tielle, tämän noustessa toisella puolen Awen äyräiltä ja toisella kiertäessä vuoren ylänteitä, mikäli sotilasinsinöörin suunnitelma mukautui sovittautumaan maiseman kumpuisuuteen.

Menneisyyden muistojen mukaan haaveillen tulevaisuutta muodosteli hänen mielikuvituksensa aamu-usvasta tai iltahattarasta lähestyviä rivakoita urhoja, joilla siihen aikaan oli nimenä sidier dhu — tummat soturit — koska heidän kansallinen tartaninsa erotti heidät brittiläisen armeijan tulipunaisista riveistä. Tässä ajanvietossa hän kulutti monta tuntia joka aamu ja ilta.

Mutta turhaan tarkastelivat Elspatin silmät etäistä polkua varhaisimmassa aamusarastuksessa ja hämyn viimeisessä häiveessä.

Mikään kohoava tomupilvi ei herättänyt nuokkuvien töyhtöjen tai välkkyvien aseiden odotusta. Yksinäinen matkalainen vain tuolloin tällöin tallusti haluttomasti tietä pitkin ruskeassa alamaalaisessa pitkässä takissaan, tartan värjättynä mustaksi tai punaiseksi, jolla tavoin noudatettiin tai kierrettiin lakia, kun sitä vaatekappaletta ei saanut käyttää monivärisenä. Hänen kumarainen vartalonsa ja alakuloinen katsantonsa ilmaisi geeliläisen hengen murtumista niiden ankarien, vaikka kenties välttämättömien lakien painamana, jotka kielsivät hänen synnynnäiseksi oikeudekseen katsomansa puvun ja asevarustuksen käytännön.

Ei tuntenut Elspat tällaisilla masentuneilla vaeltajilla poikansa kepeätä ja vapaata astuntaa, tämän nyt hänen arvelunsa mukaan irtauduttua kaikista saksilaisen ikeen merkeistä. Iltana toisensa jälkeen hän pimeän tullen poistui avoimelta oveltaan ja heittäytyi levottomalle makuulavalleen, ei nukkuakseen, vaan vartioidakseen.

Urheat ja pelottavat, hän sanoi itsekseen, kävelevät öisin — heidän askeleensa kuuluvat pimeässä, kun kaikki muu vaikenee paitsi tuuli ja koski. Arka hirvi ilmestyy esiin ainoastaan auringon kullatessa vuoren huippuja, mutta rohkea susi kulkee kuutamon hopeisessa loimussa.

Hän järkeili turhaan. Pojan odotettu kutsu ei huhunnut häntä vuoteeltaan, jolla hän makasi uneksien urhon tulosta. Hamishia ei kuulunut.

IV.

Suuri pettymys.

Vitkastuva toivo — sanoo kuninkaallinen viisas — tekee sydämen sairaaksi. Niin luja kuin Elspatin ruumiinrakenne olikin, alkoi hän jo huomata sen riutuvan siinä rasituksessa, jota hänelle tuotti tuskitteleva ja ylenpalttinen hellyytensä.

Mutta eräänä aamuna varhain elvytti etäisen matkamiehen ilmestyminen yksinäiselle vuoristotielle ne toiveet, jotka olivat alkaneet hiipua ankeaksi epätoivoksi.

Muukalaisessa ei näkynyt jälkeäkään saksilaisesta ikeestä. Kaukaa havaitsi Elspat vyötetyn viitan valuvan soreina laskoksina hartioilta ja töyhdön, joka lakkiin pistettynä ilmaisi arvoasemaa ja suurta sukua. Tulija kantoi pyssyä olallaan, lyömämiekka heilui hänen kupeellaan, tavanmukaisina lisinään väkipuukko, pistooli ja sporran mollach, pukinnahkainen massi, jota ylämaalaiset pitävät vyössänsä.

Ennen kuin Elspatin katse oli kaikkia näitä yksityiskohtia tarkannutkaan joudutti vaeltaja joustavia askeliaan ja heilutti käsivarttaan tuntemuksen merkiksi. Lyhyen tovin kuluttua syleili äiti poikaansa, joka oli pukeutunut esi-isiensä asuun ja näytti hänen silmissään komeimmalta kymmenentuhannen seassa.

Ensimäistä hellyyden purkausta olisi mahdoton kuvata. Siunaukset sekaantuivat armastelevimpiin sanoihin, mitä voimakas kieli varasi Elspatin riemastuksen hurjan hurmion katkonaiseen tulkintaan. Hänen pöydälleen ilmestyi pikaisesti kaikkea, mitä hänellä oli tarjottavaa, ja nuoren soturin nauttiessa virkistyksiä katseli äiti häntä tuntein, jotka paljossa poiketenkin sentään suuresti muistuttivat aikaa, jolloin hän oli nähnyt Hamishin saavan ensimäisen ravintonsa rinnoillaan.

Ilon ailahdusten tyynnyttyä kävi Elspat jännittyneeksi tietämään poikansa seikkailut heidän eroamisensa jälkeen eikä voinut olla moittimatta hänen uhkarohkeuttaan, joka oli saanut hänet samoamaan vuoristossa asultaan ylämaalaisena ilmi päivällä, kun siitä oli säädetty kova rangaistus ja maassa runsaasti liikkui punatakkeja.

"Älä ole minun tähteni peloissasi, äiti", sanoi Hamish, ja hänen sävynsä oli tarkotettu huojentamaan toisen huolta, vaikka siinä ilmeni hämiäkin. "Minä voin pitää ylläni tartania Augustus-linnotuksen edustalla, jos haluan."

"Voi, älä ole liian uskalias, Hamish kulta, vaikka se vika parhaiten soveltuukin taattosi pojalle — älä toki ole liian uskalias! Ei taistella nykyään niinkuin entiseen aikaan, rehellisin asein ja tasaväkisesti, vaan käytetään lukumäärän ja aseiden ylivoimaa, niin että pojan laukaus kaataa yhtä hyvin väkevän kuin heikon. Äläkä ajattele minua arvottomaksi esiintymään isäsi leskenä ja sinun äitinäsi, jos puhunkin näin, sillä Jumala tietää, että mies miestä vastaan uskaltaisin asettaa sinut kiistasille Breadalbanen ja Lorninkin parhaimpien kanssa."

"Vakuutan sinulle, äiti hyvä", vastasi Hamish, "etten ole missään vaarassa. Mutta oletko nähnyt MacPhadraickia, äiti, ja mitä on hän sanonut sinulle puolestani?"

"Rahaa hän jätti minulle kyllälti, Hamish, mutta hänen parhaana lohdutuksenaan oli, että sinä jaksoit hyvin ja aioit tulla piakkoin tapaamaan minua. Mutta varo MacPhadraickia, poikani, sillä sanoessaan itseään isäsi ystäväksi piti hän huonointakin karjansa nupoa enemmän arvoisena kuin MacTavish Mhorin sydänverta. Käytä siis hänen palveluksiaan ja maksa niistä — sillä siten pitää meidän menetellä arvottomien suhteen, mutta noudata neuvoani: älä luota häneen."

Hamish ei kyennyt pidättämään huokausta, joka tuntui Elspatista ilmaisevan, että varotus tuli liian myöhään.

"Mitä olet hänen kanssaan asioinut?" jatkoi hän kiihkeänä ja hädissään. "Minä sain häneltä rahaa, ja hän ei anna sitä vastikkeetta — hän ei ole niitä, jotka vaihtavat viljaa akanoihin. Voi, jos kadut kauppojasi ja jos sinun sopii ne purkaa häpeättä, niin vie takaisin hänen hopeansa äläkä usko hänen kauniita sanojaan."

"Ei käy päinsä, äiti", vastasi Hamish. "Enkä minä sopimustani surekaan; pahottelen vain, että se pakottaa minut piammiten lähtemään taas luotasi."

"Lähtemään luotani! mitenkä lähtemään luotani? Sinua hupsua, etkö luule minun tietävän, mikä on urhean miehen vaimon tai äidin velvollisuutena? Sinä olet vasta poika, mutta vielä kun isäsi oli jo kaksikymmentä vuotta ollut maan pelotuksena, ei hän halveksunut minun seuraani ja apuani, vaan sanoi usein, että tukeni vastasi kahta vantteraa renkiä."

"En siltä kannalta tarkottanut, äiti; mutta koska minun täytyy lähteä maakunnasta. —"

"Lähteä maakunnastako!" keskeytti äiti. "Ja olenko minä kuin pensas, joka on juurtunut kasvupaikkaansa ja kuoleutuu, jos se viedään muuanne? Olen minä hengittänyt muitakin tuulia kuin näitä Ben Cruachanin — olen saattanut isääsi Rossin saloille ja Y Mac Y Mhorin pahakulkuiseen erämaahan. Joutavia, Hamish — niin vanhat kuin raajani ovatkin, kyllä ne kantavat minut yhtä pitkälle kuin sinun nuoret jalkasi jaksavat näyttää tietä."

"Voi, äiti", sopersi nuori mies, "mutta matkustaa meren yli —."

"Merenkö! Miksi minä merta pelkäisin? Enkö ole kuuna päivänä istunut venheessä — kertaakaan nähnyt Mull-salmea, Treshornishin saaria ja Harrisin riuttoja?"

"Äiti kulta, minä joudun kauvas, kauvas noista kaikista. Olen pestautunut erääseen uuteen rykmenttiin, ja me lähdemme ranskalaisia vastaan Amerikaan!"

"Pestautunut!" äännähti hämmästynyt äiti. "Vastoin minun tahtoani, ilman minun suostumustani — sinä et voisi — sinä et hentoisi" — hän nousi seisaalle ja suoristausi käskevästi: — "Hamish, sinä et uskaltaisi!"

"Epätoivo uskaltaa kaikkea, äiti", vastasi Hamish surumielisen lujasti. "Mitä tekisin täällä, missä tuskin saan irti leipää itselleni ja sinulle, ja ajat yhä huononevat? Jos vain istahtaisit kuuntelemaan, niin saisin sinulle selväksi, että olen toiminut parhaaksemme."

Katkerasti hymyillen istuutui Elspat, ja sama ankara, ivallinen ilme pysyi hänen kasvonpiirteillään, kun hän tiukkaan puristunein huulin kuunteli pojan puhdistautumista.

Hamish jatkoi, hämmentymättä hänen odotettavasta pahastuksestaan:

"Kun läksin täältä, äitiseni, menin suoraa päätä MacPhadraickin taloon, sillä vaikka tiesin hänet ovelaksi ja maailmalliseksi, saksilaisten[12] tapaan, on hän kuitenkin järkimies, ja minä arvelin saavani häneltä ohjausta, koska se ei maksaisi hänelle mitään, kuinka voisin parantaa toimeentuloamme."

"Toimeentuloamme!" huudahti Elspat, menettäen siitä sanasta kärsivällisyytensä. "Ja sinä menit kehnon moukan luo, jolla ei ole parempaa sielua kuin lehmipaimenella, kysymään neuvoa menettelystäsi? Isäsi ei luottanut muuhun kuin urheuteensa ja miekkaansa."

