PIENI HELMIVYÖ
Suomen runoja koulunuorisolle
Toim.
J. WÄÄNÄNEN
Werner Söderström, Porvoo, 1899.
"Ehkä saisit laulun innon Uutta tulta leimuumaan."
Säkenet.
RUNOJEN LUETTELO
1. Arinahan kulku. Kanteletar 2. Elkää ouostuko. Kanteletar 3. Enkeli ohjaa. Immy 4. Eriskummainen kantele. Kanteletar 5. Iltalaulu. Jooseppi Mustakallio 6. Isänmaalle. A. Oksanen 7. Isänmaani. J. H. Erkko 8. Joulukuusi. Z. Topelius 9. Jäänlähtö Kääpän joesta. A. Piirikivi 10. Kansalaislaulu. J. H. Erkko 11. Karjala. Arvi Jännes 12. Kelle ma sanon suruni. Kanteletar 13. Kevätlaulu. Uno v. Schrowe 14. Kirkkovenheessä. Juhani Hannikainen 15. Korpi kurjalla kotina. Kanteletar 16. Koululinna. J. H. Erkko 17. Kukat Pinciolla. J. H. Erkko 18. Kuluu ikä laulamattakin. Kanteletar 19. Kun voisin. J. H. Erkko 20. Kuva. Paavo Cajander 21. Kynälampi. A. Oksanen 22. Laki ja vapaus. Schillerin "Kellotaulusta" — A. Oksanen 23. Lapsuuden muisto. Kust. Killinen 24. Laula, laula veitoseni. Kanteletar 25. Laulu Vuoksella. J. H. Erkko 26. Lintuin käräjät. Kanteletar 27. Lintuselle. J. L. Runeberg 28. Lumisateella. Suonio 29. Lumisilla. Olli Vuorinen 30. Maamme. J. L. Runeberg 31. Mirrin uni. Alli Nissinen 32. Mirri sairastaa. Samuli S. 33. Mässääjät. Hilda Käkikoski 34. Niittypuro. J. H. Erkko 35. Ohoh kultaista kotia. Kanteletar 36. Oi Herra, anna mulle. Kyösti —n 37. Oma maa. Kallio 38. Pieni mierolainen. Uno v. Schrowe 39. Pimeä isoton pirtti. Kanteletar 40. Punkaharju. Olli Kymäläinen 41. Repo ja jänis. Kanteletar 42. Runo Alkeisopiston vihkiäisissä. Paavo Cajander 43. Runolaulaja. " " 44. Salomaa. " " 45. Santavuoren tappelu. Kaarlo Kramsu 46. Savolaisen laulu. A. Oksanen. 47. Suksimiesten laulu. Suonio 48. Suomelle. Paavo Cajander 49. Suomen valta. A. Oksanen 50. Syksytoiveita. " " 51. Säkenet. " " 52. Tervehdys auringolle. Kalevala 53. Toisin ennen, toisin eilen. Kanteletar 54. Tunnon rauha. A. Oksanen 55. Tuo kerta rajalle rauha. Kanteletar 56. Varpunen. Suonio 57. Väinämöisen sanoja. Kanteletar 58. Väinölän lapset. Arvi Jännes 59. Väsyneen valitus. J. L. Runeberg 60. Äitini. Z. Topelius
Säkenet.
Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan, raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan.
Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen tuulen kanssa tanssivat, heloittavat hetken aian, tuikahtavat, — sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde, valkene ei valju yö, mut ne kertoo, kuinka siellä ahkera on alla työ.
Kaikuvalla kalkkehella seppä rautaa kuonnuttaa, painavilla palkehilla taaskin tulta tupruuttaa.
Säkeniä uusi sarja lentää yöhön sankeaan, kylän lapset seisottuvat noita tuossa katsomaan.
Säkenell' ei pitkä kaari ole ilmamatkoaan, tulen vaan saa syttymähän käyden tulta-ottavaan.
Näinpä, lauluni, sä lennä säkenenä säihkyten, nuorten mieltä miellytellen, sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon uutta tulta leimuumaan sydämissä Suomalaisten yli kaiken Suomenmaan.
A. Oksanen.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat, kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, ja lehdot kuinka vilppahat, kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa Pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on Savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: muu Suomi, ellös ilkkuko, jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kuin meidän vaivan, viljehen kumohon löi vihoillinen ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin, kuin meitä vainot löit, kuin vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa, ja meidän laaksot lausua, sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi hyv' ois todistamaan: "täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, ja mulle ei mikään niin soi kaikesta, minkä Luoja loi, kuin: "armas Savonmaa!"
A. Oksanen.
Suomen valta.
Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, niiss' on suoja Suomenmaan; yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura kyntäneet on Suomenmaan; kasvoi vehnä taikka kaura, maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti ruton, näljän aikana, yksin miekallansa esti vihoillisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienansuu, siin on, Suomalainen, mahti, jok' ei oo kenenkään muun, sillä maalla sie oot vahti; älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!
A. Oksanen.
Isänmaalle.
O isänmaa, sä kultainen ja kallis! Sä mainesi ja mantereinesi, ja lakines ja kaikin laitoksines, ja uskoines ja äidinkielines, kuin oma äiti armas, armahampi sä mielest' olet miehen vapahan!
Sun päältäs rasitusta poistaaksensa tuo Ruomin kelpo poika Gurtius — ei auta muu! — Manalan auenneesen kitahan syöksi nuoren itsensä.
Sun vapauttas varjellaksensapa Leonidaskin päänsä seppelöi ja juhlapuvun puki parhaan päälleen ja ryntäs sitten sankarjoukkoineen rivihin vihoillisen verrattoman ja kaatui itse kaikin miehineen.
Sun valtas suojana, sun sortajatas ja vihamiestäs voittaaksensapa Borckhusen, uros uljas suomalainen, kuin seinä seisoi miekkain melskeessä; ilolla, isänmaa, sun edestäsi mies mieheltä ain' asti viimeiseen he kamppailit, hän Karjalaisinensa, ja tervehtivät Tuonen tyttäret myhäillen morsiamikseen ja käärein lippunsa mustat morsiusliinoikseen!
[Tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. 1675.]
Som' on ja suloinen sotahan kuolla, ja kaunis kuolla miekankalskeesen, kuin sodan sytyttää maas vihoillinen, ja miekkas torjuu sortajata pois: O, ihana ja iloitkun väärti on kuolo kuolla edest' isänmaan!
Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks' on elämä sen etuin etehen: sen elämä, ken työssä ahkeroipi, lakia, lempeyttä noudattaa, velvollisuuksiansa täyttäessään ei katso puolelle, ei toiselle, vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu, mi totuus on ja kohtuus, oikeus; ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle maan, kansan saa, on kaikki hävittää, vaan alkaa uudellensa hankkimahan, mink' otti onnettuus ja kohtalo, ei pyytäin pyrinnöstään parahinta ja mielenmukaisinta hedelmää, mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen, mi saada mahdollist' on milloinkin.
A. Oksanen.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, — miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talvikin tullee, kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, henkesi kuolematon kuoloa tunne tok' ei, vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita, uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
A. Oksanen.
Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on ja kalvamaton mieli, jonk' ain' on retki polveton ja laittamaton kieli, jot' oikeast' ei luovuttaa, ja väärän puoleen horjuttaa voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on ja otsa puhdas hohtaa, povess' on sydän pelvoton, jos kunka kumman kohtaa. Hän on kuin nuori neitonen, jokaisen mielitehtoinen, vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen ja luojanansa luottaa, hän kummitusten, peikkojen näköj' ei säiky suotta, vaan unittoman yön lepää ja riemullisesti herää hyvien töiden toimeen.
