VÄINÖLÄ

Helmivyö suomalaista runoutta

Toimittanut

LEIMU [Kustavi Grotenfelt]

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

SISÄLLYS:

Kansanrunoutta: Eräskummainen kantele Miksi en laulaisi Muinaiset aiat paremmat Auringon tervehdyssanat Missä armahani? Armahan kulku Neien laulu Kun tämä kana katovi Oisko linnun lentoneuvot Pois on mennyt meistä toinen Jäämmä mansikat mäelle Kaksi kaunista yhessä Käy unonen kätkyehen Ilo ilmahan katosi Soitappas sorea neito Monimorsiamellinen Sorea sotainen tauti Veli-surmaaja Kultani kukkuu, kaukana kukkuu Kultaansa ikävöivä Kolm' on miehellä pahoa Kummaistako kuuleminen Kyll' on kystä aitassamme Piispa Heinrikin surma Mataleenan vesimatka Inkerin sulhot Antero ja Kaloniemen neito Meren neito ja metsän sulho Kuollutta kultaansa ikävöivä neito Pahan luovutussanat Kalmistoon manaus Tuulta vastaan Metsämiehen sanat Oluen synty

Mikael Agricola. Esipuhe

Hemming Maskulainen. Keväällä Teinien ilosta

Juhana Cajanus. Katoovaisuudesta

Mattias Salamnius. Jesuksen syntymisestä Pääsiäisjuhlan säätämisestä

Anterus Aschelinus. Suomen iloääni Narvan voitosta

Sakari Lithovius. Kaarle XII:n kuolemasta

Heinrikki Lilius. Kehtoruno

Gabriel Calamnius. Siitä suuresta surkeudesta, joka Suomessa oli v. 1714 ja 1715 Hääruno Astrildista

Abraham Achrenius. Onnentoivotus väitökseen

Juhana Frosterus. Jumalan Pyhästä laista

Tuomas Ragvaldinpoika. Ylhäisen lapsen haudalla

Heinrikki Achrenius. Kaiku Papin rouville Vapun päivänä

Frans Mikael Franzén. Ruhtinaalle

Heikki Väänänen. Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta

Paavo Korhonen. Runo Suomen kielestä Häälaulu

Jaakko Juteini. Laulu Suomessa Laulu elämän nautinnosta Menestys Suomessa Lapsen laulu leskelle

Pentti Lyytinen. Kestikievarin virasta Lapsen virsi

Pietari Makkonen. Laulajan alkusanat Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta Ei ou yksin elänyttä

Olli Kymäläinen. Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta Punkaharjusta

Pietari Ticklén. Leivoselle Laulajat

Abraham Poppius. Perhosen synty Kukkasen taivas Lauluni Punnittu Amor Valistuksen vaikutus

Eerikki Ticklén. Neidon valitus

Kaarlo Akseli Gottlund. Kedolla Kaipaus Nainen

Elias Lönnrot. Suomen synty Laulu Anakreonin tapaan

Kallio. Soidin Huolissaan runoileva Oma maa Milloin muistelet minua? Kiiltomato Kultaperhoset

Konstantin Schröder. Vait! Illalla Anton Alfthan

Juhana Freedrikki Granlund. Kevät Kotomaamme

Eerikki Aleksanteri Ingman. Elias ja Anna

Pietari Hannikainen. Kevätlaulu Ystävätön Mäen lasku Toivo ja rakkaus

Antti Puhakka. Tuhman Jussin juttureissu Surulaulu 1850 v:n kiellosta

Juhana Bäckvall. Lauloi ennen laululaumat

Frans Pietari Kemelli. Pohjan kesä Pääskyselle

Antero Varelius. Uimalaulu Rakkaus

Pietari Mansikka. Merimiehen runo Oravan valitus Mietelmiä

Antti Räty. Nuorelle runottarelle Uskotoin ystävä Ehtoolla Laulajan koti

A. Oksanen. Savolaisen laulu Suomen valta Porrassalmen marssi Koskenlaskian morsiamet Etelälle Tuopa tuopi tuiman tunnon Porthanin kuvapatsaan paljastettua Runebergin muistoksi

Jaakko Räikkönen. Suomelle Tyytymättömät

Yrjö Koskinen. Suomen salossa Milloin Pohjolan nähdä saan?

Aleksis Kivi. Kaukametsä Keinu Pohjatuuli

A. Tuokko. Birger Jaarlin linna

Suonio. Suksimiesten laulu Varpunen Hyljätty äiti Vieras lippu Feeniläiset Pää pystyyn Luettuani »Säkenien» toisen parven Runebergin kuvapatsasta paljastaessa Virsi kotimaan puolesta

Bernhard Freedrikki Godenhjelm. Gezelius Suomen herääminen

Aleksanteri Rahkonen. Imatralla Leivo Käen kukunta Kevätlaulu

Olli Vuorinen. Leivo Luistinretki

Paavo Cajander. Vapautettu kuningatar Kuva A. Oksaselle Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä Oi jos oisi

Arvi Jännes. Herää Suomi! Väinölän lapset Karjala Vaimolleni Päästökirja Oprille Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen

Juhana Heinrikki Erkko. Laulu Vuoksella Hämäläisen laulu Lemminkäisen laulu Lapsen osa Neiti Iisa Aspin haudalla Veldes-laakso Hän Nyt ja sitten Vanha mummo Paimenelta

Uno von Schrowe. Morsian Oi terve Magyar! Pieni mierolainen

Iisa Asp. Aallon kehtolaulu

Juhani Pietari Hannikainen. Karjalaisten laulu Lauluun pyyntö Miel'-alani Kirkkovenheessä

Kaarlo Kramsu. Santavuoren tappelu Ilkka Juhani Vilhelmi Snellman Mustalainen Kosken partaalla Ensimmäinen leivo

Jooseppi Mustakallio. Karjalassa Paimenen pyhä Pääskylle

Alpo Noponen. Suokoon taivas nousuvuoden! Ei ole taivas kaukana

Irene Mendelin. Nuorisolle Maalleni Kansansa halveksioille Talven lapsi

Valter Juva. Pohjanmaa, Häme, Karjala Kirkkomatkalla Vielä ne huojuu honkapuut

Severi Nyman. Oksaselle Revontulet Hätäapu-lista Itätuulessa

Kasimir Leino. Kansalleni Soitto ennen ja nyt M. A. Castrénille Memento mori Myrskylintu Sunnuntaiaamuna Mustat silmät Niinkuin merten myrskysäillä

Larin Kyösti. Rekilaulu Kulkuripoika Takamailla

Ilmari Calamnius. Sydänmaan lammella Ne tahtovat Suomussalmi Haltiat

Hilja Hahnsson. Erkon »Ainoa» katsellessa Et konsanaan

Eino Leino. Marjatan laulu Aino neiti Kiputytön laulu Kuvernöörin koira Minun mieleni on kuin lampi Kuin musta ja valkea Hanget soi Helsinki sumussa

Alkupuhe toiseen painokseen.

Jätti kantelon jälille, Soiton Suomelle sorean.

