Produced by Tapio Riikonen

NAISEN HAAMU

Mysterio neljässä kertomuksessa

Kirj.

WILKIE COLLINS

Suomensi A. O. F.

Helsingissä, G. W. Edlundin kustannuksella, 1880.

Oulun kirjapaino osake-yhtiön kirjapainossa.

Henkilöt Mysteriossa:

Francis Rawen, tallirenki.
Mrs Rawen, hänen äitinsä.
Mrs Chance, hänen tätinsä.
Perry Fairbank, |
Mrs Fairbank, | hänen isäntänsä ja emäntänsä.
Joseph Rigobert, Rawenin toveri palveluksessa.
Alicia Warlock, Rawenin vaimo.

Tapaus tapahtuu meidän aikoinamme, osaksi Englannissa, osaksi
Franskassa.

Ensimäinen kertomus.

Percy Fairbankin selitys asianhaaroista.

1.

"Hoi! Tallirenki hoi! hoi!"

"Rakas ystäväni! Minkätähden et hae soittokelloa?"

"Ei kukaan ole pihassa. Kummallista! Huuda vielä toistamiseen!"

"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä paikassa, eikä kukaan herää — huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat loppuneet, en tiedä, mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä ja naisen kanssa, josta minun on huolta pitäminen. Vielä minun on lisääminen, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.

Te kenties kysytte, kuka minä olen.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään; ei kukaan tule meitä tervehtämään. Suokaa minun esitellä itseäni ja vaimoani.

Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljäkymmentä vuotta vanha — ei mitään virkaa — maltteellinen valtiollisessa kysymyksissä — pituudelta keskinkertainen — valkoverinen — tasainen luonteeltani — rikas.

Vaimoni on franskalainen nainen. Hän oli neiti Clotilde Delorge, kun meitä ensi kerta esiteltiin toisillemme hänen isänsä talossa Franskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ett'ei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä senvuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että hän oli juuri se nainen, jonka minun sopisi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka ruumiiltansa; hän on mustaverinen; hän on heikkohermoinen, hellä-sydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä tuota paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me kuitenkin sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia. Minä en tunne mielipiteitänne, vaan minä pidän avioliittoani — ylimalkaan — onnellisena.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan? ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?

Enimmiten me asumme Franskanmaalla — siinä maatalossa, jossa vaimoni ja minä ensimäisen kerran näimme toisiamme. Joskus muutteeksi käydään ystävieni luona Englannissa. Me olemme juuri semmoisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja mitä kauniimman kartanon omistaja Sommersetshiressä, me olemme saapuneet hänen taloonsa nimeltä Fairleigh Hall metsästys-ajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivä, joka on määrätty merkki-päiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet semmoista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä lukua siitä. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme ja rakastamme raikasta kevät-aamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröipi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me muassa. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljo kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääsen yhteis-metsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme toisen tien koukerruksia. Me ratsastamme muutaman pensas-aidan yli, me kuljemme kylän läpi, me saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloiset kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme yhtä onnellisia kuin lapsukaiset; me alamme laulaa franskalaista laulua — kun ilomme silmänräpäyksessä loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtanaiselle kivelle jo kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee tuo ikävä tosi-asia selville — jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Me emme voi mitään muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolen. Minä vaihdan vaimoni satulan hevoseni selkään ja vaimoni nousee ylös istumaan. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia; hän kaipaa miehen säärien tavallista puristusta kummallakin kyljellä; hän tanssii ja potkii ja pölyttää hiekkaa. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hänen takajaloistaan ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa mailmassa, kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan ole runnellut.

Puolen tuntia vaimoni hevonen tanssii hänen kanssaan polulla. Minä käydä tepastelen jälessä ja onneton hevonen nilkuttaa perässä. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkueemme erään Somersethin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miehen luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavalla astumatta askeltakaan likemmäksi. Minä karjasin niin kovaa, kuin suinki voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

"Neljätoista penikulmaa! Antakaa äyri minulle juomarahoiksi".

Tuossa meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itsensä kuvasi! Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan kuva!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikais-luonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäykseksikään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kahta penikulmaa enemmän tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta".

Minä otan shillingin lakkaristani ja näyttelen sitä auringon paisteessa. Shillingillä on kummallinen vaikutus. Shillingi vetää kuni magneeti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmotan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takasin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämät asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin:

"Varmaankin Underbridgessä".

"Pitkäkö sinne on matka?"

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihihi!"

Underbridge on arvatenkin aivan lähellä, kunhan vaan sinne osaisimme. "Tahdotteko ruveta oppaaksi?" — "Annatteko minulle juomarahaa?" Minä nyykäytin myöntäväisesti päätäni ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Maanviljelys-äly alkaa hoksata. Talonpoika yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta hän ei kertaakaan katsele häntä — ja vielä kummempi, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä ovat hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle ja katso, tuossa toisella puolen on laaksossa matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päin saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonnostani kohtelias mies. Sanon: "Hyvää huomenta", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkinsä hampaiden välissä, tutkiakseen, onko raha oikia. "Hyvää huomenta!" vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä, juuri kuin olisimme loukanneet häntä.

Kummallinen osoite karttuvasta sivistyksestä! Joll'en olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien hallussa olevaan saareen.

2.

Tultuamme kaupunkiin, löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa autio katu; ja saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, kolkko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko kanoineen ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noista vanhoista ravintoloista, joita oli siihen aikaan, kun ajettiin kyydillä, mutta nyt meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen holvatun portin läpi, vaan emme täällä tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tölliin päin; minä autan vaimoani hänen astuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kun mainittiin kertomuksen alussa.

