Produced by Tapio Riikonen

KOTKA-WAPPU

Kertomus Tyrolin vuoristosta

Tehnyt

Wilhelmine von Hillern, syntynyt Birch

Suomentanut saksasta ["Die Geier-Wally">[ E. [Elisabet Löfgren].

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.

SISÄLLYS:

I. Karhu-Jooseppi
II. Taipumaton
III. Hyljätty
IV. Murzoll'in lapsi
V. Yksi päivä kotona
VI. Kovaa ainetta
VII. Klotz'it Rosen''issa
VIII. Erämaassa
IX. Ylimystalon emäntä
X. Viimeinkin
XI. Yö
XII. Isälle takaisin
XIII. Armoa

Oetz-laakson pohjassa kulki vieras matkustaja. Pyörryttävän korkealla vuorenrinteellä hänen yllänsä seisoi tyttö, joka tuolta alhaalta ei näyttänyt suuremmalle, kuin alppi-ruusu, vaan kuitenkin selvästi näkyi kirkkaan sinistä taivasta vasten ja vuorien loistavain jää-piikkien välissä. Tyynenä ja huoletonna seisoi hän siinä tuulen raivotessa hänen ympärillään ja katsoi pyörtymättä alas syvyyteen, jossa Ache kuohuen syöksi eteenpäin ahtaassa laaksossa ja auringon säteet loivat hohtavia ilmankaaria sen hyrskystä. Hän näki myöskin matkustajan ja tämän saattajan kun he, hyvin pienille näyttäen, kävivät yli kapean portaan, joka oli korkealla Achen yli, mutta tuolta ylhäältä oli ainoastaan olenkorren näköinen. Hän ei kuullut heidän puhettaan, sillä tuosta syvyydestä ei muuta kuulunut sinne ylös, kuin veden jyrisevä pauhu. Hän ei huomannut että saattaja, pulska vuorivuohen ampuja, uhaten nosti nyrkkinsä häntä vastaan ja osoittaen häntä lausui vieraalle:

— Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä tuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö uskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta hänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.

He astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran saattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen paikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla vuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä uskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon, joka oli kolkko kuin hauta.

— Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin yksi tie! — Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.

Ikäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka herätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas havumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona Oetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.

— Huuda sinä vaan — huudan minä kuitenkin kovemmin! — uhkasi mies taas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven äänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. — Kuuliko tyttö sen?

— Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä humisevassa metsässä.

— Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään korppikotkan pesän kimppuun, — vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja voimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat vastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan heistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa! Notkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä voittamattomaksi; — jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä mielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta — jos minä kerran sinne lähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun hatustani!

— Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin rikas ja kaunis? — kysyi vieras.

— Ah, tiedättekö — en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi poikia. Hän on kyllä syytön siihen: — Vanhus — Stromminger on hänen nimensä — on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija ja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä kuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut häntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli niin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet synnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin tullut noin villityksi.

Näin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt. Tyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga Stromminger, mahtavan "talollis-kuninkaan" lapsi, jota myös sanottiin Kotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja uskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja lähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä rakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.

Semmoisissa asioissa, joissa rohkeutta kysyttiin, oli Wappu lapsuudesta asti ollut osallisna ja voittanut kaikki pojat. Kun Wappu tuskin oli neljätoista vuotta täyttänyt, oli eräs talonpoika jyrkällä kallion-seinällä havainnut korppi-kotkan pesän, poikanen pesässä, vaan ei kukaan kylässä uskaltanut mennä sinne sitä hävittämään. Silloin ilmoitti ylimys-talollinen, pilkataksensa kylän miespuolista nuorisoa, että hän antaisi Walburgansa toimittaa sen työn. Aivan oikein, Wappu oli valmis siihen, naisten kauhistukseksi ja miesten harmiksi. — Stromminger'in tahto oli tapahtuva, koko mailman piti tietämän että Stromminger'in suku lapsissa ja lasten lapsissakin oli verraton.

— Saatte nähdä että yksi tyttö Stromminger'in suvusta maksaa enemmän kuin kymmenen teidän poikia, — huusi hän nauraen talonpojille, jotka olivat kokoontuneet näkemään uskomatonta. Moni sääli tuota kaunista komeata tyttöä, joka tulisi isänsä ylpeyden uhriksi. Mutta nähdä sitä he kumminkin tahtoivat. Se kallioseinä, johonka pesä oli rakennettu, oli pystysuora, jotta oli mahdotointa päästä sinne käymällä; sentähden köytettiin nuora Wapun vartalon ympäri. Neljä miestä, hänen isänsä etupäässä, piti kyllä siitä kiinni, vaan kamalaa oli kuitenkin nähdä kuinka uljas lapsi rohkealla hyppäyksellä heittäysi syvyyteen. Köyden solmut voisivat heltyä, korppi-kotka voisi repiä häntä palasiksi, hänen päänsä voisi sattua johonkin kallioon ja musertua! — Oli jumalaton teko Stromminger'ilta noin leikkiä lapsensa hengen kanssa. Vaan Wappu purjehti pelkäämättä ilmojen läpi alas syvyyden keskipaikoille, jossa hän iloiten tervehti pientä korppi-kotkaa, jonka höyhenet nousivat pystyyn, kun se näki outoa vierasta ja kitisten avasi muodotonta nokkaansa häntä vastaan. Ilman pitkää miettimistä tarttui hän vasemmalla kädellään lintuun, joka päästi surkean äänen, ja pisti sen kainaloonsa. Samassa kuului suhina ilmassa, hänen ympärillään pimeni päivä, tuntui niinkuin rakeita tuiskuttaisi hänen päällensä. Hänen ainoa ajatuksensa oli: — silmät, pelasta silmät! — ja pitäen kasvot likellä kallioseinää, taisteli hän, veitsi oikeassa kädessä, raivoavan eläimen kanssa, joka terävällä nokallaan, kynsillä ja siivillä syöksi hänen päällensä. Vielä hetken matkaa ilmassa ylöspäin — silloin korppi-kotka yht'äkkiä lähti alaspäin; Wapun veitsi oli varmaan sitä haavoittanut. Wappu tuli ylös verisillä kasvoilla, kotkan poikanen sylissä, — hän ei millään lailla olisi tahtonut jättää sitä.

— Miksi et päästänyt tuota linnunpoikaista, Wappu, — huusi väki hänelle vastaan — olisithan samassa päässyt emälinnustakin.

— No — vastasi tämä yksinkertaisesti — eihän se raukka vielä osannut lentää; jos minä olisin sen päästänyt, olisi se saanut surmansa syvyydessä.

Nyt hänen isänsä ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään häntä suuteli, ei hänen jalomielisyydestään turvatointa eläintä kohtaan, se ei häntä liikuttanut, vaan siitä, että Wappu oli tehnyt uljaan teon, ja tehnyt kunniaa Stromminger'in vanhalle urhoolliselle suvulle.

Se oli sama tyttö, joka seisoi tuolla tuskin jalan leveällä kalliokielellä ja uneksien katsoi alas syvyyteen, jonka partaalla hän seisoi. Keskellä vallattomuuttansa joutui hän outoon mielentilaan, hän kävi hiljaiseksi ja tyyneksi sekä katseli eteensä surumielisesti, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, jota hän halasi eikä kuitenkaan voinut saavuttaa. Se oli muuttumatoin kuva, ja yhdentekevä oli, katseliko hän sitä aamuhämärässä, kultaisessa päivänpaisteessa, iltaruskossa tai kalpeassa kuutamossa. Vuoden aikaa se kuva oli häntä seurannut joka paikassa, istuessa ja astuessa, laaksossa ja vuoriloilla. Kun hän seisoi tuolla niin yksinänsä ja suurilla levottomilla gaselli-silmillään katseli milloin valkoista, hohtavaa jäätiö-merta, milloin hämärää syvyyttä, jossa Ache kuohuen syöksi eteenpäin, silloin etsi hän sitä, joka oli tuon kuvan muotoinen. Kun joku vaeltaja kulki ohitse tuolla alhaalla laaksossa, niin hän aatteli: on mahdollista että se on hän, ja huimaava ilon tunne valloitti sydämmensä sitä aatellessa, jos kohta hän ei voinut eroittaa muuta, kuin tuon ihmis-olennon, joka tuskin oli näyttelykaapin pieniä kuvia isompi. Nytkin luuli hän taas näkevänsä tuota lemmittyä kuvaa, kun matkustaja ja tyrolilainen, joka häntä pilkkasi, kulkivat ohitse. Hän tunsi ensin kummallisen ahdistuksen, mutta sitten nousi ilon kaikuva riemu-ääni vapautettuna peipposena taivasta kohden. Ja samaten kuin metsämies kuuli heikon kaiun tästä riemuhuudosta hiljaisessa metsässä, samaten vei kaiku myöskin hänen vastauksensa tytölle, joka kuunteli sitä ihastuneena — voisihan se olla hänen äänensä! Ja lempeä tunne levitti ruusujansa noille tuimille, ynseille kasvoille. Hän ei ollut kuullut että se oli pilkkalaulu. Jos hän olisi sen kuullut, niin hän arvattavasti olisi puristanut nyrkkiänsä ja koettanut käsivartensa vahvuutta, hänen kasvonsa olisivat synkistyneet ja vaalistuneet kuin jäätiöt jälkeen auringon laskun. Hän istui alas kalliokielelle ja heilutti jalkojansa yli syvyyden. Hän painoi hienon päänsä käsihinsä ja mielensä kuvaeli uudelleen sitä hetkeä, jolloin ensi kerran oli ihanteensa nähnyt.

I.

Karhu-Jooseppi.

Oli Helluntai-päivä juuri ummelleen vuosi sitten, kun hänen isänsä vei hänet ripille ensi kerran Sölden'iin; piispa tuli sinne joka toinen vuosi, sillä ajotie kävi ihan tälle paikalle asti. Hän ujosteli vähäisen kun oli kuusitoista vuotias ja niin iso. Hänen isänsä ei tahtonut laskea häntä ennemmin ripille, sillä hän arveli että silloin rakkaudet ja kosimiset kohta alkaisivat — ja siihen oli vielä tarpeeksi aikaa! Nyt hän pelkäsi että toiset hänelle nauraisi. Kylässä oli kauhea hälinä heidän tullessaan; Jooseppi Hagenbach Sölden'istä oli nimittäin kaatanut karhun, joka oli näyttäynyt tuolla kaukana Vintschgau'issa ja jota kaikki paikkakunnan nuorukaiset turhaan olivat ajaneet. Jooseppi oli sitten lähtenyt matkalle ja jo viime perjantaina oli hän kaatanut karhun. Hänen maineensa oli rientänyt edeltä, ja nyt piti Joosepin kohta itse saapua paikalle. Sölden'in talonpojat, jotka odottivat ulkopuolella kirkkoa, olivat varsin ylpeät siitä, että Söldeniläinen oli toimittanut tuon urostyön, eivätkä puhuneet muusta, kuin Joosepista, joka kieltämättä oli väkevin ja parhain nuorukainen koko vuoristossa sekä verratoin pyssymies. Tytöt kuuntelivat ihaellen mitä kaikkea suurta Joosepista kerrottiin, kuinka hänelle ei ollut mikään vuori liian korkea, ei mikään tie liian pitkä, ei mikään vuorenloukko liian leveä eikä mikään vaara liian suuri. Erään kalpean ja heikon näköisen vaimon lähestyessä kaikki kiirehtivät häntä vastaan ja toivottivat hänelle onnea siihen suureen kunniaan, jonka hänen poikansa taas oli voittanut.

— Kas sinun Jooseppis, se on mies se, joka voi olla esikuvana meille kaikille — sanoivat miehet hyväntahtoisesti.

— Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä päivänä! — sanoivat naiset. — Tuskin voisi uskoakaan, — huudahti joku kohteliaasti, — tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on sinun poikasi — varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.

Äiti hymyili ylpeästi. — Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi, parempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa pelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu ilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia muserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!

Nyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun keskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen kukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja pyhä toimi alkoi.

Mutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja kaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä — kuinka ihanata olisi olla noin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut hänestä mitään pahaa puhua. — Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan kuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen tulisin toivonsa!

Viimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat siunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita hurraa-huutoja. — Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! — Pappi tuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja riemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan nuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta vaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut Joosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis hän oli — niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli pyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän karhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä rinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden askeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista melua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi. Toinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat vähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja tyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti seppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen päällensä ja sanoi:

— Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen saanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua — vaan kiitä sinä Herraa!

Kaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat kyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi, nyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän laskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen jälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:

— Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?

— On! — vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. — Täällä minä olen.

Jooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: — Katsos äiti, sinua minun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, — mitä tekisit ilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua vielä kerran suutelematta.

Oi kuinka kauniille kuului kun hän lausui nuo sanat. Wappu tunsi aivan omituisen tunteen, jotakin kateuden tapaista äitiä kohtaan, joka niin rauhallisna lepäsi pojan hellässä syleilyksessä ja ikäänkuin hiipi hänen voimakkaan vartalonsa turviin. Kaikkein silmät mielihyvällä katselivat tätä — Wappu oli niin oudossa mielentilassa.

— Mutta kerro nyt kuinka se kävi! — pyysivät talonpojat.

— Kyllä, kyllä kerron kaikki, — sanoi hän nauraen ja heitti karhun nahan maahan kaikkein nähtäväksi. Hän ympäröittiin ja isäntä antoi kantaa ulos yhden astian parasta viiniä, sillä messun jälkeen piti juoda, varsinkin tällaisessa erinomaisessa tilaisuudessa oli se tehtävä aika lailla, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen ravintola-tupaan. Miehet ja naiset koettivat päästä likelle kertojaa, rippilapset nousivat penkille ja puihin, voidaksensa katsoa ympäri. Wappu oli ensimmäinen erään petäjän latvassa, josta taisi nähdä kertojaa ihan silmiin, vaan toiset kadehtivat tätä hyvää sijaa ja kun Wappu ei tahtonut luopua siitä, niin syntyi sen johdosta suurta melua.