Kun »Väinölä» nyt viisitoista vuotta ensimmäisen painoksen ilmestyttyä uudestaan lähtee tietänsä etsimään suomalaisiin koteihin, niin se jo tuntee taipaleet ja talot, eikä sen ole tarvis vieraana esitteleidä. Sen tarkoitus on antaa näytteitä paraasta alkuperäisestä runoudesta, erittäinkin lyyrillisestä ja ballaadintapaisesta, mikä Suomen kielellä on. Joskus on kuitenkin otettu mukaan joku keskinkertaisempikin runoelma, joka on aikakautensa tai runoiliansa luonnetta kuvaava. Asiaan perehtynyt on huomaava, että mikäli vanhempaan taiderunouteen tulee, »Väinölän» uusi painos, vielä enemmän kuin edellinen, valikoimassaan lähenee Julius Krohnin »Helmivyötä», niin esim. Anterus Aschelinuksen, Abraham ja Heinrikki Achreniuksen, Abraham Poppiuksen y.m. suhteen. Syynä siihen on, että allekirjoittanut jo ensimmäistä painosta toimittaessani joskus katsoin Julius Krohnin vaalin olevan paraan, vaikka arvelin syytä olevan unhotuksesta pelastaa muutaman toisenkin huomattavan runon ja sentähden asettaa sen »Helmivyössä» jo julkaistun sijalle. Tätä syytä ei enää ole olemassa ja olen näissä tapauksissa nyt palannut »Helmivyön» kannalle.

Näinä raskaina aikoina, jolloin mustat pilvet synkistyttävät valtiollisen taivaamme, on mieli hetkeksi etsivä virkistystä Väinön kantelon helkynnästä. Vaikka Suomen runous onkin köyhä, Euroopan suurempien, rikkaampien kansojen kirjallisuuden rinnalla, voidaan kuitenkin siitäkin löytää monta kirkasta, unhottumatonta helmeä. Ehkäpä voidaan »Väinölästäkin» saada se vakaumus, että Suomen kansa on kyennyt luomaan omintakeisen kansallisen sivistysmuodon, joka antaa sille oikeuden elää omaa erikois-elämäänsä ja jota vastaan kaikki katehien sortoyritykset ovat olevat turhat.

Tämä toinen painos on mahdollisuuden mukaan varustettu tekiäin muotokuvilla. Niiden hankkiminen on joskus ollut varsin vaikea, ja antanut aihetta laajaan kirjevaihtoon; lukia nähdessään monet ystävälliset kasvot paikallaan kirjassa, ei aavistane mitä puuhaa on ollut, ennenkuin ovat siihen tulleet. Mutta mahdollista on että sittenkin vielä joku muotokuva olisi voinut löytyä. Olisin hyvin kiitollinen jos minulle tulevaisuutta varten annettaisiin siitä tietoa. Niille kaikille, jotka tässä suhteessa nyt ovat minulle hyväntahtoisesti suoneet apuansa, lausun sydämmelliset kiitokset. Samoin kiitän kaikkia elossa olevia arvoisia runoilioita, naisia ja miehiä, ne kun pyyntööni saada painattaa heidän runojansa kokoelmaani ovat antaneet minulle suotuisat ja ystävälliset vastaukset, sekä kansanrunouteen nähden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa.

Helsingissä 26 p. marrask. 1899.

Toimittaja.

KANSANRUNOUTTA.

ERÄSKUMMAINEN KANTELE.

Ne varsin valehtelevat, Tuiki tyhjeä panevat, Jotka soittoa sanovat, Arvelevat kanteletta Väinämöisen veistämäksi, Jumalan kuvoamaksi Hauin suuren hartioista, Ve'en koiran koukkuluista; Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu: Koppa päivistä pahoista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty, Naulat muista vastuksista. Sentä ei soita kanteleni, Ei iloitse ensinkänä, Soitto ei soita suosioksi, Laske ei laatuista iloa, Kun on huolista kuvattu, Murehista muovaeltu.

Kant. I. 1.

MIKSI EN LAULAISI.

Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Hirven harvoilta lihoilta, Petran pienen pallehilta; Niin miks'en minäki laula, Miks' ei laula meiän lapset, Ruoalta rukihiselta, Suulta suurukselliselta.

Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Vesimaljan juotuansa, Petäjäisen purtuansa; Niin miks'en minäki laula, Miks' ei laula meiän lapset, Juomalta jyvälliseltä, Oluelta ohraiselta.

Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Nokisilta nuotioilta, Hiilisiltä hiertimiltä[1] Niin miks'en minäki laula, Miks'ei laula meiän lapset, Lavitsoilta lautaisilta, Huonehilta honkaisilta.

Kant. I. 4.

MUINAISET AIAT PAREMMAT.

Ajattelen aikojani, Muistan muita päiviäni, Parempia päiviäni, Entistä elantoani. Muin' oli aiat paremmat, Päivät kaikki kaunihimmat, Päivänlaskut laupiaammat, Koreammat huomenkoitot: Toisin silloin touko kasvoi, Toisin maa orahan otti. Silloin nousi nuoret heinät, Kun ma nousin nuorukainen; Silloin kasvoi kaikki kaislat, Kun ma kasvoin kaunis lapsi. Kasvoin koissa korkeassa, Ylenin ylituvissa, Kaunihilla kannikoilla, Liioilla lihamuruilla; Vaan tuli surma suutimaton,[2] Kesken yötä kenkimätön, Pois otti minun poloisen, Kauas kantoi Karjalasta Näille ouoille oville, Veräjille vierahille, Jossa harvoin päivä paistoi, Harvoin kuutamet kumotti; Harvoin on kuultu kuikan ääni, Harvoin kaakkurin kajatus; Harvoin on hauki vierahana, Siika ei sinä ikänä, Lohen poik' ei polvenahan. Niinpä nyt tätä nykyä, Tällä tuhmalla iällä, Sijan tieän, kussa synnyin, Kanssa paikan, kussa kasvoin, En tieä sitä sijoa, Kussa kuolo kohtajavi, Näillä ouoilla ovilla, Veräjillä vierahilla.

Kant. I. 32.

AURINGON TERVEHDYSSANAT.

Terve kuu kumottamasta, Kaunis kasvot näyttämästä, Päivä-kulta koittamasta. Aurinko ylenemästä!

Nouse kultaisna käkenä, Hopeaisna kyyhkyläisnä, Elollesi entiselle, Matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aamusilla Tämän päivänki perästä; Teeppä meille terveyttä, Siirrä saama saatavihin.

Käy nyt tiesi tervehenä, Matkasi imantehena, Päätä kaari kaunihisti, Pääse illalla ilohon!

Kal. 49 run.

MISSÄ ARMAANI?

(Paimenlaulu).

Miss' on, kussa minun hyväni, Miss' asuvi armahani, Missä istuvi iloni, Maalla kulla marjaseni? Kuulu ei ääntävän ahoilla, Lyövän leikkiä lehossa, Ei kuulu saloilta soitto, Ei kukunta kunnahilta. Oisko armas astumassa, Marjani matelemassa, Oma kulta kulkemassa, Valkea vaeltamassa; Toisin torveni puhuisi, Vaaran rinnat vastoaisi, Saisi salot sanelemista, Joka kumpu kukkumista, Lehot leikkiä pitäisi, Ahot ainoista iloa.

Kant. I. 173.

ARMAHAN KULKU.

(Paimenlaulu).

Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, Tästä armas astununna, Valkea vaeltanunna; Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi, Kangas kahta kaunihimpi, Lehto viittä leppeämpi, Korpi kuutta kirkkahampi, Koko metsä mieluisampi, Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta.