Ei ole soittokelloa. Ei kukaan ihminen vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy somasti pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukasee jokaisen oven, jonka ohitse hän kulkee ja kurkoittaa sisään. Minä puolestani olen juuri huoahtanut ja ai'on kolmannen ja viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun minä äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua:

"Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään muurissa ja käyn vaimoni luokse. Hän on käynyt aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

"Jumala siunatkoon!" huutaa vaimoni, "katsoppas!"

Minä katsahdan ja mitä minä näen?

Minä näen pienen, likaisen tallin kahdella pilttuulla. Toisessa seisoo hevonen, mukeltaen kaurojansa. Toisessa makaa mies, nukkuen pahnoissa.

Vanha, harmaapäinen, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen ontevat, ryppyiset poskensa, hänen ohut, harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertoo entisistä suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkko katse on hänen kasvoissansa, joissa nähdään tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolen. Minä kuulen hänen vävähtävästi hengittävän, kun ensin katselen häntä; hän vapisee ja huokaa unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja minä käännyn vaiston-tapaisesti kirkkaasen auringon paisteesen pihalta. Vaimoni kääntää minua taasen tallin oveen päin.

"Odota!" sanoo hän. "Odota! hän ehkä tekee samaa toistamiseen!"

"Mitä sitten?"

"Hän puhui unissaan, Percy, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! nyt alkaa hän taasen".

Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousi istualleen kurjalla vuoteellaan.
Hän puhuu nopealla, kiivaalla kuiskauksella hampaiden välissä.

"Herää! Herää! Murha!"

Hetkisen äänettömyys seuraa. Hän liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella; nostaen käsivartensa kurkusta ojentaa hän sitä hiljakseen; hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, johon hän kääntyi; hän näkyy uneksivan, että hän pitää kiinni jonkun aseen terästä; minä näen hänen huulensa taasen alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissa — tällä kertaa on puhe erinomaisen epäselvä.

"Vaalean harmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmä-lauta hiukan alaspainuneena, pellavan karvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit, valkoiset käsivarret lyhyellä iho-karvalla — pieni naisen käsi, jonka kynsien tienoilla vivahtelee hiukan punaiseen, — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toisella puolen, sitten toisella — mutta, sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljissa. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmaantuu epäselvä vilahdus — sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä — vaan uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän toiste puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja — ne kerrotaan surullisesti ja rukoilevaisesti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja kertoo vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulillaan. Hän ei puhu enää.

Nyt vasta mrs Fairbank oli päässyt pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa hänet. Tuo kurja olento pahnoilla on vaikuttanut hänen mieli-kuvitukseensa. Hän himoo sanomattomasti jotakin romantillista. Hän puistaa kärsimättömästi käsivarttani.

"Kuuletteko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Siinä on ollut rakkaus ja murha, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huuda uudelleen!"

Vaimoni on naispuolelta kotoisin eteläiseltä Franskan maalta. Etelä-Franska synnyttää kauniita naisia hehkuvalla luonteella. Minä en sano sen enemmän. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloani. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että löytyy tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa — vaan myöskin täytyy totella vaimojamme.

Minä käännyn tallin oven puoleen totellakseni ja olen nyt vieraan silmien edessä, joka meidän tietämättä on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät osoita mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset karkeasta verasta ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistontapaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hiukan kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää minua vaimoni. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli sovelias isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka makaa nukkuen pahnoilla.

"Mistä hän on? Minkätähden puhuu hän unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijään? Minkälainen nainen hän oli? Tappoiko nainen hänet tosiaan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"

Herra ravintolan isäntä odottaa uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa — sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Rawen. Hän on independentinen metodisti. Hän oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Se on hänen elämänsä historia".

Vaimoni tulinen, etelämainen luonne laskeuu alas hänen jalkoihinsa saakka, ja hän ilmottaa tätä luonnettaan polkemalla jalkaansa laattiaan.

Ravintolan isäntä kääntyy uneliaasti poispäin ja katselee hevosia.

"Kaunis pari nuo molemmat hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko panna ne talliini?"

Minä vastaan pään nyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Rawenia. Hän on independentinen metodisti. Hän oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Se on hänen elämänsä historia".

Kun ravintolan isäntä toistamiseen oli kertonut tämän hauskan kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme, miten hän aikoo herättää Francis Rawenia ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta seisoo loukossa; ravintolan isäntä ottaa luudan käteensä — käy nukkuvan tallirengin luo — lyö miestä luudalla, juurikuin hän olisi peto-eläin häkissänsä. Francis Rawen hypähtää kiljuen ylös — katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella — kohta hän kuitenkin taasen malttaa mielensä — ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi palvelijaksi.

"Pyydän, rouvaseni, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herraseni, nöyrimmästi anteeksi".

Sekä hänen äänensä että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää, minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo ruveta tekemään hevosille. Se tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osottaa heti että hän on taitava toimessaan. Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääsen tyhjään talliin, tuo sangollisen lämmintä vettä ja laskee ontuvan hevosen jalan sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpottaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin jalan ympäri kääreitä".

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja älykkäästi; kaikki, mitä hän puhuu, kuuluu asiaan. Nyt hänessä ei näy olevan mitään sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelosta ja kauhealla epäluulolla silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.

3.

"Täällä ei ole paljon tekemistä", sanon minä tallirengille.

"Hyvin vähän tekemistä, herra", vastaa tallirenki.

"Onko tuossa talossa ketään?"

"Se on aivan tyhjä, herra".