"Äiti hyvä", vastasi Hamish, "miten saisin sinut käsittämään, että sinä elät tässä isiemme maassa niinkuin olisivat isämmekin vielä elossa? Sinä ikäänkuin kävelet unissasi, ympärilläsi ammoin vainajiksi joutuneiden haamuja. Kun isäni eli ja taisteli, pitivät suuret voimakasta miestä arvossa ja rikkaat pelkäsivät häntä. Hän sai suojelusta MacAllan Mhorilta ja Caberfaelta sekä avustusta halvemmilta miehiltä. Tuo on lopussa, ja hänen poikansa hankkisi vain häpeällisen ja sääliä herättämättömän kuoleman niillä teoilla, jotka tuottivat taatolle kunniaa ja valtaa tartanin käyttäjien joukossa. Maa on voitettu — sen johtotähdet ovat sammuneet — Glengary, Lochiel, Perth, loordi Lewis, kaikki korkeat päälliköt ovat manalla tai maanpaossa. Saatamme murehtia sitä, muttemme mahda sille mitään. Lakki, miekka ja massi — - valta, voima ja varallisuus menetettiin Drummossien nummella."

"Se on lorua!" kivahti Elspat. "Sinä ja muut sellaiset raukat masennutte oman heikon sydämenne sortamina, vaan ette vihollisen voiman nujertamina. Sinä olet kuin pelokas vesilintu, josta vähäisinkin pilvenhattara taivaalla näyttää kotkan varjolta."

"Äiti", sanoi Hamish ylpeästi, "älä moiti minua heikosta sydämestä. Menen sinne, missä tarvitaan miehiä, joilla on voimakkaat käsivarret ja rohkea mieli. Erämaasta lähden, päästäkseni keräämään mainetta."

"Ja äitisi jätät menehtymään puutteeseen, vanhuuteen ja yksinäisyyteen", muistutti Elspat, yrittäen perätysten jokaista keinoa, järkyttääkseen päätöstä, jonka hän alkoi havaita olevan syvemmälle juurtunut kuin hän oli ensimältä luullut.

"Enpä niinkään", vastasi toinen. "Jätän sinut mukavuuteen ja varmuuteen, jollaista et ole vielä koskaan kokenut. Barcaldinen pojasta on tullut päällikkö, ja hänen väkeensä olen pestautunut. MacPhadraick toimii hänen puolestaan, hankkii miehiä ja saa siitä hyvityksensä."

"Se on tarinassa tosi sana, vaikka kaikki muu olisikin väärää kuin paholaisen juoni", virkkoi vanha vaimo katkerasti.

"Mutta hyvää koituu siitä meillekin", jatkoi Hamish, "sillä Barcaldine luovuttaa sinulle lampurimajan omistamastaan Letterfindreightin metsästä. Yhteislaitumelta saavat vuohesi rehunsa, ja lehmääkin sopii sinun pitää. Oma palkkani, äitiseni, — vaikka minä olen kaukana, — riittää yltäkyllin sinulle jauhoihin ja kaikkiin muihin tarpeisiisi. Älä pelkää minun puolestani. Menen yksityisenä urhona, mutta jos sitkeä taisteleminen ja säännöllinen palvelus voivat sen ansaita, niin palaan upseerina, jolla on palkkaa puoli taaleria päivässä."

"Lapsi-parka!" vastasi Elspat, ja hänen äänensä ilmaisi sekä surkuttelua että halveksimista; "ja sinä luotat MacPhadraickiin?"

"Minun sietää, äiti", sanoi Hamish, jonka otsalle ja poskille sävähti suvun tumma puna, "sillä MacPhadraick tuntee, mitä verta virtaa suonissani, ja tajuaa, että jos hän rettelöitsisi sinun suhteesi, saisi hän lukea päivät Hamishin paluuseen asti Breadalbaneen ja lisätä elämänsä päiviin vielä kolme. Minä surmaisin hänet oman lietensä ääressä, jos hän söisi minulle antamansa sanan — sen tekisin kautta meidän molempien Luojan!"

Nuoren soturin katse ja ryhti pitivät Elspatia tovin pelossa; hän ei ollut tottunut näkemään poikansa ilmaisevan syvällistä kiivautta, joka voimakkaasti muistutti hänen isästään. Mutta kuitenkin antausi äiti jälleen moitiskeluunsa, pysyen äskeisessä ärsyttävässä sävyssään.

"Poika-raiska!" hän päivitteli; "ja sinä luulet puolen maailman takaa uhkaustesi kuuluvan tai muistuvan! Mutta mene — mene — ojenna niskasi hannoverilaisen ikeen alle, jota vastaan jokainen oikea geeliläinen taisteli kuolemaan asti. Mene, hylkää kuninkaallinen Stuart, jonka puolesta isäsi ja hänen isänsä ja äitisi isät ovat punanneet monia kenttiä hurmeellaan. Mene, ota hoivasi Dermidin heimosta, jonka lapset murhasivat — niin", hän lisäsi kirkaisten, "murhasivat äitisi isät heidän rauhallisissa asunnoissaan Glencoessa! Niin", huudahti hän yhä hurjemmin ja kimakammin, "minä olin silloin syntymätön, mutta äitini on kertonut minulle — ja minä kuuntelin äitini ääntä — hyvin muistan hänen sanansa! Ne tulivat rauhan miehinä, ne otettiin vastaan ystävyydessä, ja tulella ja veren vuodatuksella tuhottiin viaton heimo!"[13]

"Äiti", vastasi Hamish murheellisesti, mutta lujasti, "kaikkea tuota olen harkinnut. Barcaldinen uljasta kättä ei tahraa pisarakaan Glencoen verta; kirous kohtaa Glenlyonin onnetonta sukua, ja sitä onkin Jumala rangaissut."

"Jo sinä puhut kuin saksilainen pappi", ivasi äiti. "Eikö olekin parempi jäädäksesi ja pyytääksesi MacAllan Mhorilta kirkkoa, jotta saarnaat anteeksiantamusta Dermidin heimolle?"

"Eilispäivä oli eilinen", vastasi Hamish, "ja tänään on päivä toinen. Kun heimot on rusennettu ja survottu yhteen, on oikeaa ja viisasta, että niiden vihat ja kiistat eivät säily pitempään kuin niiden itsenäisyys ja valta. Ken ei kykene miehen tavoin toimeenpanemaan kostoa, hän ei saisi raukan lailla hautoa hyödytöntä vihamielisyyttä. Äitiseni, nuori Barcaldine on rehellinen ja urhoollinen. Tiedän MacPhadraickin neuvoneen häntä olemaan sallimatta minun hyvästellä sinua, jottet sinä käännyttäisi minua tolaltani. Mutta hän sanoi: 'Hamish MacTavish on urhon poika, ja hän ei riko lupaustaan.' Äiti hyvä, Barcaldine johtaa sataa geeliläisten uljainta poikaa heidän kansallisessa asussaan ja heidän isiensä aseissa — sama sykkii sydän kaikilla — saman asian hyväksi omistaa kukin kuntonsa. Olen vannonut lähteväni hänen kanssaan. Hän on luottanut minuun, ja minä tahdon luottaa häneen."

Kuullessaan tämän niin lujasti ja päättävästi lausutun vastauksen jäi Elspat tyrmistyksiin ja epätoivoon. Todisteet, joita hän oli pitänyt vastustamattoman pätevinä, olivat tuntuneet yhtä vähän kuin aalto kallioon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen hän täytti poikansa pikarin ja ojensi sen hänelle alakuloisen kunnioittavana ja nöyränä sävyltään.

"Juo", hän sanoi, "isäsi kurkihirren muistoksi, ennen kuin jätät sen ainiaaksi. Ja sano minulle, — koska isäsi poika on kytketty uuden kuninkaan ja uuden päällikön kahleisiin, miesten, joita sinun isäsi pitivät pelkkinä verivihollisinaan, — sano minulle, kuinka moneksi päivää minun sallii sinua katsella niiden tahto, jotka olet ottanut isänniksesi? Montako siis on minulla vielä elämän päivää — sillä lähdettyäsi ei minulle jää maailmaan mitään elämisen arvoista?"

"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa — se on viimeinen hetki, jolloin minun täytyy lähteä taivaltamaan, Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla, joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina ja urhona."

"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä rangaistuksen uhalla sinun täytyy — koska kerran olet käsketty ja halukas lähtemään — palata orjuuteesi?"

"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin palvelusta — ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."

"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.

"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.

"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.

"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."

"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään turvattomaksi."

"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla. Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan, ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta, jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"

"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat ylväitä vihassaan — he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"

"En voi, äiti, en kylläkään", vastasi Hamish murheellisesti. "Näin niiden rankaisevan erästä saksilaista, joka heidän puheentapansa mukaan oli karannut lippunsa alta. Hänet suomittiin — sen tunnustan — suomittiin kuin hurtta, joka on loukannut käskeväistä herraansa. Minua tympäisi se näky — myönnän sen. Mutta koirien rangaistus on varattu ainoastaan koiria kehnommille, jotka eivät osaa pysyä uskollisina."

"Tähän häpeään olet kuitenkin alistanut itsesi, Hamish", huomautti Elspat, "jos annat tai upseerisi ottavat aihetta loukkaannukseen sinua vastaan. — En puhu sinulle enempää aikeistasi. Jos kuudes päivä tämän aamun auringosta lukien olisi minun kuolinpäiväni ja sinun pitäisi jäädä ummistamaan silmäni, niin sinulla olisi vaarana tulla sidotuksi kuin koira patsaaseen — niin, jollei sinulla olisi sydämen uljautta jättääksesi minut kuolemaan yksinäni ja autiolle pankolleni, — taattosi tulen ja hyljätyn emosi elämän viimeisen kipinän sammumaan yhtähaavaa!"

Hamish mitteli permantoa kärsimättömin ja vihaisin askelin.

"Äiti", virkkoi hän viimein, "älä vaivaa mieltäsi tuommoisilla seikoilla. Minä en voi joutua sellaiselle häpeälle alttiiksi, sillä minä en sitä ikinä ansaitse; ja jos minua sillä uhattaisiin, tietäisin kuolla ennen kuin se tahra minut leimaisi."

"Siinä puhui sydämeni puolison poika!" vastasi Elspat.

Hän muutti puheenainetta ja näytti surumielisen myöntyväisenä kuuntelevan, kun poika muistutti hänelle, kuinka lyhyt aika heille oli suotu seurusteluunsa ja pyyteli, että se vietettäisiin ilman hyödyttömiä ja ikäviä muisteloja olosuhteista, joissa heidän oli piakkoin erottava.

Elspat oli nyt vakuutettu siitä, että hänen poikansa oli muutamien muiden ominaisuuksien ohella perinyt isänsä korskean miehekkyyden, joka saattoi mahdottomaksi käännyttää häntä kerran harkitusti tekemästänsä päätöksestä. Hän oli senvuoksi ulkonaisesti alistuvinaan heidän välttämättömään eroonsa, ja jos hän tuolloin tällöin puhkesi valituksiin ja nurinaan, oli syynä se, että hän joko ei kyennyt tyyten taltuttamaan luontaista kiivauttansa taikka älysi noudattaa varovaisuutta juuri täten, koska täydellinen ja ehdoton taipuminen olisi saattanut pojasta näyttää väkinäiseltä ja epäiltävältä sekä saada hänet varomaan ja tekemään tyhjiksi keinot, joilla Elspat vielä toivoi estävänsä Hamishin lähtemästä luotansa.

Hänen kiihkeä, vaikka itsekäs kiintymyksensä ainokaiseensa, kykenemättömänä tuntemaan vaikutusta hellyytensä onnettoman esineen todellisten etujen ajattelemisesta, muistutti eläinten vaistomaista rakkautta jälkeläisiinsä; ja tunkeutumatta paljoakaan pitemmälle tulevaisuuteen kuin luontokappale hän vain tunsi, että Hamishista erkaneminen oli kuolemaa.