Kant. I. 174.

NEIEN LAULU.

Kun kävin mataramaalla, Keikuin keltakankahalla Eilen iltamyöhäisellä, Aletessa aurinkoisen, Lintu lauleli lehossa, Kyntörastas raksutteli, Lauleli tytärten mielen, Ja lauloi miniän mielen. Mie tuota sanelemahan, Linnulta kyselemähän: Oi sie kyntörastahainen, Laula korvin kuullakseni, Kumman on parempi olla, Kumman olla kuuluisampi: Tyttärenkö taattolassa, Vai miniän miehelässä? Tianenpa tieon antoi, Kyntörastas raksahutti: »Valkea kesäinen päivä, Neitivalta valkeampi, Vilu on rauta pakkasessa, Vilumpi miniävalta; Niin on neiti taattolassa, Kuin marja hyvällä maalla, Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa, Harvoin saapi orja lemmen, Ei miniä milloinkana».

Kal. 8 r.

KUN TÄMÄ KANA KATOVI.

Kukapa tässä kukkunevi, Kenpä kielin laulanevi, Tämän kunnahan kukuilla, Tämän harjun hartehilla, Kun tämä kana katovi, Tämä hanhi hairahtavi, Eksyvi emosen tuoma, Punapuola pois menevi.

Kun tämä kana katovi, Tämä hanhi hairahtavi, Katoi luuta lattialta, Huosia pesinpytystä, Tuopin korvat tummenevat, Pinttyvät[3] pikarin laiat.

Kun tämä kana katovi, Tämä lintu liikahtavi, Niin tämä mäki menevi, Tämä linna liikahtavi, Sivuin tästä tiet tehä'än, Alta rannan raivatahan.

Kun tämä kana katovi, Tämä puola pois menevi — Tahi kun kuolen kuulu piika, Kätönen kasarivaski,[4] Jääpi sulhoset surulle, Miehet mielimurtehille, Partasuut pahoille mielin, Hattupäät halajamahan.

Kant. II. 18.

OISKO LINNUN LENTONEUVOT.

Voi, kun loit minua, Luoja, Kun et luonut lentäväksi, Kotkana kohoavaksi, Lintusena liikkuvaksi! Oisko linnun lentoneuvot Kohottimet kotka-linnun, Saisin siivet hanhoselta, Kurjelta kulettimensa; Sitte siiville rupeisin, Lenteleisin, liiteleisin — Kulkisin ma kullan maalle, Asunnoille armahani. Lentäisin lepeämättä, Matkalla makoamatta, Ilman puussa istumatta, Lehvällä levähtämättä; Meret ei estäisi minua, Selät ei ne seisahtaisi. En surisi iltaisesta, Enkä eineruo'istani, Murkinat' en muisteleisi, Viel' en viikonkaan perästä; Armas minun aamustaisi, Illastuttaisi ihana, Kasvo kaunis syötteleisi, Muoto murkinoitteleisi.

Kant. II. 44.

POIS ON MENNYT MEISTÄ TOINEN.

Kaks oli meitä kaunokaista, Tällä saarella kanoa, Ja joella joutsenutta, Yhen muotoiset molemmat. Käsikkähä me kävimmä, Sormikkaha me sovimma, Rinnan riihihuonehesen, Kilpoa kiven etehen.

Kaks oli meitä kaunokaista, Oli kuin kananpojaista, Yhen äitin vaalimata, Vanhemman varustamata. Pois on mennyt meistä toinen, Toinen suuresti surevi, Itkevi ikänsä kaiken, Aian kaiken kaihoavi.

Kant. II. 55.

JÄÄMMÄ MANSIKAT MÄELLE.

Niin on meitä piikasia, Kuin meressä siikasia, Niin on meitä piikasia, Kuin mäellä mansikoita; Jäämmä mansikat mäelle, Mesimarjat muille maille, Kun on poissa poimiamme, Katehessa[5] katsojamme. Pian kurjat kuivetumma, Marjat maahan lankeamma, Karisemina kaikki marjat, Varisemma vaapukkaiset. Ei kestä kesäinen lehti Syksyn ilmoissa isoissa, Kukat kaunihit koreat Taia ei talveksi ruveta.

Kant. II. 63.

KAKSI KAUNISTA YHESSÄ.

Astuin, astuin aian viertä, Kuunnellen kujan pereä; Läksin luoksi suuren sorsan, Menin luoksi marjalinnun; Läksin haapanan haluhun, Jouhilinnun joutelohon; — Suot oli kaikki soslehessa[6] Iljenessä ilman rannat. Sotkin suota soslehista, Jäätä järven-rannallista, Iljenellä itkusilmin, Soslehessa surkusilmin, Riettasilmin[7] riittehessä, Jäläsilmin jäätä myöten. Tulin luoksi jouhilinnun, Pääsin luoksi marjalinnun, Jouhisorsan joutelohon, Haapanan halaeluhun. Kaks on kaunista yhessä, Kalevaista[8] kasvokkaha, Soreaista suuksekkaha, Kahen päivät pääksekkähä, Otavaiset otsakkaha. Kuu se kullalle kumotti, Hopealle päivä hohti; Puut kaikki punalle paistoi, Salot siintivät sinelle; Metsä meelle haiskahteli, Ahovieret viertehelle, Meiän kahen kauneutta, Kahen sorsan suoseutta, Aholinnun armautta, Makeutta marjalinnun.

Kant. II. 145.

KÄY UNONEN KÄTKYEHEN.

(Kehtolaulu).

Tuuti, tuuti tuomen marja, Liiku, liiku lempilehti, Nuku nurmilintuseni, Väsy västäräkkiseni; Nuku, kun minä nukutan, Väsy, kun minä väsytän, Vaan eipä minussa liene Lapseni nukuttajata, Ei taia emo poloinen Saa'a lasta nukkumahan. Äijä on emolla huolta, Paljo pantua muretta; Uni ei tule use'in Huolellisen huonehesen, Kaihollisen kartanohon, Murehellisen majahan. Kun se ei emo poloinen Saane lasta nukkumahan, Nukuta Jumala lasta, Makauta Maariainen; Saisin itseki levätä, Lapsen orja olla jouten. Uni jo ulkoa kysyvi, Unen poika porstuasta, Lausuvi lasin takoa, Alta ikkunan anovi: »Onko lasta kätkyessä, Pientä peitetten sisässä?» Tule tuutuhun unonen, Käy unonen kätkyehen, Lapsen pienen peittehisin, Vakahisen vaattehisin; Anna maata lapsen pienen, Levätä vähäväkisen — Anna maata maan unia, Maan unia, puun unia, Maarian makeeta unta, Pyhän pohratsan[9] lepoa.

Kant. II. 175.

ILO ILMAHAN KATOSI.