"Minä luulin, että kaikki ihmiset ovat kuolleet. Ei kukaan kuullut minua".

"Isäntä on hyvin kuuro, ja hollimies on poissa jollain asialla".

"Niin — ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot hiukan punehtuvat. Hänen silmänsä eivät aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskee hiukan käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme ilmi jotakin? Minä kysyn toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muutoin olisi tavanneet minua nukkuvana tähän aikaan päivästä".

"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis olleet raskaassa työssä?"

"En ole ollutkaan, herra".

"Mikä sitten teitä väsytti?"

Hän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti.

"Minä olen valvonut koko yön".

"Olette valvoneet koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä kaupungissa?"

"Ei mitään, herra".

"Onko kukaan kipeä?"

"Ei lainkaan, herra".

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi saada häntä vastaamaan sen enemmän. Hän kääntyy poispäin ja alkaa hoitaa hevosen jalkaa. Minä käyn pois tallista puhuakseni isännän kanssa vaunuista, jotka veisivät meitä takaisin Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank jääpi vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun minä käyn pois. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada selville, minkävuoksi hän on valvonut koko yön. Jättäkää hänet minun haltuuni".

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja kääsit. Isäntä voipi kertoa pitkän jutun hevosesta ja niinikään kääsistä. Nämä jutut ovat samanlaiset kuin kertomus Francis Rawenista — sillä eroituksella vaan, että hevonen ja kääsit eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen puolueesen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kääsit ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylowiesta on tehnyt kääsit. Hevonen ja kääsit ovat minun. Ja tämä on niiden historia".

Kun isäntä oli keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän panna hevosen valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut pihaan. Kun juuri olimme lopettamaisillamme toimiamme, näkyy mrs Fairbank. Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on sitonut hevosen jalkaa ja on nyt valmis ajamaan meitä Fairleigh Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni oli päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen, kysyen häneltä:

"No? Oletteko saaneet selville, minkä vuoksi Francis Rawen valvoi koko yön?"

Mrs Fairbank rakastaa dramallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää hän kuulijain osan-ottoa tekemällä puolestaan kysymyksen.

"Monesko päivä tänään on, ystäväni?"

"Ensimäinen päivä maaliskuuta".

"Ensimäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Francis Rawenin syntymäpäivä".

Olen olevinani mieltyneenä kertomukseen — vaan tuopa ei onnistu.

"Francis syntyi", alkaa mrs Fairbank juhlallisesti, "kello kaksi aamulla".

Kummastelen, kuinka vaimoni ajatuksen juoksu rupee kulkemaan samaan tapaan kuin ravintolan isännän.

"Onko se kaikki?" kysyn minä.

"Ei ole kaikki", vastaa mrs Fairbank. "Francis Rawen valvoo syntymäpäivänänsä aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle".

"Minkä vuoksi hän pelkää?"

"Sen vuoksi että hän on hengen vaarassa".

"Syntymäpäivänänsä?"

"Niin juuri, syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Yhtä säännöllisesti kuin hänen syntymäpäivänsä aina palaa jälleen".

Tässä hän lopettaa kertomuksensa. Eikö vaimoni ole saanut muuta selville? Ei. Minä nyt huomaan olevani todellakin harras saamaan tietää asiaa. Kysyn innokkaasti, mitä tuo merkitsee. Mrs Fairbank osottaa salamielisesti kääsiä, jonka luona Francis Rawen (tähän saakka tallirenki, nyt meidän kuskimme) seisoo ja odottaa, jotta nousisimme istumaan. Kääsissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takanapäin yhdelle hengelle. Vaimoni loi uuden varoittavan silmäyksen minuun ja asettuu istumaan etupuolelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tahi enemmän. Tarvitseeko minun kertoa, mikä oli seurauksena tästä. Olisi loukkaus teitä kohtaan, jos sen kertoisin. Suokaa minun tarjota paikkani vaunuissa teille. Kertokoon Francis Rawen omilla sanoillaan teille hirveän historiansa!

Toinen kertomus.

Tallirengin elämäkerta, jonka hän itse kertoi.

4.

Nyt on kymmenen vuotta, sittenkun unissa sain ensimäisen ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette istuvanne keskuudessamme pienessä asumuksessamme Cambridgeshiressä kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja tätini mrs Chance istuimme pöydän ääressä. Molemmat vaimot olivat syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet muussa suhteessa ensinkään toistensa näköisiä, sen verran kuin minä muistelen. Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa eikä puhunut enemmän kuin minäkään Skotlannin murteen mukaisesti. Tätini Chance ei ollut ennen koskaan käynyt Skotlannin ulkopuolella, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muutti asumaan äitinsä kanssa. Ja kun tätini aukasi suunsa, sai kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä rohkenen väittää, jos koskaan olette muuten kuulleet tuota kieli-murretta puhuttavan!

Meillä oli sattumatta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelu-aine. Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei aikoessani seuraavana aamuna lähteä jalkasin pisemmälle matkalle.

Seuraavana aamuna sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen päivä; matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääsen suurisukuiseen taloon lähimäisessä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan astuminen kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän virkaan kuin kukaan muu. Perheeni hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aina lapsuudesta saakka. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä tuollaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia elämäkerrassani, kuten kohta huomaatte.

Äiti-parka oli hyvin vastahakoinen, että minä sinä aamuna lähtisin matkaan.

"Sinä et koskaan jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomis-yöhön", sanoi äitini. "Seurauksena on se, ett'et tule nukkumaan kotona syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet silloin aina nukkunut kotona. Minulle ei ole mieliksi, Francis, että sinä nyt tulet olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivän, poikani — ainoastaan päivän".

