VÄINÖLÄ

Helmivyö suomalaista runoutta

Toimittanut

LEIMU [Kustavi Grotenfelt]

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

SISÄLLYS:

Kansanrunoutta: Eräskummainen kantele Miksi en laulaisi Muinaiset aiat paremmat Auringon tervehdyssanat Missä armahani? Armahan kulku Neien laulu Kun tämä kana katovi Oisko linnun lentoneuvot Pois on mennyt meistä toinen Jäämmä mansikat mäelle Kaksi kaunista yhessä Käy unonen kätkyehen Ilo ilmahan katosi Soitappas sorea neito Monimorsiamellinen Sorea sotainen tauti Veli-surmaaja Kultani kukkuu, kaukana kukkuu Kultaansa ikävöivä Kolm' on miehellä pahoa Kummaistako kuuleminen Kyll' on kystä aitassamme Piispa Heinrikin surma Mataleenan vesimatka Inkerin sulhot Antero ja Kaloniemen neito Meren neito ja metsän sulho Kuollutta kultaansa ikävöivä neito Pahan luovutussanat Kalmistoon manaus Tuulta vastaan Metsämiehen sanat Oluen synty

Mikael Agricola. Esipuhe

Hemming Maskulainen. Keväällä Teinien ilosta

Juhana Cajanus. Katoovaisuudesta

Mattias Salamnius. Jesuksen syntymisestä Pääsiäisjuhlan säätämisestä

Anterus Aschelinus. Suomen iloääni Narvan voitosta

Sakari Lithovius. Kaarle XII:n kuolemasta

Heinrikki Lilius. Kehtoruno

Gabriel Calamnius. Siitä suuresta surkeudesta, joka Suomessa oli v. 1714 ja 1715 Hääruno Astrildista

Abraham Achrenius. Onnentoivotus väitökseen

Juhana Frosterus. Jumalan Pyhästä laista

Tuomas Ragvaldinpoika. Ylhäisen lapsen haudalla

Heinrikki Achrenius. Kaiku Papin rouville Vapun päivänä

Frans Mikael Franzén. Ruhtinaalle

Heikki Väänänen. Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta

Paavo Korhonen. Runo Suomen kielestä Häälaulu

Jaakko Juteini. Laulu Suomessa Laulu elämän nautinnosta Menestys Suomessa Lapsen laulu leskelle

Pentti Lyytinen. Kestikievarin virasta Lapsen virsi

Pietari Makkonen. Laulajan alkusanat Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta Ei ou yksin elänyttä

Olli Kymäläinen. Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta Punkaharjusta

Pietari Ticklén. Leivoselle Laulajat

Abraham Poppius. Perhosen synty Kukkasen taivas Lauluni Punnittu Amor Valistuksen vaikutus

Eerikki Ticklén. Neidon valitus

Kaarlo Akseli Gottlund. Kedolla Kaipaus Nainen

Elias Lönnrot. Suomen synty Laulu Anakreonin tapaan

Kallio. Soidin Huolissaan runoileva Oma maa Milloin muistelet minua? Kiiltomato Kultaperhoset

Konstantin Schröder. Vait! Illalla Anton Alfthan

Juhana Freedrikki Granlund. Kevät Kotomaamme

Eerikki Aleksanteri Ingman. Elias ja Anna

Pietari Hannikainen. Kevätlaulu Ystävätön Mäen lasku Toivo ja rakkaus

Antti Puhakka. Tuhman Jussin juttureissu Surulaulu 1850 v:n kiellosta

Juhana Bäckvall. Lauloi ennen laululaumat

Frans Pietari Kemelli. Pohjan kesä Pääskyselle

Antero Varelius. Uimalaulu Rakkaus

Pietari Mansikka. Merimiehen runo Oravan valitus Mietelmiä

Antti Räty. Nuorelle runottarelle Uskotoin ystävä Ehtoolla Laulajan koti

A. Oksanen. Savolaisen laulu Suomen valta Porrassalmen marssi Koskenlaskian morsiamet Etelälle Tuopa tuopi tuiman tunnon Porthanin kuvapatsaan paljastettua Runebergin muistoksi

Jaakko Räikkönen. Suomelle Tyytymättömät

Yrjö Koskinen. Suomen salossa Milloin Pohjolan nähdä saan?

Aleksis Kivi. Kaukametsä Keinu Pohjatuuli

A. Tuokko. Birger Jaarlin linna

Suonio. Suksimiesten laulu Varpunen Hyljätty äiti Vieras lippu Feeniläiset Pää pystyyn Luettuani »Säkenien» toisen parven Runebergin kuvapatsasta paljastaessa Virsi kotimaan puolesta

Bernhard Freedrikki Godenhjelm. Gezelius Suomen herääminen

Aleksanteri Rahkonen. Imatralla Leivo Käen kukunta Kevätlaulu

Olli Vuorinen. Leivo Luistinretki

Paavo Cajander. Vapautettu kuningatar Kuva A. Oksaselle Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä Oi jos oisi

Arvi Jännes. Herää Suomi! Väinölän lapset Karjala Vaimolleni Päästökirja Oprille Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen

Juhana Heinrikki Erkko. Laulu Vuoksella Hämäläisen laulu Lemminkäisen laulu Lapsen osa Neiti Iisa Aspin haudalla Veldes-laakso Hän Nyt ja sitten Vanha mummo Paimenelta

Uno von Schrowe. Morsian Oi terve Magyar! Pieni mierolainen

Iisa Asp. Aallon kehtolaulu

Juhani Pietari Hannikainen. Karjalaisten laulu Lauluun pyyntö Miel'-alani Kirkkovenheessä

Kaarlo Kramsu. Santavuoren tappelu Ilkka Juhani Vilhelmi Snellman Mustalainen Kosken partaalla Ensimmäinen leivo

Jooseppi Mustakallio. Karjalassa Paimenen pyhä Pääskylle

Alpo Noponen. Suokoon taivas nousuvuoden! Ei ole taivas kaukana

Irene Mendelin. Nuorisolle Maalleni Kansansa halveksioille Talven lapsi

Valter Juva. Pohjanmaa, Häme, Karjala Kirkkomatkalla Vielä ne huojuu honkapuut

Severi Nyman. Oksaselle Revontulet Hätäapu-lista Itätuulessa

Kasimir Leino. Kansalleni Soitto ennen ja nyt M. A. Castrénille Memento mori Myrskylintu Sunnuntaiaamuna Mustat silmät Niinkuin merten myrskysäillä

Larin Kyösti. Rekilaulu Kulkuripoika Takamailla

Ilmari Calamnius. Sydänmaan lammella Ne tahtovat Suomussalmi Haltiat

Hilja Hahnsson. Erkon »Ainoa» katsellessa Et konsanaan

Eino Leino. Marjatan laulu Aino neiti Kiputytön laulu Kuvernöörin koira Minun mieleni on kuin lampi Kuin musta ja valkea Hanget soi Helsinki sumussa

Alkupuhe toiseen painokseen.

Jätti kantelon jälille, Soiton Suomelle sorean.

Kun »Väinölä» nyt viisitoista vuotta ensimmäisen painoksen ilmestyttyä uudestaan lähtee tietänsä etsimään suomalaisiin koteihin, niin se jo tuntee taipaleet ja talot, eikä sen ole tarvis vieraana esitteleidä. Sen tarkoitus on antaa näytteitä paraasta alkuperäisestä runoudesta, erittäinkin lyyrillisestä ja ballaadintapaisesta, mikä Suomen kielellä on. Joskus on kuitenkin otettu mukaan joku keskinkertaisempikin runoelma, joka on aikakautensa tai runoiliansa luonnetta kuvaava. Asiaan perehtynyt on huomaava, että mikäli vanhempaan taiderunouteen tulee, »Väinölän» uusi painos, vielä enemmän kuin edellinen, valikoimassaan lähenee Julius Krohnin »Helmivyötä», niin esim. Anterus Aschelinuksen, Abraham ja Heinrikki Achreniuksen, Abraham Poppiuksen y.m. suhteen. Syynä siihen on, että allekirjoittanut jo ensimmäistä painosta toimittaessani joskus katsoin Julius Krohnin vaalin olevan paraan, vaikka arvelin syytä olevan unhotuksesta pelastaa muutaman toisenkin huomattavan runon ja sentähden asettaa sen »Helmivyössä» jo julkaistun sijalle. Tätä syytä ei enää ole olemassa ja olen näissä tapauksissa nyt palannut »Helmivyön» kannalle.

Näinä raskaina aikoina, jolloin mustat pilvet synkistyttävät valtiollisen taivaamme, on mieli hetkeksi etsivä virkistystä Väinön kantelon helkynnästä. Vaikka Suomen runous onkin köyhä, Euroopan suurempien, rikkaampien kansojen kirjallisuuden rinnalla, voidaan kuitenkin siitäkin löytää monta kirkasta, unhottumatonta helmeä. Ehkäpä voidaan »Väinölästäkin» saada se vakaumus, että Suomen kansa on kyennyt luomaan omintakeisen kansallisen sivistysmuodon, joka antaa sille oikeuden elää omaa erikois-elämäänsä ja jota vastaan kaikki katehien sortoyritykset ovat olevat turhat.

Tämä toinen painos on mahdollisuuden mukaan varustettu tekiäin muotokuvilla. Niiden hankkiminen on joskus ollut varsin vaikea, ja antanut aihetta laajaan kirjevaihtoon; lukia nähdessään monet ystävälliset kasvot paikallaan kirjassa, ei aavistane mitä puuhaa on ollut, ennenkuin ovat siihen tulleet. Mutta mahdollista on että sittenkin vielä joku muotokuva olisi voinut löytyä. Olisin hyvin kiitollinen jos minulle tulevaisuutta varten annettaisiin siitä tietoa. Niille kaikille, jotka tässä suhteessa nyt ovat minulle hyväntahtoisesti suoneet apuansa, lausun sydämmelliset kiitokset. Samoin kiitän kaikkia elossa olevia arvoisia runoilioita, naisia ja miehiä, ne kun pyyntööni saada painattaa heidän runojansa kokoelmaani ovat antaneet minulle suotuisat ja ystävälliset vastaukset, sekä kansanrunouteen nähden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa.

Helsingissä 26 p. marrask. 1899.

Toimittaja.

KANSANRUNOUTTA.

ERÄSKUMMAINEN KANTELE.

Ne varsin valehtelevat, Tuiki tyhjeä panevat, Jotka soittoa sanovat, Arvelevat kanteletta Väinämöisen veistämäksi, Jumalan kuvoamaksi Hauin suuren hartioista, Ve'en koiran koukkuluista; Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu: Koppa päivistä pahoista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty, Naulat muista vastuksista. Sentä ei soita kanteleni, Ei iloitse ensinkänä, Soitto ei soita suosioksi, Laske ei laatuista iloa, Kun on huolista kuvattu, Murehista muovaeltu.

Kant. I. 1.

MIKSI EN LAULAISI.

Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Hirven harvoilta lihoilta, Petran pienen pallehilta; Niin miks'en minäki laula, Miks' ei laula meiän lapset, Ruoalta rukihiselta, Suulta suurukselliselta.

Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Vesimaljan juotuansa, Petäjäisen purtuansa; Niin miks'en minäki laula, Miks' ei laula meiän lapset, Juomalta jyvälliseltä, Oluelta ohraiselta.

Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Nokisilta nuotioilta, Hiilisiltä hiertimiltä[1] Niin miks'en minäki laula, Miks'ei laula meiän lapset, Lavitsoilta lautaisilta, Huonehilta honkaisilta.

Kant. I. 4.

MUINAISET AIAT PAREMMAT.

Ajattelen aikojani, Muistan muita päiviäni, Parempia päiviäni, Entistä elantoani. Muin' oli aiat paremmat, Päivät kaikki kaunihimmat, Päivänlaskut laupiaammat, Koreammat huomenkoitot: Toisin silloin touko kasvoi, Toisin maa orahan otti. Silloin nousi nuoret heinät, Kun ma nousin nuorukainen; Silloin kasvoi kaikki kaislat, Kun ma kasvoin kaunis lapsi. Kasvoin koissa korkeassa, Ylenin ylituvissa, Kaunihilla kannikoilla, Liioilla lihamuruilla; Vaan tuli surma suutimaton,[2] Kesken yötä kenkimätön, Pois otti minun poloisen, Kauas kantoi Karjalasta Näille ouoille oville, Veräjille vierahille, Jossa harvoin päivä paistoi, Harvoin kuutamet kumotti; Harvoin on kuultu kuikan ääni, Harvoin kaakkurin kajatus; Harvoin on hauki vierahana, Siika ei sinä ikänä, Lohen poik' ei polvenahan. Niinpä nyt tätä nykyä, Tällä tuhmalla iällä, Sijan tieän, kussa synnyin, Kanssa paikan, kussa kasvoin, En tieä sitä sijoa, Kussa kuolo kohtajavi, Näillä ouoilla ovilla, Veräjillä vierahilla.

Kant. I. 32.

AURINGON TERVEHDYSSANAT.

Terve kuu kumottamasta, Kaunis kasvot näyttämästä, Päivä-kulta koittamasta. Aurinko ylenemästä!

Nouse kultaisna käkenä, Hopeaisna kyyhkyläisnä, Elollesi entiselle, Matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aamusilla Tämän päivänki perästä; Teeppä meille terveyttä, Siirrä saama saatavihin.

Käy nyt tiesi tervehenä, Matkasi imantehena, Päätä kaari kaunihisti, Pääse illalla ilohon!

Kal. 49 run.

MISSÄ ARMAANI?

(Paimenlaulu).

Miss' on, kussa minun hyväni, Miss' asuvi armahani, Missä istuvi iloni, Maalla kulla marjaseni? Kuulu ei ääntävän ahoilla, Lyövän leikkiä lehossa, Ei kuulu saloilta soitto, Ei kukunta kunnahilta. Oisko armas astumassa, Marjani matelemassa, Oma kulta kulkemassa, Valkea vaeltamassa; Toisin torveni puhuisi, Vaaran rinnat vastoaisi, Saisi salot sanelemista, Joka kumpu kukkumista, Lehot leikkiä pitäisi, Ahot ainoista iloa.

Kant. I. 173.

ARMAHAN KULKU.

(Paimenlaulu).

Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, Tästä armas astununna, Valkea vaeltanunna; Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi, Kangas kahta kaunihimpi, Lehto viittä leppeämpi, Korpi kuutta kirkkahampi, Koko metsä mieluisampi, Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta.

Kant. I. 174.

NEIEN LAULU.

Kun kävin mataramaalla, Keikuin keltakankahalla Eilen iltamyöhäisellä, Aletessa aurinkoisen, Lintu lauleli lehossa, Kyntörastas raksutteli, Lauleli tytärten mielen, Ja lauloi miniän mielen. Mie tuota sanelemahan, Linnulta kyselemähän: Oi sie kyntörastahainen, Laula korvin kuullakseni, Kumman on parempi olla, Kumman olla kuuluisampi: Tyttärenkö taattolassa, Vai miniän miehelässä? Tianenpa tieon antoi, Kyntörastas raksahutti: »Valkea kesäinen päivä, Neitivalta valkeampi, Vilu on rauta pakkasessa, Vilumpi miniävalta; Niin on neiti taattolassa, Kuin marja hyvällä maalla, Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa, Harvoin saapi orja lemmen, Ei miniä milloinkana».

Kal. 8 r.

KUN TÄMÄ KANA KATOVI.

Kukapa tässä kukkunevi, Kenpä kielin laulanevi, Tämän kunnahan kukuilla, Tämän harjun hartehilla, Kun tämä kana katovi, Tämä hanhi hairahtavi, Eksyvi emosen tuoma, Punapuola pois menevi.

Kun tämä kana katovi, Tämä hanhi hairahtavi, Katoi luuta lattialta, Huosia pesinpytystä, Tuopin korvat tummenevat, Pinttyvät[3] pikarin laiat.

Kun tämä kana katovi, Tämä lintu liikahtavi, Niin tämä mäki menevi, Tämä linna liikahtavi, Sivuin tästä tiet tehä'än, Alta rannan raivatahan.

Kun tämä kana katovi, Tämä puola pois menevi — Tahi kun kuolen kuulu piika, Kätönen kasarivaski,[4] Jääpi sulhoset surulle, Miehet mielimurtehille, Partasuut pahoille mielin, Hattupäät halajamahan.

Kant. II. 18.

OISKO LINNUN LENTONEUVOT.

Voi, kun loit minua, Luoja, Kun et luonut lentäväksi, Kotkana kohoavaksi, Lintusena liikkuvaksi! Oisko linnun lentoneuvot Kohottimet kotka-linnun, Saisin siivet hanhoselta, Kurjelta kulettimensa; Sitte siiville rupeisin, Lenteleisin, liiteleisin — Kulkisin ma kullan maalle, Asunnoille armahani. Lentäisin lepeämättä, Matkalla makoamatta, Ilman puussa istumatta, Lehvällä levähtämättä; Meret ei estäisi minua, Selät ei ne seisahtaisi. En surisi iltaisesta, Enkä eineruo'istani, Murkinat' en muisteleisi, Viel' en viikonkaan perästä; Armas minun aamustaisi, Illastuttaisi ihana, Kasvo kaunis syötteleisi, Muoto murkinoitteleisi.

Kant. II. 44.

POIS ON MENNYT MEISTÄ TOINEN.

Kaks oli meitä kaunokaista, Tällä saarella kanoa, Ja joella joutsenutta, Yhen muotoiset molemmat. Käsikkähä me kävimmä, Sormikkaha me sovimma, Rinnan riihihuonehesen, Kilpoa kiven etehen.

Kaks oli meitä kaunokaista, Oli kuin kananpojaista, Yhen äitin vaalimata, Vanhemman varustamata. Pois on mennyt meistä toinen, Toinen suuresti surevi, Itkevi ikänsä kaiken, Aian kaiken kaihoavi.

Kant. II. 55.

JÄÄMMÄ MANSIKAT MÄELLE.

Niin on meitä piikasia, Kuin meressä siikasia, Niin on meitä piikasia, Kuin mäellä mansikoita; Jäämmä mansikat mäelle, Mesimarjat muille maille, Kun on poissa poimiamme, Katehessa[5] katsojamme. Pian kurjat kuivetumma, Marjat maahan lankeamma, Karisemina kaikki marjat, Varisemma vaapukkaiset. Ei kestä kesäinen lehti Syksyn ilmoissa isoissa, Kukat kaunihit koreat Taia ei talveksi ruveta.

Kant. II. 63.

KAKSI KAUNISTA YHESSÄ.

Astuin, astuin aian viertä, Kuunnellen kujan pereä; Läksin luoksi suuren sorsan, Menin luoksi marjalinnun; Läksin haapanan haluhun, Jouhilinnun joutelohon; — Suot oli kaikki soslehessa[6] Iljenessä ilman rannat. Sotkin suota soslehista, Jäätä järven-rannallista, Iljenellä itkusilmin, Soslehessa surkusilmin, Riettasilmin[7] riittehessä, Jäläsilmin jäätä myöten. Tulin luoksi jouhilinnun, Pääsin luoksi marjalinnun, Jouhisorsan joutelohon, Haapanan halaeluhun. Kaks on kaunista yhessä, Kalevaista[8] kasvokkaha, Soreaista suuksekkaha, Kahen päivät pääksekkähä, Otavaiset otsakkaha. Kuu se kullalle kumotti, Hopealle päivä hohti; Puut kaikki punalle paistoi, Salot siintivät sinelle; Metsä meelle haiskahteli, Ahovieret viertehelle, Meiän kahen kauneutta, Kahen sorsan suoseutta, Aholinnun armautta, Makeutta marjalinnun.

Kant. II. 145.

KÄY UNONEN KÄTKYEHEN.

(Kehtolaulu).

Tuuti, tuuti tuomen marja, Liiku, liiku lempilehti, Nuku nurmilintuseni, Väsy västäräkkiseni; Nuku, kun minä nukutan, Väsy, kun minä väsytän, Vaan eipä minussa liene Lapseni nukuttajata, Ei taia emo poloinen Saa'a lasta nukkumahan. Äijä on emolla huolta, Paljo pantua muretta; Uni ei tule use'in Huolellisen huonehesen, Kaihollisen kartanohon, Murehellisen majahan. Kun se ei emo poloinen Saane lasta nukkumahan, Nukuta Jumala lasta, Makauta Maariainen; Saisin itseki levätä, Lapsen orja olla jouten. Uni jo ulkoa kysyvi, Unen poika porstuasta, Lausuvi lasin takoa, Alta ikkunan anovi: »Onko lasta kätkyessä, Pientä peitetten sisässä?» Tule tuutuhun unonen, Käy unonen kätkyehen, Lapsen pienen peittehisin, Vakahisen vaattehisin; Anna maata lapsen pienen, Levätä vähäväkisen — Anna maata maan unia, Maan unia, puun unia, Maarian makeeta unta, Pyhän pohratsan[9] lepoa.

Kant. II. 175.

ILO ILMAHAN KATOSI.

Lauloin ennen lapsempana, Muistin muita pienempänä; Laulelin jokaisen laakson, Joka kummun kukkuelin, Joka rannan rallattelin, Lehot leikkiä pitelin, Ilman lintujen iloksi, Rastahaisien ratoksi, Suosioksi sorsasien, Allien aian kuluksi. Sillä voitin viisi vuotta, Vuotta kuutosen kulutin, Armahan isoni luona, Emon kaunon kartanoilla, Veikkoni venon kokassa, Siskon marjapoimennilla. Allit mulle palkan maksoi, Sorsat soittoni sovitti; Antoi allit armautta, Suloutta sorsat antoi, Rastahaiset rattoutta, Ilman lintuset iloa. Tuli sitte aika toinen, Aika entinen aleni, Vei sorsa suloutensa, Alli armahan elonsa, Rastahaiset rattouuen, Ilman lintuset ilonsa, Jäivät leikkini leholle, Aiat armahat aholle, Ilot kaikki kankahalle, Laulut laaksoihin katosi. Niin en nyt enempää laula, Enkä oike'in osaja, Hopeatt' en ensinkänä, Vaskett' en vähäistäkänä; Laulajan laki[10] palavi, Runon kulkku kuivettuvi, Vaan ei korvat kuulioitten, Naurut ilman istujitten.

Kant. II. 211.

SOITAPAS SOREA NEITO.

Soitappas sorea neito, Rannin neito rallattele, Sorealla soitollasi, Kumealla kulkullasi, Heleällä hengelläsi, Kaunihilla kaulallasi! Anna suuta, Suomen neito, Tälle Suomen sulhoselle; Suu ei kulu suuellessa, Käsi kättä antaessa.

Kant. II. 238

MONIMORSIAMELLINEN.

Mont' on mulla morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Kanssa kuues kuuluvissa. Yks' on tuolla Toivolassa, Niemelässä neiti toinen, Kolmansi Kotalahella, Neljäs Neitolan kylällä. En taia sitä epäillä, En pelänne ensinkänä, Ett'ei ota onkeheni Kala viiestä ve'estä, Osaavasti onkiessa, Koukun konstin laskiessa; Vaan sitä epäelenki, Sitä pelkeän pahasti, Ett' en saa ma ensimäistä, Tuolta Toivolan kylästä.

Kant. II. 243.

SOREA SOTAINEN TAUTI.

Suku suuresti surevi, Laji kaikki kaihoavi, Heimokunta hellehtivi Saavani minun sotahan, Tykin suuren suun etehen, Rautakirnujen kitahan; Sortuvan sotatiloilla, Vainoteillä vaipuvani.

Vaan älä sure sukuni, Kaihoa lajini kaunis; En mä silloin suohon sorru, Enkä kaau kankahalle, Kun minä sotahan kuolen, Kaaun miekan kalskehesen. Sorea on sotainen tauti, Sorea sotahan kuolta, Hemme miekan helskehesen: Äkin poika pois tulevi, Potematta pois menevi, Laihtumatta lankeavi.

Kant. II. 266.

VELISURMAAJA.

»Mistäs tulet, kustas tulet, Poikani iloinen?» — »Meren rannalta, meren rannalta, Äitini kultainen».

»Mitä sieltä tekemästä, Poikani iloinen?» — »Hevostani juottamasta, Äitini kultainen».

»Mist' on selkäsi saveen tullut, Poikani iloinen?» — »Hevonen huiskasi hännällänsä, Äitini kultainen».

»Mist' on jalkasi vereen tullut, Poikani iloinen?» — »Hevonen poikasi rauallansa, Äitini kultainen».

»Mist' on miekkasi vereen tullut, Poikani iloinen?» — »Pistin veljeni kuoliaksi, Äitini kultainen.»

»Mintähen sinä veljesi pistit, Poikani poloinen?» — »Mintähen naistani nauratteli, Emoni kultainen.»

»Minne nyt sinä itse jou'ut, Poikani poloinen?» — »Muille maille vierahille, Emoni kultainen.»

»Minne heität taattosi vanhan, Poikani poloinen?» — »Mieron verkkoja paikatkohon, Emoni kultainen».

»Minne heität maammosi vanhan, Poikani poloinen?» — »Mieron rihmoja kehrätköhön, Emoni kultainen».

»Minne heität naisesi nuoren, Poikani poloinen?» — »Mieron miehiä katselkohon, Emoni kultainen».

»Minne heität poikasi nuoren, Poikani poloinen?» — »Mieron koulua kärsiköhön, Emoni kultainen».

»Minne heität tyttösi nuoren, Poikani poloinen?» — »Mieron karjoja kaitsekohon, Emoni kultainen».

»Koskas taasen kotihin käännyt, Poikani poloinen?» — »Konsa korppi valkenevi, Emoni kultainen».

»Koskas korppi valkenevi, Poikani poloinen?» — »Konsa hanhi mustenevi, Emoni kultainen».

»Koskas hanhi mustenevi, Poikani poloinen?» — »Konsa kivi veen päällä pyörii, Emoni kultainen».

»Koskas kivi veen päällä pyörii, Poikani poloinen?» — »Konsa höyhen pohjaan painuu, Emoni kultainen».

»Koskas höyhen pohjaan painuu, Poikani poloinen?» — »Konsa päivä syön-yöllä paistaa, Emoni kultainen».

»Koskas päivä syön-yöllä paistaa, Poikani poloinen?» — »Konsa kuuhut kuumasti polttaa, Emoni kultainen».

»Koskas kuuhut kuumasti polttaa, Poikani poloinen?» — »Konsa tähet taivaalla tanssii, Emoni kultainen».

»Koskas tähet taivaalla tanssii, Poikani poloinen?» — »Konsa kaikki tuomiolle tullaan, Emoni kultainen».

Kant. Esip. 4.

KULTANI KUKKUU, KAUKANA KUKKUU.

Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa; Ei ole ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa.

Ikävä on aika, päivät on pitkät, Surutont' en hetkeä muistakkaan; Voi mikä lienee tullutkaan, Kun jo ei kultani kuulukkaan!

Toivon riemu ja autuuen aika Suruani harvoin lievittää; Rintani on kuin järven jää — Kukapa sen viimeinki lämmittää?

Kotka se lenteli taivahan alla, Sorsa se souteli aalloilla; Kulta on Saimaan rannalla, Lähteä ei tohi tuulelta.

Tuuli on tuima ja ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on aivan pienoiset, Kultani sormet on hienoiset.

Elä lähe kultani aaltojen valtaan! — Aallot ne pian sinun pettäisi; Sitte ei suru mua heittäisi, Ennenkuin multaki peittäisi.

Kant. Es. 7.

KULTAANSA IKÄVÖIVÄ.

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkaan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

On siellä tyttöjä, on soreoita, Kultani silmät ei katsele noita; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Kauniit on kukkaset, on kevät-aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Voi koska nään minä senki ilopäivän, Kultani rinnalla kulkevan ja käyvän! Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Syys jopa joutuu ja pois kesä lentää, Vaan minun kultani ei tule sentään; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Tule, tule kultani, tule kotipuoleen, Taikka jo menehynki ikävään ja huoleen; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Kant. Es. 8.

KOLM' ON MIEHELLÄ PAHOA.

Kolm' on miehellä pahoa, Kolme miehen kuolemata: Yks on vuotava venonen, Toinen heittiö heponen, Kolmansi äkäinen akka. Kyllä mies pahasta pääsi Venehestä vuotavasta, Ilman armotta Jumalan, Turvatta totisen Luojan: Venehen tulessa poltti. Vielä mies pahasta pääsi Heposesta heittiöstä, Ilman armotta Jumalan, Turvatta totisen Luojan: Hevosen susille syötti. Mutta kaitse kaunis Herra, Varjele vakainen Luoja, Akasta äkisevästä, Vaimosta pahatavasta! Ei pääse pahasta siitä Ilman armotta Jumalan, Turvatta totisen Luojan: Ei taia tulehen luoa, Saata ei syötteä susille, Kun ei surma suorin tehne, Tappane Jumalan tauti.

Kant. II. 308.

KUMMAISTAKO KUULEMINEN.

Kukkuipa käkeä kaksi Kahen puolen korpinotkon; Satuin noita kuulemahan — Hyv' oli kuulla kummaistaki.

Lauloi kaksi laulajata Kahen puolen pöytälaian; Satuin noita kuulemahan — Hyv' oli kuulla kummaistaki.

Riiteli kälystä kaksi Kahen puolen kaalimaljan; Kummaistako kuuleminen? — Lemmon kuultavat molemmat.

Kant. I. 82.

KYLL' ON KYSTÄ AITASSAMME.

Tule meille Tuomas kulta! Tuopa joulu tullessasi! Tule kekri, jou'u joulu, Sekä pääse pääsiäinen; Kyll' on kystä aitassamme, Paljon pantua eloa, Sirkan reisi, paarman jalka, Peiposen perä-pakara, Sammakon sakari-varvas, Sisiliskon silmä-puoli.

Kant. I. 23.

PISPA HENRIKIN SURMA.

Kasvoi ennen kaksi lasta, Toinen kasvoi Kaalimaassa,[11] Toinen Ruotsissa yleni. Se kun kasvoi Kaalimaassa, Se Hämehen Heinrikki; Se kun Ruotsissa yleni, Se on Eerikki kuningas.

Sanoi Hämeen Heinrikki Eerikille veljellensä: »Lähkäm maita ristimähän, Maille ristimättömillen, Paikoille papittomilleni»

Sanoi Eerikki kuningas Heinrikille veljellensä: »Ent' on järvet jäätämättä, Sulana joki Kovessa.»[12]

Sanoi Hämeen Heinrikki Eerikille veljellensä: »Kyllä kierrän Kiulon järven, Ympäri joki koveran».

Pani varsat valjahisin, Suvikunnat suitsi suuhun, Pani korjat kohdallensa, Saatti lastat sarjallensa, Anturoillensa avarat, Perällensä pienet kirjat[13] Niin kohta ajohon läksit, Ajoit tietä, matkaelit, Kaksi päiveä keväistä, Kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi piltti pikkuruinen, Vantti[14] vaaksan korkuhuinen: »Jo tässä tulevi nälkä, Eikä syödä, eikä juoda, Eikä purtua pidetä.»

»On Lalli lahen takana, Hyvä neuvo niemen päässä, Siinä syömmä, siinä juomma, Siinä purtua pidämmä.»

Sitte sinne saatuansa, Kerttu kelvoton emäntä Suitsi suuta kunnotointa, Käytti kieltä kelvotointa. Siitä Hämeen Heinrikki Otti heiniä hevosen, Heitti penningit sijalle, Otti leivän uunin päältä, Heitti penningit sijalle, Otti olutta kellarista, Vieritti rahat sijallen. Siinä söivät, siinä joivat, Siinä purtua pitivät; Sitte lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa. — Tuo Lallin paha emäntä Suitsi suuta kunnotointa, Käytti kieltä kelvotointa: »Jo kävi tässä ihmisiä, Täss' on syöty, täss' on juotu, Tässä purtua pidetty, Otit heiniä hevosen, Heitit hietoja sijahan, Otit leivät uunin päältä, Heitit hietoja sijahan, Joivat oluet kellarista, Vieritit santoa sijahan.»

Lausui paimen patsahalta: »Jo vainen valehteletki, Elä vainen uskokana!»

Lalli se pahatapainen Sekä mies pahasukuinen, Otti Lalli laakkarinsa[15] Piru pitkän keihä'änsä, Ajoi herroa takoa. Lykkäsi lylyt lumelle, Syöksi kalhut kaljamalle; Sitte hiihti hirmuisesti, Lyly juoksi vinheästi, Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvan somman siasta.

Sanoi orja uskollinen, Vantti vaaksan korkuhuinen: »Jo kuuluu kumu takana, Ajanko tätä hevoista?»

Sanoi Hämeen Heinrikki: »Jos kuuluu kumu takana, Elä aja tätä hevoista, Karistele[16] konkaria. Kätke itses kivien varjoon, Kuultele kivein takana; Kuin mua tavotetahan, Taikka myös tapettanehen, Poime mun luuni lumesta, Ja pane härän rekehen, Härkä Suomehen vetävi. Kussa härkä uupunevi, Siihen kirkko tehtäköhön, Kappeli rakettakohon Pappein saarnoja sanella, Kansan kaiken kuultavaksi.»

Lalli jo hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa, Tavotti takaa-ajetun, Tappoi herra Heinrikin, Surmasi jalosukuisen. Otti korkean kypärän Pyhän miehen pispan päästä, Pani päähänsä omahan, Kallohonsa kauheahan.

Palasi paha kotia, Lausui paimen patsahalta: »Kusta Lalli lakin saanut, Mies paha hyvän hytyrän[17] Pispan hiipan hirtehinen?»

Sitte Lalli murhatöinen Lakin päästänsä tavotti, Hivukset humahtelivat, Veti sormuksen sormesta, Lihat ne liukahtelivat. Näin tämän pahantapaisen, Pispan rakkaan raatelian Tuli kosto korkialta, Makso mailman valtiaita.

Kant. III. 7 (vanhempi painos).[18]

MATALEENAN VESIMATKA.