Jos korven syöntä yksinään hän kolkkoakin kulkee, tai meren aallot myrskyillään hätään jos häntä sulkee, hän hämmästy ei silloinkaan, hänell' on rauha rinnassaan ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen, raitis kuin kevätaamu, vaan omantunnon-vaivainen se hoippuu niinkuin haamu, ja päivät sekä pitkät yöt sen entiset pahuuden työt hänt' aina ahdistavat.
A. Oksanen.
Kynälampi.
Pikku lampinen hietalietteines, joka rantoines minun lapsuen olit merenän': sua tervehdän!
Kaarnalaivojan' laskin laineilles. sinun saattaakses tuulen mukahan maihin kaukaisiin, merentakaisiin!
Taikka vallatoin poikaparvessa kesän kuumalla uida polskuroin haaleiss' aalloissas hietarannoillas.
Taikka kiitelin, talven tultua, jääsi kannella liukkain luistimin, niinkuin iloinen ilman leivonen.
Oi, ken muuttaa vois vielä kerrankaan lapsimaailmaan! — Vaan se mennyt pois, pois on polvekseen, lapsuus rauhoineen!
A. Oksanen.
Laki ja Vapaus.
Laki kallis, viljavainen, Luojan luoma taivahainen, side yksi ylhäisille, hyville ja halvimmille; kansakunnat liität, laitat vallattoman mielen taitat; villit ihmistöille ohjaat, siveyden vallan pohjaat, itsekkään myös valjun saatat muistamahan isänmaataan!
Kaikki, toivoin työstä riistan, auttaat toinen toisiaan, koetella kilvan, kiistan saavat kaikki voimiaan. Isäntä ja palvelija vapaudessa suojan saa, kaikilla on varma sija vastustella sortajaa.
Työ on miehen kunnia, viljan vaivannähnyt saa; Ruhtinaalle arvo antakaa, arvo meille työmme vaivasta.
Schiller'in "Kello"-laulusta — A. Oksanen.
Isänmaani.
Jos minne kuljen, mistä lähden, tää maani mulle kallis on, ja kallis on se vaan sentähden, sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, se maansa kun tek' kallihiksi verellään, kärsimyksillään.
Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, hopeita hyrsityis aaltomme; vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, vaan konnan töit' ois muistomme, kansamme kulkis hylkyteitä, — ah! silloin maamme varjo meitä kuin musta haamu vainoais.
Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat meit' isäin haudalta eroita, ei taistelut, eik' ilkivallat maasta armaasta vieroita, niin korvet synkät, kallioiset, kuin laaksot, järvet tuhatmoiset — kaikk' ovat kalliit, rakkahat.
Takana soitten, kallioissa sai äidit piilon lapsineen, kun urhot kaatui taisteloissa, tai voiton toivat armailleen. Niin korpea kuin vainioita luut isäin peitti, veri noita kostutti kallis kaikkia.
Vakaana niinkuin vuoren seinä kansamme puolsi maatansa; ei huikennellut niinkuin heinä, säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa hyljätty, halp' on tavoiltansa — maan kalliin ostanut se on!
Muun riemun jos ken ryöstäis multa, maan' armahan kun muistot jäis: ne rinnassani voiman tulta ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, siunatkoon hautaa urhojen!
J. H. Erkko.
Kansalaislaulu.
Olet maamme, armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa. Joka niemeen, notkohon saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa.
Kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja kaunistais, jalon kansan kuntoa laulelmat yli aaltojen kuljettais.
Saisi kuulla maailma kummakseen miten täälläkin taistellaan, pyhän, kauniin, oikean voitollen ilojuhlina riemuitaan.
Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin, edistyksellen uhria toi, ihanteen, jalon aatteen alttariin rovon viimeisen kantaa voi.
Kuinka uskaltaa sekä toivoa tämä kansa on tohtinut, vaikka vallitsi nälkä, kuolema, valo maast' oli sammunut.
Tohti toivoa sekä voittaakin, valon temmata soihdukseen; omat laulunsa nostaa kuultaviin, ihanimmaksi oppaakseen.
Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan kuni kihlattu morsian. Vapautta se häiksensä valmistaa, tulevaisuuden juhlahan.
Sitä varten kansa nyt kilvan käy isänmaallensa uhraamaan, valon liedellä nuoriso valmistuu toivon-aikoja ohjaamaan.
Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan, satavuosia sortunut! Kansa yksi on Suomessa, yhdellen voiton-arpa on langennut.
Työhön, työhön yhtenä kansana siis rehellisehen, arvoisaan! Saman maan, saman kansan onnellen joka korsikin kannetaan.
Kuka kurja hylkien silmäilee suuriarvoinen alhempaan? Saman arvon, kunnian ansaitsee, joka mies on paikallaan!
Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, isänmaahan ja maailmaan.
J. H. Erkko.
Laulu Vuoksella.
Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa Vuori nostaa poikiaan veden voimaa kiusaamaan, synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Virran raisun mahti paisuu, vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion kylki vastassa nyt on — ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Aaltoin vimman kiukkuisimman tieltä särkyy voimat kallion: kas, kuin ähkymähän jää vuori jyrkkä, härkäpää, syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Maalle sulle, kiusatulle, voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan herättyään, noustuaan, mahtavasti, voimakkaasti ilkivaltain muurit murtava.
J. H. Erkko.
Koululinna.
Nyt kova kuulkaa sotakäsky ja selkään ottakaatte väsky ja linnaan astukaa! Se linna kylässä on tuolla mäen rintehellä, päivän puolla, hei, sinne astukaa!
Se Suomen kivist' on ja puista, isien töistä siunatuista se linna noussut on. Ei tykkien ja luodin kauhu sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu, tok' on se pelvoton.
On linnan muoto kirkas, jalo, sen ikkunoista paistaa valo ja mieli lämpöinen. Sen linnan uljas komentantti on opettaja, ei kersantti, — on koulu linnanen.
Siis kova kuulkaa sotakäsky ja selkään ottakaatte väsky ja kaikki tarpehet: ne kynät, vihkot, muste, taulut ja kirjat sekä Suomen laulut ja olkaa urhoiset!
Ken kestää linnan harjoitukset, hän suuret voiman ilmaukset voi kerran osoittaa. Hän näyttää, ett' on suomalainen jokainen, vankka muuri vainen, jot' ei voi kukistaa.
Jokainen oppii aikanansa, ett' on myös luotu Suomen kansa aseeksi korkeimman. Ja kukin yksityinen meistä ei syntynyt lie turhan eistä, vaan syntyi valtahan:
Me itseämme vallitsemme edistykseen; mut orjaks' emme suo Suomen henkeä. On maassa paljon murtuvaista, mut mikä meiss' on suomalaista, on aina säilyvä.
Siis, kaunis koululinna, loista ja hengen velttoutta poista, vapaiksi meitä tee! Kun kukin meistä kohdastansa on vapaa, silloin koko kansa vapaana työskelee.
J. H. Erkko.
Kukat Pinciolla.