V.

Turmiollinen juoni.

Heille suotuna lyhyenä väliaikana Elspat käytti kaikki hellyyden keksimät taidot tehdäkseen Hamishille mieluisaksi sen loman, jonka he näköjään saivat viettää yhdessä.

Hänen muistinsa ulottui kauvas menneisiin päiviin, ja hänen suupuheina periytynyttä historiallista kertomusvarastoaan, jollainen on kaikkina aikoina ylämaalaisen lepohetkien päähuviketta, lisäsi harvinainen perehtyminen muinaisten runolaulajien sepityksiin sekä parhaitten seannachiein ja tarinoitsijain muistotietoihin. Hänen puuhakas huolenpitonsa pojan mukavuudesta oli niin levähtämätöntä, että se melkein tuotti tälle tuskaa, ja Hamish yritti rauhallisesti estää häntä näkemästä niin suurta omakohtaista vaivaa kukkivien kanervain poiminnassa hänen vuoteekseen tai ateriain laittamisessa hänelle.

"Annahan minun, Hamish", vastaili hän tällöin. "Sinä noudatat omaa tahtoasi, kun eriät äidistäsi — anna äitisi omin päin tehdä mitä pitää mieluisena sinun vielä viipyessäsi."

Hän näytti siinä määrin suopuneen siihen järjestelyyn, jonka Hamish oli saanut toimeen hänen hyväkseen, että salli tämän puhella hänen siirtymisestään Ripsaan Colinin tiluksille — se oli Barcaldine-heimon päämiehen pojan tutunomaisena nimityksenä, miehen, jonka maalta hänelle oli turvapaikka varattu.

Mutta toden teolla ei mikään ollut etäämpänä Elspatin ajatuksista. Hamishin sanoista heidän ensimäisessä kiivaassa väittelyssään oli hän saanut selville, että jos nuori soturi ei palajaisi lomansa päättyessä, uhkasi häntä ruumiillinen kuritus. Elspat tajusi hyvin, että jos Hamish joutuisi sellaisen häpeän vaaraan, ei hän milloinkaan antautuisi sille alttiiksi menemällä takaisin rykmenttiin, missä se saatettiin hänelle tuomita.

Ottiko leski lukuun mitään muita todennäköisiä seuraamuksia onnettomasta suunnitelmastaan, sitä ei voi tietää. Mutta MacTavish Mhorin kaikkien vaarojen ja vaellusten kumppani oli tutustunut satoihin vastarinnan tai paon muotoihin, joilla yksi urhea mies saattoi kallioiden, järvien ja vuorten, vaarallisten solien ja sankkain metsäin maassa tehdä tyhjäksi suhdattoman ylivoiman ahdistelun. Tulevaisuuden suhteen hän ei senvuoksi peljännyt mitään, hänen ainoana kaikkivoipana päämääränään oli poikansa estäminen pitämästä päällikölleen antamaansa sanaa.

Tässä salaisessa tarkotuksessa hän väitteli Hamishin usein uudistamaa ehdotusta, että he lähtisivät yhdessä ottamaan haltuunsa hänen uuden asuntonsa, ja hän vastusti sitä näköjään niin luonteenomaisilla perusteilla, että hänen poikansa ei huolestunut eikä pahastunut.

"Älä pyydä minua saman lyhyen viikon kuluessa jättämään hyvästi ainoalle pojalleni ja ahorinteelle, jolla olen niin kauvan asunut", hän sanoi, "Kun silmäni ovat sumentuneet itkusta sinun tähtesi, anna niiden vielä ainakin tuokion aikaa katsella Loch Awea ja Ben Cruachania."

Hamish taipui sitäkin mieluummin äitinsä mielialaan tässä kohden, kun parille muullekin henkilölle, jotka asuivat viereisellä aukiolla ja olivat niinikään antaneet poikansa Barcaldinen väkeen, oli toimeentulo varattava päällikön maalta. Sovittiin senvuoksi, että Elspat matkustaisi naapuriensa kanssa, näiden siirtyessä uuteen asuntoonsa.

Siten uskoi Hamish sekä tyydyttäneensä äidin oikun että taanneensa hänelle turvan ja huolettomuuden. Mutta tämä hautoi mielessään ihan toisenlaisia ajatuksia ja hankkeita.

Hamishin vapauden raja läheni nopeasti, ja useaankin kertaan hän jo esitti lähtöänsä sellaiseksi ajaksi, että hän arveluitta ehtisi helposti ja varhain Dunbartoniin, kaupunkiin, jossa hänen rykmenttinsä päämaja sijaitsi. Mutta äidin pyytelyt ja hänen oma luonnollinen halunsa viivyskellä lapsuudesta asti rakkaaksi käyneellä seudulla sekä ennen kaikkea luja luottamuksensa joutuisuuteensa ja rivakkuuteensa saivat hänet kuitenkin lykkäämään lähtönsä kuudenteen päivään, kaikkein viimeiseen, joka hänen oli mahdollinen viettää äidin seurassa, jos tosiaan aikoi noudattaa lomallepäästönsä ehtoja.

Aiotun lähtönsä aattona Hamish käveli alas jokivarteen ongenvapoineen, viimeistä kertaa harjottaakseen Awessa urheilua, jossa hän oli varsin etevä, ja samalla saadakseen ainekset hiukan parempaan aterioimiseen äitinsä kanssa kuin heidän tavallisena ravintonaan oli. Hänellä oli menestystä kuten yleensä; pian sai hän pyydetyksi komean lohen.

Kotimatkalla sattui hänelle tapaus, jota hän jälkeenpäin kertoi ennusmerkkinä, vaikka luultavasti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa, jota elvytti tunturilaisten yleinen ihmeusko, liioitteli taikauskoiseen merkitykseen jonkun varsin tavallisen sattuman.

Kotipolkua noustessaan hän kummakseen huomasi henkilön, joka oli puettu ja aseistettu vanhaan ylämaalaiseen kuosiin kuten hänkin. Hänen ensimäisenä aatoksenaan oli, että matkalainen kuului hänen omaan osastoonsa, joka hallituksen pestauttamana ja kuninkaallisella valtuutuksella aseitaan kantaen ei ollut vastuunalainen ylämaalaisen asun tai vaateparren käyttöä koskevan kiellon laiminlyömisestä. Mutta kun hän joudutti askeliaan, saavuttaakseen oletetun kumppaninsa, jota aikoi pyytää mukaansa seuraavan päivän matkalle, hämmästytti häntä se havainto, että vieraalla oli lakissaan valkoinen kokardi, kohtalokas tunnus, joka oli henkipaton merkkinä Ylämaassa.

Mies oli varreltaan vankka, ja hänen hahmopiirteissään oli jotain häämyistä, mikä lisäsi hänen kokoaan; ja hänen liikuntansa, joka pikemmin muistutti luisumista kuin kävelyä, herätti Hamishissa taikauskoista pelkäilyä sen olennon laadusta, joka siten kulki hänen edellään hämärässä. Hän ei enää pyrkinyt tavottamaan vierasta, vaan tyytyi pitämään hänet näkyvissään siinä ylämaalaisille yleisessä käsityksessä, ettei sovi tunkeutua esiintyvien yliluonnollisten ilmestysten luo eikä karttaa niiden läsnäoloa; on muka jätettävä niiden asiaksi pidätellä tai ilmaista ilmotustansa, mikäli niillä on valtaa tai niiden tehtävän toteuttaminen vaatii.

Ylävällä kummulla tiepuolessa, juuri missä polku kääntyi alas Elspatin mökille, vieras seisahtui ja näkyi odottavan Hamishin tuloa. Tämä puolestansa huomattuaan välttämättömäksi sivuuttaa epäilemänsä muukalaisen keräsi miehuutensa ja lähestyi paikkaa, johon toinen oli asettunut. Tällöin ilmestys ensin viittasi Elspatin mökkiin päin ja teki käsivarrellaan ja päällänsä torjuvan liikkeen, mutta osotti sitte kädellään tietä, joka johti etelään, ja hänen liikkeensä näytti kehottavan Hamishia viipymättä lähtemään sille suunnalle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli vyöviittainen olento kadonnut. Hamish ei suorastaan väittänyt hänen huvenneen, syystä että ympärillä oli louhikkoa ja viitaa hänen kätkökseen; mutta hänen omana mielipiteenään oli, että hän oli nähnyt MacTavish Mhorin haamun, joka kehotti häntä siekailematta lähtemään Dunbartonin taipaleelle, varottaen odottamasta aamuun tai enää poikkeamasta äidin mökkiin.

Saattoikin todella sattua niin monia aavistamattomia viivytyksiä hänen matkallaan, olletikin kun sen varrella oli useasti käytettävä lauttaa, ettei hän voinut eikä tahtonut jäädä enää pitempään. Aamunkoiton piti nähdä hänet jo usean penikulman päässä täältä.

Hän laskeusi siis polkua myöten ja astui mökkiin. Hätäinen ja rasittunut ääni ilmaisi mielen järkkymystä, kun hän ilmotti päättäneensäkin lähteä matkalle heti.

Häntä ihmetytti hiukan, että Elspat ei näkynyt vastustavan aietta, vaan ainoastaan pyyteli häntä haukkaamaan hiukan virkistyksekseen ennenkuin jätti äitinsä ainiaaksi. Nuori soturi suoriutui illallisestaan pikaisesti ja vaiteliaana, ajatellen lähenevää eroa ja tuskin vielä uskoen sen tapahtuvan ilman lopullista ponnistelua äidin hellyyttä vastaan.

Hänen ihmeekseen Elspat vain täytti pikarin kotitekoisellaan eromaljaksi.

"Mene, poikani", hän sanoi, "koska se on vakaa päätöksesi. Mutta ensin ota vielä kerran siemaus äitisi lieden äärellä, jossa tuli on aikaa sammunut ennen kuin jälleen seisot siinä."

"Terveydeksesi, äiti!" toivotti Hamish, "ja tavatkaamme toisemme jälleen onnellisina, synkistä sanoistasi huolimatta."

"Parempi olisi olla eriämättä", virkkoi äiti tarkaten häntä, kun hän kulautti nesteen, josta ei tällaisessa tilanteessa sopinut jättää pisaraakaan, sillä sitä olisi pidetty pahana enteenä. "Ja nyt", jupisi hän itsekseen, "mene — jos kykenet".

"Hyvältä maistuukin juomasi, äiti", sanoi Hamish laskiessaan tyhjän pikarin pöydälle, "mutta se vie voiman, jota sen pitäisi lisätä".

"Niin se ensimmältä vaikuttaa", selitti Elspat. "Mutta oikaisehan tuolle pehmoiselle kanerva-aluselle pitkäksesi, sulje silmäsi vain toviksi, ja tunnin unesta sinä saat enemmän virkistystä kuin kolmen kokonaisen yön tavallisesta levosta, jos ne voitaisiin panna yhteen."

"Anna lakkini, äiti", sopersi Hamish, jonka aivoissa juoma alkoi nyt rutosti tuntua. "Minun on suudeltava sinua ja lähdettävä. Mutta jalkani ovat ihan kuin naulitut permantoon."

"Kas vain", sanoi äiti, "kyllä heti toinnut, jos istahdat puoleksi tunniksi — vain puoleksi tunniksi. Aamusarastukseen on kahdeksan tuntia, ja se olisikin riittävän varhainen hetki isäsi pojalle sellaisen matkan alottamiseen."