Mataleena neito nuori Kauan hän kotona kasvoi, Kauan kasvoi, kauas kuului, Tykönä hyvän isonsa, Kanssa armahan emonsa. Palkin polki permannosta Hänen korkokengillänsä, Hirren kynnystä kulutti Hänen hienohelmallansa, Toisen hirren päänsä päältä Hänen kultakruunullansa; Rautaisen rahin kulutti Astioita pestessänsä, Kulman pöyästä kulutti Hopeapäällä veitsellänsä.

Mataleena neito nuori Meni vettä lähteheltä, Kultakiuluinen käessä, Kultakorva kiulusessa. Katseli kuvan sijoa: »Ohoh minua neito parka; Pois on muoto muuttununna, Kaunis karvani katonut; Eipä kiillä rintakisko, Eikä hohda päähopea, Niinkuin kiilti toiskesänä, Vielä hohti mennä vuonna».

Jesus paimenna pajussa, Karjalaisna[19] kaskimaissa, Anoi vettä juoaksensa: »Annas vettä juoakseni!» — »Ei oo mulla astiata, Eik' oo kannuni kotona; Pikarit pinona vieri, Kannut halkona kalisi».

»Pistäspä pivosi täysi, Kahmalossa kanniksella!» — »Mitäs puhut Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja, Isäni ikuinen paimen, Ruotiruo'illa elänyt; Kalanpäillä kasvaellut, Karjalaisna kaskimaissa!» »Sis[20] mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja, Isäsi ikuinen paimen, Ruotiruo'illa elän, Kalanpäillä kasvaellut, Karjalaisna kaskimaissa, Ell'en elkesi sanele.» — »Sano kaikki minkä tieät!»

»Kussas kolme poikalastas? — Yhen tuiskasit tulehen, Toisen vetkasit vetehen, Kolmannen kaivoit karkeesen[21] Sen kuin tuiskasit tulehen, Siit' olis Ruotsissa ritari, Sen kuin vetkasit vetehen, Siit' olis herra tällä maalla, Sen kuin kaivoit karkeesehen, Siit' olis pappi paras tullut».

Mataleena neito nuori Rupes vasta itkemähän, Itki vettä kiulun täysi, Jesuksen jalat pesevi, Hiuksillansa kuivoavi: »Itsepä lienet herra Jesus, Kun mun elkeni sanelit! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Soihin, maihin portahiksi, Porttojen polettavaksi, Jaloin päällä käytäväksi!

Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Silloiksi meren selille, Lahopuiksi lainehille, Joka tuulen turjotella Laajan lainehen laella! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Tunge hiiliksi tulehen, Kekäleiksi valkeahan Joka tulen tuikutella, Valkeaisen vaikutella».

Kant. III. 5 (vanhempi painos).

INKERIN SULHOT.

Inkeri ihana neito Varasi vakuhun naia, Lalmanti iso ritari Antoi kättä kätkyelle, Isoin kimpuin kihlaeli, Suurin sormuksin lunasti. »Kokotteles vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Sekä seitsemän kevättä, Kanssa kahdeksan keseä, Ynnä syksyä yheksän, Talvikausi kymmenettä; Kun sa kuulet kuolleheni, Kaiketi katoneheni, Ottaos uros parempi, Elkösä[22] pahempatani, Elkösä parempatani, Ota muutoin muotohittes!»[23]

Eirikki vähä ritari Valhekirjat kannatteli, Valhekirjat kiiruhulta: »Lalmantis ou soissa voittu, Maahan pantu paineluissa».

Inkeri ihana neito Väen vietiin vihin-tupahan, Väen kihlat annettihin, Väen ei vihille saatu, Eikä miehin, eikä miekoin, Eikä uljasten urosten, Eikä vaimoin valituitten, Eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri ihana neito Istui hän luhin solassa, Sekä istui, että itki, Katsoi iän, katsoi lännen, Katsoi poikki pohjasehen. Näki kykkärän[24] merellä: »Jos sä lienet lintuparvi, Niin sä lähe lentämähän! Jos sä lienet kalaparvi, Niin sä vaipunet vetehen! Jos sä lienet Lalmantini, Laske purtes valkamahan!»

Eirikki vähä ritari Itse lausui, noin nimesi: »Mistäs tunnet Lalmanniksi?» »Tulennasta tunnen purren, Kahen airon laskennasta. Toisen puolen purjehesta, Uusi on toinen purjepuoli, Toinen silkkiä sinistä, Silkki Inkerin kutoma, Kauan neion kaiehtima.»[25]

Kant. III. 9 (vanh. painos.)

ANTERO JA KALONIEMEN NEITO.

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Otti tallista orihin, Ratsun kultahan rakensi, Lähteäksensä käkesi, Mennä konnusta kosihin, Konnun kuulua tytärtä, Kaloniemen neittä nuorta. Iso kielsi, emo epäsi, Kielsi veljet ja sisaret, Varottivat lähtemästä Kaloniemen neitosihin: »Ei sua suvaita siellä, Neittä ei anneta sinulle».

Toki läksi, ei totellut, Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vaaruksia, Kohti miehiä kovia.

Rahoi neion, tinki neion, Nosti neion ratsahille, Hypytti hyvän selälle, Toi neion ison kotihin. Vieri tuosta viikon päivät, Tauti neitosen tavotti, Tuosta vointui vuotehelle, Alkoi villoilla virua. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Kävi noi'illa Virossa Nartsi[26] Narvan tietäjillä: Sanoi noita nousevaksi, Arpoja paranevaksi.

Tuli tuolta jo takaisin, Matkasi omille maille. Kirkko vastahan tulevi, Kilkahteli kirkon kellot: Antero kysyttelevi, Mitä kellot kilkkaeli. Kirkon katsoja kavala, Kirkon vahti varsin viisas, Tuopa vasten vastaeli, Sanoin laati, noin saneli: »Sitä soivat kirkon kellot, Parkuvat papin pasunat, Ken viimein kävi vihillä, Pariskunsin pappilassa, Kohta tuonne kaimatahan,[27] Alla nurmen nukkumahan».

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Läksi eelle kulkemahan. Teki matkoa vähäisen, Jo tuli liki kotia, Kuuli koissa kolkettavan, Veräjillä veistettävän: »Mitä veistät, veljyeni, Lakutat,[28] emoni lapsi, Vai veistät sotivenoa, Sotikantta kalkuttelet?» —

»En veistä sotivenoa, Sotalaivoa lakuta, Veistän kuollehen kotia, Katonehen kartanoa».

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänti päätä, Meni tuimana tupahan; Neito kolkassa makasi, Kutrotukka kuoliana. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Iski kahta kämmentänsä Kuin on kahta kalman usta, Viskoi viittä sormeansa Kuin viittä Viron vipua, Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Sen hän iski itsehensä Syvältä syän-alahan; Niin he kaksin kaimattihin, Yhellähän hauattihin.

Kun he sitten hauattihin Maan alle makoamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa.

Kant. III. 36.

MEREN NEITO JA METSÄN SULHO.

Meren neito, metsän sulho, Korven korkea senikka,[29] Mieltä yhtehen pitivät, Yhtehen ajattelivat. Yli metsän mielet käyvät, Läpi korven tien tekevät, Puhki metsän heijapuisen, Kautta korven kuusamisen, Kautta kankahan pajuisen, Läpi räntäisen risikon.[30]

Korven korkea senikka, Tuo mieli merosta naia, Tahtoi lasta lainehesta, Meron nuorta neitokaista, Kuohun korkean tytärtä, Lasta vaahen valkeaisen.

Metsän sulho, mies verevä, Korven korkea senikka, Otti tallista orihin, Valjasti valion varsan, Vaskisihin valjahisin, Hopeaisihin helyihin, Ajoi rannalle merosen Rautaisilla rattahilla, Tahtoi tyttöä merosta, Kosi lasta lainehesta.

Noin lausui merosta neito, Lausui lapsi lainehesta: »Oi sie suuri metsän sulho, Korven korkea senikka, Sie vaan mielinet minua, Jopa ollet ottamassa Valiolla varsallasi, Rautaisilla rattahilla, Hopeaisilla helyillä; Ken mielii merosta naia Meren piikoja piellä, Ei sille piä rekoa Eikä rautarattahia Eikä ostanta-oroa Eikä vaskivaljahia, Neito aalloissa ajavi, Ve'en pinnassa pitävi, Vesi neitosen vetävi, Laine lapsen lennättävi, Veto alla, tuulo päällä, Neito keskellä asuvi.»

Kant. III. 5.

KUOLLUTTA KULTAANSA ITKEVÄ NEITO.

Neiti kangasta kutovi, Sukkulaista suikahutti, Kultakangasta kutovi, Hopeaista helkyttävi; Kultarihmaset kulisi, Helisi hopealangat. Tuli nainen naapurista, Kysytteli, lausutteli: »Kelle kultakangastasi, Hopeaista huolittelet?»

Neiti vasten vastaeli Ja sanoi sanoilla näillä: »Kelle muulle, kuin omalle, Kuin omalle armahalle, Kullalleni kultapaian, Hopealleni hopean; Kohta kaupoiltaan tulevi, Turun mailta matkoavi, Kahen, kolmen yön perästä, Viikon päästä viimeistäki, Tuo mulle siniset silkit Sekä uuet ummiskengät».

Sanoi nainen naapurista: »Saat jo katkaista ku'onnan; Ele outa armastasi, Ei tule sinä ikänä, Jo on kuoli kultasesi, Meni mielitiettyisesi, Meren kuohuissa kovissa, Ve'en vankan vaahtiloissa, Laiva poikki, toinen halki, Kolmas kuivalle karille, Itse haukien iloksi, Ahvenien armahaksi».

Neiti tuosta itkemähän, Kultakangas kätkemähän, Itki vuoen, itki toisen Ja itki ikänsä kaiken; Pois itki ihanat silmät, Kasvon kaunihin kaotti. Meni metsähän kesolla, Lintu lauleli lehossa: »Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuet ummiskengät, Sekä pasmakat[31] paremmat.» Neito vasten vastaeli: »Jos saisinki toisen sulhon, En mä saa sinä ikänä, En omoa kullaistani».

Kant. III. 121.

PAHAN LUOVUTUSSANAT.

Jopa ennen aikoinansa Liikkui vahvat linnan portit, Järkkyi rautaiset saranat, Tornit linnan torkahteli, Välähteli linnan västit,[32] Liikkui linnat, järkkyi järvet, Vuoret vaskiset vavahti. Ilma liikkui liitoksista, Jäsenistä maa järähti, Puhki syöstyi suuret pilvet, Taivas reikihin repesi, Ilma kaikki ikkunoiksi, Tullessa Jumalan tunnin, Avun Herran auvetessa. Niin miks'et sinäki liiku, Miks'et liiku, liika muoto, Miks'et paha pois pakene, Eroa sinä epatto,[33] Tämän tunnin tutkaimella, Tämän aian ahtehella.

Loitsurunot.

KALMISTOON MANAUS.

Lienet kalman kammioista, Manalaisien majoilta, Noilta vatturaunioilta, Pyhän pellon penkereltä; Toki koitellos kotia, Noille kalman kankahille, Multihin muhajavihin,[34] Maihin liikuteltavihin, Johon on kansa kaatununna, Väki vahva vaipununna, Sukukunnat suupununna,[35] Perikunnat peittynynnä!

Hyvä siell' on ollaksesi, Armas aikaellaksesi, Huonehessa honkaisessa, Petäjäisessä pesässä: Kukut kullaisna käkenä, Hopeaisna kyyhkyläisnä, Ko'issasi korkeassa, Kaunihissa kartanossa.

Loitsurunot.

TUULTA VASTAAN.

Miten silloin lauletahan Ja kuten kujerretahan, Kun vesi venettä viepi, Tuuli purtta tutjuttavi, Kovin viskovi venettä, Ompi kaata puisen purren, Saa'a sormet soutimiksi, Kämmenet käsimeloiksi?

Siten silloin lauletahan Ja ani ajatellahan: Vesi kiellä poikoasi, Laine lastasi epeä, Jott' asuisi alla aallon, Ei kävisi päälle kaarten, Miestä syytöntä sysäisi, Viatonta päätä veisi. Ahti aaltoja aseta, Vellamo ve'en väkeä, Ett'ei parsku parraspuille, Pääse päälle kaarieni.

Mene tuuli tuonnemmaksi Ylitse meren yheksän, Sukuhusi, syntyhysi, Heimohon, perehesesi, Puhu puut lehettömäksi, Rauta ruostehettomaksi, Kanervat kukittomiksi, Heinät helpehettömiksi; Tahi nouse taivahalle, Ylös pilvihin ajaite. Älä kaa'a puista purtta, Vierrä hongaista venettä! Kaa'a hongat kankahilla, Kuuset kummuilla kukista!

Kyllä mä sukusi tieän, Sukusi ja syntysiki, Kanssa kaiken kasvantasi: Tuoll' oot tuuli syntynynnä Tuiman tunturin laella, Sua on sitte tuuitettu Aavalla meren selällä, Ulapalla aukealla!

Loitsurunot.

METSÄMIEHEN SANAT.

(Lyhennetyt.)

Lähen nyt miehistä metsälle, Urohista ulkotöille Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta; Terve vuoret, terve vaarat, Terve kuusikot kumeat, Terve haavikot haleat, Terve tervehyttäjänne!

Miesty metsä, kostu korpi, Taivu ainoinen Tapio, Saata miestä saarekselle, Sille kummulle kuleta, Jost' on saalis saatavana, Erän[36] toimi tuotavana!

Nyyrikki Tapion poika, Mies puhas punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, Rastit vaaroihin rakenna, Jotta tunnen tyhmä käyä, Äkkiouto tien osoan Etsiessäni ereä, Antia anellessani!

Mielikki metsän emäntä, Puhas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, Hopea vaeltamahan Miehen etsivän etehen, Anelian askelille! Ota kultaiset avaimet Renkahalta reieltäsi, Aukaise Tapion aitta, Metsän linna liikahuta Minun pyyntöpäivinäni, Erän etsoaikoinani!

Metsän piika pikkarainen, Simasuu Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, Simapilli piiperoita Korvalle ehon emännän, Mieluisan metsän emännän, Jotta kuulisi välehen, Nousisi makoamasta, Kun ei kuule kumminkana, Ei havaja harvoinkana, Vaikka ainoisin anelen, Kielen kullan kuikuttelen!

Kun ennen kävin metsässä, Kolm' oli linnoa metsässä, Yksi puinen, toinen luinen, Kolmansi kivinen linna, Kuus' oli kulta-ikkunoa Kunki linnan kulmanteella; Katsahin sisähän noista Seinän alla seistessäni: Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo Tapion neiti, Kanssa muu Tapion kansa, Kaikki kullassa kuhisi, Hopeassa horjeksihe.[37] Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä poies heinäkengät, Kaskivirsusi karista, Riisu riihiryökälehet, Arkipaitasi alenna, Lyöte lykkyvaattehisin, Antipaitoihin paneite Minun metsipäivinäni, Erän etsoaikoinani! Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi Tätä tyhjänä oloa, Ajan kaiken annituutta, Kun et anna aioinkana, Harvoinkana hoivauta; Ikävä ilotoin ilta, Pitkä päivä saalihitoin!

Metsän ukko halliparta, Havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsät palttinoihin, Salot verkahan vetäise, Haavat kaikki haljakkoihin,[38] Lepät lempivaattehisin, Hope'ihin hongat laita, Kuuset kultihin rakenna, Vanhat hongat vaskivöille, Petäjät hopeavöille; Koivut kultakukkasihin, Kannot kultakalkkaroihin;[39] Pane kuinp'on muinaiselta, Parempina päivinäsi.

Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Metsän kultainen kuningas, Mimerkki metsän emäntä, Siniviitta viian eukko, Punasukka suon emäntä! Tule jo kullan muuttelohon, Hopean vajehtolohon; Minun on kullat kuun ikuiset, Päivän polviset hopeat, Käeten soasta käymät, Uhotellen tappelosta, Ne kuluvat kukkarossa, Tummentuvat tuhniossa, Kun ei oo kullan muuttajata, Hopean vajehtajata.

Kal. 4 v.

OLUEN SYNTY.

Tietähän oluen synty, Juoman alku arvatahan: Ohrast' on oluen synty, Humalasta julkijuoman, Vaikk'ei tuo ve'että synny, Eikä tuimatta tuletta. Humala, Remusen poika, Piennä maahan pistettihin, Kyynä maahan kynnettihin, Viholaisna[40] viskottihin Vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen; Siitä nousi nuori taimi, Yleni vihanta virpi, Nousi puuhun pienoisehen, Kohti latvoa kohosi.

Osmon ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän, Ohra kasvoi kaunihisti, Yleni ylen ehosti, Osmon uuen pellon päässä, Kaskessa Kalevan poian.

Osmotar oluen seppä, Kapo[41] kaljojen tekiä Otti ohrasen jyviä, Kuusi ohrasen jyveä, Seitsemän humalan päätä, Vettä kauhoa kaheksan, Niin pani pa'an tulelle, Laittoi keiton kiehumahan, Keitti ohraista olutta Kerkeän kesäisen päivän, Sai oluen keitetyksi, Vaan ei saanut käyneheksi.

Arvelee, ajattelevi, Mitä tuohon tuotanehen Oluelle käyttimeksi, Kaljalle kohottimeksi?

Kälevatar kaunis neiti, Tyttö sormilta sorea, Aina liukas liikunnolta, Aina kengältä kepeä, Liikkui sillan liitoksella, Keikkui keskilattialla, Näki lehen lattialla, Poimi lehen lattialta.

Katselevi, kääntelevi: »Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, Hyvän immen hyppysissä?»

Kantoipa sen kavon kätehen, Hyvän immen hyppysihin, Kapo kaksin kämmeninsä, Hykersi käsin molemmin Molempihin reisihinsä, Mehiläinen siitä syntyi. Mehiläinen liukas lintu Sep' on lenti, jotta joutui, Pian lenti pitkän matkan, Välehen välin lyhenti, Saarehen selällisehen, Luotohon merellisehen, Nurmelle mesinukalle, Simapellon pientarelle.

Kului aikoa vähäisen, Pirahteli pikkuruisen, Jo tulla tuhuttelevi,[42] Saa'a saaveroittelevi,[43] Tuo simoa siivessänsä, Kantoi mettä kaapussansa, Sen kantoi kavon kätehen, Hyvän immen hyppysihin, Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa. Siitä nousi nuori juoma, Yleni olut punainen, Puisen uuen uurtehessa, Korvon koivuisen sisässä; Sai olonen valmihiksi, Mehu miesten juotavaksi.

Loitsurunot.

MIKAEL AGRICOLA.

Mikael Agricola, suomalaisen kirjallisuuden isä, syntynyt Pernajassa köyhän kalastajan poikana, kuollut Turun piispana matkalla Viipurin likellä 8/4 1557, oli myöskin ensimmäinen taiderunoilia Suomen kielellä. Hänen runoillut esipuheensa teoksiinsa ovat kuitenkin merkilliset ainoastaan ensimmäisinä kokeina, vaikka niistä, samoin kuin koko hänen elämäntyöstään, huokuu lämmintä rakkautta hänen köyhää isänmaataan kohtaan. Seuraavassa näytteessä (Abc-kirjan esipuhe) on Agricolan oikeinkirjoitustakin säilytetty.

ESIPUHE.

Oppe nyt vanha, ia noori, joilla ombi sydhen toori, Jumalan keskyt, ia mielen, jotca taidhat Somen kielen. Laki, se Sielun hirmutta, mutt Cristus sen tas lodhutta. Lue sijs hyue Lapsi teste, Alcu oppi ilman este. Nijte muista Elemes aina, nin Jesus sinun Armons laina.

HEMMING MASKULAINEN.

Oli syntynyt Maskun pitäjässä, jonka kirkkoherraksi tuli 1587. Hän otti osaa Upsalan kirkkokokoukseen 1593, ja kuoli v:n 1618 paikoilla. Hemming julkaisi virsikirjan, ja käänsi suomeksi keskiaikaisen virsikokoelman Piae Cantiones nimellä Vanhain Suomen maan pijspain ja kircon esimiesten latinankielised laulud. Hänen käännöksissään ilmestyy usein runollinen ajatus ja rikas, elävä kieli.

KEVÄÄLLÄ.

Kylmän talven taukoomaan Päivän penseys soimaa, Vilun valjun vaipumaan Auttaap' auringon voima. Kevät käkee kesän tuomaan, Hengettömiin elon luomaan; Kovan kallon alta Meri, maa ja mantereet, Orot, kedot ja kankareet Toivovat suven valtaa.

Pilvet pakohon pyrkivät, Seistys taivaan täyttää, Ilmat ankarat asettuvat, Aurinko lämpimäns' näyttää. Toukoo toivottaa kyyhkynen, Lintu pieni pääskynen Suven sanoman saattaa; Käet kukkuvat kuusistoss', Linnut laulavat haavistoss', Visertäin suven virttä.

Lehdet puihin puhkeavat, Vesoovat suuret ja pienet, Metsät, vainiot vihoittavat, Kasvavat niityt ja niemet; Kukkaset ihanat kukoistuvat, Maast' maan yrtit ylös käyvät, Hajahtain makealt' päänäns'; Kuolleet elämään ihastuvat, Linnut, luodut kaikk' iloitsevat, Ilma on iloa täynnäns'.

Herran ilmeit' ajatelkaa, Uskokaa hänt' hänen töistään, Hänen murhettans' muistakaa, Jonka hän pitääpi meistä. Luodut siunaa sikiämään, Linnut, kalat kaikk' kasvamaan, Eläimet, laihot meill' lainaa. Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa, Herran hyvyyttä kiittäkää, Jonka meill' osoittaap' aina.

TEINIEN ILOSTA.

Kaikell' väell', yhdell' äänell', Ynnä yhteen veisatkaam'; Hypät' mahdam', kuin me taidam'. Taitavasti tanssikaam'! Jalo juhla — ehk' on surkia, Opin orjuuden puolest' — Nuorten seura toivoo aina Opin pitoo iloisest'.

Pitää, pitoo opin ilon Anoo taitoo tavoissa. Oll' iloisna, ei suruisna Vanha tapa pidossa. Siis iloitse, ratk' riemuitse Nyt sä nuorten joukkio: Joska näinä olis aina Opin pidon olento.

Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillaan, Ei sairasta siit' saunasta, Kuin kylmält' kylvötellään. Opin ottaa, karttain kohta Tapoj' taitamattomii: Ett' on lyöty, siit' on hyöty, Seuraa taito, toimiki.

JUHANA CAJANUS.

Syntynyt Paltamossa 27/12 1655, tuli Upsalaan ylioppilaaksi 1670 ja filosofian maisteriksi 1679. Seuraavana vuonna hän nimitettiin ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun akatemiaan, vaan jo 27/6 1681 tuoni katkaisi hänen toiveikkaan uransa. Seuraava kiitetty runoelma on hänen ainoa tunnettu teoksensa suomeksi.

KATOOVAISUUDESTA.

Etkös ole, ihmisparka, aivan arka, Koskas itket päivät yöt, Koska suret suuttumatta, puuttumatta Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla vierahalla Luojan laitoksen perään: Hyvät, huonot lapsinensa, lankoinensa Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, maaksi murtaa Hirmukourilla kovin; Turhat toivot, toivotukset, voivotukset Parkusuussa pelkurin.

Poies parku paneminen, katsominen Kaiken mailman menoja; Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, Eikö kaikk' oo loppuva?

Mitä maassa mateleepi, käveleepi, Maaksi pitää muuttua; Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi, Puusta pian putoaa.

Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä Kovan kuolon käsistä; Saa se linnun lentävänkin, rientävänkin, Tuuleksentelemasta.

Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi, Kuin on kalalla meren? Surma toki surmeleepi, turmeleepi Kalakarjankin veden.

Hauta valmis vähäisillä kalasilla Hirmuhauin kuvussa; Hauin hauta kuohuvassa kattilassa, Puhuvan myös povessa.

Ruohot raukat raukenevat, ehkä ovat Kukassansa koreat; Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret Kasvaissansa kaatuvat.

Kivet kovat kallioilla, kankahilla Mullaks rikki murretaan; Rauta kaikki repäisevä, raateleva Ruostehelta raadellaan.

Ei niin vähää, väetöntä, voimatonta, Jota surma säästänee; Ei niin vahvaa, väellistä, voimallista, Joka kuolon kestänee.

Kannelle jos kaiken ilman heität silmän, Sitä tutkit tapoineen: Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy Taivas kirkas tähtineen.

Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäks, Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaks.

Täm' on tuoni tulisella taivahalla, Tämä tähtein pesällä, Täm' on ikä ihanalla auringolla, Vahvuus tää vahvuudella!

Siis ei ole olevata, pysyvätä Tämän mailman menoissa: Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu Luojan luotuin seassa.

Tätä aina ajatella, muistutella Pitäisi sun syntisen; Tästä ottaa ojennusta, huojennusta Säikähtyissä sydämmen.

Mik' on ilo rikastua, rakastua Kaupungissa katoovain? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä tilassa turhain?

Etsi muuta elantoa, olentoa, Pyydä taivahan taloon; Etsi meno muuttumaton, puuttumaton, Pyri pyhien iloon!

Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi Asunnoissa taivahan, Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi Voiton virttä Jumalan.

Kosk'et koskaan kuolematta, katoomatta Sinne täältä tulla saa; Sydän sulla, syntisparka, aivan arka, Että suret kuolemaa!

MATTIAS SALAMNIUS.

Mattias Salamnius on runoillut Ilolaulun Jesuksesta, jossa Jesuksen elämää ja kärsimystä kuvataan 29 runossa, ja muistosanoja piispasta Gezelius vanhemmasta. Ilolaulu Jesuksesta, ensi kerta painettu v. 1690, on epäilemättä pidettävä etevimpänä suomalaisena runotuotteena Ruotsin vallan aikana sekä puhtaan kielensä että yksinkertaisen, vaan mahtavan esityksensä kautta. Kummallista on, että sen tekiän elämänvaiheet ovat melkein tuntemattomat. Luultavasti hän oli syntyisin Pohjanmaalta ja oli palvellut sotapappina. Hän kuoli 1691 vakinaiseen virkaan pääsemättä.

JESUKSEN SYNTYMISESTÄ.

(1 luku Ilolaulussa Jesuksesta).

Kansa outoja anoopi, Ikävöitsee ilma kaikki Menot kurjat kuultaksensa, Saadansa sadat sanomat: Vaan ei tottele tosia, Tutki tarpehellisia, Kuinka kulki suuri Herra, Luoja itsensä alensi, Joutunut Jumalan poika Alemmaksi enkeleitä; Ylimmäisnä ollessansa, Alas astui taivahasta Tänne syntisten sekahan, Näin samos sana lihaksi, Otti Herra orjan muodon, Kun oli ennen ennustettu Herra hengeltä hyvältä, Miesten kautta kaunihitten, Patriarkkojen pyhien.

Kosk' oli aika joutununna, Määräpäivät päättynynnä, Saattoipa sanan edellä, Kantoi kaunis Gabrieli, Herran enkeli ihana, Natsaretin neitoselle, Maarialle mielehisen: Tulla Luojan tuottajaksi, Äitiksi ison Jumalan, Ilman miehen yhteyttä, Herran voiman varjoomalla.

Ajan aivan joutuessa Suuren syntyä Jumalan, Käypi käsky keisarilta, Esivallalta varoitus, Aivan uusi Augustuksen, Vetävä veron tekohon, Ruomista rahan anova, Jonka alla Juudan kansa Elääpi ajalla sillä, Ilman vallatta omatta, Niinkuin ennen ennusteli, Jaakobi jalo saneli. Kukin kulki kaupunkiinsa, Lipoi linnahan omahan, Ala riensi arvionsa. Joosefi jalo saneli, Maarialle muistutteli: Pitäis mennä Bethelihin, Ala arvion asua; Valmistit vaeltamahan. Läksit kahden kulkemahan.

Joutuupi Jumalan äiti Betlehemin pellon luoksi, Kulki kohta kaupunkihin; Vaan ei tuttane tuvissa, Kammioihin käskettäne, Ei suoda siaa salissa. Itse ukselta isäntä, Alta harjan halliparta, Katsoi pitkin peukalonsa, Kohden korsua kökötti, Tallin usta tarkoitteli: Siellä saanette sianne, Majan köyhät matkamiehet; Isot istuvat tuvissa, Pöyhkeämmät pöydän päissä; Korsuhun kovalykkyiset, Pihattohon pienemmäiset.

Noi teit tallihin tilansa, Luoksi luontokappalitten, Aasien asuinsialle. Syntypäivä päälle käypi: Syntyi soimessa Jumala, Herra pahnoilla parahin! Toiset silkissä sinisnä, Punaisena purpurassa, Kulta kiiltävä käsissä, Sormissa kivet koriat! Herra heinillä suloinen, Kapaloissa kaunis Luoja. Isä istui taivahassa, Äiti valjussa vajassa; Neito ruokkiipi nisällä Kaitsiata kaiken luodun; Jesus itkeepi va'ussa, Itse pilviä pitävä, Hallitseva taivahia. Aasi tunteepi apunsa, Härkä Herransa havaitsi, Vaan ei pojat Bethlehemin.

PÄÄSIÄISJUHLAN SÄÄTÄMISESTÄ.

(6 luku Ilolaulussa Jesuksesta.)

Läsn' oli juhla Juutalaisten, Kuulu päivä pääsiäinen: Käsky korkian Jumalan, Kauvan aikaa jo alettu, Säätty maalla muukalaisten Edessä Egyptin herran, Joka vaivais vaikiasti Jalon joukkoa Jumalan Orjuudella ankaralla; Päivät tiiliä tekevät, Yöllä korsia kokosit, Ha'it varpuja varahin, Hiljaan hietoa vetivät. Viimein johdatti Jumala, Poies vaivasta vapahti, Otti orjahuonehesta Käsivarrella kovalla, Lähdetti meren läpitse; Antoi voiman Aaronille, Monet merkit Moosekselle, Muille muistoksi pahoille, Kuink' on raskas Herran ruoska.

Hätä häälyypi käsissä, Herran kourissa kuningas Päästi kansan kiiruhusti, Poies käskeepi paeta. Kansa kaaressa meneepi, Veden rantahan radissa, Puolehen Meren Punaisen Jalon neuvosta Jumalan. Kurja kuuleepi kuningas Meren estävän menosta; Kohta kulkeepi perässä, Näitä viskoen vihassa: »Joko nyt joukko päästetähän, Orjat onneksi pakenit? Kukas muureja kutoopi, Kuka vallit valmistaapi?» Kohtapa joutuvat kokohon Miehet miekasta parahat: »Jällen tuokamme takaisin, Orjat työhön ottakamme!»

Jopa joutuupi lähemmä, Herran laumoa likeni, Kansa parkuupi pakossa; Mooses huokais hartahasti: »Ei vara edespäin mennä, Sia siirtyä sivulle; Vesi väljä on edessä, Kalliotkin kahden puolen, Jäljessä vihaaja julma; Miekka välkkyypi verinen, Henki huokuupi hevoisten». Kohta kuuluupi humina, Puhui pilvestä Jumala: »Mitä Mooses huokaelet, Valitat niin vaikeasti? Saata sauvasi vetelien, Keppis aaltohon aseta!» Saatti sauvansa vetehen, Aaltohon kepin asetti: Vesi vieryypi mäeksi, Kallioksi kahden puolen, Aalto pilvihin yleni, Jätti pohjan paljahaksi. Mooses mielellä hyvällä, Aivan Aaroni ilossa, Kansa kaikki riemuissansa Menevät meren läpitse, Kuivin jalvoin kulkenevat. Kurja mieleltä kuningas Läpi aaltojen ajaapi Jalon joukkoa Jumalan, Meneepi meren sisälle. Vesi kaatui kahden puolen Aivan yhtehen äkistä, — Kuten seinät korkeammat, Muljahtavat linnan muurit, — Peittääpi pahojen parven.

Vaan sinä samana yönä, Koska kansa ulvos kulki, Juhla säätty on Jumalan, Pääsiäinen päälle pantu: Yksivuotisen karitsan Käski kansansa Jumala Tapettaa joka talossa, Ukset viskoa verellä, Pisoitella pihtipielet, Oven päällisen punata: Merkki Herran huonehissa, Ett'ei surma sais sisälle, Jolla löi Egyptin maata; Antoi murhaajan mureta Esikoiset kaikki tyynni, Aina asti kuninkahasta, Ett' asti elä'imihin. Huuto kuului huike'impi Kansan kauhean seassa, Vaan ei joukossa Jumalan Pääse murhaaja majahan: Ukset viskottu verellä, Punaisella pihtipuolet, Ruusunkarvalla karitsan.

Muistoksi tämän imehen Juhla säätty Juutalaisten, Joka vuonna uudistettu: Syödä kansassa karitsa, Pääsiäisnä puhdas lammas.

ANTERUS ASCHELINUS.

Tuli 1682 »turkulaisena» Turun ylioppilaaksi; opettaja Turun koulussa 1690, Askaisten kappalainen 1703, kuollut samana vuonna. On julkaissut muutamia erikseen painettuja runoja, m.m. 1702 Suomen iloäänen Narvan voitosta, joka vähän lyhennettynä tässä seuraa.

SUOMEN ILOÄÄNI NARVAN VOITOSTA.

Tsaar' Pietari Muskossa sankari suur' Ol' mielestäns väkevä sangen, Niin että hän humulla tuimalla juur' On Ingrinmaan sisälle langenn': Suur' tavar' ol' myöt' Ja kultaiset vyöt — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Vaikk' Venäjän poijill' niin paksult' sen maan. Kuin tomu ja santa, hän täytti, Ett' joukkoa seuraamast' joukko ei laann', Ja vihansa julmuuden näytti, Niinkuin peto suur' Tai kuin traakki juur' — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Kun Narvaan hän siirtyi joukkoinsa kans', Niin kaupungiss' pelko suur' paisui; Hän käski sen asujain kohdastans Koht' avata portit, ja lausui: Tott' kaupungin me Kyll' kukistamme — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Mut kaupunki rohkia ol' itsestäns Ja venäläist' kohtas näill' sanoill: Niin kauvan kuin veri on lämpimänäns Edesvastaan[44] ma Inkerin majoi! Täst' Venäjän mies On kovassa hiess' — Näin Jumalass' sotia tahdom'!