Ah, te kukat helmikuun, kukat Pinciolla! Suomehen jos voisin teidät tuoda, — toisin, että maamme pohjoinen aina kantais keväimen, toisin tuoksun kiihkeän, vuoren aina vehreän, — ah, te kukat helmikuun, kukat Pinciolla!
Vaan te hennot kukkaset, kukat Pinciolla, ette kestä noita pohjan taisteloita. Kotianne varten vaan synnyitte te kukkimaan. Eihän viinirypäleet pohjanmaille eksyneet, eikä kukat helmikuun, kukat Pinciolla.
Vaan jos henki kukkimaan puhkee Pinciolla, sen ei kukkain kuolla tarvis pohjan puolla. Kesken talvipakkasta voipi kansa kukkia, kesken hankien ja jään kantaa henki tähkäpään, kantaa kukat helmikuun, niinkuin Pinciolla.
J. H. Erkko.
Kun voisin.
Ylhäinen metsästäjä näin lauloi kulkeissaan: "Oi teitä laakson lehdot, kanervat kangasmaan, puut pienet, puolan varret ja korven mökkinen! Teilt' ei vie myrskyt rauhaa, ei tuiske tuulien; teill' aina kaste kirkas otsalla loistelee, luonanne perhot pyörii ja linnut laulelee. Niin tyyness' aina oisin kun voisin."
Vaan köyhä mieron poika tien varrell' lauloi näin: "Te hongat uljaslatvat, taivaasen käytte päin; palatsit teistä paisuu valoisat aina vaan — mit' on nuo laakson lehvät pimeessä piilossaan! — Te tuulten juhlavirttä synnyitte laulamaan, saleina loistollisna soitollen kaikumaan. — Näin ylhäinen ain' oisin, kun voisin."
Vaan paimen huiluhuuli polulla soitti noin: "Kuin raittis kevättuuli, vapaana laulaa voin: Kun kuuset huokaa, silloin hartaammin laulelen, ja myrskyll' entis-aikain murheita muistelen. Ja kosken pauhu kertoo kuink' ennen taisteltiin, vaan laakso tuolla kutsuu iloihin nykyisiin. Tällaisna aina oisin, kun voisin.
Kas täällä lintu laulaa ilonsa, huolensa, ja kukka armas kuiskaa suloimmat toivonsa. Ma rinnassani tunnen purojen helkkehen, ja aamukaste kirkas mik' on, sen tuntenen: on paimentytön silmä, jok' etsii kukkia laaksossa — poika poimii aholla marjoja. — Tällaisna aina oisin, kun voisin."
J. H. Erkko.
Niittypuro.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinen ja synkän musta niittypuron juoksu, vaikk' onkin niityn metsä lehväinen ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.
Ei muisteta: tuo puro kotoisin on synkältä ja hallaiselta suolta, ja korven kautta juosten, kuulikin se näljänhätää, itkua ja huolta.
Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, vilkastui puro, iloisammin hyppii, vaan murhe kuvastuupi muodossaan, kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
J. H. Erkko.
Suomelle.
Sinua, kultainen ja kallis maamme, sinua kaikki työmme tarkoittaa; elomme, onnemme me sulta saamme, sa ihanteemme, kaunis Suomenmaa. Jo pienoisista saakka meille kannoit, kuin äiti lapsillensa kaikki annoit, ja tyhjiks usein rintas imetit, ja usein kärsit nälkää saadaksesi paremman toimeentulon lapsillesi, ja usein vilussa sä värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta, mi jäät ja lumet poluiltasi luo, ja työmme harras poistaa nälkäs sulta ja elon sulle huolettoman tuo. Ja innon, jonka kätkit sydämeemme, sill' erämaasi viljaviksi teemme, näin vaivannäkös palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, kun hyvä vaan on olla meidän äiden, niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä — vaikk'ei työmme suuremp' oisi kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, ja verrata vaikk' eloamme voisi meressä yksityiseen pisaraan? — Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen, kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Paavo Cajander.
Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; jotakin sieltä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin… Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa: "Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen, ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan, vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, säveltään visertääpi sydämin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Paavo Cajander.
Runo.
Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä v. 1878.
Ja kesä oli parhaillaan, koin säteet mailla väikkyi, ja linnut lauloi laulujaan, ja lammin laineet läikkyi; mut kolkolta, kuin viety pois tulonen kodin liedest' ois, niin tuntui kolkolt' aamu.
Elämän ehdot riistänyt taas oli hyinen halla. Ja huuto kansaan lensi nyt ja kaikui kaikkialla. Ja mieliin syttyi innostus, ja harvoin nähty rakkaus nyt hehkumaan sai tunteet.
Ja pelastukseks' isänmaan varansa kansa kantoi, ja rikas uhras aarteitaan ja köyhä ropons' antoi, ja niinkuin vaimot Kartaagin helynsä riisti naisetkin ja kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehen se lempi sijoittuupi, ja paasi liittyy paatehen ja holvit muodostuupi, ja ylös, ylös pilvihin kohoopi lailla temppelin nyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa, jot' äsken uhkas halla, ja lämmin liesi kohoaa nyt helläin kätten alla ja valaisee ja lämmittää, kun synkkää on ja pimeää ja elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan, niin saman lieden luota uus joukko lähtee sotimaan ja puoltamahan tuota. Ja aseet: rakkaus ja työ ne taaskin vihamiehen lyö ja uusi saadaan voitto.
Paavo Cajander.
Salomaa.
Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut, ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot, joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; katsellut sylissäs olen Wellamon neitosen maata hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan: nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, kultia lähteissään heitellen yli maan, tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella taas tulevaisuuden verhoa nostellut; nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat, toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen… Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
Paavo Cajander.
Kuva.
Mun huonehessani seinäll' on yks kuva halpa ja koruton, se siinä ollut on monta vuotta, ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää, lumenko peittämä harmaa pää, vai surun uurtamat vaot nuoko, vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on sen läheisyys, kuin auringon, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen kuvoa tuot' yhä katselen, ei sulho kultoaan punastuvaa niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin herääpi muistoja mielessäni niin armahaita, niin ihanoita ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen nään lapsuusmaailman riemuineen, nään kynttilöitä ja joulupuita ja ystävyksiä hymysuita.
Ja ompa kuin kuva elon sais ja mua hellästi katsahtais, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.
Paavo Cajander.
Suksimiesten laulu.
"Ylös, Suomen poijat nuoret, ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, hyv' on meidän kiikuttaa! Jalka potkee, suksi notkee sujuileevi sukkelaan!"
Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. — "Sukkelat on sukset meillä lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa kumpi voittaa, eikö tuulta saavuttais!"
Koti kontion on tuossa, siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa vanhus nukkuu röhöttää. — "Kuules ukko, oves lukko miehissä jo murretaan!"
Kohoaapi kämmenille metsän kuulu kuningas. — "Lähtään, otso, painisille, tässä löydät vertojasi" — Hammasluske, keihäsruske kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna; — keihäs sattui rintahan; — ukko nukkuu uupununna sikehintä untahan. — "Riemuellen, soitatellen viekää saalis kotihin!"
Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, silloin saalis toisellainen, veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy kuka meitä vastustaa, kenpä pakosalle kääntyy, senkin suksi saavuttaa. Pelastettu, rakastettu kohta ompi kotimaa.
Suonio.
Varpunen.
Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, —
Niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi myös meihin raukkoihin ja päivän paistaa soisi saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu oo satakielisen; heikoksi siipi luotu ei kanna taivaasen.