Nyt pyhä Yrjänä katseli heitä, hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Wapun kasvoja ja katselivat hetken aikaa hymyillen niitä. Silloin Wapusta tuntui ikäänkuin kaikki hänen verensä olisi noussut kasvoihin; hän säikähtyi niin että kuuli sydämensä sykkivän. Ei hän vielä eläissään koskaan ollut niin säikähtynyt, eikä hän kummakseen tietänyt miksi! Hän kuuli ainoastaan puoleksi, mitä Jooseppi kertoi, hänen korvissaan suhisi eikä hän voinut muuta ajatella kuin: — Jos hän taas katsahtaisi ylös! — Hän ei tietänyt toivoiko hän sitä vai pelkäsikö? Kun se vielä kerran tapahtui kertomuksen aikana, loi Wappu äkkiä silmänsä alas, ikäänkuin häntä olisi havaittu jossakin pahassa työssä. Oliko paha että hän noin oli Jooseppia katsellut? Varmaankin. Eikä hän kuitenkaan voinut sitä estää, vaikka hän vapisi pelosta että Jooseppi sitä huomaisi. Vaan hän ei sitä huomannut. Mitä rippilapsi tuolla puun latvassa häneen koski. Pari kertaa oli hän katsellut Wappua niinkuin jotakin oravaa katsellaan, ei muuta mitään. Näin ajatteli hän itsekseen ja kummallinen ahdistus valloitti hänet. Hän ei koskaan ollut tuntenut mitään tämänkaltaista ennen; — hän oli hyvillään siitä, ett'ei hän mitään viiniä juonut matkalla, muuten hän olisi luullut olevansa humalassa. Hämmästyksissään hän leikki rukousnauhansa kanssa. Se oli kaunis uusi rukousnauha pienoisista koralleista hopearistineen. Hän oli saanut sen isältänsä ensimmäisen ripillä-käyntinsä muistoksi. Nyt nauha katkesi hänen kääntäessään ja vääntäessään sitä, ja punaset helmet putosivat kuin veripisarat alas puusta. Se tietää pahaa, kuiskasi hänelle sisällinen ääni; Luckard sanoo että tietää pahaa kun jotain menee rikki sill'aikaa kun jotakin ajattelee. — Jotakin ajattelee! — Niin, mitä hän sitten ajatteli? — Hän mietti tätä, vaan ei saanut siitä selkoa. Ei hän oikeastaan ollut mitään erinomaista ajatellut. Miksi häneen niin kipeästi koski että nauha juuri nyt katkesi? Oli ikäänkuin päivä olisi vaaleunut ja raaka tuulenpuuska koskenut häneen. Vaan ei ainoatakaan ruohonkortta liikkunut ja tuo kylmä maailma hänen ympärillänsä hohti loistavassa päivänvalossa. Synkkä varjo oli käynyt hänen ohitsensa — hänessäkö — vai hänen ulkopuolellansako? Mitä hän tiesi? Jooseppi oli täll'aikaa lopettanut karhu-juttunsa ja näyttänyt sen 40 guldenia sisältävän kukkaron, jonka Tyrolin hallitus oli maksanut tapporahaksi, eikä kiitokset ja kädenpuserrukset tahtoneet ikinä loppua. Ainoastaan Wapun isä pysyi kaukana suuttuneen näköisenä. Häntä aina harmitti kun joku oli saanut urostyön aikaan; ei kukaan maailmassa olisi saanut olla väkevä, — paitsi hän ja hänen tyttärensä. Kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli häntä kieltämättä tunnustettu väkevimmäksi mieheksi vuoristossa, eikä hän kärsinyt tulla vanhaksi ja jättää sijaa nuorille. Mutta kun eräs mies innostuksissaan niin pitkälle meni että sanoi olevan luonnollista että Jooseppi oli tullut aika mieheksi — se oli hänen perintönsä isältä, joka myöskin oli ollut paras pyssymies ja painin-lyöjä seudussa — silloin vanhus ei enää voinut itseänsä hillitä, vaan astui esiin lausuen:

— Kuuleppas, ei saa laskea ihmistä hautaan ennenkuin se on kuollut!

Kaikki hämmästyivät kuullessansa tätä uhkaavaa ääntä ja sanoivat melkein peljästyneinä: — Stromminger!

— Niin, Stromminger elää vielä, eikä koskaan ole tietänyt Hagenbach'in olleen parhaan painin-lyöjän! Suulla kyllä — vaan ei työssä!

Nyt Jooseppi kääntyi niinkuin haavoitettu villikissa ja katseli Strommingeria säkenöitsevin silmin: Kuka sanoo että minun isäni oli lörpöttäjä ja kerskuri?

— Minä sen sanon, minä, ylimys-talollinen Sonneplatten'ista, ja minä tiedän mitä sanon, sillä kymmenkunta kertoja olen minä lyönyt hänet maahan niinkuin säkin.

— Se ei ole totta! — huusi Jooseppi — Minä en salli että isääni soimataan!

— Ole ääneti Jooseppi, se on ylimys-talollinen, eikä hänen kanssansa ole väittelemistä, — kuiskattiin hänelle.

— Mutta, ylimys-talollinen sinne, ylimys-talollinen tänne — jos Herra itse astuisi alas taivahasta soimaamaan isääni — niin en kärsisi sitä. Tiedän kyllä että minun isäni ja Stromminger elivät alituisessa kiistassa, sillä isä oli ainoa, joka uskalsi mennä Stromminger'in kimppuun. Hän on juuri ummelleen yhtä monta kertaa lyönyt Stromminger'in maahan kuin tämä hänet.

— Se ei ole totta, huusi Stromminger. — Sinun isäsi oli haitukka minuun verrattuna. Jos siellä on joku kunnallinen mies teidän vanhain joukossa, niin hän voi sitä vakuuttaa — vaan jos ei se sittenkään pysty sinuun, saanpa sitten koettaa piiskan vakuutusvoimaa!

Kuullessaan sanaa haitukka, oli Jooseppi vimmattuna syössyt
Stromminger'ia vastaan:

— Sinä otat tuon sanan takaisin taikka —

— Jesus Maria! — parkuivat naiset.

— Jätä hänet rauhaan, — sanoi äiti, — hän on vanha mies, häneen ei saa ruveta!

— Ohoo! huusi Stromminger, punoittaen harmista. — Vai tahdotte tehdä minua vanhaksi raukaksi? Ei ole Stromminger vielä niin heikko vanhuudesta ett'ei hän uskaltaisi ruveta tuommoiseen keltanokkaan! Tule vaan tänne, kylläpä näytän sulle että minulla vielä on ydintä luissa, sekä ett'en vielä pitkään aikaan ai'o pelätä sinua, vaikkapa sitten olisit kaatanut kymmenen karhua.

Hurjistuneena karkasi roteva mies nuoren metsästäjän päälle, jotta tämä vasten tahtoansa horjahti taaksepäin ankarassa ottelussa. Mutta tämä horjuminen kesti yhden ainoan silmänräpäyksen, sillä Joosepin hoikka vartalo oli jäntevä ja taipuisa — taivuttuaan nousi se taasen pystyyn, niinkuin hongat näillä paikoin, jotka olivat ikäänkuin rautalangoilla kallioiseen maahan juurtuneet, kestäen kaikkia tuulia ja vuorentapaisia lumivyörteitä. Stromminger olisi yhtä hyvin voinut irrottaa tuommoisen puun, kuin nostaa Joosepin maasta. Lyhyen taistelun jälleen Jooseppi löi käsivartensa kovasti Stromminger'in ympäri, kiersi ne yhä kiinteämmin ja kiinteämmin hänen ruumiinsa ympäri, jotta hän melkein oli tukehtua, viimein pääsi kova voivotus Stromminger'in ahdistetusta rinnasta, eikä hän enään voinut irroittaa kumpaistakaan kättä. Nyt nuori jättiläinen rupesi ravistamaan ja vääntelemään vanhaa miestä sinne tänne, hitaasti ja perinpohjaisesti, nostaen häntä milloin toiselle, milloin toiselle jalalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa vanhusta pala palaselta. Ympärillä seisovaiset tuskin uskalsivat hengittääkään katsellessaan outoa näytelmää; oli kuin eivät olisi uskaltaneet katsella vanhan puun kaatumista maahan. Nyt — nyt oli Stromminger kadottanut jalan pidäkkeen — nyt hänen täytyi kaatua, — vaan ei, — Jooseppi kannatti häntä, ja kantoi hänet väkevillä käsivarsillaan lähimmäiselle penkille ja laski hänet alas siihen. Sitten otti hän aivan tyynesti liinansa esille ja pyyhkäsi hikipisarat Stromminger'in otsasta:

— Kas niin, ylimys-talollinen, nyt olen voittanut teidät, minä olisin voinut lyödä teidät maahan, mutta Jumala varjelkoon minua saattamasta vanhaa miestä semmoiseen häpeään! Ja nyt olkaamme hyvät ystävät taas — tarkoitus ei ollut paha, Stromminger!

Hän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille — mutta tämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: — Perkele sen sinulle palkitkoon, sinä konna. — Ja te kaikki, Sölden'in miehet, jotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten narriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää tahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen, vaikka koko Sölden kuolisi nälkään. — Hän meni sen puun juurelle, jossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta, sanoen: — Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta ei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!

Mutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi niinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia. Wapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli mennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: — jää vaan luokseni — olethan sinä minun omani ja minä sinun — eikä kenenkään muun! — Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa, jotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa Stromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.

— No, tuleeko siitä mitään? — sanoi Stromminger ja tuuppasi tyttöä, jotta hänen täytyi mennä vasten tahtoansa, vaan hänen huulensa vapisivat, hänen rintansa aaltoili tuskasta ja turhan, salamantapaisen vihan-silmäyksen loi hän isäänsä. Tämä ajoi tyttöä edellään niinkuin vasikkaa. Näin he kulkivat muutamia askeleita, kunnes ihmisiä tuli heidän jälessänsä, ja kääntyessään huomasivat he takanansa Joosepin ynnä pari miestä. Jooseppi sanoi: — Älä ole niin äkäinen, ylimystalollinen! Ettehän kuitenkaan voi juosta tuota pitkää matkaa Sonneplatte'lle syömättä.

Hän seisoi aivan likellä Wappua ja tämä tunsi Joosepin hengähdyksen ympäröivän itseänsä — Joosepin silmä oli häneen luotu — sääliväisesti oli hänen kätensä laskettu Wapun olkapäälle. Tämä ei tietänyt mitenkä laita oli — Jooseppi oli niin hyvä, niin ystävällinen ja kuitenkin tuntui hänestä kuin silloin, kun hän, ryöstettyänsä kotkan pesää, tunsi tämän siivet suhisevan ympärillään, niin ett'ei hän voinut kuulla eikä nähdä! Yhtä huimaava oli Joosepin läheisyys Wapun nuorelle sydämelle. Hän ei ollut vapissut kun tuo peloittava eläin lensi hänen päälleen, pimentäen päivää suurilla siivillään, hän oli uljaasti puolustanut itseänsä, mutta nyt koko hänen ruumiinsa vapisi, ja siinä hän seisoi hämmästyneenä ja ujona.

— Pois tieltä! — huusi ylimystalollinen ja näytti nyrkkinsä Joosepille. — Minä lyön sinua vasten kasvoja jos et päästä minua pois täältä, maksakoon vaikka henkeni.

— No jos ette tahdo jäädä, niin olkaa jäämättä — te olette hupsu, ylimystalollinen! — sanoi Jooseppi tyynesti, kääntyi ja meni takaisin muiden luo.

Nyt ei kukaan heitä pidättänyt, he kävivät esteettä eteenpäin — yhä kauemmaksi pois Joosepin luota. Wappu katsoi taaksepäin, vielä hetken aikaa näki hän Joosepin pään, joka kohosi muiden yli, kuuli iloisen huminan ja naurun kirkkokentältä. Vielä hän ei voinut uskoa että hänen todellakin täytyi mennä pois, eikä enää saisi Jooseppia nähdä — ehk'ei koskaan enää. Nyt he kiersivät erään kalliokolkan ympäri ja kaikki oli hävinnyt, kirkkomäki, lukuisa ihmisjoukko ja Jooseppi — kaikki, kaikki oli mennyt. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin suuri onni olisi ollut tarjona, vaan nyt auttamattomasti menetetty. Hän katseli ympärilleen, hakien apua sydämen tuskaa — outoa, tuntematonta surua vastaan. Mutta ei löytynyt ketäkään, joka olisi hänelle sanonut: — Ole huoleti — päivä vielä koittaa!

Kolkot ja kylmät olivat kalliot ja rotkot hänen ympärillään; kolkosti ja kylmästi vuoret katselivat häntä; jotka olivat nähneet tähtien syttymistä ja sammumista, mitä tämä pieni vapiseva sydänraukka heihin koski? Mykkänä kuin kävelevä harmaa kallio kulki isä hänen rinnallaan. Olihan hän kaikkeen syypää. Hän oli paha, kova, armoton mies, ei kukaan ihminen maan pinnalla Wapusta huolta pitänyt. Näin aatellessa ja taistellessa itsensä kanssa, astui hän yhä edemmäksi isänsä edellä, vuorta ylös, vuorta alas, niinkuin hän olisi tahtonut paeta omaa tuskaansa. Aurinko paahtoi paljasta kallioseinää, hän hengitti raskaasti, kieli tarttui suulakeen, kaikki suonet tykyttivät. Viimein hän kadotti kaiken mielenmalttinsa, heittäysi maahan ja nyyhkytti ääneen.