"Minun täytyy totella sinua, äiti — tunnen sen pakolliseksi", änkkäsi Hamish. "Mutta havahduta minut kuun noustessa."

Hän istuutui vuoteelle — nojautui taaksepäin ja vaipui melkein samassa sikeään uneen.

Sykähdyttelevän riemun vallassa kuten ainakin ihminen, joka on saattanut loppuun vaikean ja jännittävän yrityksen, Elspat kävi hellävaroin järjestämään viittaa tajuttoman uinailijan ylle, jota vastaan hänen ylenpalttinen kiintymyksensä oli keksinyt turmiollisen juonen. Siinä puuhassa purkausi hänen ilonsa sekä hellyyden että voitonriemun ilmauksina.

"Niin", hän puheli itsekseen, "sydämeni vasa, — kuu nousee ja laskee sinulle, ja samaten aurinko, mutta ei valaistakseen sinua pois isäisi maalta tai houkutellakseen sinua vieraan ruhtinaan taikka heimovihollisen palvelukseen! Kellekään Derinidin pojalle älköön minua luovutettako ruokittavaksi maaorjana; sen, joka on iloni ja ylpeyteni, pitää olla vartijani ja suojelijani. Sanovat Ylämaan muuttuneen, mutta minä näen Ben Cruachanin kohottavan lakeansa iltataivaalle yhtä korkeana kuin konsanaan — yksikään ei vielä ole paimentanut elikoitaan Loch Awen pohjalla — ja tuo tammi ei vielä taivu pajun lailla. Tunturien lapset pysyvät isäinsä kaltaisina, kunnes itse tunturit tasautuvat alanteiksi. Näillä sankoilla saloilla, jotka soivat tuhansille urhoille toimeentulon, on toki vielä elantoa ja turvaa jäljellä iälliselle vaimolle ja uljaalle nuorukaiselle, jotka kuuluvat vanhaan sukuun ja pitävät sen tavat."

Siten riemuitsi erehtyvä äiti menestyneestä vehkeestään, joka perustui siihen kokemukseen, minkä Elspat kaikissa retkeilevän elämän tarpeissa taitavana oli harvinaisessa määrässä saanut rohdoista ja luonnonparanteista, käyttäen tietojaan eri tarkotuksiin. Yrteillä, joita hän osasi valikoida ja muuttaa väkinesteeksi, kykeni hän keventämään useampia tauteja kuin oikea lääkäri olisi hevillä uskonut. Toisia kasveja hän käytti tartanin heleiden värien valmistamiseen — toisista keitteli eritehoisia juomia, ja valitettavasti tunsi hän erään, jolla oli voimakkaasti unettava vaikutus.

Tämän keitoksen tehoon hän nyt varmana luotti, viivyttääkseen Hamishia yli sen ajan, joka oli määrätty hänen paluulleen; ja Elspat oli vakuutettu siitä, että pojan kauhu sen rangaistuksen johdosta, jonka alaiseksi hän siten joutui, pidättäisi hänet ollenkaan palaamasta.

Luonnollista lepoa sikeämpi oli Hamish MacTavishin uni tänä kohtalokkaana iltana; mutta rauhattomasti uinaili hänen äitinsä. Hän oli hädin ummistanut silmänsä tuon tuostakin, kun jälleen havahtui hätkähtäen siinä pelossa, että hänen poikansa oli noussut ja lähtenyt; ja vasta lähestyessään hänen leposijaansa ja kuullessaan hänen syvän ja säännöllisen hengityksensä, pääsi hän varmuuteen horrostilan häiriintymättömyydestä.

Kuitenkin pelkäsi hän aamukoitteen saattavan herättää nukkujan, niin tavattoman väkevällä juomalla kuin hän olikin höystänyt lähtöpikarillisen. Jos oli mitään toivoa kuolevaisen tehdä se matka, tiesi hän Hamishin yrittävän sitä, vaikka hän taipaleella menehtyisi uupumukseen. Tämän uuden huolen kannustamana hän kävi sulkemaan pois valoa, tukkien kaikki reiät ja raot, joista aamun säteet olisivat voineet tunkeutua hänen viheliäiseen asuntoonsa pikemminkin kuin mistään varsinaisesta pääsyaukosta. Ja tämän hän teki pysyttääkseen puutteellisessa mökissä olennon, jolle hän olisi ilomielin luovuttanut koko maailman, jos se olisi ollut hänen käytettävissään.

Hänen vaivannäkönsä oli tarpeeton. Aurinko nousi korkealle, ja Breadalbanen vikkelinkään kauris ei olisi koirien hätyyttämänä kyennyt henkensä pelastamiseksi vilistämään niin joutuisasti kuin Hamishin olisi ollut taivallettava sopimuksensa täyttämiseksi.

Hänen tarkotuksensa oli täydellisesti saavutettu — hänen poikansa paluu määräaikana oli mahdoton. Yhtä mahdottomana piti hän, että Hamish hetkeksikään ajattelisi lähteä häpeällisen rangaistuksen vaaraan. Vähin erin oli hän poikansa puheista päässyt perinpohjin selville siitä, mihin pulaan tämä joutuisi myöhästymällä määrähetkestään ja kuinka tuiki vähän toivoa hänellä olisi armahtavasta kohtelusta.

On hyvin tunnettua, että suuri ja viisas Chathamin jaarli ylpeili suunnitelmasta, jolla hän keräsi siirtomaiden puolustukseen väkeä — niitä sitkeitä ylämaalaisia, jotka siihen asti olivat kunkin peräkkäisen hallituksen taholta olleet epäiltyjä ja peljättyjä.

Mutta hänen isänmaallisen hankkeensa toteuttaminen kohtasi muutamia vastuksia tämän kansan erikoisten tapojen ja luonnonlaadun johdosta.

Jokainen ylämaalainen oli tottunut aseiden käyttöön, mutta samalla tyyten tottumaton ja maltiton pidäkkeisiin, joita sotakuri määräsi säännöllisille joukoille. He olivat eräänlaista ruotuväkeä, jolla ei ollut käsitystäkään siitä, että leirin piti olla heidän ainoana kotinaan. Jos taistelu hävittiin, niin he hajaantuivat pelastautumaan ja pitämään huolta perheittensä turvallisuudesta; jos voitettiin, niin he palasivat notkoihinsa tallettamaan saalistansa sekä hoitamaan karjaansa ja viljelyksiään.

Tätä mielivaltaisen liikuskelun oikeutta eivät he tahtoneet antaa päällikköjensäkään riistää, joiden käskyvalta oli useimmissa muissa suhteissa ehdoton. Luonnollisena seurauksena oli, että vastapestattuja ylämaalaisia tarjokkaita saattoi vaivoin opettaa ymmärtämään sotilaallisen sopimuksen laatua, joka pakotti miehen palvelemaan armeijassa pitempään kuin hänen mielensä teki; ja kenties ei useinkaan riittävästi selitetty pestatessa heidän uuden sopimuksensa vääjäämättömyyttä, jottei sellainen paljastus olisi saanut heitä muuttamaan mieltänsä.

Karkaamiset vastamuodostetusta rykmentistä olivat senvuoksi käyneet lukuisiksi, ja vanha kenraali, joka oli sen ylipäällikkönä Dunbartonissa, ei nähnyt parempaa keinoa niiden ehkäisemiseksi kuin harvinaisen ankaran esimerkin toimittamisen eräästä englantilaisen osaston karkurista. Nuoren ylämaalaisrykmentin oli pakko olla saapuvilla rangaistustilaisuudessa, joka herätti omakohtaisesta kunniastaan erityisen arkatuntoisessa väessä kauhua ja inhoa, luonnollisesti tehden moniaille heistä koko palveluksen vastenmieliseksi.

Vanha kenraali oli saanut kasvatuksensa Saksan sodissa ja pysyi mielipiteessään, antaen määräyksen, että ensimäinen ylämaalainen, joka joko karkaisi tai jäisi esittäytymättä lomansa päättyessä, oli tuotava raippapaaluun suomittavaksi niinkuin se onneton, jonka he olivat nähneet siinä tilassa. Kukaan ei epäillyt, että kenraali pitäisi järkähtämättömästi sanansa, kun tarvittiin ankaruutta. Elspat tiesi senvuoksi, että kun hänen poikansa huomaisi määräysten noudattamisen mahdottomaksi, hän samalla ottaisi lukuun alentavan rangaistuksensa välttämättömyyden, jos alistuisi kenraalin valtaan.

Päivän käännyttyä ehtoopuolelle tunkeusi yksinäisen vaimon mieleen uusia huolia.

Hänen poikansa nukkui yhä juoman vaikutuksesta; mutta entä jos se tuottaisikin vauriota hänen terveydelleen tai järjelleen, ollen väkevämpää kuin sitä koskaan hänen tietääkseen käytettiin? Ensi kertaa hän myös, niin suuret käsitykset kuin hänellä olikin vanhempain käskyvallasta, alkoi peljätä poikansa vimmastusta, sydämessään tietäen tehneensä tälle vääryyttä.

Hän oli hiljattain huomannut, että Hamishin luonnonlaatu oli vähemmän säyseä kuin oli olettanut ja että hänen päätöksensä — etenkin tässä pestautumisasiassa — olivat itsenäisesti tehtyjä ja sitte rivakasti toteutettuja. Hän muisti miehensä ankaran omapäisyyden, milloin tämä katsoi saaneensa huonoa kohtelua osakseen, ja alkoi arkailla, että Hamish äitinsä vehkeen ilmitullessa voisi suorastaan hyljätä hänet raivostuksissaan ja yksinään seurata omaa uraansa maailmalla.

Tuollaiset säikyttävät ja kuitenkin järjelliset aavistukset alkoivat ahdistaa onnetonta vaimoa hänen ajattelemattoman juonensa näennäisen onnistumisen jälkeen.

VI.

Toivottomuuden vallassa.

Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.

"Lakkini — lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli liian voimallista, äiti — aurinko on ylhäällä — mutta huomisaamuna silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini — lakkini, äiti! Minun on heti riennettävä taipaleelle."

Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein vaaralliselta — selittämään salajuontansa.

"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa kiivaallakin päällä.

"Anteeksiko, äiti — mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen. "Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo sinä anteeksi minulle. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin mitättömästä puutteesta — minä joka olen vuosikausia kulkenut vain hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."

"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään, "mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen valolta."

Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui heti ja virkahti:

"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt elinajan arvoinen."

"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish — eksytetty poikani! Älä ryntää häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla hevosellaan — kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää — anna hänen ratkaista meidän välillämme."

Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.

Kelpo mies hiukan hätkähti havaitessaan aseellisen ylämaalaisen — silloin harvinaisen ilmiön — nähtävästi hyvin kiihdyksissään pysäyttävän suitsista hevosen. Sopertaen kysyi mies häneltä viikon ja kuukauden päivää.

"Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla, nuori mies", vastasi pappi, "niin olisit tiennyt, että se oli Herran sapatti ja että tämä on maanantai, viikon toinen päivä ja kuukauden yhdeskolmatta."

"Onko se totta?" kysyi Hamish.

"Niin totta kuin että minä eilen saarnasin Jumalan sanaa tälle seurakunnalle", vastasi kummastunut hengenmies. "Mikä sinua vaivaa, nuori mies? Oletko sairas — oletko järjiltäsi?"

Hamish ei vastannut, vaan toisti itsekseen pastorin ensimäisen lauseen: "Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla." Niin sanoessaan hän hellitti suitsista, kääntyi pois maantieltä ja laskeutui polkua myöten mökille päin, katsannoltaan ja käynniltään kuin mestaukseensa menevä.