Lauloin ennen lapsempana, Muistin muita pienempänä; Laulelin jokaisen laakson, Joka kummun kukkuelin, Joka rannan rallattelin, Lehot leikkiä pitelin, Ilman lintujen iloksi, Rastahaisien ratoksi, Suosioksi sorsasien, Allien aian kuluksi. Sillä voitin viisi vuotta, Vuotta kuutosen kulutin, Armahan isoni luona, Emon kaunon kartanoilla, Veikkoni venon kokassa, Siskon marjapoimennilla. Allit mulle palkan maksoi, Sorsat soittoni sovitti; Antoi allit armautta, Suloutta sorsat antoi, Rastahaiset rattoutta, Ilman lintuset iloa. Tuli sitte aika toinen, Aika entinen aleni, Vei sorsa suloutensa, Alli armahan elonsa, Rastahaiset rattouuen, Ilman lintuset ilonsa, Jäivät leikkini leholle, Aiat armahat aholle, Ilot kaikki kankahalle, Laulut laaksoihin katosi. Niin en nyt enempää laula, Enkä oike'in osaja, Hopeatt' en ensinkänä, Vaskett' en vähäistäkänä; Laulajan laki[10] palavi, Runon kulkku kuivettuvi, Vaan ei korvat kuulioitten, Naurut ilman istujitten.

Kant. II. 211.

SOITAPAS SOREA NEITO.

Soitappas sorea neito, Rannin neito rallattele, Sorealla soitollasi, Kumealla kulkullasi, Heleällä hengelläsi, Kaunihilla kaulallasi! Anna suuta, Suomen neito, Tälle Suomen sulhoselle; Suu ei kulu suuellessa, Käsi kättä antaessa.

Kant. II. 238

MONIMORSIAMELLINEN.

Mont' on mulla morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Kanssa kuues kuuluvissa. Yks' on tuolla Toivolassa, Niemelässä neiti toinen, Kolmansi Kotalahella, Neljäs Neitolan kylällä. En taia sitä epäillä, En pelänne ensinkänä, Ett'ei ota onkeheni Kala viiestä ve'estä, Osaavasti onkiessa, Koukun konstin laskiessa; Vaan sitä epäelenki, Sitä pelkeän pahasti, Ett' en saa ma ensimäistä, Tuolta Toivolan kylästä.

Kant. II. 243.

SOREA SOTAINEN TAUTI.

Suku suuresti surevi, Laji kaikki kaihoavi, Heimokunta hellehtivi Saavani minun sotahan, Tykin suuren suun etehen, Rautakirnujen kitahan; Sortuvan sotatiloilla, Vainoteillä vaipuvani.

Vaan älä sure sukuni, Kaihoa lajini kaunis; En mä silloin suohon sorru, Enkä kaau kankahalle, Kun minä sotahan kuolen, Kaaun miekan kalskehesen. Sorea on sotainen tauti, Sorea sotahan kuolta, Hemme miekan helskehesen: Äkin poika pois tulevi, Potematta pois menevi, Laihtumatta lankeavi.

Kant. II. 266.

VELISURMAAJA.

»Mistäs tulet, kustas tulet, Poikani iloinen?» — »Meren rannalta, meren rannalta, Äitini kultainen».

»Mitä sieltä tekemästä, Poikani iloinen?» — »Hevostani juottamasta, Äitini kultainen».

»Mist' on selkäsi saveen tullut, Poikani iloinen?» — »Hevonen huiskasi hännällänsä, Äitini kultainen».

»Mist' on jalkasi vereen tullut, Poikani iloinen?» — »Hevonen poikasi rauallansa, Äitini kultainen».

»Mist' on miekkasi vereen tullut, Poikani iloinen?» — »Pistin veljeni kuoliaksi, Äitini kultainen.»

»Mintähen sinä veljesi pistit, Poikani poloinen?» — »Mintähen naistani nauratteli, Emoni kultainen.»

»Minne nyt sinä itse jou'ut, Poikani poloinen?» — »Muille maille vierahille, Emoni kultainen.»

»Minne heität taattosi vanhan, Poikani poloinen?» — »Mieron verkkoja paikatkohon, Emoni kultainen».

»Minne heität maammosi vanhan, Poikani poloinen?» — »Mieron rihmoja kehrätköhön, Emoni kultainen».

»Minne heität naisesi nuoren, Poikani poloinen?» — »Mieron miehiä katselkohon, Emoni kultainen».

»Minne heität poikasi nuoren, Poikani poloinen?» — »Mieron koulua kärsiköhön, Emoni kultainen».

»Minne heität tyttösi nuoren, Poikani poloinen?» — »Mieron karjoja kaitsekohon, Emoni kultainen».

»Koskas taasen kotihin käännyt, Poikani poloinen?» — »Konsa korppi valkenevi, Emoni kultainen».

»Koskas korppi valkenevi, Poikani poloinen?» — »Konsa hanhi mustenevi, Emoni kultainen».

»Koskas hanhi mustenevi, Poikani poloinen?» — »Konsa kivi veen päällä pyörii, Emoni kultainen».

»Koskas kivi veen päällä pyörii, Poikani poloinen?» — »Konsa höyhen pohjaan painuu, Emoni kultainen».

»Koskas höyhen pohjaan painuu, Poikani poloinen?» — »Konsa päivä syön-yöllä paistaa, Emoni kultainen».

»Koskas päivä syön-yöllä paistaa, Poikani poloinen?» — »Konsa kuuhut kuumasti polttaa, Emoni kultainen».

»Koskas kuuhut kuumasti polttaa, Poikani poloinen?» — »Konsa tähet taivaalla tanssii, Emoni kultainen».

»Koskas tähet taivaalla tanssii, Poikani poloinen?» — »Konsa kaikki tuomiolle tullaan, Emoni kultainen».

Kant. Esip. 4.

KULTANI KUKKUU, KAUKANA KUKKUU.

Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa; Ei ole ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa.

Ikävä on aika, päivät on pitkät, Surutont' en hetkeä muistakkaan; Voi mikä lienee tullutkaan, Kun jo ei kultani kuulukkaan!

Toivon riemu ja autuuen aika Suruani harvoin lievittää; Rintani on kuin järven jää — Kukapa sen viimeinki lämmittää?

Kotka se lenteli taivahan alla, Sorsa se souteli aalloilla; Kulta on Saimaan rannalla, Lähteä ei tohi tuulelta.

Tuuli on tuima ja ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on aivan pienoiset, Kultani sormet on hienoiset.

Elä lähe kultani aaltojen valtaan! — Aallot ne pian sinun pettäisi; Sitte ei suru mua heittäisi, Ennenkuin multaki peittäisi.

Kant. Es. 7.

KULTAANSA IKÄVÖIVÄ.

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkaan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

On siellä tyttöjä, on soreoita, Kultani silmät ei katsele noita; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Kauniit on kukkaset, on kevät-aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Voi koska nään minä senki ilopäivän, Kultani rinnalla kulkevan ja käyvän! Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Syys jopa joutuu ja pois kesä lentää, Vaan minun kultani ei tule sentään; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Tule, tule kultani, tule kotipuoleen, Taikka jo menehynki ikävään ja huoleen; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Kant. Es. 8.

KOLM' ON MIEHELLÄ PAHOA.

Kolm' on miehellä pahoa, Kolme miehen kuolemata: Yks on vuotava venonen, Toinen heittiö heponen, Kolmansi äkäinen akka. Kyllä mies pahasta pääsi Venehestä vuotavasta, Ilman armotta Jumalan, Turvatta totisen Luojan: Venehen tulessa poltti. Vielä mies pahasta pääsi Heposesta heittiöstä, Ilman armotta Jumalan, Turvatta totisen Luojan: Hevosen susille syötti. Mutta kaitse kaunis Herra, Varjele vakainen Luoja, Akasta äkisevästä, Vaimosta pahatavasta! Ei pääse pahasta siitä Ilman armotta Jumalan, Turvatta totisen Luojan: Ei taia tulehen luoa, Saata ei syötteä susille, Kun ei surma suorin tehne, Tappane Jumalan tauti.