— Ohoo, mitä tämä merkitsee? sanoi Stromminger, suuresti kummastellen, sillä hän ei ollut nähnyt tyttärensä itkevän lapsuudesta saakka. — Oletko hullu?

Wappu ei vastannut, hän antausi kokonaan kamalan sydämentuskan ilmoittamiseen.

— Puhu! — käski Stromminger: — Mitä tämä kaikki merkitsee? Avaa suusi — taikka —!

Silloin puhkesi suora totuus rajusti sykkivästä sydämestä, ikäänkuin vuorivirta hävittää kaikki sulut, ja Wappu antoi vihansa virtana kuohua vanhuksen yli. Hän sanoi kaikki, sillä hän oli aina puhunut totta eikä ollut tottunut valehtelemiseen. Hän sanoi että Jooseppi oli mielyttänyt häntä ja tullut hänelle rakkaaksi, rakkaammaksi kaikkia ihmisiä maailmassa, sekä että hän paljon oli iloinnut siitä, että saisi puhua Joosepin kanssa. Silloin Jooseppi olisi saanut kuulla että hän oli niin väkevä tyttö ja että hän jo oli niin monen uljaan työn toimittanut; sitten hän varmaankin olisi tanssinut hänen kanssansa ja olisi ruvennut hänestä pitämään ja kaiken tämän hänen isänsä nyt oli häneltä ryöstänyt, kun hän mielettömänä oli syössyt Joosepin päälle ja Wappu häpeän ja pilkan alaisena oli saanut juosta pois juhlasta, niin ett'ei Jooseppi koskaan maailmassa enää häntä katselisi! Vaan semmoinen isä aina oli, ilkeä ja paha kaikille ihmisille, jonka tähden kaikki nimittivätkin häntä pahaksi Stromminger'iksi, ja siitä hänkin, Wappu, sai kärsiä!

Silloin huusi Stromminger äkkiä:

— Nyt olen kuullut tarpeeksi! — Ilmassa kuului suhina ja isän keppi lankesi Wapun selkään semmoisella voimalla että Wappu pelkäsi selkäluun menneen poikki ja kalpeana kallisti päätään. — Tällä hetkellä satoi rakeita sielun äsken puhenneelle kukkaselle. Silmänräpäyksen tunsi hän itsensä niin kipeäksi, ett'ei voinut liikahtaa. Raskaita kyyneleitä tunkeutui ummistuneista silmistä, ikäänkuin neste oksasta, joka on katkaistu, muuten kaikki hänessä oli kuollutta ja mykkää. Stromminger seisoi itsekseen, kiroillen hänen vieressänsä ja katseli häntä odottaen, niinkuin ajaja katselee elukkaa, joka on kaatunut hänen lyömisestään eikä pääse edemmäksi.

Ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa ja autiota. Ei linnun viserrys, ei puun humina häirinnyt äänettömyyttä. Kapealla vuoripolulla, jota myöten isä ja tytär kävivät, ei puuta löytynyt viheriöivää, eikä lintukaan ollut pesäänsä rakentanut sinne. Vuosituhansien kuluessa olivat luonnon voimat siellä riehuneet kauhistavassa hurjuudessa ja niin kauas kuin silmä näki, näkyi ainoastaan pirstaleita kauhean mullistuksen jälkeen. Mutta nyt se tuli oli sammunut, joka oli särkenyt maata, ja ne vedet olivat kuivuneet, jotka raivoisessa kuohussaan olivat vieneet maan mehun. Siinä nyt makasivat nuo liikkumattomat jättiläis-lohkareet mullin mallin; ne voimat, jotka niitä olivat liikuttaneet, olivat kuolleet, kalmiston rauha vallitsi siellä niinkuin haudoilla, ja puhtaina, jäykkinä, ikäänkuin taivasta tavoittava aatos, nousivat valkoiset jäätiö-huiput yli tämän kaiken. Ainoastaan ihminen, tuo aina rauhatoin, sielläkin lakkaamatta jatkoi taisteluansa ja häiritsi tuskillansa luonnon ylevää rauhaa!

Viimein Wappu nosti silmänsä, kokosi kaikki voimansa, mennäksensä eteenpäin. Ei mitään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, hän katseli isäänsä niinkuin hän olisi ollut vieras, niinkuin hän ei koskaan olisi häntä ennen nähnyt; hänen kyyneleensä olivat kuivettuneet.

— Nyt olet nähnyt kuinka käy, jos vielä kerran uskallat ajatella tuota konnaa, joka on tehnyt Stromminger'in lasten pilkan alaiseksi — sanoi isä tarttuen hänen käsivarteensa, — sinä tiedä että minä mieluisammin heitän sinut alas Sonneplatte'lta, kuin sinut Joosepille annan!

— Hyvä on! — sanoi Wappu katsannolla semmoisella, että itse Strommingerkin hämmästyi, niin paljon voittamatointa uhkaa soi siitä ainoasta sanasta ja näkyi siinä silmäilyksessä, tulista vihaa täynnä, joka samassa kohtasi isää.

— Sinä olet paha, ilkeä olento! — mutisi tämä, hampainsa välissä.

— Sitä omaisuutta en ole varastanut! — vastasi hän samalla lailla.

— Vaan odotappas, kyllä sen ajan sinusta ulos; kiristeli isä.

— Niin, niin! sanoi tyttö nyykyttäen; se kuului kuin: — koetappas vaan.

Sitten he eivät koko matkalla enää puhuneet toisilleen.

Kun tulivat kotiin ja Wappu meni huoneesensa, riisumaan päältään juhlakoristukset, pisti vanha Luckard, joka jo oli ollut hänen äitinsä ja iso-äitinsä luona ja äitin sijassa oli Wappuakin kasvattanut, päänsä ovesta sisään, kuiskaten:

— Wappu, oletko itkenyt?

— Miksi? — kysyi tyttö tavattoman äkäisesti.

— Tänään ensimäisenä rippipäivänäsi panin korttia sinulle ja ne ilmoittivat kyyneleitä ja onnettomuutta: Sinä tulit ulos kahden sota-miehen välillä: se oli kapealla tiellä ja kaikki oli niin selvää, kuin se olisi tänäpänä tapahtunut.

— Vai ni-in? sanoi tyttö huolimattomasti ja pani äiti-vainajansa kauniin hameen isoon puukirstuun.

— Mikä sinun on, lapsi? — kysyi Luckard, sinä näytät niin huonolle ja olet myös tullut niin aikaisin kotia. Sinä et ole tanssinut!

— Tanssinutko! — tyttö nauraa hohotti niin kovasti ja kimakasti, kuin olisi vasaralla kanteleen kieliä lyönyt, jotta olisivat päästäneet kimisevän, valittavan äänen. — Minäkö olisin tanssinut!

— Jotakin on sinulle tapahtunut, lapsi! Sano minulle mitä se on — ehkä minä voin sinua auttaa.

— Minua ei kukaan voi auttaa — sanoi Wappu ja löi kiinni kirstun kannen, ikäänkuin hän sen alle olisi tahtonut haudata kaikki, mikä häntä huoletti. Oli kuin hän olisi kätkenyt nuoruudentoivonsa ruumiin-arkkuun ja nyt naulannut kannen kiinni. — Mene nyt, — sanoi hän käskeväisesti, niinkuin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, — minä tahdon hetkeksi levätä!

— Jesus Maria, — valitti Luckard, — siinähän rukous-nauhat makaa katkaistuna, missä ovat korallit?

— Poissa!

— O Jesus Maria, se tietää onnettomuutta, ainoastaan risti jälellä ja tyhjä nauha, — rukous-nauha katkaistu ensimäisenä rippi-päivänä, ja surun kortti lisäksi. O, Jumalani ja isäni, mitä siitä lähtenee!

Näin parkui vanhus, jonka Wappu jo puoleksi oli ajanut ulos, ja Wappu salpasi oven hänen jälkeensä. Wappu heittäysi sitten vuoteelleen ja tuijotti liikkumatonna Jumalan äitiin ja Kristuksen kuviin, jotka seinällä riippuivat. Pitikö hänen ilmoittaa huolensa niille? Ei! Jumalan äiti ei ollut hänelle hyvä, koska antoi tämän tapahtua hänen ensimäisenä rippi-päivänänsä. Ei hän myöskään tietänyt miltä rakkauden tuska tuntui, sillä hän oli ainoastaan tuntenut tuskaa pojastansa ja se oli sentään aivan toista, kuin se sydämen-suru, jonka Wappu nyt tunsi. Ja Herra Jesus Kristus! — hän ei ainakaan huolinut rakkauden-jutuista — hänen luo ei uskallettu mennä semmoisten asiain kanssa. Hän tahtoi ainoastaan että lakkaamatta pyrkisimme taivaan valtakuntaan. Oi! koko Wapun nuori sykkivä sydän halasi jok'ainoalla tykityksellään tuota armasta, lemmittyä miestä täällä alhaalla maan päällä, ja taivaan valtakunta, olihan se niin kaukainen ja niin vieras, kuinka hän olisi voinut pyrkiä sinne tällä hetkellä, jolloin voittamatoin luonto ensi kerran käskien osansa vaati! Katkeralla uhalla katsoi Wappu ylös pyhän äidin ja pojan kuviin, jotka vaativat aivan toisellaisia tunteita, vaativat sitä, joka oli mahdotointa. Heille hän ei enää suonut ainoatakaan hyvää sanaa; he pahoittivat hänen mieltänsä, samoin kuin lapsen mieltä pahoittaa vanhemmat, jotka siltä ovat suotta kieltäneet jonkun ilon. Kauan hän noin soimaten katseli pyhiä kuvia, vaan pian hän ainoastaan näki Joosepin armaita, kauniita kasvoja, ja tietämättään koski hänen kätensä siihen olkapäähän, johon Jooseppi oli koskenut, hän ikäänkuin tahtoi säilyttää tunnon siitä. Milloin taas oli Joosepin äiti, jonka suhteen Wappu oli mustasukkainen, hänen sylissään ja Jooseppi hyväili häntä niin hellästi; milloin Wappu taas hiipi äidin sijaan Joosepin rinnalle, ja hän piti käsivartensa Wapun ympärillä ja Wappu katsoi syvään hänen mustiin leimuviin silmiinsä — ja Wappu koetti itsekseen aatella mitä Jooseppi silloin sanoisi — vaan hän ei tietänyt muuta kuin: — sinä rakas tyttö, — niinkuin oli sanonut äitille: — sinä rakas äiti. Ja se olikin kauniimpi, ihanampi kaikkea muuta. Oi, mitä taivas olisi voinut olla, johonka nuo tuolla ylhäällä tahtoivat häntä, sen autuuden rinnalla, josta hän oli osallinen ainoastaan Jooseppia aatellessaan, puhumatta siitä, mitä todellisuus olisi voinut olla?

Joku koputti ikkunalle, hän hypähti ylös niinkuin unesta. Se oli kotka, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ottanut pesästänsä ja joka sitten oli häntä seurannut uskollisena kuin koira. Se sai vapaasti juosta, se ei tehnyt kellenkään pahaa ja lensi hänen jälkeensä niin hyvin kuin leikatut siipensä sen sallivat. Wappu avasi pienen akkunansa, lintu hyppäsi sisään ja katseli häntä uskollisesti keltaisilla silmillään. Hän hyväili sen kaulaa ja leikki sen siipien kanssa, milloin levittäen niitä, milloin pannen ne kokoon. Raitis tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään.

Aurinko oli jo laskenut alemmaksi vuoren taakse, ahtaat ikkunanpielet ympäröivät rauhaisaa kuvaa vuorien kukkuloista, keveän sinisen sumu-hunnun peitossa.

Wapun mielikin tyyntyi; ilta-ilma rohkeutti häntä; hän asetti linnun olkapäälleen:

— Tule Hans, — sanoi hän — otaksukaamme ett'ei ole mitään vaivaa olemassa maailmassa!

Uskollinen eläin oli tuonut hänelle kummallisen lohdutuksen. Tämän kotkan oli hän tuonut itselleen sieltä, mihinkä ei kukaan uskaltanut lähteä, jyrkältä, korkealta kalliolta; hän oli siitä taistellut sen äitin kanssa elämän ja kuoleman vaiheella, hän oli kesyttänyt sitä, ja nyt se oli kokonaan hänen omansa.

— Ja hän on myös kerran oleva minun omani! — lausui hänelle sisällinen ääni hänen painaessa lintua sydäntänsä vastaan.

II.

Taipumaton.

Tämä oli se lyhyt rakkauden ja piinan-historia, joka nyt taas heräsi Wapun nuoressa sydämmessä kaikkine tuskineen, kun hän näki molemmat vaeltajat, joista hän luuli toisen olevan Joosepin, joka niin usein kulki ohitse, löytämättä koskaan tietä ylös vuorelle. Hän pyyhkäsi otsaansa, sillä aurinko rupesi paahtamaan, ja hän oli jo niittänyt koko tuon maapalstan talosta tänne "Sonneplatte'lle"; se oli nimittäin kalliokielen nimi, jolla hän seisoi. Siksi sitä nimitettiin syystä että oli korkein paikka ja aurinko ensin sattui siihen. Koko kylä oli saanut nimensä siitä.

— Wappu, Wappu! — joku huusi hänen takanansa. — Sinun pitää tulla isän luo, hän tahtoo sanoa sinulle jotakin.

Vanha Luckard tuli talosta. Isä kutsutti häntä? Mitä hän tahtoi? Hän ei ollut puhunut Wapun kanssa tuon tapauksen jälkeen Sölden'issä, paitsi mitä koski työtä. Pelon ja mielipahan alaisena nousi hän ja seurasi Luckardia.