Minä puolestani olin kyllääntynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut suostua viipymään, kuten äitini olisi suonut. Päiväkin voisi olla suuri-arvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada palvelus-paikan.

"Muistakaa, kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älkää pyytäkö matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en ole pettävä teitä äitini, palaan kotia huomis-yöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen".

Äitini pudisti päätään.

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleen — se ei miellytä minua!" Ei mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme vakuuttaa ja houkutella toisiamme, kunnes me molemmat olimme aivan hurjana. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tätilleni, mrs Chancelle.

Koettaessamme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui tätini Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien itseksensä. Kun me käännyimme häneen, näkyi hän heräävän.

"Te molemmat jätätte asian minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi täti leveällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntäväisesti; tämän perästä täti Chance ensin vei teekupit pois pöydältä ja sitten otti hän hameenlakkarista esille kortit.

Älä usko, että tämä tapahtui keveämielisyydestä ja tarkoituksella huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa tulevaisuutta povaamalla kortista. Hän ei koskaan ruvennut mihinkään toimeen kysymättä korttileikiltä neuvoa. Hän ei voinut mitenkään enemmän osottaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän nyt osotti. En sano tätä ollenkaan piloillani; minä ainoastaan mainitsen sen teko-asian, että kortit jollain käsittämättömällä tavalla olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakuutuksensa kanssa. Vielä tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään perustetta) luuli tätini jonkun edeskatsomuksen löytyvän, joka vaikuttaa korttien kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein — teetkö hyvin vai pahoin, jos huomenna lähdet tahi olet lähtemättä — kaikesta tästä antavat kortit sinulle tietoa. Me olemme kaikki edeskatsomuksen alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan".

Kun äitini kuuli tätä, käänsi hän päänsä poispäin synkällä katseella. Sisaren mielipide kortista oli hänen mielestänsä milt'ei herjauksen veroinen. Mutta hän oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta puhuakseni, miesvainajansa kautta perinyt 30 punnan vuotuisen eläkerahan. Tämä oli suuri-arvoinen lisä taloudessamme — ja meidän köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkunmoisella kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle — vaikka hän ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennen kuin hän joutui puliin — kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti, Jumalan kiitos, minua kaikista turhista ennakkoluuloista, Siihen aikaan ei juuri mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saavani kohtaloni kerrotuksi, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujaan, laskien pois kaikki seitikkoa huonommat kortit pelissä. Hän sakasi muut kortit vasemmalla kädellä, jotta ennustaisivat onnea; sitten hän jätti korttipelin minulle nostettavaksi.

"Vasemmalla kädellä, Francis — muista se! Luota kaitselmukseen — vaan älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt, jonka kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jälellä somasti laskettuna puoliympyrään tätini eteen. Kortti, joka sattui olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan tällaisissa tapauksissa se, joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille kortille, joka nyt seuraa".

Tätini sulki silmänsä, juuri kuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmieni edessä seitsemännen kortin. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti oli — patarouva. Tätini aukasi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun ilkeä-juonisen silmäyksen.

"Patorouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä salaa ajattelet jotakin mustaveristä naista, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mielensä jouda ajattelemaan naisia — ei musta- eikä valkoveristä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa ja sen sanoin tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Huhuhu! sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran samanlainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis ja katso korttia".

Minä tein niin. Seitsemän korttia makasi pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä — ja käski minun sanoa molemmat äärimmäiset niistä kolmesta kortista, jotka nyt olivat jälellä pöydällä. Sanoin risti-ässä ja ruutu-kakkonen. Täti loi silmiään kattoon hurskaan kiitollisuuden katseella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Risti-ässä ja ruutu-kakkonen, yhteensä, merkitsivät — ensiksikin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran!); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna!); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka!), joka toivoi pääsevänsä lakkariini. Kun tätini näillä kehoittavilla sanoilla oli ennustanut kohtaloani, kielsi hän ennustamasta sen enemmän.

"Voi, poikaseni! tuo on kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin mitä jo ovat kertoneet meille. Käy sinä huomenna muhkeaan taloon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun lakkarisi ovat täynnä rahoja, sinä et suinkaan unohda tätiäsi Chancea, joka kaitselmuksen avulla pitää leski-säätyänsä kunniassa — kolmellakymmenellä punnalla vuodessa".

Minä lupasin muistella tätiäni, (joka, sivumennen sanottuna, oli äärettömän rahan-ahne) siinä onnellisessa tilassa, kun tyhjät lakkarini vihdoinkin täyttyisivät. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidan-ratkaisijaksi meidän kesken ja — hänen sisarensa oli lausunut ajatuksensa minun edukseni. Äitini ei sen kovemmin tehnyt vastaan-väitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkeralla huokauksella — ja lähti sitten pois huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.

"Pelkään, Francis, että äiti-parallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korttien merkityksestä!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa aloin matkaani. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, pitäen pata-rouvaa yllyttääkseen minua matkaani. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistelkaa, että synnyin mailmaan ensi päivä maaliskuuta kello kaksi aamulla.

5.

Nyt te tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.

Pääsin perille muhkeaan taloon sangen pian, verraten pitkään matkaan. Jo alusta huomasin, että korttien ennustus ei tulisi pitämään paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin veräjällä ei ollut mustaverinen nainen — ei nainen ollenkaan — vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tuossakin kohdassa kortit eivät liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kahta — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, ett'en ole taika-uskoinen ja siinä suhteessa olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustukset aivan häpiään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä vaan. Toinen mies oli jo samana päivänä aamulla ollut siellä anomassa tallirenginpaikkaa ja oli jo siksi otettu.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni niin pian kuin suinkin — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa olinkin.