Pappi katsoi hänen jälkeensä ihmeissään, mutta vaikka hän tunsi hökkelin asukkaan, ei Elspatin luonne ollut kehottanut häntä ryhtymään mihinkään suoranaisiin väleihin tämän kanssa, sillä sissipäällikön leskeä väitettiin yleiseen paavilaiseksi taikka oikeastaan kaikesta uskonnosta välinpitämättömäksi henkilöksi, joitakuita taikauskoisia menoja lukuunottamatta, jotka olivat periytyneet vaimon vanhemmilta. Hamishille oli pastori Tyrie kyllä antanut ohjausta tuolloin tällöin tavatessaan hänet, ja jos siemen lankesikin huiman ja kehittymättömän mielenlaadun pensastoon ja kivikkoon, ei se ollut vielä kokonaan menettänyt kasvukykyään tai tuhoutunut. Nuorukaisen kasvonpiirteiden ilmeessä oli nyt jotakin niin kaameata, että kelpo mies tunsi kiusausta poiketa alas mökkiin kysymään, oliko sen asukkaita kohdannut joku vaurio, jossa hänen läsnäolonsa saattoi lohduttaa ja papillinen asemansa auttaa.

Valitettavasti ei hän pannut toimeen aiettaan, joka olisi saattanut ehkäistä suuren onnettomuuden, koska hänestä olisi luultavasti tullut välittäjä kovaonnisen nuoren miehen hyväksi. Mutta muistaessaan maan vanhan tavan mukaan kasvatettujen ylämaalaisten hurjamielisyyden jätti hän lopultakin sikseen laajalti peljätyn rosvon MacTavish Mhorin lesken ja pojan asiat, siten menettäen tilaisuuden tehdä paljon hyvää, ja katkerasti pahotteli hän tätä jälkeenpäin.

Kun Hamish MacTavish astui äitinsä mökkiin, heittäytyi hän vain äskeiselle vuoteelleen, huudahti: "hukassa, hukassa!" ja alkoi surun ja suuttumuksen sanoilla ilmaista syvää järkkymystänsä siitä petoksesta, joka oli häntä vastaan tehty, ja siitä julmasta pulasta, johon hänet oli joudutettu.

Elspat oli valmistautunut poikansa kiihtymyksen ensimäiseen purkaukseen ja arveli itsekseen: "Se on pelkkä ukkossateen paisuttama vuoripuro. Tarvitsee vain istuutua äyräälle levähtämään; kaikesta sen nykyisestä pauhinasta huolimatta tulee väleen aika, jolloin pääsee kuivin kengin ylitse."

Hän antoi pojan valitusten ja moitteitten, jotka pahimman tuskankin aikana olivat kunnioittavia ja helliä, kuoleutua virkkamatta sanaakaan vastaukseksi. Viimein vaipui nuori mies synkeään äänettömyyteen, ehdytettyään kaikki murheen ilmaukset, joita hänen sydämentunteisiin runsasvarainen puhekielensä soi kärsivälle. Äiti antoi pysähdyksen pitkittyä lähes tunnin verran, ennen kuin lähestyi poikansa makuusijaa.

"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä, tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä voittanutkin."

"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta kuka uskoisikaan minua?"

Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten ja kätki kasvonsa vuoteeseen.

Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta turvallisuudestaan.

"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä pelastan henkesi — minä varjelen kunniaasi — sanon heille, että vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun) kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat, ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman järven rannoilla, ja minun sukulaiseni — sillä eikö äitini ollut Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella? — sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä, joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."

Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen, jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.

Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja muhkeampia kuin Breadalbanen — Ben Cruachan oli vain kääpiö Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina laumoina — valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju, jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä noiden läntisten salojen asukkaana — ihmiset olivat ylevämpiä, viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi "saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman, uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.

Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin, nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen vakuuttavaan voimaan.

Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että cateranin ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.

Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan, kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.

Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.

"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle, älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa toisiamme enää."

Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin tehdä mitä uhkasi, — ainiaaksi erota pojastaan.

Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun, hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia, pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.

Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi kyennyt väistämään keskipäivälläkään.

Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli, sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.

Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata. Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään äänettömin askelin.

Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen hengityksensä.

Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa, ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.

"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua pitkällisempi!"

Puhuessaan hän kohotti loimuavaa tervaslastua vuoteeseen päin, jolla yhä virui hänen poikansa sellaisessa asennossa, että oli epätietoista, nukkuiko hän vai makasiko tainnuksissa. Hänen lähestyessään leposijaa välähti valo makaavan silmiin — tämä kavahti heti jalkeille, harppasi eteenpäin, paljastettu väkipuukko kädessä kuin verivihollista kohtaamaan varustautuneella miehellä, ja huudahti: "Takaisin! — henkesi uhalla, pysy loitompana!"

"Tuo on mieheni sana ja teko", vastasi Elspat, "ja nyt tunnen puheesta ja liikkeistä MacTavish Mhorin pojan".

"Äitikö siinä?" virkkoi Hamish, ja hänen epätoivoinen karskiutensa muuttui surumieliseksi pahotteluksi. "Voi, äitiseni, miksi olet palannut tänne?"

"Kysy minkätähden metsävuohi tulee takaisin vasan luo", selitti Elspat, — "miksi vuorikissa palaa luolaansa ja poikasiensa pariin. Tiedä, Hamish, että äidin sydän elää ainoastaan lapsensa povessa."

"Sitte se pian lakkaa sykkimästä", sanoi Hamish, "jollei se voi värähdellä povessa, joka on turpeen alla. Äiti, älä moiti minua; jos suren, niin en ole heikko itseni tähden, vaan sinun vuoksesi, sillä minun kärsimykseni ovat pian lopussa; mutta sinun — oi, mikä muu kuin taivas voipi asettaa niille rajan!"

Elspat värähti ja astui taaksepäin, mutta suoristausi taas melkein heti lujaryhtiseksi ja uhkamieliseksi.

"Juurikään ajattelin olevasi mies", hän haastoi, "ja sinä oletkin taas lapsi. Kuuntele minua vielä, ja lähtekäämme täältä yhdessä. Olenko tehnyt sinulle vääryyttä tai vauriota? Jos olen, niin älä kuitenkaan kosta näin julmasti. Katso, Elspat MacTavish, joka ei ole milloinkaan ennen polvistunut edes papin eteen, lankee oman poikansa jalkoihin ja anoo häneltä anteeksi."

Ja samassa hän heittäysi polvilleen nuoren miehen eteen, tarttui häntä käteen ja suuteli sitä moneen kertaan, sydäntäsärkevästi rukoillen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan.

"Anteeksi", hän huudahti, "anteeksi, taattosi tomun tähden — anteeksi, sen tuskan tähden, jolla sinut synnytin — sen huolen tähden, jolla sinut kasvatin! Kuullos, taivas — katso, maa: äiti pyytää lapseltaan anteeksi, ja hänen rukouksensa evätään!"

Turhaan yritti Hamish tyrehdyttää tätä mielenkuohun purkausta, vakuutellen äidilleen mitä juhlallisimmin, että hän ei ollut tälle katkerana siitä onnettomasta juonesta, jolla hänet oli petetty.

"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että olet antanut minulle anteeksi — kieltäydy siitä, ja taaskin haastan kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."

"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä; ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä. Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."

"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman — silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä, ostettuaan sen huokeasta hinnasta."

"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa minua pitemmälle moitteillasi — olet jo tärvellyt enemmän kuin voit koskaan korjata."

"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä taivas meille toimittaa."

VII.

Tihutyö.

Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa. Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin, mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen runoilijan sanoilla:

"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava, jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea Runoseppo Fionin sotureille."

Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä. Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.

"Ei, poikani", vakuutti Elspat, "tällä kertaa sinulla varmastikaan ei ole mitään syytä pelkoon."

"Älä tyrkytä, äiti", vastasi Hamish, "tai pane myrkyllinen sammakko haarikkaan, ja minä juon — mutta tuosta kirotusta pikarista ja sen pökerryttävästä sisällöstä en enää eläissäni maista pisaraakaan!"

"Niinkuin tahdot, Hamish", virkkoi Elspat korskeasti ja alkoi näköjään hyvin uutterana hyöriä kaikenlaisissa askareissa, jotka olivat edellisenä päivänä keskeytyneet.

Mitä hänen sydämessään liikkuikaan, kaikki tuskaloisuus näytti häipyneen hänen katseistaan ja käyttäytymisestänsä. Ainoastaan hänen ylenpalttisesta touhuamisestaan olisi likeisesti tarkaten saattanut havaita, että hänen toimiaan kannusti joku sisäinen ahdistavan kiihtymyksen aihe; ja samalla olisi myös tullut huomanneeksi, että hän usein keskeytti nähtävästi itsetiedottoman hyräilynsä, pikaisesti vilkaistakseen ulos mökin ovesta.

Mitä Hamish ajattelikaan, hänen sävynsä oli aivan päinvastainen kuin äidin. Laitettuaan aseensa kuntoon mökissä istuutui hän mökin oven edustalle ja piti silmällä vastapäistä tunturia kuin paikalleen asetettu etuvartija, joka odottaa vihollisen lähenemistä. Puolipäivä tapasi hänet samassa muuttumattomassa asennossa, ja tuntia myöhemmin hänen äitinsä seisahtui hänen viereensä, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi niin välinpitämättömällä äänenpainolla kuin olisi puhunut jostakin ystävällisestä vierailusta:

"Milloin odotat heidän saapuvan?"

"He eivät voi olla täällä ennen kuin varjot pitenevät itään päin", vastasi Hamish, "siinäkään tapauksessa nimittäin, että läheisin patrulli, kersantti Allan Breack Cameronin johtama, on Dunbartonista lähetetyllä pikaviestillä käsketty tänne, niinkuin on varsin luultavaa".

"Tule sitten äitisi katon alle vielä nyt; nauti hänen laittamaansa ruokaa viimeinen kerta; sen jälkeen tulkoot he, ja sinä saat nähdä, onko äitisi taistelun hetkellä hyödyttömänä rasituksena. Sinun kätesi on kyllä hyvin harjaantunut, mutta se ei pysty laukomaan näitä aseita niin nopeasti kuin minä kykenen ne lataamaan — niin, jos käy tarpeelliseksi, en itsekään pelkää väläystä tai pamausta, ja tähtäystäni on pidetty tehoisana."

"Taivaan nimessä, äiti, älä sekaannu tähän asiaan!" kielsi Hamish. "Allan Breack on ymmärtäväinen mies ja hyväntahtoinen, ja hän on hyvää sukujuurta. Kenties voi hän luvata upseeriemme puolesta, ettei minua tuomita mihinkään häpeälliseen rangaistukseen; ja jos minulle tarjotaan tyrmässä istumista tai musketinluotiin kaatumista, en ota sitä vastustaakseni."

"Voi, rupeatko sinä uskomaan heidän sanaansa, hupsu lapsi? Sinun pitää muistaa, että Dermidin heimo on aina ollut liukaskielinen ja petollinen, ja niin pian kuin ovat saaneet raudat ranteisiisi, riisuvat he hartiasi ruoskaa varten."

"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on tehty."

Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.

Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan ylämaalaisten vilpittömyydestä?

Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn, mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut pitkälle odottaakaan sitä.

Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä, missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.

Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.

"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä. Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle — jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein asettunut sitä lukumäärää vastaan."

Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä, päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.

Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen, joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.