— Suuria uutisia, sanoi Luckard. — Katso sinne!

Nyt Wappu näki isän seisovan huoneen ulkopuolella ja hänen vieressänsä erään kylän nuorista talollisista, Gellner-Vincentz, suuri kukkasvihko napin-lävessä. Se oli roteva, mustaverinen nuori mies, jonka Wappu lapsuudesta tunsi olevan kovan ja umpimielisen. Hän ei vielä ollut sanonut kellekään ihmiselle, paitsi Wapulle, hyvää sanaa.

Wappua hän jo koulussa oli takaa ajanut rakkaudellaan. Pari kuukautta sitten olivat hänen molemmat vanhempansa äkkiä kuolleet toinen toisensa jälkeen. Nyt hän oli itsenäinen, ja Stromminger'in perästä seudun rikkahin talollinen.

Wapun veri jäätyi suonissaan, hän tiesi mitä oli seuraava.

— Vincentz tahtoo naida sinun, — sanoi Stromminger. — Hän on saanut minun suostumukseni — ensi kuulla pidetään teidän häänne! — Näillä sanoilla hän kääntyi ja meni sisään talohon, niinkuin ei muuta olisi ollut sanottavaa.

Silmänräpäyksen Wappu seisoi niinkuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen. Hänen täytyi ensin tointua. Sill'aikaa astui Vincentz rohkeasti esiin ja tahtoi panna käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Silloin juoksi Wappu taaksepäin kauhistuksen huudolla ja nyt hän myöskin hoksasi mitä hänen tuli tehdä.

— Bincentz, sanoi hän tuskasta vavisten. — Minä pyydän sinua, mene kotia takaisin, minä en koskaan voi tulla vaimoksesi, en koskaan. Sinä et voi tahtoa että isäni minua pakoittaa siihen, ja minä sanon viimeisen kerran: Minä en tahdo sinua!

Jotakin salaman tapaista näkyi Bincentz'in kasvoissa, hän puri huultansa ja hänen mustat silmänsä katselivat Wappua tulisesti.

— Vai sinä et tahdo minua. Mutta minä tahdon sinua. Ja minä vannon elämäni kautta että olet tuleva omakseni! Isäsi on antanut minulle lupauksensa — sitä minä en koskaan anna takaisin ja minä ajattelen että olet miettivä asiaa, joka on isäsi tahto!

— Bincentz, — sanoi Wappu, — jos olisit ollut viisas, niin olisit nyt ollut puhumatta noin, sillä sinun olisi pitänyt ymmärtää ett'ei tuo ollut keino saada minua — pakoittaa itseäni en koskaan salli, tiedä se. Ja nyt voit mennä Bincentz, meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme.

Näin sanoen hän kääntyi ja meni sisään taloon.

— Voi sinua! — huusi Bincentz tuskastuneena ja suuttuneena hänen jälkeensä ja puristi nyrkkiänsä. — Sitten hän tyyntyi ja mutisi hampaittensa välissä:

— No, minä voin odottaa — ja minä tahdon odottaa!

Wappu meni suoraan isänsä luo. Hän istui tilikirjansa edessä ja kääntyi hitaasti kun tyttö astui sisään.

— Mitä tahdot?

Auringon säteet loistivat ahtaasta ikkunasta, kirkastaen Wappua, niin että hän seisoi isänsä edessä ikäänkuin säteikössä. Tämän täytyi itse ihmetellä lastansa, niin kaunis hän tällä hetkellä oli.

— Isä — aloitti hän tyynesti, — minä tahtoisin ainoastaan sanoa teille ett'en mene Bincentzin vaimoksi.

— Vai niin? — huusi Stromminger, hypähtäen seisaalle. — Mitä se tietää? Sinä et mene hänen vaimokseen?

— En, isä, minä en rakasta häntä!

— Vai niin — olenko minä kysynyt sinulta, rakastatko häntä vai etkö?

— Ette ole, minä sanon sen teille kysymättänne.

— Ja minä sanon sulle kysymättäsi että neljän viikon päästä menet naimiseen Bincentz'in kanssa jos rakastat häntä tai ei. Minä olen antanut sanani hänelle, eikä Stromminger sanaansa syö. Mene nyt tiehesi.

— Ei isä, — sanoi Wappu, — niin ei käy laatuun. Minä en ole elukka, jota isäntä mielensä mukaan voi myydä taikka luvata pois. Minusta minullakin pitää olla sananvuoro tässä asiassa, koska kysymys on minun naimisesta!

— Ei, sitä sinulla ei ole, sillä lapsi on isänsä omaisuus yhtä hyvin kuin vasikka tai lehmä, ja sen täytyy noudattaa isän tahtoa.

— Kuka sen on sanonut, isä?

— Kuka sen on sanonut? Bibliassa se seisoo! — ja uhkaava puna lensi
Stromminger'in kasvoille.

— Bibliassa seisoo ainoastaan että meidän tulee kunnioittaa ja rakastaa vanhempiamme, vaan ei että meidän täytyy mennä miehelle, joka meistä on inhoittava — ainoastaan siitä syystä että isä niin tahtoo! Katsokaa isä, jos se voisi olla teille avuksi jollakin lailla, että minä menisin Bincentz'ile, jos sen kautta voisin pelastaa teidät kuolemasta tai kurjuudesta, niin minun ehkä olisi pakko sitä tehdä, vaikka sydämeni kärsisikin siitä. Mutta te olette rikas mies, jonka ei tarvitse huolia kestään — jolle voi olla juuri yhdentekevää kenenkä kanssa minä menen naimiseen — ja te annatte minut ainoastaan pahuudesta Bincentz'ille, ett'ei minua saisi Jooseppi, jota minä rakastan ja joka epäilemättä rakastaisi minua jos hän oppisi minua tuntemaan — ja se on pahasti tehty teiltä isä, ei Bibliassa sanota että lapsen täytyy myöntyä semmoisiin!

— Sinä hävytön kappale, minä lähetän sinut kappalaisen luo, että hän opettaa sulle mitä Bibliassa seisoo!

— Se ei auta, isä, vaikka lähettäisitte minut kymmenen kappalaisen luo ja kaikki kymmenen minulle saarnaisi että minun tässä pitäisi totella teitä, minä en kuitenkaan sitä tekisi.

— Ja minä sanon että sinun täytyy, niin totta kuin nimeni on Stromminger. Sinun täytyy tehdä se taikka minä ajan sinut talosta pois ja teen sinut perinnöttömäksi.

— Sen voitte tehdä, isä, minulla on kyllä voimia ansaita leipääni itse. Niin, isä, antakaa Bincentz'ille kaikki paitsi minut.

— Joutavaa lorua, — sanoi Stromminger. — Pitääkö ihmisten sanoa minusta ett'en voinut edes omaa lastani hallita? Sinä otat Bincentz'in, vaikkapa sitten mun täytyisikin piiskalla ajaa sinut kirkkoon.

— Ja jos ajaisittekin minut piiskalla sinne, niin minä alttarin edessä vastaisin "en". Te voitte lyödä minut kuoliaaksi, mutta myönnytys-sanaa ette voi pakoittaa suustani, — ja jos senkin saisitte, niin minä juoksisin alas kalliolta tuolla, ennenkuin seuraisin miestä kotiin, jota en rakasta.

— Kuule nyt! — huusi Stromminger, ja hänen leveää otsaansa ikäänkuin halkaisi leveä vihan suoni, kasvot olivat paisuneet ja silmät verittyneet — kuule minua nyt äläkä tee minua hulluksi! Myönny tahtooni — muuten tästä tulee huono loppu meille molemmille!

— Huono loppu tuli jo vuosi sitten, isä! Kun te löitte minua ensimäisen rippikäyntini päivänä — silloin jo tunsin, että kaikki oli lopussa meidän keskenämme. Niin, isä, siitä asti on minulle yhdentekevä oletteko minulle hyvä vai paha, hyväilettekö minua vai tapatteko — kaikki on minusta yhtä — minussa ei enää mitään sydäntä teille syki, te olette minulle yhtä rakas kuin nuo lumivuoret Similaun, Vernagt ja Murzoll!

Hurjistuneen Stromminger'in rinnasta tunkeusi pidätetyn vihan ääni, sitten kun hän puoleksi kivettyneenä oli Wappua kuunnellut. Hän syöksi tytön päälle, tarttui hänen ruumiisensa, nosti hänet lattialta päänsä yli, puristi häntä ilmassa siksi että itse oli aivan hengistynyt, heitti sitten hänet lattialle taas ja pani raudoitetun saappaan korkonsa hänen rinnalleen:

— Pyydä anteeksi sanasi, taikka muserran sinun kuin matosen — änkkäsi hän.

— Tee niin! — sanoi tyttö, silmät vakaasti isään luotuna. Vaivalla hän hengitti, sillä isän jalka painoi hänen rintaansa, vaan hän ei liikkunut, silmälaudat eivät vapisseet.

Nyt oli Stromminger'in voima murrettu. Hän oli uhannut mitä hän ei voinut täyttää; sillä ajatellessa että hän musertaisi lapsensa ihanaa, viatonta rintaa, hänen vihansa vaaleni ja hän tuli äkkiä selväksi. Hän oli voitettu. Melkein hoiperrellen otti hän pois jalkansa.

— Ei, vankihuoneessa ylimys-talollinen ei kuitenkaan tahdo lopettaa elämäänsä — sanoi hän kolkosti ja vaipui voimatonna tuolille.

Wappu nousi; hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, kiillottomat ja kivenkaltaiset olivat ne. Hän odotti liikkumatonna mitä oli seuraava. Minuutin aikaa oli Stromminger kolkko ja miettivä, sitten hän sanoi sortuneella äänellä.

— Minä en voi ottaa sinulta henkeä, mutta koska Similaun ja Murzoll ovat sinulle yhtä rakkaat kuin isäsi, niin saat tästälähin olla Similaun ja Murzoll'in luona. Sinä olet nyt niiden omana. Minun pöytäni alle et saa koskaan enää pistää jalkaasi. Sinä lähdet Hochjoch'ille paimentamaan karjaa ja jäät sinne siksi kun huomaat että kuitenkin on parempi Bincentz'in lämpöisessä talossa kuin Murzollin lumikinoksissa. Laita matkalaukkusi reilaan, sillä minä en tahdo nähdä sinua enää. Huomis-aamuna varhain sinä lähdet sinne ylös. Minä purkaan Schnallzerilaisten arennin ja paimenpoika saa ensi viikolla tuoda karjan sinne; ota leipää ja juustoa mukaan sen verran kuin tarvitset kunnes elukat tulevat. Klettermaier saa saattaa sinut vuorelle. Mene nyt tiehesi, se on viimeinen sanani ja sen pituinen se!

— Hyvä on, isä! — sanoi Wappu hiljaa ja kallisti päätänsä, jättäen isän huoneen.

III.

Hyljätty.

Hochjoch'ille! Se oli kamala sana. Sillä Hochjoch'in autioilla kentillä ei eletä vuorilaakson iloista elämää, jossa kellot soivat ja paimenten huilaaminen kaikuu lauheassa, tuoksuvassa ilmassa, — siellä on ijankaikkinen talvi, kuolon äänettömyys. Surumielisesti aurinko suutelee näitä vuorihuippuja, niinkuin äiti kuolleen lapsensa kalpeaa otsaa suutelee. Harvat ruoho-maat, viimeiset jäännökset sitkeästä elimellisestä elämästä, vetäyvät kadotettuina takaisin talviseen erämaahan, siksi kuin viimeinen korsi on kuollut ja viimeinen vesipisara jäätynyt. Tämä on luonnon hitainen kuoleminen. Mutta säästäväinen talonpoika imee hyötyä tästäkin viimeisestä vähäisestä jäännöksestä. Hän lähettää karjansa sinne ylös, syömään mitä vielä voivat löytää, ja syötteellä oleva lammas, joka mielukkaasti tavoittaa ruohoa, joka sinne asti on eksynyt, saa usein surmansa jääloukoissa.

Sen ylpeän ylimys-talollisen lapsi, jonka tilukset ulottuivat penikulmittain ylt'ympärille ja ylös pilvien rajalle asti, oli siellä viettäminen kukoistuksensa ajan ikuisen talven vallassa. Silloin kun suvituulet kuiskailivat, kukat puhkesivat, linnut pesivät ja kaikki rupesi yhteiseen iloiseen liikkeesen, silloin hänen täytyi tarttua paimensauvaan ja kukoistavasta keväästä mennä ylös vuorijäitten erämaahan, ja vasta kun syystuuli tuolla alhaallakin suhisi ja talvi valmistihe matkustamaan laaksoon, vasta silloin hänkin saisi astua alas, talven morsiamena.