Vaan laulustani kuiten en huoli vai'eta, kun ääni lintuin muitten ei kuulu talvella.
Paremmat laulu-äänet keväällä ehtinee, niin kuunnellessaan noita jo varpu vaikenee.
Suonio.
Lumisateella.
Lumia lentää ristin ja rastin leikkiä lyöden ja taistellen; vaan väsyneinä vaipuvat viimein, etsien rauhaa, povehen maan. Mutta kun päivä keväinen kutsuu, pilviks ilmahan haihtuvat taas!
Ihmiset myöskin, maailman lapset, raatavat, lempivät, taistelevat; vaan väsyneinä horjuvat hautaan, töistähän, teistään lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, henkinä nousevat taivahasen.
Suonio.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, kuss' Imatran innot raukes, kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, siell' ensin silmäni aukes, siell' leikin lasna ma rantamalla, siell' lepää heimoni nurmen alla, ja siellä neitonen Karjalan sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä kuin vaahteren latva nuori! se kyllin saanut on itkeä, mut vankkana on kuin vuori; se orjana ollut on ounaan herran, se vaivaa nähnyt on toisen verran kuin Suomi muu, mut murtumaton ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan — sit' usein lasna ma kuulin — ja vanhoja Väinön-laulujaan se laulavi partahuulin; ja urhoot astuvat kumpuin yöstä ja kertovat muinaiskansan työstä ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain tätä Suomen kansoa oivaa, ja puolueetuutta Ruotsin lain, jok' orpoisintakin hoivaa, ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, mi mielen vaativi uudistuksen, ei tyydy paastohon, tuohuksiin, ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan sit' inhaa oppia uutta, ett' ihminen on vain muodos maan, ett'ei ole kuolottomuutta: se tarjovinaan on tiedon kultaa eik' anna muuta kuin kalman multaa ja ympäristönsä saastuttaa — Ole valpas, Karjalan maa!
Ja siellä näin minä murheeksen', kuin kärsiä kansa saapi, jok' ei ole vaan sopusointuinen, vaan kahtia raukeaapi: kuink' alla kauhean veljesvainon ja alla vierahan vallan painon oot, Karjala, kauvan värjyillyt — Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas ja Väinön-kieltäsi hoidat, ei pelkoa sull' ole kateistas, ei voittaa voi sua noidat: sä keväin kukkiva vanha tuomi, sä jälleen nuortuva vanha Suomi, sä talvet vihreä vanha kuus, sä Suomi Vanha ja Uus!
Arvi Jännes.
Väinölän lapset.
Kas Suomenlahdella hyrskyt ja laajat Laatokan ve'et ja vuolaan Tornion tyrskyt ja Maanselän harjanteet ne halkoo Suomea suurta, ne pilkkoo kansaa sen, ne katkovat Sammon juurta, ei juurru se uudelleen:
Vaan kaikki Wäinölän lapset jo eksyi toisistaan, kuin tuulispäässä hapset ne kaikk' ovat hajallaan: ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkee tie, ei Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie.
Mut "jäljet Väinämön laivan" halk' aaltojen haimentaa, ja "viikatteens'" yli taivaan hän vieläkin kuljettaa; yli Maanselän kaskein sauhun hän nostavi harmajan pään, ja kautta kuohujen pauhun ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Wäinämön haamu se silloin laulavi noin: vois sullekin koittaa aamu, sä kansani onnetoin; ei viel' ois aikas ilta, jos heimoushenkeä ois, vaan syntyä voisi silta, mi kansani yhteen tois.
Arvi Jännes.
Jäänlähtö Kääpän joesta.
Kauvan kattoi rantoasi lunten laajat peittehet, kauvan kietoi aaltojasi jäiden kylmät kytkyet. Usein päälle peittehesi uhkuit, hanget hautoen, mut sait kelpo harteillesi katteen kaksinkertaisen. Valtoas on vaimennellut talvi, vanha vainomies. Ootko suotta ponnistellut, suotta mereen käynyt ties?
Ukko pilvivaippahansa kätkee armaan auringon; tuul' vie pilvet helmassansa hajalleen ja roukkohon. Ukon ään' käy korkealla, pilvist' ampuu Pitkäinen. Maassa hirmu-hirnunnalla kulkee myrsky raivoten, paljon turmaa aikaan saapi, sade maahan virtoaapi.
Puro pieni lainehtiipi, mäeltä rientää notkoon päin; läpi tien ja maan se hiipii, Kääpän puoleen käännähtäin. Tuuli vinkuu, lumi sinkuu, oksat ohkaa, veet ne vohkaa täyttäin Kääpän tupo tulvilleen: vesi nousee valkovaahtoineen.
Kauvas kuuluu Kääpän roiske, vetten loiske, jäiden jyske, rantain ryske: jää jo lohkee — lohkee lähtien! Huimast' huudan sille riemuiten: riennä, lennä, joesta ennä, kahle lauhain lainehien, kate kaunorantasien! Pauvanne kun pauhoaa, voiman, voiton Kääppä saa.
Niin sun kylmän kahlehista kevät päästi kaunoinen; läpi surun sulkusista jouduit riemujuhlallen. Nyt sä uhkut uusin toimin, nouset vapauden voimin, rannan hanget hajoovat, vetten vaahtoon vajoovat. Nouse, mutta muista taas: äyrään all' on armas maas!
Äärihinsä astuu hyrsky, laine heittää loiskunnan, möyryynnästä taukoo myrsky, päivyt paistaa rauhaisaan. Kas, mi tuolla veessä väikkyy kaikuvasti kalskaten? Kalevaisten kalpa läikkyy läpi laineen hiljaisen.
A. Piinkivi — Arvi Jännes.
Maamme.
Maa, isänmaamme, Suomenmaa, soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjainen, maa kallis isien.
On Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, vaan meille kalliin maa on tää, sen salot, saaret, manteret ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk', kuvineen ja lauluineen mi painui sydämmeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss' Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton ja kaikki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass' on armaampaa ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oientaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilviä, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.
Sun kukkas vielä kuorestaan vapaaksi puhkeaa; viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan, ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa.
J. L. Runeberg.
Väsyneen valitus.
Jo hetken oon nyt heilunut mä, kirves käissäni, ja hongan oisin kaatanut, vaan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa, en silloin uupunut, vaan vehkaleivän syötyä on ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttaisin jo tästä seudusta, niin leivän ehkä löytäisin ja palkan vaivasta.
Vaan vaikka siellä saisinkin ma ruuan runsahan, niin vaikea on kuitenkin mun mennä matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat niin siellä herttaiset? Ja oisko kummut, kukkulat kuin meillä metsäiset?
Ja tuoksuisiko tuomikko niin siellä laaksossa? Ja laulu kullan soisiko noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi, min tuuli tempasi, niin raukka hänkin eksyvi, ken maansa hylkäsi.
Vaan ehkä Herra kuulevi jo köyhän kansansa, ja syksyn tullen siunaavi sen vielä vuoronsa.
J. L. Runeberg — Eero Salmelainen.
Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu, lehvissä jalavan, kuink' aina voinet laulaa, iloita ainian? Sun laulus kuulen aamuin, sit' illoin kuuntelen, vaan kirkas ain' on äänes ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä ja ahdas asuntos, tok' aina lauleskellen silmäilet kotohos. Et kylvä, etkä niitä, et korjaa latoihin, et huomispäivää tiedä — ja tyydyt kuitenkin.