Kaarl' kuningas ratsas- ja jalkaväell' Koht' valmisti itsens ja sanoi: Nyt, poikani rakkahat, paastoll' ja hiell' Tykö Herran me astumme anoin, Ett' voisimme viel' Me ratk' tällä tiell' Pois puolestamm' ryssiä luoda!

He vastasit kaikki kuin yhdestä suust': Niin, kuningas, kuolla tai voittaa! Sill' emme nyt tiedä mistäkään muust', Vaan hänen pois uljaasti soittaa, Jos Jumala suo Ja apunsa tuo — Näin Jumalan avulla sodim'!

He tulit kuin karhut, joilt' poijat on poiss', Ratk' avoimill' kidoilla, suilla, Ja Leijonaa seuras niin paljon kuin voit Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla; Hän vaaroiss' ol' läss' Eik' itseäns sääst' — Näin Jumalan avulla sodim'!

Siis Venäjän majat yksmielisest' He valloitit väkeväst' päänäns. Hän voiton siis sai niin urhollisest' Eik' enempää muistanut hätääns; Ja iloa täynn' Läpi vallein hän käy Näin Jumalan avull' hän soti!

Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin', Mont' tuhatta upposi vesiin, Mont' tuhatta otti Kaarl' kuningas kiin' Ja antoi ne vartiain käsiin; Mont' tuhatta viel' Hält' rauhaa rukoil' — Näin Jumalan avull' hän soti!

Tsaar' Pietar kyll' lupas taas keväällä tull', Mut emme hänt' enempää pelkää. Kaarl' kuningast' ravitse, Herra, ijäll', Hän hosukoon venäläist' selkään! Näin toivomme viel', Äl' apuas kiell', Ett' Sinun me avullas sodim'!

SAKARI LITHOVIUS.

Syntyi 1672, tuli Turkuun ylioppilaaksi v. 1692 ja 1700 filosofian maisteriksi; nimitettiin Nevanlinnaan kirkkoherraksi 1702 ja Ouluun 1713. Hän kuoli 1743. Lithovius on kirjoittanut valitusrunot Gezelius nuoremman ja Kaarlo XII:n (suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi, nimellä Threnodia lugentis Fennonice ) kuolemasta ja onnentoivotuksen Ulriika Eleonooran kruunaukseen. Runopuku on jotenkin huono, mutta niistä puhuu raikas ja pilaantumaton tunne.

KAARLE XII:N KUOLEMASTA.

Surullisten Suomalaisten Parkupuheet, Pohjalaisten Ison itkun ilmoitukset, Vaikeammat valitukset. (Vähän lyhennetyt).

Oho orpoj' onnettomi'! Alimmaisi' armottomi'! Vaivattua valtakuntaa! Suomen saarta surkeata! Kuinka kävi kätehemme, Kovuus kohtais kotohomme, Osaisit onnettomuudet, Vahingot, viel' vaivaisuudet! Sillä siirtyi sankar suuri, Maakunnasta myöskin muuri, Iso isänt' isänmaasta, Valtakunnast' vainotusta, Kaatui kullainen kuningas, Alimmaisilt' armollinen, Lankeis luodilt' lentävältä, Pyllist' pyssylt' paukkuvalta, Norjan nurmelle nykertyi, Tylyn Tanskan tanterelle.

Entisiä edessäni Aikoj' ajatellessani, Monet muistuu mieleheni, Johtuu joskus järjelleni; Kuinka kaikkein Korkeamman Tahdon täytyy tarkkaisimman Tapahtua tähdiss', tuuless', Maassa, muuallakin, meress', Ihmeellisest' itse ilmass'. Joka paikass' juuri julki Kuinka kaitsi kuningasta, Varjel' vaaroist', vahingoista, Alust' armollisest' autti Jumal' itse ihmeellisest'. Nimittäin Narvan nurmell' Voiton veti vähäll' väell' Venäläisilt' verrattoman; Puolan pelloll' päästyänsä Väkinensä voiton väänsi, Augustusta ahdisteli, Pahan paavin parvest' päästi, Saattoi Saksass' voimallisest' Vapauden vainotuille. Mutta muuttuivat mokomat Otolliset onnen otsat, Sangen suureksi suruksi, Kadotukseksi kovaksi, Pyrittyä Pultavahan, Tartarilt' talutettua. Vaka valta varjel' vielä Voideltuaan voimallisest', Pehtaroi kun Benderissä, Soti sijass' soukkaisessa, Turkin tuiman tanhualla, Monta maahan martaaks mätti, Janitsaarein ioukost' jätti. Jumal' jälleen johdatteli, Joukkoinensa johdatteli Kotihinsa kulkiessa. Mureheksi riemu muuttui, Sangen suureksi suruksi. Vaikka vaivoin vaadittihin, Pahat pois pakenemahan, Kuiten kaikkein Korkeamman Tapaht' tahdost, totisimman, Että eros esivalta, Kuoli kuulu kuninkaamme, Lankeis luodilt' laumaltansa. Kätes kiivahast' kirottu, Sormes, suones sadateltu, Kinttus kivust' kuivatkohon, Jäsenesi jäätyköhön! Joka joutses jännittelit, Panit pyssyt paukkumahan, Ampumahan arvollista, Voideltua voimallista! Kukkulat kaikk' korkeammat, Tunturit te Tanskan tuimat, Norjan niityt, nurjat nurmet, Manterehet, maat ja metsät Mureeks mustaks muuttukohot, Surekohot surkiasti! Älköhöt äkätkö äänet, Saapuko satehet sinne, Koskeko kanss' koskaan kaste Vihollisten vainioille, Sillä siellä sodan sankar Ammuttihin aivan ankar. Älkäät ilkeät iloitko, Rivot riettahat riemuitko, Vaikka vaipui voimallinen, Kaatui kullainen kuningas, Ruumis rangaksi raukeni, Meni martaaks manterehen. Sielu siirtyi parempahan, Pyrki taivahan talohon; Kunnia kuuluupi kauvas, Mainitahan mailmassakin Kuuluisan kuninkaan Kaarlen, Sankarin sodassa suuren!

HEINRIKKI LILIUS.

Syntyi 1683 Messukylässä, tuli ylioppilaaksi 1700, vihittiin papiksi 1706 ja maisteriksi 1707, tuli sitten kappalaiseksi Pirkkalaan 1709, kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja syntymäpitäjäänsä Messukylään 1730; kuoli 1745. Tässä painettu Kehtoruno (vuodelta 1728) on sen ajan parhaimpia tuotteita.

KEHTORUNO.

Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, nuku nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sua Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke, enkelisein, Vaikeroitse, vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Liekuttelen linnuistani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopeaisein, hienoisesta, Heräele, herttukaisein, Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesi-mieluhinen.

GABRIEL CALAMNIUS.

Syntynyt 1695 Kalajoella, tuli ylioppilaaksi 1712, sitten papiksi ja tuli kappalaiseksi syntymäseutuunsa, joutui 1717 venäläisten epäluulon alaiseksi ja vietiin vankina Turkuun, nimitettiin 1726 Kalajoen kappalaiseksi, ja kuoli 1754. Ilman tekiän nimettä painettiin v. 1734 hänen Suomen vaivoista ison vihan aikoina tekemänsä Suru-Runot Suomalaiset, joista uusi painos ilmestyi 1778. Hänen muut runoelmansa ilmestyivät v. 1755 koottuina nimellä Vähäinen cocous suomalaisista runoista.

SIITÄ SUURESTA SURKEUDESTA, JOKA SUOMESSA OLI V. 1714 JA 1715.

Muukalainen muulta maalta, Venäjältä vierahalta, Meidän maalla matkustaissa, Tuimuudella tultuansa, Söi siat sikiöinensä, Karitsat kapehinensa, Kanat kaikki karisteli, Kukon poijat kuristeli, Löysi lehmät, löysi leivät, Havitteli härkälaumat, Veipä hevot heinikoista, Varsoinensa vainioista, Pani kaikki kartanoissa Peri puulle puhtahalle.

Lapsi parat laattialta, Imeväiset istualta, Pojat äitin polven päältä, Piiat pienet tuolta täältä, Otti oi! oi! orjiksensa, Ainoisiksi aljoiksensa; Vaimot vallitsi väkisin, Kaunihimmat kaiketikkin, Sydämmellä surkialla, Miesten mielellä pahalla. Vanhimmaiset valkiahan Pani pahoin paistumahan, Kädet köytti kiintiästi, Kapaloitsi kalvosista, Seljän päälle singotteli, Piiskallansa pingotteli, Kysyi: kussa kukkarosi, Hohtavaiset hopiasi, Kussa kullat kirkkahimmat, Kalut kussa kallihimmat, Kussa kaikki kattilasi, Kussa tiskisi tinaiset, Kussa punainen pukusi, Varsin juhlavaattehesi! — Veden vääntääpi verisen Selkiöistä silmistäni, Hi'en hiuksista hioopi, Poskipäästä pusertaapi, Muistuessa mieleheni Vihollinen venäläinen, Kuinka muodolla monella Vaati aina vaivaisilta Tavarata taipumatta, Omaisuutta ostamatta. Mikä virkois vihdoin siitä, Mikä kuoli kurjan lailla! —

Korvessa oli kotomme, Maantiellä majasijamme. Kirkkotiemme kivistöllä, Metsän petojen pesillä, Karhut kanssakumppanimme, Pyry päiväpaistehemme. Ei mieli mesiä tehnyt, Kylki kuuta kasvattanut Pahan pakkaisen käsissä, Kovan ilman kouratessa, Pahimmissa päivissämme, Hengen hädäss' heltehessä; Moni heitti henkensäkin, Vaipui poijes varvikkohon, Kuoli korpehen kovahan, Kankahalle kaatui maahan. Ruoka oli ruumenista, Puista purtava kovista, Oljesta oma osamme, Petäjästä pellon siemen, Karvas leipä lehdiköltä, Mämmi männystä mäeltä, Suosta suolat, suurusjauhot, Varsin vehoista valitut, Vesi säätty särpimeksi, Sinukka sianlihaksi! Sudet viimein suostuit meihin, Pyysit päällemme poloisten, Monta pientä pehmokaista, Vaivaista vaeltavaista Söivät lasta laitumella, Täytit täytten miesten päälle. Viisi muuta vitsausta, Joit' en saattane sanoa, Oli meillä orpanoilla Kovan Herran koston alla.

Auta ainoinen Jumala, Päästä päivistä pahoista!

HÄÄRUNO ASTRILDISTA.

Minä Savon Suomalainen, Kainuhussa Karjalainen, Tulin tiettyhyn talohon, Kaunihisen kartanohon, Kuulin siellä kumman äänen, Tomun totisen tohinan: Vaimo parat paksulliset Niinkuin pörhöiset pirisit, Piiat pienet, pikkaraiset, Pitkin seiniä sirisit.

Kohta kysyin kohtapäätä Tuommoisen tohinan syytä, Johon vastais vaimopuoli, Martan töitä toimittava: »Nyt on Astrild astununna, Talohon tomulla tullut, Joll'on vasamat vakaiset, Ampuneuvot ankarimmat, Joll'on piikit niinkuin piilit, Teräviksi tehdyt nuolet. Niill' on tullut tappeluhun, Kilvan nymfien kisahan, Sysännyt sydämmen kautta, Talon tiettyä tytärtä, Karannunna kantapäille, Aivan astunut likelle, Ett' on hieno niveltynyt, Niveltynyt nilkkaluusta Jalka neitosen jaloimman, Meidän Marian mainittavan. Siit' on meteli majassa, Huhu siitä huonehessa, Siitä kaikku kartanossa, Sill' on meillä mieli panna Ansat Astrildin etehen, Ett'ei kauvas kartanosta Juokse aivan joutuisasti, Mutta pahan parantaapi, Sydämmen sitoopi syrjän; Löytää tästä lääkityksen, Hienoimman hivellyslangan Sydämmelle särjetylle, Nilkoille niveltyneille.»

Tuossa viivähdin vähäisen, Katsoin naisten naalan päälle. Katso, Astrild ainokainen Oli saatu satimehen, Kussa luki lääkitykset, Kiivahasti kirjoitukset, Kuinka pitäisi parata Sairahaksi saatettua. Sairas kuin sanoman saapi, Katsomahan kapsahtaapi: Jonka Astrild ainokainen Sivuupi sylihin kohta, Kaikki haavat hauteleepi, Kipupaikat parantaapi, Sydämmen sitoopi syrjän, Jatkon jalkahan paneepi!

Tuopa sydäntä sukaisi, Munkin mieltäni mutaisi! Runoihin rupesin kohta, Lattialla laulamahan: Kiitos Astrild ainokainen Hyvin aivan ampumasta, Paremmin parantamasta, Kiitos, kiivahin sodassa, Taitavainen tappelussa! Siitä kannan kallollesi, Siitä painan pääsi päälle Kruunun kullasta kudotun, Palmupuista palmikoitun, Toivotan todella sulle Onnen kaiken olkapäille!

ABRAHAM ACHRENIUS.

Syntyi Somerossa 1/2 1706, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1725, papiksi Pohjanmaalle 1730, Nousiaisten kirkkoherraksi 1753 ja kuoli 28/9 1769. Achrenius teki jo nuorena itsensä tunnetuksi runoiliana, mutta liityttyään 1730-luvulla herännäisliikkeesen, käytti hän runoilialahjaansa enää ainoastaan virsien y.m. hengellisten runojen sepittämiseen, kerrotaanpa hänen polttaneenkin entiset maalliset runoelmansa. Hengellisiä runoja on hän julkaissut suuren paljouden, joista tunnetuin on kokoelma Sionin juhla-virret, pain. Turussa 1769. Seuraavassa »onnentoivotuksessa väitökseen», joka olkoon näytteenä 1700-luvun akatemiallisesta runoudesta, on senaikuinen kirjoitustapakin säilytetty.

ONNENTOIVOTUS VÄITÖKSEEN.

Tuonain temmaisi täst minu muodois muttuva Morpheus, Temmais, valpana vei, eipä suonut sippura silmill, Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi Virtus, Veisais näin: tule tän Musain vesa vickelä vircuin, Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä: Juox, tule tän tänäpän, täsä tie, täsä tanhoa toimen, Tie joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast Päin vetä, paitz pelvot ylitz onnet et ongalet alhoin, Pindin paisumen pääl, cusa cunnia canda cathedras Crunun caickile nijl, jotk sinne on sattanet itsens: Sijs tule tän tänäpän: vedä, veickoni, virsuja väljäll, Seura ny' meit yll' öit, pyri pääl, lue, lauluja laske, Eij täsä turmel työ, vaick tappura pistäpi pensas, Eij täsä tuoxua tul, vaick canda se, crapise cannois: Sijs pidä pääl, joca sääl, kyl cunnian cuckula caicu, Cuins heljäl helinäl Heliconillen huittulen[45] hyppät. Näin veisais Virtus: tämän äckeis taitava toimen, Cans taidon Toveritz', joca nurcasa nurisi nurmen, Äckäis sen, meni sinn'; ja jos ennen seuraisi sijvos, Kyl sala kyl caunist, jo ny' jälkiä jättele julki. Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vidasa virgon, Nyt toivon totisest: caick caiketi kändykön onnex.

JUHANA FROSTERUS.

Juhana Frosterus syntyi 1720 Paltamossa, tuli ylioppilaaksi 1736, maisteriksi 1745, Sotkamon kirkkoherraksi 1763; v. 1800 sai hän jumaluus-opin tohtorin arvon ja kuoli 10/6 1809. Hän on sepittänyt pari kaunista runoa sekä miellyttävän, esitystavaltaan runollisen kirjan Hyödyllinen huvitus luomisen töistä, joka ilmestyi 1791.

JUMALAN PYHÄSTÄ LAISTA.

Tuli tuuli tunturilta, Edomin etelämaalta, Paksu pilvi Paranista, Josta tuli tuiskuaapi, Tulen liekit leimahtaapi, Jyrinät ylen jyreät, Pelättävät paukaukset. Oli tuska tullessakin, Kova kipu kallioilla, Vuoret aaltoina ajeli, Paukkui vuorten patsahatkin, Sinai syttyypi tulesta, Horeb horjuupi kovasti.

Onpi Luoja liikkehellä, Luojan voima vallassansa Ihmisille ilmestyypi. Hänen vaununsa vakava Kulki pilven kukkuloita Rakehitten rattahilla. Taivas selkeä sakosi Mustan pilven peittehestä, Tiukkui taivahat sadetta, Vesi vuoti viljavasti. Liikkui luodut luonnossansa, Liikkui Luojan liikuttaissa, Kaikkivaltiaan käsissä.

Nämät oli nähtävissä, Mutta eipä siedä silmä Nähdä näkymättömiä, Kukapa saattaapi sanoa, Jot'ei ole ennen nähnyt Eikä kuullut korvillansa? Kuka saattaapi sanoa, Aivoillansa arvaella, Mitä enkelein esissä, Mitä taivaassa tapahtui, Henkein suuressa hovissa, Kaunihissa kartanossa?

Pyhän Herran palveliat, Seebaotin sotajoukot, Suuret sankarit sodassa, Kirkkaudessa koreat, Seisoi tuhannen tuhansin, Joukoissansa juontehessa, Tekemässä taitavasti Palvelustansa pyhästi. Helisi heleä torvi, Pauhasi pasuunan ääni, Kaikui korvissa kovasti, Pelko pyörrytti parahat, Rohke'immat raukesivat. Ylimmäisen ystäväkin, Jalo tuttava Jumalan, Mooses miehistä valittu Tunnustaapi tuskissansa: »Minä vapisen, värisen, Polvet puuttuvat minulta». Kaikki kansa katsellessa, Katsellessa, kuullellessa, Pyysi pelvosta paeta Kuolemata kauheata.

Minne poloinen pakenet Kaikkivaltiaan kädestä? Eipä turvaa tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Vastoin la'in vaatimusta, La'in kanteita kovia.

Istui Herra istuimelle, Kiivas Kunnian Kuningas Lakiansa latomahan, Sulki lavean lakinsa Käskysanaan kymmenehen. Puhui selkeät sanansa, Lujat juuri lupaukset, Hedelmät hyville töille; Kovan koston uhkaukset Peloksi pahoille töille.

Nämät vaativat vakaasti Taidon, tahdon, taipumusten, Ajatusten, aikomusten, Kielen, käytösten, tekojen Viatonta, virheetöntä Puhtautta puuttumatta. Mitäs vielä vilpistelet, Juonissasi juonittelet? Onko vilpissä varoa, Valellessa varjelusta? Tunnusta tapasi tuimat, Paljasta paha sisusi.

Sydämmes on syvä hauta Täynnä häijyjä haluja, Kauheata kankeutta, Ylevätä ylpeyttä, Iloittelet ilkeöille, Tavoille tavattomille, Vastoin Luojasi lakia.

Onkos Herra herjennynnä, Vaijennut vakaa Jumala, Laskenut lujan lakinsa Meidän mielivaltaisamme? Etkös tiedä täydellensä Tulevas tilin tekohon? Tulet totta tuonen tullen, Tulet vastoin tahtoasi, Tulet käskyllä kovalla, Koska torvi taivahalta Kutsuu kuollehet kokohon, Herättääpi haudoistansa, Tuopi tuomion etehen; Koska meret mullistuvat, Tuli tuima kaikki syöpi, Voimat vahvat taivahankin Värisevät, vapisevat. Voivotukset vallan saavat, Parku suusta pakahtuupi; Soisit, vuoret vääntyisivät Poloiselle peitteheksi; Mutt' ei pääsekkään paolle Kovan kostajan käsistä.

Ei ole turvaa tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Vastoin la'in vaatimusta, La'in kanteita kovia! Työsi kaikki kaunihimmat Ovat kaikki kelvottomat, Niinkuin huonon hämähäkin Verkko sulle vaatteheksi.

Nyt on vielä armon aika! Matkaa toiselle mäelle, Pyri, käänny Golgatalle; Siell' ei ole tulen tuisku, Eikä jylkeä jyrinä. Siellä rauha raketahan, Siellä armo annetahan, Jesus joutuu turvaksesi, Päästää pauloista pahoista, Kuolon kauhean kidasta.

TUOMAS RAGVALDINPOIKA.

Köyhistä vanhemmista syntynyt 27/12 1724 Tyrväässä, varhain orvoksi jäänyt, ilman kasvatusta, ontuva ja rampa, on Tuomas Ragvaldinpoika kuitenkin ansainnut muistamista. Yhteen aikaan Turussa oleskellen, toimitti hän painoon useat häärunot ja jälkimuistot, vaan muutti sitten Loimaalle, missä kuoli 14/3 1804.

YLHÄISEN LAPSEN HAUDALLA.

(Lyhennetty.)

Taivaan lintuin laumasta Mainitahan kotkasta, Että yli muiden niin Lentää asti pilvihin.

Niin nyt tämä herranen, Johannes, vähä sielunen, Lensi ylös korkeaan Taivaan saliin oikeaan,

Isän syliin Jesuksen, Joka näki parhaaks sen, Suloisella suvella Nisuns' jyvän jouduttaa.

Niinpä Jesus puheli, Rakkaudesta saneli: Sallikaa ne vähäiset Tulla tykön' lapsiset.

Surun laakson pellosta, Mailman pahast' alhosta, Jossa lapset kasvavat, Vesoina jo kuivavat.

Jesus ulos johdatti, Isänmaahan istutti; Siell' on vahva satama, Ei siell' tuule, tuiskukkaan;

Mutt' tää kukka ihana Kaunis onpi kasvoilta, Enkelitten muotoinen, Pyhäin kaikkein kaltainen.

HEINRIKKI ACHRENIUS.

Syntyi Sievissä 1730, tuli 1749 Turussa ylioppilaaksi. Oli sittemmin suorituskomissariuksena ja nimismiehenä Kalajoella, jossa kuoli 1798. On kirjoittanut koko joukon, enimmäkseen ainoastaan käsikirjoituksessa säilyneitä runoja, useimmat leikillistä laatua.

KAIKU.

Ilma kaunis, ihanainen, Se'es, siksehen suloinen, Minun laitti liikkehelle, Kerran käymähän kuletti Nurmimaalle nukkaiselle, Kukkaisten kotisijoille, Joita katsellen kävelin, Ihantelin itsekseni. Kävin kyynärän välistä, Jopa seisoa sujotin, Tahi panin polvilleni, Uuvuin istumaisilleni, Otin kukkaisen kätehen, Toisen toisehen sivalsin, Sitte veisasin vähäisen, Sanan, kaksi kalkautin.

Jopa ääni etähältä Kuului korvani sisähän, Joka mua jätkytteli, Samat saneli sanaiset. Minä vaikenin välehen, Ajattelin arvollansa Siellä ihmisen olevan, Istuksevan itseksensä, Joka kuuli laulavani, Lauloi laillani takaisin. Vaan jo muistui mieleheni, Astui aivoni sisälle Juttu kaiusta kamala, Kaikun katalan menosta, Joka oli neito nuori, Kaunis, kasvoilta ihana, Mutta muuttui murhe'esta, Kaikki kuivasi kokohon, Jott'ei jäänynnä jälille Tästä muuta tiettävätä, Kun ääni mainittu metsässä, Kaiku kaikki jätkyttävä.

Itsekseni istuessa, Tätä ajatellessani, Havaitsin havun sivulla.

PAPIN ROUVILLE VAPUN PÄIVÄNÄ.

Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon, Koska saavat luottaa, Että kaksi vuotta Vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat! Ei ne rouvat huokaa, Heill' on kyllä ruokaa, Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat.

Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans, Aittaan aivan hyvää Tarpeheksi jyvää, Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Viinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa, Oluttakin nähdä Yllättävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvoittaa.

Siis jo rouvat, siis jo rouvat pian vanukaat Äijienne kaulaan, Niinkuin rautanaulaan — Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

»Elä kauvan, elä kauvan minun tukenan'! Paljo multa puuttuis, Sull' jos tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan!»

FRANS MIKAEL FRANZÉN.

Tämä kuuluisa runoilia ruotsin kielellä, joka oli syntynyt Oulussa 9/2 1772, tuli kirjallisuuden professoriksi Turkuun 1798, vaan 1811 siirtyi Ruotsiin, missä Hernösandin piispana kuoli 14/8 1847, on suomeksikin runoillut yhden runoelman (1804).

RUHTINAALLE.

Eläköön kuningas, Vilpitön ruhtinas Suomenkin maan: Sielläkin siivoa, Toimea, taitoa, Parempaa oloa Kartuttamaan.

Vaasaitten sijalla, Vaasaitten neuvolla Hallitkoon hän: Metsänkin kodossa Orvollen osansa, Pienimmäll' omansa Säilyttämään!

Estä, oi Jumala, Pahuuden juonia Pimeyden teill'! Hän ku on ilomme, Onnemme, toivomme, Hänelle olkoomme Se kuin hän meill'!

Turvana tuhatten, Herrana sydänten Eläköön hän! Väärille pelvoksi, Hyville voitoksi, Suomelle riemuksi Eläköön hän.

Veisaa siis jalolle Maakunnan isälle Suomenkin maa; Kasvattain rauhassa Lapsia korvessa, Rukiita nevassa, Veisaa: hurraa!

HEIKKI VÄÄNÄNEN.

Heikki Väänänen oli työmiehenä Oulussa ja eli 18:nen ja 19:nen vuosisadan vaiheella. Hän sanotaan olleen taitava viulunsoittaja, vaan viettäneen ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, ja vihdoin tapaturmaisesti saaneen surmansa. V. 1801 painettiin Vaasassa hänen runonsa Kummasta kalakukosta, joka ennen muita on tehnyt tekiänsä nimen tunnetuksi.

LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.

Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Rytsin[46] ruuasta rumasta, Kummasta kalakukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvainen sisähän, Isossa Itäkylässä Paltamossa mainiossa.

Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhäiltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten.[47]

Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: »Kusta nyt saisin kumppanita, Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Käpäisehen kaupungissa; On mulla talia taasen, Vielä voitakin vähäisen, Vaikk' on huono heinävuosi, Mure muustakin ruuasta.»

Kohta yksi koiransilmä Sanoopi väen seassa: »Jopahan kotoa kyllä Joulun eellä jouetahan, Olis mielessä minulla Lähtö poijes Pohjan maalle: Lähtisin minäkin muuten Käpäisehen kaupungissa, Vaan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut: Vietihin minulta viimein Väkisin vasikan paisti. Kun näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle, Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Poijes matkan pitkän päässä. Kylläpä täälläi tarvitseepi Pureskella porvarissa.' Veipä sittenkin väkisin, Vielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä. Kuin ovat viekkahat viriät Omin mielin ottamahan Talonpoikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aika lailla Minua torui tolvanaksi. Vaan nyt konstin mä kotona Saatan vielä viisahammin Tehä toisehen tapahan.»

Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä: »Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisi sievät, Turkin puuhkat pulskiammat.»

Ukko uunilta puhuupi, Partavaari paukuttaapi: »Kyllä sinä, siivo muori, Oike'in hyvä olisit Syökäreille syölähille, Kun nyt siitä kuoren poijes, Veisitkin nahan väkisin, Ke'en kesken paistamisen, Siitäpä syökärit rupeais Arvelehen aivoissansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa; Siitä mielehen menisi Talonpoikien tavarat, Vastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis. Ann' olla katti karvoinensa, Että tullee tuntemahan, Mik' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan».

Isäntä ihasteleepi, Lie'en vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän. Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli kovaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäisi, Paneepi säkin sisähän. Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marssimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen. Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa. Kumppanit heti kysyvät: »Joko nyt jokea meemme, Linnan tullista livumme, Käymme kautta köyhän miehen?» Juuruksen tykö tulivat, Kestikievarin keolle.

Siltavouti Simpermanni Oli juossut Juuruksehen Tukkihin haoilla siinä Tietä kiinni kiiruhusti, Ett'ei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana. Ne, jotka jokea aivoit Myllytullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangastullihin kävivät. Pistit ensin pienen leivän Tulliherralle kätehen; Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: »Ketä sinä tällä kerjulaista Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kalakukkoja komeita? Anna mulle muutamainen Teiän maanne maistiksista.»

Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa. Hetipä käski tulliherra Tämän miehenpä tupahan, Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punssit, Vielä viinatkin lisäksi. Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni ka'ulle, Sieltä poikkes porvariinsa.

Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Väänäseltä. Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takaisen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaiselle ilkeälle. Haukkasi palasen päästä, Toukaiseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit; Luuli hauin hampahiksi, Eli lahnan leukaluuksi, — Eipä usko ensinkänä. Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siinä Karvaisen katin sisällä. Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä: »Enpä tuota turkastakaan Luullut nyt minä poloinen Perkelettä petturiksi; Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhrannunna. Ei sitä tieä ihmisrukka, Mitä syöä syntisparan Vasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorna näitä nähty, Noita ruokia rumia.»

PAAVO KORHONEN.

Syntyi huhtikuussa 1775 Ukkolan talossa Rautalammilla, missä isänsä oli talonpoikana. Jo nuorena tuli hän liki tienoilla kuuluisaksi runotaidostaan ja oli aina tervetullut vieras kaikissa juhlissa. Kansa pitää Korhosta kaikkein uudempain runolaulajain mestarina. Syksyllä 1840 löydettiin hän eräänä päivänä kuolleena venheestään paluumatkalta erään naapurin tyköä. Lönnrot on 1848 julaissut kokoelman Paavo Korhosen runoja.

RUNO SUOMEN KIELESTÄ.

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät. Että Suomesta suloinen Runo tässä lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla! Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä, Eipä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittejamme kuitenkana; Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkeästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti Pesissänsä pienempinä: Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ensi alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät ylhäiset, Sukulaiset suuret muutkin; Sanotaanpa Saksan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missä on sukua Suomen? On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeu'en omaiset Antaisi luvan lujimman, Että tuomiot tulisi Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla; Sitte sihteerit tekisi Halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja Kuin on suullakin sanottu, Jopa piispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä. Se on suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

HÄÄLAULU.

(Lyhennetty.)

Noh, miehet, miehet, veikkoset! Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset, Ja yhä toista tuodaan.

Vaan näin ei kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos poikia ei laiteta Kihloja kylään viemään.

Siis laita poi'ille naiminen Niin pian kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Ei sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät poiat, jotk'ei nai, Piiatkin teille nauraa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkaan kengät kestää. Nyt mieleni on marssia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Myös nuorten halu herääpi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Ett' vanhat tanssiin tulee.

Poiat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan kiitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Poiat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkisten viimein vetävät, Jos ei hän tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: Eiköhän me jo mennä! Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Sitte he temput tekevät, Kun kokit maidon keittää, Ja tanssin koukut kokevat, Pois nutut päältään heittää.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielellä mä lähtisin, Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla muidenkin, Kun nousi soiton ääni.

JAAKKO JUTEINI.

Syntyi talonpojan poikana 14/7 1781 Hattulassa, tuli ylioppilaaksi 1800, ja 1813 maistraatin sihteeriksi Viipuriin, mistä virasta 1840 otti eron. Juteini on julaissut suuren joukon pienempiä ja pitempiäkin runoja, esim. Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I, 1815, näytelmäntapainen Pila pahoista hengistä, 1817, Huilun humina eli takaisin tulo Väinämöisen hyvästijätöstä, 1820, ja vaikutti väsymättömällä innolla suomalaisuuden herättämiseksi. Yliopiston riemujuhlassa 1840 tuli hän filosofian kunniatohtoriksi. Hän kuoli 20/6 1855.

LAULU SUOMESSA.

Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk'ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Perkaapi hän pelloksi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty, Järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämmessä siveyttä.

LAULU ELÄMÄN NAUTINNOSTA.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus, Vältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus, Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Väliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus, Hyvä hyvin käytä! Pois, pois huokaus, Toivoll' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä? Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!

MENESTYS SUOMESSA.

Kyllä on Suomessa luminen luonto, Vaan hyvän suonto Riemulla rintoja lämmittää. Kulkekoon talvella kylmänä kuukin, Lämmin on luukin, Kun veri ystävät yhdistää.

Kesällä leikkivät linnut ja karjat, Makeat marjat Varsista valmiina taitellaan. Kedolla kestävät lapset ja laumat, Pellolle aumat, Korkeat, laveat laitellaan.

Miehiksi nousevat poikamme norjat, Suorat ja sorjat, Miehinä mieltänsä kiitellään, Pienestä piiasta paisuupi nainen, Jaa, samallainen, Kuin marja kukasta viljellään.

Naitavan neitosen lempeä laatu, Simasta saatu, Aina on sulava suosioon. Ei ole elämä onnea vailla Suomenkaan mailla, Avoinna ovi on nautintoon.

LAPSEN LAULU LESKELLE.

Älä itke äitini, Älä äiti kulta, Vaikka vaan nyt isäni On jo musta multa.

Älä muista murhetta, Tuoll' on kirkas taivas, Poikas torjuu puutetta, Vähentääpi vaivas.

Kyllä luonto lapsella Viimein vahvistuupi, Miehen voima varrella Kerran kukoistuupi.

Anna ajan ehtiä, Huoles minä maksan; Leipä paisuu leveä, Koska kyntää jaksan.

PENTTI LYYTINEN.

Syntyi Rautalammilla 18/1 1783. Tuli kotivävyksi Toholahden kestikievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Hän kuoli ijäkkäänä 20/2 1871. Lyytinen on kirjoittanut suuren joukon runoja, joista laajin ja tunnetuin on tässä seuraava »Kestikievarin virasta.»

KESTIKIEVARIN VIRASTA.

Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.

Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palveliat; Saapi valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksyttäisin, Tehä paljon palvelusta, Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipiästi kiirehessä. Yksi huutaa hulikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen pitäis punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Vinkaiseepa viinoakin, Joka tuiskusta tuleepi.

Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritkin. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Joka puolelta puhasta, Jätä sitten jäähyvästi, Astuppas ulos ovesta, Yritäppäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen, Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello, Jok' on ilkeetä ihollen, Korvillen kovin pahoa, Kun on uupunut unehen Päivän töistä päästyänsä. Nouseppas ylös nopeesti Oman kumppalis kupeelta, Ukko jou'uppas urallen, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi. Pane pöyällen pötyä, Toimitappas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina. Milloinkin minkin näköistä Saataneenkaan sarvipäätä.

Annas aika aamun tulla, Emäntä ensin käsihin, Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset, Rohotapas roppiryypyt, Vielä pienet piiskapiipat. Vyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Valjastappas valmihiksi Kyllä kymmenen hevoista; Piä värkkisi vireillä, Aivan äkkiä älyä, — Jos et jou'u juoksemassa Saamahan sanan perästä, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.

Kunpa ois se kunnon herra, Joka tukkaani tuleepi, Niiaisinpa niskoillani, Pokkaisinpa polvillani, Että muistutti minua Virastani viisahasti, Mut kun kelvotoin ketale Tukkoani tuiskuttaapi: Se on häpiä hänellen Viimeisillä virstoillansa. Ja jos sopiipi valitus, Kyllä kynnet on kynässä, Ompa näpit näpperänä, Sormet sievästi sitoopi Valituksen valmihiksi — Katso tietä kansselihin Saamaan sakkoja lisäksi. Vapiseepi vaarin housut Monta kertoa kesässä, Kun on kuomi kunnollinen, Vaunut valmisna pihalla, Hevoiset hien pisassa Hojottavat hollin päässä, Narrin nahkoja vetävät, Oppineemmat outteleepi. Ja kun kulkee kunnon herra, Kun hän tuleepi tupahan, Ei hän kilju kiivahasti, Eikä äissänsä ärise, Vaikk' on vajaata välistä Meiän miesten meiningissä; Iloksensa ihmisparka Katseleepi kaikin puolin Herran oikian oloa, Kulkemista kunnon herran.

Kuormansa on kummallakin, Vaivansa vaeltavilla, Toinen toistansa vetääpi Surun tiellä surkiasti. Matkamiehet me olemme, Keisarit ja kerjäläiset, Maaksi, mullaksi tulemme Matkan päähän päästyämme, Vaikka vaeltaa isosti, Yli määrän ylpiästi, Moni kelvotoin ketale, Matkustaissa maailmassa. Min' en tie'ä toisen töitä, Eikä toinen toisen öitä, Sen mä vaan saatan sanoa, Ett' on kuorma kummallakin.

LAPSEN VIRSI.

Minä laulan lapsen virttä, Linnun virttä liekuttelen. Lintu tuopi liinapaian, Peipponen pellavaspaian, Hanhi tuopi hyvän hameenkin, Leivonen hyvän leningin, Pulmunen puhtahan paian, Papukaija kaunistukset, Riikinkukko rintaristin, Kullankarvaiset kuputkin, Mehtikana tuopi miekkojakin, Tikka tikatun takinkin. Mettinen se messuaapi, Lintuset ne lauleleepi, Pääsky parvesta parahin Viisahasti vingertääpi Unen virttä viimeiseksi. Minä laulan lapselleni, Lapsi laulaapi itsekin, Unen virttä virkkeleepi. Makaappas nyt pieni Maija, Makaa makeita unia Herran helmassa hyvässä, Makeassa manalassa!

Ja kun lasketaan levolle Tämän maailman majoista, Tule sitten Tuonelahan Lasten kanssa laulamahan, Siellä on makea manna, Siellä on ilo ihana, Siellä on koria kirkko, Siellä lehteri leviä, Siellä veisaa pyhät veljet, Siellä siunatut sisaret, Siell' on semmoinen elämä, Jott' ei täällä tietää saaha, Sit' ei voi sanoa suulla, Eikä käellä kirjoitella.

Josko Maija sinne mennet, Josko ennen ennättänet, Kutsu sinne kummiasi, Isääsi ja äitiäsi. Rukoileppas Ruhtinasta, Vanhurskasta Valtiasta Armoalttarin e'essä, Palmut paistavat käessä. Siellä sitten lauletahan, Voitonvirttä veisatahan Isämme istuimen eessä, Isoisissa Isän häissä. Siellä on avara aitta, Leviämpi leipähuone, Siellä on lihava laiun, Hengellinen herkkupöytä. Jospa sinne tultaisiinkin, Onnelliset oltaisiinkin, Siinä suuressa salissa Patriarkkojen parissa.

PIETARI MAKKONEN.

Oli syntynyt Kerimäellä v. 1785. Pitäjässään häntä pidettiin suuressa arvossa ja pantiin useaan luottamustoimeen. Ensimmäistä runoaan kirjoittaessaan hän mainitaan jo olleen 50-vuotiaana. Makkonen kuoli 20/4 1851. Etevimpiä ovat hänen runonsa »Suomen kielestä» ja »Viinan töistä».

LAULAJAN ALKUSANAT.

Halu mulle huolta antoi, Luonto laulua lupasi, Ruveta runon sanoille, Väinämöisen värssylöille, Jos vaan kylläksi kynäni, Sulkani sanoja saisi, Eikä vierisi vioille, Teille väärille vetäysi.

Voi! jos vanha Väinämöinen, Ukko nousisi unesta, Aukaiseis sanaisen arkun, Josta juoksisi jokena, Virret virtana valuisi, Sarvipäisinä sanoina. Luontevina lausehina!

Mielikki, metsän emäntä, Metsän kukka kultarinta, Kasta siipesi simassa, Sulkasi sulassa meessä, Jolla virteni virutan, Kastelen sanani kaikki, Että muistuisi mesille, Hunajalle höyryäisi, Oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona.

ILOLAULU SUOMEN KIELEN KASVANNOSTA.

Missä syntyi Suomen neiti, Kussa kasvoi kaino lapsi? Mistä oppinsa otellut, Saanunna sanat mokomat, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna? Siitä ei sinä ikänä Tullut suurillen tutuksi, Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi; Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Talonpoikien tuvissa, Kyntömiesten kartanoissa; Jos kerran kävi hovissa, Ei siihen sisällen päässyt, Saipa käyä kartanolla, Seinävierissä väristä; Eikä päässyt pännän päähän, Eikä sulkahan sopinna, Eikä laskettu lakeihin, Eikä tullut tuomioihin.

Niin on aivan arvotonna Seissunna selän takana, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi; Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi. Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.

Niinpä kulki kuun ikänsä Oman oppinsa nojassa; Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahella. Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta: Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi hyväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan. Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.

Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäköiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä. Jo nyt saattaapi salissa, Kamarissa kaunihissa, Oike'in omin varoinsa Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit käessä; Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.

»Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita,» Näitä lausui laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Virren seppä selvänlainen, Valitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä: »Ei mua Suomi soitattane, Omat lapset laulattane, Miellytä nykyiset miehet.»

Vaan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kotona käynyt, Eikä kielellen kerinnyt: Viel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja, Viel' on vanhan Väinämöisen Laululuonto liikkehellä Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa; Suomi syytääpi sanoja, Savon lapset lausehia.

Viel' on soittoja somia, Kanteleita kaunihia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa; Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Sekä soittaapi somasti, Lauleleepi lempiästi, Niinkuin alli aallon päällä, Pensahassa pieni lintu.

Kansa suuri Suomenmaassa, Euroopa sitä enämpi, Eipä liene leipäsuussa Yhen miehen kylvännällä, Ei seula satoja kasva, Kourantäysi kymmeniä, Vaikka onnikin olisi, Menestyskin mieltä myöten. Jopa lauluni lopetan, Rumasti runoni päätän.

OLLI KYMÄLÄINEN.

Syntyi 1790 Leppävirroilla, eli suuremman osan ikäänsä myllärinä Kaurion kartanon tiluksilla Heinävedellä ja kuoli 3/5 1855. Kymäläisen runot ovat huomattavat lämpimästä tosirunollisesta hengestään; hän on etevin talonpoikaisista runoniekoistamme tällä vuosisadalla. V. 1845 kutsuttiin hän Makkosen ja Puhakan kanssa Helsinkiin kuvattavaksi muutamain kansanrunoutemme ystäväin toimesta.

KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.

Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta; Mutta kuinka Sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätönnä Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kauniista kesän tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meiän ihmisten iloksi, Meiän vaivaisten varaksi.

Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat, Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko paistoi varisti. Lumet lähti, maat sulivat, Virrat aukesi äkisti; Eipä viikon viipynynnä, Tuskin kului viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi; Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitseepi itseksensä, Että Herra heitä auttoi, Heitä vankeja vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Teiret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta, Pienet linnut pensahissa Kaikki istuivat ilossa, Visersivät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen, Arvelevi aikojansa, Kyselevi kyntömiestä, Alkajaapi aurojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihenpä antoi apua, Kaunihimman katsehensa, Että lämpimän lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimämmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi, Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna, Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät.

Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi, Miks'ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meiät luonut, Luonut luontokappaleita Muita vielä viisaammaksi, Kielen antanut puhua, Että järjen ymmärrellä!

PUNKAHARJUSTA.

Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Virstantolppa toistajana; Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylimäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki' näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: »Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata». Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus; Viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!

PIETARI TICKLÉN.

Syntyi 6/7 1792 Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1811, vihittiin papiksi 1815, maisteriksi 1823 ja nimitettiin 1829 kirkkoherraksi Teuvalle, missä kuoli 11/6 1838. Runoelmiansa lähetti hän Oulun Viikkosanomain ensimmäisiin vuosikertoihin.

LEIVOSELLE.

Missä viivyt, leivoseni? Etpä joudu ensinkään Tänä vuonna, kultaseni, Mieltä mielistyttämään;

Aina ennen ennättelit Talven huolet huojentaan, Etelästä lennättelit Myrskyn muistot poistamaan.

Kuulin kieles visertävän Ilman alla aikanaan: Näinpä päivän ennättävän Kukkasia kutsumaan.

Kukat kutsui hettehistä Kaunihisti loistamaan, Veti vedet lähtehistä Juoksussansa joutumaan.

Laski pienet lattialta Kartanolla juoksemaan, Venehetkin valkamalta Vetten kalvot kaivamaan.

Laski karjan kartanoista Kujan päähän kulkemaan, Lammaslaumat karsinoista Tanhualla tanssimaan.

Kyll' on taasen tavallansa Aurinkomme alallaan; Mutt' on kolkko kulussansa, Kylmä vielä valossaan.

Missä viivyt, leivoseni? Sinua se vuottanee! Tultuasi, kultaseni, Huolet talven huojennee!

LAULAJAT.

»Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia! Minä sanelen sanoja, Minä lauluja latelen, Ett'et ole semmoisia Kuullut ilmoisna ikänä. Laulan lapset laulajiksi, Laulan tyhmät tietäjiksi, Laulan tulen pakkaseksi, Pakkasen tulen väeksi, Kivet halki kankahalla, Poikki petäjät mäellä, — Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia!»

Tällä lailla laaullansa Lauloi kerran laajaleuka, Suurisuinen pöyhisteli. Mitä miehiä nimeltä, Oliko Ruotsin rohkioita, Vaiko Saksan sankareita, Sit' en sano surmakseni.

Lauloi pieni lappalainen, Hyräeli hyinen poika Nuotiolle noustuansa Hangen kylmästä kylestä.

»Mitäs laulat lappalainen, Poika hyinen hykertelet?» — »Laulelenpa lystikseni, Omaks hyväksi hykerrän; Niinp' on minun mielestäni, Ett' on lintu leivonenkin, Vaikk'ei huua huuhkajana, Eikä karju kaakkurina!»

ABRAHAM POPPIUS.

Syntyi Juvan pitäjässä Savossa 30/10 1793, tuli 1813 Turun yliopistoon ja harjoitti v:sta 1817 opintoja myöskin Upsalassa, V. 1823 papiksi vihittynä, tuli hän 1833 Juvan kappalaiseksi, jossa pysyi kuolemaansa asti 10/4 1866. Poppiusella oli oikea runon henki ja hänen runoelmansa ovat kaikki sujuvia ja kauniita. Niitä on useampia painettu Arvidssonin toimittamaan »Oskyldigt Ingenting» v. 1821 ja Krohnin kokoamina Koitar albumin I vihossa.

PERHOSEN SYNTY.

(Katolilaisen tarinan mukaan.)

Neitsyt Maria emonen Kerran käyskeli kesällä Niitun nurmella ihanan; Kävi tuulta tuntemassa, Ilmoja ihailemassa, Pienen poikansa keralla. Viimein lehdossa levähti, Pimennossa pihlajaisen, Tuomen kukkivan kuvassa.

Poika pienoinen sylihin Kultakukkia kuletti, Sitoi niistä seppeleisen, Kruunun ruusuista rakensi, Sillä solmesi somasti Äitin päätä päärlytöintä, Kulmia kullattomia.

Mutta muistipa Maria, Emo kaunis ennustuksen. Koska siunaten Simeon, Sylin pienoista pidellen, Oli julki julistanut: »Sinun sielusi lävitse Pitää kerran miekan käymän Tämän tähden lapsukaisen».

Silmistä sinertävistä Siitä kyynelet sirahti. Mutta poikanen poloista Maammon maallista sydäntä, Käsin kaulahan karaten, Lohdutteli lempeästi.

Äsken tuosta äiti tunsi Itse taivasten isännän Asuskelevan alaalla, Köyhän syntisen sevässä. Maitten, merten kauhistukset Katosivat kaikkinensa, Taivas täytti yksinänsä Äitin synkeän sydämmen.

Suru suli silmäsistä Kiehuviksi kyyneliksi, Kyynelkarpaleet tipahti Nurmikolle nukkaiselle.

Henki heinihin heräsi, Sydän syttyi kukkasihin; Perhosina pienoisina, Sinervinä, siintävinä, Kirjavina, kiiltävinä Lehahtivat lentämähän, Kiertäin päätä päärlytöin.

KUKKASEN TAIVAS.

Oli se kaipo kukkasella Kaunoisella, Vaippakorvalla valitus: Ett'ei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi, Ett'ei kieltä kimalaisen Kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä, Että itse iloitsisi, Imeksisi Hyvän henkensä himoja. Vaanp' on Luoja lausununna, Luotuansa, Kukan korvahan korean: »Kun sun neitonen näkevi, Ihanainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, Sinisilmän, Näet lentävän lähelle; Eipä lintu lentäväinen Liukkahampi, Kuin se neito nurmen päällä; Eipä perhonen pikemmin Pakeneva, Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa Valkoisempi, Kuin sen käsi kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille, Eipä taivas täydellinen Täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan, Eipä mesi mehiläisen Mehuisempi, Kuin on huulet Hilturilla.»

LAULUNI.

Koska paisuin partasuuksi, Ukko-huonoksi hupenin, Pitäis laata laulamasta, Pitäis hennoa heretä Työstä jonkin joutavasta, Jota inhoovat isännät, Kun ei tuota kukkaroihin Kultia, ei kunniata.

Moni saattavi sanoa: »Olis todella tosia, Olis tarvis tarkempia Kaiken kansamme hyväksi Suomessamme suudatella, Toimen miehen toimitella, Kuin on runoille ruveta, Viipyä virren teossa. Se on työksi tyhmempiä, Miehellen mitättömämpi.

Vaikk' on vaimoista valitus: Heill' on turhuutta tuhannen Työn ja vaivan vaativata, Päässänsä ja päärlyissänsä, Hiuksissansa, hiipoissansa, Helmissänsä, helmoissansa. — Onpa niist' etu enempi, Kuin on laulun laadinnasta».

Mitä mä poloinen poika Siihen virkan silmitönnä, Sokeana sopestani? Ken ei muuksi kelvannunna, Se on Luojansa luvalla Tullut sirkaksi tupahan, Savuisehen saunasehen. Niinpä mielisin minäkin Sirkan lailla lauleskella Pimeästä piilostani, Jos sä, Suomeni, suvaitset, Sirkan tahtoisit tapaista.

PUNNITTU AMOR.

»Miten painat, kunnar, Jonka tuskin voitan? Tules tänne, koitan, Kosk' on tässä puntar», Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.

Vaakapuulle laittoi Afroditen lapsen; Palmikosta hapsen Vastapainoks taittoi. Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

»Raskaspa kuin lammas Onpi hivus mulla! Miss' on paino sulla, Pikku irvihammas? Eikö voima aina Väkevässä paina?»

Tyhjän' olla antoi Toisen vaakalaudan; Joss' ol' Amor, kauvan Sitä ilma kantoi. Hän lens' päälle ilman, Käänsi neidon silmän.

Neito päätä viskoo, Ihmetellen: »kas, kas! Rinnass' aika raskas! Sua, sisalisko, Kuka taiskaan luulta Keveämmäks tuulta?»

Vielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhoi painollansa Voitti pienen herjan! Hän liekkui vaakapuulla, Nauroi, sormi suulla.

VALISTUKSEN VAIKUTUS.

»Nyt on taas vaikutus valistuksen Nimiä muuttanut mestaritten, Luoposen ja Reijosen. Oletko sen kuullut?» — »En! Kummanko Luoposen? Sepänkö, vai Sen, joka kanttorin Annikan nai?» — »Niin, sen Niilon.» — »Niilon? ai! Minkä nimen Niilo sai?» — »Koska Annin arvo vaati Sukunimen suuremman, Niin hän Niilollensa laati Nimen: Niklas Luuverman. Hän, näät, oli vannonunna: 'Menen mar' monasteriin, Itken ikäni kuin nunna, Jos et nimees muuta niin.' — Kun nim' oli muutettuna, Piti Anni kihlat kiin'.» — »Luuverman vainen? no viepä nyt hiis! Söikö jo mieheltä mielenkin riis? Opiss' oli vuotta viis Nahkansa jo heittää siis! Reijo on taas jos ma arvata saan, Maltas — mä arvelen pikkuisen vaan, Reijeliin vai Reijolaan?» — »Eipä niistä kumpikaan. Reijo oli ensin Grelsi, Siitä käänsi sitten Slerg; Vaan nyt hälle päähän lensi Ollaksensa Retkunberg. Hän on nyt mestar Retkunberg.» — Ken ei juur kuin ojapajut Paisuisi ja paljon vois, Jos ne maatiaiset hajut Saisi sarastansa pois, Jott'ei perkeleenkään ajut Keksis, kusta suku ois.

EERIKKI TICKLÉN.

Eerikki Ticklén, ylempänä mainitun Pietari T:n veli, syntyi 1794 Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1815, vihittiin papiksi 1817 ja tuli kappalaiseksi Kärsämäelle 1824, mutta kuoli jo 1827. Hänen sepittämänsä Neidon valitus on kauniimpia suomalaisia runoja.

NEIDON VALITUS.

Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene Armias, ihana aika, Jona lasna lauleskelin, Pikku piikana visersin Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän Tuolla pilvien povilla Vapahana, vaivatonna.

Vapaa vaivoista syämmen Tuuin ennen tuulen lailla, Kiiätin kipunan lailla, Lensin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makean Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavasta. Murenille muukalaisna Ilona istuin aholla, Mehumiellä mättähällä, Istuin kukkana keolla, Lempeästi leikitellen Suloisten sisarten kanssa, Tyvenesti tuuitettu Tuulen hengeltä tulevan Metisestä manteresta.

Levon kuvana levolla Nukuin nurmilinnun lailla, Rauha rakkahin rakensi Sijan sivuuni suloisen, Eikä untani uhannut Vaivalla valkenevaisen Päivän, pahoilla suruilla Syäntä nyt suitsuttavan.

Mikä nyt juoksi mieleheni? Mikä aivooni osasi Aivan ankara ajatus? Mikä syttyi syämmeeni Tuli ennen tuntematon, Kun ma vuotta viisitoista Olin jättänyt jälelle? Nousi nousulla nisäni, Suitsu outo syämmeeni, Huoli uusi huivin alle Pullistuvahan povehen. Niin on tukala tuvassa, Mieli raskas manteressa, Ei ole lehossa lepoa, Eikä onni oksapuitten Asu mustan varjon alla. Vaiva vaivuttaa levolle, Vaiva vaivaapi uneni, Vaiva herättää valolle, Uuen päivän paistehelle. Tuolla sytevi syämmen Peitetyissä pohjukoissa Tuli toivon tuntematon, Tuli outo ja tukala, Jot' en saata sammutella, Enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti Kaikki kieleni tarinat Yksinäni ollessani, Tuonne aivoni ajatus, Tuonne suosio syämmen Toivon polvuille pimeän, Ahtahille aavistusten, Syämmelleni suruisten, Syämmelleni suloisten.

KAARLO AKSELI GOTTLUND.

Syntyi Ruotsinpyhtäällä 24/2 1796, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1814 ja Upsalaan 1816, nimitettiin 1839 Suomen kielen lehtoriksi Helsingin yliopistoon ja kuoli 20/4 1875. Gottlund ei ole yhtä merkillinen runoniekkana, vaikka hän onkin kirjoittanut niitä paljon, kuin muuten suomalaisuuden tienraivaajana; sievimpiä ovat 1831 Otavassa painetut Paimenlaulut.

KEDOLLA.

Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväillä; Kaikk' on soreat, Kaikki koreat, Kaunis on kedoilla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään. Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen jo sisästään.

Tulkaa, veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns' jo koristaa, Kukkaissangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvessa, Aloitan päiväni lauluilla.

KAIPAUS.

(Paimenlaulu, lyhennetty.)

Missä lienee Neitoseni, Tyttö rukka, kaunoiseni! Kun ei kuulla Lehmän luulla Tuolla pullittavan suolla! Kuule kultain, Kun ma huudan, Tyttö rukka, kaunis tyttö! Mielen hauto, Mielen kautto, Mielen vietto, nuori neito!

Etkös enää Tule tänne, Sinun poikas poveen lennä? Muistan äsken Kahdenkesken Kuin istuimme kukkain keskell' Neitoseni Sylissäni Pitelin, ja vieressäni; Kuiskuttelin, Muiskuttelin, Muinoisia muistuttelin.

Pientarilla Pienoisilla Usein oltiin leikkisillä; Lepikossa, Lehdikossa Usein käytiin karpalossa. Talvisella Tanterella Lennätimme hevosella, Mäkilöillä Rekilöillä Sekä päivill' että öillä.

Aiat muuttuu, Päivät puuttuu, Miehen mieli yksin juuttuu. Nyt ma laitan Laivat, taitan Rosohonkia salossa; Nyt mä kaivan Suot, ja raivaan Rumamurtoja palossa. Ruoat, leivät Mielein veivät, (ääni kaukana) »Kahdet kuiten rakkaat jäivät».

Mitä kuulen? (ääni) »Tulen, tulen!» Täss' on taikaus mä luulen. Kuka siellä? — (ääni lähempänä) »Vielä, vielä Yksi ystävä on tiellä». Korvat että Silmät pettää, Peloittaapi koko mehtä! — »Tuo on multa». Tuo on sulta! — »Poika rukka!» — Tyttö kulta!

NAINEN.

(Mukaelma.)

Härätpä saivat sarvet, Hevoset kavionsa, Jänikset jalkain juoksun, Ja jalopeurat hampaat, Ja kalat uimaneuvot, Ja linnut lentokeinot, Ja miehet saivat mielen. Noh, jäikö vaimot ilman? He saivat kauneuden. Kaikk' kilvet kiskaiseepi, Kaikk' keihäät keikuttaapi, Tulen, teräksen voittaa He kauneudellansa.

ELIAS LÖNNROT.

Syntyi 9/4 1802 Sammatin kappelissa Uudellamaalla, missä isänsä oli kylän räätäli. Tuli Turun yliopistoon 1822, filosofian kandidaatiksi 1827, piirilääkäriksi Kajaaniin 1832, Suomen kielen professoriksi 1853, kuoli 19/3 1884. Kalevalan (1835 ja 1849), Kantelettaren (1840) ja Loitsurunojen (1880) kokoonpaniana on Lönnrot ansainnut Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden. Sitä paitsi on hän kirjoittanut Virsikirjan (1872) ja sepittänyt runoelmia, sekä omia että käännöksiä.

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa poikutteli, Etsien elinsijoa, Asuinmaata arvaellen. Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilke'iltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lasna laaksoloissa Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauhe'ita. Ei löynnyt elinsijoa, Asuinmaata armahinta, Viikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahannäköiset: »Ei siinä sijoa mulle, Ei oloa onnellista».

Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle, Siirtyi siitäki etemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät ihanat, Saavutti sataiset järvet, Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti, Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komeat, Lehot, laaksot lempehimmät. Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevätkäkösen Laulelevan laksomailla, Kuni muinenki kotona, Elomailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: »Tuotapa minäki toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumatä, Hopean helähtämätä».

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: »Lietkö suotu maa suloinen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi. Olet suotu onnekseni, Arvattu asuakseni; Niin sun Suomeksi nimitän, Suomen maaksi mainittelen».

Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Vieläki kevätkäköset Laulelevat laksomailla, Yhet laksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa — Jo on kauvanki Kaleva Ollut poissa poikinensa.

LAULU ANAKREONIN TAPAAN.

Ei ruusustossa Inka Havainnut mehiläistä; Se piikillänsä pisti Kätehen kaunoisehen.

Kun tunsi tuskan tuiman, Jo juoksi joutumalla Ja itkien emolle Valitti vaivoansa: »Jo taisi, äiti kulta, Minusta mennä henki, Kun Lemmon lentiäinen Mua piikillänsä pisti Pahasti sormen päähän. En vaivainen varannut, Kun lensi liehutellen, Kukissa kuihkuroiden».

Sanoopi siihen äiti: »Ei Lemmon lentiäiset Sinua, tyttö raukka, Kovasti kuolettane, Kun vaan varoa voisit, Ett'eivät haavoittaisi Sydäntäsi sinulta Nuo lemmen lentiäiset».

KALLIO.

(Samuli Kustavi Bergh.)

Oulussa syntynyt 2/12 1803, tuli Kallio v. 1822 Turkuun ylioppilaaksi ja suoritti Helsingissä 1830 tuomaritutkinnon. Hänen toiveikas uransa katkaistiin silmätaudin kautta, joka pian teki hänet aivan sokeaksi; kuoli vasta 1853. Kallion harvat runoelmat (painetut Otavan toisessa osassa v. 1832 ja Oulun Viikkosanomissa) ovat helmiä Suomen runottaren otsanauhassa.

SOIDIN.

Vaeltaissa vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tuulan, tuulan, tee.

Suositellen mehumiellä Annin kumppaniks ma jäin, Sanoen: »kah, laula vielä!» Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan, tee.

Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten ma kuulin, Mutt' en muista muuta kuin: Tuulan, tuulan, tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kun hän istui vieressäin; »Suudellaanko?» — »Toisti, toisti!» Lausui hän ja lauloi näin: Tuulan, tuulan, tee.

Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kun nyt lähti poikki korven — Totta muille lauleleen: Tuulan, tuulan, tee.

Vapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tuulan, tuulan, tee.

HUOLISSAAN RUNOILEVA.

Pois meni merehen Poies kultaisna keränä Läntisille lainehille; Meni kevät, meni kesä Kukkinensa, kultinensa, Lähti linnutkin minulta Muille maille laulamahan; Jo menivät — — — — — — — — Jo tulivat, Kaikki tulivat takaisin; Tulipa ko'ilta ilman Päivä kahta kaunihimpi, Tuli kevät, tuli kesä, Tulivat iloiset linnut, Tuli kultaiset kukatki, Ei tule syän-alani, Ei ikänä, eläissäni Tule mieli miekkoiseni, Toivottavani takaisin.

Veli kulta, veikko kulta, Älä nuhtele minua, Jos ma sentähen murehin Tahi ryhtynen runoille.

OMA MAA.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot, Poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!

MILLOIN MUISTELET MINUA.

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöstänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, kaunokaista, Suven armahan ajalla, Kun ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan koska kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanteissa. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä maillen laskiessa; Muistan hengiteltyäni, Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla. — Milloin muistelet minua, milloin?

KIILTOMATO.

(Mukaelma.)

Kiiltomato kukkasissa Loisti hiljaisuudessaan, Yli kedon tienohissa Tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan; Kätköstänsä käärme lähti Myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta! Miksi syyttä surmattiin? — »Syyttä», sanoi käärme, »mutta Miksikä se loisti niin!»

KULTAPERHOSET.

Tuli tuolta maista mesisistä Korja parvi kultaperhosia. Lennossansa päivän paistellessa Tuonne tänne mesisissä maissa, Havahitpa ahon vieruksella Mehumättähällä kasvavaisen Kevään lapsen, kukan kaunehimman.

Ihmetellen tämän ihanuutta Laskeusi yksi lennostansa Alas aamukasteen kyyneleihin; Mielistyen kauniin kukan muotoon Ystäväksi antausi hällen, Lupasipa ikirakkautta.

Niinpä meni päivät parahimmat, Niinpä armas aika helleyden. Mutta mehun maun maistettua, Nautittua hetket hellehimmät, Lähti tämä korja herkkulintu Taasen tuonne maihin mesisihin, Toisten kultatovereinsa kanssa. Siellä loisti monta muuta kukkaa, Sinne houkuttelit kaunehimmat Huolta hänen huikentelevaista. Siellä lennossansa ympärinsä Unhotti hän lemmen ensimäisen, Oman onnettoman kukkasensa. Tämä, lakastunut murehesta, Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.

KONSTANTIN SCHRÖDER.

Syntyi Uukuniemellä 29/6 1808, tuli ylioppilaaksi 1826. V. 1834 hän vihittiin papiksi ja nimitettiin 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen Inkerinmaalla. Kuoli 1870. Hänen runoelmiansa löytyy painettuina useissa eri sanomalehdissä.

VAIT!

Vait! Hän nukkuu. — Hiljaan hento Vyöryy tuolla tähtein lento. Iltatuuli tuuvita, Lumo-uniin uuvuta! Vait, vait, vait!

Vait! Hän nukkuu viihtynynnä. — Ruusu kulta kiihtynynnä Höystehajus hajota, Vienoon sulos vajota! Vait, vait, vait!

Vait! Hän nukkuu, Hymmi hellä, Ikävöitty ikuisella Kaiholla. Oi, levossa Nuku, rakas, rauhassa! Vait, vait, vait!

ILLALLA.

Tässä istun ihastunna Tyynessä nyt tarhassani, Hajuisesti henkäellen, Ilmat hellii hekkumalla.

Näinhän äsken järvet, metsät Kovan kuolon jähmehessä; Rinnassani talven tuiskut, Roudan kylmän, tylyn tunsin.

Katso! valkohelpeet hennot Päähäni nyt putoavat; Taasko tuli talven tuisku, Lankeaako puusta lunta?

Eipä ole tuisku tuima, Huomaitsen ma iloisena: Hielimöitä hajuisia Kevät sataa sylihini.

Lumous mi ihmeellinen! Talvi koitui kukkasiksi, Lumi muuttui hielimöiksi, Sydän suli lempeiseksi.

ANTON ALFTHAN.

k. 1847.

Italian ihmemaassa, Pisan kukkakalmistossa Veres hauta havaitaan. Virkan vielä Kuka siellä Nuorna nukkui Tuonelaan:

Suomalainen sulo, jalo, Maallensa myös toivon valo, Esikoinen isänsä, Ystävien, Omaisien Ilo, onni äitinsä.

Isä kaipoon käärittynä, Äitin sydän särettynä, Siskoin silmät itkussa Erostansa; Kadostansa Nuori Suomi surussa.

Hurskas henki! rauhaisassa Sieluin sädesatamassa Elä iät riemussa! Intos palo, Neros jalo Loistaa lemmen muistossa!

JUHANA FREEDRIKKI GRANLUND.

Syntyi Porissa 6/9 1809 köyhissä oloissa ja lähetettiin pari vuotta koulua käytyänsä Turkuun puotiin. Ahkeruudella ja kelvollisuudella eteni hän kuitenkin paikasta paikkaan, kunnes v. 1856 oston kautta tuli kirjapainon isännäksi. Granlund oli jo nuorena tunnettu pienien laulujen ja runoelmien sepittäjäksi; useammat painatti hän toimittamassaan Vähäisessä laulukirjassa. Kuoli 14/12 1874.

KEVÄT.

Touvon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta Taivahalta, Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljallehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laaksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttavaksi. Kukkula ja suo, Kaikkityyni tuo Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teiret kukertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruovistohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa. Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten lähdetään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen; Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon, Naiset kukkasista Kaikenmuotoisista Vääntää vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämmelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

KOTOMAAMME.

Täällä, Pohjan tähden alla, On nyt kotomaamme; Mutta tähtein tuolla puolen Toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella, Aika lyhyt meillä, Siellä elo loppumaton, Niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee ja Itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsevi, Silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä jo Sydän pieni lennä! Siellä kun on kotomaani, Sinne tahdon mennä.

EERIKKI ALEKSANTERI INGMAN.

Tämä innokas isänmaan ystävä oli syntynyt Lohtajalla 14/2 1810, tuli ylioppilaaksi 1827, filosofian maisteriksi 1836 ja samana vuonna lääketieteen kandidaatiksi. V. 1858 tuli hän lastentautien professoriksi yliopistoon, mutta vaipui jo 14/5 1858 kuolemaan. Ingman on kääntänyt Anakreonin lauluja (1834) ja pari unkarilaista runoelmaa sekä kirjoittanut alkuperäisen idyllin Elias ja Anna (Mehiläisessä 1837).

ELIAS JA ANNA.

Ilmapa jäähtyi taas; laskein muka aurinko armas Alkoi jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon, Virvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin, Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi, Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään, Luo lähteen ihanan. Tähän tultua istuivat kohta Ruohollen; iloisestipa sirkat laulelivatten. Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki Lahjanneet, tuumaa pitivät, miten vietteä häitä. Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin Antanut ol' sekä myös uuden virs'kirjanki vielä, Annapa hällen taas komean hatun ynnä ja paidan. Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten. Mutta jo poi'at muut sekä tyttäret alkoivat ottaa Vaatteitaan, toiset iloitellen leikkiä löivät, Muut taas lauloivat tahi juoksivat sänkiä pitkin.