Ei mikään talonpoika lähettänyt paimeniansa sinne ylös, vaan vuokrasivat siellä olevat laitumet Schnalzerilaisille toisena puolen Hochjoch'ia. Nämät lähettivät sinne muutamia puolivilliä, jotka kävivät nahkoihin puettuina ja asuivat peninkulmien päässä toisistaan kuin erakot kivi-majoissa. Ja nyt ylimys-talollinen, joka aina oli vuokrannut laitumensa siellä, tuomitsi ainoan lapsensa tuohon minielämään. Vaan ei mitään valitusta kuulunut Wapun huulilta. Hiljaa hän valmistihe ilottomalle alppi-retkelle. Aamulla, isän, renkien ja piikojen nukkuessa meni Wappu pois isänsä talosta — vuoriloille. Ainoastaan vanha Luckard, joka kortissa muka oli nähnyt kaiken tämän, oli koko yön valvonut Wapun kanssa ja auttanut häntä vetämään matkalaukun kiinni, pisti jäähyväisiksi kukkasen Wapun hattuun ja meni saattamaan häntä kappaleen matkaa tielle. Vanhus itki niinkuin hän olisi ruumista saattanut. Klettermaier seurasi tavarain kanssa. Hän oli vanha uskollinen palvelija, ainoa joka oli harmaaksi tullut Stromminger'in palveluksessa, kun oli kuuro eikä kuullut kun Stromminger torui ja riehui. Tämän oli hän pannut tyttärensä saattajaksi. Luckard saattoi heitä siksi että tie tuli jyrkäksi ja kiviseksi, silloin hän kääntyi, sillä hänen täytyi olla kotona aamiais-ajaksi. Wappu nousi vuorta ylös ja katseli alas tielle, jota vanhus astui itkien esiliinansa suojassa, ja hän melkein heltyi itse. Luckard oli kuitenkin aina ollut hänelle ystävällinen; vaikka hän oli kivulloinen vanha raukka, oli hän kuitenkin aina Wappua rakastanut. Vanhus kääntyi vielä kerran tiellä, osoittaen ylös ilmaan. Wappu katsoi sinnepäin, ja katso, siellä tuli jotakin purjehtien vuoriseinää myöten kömpelösti, vaivaloisesti, niinkuin paperi-leija, jolla ei ole tarpeeksi tuulta kannattimena — kappaleen matkaa kerrassaan, sitten taas pudoten alas ja suurella vaivalla jälleen nousten. Se oli kotka, joka noin liehahteli leikatuilla siivillään Wapun jälkeen. Nyt sen voimat nähtävästi loppuivat, sillä se vaan repytteli nyt turhaan siivillään.

— Hans — oma Hanseni — oi kuinka minä taisin unohtaa sinua! — huudahti Wappu ja juoksi niinkuin vuori-vuohi kiveltä kivelle suorinta tietä takaisin uskollista eläintä noutamaan. Luckard seisoi liikahtamatta paikallaan siksi kun Wappu taas tuli oikealle polulle takaisin ja tervehti häntä niinkuin pitkän poissaolon jälkeen. Vihdoinkin oli Wappu ehtinyt Hans'in luo ja otti linnun syliinsä, painoi sitä sydäntänsä vastaan niinkuin lasta. — Eilisestä illasta asti oli tämä kotka Wapun mielessä niin yhdistynyt hänen aatoksiinsa Joosepin suhteen, että se ikäänkuin oli muuttunut mykäksi välittäjäksi hänen ja Joosepin välillä, tai että Jooseppi ikäänkuin oli ottanut kotkan muodon ja nyt oli painettu hänen rintaansa, niinkuin kotkakin. Samoin kuin harras usko luo itselleen näkyviä vertauskuvia, lähestyäksensä lähestymätöintä, käsittääksensä käsittämätöintä, niinkuin puuristi tai maalattu pyhimys-kuva tälläiselle uskolle muuttuvat ihmetöitä toimittaviksi, samoin on innokkaalla rakkaudella myöskin vertauskuvia, joihin se kiintyy, kun lemmitty on saavuttamatoin ja kaukana, ja siten toi kotkakin Wapulle sanomattoman lohdutuksen.

— Tule, Hans, — sanoi hän hellästi, — sinä seuraat minua ylös vuoriloille. Me emme ikinä erkane toinen toisestamme me kaksi!

— Mutta lapsi, — sanoi Luckard, — ethän sinä voi ottaa kotkaa mukaasi sinne ylös, se kuolisi nälkään, siellä ei sinulla ole mitään lihaa, ja mitä muuta tuommoinen eläin syö?!

— Sinä olet oikeassa, sanoi Wappu alakuloisesti, vaan minä en voi erota Hans'ista, tottakai minulla sentään tulee olemaan jotain siellä erämaassa. Enhän myöskään voi jättää lintua yksinään kotia, kuka sitä hoitaisi, kun minä olen poissa?

— Oh, ole sinä huoleti siitä, — sanoi Luckard, — kyllä minä pidän kotkasta huolta.

— Niin, mutta se ei seuraa sinua, — arveli Wappu, — sinä et tule toimeen sen kanssa.

— Oh, — sanoi Luckard aivan viattomasti, — olenhan minä niin kauan tullut toimeen sinun kanssasi — kyllä sitten onnistuu tulla toimeen kotkankin kanssa! Annappas se tänne vaan, minä kannan sen kotia. — Ja hän otti kotkan Wapun kädestä. Mutta suuresti oli hän pettynyt, sillä jalo eläin teki ankaraa vastarintaa, hyökkäsi rajusti nokallaan Luckard'in päälle, jotta tämä säikähtyneenä antoi sen mennä. — Ei ollut ajattelemistakaan ottaa sitä mukaan.

— Näetkös! — riemuitsi Wappu, — se ei luovu minusta, minun täytyy pitää sitä, käyköön kuinka käy. Onhan minua sanottu Kotka-Wapuksi, ja siksi tahdon jäädäkin. Oi, mun Hanseni, niin kauan kun me olemme yhdessä, ei ole hätää! Tiedätkö Luckard, nyt minä annan sen siivet kasvaa, ei se enää lennä luotani pois, ja sitten se voi itse hakea elatustansa.

— Ota se sitten mukaasi Herran nimessä. Juoksu-pojan kanssa minä lähetän sinulle vähän tuoretta lihaa, jota voit antaa sille aluksi, kunnes voi lentää pitempiä matkoja.

Ja niin se oli päätetty. Wappu pisti kotkan kainaloonsa, niinkuin kanan, ja erosi Luckard'ista, joka uudestaan rupesi itkemään. Nyt astui hän pysähtymättä vuorta ylös Klettermaier'in jälkeen, joka yhä oli jatkanut matkaansa.

Kuljettuansa kaksi tuntia, saapuivat he Vent'ille, viimeinen kylä jää-maailman rajalla. Wappu rupesi astumaan ylös kukkulalle Vent'in yläpuolelle. Siellä alkoi tie Hochjoch'ille. Vielä kerran hän seisahtui ja katseli vuori-sauvaansa nojautuneena alas nukkuvaan kylään päin ja alas Oetz-laakson viimeisiin taloihin, Rofernerin taloihin, jotka olivat Hochfernagtfernerin juurella ja ikäänkuin uhalla lausuivat: — muserra meitä! — niinkuin Wappu eilen oli sanonut isälleen. Ja kuin Wapun isä, niin veti Hochfernagtferner mahtavan jalkansa yhä kauemmas pois, ikäänkuin se ei olisi tahtonut hävittää rohkeain alppi-poikainsa, Rofernerilaisten kotia. Hänen seisoessaan siinä, katsomassa viimeisiä ihmis-asuntoja, ennenkuin astui erämaahan pilvien toiselle puolelle, rupesivat kellot Vent'in kirkkotornissa soimaan, kutsuen aamupalvelukseen. Pienen pappilan ovesta, jossa orvokit nyykkäyttivät päitänsä aamutuulessa ikkunain ulkopuolella, astui kappalainen ulos ja meni kädet ristissä kirkkoon velvollisuuttansa täyttämään. Siellä täällä avasivat puumajat unisia silmiänsä, ja toinen asukas astui toisensa perästä ulos majoista, ojensi itseänsä ja kävi hiljaa kirkolle.

Varovasti, ainoatakaan säveltä kadottamatta, kantoivat valkosiipiset enkelit pyhät säveleet aamuhämärän kautta ylös vuorelle, jotta ne Wapun korvissa soivat kuin rukoilevan lapsen äänet. Ja niinkuin lapsi suloisella leletyksellänsä herättää äitiä, niin näyttivät Vent'in kellon äänet aurinkoa herättäneen; se avasi silmänsä ja ensimäisen silmäyksensä säteet loistivat lumi-vuorien yli, luoden idässä vuorien huipuista äärettömän, leimuavan rovion. Paksu sumu muuttui äkkiä sinertäväksi kirkkaudeksi, mahtavat säteet loistivat yli koko taivaan kannen; viimein aurinko nousi täydessä ihanuudessaan pilvipukuisten vuorten yli ja käänsi hohtavat kasvonsa lempeästi maalle päin. Ja vuoret riisuivat sumuiset pukunsa päältään ja niiden paljastetut muodot uiskentelivat valo-virrassa. Syvyyksissä vuoriloukoissa aaltoili sumu ylös alas, niinkuin kaikki pilvet kirkkaasta taivaasta olisivat vaipuneet sinne. Yli-ilmoissa kävi suhina niinkuin rajuista riemu-lauluista, maa itki kyyneleitä autuaallisesta heräyksestänsä, ikäänkuin morsian hää-aamunansa. Ja niinkuin kyyneleet morsiamen silmäripsissä, niin kaste vapisi kukkasilla ja pensailla. Ilo vallitsi kedoilla, ilo vuoriloilla, jossa säteet kuvautuivat vuorivuohen kauas-katsovassa silmässä, ilo vallitsi alhaalla laaksossa, missä leivonen liverrellen lensi vilja-peltojen yli!

Hurmauntuneena Wappu katseli heräävää mailmaa ja silmänsä tuskin yht'aikaa voi käsittää koko tätä suurta ja ylevää kuvaa aamun puhtaassa ihanuudessa. Kotka hänen olkapäällään nosti siipiänsä tervehtivänä, toivovana auringolle päin. Alhaalla Vent'issä oli täll'aikaa kaikki heränneet. Kirkkaassa aamunvalossa Wappu näki kaikki aivan selvästi. Pojat suutelivat tyttöjä kaivolla. Kattojen savutorvista nousi valkoisia savupilviä, jotka jälkeä jättämättä hävisivät kirkkaasen kevät-ilmaan — niinkuin surullinen aatos onnellisessa mielessä häviää. Kirkko-kentälle kokoontuivat miehet, puhtaissa paitahihoissa, hopea-helaiset piiput suussa. Oli toinen helluntaipäivä, jolloin kaikki työ oli lakkautettu ja kaikki iloitsivat. Oi, pyhä helluntai-juhla! Tällaisena päivänä varmaankin Herran henki laskeusi opetus-lagsiin, pyhällä sädeloisteellansa heitä valistaen, niin että kävivät ulos maailmaan saarnaamaan rakkauden evankeliumia — saarnaamaan — hartaille keväisille sydämille, jotta keväisen maan päällä ihmiskunnan kevät rupesi kukoistamaan. — Rakkauden uskonto! Ainoastaan tytöllä tuolla vuorella ei ollut mitään helluntai-juhlaa, ei mitään rakkauden juhlaa. Ei mitkään lempeät huulet olleet hänelle eläväksi tehneet tätä rakkauden evankeliumia. Kuollut kirjain oli se hänelle, siemen, jolta oli puuttunut auringon lämpöä, mikä olisi saattanut sitä itämään ja kasvamaan hänen sydämessään. Hänelle ei mikään rauhan kyyhkynen laskeunut tumman siniseltä taivaalta — peto-lintu hänen olkapäällänsä oli hänelle ainoa lemmen sanansaattaja!

Viimein Wappu heräsi uneksuvasta katsomisestaan. Vielä lähetti hän jäähyväis-silmäyksen ihmisille noissa iloisissa kylissä tuolla alhaalla, sitten kääntyi hän pois ja astui ylös Hochjoch'in hiljaisille lumi-kentille — maan-pakolaisuuteen!

IV.

Murzoll'in lapsi.

Viiden tunnin kuluessa oli Wappu astunut ylöspäin milloin kenttien yli, joilta alppi-kasvit tuoksuivat, milloin pitkiä matkoja jalan-syvyisessä lumessa ja avaroissa rämeissä. Valvottu yö oli tehnyt hänen jäsenensä niin hermottomiksi, että hän alkoi epäillä perille pääsemistä. Hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän edestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa — on kova työ. Wapulla oli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta, seisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti auringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi hi'en hänen otsaltansa. Hänen jalkansa luistivat joka askeleelta, niin liukas oli maa. Hän seisoi jäällä. Hän oli astunut Murzoll'in jäätiöille, Hochjoch'in harjan ylimmäisille huipuille. Täällä kasvoi hyvin niukasti vuori-ruohoa lumisessa kivistössä, ylt'ympärillä oli kimelteleviä jääloukkoja, puhtaita lumikenttiä, joissa vuoden kuluessa ei vielä oltu nähty ihmisen eikä eläimen jälkiä, täällä oli syvä talvi. Wappu värisi vilusta. Tämä oli Murzoll'in jää-linnan esikartano, josta niin monta tarua kerrottiin alhaalla laaksossa ja jossa vuoren "onnelliset neidot" asuvat; niistä Luckard oli kertonut pikku Wapulle, lumituiskun ulkona raivotessa. Tuuli puhalsi niin aaveentapaisesti häntä vastaan noista kolkoista rotkoista ja loukoista, hän tunsi vielä saman väristyksen ruumiissansa, jota hän muisti lapsuuden aikana tunteneensa, niinkuin siellä todellakin olisi asunut tuo tuima vuorenhaltija, millä Luckard, kun Wappu oli pahankurinen, oli peloittanut häntä vuoteelle.