Ennenkun palasin kotia, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotia olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä, uutta tietä. Saatuani täydellisiä neuvoja, joita kerrottiin moneen kertaan ja selitettiin milloin minun piti poiketa minnekin, lähdin kävelemään ja kävelin yhtämittaa, kunnes ilta tuli, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullessa alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kaksi ja puoli peninkulmaa kotoani. Ensimäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysyä tietä, oli yksinäinen ravintola, joka oli synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen eksyneelle raukalle, jolla oli sekä nälkä että jano ja joka risukoissa oli repinyt jalkojaan ja oli läpimärkä. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävä, kun äitini turhaan täytyi toivoa minun palaavan. Mutta siellä ei ollut ajopeliä saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut kävellä edemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en mennyt levolle kohta, syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa ja puhuin huonosta tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja aloin vihdoin puhua hevosenlihasta ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni, eivätkä moniaat työmiehet, jotka eri parvissa istuivat ravintola-huoneessa, lausuneet mitään, joka hiukankaan olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvattiani, joka muuten on varsin vähäpätöinen.

Vähän kello yhdentoista jälkeen suljettiin ravintola. Minä kävelin ympäri isännän kanssa, pitäen kynttilää, kun hän salpasi kiinni akkunat ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat telkit, salvat ja rautaiset akkunan-luukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, jotenkin yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä kukaan koskaan ole yrittänyt murtautua tänne, vaan ei ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea täällä, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat pelkureita ja piika tietysti on samanlainen. Vielä lasi olutta, ennenkun menette levolle?" — En huoli! — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin selvä ja kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja teidän on tunnustaminen, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavata kuin mahdollista on. Mutta ettekö laisinkaan enää huoli juoda jonkun lasin olutta? — Olkoon menneeksi. Hyvää yötä!"

Kello oli puoli yksitoista, kun nousin ylös portaita makuuhuoneesen.
Akkuna oli talon takapuolella metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttiläni pesinkaapille ja rupesin makuusalle. Tuuli yhä vaan puhalsi ja tuulen surullinen valitus metsässä tuntui yön hiljaisuudessa kamalalta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut oikein kaltaiseni; tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minä en siis tästä syystä voinut pelätä kauan saavani valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja vaivuin jonkunmoiseen unenhorrokseen, enkä tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että pieni väristys kävi läpi ruumiini päästä jalkoihin ja että tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys ainoastaan saattoi minut levottomaksi, vaan tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Aukasin silmäni selälleen, mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli lähes palanut loppuun, vaan niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui sillä haavaa olemaan täysi ja kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä.
Oli eräs nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänetönnä. Tuossa minä makasin, pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen; tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.

Nainen et puhunut sanaakaan meidän tuijottaessa toisiimme; jonkun ajan perästä alkoi hän hiljalleen liikkua — vuoteeni vasenta puolta kohti.

Kynttilä valaisi hänen kasvojansa. Hän oli nuori, solakka nainen, kellahtavilla hiuksilla ja vaaleanharmailla silmillä, joiden vasen silmä-lauta oli hiukan alemmaksi painunut. Minä huomasin näitä ominaisuuksia ja painoin ne mieleeni, ennenkun hän oli vallan ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan hiemankaan muuttamatta astui hän kuulumattomilla askelilla yhä lähemmäksi ja seisahtui pään-alukseni kohdalla, kohottaen puukkoa lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä; vaan nähdessäni hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvankaan verran olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet aikaa hiukan tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitteli muutama ihokarva. Käsi oli pieni naisen käsi, jonka kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takasin sängynjalan luokse; siinä hän seisahtui silmänräpäykseksi ja katseli minua; sitten meni hän sanaakaan sanomatta kuulumattomilla askelilla sängyn toiselle puolelle, jossa minä nyt makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taasen puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku minuun sattunut. Tällä kertaa silmäilin puukkoa. Puukko oli niiden suurien puukkojen näköinen, joita työmiehet käyttävät leikkaessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmatta osaa puukon päästä; huomasin sen olevan pukin sarvesta ja se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon ulos patjasta ja kätki sen äkkiä väljään hiaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katsellen minua. Minä näin hänen silmänräpäyksen tässä asemassa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttiläjalkaan. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Silmänräpäys eli jos suinkin on mahdollista vielä lyhyempi aika kului — sitten leimahti savuava sydän viimeisen kerran. Silmäni yhä vaan olivat käännettyinä sängyn oikeaan puoleen, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka kuinka koetin nähdä, en voinut nähdä enään mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin, kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surullisia huokauksia metsästä, voin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaita, ennenkun hän pääsi pakoon.

"Murha! Herätkää! Murha!"

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kaiketi tullut ja mennyt sitä tietä.

Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, kun panin maata.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen ulkopuolella ja aukasin ovea. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää toisessa kädessä ja pyssyänsä toisessa.

"Mikä nyt?" sanoi hän, luoden vihaisen silmäyksen minuun.

Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.

"Nainen puukko kädessä huoneessani, kaunis nainen, kellertävillä hiuksilla. Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla".

Isäntä nosti kynttilän ylemmäksi ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän asti.

"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta".

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Käykää katsomassa!"