Mut Elias lausui: »Kah, kuinka nyt aurinko kirkas Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennakin poutaa. Niin se jo meillekkin pian tuo ihanan ilopäivän, Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten Kannan yhteisest'! Kun vaan kumoss' on elo ensin, Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten, Silloin, Anni, jo on hääpäivämme oottava meitä! Aina jo maatessani joka yö mua muotosi kohtaa, Milloin vilkkuilet komeasti hääpukemissas, Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain, Kohtaat naurussa suin mua silmälläs suloisella. Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni, Yksinp' oon poloinen, kuullen vaan laulua sirkan; Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!»

Annapa näin: »Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!» Lausui ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas Loisteli vienoinen — »niin — ei isäkään sua rakkaamp' Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina. Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jonka mullen Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat, Jotk' iloiseks saavat sydämen sekä toivoa tuovat».

Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon Kullan karvaiset päät muutuit hopean näköisiksi. Poi'at nyt sekä tyttäret myös, kukin sirppinsä ottain, Alkoivat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain. Nää heräten ylös hyppäsivät sekä tuuminehensa Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.

PIETARI HANNIKAINEN.

Syntyi talonpoikaisista vanhemmista 24/8 1813 Säämingissä. Tuli ylioppilaaksi 1833, komissiooni-maamittariksi Viipurin lääniin 1857, ja Uudellemaalle 1866. Hän kuoli 27/9 1899. Hän on tullut tunnetuksi useitten novellien ja lystikkään ilveilyn Silmänkääntäjän kautta; runoelmiakin on hän julaissut toimittamissaan sanomalehdissä Kanava 1845-47 ja Aamurusko 1856-58.

KEVÄTLAULU.

Kas jo metsä viheriöi, Kohisee jo kosket, Ilmassa ja maassa soi Kummallinen kuiske.

Puussa lehti värisee Tuulen suloisuutta, Joet ja norot lirisee Eloansa uutta.

Lämmintä ja valoa Maa poveensa juopi, Kukkasia kauniita Meille taas se tuopi.

YSTÄVÄTÖN.

Lauloi puussa lintunen, Sai se ystävältä vastauksen. Itkin yksin poloinen, Yksin vaipuivat mun huokauksen'.

Kuohui koski vaahtinen, Vastas vuoren mustettunut kylki, Voivottelin vaivainen, Äänen multa musta murhe särki.

Puu se heilui lehväinen Tuolla vasten puuta lehväkästä, Yksin kuljen onneton, Ei oo mulla yhtään ystäväistä.

Tuul' on kylmä pohjaisen, Senkin lounattuuli lämmityttää — Sydäntäni poloisen Ei voi mikään enää lievityttää.

MÄEN LASKU.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Kelkat huimasti kiitävät, Lumi tähtinä kiiluu, Varvas kengästä hiiluu, Ruusut poskille lentävät.

Anna ihmisten kiittää Heidän rautaista tietään, Heidän höyryvaunujaan; Siell' on koppelit pimeät, Niiss' on laiskat ja vireät Kaikki nukkumaisillaan.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Eipä meill' oo huoltakaan! Lumi tähtinä loistaa; Toinen viskelee toistaan, Ei saa seista laiskakaan.

Katso pohjainen tuulee, Äiti kylmivän luulee, Huutaa: »lapset tulkaa pois!» Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Täällä iltaan olla vois!

TOIVO JA RAKKAUS.

(Suomalaisen runon mukaan).

Toivo, taivon lapsi ihanainen, Minut vietteli kotoa pois, Halki maailmojen juoksulainen Myötähänsä vei minua myös. Milloin loisteli se aaltoloissa, Niinkuin auringon valo meressä, Milloin näin sen kosken kuohuloissa, Milloin taivahan laella pilvilöissä.

Surkeus asui sydämmessäni, Kyyneleitä posket itkivät; Maailmat minulle silmissäni Kaikki vierahalle näyttivät. Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin, Äänetön, pelottavainen mer'kin, Kylmyyttä myös auringosta hohti, Valo kuun minua murehdutti.

Löysinpä sinut, mun armahani, Kaikki muuttuivat samassa myös: Itse me tulimme Kalevoiksi, Tähtivälkkeheksi katselumme vuos', Säteet auringon himoja toivat, Hempeyttä kuun valoiset loivat, Maat ja metsät hekkumaa sanoivat, Lempeyttä kukkaset muhoili, Salot siintävät suloa soivat, Ilokyyneliä kosket myös valoivat, Armautta tuuloset tuhoili, Meren karit riemusta kohoili.

ANTTI PUHAKKA.

Syntyi 24/4 1816 Kontiolahdella, missä isänsä jälkeen peri uutistalon. Puhakka on ollut osallisena useissa toimissa paikkakuntansa hyväksi ja sen edustajana istunut useilla valtiopäivillä; hän kuoli 30/3 1893. Hän on ollut hyvin tuottelias kansanrunoilia. Merkittävimmät runoistaan ovat satiirinen Tuhman Jussin juttureissu ja valituslaulunsa 1850 v:n kiellosta.

TUHMAN JUSSIN JUTTUREISSU.

Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä, Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pi'etty Vanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjoitamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Vihapäässä viskatahan: »Mistäs tullut, tuhma Jussi, Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on suomeksi soaissut, Savon kieltä kirjoittanna?» Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa: »Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!» Sitten pannahan paperit, Ulos vieähän ovesta, Pois pihallen potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan: »Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä suomeksi sokaise, Hae ruotsiksi lukia, Venskan kielen kirjoittaja!»

Jussi juoksi joutuisasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskussa lapatti, Vaskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu räntterissä; Rahat loppui lakkarista, Vaskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi. Jussi puittavi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua, Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kun rahat rakosta loppui, Vaskikullat kukkarosta. Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolilla on vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealla holvattuna, Saappahat somannäköiset, Kuultokengät kelvolliset; Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella: »Mitä oot pahoilla mielin, Katselet katua pitkin?» Jussi huono huokaiseksen, Murenella muistelevi: »Sitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Vaikk' ol' suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin.» Tuohon virkki virkaheitto, Venskan veijari vetäisi: »Kuules ukko, kun sanelen Jutustasi, Suomen Jussi! Käyppäs karttakammarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjoittelen.» Jussi päästävi paperit, Kaivoi kartan kainalosta. Heitto karttaa katselevi, Kohta Jussille julisti: »Käy nyt tänne kammarihin, Kohta venska viskatahan, Pannahan paperin päälle; Saapi ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa, Kohta kirjat korjatahan, Juttusi julistetahan!» Jussi ei juljennut sanoa Kartan kaupasta mitähä: Jo rahat rakosta loppui, Vaskikullat kukkarosta; Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille, varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna. Kunpa oli kirjoittanut Virkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti: »Nyt on kirja kirjoitettu, Saapi ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselissa, Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle.» Jussi heikko henkäiseksen, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Poloisille polvillehen, Käet väänsi vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti: »Nyt on julkinen Jumala E'es tuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Vaikk' on kullatkin kulunna, Hopeatkin huovennunna.» Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, Vielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti: »Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kulunna, Rahat loppunna rakosta?» Tähän vielä virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraiten otti, Keinon Jussille julisti: »Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi.» Jussi juoksi laukun kanssa, Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostessansa: »Onko laukusta rahoa, Rupiloita rukkasista?» Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias ka'ulla; Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa. Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti, Sitten runttasi rupilat, Heitti Herran enkelille. Niin tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan arkustansa, Käski käyä kansselihin!

Jussi juoksi joutuisasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen. Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kansselissa, Kohta Jussille julisti: »Tämä on kelmin kirjoittama! Oisit saatava sakolle, Veettävä rahaverolle!» Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla: »Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti, Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista.» Jussi huono huokaiseksen, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti syäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan: Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla — Vielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tuli kerjäten kotihin: »Varjele vakainen Luoja, Estä niistä enkelistä, Niistä seikoista selitä, Kelmiherroista keritä!»

Varjele vakainen Luoja Suomen suuren ruhtinaita, Kaiken kansan haltioita, Että voisit voimallansa Nämät seikat selvitellä, Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen, Että soisi Suomen kieli Kaupungissa kulkiessa; Että me poloiset poiat, Kurjat raukat Karjalaiset Suomen saisimme sanoa, Suomen kirjat kirjoitella, Suomen oikeustuvissa, Kansselissa kaunihissa!

SURULAULU 1850 VUODEN KIELLOSTA.

Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.

Vaan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin he meitä laulamahan Opettavan luulee.

Sitten teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin, että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paulaa kaulaan.

Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulta, Vaikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.

Koska pääsky enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.

Vaan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa, Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ett'ei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta Älä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Väkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon, Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Älä toki ilmoita, kun Venäjälle tullet!

JUHANA BÄCKVALL.

Syntyi talonpojan poikana 28/6 1817 Kalajoella, tuli ylioppilaaksi 1839, vihittiin papiksi 1842 ja tuli viimein kirkkoherraksi Ouluun 1876. Hän kuoli 21/12 1883. Bäckvall on sanomalehdentoimittajana ja suomentajana tehnyt ahkeraa työtä suomalaisen kirjallisuuden vainiolla; myöskin runoelmia on hän julaissut.

LAULOI ENNEN LAULULAUMAT.

Lauloi ennen laululaumat, Sulomielin soittelivat Äänellä helisevällä, Kuminalla kultarinnan, Lauloi puista, lauloi maista, Lauloi luonnon laitoksista, Lauloi päivistä pahoista, Lauloi päivistä hyvistä. Lauloi ennen laululaumat, Kultarinnat ruikutteli Suomen suurilla saloilla, Kaunihilla kankahilla, Lauloi vierillä vesien, Vetten päällä veisaeli Ajalla suven suloisen. Soitot kaikui kankahille, Laulut laaksoihin leveni; Tuot' oli korvain kaunis kuulla, Sulo mielien mitellä.

Eipä nyt laula laulurinnat, Kultarinnat kuikuttele, Että laulu luonnon saisi, Sulo soittoihin sopisi. Halla on pannut laulun luonnon, Kylmä laulajat lumonnut, Pakkanen pojes ajanut; Talvi jättänyt jälille Tiaset tirisemähän, Varpuset valittamahan, Harakat hakattamahan.

Kyll' on tuolla toisiaki Lintuja liriseviä, Laulun soman laatioita, Ouon äänen antavia, Tuolla siisteissä saleissa, Kamareissa kaunihissa, Hyvin sievissä häkeissä. Mutta ne lihavat linnut Eivät Suomea suloita, Vieras on kieli, vieras mieli, Eikä luonto laulujensa Suomen luontohon sopiva. Siksi ne laulut laulajoiden Eivät kaiku kankahille, Eivät laaksoihin levene.

Kun kerran kevät tulisi, Suvi luonnon lämmittäisi, Saisi Suomikin sulonsa, Isänmaammekin ilonsa, Luonto loisi laulurinnat, Luonto laulajat tekisi. Suomen kieli, Suomen mieli Loisi soittoja somia, Jotka kauvas kaikuisivat Oman Suomemme sulona, Ilona, imantehena.

FRANS PIETARI KEMELLI.

Syntyi 9/12 1817 Ylivieskassa; tuli ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi 1842. Hän oli kauvan aikaa apulaispappina eri pitäjissä Pohjanmaalla ja kuoli kappalaisena Alakiimingissä 1857. — Vanhain Oulun Viikkosanomain vuosikertoihin 1840 ja 41 on hän painattanut suuren joukon runoelmia.

POHJAN KESÄ.

Tuolla mieleni menevi, Ajatukseni asuvi Ajoissa alennehissa, Päivissä paennehissa, Tuolla muisto matelevi, Tuuvitaksen tunto mulla Kesäpäivissä koreissa, Suviöissä suloisissa Pohjan kesien keralla.

Aina muistossa asuvat, Aina mielessä minulla Armiaat, ihanat illat, Joina lepäsin lehoissa, Kulekselin katvehissa, Kuulin, kuinka leivo lauloi, Kuinka kukkuivat käköset. Aina mielessä minulla Suvihuomenet suloiset, Joina aurinko ihana Kultakasvonsa korotti, Yli metsien mä'illä Paloi kullassa punaisna, Salmet kullalta kumotti, Läikkyi lainehet ilosta, Tuhat lintua lehossa Unen helmasta heräsi, Lentelivät ilman alla Virittäen riemuvirttä, Koittaessa päivä kullan Päivän uuen alkaessa.

Teissä mieleni menevi, Teitä hakevi haluni, Laaksot lauluparvinenne, Keot kaunihit, vihannat, Joilla kukkaset koreat Lemun lempeän levitti, Perhonen punapukuinen, Riemuhunsa rauvenneena, Lepäsi kukan lehellä, Simasiipi mehiläinen Imi huulin hunajata Kukan kultaisen kupista. Teitä hakevi haluni, Mäet, joilla mesimarja, Punaposki puolukkainen Luona sirkan laulavaisen Nuorukaista noukkimahan Haasteli, ilohalulla. Teitä mieli muistelevi, Harrastelevi haluni, Joki virrat vilisevät, Järvisyvyy'et siniset, Joissa taivas tähtinensä Kirkkautensa kuvasi, Joissa kultaiset kalaset Iloitsivat auringossa, Tuuli purtta tuuvitteli, Aalto lykkäsi alusta; Teitä hettehet heleät, Lähtelöiset riemurannat, Joissa kukka kultasilmä Nuoren kuvansa näkevi, Ruusu lempeä levossa, Rannoillanne rauhaisilla Iloaikoja asuva, Joka aamu, aurinkoisen Sulhasensa suuellessa, Itkevi ilovesiä.

PÄÄSKYSELLE.

Oi pääsky, lintu pienoinen, Sä riemurinta, kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, Jo taasen löysit meidän maan.

Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; Noh, terve, terve tultuas, Sä ystäväni armias!

Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu, Kun lennät ilmas liehuten Ja riemuvirttä veisaten.

Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan Sä riennät? Oi, sä riennät vaan Sen kauneutta katsomaan, Sen ihanuutt' imehtimään!

Sen saaret, salmet, laaksolot, Sen kuusikot, sen koivikot, Sen kukkaset koreudessaan, — Et löynne, pääsky, vertojaan!

Sen taivas ehtookullassaan, Sen aamurusko loistossaan, Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, Ne sai sun tänne lentämään.

Sun pohjolassa, herttainen, On rakastella rauhainen; Sun tääll' on lysti ollakses Ja armas aikaellakses.

ANTERO VARELIUS.

Antero Varelius, talonpojan poika Tyrväältä, syntyi 14/7 1821, tuli ylioppilaaksi 1843, maisteriksi 1847, vihittiin papiksi 1848 ja tuli eri paikoissa oltuansa kirkkoherraksi Loimaalle 1869. Varelius painatti 1848 omatekemänsä huvinäytelmän Vekkulit ja kekkulit, on suomentanut pari novellia ja kirjoittanut muutamia pienempiä runoelmia.

UIMALAULU.

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, Hauska on nyt juosta järven rannalle; Siell' on kirkas laine läikkyväisenä, Siellä ulpukkainen uljas hengittää, Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten, Uiden, melskaten ja vettä viskoen, Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

Nuorukaiset! joukossanne joutukaat Ulapalle, siihen huolet uppoovat. Uimamies on raitis niinkuin tuore puu, Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, Meitä raikas vetten voima vahvistaa, Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, — Ett'ei kurkistella liiat silmät saa, — Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan Tottukaa, jos ette uida taidakkaan. Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee, Mutta kauneus ja ruusu poskille Uusi uimisesta virkeneepi.

RAKKAUS.

(Mukaelma.)

Vienan rannall' koivun alta Kuului soitto kaunihin, Aurinkoisen taivahalta Vaipuessa aaltoihin.

Siellä istui ihanainen Neitsy kanteloinensa, Sulhoansa surevainen, Vieras mailla kaukana.

»Pian rientää nuoruutena Niinkuin laine; rakkaus Polttava on rinnassani, Lauluni on valitus.

Kukoistus on tärkki liljan, Surkastuva muotoni. Kultaseni! Ah, jos hiljan Tulet, löydät hautani».

Niin hän lauloi, levollensa Luonnotarten mennessä; Katosi jo lauluinensa Leivonen se kielevä.

Hiljaisesti kyhkyläinen Makaa kumppaninensa; Laulurastas yksinäinen Kuultelee viel' neitoa.

Yö jo maita peitteleepi Varjohonsa; uupuva Ääni viimein vaikeneepi Valittava rannalta.

PIETARI MANSIKKA.

Syntyi Viipurin maaseurakunnassa 29/7 1825. Hän oli jonkun aikaa apulaiskirjurina tuomarin luona, sitten palokunnan korpraalina Viipurissa ja siltavoutina Kivennavalla, kuoli 20/3 1871. Hänen runonsa ovat huomattavat raikkaasta ja hienosta hengestään.

MERIMIEHEN RUNO.

Vettä kynnän velloittelen, Minä aaltoja ajelen, Kynnän aika aurasella, Hevolla syömättömällä, Että vaahto vatsan alta, Käypi selkeä selästä. Valan pitkiä vakoja, Kynnän syltäkin syviä — Pellolla perättömällä.

Vaikka tuuli tuudittaapi, Ilma kiivas kiidättääpi Laivaa lainetten välissä, Jotta pauhaapi pahasti Aalto laivan laitasella, Vielä viskaapi sisälle Myrskyn kourissa kovissa, — Tok' on turva myrskylläkin, Vesi veljenäin omana, Sisarena aina aalto, Isot lainehet isänä, Äijät aallot äitinäni.

Ei ne painuta pahemmin, Myrsky uhkaava upota, Joll' ei päivät päätettynä Ole loppuhun osattu, Että Tuoni etsiskellä, Surma tahtoisi tavata Myrskyn kautta kaatamalla Syvyytehen syöksemällä!

ORAVAN VALITUS.

Kuulin kerran kuusikossa, Mäen päällä männykössä, Miten oksalla orava Ruikutteli riekkohäntä: Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsikultaseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla, Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloiset mun poikaseni, Katalat mun kantamani.

Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, Valittelen vaimoneni, Miks ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla!

Vielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Virren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kiukuttelen kultineni.

MIETELMIÄ.

Katumus on kallis kyllä, Parannus parempi vielä.

Sanoo kerran kelpomiesi, Eikä hauku hallin lailla.

Hyvä lämmin huonehessa, Vaan ei kelpaa kellarissa.

Ajatus on työhön alku, Toivo alku autuutehen.

Pian nähdään musta pilkku Valkeasta vaattehesta, Heti virhe viisahasta.

Vesi vaikka on vetelä Läpi silmillä sihaten, Ohut kourin koitellessa, Pehmiä käsin pitäissä, Tekee ankarat asiat, Työtpä suuret suorittaapi: Vuoret murtaapi muruiksi, Kalliot koverteleepi, Ojat kaivaa onnelmihin, Joet maihin mainioimmat, Niihin vielä julmat virrat, Kosketpa kohisevaiset, Kuihin ihminen kutoopi, Takeleepi taitoniekka Sahat suuret suihkamahan, Myllyn pyörät pyörimähän.

ANTTI RÄTY.

Antti Rätyllä oli synnynnäinen taipumus runoiluun, joka valitettavasti ei päässyt kypsymään. Syntynyt Sortavalan pitäjässä 22/8 1825, kävi koulua Pietarissa, antautui jo 20-vuotiaana kirjallisiin toimiin, oli jonkun aikaa kansakoulun opettajana Viipurissa, vaan taipumus väkeviin juomiin vei hänet varhaiseen hautaan 15/11 1852. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa: Lauluja Suomen neitosille v. 1850 ja Pieni Kanteletar 1853.

NUORELLE RUNOTTARELLE.

Laula, laula lintuseni, Pienoiseni, pääskyseni! Kultasuu, hopeakieli, Visertele virsiäsi, Illoilla ikävissäsi, Aamulla ajan kuluksi, Päivillä huviksi muillen; Laskettele laulujasi, Soittojas suloisimpia, Runojas ruikuttamia.

Laula, laula kultaseni, Sirkuttele, sirkkuseni, Vuosia vajenevia, Päiviä pyörähtäviä, Somasti soluilevia!

Pian pääset pääskyseni Vuorostasi, vaivoistasi, Täällä vähän oltuasi; Pian laulusi lopetat, Ilovirtesi ihanat, Koska vaivut, varpuseni, Turpeesehen tuutumahan, Nurmellen nukuttamahan. Pian suusi sammaloittuu, Kieles kuivettuu kokohon, Kun sa kauniist' kannetahan, Iäksi asetetahan, Kankaasehen kaivetahan, Multahan mutistetahan.

Syän kylmä kyyhkysellä, Puuttuu ääni pulmusella — Kun lepäjät, leivoseni, Kahen lautasen välissä, Kolmen kirveen hakkoaman, Neljän veitsen veistelemän, Tuonen neitosen tuvassa, Maassa Manalan majassa.

USKOTOIN YSTÄVÄ.

Tuolla kuulen ruikuttavan Pienen linnun oksalla, Surkeasti valittavan. Ikävä on raukalla!

Kumppani on kulkenunna Pojes meren äärihin, Ystävä on eronnunna, Mennyt toisen parihin.

Kamala on kurjan olla Yksin murheen laaksossa, Kolkko yksinäisnä huolla, Yksin kuolla surussa.

EHTOOLLA.

Ah, aurinkoinen kultainen, Jo vainen vaivut taas! Miks joka ilta, herttainen, Sä peität kasvojas?

Vai onko elo maailman Kamala katsella? Olo parempi Tuonelan On varmaan sinusta.

Ah, jospa siivet lintusen Nyt mulla olisi, Minäkin luokses lentäisin, En maasta huolisi!

LAULAJAN KOTI.

Eipä maata manterella, Eikä kultaista kotia Ole Luoja laulajalle, Virsien virittäjälle Tänne suonut, tänne luonut, Armiaasti antaellut!

Hän on outo omillensa, Turkka tuttavillensakin, Ventolainen veljillensä, Maailmassa matkalainen.

Ymmärrä ei ystävätkään, Eikä viisahat välitä, Hänen kieltään, hänen mieltään, Hänen tuntons' tunteina, Polttoja hänen povensa.

Ei oo maata maailmassa, Ei oo kultaista kotia Virsien virittäjällä, Laulujen latelialla! Turve on tupa hänellä, Hauta laulajan hovina, Tuoni toivonsa totinen!

A. OKSANEN.

(August Engelbrekt Ahlqvist.)

Syntyi Kuopiossa 7/5 1826, tuli ylioppilaaksi 1844, historian ja kielitieteen kandidaatiksi 1853, filosofian tohtoriksi 1860 ja Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi yliopistoon 1863. Otti täyspalvelleena eron 1886 ja kuoli 20/11 1889. Oksanen oli osallisena Suomettaren perustamisessa v. 1847; hänen runoelmansa ovat painetut nimellä Säkeniä, jota kokoelmaa on ilmestynyt monta painosta (ensi kerran 1860).

SAVOLAISEN LAULU.

Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa; Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat, Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi: Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks keksittiin.

Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kun meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, Kun meitä vainot löit, Kun vaimot, lapset kaadettiin, Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut:

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: »Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!»

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: »armas Savonmaa».

SUOMEN VALTA.

Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan; Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura, Kyntäneet on Suomenmaan, Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihollisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun; Sillä maalla sie oot vahti, Älä ääntäs halveksu! Nouse, lennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!

PORRASSALMEN MARSSI.

Syttynyt on sota julma, Vihan liekki leimuaa; Punainen on pohjan kulma, Verta, tulta ennustaa. Rientäkäämme, Savolaiset, Sekä poijat Pohjolaiset, Myös sä, kansa Karjalan, Vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, Niinkuin tuhat ääntä ois, Vaarat virkkaa, rannat raikuu: Väkivalta täältä pois!

Laukku selkään, miekka vyölle, Tulikeihäs olalle! Vihurina veren työlle Rientäkäämme rajalle!

Meidän tääll' on niityt, pellot, Meidän lehdot, laaksot, puut; Meidän karjan kuuluu kellot; Meidän maata ei saa muut.

Kas, kuin sotalippu liehuu, Entäin kohti etelää! Kohta kyllä rauta riehuu, Verivirrat höyryää.

Marssi päälle, Pohjan poika, Vihollista varsin luo! Hakkaa päälle, Pohjan poika, Luoja sulle voiton suo Rientäkäämme, Savolaiset Sekä poijat Pohjolaiset, Myös sä, kansa Karjalan, Vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, Niinkuin tuhat ääntä ois, Vaarat virkkaa, rannat raikuu: Väkivalta täältä pois!

KOSKENLASKIAN MORSIAMET.

»Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton».

Niin virkkoi Vilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsahtaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Vilhoa neitonen Vellamon Jo katsellut kauvan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!»

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamon neidon paasi, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi, Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

ETELÄLLE.

Tuuli, joka kohti kuljet Suloisata Savoa, Joka jok' aholla muistat Suudella sen kukkia.

Sinulle mä viestin viedä Annan armahalleni, Viestin viedä, toisen tuoda Sieltä liekkuessasi.

Jos sen siellä missä ennen Lähtehellämme tapaat, Niin hänelle hellimmästi Suuta annella sä saat.

Kosken kunnahall' omani Astuis askelin aroin, Varo sinä vienoistani, Varo kuin minä varoin.

Jos tuo lahta soutamassa Oisi pursin pienoisin, Souda häntä, tuudittele, Kuin mie sousin, tuuditin.

Vaan jos astuis vastahasi Niinkuin aina astui mun, Sylit hälle suorittaasi Vastahan pitäisi sun.

Vaan jos hänt' et tapaella Paikoilla tutuilla vois, Jos jo turve tyynelläni Peittehenä päällä ois,

Heitä kukka kunnahalle, Hiljaa kuiskaa hautahan: Tulemass' on kultasikin, Jälestäsi Tuonelaan.

TUOPA TUOPI TUIMAN TUNNON.

Nurmell' on jo nukka Päällä kaunis peittehensä, Peittehellä päivän immet, Aurinkoisen armahaiset, Kukat kaikilla keoilla, Lehti täysi jo lehoissa.

Jopa lammin lämmin laine Likistävi rantoansa, Iltavirttä veisoavi, Kullallensa kuiskuttavi, Kunne' kulta nukkunevi, Kaunis maa makaelevi, Kunne' itsekin ihana Armas aaltonen nukahti, Kullan vierehen väsähti.

Jopa linnut laulelevat, Käköset kukahtelevat; Mitä linnun laulaminen, Mikä käellä kukunta? — Toivon tult' on rinta täysi, Lemmen liekkiä povensa, Toivo kultansa tuloa, Armahan alenemista, Mieli muiskujen mehua, Suloisuutta suuta-saannin.

Kaikki on riemu, kaikki rakkaus, Kaikki kultien kujerrus, Kaikki autuas ilonen, Taivahan tulen palanta; Missä toivo, siinä täyttö, Missä laulu, siinä vastaus.

Tuota kuuntelin ja katsoin, Katsoin kurja kaiken yötä, Iloni alas aleni, Aleni kuin allin mieli Uiessa vilua vettä, Toivoni tuli tukehtui, Sammuivat suloiset suonnat, Mieleni matala mustui, Syämmeni surkastihen, Silmästä vetonen vieri, Kyynel kulki kasvoilleni.

Mikä toi sen tuiman tunnon, Mikä mustan miel'alani?

Tuopa tuopi tuiman tunnon, Tuo ainakin mustan mielen: Milloinhan sulavi Suomi, Milloin Suomessa syämmet, Konsahan kevät tulevi, Konsa hanget lähtenevi Suomen poikien povista, Verestä viluisen kansan?

PORTHANIN KUVAPATSAAN PALJASTETTUA.

(9 p. Syyskuuta v. 1864.)

Olettehan nähneet, näätte nytkin, Syksyn tullen, lehden kellastuen, Koska päiväkulta poikkenevi Poies Pohjan puolelta, ja valtaa Perimään palaavat yö ja talvi, Kuinka luonto lapsukaisiansa Utarilla ruokkii uhkuvilla: Elon kultaa pellot pöllyävät, Puut ja pensahat ne painumassa Ovat maahan marjakuormistansa; Ladot, aitat täytyy ahtamalla Maan ja meren riistan rikkautta, Sekä maanmies mielin tyytyväisin Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.

Tämänlainen runsas, täyteläinen, Hedelmällinen ja viljanraskas, Suomen tiedonnälkää sammuttava Ol' sen miehen elinkerran syksy, Jonka muodon, vaskehen valetun, Tässä nyt näemme edessämme.

Louhi, vanha Väinölän vihaaja — Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena, Muinaisia tarkoin muisteleva, Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen Hänet kaiken kansansa keralla Raskaasen unehen uuvuttanut, Salaisesti silloin Sammon vienyt, — Hänp' ol' kostanut Kalevalalle, Nukuksihin kansan nuudutellut: Vierastapa täytyi sen totella, Vierasta ja vierahan lakia, Vierain kielin kirjoitettua ja Vierain kielin hälle lausuttua; Vieras vieri päällä niinkuin kerma, Herana vaan kansa alla hautui; Sävyä ja kieltä Suomalaisen Ei niit' oppihuoneissa osattu, Eikä koskaan kouluissa kysytty; Vilun valjussa ne värjöttivät, Sydänmailla synkeill' asuivat, Savutuvissa vaan tuhraeli, — Niinkuin kurja orpo lapsipuoli, Isintimän valtaan joutuneena, Pimeissä piilee soppiloissa, Vaikka kaikki kartano ja karja Oman on vanhempansa vaivannäkö.

Sinua, Porthani, Suomen kieli Kiittää arvohonsa auttamasta! Sin' otit tuon orvon lapsintiman, Korjasit pois kaihosta sijasta, Poveasi vasten painallutit, Vaivaista poloista vaaliellen. Sinä oksat karsit, tien osotit, Miltä puolen polvi uusi vasta Löytävä ol' Suomen kansan kehdon. Sinä tutkit tarkalla älyllä Niitä Luojan luomia lakia, Joita myöten Suomen kieli kulkee Niinkuin virran hohtava hopea Polvitellen reunojansa myöten. Sinäpä sukelsit virran alle, Aarteen löysit sieltä simpsukoita, Joista Kalevala, Kanteletar Kudottihin sitten Suomen kielen Tukevaksi turva-, taikavyöksi.

Hajallaan ja kaikki hämmentynnä Oli Suomen kansan aikakirjat, Niinkuin rauneikko raivaamaton, Jot' on muinoin hiidet heitellynnä Telmäessään louhenlohkareilla, — Mitä matkamiesi muukalainen Taukoo kummastellen katsomahan. Tietäjän ikuisen into liikkui Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit, Hajaltansa louhet liikahtivat, Muotojen mukahan järjestyivät, Hiitten hirmurauneikko rakentui Suomen aiantieto-temppeliksi.

Ja mi mies ja mikä miehenkunto Sinussa on silmiemme eessä! Kokonansa mies, mies kerrallansa! Jok' ei joutavia jaaritellut, Alennellut toisten ansioita, Rahan ei ajellut aartehia, Eikä herkkupöytiä himonnut, Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut, Eikä kultatähtiä tapaillut, Huojunut ei joukon huudannasta, Kumarrellut päivän kuulumille. Vakavana seisoi vaan kuin vuori, Jonka juurta, runkoa, sydäntä Rautasuonet sitkeet kiertelevät, Vaan sen huippu horjumattomana Pilvein yltä välkyttää valoa; Sumut sinne, saastaiset ja summat, Eivät pääse häntä peittämähän, Juuritse vaan nöyrästi matavat Ja sen kirkkautta kiilloittavat!

Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis Jouda eikä joudu unhotuksiin. Vaivasi se Louhen vallan murti, Suomen kansan henkihin herätti, Oli uuden aian aamurusko, Uuden paljoa paremman aian.

Tämä aika, meidän aaveksima, Ole ei kuvitus Kaukomielen, Eikä piile pilvien takana; Syntynyt se on ja syntymässä Suomen kelpo poikien povissa, Sydämmissä Suomen neitosien. — Niinkuin säen, pilvistä pudonnut, Sadettenkin alla sammumatta Kytemistään korvessa kytevi, Salaisesti sammalikon alla Kulkee mättähästä mättähäsen Puiden juuret poltellen, ja viimein Ilmivalkeahan leimahtavi, Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, Salon hongat maahan horjahtavat, Kumohonpa kaatuu korpikuuset; — Tällä lailla Suomen Suomalaisuus Sydämmestä syttyy sydämmehen, Mielestä menevi toiseen mieleen, Kunne yksi toivo, yksi tunne Sydämmessä kaiken kansan sykkää, Tuntehesta työksi muutaksen ja Aian tullen, hetken jouduttua, Tuhoellen turhan vastustuksen Edestänsä esteet raivajavi.

Silloinpa tuo kurja Kullervoinen Vierahan ja viekkahan emännän Kivin-leivottuhun leipähän ei Perittyä veistään viillä poikki. Ei enämpi silloin Suomalainen Sivistyksen syrjäisen nisiä Ottolapsen almuna imeksi, Eikä tiedon tähkä-jättehiä Loisen lailla taikka mökkiläisen Poime muukalaisen peltomaalta. Omin kuokin käy hän kaivamahan Hautaa vanhan Antero Vipusen; Omin kielin syntyjä syviä, Saadut mahtipontisen povesta, Kaiken ihmiskunnan ihmetellä Ilomielin ilmoille levittää; Runolan rakentaa suomalaisen, Jossa Suomen suuret laulumiehet, Väinämöisen vöihin vyöteltyinä, Näillä Suomen soivilla sanoilla Sulokanteleita soittelevat! Silloinp' ei enämpi kielikahle Kammeltele suuta Suomalaisen, Kaksikielisyys ei kansallemme Luuta myöten leikkele liha'an Haavaa haitallista, vaarallista, Johon riettaat hetken herhiläiset Munia munivat myrkkyisiä. Yksi kieli, Väinön kieli, silloin Sitelevi kaikki Suomalaiset Auran rannoilt' alkain armahilta Lapin raukoille rajoille asti, Sekä valtaistuimen valosta Nokisille nuotioille saakka. Yksi mieli silloin yhdistävi Henget, keskenään nyt kiistäväiset, Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, Sopusointuisaksi Suomenmaaksi, Jossa oikeus kansaa ohjelevi, Vapautta laki vartioivi!