Äänetönnä kulki hän eteenpäin. Viimein kuuro saattaja seisahtui matalan kivimajan edustalle, jossa oli pitkä ulospistävä katto, ovi vahvoista puista, ja pieniä luukkuja ikkunain sijassa. Sisällä näkyi takkana pari mustunutta kiveä ja vuoteena vähän mädänneitä olkia. Se oli Schnalzerilaisten maja, jossa Wapun oli asuminen. Ei mitään mielenmuutosta huomattu Wapun kasvoissa, nähdessänsä tätä kurjaa asuntoa, se oli ainoastaan huono alppi-maja, yhtäläinen kuin moni muukin, ja hän oli kestävä tyttö eikä arka. Tämä tällainen asia ei voinut masentaa hänen mieltänsä. Mutta hän oli väsynyt uupumukseen asti; eilisestä päivästä alkaen oli hän läpikäynyt enemmän kuin hänenkään tavattomat voimansa kestivät. Koneentapaisesti auttoi Wappu kuuroa, jolle Luckard oli antanut kannettavaksi joukon hyviä ja tarpeellisia tavaroita, laittamaan hänelle paremman vuoteen ja tekemään aution töllin vähän hauskemmaksi. Koneentapaisesti hän söi mitä Luckard oli lähettänyt mukaan. Mies näki että Wappu oli kalpea ja sanoi sääliväisesti: — Kas niin, kun nyt olet syönyt, on parasta että panet maata vähäksi aikaa, sen sinä tarvitset. Sill'aikaa minä kannan ylös sinulle vähän polttopuita ensi aluksi ja sitten minun täytyy mennä kohta, muuten en ehdi kotia päivän kestäessä, ja isäsi on ankarasti käskenyt minun olla kotona vielä tänä päivänä. — Hän levitti hyvän olkisäkin, jonka oli tuonut mukanaan, ja Wappu vaipui alas sen päälle, kiitollisesti ojentaen kättänsä vanhalle miehelle.

Tämä lausui: — en tahdo sinua herättää, jos nukut kun minä menen, vaan sanon sinulle nyt kohta jäähyväiset. Ole terve ja reipas äläkä pelkää. — Minun on sääli sinua — yksinään kun olet täällä ylhäällä — vaan — miksi et totellut isääsi?

Wappu kuuli viimeiset sanat niinkuin unessa. Kuuro jätti majan, sääliväisesti päätänsä pudistaen; tyttö nukkui jo syvintä unta. Levottomasti ja raskaasti Wappu hengitti, sillä kova kärsimys, jonka olemme läpikäyneet, voipi unessakin meitä vaivata. Hän näki unta isästänsä, että hän hiuksista veti häntä kirkkoon. Wappu aatteli että jos hänellä vaan olisi veitsi, niin hän leikkaisi hiuksensa poikki ja olisi vapaa. Silloin Jooseppi äkkiä seisoi hänen vieressänsä ja katkaisi hiukset yhdellä ainoalla leikkauksella, niin että ne jäivät isän käteen, ja Wappu juoksi pois; Joosepin taistellessa isän kanssa nousi Wappu Sonneplatten kallioille, juostaksensa sieltä Ache-virtaan. Vaan tuo kamala syvyys kauhistutti häntä kuitenkin ja hän mietti asiata. Silloin kuuli hän taas että isä oli hänen takanansa, epätoivo valloitti hänet ja hän syöksyi syvyyteen. Hän putosi putoamistaan, vaan ei tullut pohjalle; yht'äkkiä hänestä tuntui niinkuin ilmanpaino altapäin olisi estänyt häntä vaipumasta syvemmälle, vaan päinvastoin nostanut häntä ylöspäin, yhä ylemmäksi. Noin hän liitelihe ylös Murzoll'in huipulle asti. Mutta hän ei voinut saada jalanpidäkettä vuorella, vaan oli niinkuin laiva, joka ei voi lähestyä rantaa. Kauhistava tuulispää tempasi hänet pois ja hän turhaan koetti tarttua kiinni paljaasen kallioseinään. Mustat ukkosen pilvet kokoontuivat hänen ympärilleen ja niiden väliltä näkyi vuoren valkoinen pää niinkuin aaveen naama. Pimeässä avaruudessa kävivät salamat tuli-käärmeinä ristin rastin, ukkonen jyrisi niin että vuori kaikui, ja nämät riehuvat voimat heittivät Wappua sinne tänne välillänsä, ja aina hän pelkäsi että myrsky kääntäisi hänet pää alaspäin, sillä silloin, niin hänestä tuntui, hän vaipuisi syvyyteen. Ja hän kääntelihe vääntelihe niinkuin vene, ilman aaltojen harjalla, kaikin voimin koettaen pitää päätänsä pystyssä. Vaan nyt hän tunsi että pää ja ruumis painuivat alaspäin. Keskellä myrskyä, ukkosen jyrinää ja yön pimeyttä tahtoi hän huutaa apua, vaan hän ei saanut mitään ääntä suustansa, pelko ja kauhu sulkivat sen. Silloin hän äkkiä jäi kiinni, hän tunsi vahvaa maata jalkojensa alla, hän makasi, niinkuin luuli, vuoren-loukossa, vaan se ei ollutkaan vuoren-loukko, jättiläistapaiset kivi-käsivarret häntä syleilivät, ja katso, tuon suoltuvan sumun kautta kallistuivat mahtavat kivikasvot hänen puoleensa. Ne oli Murzoll'in vanhat kasvot. Hiuksina sillä oli lumisia kuusia, silminä jäätä, partana sammaletta ja kulmakarvoina Edelweiss [suomeksi jalo-valkoinen, alppikukkanen, joka kasvaa ikuisen lumen rajalla]. Otsa-ripana sillä oli puoli-kuu, joka lempeästi valaisi valkoisia kasvoja niin että suuret jääsilmät hengen-tapaisesti loistivat sinertävässä valossa. Hän katseli tyttöä noilla kylmillä, läpinähtävillä ja kuitenkin käsittämättömillä silmillä ja tämän katseen voimasta tuskan hiki jäätyi Murzoll'in otsalla, kyyneleet hänen poskillansa, ja ne putosivat hiljaa kilisten alas kristallihelminä. Hän painoi kivihuulensa Wapun huulta vastaan ja alppiruusut rupesivat kukoistamaan vanhuksen suun ympärillä, joka oli tullut lämpöseksi ja kasteiseksi suudelmasta, ja kun hän taas Wappua katseli, niin jääpurot juoksivat hänen silmistänsä sammal-parralle. Mustat pilvet olivat hajonneet ja keväinen tuuli kävi yössä. Murzoll liikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin lumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon:

— Isäsi on sinut hylännyt — vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä kylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän. Sinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa on samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla lapsekseni?

— Tahdon! — vastasi Wappu ja hiipi uuden isänsä kivisydämelle.

— Jää siis luokseni äläkä enää mene takaisin ihmisten luo, sillä heidän luonansa on alituinen taistelu — ainoastaan minun luonani on rauha.

— Mutta — sanoi Wappu, — enkö enää koskaan saisi nähdä Jooseppia sitten, jota niin hartaasti rakastan?

— Jätä se' — sanoi vuori, häntä et saa rakastaa, hän on vuorivuohen-ampuja, ja tyttäreni ovat vannoneet hänelle perikatoa. Tule, minä vien sinut heidän luo, että he kuolettavat sydämesi, muuten et voi elää meidän ijankaikkisessa rauhassa!

Ja Murzoll vei hänet suurien salien ja loppumattomien jääkäytäväin läpi. Viimein tulivat suureen saliin, joka oli kristallin tavalla läpinähtävä. Kun auringon-säteet siihen loistivat, niin muuttuivat ne tuhansiksi kirjaviksi säkeniksi ja seinien läpi katsottuna näytti taivas ja maa kummallisesti muuttuneelle ja oudolle. Siinä leikitsi valkoisia, lumesta kimeltäviä neito-haahmoja aaltoilevissa sumu-hunnuissa vuorivuohien seurassa, ja hauskaa oli nähdä kuinka laskivat leikkiä nopea-jalkaisten elävien kanssa, kuinka juoksivat ja ottivat niitä kiinni. Ne olivat Murzoll'in tyttäriä, Oetz-laakson "onnellisia neitoja". He kokoontuivat uteliaasti Wapun ympärille, kun Murzoll laski hänen alas kiiltävälle lattiapeilille. He olivat ihanat kuin enkelit, kasvonsa olivat kuin maidosta ja verestä; mutta kun Wappu liiemmin heitä tarkasteli, näki hän kauhistuen että heillä kalkilla oli jää-silmät, niinkuin heidän isällänsäkin, ja puna heidän poskillansa ei ollut verta, vaan alppi-ruusun mehua, ja he olivat kylmät kuin lumi.

— Mahdotteko pitää häntä luonanne? — kysyi Murzoll. — Minä rakastan häntä, hän on voimakas ja luja kuin kallio. Hän on tuleva sisareksenne.

— Hän on ihana — sanoivat neidot, — hänellä on vuorivuohen silmät. Vaan hänellä on lämmin veri ja hän lempii vuorivuohen-ampujaa — me tiedämme sen!

— Laskekaa siis kätenne hänen sydämellensä, että se jäätyy kaikkine lempineen ja hän tulee onnelliseksi kuin te — käski Murzoll.

Silloin riensivät hänen tyttärensä Wapun luo ja hänestä tuntui kuin lumituisku olisi tullut häntä vaataan. He ojensivat kylmiä käsiään vasten hänen sydäntänsä; hän tunsi jo kuinka se oli jäätymäisillään ja tykytti heikosti. Silloin hän torjui heitä molemmin käsin, huutaen:

— Ei, poistukaa — minä en tahdo tulla onnelliseksi kuin te, minä tahdon Jooseppia!

— Jos sinä palaat ihmisten luo, niin me muserramme Joosepin ja syöksähytämme sinut hänen kanssansa alas syvyyteen — he uhkasivat, — sillä ei kenkään, joka meitä on nähnyt, enää saa elää ihmisten parissa.

— Syöksähyttäkää minut sitten syvyyteen, mutta jättäkää minulle rakkauteni — tahdon kärsiä kaikki, kaikki, mutta rakkauttani en heitä!

Ja epätoivon voimalla Wappu pani käsivartensa yhden neidon vartalon ympäri ja löi painia hänen kanssansa, ja katso, silloin tuo hoikka vartalo taittui Wapun käsissä ja hänellä oli siinä vaan sulavaa lunta. Päivän valo sammui, yht'äkkiä oli kaikki peittynyt harmaasen hämärään, hän seisoi paljaalla kalliolla, lumi tuiskutti vasten hänen kasvojansa ja vuorihaltijain sijassa valkoset sumut pyörivät hurjassa tanssissa hänen ympärillänsä. Korkealta hänen ylitsensä katseli Murzoll vaaleana ja synkkänä pilvien läpi jyristen:

— Sinä vastustat ihmisiä ja jumalia — taivas ja maa tulevat sinun vihollisiksi! — Voi sinua!

Kaikki oli hävinnyt — Wappu heräsi. Kylmältä tuntui ilta-tuuli, joka puhalsi luukusta sisään Wapun ylitse. Hän hieroi silmiänsä, kamalasta unesta sydän vielä rinnassa vapisi, kesti kauan aikaa ennenkuin tiesi missä olikaan, ennenkuin taisi eroittaa unen todellisuudesta. Hän nousi vuoteeltansa ja huusi renkiä. Hän astui ulos majasta häntä etsimään. Ilta oli muuttunut kauniiksi ja kirkkaaksi, sumu oli hajonnut, vaan aurinko oli laskemaisillaan ja tuuli oli ankara täällä ylhäällä. Wappu juoksi sinne tänne kuuroa etsien — hän ei löytänyt muuta kuin puupinon, jonka tuo oli hänelle koonnut. Silloin muistui mieleensä että ukko oli sanonut lähtevänsä jos Wappu nukkuisi hänen palatessaan. Niin oli tapahtunut, hän ei ollut odottanut Wapun heräämistä. Ei ollut oikein tehty jättää häntä noin nukkuvana! Näin herätä eikä löytää ketään ihmistä — se oli kuitenkin kovaa!

Hänen ympärillään oli niin hiljaa, niin autiota ja tyhjää! Kello oli arvattavasti kuuden paikoilla ja lypsämisen aika oli käsissä. Nyt nuo rakkaat elukat kotona luultavasti katselivat läävän ovea kohden, odottaen emäntää, joka niille aina oli tuonut leipää ja suolaa — vaan hän istui täällä ylhäällä, kädet ristissä, ja hänen ympärillään ei liikkunut mitään, jolla henkeä oli. Oi tämä kuolon hiljaisuus ja tämä työttömyys! Hän ei tietänyt kuinka hänen oli laita — niin yksinään hän oli, niin kamalan yksinään! Hän nousi vielä ylemmäksi eräälle kalliokielelle, nähdäksensä maailmaa sieltä. Kuva, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, levisi siellä hänen edessänsä, laskevan auringon purppura-hohteessa. Tuolla olivat Tyrolin vuoret ihan ilman rannalla asti; etäällä näyttivät ne jotenkin pienille, vaikka läheisyydessä olivat ahdistuttavan korkeat mahtavassa hiljaisessa ylevyydessään ja suuruudessaan. Ja niiden välillä, ikäänkuin lapset, jotka makaavat isänsä sylissä, oli kukoistavat vuorilaaksot. Ja sanomattomasti hän ikävöi armaita kotipaikkojansa, jotka juuri nyt hänen silmiensä edessä peittyivät illan hämärään. Aurinko oli mennyt maille, jätettyään kultareunoja sinertäville pilville taivaan rannalla. Vaaleaposkinen kuu alkoi kumottaa ja taistella vallasta päivän sammuvan valon kanssa. Laaksoissa oli yö. Siellä täällä näkyi pieni valkea, jota oli melkein mahdotoin nähdä paljaalla silmällä. Nyt ahkerat ihmiset tuolla alhaalla menivät levolle. Noiden oli hyvä, ne asuivat kaikki ystävällisen katon alla, rauhallisen kodin helmassa — kentiesi neitoset kuuutelivat puoli-unessa kirjavan ikkuna-peitteen takana sulhojensa laulua — ainoastaan hän oli yksinään ja hylätty täällä ylhäällä, kaikkien kauhujen alaisena, ja hänen kotonansa oli tuo kolkko maja, jonka ikkuna-luukuissa tuuli vinkui.