Monelle kyllä suotu on riistat, aartehet, on maat ja valtakunnat ja linnat kultaiset; ja huolin, kyynelsilmin he päivää alkavat, jon koille kiitosvirtes sä soitat riemuisat!
Kyll' ihmislapsi hylkäis sun halvan olentas; ei kiittele hän Luojaa, vaan ain' on vaateljas. Sun hento henkes sortaa on hänen vallassaan — tok' onneas sä kiität, hän kiroo onneaan.
Miks nurkuin taivahille hän kylmän silmän luo? Häll' onko vaatimista, jolle Luoja kaikki suo? Kun maailman riemut ratki hänelle tarjoutuu, miks lisää vaan hän itkee ja orjaa halveksuu?
Ei! laula, lintu pieni, ain' autuudesta vaan! lauluusi vaikerrusta en sekaa milloinkaan. Kesäisin pesäs laadi majani vierehen, mua neuvo aamuin, illoin olemaan iloinen.
J. L. Runeberg — Kaarlo Forsman.
Joulukuusi.
Tuo tumma vuorten valtija mun oli isänäni, ja kankaan kaunis kanerva armaana äitinäni. Vaahtoisa virta — veikkonen, ja sisko — taivaan tähtönen, puut metsän — ystäväni.
Ja kainalossa korpimaan ma kasvoin korkeaksi, ja metsälampi laineissaan loi kuvan kauniimmaksi. Mun tuikki tähti latvassain ja kuuhut paistoi oksallain, kun lepäs tyynnä lahti.
Ma olin korven kaunistus ja uljuus metsämailla, ei haitannunna ahtaus, en ystäviä vailla: mun lauloi peippo latvassain, söi oravainen oksallain, kun oli rauha mailla.
Niin talvipäivän puhteella sai poika juurelleni, hän iski minuun katseensa, löi kirveen kuoreheni: ma kaaduin nuorna mättäällen, ma kaaduin riemuks' toisillen — siks' kaaduin mielelläni.
Mä herrastaloon vietihin — se mulle outo retki — ja käärittihin silkkihin, sain kulta-kukkasetkin. Nyt olin metsän morsian, sain kynttilöitä latvahan. Nyt oli juhlahetki.
Ja joulu-illan iloihin ma saatettihin sitten. Oi, kuinka siellä riemuittiin, soi sävel laulajitten! Ma silloin muistin peippoain ja korpimaista kotiain — oi — luulen, että itkin.
Vaan hetken kesti tepastus ja leikki juurellani. Tuon lapsilauman riemastus vei huolen rinnastani. Ma ulos sitten heitettiin, pois silkit, kukat karsittiin ja kullat oksiltani.
Pois, pois on kaikki ystävän', oi, nyt on kaikki toisin. Jos juureheni metsähän mä jälleen päästä voisin! Ma kaaduin nuorna mättäällen, ma kaaduin riemuks' toisillen… — Ken kyynelhelmen soisi? —
Ei, lapsikullat, riemuitkaa! Sain teille hengen antaa. En saanut suurta kunniaa, en valtikkata kantaa. En saanut kasvaa pilvihin, vaan sainhan kaikki kuitenkin ma teille uhriks' antaa.
Ei löydy riemun vertaa sen, mi mieleen heijastuupi, kun kaikki uhraa toisillen, vaan itse unhottuupi. Tää riemu onkin taivainen, vaan lapset Luojan ylhäisen ne siihen valmistuupi. —
Z. Topelius — J. Hellén.
Äitini.
Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.
Kaikk' itsekkyyttä on lemmen luomat: niin kuumat suutelot sulhon suomat, hyväilyt hellimmät sisartenkin kuin maire tirskunta pienosenkin, ja parhain ystävä palkkojaan uneksii, äiti ei milloinkaan.
Ei sure viettäissä vuosiansa hän kyyneleitään ja murheitansa, ei nuoruuttansa, min vaivat kalvoi, vuoks' lapsen, jok' on sen rakkaampi, ei öitä, jotka hän huollen valvoi mit' enemmän sille hän uhraavi.
Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totehen, oikeaan, hyveesen, lempehen synnyinmaan.
Ja mitkä lahjat hän meiltä saapi? Murheita, jotka hän unhottaapi, ja kylmän lemmen, min monet jakaa, ja hoivaa hiukkasen aikain takaa; hän meit' ei nää edes lohtunaan, kun yksin viettävi vanhuuttaan.
Mut teillä maailman liukkahilla hän seuraa lastahan aatoksilla, ja eksyksissa kun harhailemme, hän huutaa taivasta turvaksemme ja onnen polkuja ikuisen valaisee uskolla Kristuksen.
Oi äiti, siunattu on sun virkasi se murhan yössä on tähti kirkas ja lohtu aikojen vaihteluissa, kun itsekkäiss' elon taisteluissa sun sydämmehesi saa liittyä, sen rakkaudesta saa lämmintä!
Sä, Herra, palkitse äidin vaivat! Sun taimes hoitoa hältä saivat; Sun suuren lempesi kirkkaudesta nään säteen äitini katsehesta; siks tuntuu, päivä kuin maillaan ois, tään silmän loiste kun sammuu pois.
Z. Topelius — Alpo Noponen_.
Pieni mierolainen.
Armas päivä paistaa, kohta lämpimäks jo muuttuu sää, hanki loisteessansa hohtaa, sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina yhä rientää eteenpäin, eipä murhe mieltä paina, rallatellen laulaa näin:
"Hopsis, jalat! Väsymystä tunnetteko? Talohon kohta päästään, siellä kystä minullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, nyt mä teille kerron ne!
Aina muistan riemuin vielä isän armaan mökkiä, viisi meit' ol' lasta siellä, vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaski tähkäpäin jo kellerti; noro hallan irti laski, julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä, petäjäistä syötihin — äitiin tarttui tauti, veipä hänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkin haudallaan ma hetkisen, kyynel poskipäätä pitkin vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut olen mieron tietä ain'… Jopa sulle kertoellut olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, tuolla päivä laskeiksen." —
Yhä kiitää, vaan ei vielä ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo syttyy taivahalle jo, leimuelee pohjanpalo, huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa öinen jylhyys häviää — vaan, ken tuolla kinoksessa kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä lepoon vaipui viimeiseen, jäätyneenä kiiltää vielä kyynel silmän sammuneen.
Uno von Schrowe.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa pois noron ouruvesiin ja roudatonna taasen maa käy hangen alta esiin, jo päivän silmä keväinen taas paistaa meille myhäillen — jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää ja laineen kahle irkoo, taas tantereella nukkapää jo kohta nurmi virkoo, jo koivun urvut aukeaa ja vihannaksi lehto saa — jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen soi ääni korkealla, ja tuttavamme käkönen taas kukkuu kankahalla, ei malta pieni perhokaan nyt uinailuaan jatkamaan — jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois! sen kevään lämmin voittaa — ken kaihon orja olla vois, kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!
Uno von Schrowe.
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan. hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot, poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä, kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
Kallio.
Kirkkovenheessä.