Kersantti huusi nyt hänelle:

"Hamish Bean MacTavish, laske alas aseesi ja antaudu."

"Seisahdu sinä, Allan Breack Cameron, ja käske miestesi pysähtyä, muutoin asia kääntyy pahemmaksi meille kaikille."

"Seis, miehet", sanoi kersantti, mutta lähestyi itse edelleen. "Hamish, ajattele, mitä teet, ja anna pois pyssysi; voit vuodattaa verta, mutta rangaistuksesta et pääse."

"Ruoska — ruoska, poikani — vältä ruoskaa!" kuiskasi Elspat.

"Varo itseäsi, Allan Breack", sanoi Hamish. "En tahtoisi tuottaa vammaa, — mutta minä en anna ottaa itseäni kiinni, jollet voi taata minulle vapautusta saksilaisesta suomimisesta."

"Hupsu!" vastasi Cameron; "tiedäthän, etten sitä voi. Mutta parhaani kyllä panen hyväksesi. Sanon kohdanneeni sinut paluumatkalla, ja rangaistus tulee vähäinen — mutta anna pois muskettisi. Tulkaa, miehet."

Samassa hän ryntäsi eteenpäin, kurottaen käsivartensa ikäänkuin työntääkseen syrjään nuoren miehen ojennetun luikun.

"Nyt — älä säästä isäsi verta, puoltaaksesi isäsi majaa!" huudahti Elspat.

Hamish laukaisi pyssynsä, ja Cameron kaatui hengettömänä.

Tämä kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Sotamiehet säntäsivät paikalle ja tarttuivat Hamishiin, joka ei yrittänyt vähäisintäkään vastarintaa, näköjään tyrmistyneenä tihutyöstänsä. Toisin oli hänen äitinsä laita; nähdessään miesten olevan asettamassa käsirautoja hänen ranteisiinsa heittäysi tämä soturien kimppuun niin raivokkaasti, että heistä täytyi kahden pidellä äitiä, muiden kytkiessä vangikseen pojan.

"Jo sinä teit kirotun pillan", päivitteli muuan miehistä Hamishille, "kun surmasit parhaan ystäväsi, joka kaiken aikaa tänne tullessamme mietti keinoa, miten saada sinut pelastetuksi karkurin rangaistuksesta."

"Kuuletko sitä, äiti?" virkahti Hamish, kääntyen Elspatiin päin sen verran kuin kahleensa sallivat — mutta tämä ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli pyörtynyt mökkinsä permannolle.

Hänen toipumistaan odottamatta läksi joukkue melkein heti kotimatkalle Dunbartonia kohti, vieden vankinsa mukanaan. He katsoivat kuitenkin tarpeelliseksi viivähtää tuokion Dalmallyn kylässä, josta lähettivät muutamia asukkaita tuomaan pois kovaonnisen johtajansa ruumiin, itse poiketen järjestyksenvalvojan luo ilmottamaan tapauksesta ja kuulustamaan hänen ohjeitansa asian järjestämisestä edelleen. Kun rikos oli sotilaallista laatua, määrättiin heidät kiireesti saattamaan vanki Dunbartoniin.

Hamishin äiti oli kauvan tainnuksissa, sitä kauvemmin kenties, kun hänen täytyi voimakkaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta olla hyvin uupunut kolmipäiväisestä jännittyneestä kiihtymyksestä. Hänet herättivät vihdoin horrostilasta naisäänet, jotka kättenläiskeen ja äänekkäiden huudahdusten lomassa lauloivat itkuvirttä, samalla kun tuon tuostakin kuului säkkipillin valittavina sointuina erityinen Cameronin heimon kuolinsävelmä.

Elspat kavahti ylös kuin kuolleista herännyt, ilman mitään selvää muistoa kohtauksesta, joka oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä.

Mökissä oli vaimoja, jotka parhaillaan käärivät ruumista veriseen viittaan, kantaakseen sen pois tästä turman paikasta.

"Sanokaa", virkahti Elspat noustessaan seisaalle, keskeyttäen heidän veisuunsa ja työnsä, "sanokaa, minkätähden laulatte MacDhonuil Dhun itkuvirttä MacTavish Mhorin majassa?"

"Vaiti siinä ulvahtelemasta, senkin naarassusi", vastasi muuan vaimo, vainajan sukulainen, "ja anna meidän täyttää velvollisuutemme rakasta omaistamme kohtaan! Ei lauleta ikinä itkuvirttä tai soiteta kuolinsävelmää sinulle tai verenhimoiselle sudenpenikallesi. Korpit saavat nokkia hänet hirsipuusta, ja ketut ja villikissat repivät sinun ruumiisi tunturilla. Kirottu olkoon se, joka tahtoisi siunata sinun luusi tai lisätä kiven hautaroukkioosi!"

"Sinä hupsun äidin tytär", sanoi MacTavish Mhorin leski, "pane mieleesi, että hirttolava, jolla meitä uhkaat, ei kuulu meidän perintöömme. Kolmekymmentä vuotta isosi rakasta miestäni musta lain puu, jossa on vainajien ruumiita omenina, mutta urhon tavoin hän kuoli, miekka kädessä, joutumatta sen oksaan riippumaan."

"Niin ei käy lapsellesi, katala noita-akka", vakuutti toinen, yhtä rajuna luonnoltaan kuin Elspat itsekin. "Korpit saavat kiskoa hänen vaaleita hiuksiaan pesiensä sisustukseksi, ennen kuin aurinko painuu Treshornishin saarten taakse."

Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:

"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen — muista se; ja kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi — häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen kokenut!"

Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen kirkkaassa kuutamossa.

Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.

"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni pukisin ruumista itse sielunvihollisen — Jumala armahtakoon — seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin, niin — liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."

"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."

Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.

Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.

Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi; "olen MacTavish Mhorin leski — olen Hamish MacTavish Beanin äiti, — antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä vaaleatukkaisen poikani".

Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty, mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan, joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena kuin apurina surmateossa.

Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista, joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi. Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.

Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista, ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin. Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.

Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.

Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä lammasta talteen.

Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes armonaikaa, — jollei armahdusta — rikolliselle, joka hänessä herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä luonteellaan.

Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja asiansa.

"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa, näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä, kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' — Kun kenraalin horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen, jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."

"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies, "niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan suhteen".

Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella. Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.

Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi taisteluun.

Olisi ollut muussa tapauksessa melkein mahdotonta saada rykmentin riveistä sitä joukkuetta, joka tarvittiin tuomion täytäntöönpanoon; mutta tarkotukseen valitut kuusi miestä olivat vainajan ystäviä, MacDhonouil Dhun suvusta polveutuneita kuten hänkin, ja valmistautuessaan kolkkoon tehtävään, johon heitä vaati velvollisuus, tunsivat he tuimaa kostonkin tyydytystä.

Rykmentin johtava komppania alkoi nyt lyhyinä riveinä marssia ulkoportista, ja sitä seurasivat toiset, kukin perätysten liikkuen ja pysähtyen ajutantin määräysten mukaan, muodostaakseen pitkähkön suunnikkaan kolme sivua, rivit sisäänpäin kääntyneinä. Suunnikkaan neljännen sivun sulki se valtava ja korkea vuori, jonka laelle linna on rakennettu.

Kulkueen keskivaiheilla asteli sotalain onneton uhri avopäin, aseettomana ja sidotuin käsin. Hän oli kalman kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli niin luja ja silmänsä niin kirkkaat kuin konsanaan. Pappi käveli hänen vieressään, ja edellä kannettiin arkkua, jonka piti vastaanottaa hänen maalliset jäännöksensä. Hänen toveriensa katsanto oli vakaa, tyyni ja juhlallinen. He säälittelivät nuorukaista, jonka komea muoto ja miehekäs, vaikka nöyrä esiintyminen olivat heti hänen tultuaan selvästi näkyviin pehmittäneet monenkin sydämen, — muutamien sellaistenkin, joihin kostonhimoiset tunteet olivat vaikuttaneet.

Hamish Beanin vielä elävälle ruumiille varattu arkku asetettiin suunnikkaan tyhjälle reunalle noin kahden kyynärän päähän jyrkänteen juurelta, joka kohoaa siinä kohden pystynä kuin kiviseinä kolmen- tai neljänsadan jalan korkeuteen. Sinne vietiin myös vanki, jonka vieressä hengenmies yhä lausui rohkaisevia ja lohduttavia kehotuksia; näitä näkyi nuorukainen kuuntelevan kunnioittavan hartaasti.

Vitkallisin ja näköjään melkein vastahakoisin askelin eteni ampumisjoukkue suunnikkaan sisäpuolelle ja asettui vastapäätä vankia, noin kymmenen kyynärän päähän. Pappismies teki nyt lähtöä.

"Ajattele, poikani", hän sanoi, "mitä olen sinulle selittänyt, ja perusta toivosi siihen ankkuriin, jonka olen osottanut. Silloin vaihdat lyhyen ja viheliäisen olon täällä elämään, jossa et joudu kokemaan surua etkä tuskaa. Onko mitään muuta, mitä voit uskoa toimitettavakseni?"

Nuorukainen katsahti hihanappeihinsa. Ne olivat kultaa, kenties hänen isänsä ottamia saaliikseen kansalaissotien aikana joltakulta englantilaiselta upseerilta. Pappi irrotti ne hänen hihoistaan.

"Äitini!" virkkoi tuomittu hiukan vaivaloisesti; "antakaa ne äiti-paralleni! Käykää hänen luonansa, hyvä isä, ja valaiskaa hänelle, mitä hänen pitäisi ajatella tästä kaikesta. Sanokaa hänelle, että Hamish Bean meni tyytyväisemmin kuolemaan kuin koskaan levolle pisimmän metsästyspäivän jälkeen. Hyvästi, herra pastori — hyvästi!"

Kunnon mies kykeni tuskin peräytymään turman paikalta. Muuan upseeri ojensi hänelle tueksi käsivartensa. Viimeksi katsahtaessaan Hamishiin näki hän tämän polvistuneena arkulla; harvat ympärillä olleet olivat kaikki vetäytyneet loitomma. Käskysana kuului, kallioseinä kajahti yhteislaukauksesta, ja Hamish tuupertui voihkaisten eteenpäin, mutta kuoli arvattavasti melkein ilman hetkellisenkään kivun tuntoa.

Kymmenkunta hänen oman komppaniansa miestä astui sitten esille ja asetti juhlallisen kunnioittavasti toverinsa jäännökset arkkuun, samalla kun kuolonmarssi alkoi taas soida ja eri komppaniat yksinkertaisina riveinä kulkivat arkun ohi yksitellen, jotta kaikki saisivat kamalasta näystä sen varotuksen, joka sillä erityisesti tahdottiin terottaa mieliin. Rykmentti marssitettiin sitte pois ja nousi taas ylös ikivanhan kallion kuvetta, mutta kuten sellaisissa tilanteissa on tavallista raiutti heidän soittokuntansa nyt iloisempia sävelmiä, ikäänkuin olisi surun tai syvän ajattelunkin pitänyt mahdollisimman lyhytaikaisena asustaa soturin povessa.

Edellämainittu pikku joukko kantoi sillävälin kovaonnisen Hamishin hänen halpaan hautaansa erääseen Dunbartonin kirkkomaan soppeen, jota tavallisesti käytettiin rikollisille. Siellä lepää pahantekijäin tomun seassa nuorukainen, jonka nimi olisi saattanut koristaa urhojen aikakirjoja, jos hän olisi säästynyt niiden onnettomien tapausten tuholta, jotka jouduttivat hänet rikokseen.