— Oi isä, isä, kuinka voit tämän tehdä? huusi hän ääneen; mutta ei läheltä eikä kaukaa kuulunut muuta kuin yö-tuulen suhina. Kuu nousi yhä korkeammalle; kultareunukset lännessä kadottivat loistonsa ja tulivat vasken värisiksi tummalla iltataivaalla. Vuorien muodot muuttuivat ja kasvoivat hämärässä. Mahtavana ja uhkaavana katseli häntä naapurinsa, tuo ylevä Similaun. Kaikki jättiläis-päät ylt'ympäri tuijottivat vihoissansa häneen, joka rohkeasti uskalsi tarkastella heidän yöllistä elämäänsä. Tuntui siltä kuin he vasta Wapun tultua olisivat muuttuneet noin tyyniksi ja äänettömiksi — niinkuin seura, joka salaisia asioita keskustelee, vieraan tullessa yht'äkkiä vaikenee. Siinä hän seisoi, tuo hylätty ihmis-lapsi, niin yksinään tässä hiljaisessa, jäätyneessä maailmassa, niin äärettömän korkealla yli kaiken, jolla eloa oli — niin vieraana tässä kamalassa jää- ja pilvi-seurassa, kauheassa, sala-kähmäisessä hiljaisuudessa!

— Nyt olet aivan yksinäsi maailmassa! — sanoi hänelle sisällinen ääni. Sanomatoin tuska, tunne hyljätystä tilastansa valloitti hänet. Hänestä tuntui niinkuin hänen täytyisi hukkua tuohon rajattomaan avaruuteen, ja ikäänkuin etsien apua hiipi hän kallioseinän luo ja painoi tuskautuneen sydämensä kylmää kiveä vasten.

Mitä hänessä tapahtui tällä hetkellä ei hän itse tietänyt — mutta näytti siltä kuin se kivi, jota vasten hän painoi nuorta, palavaa, sykkivää rintaansa, olisi salaisella voimalla hänen muuttanut, sillä tämä hetki oli tehnyt häntä niin kovaksi ja ankaraksi kuin hän todellakin olisi ollut Murzoll'in lapsi.

Kun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa, hän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän sanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi olostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? — silloin puri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin annan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin rakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli ainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.

Kun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä isommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen rohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi. Elukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli jotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta kotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut poistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti hänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.

Niin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja tutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista suurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai ehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus, täällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen tahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja kaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä yksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä hiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän korkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua, joka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen iletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua, tuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, — täällä ylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa, jota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä saastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien vuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle koittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta kasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista maan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin ennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä. Hänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut kaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui vuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa korkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin Wappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen vertaista tyttöä — eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen toiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä — heillä ei ollut mitään yhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.

Näin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä päivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla — ja varma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.

Niin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven hurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle vieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi mieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä elättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata umpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa huoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen kanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana, joidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.

Mitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä, sitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan aika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä kuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo lumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja tavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. — Aikovat antaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, — sanoi Wappu kotkalle, kun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa sitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä kauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa nojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti hukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui niinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen lähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli tiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa perästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin? Sekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!

Silloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki kättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu läävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, — silloin ilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli kauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa kanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen tuli palata kotia jälleen — eikä hän tietänyt mikä onnettomuus suurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö että palajaisi todellisen isänsä luo.

Nyt poika katkaisi äänettömyyden.

— Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat astua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä läävään karja-piikojen kanssa — huoneesen et saa tulla, jos et tee mitä hän vaatii, sen hän on vannonut!

— Sitä parempi! — sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika katseli häntä kummastellen.

Nyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten inhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, — se, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen mielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen teki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka oli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä oli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen uskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.

Melkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna pelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän hiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi. Olihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki hänelle hyvää.

— Tule Hans, — sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka pörrösenä oli istunut takan edessä — nyt lähdetään Luckard'in luo!

— Luckard ei ole enää kotona, — sanoi poika.

— Mitä? Missä hän on? — kysy! Wappu melkein pelästyneenä.

— Ylimystalollinen on ajanut hänet pois.

— Ajanut pois Luckard'in! — kiljaisi Wappu: — mitä on sitten tapahtunut?

— Hän ei sopinut Gellner-Vincentz'in kanssa, joka on nyt kaikki kaikissa ylimystalollisen luona, — kertoi poika huoletonna, sill'aikaa kun hän viheltäen nosti Wapun tavarat selkäänsä.

Wappu oli käynyt kalpeaksi.

— Ja missä hän nyt on?

— Vanhan Annemiedel'in luona Winterstall'issa.

— Koska se tapahtui?

— Oh, monta viikkoa sitten, — ja kuinka hän huusi! Klettermaier'in ja Rozzi'n täytyi häntä tukea ett'ei hän lankeisi. Koko kylä seisoi ympärillä ja katseli kuinka hän ajettiin pois.

Wappu oli liikahtamatta kuunnellut tätä, hänen ruskeat kasvonsa olivat kalman kalpeat ja rintansa aaltoeli raivokkaasti. Kun poika oli kertomuksensa lopettanut sieppasi Wappu paimen-sauvan seinältä, heitti kotkan olkapäällensä ja astui ulos.

— Mene! — käski hän poikaa ankaralla äänellä, ja kohta oli pieni karja koossa, maito-astiat sisäänpakatut ja matkue liikkeellä. Wappu ei puhunut sanaakaan. Kauhea mielenjännitys näyttihe hänen kasvoissaan: huulet olivat puserretut yhteen, uhkaava viiru, joka muistutti isää, näkyi mustien kulmakarvojen välillä. Näin astui hän karjansa etupäässä pitkillä askeleilla ja väkevä jalkansa jätti syviä jälkiä lumehen. Hän kävi yhä nopeammin mitä alemmaksi tultiin, niin että poika ja karja tuskin taisivat seurata; missä tie oli liian jyrkkä, löi hän paimen-sauvansa rautapiikin kivistöihin ja heitti itsensä suurella hyppäyksellä alaspäin, niin että ainoastaan kotka ilmassa taisi häntä seurata vuoriloukkojen ja halkeamien yli. Paimen ja karja hävisi usein sumuun hänen takanansa. Hän seisahtui ja odotti taas hetken aikaa kunnes ilmautuivat, poika osoitti hänelle tietä ja sitten lähti hän taas pysähtymättä eteenpäin, niinkuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä.

Viimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen juurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin, mutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja kolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen. Wappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että karja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.

— Kernaasti minun puolestani — sanoi Wappu, — mutta minä menen edeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona, niin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.

Ja eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin hyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin hänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli jättänyt hyvästi hänelle.

— Vanha Luckard! —- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui siinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat käsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset, näki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta, tuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut harmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää ja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin kevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja kärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei tahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut mitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän turvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen tähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä, jota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä syys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli pusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan pitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. — Ja kuumat kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa itkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin nopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut häntä saavuttaa.

Hetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa ja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. — Odota vaan, Luckard — odota, minä tulen! — puhui hän itsekseen hengistyneenä, niinkuin rauhoittaaksensa itseään.

Viimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä meni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle syvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta Luckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi Wappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin se olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle, joka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei pyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen takanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten — oli hän vihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli Winterstall'issa — ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan Annemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas esiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui kehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti syvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille ja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien. Vaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle, käytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut Kristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale suru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli synkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle, avasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli auki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli varmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.

Serkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt ketään toista.

— Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! — huudahti hän ja pudotti hämmästyksissään puukon vatiin. — Oi, Jumalani, mikä vahinko!

— Missä on Luckard? — kysyi Wappu.

— Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme päivää ennen — eilen me hautasimme hänet!

Wappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään ilmoittanut mitä hän tunsi.

— Oi mikä vahinko, — arveli serkku puheliaasti, — Luckard arveli että ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua — ja kortissa hän myöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja kun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: — Nyt täytyy minun kuitenkin kuolla näkemättä lastani! — Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle kortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei onnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin hän sanoi: — en näe enää — ojensi itsensä ja kuoli.

Wappu kätki kasvonsa käsihin — vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli.

— Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. — Minä en ole voinut mennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin yksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja sanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän tulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan että hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän, — sitten tuli hän yhä heikommaksi — kunnes kuoli.

Vanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli tirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi suhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja tyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.

Pienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta oli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.

— Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin sinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita noita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on kallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard aina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän sanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.

Hän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti taskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin vähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.

— Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, — sanoi hän, — kyllä kai jäät tänne päivälliselle?

— Kyllä, — vastasi Wappu kolkosti, — mene vaan ja anna minun levätä hetken aikaa.

Vanha serkku meni, pudistaen päätänsä. — Jos Luckard olisi tietänyt mikä kova-luontoinen kappale tuo on!

Tuskin Wappu oli yksinänsä ennenkun hän salpasi oven ja laskeusi polvilleen tyhjän vuoteen eteen. Hän otti kortit taskustaan ja pani kädet ristiin niiden päälle, niinkuin pyhälle jäännökselle ainakin.

Nyt tulivat surunsa ja tuskansa näkyviin ja hän lausui äkkiä: — Oi, sinun täytyi kuolla ja minä en ollut luonasi! Koko elin-aikanani et ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää — ja minä — minä en ole koskaan sinua tästä palkinnut. Luckard, rakas vanha Luckard — etkö kuule minua? Nyt minä olen täällä — ja nyt se on myöhäistä! Mutta he minut jättivätkin vuorille kauemmaksi kuin koskaan paimenta on jätetty — ilkeydestä, että oikein kärsisin vilua ja masentuisin. Ja kaksi lammasta on se minulle maksanut ja vielä sinutkin, armas uskollinen sielu!

Hän hypähti pystyyn ja punaset itkeentyneet silmänsä hohtivat kuumeentapaisesti; hän nyrkitti ruskeat kätensä: — Vaan odottakaa vaan, te — te pyövelit kunnes tulen! Minä opetan teitä ajamaan viattomia, turvattomia ihmisiä talosta ja kodista. Niin totta kuin Jumala elää, Luckard, haudassasi saat kuulla kuinka sinun kostan, Luckard!

Hänen silmänsä kohtasivat Kristuksen kuvaa huoneen sängyn yllä. — Ja sinä, sinä sallit myös kaiken käydä kuinka tahtoo — etkä ketäkään auta, jollei itseänsä auta — nurisi hän surunsa raivoisuudessa tyynelle kärsivälliselle Jumalalle, jota hän ei koskaan voinut ymmärtää. Hän oli kauhea oikeutetussa ankaruudessaan. Kaikki, mitä hänessä oli isänsä taipumatonta luontoa, oli rajattomasti erämaassa saanut kehetä, ja suuri jalo sydän, jolla ainoastaan oli puhtaita aikeita, ajeli tietämättänsä vaarallisesti kuohuvaa verta hänen suonissansa.

Hän kokoeli kalleutensa, ne kortit, joihin vainajan kuolonhikiset sormet olivat piirtäneet viimeisen rakkauden tervehdyksen, sitten astui hän ulos ja meni Annemiedel'in luo kyökkiin.

— Minä jatkan nyt matkaani — sanoi hän vähän rauhoittuneena. — Minä pyydän ainoastaan että kerrotte minulle mitä kaikkea tapahtui Luckard'in ja ylimys-talollisen välillä, — hän ei enää nimittänyt häntä isäksi.

Annemiedel oli juuri kaatanut liemen puu-vatiin ja pakoitti Wappua syömään siitä.

— No niin, — sanoi hän sill'aikaa kun Wappu söi, — Bincentz on oikein ymmärtänyt mielyttää isääsi ja nyt hän tuntee vanhusta perinpohjin. Kesästä alkaen on Stromminger'in jalka kipeä, eikä hän enää voi kulkea ympäri niin, kuin ennen. Sentähden Bincentz aina illoin käy hänen luonansa ja kuluttaa aikaa hänen kanssansa kortinpelillä ja antaa ukon aina voittaa — hän aattelee kaiketi että saa voitot takaisin kun saa sinut! Vanhus tuskin voi elää enää ilman Bincentz'ia ja on vähitellen jättänyt kaikki hänen haltuunsa, kun hän ei itse kipeällä jalallansa enää pääse kulkemaan. Nyt on Bincentz'in mielestä talo kuin hänen omansa ja hän menettelee sillä mielensä mukaan. Silloin rupesi hän myöskin Luckard'ia vastustamaan, joka tahtoi että kaikki kävisi niinkuin ennen, mutta Bincentz otti kaiken vallan pois häneltä, että hänellä ei ollut mitään sanomista. Vaan kun näki kuinka kipeästi tämä Luckard'iin koski, sanoi hän kerran Luckard'ille että antaisi hänen emäntänä askarrella sekä vieläpä ummistaisi silmänsä, jos Luckard tahtoisikin koota itsellensä, kun Luckard vaan auttaisi häntä saamaan sinut, sillä hän tiesi kyllä että Luckard saisi kaikki toimeen sinun kanssasi. Mutta silloin Luckard suuttui: — Hän ei koko elämässään ollut varastanut, sanoi hän, eikä aikonut siihen ruveta vanhoilla päivillään — hän ei muuta tahtonut kuin mitä rehellisesti oli ansainnut, ja sitä miestä, joka semmoista esitteli, hän ei suinkaan voinut Wapulle tarjota, sanoi hän. Mitä se konna silloin tekee? Hän menee Stromminger'in luo ja kantaa Luckard'in päälle. Hän oli nyt vakuutettu siitä, — sanoi hän, — että ainoastaan Luckard oli syypää sinun uppiniskaisuuteesi häntä ja isää vastaan. Hän oli syypää tottelemattomuuteesi — sanoi hän — sillä Luckard tahtoi muka sinun kauttasi pitää vallan käsissään. Sillä lailla se tapahtui. Ja että hänestä voitiin sellaista uskoa, se musersi hänen sydämensä, sillä siitä ei ainoatakaan sanaa ollut totta. Koskee ihmiseen kun semmoinen vääryys tapahtuu. Kuuleppas: ei suinkaan hän koskaan sinulle sanonut ettet tottelisi isääsi?