Kant. II. 308.

KUMMAISTAKO KUULEMINEN.

Kukkuipa käkeä kaksi Kahen puolen korpinotkon; Satuin noita kuulemahan — Hyv' oli kuulla kummaistaki.

Lauloi kaksi laulajata Kahen puolen pöytälaian; Satuin noita kuulemahan — Hyv' oli kuulla kummaistaki.

Riiteli kälystä kaksi Kahen puolen kaalimaljan; Kummaistako kuuleminen? — Lemmon kuultavat molemmat.

Kant. I. 82.

KYLL' ON KYSTÄ AITASSAMME.

Tule meille Tuomas kulta! Tuopa joulu tullessasi! Tule kekri, jou'u joulu, Sekä pääse pääsiäinen; Kyll' on kystä aitassamme, Paljon pantua eloa, Sirkan reisi, paarman jalka, Peiposen perä-pakara, Sammakon sakari-varvas, Sisiliskon silmä-puoli.

Kant. I. 23.

PISPA HENRIKIN SURMA.

Kasvoi ennen kaksi lasta, Toinen kasvoi Kaalimaassa,[11] Toinen Ruotsissa yleni. Se kun kasvoi Kaalimaassa, Se Hämehen Heinrikki; Se kun Ruotsissa yleni, Se on Eerikki kuningas.

Sanoi Hämeen Heinrikki Eerikille veljellensä: »Lähkäm maita ristimähän, Maille ristimättömillen, Paikoille papittomilleni»

Sanoi Eerikki kuningas Heinrikille veljellensä: »Ent' on järvet jäätämättä, Sulana joki Kovessa.»[12]

Sanoi Hämeen Heinrikki Eerikille veljellensä: »Kyllä kierrän Kiulon järven, Ympäri joki koveran».

Pani varsat valjahisin, Suvikunnat suitsi suuhun, Pani korjat kohdallensa, Saatti lastat sarjallensa, Anturoillensa avarat, Perällensä pienet kirjat[13] Niin kohta ajohon läksit, Ajoit tietä, matkaelit, Kaksi päiveä keväistä, Kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi piltti pikkuruinen, Vantti[14] vaaksan korkuhuinen: »Jo tässä tulevi nälkä, Eikä syödä, eikä juoda, Eikä purtua pidetä.»

»On Lalli lahen takana, Hyvä neuvo niemen päässä, Siinä syömmä, siinä juomma, Siinä purtua pidämmä.»

Sitte sinne saatuansa, Kerttu kelvoton emäntä Suitsi suuta kunnotointa, Käytti kieltä kelvotointa. Siitä Hämeen Heinrikki Otti heiniä hevosen, Heitti penningit sijalle, Otti leivän uunin päältä, Heitti penningit sijalle, Otti olutta kellarista, Vieritti rahat sijallen. Siinä söivät, siinä joivat, Siinä purtua pitivät; Sitte lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa. — Tuo Lallin paha emäntä Suitsi suuta kunnotointa, Käytti kieltä kelvotointa: »Jo kävi tässä ihmisiä, Täss' on syöty, täss' on juotu, Tässä purtua pidetty, Otit heiniä hevosen, Heitit hietoja sijahan, Otit leivät uunin päältä, Heitit hietoja sijahan, Joivat oluet kellarista, Vieritit santoa sijahan.»

Lausui paimen patsahalta: »Jo vainen valehteletki, Elä vainen uskokana!»

Lalli se pahatapainen Sekä mies pahasukuinen, Otti Lalli laakkarinsa[15] Piru pitkän keihä'änsä, Ajoi herroa takoa. Lykkäsi lylyt lumelle, Syöksi kalhut kaljamalle; Sitte hiihti hirmuisesti, Lyly juoksi vinheästi, Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvan somman siasta.

Sanoi orja uskollinen, Vantti vaaksan korkuhuinen: »Jo kuuluu kumu takana, Ajanko tätä hevoista?»

Sanoi Hämeen Heinrikki: »Jos kuuluu kumu takana, Elä aja tätä hevoista, Karistele[16] konkaria. Kätke itses kivien varjoon, Kuultele kivein takana; Kuin mua tavotetahan, Taikka myös tapettanehen, Poime mun luuni lumesta, Ja pane härän rekehen, Härkä Suomehen vetävi. Kussa härkä uupunevi, Siihen kirkko tehtäköhön, Kappeli rakettakohon Pappein saarnoja sanella, Kansan kaiken kuultavaksi.»

Lalli jo hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa, Tavotti takaa-ajetun, Tappoi herra Heinrikin, Surmasi jalosukuisen. Otti korkean kypärän Pyhän miehen pispan päästä, Pani päähänsä omahan, Kallohonsa kauheahan.

Palasi paha kotia, Lausui paimen patsahalta: »Kusta Lalli lakin saanut, Mies paha hyvän hytyrän[17] Pispan hiipan hirtehinen?»

Sitte Lalli murhatöinen Lakin päästänsä tavotti, Hivukset humahtelivat, Veti sormuksen sormesta, Lihat ne liukahtelivat. Näin tämän pahantapaisen, Pispan rakkaan raatelian Tuli kosto korkialta, Makso mailman valtiaita.

Kant. III. 7 (vanhempi painos).[18]

MATALEENAN VESIMATKA.

Mataleena neito nuori Kauan hän kotona kasvoi, Kauan kasvoi, kauas kuului, Tykönä hyvän isonsa, Kanssa armahan emonsa. Palkin polki permannosta Hänen korkokengillänsä, Hirren kynnystä kulutti Hänen hienohelmallansa, Toisen hirren päänsä päältä Hänen kultakruunullansa; Rautaisen rahin kulutti Astioita pestessänsä, Kulman pöyästä kulutti Hopeapäällä veitsellänsä.

Mataleena neito nuori Meni vettä lähteheltä, Kultakiuluinen käessä, Kultakorva kiulusessa. Katseli kuvan sijoa: »Ohoh minua neito parka; Pois on muoto muuttununna, Kaunis karvani katonut; Eipä kiillä rintakisko, Eikä hohda päähopea, Niinkuin kiilti toiskesänä, Vielä hohti mennä vuonna».

Jesus paimenna pajussa, Karjalaisna[19] kaskimaissa, Anoi vettä juoaksensa: »Annas vettä juoakseni!» — »Ei oo mulla astiata, Eik' oo kannuni kotona; Pikarit pinona vieri, Kannut halkona kalisi».

»Pistäspä pivosi täysi, Kahmalossa kanniksella!» — »Mitäs puhut Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja, Isäni ikuinen paimen, Ruotiruo'illa elänyt; Kalanpäillä kasvaellut, Karjalaisna kaskimaissa!» »Sis[20] mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maitten orja, Isäsi ikuinen paimen, Ruotiruo'illa elän, Kalanpäillä kasvaellut, Karjalaisna kaskimaissa, Ell'en elkesi sanele.» — »Sano kaikki minkä tieät!»