Isäntä meni kohta kynttilän kanssa huoneesen. Ei hän siellä viipynyt minuutinkaan verran, ennenkun hän kiivastuneena palasi. —

"Piru vieköön sekä teitä että naistanne puukkoineen! Ei vähintäkään merkkiä näy sänkyvaatteissa. Mitä paljo se on, että noin tulette toisen taloon ja peloitatte talonväkeä noin hirveästi unellanne?"

"Uniko? Tuoko nainen, joka oli yrittänyt lyödä minua, ei siis ollut elävä henkilö, kuten minä itse? Aloin vapista koko ruumiissa, paljas ajatus minua kauhistutti.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kun palata takasin tuohon huoneesen tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta löydän vaatteeni ja sanokaa, mitä olen velkaa".

Isäntä kävi kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneesen.

"Maksaa?" sanoi isäntä. "Te voitte taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa, kun tulette alas. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisin saanut kaikki rahanne, jos ennakolta olisin tietänyt, kuinka te näette unta ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä täällä näkyy puukon jälkiä? Katsokaa ikkunata — onko luukku murrettu auki? Katsokaa ovea, (jonka kuulin teidän itse sulkevan) — onko ovi murrettu auki? Murhaava nainen puukolla talossani! Ettekö häpiä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osotti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se neulottiin. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vankasti kuin koskaan ennen. Pukeusin vaatteisini sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmat alas portaita. Katselin kelloa ravintola-huoneessa. Kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi aamulla. Maksoin velkani ja isäntä päästi minua pihalle. Sade oli loppunut; mutta yö oli pimeä ja tuuli ilkeämpi kuin koskaan ennen. En huolinut pimeästä ja pakkasesta enkä siitäkään, etten varmaan osannut kotia. Ajatukseni yhä vaan pyörivät samassa piirissä, yhä vaan ajattelin yöllistä ilmiötä. Kenenkä olin nähnyt, joka tahtoi tappaa minua? Uni-haaveko? Olikohan tuo tuommoinen olento haudan tuolta puolen, joka kutsutaan kummitukseksi? En voinut vastata tähän vaeltaessani yöllä. Enkä liioin puolenpäivän aikana voinut vastata tähän, kun vihdoin, oltuani useita tuntikausia eksyksissä, pääsin kotia.

6.

Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, joka oli tapahtunut — aivan niinkuin olen sen kertonut teille.

Äitini oli äänetönnä, kunnes olin päättänyt kertomuksen. Sitten kysyi hän:

"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissa?"

Olin katsonut kelloa lähtiessäni ravintolasta ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi. Kun laskin, minkä verran aikaa oli kulunut keskustellessani isännän kanssa ja pukiessani vaatteisini, tulin siihen päätökseen, että ensi kerran olin nähnyt naisen kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan ollut nähnyt naista syntymäpäivänäni, — vaan juuri sillä tunnilla, jolla olin syntynyt.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa, otti hän minut käteensä ja vei minut tupaan. Hänen kirjotus-lippaansa seisoi pöydällä takan ääressä. Hän aukasi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille viereensä.

"Poikani! sinun muistosi on huono — ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerta, minkä näköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän vuosikausia tämän perästä on yhtä tuttu meille molemmille, kuin hän nyt on".

Minä tottelin, kummastellen, mikä outo mielikuvitus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjotti ylös sanani, sen mukaan kuin ne valuivat huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella ihokarvalla. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystä vivahtaa veripunaiselle".

"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"

"En, äitini".

"Tarkastitko puukkoa?"

"Tarkastelin. Suuri puukko melkein uudella, pukinsarvesta tehdyllä päällä".

Äitini kirjotti vielä muistoon kertomukseni puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikkopäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäysi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaasensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kellenkään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kesken".

Viikkoja kului, kuukausia kului. Äitini ei sen kovemmin puhunut tästä asiasta. Mitä minuun tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaikki, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen muisto kävi yhä himmeämmäksi. Vähitellen koko asia haihtui mielestäni.

7.

Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymä-päivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni vihdoinkin olla minulle myötäinen. Istuin eräänä päivänä polttaen piippuani erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun onnettomuus tapahtui, joka elämäni kohtalolle antoi uuden suunnan. Tapaus oli tavallisinta laatua — tuskin mainitsemista ansaitseva. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian likellä — kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysähytin hevosen, kun tämä jo oli juuri ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisalta. Vaan se ei tehnyt mitään. Rouva selvitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minun palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että täti Chance kohta huomasi tämän seikan, jonka kautta hän koki pelastaa korttien arvoa. Tässä oli pata-rouvan ennustus käynyt toteen, juuri kuin tätini oli sanonut minulle.

"Luota tästälähin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä vakuutan, mumisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota et sinä käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano muuta. Mutta kun rahoja alkaa tulvata lakkariisi, älä unohda täti Chancea, joka istuu hyljättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä".

Pysyin palveluksessani (Lontoon Westendissä) seuraavan vuoden kevääsen saakka.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys käydä huonommaksi. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille ja koko perheväki hajautui. Kohtaloni oli kuitenkin vielä onnellinen. Kun jätin palvelukseni, sain minä isäntäni anteliaisuuden kautta vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jolloin olin pelastanut isäntäni rouvan. Tästälähin oli minulla vapaus, joko ottaa palvelus tahi olla ottamatta, kuinka vaan halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni läksivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat jättäneet minun huostaani, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viime päivään. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotia tavallisuuden mukaan viettääkseni syntymäpäivääni äitini kanssa. Oli pyhä, kun pääsin kotia; minulle oli sangen ikävä kuulla, että äitini oli sairaloinen. Vielä ikävämpi oli, että lääkkeet olivat loppuneet juuri edellisenä päivänä, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia rohtoja, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen ja minä tarjousin mennä lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei tahtonut suostua tähän ja saatuani illallista, käski hän mennä levolle.