— Ei koskaan, ei koskaan — päinvastoin hän oli nöyrä, uskollinen palvelija eikä sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, — sanoi Wappu ja kyyneleet nousivat taas hänen kuumiin silmiinsä. Hän käänsi pois kasvonsa ja nousi.

— Jumala suojelkoon teitä, Annemiedel, kyllä minä kerran vielä tänne palaan! — Hän otti sauvansa ja hattunsa, kutsui kotkansa ja astui kiireesti kotia.

V.

Yksi päivä kotona.

Kun Wappu palasi portaan yli, niin häntä pyörrytti. Nyt vasta hän tunsi kuinka veri oli noussut hänen päähänsä. Lauhkea ilma täällä alhaalla tuntui hänestä raskaalle ja ahdistavalle verrattuna keveään jää-ilmaan tuolla ylhäällä; niin se varmaan tuntui linnullekin, joka kulkiessa iski Wapun olkapäähän kiinni, — kaikki oli hänelle tuskallista, kärsimätöintä. Näin saapui hän viimeinkin syntymäsijoilleen. Hänen täytyi käydä kylän läpi, tullaksensa sen viimeiseen taloon, ylimystalollisen. Kaikki kyläläiset, jotka juuri olivat lopettaneet päivällisensä, pistivät päänsä ulos ikkunoista ja osoittivat sormillaan tyttöä.

— Kas tuolla käy Kotka-Wappu! Oletko vihdoinkin saanut tulla alas? Ja kotka on sinulla mukana, ettekö ole paleltuneet yhdessä? Isälläsi ei ole ollut kiirettä käskeä sinua alas! — Näytäppäs minkä näköinen olet? No ruskeaksi ja mustaksi olet tullut kuin schnalzer-paimen! — Eh, eh! Oletko nyt käynyt hyvän-sävyiseksi — niin, niin, sillä lailla käy kun ei tottele isäänsä!

Näin sateli pilkka-sanoja hänen jälkeensä, niin että hän loi silmänsä maahan ja häpeän sekä vihan puna lensi hänen otsalleen. Häväistynä, pilkattuna — näin ylimys-talollisen ylpeä tytär palasi kotiinsa, ja miksi kaikki tämä? — Sammumaton viha leimusi hänestä yhä hurjemmin ja se oli pahempi kuin suuttumus, sillä suuttumusta voi hillitä, mutta viha, katkerasta, rääkätystä sydämestä kasvanut viha juurtuu ihmisen koko olentoon, se on voimattoman koston hiljainen pitkitetty työ.

Äänetönnä Wappu astui sitä mäkeä ylös, mistä ylpeä ylimys-talo näkyi.

Ei kukaan muu kuin kuuro Klettermaier, joka hakkasi puita vajassa, huomannut hänen tuloansa; kaikki muut olivat ulkotöissä.

— Jumala siunatkoon sinua: — lausui hän ja otti lakin päästään isäntänsä tyttärelle.

Wappu laski maahan taakkansa, tuon painavan Hans'in, ja antoi kättä vanhukselle.

— Oletko kuullut Luckard'ista? — kysyi tämä.

Wappu nyykähytti päätänsä.

— Niin, niin, — jatkoi ukko, keskeyttämättä työtään, — kuu Bincentz vihaa jotakuta, ei hän malta mieltänsä ennenkun on saanut sen pois tieltä! Minua hän myös mielellään tahtoisi pois täältä, sillä hän huomasi että minä pidin Luckard'in puolta, ja hän luulee ettet sinä voisi olla niin uppiniskainen jos ei sinulla talossa olisi apua. Kun hän ei muulla tavoin voi puuttua minuun, niin hän nyt antaa minulle raskaimman työn. Joka päivä pitää minun hakkaaman sylellinen puita. En kestä sitä kauemmin. Sinä tiedät että olen 68 vuotta vanha, ja tämä on jo kolmas päivä. Mutta sitä hän juuri tahtoo, voidaksensa sanoa Stromminger'ille, ett'en enää kelpaa mihinkään, tai pakoittaaksensa minua menemään itsestäni, kun en jaksa enää. Vaan mihinkä minä tällä i'ällä menen? Minun täytyy kestää!

Wappu oli synkän näköisenä kuunnellut vanhuksen puhetta. Nyt meni hän nopeasti talohon, tuodaksensa leipää ja viiniä vanhalle miehelle. Mutta varastohuone oli lukittu, kelleri samaten. Wappu meni kyökkiin. Hänen sydäntänsä kirveli — kyökki oli ollut Luckard'in oikea koto, tuon vanhuksen täytyi tulla vastaan ja kysyä: — "kuinka sinun on? — mitä sinä tahdot — mitä minä voin tehdä puolestas?" — mutta se aika oli ollut se. Vieras roteva piika istui piisin vieressä kuorien perunoita.

— Missä ovat avaimet? — kysyi Wappu.

— Mitkä avaimet?

— Varasto-huoneesen ja kelleriin!

Se, jolle hän puhui, katseli häntä hävyttömästi.

— Ho, ho! siivosti, siivosti — kuka sinä olet?

— Sitä sinun sopisi arvata, — sanoi Wappu ylpeästi, — minä olen talon tytär!

— Hahaa! — nauroi piika — korjaa sitten nopeasti luusi kyökistä. Stromminger on kieltänyt sinua astumasta hänen huoneesensa. Sinä et kuulu tähän, paikkas' on tuolla ulkona, ymmärrätkös?

Wappu kävi kuolon kalpeaksi. Tälläkö tavalla häntä vastaan-otettiin isän talossa? Wallhurga Stromminger oli siis talon alhaisimman palveluspiian käskettävänä? Tarkoitus ei siis ollut ainoastaan karkoittaa häntä isän läheisyydestä, vaan myöskin kukistaa häntä tällä häpeällisellä tavalla? Ja tämä tapahtui Wapulle — Kotka-Wapulle, josta hänen isänsä kerran suurella ylpeydellä oli lausunut, että tyttö semmoinen kuin hän oli suuremmasta arvosta kuin kymmenen poikaa!

— Anna minulle avaimet! — käski hän ankaralla äänellä.

— Hahaa — tämä tulee yhä hauskemmaksi! Stromminger on sanonut että sinä olet pidettävä karjapiikana — avaimet eivät voi tulla kysymykseen, minä olen talon hoitaja enkä anna mitään ulos ilman isännän käskyä.

— Avaimet! — huusi Wappu yhä kiihtyvällä vihalla. Minä käsken sinua!

— Sinulla ei ole mitään käskemisen valtaa — tiedätkös sen? Minä olen Stromminger'in enkä sinun palveluksessa. Ja kyökissä minä olen käskijä, ymmärrätkös sen? Se on Stromminger'in tahto. Jos hän pitää lapsensa huonompana meitä palveluspiikoja — niin hän luultavasti tietää miksi!

Wappu astui aivan likelle piikaa, silmänsä leimusivat, huulensa vapisivat — palvelustyttö hämmästyi. Mutta ainoastaan hetken aikaa epäili Wappu, sitten hänen ylpeytensä otti voiton, — hänellä ei ollut mitään tekemistä tuon kurjan palveluspiian kanssa. — Hän meni ulos. Hänen suonensa tykyttivät, silmät säkenöivät, rintansa nousi ja laskeusi hengästyksestä — se oli liikaa, mitä hän tänä päivänä sai koettaa. Niinkuin unessa-kulkija hän kävi pihan yli, otti kirveen vanhuksen kädestä, joka väsymyksestä vapisi ja talutti häntä eräälle penkille lepäämään. Klettermaier vastusti rehellisesti tätä tuumaa, eihän hän saanut jättää työtänsä, mutta Wappu viittasi hänelle että hän tahtoi sitä tehdä hänen sijassansa.

— Jumala siunatkoon sinua, sinulla on hyvä sydän, sanoi vanha mies ja vaipui uupuneena penkille. Wappu astui vajaan ja hakkasi noita kovia puita reippaasti. Niin suuttuneena hän kirvestä heilutti että se joka lyönnillä tunki syvästi puuhun.

Klettermaier katseli häntä ihaellen; työ kävi häneltä paremmin kuin mieheltä! Hän iloitsi siitä, hän oli nähnyt Wappua pienestä asti ja rakasti häntä tavallansa. Silloin näki Wappu kaukana Bincentzin inhotun haamun ja pysähtyi äkkiä työssänsä. Bincentz ei häntä huomannut. Hän astui Klettermaier'in takaa tämän säikähtyneen miehen etehen. Wappu katseli häntä vajasta, jossa hän seisoi. Hän tarttui miehen kaulukseen, veti hänen pystyyn ja huusi hänen korvaansa:

— Hoi mies! — tämäkö on työn tekoa? Laiskuri — koska hyvänänsä minä tulen, istut sinä aina kädet ristissä — nyt olen saanut tarpeeksi! Kyllä minä autan sinua jaloille, minä! — Ja polvellansa antoi hän vanhalle vapisevalle miehelle semmoisen kolauksen, että hän kaatui kiviselle pihalle.

— Oi, isäntä, auttakaa minua ylös, — rukoili renki; mutta Bincentz oli tarttunut keppiin ja löi häntä:

— Odotappas vaan — kohta saat nähdä kuinka laiskoja renkiä autetaan ylös. Samassa tunsi Bincentz lyönnin päässänsä, niin että hän kiljahti kovasti ja kaatui taaksepäin.

— Jesus, mitä se oli, änkkäsi hän ja vaipui alas penkille.

Se oli Kotka-Wappu! — vastasi hänelle vihasta vapiseva ääni, ja Wappu seisoi hänen edessänsä kirves kädessä kalpeilla huulilla, tuijoittavilla silmillä, hengästyneenä, niinkuin hurjasti sykkivä sydämmensä olisi tahtonut halaista hänen rintaansa. — Oletko sitä tuntenut? — sai hän viimein vaivalla sanotuksi pitkällä välillä — oletko tuntenut miltä lyönti tuntuu? Rääkkääppäs nyt vanhaa otollista palvelijaani! Luckard'in olet saanut maan mustaan multaan ja tahtoisit lähettää Klettermaier raukkaa samaa tietä? Vaan ei, ennenkuin semmoista kärsin, sytytän kotitaloni tuleen ja savutan sinut ulos, niinkuin kettujen kanssa tehdään! — Puhuessaan oli hän auttanut Klettermaier'in ylös ja taluttanut häntä vajaan: — Mene sisään Klettermaier ja levähdä — käski hän. — Minä tahdon sen!

Klettermaier totteli, hän tunsi että Wappu tällä hetkellä oli hallitsija. Vaan ovessa irroitti hän itsensä hänestä ja sanoi, pudistaen päätään:

— Mene, Wappu — sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota — mene katsomaan kuinka Bincentz'in on laita — minä luulen että satutit häntä pahasti.

Wappu jätti vanhuksen ja meni taas ulos. Bincentz oli liikkumatoin.
Wappu loi häneen aran silmäyksen. Hän makasi tainnuksissa penkillä.
Verta tippui hiekalle hänen päästänsä. Tehden nopean päätöksen, meni
Wappu kyökkiin ja huusi: — Tule ulos, ota käsiliina sekä ätikkää ja
auta minua.

— Joko sinulla taas on jotakin käskettävää — nauraa hohotti piika paikasta liikkumatta.

— Se ei ole minua varten, — sanoi Wappu synkällä katsannolla ja otti itse ätikkä-pullon hyllyltä — Bincentz makaa tuolla ulkona — minä olen lyönyt häntä.

— Jesus Maria! — huusi piika — ja sen sijaan että olisi ruvennut auttamaan Wappua, syöksi hän talon läpi ja yli pihan, huutaen: apua apua! Wappu on tappanut Bincentz'in!

Pian alkoi tämä huuto kaikilta haaroilta aina kylästä asti ja ihmisiä riensi paikalle.

Wappu oli sill'aikaa saanut Klettermaier'in avukseen ja hautoi nyt pyörtynyttä ätikällä ja vedellä. Hän ei ymmärtänyt miksi haava oli niin pahan-laatuinen. Hän ei ollut lyönyt kirveen terällä, vaan vasaralla, mutta hän oli tehnyt sen voimalla semmoisella ett'ei hän itse sitä aavistanutkaan. Kauan pidätetty viha oli tässä lyönnissä ilmautunut, samaten kuin silloin kun hän puita halkaisi.

— Mitä on tapahtunut? — ärjäisi Wapun korvaan ääni, joka saattoi hänen verensä hyytymään.

Hänen isänsä oli vetänyt itsensä ulos kainalo-sauvansa avulla.

— Mitä on tapahtunut? — kuului kymmenkunnista kurkuista yht'aikaa huudettavan ja piha oli pian väkeä täynnä.

Wappu oli äänetön.

Kumiseva kohina syntyi hänen ympärillään, kaikki pyrkivät esiin koettamaan ja katsomaan pyörtynyttä.

— Onko hän kuollut? — pitääkö hänen kuolla?

— Kuinka se on tapahtunut? — kuului toiselta tai toiselta puolelta.

Wappu seisoi siinä niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt ja hoiti sairasta.