VIII.

Erakon loppu.

Glenorquhyn pastori läksi Dunbartonista heti sen jälkeen kun oli ollut näkemässä tämän murheellisen tapauksen viimeisen kohtauksen. Hänen järkensä myönsi oikeaksi tuomion, joka vaati verta verestä, ja hän tunnusti, että hänen maanmiestensä kostonhimoinen luonne tarvitsi voimallista hillintää yhteiskunnallisen lain lujilla pidäkkeillä.

Mutta kuitenkin murehti hän lain yksilöllistä uhria. Kuka voi syyttää taivaan vasamaa, kun se singahtaa metsän poikien joukkoon — ja kuka kuitenkaan saa olluksi murehtimatta, kun se valitsee tuhoavan tähtäyksensä esineeksi nuoren tammen solean rungon, josta oli varttumassa kasvuahonsa ylpeys? Näitä surullisia seikkoja mietiskellen joutui hän puoleltapäivin vuoristosoliin, joiden kautta hänen piti palata vielä etäiseen kotiinsa.

Paikallistuntemukseensa luottaen oli pastori poikennut valtatieltä, tavottaakseen tuollaisen lyhemmän polun, joita käyttävät vain jalkamiehet tai ratsastajat, kun heillä on turvanaan maakunnan pienikasvuisia, mutta varmajalkaisia, sitkeitä ja älykkäitä hepoja, kuten Glenorquhyn sielunpaimenella. Paikka, jonka halki hän nyt kulki, oli itsessään synkkä ja autio, ja taru oli lisännyt siihen taikauskon kaameutta, vakuuttaen siellä erään häijyn kummituksen liikkuvan, nimeltä Cloght-dearg eli Punavaippa. Tämän kerrottiin kaikin ajoin, mutta etenkin keskipäivän ja puoliyön hetkinä, väijyvän sikäläisessä rotkolaaksossa ja sekä ihmistä että alempaa luomakuntaa vihaten tekevän sellaista pahaa kuin sen vallassa oli, ja hirveillä kauhuilla ahdisti se muka niitä, joita sen ei oltu sallittu muutoin vahingoittaa.

Glenorquhyn pastori oli asettunut vastustamaan monia tuollaisia taikauskoisia luuloja, joiden hän täydellä syyllä arveli johtuneen paavilaisuuden pimeiltä päiviltä, kenties pakanuudenkin ajoilta, ja olevan sopimattomia valistuneen aikakauden kristittyjen uskottaviksi. Jotkut häneen likeisemmin kiintyneet seurakuntalaiset katsoivat hänet liian ajattelemattomaksi heidän isiensä vanhan uskon mullistajaksi, ja vaikka he kunnioittivat sielunpaimenensa siveellistä urheutta, eivät he voineet olla lausumatta julki pelkoaan, että hän jonakuna päivänä joutuisi uskaliaisuutensa uhriksi, — että hänet revittäisiin kappaleiksi Cloght-deargin rotkossa tai jossakussa muussa kummittelusta tunnetussa saloseudussa, hän kun vielä näytti pitävän ylpeytenään ja mielihyvänään kulkea sellaisilla tienoilla yksinään päivinä ja hetkinä, jolloin häijyillä hengillä oletettiin olevan erityistä valtaa ihmisen ja luontokappaleen suhteen.

Nämä tarinat johtuivat pastorin mieleen, ja yksinäisyydessäkin vilahti hänen kasvoillaan kaihomielinen hymy, kun hän ajatteli ihmisluonteen epäjohdonmukaisuutta ja mietti, kuinka monetkin uljaat miehet, jotka olisi sotasoiton raikuminen yllyttänyt päätähavin hyökkäämään ojennettuja painetteja vastaan niinkuin hurjistunut härkä karkaa vihollisensa päälle, olisivat kuitenkin saattaneet peljätä noiden kuviteltujen kauhujen kohtaamista, joihin hän itse nyt epäröimättä antausi, vaikka oli rauhan mies eikä ollut tavallisissa vaaroissa suinkaan varma hermojensa lujuudesta.

Kolkkoa maisemaa katsellessaan täytyi hänen kylläkin myöntää itsekseen, että se ei ollut huonosti valittu niiden henkien tyyssijaksi, joiden sanotaan suosivan yksinäisyyttä ja autiutta. Rotko oli niin syvä ja soukka, että puolipäivän aurinko täpärästi sai luoduksi muutamia hajallisia säteitä synkälle ja ehtyneelle virralle, joka hiipi sen lymyjä myöten enimmäkseen äänettömänä, mutta toisinaan kumeasti kohisi kallioita ja isoja järkäleitä vasten, jotka näyttivät tahtovan sulkea siltä pääsyn. Talvella ja sadeaikana tämä pikku joki oli mitä pelottavimman suuremmoisena pauhaava niva, ja sellaisina aikoina se oli repinyt auki ja alastomiksi ne leveäpintaiset kallionlohkareet, jotka nyt monin paikoin kätkivät näkyvistä sen uoman ja näyttivät aikovan kokonaan tukkia sen.

"Epäilemättä", ajatteli pappi, "tämä vuoripuro pilvenpurkauksen tai rajusään äkillisesti paisuttamana on useinkin ollut sellaisten tapaturmien syynä, jotka Cloght-deargin mukaan nimitetyssä rotkossa sattuneina on katsottu tuon hirmun tuottamiksi."

Juuri kun tämä aatos johtui hänen mieleensä, kuuli häntä naisäänen huudahtavan kimakasti ja oudostuttavasti: "Michael Tyrie — Michael Tyrie!"

Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä ja hiukan peljästyneenäkin. Ensin tuntui siltä kuin olisi se paha henkiolento, jonka olemassaolon hän oli kieltänyt, aikonut ilmestyä rankaisemaan hänen epäuskoisuuttansa. Tämä säikky pidätti häntä kuitenkin vain hetkisen vastaamasta lujalla äänellä: "Kuka huutaa — ja missä olet?"

"Kurjuudessa elämän ja kuoleman vaiheilla vaeltava", lausui ääni, ja puhuja, pitkä nainen, astui esiin kallionlohkareiden seasta, jotka olivat kätkeneet hänet näkyvistä.

Hänen tullessaan lähemmä olisivat hänen heleä tartaninsa, jossa punainen väri oli vallitsevana, kookas vartalonsa, pitkät askeleensa sekä myssyn alta näkyvät vääntyneet kasvonpiirteensä ja hurjat silmänsä saaneet hänet hyvinkin esittämään sitä haamua, josta laakso oli saanut nimensä. Mutta pastori Tyrie tunsi hänet heti MacTavish Mhorin leskeksi, Hamish Beanin nyt lapsettomaksi äidiksi. Eipä tiedä, vaikka olisi pappi mieluummin kestänyt itse Cloght-deargin ilmestyksen kuin täten järkkymyksekseen tavannut Elspatin, kun ottaa lukuun vaimon rikoksen ja surkeuden. Hän pysähdytti hevosensa vaistomaisesti ja yritti koota ajatuksiaan, jollaikaa tulija saapui muutamin askelin hevosen pääpuoleen.

"Michael Tyrie", virkkoi leski, "Clachanin hupsut vaimot pitävät sinua kuin jumalana — ole sellainen minulle ja sano, että poikani elää. Sano se, niin minäkin palvon sinua — taivutan polveni seitsemäntenä päivänä sinun rukouspaikassasi, ja sinun Jumalasi olkoon minun Jumalani."

"Onneton vaimo", vastasi pappi, "ihminen ei tee sopimuksia Luojansa kanssa niinkuin itsensä kaltaisen kuolevaisen kanssa. Ajatteletko voivasi hieroa kauppaa Hänen kanssaan, joka loi maan ja levitti taivaat, tai tarjota mitään Hänen silmissään vastaanottamisen arvoista kunnioitusta ja hartautta? Hän on pyytänyt kuuliaisuutta eikä uhria, ja kärsivällisyyttä niissä koettelemuksissa, joilla Hän meitä etsiskelee, vaan ei turhia lahjuksia, jollaisia ihminen tarjoaa muuttelehtivalle lähimäiselleen, jotta tämä luopuisi päätöksestään."

"Ole vaiti, pappi!" tiuskasi epätoivoinen vaimo; "älä minulle latele valkoisen kirjasi sanoja. Elspatin omaiset olivat sitä sukua, joka risti itsensä ja polvistui, kun messukulkunen soi, ja hän tietää, että alttarilla voidaan antaa sovitus ulkosalla tehdyistä tekosista. Elspatilla oli aikoinaan vuohilaumoja tuntureilla ja nautakarjaa laaksonrinteillä. Hänellä oli kultakäädyt kaulassaan ja kultakoruja hiuksissaan — paksuja punoksia kuin entisen ajan sankareilla. Kaikki ne olisi hän luovuttanut papille — kaikki, ja jos hän olisi halunnut hienon vallasnaisen helyjä tai korkean päällikön sporrania, olisi MacTavish Mhor hankkinut ne Elspatin lupaamina. Elspat on nyt köyhä eikä hänellä ole mitään annettavaa. Mutta Inchaffrayn mustakaapuinen apotti olisi käskenyt hänen ruoskia hartioitansa ja raadella jalkojaan pyhiinvaelluksella, suoden hänelle synninpäästön, nähtyään hänen verensä vuotaneen ja jalkainsa tulleen haavoille. Ne olivat pappeja, joilla tosiaan oli valtaa voimallisimpienkin suhteen — he uhkasivat maan suuruuksia sanallaan, kirjansa lauselmalla, soihtunsa loimulla, messukulkusen kilinällä. Mahtavat taipuivat heidän tahtoonsa ja irrottivat pappien määräyksestä ne, jotka he olivat raivostuksissaan kytkeneet, tai vapauttivat vahingoittumattomana sen, jonka olivat tuominneet kuolemaan ja jonka verta olivat himoinneet. Se oli suurivaltaista väkeä, ja hyvin sietikin heidän vaatia köyhiä polvistumaan, koska heidän mahtinsa kykeni nöyryyttämään isoisia. Mutta sinä — ketä vastaan olet sinä voimallinen muuta kuin naisiin nähden, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi hupsuuteen, ja miesten suhteen, jotka eivät ole milloinkaan kantaneet miekkaa? Vanhan ajan papit olivat kuin talvinen vuo, joka täyttää tämän ontelon laakson ja hiertelee noita jyhkeitä järkäleitä vastakkain yhtä helposti kuin poika leikkii pallolla, jota heittelee edellään. Mutta sinä! — sinä muistutat vain kesän nuuduttamaa jokea, jonka kääntävät syrjään kaislat ja sulkee saramätäs. Voi sinuas, ei lähde sinusta apua!"

Pappismies oivalsi selkeästi, että Elspat oli menettänyt roomankatolilaisen uskonnon, saamatta mitään muuta sijalle, ja että hänellä vieläkin oli jotain epämääräistä ja sekavaa ajatusta sovinnonteosta papiston kanssa ripityksellä, almuilla ja katumisharjotuksilla sekä heidän suuresta vallastaan, joka hänen käsityksensä mukaan riitti pelastamaan hänen poikansakin, jos sitä asianmukaisesti lepyteltiin. Säälitellen hänen asemaansa sekä ottaen lukuun hänen harhaluulonsa ja tietämättömyytensä vastasi hengenmies leppeästi:

"Voi sinua onnetonta vaimoa! Soisin kykeneväni saamaan sinut yhtä helposti vakuutetuksi siitä, mistä sinun tulisi etsiä lohdutusta ja sitä varmasti tapaisit, kuin voin vakuuttaa sinulle yhdellä sanalla, että vaikka Rooma ja sen papisto taaskin olisivat täydessä vallassaan, ne eivät voisi — anteliaisuudella yhtä vähän kuin parannuksenteollakaan hyvitettyinä — suoda mielentuskallesi hiventäkään apua tai viihdykettä. Elspat MacTavish, minua surettaa viestini ilmottaminen."