Hei! soutakaamme poiat, ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoiset vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma, tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, on taivas sumuton, ja metsät vehreässä on juhlaverhossaan, ja vakavina vaarat nostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastusta vaan nousee mielehen, kun venhe viilettääpi välitse niemien, ja joka salmen suulla meit' yhä tervehtää taas uudet rannat, saaret — oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvot olkaamme soutajat; pois joukostamme veltot ja — turhan-kiskojat! Ken voimat taiten käyttää ja, harras toimessaan, mies ompi kestämähän — se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesi täss' ensi arvon saa, hän kaikki karit tuntee ja suunnan suuntoaa, hän, hänpä meidät saattaa vakaasti valkamaan, siis kiitoksemme hälle nyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme, oi siskot, veikkoset, tään Suomen suloutta, mi hurmaa sydämet! Ja niinkuin mieli puhdas nyt kirkkomatkall' on, niin työssä tälle maalle se puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki, tää Herran päivä on! Ja kirkon torni nousee tuolt' yli kuusikon. Ja aamupaistehessa se noin kun hohtelee, totuuden, pyhän tietä se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus myös meille hohtakoon, kuin pyhä templi tuolla, ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämemme innolla täyttäköön, ja vauhti rientojemme sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoisat vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki nyt täysin sydämin, kuink' on tää maamme kallis ja meille rakkahin, mut Herrallemme harras myös kiitos kohotkaan, ett' armostaan loi meille näin armaan isänmaan!
Juhani Pietari Hannikainen.
Santavuoren tappelu.
Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipuu länteen sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain; sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain. Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan, kuolon kalma kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.
Riemuitkaatte, niin hän huusi, rikoksista riemuitkaa; murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa. Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö, riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.
Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.
Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.
Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin, kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.
Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat, nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän ompi hallayö, mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
Kaarlo Kramsu.
Mässääjät.
Kun muinoin Baabelin valtias ilomaljoja linnassa joi, nous' virrasta Persian kuningas ja murhan huudot soi.
Ja Baabelin linna loistokas nous' liekkinä ilmahan yön ja juomari-kansa ja ruhtinas oli uhrina hirmutyön. —
Tämä kauhea kertomus kulkenut on kansasta kansahan. Sit' on inholla, kammoen kuunnellut myös nuoriso Pohjolan.
Nämä nuoret on heimoa kansan sen, jok' ol' vahtina Suomenmaan, kun luodit lens', maa hurmeinen soi pettua, hautoja vaan.
Tämä kansa, ne kunnon vanhukset usein rääsyissä voittivat. Ne ei velttoina viinasta horjuneet, vaan raittiina valvoivat.
Ja valppaudellahan vanhat nuo valon saattivat kansalleen, näin nostivat Suomen sorrostaan, maan säästivät lapsilleen.
Ja se maa oli Pohjolan parhain maa, tuhatvetten ja metsäin maa, ja metsistä raivatut rintamaat täys' viljaa valkenevaa.
Mutta lapset — ne raateli metsäin puut, ne vaihtaen rihkamiin ja polttivat viinaksi viljat maan ja juopuivat juovuksiin.
Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan, tuli kansahan kauhistus — ei lausua tohdi ainoakaan mitä tietääpi aavistus…
Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös! Pois rihkamat, juoppous pois! Niin ett'ei kohtalo Suomenmaan kuni Baabelin kansan ois!
H. Käkikoski.
Punkaharju.
Oli kerran miestä kolme, jotka sattuivat Savosta kulkemahan kuuluisahan, haluisahan Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, joss' on saari salmen suussa; yli salmen saatettihin sille puolen Punkaharjun.
Astuivat ylämäkeä, käänteleivät, katseleivat, istuvat, ajattelevat; kuuntelevat kukkumista, kesälinnun laulamista, kuinka siinä linnut lauloi, linnut lauloi, metsä soitti, Antoi aurinko ilonsa, päivä paistoi pitkin nientä siitä koko luonto liikkui, ilma silmissä iloitsi, ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa, läikkyviä lähtehiä, järven, lahen lainehia, kerran vielä keskenänsä miehet mielestä hyvästä puhelevat puolestansa: kun ois tässä kukkasia, lehtipuita lempehiä, oksakaan omenapuuta, oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata!
Tuosta kärryihin kävivät, rupesivat rattahille: ratas vieri tietä myöten, aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä sekä harjua haluista; siell' on puista portti tehty, katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus; viel ei vaivu vuoliaiset, eikä arkut alta murru!
Olli Kymäläinen.
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen kotikankaitain ja astun syntypaikoillain, niin luonto kaikki kasvineen ja lehdon linnut lauluineen ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni nukkapää, tuo kivi huutaa: etkö nää! Mä olin ennen pöytänäs ja lehto leikkikenttänäs sun poikapäivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon ne kuiskaa: kas jo tullut on tuo armas kasvinkumppali, hän seurassamme soitteli suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää, niin iloisesti hymähtää: no, tullos, vanha tuttavain ja loiski, läiski helmassain, niinkuin sa ennen teit!
Ja puro huutaa pulputtaa voit vielä myllyt rakentaa, mä niitä väännän ahkeraan, kun kohdata sun taasen saan sa, armas ystävä!
On hellä mieli mullakin, kun näitä katson, tervehdin, kun mennyt aika armas näin on iloinensa edessäin ja sulo-muistoineen.
Se aika oli armainen, ma laulelin kuin leivonen; ei ollut huolet seurassa, kun vaan ol' leipää kontissa ja lähde lehdossa.
Niin kevyt sydän sykkäili ja mieli raitis liiteli kuin perho puhdas ilmassa; — niin — miks'ei oisi muistissa ne ajat armahat!
Kust. Killinen.
Iltalaulu.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi, luonto tyyntyy lepohon, maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys pirtin pienen täyttää, pärekin jo pihdissään pienemmältä näyttää.
Tuutusessa tummemmin keinuu leino lapsi, alkaa armas äitikin tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen päreen sammuttaapi, pitkin pirtin penkkejä hiljaa hamuaapi.
Istuvaiset nujertaa vitkon vuotehelle, pitkälleen jo äidinkin kaataa kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen pirtti unelmoipi. Sirkka uunin korvassa tyytyväisnä soipi. —
Jooseppi Mustakallio.
Lumisilla.
Voi kun nyt on lumi nuoskaa! Joutukaa jo, pojat juoskaa. Kalle, Pekka, Heikki, Ville, tulkaa, tulkaa lumisille! — Minä jo viskaan aika pallon, suuren, niinkuin miehen kallon, Riston niskaan. — Kas nyt, Heikki, tätä elämätä! Tämähän on vasta leikki! Poikaset kuin huiskaa, ett'ei kertoa voi sanat, lumipallot tuiskaa valkeat kuin metsäkanat! — Kalle, Kalle paiskaa tuota laiskaa, joka seisoo tuolla takapuolla! Katsos, hölmö, kun sai pallin, kaatui mullin mallin! Huh, huh, huu! lunta ihan täynnä suu! Elä itke — ole vait, tyydy siihen minkä sait! — Riston lumipallot ovat liian kovat! — Juhana ja Kalle, käyvät painimaan, Jussi jäikin alle, lunta päälle vaan! — Näetkö, Pekko, Jussin vasta ostettu uusi mekko on kuin veestä nostettu! — Kädet käyvät kohmeesen, lähdetään pois huoneesen; kukaan ei saa nakata, jo on aika lakata!
Olli Vuorinen.
Mirri sairastaa.