Nukahdin hetken aikaa ja heräsin taasen. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen käyvän raskailla askelilla edes takasin huoneessa; arvellen jotaki hätää olevan, koputin ovea. Äitini tuskat olivat palanneet; oli aivan tarpeellista kiireimmän kautta hankkia hänelle lievennystä tuskissaan. Panin vaatteet päälleni ja kiiruhdin, rohtopullo kädessä, kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani yökelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunan luo kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi päästävänsä minua sisään apteekin oven kautta. Odottaessani tulin ajatelleeksi että tämä päivä oli tavattoman valoisa ja lämmin vuoden aikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma oli vaunuille tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu selkeällä taivaalla valaisi sitä melkein yhtä kirkkaasti kuin päivälläkin.

Muutaman minuutin perästä päästi lääkäri minua sisään apteekiinsa. Suljin oven ja ajattelin itsekseni, että hän kyllä vähillä vaatteilla oli lähtenyt sänkykamaristaan. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että hän oli ollut huoleton lääkärin antamien neuvojen seuraamisessa ja alkoi kohta valmistella lääkkeitä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkkeitä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme oven kadulle päin äkkiä avattavan.

8.

Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveella ja liikkeellä näin varhain aamulla?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, astui esiin kynttilän valopiirin sisälle. Hämmästykseksemme huomasimme hänen olevan naisen!

Nainen astui tiskin luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän näytti kasvojansa, kuulin tornin kellon lyövän kaksi. Minä yhtä vähän tunsin naista kuin lääkärikin. Hän oli epäilemättä kaikkian kauniin nainen kuin olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen. "Tarvitsen vähän lääkkeitä".

Nainen puhui aivan tyynesti — ikäänkuin se ei olisi mikään kumma, että hän oli liikkeessä kello kaksi aamulla ja seurasi minua apteekiin pyytääkseen lääkkeitä! Lääkäri katsoa tuijotti naiseen juuri kuin hän epäilisi, että hänen omat silmänsä pettivät häntä.

"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka te tähän aikaan aamulla olette liikkeellä?"

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksistä. Hän sanoi vaan, mitä hän oli vailla.

"Minulla on hammastauti. Pyydän saada pullon unettavia lääkkeitä".

Tohtori tointui, kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt omassa piirissään; ja kääntyi tällä kertaa aivan vilkkaasti häneen.

"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta".

Nainen puisteli päätään ja laski kaksi killinkiä tiskille.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahoja. Olkaa niin hyvä ja antakaa lääkkeet minulle".

Tohtori laski rahan takasin naisen käteen.

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te olette sairas ruumiin tahi sielun puolesta, on se eri asia. Silloin mielelläni autan teitä".

Nainen pisti rahan taskuunsa.

"Te ette voi minua auttaa", sanoi nainen yhtä tyynesti kuin ennen.
"Hyvästi!"

Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.

Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan.

Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä, että pidin kynttilää) — silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä — juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät osottivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levotonna mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takasin.

"Seisahtakaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkun menette pois".

Nainen kohotti silmäripsensä väliäpitämättömällä kummastuksella ja hymyili ilkkuen huulillaan.

"Mitä teillä voi olla minulle sanottavaa?"

Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen.

"Mutta miksei?" jatkoi hän. "Minulla ei ole juuri mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä".

Nainen astui askeleen taaksepäin ja nyykäytti päätänsä minulle.

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla".

Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.

Minä oikein häpeän tunnustaa, mikä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on että tosiaan olin aivan lumottu, käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minua.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän".

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän huomasi kaiketi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa sillä myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian väliäpitämätön tässä asiassa. Minä siis vaan kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet ja kiirehdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraite soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän ensin kääntyi puhutellakseen minua.

"No?" sanoi nainen. "Mitä te tahdotte?"

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut häntä kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin minä. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää hankkeitanne".

Nainen naurahti.

"Tehän itse näitte, ettei lääkäri tahtonut myydä unijuomaa minulle.
Huolitteko te tosiaan siitä, elänkö vai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti käsiäni kysyessään tätä; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä, hellällä silmäyksellä, joka tunki läpitseni kuten tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.

Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.

"Te olette antaneet minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti — minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini — vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!

"Menen kotia", sanoin minä. "Mihin aiotte te jäädä yöksi?
Ravintolaonko?"

Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin ympärikiertelemisessä, lepäsin siellä".

Me lähdimme molemmat yhdessä kotiapäin. Minä rohkenin kysyä, oliko hänellä ystäviä.

"Luulin minulla olevan yksi ainoa ystävä jälellä", sanoi nainen, "muuten ette koskaan olisi tavanneet minua tässä paikassa. Näyttää siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelia uhkasi minua poliisilla. Minulla ei ollut mihinkään muualle menemistäkään, kun olin koettanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jälellä, paitsi nämä kaksi killinkiä ja nämä ryysyt. Kuka kunniallinen ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua vastaan huoneisiinsa? Kierreskelin ympäri, miettien miten pääsisin päiviltäni — silpomatta itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin kelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa, kun lääkäri päästi teidät sisään — ja kohta juolahti unijuoma minulle mieleen. Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Olen naimaton".

Nainen naurahti taasen.