"Tiedän sen sanomattasikin", virkkoi onneton vaimo. "Poikani on tuomittu kuolemaan."

"Elspat", pitkitti pastori, "hänet tuomittiin, ja tuomio on pantu täytäntöön".

Äiti-poloinen loi silmänsä taivasta kohti ja kirkaisi inhimillisestä äänestä niin poikkeavasti, että yläilmoissa leijuva kotka vastasi siihen niinkuin kumppanin huhuntaan.

"Mahdotonta!" voihkasi hän; "mahdotonta! Ihmiset eivät tuomitse ja surmaa samana päivänä! Sinä petät minua. Sinua sanotaan pyhäksi — onko sinulla sydäntä väittää äidille, että hän on murhannut lapsensa?"

"Jumala tietää", vastasi pappi, jonka poskille valui viljavia kyyneleitä, "että minä ilomielin ilmottaisin parempia tietoja, jos se olisi vallassani. Mutta sanomani on yhtä varma kuin surkeakin. Omin korvin kuulin kuolonlaukauksen, omin silmin näin poikasi kuoleman — hänen hautauksensa. Kieleni todistaa, mitä korvani kuulivat ja silmäni näkivät."

Tuskainen vaimo liitti kätensä tiukasti yhteen ja piteli niitä taivasta kohti kuin sotaa ja hävitystä julistava tietäjätär, samalla kun hän voimattomassa, mutta kauhistavassa raivossaan syyti julmia kirouksia.

"Kehno saksilainen tolvana", huusi hän, "kurja tekopyhä temppuilija! Ne silmät, jotka kesysti katselivat vaaleatukkaisen poikani kuolemaa, sulakoot kuoppiinsa loppumattomista kyynelistä, likeisimpiesi ja rakkaimpiesi tähden vuodatetuista! Ne korvat, jotka kuulivat hänen kuolinsoittonsa, lumpeutukoot kuuroiksi kaikille muille äänille paitsi korpin koikkumiselle ja kyykäärmeen sihinälle! Kuivettukoon suussasi kieli, joka kertoi minulle hänen kuolemastaan ja rikoksestani — tai paremmin, kun tahdot rukoilla väkesi kanssa, vallitkoon sitä pahahenki ja lausukoon se siunausten sijasta herjauksia, kunnes ihmiset kauhuissaan pakenevat luotasi, ja pitkäisen tuli leimahtakoon sitte päähäsi tähdäten ja vaientakoon herjän ja kirotun äänesi ainiaaksi! Mene, mukanasi tämä toivotus! Elspat ei enää milloinkaan, ei milloinkaan haaskaa niin monta sanaa elolliselle olennolle."

Hän piti sanansa — siitä päivästä asti oli maailma hänelle erämaana, jossa hän viipyi ajatuksetta, huoletta tai harrastuksetta, omaan murheeseensa vaipuneena ja kaikesta muusta välinpitämättömänä.

Hänen eleskelyynsä on lukija jo tutustunut siinä määrin kuin minäkin kykenisin sitä valaisemaan. Hänen kuolemastaan en tiedä kertoa mitään. Sen arvellaan tapahtuneen useita vuosia myöhemmin kuin hän oli herättänyt oivallisen ystävättäreni rouva Bethune Baliolin huomaavaisuutta. Tämän hyväsydämisyys ei koskaan tyytynyt vuodattamaan tunteellista kyyneltä, kun oli tilaisuutta tehokkaan armeliaisuuden toimintaan, ja se ominaisuus sai hänet useaan kertaan yrittämään lieventää tämän mitä viheliäisimmän vaimon tilaa. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa saattoivat vain tehdä Elspatille elintarpeiden saannin vähemmän epävarmaksi, mikä seikka näytti hänelle olevan aivan yhdentekevä, vaikka se yleensä on mielenkiintoinen kurjimmillekin hylkiöille.

Yriteltiin kyllä myös asettaa mökkiin joku henkilö hoivaamaan häntä, mutta ne kokeet teki tyhjiksi se leppymätön äkäisyys, jota hänessä herätti kaikki yksinäisyytensä häiritseminen, tai niiden pelokkuus, jotka oli valittu asumaan kamalan Puun Vaimon luona.

Kun Elspat viimein — ainakin näköjään — kävi aivan kykenemättömäksi kääntymäänkään kehnolla makuulavallaan, lähetti pastori Tyrien hyväntahtoinen seuraaja kaksi vaimoa olemaan saapuvilla erakon viimeisinä hetkinä, joiden pääteltiin olevan lähellä, ja estämään sitä mahdollisuutta, että hän menehtyisi avun tai ravinnon puutteeseen, ennen kuin sortui vanhuudenheikkouteen tai kuolettavaan tautiin.

Oli marraskuun ilta, kun tähän ikävään tehtävään hankitut kaksi naista saapuivat jo kuvaamaamme rapistuneeseen hökkeliin. Sen kovaosainen asukas virui vuoteella ja melkein jo näytti elottomalta ruumiilta; tuimat tummat silmät vain kierivät kamalasti kuopissaan ja tuntuivat kummastuneina ja vihastuneina tarkkailevan vieraitten liikkeitä. He säikkyivät hänen katseistaan, mutta toistensa seuran rohkaisemina tekivät he tulen takkaan, sytyttivät kynttilän, laittoivat ruokaa ja ryhtyivät muihin puuhiin velvollisuutensa täyttämiseksi.

Apurit sopivat keskenään, että kumpainenkin vuorotellen valvoisi sairasvuoteen ääressä. Mutta puoliyön tienoissa molemmat vaipuivat sikeään uneen uupumuksen yllyttäminä, sillä he olivat päivän mittaan kävelleet pitkän taipaleen. He heräsivät vasta muutaman tunnin kuluttua, ja silloin oli mökki tyhjillään, potilas kadoksissa.

He nousivat kauhistuneina ja riensivät ovelle, joka oli säpissä niinkuin se oli illalla jäänyt. He katselivat ulos pimeyteen ja huhuilivat hoidokkiansa nimeltä. Huuhkaja kirkui vanhassa tammessa, kettu ulisi tunturilla, kumea vesiputous vastasi kohullaan, mutta ihmisääntä ei kuulunut yöstä.

Säikähtyneet vaimot eivät uskaltaneet etsiä enempää ennen aamun valkenemista, sillä noin raihnaan vanhuksen äkillinen katoaminen ja hänen kolkko elämäntarinansa pelottivat heitä liikkumasta ulos mökistä. He jäivät senvuoksi odottelemaan kamalan kauhun vallassa, toisinaan luullen kuulevansa hänen äänensä ulkoa ja toisin ajoin ollen erottavinaan muunlaisia ääniä yötuulen raskaasta huokailusta tai kosken pauhusta. Väliin myös ratisi säppi, niinkuin olisi hento ja voimaton käsi turhaan yrittänyt saada sitä nousemaan, ja tuon tuostakin he odottivat näkevänsä kamalan potilaansa astuvan sisään yliluonnollisen voiman elvyttämänä ja mukanaan kenties joku hirvittävämpikin olento kuin hän itse.

Aamu tuli vihdoin. He etsivät turhaan louhikot, viidat ja varvikot. Kahden tunnin kuluttua saapui pastori itse, ja vartijain ilmotuksen johdosta hälytti hän liikkeelle koko tienoon. Mökin ja tammen ympäristö tutkittiin nyt laajalti ja läpikotaisin. Mutta se oli hukkatyötä. Elspat MacTavishia ei milloinkaan löydetty, ei kuolleena eikä elävänä, eikä edes saatu vähäisintäkään vihiä hänen kohtalostaan.

Naapuristo oli eri mieltä hänen katoamisensa syystä. Herkkäuskoiset ajattelivat, että pahahenki, jonka vaikutettavana hän näytti toimineen, oli perinyt hänet ruumiineen ja sieluineen; ja monet ovat vieläkin vastahakoisia hankalina hetkinä kulkemaan tuon tammen ohi, jonka juurella he väittävät hänen yhäti näkyvän istuskelemassa tapansa mukaan. Vähemmän taikauskoiset taasen olettivat, että jos olisi ollut mahdollista naarata Corrie Dhun vuono, järven ylettömät syvyydet tai virran upottavat kurimukset, olisi voitu tavata Elspat MacTavishin ruumis, koska hänen tilaansa ajatellessa ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän oli tapaturmaisesti pudonnut tai tahallaan syöksynyt tuollaiseen varmaan tuhopaikkaan.

Seurakunnan pastorilla oli oma mielipiteensä.

Hän ajatteli, että alkaneesta vartioimisestaan kärsimättömän kovaonnisen vaimon vaisti oli ohjannut hänet useiden kotieläinten tavoin lymyämään oman lajinsa näkyvistä, jotta kuolinkamppailu tapahtuisi jossakin salaisessa luolassa, missä hänen maalliset jäännöksensä kaiken todennäköisyyden mukaan eivät milloinkaan esiintyisi kuolevaisten katseille. Tällainen vaistomainen tunne näytti pastorista yhdenmukaiselta hänen onnettoman elämänsä koko tolan kanssa ja olevan parhaiten omiansa vaikuttamaan häneen sen lähetessä loppuaan.

Viiteselitykset:

[1] Aamukoitto on runotarten ystävä.

[2] Ylämaalaisten viimeinen yritys Stuart-suvun palauttamiseksi valtaan; sitä kuvataan esim. Scottin "Waverley"-romaanissa. Suom.

[3] Taistelupaikkoja v:lta 1745, jolloin viimeinen Stuart-suvun vallantavottaja, prinssi Charles Edward, tuli Ranskasta Skotlantiin ja nostatti onnettoman kapinan yhdistyneen kuningaskunnan hannoverilaista hallitsijahuonetta vastaan. Suom.

[4] Tämä kunnianarvoisa ja vieraanvarainen herrasmies oli nimeltään Maclntyre. Tekijä.

[5] Irlantilaiset ovat tunnettuja ajatusopillisesti kompastelevista lauselmistansa. Suom.

[6] Simplon-tunnelin rakentamiseen v. 1884 asti. Suom.

[7] Aatelis- tai kartanonherra Skotlannin maaseuduilla.

[8] Puna(takk)iset sotilaat. Suom.

[9] Monivärinen ruudukas villakangas-viitta. Suom.

[10] Englannin penikulma on noin 1,6 km.

[11] Edellämainitun kapinan ratkaiseva rynnistys. Suom.

[12] Englantilaisia nimittivät Skotlannin kelttiläiset asukkaat heidän alkuperänsä mukaan saksilaisiksi. Suom.

[13] Glencoen Macdonaldein heimon päämies kuului oikeastaan armahdettuihin kapinallisiin, joita taas silloin oli noussut Stuart-suvun puolesta. Kuitenkin hänet rauhan palattua hallituksen toimenpiteestä salakavalasti surmattiin enimmän väkensä keralla v. 1692, naisia ja lapsiakaan säästämättä; osa pakoon päässeitä menehtyi talvipakkaseen tuntureilla. Suom.