Ikävän nyt kerron teille: mirri sairastui! Paha oli ilma eilen, mirri vilustui. Nyt on vaivaa ystävällä — senhän arvaatkin — kaikk' on kipeänä hällä, nenä, varpaatkin.
Minä häntä silittelin, ei hän hyrrännyt. Maidollakin mairittelin, ei hän leikkinyt. Äiti makkarankin osti, mirrilleni vei, mirri päätänsä vaan nosti, sanoi: "kiitos ei!"
Viimein isän tohvelihin mirri löysi tien: kävi sinne kyyryksihin ystäväni pien'. Sh, sh, lapset, hiljaa aivan, antaa maata vain. Uni huomiseksi vaivan poistaa pienoltain.
Samuli S.
Mirrin uni.
Pikku mirri, miirisilmä nurmikolla nukkuu, käki koivun latvuksessa vieressänsä kukkuu.
Päivä paistaa heleästi, pääsky piiskuttavi, itikkaiset inisee ja paarmat parajavi.
Mirri mielin vetelevi ihanata unta; näkee talvipakkasta ja hyvin paljon lunta.
Kuulee hiiren ripinätä aitan sillan alta… Nauramatta iloissaan ei mirri olla malta.
Tassuansa nuolaisee miellä makealla. — Silloin herää mirri parka kesäkoivun alla.
Oikaisevi tassujansa, päätä pientä puistaa! Talven kylmän kamalaksi mirri parka muistaa.
Nurmikolle istahtavi, silittävi päätä; ihailevi itikoita sekä kesäsäätä.
Alli Nissinen.
Enkeli ohjaa.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy — vaan ihana enkeli vieressä käy.
On pimeä korpi ja kivinen tie, Ja usein se käytävä liukaskin lie.
Niin pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Ja viettelys vienoja verkkoja vaan on laajalle laskenut korpehen maan.
Niin pianhan niihinkin langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi laps', ethän koskaan ottaa sä vois sun kättäsi enkelin kädestä pois!
Immy.
Oi Herra, anna mulle
Oi Herra, anna mulle ain' suuret aattehet ja suo'os, siitä Sulle mä kannan kiitokset!
Äl' anna maahan, multaan mun koskaan kiintyä, ei kunniaan, ei kultaan mun mielen' piintyä!
Vaan kun ois tosi, taivas, päämäärä pyrkimäin, ja mieli vapaa, vakaa ja puhtaus syömmessäin,
Niin olkoon suurta sitten tai pientä toimeni, saa synnyinmaani siitä Sun siunauksesi.
Kyösti —n.
Eriskummainen kantele.
Ne varsin valehtelevat, tuiki tyhjeä panevat, jotka soittoa sanovat, arvelevat kanteletta Väinämöisen veistämäksi, jumalan kuvoamaksi, hauin suuren hartioista, veen koiran koukkuluista; soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu: koppa päivistä kovista, emäpuu ikipoloista, kielet kiusoista kerätty, naulat muista vastuksista. Sentä ei soita kanteleni, ei iloitse ensinkänä, soitto ei soita suosioksi, laske ei laatuista iloa, kun on huolista kuvattu, muretusta muovaeltu.
Kanteletar.
Elkää ouostuko.
Otettiin minusta outo, varsin virhi viskattihin minun lapsen lauluistani, pienen pilpatuksistani, minun liioin laulavani, pahasti pajattavani. Vaan elkää hyvät imeiset tuota ouoksi otelko, jos mie lapsi liioin laulan, pieni pilpatan pahasti; en ole opissa ollut, seisonut sepän pajassa, saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia; olen oppinut kotona, oman aitan orren alla, oman äidin värttinöillä, veikon veistoslastusilla.
Kanteletar.
Ohoh kultaista kotia!
Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema; vilu on vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä. Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön. Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä: Vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon. Villainen emosen vitsa, ruokoinen isosen ruoska, jospa viikon virpokohon, rupeaman ruoskikohon; vitsa vierahan verinen, kyläläisen kynnäppäinen, josko kerran iskeköhön, tahi puolen koskekohon. Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos oli leipeä vähempi, niin oli unta viljemmältä; ei toruttu torkunnasta, makoomasta ei manattu.
Kanteletar.
Pimeä isoton pirtti.
Oli mulla muoto muinen, oli muoto muien rinnan, kun ma notkuin nuorempana, kasvoin heinän karvallisna. Hyvä oli lapsen lassa olla hyvän vanhemman varassa; ikävä isättä olla, outo äidittä eleä, vaiva suuri vanhemmatta: pimeä isoton pirtti, vaikka päivä paistakohon, sokea emoton soppi, vaikka kuu kumottakohon.
Kanteletar.
Korpi kurjalla kotina.
Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat, kurjall' ei ole kotia, katalalla kartanoa; korpi kurjalla kotina, salo sauna vaivaisella. Moni on päivä päätön päivä, useampi einehetön; ilta ainakin tulevi, yö etehen ennättävi, moni tuikkavi tulonen, vilkuttavi valkeainen. Ei ole turvoa tulesta, valkeaisesta varoa, turvoa tuhoistakana, vaivaistakana varoa. Tuikkaen tuli palavi, vilkutellen valkeainen, eessä lapsen armottoman, kohalla kovaosaisen. Noin tunsi tulen isäntä, virkkoi valkean pitäjä, tuvallinen tuumoavi ja sanovi saunallinen: "poies turvaton tuvasta, armoton katoksen alta! Tuulen vieä turvatonta, ahavaisen armotonta, varatonta vastarannan."
Kanteletar.
Tuo kerta rajalle rauha.
Oi Ukko, ylinen herra, taivahallinen Jumala, tuo kerta rajalle rauha, Suomehen sula sovinto, rauha raukoille rajoille, sana kaunis Karjalahan! Kun toisit rajalle rauhan, Suomehen hyvän sovinnon, viel' ois miestä mielellistä, sulhoa sulosanaista kyntäjäksi, kylväjäksi, siemenen sirottajaksi; itku ei kuuluisi kujilla, valitus vajojen päissä, lehot ei nurmelle leveisi, pellolle petäjän taimet.
Kanteletar.
Toisin ennen, toisin eilen.
Toisin ennen, toisin eilen, toisinpa tätä nykyä; toisin ennen toimi käski, toisin ennen työ opetti. Toimi käski tonkimahan, maa väkevä vääntämähän, ei kuin nyt tätä nykyä, elon entisen lopulla. Eip' on maaten maa pietty, istuen isosen pelto; ei suannut suuri pelto, maa ei sallinut savinen miestä verkaista vaolla, koriata kuokan päässä, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkeaista. Nyt tämä nykyinen kansa, sekä kansa kasvavainen, maaten maitansa pitävät, penkin päässä peltojansa; syövät maansa makkaroina, itroina isonsa pellon.
Kanteletar.
Kelle mä sanon suruni?
Käyn mä kymmenen kyleä, samoan saan taloa, en löyä sitä sisarta, en sitä emosen lasta, jolle ma sanon suruni, haastan mielihauteheni. Jos ma siskolle sanoisin, niin sanois sisar savulle, savu sen saisi patsahalle, patsas pihtipuoliselle, pihtipuolinen pihalle, piha pellon kyntäjälle, kyntäjä koko kylälle. Virkkaisinko veikolleni, veikko kohta naisellensa, veikon nainen naapurihin, naapuri koko kylälle. Tahi jos virkan vierahalle, mainitsen kylän Matille, vieras sen viieksi panevi, kylän Matti kymmeneksi. Niin kellen sanon sanani, haastan mielihauteheni, ett'ei muut muretta saisi, miero mieltä arvoaisi? —
Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille, pakajan pajun vesoille; ne ei kerro kellenkänä, kuihkaele kullenkana.