RUNEBERGIN MUISTOKSI.

(6 p. Toukokuuta v. 1878).

Pois on mennyt meiltä laulun ponsi, Poissa on hän runoruhtinaamme!

Kulunut vaikk' on jo vuosikunta Hetkest' aivan haikeasta siitä, Jolloin läks hän tämän ilman alta, Valon, soinnun maahan mennäksensä, Ijäisenpä ihanuuden maahan, Niin ei tahdo suistua surumme, Kaiho Suomen kansan ei vaan laata, Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi, Laulun ponsi, runoruhtinaamme.

Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin Yhä kaihoella, kaipaella: Tietäjäs hän oli tenhosuurin, Taitajasi taivasta läheisin. Ennen häntä eteläisen ilman Ihanteita ihmetteli Pohja! Italian ikiselvää päivää, Hellaan hehkuvia tuoksuöitä, Olemattomiai onnenmaita, Joissa kansaa autuaallist' asui, Paimenet ja paimenettaretpa, Laitumella lammaskarjojansa Säännellen vaan sävelillä huilun Tahi talutellen punapauloin, Simoa ja suudelmia söivät; Taikka joissa viljavainioilla Joutuneilla joukko kumma liikkui: Talonpojista, maantyttölöistä Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne, Luonne oli hieno herrasluonne, Päällä silkkiä ja samettia, Suussa suloisia sanoja ja Sukkeluuksia ja somuuksia.

Silloin uusin runoin Runeberg jo Tuli, loihti, nosti noidansauvan, Kajahutti taikakanneltansa. Katsos vaan — ken uskonut ois tuota! — Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, Taideniekan taulull' on ihana; Suomen maat ja maisemat ja ilma, Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot Lumoovat nyt silmäs ihanteella. Mitäs on nuo miehet sekä naiset, Edessämme aivan eläväiset, Taiturin tään tauluihinsa luomat? Liha on ne meidän lihastamme, Veri juuri meidän verestämme: Kurun Matti Pohjan onpi poika, Savon mies on Saarijärven Paavo, Hana muinoin meill' ei harvinainen; Pistuoli, sun pirttis pimeyttä, Oloasi osatointa emme Kuivin silmin katsella me saata; Ihanainen Hanna ensilemmen Sulon muiston saattaa mielehemme; Hedan nähden näämme herttaisia Emäntiä entisiä maalla; Nuokin Augustat ja Annat, Aarot, Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa. Ja te, Suomen suuret sotaurhot, Uskon, uljuuden ja sankaruuden, Kuulun kunniamme kannattajat, Esikuvat heikon jälkipolven, Ihmehtimät, yltämättömätpä, Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut Teidät, ehompina entistänne, Kirkkaina ja kuolemattomina Maailmalle mainioiksi tehnyt, Ell'ei kaikunut ois ihmekannel?

Laulusankar', sankar'-laulajamme, Omamme hän oli, omimpamme, Hän, jok' aartehia aavisti ja Löysi luontehesta Suomalaisen, Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, Petäisen purian povessakin Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi Kunnian ja kelvon kukoistavan.

Omamme hän oli, omimpamme; Mut voi kohtaloa kovanlaista, Että sävelillä Suomen kielen Tämä kannel kaikua ei saanut! Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan, Suomalainen, umpi-suomalainen, Sulosointua sen kuulla, ääntä Ikirunojansa ihastella, Eikä ihanuutta ihmetellä, Jolla Suomen suurin taideniekka Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!

Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras, Ruotsalainen, runotemppelinsä Pyhimpähän pystyttävä ompi Sarjaan suurten laulusankartensa Ruotsiks runoillehen Runebergin!

Mepä, aioiksi me ainaisiksi Sydämmemme syvimpähän kätköön Taitajamme muiston tallellamme, Hänelle, hänenpä hengellensä Sulat, hartahimmat kiitoksemme Lausuellen laulamastansa, ja Odotellen, toivoellen, että Runon into, Runebergin runon, Aian tullen, vuoron vierähtäen, Vastaistenpa polvien povista Kalevankin kansan kielellä jo Kaiun korkean ja kauniin saapi.

JAAKKO RÄIKKÖNEN.

Syntyi orjuudessa Valkeasaaren seurakunnassa Inkerinmaalla 3/10 1830 (vanhaa lukua). Kunnollaan ja kelvollisuudellaan saavutti hän yhä kasvavaa arvoa paikkakunnallaan ja tuli v. 1861 staarostaksi (kylänvanhimmaksi). Hartaalla osanotolla seurasi hän kaikkea työtä Suomen kielen ja kansallisuuden eduksi. Hän kuoli 22/2 1882. Räikkösen runoja on hänen eläessään painettu muutamiin sanomalehtiin, ja sittemmin (1881) useampia kokoelmaan »Kahdeksantoista runoniekkaa».

SUOMELLE.[48]

Vasta vanhalla ijällä, Neljänkymmenen kohalla Yksin yöllä maatessani, Unetonna ollessani Muistui mielehen minulle Ruveta runon tekohon. Veli Suomesta sulosta, Ylimmästä ystävästä Ja varsin valaistuneesta, Jolle mielehen jolahti Nuorin veljensä nujompi Etelässä Inkerissä, Isännän asunnon luona, Läsnä Pietarin pihoja: Suloiselle Suomellemme, Vanhimmalle veljellemme Äitin veri vaikuttaapi, Isän into liikuttaapi Oppia omaisiansa, Tuntea lihaisiansa, Antaa neuvot nuoremmalle, Tukistusta tuhmemmalle, Sekä kestihin keretä!

Tuopa tuo tulisen poika, Meiän viljon veljyemme Kesken reissulta repäisi, Jott'ei kestihin kerennyt, Inkerihin ennättänyt Veljellensä nuoremmalle. Pelkäis puuttuvan puheita, Venäläistä vierasteli, Hapan haisahti nenähän, Kaali sieraimet sokaisi. Voi, sä viljon veljyeni, Voi, oma emoni poika, Kuinkas yllyt ylpeäksi: Mistä mielen moisen löysit, Haeskelit harvinaisen, Kun sä oman Inkerisi Aivan halvaksi asetit — Sekä ruokahan rupesit. Älä kaalia kamoksu, Kyll' on kaali kaunis ruoka, Paljon parkkia parempi, Ruumenia runsahampi, Samaten myös sammalia. Ei puutu puhetta meiltä, Kyllä Inkerin isännät Aina aikoihin tulevat Sorretulla suomellansa; Samaten on saarnat meillä, Kirkkoveisut myöskin vielä, Kyläkinkerit samoiten, Sekä paljon monta muuta, Kuin on Suomenkin sisässä. Että sulo Suomalainen Ylenkatsoi ystävänsä Omassansa Inkerissä, Se on kumma kummempia, Onpa outo ouompia!

Virolainen veljyemme, Katkeran kovan kokenut, Alla orjuuen asunut, Niinkuin mekin meikäläiset! Ei tuo suuria sureksi Surkeasta suomestamme, Jonk' ei sanat säntillensä Viron korvissa kajaha: Eikä ruoka runsahasti Tipahtele tien kululle, Vaikka viinoa viruisi. Kukin kielellä omalla Aina aikoihin tuleepi.

Onpa veljiä omia, Sukuamme suomalaista Omassamme Aunuksessa, Äänisen avaran luona, Katalassa Karjalassa, Vienan meren rantehilla, Joille kestihin kykenit Entisinä aikoinasi. Sieltä sait sanoja paljon Kielellesi kankealle, Sieltä rustasit runosi, Kalevalan kaiveskelit, Sielt' on saatuna sanoja, Kanteletar kirjahankin; Sa'ut että sananlaskut, Osaksi myös arvoitukset Ishorien on iloa, Sukkapellien[49] sukua. Nämät kaksi veljeämme Ovat yhtä äitiämme.

Jos et näille joutaville Tahtoisi tutuksi tulla, Niin onpi iso-isämme Pojanpoikia enemmän, Joista voit valita kyllä, Joille kestihin kykenet, Jos vaan aika myönnyttääpi Sekä vatsa vallan suopi, Kulta käskeepi kululle. Ensiksi e'emmäs neuvon, Taluttelen taaemmaksi, Sipirian sille puolle, Uraalin ylängön taakse, Obin latvoille osoitan, Ostjakkein omille teille, Vogulien vuotehille. Kyllä siellä kestiä kokenet, Kyllin kylmeä kakoa, Hirvestä saat pikku palasen, Oravasta aika paistin, Matkasta väsyttyäsi, Tien pitkän polettuasi. Mutta muistoa pitääpi Käsillä puhua paljon, Pantomiimilla[50] pakista.

Mutta tullessa takaisin Tutustele tuttavia, Seurustele serkkusia, Syrjäänejä siltä puolta, Mordviineja maanittele, Sitte Lapille lakeille, Viljaville Venäjän maille, Tieustele, tunnustele Tsheremissit ja tshuvassit, Niille kestihin kykenet! Niillä on tuvat nokiset, Koat, missä keittelevät Perjantaiksi puuroansa. Siellä on levätä lämmin, Puuroa on pehmyt syöä, Jos vaan kelle kelvanneepi.

Vielä on sukumme suuri, Lankomme laveat kyllä, Vesi suuhusi vetäypi, Jos vaan maltat muistossasi Unkaria urhollista, Kummin heimoa omoa, Jok' on virrat vastustellut, Mylläykset maahan lyönyt, Kumoukset kannustellut. Kelpaa siellä kestiskellä, Donaun virrassa virua, Laaksot Karpathin kahella, Syöä leipää lestittynä, Makeaiset maan he'elmät, Juoa kaljaa kaikenlaista: Siell' on rommit, hienot viinit, Voipi totia tokata Sekä muistomaljat juoa, Verestellä veljeyttä Suomen suurista suvuista.

Vielä vihdoin viimeiseksi Oisi mulla muistutusta Suloiselle Suomellemme, Jotta suora Suomen kansa Olisit kauniisti kotona. Kanakin valitti kerran Kulkiessansa korissa: »Paljon oisi parempi olla Kaapimassa kaalimaata;» Vasikkakin vaikeroitsi Ja älisi ilkeästi Raasalinsa[51] rattahilla Kulkiessa kaupunkihin. Vaan kun veljet Väinämöisen Asuisivat ahjon luona, Pieksisivät ahkerasti Lailla seppo Ilmarisen Joutsenen kynän neneä, Jotta saatais uusi Sampo, Kirjokansi kaunihimpi, Kuni entisten eläjäin, Kalevalan vanhan kansan, Olisi paljoa parempi. Vielä pyyän nöyrimmästi, Lyökäät päälle voimakkaasti, Jotta parskuisi palaset Aina Inkerin perille, Joista Inkerin isännät Palasista pienimmistä Kotonansa korjaisivat Itsellensä sievän Sammon, Jott'ei olis Suomehen ikävä; Niinkuin nyt tätä nykyä Täytyy tuskalla tavata Sivistystä sielullemme Vihaiselta veljeltämme, Joka joukostaan eroitti, Henkikirjoistaan kirosi Oman onnensa nojahan Suomensa sukuiset kaikki, Itse Ruotsihin rupesi, Ouon kielen kumppaniksi.

TYYTYMÄTTÖMÄT.

Kuulin kerran kulkiessa Tämän maailman majassa Napisevan naisen nuoren, Valittavan varpu raukan: »Miks ei suonut suuri Luoja, Ukko ylhäinen osannut Panna naista parrakkaaksi, Tehnyt leukaa leuvakkaaksi? Tuohon sattui saaren Matti Kujerrusta kuulemahan, Valitusta varpu raiskan. Se tuohon selon selitti, Lohutusta lainaeli: 'Älä sä Helena huoli, Äläkä valita varpu Luojan lystin laitoksia! Jos ois Luoja sulle suonut Pannut parran palkinnoksi, Sä oisit parran palmikoinut, Paljon partoa lisännyt, Siihen kampoja kahellut, Käkkyröitä käännöitellyt, Sekä silkkiä sitonut, Kukkia kutonut paljon. Siint' ois suu selälle jäänyt Sekä leuvat longallensa.' Mikko muistutti Matille: 'Älä naapuri nurise, Eipä miehetkään monesti Piä paljon parrastansa, Lahjastansa suuren Luojan: Sakset sen supoksi saapi, Partaveitsi paljastaapi Parahankin partavastan, Miehuuen jaloimman merkin.' Jaakko tuohon jatkoi vielä, Loruja lisäksi laati: 'Ilkiät on ihmisraukat, Ei tunne tekoja Luojan, Voimallisen vaikutusta. Laaullensa Luoja laittoi, Järjellensä järjesteli, Sorjat luomansa sovitti. Parta ei paranna naista, Vaikk' olis parahin parta; Tuoll' on paljon parjausta, Naapurista nauramista, Leuvan liikettä lujasti, Ei ois aikoa ajella — Leukansa ne leikkajaisi.' Lauri laatiipi lopuksi: 'Kummallinen kuivakassa,[52] Tahtoopi tavata aina, Mahotointa maanitella. Silmät suurena näkeepi Kolatsun[53] kä'essä toisen, Pulkan[54] toisen peukalossa, Vähäiseltä vilkuttaapi, Jos se itselle osuupi; Ihminen ikänsä aina Tyytymätöin tyhmä raukka.'»

YRJÖ KOSKINEN.

Syntynyt Vaasassa 10/12 1830, tuli Yrjö Koskinen ylioppilaaksi, seppelöitiin maisteriksi 1853, filosofian tohtoriksi 1860 ja nimitettiin yleisen historian professoriksi 1863. V. 1882 kutsuttiin hän Suomen senaatin jäseneksi, korotettiin 1884 aatelissäätyyn ja 1898 vapaaherraksi, mutta otti 1899 eron senaattorinvirastaan. Useitten historiallisten teosten ohella on Koskinen julaissut novellin Pohjan piltti ja muutamia runoelmia.

SUOMEN SALOSSA.

Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa; Honkain väliltä siintävä selkä Vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, lali, lali, laa, Hoi, lali, lali, laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, Sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä Ääntänsä korviini vilistää. Hoi, lali, lali, laa, Hoi, lali, lali, laa Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu Honkain humina ja luonto muu; Itse en sydäntä hillitä taida, Riemusta soikohon raikas suu: Hoi, lali, lali, laa Hoi, lali, lali, laa Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

MILLOIN POHJOLAN NÄHDÄ SAAN?

Luonto ponteva Pohjanmaan! Milloin taas hänen nähdä saan? Milloin saanenkaan kesä-yöllä Nähdä kirkkaalla sädevyöllä Ympäröityä taivoaan? Milloin laineilta Pohjan vetten Nähdä hohtehen, nähdä ett'en Lasna unta ma nähnyt vaan? — Milloin Pohjolan nähdä saan?

Onhan nytkin sen tunturit Jylhät, korkeat, kaunihit; Vielä kaiketi kosket kuohuu; Totta vieläkin virrat vuoltuu Syvin uurtehin halki maan? Eikö merikin yhä vielä Huhdo rannikkoamme siellä? Myrskyn virtt' eikö kuulukkaan? — Milloin, milloin sen nähdä saan?

Talvismaailman mahti uus', Lumitannerten ihanuus, Mustat metsät ja synkät salot, Revontulien tummat palot, Nekin luontoa Pohjanmaan. Eikö kaikk' ole kannallansa? Tokko mainio Pohjan kansa Viel' on vanhassa voimassaan? — Milloin Pohjolan nähdä saan?

Kansa vankka, mi muinaisin Seisoi miehuuden mittehin, Vaarat hiihteli, kynti merta, Kosket laski ja vuoti verta, Tokko nytkin on vanhallaan? Tokko voinee se sodan tiellä Altiiks henkensä antaa vielä Eestä armahan isänmaan? — Milloin, milloin sen nähdä saan?

ALEKSIS KIVI.

(Stenvall.)

Syntyi Nurmijärvellä 10/10 1834, suoritti ylioppilastutkinnon vasta 1857, eikä sitten edemmäs mennyt opin uralla. V. 1859 sai hän kirjallisuuden seuralta palkinnon Kullervo nimisestä näytelmästään; sittemmin ilmestyivät mestarillinen komedia Nummisuutarit, Kihlaus, murhenäytelmä Karkurit, Lea ja Margareta. V. 1866 julkaisi hän runokokoelman Kanervala ja 1870 romaanin Seitsemän veljestä. Kuoli mielisairaana 31/12 1872 Tuusulassa. Aleksis Kivi on epäilemättä rikkain ja ominaisin runoilialuonne, minkä Suomenmaa on synnyttänyt; tämän huomaa hänen runoelmistaankin, joissa, samoinkuin ruotsalainen Almqvist, hylkää loppusoinnun, ainoastaan runohenkeensa luottaen.

KAUKAMETSÄ.

Alas kunnahalta lapsi riensi Luoksi armaan äitinsä; Lausui poika ilosilmin: »Nähnyt olen taivaan maan!»

»Mitä haastelet, mun pienoiseni, Kaukamaasta taivahan? Missä näit sä autuaitten mailman? Sano, kultaomenani!»

»Kotopellon kunnahalla seisoin, Koillisehen katselin; Näinpä siellä sinertävän nummen, Ihanaisen hongiston.

Nousi kumpu ylös hongistosta, Paistoi päivä kummulla, Ylös kummun kiirehelle juoksi Kultasantahinen tie.

Tämän näin mä, sydäntäni poltti, Kyynel juoksi poskelleni, Enkä ymmärtänyt, miksi itkin — Mutta näinhän taivaan maan!»

»Ei mun lapsein! Tuolla ylähällä Onpi rauhan kaupunki; Siellä elon aurinko ei laske, Siell' on istuin Jumalan».

»Ei! vaan tuolla, missä kaukarannall' Sinimetsä haamottaa, Siellä onpi koto onnellisten, Siellä autuaitten maa!»

KEINU.

Nyt kanssani keinuhun käy, Mun impeni valkealiina! Kuin morsian kauniina seisovi luonto Iltana helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

On allamme viherjä maa Ja päällämme sininen taivas, Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa Laulaissa lintujen. Heilahda korkealle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

Kun väikyn mä ylhäällä tääll', Tääll; tuulien viileäss' helmass', Niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan Paistehess' iltasen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

Kuin Onnelan kaukainen maa Niin kimmeltää ihana kunnas, Ja sinneppä lentäisin impeni kanssa Siivillä läntisen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' lehtinen kauhtana ain' On hartioill' unisen koivun, Ja ainian lempeillä kunnailla läikkyy Vaimot helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' laaksossa vainion all' On keväinen, viherjä niittu, Mi herttaisess' hämäräss' ainian siintää Keltaisin kukkineen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' suutelee ehtoo ja koi Ja siell' iankaikkinen aika Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran Himmeään Unholaan. Seisahda, heiluva keinu, Jo lempeäll' illalla poski Impeni kelmenee.

POHJATUULI.

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki Onpi taivaan kannen alla: sumutornit Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet. Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu; Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut, Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat Ympär' avaruutta, koska myrskyt riehuu, Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu Niitun kantoisella kummull' levotonna Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta, Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää, Kiirehtien päivän maihin helteisihin. — Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo, Hengittäen ilman viileätä virtaa, Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee, Koska paahtehesta pataman hän pääsee. Uljaasti hän astuu, kultanummen povi Alla kumahtelee; ylös kunnahalle Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen. Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävät siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näät ja halaviston Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston hämärässä, Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa. Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin Onni häntä kiinnittämään povehensa? Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti. Heidän sieluns' yhdessä käy lakkaamatta Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein Iankaikkisuuden sinitanterelle. Kaunis ruusu halavien hyminässä Päänsä uneksien alas kallistavi, Unissansa hymyilee, ja nuorukainen Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla Ylös päänsä nostaa; kirkkaast' otsa loistaa; Lemmen hourauksessa hän lausuilevi: »Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta. Hänen nä'in, hämärässä yrttitarhan Korkeen halaviston suojass' astelee hän Ylkää muistellen, ja kultakiharansa Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta».

A. TUOKKO.

(Antti. Törneroos.)

Syntyi 3/3 1835 Iitissä talonpoikaisista vanhemmista, tuli ylioppilaaksi 1858, maisteriksi 1864, kuoli 6/2 1893. Tuokko on painattanut Saul nimisen draaman v. 1868, runoelmia eri paikoissa ja suuren joukon suomennoksia.

BIRGER JAARLIN LINNA.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessan' tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, — aamukoissahan sen näin, — Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

SUONIO.

(Julius Leopold Freedrikki Krohn.)

Saksalaisista vanhemmista syntynyt Viipurissa 19/5 1835, tuli Julius Krohn yliopistoon 1853, seppelöitiin filosofian maisteriksi 1860, nimitettiin 1863 Suomen kielen dosentiksi, 1875 Gottlundin jälkeen lehtoriksi sekä 1865 ylimääräiseksi Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi. Purjehdusretkellä hukkui hän tapaturmaisesti 28/8 1885. Salanimellä Suonio on hän julaissut kertomussikermän Kuun tarinoita ja pari vihkoa Runoelmia; vuosina 1864-66 hän toimitti kuvalehteä Maiden ja merien takaa ja sitten monta vuotta (1873-80) Suomen Kuvalehteä. Suomenkielisten runoiliain hajanaisia tuotteita kokoili hän v. 1866 Helmivyöhön suomalaista runoutta.

SUKSIMIEHEN LAULU.

Ylös, Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luisuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan.

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, — Sukkelat on sukset meillä, Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais?

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna, Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sike'intä untahan. Riemuellen, Soitatellen, Viekää saalis kotihin! —

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa,

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa!

VARPUNEN.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin, Tai kiurusena öisin Kohoova pilvihin,

Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmäns' ehkä loisi Myös meihin raukkoihin, Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Vaan mull' ei ääni suotu Oo satakielisen, Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Parempii laulajoita Keväällä ehtinee, Niin kuulellessaan noita Jo varpu vaikenee.

HYLJÄTTY ÄITI.

Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneeseen Pois kauvas miettehet lentää, Pois kauvas aikahan kultaiseen — Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus, Pimeässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineens' rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut' onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on, Oi Suomen laps', isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo, Hänt' ota hellähän hoimaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on. Näin lausuvat keskenänsä: »Mik' ihme outo ja verraton! — Sen lapsi loi lemmellänsä.»

VIERAS LIPPU.

Sadathan kentät näki, kuin tää kansa Yks' kymmentäkin vastaan kestää voi, Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa Ahneesti Suomen miesten veret joi: Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa He Saksaan uskonvapauden toi, Tai jalo Eevert Horn kun heitä johti Tuhannenkirkko Moskovata kohti.

Tai kun he seuras Pultavaankin asti Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, Tai kun he äsken piti urhoisasti Yksinkin jätettynä puoliaan. Ja viimein vielä verillänsä kasti Levolla makailevan Ruotsinmaan. Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? Työt sankartemme vieras lippu peittää.

Nyt rauha ruostua kun miekan antaa, Ja kansat huolett' askaroida saa, Laivamme kyntää joka merta, rantaa Jokaista lähenevät, maailmaa Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa Kalleinta maasta maahan tavaraa. — Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? Toimemme kaikki vieras lippu peittää!

Ja Suomen miesten kautta tieteen valo On monta pimeätä poistanut, Ja moni sävel ikisoiva, jalo Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. — Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? — Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää!

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme Matalan, halvan sijan tänne loi; Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. Suureksi hengen töissä tok', jos emme Me petä, Suomi vielä päästä voi. Sä vieraan kielen vieras lippu poista, Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!

FEENILÄISET.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat Armotta Saksilainen löi, Ja nurmikkosi vihannat Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana, Ol' esi-isäis vanhat maat; Sä vierahana astua Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan, Mi ryöstäjältä jäänyt ois, Sun kieles armaan, ihanan, Sä, houkka, itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen — Omahan maahan rakkaus — Nyt sulle, Eerin kurjainen, On kova, julma kirous.

Sen liekk' ei voi sua lämmittää, Ei valoa se sulle suo; Se polttaa vaan ja hävittää, Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa.

PÄÄ PYSTYYN!

Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan! Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi — Pää pystyyn vaan!

LUETTUANI »SÄKENIEN» TOISEN PARVEN.

(Montreux'issä Sveitsinmaalla).

Niin mä luulin, niin mä kuulin: Kaikki kuoli jo käköset, Laululintuset katosi Suomen maasta surkeasta, Pohjolan kolkoilta periltä: Mitk' on nälkä näännyttännä, Mitkä kylmä kaatanunna, Mitkä, muuttaen tapansa, Havukoina harmajina Toinen toista raadellunna.

Niin mä luulin, niin mä kuulin Tulipa tänne pohjatuuli, Tuuli tuttava läheni, Se toi laulut tullessansa, Saattoi siivillään runoset, Takaa vuorten viserryksen, Kauniin maastani kukunnan. Siitä syämeni sykähti, Rinta riemahti suruinen. Jopa tunsin, jopa tiesin Aamun alkaneen paremman, Palannehen onnen päivän Suomen synkille saloille, Pohjan raukoille rajoille. Taashan kaikuu, taashan raikkuu Entiset ilokäkemme, Muinahiset lempilinnut. Västäräkkisen viserrys Talvimyrskyn tauvottaapi; Kuultua kevätkäköstä, Jänkät jäykimmät sulavat.

RUNEBERGIN KUVAPATSASTA PALJASTAESSA.

(1885.)

Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulo kanteleen; Mut kauvas poveen korven synkeän Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»

Hiipipä sinne hoviherra jo, Lepersi: »se on Korkein suosio!» Keikahti poika hurja, huoleton: »Mä tiedän — huvi, hekkuma se on!» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Taas koitti yks: »se san' on viisaus, Ihmisen järjen ikikaunistus!» Ja toinen käski: »soi jo kannel, soi! Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koetteli — Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni? Nyt vielä nuorukainen lähenee, Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa Ei olla voi kuin sana synnyinmaa!»

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti Raikkaasen riemuun kohta helähti; Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen. Jo siihen koittaa päivä valkoinen; Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät, Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Jo kansa herää pitkäst' unestaan Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; Ja pimeess' eriteille eksyneet Taas veljekseen on toisens' tunteneet. Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» — Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.

* * * * *

»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin; Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia! Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.»

Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons' häntä vie; Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet; Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa.

Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons' luo, Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; — Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan. Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen: Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.

VIRSI KOTIMAAN PUOLESTA.

Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois!

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan, Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

Kuin usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks' että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartiaksi totuuden.

Ja Betlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista Juudankin, Sai armon armoist' ylimmän Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.

Vaan anna, meidän kansa sais Ain' olla palvelianais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!

BERNHARD FREEDRIKKI GODENHJELM.

Syntyi Pietarissa 7/3 1840, tuli 1858 ylioppilaaksi ja 1864 maisteriksi; v. 1866 hän nimitettiin Saksan kielen lehtoriksi yliopistoon. On ollut Helsingin suomalaisen jatko-opiston johtajana sen perustamisesta asti. Godenhjelm on sepittänyt useita kalentereissa y.m. ilmestyneitä runoelmia.

GEZELIUS.

»Maan mainiona eikö Ruotsin valta Nyt kansain kesken loista avaralta, Ja eikö Itämerta aaltoisaa Se äidin lailla sylihinsä sulje Ja ylpeänä voiton teitä kulje, Rohkeesti vastustaen maailmaa?

Kuningas yksi sitä hallitseepi Ja yksi kansa siinä vallitseepi, Se kansa uljas Ruotsin kansa on; Siis kaikkialla missä voittoisana Sen lippu liehuu, siellä mahtavana Sen kieli yksin arvon saakohon.

Mut mitä täällä teidän seuduillanne Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan.»

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; Sen kuuli vakavana loppuun asti Gezelius piispa. Sanan pontevan Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: »Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin Jumala pitää tunnustettaman.

Te tahdotteko Hänen kunniaansa Vähentää, joka suureen maailmaansa Loi kansat, määräs kielet kansoillen Ja heille kullekin soi tehtävänsä, Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä Hänt' ylistäisi kansa jokainen?»

Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen Sen kuuli. Siitä säen pienokainen Lennähti nuorukaisen sydämmeen. Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, Jusleniuksen mieltä lämmitellen, Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä: On Suomen kansallakin tehtävänsä, Johonka sitä kutsuu sallimus; Ei mua houkuttele loisto, maine, Mun kyllin on, ett' olen Suomalainen: Meillekin koittaa päivän valkeus!

SUOMEN HERÄÄMINEN.

Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassani Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain? Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?

Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan, Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis.

Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi, Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa — Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajoittaa.

Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on, Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.

Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa?

Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; — Talven kahleet katkeavat heltehestä auringon, Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan!

ALEKSANTERI RAHKONEN.

Syntyi myllärin poikana Viipurin pitäjässä 26/6 1841, pääsi 1862 ylioppilaaksi, oli jonkun aikaa kansakoulun-opettajana, ja kuoli 1/6 1877. Rahkonen julkaisi runoelmansa koottuina kahdessa vihossa nimellä Sääskiä 1865 ja 1867.

IMATRALLA.

Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kuin silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, Viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömmet saa.

Vesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat. Vuoksi jyskää, Riehuu, ryskää: On kuin jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Valitulle Valmistanut kruunun on. Nouse valon voittohon!

LEIVO.

Miks leivo lennät Suomehen Sä varhain kevähällä, Et viihdy, lintu riemuinen, Sä maalla lämpimällä?

Miks äänes soreasti soi Vaan Suomen taivaan alla, Ja vaikka puut ne vihannoi, Sä lennät korkealla?

»Sen tähden Suomeen kiiruhdan Ja lennän korkealla, Kun tahdon nähdä kauneimman Mä rannan taivaan alla.

Ja senpä vuoksi laulan ma, Kun kannel täällä soipi; Ei missään voi niin riemuita, Kuin Suomessa vaan voipi.»

KÄEN KUKUNTA.

Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans' mieltä; Vanhus, neitonen Istuu, kuunnellen Käen riemukieltä.

»Kuku kauvemmin Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita», Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.

Neito lempens' kanss', Ollen toivoissans', Kuiskaa vanhan luona: »Kuku kerta vaan, Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna».

Kun se monesti Kukkuu sulosti, Vanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: »Terve kyöpelille!»

Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Polvens' nöyristää, Oottaa hautoansa.

KEVÄTLAULU.

(Mukaelma).

Niitty jälleen vihannoipi, Nurmi kukkii tuoksuen, Peipon riemusävel soipi, Leivo lentää laulellen, Metsä muuttuu ihanaksi, Lemmen ääni kaikuvi, Paimen yltyy rohkeemmaksi, Neitonen on hellempi.

Kevät kukkaa verhoileepi Lehtisillä hienoilla, Vuokon terän valkaiseepi Hopealla kirkkaalla, Lehdistänsä kohouupi Kielokainen tuoksuen, Koristeeksi valmistuupi Viattoman rinnallen.

Nuokkuileepi varrellansa Esikoinen kultainen, Kuusain kiertää oksiansa Suojaa suoden rakkaallen. Lämmin ilma kuiskuttaapi Meille lemmen äänellä, Kevään sulo vaikuttaapi Tuntehia syömmessä!

OLLI VUORINEN.

(Berg.)

Vuorinen syntyi Uukuniemellä 28/2 1842 (?) ja on nykyään kansakoulun-opettajana Haminassa. Runoelmansa on hän painattanut nimellä Sepitelmiä.

LEIVO.

Laulava leivo, Virka sä vieno, Mistäpä tiesi Tänne sun toi? Tuoltako lensit Lehtojen nuorten, Järvien poikki? Oi, sano, oi!

Näitkö sä siellä Neitosen nuoren Kaunihit kasvot, Kuin sulo koi? Sen sinisilmät, Hienoiset hiukset, Näitköpä niitä? Oi, sano, oi!

Istuiko impi Lähtehen luona, josta hän kerran Kanssani joi? Missä hän mulle Ruusuista rannan Seppelen solmi, Oi, sano, oi!

Kun sinä liitäin, Laulaen lensit, Tokko hän silmät Sinuhun loi? Käskikö silloin Tänne sun tulla Tietoja tuomaan? Oi, sano, oi!

Saitko sä kuulla Kultani äänen, Vieläkö virsi Suustahan soi? Jospahan lauloi, Muistiko mua? Lausuppa leivo, Oi, sano, oi!

Tyhjennä kaikki Tietosi mulle, Kerro nyt kuinka Kultani voi? Ehkäpä armas Lie ikävästä Kuihtumaisillaan, Oi, sano, oi!

LUISTINRETKI.

Yöllä lampi kannen sai; Mikäs meitä estää Luistamasta? totta kai Tuo jo alla kestää; joutukaa nyt, veikkoset, Ottakaapa luistimet!

Voi kuinka kirkas onkin jää! Kelpaa tuolla koittaa, Parahin ken ennättää, Kenpä toisen voittaa! Jää on vahva kylläkin, Luistimet siis jalkoihin!

Lähdetään nyt liitämään Kirkasta jään pintaa, Kaikki kilvan kiitämään Aivan yhtä rintaa; Kun nää pojat ponnistaa, Kyllä tuuli halkeaa!

Nytpä kaikki sinkoilee jäällä huiskin, haiskin, Rannikolla kuhnailee Vielä yksin laiskin, Hälle toiset irvistää: Älä tule, särkyy pää!

Jo on aika rientänyt, Mennyt leikin hetki. Päätetäänpäs, veikot, nyt Tämä luistinretki. Jokahinen joutukaan Tositöitä toimimaan.

PAAVO CAJANDER.

Syntyi Hämeenlinnassa 24/12 1846, tuli yliopistoon 1863, filosofian maisteriksi 1873, Suomen kielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Paavo Cajander on suomeksi kääntänyt useita Shakspearen draamoja ja sepittänyt runoelmia, joita löytyy painettuna albumiin Kaikuja Hämeestä ynnä muualla.

VAPAUTETTU KUNINGATAR.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt… Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —

Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan: Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi lumi ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»

»Oi turhaa, pois on poissa!» — Hän vinhemmin vaan käy — »Oi surmasi helmaan kiidät!» — Hän koht' ei enää näy. Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin… Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

»Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen, Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. — Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

KUVA.

Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, — Lumenko peittämä harmaa pää? Vai surun uurtamat vaot nuoko? Vai silmäin lempeä tuike tuoko?

En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen Nään lapsuusmaailman riemuineen, Nään kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja onpa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon. Mut ken se onpi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.

A. OKSASELLE.

(60-vuotis-juhlassa 1886.)

Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.

Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten, Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen, Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: Sydämmeen sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.

Lemmestä silloin poves se »säkeniä» loi, Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi, Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.

Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit, Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.

Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili, Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.

Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää, Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on, Ja runohelmes hälle koristus verraton.

Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.

HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ.

Linnoitusko se tässä Kummullaan kohoaa Ja maan ja vetten yli Ylpeesti katsahtaa?

Mut miekat tääll' ei välky, Ei sotatorvet soi, Ja tääll' ei vinhaa tultaan Tykitkään salamoi.

Eik' ole täällä miehet Puetut teräksin, — Mut linna tää on sentään, Ja linna vahvakin.

Ja salamoikin täällä, Mut tiedon tulta vaan; Ja miekkakin se välkkyy, Mut hengen miekka vaan.

Ja linnan puoltajoina Ja miehistönä ken? Ei rautakourat urhot, Vaan parvi hentoinen.

Nuo aamun kastehelmet, Nuo heinät helvepäät, Nuo korret, jotka kaataa Vois syksyn myrskysäät!

Mut niissä sentään suoja On koko Suomenmaan; Ja niitä linnan Herra Hän käyttää nuolinaan.

Kun tulee häätää sorto Tai veltto penseys, Ja raikast' ilmaa saada, Valaista pimeys.

Niin, linna tää on sentään, ja linna vahvakin, Vaikk' ei sen ole urhot Puetut teräksin.

Ja linnoja kun näitä On maassa sankka vyö, Pimeyden poistuu valta Ja poistuu kansan yö,

OI, JOS OISI.

Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.

Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä, Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.

Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi, Tuolla kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.

Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle, Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.

Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin, Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.

Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi, Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksuaisi.

Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

ARVI JÄNNES.

(Genetz.)

Syntyi Impilahdella 1/7 1848, tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871, lisensiaatiksi 1877, Suomen kielen lehtoriksi Hämeenlinnan normaalilyseoon samana vuonna, Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi 1891. Jännes on kääntänyt Runebergin Hirvenhiihtäjät ja julkaisi 1889 runokokoelman Muistoja ja toiveita, ystäville jouluksi.

HERÄÄ, SUOMI!

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kurja ja kallis! Kärsinyt ain' olet sorrantaa; Vieläkö kärsinet kauvempaa, Vieläkö luontosi sallis?

Suottako, kansani, keskeen jään Raivasit maan ihanimman, Suottako suojasit suojas tään, Suottako välkytit peitses pään Keskellä taistojen vimman?

Turhaanko kantelo soinut lie Väinämön, tenhoisa, raikas? Turhaanko synnyt kaikk' opit sie, Turhako Sammon nouanta-tie, Turha sun muinainen taikas?

Vieras sun runteli ruumistas, Suomeni suur', jalopeuran', Sorti sun äänes ja valtas kaas, Ilkkuen kuolontaisteloas, Niin kuni isketyn teuraan.

Poikaskin moni kunnoton, oi, Pöyhkänä päätäsi tallaa, Maidon, jonk' utaristas joi, Pilkoin palkiten, min vain voi, — Rintansa täynnä on hallaa.

Herää, Suomi, niin loppuu yö, Nouse jo pois, jalopeura! Ken sua kieltävi, sortaa, syö, Luotasi luo tahi maahan lyö! Suuri on lastesi seura.

Vasta kun leijona valveutuu, Loppuvi kärsimys Suomen; Kun kuka kansoa halveksuu, Sortuvi niin kuni juureton puu, Silloin on Suomessa huomen.

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kultainen, kallis! Kyllin jo kärsit sä sorrantaa, Ellös kärsikö kauvempaa, Ei sitä Luojasi sallis!

VÄINÖLÄN LAPSET.

Kas Suomen lahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen.

Vaan kaikki Väinölän lapset Jo eksyi toisistaan, Kuin tuulispäässä hapset Ne kaikk' ovat hajallaan: Ei Aunus, Vepsä tunne, Kust' Eestein kulkee tie, Ei Karjala tiedä, kunne Jo Kainuu häipynyt lie.

Mut »jäljet Väinämön laivan» Halk' aaltojen haimentaa, Ja »viikatteens'» yli taivaan Hän vieläkin kuljettaa; Yli Maanselän kaskein sauhun Hän nostavi harmaan pään, Ja kautta kuohujen pauhun Ikitietäjän kuuluu ään'.

Ja vanhan Väinämön haamu Se silloin laulavi noin: Vois sullekin koittaa aamu, Sä kansani onnetoin; Ei viel' ois aikas ilta, Jos heimoushenkeä ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.

KARJALA.

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, Siell' ensin silmäni aukes, Siell' leikin lasna ma rantamalla, Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteran latva nuori; Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori; Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan — Sit' usein lasna ma kuulin — Ja vanhoja Väinön-laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!

Siell' ensin lempimähän mä sain Tätä Suomen kansoa oivaa, Ja puolueetuutta Ruotsin lain, Jok' orpoisintakin hoivaa, Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, Mi mielen vaativi uudistuksen, Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, Ei suitsutus-uhreihin.

Ja siell' opin ensin kammoamaan Sit' inhaa oppia uutta, Ett' ihminen on vain muodos maan, Ett' ei ole kuolettomuutta: Se tarjovinaan on tiedon kultaa Eik' anna muuta kuin kalman multaa Ja ympäristönsä saastuttaa — Ole valpas, Karjalan maa!

Ja siellä näin minä murheeksen', Kuin kärsiä kansa saapi, Jok' ei ole vaan sopusointuinen, Vaan kahtia raukeaapi: Kuink' alla kauhean veljesvainon Ja alla vierahan vallan painon Oot, Karjala, kauvan värjyillyt — Yksmielinen olkosi nyt!

Kun oikeuttasi, uskoas Ja Väinön kieltäsi hoidat, Ei pelkoa sull' ole kateistas, Ei voittaa voi sua noidat: Sä keväin kukkiva vanha tuomi, Sä jälleen nuortuva vanha Suomi, Sä talvet vihreä vanha kuus, Sä Suomi Vanha ja Uus!

VAIMOLLENI.

Minä kiittelen onnean' aimoa, Joka suuntasi lempeni Sinuun, Ja ma kiitän Luojoa taivahan, Ja ma Sulleki kannan kiitostan', Kun kiintyi lempesi minuun: Sinä vartia mieleni puhtauden, Sinä ensi ja ainoo armahuen', Sua kiitän!

Vuoskymmentä toista jo vierinyt on, Kun mulle sa itsesi annoit, Ja Sa kestit kanssani kaiken työn, Levätessänikin monen valvoit yön, Sekä päivän heltehen kannoit: Työkumppani kallis, kultainen, Osan-ottaja kaikkien rientojen, Sua kaipaan!

Kaks tainta meiltä jo Taivainen, Tien viittoen luokseen, niitti, Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni, Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi, Meit' yhdemmäks yhä liitti: Emo lasteni hellä ja suuttumatoin, Yhä rakkaudessasi muuttumatoin, Sua siunaan!

Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan Sekä istua taas sylityksin, Niin suutelen ääneti silmääs Sun, Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun Lyö sulle, ja Sullen yksin: Kotilieteni Sie hyvä haltiatar, Sinä mieleni yksinvaltiatar, Sua lemmin!

PÄÄSTÖKIRJA OPRILLE.

Saloilla kolkon Suistamon Ol' synkkä synnyntäsi; Lapspuolen kovan kohtalon Sait siellä kärsiäsi; Valotta vartuit lapsuus-aijan, Puol'-pakanuuden näit ja taijan, Ja pyhimysten haamuja Sait jumaloinas palvella.

Sä neinnä rengintöitä teit Ja miesten kanssa raadoit, Sä rahtikuormin rautaa veit Ja kuormista sen kaadoit; Mut puhtahana pysyi kieles, Ja neitsyellisenä mieles, Ja viimein palveluksehen Sait meillen, rannan puolellen.

Ol' sydän sulla paikoillaan, Ja silmäpari sirkku, Ol' pääsi herkkä oppimaan, Ja käs' ja jalka virkku: Sun liitti kuntos meihin kiinni, Kuin niinipuuhun liittyi niini, Jäseneks perheen meille jäit, Kanssamme riemut, murheet näit.

Ja meillä hankit aapisen, Sä suuri piika uusi, Ja tavuun liitti toisehen Sun murteellinen suusi, Luther'in virret veisaelit, Ja taikauskot unhottelit, Sait tuttavakses piplian, Sait uskon yhteen Jumalaan.

Kun isän kuollen katkesi Kodistan' kurkihirsi, Ja kohta jälkeen kaikuili Emoni kuolinvirsi, Sä »rouvavainaas» orpoloille Osoitit, ett'ei paateroille Se rakkaus ollut ravissut, Jot' olit hältä nauttinut.

Sä autoit meitä itkemään, Syliisi meidät suljit, Ja pesän uuden etsintään Kanssamme kauvas kuljit. — Ja lemmittyn' kun mulle jälleen Toi onnen, annoit lempes hällen, Taas meitä kauvan palvelit Ja lapsiamme lemmitsit.

Nyt, armas, oiva Oprini, Sä palvelia parhain, Jo päättyi palveluksesi Ja nousus aamuin varhain: Oot viimeisellä vuotehella, Ja silmälläsi rauvenneella Sen katsot Herran puolehen, Ku lausunut on nöyrillen:

»Ketk' ovat tääll' alentuneet, Teen tuolla ylimmiksi, Esimmiks joutuu viimeiset, Esimmät viimeisiksi; Sä hyvä huoneenhallitsia, Sä uskollinen palvelia, Käy saamaan palkka palvelun, Käy sisään Herras riemuhun».

KUINKA GIOVANNI GENOVESESTA TULI RUOTSALAINEN.

Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; Muiden laivojen eell' on muhkea »Genova» uusi, Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerien aukkoon, Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. Siinäpä synkistyi yht'äkkiä taivahan ranta, Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva. »Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, »Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. Tappelutantereheks saa laivan liikkuva kansi, Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista, Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstynä ruumaan, Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa. Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas, Siks kuni taas näkyviin nous' uhkea haaks' etelästä, Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu. Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, Viittaelee sekä huutavi noin: »Apu tuokate mulle!» Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.

Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi. Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti, Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti Vanhana vaimoksensa ja Ruotsiin lapsia siitti, Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.

JUHANA HEINRIKKI ERKKO.

Orimattilassa syntynyt 16/1 1849, kävi Erkko Jyväskylän kansakoulu-seminaarin läpi, ja on ollut ensin kouluopettajana sitten eri toimissa. Hän on julaissut suuren joukon runoteoksia, m.m. kolme vihkoa Runoelmia (vv. 1870-76), Uusia runoelmia (1885), Tietäjä, viisinäytöksinen runoelma (1887), Kalevalan aiheiset runonäytelmät Aino (1893) ja Kullervo (1895) sekä runokokoelman Ajan varrelta (1896) ja Runoelmia ja ajatelmia (1899).

LAULU VUOKSELLA.

Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Vuori nostaa poikiaan Veden voimaa kiusaamaan, Synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää Niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun Mahti paisuu, Vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion Kylki vastassa nyt on — Ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan Eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman Kiukkuisimman Tieltä särkyy voimat kallion: Kas, kuin ähkymähän jää Vuori jyrkkä, härkäpää, Syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, Näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maani! sullen Kiusatullen Voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, Kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan, Herättyään, noustuaan, Mahtavasti, Voimakkaasti, Ilkivaltain muurit murtava.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin. Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja, ja lintuin laulupuistoja, Ja marjaisia kankaitaan En unhoittaa voi milloinkaan, Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll' on loistoisa Ja iltatähti kultaisa, Ja ruskot yhtä runsahat, Syys-öiden sähköt leimuvat Ja talvet suojaisat!

Ei impee missään rakkaampaa, Ei siveämpää, jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On ruskoposkineen.

Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää, kuin on Hämehen, Niin vakavaa, jok' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään.

Kun miestä missä tarvitaan, Maan eestä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, Kun toimeen tarvitaan.

On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa.

LEMMINKÄISEN LAULU.

Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton, Siit' aina on mieleni rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla.

Ei vakainen huounta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon — Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien välke.

Ja en lepovuonna mä syntynyt, Vaan sota oli ankara silloin; Sen pauhussa viettelin vuosia — Siit' ain' ilotyöni on taistella, Kun on sota myrskyisä milloin.

Näin kuohun mä aikani koskena Ja lemminpä lietona hetken, Mä taistelen — toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken.

LAPSEN OSA.

Naapurihin Tuomo aamull' astui Iloissahan, hyppyhynkin valmis; Vuorotellen vihellys ja laulu Tuomon suusta hilpeästi raikkui.

»Miksi, Tuomo», emäntä näin kysyi, »Läikkyvi nyt ilos yli laitain? Joko onni lapsilles soi leivän, Puuttehessa ennen itkeville, Vaiko otti osan heistä Tuoni Majoillensa riistarikkahille?»

»Eipä Tuoni ottanut, mut leipä Taivahasta putosi, kun kuuteen Lapsehen loi Luoja seitsemännen. Hälle hengen antaja suo leivän, Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi; Toisillenpa osansa siis jääpi. Työtä anon, emäntä, nyt sulta Iloissani Luojan antimista.»

NEITI IISA ASPIN HAUDALLA.

(1874.)

Tuoll' aina, missä pohjantulten palo Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, Siell' yleni se ihmishenki jalo, jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto Sieluunsa pohjan taivaspalosta, Ja isänmaalle kunnia ja voitto Säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta Herätti salon syvä huokaus, Siell' antoi rauhaa, riemun runsautta Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut pohjan tuli, kerta syttyneenä, Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, Kun päiväks yön se näkis muuttuneena, Silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se pohjan neidin rauhatonna syöksi Valoa isänmaalle kantamaan, Se rinnastansa levonlaulut ryösti, Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauvan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomuasunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne pohjan leimuna myös lenti Kukintoajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa: elämänne Valoksi loistakohon synnyinmaan.

VELDESLAAKSO.

Komeat on Karavankivuoret, Juliset on alpit uljahat. Ne ne Veldesjärven laaksomaalta Myrskyn tuhotöitä torjuvat.

Paljon aurinko suo paistettansa Soman Veldeslaakson lapsillen, Kansaa pulskeata kasvatellen, Hedelmiä maasta kansallen.

Vapaudenhedelmää ei vielä Kasva toki Veldeslaaksossa, Vaikka siellä vuorituuli huokuu, Ilma puhdast' on ja raitista.

Vaikka raikkahasti iltasilla Kansa joskus juo ja kirkuaa, Hengenkielet sen on soinnutonna, Luonto ääniään vaan irroittaa.

Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot Soittelevat kilvan kellojaan, Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, Kansaa eivät nosta kuitenkaan.

Soittakaatte, kirkot, kellojanne! Pois ne työstä kansan nukuttaa: Velttona vaan taivas-armoon luottaa, Mutta taistelunsa unhoittaa.

»Toivonkirkko» tuolla sinivehreen Veldesjärven saaress' uskottaa: Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, Hän sen voittaa, minkä toivottaa.

Petosta ja kansan peijausta! Toivonkello kunkin rinnass' on. Sit' on helppo joka hengen soittaa, Mut ei muu kuin työ vie voittohon.

Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, Omia ei tunne kellojaan: Maa on herrain, kansa kirkon orja, Kumpikin on jäykkä vallassaan.

Terveyttä vuorituulet huokuu, Vapahina virrat kohajaa, Mukananne, vapaudenvirrat, Veldeslaakson kansa temmatkaa!

HÄN.

Kuin hoikka Pohjan neiti Hän ompi varreltaan, Pelloilla kasvatettu Viljaisen Pohjanmaan. Ja kasvot Hämeen immen On hällä kainommat Kuin laaksot, metsälammet Hämeessä hohtavat. Silmäinsä sulo, säihky Kuin Savon tyttären, Saimaalla päivän nousu Ei niin lie herttainen. Ja mainitsenko tukkaa Niin tumman ruskeaa, Kuin salohon syys-ilta Sulattais purppuraa. Vaan armain aartehista On sydän kultani, Kuin Suomen naisen sydän: Sulouden temppeli.

NYT JA SITTEN.

Astele, armas pienoinen, Äitisi ohjaa lastaan; Et voi langeta, lintunen, Äitisi ottaa vastaan. Lankeatko, no, nostetaan, Luonas on auttajoita. Mutta, kun joudut maailmaan, Turhaan huutelet noita: Siellä ne töykkii toisiaan, Harva on valmis nostamaan.

VANHA MUMMO.

Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. »Missä on tyttösi, vanha mummo?» — »Kaukana maailmalla».

»Tiedätkö, millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta?» — »Tiedä en, — maailma taisi niellä, Taikka jo peittää multa.

Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta.»

PAIMENELTA.

4.

Lauloipa' mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain.

Autuas aika ja kultainen kehto! Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Iäks taivas ei maillahan mahdu. Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu. — Kulkeva kotka mun lintuni vei!

6.

Mikä olenki utala? Olen höyhen tuulosessa, Rae raju-ilmasessa, Vene vieno vaahtopäissä, Lastu aaltojen ajolla. Kuhun kulkenen katala, Kuhun oksahan osannen, Kuhun jäähän jäätynenki, Missä löytänen leponi, Rannan tyynen, rauhallisen?

15.

Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin onpi neitosella.

31.

Silloinpa syntyi minun kultani, Kun kirkas päivä nousi taivahalle: — Siitä sielun kirkkaus. Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: — Siitä sydämmen lempeys. Koi kaunihisti silloin vilkutteli: — Siitä silmäin ihanuus. Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: — Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: — Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan.

UNO VON SCHROWE.

Syntyi Hartolassa 25/1 1853, tuli ylioppilaaksi 1872, opettajakandidaatiksi 1881. Kuoli 1/10 1886 Görbersdorfissa Schlesiassa, jonne oli lähtenyt parannusta etsimään hivuttavaa rintatautia vastaan. Hänen runojansa löytyy albumissa Kaikuja Hämeestä y.m.

MORSIAN.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan, Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

»Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton.» Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Niin kutovat viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Ja huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen.»

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkoisit ne! Ja tänne mä riensin — Kulta, Nyt käymmehän vihille!»

Näin lausuen autuaasti Miel-puoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.

OI TERVE, MAGYAR!

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Sä auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat Säveleet tulistuttain saa — Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin — vaan Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: ui meren poikki — jo valtasi Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää — Koti kultainen, verraton!

Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan — Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan.

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

PIENI MIEROLAINEN.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minulleki kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani Nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

Muistan, kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain'… Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen.» —

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.

IISA ASP.

Syntyi Utajärven kappelissa 4/2 1853, tuli 1871 Jyväskylän seminaariin, kuoli 11/12 1872. Hänen harvoissa runoelmissaan ilmaantuu harvoin tavattava hienous ja sulo.

AALLON KEHTOLAULU.

Nuku, nuku aaltonen, Nuku jo! Tuolla laulaa humisten Kuusisto! Kehtolaulusi se on — Nuku aalto rauhaton, Nuku jo!

Miksi tahdot katsella Kuinka jo Loukannut on luontoa Turmio? Kuinka kukat surkastuu, Kuinka tuuless' paljastuu Lehdikko?

Nuku aalto, vaahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää Aurinko. Senpä sulle, rauhaton, Hellä silloin suotu on Suutelo.

Herätessäis heloittaa Kukat jo, Suloisesti tuoksuaa Tuomisto. Liverrykset lintusten Silloin soi kuin Väinösen Kantelo!

Sydän! nuku sinäkin, Nuku jo! Uni sull' on suloisin Nautinto. Toivo aikaa armaampaa, Nuku, kunnes lopun saa Taistelo!

JUHANI PIETARI HANNIKAINEN.

Syntyi Nurmeksessa 1854. Tuli ylioppilaaksi 1875, filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1882. Nimitettiin 1896 laulun ja soiton lehtoriksi Jyväskylän seminaariin. Hänen runoelmiaan on painettuna Koittaressa y.m.

KARJALAISTEN LAULU.

Suloisessa Suomessamme Oisko maata armaampaa, Kuin on kaunis Karjalamme, Laulun laaja kotimaa! Laulua sen kosket kuohuu, Järven aallot loiskuaa, Säveleitä salot huokuu, Ikihongat humajaa.

Perintönä laulun juuret Meill' on muinais-ajoilta, Jolloin kaikki toimet suuret Laulun tehtiin mahdilla, Jolloin meidän kankahilla Taitomiehet askaroi, Nuotioilla nokisilla Ongelmoita aprikoi.

Yli Suomenniemen vielä Maine kuulu kulkevi, Kuinka Väinön kannel siellä Koko luonnon lumosi; Kuinka seppo taitoniekka Sammon kirjokannen loi, Tahi Kaukomielen miekka Sota-innoin salamoi.

Ei oo meillä rikkautta Eikä maamme viljavaa; Vaan on laulun runsautta Kylvämättä kasvavaa; Sit' ei pane idän halla Eikä pohjan pakkaset, Se ei sorru sortamalla, Sitä ei lyö rakehet.

Kyll' on kansa Karjalankin Monet kovat kokenut, Väkivallan raaimmankin Iskut tuimat tuntenut; Kestänyt on sodan pauhut, Sorrot vuosisatojen, Sodan pauhut, vainon kauhut, Kolkot vuodet katojen.

Mutta meiltä laulun mahti Mennyt maan ei rakohon, Säveleiden sorja tahti Viel' ei vienyt pakohon; Josko murhe mieltä painaa, Tahi riemu kohottaa, Laulu, soitto meiltä aina Yhtä herkäst' irtoaa.

Konsa vaino Suomeamme Kovin kourin koettelee, Silloin kurja Karjalamme Suomen surut soittelee, Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa, Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa!

LAULUUN PYYNTÖ.

»Mä pyydän, huomenna olkaa Niin hyvät, mun veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein!» —

»Vai taasen lauluhun soisit Sä heräävän impyes; Tuon vähemmälläkin voisit Jo uskoa omakses!

Ei mont' ole iltaa vielä, Kun hänelle laulettiin, Ja muistathan, miten siellä Tul' ilmestyi kyntteliin:

Se olihan toivontähti, Min sullen sytytti hän, Jo nytkö se sammua ehti? Voi houkko, mun ystävän'!»

»Oi, heretkää, mua kuulkaa, Pois leikki nyt, veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein.

Niist' ei mun armaani herää, Ei siit' ole huolta, ei! Niin nukkuvi hän täll' erää» — »Mitä, hänet Tuoniko vei?»

»Ei toivon tähtönen paista Nyt enää ikkunastaan, Mut tuolta taivahan laesta Se täst' edes vilkkuvi vaan!

En enää ikkunans' alle Mä vie teitä laulamaan, Vaan tuonne hautausmaalle Siell' lepoon hän lasketaan.»

MIELIALANI.

Jo nousevi nurmen nukka, Ja kunnahat vihertää, Ja kevähän ensi kukka Pääns' ujona ylentää.

Ja perhonen punasiipi Luo kukkasen äsken hiipi Ja soi sille suudelman Niin lämpimän, armahan.

On lempeen syttynyt kukka, Vaan perho, perho on pois! — Tuo murheinen vuokko rukka Miel'-alani arvata vois.

KIRKKOVENHEESSÄ.

Hei, soutakaamme, poiat, Ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, Ett' aallot vaahtoiset Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee, Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.

Ah, kaunis ompi ilma, Tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, On taivas sumuton, Ja metsät vihreässä On juhlaverhossaan, Ja vakavina vaarat Nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta Vaan nousee mielehen, Kun venhe viilettääpi Välitse niemien, Ja joka salmen suulla Meit' yhä tervehtää Taas uudet rannat, saaret Oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot Olkaamme soutajat: Pois joukostamme veltot Ja — turhankiskojat! Ken voimat taiten käyttää Ja, harras toimessaan, Mies ompi kestämähän — Se meistä miesi vaan!

Mut kunnon perämiesi Täss' ensi arvon saa. Hän kaikki karit tuntee Ja suunnan suuntoaa, Hän, hänpä meidät saattaa Vakaasti valkamaan, Siis kiitoksemme hälle Nyt ensin kaikukaan.

Ja nyt me laulakaamme, Oi siskot, veikkoset, Tään Suomen suloutta, Mi hurmaa sydämmet! Ja niinkuin mieli puhdas Nyt kirkkomatkan' on, Niin työssä tälle maalle Se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki, Tää Herran päivä on! Ja kirkon torni nousee Tuolt' yli kuusikon, Ja aamupaistehessa Se noin kun hohtelee, Totuuden pyhän tietä Se meille viittailee.

Niin maamme tulevaisuus Myös meille hohtakoon, Kuin pyhä templi tuolla Ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämmemme Innolla täyttäköön, Ja vauhti rintojemme Sen ilmi näyttäköön!

Hei! Soutakaamme, veikot, Ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme, Ett' aallot vaahtoisat Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee, Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.

Ja laulakaamme kaikki Nyt täysin sydämmin, Kuink' on tää maamme kallis Ja meille rakkahin, Mut Herrallemme harras Myös kiitos kohotkaan, Ett' armostaan loi meille Näin armaan isänmaan.

KAARLO KRAMSU.

Merimiehen poika, syntyi 23/12 1855 Oulussa, tuli 1874 ylioppilaaksi: toimi sitten sanomalehtimiehenä ja kuoli mielisairaana 26/8 1895. Julkaisi 1878 ja 1887 Runoelmiensa kokoelmia.

SANTAVUOREN TAPPELU.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain; Huudot kuullen, kuoleva nous' talonpoika istumaan, Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.

»Riemuitkaatte,» niin hän huusi, »rikoksista riemuitkaa: Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö. Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.»

»Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut'ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.»

»Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.»

»Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin, Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.»

»Riemuitkaatte rikoksista nyt te, kansan sortajat, Nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, Mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.»

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.

ILKKA.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauvanki, kansan suussa, Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: »Niin kauvan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa.

Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.

Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!»

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan, Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata. Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa; Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

JUHANI VILHELMI SNELLMAN.

I.

Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan Kun uuden ajan henki puhalti yli maan Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän: Ol' outoa min kaikki silmissä heräävän.

Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.

Nyt muisti kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin, Ja Suomen ohjat otti niin käsin verisin.

Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen, Ja yhä Suomi sortui poluilta isien, Ja hurmevuohon hukkui jo joukko jumalain, Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.

Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö, Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö, Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa: Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.

Ja äänet hälle kuiskaa: »jo kuole, kurja, pois, Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois? Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas, Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas».

Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, Mut turhaan elon voimaa hän etsii unistaan. Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.

Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas; Tuon elon sanan lausui mies uljas, tarmokas. Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan, Sen selvästi hän lausui, hän, lapsi Suomenmaan.

»Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on, Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon. Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs, Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.

Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas».

Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo, Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. Ja rohkeutta vuoti se kansaan murrettuun: Sen haudan partahalta vei elon taisteluun.

Näin Snellman kansans' nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.

Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Väinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan itse nyt luopi itselleen.

MUSTALAINEN.

Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. Kulkenut oon iloiten Halki maitten useitten. Koti kaikkialla Mull' on taivasalla.

Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? Mitä sillä tekisin, arvata en saata. Luona kansain kaikkien Ilon löytää iloinen. Näin jo maata monta, Mut en riemutonta.

»Mik' on minun uskontoin?» Tahdotko sen kuulla? Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. Elämämme meille on Suotu vuoksi nautinnon. Sen, ken sit' ei nauti, Tappakohon tauti.

Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. Kuka täällä viitsiskään Elää, elää yhtenään? Uupuu vihdoin henki Keskell' pitojenki.

»Mutta jälkeen kuoleman?» Kukapa sen tietää? Tuskin tutkimustakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu. Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?

»Oonko tuskaa tuntenut?» Turhanpäiväisillä Älä mua rasita enää kyselmillä. Sulaa suru suurinkin, Kuivaa kyynel kuuminkin, Omat huoles kanna, Iloita mun anna.

KOSKEN PARTAALLA.

Illalla kerran mielin murheisin Ma kosken partahalla katselin, Kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina Toistensa kanssa kilpailivat aina.

Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten riensivät he polkuansa, Ja sanat nää ma kuulin pauhussansa:

»Eteenpäin käyvät lapset Vellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa.

Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte!»

ENSIMMÄINEN LEIVO.

Jo soi sun äänesi, leivonen, Vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen Taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, Ja lumen peitossa maamme, Iloiten ilmassa viserrät: »Kevähän kohta me saamme!»

On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden Vois tuloa toivoa riemuiten Keväisten lämpöisten säiden; Unohtain kauhua tyhjyyden Ja hallojen turmioita, Haaveilla paistetta päivyen Ja niittyjä vihannoita!

JOOSEPPI MUSTAKALLIO.

Syntyi 19/7 1857 Säräisniemellä, tuli ylioppilaaksi 1878, filosofian kandidaatiksi 1883, kouluopettajaksi Poriin seur. vuonna, Suomen lähetysseuran lähetysjohtajaksi 1898. Julkaisi 1886 kokoelman runosepitelmiään nimellä Pulmusparvi.

KARJALASSA.

Ryysyisenä kulki miesi Kumartaen ohitsein; Silloin silmihinsä katsoin Ja mä kysymyksen tein:

Turvemökki, olkikatto, Kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, Näinköhän mä totta näen?

Tyynehesti miesi työnsi Kätens' laihan kätehein — Totta siis! Ja sillä kertaa Kuohahti mun sydämmein.

Mutta mies sen huomasi ja Huoahti ja lausui nyt: »Tiedon puute, pulskat herrat Meitä näin on nylkenyt.

Maatonna me oltihin jo, Tuskin oli taivastai — Pamppu heilui, ryysyt siitä Selkähänsä kansa sai.

Majojamme maata vasten Alas aivan painettiin, Huoneemmekin vihdoin vietiin, Siitä tultiin turpeisiin.

'Turpeen alta tulematta Mies on!' sananparsi soi — Mutta turpehenkin alta Tämä kansa nousta voi.

Ja se nousee, uus on aika, Kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän Harjat näät jo lähenee.

Ryysyistämme paikka paikan Perästä jo putoaa. Kansa varttuu, vilja karttuu. Kohoaapi koko maa!»

PAIMENEN PYHÄ.

Kaukaa kuuluu kumahellen Ääni kirkon kellojen. Tuota tarkkaa säikähdellen Mäellä paimentyttönen.

Tuota tarkkaa. — Kyyneleitä Vierii vienoposkilleen, — Silloin sana tuulen teitä Syöksee immen sydämmeen:

»Älä itke paimen pieno! Herra kuulee tässäkin!» Silloin vaipuu tyttö vieno Maahan, Herran jalkoihin. —

Pyhävirttä huminoipi Sitte maa ja taivaskin, — Mäeltä mäelle sana soipi: Herra kuulee tässäkin!

PÄÄSKYLLE.

Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuiten, Kun meill' on kylmä talvi Ja maa on valkoinen. —

— — Vaan silloin Niilin luona Sä, surren oksalla, Siipeesi peität pääsi — — Näät unta Suomesta.

ALPO NOPONEN.

Työmiehen poikana syntyi 10/12 1862 Rantasalmella. Kävi Sortavalan seminaarin läpi, josta pääsi 1887, ja on nykyään kansakoulun-opettajana Helsingissä. Julkaisi v. 1894 runokokoelman nimellä Urpuja, ja 1899 murhenäytelmän Ahab, Israelin kuningas.

SUOKOON TAIVAS NOUSUVUODEN!

Ei unhottaa voi synnyinmaata Mies vakaa vuotta alkaissa, Ei rukouksistansa saata Pois sulkea sen onnea; Siis nouskoot puhtaat suitsutukset Nyt alttareilta sydänten, Ja kuulkoon Suomen huokaukset Hän, kansain Isä ylhäinen!

Vaan liikaa älkää toivotelko, Sen verran vain kuin kohtuus on: Kun mielistämme poistuis pelko Ja epäröintä ponneton; Kun vainiolt' ei koura kadon, Ei rae, halla viljaa veis, Vaan, kantain kaunihimman sadon, Se päivän alla aaltoileis;

Ei pettäis pelto kyntömiestä, Vaan mitan kukkuralleen lois, Ei hartioille pantais iestä Sen raskaampaa kuin kantaa vois; Kun valtikkaa vain hoitais armo, Ja totuus ohjat pitää sais, Ja miehiemme vankka tarmo Sumusta meidät johdattais;

Sais kansa ruhtinaalta hoivan, Ois turva luja luottamus, Ja epäluulon katkeroivan Hajoittais raitis tuulahdus, Ja palatsit ja linnat kuulla Vois ääntä kansan pienoisen, Vaikk' emme liehu sydän suulla Tai pöyhistele kerskuen;

Ja että kuva kalliin maamme Vain eheämmäks kirkastuu, Ja, vaikka vaiheet mitkä saamme, Me seisomme kuin vankka puu, Mi, taivuttuaan myrskyn tullen, Taas latvan uljaan nostaltaa — Niin, taivas nousuvuoden sullen Nyt suokoon, armas kansa, maa!

EI OLE TAIVAS KAUKANA.

Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta mä näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.

»Ei tuo ole taivas, Kaarlo,» Hän virkkavi toimessaan. — »Sano, mikä se muu sitten oisi?» — »Yläkertahan onkin vaan.»

— »No, missä se sitten on taivas.» — »On kaukana, kaukana niin…» — »Ei, eipähän kaukana ookkaan!» Niin siinä nyt väitettiin.

Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa. Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.

Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten; Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.

IRENE MENDELIN.

Syntyi Jyväskylässä 27/12 1864, tuli v. 1889 oppilaaksi Helsingin suomalaiseen Jatko-opistoon, josta 1893 kurssin suoritettuansa erosi. On, paitsi albumeissa ja sanomalehdissä, v. 1893 julaissut kokoelman runojansa nimellä Koivikossa.

NUORISOLLE.