»Kussas kolme poikalastas? — Yhen tuiskasit tulehen, Toisen vetkasit vetehen, Kolmannen kaivoit karkeesen[21] Sen kuin tuiskasit tulehen, Siit' olis Ruotsissa ritari, Sen kuin vetkasit vetehen, Siit' olis herra tällä maalla, Sen kuin kaivoit karkeesehen, Siit' olis pappi paras tullut».

Mataleena neito nuori Rupes vasta itkemähän, Itki vettä kiulun täysi, Jesuksen jalat pesevi, Hiuksillansa kuivoavi: »Itsepä lienet herra Jesus, Kun mun elkeni sanelit! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Soihin, maihin portahiksi, Porttojen polettavaksi, Jaloin päällä käytäväksi!

Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Silloiksi meren selille, Lahopuiksi lainehille, Joka tuulen turjotella Laajan lainehen laella! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Tunge hiiliksi tulehen, Kekäleiksi valkeahan Joka tulen tuikutella, Valkeaisen vaikutella».

Kant. III. 5 (vanhempi painos).

INKERIN SULHOT.

Inkeri ihana neito Varasi vakuhun naia, Lalmanti iso ritari Antoi kättä kätkyelle, Isoin kimpuin kihlaeli, Suurin sormuksin lunasti. »Kokotteles vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Sekä seitsemän kevättä, Kanssa kahdeksan keseä, Ynnä syksyä yheksän, Talvikausi kymmenettä; Kun sa kuulet kuolleheni, Kaiketi katoneheni, Ottaos uros parempi, Elkösä[22] pahempatani, Elkösä parempatani, Ota muutoin muotohittes!»[23]

Eirikki vähä ritari Valhekirjat kannatteli, Valhekirjat kiiruhulta: »Lalmantis ou soissa voittu, Maahan pantu paineluissa».

Inkeri ihana neito Väen vietiin vihin-tupahan, Väen kihlat annettihin, Väen ei vihille saatu, Eikä miehin, eikä miekoin, Eikä uljasten urosten, Eikä vaimoin valituitten, Eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri ihana neito Istui hän luhin solassa, Sekä istui, että itki, Katsoi iän, katsoi lännen, Katsoi poikki pohjasehen. Näki kykkärän[24] merellä: »Jos sä lienet lintuparvi, Niin sä lähe lentämähän! Jos sä lienet kalaparvi, Niin sä vaipunet vetehen! Jos sä lienet Lalmantini, Laske purtes valkamahan!»

Eirikki vähä ritari Itse lausui, noin nimesi: »Mistäs tunnet Lalmanniksi?» »Tulennasta tunnen purren, Kahen airon laskennasta. Toisen puolen purjehesta, Uusi on toinen purjepuoli, Toinen silkkiä sinistä, Silkki Inkerin kutoma, Kauan neion kaiehtima.»[25]

Kant. III. 9 (vanh. painos.)

ANTERO JA KALONIEMEN NEITO.

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Otti tallista orihin, Ratsun kultahan rakensi, Lähteäksensä käkesi, Mennä konnusta kosihin, Konnun kuulua tytärtä, Kaloniemen neittä nuorta. Iso kielsi, emo epäsi, Kielsi veljet ja sisaret, Varottivat lähtemästä Kaloniemen neitosihin: »Ei sua suvaita siellä, Neittä ei anneta sinulle».

Toki läksi, ei totellut, Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vaaruksia, Kohti miehiä kovia.

Rahoi neion, tinki neion, Nosti neion ratsahille, Hypytti hyvän selälle, Toi neion ison kotihin. Vieri tuosta viikon päivät, Tauti neitosen tavotti, Tuosta vointui vuotehelle, Alkoi villoilla virua. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Kävi noi'illa Virossa Nartsi[26] Narvan tietäjillä: Sanoi noita nousevaksi, Arpoja paranevaksi.

Tuli tuolta jo takaisin, Matkasi omille maille. Kirkko vastahan tulevi, Kilkahteli kirkon kellot: Antero kysyttelevi, Mitä kellot kilkkaeli. Kirkon katsoja kavala, Kirkon vahti varsin viisas, Tuopa vasten vastaeli, Sanoin laati, noin saneli: »Sitä soivat kirkon kellot, Parkuvat papin pasunat, Ken viimein kävi vihillä, Pariskunsin pappilassa, Kohta tuonne kaimatahan,[27] Alla nurmen nukkumahan».

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Läksi eelle kulkemahan. Teki matkoa vähäisen, Jo tuli liki kotia, Kuuli koissa kolkettavan, Veräjillä veistettävän: »Mitä veistät, veljyeni, Lakutat,[28] emoni lapsi, Vai veistät sotivenoa, Sotikantta kalkuttelet?» —

»En veistä sotivenoa, Sotalaivoa lakuta, Veistän kuollehen kotia, Katonehen kartanoa».

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänti päätä, Meni tuimana tupahan; Neito kolkassa makasi, Kutrotukka kuoliana. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Iski kahta kämmentänsä Kuin on kahta kalman usta, Viskoi viittä sormeansa Kuin viittä Viron vipua, Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Sen hän iski itsehensä Syvältä syän-alahan; Niin he kaksin kaimattihin, Yhellähän hauattihin.

Kun he sitten hauattihin Maan alle makoamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa.

Kant. III. 36.

MEREN NEITO JA METSÄN SULHO.

Meren neito, metsän sulho, Korven korkea senikka,[29] Mieltä yhtehen pitivät, Yhtehen ajattelivat. Yli metsän mielet käyvät, Läpi korven tien tekevät, Puhki metsän heijapuisen, Kautta korven kuusamisen, Kautta kankahan pajuisen, Läpi räntäisen risikon.[30]

Korven korkea senikka, Tuo mieli merosta naia, Tahtoi lasta lainehesta, Meron nuorta neitokaista, Kuohun korkean tytärtä, Lasta vaahen valkeaisen.

Metsän sulho, mies verevä, Korven korkea senikka, Otti tallista orihin, Valjasti valion varsan, Vaskisihin valjahisin, Hopeaisihin helyihin, Ajoi rannalle merosen Rautaisilla rattahilla, Tahtoi tyttöä merosta, Kosi lasta lainehesta.

Noin lausui merosta neito, Lausui lapsi lainehesta: »Oi sie suuri metsän sulho, Korven korkea senikka, Sie vaan mielinet minua, Jopa ollet ottamassa Valiolla varsallasi, Rautaisilla rattahilla, Hopeaisilla helyillä; Ken mielii merosta naia Meren piikoja piellä, Ei sille piä rekoa Eikä rautarattahia Eikä ostanta-oroa Eikä vaskivaljahia, Neito aalloissa ajavi, Ve'en pinnassa pitävi, Vesi neitosen vetävi, Laine lapsen lennättävi, Veto alla, tuulo päällä, Neito keskellä asuvi.»

Kant. III. 5.

KUOLLUTTA KULTAANSA ITKEVÄ NEITO.

Neiti kangasta kutovi, Sukkulaista suikahutti, Kultakangasta kutovi, Hopeaista helkyttävi; Kultarihmaset kulisi, Helisi hopealangat. Tuli nainen naapurista, Kysytteli, lausutteli: »Kelle kultakangastasi, Hopeaista huolittelet?»

Neiti vasten vastaeli Ja sanoi sanoilla näillä: »Kelle muulle, kuin omalle, Kuin omalle armahalle, Kullalleni kultapaian, Hopealleni hopean; Kohta kaupoiltaan tulevi, Turun mailta matkoavi, Kahen, kolmen yön perästä, Viikon päästä viimeistäki, Tuo mulle siniset silkit Sekä uuet ummiskengät».