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä joku toivo. Missä asutte? Täällä?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ihan ilman kotoa ja suojaa, ei hän kuitenkaan pyytänyt minulta yösijaa. Esittelin, että hän jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän köökimme oli jälestäpäin rakettu töllin viereen: nainen saattoi olla siellä kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein hänen köökiin ja nostin tuolin hänelle takan hiiloksen viereen. Tämä oli väärin tehty minulta — oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri kummastelen, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani. Sano minulle kunniasi nimessä, olisitko antanut tämän ihanan naisen palata latoon juurikuin järjetön koira. Jumala olkoon sille naiselle armollinen, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen sinua — jos olisit tehnyt niin!

Jätin hänen seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.

9.

Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, mitä minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja sanoi:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun kauttani".

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja viivyin hänen luona, kunnes tuskat helpottivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinään valvella. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt seisoi vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin tätä.

"On tänään sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, ett'en hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan näitä sanoja. Pelkäsin alussa, että hän piti epäluuloa minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista teille".

Hän antoi minulle merkin kumartua pään-aluksen yli ja suudella häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu nähdä monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyveneen uneen.

Hiivin taasen alas portaita. Äitini minuun tekemä vaikutus seurasi kaiketi minua astuessani alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun köökin oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta tahi kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssansa?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos itse olisin päättänyt? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itsellä ollut päättämisvaltaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni, kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukasi köökin oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa. Tämä ratkasi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin kukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minua ja tehdäkseen kanssani, minkä hän halusi. On turha tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlock. Hän oli syntynyt ja kasvatettu kuten korkeasäätyinen nainen. — Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui katsoessaan häntä ja pahe oli saanut häntä valtoihinsa kokonaan. Hän oli inhottava, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin kumma? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä minun tilassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tahi siten iskeä silmää kuin hän iski? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivartensa ympärilleni kuten enkelin siivet; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, juurikuin aurinko. Naurakaa tahi itkekää minun tähteni, miten hyvänsä haluatte. En tahdo puolustella itseäni — vaan ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; mikä hurmasi minut, on jokapäiväinen asia teille. Enkeli tahi piru, puhdas tahi saastainen — hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä tallirenki.

Ennenkuin aamulla herättiin talossa, lähti nainen suureen, läheiseen tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöillään hankkia itselleen sopivia vaatteita ja kortteerin vierasten kesken, jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillä, niinkauan kuin saivat rahansa hänen asumuksestaan. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn varjossa ja me saimme molemmat yhdessä tuumitella tulevaisuutemme asioista. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun tilassani naipi aina semmoisen naisen kuin hän.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei eräs seikka olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnä-ollessa ollut koskaan oikein hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tahi epäluuloinen hänen suhteen tahi että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jonka tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen, ennenkuin varhain aamulla tapasimme toisemme lääkärin luona. Tuon tuostakin kummastelin, kenenkä kasvoista naisen kasvot muistuttivat enkä voinut sitä muistella. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua niin suuresti, ett'ette voi sitä aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleeni iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata välistä on muistella unohtunutta nimeä — eikä saada sitä selville, vaikka ajattelisi kuinka kauan hyvänsä. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistella, kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin saaneet selville, miten kertoisin kotona hankkeitani. Alicia oli ollut palvelustoverini siihen aikaan, kun palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enään tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli parantunut huomattavasti kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääreen, rohkaisin mieltäni ja kerroin aikomani ruveta naimaan. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin helposti käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotakin ennustaa, kuinka kammottavasti ne sinä iltana ennustivat!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.

10.

Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänen pieneen, yhteiseen huoneesemme. Alicia ei ollut koskaan ennen silmissäni ollut niin kaunis kuin sinä päivänä. Minulla ei koskaan ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä kuitenkin tarkastelin yhtä tarkkaan kuin itse olisin ollut nainen! Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen raji ja ranne-hihat, ja päässä yksinkertainen myssy valkoisella ruusulla. Äitini, joka oli pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisin, nousi hämmästyneenä ylös tervehtääkseen vastaista miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen eteenpäin, osaksi hymyillen, osaksi itkien — hän katsoi Aliciaa suoraan silmiin — ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket kalpenivat; hänen silmänsä tuijottivat säikähtyneenä eteenpäin; hänen kätensä vaipuivat hermottomina alas. Hän horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi hänen takanansa. Hän ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Aliciaa ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta kenestäkään?"

Ennenkun minä ehdin vastata, osotti hän pöydällä takan vieressä olevaa kirjelaatikkoansa.

"Anna laatikko tänne!" huudahti hän, "anna tänne!"

Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, kuinka hän punehtui vihasta eikä tuo ollut kummakaan!

"Mitä tuo merkitsee?" kysyi Alicia. "Onko äitisi tarkoitus loukata minua?"

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä, en muista, mitä sanoin — niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennen kun olin lakannut puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Täti oli käynyt noutamaan kirjelaatikkoa. Äitini oli sen aukaissut ja ottanut käsille erään paperin sieltä. Hiljakseen, nojaten seinää vasten lähestyi äitini minua — pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä — hän tarkasteli Alician kasvoja — hän nosti ylös läningin leveitä hihoja — ja tarkasteli hänen käsiänsä ja käsivarsiansa. Huomasin harmin Alician silmissä äkkiä muuttuvan peloksi. Alicia tempasi itsensä irti äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole koskaan kertonut tuota minulle!"

Näin puhuttua lähti Alicia huoneesta.

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, kun äitini viittauksella käski minun jäämään. Hän luki paperille kirjotettuja sanoja. Ääntäessään sanoja hiljaa ja verkalleen, osotti hän ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella ihokarvalla. Pienet, sievät kädet. Kynsien ympärystä vivahtaa veripunaiselle. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"