Kun muinoin Gööttien joukot Sai kauhuhun Kreikanmaan, Ol' silloin Ateenalaiset Ne sortua velttouttaan. Ja pelko, kauhu se valtas Sen valtion kuuluisan, Mi tieteen, taitehen temppel Ol' silloisen maailman.

Jo uhkas turmio varma — Pelastusta ei mistään näy — Mut silloin poikaset hennot Ne Gööttiä vastaan käy.

Mies uljas parvea johtaa Niin nuorta ja hehkuvaa; Ja poikain leimuava into Se miehetkin innostaa.

Ja poikain joukkohon yhtyy Nyt miehet ja vanhukset, Ja sadoissa sydämmissä Pyhät polttavi tuntehet. Ja ennenkun yöhyt ehtii Ateenass' on riemastus: On voitto saatuna suuri — Sen saanut on innostus.

Vähät voimat ne suuria aikaan saa, Kun on intoa, innnostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!

Sen vuoks ei nuoriso laimeta saa; — Ei laimeta, veltostua! — Sen rientää täytyvi eellehen vaan, — Ei mieleltä vanhentua! — Sen tunnussana on valistus, Ja veljeys, hengen vapaus.

Tää tunnussana se myöskin on sun, Sä nuoriso armaan Suomen, Jos innoin käyt elon taisteluhun, Niin työllesi koittaa huomen, Jos lippus puhdasna säilyy vaan, Saa monet mielet se hehkumaan.

Vähät voimat ne suuria aikaan saa, Kun on intoa, innostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!

MAALLENI.

Vain unta uneksuinko Sinulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa. Kun luulin: huoltes huntu Jo ijäks siirtyi pois! Siunattu rauhan aika Sinulle suotu ois!

Sä pyhään lakiin luotat Ja valaan ruhtinaan Ja uskot: niissä suoja On kansan sekä maan. — Jos ihmisvala pettää, On laki arvoton, Ja silloin, maani armas, Sin' olet turvaton!

Mut käy vaan kansa kallis Es'isäis jälkiä, Ja muista: totuus aina Maan ompi perivä! Sä kulje suoraa tietäs — Ei hukkahan se vie — Useinkin vaivain kautta Käy onneen oikotie.

Jos kaikki, kaikki pettää, Ei petä Taivainen, Hän, kaikkivoipa, ohjaa Kohtalot kansojen, Kuin vesiojat johtaa Hän syömmet ruhtinain, Ja murtaa pahain juonet — Saa voiton totuus vain.

En unta uneksinut Mä sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa. Se nouseva on kerran Lomista pilvien, Ja siunauksen tuova On runsaan Suomellen.

KANSANSA HALVEKSIOILLE.

Voi teitä, kehnot, raukat, Te maamme onnettuus, Kurjissa sieluissanne On valhe, kavaluus. Pyhimmät aatteet, tunteet, Mi syömmet innostaa, Ne teiss' on ulkokuorta, Ja tyhjää pakinaa.

Maa, minkä leipää syötte, On teille vieras se, Sen kansaa halveksitte, Sen kielen hylkäätte. — Maan päältä jospa voisin Teit' tyystin poistaa pois, En soisi, hautananne Ett' isänmaani ois!

Oi, jospa tuli taivaan Äkisti laukeais Ja syömmet kurjat, kylmät Kerrassaan kadottaisi — Ei — tulta tuhoovaista En teille toki sois, Vaan tulta, joka kuonast' Eroittaa kullan vois.

Oi, jospa taivaan Herra Sit' tulta sinkoais, Jokaisen kurjan syöminen Tulella puhdistais! Poistuisi kansastamme Häpeä, kehnous, Sais sijaan suuret aatteet Ja suuri rakkaus.

Silloinpa, Suomi armas, Sun koittaa onnesi, Kun mahtavasti kerran Sun kieles sointuvi, Kun takoo koko kansa Sovinnon Sampoa Ja edistyy ja kasvaa Jaloissa riennoissa.

TALVEN LAPSI.

Pilvilinnoja ihanoita Niitä yhä mä laadin vaan, Haaveilua ja unelmoita Elämäni on kokonaan. —

Siksi näinkö mä uneskelen, Että talven mä lapsi oon; Kevätkukkia sikskö lemmin, Ett' on eloni kukaton.

Talven lapselle päiv' ei paista, Eikä tuoksua kukatkaan, Hämäläistä on maailma hälle, Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.

Pilvilinnoja siksi laadin, Tuulentupia rakennan, Että niissä on kirkkautta, Kevättuoksua ainian.

VALTER JUVA.

(Juvelius.)

Syntyi Pyhäjoella 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, filosofian maisteriksi 1890, kommissioni-maamittariksi 1896. Valter Juva on julkaissut runoelmia Hämäläisten albumissa y.m. sekä kokoelman Kuvia ja säveliä 1897.

POHJANMAA, HÄME, KARJALA.

Näin laajan, vihreän tasankomaan, Jota virrat kasteli aalloillaan; Meren valtavan näin, mut sen ääriä en, Kesän tenhosan yön valonvoittoisen! Oi, siellä, siellä Ma suuria ihanoin, lassa vielä.

Savipalteet viettävät viljavat näin Välin männikköharjujen synkeäin, Selät tummat, veet salat jylhäkköin, Mäkipihlajat, käen, mi kukkui öin — Oi siellä, siellä Ilot lemmen ja tuskat koin salon tiellä.

Maan kunnahisen näin kasketun, Maat raastetut käymässä koivuhun; Talot köyhät mä näin, näin sorretun väen, Mut sen nousevan näin, ajan uuden näen: Oi, siellä, siellä Tekemään opin työtä hartaalla miellä.

KIRKKOMATKALLA.

Veit rahtikuormaa tästä, Mä astelin kirkolta päin; Ja tie oli pitkä ja raskas, Mut rinnalles minä jäin.

Me — kaks hovin köyhää orjaa Kahen kaupat jo teimme niin. Kaks tyhjää kättä yhteen Elinaiaksi liitettiin.

Ja eikö nyt tunnu aivan, Kuin taas sama aamu ois? — Mut nyt on harmaja pääsi, Ja multa on viehkeys pois!

Nyt vanhukset kirkolta ajaa Tätä tietä kieseissään; Nyt omaa maatasi kynnät, Ja tyyneks iltamme nään.

Oli matka pitkä ja raskas, Mut teimme sen käsikkäin — Sua, kumppali, kaikesta siunaan, Oma armahin ystäväin!

VIELÄ NE HUOJUU HONKAPUUT.

Vielä ne huojuu honkapuut Savon suurilla salomailla, Eikä Karjalan vienosuut Ole rohkeita poikia vailla.

Päivät pitkät hakkuu käy Salon suurilla kankailla siellä, Ristissä tien ei loppuvan näy Kisa ruskeasilmäin vielä.

Pehmyt miel' tytön laadukkaan, Ja sitkeä hongan pinta: Poika on kuin luonnossaan, Ja lauluja tajuu rinta.

Vielä ne hongat huohoaa Salon rohkeita poikia varten, Syömet sykkii riksuttaa Yläkarjalan kaunotarten.

SEVERI NYMAN

Syntyi Pälkäneellä 16/10 1865. Tuli ylioppilaaksi 1888, maisteriksi 1894. Julkaisi 1895 runokokoelman Kotoisilla rannoilla.

OKSASELLE.

(Aug. Ahlqvistin haudalla 20/11 1889.)

Jo hautansa aukes, Jo peittävi seppoa santa; Käs' raution raukes, Ja surren huokuvi ranta, Kun kuusien alla hän uinuu.

Vaan »säkenet» sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu.

Ja loistaen kauvan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rau'an, Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu.

Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.

REVONTULET.

On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, Ja vait on järvi, ja virta vanki, Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa, Ja koittamassa on uusi koi.

Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskauu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss'. —

Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ett'ei aiota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää.

HÄTÄAPULISTA.

(Talvella 1892).

Kai herrakin antaa apuaan, Siell' uhkavi nälkähätä. — Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, Se kovin on ikävätä.

Kakskymmentä antoi herra von — Tuo summa nyt kenties riitti! — Kakssataa tuhatta itsell' on. Ja keräysmies se kiitti.

Ja rahoja karttuu paperiin, Ja monta on armollista. Ja Peltosen, muonarenginkin, Jo tupahan tuodaan lista.

Ja Peltonen hieman aprikoi: Yks vain oli pantavaksi —, Mut naapuri toisen lainaks soi, Ja listahan pantiin kaksi.

Kakskymmentä antoi herra von — Ja kaks pani muonarenki. Mut puolet Suomea puutteess' on, Ja lienevät Peltosenki…

ITÄTUULESSA.

Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä.

Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.

Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostuan juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.

Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, Ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, Se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, Siks kun mulla sykkivi rinta, Ja mä varjelen maatani mairettain, Jos henkeni ois sen hinta.

Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', Se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, Sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, On turhat sun tahratut kalpas, On tuttuja meillä sun tummat ties Ja portill' on vartio valpas!

Sä päällemme peikot nostaos vain, Joka polvulle pankosi ansa, Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, — Jää jäljelle Suomen kansa, Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, Ja mihin se hintahan myödään, Jok' ainoa mies on Vibelius, Käs' jäykkänä kirjahan lyödään.

Se on ollut se yksi ja ainoa, Joka tuonut on tuskissa hoivon, Se on ollut se yksi ja ainoa, Johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, Sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, Se on vannottu keisarivaloin!

Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, Kuin Feeniks lintu se nousisi taas Ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on Mun kansani hengen tulta, Se on koskematon, se on kuolematon, Voi, ken sitä ryöstäis multa.

Kevättoivon ken Suomesta sammuttais Ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais Ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, Se on uskoni varma ja vakaa, Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, Se on tuleva talven takaa.

Ma jo auteret armaat siinnossa nään, Ja virtojen vuolahat välkyt; Kotirantojen koivut on vihreissään, Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! Ja se kansani kevät se kaunis on, Sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, — Ja se kevät on koittava kerran.

KASIMIR LEINO.

(Lönnbohm).

Syntyi Paltamossa 17/11 1866. Tuli ylioppilaaksi 1884, filosofian kandidaatiksi 1888, maisteriksi 1890 ja tohtoriksi 1896. On paitsi muuta julkaissut runokokoelmat Ristiaallokossa (1890) ja Väljemmillä vesillä (1893) sekä 1898-99 toimittanut aikakauskirjaa Nykyaikaa.

KANSALLENI.

Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, Jos aiot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, Ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.

Ei nykyaian sortaja voi saada laulajaa, Sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa — Ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: Hänelle suista satojen myös siunausta soi.

Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, Sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain; Ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin — Ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.

Sä pieneks kansaks mainitaan: se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pienikin, Ja jos on voimaa hengen vain, ja lakiin luottamus, Niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.

Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on Kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; Mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: Vaan kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.

Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, Niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, Ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, Niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.

Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, Taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, Näät, kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.

Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, Vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; Ja määrälläsi varmaankin on valo ainoo tie, Se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.

Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, Näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; Ja, joukkos, vaikka pienikin, kuin Kreikan aikoinaan, Se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.

Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain, Niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain! Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun: »Tuo jalo joukko jälessäin, se onpi kansa mun!»

Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies! Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies! Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas — Vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.

Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; Sä vielä työssä tarvitaan, vaan vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, äl' ollos toivoton: Sun hengenvoimaas lannistaa on nyt jo mahdoton!

SOITTO ENNEN JA NYT.

(Juhlarunosta Kuopion yleisessä laulujuhlassa 1891).

Veisti muinen Väinämöinen, Lauvisti Suvannon sulho Hauinluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi.

Kun oli soitto suorittuna, Valmihina vaskikieli, Käski nuoret, käski vanhat, Käski keskinkertaisetkin Soittamahan soitintansa, Tuota rautaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, Soitti piiat, soitti poiat, Vaan ei soitto sointununna, Laulu laululle tehonnut; Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Ääni kaikui karkeasti, Soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui, Ukko vanha uunin päällä; Urahti unisijalta, Nurahutti nurkastansa: »Heretkätte, heittäkätte, Luokatte, lopettakatte! Jos ei soitto Suomen kansan Vasta vaikuta paremmin Eikä hellemmin helise, Eli uuvuta unehen, Maku'usen maanittele, Niin vetehen viskaotte, Aaltoihin upottaotte.»

Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja iänikuinen, Itse otti ontelonsa, Hauinruotaisen romunsa: Alkoi soitella somasti, Kajahella kaunihisti, Luonnon laululla lumosi, Itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä naisellista, Ollut ei miestä eikä naista, Eikä kassan kantajata, Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen ei syäntä sulanut Soitanto sulan urohon, Vienot virret Väinämöisen.

* * *

Näin on ennen soitettihin, Soitettihin, laulettihin, Kun oli ihanat aiat, Lapsen aiat armahaiset — Kuuhut kultasi kujamme, Pirttipalkit päivän paiste, Vesillä venoset souti, Mailla kärrit kieritteli. Eipäs kuulunut konetta, Halonsyöjän sylkytystä, Eikä vihlonut sydäntä Veturin vihaiset äänet Näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla. Nytp' on tullut toinen aika, Aika toiminnan totisen, Nyt on päivä pilvilöissä, Liennyksissä Luojan taivas, Kaakossa kamala lonka, Halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, Lauluniekan laihemmankin Vuoro torvin toitotella, Soitella sotaisin äänin, Jotta untelot eläjät, Suosiat suloisen soiton, Saisi sitkaimen vetohon, Vaon pitkän pientarelle; Ehtis maahan siementouko, Touko henkinen itäisi, Josta nousis nuori vilja, Oras hento heilimöisi, Ennen kaakon kalmatuulta, Hallan harmajan tuloa.

M. A. CASTRÉNILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskus-yöhyt Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa Ei sortunut, vaan kesti taistellen, Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viima pohjoisesta, Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon Ja muinaisuuttamme sä valaiset, Luot täten kansallemme elin-ehdon Ja täten seestät päivät vastaiset.

Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut — Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit Sä nuorukaisiakin innostaa, Ja työllä itse laakerit sä voitit, Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Eroitti varhain sun jo tuoni meistä, Vei kesken viljan korjuun aljetun — Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme, Ne meitä työhön aina kehoittaa — Ja työllä parhain kunnioitustamme Myös voimme Castrénille osoittaa.

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmästä Lontoon Kristallipalatsissa).

Rintaan voimakkaasen nojauupi Immyt hienon hento, ihanainen Silmissänsä autuus kuvastuupi — Tällä hetkellä hän vain on nainen: Murheet maailman hän unhottaapi, Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi Sulhon rintaa vasten. — Elo autuasten Tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, Vuoroon vallatonna kauvas väikkyy, Väikkyy tunteen tuottamilla teillä, Tai myös aallokossa lemmen läikkyy — Sen he tuntee vain, ett' aina, aina Sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä, Ihmis-elämässä Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa, — Lemmenkinpä voittaa kuolon valta — Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, Pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, Kaikk' on katoovaista — Tästä luonnon laista Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur' kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa Ja vasten louhia loiskuaa, Kun honka huojuu ja näre notkuu Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin Mä halki ilmojen kiitelen Ja laulan luontoa, maailmoita Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa Ja laivan touvissa tuuli soi, Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, Ja taivon siintävän seijastaa, Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni, Ja leivon laulu ja illansuu, Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa, Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti, Ja sävel soios sä myrskysään! — Mä lennän laulaen ilman halki Ja kiidän kilvalla tuulispään!

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, Aamu armas sunnuntain. Tuolla siintää kirkon haamu, Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, Kaikki kirkkoon kiirehtää; Valkovaate peittää rintaa, Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, tukkahapsi, Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi; Istun sinne kuusten alle, Kuullen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulosaaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi Kirkon kolkkoutta on, Luonnon hiljaus rakkahampi, Kuin on laulut joukkion.

MUSTAT SILMÄT.

Tiesin kyllä ammoin, että Silmät ovat sielun peili, Tiesin, että niissä juuri Hengen syvyys kuvastuupi — Vaan en tiennyt ennen, että Silmät on kuin viepä rimpi: Niihin jos sä vaivut kerran, Ijäks päiviks uppoot sinne.

NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.

Niinkuin merten myrskysäillä Laine toistaan tavoittaa, Vuoroin vuoreks kuohahtaapi, Vuoroin laaksoks lankeaa.

Niin mun mielein aallokossa Riemut, murheet vaihtelee, Suistuu milloin syksyn yöhön, Milloin taivoon taistelee.

Laine suuri, lakkapäinen Vaatii synkän syvänteen, Valo kirkas keskipäivän Luopi vahvan varjosteen.

Kun on toiveet tuiki suuret, Suuri on myös pettymys — Tyynny, taltu, myrskymieli, Se on sentään — täytymys!

Heitä tultes turhat roihut, Vaivu tuhkaan tunteines, Pohjan viiman vilu henki Jäätää sentään sydämmes.

Kätke lempes liiat liekit Poves pohjaan syvimpään, Sinne hautaan harmahimpaan, Kunne toiveet kätketään.

Sitten haudan merkin lailla Kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, Nukkuu nuoret toivehet.

Siis jos mua säälit, impi, Liiku hiljaa haudallani, Ett'ei ottais tulta tunne, Jonka uneen kerran sain!

LARIN KYÖSTI.

(Kyösti Larson.)

Syntyi Hämeenlinnassa 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. On julkaissut runokokoelmat Tän pojan kevätrallatuksia (1897), Kylän lauluja (1898) ja Ajan käänteessä (1899).

REKILAULU.

Heilani on kuin helluntai Ja oraspellon kukka, Sillä on silmät sametista Ja poski kuin nurmen nukka.

Sillä on käynti ketterä Kuin koti virran juoksu, Sillä on nauru hilpeä Kuin kesäheinän tuoksu.

Kirkolla ja kyläntiellä Kelpaa sitä näyttää, Pertunpäivän tienohissa Kuusitoista se täyttää.

Ei oo rahaa kummallakaan, Mutta on nuori mieli, Joka korven kamarissa On oma oven pieli.

Älä sinä kultani sitä sure, Jos köyhänä naida pitää, Köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa Ja köyhänkin jyvä itää!

Häätalon tuvassa viulu se raikuu Tämän parin häissä, Kylän kansapa hyppiä saa Kuin sirkat heinänpäissä.

Laula vaan sinä koria tyttö, Laula kaksi vuotta, Et sinä silloin tätä poikaa Rakastellut suotta.

KULKURIPOIKA.

Syys-yöstä hän astui mökkihin Ja kerjäsi työtä ja sai, Oli notkea, sointuva varreltaan, Idän tummakas kasvoiltaan, Oli muualta heimoa kai —

Hän joutessa viihtyi yksikseen Ja töissäkin vältteli vain, Kylän keinulle tullut ei milloinkaan, Pyhä-aamuin ei kirkkoonkaan, Salon polkuja kuljeksi ain'.

Kun raitilla kulki, niin vilkuttiin Ja neitoset punastui, Moni katseli tummoa sorjuuttaan, Enin Liisa, mut salaa vaan, Kylän poijat ne nyrkkiä pui.

»Oli ahdas mun kotipirttini!» Niin laulunsa tallissa soi, »Mut maalima suuri on, kauvas se vie, Joka suunnall' on kulkurin tie, Minut Luojani kulkuhun loi!»

Kuin houreissa talven kulki hän Ja keväällä hiipi jo pois, Kun pihlaja kukki ja valkeni yö, Kun juur' oli kiire ja työ, Kun torpinkin saanut hän ois. —

TAKAMAILLA.

Illat istun ikävässä, Kankaita aurinko punertaa, Aatos toivon siivillä lentää Viheriäisen metsän taa.

Siellä vuorten tuolla puolen Maaliman suonet pulppuilee, Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää, Laaksoissa jokia virtailee.

Täällä kolkon korven mailla Kuusisto raskaasti huminoi, Tumma puro vehoista vilkkuu, Kurjen kuikutus suolta soi.

Tääll' on outo naurun kaiku, Naapurin silmäkin vierastaa, Mykkä ystävä kyntää ja kylvää, Halla viljassa vaeltaa.

Tuuin lasta polvellani — Hallako puhtaan pulmuni saa? Aatos syntyy ja aatos lentää Viheriäisen metsän taa.

ILMARI CALAMNIUS.

On syntynyt Pulkkilassa 7/5 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, filosofian kandidaatiksi 1890. On julkaissut kuvauksen sotilas-elämästä: Väärällä uralla, sekä runokokoelmat Soutajan lauluja (1897) ja Hiljaisina hetkinä (1898).

SYDÄNMAAN LAMMELLA.

Yöhyt ol' lempeä: Pilvessä taivas, Luonnossa tyyneys, Rauhassa maa — Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. —

Silloin mun silmään' Kyynele nousi, Yön hämärissä Itkin kuin laps' — Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. —

Miksikä itkin? — En minä tiennyt. — Itkuni äänt' ei Kuullunna ken — Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. —

NE TAHTOVAT.

Ne tahtovat kaataa mun koivuni Kotipeltoni veräjän suusta, Alas maahan mahlat sen juoksuttaa Ja tuohet kiskoa puusta.

Ne tahtovat häijysti hävittää Mun ritvani rakkahimman, Min juurella käkeä kuunnellut oon Keväthetkeni herttaisimman…

Vaan salli en kaataa mun kaunoistain, Kotikoivua kultaisinta, Sen ympäri käyn kuni vartia vain — Ja vahva on vartian rinta!

Minä soisinko raiskata rakkähimpain Ja sen silpoa valkoista vyötä? Ei! — taistella tahdon ma omastain Ja tehdä tarmolla työtä!

Ja jos minun koivuni kaadettais Väkivalloin ja raakuudella: Niin varmaan sen kaatumus maksettais Minun rintani hurmehella…

Ne tahtovat anastaa aittani mun Ja mun saunani raunioks raastaa, Ne uhmaavat viedä mun poikani pois Ja heponi ainoan haasta: Ja heittää pirttini kylmilleen … Ja jättää auki sen uksen … Ja ryöstää seinältä kanteleen … Ja hyllyltä katkismuksen, — Ne tahtovat muuttaa ja musertaa, Mitä kalleinta kasvatti synnyinmaa.

Ne ilkkuen käskevät valjastamaan Mun varsani varkahan matkaan, Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan Oi! mitä kaikkea vaatinevatkaan: Sillä niillä on valta ja ruhtinuus Ja maallisen mahdin voimakkuus…

Mut Herra on suuri ja väkevä, Ja kerran on päivä se saava: Kun sortajan silmä on näkevä, Miten koski sen kirvehen haava, Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen, Ken väkisin viety ois orjuuteen! —

Ja silloin on Suomessa sunnuntai Ja sen pirteissä pyhäinen rauha, Ja käki taas helkkyvi koivussai Ja tuulonen lietsovi lauha, Ja laajoina laihot ne aukeaa, Ja saunat notkoissa savuaa.

Ja silloin itkee mun muistoni vaan Sitä mennyttä murhettansa: Kun turhaan asteli aurallaan Tämä korven kyntäjä-kansa, Ja kuink' oli pilvistä, pimeää … Ja ilma niin raskasta hengittää.

SUOMUSSALMI — KOTISEUTU.

Suomussalmi — kotiseutu, Tervan, pettuleivän maa, Taasko jylhät korpimaasi Polo poika nähdä saa!

Taasko järves musta aalto Kolkoin äänin rantaas lyö, Taasko kaihon pohjattoman Nostaa kuulas kesäyö!

Täällä vainen tervapurret Puhkoo vettä vellovaa, Täällä lumirinta-kuikka Laulaa virttä haikeaa.

Eipä keinu kullan purtta, Eipä liiku lintuain, Yksin yössä polo poika Lainehia laskee vain!

Suomussalmi — surunsalmi, Autioiden soiden maa, Sua kuiten korven poika Kaihoissaankin rakastaa.

HALTIAT.

Kipsutellen, Kapsutellen Hiihti herra kinosten; Sipsutellen Hipsutellen Hiipi impi kukkaisten.

Kumpuralla Kuusen alla Kohtasi ne toisiaan, Kättä löivät, Kyynelöivät, Jälleen yhteen tultuaan.

Päivä loisti; Metsä toisti Kuiskeet luonnon haltiain: Virrat aukes, Lammet laukes Suihkannasta suudelmain.

Nilkutellen, Nyyhkytellen Poistui herra kinosten; Hymyellen, Hehkuellen Tanssi impi kukkaisten.

HILJA HAHNSSON.

On syntynyt 11/9 1874 Hämeenlinnassa. Suoritti vv. 1892-95 oppijakson Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa ja 1898 ylioppilastutkinnon. Julkaisi 1898 runokokoelman Oraita ja 1899 Tuomenterttuja.

ERKON »AINOA» KATSELLESSA.

Kaikki paikat on täytetyt: Tässä vuottaen istun nyt. Himmeäksi jo liekit saapi, Verho poimuille kohoaapi. Näen Ainon ja immet muut, Urhot uhkeat, partasuut; Mutta muutakin paljon vielä Haavehissani näen siellä. — —

Kuulen lainehen loiskivan, Kuulen kuusien huminan. Käki kukkuvi kuusistossa, Alli soutavi aallokossa. Näen kalliot, korpimaat, Näen lehdikot varjokkaat, Tunnen tuoksua tuhansista Kevättuomista kukkivista.

Kevät tenhovi… Kokonaan Joudun uutehen maailmaan: Näen haltiat kukkasissa, Puiden oksissa huojuvissa Sinipiikaset salolla, Veessä Vellamon neitoja, Päivän impyet hohtavilla Rusopilvien reunamilla.

Näen, kansani kallehin, Kevätpäivinäs sinutkin; Lapsi-aikasi lauleloita Kuulen vienoja, ihanoita. Nautin soidessa kantelon… Vaan se lyhkäinen hetki on. Aatos lentävi, haave haihtuu, Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.

Suomen kohtalot muinaiset Mulle kertovi sävelet… Nyt ne kuuluvat sekavilta, Tuskaisilta ja vierahilta; Sitte syttyvät toivomaan Tahi tyyntyvät uudestaan Tahi vaihtuvat uljahiksi Taiston pauhinasäveliksi.

Sitte kauvan on rauhaisaa, Tyyntä, kirkasta, ihanaa. Vaan nyt — vierasta ääntä kuulen, Kuten irjua itätuulen. Kuten lehtinen värähtää Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä.

Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa. Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata! — —

ET KONSANAAN!

Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en!

Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuskan tuotti kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie.

Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois.

Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Ma kukkaseksi sulle? En milloinkaan!

EINO LEINO.

(Lönnbohm).

On edempänä mainitun Kasimir Leinon veli, syntyi Paltamossa 6/7 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. On julkaissut runokokoelmat Maaliskuun lauluja (1896), Yökehrääjä (1897). Sata ja yksi laulua (1898), Ajan aalloilta (1899) sekä runoteokset Tarina suuresta tammesta (1897) ja Tuonelan joutsen (1898).

MARJATAN LAULU.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta Vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, Vaipuos kuusia kuuntelemasta, Uinuos äitisi laulelmin, Keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi, Kuurassa kiiltävi maa. Lämmitä lempi, äityen lempi, Varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa. Saanut en kylpyä, saanut en saunaa. Pysty on kulkea pyytäjän tie — Sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi, Kylmä on yö kuni sois. Hengitä halla, kohtalon halla, Hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu, Tuuti, tuuti lulla! Uinuos pakkasen untuville, Armahille, harmahille, Painuos yöhyen parmahille — Tais jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? Itket — kylmäkö koski? Kylmäkö on? — Ihme! Lämmin on lapseni poski, Sulanut seimen on seinä, Allasi, allasi angervon Kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? Kas, mikä sajastus seinällä häilyy? — Seimen päällä on tähti, Tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, Selvempi, suurempi tähteä muuta — Luojako lähetti tähden sen Suojaks lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen, Tuuti, tuuti lulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, Armahuinen, naurusuinen, Tuutios rinnoille rakkauden — Tais jo Unetar tulla?

AINO NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, Nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla; Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelohon vaati vankempansa, Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lemmenkukka sydämmensä sulki. Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta? Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joen rannan alla. Impi itki angervo paaden pallealla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi Aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

KIPUTYTÖN LAULU.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, Järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, Surujen tautien talkkunoita, Keitä ailutten atrioita Valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi, Kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, Rikosten viljoja, rinnan jäitä — Kohta juodahan Häijyn häitä Tuonelan kosken alla.

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi Karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, Tuskien vaahtohon vaipuvi maa, Kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, Järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, Surujen, tautien talkkunoita, Keitä ailutten atrioita Valtojen valiopöytään!

KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän Torin pielessä portillansa Ja kirkkoa, koulua katsastaa — Ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää Koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, Ne nostavat olkapäitä Ja syrjässä korvahan nuorempain Ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut Ja ulvonut meidän lailla Ja haukkunut, haukkunut näljissään, Mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, Kuka vaan tuli vastahan tiellä, Oli kerjuri taikka kenraali — Sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se maaherran Fox Ja silloin meidät hän heitti, Ja maaherran piikoja mairittain Hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin, Ja kun aamulla aateloitiin, Niin illalla isien mainehet jo Satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa Ja kansalle karvoja nostaa, Ja meihin kun tohdi hän koskea ei, Niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö, Jos kuinka sen kiiltävi hammas, Kun Murresta vaan häntä muistuttaa, Hän lauhkea on kuin lammas».

Näin hallit ne haasteli irvistäin, Mut mennä ja uskoa heitä! — Kuka koskaan koirilta rauhassa Lie astunut arvon teitä?

MINUN MIELENI OLI KUIN LAMPI.

Minun mieleni oli kuin lampi Niin musta ja mutainen, Ei päivä sen pohjahan päässyt, Ei kulkia rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen. Mitä ympäri näin, sitä tein: Ivanauruin ma itkuni peitin, Runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal Yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, Mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi, Näki kukkaset kummat vain Ja hän lammelle laulaen riensi, Ei huolinut huudoistani.

Voi, impeni valkea, vieno! Pian poimitut kukat on sen. Mut kukkien alla on aalto Niin musta ja mutainen.

KUIN MUSTA JA VALKEA…

Kuin musta ja valkea perho Yli kukkien yhdessä leijailee, Niin yhdessä riemu ja murhe Mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä Suvi-iltaman pilvillä karkeloi, Niin onnen aamu ja ilta Mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet Syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, Niin syksy mun sieluni yössä Jo kerkeän kevään kukkia syö.

HANGET SOI.

Hanget soi, hanget soi, Jo kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, Taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi, Jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin Taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi, Ne Suomehen kevättä osoittaa. Toivo jo uus, usko jo uus Läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi, Ne soittavat Pohjolan häitä. Riemujen leivoset lemmestäin Jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi, Kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, Min jäässä jo olevan luulin.

HELSINKI SUMUSSA.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii, Peittää kaupungin ja kadut, kirkot, Ilma myrkyllinen maata myöten Kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee; Kansa astuu katuvieriänsä, Astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: Tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, Rintaa outo paino ahdistaapi, Usmaan uppos Nikolain jo kirkko, Sumu Säätytalon ukset sulki, Harja uljas Ritar'huoneen peittyi, Senaatinkin seinät harmeneepi, Yliopisto vain yksin enää Sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! kas, vielä Patsas seisoo Aleksander toisen, Seisoo sumun kesken keisar' vainaa, Kansan lempimänä, kaipaamana, Katso, oikeuden jalopeuran Silmä sumun halki vielä säihkyy, Vielä leyhyy rauhan palmulehvä, Lyyra helkkää sekä sirppi suihkaa — Kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä, Astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki askel kaikuu, Askel marssivaisen asejoukon, Tyyni, säännöllinen, raudanraskas, Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat Hetken häilähtää ja sumuun häipyy — Sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi, Peittyy patsas Aleksander toisen.

VIITESELITYKSET:

[1] hierrin = hiertämä-paikka, yösija.

[2] sallimaton.

[3] mustua pinnalta.

[4] pronssikoristeinen.

[5] kadoksissa, poissa.

[6] sosle = hyhmä.

[7] sumein silmin.

[8] kalevainen = komea, muhkea.

[9] Jumalan emo.

[10] päälaki.

[11] s.o. Graelin maassa, Britanniassa.

[12] Kokemäellä.

[13] kirjoilla koristetut re'et.

[14] poika, renkipoika (vanna ruotsalainen sana).

[15] pertuskansa, piilunsa.

[16] piiskalla jouduta.

[17] päähineen, hatun.

[18] Oikaistu, mikäli mahdollista, vanhimman kirjaanpanon mukaan, johon on lisätty ainoastaan pari pienempää kohtaa toisesta toisinnosta.

[19] karjanpaimenna.

[20] silloin, siinä tapauksessa.

[21] karkeaan maahan, karstanneesen.

[22] ellös sä, nim. ottako.

[23] muotoisesi.

[24] solmun, pilkun.

[25] kaidehtia = kutoa.

[26] nartsia = käydä narisuttaa.

[27] saatetaan.

[28] kolkutat.

[29] sulhanen.

[30] risukon.

[31] kengät.

[32] linnoitukset, huiput.

[33] kelvotoin.

[34] hyllyviihin.

[35] tukehtununna, hävinnynnä

[36] metsästyksen.

[37] häälyi.

[38] haljakka = ulkomaan nuttu l. kangas.

[39] kalkkara = hely, tiukunen.

[40] vihollisna esineenä.

[41] nainen.

[42] suhisten, hipsutellen.

[43] yritellen, toimissaan.

[44] puolustan, turvaan.

[45] huitoillen.

[46] Prytz (Rytsi) oli tähän aikaan tullimiehenä Oulussa.

[47] Tässä on puheena niin sanottu »pikku tulli», joka v:sta 1622 Ruotsin vallan loppuun asti kaupunkien tulliportissa kannettiin kaikista sisään tuotavista maalaistavaroista.

[48] Vastaus Oksasen runoon »Meidän vieraissa-käynnit.»

[49] Vieras-uskoisten, kreikkalaisvenäläis-uskoisten.

[50] Ajatusten ilmoittaminen liikkeillä.

[51] Raasali = kaupustelia.

[52] s.o. ihminen.

[53] sämpylä, vehnäinen.

[54] sämpylä, vehnäinen.