Sanoi nainen naapurista: »Saat jo katkaista ku'onnan; Ele outa armastasi, Ei tule sinä ikänä, Jo on kuoli kultasesi, Meni mielitiettyisesi, Meren kuohuissa kovissa, Ve'en vankan vaahtiloissa, Laiva poikki, toinen halki, Kolmas kuivalle karille, Itse haukien iloksi, Ahvenien armahaksi».

Neiti tuosta itkemähän, Kultakangas kätkemähän, Itki vuoen, itki toisen Ja itki ikänsä kaiken; Pois itki ihanat silmät, Kasvon kaunihin kaotti. Meni metsähän kesolla, Lintu lauleli lehossa: »Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuet ummiskengät, Sekä pasmakat[31] paremmat.» Neito vasten vastaeli: »Jos saisinki toisen sulhon, En mä saa sinä ikänä, En omoa kullaistani».

Kant. III. 121.

PAHAN LUOVUTUSSANAT.

Jopa ennen aikoinansa Liikkui vahvat linnan portit, Järkkyi rautaiset saranat, Tornit linnan torkahteli, Välähteli linnan västit,[32] Liikkui linnat, järkkyi järvet, Vuoret vaskiset vavahti. Ilma liikkui liitoksista, Jäsenistä maa järähti, Puhki syöstyi suuret pilvet, Taivas reikihin repesi, Ilma kaikki ikkunoiksi, Tullessa Jumalan tunnin, Avun Herran auvetessa. Niin miks'et sinäki liiku, Miks'et liiku, liika muoto, Miks'et paha pois pakene, Eroa sinä epatto,[33] Tämän tunnin tutkaimella, Tämän aian ahtehella.

Loitsurunot.

KALMISTOON MANAUS.

Lienet kalman kammioista, Manalaisien majoilta, Noilta vatturaunioilta, Pyhän pellon penkereltä; Toki koitellos kotia, Noille kalman kankahille, Multihin muhajavihin,[34] Maihin liikuteltavihin, Johon on kansa kaatununna, Väki vahva vaipununna, Sukukunnat suupununna,[35] Perikunnat peittynynnä!

Hyvä siell' on ollaksesi, Armas aikaellaksesi, Huonehessa honkaisessa, Petäjäisessä pesässä: Kukut kullaisna käkenä, Hopeaisna kyyhkyläisnä, Ko'issasi korkeassa, Kaunihissa kartanossa.

Loitsurunot.

TUULTA VASTAAN.

Miten silloin lauletahan Ja kuten kujerretahan, Kun vesi venettä viepi, Tuuli purtta tutjuttavi, Kovin viskovi venettä, Ompi kaata puisen purren, Saa'a sormet soutimiksi, Kämmenet käsimeloiksi?

Siten silloin lauletahan Ja ani ajatellahan: Vesi kiellä poikoasi, Laine lastasi epeä, Jott' asuisi alla aallon, Ei kävisi päälle kaarten, Miestä syytöntä sysäisi, Viatonta päätä veisi. Ahti aaltoja aseta, Vellamo ve'en väkeä, Ett'ei parsku parraspuille, Pääse päälle kaarieni.

Mene tuuli tuonnemmaksi Ylitse meren yheksän, Sukuhusi, syntyhysi, Heimohon, perehesesi, Puhu puut lehettömäksi, Rauta ruostehettomaksi, Kanervat kukittomiksi, Heinät helpehettömiksi; Tahi nouse taivahalle, Ylös pilvihin ajaite. Älä kaa'a puista purtta, Vierrä hongaista venettä! Kaa'a hongat kankahilla, Kuuset kummuilla kukista!

Kyllä mä sukusi tieän, Sukusi ja syntysiki, Kanssa kaiken kasvantasi: Tuoll' oot tuuli syntynynnä Tuiman tunturin laella, Sua on sitte tuuitettu Aavalla meren selällä, Ulapalla aukealla!

Loitsurunot.

METSÄMIEHEN SANAT.

(Lyhennetyt.)

Lähen nyt miehistä metsälle, Urohista ulkotöille Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta; Terve vuoret, terve vaarat, Terve kuusikot kumeat, Terve haavikot haleat, Terve tervehyttäjänne!

Miesty metsä, kostu korpi, Taivu ainoinen Tapio, Saata miestä saarekselle, Sille kummulle kuleta, Jost' on saalis saatavana, Erän[36] toimi tuotavana!

Nyyrikki Tapion poika, Mies puhas punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, Rastit vaaroihin rakenna, Jotta tunnen tyhmä käyä, Äkkiouto tien osoan Etsiessäni ereä, Antia anellessani!

Mielikki metsän emäntä, Puhas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, Hopea vaeltamahan Miehen etsivän etehen, Anelian askelille! Ota kultaiset avaimet Renkahalta reieltäsi, Aukaise Tapion aitta, Metsän linna liikahuta Minun pyyntöpäivinäni, Erän etsoaikoinani!

Metsän piika pikkarainen, Simasuu Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, Simapilli piiperoita Korvalle ehon emännän, Mieluisan metsän emännän, Jotta kuulisi välehen, Nousisi makoamasta, Kun ei kuule kumminkana, Ei havaja harvoinkana, Vaikka ainoisin anelen, Kielen kullan kuikuttelen!

Kun ennen kävin metsässä, Kolm' oli linnoa metsässä, Yksi puinen, toinen luinen, Kolmansi kivinen linna, Kuus' oli kulta-ikkunoa Kunki linnan kulmanteella; Katsahin sisähän noista Seinän alla seistessäni: Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo Tapion neiti, Kanssa muu Tapion kansa, Kaikki kullassa kuhisi, Hopeassa horjeksihe.[37] Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä poies heinäkengät, Kaskivirsusi karista, Riisu riihiryökälehet, Arkipaitasi alenna, Lyöte lykkyvaattehisin, Antipaitoihin paneite Minun metsipäivinäni, Erän etsoaikoinani! Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi Tätä tyhjänä oloa, Ajan kaiken annituutta, Kun et anna aioinkana, Harvoinkana hoivauta; Ikävä ilotoin ilta, Pitkä päivä saalihitoin!

Metsän ukko halliparta, Havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsät palttinoihin, Salot verkahan vetäise, Haavat kaikki haljakkoihin,[38] Lepät lempivaattehisin, Hope'ihin hongat laita, Kuuset kultihin rakenna, Vanhat hongat vaskivöille, Petäjät hopeavöille; Koivut kultakukkasihin, Kannot kultakalkkaroihin;[39] Pane kuinp'on muinaiselta, Parempina päivinäsi.

Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Metsän kultainen kuningas, Mimerkki metsän emäntä, Siniviitta viian eukko, Punasukka suon emäntä! Tule jo kullan muuttelohon, Hopean vajehtolohon; Minun on kullat kuun ikuiset, Päivän polviset hopeat, Käeten soasta käymät, Uhotellen tappelosta, Ne kuluvat kukkarossa, Tummentuvat tuhniossa, Kun ei oo kullan muuttajata, Hopean vajehtajata.

Kal. 4 v.

OLUEN SYNTY.