Kanteletar.
Kuluu ikä laulamattakin.
Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: "Elä lapsi paljon laula, tytär tyhjiä sanele; ikä kultainen kuluvi, aika armas rientelevi, sinun lapsen lauluissasi, kurjan kukkumaisissasi." Vaan ellös emoni surko, valitelko vanhempani, iän kultaisen kulusta, armahan alimenosta, minun lapsen lauluissani, pienen pilpatuksissani; — Ikä kuitenkin kuluvi, aika armas rientelevi, jos en laula polvenani, hyrehi sinä ikänä; aika kultainen kuluvi, päivä kaunis karkelevi, ilman lintujen ilosta, varvuisten visertämästä.
Kanteletar.
Armahan kulku.
Täst' on kulta kulkenunna, täst' on mennyt mielitietty, tästä armas astununna, valkea vaeltanunna; täss' on astunut aholla, tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, paasi toistansa parempi, kangas kahta kaunihimpi, lehto viittä leppeämpi, korpi kuutta kukkahampi, koko metsä mieluisampi tuon on kultani kulusta, armahani astunnasta.
Kanteletar.
Repo ja jänis.
Repo itki reilitteli kiven päällä kyykyllänsä, kahen kaupungin kesellä kolmen linnan kuuluvilla; jänis juoksi katsomahan: "Mitä itket, repo rukka?" "Tuota itken, jänö rukka: kuoli mun sukuni suuri noilla tappotantereilla, vainovaivoilla sijoilla. Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli viisi veikkoani, kuusi kummini tytärtä, seitsemän setäni lasta. Pienet poikani poloiset, kaikki tyyni kantamani, ne on vietynä Virohon, Saksan maalle saatettuna, herroille hetalehiksi, kauppamiehille kaluiksi." "Elä itke repo rukka! tule minun turvihini; avarat asunnot mulla, pellon pientaret laveat, hongan juuret huonehina, kantoset kamariloina."
Kanteletar.
Lintuin käräjät.
Köyhä mies ketoa kynti, sekä kynti, jotta kylvi, kylvi kymmenen jyveä, kynti kymmenen vakoa. Siihen lintuja sikesi, kasvoi paljon peipposia; hakatti harakat siinä, sekä närhit näppäsivät, kävi sirkut sissimässä, varpuiset varastamassa. Pajulintu palkulainen äkättihin, keksittihin, vievän viimeistä jyveä, reunimmaista reutoavan. Nuorittihin, käärittihin, pieksettihin, pyntättihin, lyötihin, lytistettihin, jaloin päällä pyörittihin; vesi silmistä sirisi, veri vaivasen nokasta, käräjihin käytettihin, laitettihin lain etehen. Kurki lintujen kuningas itse istui tuomariksi, laklat lautamiehiksi, valamiehiksi varikset. Kurki huuti kulkustansa, kajahutti kaulastansa: "Ootko ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä?" Pajulintu palkulainen, siihen vastaten sanovi: "Söin minä jyveä kaksi, kovin äiä, kun on kolme." Kurki kulkkunsa kurotti yli pöyän lausumahan: "Kosk' oot ottanut jyviä, käynyt kurja sissimässä, köyhän miehen kynnöksellä, kynnöksellä, kylvöksellä; niin ei saa sääliä varasta — tahi korvat kareitahan, tahi kaula katkotahan, pää poikki järitetähän." Pääskyläinen pieni lintu se lausui laen rajasta: "Varastat sinäkin kurki, otat otria oloksi, rakeita mielin määrin, kannat kaurankin jyviä." Kurki laski suuren kulkun, parkasi pahan sävelen, pääskyselle, pienimmälle: "Oonko mie varastanunna köyhän miehen kylvöksestä? Taian mie ilmankin eleä köyhän miehen kylvöksettä; lennän synkkähän salohon, siellä riivin rikkahia, katkon kaurahalmehia. tahi syön marjoja metsästä, kaivan suolta karpaloita." Lausui pääsky pieni lintu: "Vaan minäpäs en varasta; olen ihmisten ilona, riemu kaiken ristikansan, saattelen suven sanoman, laitan päivän lämpimämmän."
Kanteletar.
Tervehdys auringolle.
Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, päiväkulta koittamasta, aurinko ylenemästä!
Nouse aina aamusilla tämän päivänkin perästä, nouse kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä!
Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!
Näy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena! Päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!
Kalevala.
Wäinämöisen sanoja.
Kielti vanha Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. — Sanoi vanha Wäinämöinen nuoremmalle veiollensa:
Kaunis on kattila tulella, vaikka vettä kiehukohon; hyvä mieli miehen päässä, vaikka ilman istukohon — väki ei väännä hartioita, sure ei mieli miehen päätä.
Hoia honkaista venettä, hoia hongan veistäjätä; pah' on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa — osallahan mies elävi, koira toisen kohtalolla.
Suo vilja vihattavalle, rahat raukoteltavalle! — Hullu saapoa vihaavi, siitä saapi saamatonkin, viha viepi viljan maasta, kateus kalan veestä.
Aina auttavi Jumala, ajan kunkin katkaisevi; viipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat — harvoin syötti harva verkko, silloin suurilla kaloilla.
Jumalass' on juoksun määrä, ei miehen ripeyessä; juokseva johonkin saapi, käypä kauvas kerkiävi — usein käypi käypä härkä, kun jo hengästyi hevonen.
Väli on väätyllä vitsalla, väli vääntämättömällä; mies tulevi neuvotusta, koira neuvomattomasta — tieto ei miestä tieltä työnnä, neuvo syrjähän syseä.
Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; kiitä muille muita maita, itselle omia maita — omat maat makuisimmat, omat metsät mieluisimmat.
Soisin Suomeni hyväksi, Karjalani kaunihiksi; päivät soisin soitettavan, illat tehtävän iloa, näillä mailla mantereilla, Suomen suurilla tiloilla.
Anna luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme, suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa.
Kanteletar.
Laula, laula veitoseni
Laula, laula veitoseni, kuku, kuku kultaseni; anna aikasi ilohon, ääni laske laulamahan! Ota kaunis kantelesi, soitto kultainen kuleta, kielet soppihin sovita, käännä sormet soittamahan, jotta kuuluisi kujilla, kajahtaisi kankahilla, sekä soitto, jotta laulu, jotta ainoinen ilosi — kuuluisi kyliä myöten, kajahtaisi kaikin paikoin, Savossa soria soitto, ilo kaunis Karjalassa!
* * *
Lauloin ennen, lauloin eilen, laulaisin tänäkin päänä, viel' on virttä tieossani, saatavillani sanoja, joita ennen äiti neuvoi, oma vanhempi opetti maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Virttä toista tuulet toisi, meren aaltoset ajaisi, linnut liittäisi sanoja, puien latvat lausehia. Vaan ei joua laulamahan kesäisiltä kiirehiltä, heleältä hein'ajalta, kalaku'ulta kaunihilta; lohi kultainen kutevi, kala kaunis karkajavi, minun lapsen laulellessa, päivät suotta soitellessa.
Kanteletar.