Tietähän oluen synty, Juoman alku arvatahan: Ohrast' on oluen synty, Humalasta julkijuoman, Vaikk'ei tuo ve'että synny, Eikä tuimatta tuletta. Humala, Remusen poika, Piennä maahan pistettihin, Kyynä maahan kynnettihin, Viholaisna[40] viskottihin Vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen; Siitä nousi nuori taimi, Yleni vihanta virpi, Nousi puuhun pienoisehen, Kohti latvoa kohosi.

Osmon ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän, Ohra kasvoi kaunihisti, Yleni ylen ehosti, Osmon uuen pellon päässä, Kaskessa Kalevan poian.

Osmotar oluen seppä, Kapo[41] kaljojen tekiä Otti ohrasen jyviä, Kuusi ohrasen jyveä, Seitsemän humalan päätä, Vettä kauhoa kaheksan, Niin pani pa'an tulelle, Laittoi keiton kiehumahan, Keitti ohraista olutta Kerkeän kesäisen päivän, Sai oluen keitetyksi, Vaan ei saanut käyneheksi.

Arvelee, ajattelevi, Mitä tuohon tuotanehen Oluelle käyttimeksi, Kaljalle kohottimeksi?

Kälevatar kaunis neiti, Tyttö sormilta sorea, Aina liukas liikunnolta, Aina kengältä kepeä, Liikkui sillan liitoksella, Keikkui keskilattialla, Näki lehen lattialla, Poimi lehen lattialta.

Katselevi, kääntelevi: »Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, Hyvän immen hyppysissä?»

Kantoipa sen kavon kätehen, Hyvän immen hyppysihin, Kapo kaksin kämmeninsä, Hykersi käsin molemmin Molempihin reisihinsä, Mehiläinen siitä syntyi. Mehiläinen liukas lintu Sep' on lenti, jotta joutui, Pian lenti pitkän matkan, Välehen välin lyhenti, Saarehen selällisehen, Luotohon merellisehen, Nurmelle mesinukalle, Simapellon pientarelle.

Kului aikoa vähäisen, Pirahteli pikkuruisen, Jo tulla tuhuttelevi,[42] Saa'a saaveroittelevi,[43] Tuo simoa siivessänsä, Kantoi mettä kaapussansa, Sen kantoi kavon kätehen, Hyvän immen hyppysihin, Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa. Siitä nousi nuori juoma, Yleni olut punainen, Puisen uuen uurtehessa, Korvon koivuisen sisässä; Sai olonen valmihiksi, Mehu miesten juotavaksi.

Loitsurunot.

MIKAEL AGRICOLA.

Mikael Agricola, suomalaisen kirjallisuuden isä, syntynyt Pernajassa köyhän kalastajan poikana, kuollut Turun piispana matkalla Viipurin likellä 8/4 1557, oli myöskin ensimmäinen taiderunoilia Suomen kielellä. Hänen runoillut esipuheensa teoksiinsa ovat kuitenkin merkilliset ainoastaan ensimmäisinä kokeina, vaikka niistä, samoin kuin koko hänen elämäntyöstään, huokuu lämmintä rakkautta hänen köyhää isänmaataan kohtaan. Seuraavassa näytteessä (Abc-kirjan esipuhe) on Agricolan oikeinkirjoitustakin säilytetty.

ESIPUHE.

Oppe nyt vanha, ia noori, joilla ombi sydhen toori, Jumalan keskyt, ia mielen, jotca taidhat Somen kielen. Laki, se Sielun hirmutta, mutt Cristus sen tas lodhutta. Lue sijs hyue Lapsi teste, Alcu oppi ilman este. Nijte muista Elemes aina, nin Jesus sinun Armons laina.

HEMMING MASKULAINEN.

Oli syntynyt Maskun pitäjässä, jonka kirkkoherraksi tuli 1587. Hän otti osaa Upsalan kirkkokokoukseen 1593, ja kuoli v:n 1618 paikoilla. Hemming julkaisi virsikirjan, ja käänsi suomeksi keskiaikaisen virsikokoelman Piae Cantiones nimellä Vanhain Suomen maan pijspain ja kircon esimiesten latinankielised laulud. Hänen käännöksissään ilmestyy usein runollinen ajatus ja rikas, elävä kieli.

KEVÄÄLLÄ.

Kylmän talven taukoomaan Päivän penseys soimaa, Vilun valjun vaipumaan Auttaap' auringon voima. Kevät käkee kesän tuomaan, Hengettömiin elon luomaan; Kovan kallon alta Meri, maa ja mantereet, Orot, kedot ja kankareet Toivovat suven valtaa.

Pilvet pakohon pyrkivät, Seistys taivaan täyttää, Ilmat ankarat asettuvat, Aurinko lämpimäns' näyttää. Toukoo toivottaa kyyhkynen, Lintu pieni pääskynen Suven sanoman saattaa; Käet kukkuvat kuusistoss', Linnut laulavat haavistoss', Visertäin suven virttä.

Lehdet puihin puhkeavat, Vesoovat suuret ja pienet, Metsät, vainiot vihoittavat, Kasvavat niityt ja niemet; Kukkaset ihanat kukoistuvat, Maast' maan yrtit ylös käyvät, Hajahtain makealt' päänäns'; Kuolleet elämään ihastuvat, Linnut, luodut kaikk' iloitsevat, Ilma on iloa täynnäns'.

Herran ilmeit' ajatelkaa, Uskokaa hänt' hänen töistään, Hänen murhettans' muistakaa, Jonka hän pitääpi meistä. Luodut siunaa sikiämään, Linnut, kalat kaikk' kasvamaan, Eläimet, laihot meill' lainaa. Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa, Herran hyvyyttä kiittäkää, Jonka meill' osoittaap' aina.

TEINIEN ILOSTA.

Kaikell' väell', yhdell' äänell', Ynnä yhteen veisatkaam'; Hypät' mahdam', kuin me taidam'. Taitavasti tanssikaam'! Jalo juhla — ehk' on surkia, Opin orjuuden puolest' — Nuorten seura toivoo aina Opin pitoo iloisest'.

Pitää, pitoo opin ilon Anoo taitoo tavoissa. Oll' iloisna, ei suruisna Vanha tapa pidossa. Siis iloitse, ratk' riemuitse Nyt sä nuorten joukkio: Joska näinä olis aina Opin pidon olento.

Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillaan, Ei sairasta siit' saunasta, Kuin kylmält' kylvötellään. Opin ottaa, karttain kohta Tapoj' taitamattomii: Ett' on lyöty, siit' on hyöty, Seuraa taito, toimiki.

JUHANA CAJANUS.

Syntynyt Paltamossa 27/12 1655, tuli Upsalaan ylioppilaaksi 1670 ja filosofian maisteriksi 1679. Seuraavana vuonna hän nimitettiin ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun akatemiaan, vaan jo 27/6 1681 tuoni katkaisi hänen toiveikkaan uransa. Seuraava kiitetty runoelma on hänen ainoa tunnettu teoksensa suomeksi.

KATOOVAISUUDESTA.

Etkös ole, ihmisparka, aivan arka, Koskas itket päivät yöt, Koska suret suuttumatta, puuttumatta Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla vierahalla Luojan laitoksen perään: Hyvät, huonot lapsinensa, lankoinensa Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, maaksi murtaa Hirmukourilla kovin; Turhat toivot, toivotukset, voivotukset Parkusuussa pelkurin.